Outo.

Tämä on tämän blogin 1000 kirjoitus. Tähän liittyy perinne pyöreistä luvuista. Joku voi olla pyöreän pöydän ritari, mutta minä olen enemmän pyöreiden lukujen ritari. Niissä on jotain mielivaltaisen mahtipontista. Esimerkkien kautta:
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana

Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.

Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.

Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.

Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.

Kilpailu.

Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.

Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.

Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.

Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.

Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.

Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen: Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.

Tavoitteena Rauha.

Useimmissa valtiossa rauhaa pidetään lopullisena tavoitteena. Sen nimissä vain usein oikeutetaan sotia. Tässä kohden on kaksi ääripäätä. Esittelen ne ensin Kiinan kautta.

Kungfutselaisuus on näistä ensimmäinen, ja varmasti tunnetumpi. Konfutse kauhistui maailman pahuudesta ja otti keskiöön eettisyyden. Hänestä koko yhteiskunnan oli noudatettava hyveitä ylemmille ja alemmilleen. Ihmisillä oli hierarkia, mutta siihen liittyi paljon vastuuta. Velvollisuus ja kunnioitus tuottaisivat hyvää ja kaunista. Kun johtaja tekee hyvää, alamaiset seuraavat mallia. Taustalla on ajatus siitä että ihminen on luonnostaan hyvä ja hyvyydestä ajautuminen vaatisi jotain erillistä voimaa. Ihmisen voi siis vain ajaa pahuuteen. Tätä ajatusta seurannut Mengtse sanoi jopa eräälle hallitsijalle neuvon. Kun tämä kysyi miten hän saisi parhaiten hyötyä alueelleen, Mengtsen kommenttina oli se, että hän ei tavoitellut hyötyä vaan sitä mikä on hyvää.

Tämän vastavoimana taas oli legalismi. Kun valtiot nahistelivat kaikista pyrinnöistä huolimatta, alkoi moni miettimään sitä että miksi pitäisi käyttäytyä rauhallisesti kun passiivisuus vain nostaa esiin kiistoja. Idean tiivisti Shang. Hän esitti että rauha saavutetaan hallinnalla. Rauhassa valtio pyrkii sotaan, ja sodan aikana se taistelee voittaakseen. Tässä poistettiin ajatus siitä että ihmiset uskoisivat esimerkistä ja että ihminen vastavuoroisesti palauttaisi saamansa hyvän tai pahan. Ihminen ei myöskään ollut pohjimiltaan hyvä, vaan typerä, pahanilkinen ja huono. Tässä valtion tärkein väline oli laki, jossa taattiin ankarat rangaistukset. Takana oli ajatus siitä, että jos pienistäkin asioista annetaan kovat tuomiot, pahoja rikoksia ei edes uskalleta tehdä. Tuloksena olisi se, että rangaistuksia ei tarvitsisi lainkaan käyttää. Johtaja olisi siis passiivinen ja kansa vapisisi pelosta ja tottelisi. Hallitsijaa alempien hyve oli tottelevaisuus ja tasapuolisuus, eli kaikkia kohdeltiin saman lain mukaan. Heidän paheitaan oli oveluus, koska se johti helposti vastustamiseen ja arvosteluun sekä liehittelyihin ja parjauksiin. Hallitsija taas oli lain personifikoituma, sen säätäjä ja sen ulkopuolella.

Legalismin saatua valtaa rakennettiin muun muassa kiinan muuri. Samanaikaisesti vanhoja käsityksiä kiellettiin. Siihen aikaan kirjoitus oli kaisloille tai silkille tehtyjä kääröjä, jotka olivat harvinaisia. Nämä tuhoamalla saatiin valta. Eräässä mielessä siis toteutui sanonta siitä että "Se joka hallitsee menneisyyttä hallitsee tulevaisuutta - joka hallitsee nykyhetkeä hallitsee menneisyyttä." Tämä muistuttaa siitä, miten totalitaarinen yhteisö saa usein aikaan isoja hankkeita. Yhtenäiskulttuuri saa tietyllä tavalla paljon aikaan. Ongelmana siinä vain on se, että yhtenäisyys saadaan karsimalla vaihtelua. Seurauksena on helposti yhteiskunnan pysähtyneisyyden tila.

Kungfutselaisia ajatuksia euroopassa on edustanut esimerkiksi Pyhä Franciscus ja Pyhä Benedictus, jotka yrittivät palauttaa kirkkoon eettiset perusasiat. Sen aikainen kirkko näytti heistä liian institutiotuneelta ja se oli heistä unohtanut kristinuskon ytimen. Vastaavia ajatuksia on tietysti euroopassakin. Legalismia edustaa melko tyylipuhtaasti Machiavelli, hänestäkin idealismi oli sysättävä syrjään, hallitsijan kannatti priorisoida valtaan, koska sillä saa asioita tapahtumaan. Tosin hän perusteli näkemystään viitaten tiedettyihin tapauksiin, hän rakensi niistä anekdootteja jotka olivat hänen argumentaationsa perusta. Shang vain esitti että asia on näin.

Kristinuskosta on tietysti vaikea tiivistää yhtä linjaa. Se ei ole yhtä yksiselitteinen kuin vaikkapa legalismi. Siinä on erilaisia valintoja, jotka ottaen päädytään hyvinkin erilaisiin tulkintoihin.
1: Kuitenkin on selvää että oppi perisynnistä ajaa sitä enemmän kohti legalismia. Siksi ei ole ihmeellistä että esimerkiksi dominionistit, fundamentalistit jotka pyrkivät muuttamaan USA:n kristilliseksi valtioksi lakiin vaikuttamalla, politiikan keinoin, korostavat miten ihminen tarvitsee ohjausta, ettei hän ajaudu pahaksi. Homoseksuaalisuuskin on valinta, johon ajautuu jos ei tiedä ja tottele Jeesusta. Siksi lakia tarvitaan heistä suojelemaan toisia.
2: Toisaalta kristinuskossa on myös oppi omastatunnosta, jossa ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Tässä taas painottuu ihmisen pohjimmainen tieto hyvästä ja pahasta. Tässä ihminen on pohjimmiltaan hyvä mutta kiusausten edessä hairahtuva.

Tämä kysymys on sinällään mielenkiintoinen. Itse pidän ihmistä "enimmäkseen harmittomana". Meillä on lauameläiminä kyky aggressioon ja yhteistyöhön. Totuus lienee siksi jossain näiden välissä.

Lucifer ja Ahriman

Rudolf Steiner on ollut varsin erikoinen veikko. Hän kehitti antroposofian. Tässä uskotaan vahvasti jaettuun maailmaan, jossa on aineellinen ja henkinen maailma. Henkiseen maailmaan ei pääse käsiksi aistien avulla. Hän jakoi maailman osiin seuraavasti. Jaottelu on itse asiassa varsin tavallinen, olen törmännyt siihen verrattaviin eri kansojen animalistisissa näkemyksissä. Syynä on varmasti se, että ihmiset ovat kaikkialla nähneet omilla silmillään tiettyjä eroja erilaisten maailman kappaleiden reagoinnissa ja olemisessa:
1: Fyysinen ruumis joka on kivillä ja kaikilla seuraavilla.
2: Eetterikeho, joka on kasveilla ja kaikilla seuraavilla.
3: Astraalikeho, joka on eläimillä ja kaikilla seuraavilla.
4: Egossa on tietoisuus joka on vain ihmisellä.

Opin mukaan ihminen on muuttunut yhä riippuvaisemmaksi älystä ja siksi esimerkiksi selvännäköisyys on kadonnut. Ihminen on yhä vähemmän riippuvainen henkisestä itsestään. Antroposofiassa tämä henkinen yhteys pyritään palauttamaan.

Oppi on melko erikoinen, siinä muun muassa planeettojen kierrosta huolehtivat erityiset kiertohenget. Samoin Steiner esitti sydämen sykkeen johtuvan verenkierrosta eikä toisin päin. Tältä osin en kykene ottamaan sitä kovin vakavana ontologisena selityksenä maailmasta ja sen rakenteesta. Se ei ole juuri lainkaan tieteellisesti perusteltu maailmannäkemys.

Kuitenkin siinä on yksi ajatus, joka on mielestäni tärkeä. Ei siksi että se opettaisi maailmasta. Mutta sen vuoksi mitä se opettaa asenteesta ja elämisestä.

Antroposofiassa demonit ovat isossa roolissa. Keskeisimmät demonit ovat Lucifer ja Ahriman.
1: Lucifer vetoaa ylpeyteen, ja se yrittää saada ihmiset korostamaan omaa arvoaan. Luomiskyky ja henkisyys kasvavat tässä kohden. Luciferin saadessa valtaa ihminen ylpistyy, ja hän asettaa itsestään jumalan. Tämän vuoksi tämä demoni on puhtaassa muodossaan negatiivinen.
2: Ahriman vetoaa ihmisen fyysisiin tarpeisiin ja haluihin. Tämän vuoksi ihmiset kiinnostuvat järkeilystä ja teknologiasta. Ahrimanin saadessa vallan henkisyys kielletään ja tämän vuoksi se on puhtaassa muodossaan negatiivinen demoni.

Olennaista onkin se, että demoneita ei nähdä täysin pahoina, vaan niissä molemmissa on hyviä ominaisuuksia. Ne ovatkin toistensa vastavoimat. Tavoitteena on tasapaino näiden välillä, niiden negatiivisuus tulee esiin vain jos ne saavat liikaa valtaa. Tässä on asennetasolla paljonkin järkeä. Siis jos Luciferin ja Ahrimanin näkee symboleina jotka eivät viittaa konkreettisiin älyllis-elollosiin hahmoihin jotka "kuiskuttaisivat mieliimme propagandaa". Tällöin jäljelle jää se, että ihmisen ei kannata ajautua liikaa omaan itseensä.

Lisäksi Steiner tekee tässä pari minusta osuvaa huomiota:
1: Juuri henkisyys ja ylpeys liittyvät yhteen, Lusifer edustaa molempia. Tavallisestihan ylpeyteen yhdistetään materialismi. Steiner ilmeisesti huomasi saman, kuin minä, eli oman intuition seuraamisessa riskinä on se, että luottaessaan tunteisiinsa liikaa, ihminen itse asiassa alkaa luottamaan omaan erehtymättömyyteensä, ja asettaa itsensä ja kokemuksensa keskustelussa muiden yläpuolelle. Ihminen voi olla ihmistä suurempi vain olemalla yhteydessä ihmistä suurempaan ja lainaamalla sieltä.
2: Materiaalinen, Ahrimanpuoli, taas poistaa henkisyyden, ja voikin helposti johtaa esimerkiksi huonoon itsetuntoon. Steiner ilmeisesti huomasi että materiaalisen edun kohdalla on pakko testailla ja onnistumiset ja epäonnistumiset ovat läsnä, ja tästä seuraa pakko itsekriittisyyteen. Oman erehtyväisyyden myöntäminen sekä testaamisesta virheidentekonsa huomaaminen taas vaikuttavat helposti mielialaan ja seurauksena voi olla jopa huono itsetunto. Ihminen poistaa itsensä, jalostan sijasta hän on "vain yksi aineellinen yksilö vaatimattomine toimineen".

Boyakasha!

Sacha Baron-Coheinin tähdittämää "Ali G USA:ssa" tulee jälleen televisiosta. Tässä sarjassahan on ideana se, että kolme erittäin kliseistä hahmoa haastattelee ikään kuin piilokameran hengessä ihmisiä. Tätä kautta saadaan tietysti nauraa jo sillä kun ihmisiltä kysytään typeriä, ja nämä eivät selvästi huomaa että heitä vedätetään.

Tämän tason lisäksi sarjassa on oikeasti toisiakin asioita. Itse asiassa sen kautta voidaan oppia moniakin asioita. Avainsanana on kommunikaatio. Mielestäni sarja tuo tiettyjä asioita esiin hyvällä tavalla. Eli tekemällä tutuista ilmiöistä absurdeja. Sarja on sävyltään hyvinkin surrealistinen. Osalle sarja on varmasti vain pölhöilyä jota on kiva katsoa sen takia että siinä nolataan haastateltava ja haastattelijan "pokkaa" ihaillaan ja halveksitaan samanaikaisesti.

Mielestäni sarjassa on juttujen takana näiden lisäksi monta fiksua asiaa.

Asenne.

Tärkein kommunikaation taso on asenne.
1: Mielestäni tärkein taso tässä on hyväntahtoisuuden periaate, jossa ideana ei ole niinkään nähdä keskustelukumppania erehtymättömänä, mutta kuitenkin sellaisena että tämän sanomisissa oletetaan olevan takana jokin järki ja että tämä järkevä osa on se osa johon on parasta tarttua. Virheitä voidaan tietysti korjata, mutta pääasiassa ei ole osoittaa että vastakumppani on väärässä oleva typerys, vaan pikemminkin korostaa sitä että molempien kyky tehdä virheitä voi johtaa siihen että yhdessä opitaan jotain uutta. Sarjassahan heitetään usein yllättäviä ja outoja ja irvokkaita sekä alatyylisiä kysymyksiä. Niissä on kuitenkin yleensä jokin ydin. Ehkä helpoin esimerkki on sarjan jakso jossa Brüno -homo kyselee syvästi uskovaiselta jonka mielestä homoseksuaalisuus on syntiä. Kysymyksessä hän kysyy selvästi omaan elämäänsä viittaavalla tavalla kysymyksen siitä voiko olla hetero jos asuu ihmisen kanssa jolta on leikattu munat. Kysymys liittyy sukupuolenvaihdoksen luonteeseen. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, onko homoseksuaalisuus ihmisen oma kokemus vai ulkopuolisen kokemus. Itse asiassa kyseinen uskonnollinen auktoriteetti edustaa siitä harvinaista porukkaa, että hän yrittää nähdä sen järjen siellä takana. Tyypillisesti haastateltavat alkavat korjaamaan jotain ilmaisuvirhettä ja nämä takana olevat asiat eivät tule lainkaan esiin. Näin käy esimerkiksi siinä kun Ali G -räppärihahmo haastattelee uutisimogulia. Kun hän kysyy siitä miten "Waterworldissä" presidentti vaihdettiin, keskustelun aiheena oli Watergate -skandaali, joka ajoi Nixonin vallasta. Uutispomo selvästi tajusi tämän, mutta silti keskustelu siirtyi pienellä vaivalla siihen miten Waterworld oli huono elokuva. Olisi ollut ehkä fiksumpaa mainita siitä, miten journalismi tosiaan tekee muutakin kuin pelkästään nostaa esiin tapahtumia ja kertoo niistä. Uutisointi myös muuttaa maailmaa.
2: Kaksoisstandardit ja suvaitsevaisuus ovat sarjassa itse asiassa hyvin lujasti läsnä. Tämä näkyy siinä, miten hahmot ovat itse asiassa hyvin hyökkääviä ja loukkaavia haastatteluissaan. Esimerkiksi Borat -hahmo on hyvin rasistinen, etenkin juutalaisia kohtaan. Ja hän hyppii jatkuvasti yli kulttuuriin sopivien hyvien tapojen rajojen. Tässä kohden on hyvä miettiä että sallittaisiinko samanlaista käyttäytymistä jos normiamerikkalainen tekisi vastaavaa toisin päin. Hyvin luultavasti ei. Tyypillisesti haastateltavat ovat hyvin, jopa äärimmäisen, suvaitsevaisia ja kärsivällisiä. Tässä nostetaan esiin että suvaitsevaisuutta on tavallaan olemassa vain jos on jotain suvaittavaa. Onkin tavallaan kaunista nähdä miten Borat viininmaistelussaan saa aluksi vaikeuksia kun ei suostu pitämään viinilasia oikein. Viininmaistelijoiden etiketti puuttuu ja juomat kaadetaan kerralla kurkkuun. Kuitenkin viinikerholaiset kestävät tätä oikein hyvin, jopa siinä tilanteessa kun Borat näyttää seksuaalisia aktioita sisältäviä kuvia itsestään.

Kielellinen taso

Toinen merkittävä teema on kielenkäyttö.
1: Terminologia ja jargon tulee vahvasti esille etenkin Ali G -hahmon haastatteluissa. Hän kysyy monessakin jaksossa siitä miksi ihmiset käyttävät mutkikkaita sanoja ("konflikti" "keskustelu") joita nuoret eivät ymmärrä. Tässä voidaan nostaa esiin myös "nuorten kieltä", joka taas on sellaista mitä haastateltavat eivät lainkaan osaa. Tämä korostaa sitä että mitään "populaaria kieltä" ei tavallaan ole olemassakaan. Eri alakulttuurit vaativat eräänlaisia tulkkeja.
2: Metaforat ovat sarjassa paljon käytettyjä, mutta tosiasiassa niitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Tämä tulee esiin ulkopolitiikan kohdalla, kun "keppiä ja porkkanaa" muuttuu mietinnäksi siitä että miksi porkkanoiden lähettäminen johonkin maahan vaikuttaisivat jotain. Että vaikka porkkana olisi kansallisruokaa, niin miljoonalla tonnilla ei tee mitään. Kun kuvaileva luonne selviää, kysymykseen tulee se voisiko porkkanoista olla hyötyä nälänhätäalueella. Vastaavaa tehdään poliisejen toimintaan tutustuttaessa leikkiaseilla. Poliisikoululaisten harjoittelua seuratessaan Ali G piti pidätetyn hallussa ollutta muovista tehtyä proppia leluaseena, ja kohteli pidätettyä siksi vitsailijana. Tätä kautta korostuu se, miten asiat ovat aika usein kontekstissa ja niitä on hyvä tiedostaa.
3: Homonyymi on sana, joka kirjoitetaan samalla tavalla mutta jossa on kaksi eri merkitystä. Malliesimerkki tästä on "tiedejakson" keskustelu apinoista. Ali G loukkaantui siitä että ihmisten kerrottiin olevan "homoja". Tämä tuo esiin sen, miten kielessä termin määrittelyllä on erilaisia tasoja ja sisältöjä.
___3.1: Ekvivokaatio on virhe, joka syntyy hyvin helposti huolimattomuusvirheenä. Takana on yksinkertaisesti se, että esimerkiksi termillä "skeptikko" on useita merkityksiä. Antiikin ajan skeptikko oli elämäntavan harjoittaja, jonka mielestä ei voitu tietää yhtään mitään ja että tämän tajuamisesta ja hyväksymisestä seuraa mielenrauha. Skeptikot ovat taas myös ryhmä joka on skientistinen, eli se hyväksyy vain tieteelliset asiat. Arkipuheessa skeptikko voi tarkoittaa sitä että joku on yleis asenteeltaan epäluuloinen. Näiden kolmen määritelmän vaihtuminen lennosta on helppoa ja sitten ihan huomaamattaan puhuu toisaalla aidasta ja toisaalla aidanseipäästä. Kommunikaatiossa käy helposti niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä ja ekvivokaatiota tuottavat lopulta sen tilanteen että ei tiedetä mitä kumpikaan puhuu. Juuri tämän vuoksi filosofit viilaavat sanoja ja niiden vivahteita.
_____3.1.1: Ideana on se, että termillä on merkitys ja mitä rajatumpi, tunnetumpi ja tietympi määritelmä on, sitä selvemmin sitä voidaan käyttää. Samasta termistä on usein erilaisia näkemyksiä (onko sukupuolenvaihdoksen läpikäynyt henkilö nainen vai mies vai jotain muuta riippuu naisen ja miehen määritelmätavasta.) ja on hyvä tietää mikä merkitys kulloinkin on. Jos tässä ollaan huolimattomia, termistä tulee sumuinen ja virheitä syntyy todella helposti. Sivutuotteena on usein/helposti kammottava määrä termejä joita ulkopuolinen ei ymmärrä.

Kaiken kaikkiaan sarjassa kiinnostavaa onkin se, mikä tekee haastattelijoista huonoja, sekä se millä tavalla haastatellut pahentavat tai korjaavat toiminnallaan tilannetta. Sarjassa on paljon epäonnistumisia ja onnistumisia tässä kohden.

Kartta taivaannavalta taivaanääreläiseksi.

Kerran kotureita.

Tehtyäni valmistumisilmoituksen, sain muutaman sanan Jukka Korhoselta, joka on hieno mies. Hän selitti miten korkeakoulusta valmistuminen on ihmiselle aina piste i:n päälle. Vaikka sitten huitoisikin toisia puukepeillä. Korkeakoulusta saadulla todistuksella on hyötyä työssä. Vaikka työ ei edes olisi alan työtä. Tämä on tietysti totta. Korhonen muistutti minua, luultavasti minut tuntien, siitä että koulua kannattaa käydä lapunkin vuoksi. Asenteeni byrokratiaan ja ulkoiseen sivistykseen lienevät tulleet hänelle valitettavankin tutuiksi.

Tämä sai minut miettimään sitä että valmistuminen, vaikka ei mikään hieno initiaatio olekaan, on valtava statuksen muutos. Minä olen tänään kesken, en ole "valmistunut", paitsi virallisen kannan mukaan. Tavoitteenani on kuitata valmistumisilmoitus elämästä sitten haudassa. Otin avukseni maataloushistorian. Se sopii tilanteeseen hyvin, koska kävin Korhosella erään ns. "vähän arvostetun" kurssin maataloushistoriasta. (On se hyvä kurssi. Mutta se ei ilmeisesti kasvata olemaan hyvä byrokraatti tai lypsykarjatilallinen tai viljatilaneuvoja tai... Kävin kurssin vuosia sitten, enkä osaa lukea omaa käsialaani, joten toimin muistinvaraisesti.)

Koturit, joita myös loisiksi kutsuttiin, olivat vanhassa suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa "alhaisoa". He eivät omistaneet asuntoaan, vaan eli työnantajansa tiloissa. Rengit ja piiat ovat varmasti tutuin koturien ryhmä : He tekivät määräaikaisia pätkätöitä joissa palkkaan kuului ylöspito. Rengit ja piiat olivat yleensä määräaikaisessa työsuhteessa, eli työn teosta oltiin sovittu esimerkiksi vuodeksi kerrallaan. Muonamieheksi taas kutsuttiin henkilöä joka vaihtoi ruokansa jonkinlaiseen työntekoon.

Siihen aikaan työttömät työllistettiin : "laki laillisesta holhouksesta" esitti että ihmisellä oli oltava viljeltävää maata tai käsityöläisammatti. Muuten oli pestauduttava jonkun palvelukseen. Tätä kautta tarjottiin monenlaista työtä. Ja varmasti tähän sovitettiin myös hyväntekeväisyystoimintaa. Joitakuita pantiin vaikka nimellisesti vahtimaan lapsia ruokaa vastaan. Samaa henkeä on myös työttömyyskorvauksessa. Sekin on "virallisen totuuden mukaan" työnhakemiseen sidottu.

Opiskelijassa, kuten työttömässäkin, on koturin piirteitä. Yhteiskuntahan tarjoaa molemmille halvempaa asumista ja rahaa jolla tuo asuminen maksetaan. Työttömän työksi voidaan sanoa työnhaku, ja tätä työtä vastaan yhteiskunta maksaa asumisen. Opiskelijan työtehtävänä taas on opintopisteiden keruu, ei oppiminen, eikä edes työtunteja aidosti lasketa. Flopatessa ei katsota paljonko tai miten paljon kurssin aikana oltiin muuta opittu.
1: Opiskelija, kuten vanhan ajan koturikin, on tietynlainen yhteiskunnallinen kategoria. Tässä on mukana myös mahdollisuus käyttää valtaa ja määräillä. Esimerkkinä tästä on vanha armeijan tapa "mies" -osaan määrätty käskettiin menemään armeijaan ja "nais" -osaan määrätyltä se voidaan tyystin kieltää. Molemmat puolet tästä ovat vallankäyttöä. Toisessa pistetään tekemään jotain ja toisessa kielletään tekemästä jotain.

Myös opiskelijana oleminen on eräänlainen luokka. Nykyajan opiskelijuus on selvästi sidottu instituutioihin jotka opettavat. Opiskelu on kirjoilla oloa tälläisessä. Tämä näkyy siitä että esimerkiksi työväenopistossa olevat henkilöt voivat olla omistautuneita, mutta he eivät ole opiskelijoita. Samaan aikaan yliopistoon kirjautunut lakitieteen opiskelija on opiskelija. Opiskelijat ovat harvinaisen eri -ikäisiä ja mielipiteiltään ja kiinnostukseltaan hyvinkin erilaisia. Ryhmänä se on tietysti hieman vähemmän muunteleva kuin vaikkapa "suomalaiset" -luokka.

Opiskelijoita yhdistää sitoutuminen johonkin opetusinstituutioon. Periaatteessa yhteiskunta voisi määrittää opiskelijan toisin, esimerkiksi viittaamalla nimessä olevaan verbiin opiskella. Tällöin esimerkiksi työväenopiston aktiivit voisivat saada aivan uuden ja erilaisen luokituksen. Nythän heitä ei yhteiskunnallisesti lasketa opiskelijoiksi. Toisaalta harjoittelu johonkin taitoon on aina eräänlaista opiskelua, joten keilaajat ja miksi ei miekanheiluttajatkin voisivat saada uuden luokituksen. Molemmissa tapauksissa yhteiskunta määrittää opiskelijan. Tämä on tietysti siitä pakollista, että opiskeluun liittyy byrokratiaa, yhteiskunta tekee lupauksia ja/tai vaatimuksia ryhmältä. Tämä vaatii sitä että se myös määrittelee mitä se tarkoittaa kun käyttää täät luokitusta.

Tämän vuoksi voidaan sanoa että "opiskelija" -termi toki viittaa tiettyyn verbiin ja siihen tehtyyn tekomuotoon. Mutta se on tältä osin aika paljon samanlainen kuin vartija. Osa kaupan kassoista on taitavia turvallisuusalan toimijoita. He ovat kuitenkin kassoja. Vartija on se joka vartijakorttia kantaa, joka on vartiointifirman palveluksessa, ja joka on tehtävään palkattu. Tämä on mahdollista tehdä.
1: Ja monissa tapauksissa opintotukea nostava kuluttaa aikaansa opiskeluun tavalla jota muuten ei voisi. Tiedän mistä puhun, sillä ollessani bingossa töissä, venytin lain sallimia työtuntimääriä. Työ ei ollut niin fyysisesti tai henkisesti raskasta että se olisi tuhonnut. Mutta se, että toimesi on sidottu toimintaan jossa on koko ajan tehtävä jotain, estää tietynlaisen heittäytymisen syvempään harjoitteluun. Taleb viittaakin taloudelliseen tilanteeseen hieman kierosti kirjassaan "Musta Joutsen". Hän selitti että hänellä oli "käteenvetorahat". Eli rahat jotka takaavat sen tilanteen että velat ja nälkä eivät korjaa vaikka työpyyntöön vastaisikin kehoituksella "vedä käteen". Eli kun on rahat, jotka takaavat OK -elämän ilman hirmuisia riskejä, kyetään heittäytymään irti työn oravanpyörästä.

Opiskelija kuitenkin eroaa hieman perinteisistä kotureista. Opiskelijan identiteetti on nimittäin selvästi kahtalainen. Sitä tavallaan samanaikaisesti arvostetaan että halveksitaan. Opiskelija on helposti "fiksu luuseri". Joku joka kuppaa yhteisiä rahoja, ei tee tuottavaa työtä, mutta jonka pyrintöjä kuitenkin myös arvostetaan.
1: Tukien kohdalla opiskelijoita aina silloin tällöin rinnastetaan työttömiin, nykyajan kotureihin. Tosin sillä erolla että työttömänä on mahdollista saada enemmän rahaa kuin työttömänä. Tätä perustellaan ilmeisesti sillä että opiskelu on panostusta tulevaisuuteen. (Toisaalta eikö työn hakeminenkin ole juuri sitä?) Almu on lisäraha. Vaikeuksia on kuitenkin se, onko opintotuki optio, bonus tai muu vastaava. Tälläisiin liittyy kunniaa. Opintotukea mielletään hieman enemmän palkaksi. Opiskelija ei siis niinkään saa tukea, kuin erittäin, erittäin, huonoa palkkaa.
___1.2: Tätä kautta opiskelija -alennukset, edulliset opiskelija -asunnot, valtion takaus opintolainaan ja monet muut vastaavat asiat sopivat kahtalaisuuteen. Opiskelija on loinen koska hän nyhtää muiden rahoja, eikä ole tuottavassa työssä. Samanaikaisesti hän ansaitsee rahansa, tekemällä opintoja ja saamalla jotain itselleen. Loisinnan sijasta kyseessä on itsekäs vaihtaminen.

Opiskelijan olo eroaa vahvasti työttömistä. Opiskelijan täytyy saada opintopisteitä. Tämä on valvontaa. Samaa kohdistetaan tietysti myös työttömiin. Mutta työttömyyskorvausta ei oteta takaisin sillä perustein että ei saa työtä. Opiskelija, joka ei etene riittävän nopeasti mutta ei nosta työttömyyskorvausta, on siksi erikoisessa tilanteessa jossa häneltä peritään takaisin rahaa jotka hän on saanut sitoutumalla toimintaan, johon liittyminen pienentää hänen yleistä tulotasoaan. (Tunnen henkilön jolle kävi suunnilleen näin.)

Opiskelijoiden kontrolli johtaa tietysti tehokkuuteen. Eli ihmisen kannalta opiskelussa pitää saada aikaan enemmän, nopeammin, kontrolloidummin.

Tässä asenteessa ei ole takana kommunismia, vaikka voitaisiin varsin hyvin tulkita että proletaari ei ilolla maksa sellaiselle, joka yrittää itsestään tehdä riistäjän. Myös kateusdiskurssin kautta olisi helppoa selittää asioita. "Helpolla saavat rahaa, minä pesen perse ruvella portaita saadakseni saman, ja minun tuloistani tuota maksetaan. Ne taas ei ole koskaan oikeaa työtä tehnyt!" Myös machoileva näkemys voisi aikaansaada vastaista asennetta. "Koulu on tytöille, hienostoneideille ei tosimiesten työt kelpaa, mutta ei tuollaisia homoja otettaisikaan." En usko että nämä ovat kovin vallitsevia. Vaikka jokunen yksilö niitä varmasti kannattaakin.

Syy kahtiajakoon on enemmän muualla. Taustalla on ajatus siitä että opiskelu on korostetusti väline. Tieto ja taito ovat tärkeitä vain osana työskentelyprosessia. Opiskelu on siis investointi. Investointejen halutaan yleensä olevan mahdollisimman kustannustehokkaita. Tulevaisuuden voittoja ostetaan nyt, lyhyen ajan persnetto maksaa itsensä takaisin.

Tämän näkemyksen ongelmana on tietysti se, että kaikki opiskelu ei johda hyvin palkattuun työhön. Akateeminen köyhälistökin on mahdollinen. (Minun isu!) Koska osaaminen tai tieto itsessään ei takaa statusta, vaan arvo tulee muuta kautta.

Lahjanoston vaikeudet.

"Kaikki rakastavat Raymondia" -sarjassa Raymond on surkea ostamaan lahjoja. Huonojen lahjojen ostaminen on odotettua, ja siksi lahjat pitää kertoa suoraan. Minä olen samanlainen, tosin sillä erolla että en osta lahjoja. Jouluna lahjoja tietysti odotetaan. Tosin minulta taitavat harvat odottaa. Lahjani ovat hyvin satunnaisia.

Jouluna lahjoja odotetaan, koska kyseessä on sopimus hyvistä tavoista. Suuri osa etikettisäännöistä on mielivaltaisia. Mutta tavallaan nämä mielivaltaisuudet taistelevat rujoutta vastaan, ja joskus harvoin siinä jopa onnistuvat. Jos kättely on sosiaalinen sopimus, on lahjan anto hieman vastaava.

Tänä vuonna ajattelin korjata tilannetta. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä sen jälkeen kun on tallettanut opinnäytetyön plagiointitarkastuksen erinomaisesti läpäisseenä tietokantaan ja valmistumisilmoituksen täyttämisen jälkeen (ynnä muuta byrokratiaa joihin ei liity osaamisen tai tekemisen fiilis vaan lapun täyttö siksi että niin kuuluu tehdä.) Pitäähän sitä juhlistaa shoppailemalla. En juurikaan shoppaile. Eikä valmistuminenkaan ole jokapäiväistä elämää, joten nämä voi yhdistää.

Tänä vuonna prosessi näyttää olevan tällä hetkellä lähinnä eliminoiva. Kaikki alkoi siitä että minulla ei ole juurikaan rahaa. Ajattelin sitten että ostanko kaikille kahden markan lahjat. Ajattelin jättää välistä. Muistelen erästä tuttuamme Järvenpäästä, joka toi aina kinderyllätysmunien yllätyksiä lahjaksi. Ajatuksen tärkeys on asetettava kontekstiin. Se on fraasi. On kivempi saada hyviä lahjoja kuin muuta.

Sitten minulla on ystäviä¹, jotka vihaavat kaupallisuutta. He tuskin tykkäävät siitä että palvoisin markkinataloutta heidän kauttaan. "Hyvää Joulua tulin pilailemaan arvoillanne ja tunteillanne" on tietysti juuri jotain sellaista jota minulta voi odottaa. Mutta päästin säästää tuhlaamisen siihen tilaan kun minulla on aidosti varaa vitsiin.

Toinen osa sitten on ihmisiä, joille ei keksi mitään lahjoja. Näitä on kahta kaliiberia. Sellaisia joilla on niin tarkka ja spesifi maku että kriteeristö on itsessään haastavaa. Tähän liittyy tietysti usein "laatutietoisuus" eli tietty hintaodotus. Tuhlaaminen on edelleen hyvä säästää tilaan kun siihen on varaa. Sitten on niitä ihmisiä joille pitää ostaa lahja, mutta ei vain pysty. Tämä jää yhteen, äitiini. Kuten aina. Lahjaa on vaikeaa, ellei mahdotonta, keksiä.

Sitten kun aletaan puhumaan ostettavista lahjoista, tulee lisää vaikeuksia. Lahja on nimittäin luonteeltaan vastavuoroinen. En siis tarkoita sitä että kun antaa lahjan olisi odotettavissa vastalahja. Tarkoitan enemmänkin sitä, että lahja on antajan mielikuva siitä mitä saaja tarvitsee. Tätä kautta Klerasilpullo voi olla kätevä mutta herjaava lahja teinille. Muistan tähän liittyvän episodin lapsuusajoiltani.

Vielä pahempaa voi kuitenkin olla se, että lahja on aivan väärin arvioitu. Eli antaa jotain, joka kertoo siitä miten vähän toisen tarpeet, toiveet ja odotukset ovat täytetty. Esimerkiksi isosisarelleni lahjan ostaminen toimisi lähinnä osoituksena siitä miten vähän tunnen koko ihmistä, ja lahja olisi luultavasti epäkäytännöllinen ja eitoivottu, sellainen joka näyttää ennakkoluulojani. Lahja voisi jopa toimia osoituksena "miten vähän kiinnostaa". Tälläisistä asioista on tietääkseni riidelty. Ei tosin isosisareni toimesta, mutta kuitenkin.

Tällä hetkellä olen ostanut vasta kaksi lahjaa. Puolisolle ja pienimmälle sisarelle. Puoliso osasi peräti ihan itse esittää mitä haluaa, joten tilanne oli hoidettavissa. Muutoin tilanne on melko kaaoottista. On selvää että on odotettavissa jotakuta loukkaava joulu joka tapauksessa.

Olisivatpa maailmat tiedekerhoja. Niiden tarpeet on tiedossa, hallittuja ja osaisin jopa täyttää niitä.

---

1 Tai sitten uskottelen itselleni että näin on. Siis ystäviä. Kaupallisuuden vihaamista minun ei tarvitse kuvitella.

Virheet ja oppiminen.

Ihmiset keskimäärin vihaavat virheitä. Tietämistä haluavat ihmiset luultavasti vihaavat virheitä vielä muita enemmän. Kuitenkin virheillä on selvä arvo. Daniel Dennett on kirjoittanut tähän liittyen jutun "How to Make Mistakes". Hänestä virheitä ei suinkaan tule pelätä.

Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.

Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)

Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."

Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.

Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.

Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."

Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.

En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".

Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.

Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.

Eläin ja lapsenkasvatus

Tämän päivän "Metrossa" oli kolumni "Oikeutta elämälle". Sen kirjoittaja oli Anne Viljamaa. Hän oli huolissaan eläinten hyvinvoinnista. Aihe on tietysti sekä ajankohtainen että tärkeä. Juttu oli kolumniksi "riittävän looginen". Mutta silti mieleni minun tekevi hieman sanella saagoja.

Viljamaa käyttää "elämän kunnioittamista" idealisoinnin lähtökohtana. Näkökanta on perinteinen eläinsuojelun harjoittama kannanotto, jossa eläimen oikeudet katsotaan ihmisten oikeuksien kautta. Eli sääntönä on että eläin = ihminen, kun puhutaan arvoista ja asioista.

Viljamaa käyttää mukavasti jännitteitä. Otan pari esimerkkiä. "Ihminen saa kyllä tappaa vaikka huvikseen, mutta jos susi syö nälkäänsä lampaan, se on aina uutisen paikka. Tai jos pentujaan puolustava karhuemo haluaa päästä eroon tunkeilijasta, kyse on "häirikköeläimestä", joka on pamautettava hengiltä." Jännitteet toimivat tietenkin nekin sen oletuksen alla, että eläin tässä kohden ihminen. Tämä on tietysti tavallaan vahvuus. Sen ainut ongelma onkin siinä että se toimii vasta kun itse tilanne on jo hyväksytty. Se ei siis perustele että eläin = arvoasioissa ihmisiin sovellettava, vaan sanoo että jos näin on, siitä on seurauksia. Tämä on tietysti ihan hyvä juttu. Asiaa jäsennetään omalta kannalta. Se ei vain toimi diskurssissa erimielisten kanssa. (Tämä ei ole ongelma, vaan enemmänkin "toimivan keskustelun raja".)

Toinen ongelma ainakin karhuesimerkissä on tietysti se, että jos yksi karhu häiriköi, ei kaikkia karhuja lähdetä tappamaan. Tosin tämä yksilö ollaan ylenmääräisellä innolla teilaamassa. Tätä kautta voidaan miettiä että miksi ihmeessä kaikkia sikatiloja ollaan kieltämässä ja vastustamassa muutamien vuoksi. Tätä kautta korostuu se näkemys, että ihminen ei olisikaan eläimiin verrannollinen. Tästä seuraa se, että eläimet ovatkin erilaisia kuin ihmiset, joten idealisointiin tulee särö. Pitääkin miettiä että "missä kulkee raja". Kun tuossa on ero, onko ero tuossakin. Kaikissa analogiapohjaisissa idealisoinneissa ongelmana onkin tälläinen "poikkeuksen ongelma". Poikkeus samanlaisuuden käsittelyssä avaa helposti tien epäanalogialle muuallakin. (Eroavaisuuksien kautta voidaan tehdä listauksia samaan tapaan kuin samanlaisuuksienkin kautta.) Epäilys vähintään herää.

Toisaalta erilaisuuden mukaan ottaminen ei välttämättä ole kritilaalia : Jos eläin nähdään pelkästään ihmisen kautta, syntyy se että eläin otetaan ihmisenä, ja ihminen käyttää silloin näkemystä itsestään pohjana. Silloin itse eläimyys jää itse asiassa pois, on vain erilaista ihmisyyttä. Tästä taas seuraa se, että eläin on vain suhteessa ihmiseen ja ihminen määrittelee eläimen ja asettaa sen raamit täysin omilla ehdoillaan. Tällöin kyseessä on ehdoton vallankäyttö eläimen puolesta. Eläin on tällöin vain ihmisen jatke. Eläimen olennainen piirre on myös se, että ne eivät ole ihmisiä, eikä tätä kannata jättää näkemättä.
1: Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa kun uhripuhe nostetaan keskiöön. Tässä eläimestä tehdään säälittävä olento, joka on vain ihmisen armoilla. Tämä on pohjimmiltaan säälillä toiseuttamista. Eläimestä tehdään alempi, ja ihminen nähdään sen kiistattomana valtiaana. Tässä itse asiassa halveksitaan eläinten ominaisuuksia. Toisaalta tässä on takana myös vahva "ihminen on luomakunnan kruunu" -ilmiö. Toki olemme melko kyvykkäitä, mutta tosiasiassa olemme kuitenkin polvillamme luonnon edessä, olipa kyseessä sikainfluenssaviruksesta borrelioosia levittävään punkkiin tai autotiellä eteen pongahtavaan hirveen (tai lenkkipolulla vastaan tulevaan säkähtäneeseen karhuun, joka on harvinaisuutensa vuoksi vähän typerä, joskin "populistisesti kiehtova" esimerkki).

Viljamaa ottaa esiin myös tärkeän asian. Sikojen huonoa kohteluahan on selitetty sillä että viljelijöillä on mielenterveyden ongelmia. Viljamaasta tämä on rinnastettavissa ihmisten toimintaan, perheeseen ja kasvatukseen "sikatilallisia on puolusteltu sillä, että maatalousyrittäjillä on nyt vaikeaa - burn out on vienyt voimat ja ilmeisesti järjenkin. Kukahan uskaltaisi käyttää samaa perhe-elämän ongelmia ratkottaessa? Kun vanhemmat ovat puhki uupuneita, onko heillä oikeus lyödä laimin jälkikasvunsa hoito. Onneksi ei ole tälläistä argumenttia näkynyt eikä kuulunut."

Ilmeisesti Viljamaa ei ole törmännyt kasvatuskeskusteluihin juuri missään. Sillä juuri yllä olevaa perustelua käytetään toistuvasti. Yhteydet ovat tosin toisia. Ne keskittyvät lasten pahoinpitelyyn aka. piiskaamiseen. Kun esimerkiksi hakee vastausta sellaiseen asialliseen kysymykseen, kuin miksi naiset antavat lapsilleen enemmän selkään kuin miehet, saa vastaukseksi sen asiallisen vastauksen että naiset ovat enemmän lasten kanssa. Lapset vievät järjen ja voimat, eikä puoliso arvosta.

Itse asiassa esimerkki on siitä erinomainen, että se on selitys, mutta ei oikeutus. En usko että minä tai kukaan muukaan on tarkoittanut tuolla viittauksellaan mielenterveyden häiriöön, että sikojen piiskaus olisi oikein. Se on vain aivan ehdottomasti selittävä syy miksi niin tapahtuu. Itse asiassa tätä kautta voidaan ihan asiallisesti vetää tiettyjä kysymyksiä : Esimerkiksi jos maatalouden tila on epäeettinen ja ihmiset ja eläimet kärsivät (no pun intended) siitä, se ei ole syy "antaa asian olla". Se on mielestäni päin vastoin isompi syy käydä muuttamaan asiaa! Se on siis pohjimmiltaan tärkeä selittävä elementti, ei oikeuttaja. (Voidaan jopa sanoa että se toimii päin vastoin kuin oikeuttajana : Sehän vihjaa että asiat on epäeettisesti monessa tasossa.)

Tähän liittyen minulla on tarina, johon liittyy lihakirves. Sain sellaisesta lapsena. Kun olen yrittänyt saada selityksiä asiaan, olen kuullut paljon kiertelyitä. Sekä yhden kerran olen saanut esiin maininnan "Olin vihainen". Tämä lausunto tuntui pitkään aika inhottavalta, koska se ei antanut tekoon mitään moraalista syytä. Se ei tehnyt lapsen pieksemistä teräaseella eettisemmäksi ratkaisuksi. Jossain vaiheessa sitä vain tajusi että sellaisen löytymisen odottaminen, siis ihan vakavissaan, on pohjimmiltaan aika naurettavaa. Kaikki selitykset ja mielenliikkeet olisivat samanlaisia. Tuo tunne oli luultavasti juuri se syy tapahtumaan. Burn out tekee ja aikaansaa ihmisissä jännittäviä asioita. He alkavat tekemään epäeettisiä tekoja joita eivät muuten tekisi, haluaisi, tai edes ajattelisi mielessään.

Burn out vain tekee tapahtuneet asiat selitetyiksi. Se ei tee niistä väistämättä edes eettisesti oikeutetumpia kuin saman teon tekeminen ilman selitystö. "Lieventävä asianhaara" -ajattelutapaa soveltamalla se tosin voi saada sellaiseksi. Burn out on asiantila, jolla on tiettyjä seurauksia. Sen kautta asiantila (is) voidaan selittää. Se, että siitä saadaan eettinen kannanotto (ought) pitää liittää "jokin etiikkahärpäke mukaan" ja tämä prosessoi siihen sen hyvyyden tai pahuuden.

Koira puree aamiaista, uutinen puree miestä.

Jalostus ja pienen populaation suojelu.

Jos puhutaan jalostusvalinnasta ja suojelusta, keinot ovat hyvin erilaisia. Tässä keskeiseksi nousee geneettisen muuntelun ajatteleminen. Perinteisesti ajateltu jalostusvalinta hakee nimen omaan muutosta, etenemistä jota maksimoidaan erilaisilla konsteilla. Keinona tässä on tietysti valinta.

Jonkun valitseminen tarkoittaa toisen valitsematta jättämistä. Jotta jalostuksessa edistyttäisiin on eläimistä tultava jalostustavoitteiden kaltaisia, yleensä tämä tarkoittaa myös yhdenmukaistumista. Tällöin jotkut alleelit lisääntyvät populaatiossa, toiset voivat hävitä jopa kokonaan.
1: Koirien kohdalla tämä on johtanut vaikeuksiin koska jalostustavoitteet ovat vain ulkomuotoon. Ne taas ovat usein olleet sellaisia että ne ovat liittyneet elimistön toimintaan ja häiriinnyttäneet sitä jollain tavoin. Tuotantoon liittyy useammin myös terveys, joten nautojen kohdalla ei ole aivan samanlaista "sairausboomia" kuin koirilla. Tämä ei aina tule mieleen ensimmäisenä.

Suojeltavissa populaatioissa pienistä populaatioista ja geneettisestä säilyttämisestä. Tämä on haaste. Nimittäin geneettisen muuntelun häviäminen on juuri pienten populaatioiden ongelma. Ja juuri niissä pyritään säilyttämään.
perinteisessä jalostuksessa pyritään maksimoimaan edistymistä, on säilyttämisessä yleensä tavoitteena estää geneettisen monimuotoisuuden vähenemistä. Ja tämä on riskinä nimen omaan pienissä populaatioissa. (Asiat eivät siis etene helposti omalla painollaan, on mietittävä tilanteen hanskaamista.) Syynä on tähän kaksi asiaa:
1: Geneettinen ajautuminen on voimakkaimmillaan pienissä populaatioissa. Sen vaikutuksesta ominaisuuksia fiksoituu ja katoaa satunnaisesti. Fiksoitumisessa ominaisuuden kohdalla ei ole muuntelua. On selvää että tämä liittyy geneettiseen monimuotoisuuteen. Geneettinen ajautuminen liittyy voimakkaasti teholliseen populaatiokokoon (Ne) Mitä pienempi se on, sitä voimakkaampaa ja yleisempää ajautuminen on.
___1.1: Tehollinen populaatiokoko [4*lisääntyvien urosten määrä / lisääntyvien naaraiden määrä populaatiossa / (lisääntyvien koiraiden+lisääntyvien naaraiden määrä)] tarkoittaa käytännössä sitä joukkoa joka siirtää geenejään seuraavaan sukupolveen. Se on käytännössä aina pienempi kuin populaatio. (Teoriassa korkeintaan sen suuruinen) Se sukupuoli jota vähemmän, joko määrällisesti tai sitten sitä kautta että ne pääsevät lisääntymään harvemmin, määrää erityisen vahvasti sen suuruuden. Mitä pienempi määrä toisen sukupuolen määrästä vaikuttaa seuraavaan sukupolveen, sitä vahvemmin pienempi tehollinen populaatiokoko on.
2: Sukusiitosaste pienissä populaatioissa nousee helposti. Suuri todennäköisyys "sisarus" tai "serkkuliitoille". Eläimet tulevat sukusiitoksen seurauksena geneettisesti yhdenmukaisemmiksi, niillä on yhä enemmän samoja alleeleja. Tästä seuraa se, että lopulta eläinten joukossa ei enää välttämättä ole lainkaan eroja.
+ Yhdessä näiden vaikutukseta syntyy sukusiitosdepressiota. Elinvoima ja hedelmällisyys heikkenevät sen seurauksena.

Tässä on hyvä täsmentää hieman. Pieni populaatio ei tietenkään sinällään tarkoita pientä geneettistä muuntelua: voidaanhan esimerkiksi kuvitella klooniarmeija, jossa on iso populaatio. Monessa pienessä populaatiossa on tätä enemmän geneettistä muuntelua. Kuitenkaan pieni koko ei tietenkään välttämättä mitenkään auta muuntelun runsauteen. Eläinyksilöiden määrä rajaa käytännössä muuntelun ylärajan. Jokaisessa on tietty määrä kromosomeja ja niissä tietyt alleelit.
1: Toki kahdentumien kautta voi geeni monistua ja niiden määrä ei pitkässä tähtäimessä ole ongelma. Jalostus ja suojelu ei kuitenkaan tarkastele asiaa vuosimiljoonien näkökulmasta vaan lyhyemmästä tähtäimestä.

Mutta koska pieni populaatio kuitenkin helposti vähentää muuntelua, se tarkoittaa sitä että suojelijan on mietittävä paritusasioita. Pienessä populaatiossa pariutumisen ei ole hyvä olla mitä vain: Jos eläimet saavat itse valita, siinä tulee helposti ongelmia. Esimerkiksi seksuaalivalinta valikoi helposti vain osaa populaatiosta, jolloin tehollinen populaatiokoko muuttuu pienemmäksi. Ja jo sattumakin saattaa aikaansaada heilahteluja. Yleisesti ottaen tehollista populaatiokokoa pyritään hallitsemaan muutamilla keinoilla:
1: Sukupuolien tarkastelu on tärkeää. Erityisen tärkeää on keskittyä urosten määrään. Urokset ovat useammin sellaisia että ne siittävät useita naaraita ja ovat ison osan seuraavan sukupolven isiä. Naaraat taas harvemmin ovat valtavia lisääntymiskoneita verrattuna muihin naaraisiin. Nyrkkisääntönä on se, että yritetään rakentaa populaatio niin että koiraita ja naaraita on saman verran.
2: Yritetään rakentaa lisääntyminen siten että siinä ei olisi päällekkäisiä sukupolvia, eli sama yksilö ei ole samaan aikaan sekä vanhempi että isovanhempi.Eli eläinyksilö tekee jälkeläisiä vain "yhdessä sukupolvessa".
3: Tasataan populaation koko. Jokaisessa sukupolvessa sama määrä yksilöitä. Jos populaation määrä kasvaa, vaikuttaa pullonkaulailmiö helposti, ja tämä voimistaa geneettistä ajautumista. Jos määrää kasvatetaan, on yritettävä tasata kaikkien yleistyminen samassa suhteessa. Jos jokaista urosta ja narttua kohden syntyy yksi narttu- ja yksi urosjälkeläinen, pysyy joukko samankokoisena. Jos jokainen saa kaksi naarasta ja kaksi koirasta, voidaan populaation kokoa kasvattaakin, alleelisuhteet pysyvät periaatteessa samoina.
4: Kaikki valinta, luonnonvalinta, jalostusvalinta, seksuaalivalinta... yritetään poistaa. Eli että pariutuminen olisi mahdollisimman satunnaista. Näin alleelien suhdeluvut pysyvät vakioina, toiset eivät yleisty ja toiset eivät katoa. Käytännössä parituksessa kaikki yritetään parittaa, mutta ei lähisukulaisensa kanssa. Ja kaikille yritetään saada saman verran jälkeläisiä vakaalla sukupuolten määrällä.
___4.1: Ongelmana on tietysti se, että jos perhekokojen kokoon vaikuttaa, tekee helposti vahingossa kuitenkin jonkinlaista valintaa. Jälkeläisten määrässä on kuitenkin helposti eroja, on vaikeaa saada koko populaatio saamaan juuri tietty määrä elossa olevia poikasia ilman että niitä ei samalla valikoituisi/karsiutuisi jollain perusteella.
5: Yleisesti ottaen asiaa helpottaa rotaatioparitusmenettely. Siinä populaatio jaetaan lisääntymisryhmiin, joita kierrätetään keskenään. Eli jaetaan vaikka ryhmä A, B, C, D, jossa A lisääntyy B:n, B C,n C D,n Ja D A,n kanssa. On tärkeää muistaa että urokset ja naaraat pistetään eri kehille. Urokset kiertävät myötäpäivään ja naaraat vastapäivään. Näin sukupolvesta toiseen tapahtuu kiertoa ja sukusiitos minimoidaan. Ilman rotaatioparitusta kävisi muuten niin että lopulta kaikki yksilöt olisivat yllättävän nopeasti sukua keskenään. Erikoista kyllä, rotaatioparitusmenetelmässä tapahtuu helposti niin että ensimmäiset yhteiset jälkeläiset tulevat kuvioihin usein aika nopeasti. Erona on kuitenkin se, että pitkässä tähtäimessä sukusiitoskerroin ei kasva samalla tavalla kuin muissa menetelmissä. (Tietenkin luokkien lisääminen kasvattaa aikaa, jolloin ensimmäiset yhteiset jälkeläiset tulisivat mukaan kuvioihin, mutta tässä koot pienenisivät helposti epäkäytännöllisen pieniksi.)

Joulun pohjimmainen merkitys.

Deligentia -blogissa joulun uudelleennimeämistä pidetään passiivis -aggressiivisena. "Happy Holidays" on vain kohteliaasti peitettyä aggressiivisuutta, jolla korostetaan sitä että henkilö ei ole kristitty. Hän korostaa että joulu ei ole kristillinen juhla, joten tämä korostaminen ei ole järkevää.

Blogissa on esitetty kaksi tärkeää argumenttia tukemaan tätä kantaa:
1: Joulua vietetään muuallakin kuin kristityissä maissa. Ja että tämä tarkoittaa sitä että ne joista joulu olisi pakkokristillinen on siksi vain sen faktan ohittamista että muutkin viettävät sitä. "there is the mistaken assumption that Christmas is only a religious holiday; the fact that non-Christianscelebate it can safely be ignored."
2: Toinen korostus on se, että joulu ei ole teologisesti merkittävä juhla. Tässä ideana on se, että Jeesuksen syntymä ei ollut kovin merkittävä asia. Teologisesti kiinnostavampia on hänen opetuksensa, sekä ennen kaikkea kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Tätä kautta pääsiäinen on tärkeä sanomallinen juhla. Joulu taas ei. Hän muistuttaa meitä myös Jehovan Todistajista, jotka eivät vietä joulua koska se ei ole kristillinen juhla. Hänestä olisi kategoriavirhe väittää että nämä olisivat samanarvoisia.

Mielestäni tämä argumenttisetti on sinällään kiinnostava, koska se on uusi. Yleensä ihmiset puhuvat provenienssista, alkuperästä ja historiasta, eli joulun "alkuperäisestä merkityksestä". Se on tietysti pakanallinen, mutta kuten ehkä joku voi muistaa, pidän juhlaperinteitä ensi sijassa muuttuvina sosiaalisina tilanteinta, joissa kirjaimellinen tulkinta korvautuu yleisillä käsityksillä.

Tässä näkökulmassa yllä oleva argumentti muuttaa täysin luonnettaan. Joulu nimittäin on selvästi kristillistetty ja siihen on sidottu kristillistä symboliikkaa. Sen teologinen merkitys ei tietysti ole pääsiäiseen verrattavissa, mutta ihmiset eivät liitä juhliin merkityksiä pelkkä teologia mielessään. Lisäksi olisi kategoriavirhe väittää että jos vaikka juhla A on pienempi kuin juhla B, se tarkoittaisi että B ei olisi juhla. Vappu ja ystävänpäivä ovat eri suuruisia juhlia, molemmat pienempiä juhlia kuin Joulu. Ne molemmat ovat tietysti juhlia. (Itselleni vappu on vuoden törkein juhla.)

Ja uskovat tekevät paljon vaivaa saadakseen tätä symboliikkaa siihen.
1: Deligentiassa tätä vastaan puolustaudutaan sillä että kaupallisuutta vastustavat monet erilaiset tahot. Tämä on siitä mielenkiintoinen argumentti, että se ei poista intentionaalisia toimijoita. Se, että samoja hyvinvointiasioita ajaa vaikkapa kommunisti ja joku oikeistolainen, ei tarkoita sitä että asian takana ei olisi poliittista agendaa. Se, että asiassa ei ole vain yhden ideologian tavoitteita, vaan moni ideologia ajaa sitä, ei tarkoita että ideologiaa ei olisi. Jos islamilainen haluaa oluen pois kaupoista yhdessä kristillisen raittiusliikkeen naisen kanssa, ja heitä tukisi entinen alkoholisti ja nykyinen liikunta-elämäntapaihminen olisi siinä mukana erilaisia motiiveja. Mutta se ei poista motiiveja.
___1.1: Joulun kohdalla systeemiä vastustetaan koko lailla kahdesta syystä. (1) Sen nähdään kätkevän kristillisen sanoman ja (2) koska se on kaupallisuutta jota yleisesti vastustetaan. Kummallakin on arvo ja on selvää että molemmat vaikuttavat. Ne, jotka vihaavat imperialismia, kaupallisuutta ja muuta vastaavaa dissaavat joulua koska siinä mennään kauppaan.

Toiset taas eivät pidä siitä että Jeesuslapsi kätketään lahjavuoren alle. Itse asiassa fundamentalistis -kristillinen maailma on paikoin kokenut tämän pelottavana, että eräät tahot ovat korvanneet joulupukin kristuslapsella. Vähemmän hauskoja, mutta ehkä laadultaan yleistettävämpiä selityksiä on tietysti olemassa. Itsekin muistan, kuinka koulussa kristitty opettajani Heli Alaja oli iloinen, kun ainoana piirsin Jeesuslapsen. Muilla oli joulupukkeja, lahjoja ja muita vastaavia asioita. Hän kertoi luokalle että olin ainoana ymmärtänyt joulun todellisen, perimmäisen sanoman. Sillä hetkellä olin ylpeä. Nyt vähemmän.

Joulun kristillinen symboliikka ihmisille on selvä. Tämän vuoksi on kehitetty se sanontakin, jossa mainitaan miten joku on kristitty vain jouluna ja pääsiäisenä, koska muulloin sillä ei ole mitään väliä. Syynä ei ole teologia, vaan se, että joululla on kulttuurissamme vahva kristillinen leima. Se yhdistetään kristinuskoon, ei esimerkiksi hindulaisuuteen. Jos pistetään kadulla galluppi jossa kysytään onko joulu pohjimmiltaan kristillinen, hindujen tai ateistinen juhla, on selvää että ihmiset sanovat että se on kristillinen.

USA:ssa ja muuallakin sen nimi on "CHRISTmas". On selvää että nimi on tietyssä määrin enne. Siinä itsessään on symboli. Joulu on nimeämällä korvamerkitty kristilliseksi. Ateistit ovat vastustaneet kristillisyyttä muutenkin melko ahkerasti, mutta se että he kutsuvat joulua "juhlaksi" on koettu hyökkäyksenä. Esimerkiksi O'Reilly esitti että ateistit kahdehtivat ja vihaavat joulua. Nimen vaihtamisstrategia on siis koettu hyökkäyksenä. Deligentiakin viittasi tähän muistuttamalla että joulu on juhlista yksi suurimmista. Toisaalta tiedetään että joskus kun jokin asia on riittävän suuri, riittää että sitä kutsutaan perusnimellä. Ja tätä voidaan tehdä juuri sen takia että muut ovat niin paljon pienempiä. Esimerkiksi jos jokin on "Juhla" se ei tarkoita että se olisi pieni. Se voi olla niin keskeinen että muuta ei tarvita.

Sekä ateistien tekemä nimenvaihdos että siihen kohdistunut erityisen voimakas aggressiivinen reagointi kertovat molemmat siitä että kristinusko on voimakkaasti yhteiskunnassamme symbolisella tasolla vaikuttava voima. Muutenhan ateistit eivät jaksaisi muuttaa nimeä. Vain sellaista jolla on merkitystä viitsitään sensuroida. Tämä ei tarkoita sitä että Joulua olisi ikuisesti sidottu kristityille. Onhan joululla ennenkin ollut erilaisia merkityksiä ja niistä on luovuttu ja nyt merkitys on eri. Samalle symbolille on annettu uusi merkitys, mikä ei sinällään ole mikään uusi, ainutlaatuinen tai ihmeellinen asia.

Sitä voidaan pitää myös todisteena siitä että ideologinen päsmäröinti pätee yhteiskunnassamme. Sensurointiin voidaan nähdä syytä, koska kristityt yrittävät omia itselleen juhlan, kieltää sen muilta. En siis väitä että eikristillistä joulua ei voisi viettää.

Minä ajattelin viettää ehdottoman eikristillisen mutta myös ehdottoman eiateistisen joulun kotona. Ajattelin katsoa peiliin. Tästä pitää huolen uunituore "House", jossa on kyyninen jalkakipuinen elämään perusnegatiivisesti suhtautuva äijä, jolla on viisto ja ilkeä huumorintaju. Ajattelin että siinä on hyvää jouluperinnettä.

Painoa miekan taakse

Koska miekkailussa on pohjimmiltan kyse kamppailun simuloinnista, ei siinä haeta pelkkää osumista. Lisäksi halutaan "kunnollista iskua", joka tarkoittaa sitä että iskussa on myös voimaa takana. Voiman hakeminen on hyvin järkevää, koska pelkällä huonolla tekniikalla lyödessä iskussa ei ole voimaa, ja se on helppo torjua ja osuessaan se ei välttämättä läpäise edes nahkaista suojusta (eli sitä ei edes tarvitse torjua). Huono voima tarkoittaa myös sitä että miekan voi torjua ja lyödä syrjään niin että tasapaino huonontuu. Nämä eivät ole toivottavia asioita.

Voimaa voitaisiin saada lisää nopeuttamalla iskua, mutta tätä kautta tehoja ei helposti saada lisää. Harva ihminen kykenee treenaamisella vaikkapa kymmenkertaistamaan iskunopeutta. Helpommin asia syntyy saamalla iskusta painoa taakse. Jos miekan paino on siinä kaksi kolme kiloa, ja lyöjä on kuusikymmenkiloinen riuku, niin 10% painosta saaminen iskun taakse lisää iskun voiman kolmin- tai jopa kuusinkertaiseksi. Tietenkin nopeuttakin kannattaa harjoitella, mutta tämä näyttää että asialla on merkitystä.

Tähän on hieman erilaisia lähestymistapoja. Ja tässä kohden saksalainen ja italialainen perinne eroavat toisistaan. Se vaikuttaa aloitteeseen ja tapaan reagoida melko laajasti. Miekkailuhan on eräänlainen "holistinen verkko", jossa elementit vaikuttavat toisiinsa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa, mutta tietyt valinnat vaativat tiettyjä asioita muualla.

Teen tästä melko karkean, jopa röyhkeän yleistävän, esityksen.

Saksalainen tyyli.

Saksalaisessa tyylissä korostetaan sitä että miekkailijan ei tarvitse suojata etenemistään miekallaan koska siinä se että ei itse saa osumaa on seurausta ajoituksesta ja etäisyydestä, mittaamisesta ja rytmistä. Eli kuten Döbringer sanoi "alle dinge haben mass und lenge." Keskiössä on se, että isku osuu samalla hetkellä kun ensimmäinen jalka astuu maahan. Saksalainen pyrkii lyömään ensin (vorschlag). Eli kun onnistut lyömään ensin, ei toista tarvitse torjua. Reaktio on hitaampi kuin aktio. Tässä syntyy paljon sellaisia tekniikoita että jos iskua tehdessä miettii defensiivistä ratkaisua, on hyökkäys heikko.

Tätä kautta koko tyyli saa ulkonäkönsä: Ajoitus ja etäisyys ja nopeus korostuvat. Iskuun liittyy tyypillisesti sekin, että liikutaan kohti toista, jolloin isku alkaa niin että olet "ulottuvuuden ulkopuolella" ja päättyy niin että ollaan ulottuvuusalueella. On tärkeää olla yrittämättä lyödä toista silloin kun ei ole ulottuvuusalueella. Tavoitteena on "yksi isku, yksi kuolema". Pessimistisissä tilanteissa toinen on nopea jolloin hän ehtii laittaa miekkansa vastaan, jolloin syntyy bind. Tämän vuoksi bind -tilanteesta jatkuvia tekniikoita onkin paljon.

Saksalaisessa voima saadaan käsistä, ruumiista ja ranteesta. Usein ruumis aloittaa, ja isku tapahtuu sillä hetkellä kun etummainen jalka osuu maahan. Tämä johtuu siitä että liike alkaa jaloista, lantiosta ja hartioista ja miekka seuraa perässä. Kun kävely on helposti hitaampaa kuin miekalla lyöminen, ehtivät ne perille samaan aikaan. Keskiössä on aloite ja aloitteen saaminen. Ja jos tässä epäonnistutaan, aloitteen uudelleenhankkiminen.

Italialainen tyyli.

Italialaisessa tyylissä taas tehdään enemmän niin että miekka aloittaa. Voima haetaan lantiosta. Eli ensin isku alkaa ja sitä tuetaan painonsiirrolla ja lantiolla ja jaloilla. Tätä kautta miekka on edellä ja toisen on huomioitava se ensin. Taustalla oleva asenne on hyvinkin erilainen, ja jos italialaisella tyylillä kamppailee ja aloittaa saksalaiseen tapaan ruumiilla, ovat seuraukset yleensä aika huonoja, tekniikat ovat hioutuneet sellaiseksi.

Italialainen nimittäin eräällä tavalla "suojaa etenemisen miekalla". Paino ja lantio tuovat massan eli voiman. Kun pistää miekkan liikkeelle ensin, ja siirtää tähän tukea kävelyllä, lantiosta ja painopisteen siirtämisellä, on tähän reagoivan pakko reagoida ensin miekkaan ja vasta sitten itse miekkamieheen. Tämän vuoksi on ymmärrettävää että tyylissä keskitytään siihen että miekat oletusarvoisesti ristitään, eli miekkojen kohtaamistilanne ei ole "pessimistinen tilanne" vaan se mitä odotetaan aina. Toisen kärki siirretään oman miekan kahvalle ja oman miekan kärki pidetään vapaana jotta se saadaan törkätyksi toiseen.

Siksi italialaisess tyylissä ei niinkään lyödä ensin, kuin keskitytään siihen että toinen ei lyö ensin. Voisi jopa sanoa että "saksalaistyypille" hyökkäys on paras puolustus ja "italialaistyypille" puolustus on paras hyökkäys.

---

Kuva on Mairilta.

Evoluutiosta ja hyödystä.

Evoluutioon yhdistetään usein hyöty ja funktionaalisuus. Tämä ei tietenkään ole suoranaisesti väärin. Sillä luonnonvalinta karsii haitallisia ominaisuuksia, koska niiden kantajat kuolevat mikä rajoittaa lisääntymistä ja hyödylliset yleistyvät koska niiden kantajat lisääntyvät useammin. Adaptaatioiden, hyvien sopeuttavien ominaisuuksien, ymmärtäminen on tietenkin keskeinen asia evoluution ymmärtämisessä.

Greta Christina tuo asiasta toista puolta esiin. Hän on lukenut Gouldin näkemyksiä asiasta, ja hänen tekemänsä popularisoinnin kautta on helppo ymmärtää miksi evoluutiossa ei kaikille piirteille tarvitse löytyä mitään etua.
1: Hän ottaa ensin esiin luut. Ne ovat valkoisia. Siksi joku voisi kysyä mitä hyötyä on siitä että luut ovat valkoisia. Tosiasiassa valkoisuus on vain seurausta siitä että luissa on kalsiumia, ja tämä on valkoista. Luun kovuus on ollut enemmänkin se, jota on valikoitu.
2: Toinen esimerkki jonka hän nostaa on miesten nännit. Takana näissä on se, että miehet ja naiset rakennetaan hyvin pitkälle samoista geeneistä, erot ovat aika pieniä. Ja naisille niistä on ollut etua. Miehellä ne ovat vain harmittomana sivutuotteena. Miesten nänneillä ei tarvitse olla mitään hyödytystä.

Tätä kautta homoseksuaalisuuden kaltaiset haittaakin tuovat ominaisuudet voivat olla mahdollisia. Tätä voidaan kuvata siten, että jos rakennetaan portaat taloon, portaiden alle muodostuu tila. Myöhemmin joku voi keksiä että tilaa voidaan käyttää vaikkapa nuorten velhojen säilyttämiseen. Mutta se ei ole alkuperäinen syy sille että tila on syntynyt. Gouldin mukaanhan evoluutiossa monen myöhemmin hyödylliseksi muuntuneen ominaisuuden alkuperä onkin tälläisessä alun perin sivutuotteisessa asiassa. Adaptaatiokin voi astua mukaan kuvioon, ja tämä on yksi elementti joka tekee evoluutiosta vaikeasti ennustettavan ja kontingentin.

Lisäksi on hyvä muistaa että monet ominaisuudet ovat aluksi neutraaleja, mutta niillä paljastuukin yllättävä hyöty. Tästä yksi esimerkki on rikkakasvien siemenet. Kun niitä erotellaan koneella, koko, joka aikaisemmin ei välttämättä ole ollut kovin ratkaiseva, muuttaa luonnettaan. Aikaisempi neutraali versio onkin uudessa tilanteessa yllättäen hyödyllinen. Tämä on preadaptaatio. Näissä hyöty ei ole niiden ilmenemisen syy, mutta sen muuttuminen hyödylliseksi luultavasti yleistää sitä paljonkin.

Christinan ansiot olivat mielestäni enimmäkseen tämän esittelyn selkeydessä. Kuitenkin hän toi esiin mielenkiintoisen pohdinnan siitä mitä tapahtuu jos homoseksuaalisuus on geneettistä. Jos homoseksuaalisuus on haitallista, se voi säilyä populaatiossa jos se ei ole kovin yleistä. Jos homoseksuaalisuus sallitaan, lisääntyvät ne tilatneet joissa homoseksuaalinen ei menekään heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Tätä kautta homoseksuaalisuuden tukeminen yhteiskunnallisesti voi johtaa siihen että sen tuoma lisääntymishaitta nousee esiin konkreettisemmin, jolloin luonnonvalinnan vaikutuseksta sen määrä vähenee, siitä tulee harvinaisempaa. Jos se sen sijaan on sivutuote, joka ratsastaa jonkin toisen ominaisuuden hyödyllä, se voi olla ikään kuin miehen nänni, joka ei mitenkään välttämättä tule katoamaan.

---

Evoluutiossa asiat voivat yleistyä monista syistä. Christina ei nosta esille geneettistä ajautumista joka voi yleistää ja neutraaleja ja jopa hieman haitallisia ominaisuuksia. Niitäkin kautta syntyy ominaisuuksia jotka ovat yleisiä, mutta eivät hyödyllisiä.

Haastattelu

Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)

Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.

Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:

Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.

Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.

Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.

Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.

Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.

Ylikultturisoiminen.

Sosiologian avulla voidaan tehdä paljon "hyviä juttuja". Joskus sitä kuitenkin käytetään huolimattomasti. Annan tästä muutaman esimerkin.

Eräänä päivänä kohtasin ihmisen, joka selitti että eurooppalaisen miekan muoto johtuu pelkästään uskonnosta. Hän oli selvästi innoissaan siitä että japanilaisessa miekassa on vain pieni suojarengas. Samoin kiinalaisissa miekoissa on melko pieni väisti. Gladiaattorien miekoissa väistittömyys pistää silmään. Sapeleissa taas on käyrä terä, mutta ei eurooppalaisen miekan isoa väistiä. Tästä hän päätteli että selitys ei voi olla sattumaa. Takana on se, että kristityille risti on tärkeä asia. Asia muuttui hieman huvittavaksi, kun hän selitti aivan tosissaan että väistien ainut tarkoitus on estää miekkakättä liukumasta terälle. Hieman myöhemmin hän selitti että japanilaisten ja kiinalaisten miekkojen pienet väistit ovat riittäviä tekemään kaiken. Hän ei ilmeisesti ollut koskaan koskenutkaan miekkaan ja nähnyt sellaisen käyttöä pelkästään televisiossa. Eurooppalaisessa miekkailussa on paljon collection -tekniikoita, joissa pidempi väisti on keskeinen elementti. Väistillä voidaan myös lyödä ja saada aikaan erilaisia hyökkäystapoja, jotka sopivat eurooppalaiseen taisteluperinteeseen. Japanissahan esimerkiksi miekoissa on kahvat mutta sillä lyömistä pidettiin häpeällisenä. Euroopassa "se mikä toimii, toimii" ja manuaaleissa on paljonkin pommelilla naamaan lyömiseen keskittyviä tekniikoita.

Funktion puute ei ainakaan ole kovin uskottava selitys, ja se kertoi lähinnä kertojan omasta tietämättömyydestä. Henkilön osaaminen heiluttelusta muistutti pikkupoikien taistelumietintöjä, joita sotkevat erilaiset epäolennaiset lillukanvarret, kuten se ampuuko hämähäkkimies laseria vai ei.

Syynä väistien eroon on se, että pitkämiekka on pidempi. Kiinalaiset miekat ovat pitkää miekkaa pienempiä, selkeästi yhden käden aseita. On hyvä huomata että eurooppalaisissakin aseissa armong sword, langes swert ja muut vastaavat puhtaasti yhden käden miekat ovat rakenteeltaan erilaisia. Väistit ovat lyhyitä, ja ne on usein korvattu kättä suojaavalla kuvulla. Pidempien miekkojen vuoksi euroopassa keskityttiin siksi siihen että "miekka on myös kilpi". Toinen käsihän on "sidotummin mukana", joten siihen ei voida laittaa kilpeä.

Tätä kautta ristin muoto on vain korkeintaan spekulaatio siitä mistä muoto on tullut keksijän mieleen, ei syy yleistymiseen ja säilymiseen. Tässä ongelmana on se, että hypoteesinmuodostuksen rakenteen miettiminen on tässä tapauksessa yksilötasolle vietyä, jolloin siinä tehdään eräänlainen ajatuksenlukuteoria jossa käsitellään yhden ihmisen yhden hetken subjektiivista ajatteluprosessia. Tälläinen perustelu ei ole kovin hedelmällinen.

Toki tähän saadaan yhteensopimaan sapelin levinneisyysalue. Käyrän miekan voisi sanoa olevan viittaus islaminuskon puolikuuhun. Ongelmana tässä on se, että valtaosa uskonnoista ei rakenna uskonnon symbolin näköisiä aseita. Juutalaiset eivät käytä heittotähtiä, ja japanilainen katana ei näytä buddhalaisilta symboleilta. Tätä kautta teoria ei ole kovin yleistettäväkään. Yhteensopivuus on sen verran harvinaista, että voidaan kysyä vakavasti onko sen takana mitään muuta kuin sattuma.

Vaihdan aihetta.

Hieman vastaava asia on nimittäin evoluution kohdalla. Tämä vain on mutkikkaampi. Evoluutiota sanotaan usein aikansa kuvaksi, sen synty on ymmärrettävissä kulttuurinsa kautta. Se onkin totta, eikä liene sattumaa että Darwin ja Wallace päätyivät samankaltaisiin ajatuksiin toisistaan riippumatta. Se on syntynyt vahvasti sen ajan talousteorioiden innoittamana. Esimerkiksi muutama ihan fiksukin feministi esittää että evoluutio on tämän, sinällään hyväksyttävän ja hyvän näkemyksen, vuoksi vain ja ainoastaan aikansa heteromiesnarraatio, ja siksi epäuskottava ja väärä. Evoluution kohdalla on syytä muistaa ainakin seuraavat asiat:
1: Innoite näkemykseen voi tulla ajasta, mutta tosiasiassa empiriassa testin lopputulos ei ole kulttuurisidonnaista. Se että jokin kulttuuri innoittaa johonkin teorian testaamiseen tai näkökulmaan ei tarkoita sitä että se olisi väärä. Hypoteesinmuodostusta ei pidä sekoittaa testaamiseen, eli teoriat testataan kokeilla eikä asioita osoiteta vääräksi "keksijän habituksella", ad hominem ei siis riitä. Vaikka idea tulisi huumeissa shamanistisessa sessiossa, niin so what jos se kestää testit? Eikä tämä onnistuminen tekisi siitä "shamanistista huumeteoriaa".

Suurempi ongelma tässä on kuitenkin yleistettävyys. Sillä evoluution naiskuvaa vastustettiin. Eli se, että sen talousteoriasta nostettu kilpailu sopi aikaan ei tarkoittanut että teorian joka ikinen yksityiskohta sopi aikansa henkeen. Vastustusta syntyi seksuaalivalinnan käsitteen kautta. Nimittäin se asettikin naiset valinnan rooliin. Mies, jonka piirteitä on uhoaminen ja seksuaalinen halukkuus, jota varten naisen odotettiin toimivan siveästi, oli kuin riikinkukko pyrstöineen tai urosgorilla lihaksineen. Tässä mies on näyttelijä ja juuri uhoaminen pistää hänet valinnan kohteeksi. Seksuaalivalinnassa valta oli naisella. Tätä kautta evoluution kautta syntyi ajatuksia naiskuvasta jotka eivät olleet kovinkaan perinteisiä.
1: Tosin minun on puolustettava feministejä sillä että syynä on yleiset harhakäsitykset evoluutioteoriasta. On aika hankalaa kommentoida alaa jota ei ole opetellut jos siitä pyörii erilaisia legendoja. Tämä nousi esiin, kun "Pingviinien matka" -nimisestä elokuvasta syntyi puhetta. Sitä nimittäin käytettiin perinteisen perhemallin tukijana, osoituksena siitä että perinteinen miesten ja naisten roolienjako oli luonnollista. Evoluutiossahan erilaiset tilanteet pistävät eri strategiat kannattaviksi, jolloin lajista toiseen yleistäminen ei oikein tule kysymykseen tällä tavalla. Evoluutioteorian termejä lainaavaakin keskustelua kuitenkin käytettiin asian ahkerasti. Siksi ei ole ihme jos tälläisiä käsityksiä syntyy.