Daniel Lane Craig on panostanut runsaasti aikaa kosmologiseen jumalatodistukseen joka osuu Kalām argumentin perinteeseen. En ole tässä blogissani hirveästi viitannut tähän aineistoon, koska se on hyvin paljon muuttuva. Syyn tähän muutokseen näen kuitenkin Craigille pääasiassa ansioksi. Mielestäni argumentaatiomaailman eläminen kuvaa mainiosti hänen itsekriittisyyttään ; Hän muuttaa koko rakennelmaa saamansa kritiikin mukana. Tämä on tietysti inhottavaa jos yrittää ottaa koko argumentaatiokentästä irti nopeasti sen olennaisen. (Kuten minä laiskana usein teen.)
Kun on argumentti jolle on kritiikki jonka jälkeen itse argumenttia on korjattu "huomioimaan kritiikki joka aikaisemmin puri" ja tätä jatketaan, on argumenttien suhteet toisiinsa tietysti hieman hankalasti tulkittavia. Tämä ei taatusti haittaa esimerkiksi uskovaisia joille ytimessä on oma maailmankuva, ja sen pönkittäminen ja voittaminen ; Heille riittää että heillä on jokin vastaus johonkin tiettyyn argumenttiin. Minua taas kiinnostaa monesti enemmän kokonaiskuva. (Niin hirvittävää kuin se onkin.) Toki asia on helpompi myös niille uskovaisille jotka ovat ymmärtäneet keskittää huomionsa yhteen asiaan. He voivat todellakin ymmärtää kokonaiskuvan tästä argumenttikentästä. Mutta minä haihattelen eri aiheiden parissa, jonka seurauksena tämänlainen tilanne on tietysti enemmän kuin hankala.
Mutta mikään ei estä yrittämästä ja yritän rakentaa jonkinlaista kuvaa argumentista ja sen ympärillä vellovasta "jostain". Tämä vaatii luonnollisesti paljon tekstiä ja tiedän että tämä blogaus ei sisällä sitä vielä ollenkaan tarpeeksi. Kenties tästä kuitenkin pääsee hyvään alkuun ja kenties vähän pidemmällekin.
Klassisessa muodossa argumentti on muotoiltavissa seuraavalla tavalla:
P1: Kaikella jonka olemassaololla on alku on jokin syy joka aikaansaa sen olemassaolon.
P2: Universumilla on olemassaololleen alku
J: Näin ollen universumilla on syy olemassaoloonsa.
JP1: Kun luonnontieteelliset voimat voivat tarjota kausaalisia syitä vain universumin sisällä, luonnontieteellinen tieteellinen selittäminen ei voi tarjota selitystä itse luonnolle. Näin ollen syyn täytyy olla yliluonnollinen (yleensä peräti persoonallinen).
Craig on muokannut argumenttia siten että siinä on lähtökohta ja kaksi ala-argumentaatiotyyppiä:
P1: Kaikella mikä alkaa olemassaolonsa on itsensä ulkoinen syy.
P2: Universumi on alkanut olemaan olemassa.
J: Näin universumilla täytyy olla itsensä ulkoinen syy.
JP1: Tämä syy on klassisen teismin Jumala joka on persoonallinen olento koska hän valitsi universumin luomisen. Voimme ajatella näin koska universumin luomisvaatimukset ovat kovat ; Kaikkivoipaisuus on hyvä oletus koska luojan on oltava rajallisen universumin ulkopuolella ollakseen sen ulkoinen syy, sillä ei saa olla ajallisten olentojen rajoitteita. Hänellä todellisuuden synty on ennaltamäärätty, "älyllisen Jumalan predeterminoima".
Craig tukee tätä monilla argumenteilla. Esimerkiksi tulkinnoilla äärettömyydestä, singulariteeteistä ja hän käsittelee tässä yhteydessä myös esimerkiksi aikaa. Koska Craig selkeästi tekee kannanottoja kosmologiaan ja tieteelliseen selittämiseen on hyvä nostaa esille se, että fyysikot Paul Davies & Stephen Hawking sekä tieteenfilosofi Adolf Grünbaum ovat kritisoineen Craigin argumentteja osoittaen että ne ovat joko vääriä tai ainakin on mahdollista olla järkevä ihminen ja kyseenalaistaa ne.
1: Tämä on mielenkiintoista, koska teologit ovat hyvin usein vaatimassa fyysikoilta tarkkuutta kun nämä tekevät teologisia kannanottoja. Craigin kommenteista näkyy monin paikoin kuitenkin se, että teologilla on oikeus selittää esimerkiksi "tyhjyys" omilla ehdoillaan ja esittää tieteen mallit vastaavista vääriksi. Teologiaa (etenkin jumalatodistukia rakentavaa sellaista) tuntuukin vaivaavan tämänlainen esoteerinen omahyväisyys laajemminkin.
Kuitenkin Craigin argumenteissa on havaittavissa se, että fysiikan tuntemuksen puutteita on paikattu teologisella tunneajattelulla, jossa henkilön oma vakaumus on intuitiivinen totuus jota ei muka voisi kyseenalaistaa ja olla silti järkevä ihminen. ~ Itse asiassa Daviesin ja Hawkingin perustelujen pointtina on se, että tosiasiassa monet esitetyistä premisseistä ovat hyvinkin kyseenalaistettavissa tai peräti kyseenalaistettuja. Itse asiassa heidän mukaansa argumentin voi ohittaa koska se vetoaa mutta ei perustele ; Ainut keino joilla Craig voi yrittää vakuuttaa argumenttiensa oikeudellisuudesta ovat pelkkää oikeaoppisuuden riemua, petitio principii -asenteella esitettyä dogmaattista varmuuden rintaääntä. (Tämä näkemys on hyväksyttävissä kunhan perustelen.)
Tyhjästä nyhjäisty.
Craig esittää tekstissään "Causal Premiss of the Kalam Argument" (2007) P1:sen puolustukseksi että se on intuitiivisesti ilmiselvään "intuitivelly obvious" metafyysiseen intuitioon "metaphysical intuition" joka selittää että jotain ei voi tulla eimistään "that something cannot come into being from nothing". Ja esimerkiksi juuri tätä premissiä on kuitenkin kyseenalaistanut Paul Davies (joka on tunnetusti kristillisyyteen myönteisesti suhtautuva ja arvostettu kosmologi). Hänen mukaansa universumin alku tyhjästä on tieteen mukaan hyvinkin mahdollista.Craig toki kirjoitti puolustuksen Daviesia (ja Hawkingia ja Grünbaumia vastaan). Ja mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt aiheeseen liittyvää keskustelua, ne olivat kenties teologin silmin osuvia, mutta fysiikan kannalta olkiukottamista. Asiaa käsittelevä artikkeli käy näitä pidemmin läpi.
Esimerkiksi Daviesin P1:tä kyseenalaistavat tyhjästä virtuaalihiukkasia synnyttävät kvantti-ilmiöt Craig kokee irrelevantteina koska käsittää prosessin luonteen väärin. "Craig objects: "Davies' examples [of the spontaneous production of subatomic particles in a vacuum fluctuation] only serve to underscore that ex nihilo creation is not at issue here: in an intense electric field surrounding an atomic nucleus no new input of energy is required for spontaneous pair production when the negative energy generated by the new pair of particles offsets the energy of their masses." But this is irrelevant: in the case under consideration, there is no prior state from which the system evolves - rather a system with neither efficient nor material cause evolves in such a way as to preserve certain zero sums."
Fyysikko Victor Stenger on ollut samoilla linjoilla. Hän taas on ottanut esille kvanttimekaniikan luonteen. Hän esittää että aivan normaalit kvantti-ilmiöt ovat tiedettyjä poikkeuksia P1 vastaan. Näin esimerkiksi Casimir efekti olisi ongelmallista. Craigin puolustukset, kuten esimerkiksi näkemys siitä että fluktuoiva tyhjä ei ole "oikea tyhjä" koska siellä kuitenkin on jotain fluktuointia jossa pulpahtelee energiaa ja muuta jolloin hän esittää että intuition tyhjän käsite on todellisuutta toisin kuin tieteen havaitsema ja tutkima tyhjän käsite. Tässä on perusongelmana se, että ihmisen intuitio on otettu tyhjiökäsitteen dogmaksi, se ei siis voi olla väärässä vaikka tiede näyttäisi tyhjiön olevan epäintuitiivisen mallista : Lisäongelmaa tälle tuottaa sekin, että arki-intuition mukaan Jumalakin on sekin jotain aivan muuta kuin "ei mitään". Craig pitää Jumalaa kuitenkin hyväksyttävänä oletuksena joka ei sotke tyhjän konsepteja, vaikka toisaalta fluktuloiva indeterministinen tyhjäkin voi olla aivan vastaavalla tavalla "ajaton-ääretön" ; Sitä ei koske samanlainen rajoite kuin siitä syntynyttä maailmaa. Craigin puolustus ajoikin Stengerin huomioimaan puolustuksen kirjassa "God: The Failed Hypothesis" (s 124) että "Craig is thereby admitting that the "cause" in his first premise could be something not predetermined. By allowing probabilistic cause, he destroys his own case for a predetermined creation."
Hawkingin lausunnoissa nojataan toisenlaisiin fysikaalisiin prosesseihin. Craig hylkää ne kuitenkin, ei siksi että ne eivät olisi luonnonlakien mukaisia ja noudattaisi luonnonlakipohjaista ajattelua, vaan koska niissä on todistamattomuutta ja metafyysistä taakkaa. Hän pitää niitä siksi pelkästään jonain joka on itsepetosta "egregious self-deception". Craig ei siis pidä Hawkingin teorioita riittävän vahvasti empiirisinä jotta niitä voitaisiin käyttää. (En ota kantaa siihen onko hän oikeassa, mutta pelaan mukana ja oletan että hän on oikeassa. Se on kohteliaampaa. Ja ennen kaikkea päädytään rusennustilaan tästä huolimatta.) Tämä on tietysti omituista koska hän itse on teoreettisella abstraktilla tasolla käsitellyt sitä kysymystä "onko mitenkään mahdollista". Kun kyetään tarjoamaan abstrakti mahdollisuus ja vastaesimerkki, on mahdottomuuden ehdottomuus joka tapauksessa kumottu. Tästä päästäänkin siihen kysymykseen miksi toiset abstraktit ei suoraan tieteen vastaiset mietelmät kuten Craigin Jumala ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset kuten Hawkingin teoretisoinnit joille pitää vain aina sanoa "not good enough". (Ei tästä sen enempää.)
Ajaton aika ennen aikaa?
Grünbaum taas ottaa esille ajan filosofian itsessään. Hän huomauttaa, että kun Craig käsittelee aikaa tavalla joka synnyttää ongelmia. Sillä Big Bang -malleissa aika on yksi fysikaalinen suure ja universumin alkuhetki (t=0). Grünbaumin mukaan jos singulariteetti on suljettu tila, olisi omituista väittää että big bangin singulariteetissa olisi alku, koska se vaatisi ajanhetkeä ennen alkua. Aika ennen kuin t=0 on omituinen koska aika syntyi vasta singulariteetissa. Craigin maailmassa olisi siksi ristiriita tai sitten vähintään jotain ajatonta aikaa ennen aikaa tai jotain muuta omituista.
Craigin puolustus tähän ongelmaan perustuu siihen että se että x alkaa olemaan olemassa ("x begins to exist") ei hänestä tarkoita sitä että x on olemassa ajassa t ja että on ajanhetki ennen t:tä jolloin x ei ole olemassa. ("x exists at time t and there are times immediately prior to t at which x does not exist") , vaan että x on ajanhetkellä t eikä ole aikaa ennen t jolloin x olisi olemassa. ("x exists at t and there is no time immediately prior to t at which x exists.") Tämä puolustus johtaa siihen että Jumala ikään kuin "alkaa olemaan" olemassa samalla tavalla kuin universumikin ; Craigin puolustus kun muuttuu "samanaikaisuudeksi". Philosophical Disquisitions -blogissa muistetaankin käsitellä tämänlaisiin tilanteisiin liittyvä Craigin "Cliff-Hanger -argumentti" jossa intentio ja tapahtuma voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Kallioltatippujan halu tarttua ja pitää kiinni oksasta ovat samanaikaisia. Intention tai olemassaolon ei siksi tarvitse edeltää tapahtumaa, joten Jumalankaan ei tarvitse olla aktiivinen jollain mystisella ajanhetkellä ennen ajan alkua.
Tämä kuitenkin muuttaa olennaisesti näkökulman ikuiseen ja äärettömään Jumalaan. Tämän jälkeen kysymys siirtyykin siihen tarvitaanko tämänlaisille tapahtumille ollenkaan selitystä vai ei. Ja jos tarvitaan, niin miksi sama ei koskisi Jumalaakin. Tässä kohdassa ei oikeastaan ole muita keinoja kuin turvautua mysteerikorttiin, jossa Jumalan selitetään olevan äärettömän sijasta atemporaalinen olento jota ei kenties voida käsitellä ajan käsittein ollenkaan (mikä tietysti sujuvasti unohtuu kun aletaan pohtimaan ikuisuuksia, äärettömyyksiä ja aikaa).
Tilannetta ja kuittailua voisi tietysti alleviivata Grünbaumin huomautuksella siitä että jos ei ole olemassa ajanhetkeä ennen t:tä, ei voida puhua sellaisesta asiasta kuin syntymisestä. Aika ennen aikaa on vähintään universumille itselleen omituinen ja mahdoton, sillä universumi ei taatusti ole mikään atemporaalinen ajan ulkopuolinen olento. Ja koska aikaa ennen ajanhetkeä t ei ole, on varsin perusteltua sanoa että universumi on ollut aina. Tämä tekee siitä ikuisen ja hyökkää tätä kautta Craigin fysikaalisen maailman ikuisuusmahdottomuuskannanottoja kohtaan.
Johtopäätös;
En näe että Craig kykenee nousemaan tuotoksellaan jumalatodistuksen tasolle. Hän kuitenkin selvästi rakentaa jonkinlaisen koherentin kristillisen maailmankuvan joka vetoaa uskovaisiin. On olennaista huomata että Craigin argumentaatiossa keskustelu ei keskity siihen seuraako hänen premisseistään hänen esittämänsä johtopäätös. Kaikki ovat päin vastoin sitä mieltä että jos hänen premissinsä hyväksytään on johtopäätös uskottavasti (joskaan ei ehkä ihan välttämättä) Craigin sanoma. Sen sijaan keskustelu on keskittynyt siihen minkälaisia perusteluja näille premisseille on. Ja tässä Craig hyppää kosmologien, fysiikan ja luonnontieteen alueelle tekemään kannanottoja todellisuudesta. Hänen puolustuksessaan fyysikkojen esittämiä kritiikkejä kohtaan ovat kuitenkin intuitiota ylikorostavia, eli Craig tässä mielessä halveksii kaikkea sellaista tiedettä joka on tai voi olla hänen intuitiotaan vastaan. Tämä näkyy etenkin keskustelussa joka koskee tyhjyyttä. Valitettavasti tämä tekee hänen argumentaatiostaan petitio principii -rakennelman jossa premissien puolustus perustuu dogmaattiseen ehdottomuuteen jossa mikään todiste ei voisi olla Craigin premissejä vastaan.
Minun on vaikeaa kunnioittaa tämänlaisia. En ole niitä ihmisiä joille koherentti argumentti on riittävä. En ole rationalisti joka uskoo ratkovansa universumin mysteerit asenteillaan ja ennakkoluuloillaan nojatuolista käsin ja kutsuu tätä sepeämistä intuitiiviseksi totuuden tuntemiseksi. Tästä käsin en ymmärrä miten Craigin argumentaation pitäisi kiinnostaa oikeastaan ketään muuta kuin kristittyjä. (Mitä minä tässä tämän tekstin tuotannon jälkeen teen tämän onton tunteen kanssa?)
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Arkajalka
Facebookin puolella ihmeteltiin kuvamanipulaatioksi sittemmin paljastunutta kobran kuvaa. Päiviö Latvus kuvasi tätä seuraavalla tavalla "Aha... muokattu kuva!!! ja porukka silti noin kaukana!!! Arkajalkoja... Meidän portin pielessä meinasi kerran astua Kraitin päälle iltahämärissä." Latvus oli toki leikkimielisesti liikenteessä mutta asia on siitä olennainen että itseni oli vaikeaa yhdistää tuontapaiseen varovaisuuteen arkajalkuuden tai pelkuruuden käsitteistöä. Tämä taas johtaa miettimään hieman vakavammin rohkeuden ja uhkarohkeuden käsitteistöjä.
Omassa perheessä ei ole tietysti kohdattu kyitä myrkyllisempiä vipeltäjiä. Niiden kohdalla isäukko saattaa valokuvailla käärmeitä senttien päästä. Toiset sitten pysyvät mielellään kauempana. Itselläni ei tuota vaikeuksia suorittaa vaikka ruumiinavausta kuolleelle käärmeelle, mutta elävien käsittelystä en oikein pidä. Muut ovat sitä varten että törkkivät käärmettä kameralla. ~ Käärmeiden kohdalla kysymys on jo aktioista jotka painottuvat uhkarohkeuden puolelle. Siksi niiden kohdalla tekoon ryhtyminen voi vaatia riskiin heittäytymistä ja pelon voittamista ja olla tätä kautta rohkeuden määritelmän piirissä. Mutta varovaisuus näissä kysymyksissä on enemmän tervettä arkijärkeä kuin pelkuruutta. Näin teko ilmentää rohkeutta mutta sen tekemättä jättäminen ei ilmennä pelkuruutta. (Vastaava sopii tietysti monenlaisia ilmiöitä benji -hypyistä Duudsonien temppuiluun.)
Ja koska jo kyiden kohdalla uhkarohkeusteema on tämänlainen, on kobrien varominen luonnollisesti vielä vähemmän pelkuruuskysymys. Vaarat ovat kovemmat joten turha uhraus ja uhkarohkeus ovat vieläkin oleellisemmin osuva käsite.
Uskaltaisinkin tätä kautta rakentaa rohkeuden ja uhkarohkeuden välille olennaisen eron ; Aidossa rohkeudessa teolla on jonkinlainen ulkoinen oikeutus joka tekee tekemättä jättämisestä joko (a) tekee maailmasta pahemman paikan tai (b) saa ihmisen rajoittamaan vapauttaan vapaaehtoisesti uhan edessä vaikka haluaisi tehdä päinvastaista. Näin rohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen on pelkuruutta kun taas uhkarohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen ei ole pelkuruutta.
Kristillisen teologian kautta voisi asiaa ajatella vaikka siten että sen parissa itsemurha on rikos mutta marttyyriyttä on arvostettu. Molemmissa teoissa tehdään vilpittömällä mielellä teko jossa tiedetään siihen liittyvät omaa henkeä ja terveyttä uhkaavat riskit ja sitten tehdään juuri näin. Kun ottaa tietoisen vakavan riskin ja kuolee, on selvää että lausunto on "olisi pitänyt tietää". (Siksi onkin vaikeaa vetää rajanvetoa "tyhmimpien Darwin awardsien tekijöiden" ja "itsemurhaajien" välille. Usein erottavana jaotteluna käytetään tekijän intentiota jolla on tosin sellainen hankala puoli että se ei ole aina ulkopuolisen selivitettävissä.) Itsemurha on rikos koska se osoittaa halveksuntaa Jumalalta saamaa elämää kohtaan. Siksi terveyden ja elämän uhraaminen uhkarohkeassa pelleilyssä voidaankin nähdä "kristillisesti" elämänhalveksuntana.
Toki kristillisen liikehdinnän parissa on tämän antiteesiäkin liikkunut. Esimerkiksi "USA:n hillbillyjen" parissa on ollut myrkyllisten käärmeiden käsittelyä uskonnollisena rituaalina. (Snake handling) Tässä henkenä on se, että juuri luottamus Jumalaan mahdollistaa riskialttiin toiminnan. Tällöin kysymys ei olekaan riskienhallinnasta ja elämänhalveksinnasta vaan luottamuksesta Jumalalliseen väliintuloon. Riski tiedetään konkreettiseksi mutta ajatellaan että Jumala suojelee tämänlaisten riskien toteutumiselta.
Tämä muistuttaa toki siitä että uhkarohkeus ja rohkeus ovat aina osittain maailmankuvallisia konsepteja ; Esimerkiksi Duudsonit voivat tehdä temppujaan koska pitävät tuottamaansa sirkushuvia ja sirkushuvien tuottamaa ihmisiloa (ja addrenaliinipurkauksiaan) sen arvoisena. Uhkarohkeuden taakse on usein nähtävissä jotain motiiveja, ja uhkarohkeusleima on aina jossain määrin tämän motiivin arvonalennusta jossa vihjataan että panoksena on olennaisesti enemmän kuin mitä sillä saavutetaan. Tämä jakaakin mielipiteitä etenkin sotakysymyksissä.
Omassa perheessä ei ole tietysti kohdattu kyitä myrkyllisempiä vipeltäjiä. Niiden kohdalla isäukko saattaa valokuvailla käärmeitä senttien päästä. Toiset sitten pysyvät mielellään kauempana. Itselläni ei tuota vaikeuksia suorittaa vaikka ruumiinavausta kuolleelle käärmeelle, mutta elävien käsittelystä en oikein pidä. Muut ovat sitä varten että törkkivät käärmettä kameralla. ~ Käärmeiden kohdalla kysymys on jo aktioista jotka painottuvat uhkarohkeuden puolelle. Siksi niiden kohdalla tekoon ryhtyminen voi vaatia riskiin heittäytymistä ja pelon voittamista ja olla tätä kautta rohkeuden määritelmän piirissä. Mutta varovaisuus näissä kysymyksissä on enemmän tervettä arkijärkeä kuin pelkuruutta. Näin teko ilmentää rohkeutta mutta sen tekemättä jättäminen ei ilmennä pelkuruutta. (Vastaava sopii tietysti monenlaisia ilmiöitä benji -hypyistä Duudsonien temppuiluun.)
Ja koska jo kyiden kohdalla uhkarohkeusteema on tämänlainen, on kobrien varominen luonnollisesti vielä vähemmän pelkuruuskysymys. Vaarat ovat kovemmat joten turha uhraus ja uhkarohkeus ovat vieläkin oleellisemmin osuva käsite.
Uskaltaisinkin tätä kautta rakentaa rohkeuden ja uhkarohkeuden välille olennaisen eron ; Aidossa rohkeudessa teolla on jonkinlainen ulkoinen oikeutus joka tekee tekemättä jättämisestä joko (a) tekee maailmasta pahemman paikan tai (b) saa ihmisen rajoittamaan vapauttaan vapaaehtoisesti uhan edessä vaikka haluaisi tehdä päinvastaista. Näin rohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen on pelkuruutta kun taas uhkarohkeutta ilmentävien tekojen tekemättä jättäminen ei ole pelkuruutta.
Kristillisen teologian kautta voisi asiaa ajatella vaikka siten että sen parissa itsemurha on rikos mutta marttyyriyttä on arvostettu. Molemmissa teoissa tehdään vilpittömällä mielellä teko jossa tiedetään siihen liittyvät omaa henkeä ja terveyttä uhkaavat riskit ja sitten tehdään juuri näin. Kun ottaa tietoisen vakavan riskin ja kuolee, on selvää että lausunto on "olisi pitänyt tietää". (Siksi onkin vaikeaa vetää rajanvetoa "tyhmimpien Darwin awardsien tekijöiden" ja "itsemurhaajien" välille. Usein erottavana jaotteluna käytetään tekijän intentiota jolla on tosin sellainen hankala puoli että se ei ole aina ulkopuolisen selivitettävissä.) Itsemurha on rikos koska se osoittaa halveksuntaa Jumalalta saamaa elämää kohtaan. Siksi terveyden ja elämän uhraaminen uhkarohkeassa pelleilyssä voidaankin nähdä "kristillisesti" elämänhalveksuntana.
Toki kristillisen liikehdinnän parissa on tämän antiteesiäkin liikkunut. Esimerkiksi "USA:n hillbillyjen" parissa on ollut myrkyllisten käärmeiden käsittelyä uskonnollisena rituaalina. (Snake handling) Tässä henkenä on se, että juuri luottamus Jumalaan mahdollistaa riskialttiin toiminnan. Tällöin kysymys ei olekaan riskienhallinnasta ja elämänhalveksinnasta vaan luottamuksesta Jumalalliseen väliintuloon. Riski tiedetään konkreettiseksi mutta ajatellaan että Jumala suojelee tämänlaisten riskien toteutumiselta.
Tämä muistuttaa toki siitä että uhkarohkeus ja rohkeus ovat aina osittain maailmankuvallisia konsepteja ; Esimerkiksi Duudsonit voivat tehdä temppujaan koska pitävät tuottamaansa sirkushuvia ja sirkushuvien tuottamaa ihmisiloa (ja addrenaliinipurkauksiaan) sen arvoisena. Uhkarohkeuden taakse on usein nähtävissä jotain motiiveja, ja uhkarohkeusleima on aina jossain määrin tämän motiivin arvonalennusta jossa vihjataan että panoksena on olennaisesti enemmän kuin mitä sillä saavutetaan. Tämä jakaakin mielipiteitä etenkin sotakysymyksissä.
Intellectually fulfilled
Richard Dawkins on niitä ihmisiä joiden mielestä evoluutioteoria on oleellinen ateismin kannalta. Hänestä se selittää Jumalan pois. Tätä asennetta kuvasin juuri tuossa aikaisemmassa blogauksessani. Tässä Jumala nähdään Zeuksen kaltaisena luonnonilmiön selitysteoriana ja siksi oleellisesti samanlaisena. Tätä asennetta kuvannee lainaus "The Blind Watchmaker" -kirjan sivulta 6. "An atheist before Darwin could have said, following Hume: "I have no explanation for complex biological design. All I know is that God isn't a good explanation, so we must wait and hope that somebody comes up with a better one." I can't help feeling that such a position, though logically sound, would have left one feeling pretty unsatisfied, and that although atheism might have been logically tenable before Darwin, Darwin made it possible to be an intellectually fulfilled atheist." Tässä mielessä oli ikään kuin lupa kenties aikaisemminkin olla ateisti. Mutta Dawkins kuvaa sitä tyytymättömyydellä jota kuvaa rationaalisuuden sijasta toiveajattelu. Onkin selvää että ateismi tuollaisessa tilassa ei olisi houkuttelevaa. ~ Ateistilla on lähinnä juridinen oikeus olla olemassa, ja muistuttaa tässä hupsuuksia ja taikauskoja joita suvaitaan vaikka niillä ei ole mitään järkevyysansioita. Niihin suhtaudutaan sallivasti sellaisen pienen halveksuvan virneen kanssa ja jossa on mukana pieni annos sääliäkin. Jos näkemys ei ole älyllisesti vahva, voi siihen tässä tilassa suhtautua ylemmyydentuntoisesti vaikka mielipiteen sallisikin olevan osalle ihmisistä ja kanssaeläjistä.
Alvin Plantingan warrant -argumentaation voi katsoa iskevän tähän argumenttiin. (Hänen argumentaationsa on toki puutteellista, mutta tämän blogauksen ideana on se, että se ikään kuin ajatusleikin vuoksi oletetaan onnistuneeksi.) Hänen mukaansa ateistievolutionisti ei voi olla intellectually fulfilled, koska evoluutio kieltää luotettavuuden ja pohjan koko intellektuellisuuden konseptilta. Hänen mukaansa ateistinen evoluutio ei välttämättä johda todenmukaiseen osuvaan logiikkaan. Näin ollen ateisti voi toki olla rationaalinen, mutta ihmisälyllä ei olisi varmistavaa voimaa eikä sitä siksi tarvitsisi kunnioittaa niin ehdottomasti. Näin ateisti olisi hieman kuten taikausko. Se voidaan kenties suvaita hupsuna tapana kuten muitakin taikauskoisia elämäntapoja ja perinteitä. Mutta akateemisista korkeuksista sille voitaisiin kuitenkin hymyillä väheksyvää virnuilua. Sitä ei voisi ottaa vakavasti ja hyväksyntä olisi vain osoitus kristittyjen armollisuudesta (armosta jossa pohjasävyinä on sääli ja halveksunta, mutta Plantinga ei toki tämänlaisista huomioista välitä.)
Tästä voidaankin päätyä johonkin joka on jostain syystä jäänyt vähälle Plantingan kannattajien seurassa. Se on kuitenkin sujuvasti yhteensovitettavissa sen kanssa. Jos haluaa olla evolutionisti ja rationaalinen samanaikaisesti, niin tähän warrant -argumentaatio antaa tilaa. On oltava teisti. Teistinen evoluutio nimittäin sallii hyvinkin takeen ja evoluution toteutumisen samanaikaisesti. Tästä päästäänkin siihen että jos oma äly ja tiede viittaavat evoluutioon ja haluaa tästä huolimatta olla evolutionisti, niin olisi itse asiassa älyllisesti velvoitettu olemaan teisti. Tämä kulma muuttaa evoluution omalla omituisella tavallaan jumalatodistukseksi. ~ Tämä tarkoittaa sitä että Plantinga on osoittanut argumentaatiollaan että hän on kumonnut evolutionistien ja kreationistien syvimmän teesin. Sen, jonka mukaan evoluutio on ateistinen oppi. Dawkinsin mukaan evoluutio antaa luvan olla ateisti. Plantingan mukaan evoluutio vie tästä päinvastoin luvan. Näin ollen kreationistikin joka uskoo että ollakseen ateisti on oltava evolutionisti, on luonnollisesti aivan yhtä väärässä.
Kaava: (P1) "Maailmankuvani on intellektuellisesti hyväksyttävä." + (P2) "Kannatan evoluutiota" + (P3) "Plantingan warrant -argumentaatio pitää paikkaansa" johtaa siihen että (J) "Minun on pakko olla teisti." Jos haluaa johtopäätökseksi (J) sen että "Voin olla ateisti [~ontologinen naturalisti aka. lyhysti vain naturalisti Plantingalla]" on hylättävä joku premisseistä (P1/P2 tai P3) Tämä on melko ehdotonta eikä sen logiikan seuraamisen pitäisi olla mahdottoman vaikeaa, edes uskovaisille.
Oletetaan seuraavaksi esimerkiksi ihminen joka kannattaa samanaikaisesti Plantingaa ja Intelligent Designiä. Sellaisia ei ole vaikeaa löytää ja sellaisen malliesimerkiksi kelpaa esimerkiksi suomalainen Tapio Puolimatka. ; Koska Intelligent Designin puolella korostetaan yleisesti ottaen sitä että erilaisia teistisiä näkemyksiä ei käsitellä. Eli Jumalan käyttämään metodiikkaan ei oteta kantaa, se johtaa siihen että evoluutiokysymys itse asiassa olisi jotain jota Intelligent Design ei kantaaottaisi. Koska evoluutio ajaa intelletuaalista täyttymystä hakevat ehdottomasti teismiin, on evoluutiokritiikki tässä mielessä jotain joka nimenomaan on rajoittava kannanotto tiettyihin teistisiin näkemyksiin. Evoluutiokritiikin kohdalla maailmankuvia rajoitetaan tässä selvästi. ~ Itse asiassa laveassa mielessä kysymys on siitä että warrant -argumentaation liittäminen evoluutioon johtaa jumaltodistukseen. Tätä kautta evoluution moittiminen on itse asiassa yhdenlaisen jumalatodistuksen vastaan hyökkääminen, joka taas voidaan nähdä kenties jopa ateistisena aktiona, mutta enemmän ja luultavammin kuitenkin tiettyjä teistisiä näkemyksiä rajoittavana aktiona.
Kuitenkin Puolimatkan teksteistä ei ole vaikeaa löytää nimenomaan evoluutiokritiikkiä. Tämä herättää esiin sen kysymyksen että miksi hän haluaa tehdä näin ollenkaan. Kun ID kiistää ottavansa kantaa luomisen metodeihin ja yksityiskohtiin - jossa evoluutio on luonnollisesti yksi mahdollinen toimintamalli - ja Puolimatka kannustaa erilaisiin näkemyksiin ja kannattaa pluralismin nimissä kaikenlaisia uskonnollisia näkemyksiä, on varsin omituista että hän näin suurella voimalla hyökkää evoluutioteoriaa vastaan. Etenkin kun hän tuntuu säännönmukaisesti hyökkäävän evoluutioteoriaa vastaan jonain pelkästään ja leimallisesti ateistien ja naturalistien konseptina. Hän ei voisi esittää evoluution olevan naturalistinen koska hänen pääargumenttinsa on sitä että "Dawkins ja kreationistit erehtyi eli evoluutio ei olekaan älykkään ateismin ja naturalismin sallivaa".
Näin ollen hän kannattaa konsepteja jotka ovat keskenään vahvasti yhteensovittamattomia. Tämä tarkoittaa sitä että hän itsekin on jotain joka ei ole "intellectually fulfilled". Suhtautukaamme häneenkin sillä samalla säälin ja halveksunnan sävyttämällä armeliaisuudella jota hän aikoo kaikille ateisteillekin suunnata.
Alvin Plantingan warrant -argumentaation voi katsoa iskevän tähän argumenttiin. (Hänen argumentaationsa on toki puutteellista, mutta tämän blogauksen ideana on se, että se ikään kuin ajatusleikin vuoksi oletetaan onnistuneeksi.) Hänen mukaansa ateistievolutionisti ei voi olla intellectually fulfilled, koska evoluutio kieltää luotettavuuden ja pohjan koko intellektuellisuuden konseptilta. Hänen mukaansa ateistinen evoluutio ei välttämättä johda todenmukaiseen osuvaan logiikkaan. Näin ollen ateisti voi toki olla rationaalinen, mutta ihmisälyllä ei olisi varmistavaa voimaa eikä sitä siksi tarvitsisi kunnioittaa niin ehdottomasti. Näin ateisti olisi hieman kuten taikausko. Se voidaan kenties suvaita hupsuna tapana kuten muitakin taikauskoisia elämäntapoja ja perinteitä. Mutta akateemisista korkeuksista sille voitaisiin kuitenkin hymyillä väheksyvää virnuilua. Sitä ei voisi ottaa vakavasti ja hyväksyntä olisi vain osoitus kristittyjen armollisuudesta (armosta jossa pohjasävyinä on sääli ja halveksunta, mutta Plantinga ei toki tämänlaisista huomioista välitä.)
Tästä voidaankin päätyä johonkin joka on jostain syystä jäänyt vähälle Plantingan kannattajien seurassa. Se on kuitenkin sujuvasti yhteensovitettavissa sen kanssa. Jos haluaa olla evolutionisti ja rationaalinen samanaikaisesti, niin tähän warrant -argumentaatio antaa tilaa. On oltava teisti. Teistinen evoluutio nimittäin sallii hyvinkin takeen ja evoluution toteutumisen samanaikaisesti. Tästä päästäänkin siihen että jos oma äly ja tiede viittaavat evoluutioon ja haluaa tästä huolimatta olla evolutionisti, niin olisi itse asiassa älyllisesti velvoitettu olemaan teisti. Tämä kulma muuttaa evoluution omalla omituisella tavallaan jumalatodistukseksi. ~ Tämä tarkoittaa sitä että Plantinga on osoittanut argumentaatiollaan että hän on kumonnut evolutionistien ja kreationistien syvimmän teesin. Sen, jonka mukaan evoluutio on ateistinen oppi. Dawkinsin mukaan evoluutio antaa luvan olla ateisti. Plantingan mukaan evoluutio vie tästä päinvastoin luvan. Näin ollen kreationistikin joka uskoo että ollakseen ateisti on oltava evolutionisti, on luonnollisesti aivan yhtä väärässä.
Kaava: (P1) "Maailmankuvani on intellektuellisesti hyväksyttävä." + (P2) "Kannatan evoluutiota" + (P3) "Plantingan warrant -argumentaatio pitää paikkaansa" johtaa siihen että (J) "Minun on pakko olla teisti." Jos haluaa johtopäätökseksi (J) sen että "Voin olla ateisti [~ontologinen naturalisti aka. lyhysti vain naturalisti Plantingalla]" on hylättävä joku premisseistä (P1/P2 tai P3) Tämä on melko ehdotonta eikä sen logiikan seuraamisen pitäisi olla mahdottoman vaikeaa, edes uskovaisille.
Oletetaan seuraavaksi esimerkiksi ihminen joka kannattaa samanaikaisesti Plantingaa ja Intelligent Designiä. Sellaisia ei ole vaikeaa löytää ja sellaisen malliesimerkiksi kelpaa esimerkiksi suomalainen Tapio Puolimatka. ; Koska Intelligent Designin puolella korostetaan yleisesti ottaen sitä että erilaisia teistisiä näkemyksiä ei käsitellä. Eli Jumalan käyttämään metodiikkaan ei oteta kantaa, se johtaa siihen että evoluutiokysymys itse asiassa olisi jotain jota Intelligent Design ei kantaaottaisi. Koska evoluutio ajaa intelletuaalista täyttymystä hakevat ehdottomasti teismiin, on evoluutiokritiikki tässä mielessä jotain joka nimenomaan on rajoittava kannanotto tiettyihin teistisiin näkemyksiin. Evoluutiokritiikin kohdalla maailmankuvia rajoitetaan tässä selvästi. ~ Itse asiassa laveassa mielessä kysymys on siitä että warrant -argumentaation liittäminen evoluutioon johtaa jumaltodistukseen. Tätä kautta evoluution moittiminen on itse asiassa yhdenlaisen jumalatodistuksen vastaan hyökkääminen, joka taas voidaan nähdä kenties jopa ateistisena aktiona, mutta enemmän ja luultavammin kuitenkin tiettyjä teistisiä näkemyksiä rajoittavana aktiona.
Kuitenkin Puolimatkan teksteistä ei ole vaikeaa löytää nimenomaan evoluutiokritiikkiä. Tämä herättää esiin sen kysymyksen että miksi hän haluaa tehdä näin ollenkaan. Kun ID kiistää ottavansa kantaa luomisen metodeihin ja yksityiskohtiin - jossa evoluutio on luonnollisesti yksi mahdollinen toimintamalli - ja Puolimatka kannustaa erilaisiin näkemyksiin ja kannattaa pluralismin nimissä kaikenlaisia uskonnollisia näkemyksiä, on varsin omituista että hän näin suurella voimalla hyökkää evoluutioteoriaa vastaan. Etenkin kun hän tuntuu säännönmukaisesti hyökkäävän evoluutioteoriaa vastaan jonain pelkästään ja leimallisesti ateistien ja naturalistien konseptina. Hän ei voisi esittää evoluution olevan naturalistinen koska hänen pääargumenttinsa on sitä että "Dawkins ja kreationistit erehtyi eli evoluutio ei olekaan älykkään ateismin ja naturalismin sallivaa".
Näin ollen hän kannattaa konsepteja jotka ovat keskenään vahvasti yhteensovittamattomia. Tämä tarkoittaa sitä että hän itsekin on jotain joka ei ole "intellectually fulfilled". Suhtautukaamme häneenkin sillä samalla säälin ja halveksunnan sävyttämällä armeliaisuudella jota hän aikoo kaikille ateisteillekin suunnata.
tiistai 28. helmikuuta 2012
Zeus ja yksi Jumala pidemmälle
"God work in mysterious ways. Mysteriously similar to random chanse."(Advise God)
Richard Dawkins on tunnetusti lausunut ateismista sen, että uskovainen kiistää kaikenlaisia Jumalia ja että ateisti menee vain yhden Jumalan pidemmälle. Hänen tarkat sanansa ovat itse asiassa seuraavat "We are all atheists about most of the gods that societies have ever believed in. Some of us just go one God further." Tässä näkemyksessä ajatellaan ikään kuin niin että Jumalakysymys on empiirisesti pääteltävissä ja perusteluna käytetään esimerkiksi sitä että kreikkalainen jumala Zeus on tieteellisesti käytännöllisesti katsoen kumottu jumala ; Ukkosen synty selittyy luonnontieteellä niin vakuuttavasti että Zeus on selkeästi selittämisen kannalta turha ja ylimääräinen uskomus jonka Okhamin partaveitsi leikkaa pois. Ja että tämä tarkoittaa että koko Jumalakonsepti on tieteellisen tutkimuksen alla. ~ Tämä johtaa usein myös ateistien harjoittamaan "tonttuanalogiaan/joulupukkiargumentaatioon", jossa ytimessä on se, että kun voimme perustellusti sanoa että empiirinen väite "tonttuja on olemassa" on väärä, voimme päätellä myös että Jumalaan olisi hyväksyttävää ottaa suoraan kieltävä kannanotto.
Tämä näkemys rakentuu sen varaan että olisi ikään kuin jonkinlainen yhteinen skeema jonka päällä nojaavat sekä Zeus, tontut että Jumala. Siksi tämän ytimen keikutus ikään kuin kumoaa kaikki ja Zeuksen ja tonttujen antamat tulokset ovat yleistettävissä muihinkin vastaaviin tahoihin.
Uskovaisten klassinen vastaus tähän on esimerkiksi rakentaa jako transsendentin ja immanentin välille. Tässä maailmassa tonttu on immanentti ja Jumala olennaisesti erilainen, transsendentti. Näin ollen uskovaisen ei ole pakko uskoa että tonttuasia tai Zeus olisi tieteen ulkopuolella. Tai että näille uskomuksille tarvitsisi antaa tilaa. Transsendenttia Jumalaa korostava näkemys on siitä erikoinen, että se - paitsi joutuu omituisuuksiin lentävän spagettihirviön kohdalla - myös korostaa NoMa -periaatetta jonka mukaan uskonasiat ja tieteen asiat ovat erillisissä maailmoissaan. Tiede tutkii immanenttia kun taas teologia transsendenttia.
Agnostismin kohdalla tämänlainen monisyisempi tapa määritellä Jumalat on yleensä aika olennainen ; Sillä jos on yhteinen Jumalateema, he joutuisivat seuraamaan tonttulogiikkaa ja sitten he eivät enää olisi agnostikkoja vaan joko "skientistisiä ateisteja" tai "denialistisia uskovia". Esimerkiksi Wilkins puolusti agnostismin järkevyyttä Zeus -argumentaatiota vastaan muistuttamalla siitä että ei oikeastaan ole mitään yhtä Jumalamallia joka voitaisiin laittaa puntariin ja tästä päätellä "Koska Zeus ... niin". Hän esittää asian seuraavasti ; "I do not think there is evidence for a God, as an agnostic. And I certainly think there is evidence against many stories and characterisations of gods. But, and this seems to be the point that strong "skeptics" like Hecht cannot get into their heads, not all. So long as there is a formal possibility that some gods might exist, and no general evidence against it, the rational thing to do is hold off judgement on the (empirically permissible) claims. So Thor doesn't exist, but Leibniz's deity might." Tästä huomataan että (1) "mahdollisuus" ei ole samaa kuin perusteltu uskomus ja (2) yhden määritelmän kanssa pulaaminen ei tarkoita kaikkia määritteitä.
Tämä on itse asiassa olennainen asia myös kreationismin kanssa. Sillä "monenlaisten jumalien teema" etenkin NoMa -henkisin värityksin itse asiassa estäisi ja rajoittaa kunnollisen kreationismin tekemistä. Moni uskovainen on valmis ja enemmän kuin halukas ottamaan NoMa -henkisen argumentaation tonttuesimerkissä samalla kun he kuitenkin antavat tilaa sen antiteesille, kreationismille jonka mukaan Jumalatodistus voidaan rakentaa empiirisesti ja että tässä on peräti onnistuttu. ; Kuitenkin tilanne on heille hankala ; Jos tieteen rajat yltävät vain immanenttiin, on transsendentti Jumala tieteen ulkopuolella ja jumalatodistus tieteellä olisi tehtävä jollain tavalla immanentisti aka. naturalistisesti. Mutta jos argumentoija selittääkin että tiede yltää naturalismin ja immanentin ulkopuolelle, katoaa tonttuargumentin suoja ; Ero ei olekaan enää olennainen epäanalogia (mahdottomuusraja ja olennainen ero), vaan merkityksetön epäanalogia (ero joka ei käsittele demarkaatiorajalla olevia kysymyksiä).Onkin tätä kautta mielenkiintoista huomata että etenkin Intelligent Design selvästi uskoo että olisi jokin yhdenlainen vähentämätön Suunnittelijakuva. Jos olisi jokin yleinen kuvaus johon kaikki Suunnittelu osuisi. Intelligent Designin perusasetelma on yksinkertaisesti se, että "Designistä" ei tarvita yksityiskohtia ; Intentio, Suunnittelijan luonne ja hänen toimintansa metodit ja muut vastaavat ovat irrelevantteja koska niiden takana on yleinen design -konsepti jonka varassa suunnittelu voidaan tunnistaa tästä riippumatta. Tässä asetelmassa kaikki Suunnittelijat, olivatpa ne sitten avaruusolentoja, tonttuja tai Zeus tai kristinuskon Jumala seisovat yhteisen konseptin takana.
1: Tämä johtaa siihen että ID leikkii leikkiä jossa sen ei muka tarvitsisi määritellä olennaisia tutkimuskysymyksiä. Kuten aiemmin kirjoitinkin, tästä heitä onkin moittu, ja syystä. Tosiasia on, että jos tämänlainen yksityiskohdille neutraali design -konsepti on olemassa, se asettaa tämän konseptin tarkastelun oleelliseksi. Näin ollen muiden yksityiskohtien väistämistä ei saisi vetää yleiseen "emme kerro mitään" -tilanteeseen.
Intelligent Designin "yhdenlaisen yleisjumalakäsitteen henki" näkyy tietysti siinäkin että he sekoittavat heidän konseptiensa kritisoimisen yleiseksi dogmaattisuudeksi jossa älyn ja suunnittelun osuus jonkun ilmiön selittämisessä kielletään totaalisesti jossain aihepiirissä. ; Intelligent Designin kannattajat ovat kuitenkin enemmän kuin toistuvasti selittämässä että heidän erilaisten konseptiensa (CSI, RC) moittiminen tarkoittaa sitä että "kieltää biologisen designin" tutkimisen. Samalla he selittävät että jos suunnitelmallisuutta etsitään jossain (arkeologia, SETI, rikostutkinta) olisi heidänkin konseptinsa pakko hyväksyä koska tämä tarkoittaa että aihe on tieteellinen.
1: Tämä kritiikki näyttää omituiselta tavalta esittää "evolutionistien" kanta kun he ovat itse käsitelleet asiaa ja esimerkiksi Shallit ja Elsberry ovat selittäneet että aiheen lisäksi on hyvä katoa sitä metodia, ja että samalla nimellä kulkevaa aihetta lähestytään erilaisilla metodeilla, ja nämä taas ovat toisiinsa verrattuna kaikkea muuta kuin yhtä hyviä ja laadukkaita. "Dembski pleads for more consideration of design as a scientific explanation, but he seems to be of two minds concerning this. On the one hand, he claims "science has largely dispensed with design" and science "repudiates design" on the other hand, just three pages later he cites archaeology as an example of a science that is based in part on inferring design. Contrary to Dembski's assertions, design is not arbitrarily ruled out as anelement of scientific explanation, even in biology. Scientists, however, are reluctant to infer "rarefied" design, a design inference based on ignorance of both the nature of the designer and regularities that might explain the observed phenomenon. But this reluctance is well-grounded. Empirically gained knowledge of designers and the artifacts which they create permit us to recognize regularities of outcomes, leading us to make an "ordinary" design inference in such cases. With an "ordinary" design inference, a designer becomes just another causal regularity. This is not so with a "rarefied" design inference, which Dembski urges us to make in ignorance of the properties of any putative designer and also of other causal regularities which may be operative." Kun kysymykset ovat tämänlaisia, on selvää että Intelligent Designin parissa joudutaan ottamaan lujastikin kantaa demarkaatiokysymyksiin, ja rakentamaan erilaisia testattavia konsepteja.
Ilman tätä on huonoa analyyttisyyttä ja suoranaisia ekvivokaatioita, joissa aivan erilaisia ilmiöitä liitetään yhteen pelkän termien homonymian vuoksi.
Ateismilla ja kreationismilla näyttääkin tässä valossa olevan syvä keskusteluyhteys keskenään ; Tämä johtunee siitä että ilmiöt näyttävät muokkautuvan kulttuurisessa vuorovaikutuksessa toisiinsa ; Debattinenki ja "poteronkaivuu" ovat sen verran olennaisia piirteitä näissä (ala)kulttuureissa että ne rakentuvat vastaankirjoittamisen periaatteella. Tällöin ollaan helposti erimielisiä, mutta ollaan sentään yksimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. Agnostikkojen ja monien teologienkin näkemykset näyttävät tässä keskustelussa jäävän irrelevanteiksi. Niiden kanssa keskusteluun ei ilmeisesti nähdä kiinnostusta ja siksi konseptit muokkautuvat sellaisiksi että näihin kohdistetaan lähinnä ohipuhumista. Tämä irrelevantisointi tarkoittaa tietysti sitä että nämä konseptit on koherentisoitu "ulos keskustelusta", ja ne ovat omassa ideologiassa lähinnä "tiellä".
Seinästä revittyä
Albrecht Dürer (1471-1528) on kohtuullisen tunnettu taiteilija. Hänet varmasti muistetaan symbolisista ja esoteerisista taideteoksistaan. Vähemmän tunnettua on se, että hänen tuotoksissaan on myös miekkailumateriaalia jotka on yhdistetty samaan vuoteen ja Maksimilian I vierailuun Dürerin kotikaupungissa : Dürer on ilahduttanut jälkimaailmaa pitkällä manuaalilla ("MS 26-232", 1512) jossa oleva materiaali koostuu tekniikoista jotka ovat tuttuja esimerkiksi "Codex Wallersteinista", Sekä lyhykäisellä mutta originaalimpia tekniikoita sisältävällä manuaalilla ("Sloane MS No.5229", 1512). Hän olikin ensimmäinen miekkailumanuaaleja tuottanut arvostettu taiteilija. (Varhaisemmat olivat ns. sotilaallisempien tahojen tuotoksia.) Manuaaleissa on kuvattu pitkää miekkaa, tikaria, messeriä ja painia.
1: Olen itse asiassa ollut viime aikoina melko kiinnostunut tästä materiaalista ja jos juuri nyt voittaisin lotossa, niin todennäköisesti palkkaisin taitavan kääntäjän tekemään sen suomeksi ja rakentaisin jonkinlaisen workshopin niiden ympärille. Esimerkiksi YouTubesta ei löydy historialliseen miekkailuun keskittyneiden koulujen parista demonstraatioita Dürerin tekniikoista, joka on luonnollisesti sääli.
Tämä pikkutieto Dürerista voi kenties tuottaa erilaista kulmaa hänen eimiekkailumanuaaliteoksiinsa. Toki on pitkälle vietyä väittää että Dürerin tuotannossa olisi esimerkiksi toimivia asentoja - ne näyttävät monesti olevan enemmänkin poseeraavia. Kuitenkin niistä voidaan muistaa se, että Dürerin aikaan miekka oli jotain hyvin erilaista kuin nykyaikana. Ne olivat osa ihmisten elämänpiiriä. Näin ollen niissä voi olla "jotain tuttua". Siksi historiallisesta miekkailusta kiinnostuneen voikin olla järkevääkin vilkaista tauluja "sillä silmällä". Vaikka taulut ovatkin taidetta niin on selvää että aihe on taistelua ja (1) niiden tekijällä on ollut riittävä tietotaito jotta hän on kyennyt kirjoittamaan varsin kattavan ja monisyisen manuaalin joka on taatusti vaatinut asiaan perehtymistä pidemmällä aikavälillä ja (2) esimerkkeihini ottamani teokset ovat puukaiverruksia, joka on tarkoittanut siihen aikaan sitä että niiden levityksen on ajateltu olevan tavanomaista hieman laajempi. Jos niissä olisi kauheita epätäsmällisyyksiä miekkailun "siihen aikaan kohtuu arkisissa" toimissa, olisi tämänlaiset virheet luultavasti jotain jotka voisivat alentaa niiden myyvyyttä.
Olen laittanut oheen kaksi yksityiskohtaa hänen 1498 valmistuneestaan teoksestaan (ennen manuaalin tekemistä) "St. Michael's fight against the dragon". Yksityiskohdat kuvaavat taivaallisia maskuliinisia soturienkeleitä (jotka on jostain syystä unohdettu modernissa enkelikuvastossa jonka ovat valloittaneet rauhanomaiset naiset.) Molemmissa huomionarvoista on se, että vaikka molemmissa käytössä on kilpi, joista oikeanpuoleinen näyttää olevan kokonsa puolesta jopa hyvin lähellä buckleria, on käytössä kuitenkin selkeästi pitkäkahvainen miekka. Miekoissa on myös "S -muotoinen" sivusuunnassa kaartuva väisti, joka on tuttu yleensä hieman suuremmissa miekoissa.
Tämä voi ehkä olla joillekuille jopa hieman yllättävää koska miekan kahvan pituutta pidetään usein jopa "nyrkkisääntönä" miekkojen luokittelussa. Pitkä kahva rajoittaa helposti liikkeitä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita että Dürerin kuvaus olisi aivan mahdoton. Toki raskaammat kahdenkädenmiekat estivät tämän mutta karkeasti "bastardimiekoiksi" kutsutuissa miekoissa on ideana se, että niitä on mahdollista käyttää sekä yhdellä kädellä että kahdella kädellä.
Kuvassa tulkinnan kannalta silmiinpistävä ongelma on se, että miekan kärkiä ei itse asiassa näy, joten niiden terän pituus on alemmassa mahdotona arvioida ja ensimmäiseksi asettamani yksityiskohdan kohdalla jopa tarpeettoman lyhyeltä. Toki taulun miekkavalintojen takana voi olla myös taiteelliset syyt. Pitkä kahva voi näyttää komeammalta - ja kenties jopa kuvata enkeleiden yli-inhimillisyyttä kun he kykenevät käyttämään yhdellä kädellä isompia miekkoja.
Ylläoleva suurempi kuva on sekin yksityiskohta. Tämä on toisesta teoksesta, "The Four Avenging Angels Of Euphrates From The Apocalypse" vuodelta 1497. Kuvassa on koston enkeleitä, ja jokainen luonnollisesti kiinnittää huomiota oleelliseen, eli siihen että 3 enkelillä on pitkäkahvainen miekka, ja vain 1 heistä pitää sitä kiinni 2 kädellä. Asennot eivät toki ole taisteluteknisesti katsoen opettavaisia, mutta kuitenkin tämä esitystapa voi viitata tästä huolimatta löyhästi miekkojen sen ajan mukaisiin käyttötapoihin.
1: Olen itse asiassa ollut viime aikoina melko kiinnostunut tästä materiaalista ja jos juuri nyt voittaisin lotossa, niin todennäköisesti palkkaisin taitavan kääntäjän tekemään sen suomeksi ja rakentaisin jonkinlaisen workshopin niiden ympärille. Esimerkiksi YouTubesta ei löydy historialliseen miekkailuun keskittyneiden koulujen parista demonstraatioita Dürerin tekniikoista, joka on luonnollisesti sääli.
Tämä pikkutieto Dürerista voi kenties tuottaa erilaista kulmaa hänen eimiekkailumanuaaliteoksiinsa. Toki on pitkälle vietyä väittää että Dürerin tuotannossa olisi esimerkiksi toimivia asentoja - ne näyttävät monesti olevan enemmänkin poseeraavia. Kuitenkin niistä voidaan muistaa se, että Dürerin aikaan miekka oli jotain hyvin erilaista kuin nykyaikana. Ne olivat osa ihmisten elämänpiiriä. Näin ollen niissä voi olla "jotain tuttua". Siksi historiallisesta miekkailusta kiinnostuneen voikin olla järkevääkin vilkaista tauluja "sillä silmällä". Vaikka taulut ovatkin taidetta niin on selvää että aihe on taistelua ja (1) niiden tekijällä on ollut riittävä tietotaito jotta hän on kyennyt kirjoittamaan varsin kattavan ja monisyisen manuaalin joka on taatusti vaatinut asiaan perehtymistä pidemmällä aikavälillä ja (2) esimerkkeihini ottamani teokset ovat puukaiverruksia, joka on tarkoittanut siihen aikaan sitä että niiden levityksen on ajateltu olevan tavanomaista hieman laajempi. Jos niissä olisi kauheita epätäsmällisyyksiä miekkailun "siihen aikaan kohtuu arkisissa" toimissa, olisi tämänlaiset virheet luultavasti jotain jotka voisivat alentaa niiden myyvyyttä.
Olen laittanut oheen kaksi yksityiskohtaa hänen 1498 valmistuneestaan teoksestaan (ennen manuaalin tekemistä) "St. Michael's fight against the dragon". Yksityiskohdat kuvaavat taivaallisia maskuliinisia soturienkeleitä (jotka on jostain syystä unohdettu modernissa enkelikuvastossa jonka ovat valloittaneet rauhanomaiset naiset.) Molemmissa huomionarvoista on se, että vaikka molemmissa käytössä on kilpi, joista oikeanpuoleinen näyttää olevan kokonsa puolesta jopa hyvin lähellä buckleria, on käytössä kuitenkin selkeästi pitkäkahvainen miekka. Miekoissa on myös "S -muotoinen" sivusuunnassa kaartuva väisti, joka on tuttu yleensä hieman suuremmissa miekoissa.
Tämä voi ehkä olla joillekuille jopa hieman yllättävää koska miekan kahvan pituutta pidetään usein jopa "nyrkkisääntönä" miekkojen luokittelussa. Pitkä kahva rajoittaa helposti liikkeitä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita että Dürerin kuvaus olisi aivan mahdoton. Toki raskaammat kahdenkädenmiekat estivät tämän mutta karkeasti "bastardimiekoiksi" kutsutuissa miekoissa on ideana se, että niitä on mahdollista käyttää sekä yhdellä kädellä että kahdella kädellä.Kuvassa tulkinnan kannalta silmiinpistävä ongelma on se, että miekan kärkiä ei itse asiassa näy, joten niiden terän pituus on alemmassa mahdotona arvioida ja ensimmäiseksi asettamani yksityiskohdan kohdalla jopa tarpeettoman lyhyeltä. Toki taulun miekkavalintojen takana voi olla myös taiteelliset syyt. Pitkä kahva voi näyttää komeammalta - ja kenties jopa kuvata enkeleiden yli-inhimillisyyttä kun he kykenevät käyttämään yhdellä kädellä isompia miekkoja.
Ylläoleva suurempi kuva on sekin yksityiskohta. Tämä on toisesta teoksesta, "The Four Avenging Angels Of Euphrates From The Apocalypse" vuodelta 1497. Kuvassa on koston enkeleitä, ja jokainen luonnollisesti kiinnittää huomiota oleelliseen, eli siihen että 3 enkelillä on pitkäkahvainen miekka, ja vain 1 heistä pitää sitä kiinni 2 kädellä. Asennot eivät toki ole taisteluteknisesti katsoen opettavaisia, mutta kuitenkin tämä esitystapa voi viitata tästä huolimatta löyhästi miekkojen sen ajan mukaisiin käyttötapoihin.
maanantai 27. helmikuuta 2012
Sosiaaliporno
Yksi tärkeimmistä "sosiaalipornoksi" kutsutun ilmaisumuodon ytimessä on ns. kauhistelukirjallisuus tai kauhistelevat lööpit. Näissä esiin nostetaan traagisia tapahtumia ja elämänkokemuksia.
Tähän lajityyppiin ei yleisesti suhtauduta hyvällä koska siinä lukijan motiiviksi hyvin usein nousee (1) uteliaisuus ja halu työntää nenäänsä toisten privaattielämään (2) halu tuottaa omaan tylsään elämään viihdykettä toisten kärsimyksestä ja (3) halu korostaa omaa normaaliutta. Lukija toki korostaa tässä sitä että (1) tämä tutustuttaa elämän uusiin puoliin, ja näin on avarakatseista ja opettavaista ja toisaalta (2) antaa tunteita ja osoittaa lukijan täten olevan emotionaalinen toisista välittävä ihminen. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalipornoisia keskusteluohjelmia katsoessa voidaan nähdä helposti se, että tilanteet ovat hyvin harvinaisia, eivätkä kovin opettavaisia. Ihminen käytännössä saa tunne-elämyksiä, ja on katsomisen jälkeen olennaisesti sama ihminen kuin sen jälkeen. Pahimmillaan prosessissa syntyy "sä -passiivin gloriaa".
Toki tässä sosiaalipornossa on myös "haastatellun" rooli. Se koetaan usein ulkopuolella (1) hyväksikäytetyn rooliksi. Osallistumismotiiveissa voidaankin nähdä kyseenalaisia sisäisiä motiiveja kuten (1) halu korostaa omaa erikoislaatuisuutta (2) halu saada julkisuutta. Teko kuitenkin oikeutetaan yleensä sisäisin putain motiivein joista tärkeimmät ovat (1) halu saada terapiaa ja terapoida kokemuksia ja näin päästä niiden muistamisesta tulevien ongelmien yli (2) halu ratkaista tämä ongelma kokonaan (3) halu tiedottaa jotta muut tuntevat kyseisen ilmiön.
Tämä näyttää että ns. sosiaaliporno on vain osittain likaista ja siinä voidaan nähdä myös jotain eettisesti hyväksyttäviä periaatteita. Kenties tässä syynä onkin se, että se rikkoo perinteistä syvällisyysnäkemystä vastaan ja on perinteisen pinnallisuusnäkemyksen puolella ; Sosiaalipornon traagisuus nimittäin eroaa klassisen tarinankerronnan tragedioista siten että ne ovat perussävyltään ratkaisukeskeisiä. Klassisessa kirjallisuudessa tragedian ytimessä oli hamartia ja determinismi ; On erehdys ja vääjäämättömyys joka tuottaa karuja tapahtumia ja vielä karumman lopun. Sosiaaliporno sen sijaan tarjoaa kärsimyksestä väliaikaisempaa mallia, se maalaa aina joko onnellisen lopun tai mahdollisuuden siihen.
Tämä on hyvä muistaa, jos esimerkiksi rupeaa katsomaan kristinuskoa. Sen perustarina Jeesuksen kuolemasta on nimittäin klassinen tragedia joka loppuu ja kääntyy optimistiseksi deus ex machinan kautta vaiheessa jossa "perinteinen tragedia olisi jo pyöritellut lopputekstejä". Jeesus oli eräässä mielessä "luuserien luuseri" jolla oli rooli eräänlaisessa "varhais -emoangstista" tarinaa. ; Toki nykykulttuurissa hengellisyys on vahvistanut näitä piirteitä. Esimerkiksi viime aikoina on ollut muodikasta pyöriskellä enkeliaiheen parissa. Näissäkin on erilaisia enkelikokemuksia joista monia luonnehtivat juuri ne samat piirteet jotka tekevät sosiaalipornosta myyvää.
Tätä myydään tyylipuhtaasti pehmeinä arvoina. Ja niille joista tämä voi tuntua vastemieliseltä, on hyvä huomata että tässä piehtaroidaan nautiskellen toisten kärsimyksellä. Sen luulisi viehättävän pahintakin kyynikkoa.
Tähän lajityyppiin ei yleisesti suhtauduta hyvällä koska siinä lukijan motiiviksi hyvin usein nousee (1) uteliaisuus ja halu työntää nenäänsä toisten privaattielämään (2) halu tuottaa omaan tylsään elämään viihdykettä toisten kärsimyksestä ja (3) halu korostaa omaa normaaliutta. Lukija toki korostaa tässä sitä että (1) tämä tutustuttaa elämän uusiin puoliin, ja näin on avarakatseista ja opettavaista ja toisaalta (2) antaa tunteita ja osoittaa lukijan täten olevan emotionaalinen toisista välittävä ihminen. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalipornoisia keskusteluohjelmia katsoessa voidaan nähdä helposti se, että tilanteet ovat hyvin harvinaisia, eivätkä kovin opettavaisia. Ihminen käytännössä saa tunne-elämyksiä, ja on katsomisen jälkeen olennaisesti sama ihminen kuin sen jälkeen. Pahimmillaan prosessissa syntyy "sä -passiivin gloriaa".
Toki tässä sosiaalipornossa on myös "haastatellun" rooli. Se koetaan usein ulkopuolella (1) hyväksikäytetyn rooliksi. Osallistumismotiiveissa voidaankin nähdä kyseenalaisia sisäisiä motiiveja kuten (1) halu korostaa omaa erikoislaatuisuutta (2) halu saada julkisuutta. Teko kuitenkin oikeutetaan yleensä sisäisin putain motiivein joista tärkeimmät ovat (1) halu saada terapiaa ja terapoida kokemuksia ja näin päästä niiden muistamisesta tulevien ongelmien yli (2) halu ratkaista tämä ongelma kokonaan (3) halu tiedottaa jotta muut tuntevat kyseisen ilmiön.
Tämä näyttää että ns. sosiaaliporno on vain osittain likaista ja siinä voidaan nähdä myös jotain eettisesti hyväksyttäviä periaatteita. Kenties tässä syynä onkin se, että se rikkoo perinteistä syvällisyysnäkemystä vastaan ja on perinteisen pinnallisuusnäkemyksen puolella ; Sosiaalipornon traagisuus nimittäin eroaa klassisen tarinankerronnan tragedioista siten että ne ovat perussävyltään ratkaisukeskeisiä. Klassisessa kirjallisuudessa tragedian ytimessä oli hamartia ja determinismi ; On erehdys ja vääjäämättömyys joka tuottaa karuja tapahtumia ja vielä karumman lopun. Sosiaaliporno sen sijaan tarjoaa kärsimyksestä väliaikaisempaa mallia, se maalaa aina joko onnellisen lopun tai mahdollisuuden siihen.
Tämä on hyvä muistaa, jos esimerkiksi rupeaa katsomaan kristinuskoa. Sen perustarina Jeesuksen kuolemasta on nimittäin klassinen tragedia joka loppuu ja kääntyy optimistiseksi deus ex machinan kautta vaiheessa jossa "perinteinen tragedia olisi jo pyöritellut lopputekstejä". Jeesus oli eräässä mielessä "luuserien luuseri" jolla oli rooli eräänlaisessa "varhais -emoangstista" tarinaa. ; Toki nykykulttuurissa hengellisyys on vahvistanut näitä piirteitä. Esimerkiksi viime aikoina on ollut muodikasta pyöriskellä enkeliaiheen parissa. Näissäkin on erilaisia enkelikokemuksia joista monia luonnehtivat juuri ne samat piirteet jotka tekevät sosiaalipornosta myyvää.
Tätä myydään tyylipuhtaasti pehmeinä arvoina. Ja niille joista tämä voi tuntua vastemieliseltä, on hyvä huomata että tässä piehtaroidaan nautiskellen toisten kärsimyksellä. Sen luulisi viehättävän pahintakin kyynikkoa.
6.9/7
Eilisen "Ilta-Sanomat" kuvasivat Dawkinsin näkemyksien lieventyneen. "Dawkins tunnetaan evoluutioteorian kannattajana ja ateistina, eli jumalan olemassa olon kieltäjänä. Nyt Dawkins kuitenkin The Telegraph -lehden mukaan sanoi Oxfordin yliopistolla pidetyssä keskustelutilaisuudessa pitävänsä itseään ennemmin agnostikkona, joka ei tiedä, onko jumala olemassa." Dawkinsin vanhaa maailmankuvaa arvioitiin seuraavalla tavalla "Richard Dawkinsin kuuluisin kirja on vuonna 2006 julkaistu Jumalharha (The God Delusion), jossa hän esittää että personoituun jumalaan uskominen on järjetöntä ja aiheuttaa yhteiskunnalle vahinkoa. Dawkinsin mukaan suvaitsevammat uskonnon muodot suojelevat fundamentalismin olemassa oloa ja sen takia kaikki uskonnollisuus on hengenvaarallista." Nyt mielipide on laantunut "Dawkins ilmaisi, että ei ollut täysin sataprosenttisen varma, että Jumalaa ei ole olemassa. Olen 6,9:n varma 7:stä, että Jumalaa ei ole, Dawkins sanoi. Yliluonnollisen luojan olemassa olon mahdollisuus on hyvin, hyvin vähäinen." Juha Leinivaara huvitteli tähän liittyen muistuttamalla että mainittu Jumalharha luokittelee teismin ja ateismin 7 -asteisella asteikolla. Tässä kohta 6 on de facto ateisti ja Dawkins kertoo ekplisiittisesti kirjassaan olevansa tällä kannalla. "Very low probability, but short of zero. De facto atheist. 'I cannot know for certain but I think God is very improbable, and I live my life on the assumption that he is not there.'" Näkemys ei siis ole muuttunut, vaan media reagoi Dawkinsin samana pysyvään näkemykseen eri tavalla kuin tavallisesti.
Leinivaara toki muistuttaa että osa lehdistöstä on ottanut Dawkinsin lausunnot jopa kääntymisinä. Dawkins olisi siis myöntänyt Jumalan olemassaolon. Tässä tietysti sekoittuu koko ajatus ; Jumalan olemassaolon mahdollisuus ei tarkoita samaa kuin siihen uskomisen rationaalisuus. Tämä on yksi uusateistisen ajattelun keskeisimpiä puolia. Jumalan epätodennäköisyys on uusateismin rakenteellista ydintä; Se ei väitä että sillä olisi keino falsifioida Jumala ja että se olisi toteuttanut tämän. Se ei suinkaan perusta ajatteluaan Jumalakumoamiselle ("Disproof of God") vaan arvioi miten todennäköinen ja uskottava tämä konsepti on luonnontieteellisen ajattelun valossa.
1: Rehellisesti sanoen ajatus ehdottomuudesta tulee jostain ja uskottavin, kenties ainut, syy onkin yleensä kriitikon projektiota. Eli siinä että hän näkee oman uskonnollisen vakaumuksensa asenteen toisissa mielipiteissä. Uskovaisen ehdottomuus ja suunnaton varmuus ja dogmaattisuus ei kuitenkaan todista että kaikki olisivat samanlaisia, kiitos vaan.
Dawkinsin näkemyksen lientymisen tai edes muuttumisen esittäjät ovat ilmeisesti ohittaneet jopa sen mikä uusateistien bussikampanjassa oli globaalisti. Sloganhan oli "There's probably no God. Now stop worrying and enjoy your life." Ainakin suomessa tätä lausetta piikiteltiin varovaisuudesta jossa epätodennäköisyys -sana oli ikään kuin kohteliaissyistä mukana. Se on kuitenkin olennainen osa Dawkinsin logiikkaa.
On hyvä huomata että Dawkinsin Jumalharha pitää sisällään, paitsi epätodennäköisyyskannanoton, niin se myös laajemmin ottaen kritisoi agnostismia. Dawkins ei suinkaan katso kirjassa agnostismia hyväksi, vaan kohdistaa kirjansa kritiikin sekä uskovaisille että agnostikoille. Epätodennäköisyys ja nuiva suhde agnostismiin selittävätkin sen miksi Dawkins kutsuu itseään agnostikoksi ehdoilla jotka on luettavissa likimain pelkästään sarkasmiksi. "I am agnostic only to the extent that I am agnostic about fairies at the bottom of the garden." Karkeistaen voisi sanoa että Dawkinsin maailmassa agnostikon tulisi arvioida todennäköisyys ja noudattaa sitä jonka puoleen se painuu. Jos uskoo että Jumala on todennäköinen (ei välttämättä todistettu) on syytä olla teisti ja jos katsoo että Jumala on epätodennäköinen, kannattaa pompahtaa ateistiksi.
Tämä on tietysti hyvä valaisemaan sitä, miten uusateismia pidetään dogmaattisena jumalankieltona ja militanttina melko turhin syin. Kun tämäntapaiset uusateismin määritelmät leviävät ja saavat kuvauksia lempeydestä, selviää miten vähän militanttius -mielikuvan takana on ns. asiallista uusateististen ajattelijoiden lausuntojen ja sisältöjen tuntemista. Dawkins onkin useimmille mielikuva - jokin joka rehellisyyden nimissä tuo hieman mieleeni "Nuotan" homoseksuaalivideon kampanjan vastustajat. Videota nimittäin katsottiin netissä ja muualla yllättävän vähän suhteessa siihen kritiikkimäärään jota tähän videoon kohdistettiin. Tämä tarkoittaa sitä että valtaosa kritiikoista luotti sekundaarisiin lähteisiin eikä tutustunut itse aineistoon suoraan. Näin ei välttämättä puhuttu "Nuotan" videosta tai Dawkinsista vaan siitä mitä joku muu on sanonut näistä.
Kuitenkin lehtien näkemykset ovat tavallaan ymmärrettäviä. Dawkinsin ymmärtäminen ateismin perinteessä ja osana uusateismia tekee siitä toki kornia, mutta jos asiaa katsotaan agnostismin historian kannalta, on pakko nostaa esiin Huxley, joka kehitti koko agnostismitermin in first place, kuvasi omaa vakaumustaan sillä ja levitti tämän käsitteen laajemmin tunnettavuuteen. Nimittäin kun "Darwinin Rottweiler" (Dawkins) pistetään rinnakkain "Darwinin Bulldogin" (Huxley) kanssa, huomataan että analogisuutta on enemmän kuin siinä että molempien lisänimessä on koiria. ; Molemmat nimittäin pitivät Jumalaa mahdollisena. Tässä mielessä ero agnostismin ja uusateismin välillä on liukuva. (Ja tämä voi näyttäytyä jopa tämän blogin väärintulkitsemisena, se nähdään varmasti helposti ateistisena eikä agnostisena.)
1: Agnostismissa on ripaus ateismia. Huxleyn ja Dawkinsin välillä on olennainen ero ; Dawkins käsittelee mahdollisuutta todennäköisyysarviona jossa on yksi ulottuvuus ja jossa "agnostismi" on puolivälissä. Huxley käsittelee mahdollisuutta jonain jota ei tunneta. Näin ollen agnostismi ottaa todennäköisyysarvioon "ulkopuolisen" roolin, eräässä mielessä "uuden ulottuvuuden". Kuitenkin agnostismiin sopii myös sellainen malli jossa Jumalan todennäköisyys arvioidaan Dawkinsin malliin, ja historiallisesti moni agnostikko onkin aivan taatusti pitänyt Jumalaa "mahdollisena mutta epätodennäköisenä". ; Ennen ateismin ja teismin parissa oltiin ehdottomampia, ei puhuttu yhtä voimakkaasti epävarmuudesta ja todennäköisyydestä kuin mitä tällä hetkellä on muodikasta. Siksi epävarmuus ja epäily leimautui tavallista helpommin agnostismiksi.
2: Ateismissa on ripaus agnostismia. Ateismissa on siinäkin kaksi päälinjaa, jotka Quine on kuvannut the "Web of Belief":issä epäuskoa kahdella loogisella lauseella joista molemmat kuvaavat ateismia, ja ne ovat keskenään olennaisesti erilaisia. Ensimmäinen ateismin malli on "Not(Believe[I] Thereexist(Gods)) [¬(BI(∃x(Gx))]" ja toinen ateismin malli "Believe[I](Not Thereexist(Gods)) [(BI(¬∃x(Gx))]" Quine jaottelee ateismin (1) "disbelief" -malliin, jossa uskotaan että "Jumala on olemassa" -lauseen negaatio on tosi ja (2) "nonbelief" -malliin jossa ei uskota lausuntoon mutta ei suinkaan päätellä että sen negaatio olisi tosi. (+) Ero on tavallaan siinä että uskotaan lauseen olevan väärä ja sen että ei uskota lauseeseen. Muille paitsi loogikoille ja filosofeille tämä on hiustenhalontaa, mutta tämä on tavallaan olennaista ja ajattelullisesti ja määritelmällisesti marginaaliset erot ovat syvällisesti erilaisia etenkin käytännön tasolla soveltaessa. Tämän voi periaatteessa soveltaa ateismin kuvaamiseksi ja se mielestäni kuvaakin kahta päätyyppiä ateisteiksi itseään kutsuvien asennoitumistavoista. Toiset yrittävät falsifoida Jumalaa ja toiset ovat enemmänkin "vain uskonnottomia". Toiset eivät usko Jumalan olemassaoloon ja toisilta puuttuu Jumalausko. Jälkimmäinen on selvästi hyvin lähellä agnostismia.
On helppoa huomata että ateismissa ja agnostismissa on piirteitä jotka yhdistävät niitä yllättävästi. Tässä mielessä Dawkinsin näkemys olisi kenties historiassa ollut jotain muuta kuin uusateismia. Onkin tavallaan mielenkiintoista että sitä ei kutsuta uusagnostismiksi. Tai ainakin kunnes muistaa että siinäkin pompataan johtopäätökseen "todennäköisyyden arvioinnin" jälkeen. Tämän tajuamisen jälkeen onkin helppoa huomata että Dawkinsin tulkinta lehdistössä on virhe jota ei tehdä teistejen kohdalla. Richard Swinburne ja monet muut ovat nimittäin tehneet todennäköisyyteen liittyviä jumalatodistuksia. Niissä Jumala on todennäköinen, ei kuitenkaan 100% varma. Lehdistö ei kuitenkaan kutsu häntä agnostikoksi. Eikä varsinkaan vihjaa että Swinburne tunnustaisi että Jumalaa ei ole, tai että olisi ihan järkevää olla ateisti. Sillä Jumalan kohdalla ihmiset ymmärtävät loikata "todennäköisempi=järkevämpi selitys" -kaavaan. Olisi mukavaa jos tämä sama, ei kovin valtavaa ajattelukykyä vaativa, loikkaus osattaisiin tehdä myös kun tulkitaan sitä mitä mieltä Dawkins on asioista. (Olipa hän sitten tulkitsijan mielestä oikeassa tai ei, on hyvä tajuta mitä mieltä Dawkins on, koska kritiikki muuttuu järkeväksi vasta ymmärtämisen kautta. Ilman ymmärtämistä rakentuu vain moittivia olkiukkoja.)
Leinivaara toki muistuttaa että osa lehdistöstä on ottanut Dawkinsin lausunnot jopa kääntymisinä. Dawkins olisi siis myöntänyt Jumalan olemassaolon. Tässä tietysti sekoittuu koko ajatus ; Jumalan olemassaolon mahdollisuus ei tarkoita samaa kuin siihen uskomisen rationaalisuus. Tämä on yksi uusateistisen ajattelun keskeisimpiä puolia. Jumalan epätodennäköisyys on uusateismin rakenteellista ydintä; Se ei väitä että sillä olisi keino falsifioida Jumala ja että se olisi toteuttanut tämän. Se ei suinkaan perusta ajatteluaan Jumalakumoamiselle ("Disproof of God") vaan arvioi miten todennäköinen ja uskottava tämä konsepti on luonnontieteellisen ajattelun valossa.
1: Rehellisesti sanoen ajatus ehdottomuudesta tulee jostain ja uskottavin, kenties ainut, syy onkin yleensä kriitikon projektiota. Eli siinä että hän näkee oman uskonnollisen vakaumuksensa asenteen toisissa mielipiteissä. Uskovaisen ehdottomuus ja suunnaton varmuus ja dogmaattisuus ei kuitenkaan todista että kaikki olisivat samanlaisia, kiitos vaan.
Dawkinsin näkemyksen lientymisen tai edes muuttumisen esittäjät ovat ilmeisesti ohittaneet jopa sen mikä uusateistien bussikampanjassa oli globaalisti. Sloganhan oli "There's probably no God. Now stop worrying and enjoy your life." Ainakin suomessa tätä lausetta piikiteltiin varovaisuudesta jossa epätodennäköisyys -sana oli ikään kuin kohteliaissyistä mukana. Se on kuitenkin olennainen osa Dawkinsin logiikkaa.
On hyvä huomata että Dawkinsin Jumalharha pitää sisällään, paitsi epätodennäköisyyskannanoton, niin se myös laajemmin ottaen kritisoi agnostismia. Dawkins ei suinkaan katso kirjassa agnostismia hyväksi, vaan kohdistaa kirjansa kritiikin sekä uskovaisille että agnostikoille. Epätodennäköisyys ja nuiva suhde agnostismiin selittävätkin sen miksi Dawkins kutsuu itseään agnostikoksi ehdoilla jotka on luettavissa likimain pelkästään sarkasmiksi. "I am agnostic only to the extent that I am agnostic about fairies at the bottom of the garden." Karkeistaen voisi sanoa että Dawkinsin maailmassa agnostikon tulisi arvioida todennäköisyys ja noudattaa sitä jonka puoleen se painuu. Jos uskoo että Jumala on todennäköinen (ei välttämättä todistettu) on syytä olla teisti ja jos katsoo että Jumala on epätodennäköinen, kannattaa pompahtaa ateistiksi.
Tämä on tietysti hyvä valaisemaan sitä, miten uusateismia pidetään dogmaattisena jumalankieltona ja militanttina melko turhin syin. Kun tämäntapaiset uusateismin määritelmät leviävät ja saavat kuvauksia lempeydestä, selviää miten vähän militanttius -mielikuvan takana on ns. asiallista uusateististen ajattelijoiden lausuntojen ja sisältöjen tuntemista. Dawkins onkin useimmille mielikuva - jokin joka rehellisyyden nimissä tuo hieman mieleeni "Nuotan" homoseksuaalivideon kampanjan vastustajat. Videota nimittäin katsottiin netissä ja muualla yllättävän vähän suhteessa siihen kritiikkimäärään jota tähän videoon kohdistettiin. Tämä tarkoittaa sitä että valtaosa kritiikoista luotti sekundaarisiin lähteisiin eikä tutustunut itse aineistoon suoraan. Näin ei välttämättä puhuttu "Nuotan" videosta tai Dawkinsista vaan siitä mitä joku muu on sanonut näistä.
Kuitenkin lehtien näkemykset ovat tavallaan ymmärrettäviä. Dawkinsin ymmärtäminen ateismin perinteessä ja osana uusateismia tekee siitä toki kornia, mutta jos asiaa katsotaan agnostismin historian kannalta, on pakko nostaa esiin Huxley, joka kehitti koko agnostismitermin in first place, kuvasi omaa vakaumustaan sillä ja levitti tämän käsitteen laajemmin tunnettavuuteen. Nimittäin kun "Darwinin Rottweiler" (Dawkins) pistetään rinnakkain "Darwinin Bulldogin" (Huxley) kanssa, huomataan että analogisuutta on enemmän kuin siinä että molempien lisänimessä on koiria. ; Molemmat nimittäin pitivät Jumalaa mahdollisena. Tässä mielessä ero agnostismin ja uusateismin välillä on liukuva. (Ja tämä voi näyttäytyä jopa tämän blogin väärintulkitsemisena, se nähdään varmasti helposti ateistisena eikä agnostisena.)
1: Agnostismissa on ripaus ateismia. Huxleyn ja Dawkinsin välillä on olennainen ero ; Dawkins käsittelee mahdollisuutta todennäköisyysarviona jossa on yksi ulottuvuus ja jossa "agnostismi" on puolivälissä. Huxley käsittelee mahdollisuutta jonain jota ei tunneta. Näin ollen agnostismi ottaa todennäköisyysarvioon "ulkopuolisen" roolin, eräässä mielessä "uuden ulottuvuuden". Kuitenkin agnostismiin sopii myös sellainen malli jossa Jumalan todennäköisyys arvioidaan Dawkinsin malliin, ja historiallisesti moni agnostikko onkin aivan taatusti pitänyt Jumalaa "mahdollisena mutta epätodennäköisenä". ; Ennen ateismin ja teismin parissa oltiin ehdottomampia, ei puhuttu yhtä voimakkaasti epävarmuudesta ja todennäköisyydestä kuin mitä tällä hetkellä on muodikasta. Siksi epävarmuus ja epäily leimautui tavallista helpommin agnostismiksi.
2: Ateismissa on ripaus agnostismia. Ateismissa on siinäkin kaksi päälinjaa, jotka Quine on kuvannut the "Web of Belief":issä epäuskoa kahdella loogisella lauseella joista molemmat kuvaavat ateismia, ja ne ovat keskenään olennaisesti erilaisia. Ensimmäinen ateismin malli on "Not(Believe[I] Thereexist(Gods)) [¬(BI(∃x(Gx))]" ja toinen ateismin malli "Believe[I](Not Thereexist(Gods)) [(BI(¬∃x(Gx))]" Quine jaottelee ateismin (1) "disbelief" -malliin, jossa uskotaan että "Jumala on olemassa" -lauseen negaatio on tosi ja (2) "nonbelief" -malliin jossa ei uskota lausuntoon mutta ei suinkaan päätellä että sen negaatio olisi tosi. (+) Ero on tavallaan siinä että uskotaan lauseen olevan väärä ja sen että ei uskota lauseeseen. Muille paitsi loogikoille ja filosofeille tämä on hiustenhalontaa, mutta tämä on tavallaan olennaista ja ajattelullisesti ja määritelmällisesti marginaaliset erot ovat syvällisesti erilaisia etenkin käytännön tasolla soveltaessa. Tämän voi periaatteessa soveltaa ateismin kuvaamiseksi ja se mielestäni kuvaakin kahta päätyyppiä ateisteiksi itseään kutsuvien asennoitumistavoista. Toiset yrittävät falsifoida Jumalaa ja toiset ovat enemmänkin "vain uskonnottomia". Toiset eivät usko Jumalan olemassaoloon ja toisilta puuttuu Jumalausko. Jälkimmäinen on selvästi hyvin lähellä agnostismia.
On helppoa huomata että ateismissa ja agnostismissa on piirteitä jotka yhdistävät niitä yllättävästi. Tässä mielessä Dawkinsin näkemys olisi kenties historiassa ollut jotain muuta kuin uusateismia. Onkin tavallaan mielenkiintoista että sitä ei kutsuta uusagnostismiksi. Tai ainakin kunnes muistaa että siinäkin pompataan johtopäätökseen "todennäköisyyden arvioinnin" jälkeen. Tämän tajuamisen jälkeen onkin helppoa huomata että Dawkinsin tulkinta lehdistössä on virhe jota ei tehdä teistejen kohdalla. Richard Swinburne ja monet muut ovat nimittäin tehneet todennäköisyyteen liittyviä jumalatodistuksia. Niissä Jumala on todennäköinen, ei kuitenkaan 100% varma. Lehdistö ei kuitenkaan kutsu häntä agnostikoksi. Eikä varsinkaan vihjaa että Swinburne tunnustaisi että Jumalaa ei ole, tai että olisi ihan järkevää olla ateisti. Sillä Jumalan kohdalla ihmiset ymmärtävät loikata "todennäköisempi=järkevämpi selitys" -kaavaan. Olisi mukavaa jos tämä sama, ei kovin valtavaa ajattelukykyä vaativa, loikkaus osattaisiin tehdä myös kun tulkitaan sitä mitä mieltä Dawkins on asioista. (Olipa hän sitten tulkitsijan mielestä oikeassa tai ei, on hyvä tajuta mitä mieltä Dawkins on, koska kritiikki muuttuu järkeväksi vasta ymmärtämisen kautta. Ilman ymmärtämistä rakentuu vain moittivia olkiukkoja.)
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Lohenpunainen
Olen elänyt maailmassa jossa on sellainen väri kuin "vaaleanpunainen" jolla on paljon synonyymejä. Tällä tuli toimeen. Kuitenkin moni on sitä mieltä että esimerkiksi pinkki tai magneta on tietynlainen sävy joka ei ole vaaleanpunainen vaikka silmä sanoo muuta. (Magneta taas on kuulemma enemmän purppuraa joka taas on violetti -sanan vastaava kiusa.) Samaa mieltä ovat ne miehet jotka ostavat lohenpunaisen paidan ja selittävät että se ei ole naisekas vaaleanpunainen vaikka silmä näkee ihan selvästi että on.
Sitten keskustelu menee siihen onko paita roosa, vaaleanpunainen, pinkki vai lohenpunainen ja unohtuu se, että pinkki eli vaaleanpunainen on just hyvä väri miehelle riippumatta siitä kutsuuko hän sitä "lohenpunaiseksi" suojellakseen maskuliinisuuttaan vai ei. Mutta tunnetusti mies ei koskaan sano ei. Sen sijaan hän saivartelee vaaleanpunaisen määritelmistä, joka taas on jotain jota tavallisesti liitetään naisiin ja feminiinisiin miehiin, toisin kuin silloin kun aiheena on se muka lohenpunainen paita joka on itsellä päällä.
Turhaa kiusaa on tämänlaisesta saivartelusta. Ergo : Analyyttinen filosofia tyyliasioissa on turhaa ja raivostuttavaa. Tosin se taitaa olla sellaista kaikessa muussakin.
Sitten keskustelu menee siihen onko paita roosa, vaaleanpunainen, pinkki vai lohenpunainen ja unohtuu se, että pinkki eli vaaleanpunainen on just hyvä väri miehelle riippumatta siitä kutsuuko hän sitä "lohenpunaiseksi" suojellakseen maskuliinisuuttaan vai ei. Mutta tunnetusti mies ei koskaan sano ei. Sen sijaan hän saivartelee vaaleanpunaisen määritelmistä, joka taas on jotain jota tavallisesti liitetään naisiin ja feminiinisiin miehiin, toisin kuin silloin kun aiheena on se muka lohenpunainen paita joka on itsellä päällä.
Turhaa kiusaa on tämänlaisesta saivartelusta. Ergo : Analyyttinen filosofia tyyliasioissa on turhaa ja raivostuttavaa. Tosin se taitaa olla sellaista kaikessa muussakin.
Viira
"Nokka umpeen, uivelo. Tuutilullaa!"
(Roope-Setä 9/11, sivu 25)
On tunnustettava, että viimeisen muutaman päivän ajan minulla on jossain määrin viirannut. Enkä tarkoita että olisin mennyt paperialalle töihin. Viirahan on "ohuista polyesterilangoista tai enimmäkseen polyesterilangoista ja jossain määrin polyamidilangoista kudottu verkkomainen kangas, jolle paperikoneessa, kartonkikoneessa tai selluloosankuivainkoneessa sen perälaatikosta ruiskutetaan paperimassaa paperiradan muodostumista ja paperin kuivaamista varten." Minulla kuitenkin on tällä hetkellä kaksi isoa pyörää jotka heittävät samaan suuntaan. Syy on yksinkertainen ; Episteeminen kriisini ja siihen liittyvä identiteettikriisini on laajentunut eettiseksi kriisiksi joka näyttäytyy identiteettikriisinä.
Joku voisi ajatella että tämähän on vain jokin sosiaalinen nimilappu, joka ei muuta itse ihmistä. Valitettavasti ihmiset ovat myös ainakin jossain määrin sosiaalisia ja symboleja pyörittäviä eläimiä. Siksi mielteitäni heijastaakin Crackedin tupakanpolttamisen lopettamisen puolista kertova artikkeli joka kuvaa voimakkaita elämänmuutoksia seuraavasti ; "When you make a change like this - whether it's smoking, or trying to lose 50 pounds, or changing knife-fighting styles - your whole world stops for a while. You want the rest of the world to stop with you." Mutta maailma ei tietenkään pysähdy.
Minullahan on ollut hieman omituinen tapa rakentaa minuus. Mutta siihen on tavallaan "päädytty syistä". Kokonaisuushan on se, että minulla on hyvä itsetuntemus (tieto omista kyvyistä ja rajoitteista) josta päädytään siihen mihin siitä päädytään eli huonoon itsetuntoon (käsitykseen omasta merkityksestä). Tasapainotan tätä valtavalla egolla (esimerkiksi sitä kautta että minulla on hyvä itsetuntemus kun taas monilla muilla ei). Olennaista on huomata että se egopuoli on pääasiassa se, joka pitää minut elossa ja potkimassa. Eräät ihmiset ovat jopa kuvanneet tätä tapaani olla kuopaksi jota kaivan itse ; Perfektionismissa vaadin itseltäni paljon, ja omanarvontuntoni vaatii minua tunnustamaan virheeni vain likimain aina. Samalla kun tunnustan kyvyttömyyteni ja parannan itsetuntemustani tunnustettu epäonnistuminen kerrallaan kohti helvettiä.
Koska tilanne on "epävarma", olen tietysti tapani mukaan sevennyt erilaisten vaihtoehtojen maailmassa. Tässä mietteissä mukaan tulee sellaisia teemoja kuin syyllisyys, syylliset ja vastuunkanto.
1: Tämä teema on minun kohdallani hyvin olennainen, koska minulta puuttuu vain likimain totaalisesti "anteeksiannon ruuvi". En anna asioita anteeksi, saatan vain unohtaa niitä. (Jotain hyötyä huonosta muististakin.) Siinä missä monilla aika parantaa haavat, niin minun kostonhimoni tuntee koronkasvun lait ja laittaa päälle 5% vuosikoron.
On vain muistettava että peruskysymykseni on se, että "mikä minussa oikein on vikana". Tämä peruskysymys on kohdallani varsin olennainen.
1: Itkin asian läpi joskus 5 luokalla julkisesti kun tajusin että olen maailmassa yksin. Opettaja luuli että tämä oli sidottuna vain siihen että minulla ei oikein ollut ystäviä. Mutta takana oli myös se, että en oikein kokenut minulla olevan perhettäkään. Sen jälkeen olen ollut sinut tämän asian kanssa. Ja joku voisi kokea että tästä asti en ole antanut perheessäni asuville minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tämä on kenties totta, mutta kenties yrityskään ei ole ollut mainittava koska tämä "ei anna mahdollisuuksia" -tilanne ei ole koskaan noussut syytteen tasolla minua vastaan. Eli en ole tehnyt mitään jota kukaan olisi huomannut tai välittänyt.
Ja vaikka jotkut voivat kenties yrittää selittää että ei minussa mitään olennaista vikaa ole, niin kohtaamieni ihmisten reagointitavat kertovat omaa karua kieltään. Tämä "viattomuushypoteesi" kun jättää auki monia olennaisia tapahtumia elämässäni, kuten esimerkiksi sen varsin merkittävän määrän mitä olen saanut elämäni varrella turpaan (niin kotona kuin puutarhassa) ilman että olen kokenut sitä erityisemmin lietsoneeni. Tässä suhteessa tilanteeni on verrattavissa avioeroputken läpikäyneeseen ; Yksi avioero voi tulla siitä että on vahingossa valinnut huonon puolison. Mutta 10. häissä on jo syytä miettiä että ehkä kenties vika ei olekaan aina kaikissa muissa, vaan itsessä. Olen siinä tilanteessa että on varsin järkevää ajatella että elämäntapahtumani lihakirveenheilumisesta koulukiusaamiseen eivät ole "vain muiden syy". Minussa on jotain erityistä joka lietsoo ja ärsyttää ja provosoi tämänlaiseen.> Hylkään tämänlaisen "viattomuushypoteesin" likimain vain ja ainoastaan huonona tilannetajuna.
Ainut rationaalinen lähtökohta onkin "kusipäisyysteoria". Tämä on minuuskuvani ydin, josta luopuminen on likimain yhtä järkevää kuin gravitaatiohypoteesin hylkääminen fysiikassa.
Tähän kysymykseen aspergerin syndrooma ja vastaavat olisivat mainioita. Ne nimittäin antavat selityksen joka ei ole pohjimmiltaan oikein kenenkään syy. En ole voinut muuta, minut on kasvatettu oikein ja ihmiset ovat provosoituneet aivan ymmärrettävistä syistä. Olennaista on huomata, että vaikka nämä eivät ole oikeutuksia mutta ne ovat selityksiä. Ja niissä on taustalla lieventäviä asianhaaroja ; Ne poistavat vastuun kasvattajilta, ne poistavat vastuun itseltä. Ja vaikka provosoituneet ovat yhä syyllisiä, heillä on ns. "lieventäviä asianhaaroja".
Jos synnynnäinen ei pidä paikkaansa, jäljelle jää ympäristötekijät ja oma rooli. Nämä kasvattavat syyllisyyspanosta. Joka tarkoittaa käytännössä (koska minä olen minä) sitä että joku maksaa.
1: Ja tämä kaunis asia ei ole jotain sellaista josta kohdallani oikein voi neuvotella ; Elämäni on itse asiassa ollut voimakkaasti kostonhimon kanssa painiskelua. Kenties kotikasvatuksen ansiota on se, että se on pysynyt kurissa tähän asti. Kun olen tarkastellut omaa aggressiivisuusprofiiliani, leimaavin tunne on se, että se on itse asiassa aika huolestuttava.
Vastuunmuutos ja maksaminen voi olla tilanteesta riippuen esimerkiksi itsetuhoista. Mutta mukana on otettava myös kotitilanne. Tämä taas ei ole kovin kaunis asia. Isäni myi juuri pois lapsuudenkotini. Pieni sisareni blogasi siitä miten kokemus oli omituinen. Vaikka siellä oli tapahtunut paljon pahoja asioita, se on ollut kuitenkin koti, ja nyt siihen ei pääse palaamaan. Hyvästienanto oli siksi tärkeää. Itse en ollut koskaan kokenut että minulla olisi oikein mitään kaunaa kyseistä taloa kohtaan. Mutta nyt kun se myytiin, tunsin että olisin ikään kuin pelastunut jonkinlaisesta vankilasta. En kokenut pelkoa sinne menemiseen mutta nyt kun sinne ei voi mennä, on tunne ihastuttava. Toki taustalla on sekin, että en kokenut sitä koskaan kodiksi vaan jonkinlaiseksi vankila-asunnoksi. Ensimmäinen kodiksi kokemani oli Korsossa, ja siihen paikkaan tämä tunne syntyi parissa päivässä.
Syynä oli varmasti osittain se, että minulla oli kotonani terve epäluottamus kaikkiin. Talossa jossa perheväkivalta ei ollut vieras tapahtuma, tämä lienee luontevaa. Oma strategiani taas perustui egoistisesti oman turpaansaamisen minimoimiseen, jonka seurauksena olin kotonani sitä inhottavaa ihmistyyppiä jota koulukiusaamistilanteissa halveksin eniten. - Enemmän kuin itse tekijää vihaan sääliöitä, jotka katsovat sivusta mutta eivät tee mitään. Ja minä olin juuri tämä tyyppi. (Ja itsetuntemukseni kertoo että tämä on egoni vuoksi tunnustettava. Rationalisoinnit helvettiin.)
Toinen puoli asiasta on tietysti vitsaamisperinne, joka oli perheessä aktiivinen ja luova. Toki siihen aina kerrottiin jonkinlainen syy. Mutta tämä syy oli rationalisointi ; Ei ollut mitään selkeää rajaa tai tekojoukkoa josta tuli tai ei tullut. Kokonaisuutena rangaistus ja armo olivat satunnaisia, ja ne riippuivat pääasiassa äitimme senhetkisestä tunnetilasta ; Joskus selkään tuli pikkuasiasta ja joskus isokin teko sai armon. Välinteistö ja metoditkin vaihtelivat kaikkea muuta kuin rikoksen vakavuuden mukaan. Ja se oli tässä kohden varsin luovaa. Selkään saattoi tulla minimaalisen pienellä risulla jota ei voi edes mainita rangaistukseksi. Pahimmillaan käytössä oli nahkavyön solkipää, jota voi kutsua vakavaksi ylilyönniksi.
1: Hallitsemattomuudentunne ja yllättävyys oli sen verran hallitseva tunnepiirre, että olin jopa rauhoittunut siitä että oli syntymäpäivä. Koska silloin tiesi että teki mitä tahansa, niin sai selkäänsä. Selkäänsaaminen ei toki ole mukavaa, mutta minä olen niitä ihmisiä jotka haluavat tietää, joten tämä pahimman skenaarion toteutuminenkin on paljon inhottavampaa kuin arvailu ja epävarmuus asiasta. (Jos olen autistinen niin kenties se oli säännönmukaista. Mutta jos tämä hypoteesi kielletään niin vastuunkantoa on odotettavissa.) Ja tietenkin asiaa ei auttanut se, että tutkinta oli usein metodiltaan varsin puutteellista. Pieni sisareni oli hyvä livauttamaan omat aktuaaliset pahantekonsa harteilleni näyttämällä viattomalta. Minä taas näytin aina syylliseltä. (Livahtaminen oli kuitenkin luontevaa ja nähdäkseni enemmän pelin henki kuin jokin asia josta oikeasti voi kantaa kaunaa.)
2: Lupausten kohdalla epävarmuutta ei ollut. En kykene muistamaan ainuttakaan tärkeää lupausta joka olisi pidetty. Siksi lajontalupauksiin uskomiset olivat silmissäni arvottomia, ja vaikka niitä jonkin verran käytettiin tässä ei tullut pettymyksiäkään. Tästä minulla ei ole kaunoja, koska tässä oltiin sen verran konsitentteja että jos uskoi ja pettyi niin esiin nousee lause "tiesi tai olisi pitänyt tietää." Ja "mitäs läksit nii-hii-hii."
Keksinkin varsin pian sen, mikä on oleellista. Kannattaa pysyä pois tieltä. Aktiivisen valehtelun sijasta turvauduin aktiiviseen salailuun. Koska olen aina ollut puhelias, on paskanjauhanta hyvä keino luoda illuusio avoimuudesta sosiaalisuudesta, kun taas tosiasia oli juuri päinvastainen. Eikä asioista voinut tietenkään vuotaa muillekaan kotona, koska en voinut taata että puhuisivatko he. Tai oikeastaan monesti tiesi että juttu leviäisi.
1: Toki esimerkiksi isosisareni on sellainen että vaikka hän olikin monesti luonteeltaan "temperamenttinen tuittupää", en oikeasti kykene koskaan muistamaan että hän olisi tehnyt yhtään oikeasti epäoikeudenmukaista tekoa. (En esimerkiksi saanut hänen puolestaan selkään koskaan ikinä missään.) Hän oli myös sankarillisesti puolustamassa muita ja ottamassa turpaan muiden puolesta silloin kun ei tarvitsisi. Valitettavasti tämän rehtiyden takana oli sekin, että oikeastaan mitään ei voinut kertoa koska hän ei salaisi niitä.
___1.1: Siksi esimerkiksi kun perheemme systeemi oli sellainen, että huonoja numeroita ei kannattanut paljastaa. Tai ne piti paljastaa sopivassa mielentilaympäristössä. Siksi olinkin mestarillinen piilottamaan esimerkiksi saksan koepalautuksia. (Olin yleisesti ottaen hyvä koulussa paitsi kielissä, liikunnassa ja käsitöissä.) En aktiivisesti valehdellut asioista, vaan piilotin numerot ja kikkailin itseni jotenkin siitä että kokeisiin piti saada nimet. En väärentänyt nimikirjoituksia tai mitään, vaan selitin erilaisista hukkaamisasioista. Koska hukkailin asioita muutoinkin vain konetuliaseen sarjanopeudella, tämä selitys itse asiassa meni varsin luontevasti läpi. Isosisareni paljasteli näitä aina taitonsa mukaan. (Tästä ei oikein voi kantaa kaunaa, sillä vaikka se ei ollutkaan "pelin henki" se oli sentään sitä pientä aidon eettisyyden pilkahdusta jota perheessämme ei ollut liikaa.)
Toki tämä kätkeminen kulminoi siihen että suunnilleen kaikki muut tiesivät asiani paremmin kuin oma perhe. Se johti siihen että nykyäänkään minun on vain aivan helvetin vaikeaa vastata edes yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi nykyiseen työnkuvaani joka on kaikkea muuta kuin halveksittava, säälittävä tai salainen. He kysyvät minulta aina samat yksinkertaiset kysymykset ja minä annan niihin aina erilaiset kiemurtelevat vastaukset. Koska en kykene luottamaan noin suunnilleen yhtään. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin aviosäätyä myöten. Olen yksinkertaisesti oppinut pitkän kaavan kautta olemaan kertomatta yhtään mitään tai luottamasta yhtään mihinkään. Tässä mielessä olen hieman kuin tapaopas "Luomakunnan herra. Miehen pukeutumisen laki- ja ohjekirja" vuodelta 1927 opastaa : "Joku on sanonut, että todella hienon miehen eleganssin eksponenttina ovat hänen alusvaatteensa. Gentlemannin varsinaiset kalleudet ovat niissä esineissä, joita ei pidetä näytteillä." (Enkä nyt tarkoita tässä sitä kaksimielistä meininkiä joka tässä alusvaatevitsin ja kalleuksien kautta tulee.)
Tämän pohjalta lienee ymmärrettävää miksi hyvä itsetuntemukseni johtaa huonoon minäkuvaan jossa ainut kantava voima on jättimäinen ego. Valitettavasti se, kuka - jos kukaan - on tästä syyllinen, velallinen ja koston kohde on tällä hetkellä täysin auki. Se on sitä niin kauan kuin identiteettikriisini on luonteeltaan "episteeminen". (Sitten joku sanoo että diagnoosien saamiset eivät muuta mitään tai merkitse mitään.)
Eräs lisänimeni lapsuudessa oli "uivelo". Se oli parempi kuin äitini käyttämä - ilmeisesti lyhyytensä ja nasevuutensa vuoksi etunimeäni kätevämpi - lisänimi "hyypiö hävitetyssä kaupungissa". Joskus oli sellainen tilanne että olisi ollut mukavaa omistaa esimerkiksi etunimi jota oltaisiin käytetty näiden sijaan. Mutta kaikkea ei voi saada, ja mistä ei halua puhua, siitä on vaiettava.
(Roope-Setä 9/11, sivu 25)
On tunnustettava, että viimeisen muutaman päivän ajan minulla on jossain määrin viirannut. Enkä tarkoita että olisin mennyt paperialalle töihin. Viirahan on "ohuista polyesterilangoista tai enimmäkseen polyesterilangoista ja jossain määrin polyamidilangoista kudottu verkkomainen kangas, jolle paperikoneessa, kartonkikoneessa tai selluloosankuivainkoneessa sen perälaatikosta ruiskutetaan paperimassaa paperiradan muodostumista ja paperin kuivaamista varten." Minulla kuitenkin on tällä hetkellä kaksi isoa pyörää jotka heittävät samaan suuntaan. Syy on yksinkertainen ; Episteeminen kriisini ja siihen liittyvä identiteettikriisini on laajentunut eettiseksi kriisiksi joka näyttäytyy identiteettikriisinä.
Joku voisi ajatella että tämähän on vain jokin sosiaalinen nimilappu, joka ei muuta itse ihmistä. Valitettavasti ihmiset ovat myös ainakin jossain määrin sosiaalisia ja symboleja pyörittäviä eläimiä. Siksi mielteitäni heijastaakin Crackedin tupakanpolttamisen lopettamisen puolista kertova artikkeli joka kuvaa voimakkaita elämänmuutoksia seuraavasti ; "When you make a change like this - whether it's smoking, or trying to lose 50 pounds, or changing knife-fighting styles - your whole world stops for a while. You want the rest of the world to stop with you." Mutta maailma ei tietenkään pysähdy.
Minullahan on ollut hieman omituinen tapa rakentaa minuus. Mutta siihen on tavallaan "päädytty syistä". Kokonaisuushan on se, että minulla on hyvä itsetuntemus (tieto omista kyvyistä ja rajoitteista) josta päädytään siihen mihin siitä päädytään eli huonoon itsetuntoon (käsitykseen omasta merkityksestä). Tasapainotan tätä valtavalla egolla (esimerkiksi sitä kautta että minulla on hyvä itsetuntemus kun taas monilla muilla ei). Olennaista on huomata että se egopuoli on pääasiassa se, joka pitää minut elossa ja potkimassa. Eräät ihmiset ovat jopa kuvanneet tätä tapaani olla kuopaksi jota kaivan itse ; Perfektionismissa vaadin itseltäni paljon, ja omanarvontuntoni vaatii minua tunnustamaan virheeni vain likimain aina. Samalla kun tunnustan kyvyttömyyteni ja parannan itsetuntemustani tunnustettu epäonnistuminen kerrallaan kohti helvettiä.
Koska tilanne on "epävarma", olen tietysti tapani mukaan sevennyt erilaisten vaihtoehtojen maailmassa. Tässä mietteissä mukaan tulee sellaisia teemoja kuin syyllisyys, syylliset ja vastuunkanto.
1: Tämä teema on minun kohdallani hyvin olennainen, koska minulta puuttuu vain likimain totaalisesti "anteeksiannon ruuvi". En anna asioita anteeksi, saatan vain unohtaa niitä. (Jotain hyötyä huonosta muististakin.) Siinä missä monilla aika parantaa haavat, niin minun kostonhimoni tuntee koronkasvun lait ja laittaa päälle 5% vuosikoron.
On vain muistettava että peruskysymykseni on se, että "mikä minussa oikein on vikana". Tämä peruskysymys on kohdallani varsin olennainen.
1: Itkin asian läpi joskus 5 luokalla julkisesti kun tajusin että olen maailmassa yksin. Opettaja luuli että tämä oli sidottuna vain siihen että minulla ei oikein ollut ystäviä. Mutta takana oli myös se, että en oikein kokenut minulla olevan perhettäkään. Sen jälkeen olen ollut sinut tämän asian kanssa. Ja joku voisi kokea että tästä asti en ole antanut perheessäni asuville minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tämä on kenties totta, mutta kenties yrityskään ei ole ollut mainittava koska tämä "ei anna mahdollisuuksia" -tilanne ei ole koskaan noussut syytteen tasolla minua vastaan. Eli en ole tehnyt mitään jota kukaan olisi huomannut tai välittänyt.
Ja vaikka jotkut voivat kenties yrittää selittää että ei minussa mitään olennaista vikaa ole, niin kohtaamieni ihmisten reagointitavat kertovat omaa karua kieltään. Tämä "viattomuushypoteesi" kun jättää auki monia olennaisia tapahtumia elämässäni, kuten esimerkiksi sen varsin merkittävän määrän mitä olen saanut elämäni varrella turpaan (niin kotona kuin puutarhassa) ilman että olen kokenut sitä erityisemmin lietsoneeni. Tässä suhteessa tilanteeni on verrattavissa avioeroputken läpikäyneeseen ; Yksi avioero voi tulla siitä että on vahingossa valinnut huonon puolison. Mutta 10. häissä on jo syytä miettiä että ehkä kenties vika ei olekaan aina kaikissa muissa, vaan itsessä. Olen siinä tilanteessa että on varsin järkevää ajatella että elämäntapahtumani lihakirveenheilumisesta koulukiusaamiseen eivät ole "vain muiden syy". Minussa on jotain erityistä joka lietsoo ja ärsyttää ja provosoi tämänlaiseen.
Ainut rationaalinen lähtökohta onkin "kusipäisyysteoria". Tämä on minuuskuvani ydin, josta luopuminen on likimain yhtä järkevää kuin gravitaatiohypoteesin hylkääminen fysiikassa.
Tähän kysymykseen aspergerin syndrooma ja vastaavat olisivat mainioita. Ne nimittäin antavat selityksen joka ei ole pohjimmiltaan oikein kenenkään syy. En ole voinut muuta, minut on kasvatettu oikein ja ihmiset ovat provosoituneet aivan ymmärrettävistä syistä. Olennaista on huomata, että vaikka nämä eivät ole oikeutuksia mutta ne ovat selityksiä. Ja niissä on taustalla lieventäviä asianhaaroja ; Ne poistavat vastuun kasvattajilta, ne poistavat vastuun itseltä. Ja vaikka provosoituneet ovat yhä syyllisiä, heillä on ns. "lieventäviä asianhaaroja".
Jos synnynnäinen ei pidä paikkaansa, jäljelle jää ympäristötekijät ja oma rooli. Nämä kasvattavat syyllisyyspanosta. Joka tarkoittaa käytännössä (koska minä olen minä) sitä että joku maksaa.
1: Ja tämä kaunis asia ei ole jotain sellaista josta kohdallani oikein voi neuvotella ; Elämäni on itse asiassa ollut voimakkaasti kostonhimon kanssa painiskelua. Kenties kotikasvatuksen ansiota on se, että se on pysynyt kurissa tähän asti. Kun olen tarkastellut omaa aggressiivisuusprofiiliani, leimaavin tunne on se, että se on itse asiassa aika huolestuttava.
Vastuunmuutos ja maksaminen voi olla tilanteesta riippuen esimerkiksi itsetuhoista. Mutta mukana on otettava myös kotitilanne. Tämä taas ei ole kovin kaunis asia. Isäni myi juuri pois lapsuudenkotini. Pieni sisareni blogasi siitä miten kokemus oli omituinen. Vaikka siellä oli tapahtunut paljon pahoja asioita, se on ollut kuitenkin koti, ja nyt siihen ei pääse palaamaan. Hyvästienanto oli siksi tärkeää. Itse en ollut koskaan kokenut että minulla olisi oikein mitään kaunaa kyseistä taloa kohtaan. Mutta nyt kun se myytiin, tunsin että olisin ikään kuin pelastunut jonkinlaisesta vankilasta. En kokenut pelkoa sinne menemiseen mutta nyt kun sinne ei voi mennä, on tunne ihastuttava. Toki taustalla on sekin, että en kokenut sitä koskaan kodiksi vaan jonkinlaiseksi vankila-asunnoksi. Ensimmäinen kodiksi kokemani oli Korsossa, ja siihen paikkaan tämä tunne syntyi parissa päivässä.
Syynä oli varmasti osittain se, että minulla oli kotonani terve epäluottamus kaikkiin. Talossa jossa perheväkivalta ei ollut vieras tapahtuma, tämä lienee luontevaa. Oma strategiani taas perustui egoistisesti oman turpaansaamisen minimoimiseen, jonka seurauksena olin kotonani sitä inhottavaa ihmistyyppiä jota koulukiusaamistilanteissa halveksin eniten. - Enemmän kuin itse tekijää vihaan sääliöitä, jotka katsovat sivusta mutta eivät tee mitään. Ja minä olin juuri tämä tyyppi. (Ja itsetuntemukseni kertoo että tämä on egoni vuoksi tunnustettava. Rationalisoinnit helvettiin.)
Toinen puoli asiasta on tietysti vitsaamisperinne, joka oli perheessä aktiivinen ja luova. Toki siihen aina kerrottiin jonkinlainen syy. Mutta tämä syy oli rationalisointi ; Ei ollut mitään selkeää rajaa tai tekojoukkoa josta tuli tai ei tullut. Kokonaisuutena rangaistus ja armo olivat satunnaisia, ja ne riippuivat pääasiassa äitimme senhetkisestä tunnetilasta ; Joskus selkään tuli pikkuasiasta ja joskus isokin teko sai armon. Välinteistö ja metoditkin vaihtelivat kaikkea muuta kuin rikoksen vakavuuden mukaan. Ja se oli tässä kohden varsin luovaa. Selkään saattoi tulla minimaalisen pienellä risulla jota ei voi edes mainita rangaistukseksi. Pahimmillaan käytössä oli nahkavyön solkipää, jota voi kutsua vakavaksi ylilyönniksi.
1: Hallitsemattomuudentunne ja yllättävyys oli sen verran hallitseva tunnepiirre, että olin jopa rauhoittunut siitä että oli syntymäpäivä. Koska silloin tiesi että teki mitä tahansa, niin sai selkäänsä. Selkäänsaaminen ei toki ole mukavaa, mutta minä olen niitä ihmisiä jotka haluavat tietää, joten tämä pahimman skenaarion toteutuminenkin on paljon inhottavampaa kuin arvailu ja epävarmuus asiasta. (Jos olen autistinen niin kenties se oli säännönmukaista. Mutta jos tämä hypoteesi kielletään niin vastuunkantoa on odotettavissa.) Ja tietenkin asiaa ei auttanut se, että tutkinta oli usein metodiltaan varsin puutteellista. Pieni sisareni oli hyvä livauttamaan omat aktuaaliset pahantekonsa harteilleni näyttämällä viattomalta. Minä taas näytin aina syylliseltä. (Livahtaminen oli kuitenkin luontevaa ja nähdäkseni enemmän pelin henki kuin jokin asia josta oikeasti voi kantaa kaunaa.)
2: Lupausten kohdalla epävarmuutta ei ollut. En kykene muistamaan ainuttakaan tärkeää lupausta joka olisi pidetty. Siksi lajontalupauksiin uskomiset olivat silmissäni arvottomia, ja vaikka niitä jonkin verran käytettiin tässä ei tullut pettymyksiäkään. Tästä minulla ei ole kaunoja, koska tässä oltiin sen verran konsitentteja että jos uskoi ja pettyi niin esiin nousee lause "tiesi tai olisi pitänyt tietää." Ja "mitäs läksit nii-hii-hii."
Keksinkin varsin pian sen, mikä on oleellista. Kannattaa pysyä pois tieltä. Aktiivisen valehtelun sijasta turvauduin aktiiviseen salailuun. Koska olen aina ollut puhelias, on paskanjauhanta hyvä keino luoda illuusio avoimuudesta sosiaalisuudesta, kun taas tosiasia oli juuri päinvastainen. Eikä asioista voinut tietenkään vuotaa muillekaan kotona, koska en voinut taata että puhuisivatko he. Tai oikeastaan monesti tiesi että juttu leviäisi.
1: Toki esimerkiksi isosisareni on sellainen että vaikka hän olikin monesti luonteeltaan "temperamenttinen tuittupää", en oikeasti kykene koskaan muistamaan että hän olisi tehnyt yhtään oikeasti epäoikeudenmukaista tekoa. (En esimerkiksi saanut hänen puolestaan selkään koskaan ikinä missään.) Hän oli myös sankarillisesti puolustamassa muita ja ottamassa turpaan muiden puolesta silloin kun ei tarvitsisi. Valitettavasti tämän rehtiyden takana oli sekin, että oikeastaan mitään ei voinut kertoa koska hän ei salaisi niitä.
___1.1: Siksi esimerkiksi kun perheemme systeemi oli sellainen, että huonoja numeroita ei kannattanut paljastaa. Tai ne piti paljastaa sopivassa mielentilaympäristössä. Siksi olinkin mestarillinen piilottamaan esimerkiksi saksan koepalautuksia. (Olin yleisesti ottaen hyvä koulussa paitsi kielissä, liikunnassa ja käsitöissä.) En aktiivisesti valehdellut asioista, vaan piilotin numerot ja kikkailin itseni jotenkin siitä että kokeisiin piti saada nimet. En väärentänyt nimikirjoituksia tai mitään, vaan selitin erilaisista hukkaamisasioista. Koska hukkailin asioita muutoinkin vain konetuliaseen sarjanopeudella, tämä selitys itse asiassa meni varsin luontevasti läpi. Isosisareni paljasteli näitä aina taitonsa mukaan. (Tästä ei oikein voi kantaa kaunaa, sillä vaikka se ei ollutkaan "pelin henki" se oli sentään sitä pientä aidon eettisyyden pilkahdusta jota perheessämme ei ollut liikaa.)
Toki tämä kätkeminen kulminoi siihen että suunnilleen kaikki muut tiesivät asiani paremmin kuin oma perhe. Se johti siihen että nykyäänkään minun on vain aivan helvetin vaikeaa vastata edes yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi nykyiseen työnkuvaani joka on kaikkea muuta kuin halveksittava, säälittävä tai salainen. He kysyvät minulta aina samat yksinkertaiset kysymykset ja minä annan niihin aina erilaiset kiemurtelevat vastaukset. Koska en kykene luottamaan noin suunnilleen yhtään. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin aviosäätyä myöten. Olen yksinkertaisesti oppinut pitkän kaavan kautta olemaan kertomatta yhtään mitään tai luottamasta yhtään mihinkään. Tässä mielessä olen hieman kuin tapaopas "Luomakunnan herra. Miehen pukeutumisen laki- ja ohjekirja" vuodelta 1927 opastaa : "Joku on sanonut, että todella hienon miehen eleganssin eksponenttina ovat hänen alusvaatteensa. Gentlemannin varsinaiset kalleudet ovat niissä esineissä, joita ei pidetä näytteillä." (Enkä nyt tarkoita tässä sitä kaksimielistä meininkiä joka tässä alusvaatevitsin ja kalleuksien kautta tulee.)
Tämän pohjalta lienee ymmärrettävää miksi hyvä itsetuntemukseni johtaa huonoon minäkuvaan jossa ainut kantava voima on jättimäinen ego. Valitettavasti se, kuka - jos kukaan - on tästä syyllinen, velallinen ja koston kohde on tällä hetkellä täysin auki. Se on sitä niin kauan kuin identiteettikriisini on luonteeltaan "episteeminen". (Sitten joku sanoo että diagnoosien saamiset eivät muuta mitään tai merkitse mitään.)
Eräs lisänimeni lapsuudessa oli "uivelo". Se oli parempi kuin äitini käyttämä - ilmeisesti lyhyytensä ja nasevuutensa vuoksi etunimeäni kätevämpi - lisänimi "hyypiö hävitetyssä kaupungissa". Joskus oli sellainen tilanne että olisi ollut mukavaa omistaa esimerkiksi etunimi jota oltaisiin käytetty näiden sijaan. Mutta kaikkea ei voi saada, ja mistä ei halua puhua, siitä on vaiettava.
Kantola keksi
Vuonna 2005 kirkollinen näkyvä hahmo nimeltä Ilkka Kantola jäi kiinni syrjähypystä. Tämä tuotti tietysti hieman medianäkyvyyttä ja vaikeuksia Kantolan kotona. Ilkka Kantola kirjoittikin (sopivasti allekirjoittaneen syntymäpäivänä) 20. helmikuuta 2005 puolustuspuheen. Tekstissä omituista oli se, että syyllisyysnäkökulman sijasta Kantola herätti uhripuhetta itsensä suuntaan ja hän tuomitsi vaimonsa reaktiot "epätoivoisen ja nääntyvän ihmisen tunnekuohuina". Kantola osoittikin tätä ylilyöntiä kohtaan jotain jota kuvasi armeliaisuudeksi koska petetyllä "on oikeus mitä suurimpaan mustasukkaisuuteen." Ilman vastaavaa armeliaisuutta Kantola tuomitsi sen sijaan median, joka lietsoi mustasukkaisuutta hyppäämällä tunnekuohuylilyöntiin sen sijaan että tukisi ja rakentaisi piispan perhe-elämästä sopuisampaa. "Mennäänkä mukaan hänen tunteisiinsa vai autetaanko häntä ottamaan vastaan muuttuneen elämän tosiasiat?" Kantola peräti loppukaneetiksi siteerasi "Raamattua" selittämällä että "Jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." Tämä on tulkittavissa monisyisesti, esimerkiksi siten että lehdistö ei tarjonnut rakkautta vaan tiedotusta. Ja toisaalta se vihjasi myös kenties hieman siitäkin, että syrjähypyssäkin on rakkautta toisin kuin kenties kuivahtaneessa parisuhteessa ei.Tälle vastapainoksi voisi laittaa C. S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -kirjan luvusta 18. hissa demoni kuvaa Jumalan avioliittovaatimuksia jotka "asettavat ihmisen vaikean vaalin eteen: joko täysi pidättyväisyys tai armoton yksiavioisuus. Edellisen olemme jo Isämme ensimmäisestä suuresta voitosta saakka tehneet heille perin vaikeaksi. Jälkimmäisen pakotien olemme viime vuosisatojen aikana puristaneet yhä ahtaammaksi. Olemme tällöin käyttäneet apuna runoilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat vakuuttaneet ihmisille että muuan tavallisesti lyhytikäinen kokemus, jota he sanovat "rakastumiseksi", on ainoa kunniallisen avioliiton syy, että avioliitto voi ja että sen tulee tehdä tämä kiihtymyksen tila pysyväksi ja että avioliitto, joka ei sitä tee, ei enää ole sitova." Toisin sanoen rakastumisesta ja ihastumisesta on tehty rakkauden uusi määritelmä.
Otan esille nämä kaksi lausuntoa lähinnä siksi että molemmat niistä edustavat sellaista rakkauskuvaa joka on yleinen. Ja molemmat näyttävät varsin vastenmielisiltä. Koska olen perin negatiivinen kuvaan aluksi hieman näitä epämiellyttävyyden tuntemuksia:
1: Lewisin lausunto on fundamentalistinen (ei tuomitseva termi) ja tuntuu hyvin "vanhakantaiselta" ja tämän tunteen syynä ei ole näkemyksen perinteisyys, joka on jäänyt modernin muodin jalkoihin. Vaan siitä että se on itse asiassa avioliittokontrollia. Kun ideologia komentaa kuka saa ja millä ehdoin mennä naimisiin, se astuu sen mystisen rajan yli jonka yli ei yleisesti hyväksytysti saa mennä. Itse asiassa jopa enemmistö diktatuureista ei yritä hallita ihmsten avioonmenemistä. Lewismäinen näkemys heijastuu siihen että on valvottavissa oleva normi joka rajoittaa tässä mielessä hyvinkin voimakkaasti. Tätä näkemystä kuvaa ehdottomuus ja tiukkuus ; Dogmaattinen pää on "niin syvällä omassa perseessä" että maailma näyttää varsin vaihtoehdottomalta.
2: Kantolan näkemys edustaa taas liberaaliteologiaa, jossa määritteiden dekonstruktio on vahvassa roolissa. Valitettavasti tässä näkyy myös liberaaliteologian suurin heikkous. Se näyttää usein olevan lähinnä rationalisointia, jossa haetaan oikeutuksia ja syitä ikään kuin jälkikäteen. Toki Kantolan lausunnossa näkyy häivähdys yleisinhimillistä assimilaatiota, jossa hän yrittää kikkailemalla ratkaista oman elämäntavan ja oman vakaumuksen välistä kuilua. Enkä usko että kovin moni lukija kokee hänen tässä temppuilussaan onnistuneen ; Filosofisesti määritelmässä ei ole vikaa, se on sisäisesti koherentti. Mutta siinä kuitenkin koherentisti kikkailemalla harjoitetaan presuppositionistista ajattelua jossa ensin on johtopäätös ja sitten mietitään että miten saadaan irti tämän tuottavat premissit. Näin tehdessä uhrin ja rikoksentekijän roolit pyöritellään päälaelleen. Tätä näkemystä leimaa kikkailu jossa likimain kaikkea saa tehdä kunhan vain saivartelutaidot ovat kunnossa.
Ne ovat kuitenkin eräässä mielessä toistensa kanssa erimielisiä yhdestä peruskysymyksestä ; On selvää että Kantolan syrjähypyssä taustalla oli juuri rakastumisen tunne. Ja hänestä ilman tämänlaista ihminen on kuin "helisevä tiuku". Lewis taas näkee juuri tämän tunteen ongelmallisena, ja että avioliittoon astuminen tehdään hänestä aivan liian usein rakastumisesta eikä rakkaudesta. Siksi ihmisen on tavallaan painoteltava näiden kahden melko kammottavan ääripään välillä, haettava kompromissia.
Molemmat vaihtoehdot ovat itse asiassa koherentteja ja osa filosofista perinnettä. Kantolan ajattelu heijastaa rakkausmääritelmää josta muinaiset kreikkalaiset kutsuivat erokseksi. Lewis taas ajaa rakkauskuvaa joka painottaa filiaa. Tämä ei ole järkiavioliitto vs. tunneavioliitto -kiista. Kysymys on tunnemyrskyn ja sitoutumisen välisestä konfliktista. Näkisin että molemmissa rakkausnäkemyksissä on sen verran ansioita että kumpaakaan niistä ei voida täysin poistaa yhtälöstä. Ja siksi Lewisiä ja Kantolaa kuvaakin minun silmissään se, että he tekevät virheen kun he eliminoivat ; Kantolan maailmassa filia on vain tunnekylmää tottumusta joka on ikään kuin rakkauden imitaatio, ja siksi kilisevä tiuku. Lewisin maailmassa eros taas on vastemielinen mörkö, demoninen jippo. ~ Heistä kumpikaan eivät ole siis väärässä kannattaessaan asioita, vaan siinä että näin tehdessään he vastustavat vääriä asioita.
lauantai 25. helmikuuta 2012
Rikkinäisten ihmisten rikkinäisempi instituutio
Kristittyjen linjama homoseksuaalisuuden suhteen on kokenut "homoillan" jälkeen tiettyä lieventymistä. Siinä missä aikaisemmin viitattiin vain "Raamattuun" on kohdannut vastustusta ja esiin on noussut vahvemmin - toki jo aikaisemmin olemassaollut - kanta jonka mukaan homoutta katsotaan suopeasti vaikka avioliitto halutaankin kieltää. Tästä näkökulmasta hyvä esimerkki lienee Päivi Räsäsen lausunto "seurakunnissa tulisi löytyä selvästi enemmän tilaa, avoimuutta ja rakkautta niille ihmisille, joiden kipuna on homoseksuaalinen tunne-elämä tai muu seksuaalinen poikkeavuus. Sydämiämme tulisi riipaista se tieto, että homoseksuaalisuuden taustalta löytyy kipeitä lapsuuden kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koulukiusaamisesta ja torjunnasta. Me kaikki olemme myös seksuaalisesti enemmän tai vähemmän rikkinäisiä, eikä syntiin langenneessa maailmassa löydy ketään, jonka miehisyys tai naiseus olisi täydellisesti sellaista, mihin Jumala alunperin ihmisen loi."
Tässä kannassa yritetään toki aina jollain tavalla maalata mustaa valkoiseksi, selittää miten syrjintä voi olla suvaitsevaista. Avainkorttina on usein uskonnonvapaus, eli että uskonto kieltää joitain asioita ja näiden salliminen on siksi loukkaus. Tähän on helppo vastata Juha Leinivaaran tapaan "You have confuced a war on your religion with not always getting what you want." Sillä uskonnonvapaus tässä kohden totaalisesti kieltää toimintatapoja, jotka ovat toisten vakaumusten mukaisia. On selvää että jos lisätään mahdollisuuksia toimia, kasvaa valinnanvapauden teema, jolloin uskonnonvapautta korostavien tulisi nimenomaan kannattaa mahdollisimman pieniä yleispäteviä poliittisia rajoitteita.
Tässä näkemyksessä uskonnonvapaus mahdollistuu koska saadaan päättää esimerkiksi että vaikka on homoseksuaali, niin ei harjoita tätä ja mene avioon jos se rikkoo omaa vakaumusta. Ja jos on ja haluaa eikä se haittaa, niin on vapaus tehdä näin. Tässä valintaa ei ole laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta vaan vapaus kuuluu ihmisille.
Ongelmana on kuitenkin se, että esimerkiksi Suomessa kirkko ja muut vastaavat järjestöt on pakotettu noudattamaan Suomen Lakia. Näin ollen vaikka uskonnonvapaus sallisi sharialaissa kivittämistä, sitä ei saa uskonnonvapauden nimissä tehdä. Samoin tietysti käy helposti siinä, jos homoseksuaalit saavat mennä avioon. Koska kirkko on halunnut itselleen avioonasettamisoikeuden, se olisi todennäköisesti samalla sidottu myös vihkimään homoseksuaaleja. Näin ollen ulkoinen laki todellakin rajoittaisi muutamien vakaumuksellisten pappien uskonnonvapautta joista näin ei saa tehdä.
Siksi on ihan oikeasti ymmärrettävää että jossain määrin kysymys on siitä että homoseksuaalien avioonmeno on laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta. Ja tässä syvärakennetasossa ei tosin teknisessä mielessä ole ollenkaan kysymys "uskonnonvapaudesta" koska eri intressit ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa. Kysymys on siitä kenen vakaumus on arvokkaampi kuin toisen taas ei. Tässä mielessä uskonnonvapauspuhe muuttuu näiden normien kohdalla hyvin omituiseksi "kaikki vakaumukset ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" -henkiseksi. Tällöin uskonnonvapauskysymys ei ole aihepiirissä ollenkaan, vaan kysymys on siitä ketä on oikeus syrjiä ja millä ehdoin.
Näin ollen fundamentalistien arvokeskustelu on tässä kohdin todella omituista; Uskonnonvapauteen vetoamisessa ollaan joko totaalisen väärässä (pintarakenneoikeutena) tai sitten ollaan syrjimisintressikisassa jossa ei ole kysymys vapaudesta vaan sen vastakohdasta, hallinnasta ja kontrollista (syvärakenneoikeutena).
Kuitenkin tähän on periaatteessa muutamakin tie ulos:
Syvin ongelmahan on siinä että kirkko on halunnut itselleen paitsi rituaalinteko -oikeuksia, niin myös juridisia valtaoikeuksia. Näin ollen avioliittorituaali on myös yhteiskunnallisen aseman virallinen muutostilaisuus. Tämä ei suinkaan ole välttämätöntä. Esimerkiksi uskonnottomien "Pro Seremoniat" eivät saa tehdä virallista ja juridista muutososaa - tämä on tehtävä maistraatissa. Sen ihmiset saavat pitää puheita ja tehdä pieniä (juridis-poliittisesti merkityksettömiä) rituaaleja häissä. Tätä ei pidetä uskonnonvapausrikkomuksena, joten on selvää että kirkko voisi aivan oikeasti luopua juridisista oikeuksistaan ja tyytyä pelkkiin rituaaleihin. Tällöin on selvää että erilaiset velvoitteet katoaisivat osittain. ; Kirkon kohdalla on huomattava että juridisiin oikeuksiin liittyy juridinen vastuu.
Melkein yhtä syvä ongelma on se, että kirkko ja sen alajärjestöt saavat rahaa ulkopuolelta. Nämä tahot saavat käytännössä vetää rahahanat pois. Tämä ei ole uskonnonvapausrikkomus, koska uskovaisille ei anneta yhteiskunnallista oikeutta pumpata rahaa. Heillä saa olla vakaumus, mielipide ja agenda. Mutta niin kauan kuin rahapussi ei ole juridisesti heidän oma rahapussinsa vaan jonkun toisen, päätäntäoikeus rahoitukseen on sillä joka kukkaronnyörejä pitää. Yllättävän suuri osa rahoista taas tulee yhteiskunnalta ja kirkollisveroista. On selvää että tämä johtaa siihen että rahoittaja voi määrittää ehtoja. Ja uskonnon sisäisessä maailmassa tämä tarkoittaa käytännössä konflikteja ; On valittava dogmatiikan ja rahan välillä. - Tosin raha nyky-yhteiskunnassa merkitsee sitä että dogmatiikkaa voidaan toteuttaa ollenkaan, joten tässä mielessä syvärakenteet iskevät uskonnonharjoittamisen ytimeen hyvinkin syvärakenteen kautta. Tämä onkin pääasiassa se moottori joka muuttaa pintarakennetasolla olevan mielipiteen syvärakenteen valtakoneistoksi. Tästä on vain yksi tie ulos. Luovutaan kaikista näistä rahoista, jolloin menetetään rahan tuomaa vaikutusvaltaa, kykyä tehdä asioita. Mutta saadaan mielipiteenvapautta ja tätä kautta päätäntävaltaa asioihin. ; Tässä on kysymys kontrollivallan ja vakaumuksen oikeaoppisuuden seuraamisen välisestä valinnasta. Ja vaikka luulisi että uskonnon maailmankuvan sisällä valinta olisi ensisijassa helppo, on tilanne pikemminkin niin että nimenomaan "iskut kukkaroon" koetaan kammottavana vainona. (Huomio priorisoinnin toteutumisesta käytännön tasolla on kiinnostava ja kertoo paljon uskovaisista ihmisinä ja heidän instituutionsa hyvyydestä.)
Lievimmillään systeemi voisi toimia myös siten että kirkolle annettaisiin privileegio. Eli oikeudenmukaisuusperiaatteiden "sama laki koskee kaikkia" -tilanteesta luovutaan ja annetaan kirkolle erikoisoikeus. Tällöin yhteiskunta voisi tehdä mitä tahansa, ja ainoastaan kirkkohäät jäisivät kirkon sisäiseksi asiaksi ; Tällöin homot voisivat marssia maistraattiin kun taas papit eivät heitä vihkisi kirkossa. Kenties tähän voisi olla myös lievempi tilanne, jossa kirkko voisi täyttää paperit, mutta jättää rituaalin väliin. (Nythän yritetään päinvastaista, jotain pientä epävirallista siunausrituaalia ilman juridiikkaa.)
Kuitenkin asiassa on aina sekin mahdollisuus että koko syvärakennetaso siirrettäiisin pintarakenteeksi. Kirkko on itse asiassa tehnytkin näin monessa kohdin. Merkittävin näistä lienee se, että avioeron jälkeen ihmiset ovat menneet kirkossa uudestaan naimisiin. Osa uskovaisista paheksuu tätä, koska heidän vakaumuksensa mukaan avioliitto on Jumalan säätämä ja että jonka Jumala yhdistää ei ihminen saisi perua. Onkin merkittävää että kun tämä kysymys nousee esiin, Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat armosta ja siitä että kaikki ovat rikkinäisiä. Mikä on juuri se sama mitä homojenkin kohdalla sanotaan. Mutta jostain syystä tätä armodiskurssia ei käytetä "kirkon vakaumusoikeutena" jolla uudelleen avioon astuvilta kiellettäisiin rituaali. Päinvastoin, heidän kohdallaan sama lause on oikeutus jolla tämä rituaali saadaan tehdä vaikka se onkin dogmatiikan kannalta "epäkristillinen". Kirkon vakamusmaailmassa kaikki synnit ovat rikkinäisyyttä ja kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä, mutta toisia rikkinäisyysasioita tuetaan rituaaleilla ja toiset halutaan kieltää koko yhteiskunnan tasolla. Tässä korostetaan että "syntejä on eriarvoisia". Eli kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä mutta homot ovat niin paljon rikkinäisempiä kuin avionrikkojat...
Tässä kohden onkin turhaa puhua mistään suvaitsevaisuudesta. Kun Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat rikkinäisyydestä, he ovat toki jossain määrin oikeassa. Me kaikki olemme rikkinäisiä ihmisiä. Ja muistuttaessaan siitä että jotkut ihmiset ovat kenties enemmän rikki kuin muut ihmiset, he itse asiassa puhuvat pääasiassa omasta puolestaan.
Tässä kannassa yritetään toki aina jollain tavalla maalata mustaa valkoiseksi, selittää miten syrjintä voi olla suvaitsevaista. Avainkorttina on usein uskonnonvapaus, eli että uskonto kieltää joitain asioita ja näiden salliminen on siksi loukkaus. Tähän on helppo vastata Juha Leinivaaran tapaan "You have confuced a war on your religion with not always getting what you want." Sillä uskonnonvapaus tässä kohden totaalisesti kieltää toimintatapoja, jotka ovat toisten vakaumusten mukaisia. On selvää että jos lisätään mahdollisuuksia toimia, kasvaa valinnanvapauden teema, jolloin uskonnonvapautta korostavien tulisi nimenomaan kannattaa mahdollisimman pieniä yleispäteviä poliittisia rajoitteita.
Tässä näkemyksessä uskonnonvapaus mahdollistuu koska saadaan päättää esimerkiksi että vaikka on homoseksuaali, niin ei harjoita tätä ja mene avioon jos se rikkoo omaa vakaumusta. Ja jos on ja haluaa eikä se haittaa, niin on vapaus tehdä näin. Tässä valintaa ei ole laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta vaan vapaus kuuluu ihmisille.
Ongelmana on kuitenkin se, että esimerkiksi Suomessa kirkko ja muut vastaavat järjestöt on pakotettu noudattamaan Suomen Lakia. Näin ollen vaikka uskonnonvapaus sallisi sharialaissa kivittämistä, sitä ei saa uskonnonvapauden nimissä tehdä. Samoin tietysti käy helposti siinä, jos homoseksuaalit saavat mennä avioon. Koska kirkko on halunnut itselleen avioonasettamisoikeuden, se olisi todennäköisesti samalla sidottu myös vihkimään homoseksuaaleja. Näin ollen ulkoinen laki todellakin rajoittaisi muutamien vakaumuksellisten pappien uskonnonvapautta joista näin ei saa tehdä.
Siksi on ihan oikeasti ymmärrettävää että jossain määrin kysymys on siitä että homoseksuaalien avioonmeno on laitettu osaksi yhteiskunnan syvärakennetta. Ja tässä syvärakennetasossa ei tosin teknisessä mielessä ole ollenkaan kysymys "uskonnonvapaudesta" koska eri intressit ovat keskenään sovittamattomassa ristiriidassa. Kysymys on siitä kenen vakaumus on arvokkaampi kuin toisen taas ei. Tässä mielessä uskonnonvapauspuhe muuttuu näiden normien kohdalla hyvin omituiseksi "kaikki vakaumukset ovat tasa-arvoisia mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" -henkiseksi. Tällöin uskonnonvapauskysymys ei ole aihepiirissä ollenkaan, vaan kysymys on siitä ketä on oikeus syrjiä ja millä ehdoin.
Näin ollen fundamentalistien arvokeskustelu on tässä kohdin todella omituista; Uskonnonvapauteen vetoamisessa ollaan joko totaalisen väärässä (pintarakenneoikeutena) tai sitten ollaan syrjimisintressikisassa jossa ei ole kysymys vapaudesta vaan sen vastakohdasta, hallinnasta ja kontrollista (syvärakenneoikeutena).
Kuitenkin tähän on periaatteessa muutamakin tie ulos:
Syvin ongelmahan on siinä että kirkko on halunnut itselleen paitsi rituaalinteko -oikeuksia, niin myös juridisia valtaoikeuksia. Näin ollen avioliittorituaali on myös yhteiskunnallisen aseman virallinen muutostilaisuus. Tämä ei suinkaan ole välttämätöntä. Esimerkiksi uskonnottomien "Pro Seremoniat" eivät saa tehdä virallista ja juridista muutososaa - tämä on tehtävä maistraatissa. Sen ihmiset saavat pitää puheita ja tehdä pieniä (juridis-poliittisesti merkityksettömiä) rituaaleja häissä. Tätä ei pidetä uskonnonvapausrikkomuksena, joten on selvää että kirkko voisi aivan oikeasti luopua juridisista oikeuksistaan ja tyytyä pelkkiin rituaaleihin. Tällöin on selvää että erilaiset velvoitteet katoaisivat osittain. ; Kirkon kohdalla on huomattava että juridisiin oikeuksiin liittyy juridinen vastuu.
Melkein yhtä syvä ongelma on se, että kirkko ja sen alajärjestöt saavat rahaa ulkopuolelta. Nämä tahot saavat käytännössä vetää rahahanat pois. Tämä ei ole uskonnonvapausrikkomus, koska uskovaisille ei anneta yhteiskunnallista oikeutta pumpata rahaa. Heillä saa olla vakaumus, mielipide ja agenda. Mutta niin kauan kuin rahapussi ei ole juridisesti heidän oma rahapussinsa vaan jonkun toisen, päätäntäoikeus rahoitukseen on sillä joka kukkaronnyörejä pitää. Yllättävän suuri osa rahoista taas tulee yhteiskunnalta ja kirkollisveroista. On selvää että tämä johtaa siihen että rahoittaja voi määrittää ehtoja. Ja uskonnon sisäisessä maailmassa tämä tarkoittaa käytännössä konflikteja ; On valittava dogmatiikan ja rahan välillä. - Tosin raha nyky-yhteiskunnassa merkitsee sitä että dogmatiikkaa voidaan toteuttaa ollenkaan, joten tässä mielessä syvärakenteet iskevät uskonnonharjoittamisen ytimeen hyvinkin syvärakenteen kautta. Tämä onkin pääasiassa se moottori joka muuttaa pintarakennetasolla olevan mielipiteen syvärakenteen valtakoneistoksi. Tästä on vain yksi tie ulos. Luovutaan kaikista näistä rahoista, jolloin menetetään rahan tuomaa vaikutusvaltaa, kykyä tehdä asioita. Mutta saadaan mielipiteenvapautta ja tätä kautta päätäntävaltaa asioihin. ; Tässä on kysymys kontrollivallan ja vakaumuksen oikeaoppisuuden seuraamisen välisestä valinnasta. Ja vaikka luulisi että uskonnon maailmankuvan sisällä valinta olisi ensisijassa helppo, on tilanne pikemminkin niin että nimenomaan "iskut kukkaroon" koetaan kammottavana vainona. (Huomio priorisoinnin toteutumisesta käytännön tasolla on kiinnostava ja kertoo paljon uskovaisista ihmisinä ja heidän instituutionsa hyvyydestä.)
Lievimmillään systeemi voisi toimia myös siten että kirkolle annettaisiin privileegio. Eli oikeudenmukaisuusperiaatteiden "sama laki koskee kaikkia" -tilanteesta luovutaan ja annetaan kirkolle erikoisoikeus. Tällöin yhteiskunta voisi tehdä mitä tahansa, ja ainoastaan kirkkohäät jäisivät kirkon sisäiseksi asiaksi ; Tällöin homot voisivat marssia maistraattiin kun taas papit eivät heitä vihkisi kirkossa. Kenties tähän voisi olla myös lievempi tilanne, jossa kirkko voisi täyttää paperit, mutta jättää rituaalin väliin. (Nythän yritetään päinvastaista, jotain pientä epävirallista siunausrituaalia ilman juridiikkaa.)
Kuitenkin asiassa on aina sekin mahdollisuus että koko syvärakennetaso siirrettäiisin pintarakenteeksi. Kirkko on itse asiassa tehnytkin näin monessa kohdin. Merkittävin näistä lienee se, että avioeron jälkeen ihmiset ovat menneet kirkossa uudestaan naimisiin. Osa uskovaisista paheksuu tätä, koska heidän vakaumuksensa mukaan avioliitto on Jumalan säätämä ja että jonka Jumala yhdistää ei ihminen saisi perua. Onkin merkittävää että kun tämä kysymys nousee esiin, Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat armosta ja siitä että kaikki ovat rikkinäisiä. Mikä on juuri se sama mitä homojenkin kohdalla sanotaan. Mutta jostain syystä tätä armodiskurssia ei käytetä "kirkon vakaumusoikeutena" jolla uudelleen avioon astuvilta kiellettäisiin rituaali. Päinvastoin, heidän kohdallaan sama lause on oikeutus jolla tämä rituaali saadaan tehdä vaikka se onkin dogmatiikan kannalta "epäkristillinen". Kirkon vakamusmaailmassa kaikki synnit ovat rikkinäisyyttä ja kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä, mutta toisia rikkinäisyysasioita tuetaan rituaaleilla ja toiset halutaan kieltää koko yhteiskunnan tasolla. Tässä korostetaan että "syntejä on eriarvoisia". Eli kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä mutta homot ovat niin paljon rikkinäisempiä kuin avionrikkojat...
Tässä kohden onkin turhaa puhua mistään suvaitsevaisuudesta. Kun Räsäsen kaltaiset ihmiset puhuvat rikkinäisyydestä, he ovat toki jossain määrin oikeassa. Me kaikki olemme rikkinäisiä ihmisiä. Ja muistuttaessaan siitä että jotkut ihmiset ovat kenties enemmän rikki kuin muut ihmiset, he itse asiassa puhuvat pääasiassa omasta puolestaan.
Rikkaiden luksusta
Ylläoleva vannin diagrammi kuvaa karkeasti mielikuviani jotka liittyvät luksukseen. Jaottelin sen taakse kolme kriteeriattribuuttia, esteettisyyden, kalleuden ja mukavuuden. Niiden puute johtaa ikään kuin "vastaesimerkkeihin" jotka osoittavat että yhden puute johtaa siihen että ehto ei mielestäni toteudu. (Ne eivät siis kuvaa koko vannin diagrammin kohtaa, vaan ovat ikään kuin yksi esimerkki. Siksi väri on harmaa ja mukana on heittomerkit.) Tämä malli näyttää että "bulkkiluksus" ei mielikuvissani ole mahdollista ja että esimerkiksi muoti on itse asiassa vain luksuksen parodia.Olin tästä pienestä - alun perin "ei blogiin tulevaksi tarkoitetusta" analyysintekosormiharjoittelusta - sen verran yllättynyt että päätin laittaa sen esille. Näkemykseni nimittäin mukailee yllättävän voimakkaasti sitä mitä Coelho kirjoittaa eleganssista. Ja Coelho edustaa juuri sitä kirjoittajatyyppiä johon olen yleensä suhtautunut jopa pienellä huvittuneisuudella. Mystiikkapainoitteisissa kirjoittajissa on aina jotain sellaista, että etäännyn heistä, en kykene ikään kuin imeytymään heidän kirjoitusmaailmaansa ja asennoitumisen tyyliinsä noin suunnilleen ollenkaan. Siksi onkin aina herättävää huomata että sitä itse tuottaa jotain hyvin samanlaista. Moni eroista latistuu tämän jälkeen tyylieroksi. (Joka taas on hyvä muistaa koska omaa tyyliäni on kuvattu usein etäännyttäväksi ja hankalasti samastuttavaksi.)
Coelho kuvaa sitä, miten rikkaus ja tyylikkyys eivät ole samoja asioita. Rahalla ei saa esteettisyyttä. Hän korostaa myös sitä että muoti muuttuu mutta tyylikkyys säilyy. Näin moni aikanaan muodikas ihminen voi olla tyylitön ja myöhempinä aikoina huvittava. Mutta toisaalta hän korostaa miten muotialan johtajissa voi olla eleganssia joka muodikkuudesta huolimatta kantaa vuosisatojen taakse. Tässä mielessä hän on joustavampi kuin vannin diagrammini jonka mukaan muoti on luksuksen parodia. Coelhon mukaan muodissa voi olla tyylikkyyttä. Eleganssi ei vain ole väistämättä muodikkuudessa. - Coelho on yllättävän paljon samoilla linjoilla kanssani myös siinä että hän korostaa että mukavuus on olennainen osa kuviota. Tyylikkyys joka ei ole miellyttävää kadottaa olennaisen osan perusluonteestaan.
Toki näillä asenteilla on vaikutusta muutoinkin. Voidaan esimerkiksi ottaa esiin erään rap -artistin (?) lausunto "moraali on rikkaiden luksusta." Tässä lauseessa on toki luokkatietoisuutta - ja sisällön toistuvuutta kun luksus on eksklusiivista, vain rikkaille. Tässä korostetaan itse asiassa sitä (sinänsä) tosiasiaa, että monin paikoin altruismi vaatii resursseja uhrattavaksi (esimerkiksi hyväntekeväisyydeksi puhutun ilmiön puolella), ja tätä kautta altruismi ja moraali ovat paikoin statusta korostavia.
Tämä on kuitenkin melko karu piirre, koska tämä asettaisi moraalin samaan paikkaan joka vannin diagrammissani on "huvitusten" kohdalla. Itse uskaltaisin sanoa että moraali on esitettyä laajempi, eli kalleus ei ole moraalin kriteeriattribuutti, vaan tämä ominaisuus on vain mukana monissa moraalisissa teoissa. (Eli moni moraalinen teko on mahdollista vain rikkaille ja että moni moraaliaktio maksaa paljon, mutta kaikki moraaliset teot eivät ole kalliita.) Tällöin moraalipiriin sisällä on toki selvästi luksus, mutta moraalisuus on mielestäni ehdoiltaan vähemmän tiukka ja luksuksen kanssa ainoastaan osittain päällekäinen. Osa moraalisuudesta on halpaa, jolloin mukavat ja kauniit teot, kuten toiselle hymyleminen, ovat eettisiä aktioita, eli osa moraalista on myös "köyhien kitchiä". Tässä mielessä rapartistin näkemys on oikeansuuntainen mutta vielä hieman jäsentymätön. (Missä kenties vain se ensimmäinen osa on se yllätys kun taas toinen osa ei.)
Pieniä mietelmiä altruismin evoluutiosta
Evoluutioteoriaa voidaan karkeasti kuvata optimointistrategiana, jossa uhrauksissa on ikään kuin aina jonkinlainen panos-hyötysuhde. Kun soppaan heitetään arkipuheessa sellaisia termejä kuin olemassaolon taistelu, on selvää että mielikuvat siirtyvät ikään kuin automaattisesti1. Siksi voisi olla vaikeaa yhdistää evoluutiota auttamiseen ja yhteistyöhön, altruismiin.
Tietenkin kun katsotaan evoluutiota, on hyvä huomata että altruismi on itse asiassa vain piirre ihmisessä. Tällöin on hyvä huomata, että evoluutiossa piirteet voivat olla muutamanlaisia;
1: Jos luonnonvalinta ei vaikuta, on kyseessä neutraali ominaisuus. Tällöin ominaisuudella on vain vaikutus. Esimerkiksi Gould tuli tunnetuksi siitä että hän piti toimintojen liittämistä vaikutukseen liian suorasukaisena on se "mitä hänestä pitäisi muistaa".2 Vaikutuksiltaan neutraali ominaisuus voi olla tätä montaa tietä.
___1.1: Epäsuora yhteys on esillä esimerkiksi silloin kun mietitään esimerkiksi kysymystä siitä miksi miehillä on nännit. Ihmisillä nännit ovat tietysti imetyksen kautta hyödylliset, mutta mies saa tämän ikään kuin sivutuotteena. Koska naisilla on nännit ja nämä syntyvät sikiönkehityksessä varsin aikaisin, on miehilläkin sellaiset vaikka he eivät imetä.
___1.2: Jäänne taas on tehtävä joka on joskus aikaisemmin ollut hyödyllinen. Tällöin se voi olla surkastuma, joka ei tarkoita sitä että sillä ei olisi funktiota vaan että sen vaikutus on heikentynyt eikä tätä rakennetta ole muokattu johonkin uuteen funktioon (jolloin se on adaptaatio).
___1.3: Vaikutus on neutraaliteorian korostamien ilmiöiden yleistämä. Tällöin ominaisuus on yleistynyt esimerkiksi pullonkaulailmiön vaikutuksesta.
2: Ominaisuus on adaptiivinen, jolloin siitä on kelpoisuutta parantavaa hyötyä. Sen vaikutus on toisin sanoen sellainen että se ratkaisee jollain tavalla sitä miten paljon lisääntymään pääseviä jälkeläisiä tulee.
___2.1: Luonnonvalinta. Selvät hengissä selviämistä auttavat rakenneedut tai käyttäytymisedut ovat tietysti se, mikä kaikille tulee ensimmäisenä mieleen. Tämä auttaa tietysti sekä itseä että pääsee hengissä lisääntymiseen asti, että myös jälkeläisiä jotka tekevät samoin. Evoluutiossa on mukana tämänlaisia "sukupolvelta toiselle siirtyviä" näkökulmia joka tässäkin kohdassa usein alikorostuu yksilön oman hengissäselviämiskyvyn - liian usein jopa "taistelukyvyksi" latistuvan sellaisen - kustannuksella.
___2.2: Seksuaalivalinnassa taas ominaisuus yleistyy koska se auttaa hurmaamaan toista sukupuolta. (1) Nämä ovat itse asiassa monesti myös sellaisia että ne auttavat luonnonvalinnassakin. On nimittäin edullista valikoida puoliso joka maksimoi omien jälkeläisen hengissäselviämistä. Hyvän puolison erinomaiset geenit ikään kuin auttavat niitä omia geenejä yleistymään "vähän vapaamatkustajinakin". (2) Mutta joskus vastaan tulee sellainen piirre joihin vaikuttaa Zahavin haittaperiaate. Tällöin piirre itsessään on haitta ja rasite, jonka olemassaolo ikään kuin takaa että muut piirteet ovat hyvinkin elinkykyä parantavia. Kun vaikkapa riikinkukko pystyy rakentamaan kelpoisuutta heikentävän pyrstön, tämän muut geenit ovat varmasti mainiot kun otus ei ole pyrstöstä huolimatta joutunut esimerkiksi ahmaistuksi.
___2.3: Sukulaisvalinnassa on mahdollista tehdä uhrauksia, koska lähisukulaisilla on yhteisiä geenejä. Näin ollen voidaan sanoa karkeasti että "geenien kannalta jos pelastaa kaksi lastaan voi kuolla prosessissa". Tässä rajoja voidaan arvioida esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta. Its asiassa esimerkiksi eläimillä tunnetaan lisääntymisstrategiana K -strategia, jonka "strateginen ydin" on juuri siinä että jälkeläisten määrä ei evoluutiossa ole itseisarvo, ja siksi jälkeläisiin panostaminen on joskus jopa erityisen hyödyllistä.
+: Mielenkiintoiseksi evoluution tietysti tekee se, että joskus vaikutus muuttuu adapviitiseksi ominaisuudeksi. Predaptaatioksi kutsutaan tilannetta jossa aikaisemmin neutraali ominaisuus onkin uudessa ympäristössä edullinen. Tällöin piirteen syntymisen syy ja syy miksi se on noussut yleiseksi populaatiossa on eri kuin se, miksi se nykyään yleistyy tai pysyy populaatiossa. Esimerkiksi maatalouden kohdalla rikkakasvien siementen koko kohtaa hyvin voimakasta valintapainetta. Ennen rikkasiementen koko oli neutraalimpi asia, mutta nykyisin niille tärkeää on solahtaa sopivasti siemeniä lajittelevista seuloista.
Altruismin kohdalla on kenties mielenkiintoisinta painottaa siihen, mikä on adaptiivista. Tämä on itse asiassa mukavan monipuolinen näkökulma: Altruismi on nimittäin toimintaa, joka myös näkyy monella tavalla. Tässä mielessä sillä on hyvinkin abstrakteja ilmenemisiä, jotka kuitenkin toimivat markkereina jotka ovat kaikkea muuta kuin evoluution ulkopuolella.3
1: Altruismi sukulaisvalinnan kautta on itse asiassa ilmiselvä tilanne. Tätä korostaa se, että ihminen yleensä auttaa muita eigeneettisin avuin. Esimerkiksi rahanantaminen on siksi toki uhraus, mutta jos sillä saadaan geneettistä yleistymishyötyä, eikä panoksesta ole haittaa muuta kuin pankkitilin numeroissa niin suurikaan panos ei ole haitta ; Siksi jos köyhäilevän sukulaispojan tilille siirtyy miljoona miljardöörisedän tililtä, ei uhraus ole antajalle merkittävä mutta saajan elämässä se on taatusti hyvinkin ratkaiseva.
2: Kenties mielenkiintoisempi on "ystävävalinta". Ihminen on nimittäin laumaeläin jolla on kyky sekä tehdä samoja asioita yhdessä että työnjako joka mahdollistaa eri asioiden tekemisen. Molemmat ovat yllättävänkin tärkeitä hengissäselviämisen kannalta. (Ja niiden mukana pysyy pystyssä esimerkiksi nyky-yhteiskunta joka mahdollistaa esimerkiksi sairaalahoidot.) Näitä yhdistää altruismi ; Ei riitä että toinen osaa tehdä työtä, hänen täytyy haluta myös jakaa töiden tuloksia. Siksi moni katsookin että peräti pääsyy ihmisen altruismiin ei ole ollenkaan sukulaisvalinnan kaltaisissa piirteissä, vaan ovat panostuneet nimenomaan yhteisöön. Tämä selittää esimerkiksi ihmisen panostamisen maineeseen, sosiaalisen poseeraamisen ja monet muut vastaavat piirteet. Sukulaisvalinnassa kun ei tarvitse korotaa "olen reilu" -tyypisiä ratkaisuja, vaan se toimii karkeammin "olen goddamit serkkusi, laske montako yhteistä geeniä meillä on!"
Kuitenkin molemmat ylläolevat hyvinkin tiukasti "noudattavat kannattavuuslaskelmia". Niissä on jonkinlainen peliteoreettinen skeema jonka pohjalla erilaisia ratkaisuja tehdään. Näin ollen moni selittääkin että evoluutio selittää altruismin, mutta ei aitoa altruismia. Tässä ongelmana on tietysti se, että on vaikeaa nähdä onko ihmiskunnan toiminnassa "aitoa altruismia" ollenkaan. Moni korostaa että aito altruismi selittyy vilpittömillä auttamisintentioilla, mutta tässä sekoitetaan käyttäytymispiirre ja sisäinen subjektio samaksi. Evoluutiolaskelmia tehdessä katsotaan käyttäytymispiirteitä. Sisäinen subjektio ei ole ollenkaan välttämättä sama. Tämän vasta-argumentin huomioiminen on tärkeää, koska ihmisten anteliaisuutta tunnutaan ylikorostavan. Se on päinvastoin yleensä hyvinkin järkevissä rajoissa. Ja ihmiset korostavatkin yhteistyön jatkuvuutta korostavaa altruismia joka ei selvästi ole altruismia altruismin vuoksi juuri siksi että "loisimista" ja muuta vastaavaa katsotaan hyvinkin pahalla ja tämänlaisen huomaaminen evää avun. Altruismi on siis selvästi altruismia ehdoilla.
Tästä huolimatta mahtipontisen liioitteleva altruismi on itse asiassa mahdollista ottaa esiin juuri Zahavin haittaperiaatteen kautta. Tässä korostetaan sitä että jos sinulla on varaa olla altruisti, olet taatusti kelpo veikko. Zahavin haittaperiaatteeseen liittyy koreilu ja leveily. Ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, on selvää että koreilua ja leveilyä voidaan harjoittaa monella tavalla. Muusikko voi röyhennellä vapa-ajalla jota hän on käyttänyt ns. turhan mutta mukavan taidon opetteluun. Ja jopa se että joku näkee että on veneenveistäjä joka auttaa ihmisiä, on se jonain joka näyttäytyy resurssejensiirtona ; Ihminen uhraa voimavaroja itsensä ulkopuolelle ilman että kuolee prosessissa. Näin seksuaalivalintaan liittyviä tapahtumia voi tapahtua elämässä hyvinkin laajakirjoisesti. Kohteena ei tarvitse olla suoraan edes vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sillä riittää että tämänlaista nähdään - tai kenties koska ihmiset ovat myös juoruavia olentoja, niin myös maineen kiirimisen kautta kuuluminen on tärkeämpi.
1 Oikeasti psykologisesti tiedämme että kysymys on ankkuroitumisesta. Siksi Dawkinsin käsite "itsekäs geeni" luo negatiivisia mielikuvia. Sama "kontaminoiva vaikutus" on myös "uskon virus" -termillä, joskin luultavaa on että Dawkins on jälkimmäisessä miettinyt tätä "ankkuroitumista" ja ensimmäisessä ei. Samasta syystä kaupoissa on usein hedelmäosasto ensimmäisenä. Se lisää, paitsi spontaania hedelmien myyntiä, niin myös luo mielikuvan "raikkaudesta" joka itse asiassa tekee koko muusta kaupasta ja sen tuotteista miellyttävämmän vaikutelman. Olemme ankkuroituneet tähän positiiviseen mielikuvaan. Kaupat tietävät tämän ja käyttävät tätä hyväkseen. HeVi -osaston siistinäpito on myös tärkeää tätäkin kautta. Myynninedistys on joskus omituista.
2 Moni unohtaa tämän kohdan. Siksi esimerkiksi kreationistit esittävät altruismin siten että "Jos evoluutikot eivät keksi adaptiivista kertomusta altruismille, evoluutio on väärässä, käytännössä kumottu koska se ei selitä tätä anomaliaongelmaa." He osaavatkin yleensä hyvin vähän evoluutiota, ja seuraavat mielikuvaevoluutiota joka on oikean evoluutioteorian säälittävä olkiukkoversio. Evoluutikot tuntuvatkin etenkin nykyään korostavan sitä, että adaptiivinen kertomus on oikeutettava. Ensin on katsottava että ominaisuus todella vaikuttaa kelpoisuuteen. Neutraali ominaisuus on joskus jopa kuin "nollahypoteesina", eli ajatellaan että piirteellä ei ole vaikutusta jos sille ei sellaista voida näyttää. Tämä on toki kenties vähän pitkälle menty asenne, mutta se tasapainottaa mukavasti tätä toista ylilyöntiä - yleisempää sellaista ; ja siksi jotain jonka vastaan taistelu on olennaisempaa.
3 Jostain syystä moni luulee että evoluutio koskee vain karkeita refleksejä ja fyysisiä rakenteita. Ja että kaikki muu olisi evoluution ulkopuolella jotenkin jo evoluution määritelmän kautta. Tämä on varsin omituista, ja kuvaa lähinnä lausujan näkemyksen puutetta kuin jotain evoluution oikeaa rajallisuutta. Usein syynä on se, että ollaan jumituttu geneettiseen determinismiin eikä ymmärretä että geenien ja ympäristön yhteisvaikutus on hyvin paljon monisyisempää. Tämä on oikeastaan sääli, sillä ilman tämänlaisia tiedostuksia evoluutio lakkaa näyttämästä siltä elegantilta ja hienostuneelta ja monisyiseltä teorialta joka se on. Uskon että yksi syy siihen että evoluutioteoriaan liittyy vastemielisyyttä sekä uskonnollisella että humanistisella puolella seurausta juuri tästä "rajoittuneesta evoluutiokuvasta".
Tietenkin kun katsotaan evoluutiota, on hyvä huomata että altruismi on itse asiassa vain piirre ihmisessä. Tällöin on hyvä huomata, että evoluutiossa piirteet voivat olla muutamanlaisia;
1: Jos luonnonvalinta ei vaikuta, on kyseessä neutraali ominaisuus. Tällöin ominaisuudella on vain vaikutus. Esimerkiksi Gould tuli tunnetuksi siitä että hän piti toimintojen liittämistä vaikutukseen liian suorasukaisena on se "mitä hänestä pitäisi muistaa".2 Vaikutuksiltaan neutraali ominaisuus voi olla tätä montaa tietä.
___1.1: Epäsuora yhteys on esillä esimerkiksi silloin kun mietitään esimerkiksi kysymystä siitä miksi miehillä on nännit. Ihmisillä nännit ovat tietysti imetyksen kautta hyödylliset, mutta mies saa tämän ikään kuin sivutuotteena. Koska naisilla on nännit ja nämä syntyvät sikiönkehityksessä varsin aikaisin, on miehilläkin sellaiset vaikka he eivät imetä.
___1.2: Jäänne taas on tehtävä joka on joskus aikaisemmin ollut hyödyllinen. Tällöin se voi olla surkastuma, joka ei tarkoita sitä että sillä ei olisi funktiota vaan että sen vaikutus on heikentynyt eikä tätä rakennetta ole muokattu johonkin uuteen funktioon (jolloin se on adaptaatio).
___1.3: Vaikutus on neutraaliteorian korostamien ilmiöiden yleistämä. Tällöin ominaisuus on yleistynyt esimerkiksi pullonkaulailmiön vaikutuksesta.
2: Ominaisuus on adaptiivinen, jolloin siitä on kelpoisuutta parantavaa hyötyä. Sen vaikutus on toisin sanoen sellainen että se ratkaisee jollain tavalla sitä miten paljon lisääntymään pääseviä jälkeläisiä tulee.
___2.1: Luonnonvalinta. Selvät hengissä selviämistä auttavat rakenneedut tai käyttäytymisedut ovat tietysti se, mikä kaikille tulee ensimmäisenä mieleen. Tämä auttaa tietysti sekä itseä että pääsee hengissä lisääntymiseen asti, että myös jälkeläisiä jotka tekevät samoin. Evoluutiossa on mukana tämänlaisia "sukupolvelta toiselle siirtyviä" näkökulmia joka tässäkin kohdassa usein alikorostuu yksilön oman hengissäselviämiskyvyn - liian usein jopa "taistelukyvyksi" latistuvan sellaisen - kustannuksella.
___2.2: Seksuaalivalinnassa taas ominaisuus yleistyy koska se auttaa hurmaamaan toista sukupuolta. (1) Nämä ovat itse asiassa monesti myös sellaisia että ne auttavat luonnonvalinnassakin. On nimittäin edullista valikoida puoliso joka maksimoi omien jälkeläisen hengissäselviämistä. Hyvän puolison erinomaiset geenit ikään kuin auttavat niitä omia geenejä yleistymään "vähän vapaamatkustajinakin". (2) Mutta joskus vastaan tulee sellainen piirre joihin vaikuttaa Zahavin haittaperiaate. Tällöin piirre itsessään on haitta ja rasite, jonka olemassaolo ikään kuin takaa että muut piirteet ovat hyvinkin elinkykyä parantavia. Kun vaikkapa riikinkukko pystyy rakentamaan kelpoisuutta heikentävän pyrstön, tämän muut geenit ovat varmasti mainiot kun otus ei ole pyrstöstä huolimatta joutunut esimerkiksi ahmaistuksi.
___2.3: Sukulaisvalinnassa on mahdollista tehdä uhrauksia, koska lähisukulaisilla on yhteisiä geenejä. Näin ollen voidaan sanoa karkeasti että "geenien kannalta jos pelastaa kaksi lastaan voi kuolla prosessissa". Tässä rajoja voidaan arvioida esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta. Its asiassa esimerkiksi eläimillä tunnetaan lisääntymisstrategiana K -strategia, jonka "strateginen ydin" on juuri siinä että jälkeläisten määrä ei evoluutiossa ole itseisarvo, ja siksi jälkeläisiin panostaminen on joskus jopa erityisen hyödyllistä.
+: Mielenkiintoiseksi evoluution tietysti tekee se, että joskus vaikutus muuttuu adapviitiseksi ominaisuudeksi. Predaptaatioksi kutsutaan tilannetta jossa aikaisemmin neutraali ominaisuus onkin uudessa ympäristössä edullinen. Tällöin piirteen syntymisen syy ja syy miksi se on noussut yleiseksi populaatiossa on eri kuin se, miksi se nykyään yleistyy tai pysyy populaatiossa. Esimerkiksi maatalouden kohdalla rikkakasvien siementen koko kohtaa hyvin voimakasta valintapainetta. Ennen rikkasiementen koko oli neutraalimpi asia, mutta nykyisin niille tärkeää on solahtaa sopivasti siemeniä lajittelevista seuloista.
Altruismin kohdalla on kenties mielenkiintoisinta painottaa siihen, mikä on adaptiivista. Tämä on itse asiassa mukavan monipuolinen näkökulma: Altruismi on nimittäin toimintaa, joka myös näkyy monella tavalla. Tässä mielessä sillä on hyvinkin abstrakteja ilmenemisiä, jotka kuitenkin toimivat markkereina jotka ovat kaikkea muuta kuin evoluution ulkopuolella.3
1: Altruismi sukulaisvalinnan kautta on itse asiassa ilmiselvä tilanne. Tätä korostaa se, että ihminen yleensä auttaa muita eigeneettisin avuin. Esimerkiksi rahanantaminen on siksi toki uhraus, mutta jos sillä saadaan geneettistä yleistymishyötyä, eikä panoksesta ole haittaa muuta kuin pankkitilin numeroissa niin suurikaan panos ei ole haitta ; Siksi jos köyhäilevän sukulaispojan tilille siirtyy miljoona miljardöörisedän tililtä, ei uhraus ole antajalle merkittävä mutta saajan elämässä se on taatusti hyvinkin ratkaiseva.
2: Kenties mielenkiintoisempi on "ystävävalinta". Ihminen on nimittäin laumaeläin jolla on kyky sekä tehdä samoja asioita yhdessä että työnjako joka mahdollistaa eri asioiden tekemisen. Molemmat ovat yllättävänkin tärkeitä hengissäselviämisen kannalta. (Ja niiden mukana pysyy pystyssä esimerkiksi nyky-yhteiskunta joka mahdollistaa esimerkiksi sairaalahoidot.) Näitä yhdistää altruismi ; Ei riitä että toinen osaa tehdä työtä, hänen täytyy haluta myös jakaa töiden tuloksia. Siksi moni katsookin että peräti pääsyy ihmisen altruismiin ei ole ollenkaan sukulaisvalinnan kaltaisissa piirteissä, vaan ovat panostuneet nimenomaan yhteisöön. Tämä selittää esimerkiksi ihmisen panostamisen maineeseen, sosiaalisen poseeraamisen ja monet muut vastaavat piirteet. Sukulaisvalinnassa kun ei tarvitse korotaa "olen reilu" -tyypisiä ratkaisuja, vaan se toimii karkeammin "olen goddamit serkkusi, laske montako yhteistä geeniä meillä on!"
Kuitenkin molemmat ylläolevat hyvinkin tiukasti "noudattavat kannattavuuslaskelmia". Niissä on jonkinlainen peliteoreettinen skeema jonka pohjalla erilaisia ratkaisuja tehdään. Näin ollen moni selittääkin että evoluutio selittää altruismin, mutta ei aitoa altruismia. Tässä ongelmana on tietysti se, että on vaikeaa nähdä onko ihmiskunnan toiminnassa "aitoa altruismia" ollenkaan. Moni korostaa että aito altruismi selittyy vilpittömillä auttamisintentioilla, mutta tässä sekoitetaan käyttäytymispiirre ja sisäinen subjektio samaksi. Evoluutiolaskelmia tehdessä katsotaan käyttäytymispiirteitä. Sisäinen subjektio ei ole ollenkaan välttämättä sama. Tämän vasta-argumentin huomioiminen on tärkeää, koska ihmisten anteliaisuutta tunnutaan ylikorostavan. Se on päinvastoin yleensä hyvinkin järkevissä rajoissa. Ja ihmiset korostavatkin yhteistyön jatkuvuutta korostavaa altruismia joka ei selvästi ole altruismia altruismin vuoksi juuri siksi että "loisimista" ja muuta vastaavaa katsotaan hyvinkin pahalla ja tämänlaisen huomaaminen evää avun. Altruismi on siis selvästi altruismia ehdoilla.
Tästä huolimatta mahtipontisen liioitteleva altruismi on itse asiassa mahdollista ottaa esiin juuri Zahavin haittaperiaatteen kautta. Tässä korostetaan sitä että jos sinulla on varaa olla altruisti, olet taatusti kelpo veikko. Zahavin haittaperiaatteeseen liittyy koreilu ja leveily. Ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, on selvää että koreilua ja leveilyä voidaan harjoittaa monella tavalla. Muusikko voi röyhennellä vapa-ajalla jota hän on käyttänyt ns. turhan mutta mukavan taidon opetteluun. Ja jopa se että joku näkee että on veneenveistäjä joka auttaa ihmisiä, on se jonain joka näyttäytyy resurssejensiirtona ; Ihminen uhraa voimavaroja itsensä ulkopuolelle ilman että kuolee prosessissa. Näin seksuaalivalintaan liittyviä tapahtumia voi tapahtua elämässä hyvinkin laajakirjoisesti. Kohteena ei tarvitse olla suoraan edes vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sillä riittää että tämänlaista nähdään - tai kenties koska ihmiset ovat myös juoruavia olentoja, niin myös maineen kiirimisen kautta kuuluminen on tärkeämpi.
1 Oikeasti psykologisesti tiedämme että kysymys on ankkuroitumisesta. Siksi Dawkinsin käsite "itsekäs geeni" luo negatiivisia mielikuvia. Sama "kontaminoiva vaikutus" on myös "uskon virus" -termillä, joskin luultavaa on että Dawkins on jälkimmäisessä miettinyt tätä "ankkuroitumista" ja ensimmäisessä ei. Samasta syystä kaupoissa on usein hedelmäosasto ensimmäisenä. Se lisää, paitsi spontaania hedelmien myyntiä, niin myös luo mielikuvan "raikkaudesta" joka itse asiassa tekee koko muusta kaupasta ja sen tuotteista miellyttävämmän vaikutelman. Olemme ankkuroituneet tähän positiiviseen mielikuvaan. Kaupat tietävät tämän ja käyttävät tätä hyväkseen. HeVi -osaston siistinäpito on myös tärkeää tätäkin kautta. Myynninedistys on joskus omituista.
2 Moni unohtaa tämän kohdan. Siksi esimerkiksi kreationistit esittävät altruismin siten että "Jos evoluutikot eivät keksi adaptiivista kertomusta altruismille, evoluutio on väärässä, käytännössä kumottu koska se ei selitä tätä anomaliaongelmaa." He osaavatkin yleensä hyvin vähän evoluutiota, ja seuraavat mielikuvaevoluutiota joka on oikean evoluutioteorian säälittävä olkiukkoversio. Evoluutikot tuntuvatkin etenkin nykyään korostavan sitä, että adaptiivinen kertomus on oikeutettava. Ensin on katsottava että ominaisuus todella vaikuttaa kelpoisuuteen. Neutraali ominaisuus on joskus jopa kuin "nollahypoteesina", eli ajatellaan että piirteellä ei ole vaikutusta jos sille ei sellaista voida näyttää. Tämä on toki kenties vähän pitkälle menty asenne, mutta se tasapainottaa mukavasti tätä toista ylilyöntiä - yleisempää sellaista ; ja siksi jotain jonka vastaan taistelu on olennaisempaa.
3 Jostain syystä moni luulee että evoluutio koskee vain karkeita refleksejä ja fyysisiä rakenteita. Ja että kaikki muu olisi evoluution ulkopuolella jotenkin jo evoluution määritelmän kautta. Tämä on varsin omituista, ja kuvaa lähinnä lausujan näkemyksen puutetta kuin jotain evoluution oikeaa rajallisuutta. Usein syynä on se, että ollaan jumituttu geneettiseen determinismiin eikä ymmärretä että geenien ja ympäristön yhteisvaikutus on hyvin paljon monisyisempää. Tämä on oikeastaan sääli, sillä ilman tämänlaisia tiedostuksia evoluutio lakkaa näyttämästä siltä elegantilta ja hienostuneelta ja monisyiseltä teorialta joka se on. Uskon että yksi syy siihen että evoluutioteoriaan liittyy vastemielisyyttä sekä uskonnollisella että humanistisella puolella seurausta juuri tästä "rajoittuneesta evoluutiokuvasta".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)