Savon Sanomissa oli hyvin valaiseva kirjoitus. Se on yhteistyökirjoitus jonka kirjoittajat ovat tutkineet asiaa. Vähintään meriitit aiheesta kantaaottamiseen ovat "niin kunnossa kuin vain suunnilleen voi olla".
Se keskittyi siihen miksi "Odinin sotureilla" on sellainen nimi kuin on. "Odinin sotilaat ovat julkisuudessa ilmoittaneet katupartiointinsa olevan laillista ja ei-rasistista, mutta julkisuudessa liikkeen edustajat eivät ole kertoneet, miksi ryhmä on nimetty juuri Odinin sotilaiksi." ... "Katupartioijat eivät itse ole perustelleet ryhmän nimeä, eivätkä toimittajat tai poliitikot ole sitä heiltä kysyneet." Taustalla on tietenkin natsismiin - ja etenkin uusnatsismiin - liittyvät vakiintuneet symbolit. On aika tunnettua että viikinkimytologisia symboleja on käytetty uusnatsien parissa jo kauan. Tätä kautta on todellakin asiallista kysyä että jos "Odinin sotilaiden" toiminta ei ole rasistista niin miksi heillä on juuri sellainen nimi.
Kirjoitukseen liittyi historiankuvaamisen lisäksi varoituksen siemenen. Katupartioinnissa nähtiin olevan ideologinen työnteko. Tekemällä neutraalilta vaikuttavaa kansalaistoimintaa saadaan normalisoitua muukalaisvihamielisen ideologian asenteita. Rasismi ja äärioikeisto halutaan kuvata turvallisuudesta kiinnostuneiden toimintana.
Itse olen sillä kannalla että asiaa on vaikeaa lähestyä oikein muuten kuin laillisuuden kannalta. Katupartioita on hankalaa kieltää. Itse asiassa näyttää että "Odinin soturit" ovat ymmärtäneet monta asiaa siitä miten yhteiskunta toimii. Antifasistien toimintaa seuratessa ilmoilla on hämmentävää kädetöntä amatööriyttä. Mielenosoituksista ei ilmoiteta. Tai niitä ei naamioida sallittuun toimintaan jonka normaali kokoontumisoikeus sallii. "Odinin soturit" sen sijaan ilmoittavat. He seuraavat lakia hyvin tarkasti. Joten heidän toimintaansa on tässä mielessä hankalaa kieltää. Vaikka se ei kovin paljoa eroaisikaan niistä toiminnoista joita lain kautta muutoin torjutaan useinkin. Lain kirjaimen seuraamisella onkin tämänlaisia puolia, jotka kenties monista rikkovat lain henkeä tai hyviä tapoja vastaan.
On toki kiinnostavaa huomata että Odin on teistinen konsepti. En kuitenkaan vedä tästä antiteismiin. Vaan huomautan että uskonnoissa on varsin tavallista että toimintaa valkopestään tavoilla jotka ovat asenteiltaan melko lähelläkin niitä keinoja joita "Odinin soturit" käyttävät.
Fundamentalistit ovat touhunneet Suomessakin ties mitä ylilyöntejä. Fundamentalistien mainosmiehet tuppaavat myös seuraamaan lain kirjainta (ja häiriköimään esimerkiksi musiikkifestareilla megafoneineen). Ja uskontojen hyvien toimintojen, kuten lastenleirien pitäminen, asetetaan aina esille. Että nähtäisiin että fundamentalistit ovat hyviä ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita perheistä ja lasten hyvinvoinnista.
En kuitenkaan usko että uutisissa nähtäisiin sitä että selitettäisiin että nuorisotyö on pelkkä fasadi. Natsien kohdalla tämä on helpompi nähdä, koska natsit ovat "yleisesti tunnistettu paha" kun taas fundamentalistien kohdalla aggressiivinen ja pahekeusttavakin toiminta sävytetään helposti "liikainnostuneeksi mutta uskonnonvapauden piiriin kuuluvaksi". ; Ja fundamentalismia vastaankin noustaan hämmentävän harvoin kirkon puolella. Vaikka kirkko usein myykin sellaista argumenttia että se jotenkin suojelee yhteiskuntaamme fundamentalismin yleistymiseltä. Näyttää kuitenkin siltä että se tarjoaa "uskonto tekee hyvää" -fasadin jonka suojiin jokainen äärifundamentalisti menee heti kun kriitiikkiä kohdistuu heidän toimintaansa. Kirkko on enemmänkin suojasatama jonka johtotehtäviin fundamentalistikaverit läimivät toisiaan. Ja jonka suojiin mennään uskonnonvapautta huutaen heti kun toiminnassa on jotain jota pitäisi rajoittaa. Koska muualla oleva hyvä toimii oikeutuksena aivan mille tahansa.
En usko että katupartiointi on "Odinin sotureille" fasadi. Uskon että he ovat vilpittömiä. Vilpittömiä harhautuneita idiootteja. Aivan kuten suurin osa aggroavista fundamentalisteistakin. ; Muutoin onkin hyvä nähdä "Odinin sotilaiden" ja normaalin ev.lutin piirissäkin olevien fundamentalistien strategioiden samankaltaisuus. Samalla voi miettiä miksi ihmeessä ateistihipsterit tuntuvat olevan vaikeammin mukana tässä maahanmuuttokriittisessä liikehdinnässä, kun taas monet kristityt ovat hyvinkin vahvasti mukana...
maanantai 29. helmikuuta 2016
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Luokittelevia filttereitä
Kuvitellaan, että saamme käsiimme taikasauvan. Tiedämme että sen päähän syttyy valo jos sillä osoitetaan kohteita jotka ovat "asdasdasdasdaa". Voimme osoitella sauvalla ja se osoittautuukin jossain määrin johdonmukaiseksi ; Kun sillä osoittaa laatikkoa se syttyy aina. Mutta ei koskaan kun osoitetaan kahvipannua. Kissat ovat "asdasdasdasdaa" mutta koirat eivät. Jotkin asiat, kuten mahutölkit voivat olla "asdasdasdasdaa" joihinkin kellonaikoihin.
Voimme kokeilemalla luoda hyvinkin tarkkoja arvauksia siitä milloin taikasauva syttyy ja ei. Tätä kautta tiedämme luettelomaisesti mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa".
Onko taikasauva tieteellinen? Osa näkee että tieteellisyyteen voisi riittää se, että se luokittelee asioita. Taikasauvan kohdalla ei tarvitsisi tietää että miten taikasauva toimii tai mitä taikasauva itse asiassa mittaa. Voisimme käyttää sitä luokittelevana filtterinä joka kertoisi mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa" ja mitkä eivät.
Kuitenkaan tämänlaisessa luokittelussa ei olisi sisältöä. Meillä on vain mittari jonka toimintaperiaatteesta meillä ei ole tietoa. Eikä mitään mitä mittarin tulos tarkoittaa. Meillä olisi käsillä vain luokitelma ilman merkitystä ja sisältöä.
Vasta kun meillä on lisää tietoa "asdasdasdasdaa" ei ole pelkkä nimilappu vaan se myös tarkoittaa jotain. Karkeasti sanoen empiristiset näkemykset ovatkin jotain jossa on luokitus joka on sidottu jonkinlaiseen syy-seurausketjuun. ("Classification with consequence.") Tämä seuraus voi olla käytännöllinen tai epäkäytännöllinen. (Sovellettavuus on mahdollista mutta ei väistämätöntä.)
Michael Dummett on esittänyt, että ollakseen merkityksellinen, sellainen jolla on mitään sisältöä, ei riitä että on konsepti. Ei riitä että on merkkijono, kuten "asdasdasdasdaa". Eikä riitä edes että on luokittelujärjestelmä jotka ovat "asdasdasdasdaa" ja "ei-asdasdasdasdaa". Sisällöllisyyteen ei riitä että on jokin reaktio joka tapahtuu jossain tilanteessa. Tästä sisällöstä täytyy tietää jotain. Tämä koski analyyttistä filosofiaa ja tiedettä.
Tämä on hyvin merkittävää. Se liittyy William Dembskin 10 vuoden ennustukseen. Hän ennusti paria kuukautta vajaa 10 vuotta sitten että evoluutioteoria kumoutuisi ja unohdettaisiin 10 vuoden päästä. (Tästä hetkestä parin kuukauden kuluttua.) Hänellä oli tässä apuvälineenään erityinen selityssuodatin. Intelligent Designistä intoutuneet selittivät että he eivät ota kantaa siihen mitä Suunnittelu on. He kuvasivat Dembskin eliminatiivista lähestymistapaa luokittelevana filtterinä. Filtterinä joka kertoi oliko kohde "designed" vai ei. Design oli "jämäluokka" johon päätyi jos ei ollut luonnonlainomaista eikä satunnaista.
Eliminointiprosessissa oli syviä matemaattisia ongelmia ja pukkeja. Ja vaikka se olisi onnistunutkin, käsissä olisi ollut konsepti joka ei olisi täyttänyt merkityksellisen konseptin sisältöä. (Toisin kuin ID -teoreetikkojen luokittelevaksi työkaluksi kuvaama alkuaineiden jaksollinen järjestelmä jossa luokittelu nojaa tietoon atomipainosta ja muusta koeteltavasta.) Ja tämän vuoksi vaikka ongelmia olisi ratkottukin, ei sillä olisi ollut siltikään analyyttistä tai tieteellistä arvoa. Ja tämän vuoksi nyt, 10 vuotta ennustuksesta, on käynyt niin että 10 vuotta sitten uusi ja mullistava uusi ID -paradigma on sellainen että kun otan sitä esiin blogiteksteissäni nykyaikana saan kuulla "hakkaavani kuollutta hevosta".
Toki ymmärrän että ID -kannattajilla oli toki merkitystä Design -konseptissa. Syynä oli se että vaikka he eivät ottaneet tieteellisesti kantaa siitä mitä "Suunnittelu" tarkoitti, heillä oli maailmankuvallinen mielipide siitä mihin tämä konsepti "oikeasti viittasi". Valitettavasti tämän mielikuvan ja "design" -filtterikuvauksen yhteyteen ei viitannut mikään. Ei edes ajatuskokeellinen taikasauva. Ja siksi he joutuivatkin niin paljon puhumaan siitä miten he "eivät ota kantaa" ties mihin.
Voimme kokeilemalla luoda hyvinkin tarkkoja arvauksia siitä milloin taikasauva syttyy ja ei. Tätä kautta tiedämme luettelomaisesti mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa".
Onko taikasauva tieteellinen? Osa näkee että tieteellisyyteen voisi riittää se, että se luokittelee asioita. Taikasauvan kohdalla ei tarvitsisi tietää että miten taikasauva toimii tai mitä taikasauva itse asiassa mittaa. Voisimme käyttää sitä luokittelevana filtterinä joka kertoisi mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa" ja mitkä eivät.
Kuitenkaan tämänlaisessa luokittelussa ei olisi sisältöä. Meillä on vain mittari jonka toimintaperiaatteesta meillä ei ole tietoa. Eikä mitään mitä mittarin tulos tarkoittaa. Meillä olisi käsillä vain luokitelma ilman merkitystä ja sisältöä.
Vasta kun meillä on lisää tietoa "asdasdasdasdaa" ei ole pelkkä nimilappu vaan se myös tarkoittaa jotain. Karkeasti sanoen empiristiset näkemykset ovatkin jotain jossa on luokitus joka on sidottu jonkinlaiseen syy-seurausketjuun. ("Classification with consequence.") Tämä seuraus voi olla käytännöllinen tai epäkäytännöllinen. (Sovellettavuus on mahdollista mutta ei väistämätöntä.)
Michael Dummett on esittänyt, että ollakseen merkityksellinen, sellainen jolla on mitään sisältöä, ei riitä että on konsepti. Ei riitä että on merkkijono, kuten "asdasdasdasdaa". Eikä riitä edes että on luokittelujärjestelmä jotka ovat "asdasdasdasdaa" ja "ei-asdasdasdasdaa". Sisällöllisyyteen ei riitä että on jokin reaktio joka tapahtuu jossain tilanteessa. Tästä sisällöstä täytyy tietää jotain. Tämä koski analyyttistä filosofiaa ja tiedettä.
Tämä on hyvin merkittävää. Se liittyy William Dembskin 10 vuoden ennustukseen. Hän ennusti paria kuukautta vajaa 10 vuotta sitten että evoluutioteoria kumoutuisi ja unohdettaisiin 10 vuoden päästä. (Tästä hetkestä parin kuukauden kuluttua.) Hänellä oli tässä apuvälineenään erityinen selityssuodatin. Intelligent Designistä intoutuneet selittivät että he eivät ota kantaa siihen mitä Suunnittelu on. He kuvasivat Dembskin eliminatiivista lähestymistapaa luokittelevana filtterinä. Filtterinä joka kertoi oliko kohde "designed" vai ei. Design oli "jämäluokka" johon päätyi jos ei ollut luonnonlainomaista eikä satunnaista.
Eliminointiprosessissa oli syviä matemaattisia ongelmia ja pukkeja. Ja vaikka se olisi onnistunutkin, käsissä olisi ollut konsepti joka ei olisi täyttänyt merkityksellisen konseptin sisältöä. (Toisin kuin ID -teoreetikkojen luokittelevaksi työkaluksi kuvaama alkuaineiden jaksollinen järjestelmä jossa luokittelu nojaa tietoon atomipainosta ja muusta koeteltavasta.) Ja tämän vuoksi vaikka ongelmia olisi ratkottukin, ei sillä olisi ollut siltikään analyyttistä tai tieteellistä arvoa. Ja tämän vuoksi nyt, 10 vuotta ennustuksesta, on käynyt niin että 10 vuotta sitten uusi ja mullistava uusi ID -paradigma on sellainen että kun otan sitä esiin blogiteksteissäni nykyaikana saan kuulla "hakkaavani kuollutta hevosta".
Toki ymmärrän että ID -kannattajilla oli toki merkitystä Design -konseptissa. Syynä oli se että vaikka he eivät ottaneet tieteellisesti kantaa siitä mitä "Suunnittelu" tarkoitti, heillä oli maailmankuvallinen mielipide siitä mihin tämä konsepti "oikeasti viittasi". Valitettavasti tämän mielikuvan ja "design" -filtterikuvauksen yhteyteen ei viitannut mikään. Ei edes ajatuskokeellinen taikasauva. Ja siksi he joutuivatkin niin paljon puhumaan siitä miten he "eivät ota kantaa" ties mihin.
Sääli robotteja kohtaan...
Robotiikka on viime aikoina kehittynyt. Ja tähän liittyen on tuotettu robotteja jotka kävelevät. Ja jotka myös hakevat tasapainoa. Näihin liittyviä tönimisvideoita löytyy ja niitä levitetään melko paljon. Ja melko usein näihin videoihin liittyy ajatuksia säälistä. Minulla on niin nais- että miespuoleisia ystäviä jotka ovat ilmaisseet säälivänsä. Lisäksi sisareni on ilmaissut säälivänsä näitä robotteja. Itsekin koen jonkinlaista sääliä näitä koneita kohtaan.
Ilmiö on sen verran yleinen että sen varaan on rakennettu useampiakin vitsejä. Esimerkiksi alkuun laittamani huumorivideo. Jonka hauskuus perustuu siihen että empatiantunne tiedostetaan vaikka sitä pidetäänkin jotenkin ei-perusteltuna. Samanaikaisesti.
1: Vastaavat ilmiöt ovat tavallisia kun kognitio on aiheena. Esimerkiksi uskonnollisuusteemassa. On kenties luontevaa uskoa jollain tasolla kummituksiin ja animismiin, mutta silti tätä harvoin pidetään vakavstiotettavana uskomuksena tai vakaumuksena sanan täydessä mielessä. Paitsi tietysti silloin kun halutaan bashata ateisteja ja puolustaa homo religiosus -ihmiskuvaa. Sitä kun ei oikein voi laadukkaammin puolustaakaan.
Onkin kiinnostavaa tiedostaa että tekoälyn luoma mielikuva perustuu jonkinlaiseen ihmismäisyyteen tai eläimenkaltaisuuteen. Kysymys on antropomorfismista. (Kaatumiseen reagoinnissa on varmasti tekemistä nimenomaan ns. peilineuronien kanssa.) Imitointi taas tuo mukanaan kaikki ongelmat jotka ovat toisessa muodossa tuttuja Turingin testistä. On selvää että eläimet ja ihmiset jotka kävelevät raajoilla hakevat tasapainoa ja liikkuvat samoilla menetelmillä. Ympäröivät fysikaaliset pelisäännöt ja niihin liittyvät rajoitteet kun ovat yhteneviä.
Tosin kaatumista estävä tekoäly ei ole se luonteista että ihmiset yleensä pitäisivät niitä tietoisina. Itse tosin näen että tämänlainen reagointi on varmasti oikeansuuntaista tekoälyä tietoisuuden rakentamiseen. (Koska ajan tietoisuusnäkemyksiä jotka korostavat ruumiillisuutta.) En kuitenkaan näe näiden laskentapotentiaalia sellaisena että robotit olisivat edes bakteerien tasolla...
lauantai 27. helmikuuta 2016
Sama lippis kiristää niin omenalla kuin melonillakin...
Pettymys onkin suuntautunut siihen mihin arvokeskustelu usein menee. Ensin povataan maailman tuhoa ja sitten vaihdetaan aihetta. Tämä ei ole tietenkään mitään uutta ; Samassa hengessä on kauhisteltu esimerkiksi sukunimilakia ja lasten piiskansaamiseen liittyvää lainsäädäntöä. On povattu katastrofia ja sitten kun vastapuoli on voittanut maailmanloppu odottaakin jostain ihan toisesta suunnasta. ; Tämä on tietenkin siinä mielessä positiivista että pääsemme eroon "homokeskusteluun" liittyvien kliseiden ylitarjonnasta. "Keskustelu" aiheesta on ollut tunnetusti vähintään väljähtynyttä jo useita vuosia. Siitä on sanottu kaikki oleellinen puolin ja toisin ja jäljelle jää vain toisto. Toisto jonka tärkein funktio ei ole argumentointi ja perustelu vaan oman leirin näyttäminen.
Moni onkin pelännyt että keskustelu siirtyy muualle. On pelätty slippery slopea. Homojen oikeuksien on nähty ajavan kohti moniavioisuutta. Kuitenkin näyttää että uusi aihe on tavallaan jo valittu. Transsukupuolisuus. Tästä kysymyksestä tulee luultavasti se seuraava aihe josta keskustellaan. Ja tässä samalla unohdetaan tietenkin se, että homojen aikaansaama maailmanloppu ei tulekaan. Koska muutoksen ennustetut katastrofit ja niiden näkymättömyys eivät ole tärkeitä vaan maailmankuvasotiminen. Tärkeämpää ennustaa tuhoa tulevaisuudessa siitä asiasta jolla nyt identifioidutaan tiettyyn maailmankuvaan kuin se, että katsotaan miten perusteltuja ne entiset moraalipaniikit olivat.
Perussuomalaiset aloittivat tyttö_poika -sukupuolikampanjan, jossa korostetaan seksuaalisen suuntautumisen sijaan sukupuolen binaarisyyttä. Ja tähän on reagoitu monilla eri tavoin internetissä. Myös väestöliitto on osana #omaleima -kampanjaansa esittänyt kuvan jossa korostuu, että "Jos vastaasi kävelee henkilö jonka sukupuolesta et ole varma, noudata seuraavia ohjeita 1 Älä huolestu 2 Jatka elämää."
En pidä PS -kampanjaa läpeensä huonona. Se kuitenkin korostaa että jokaisen tulee olla sellainen kuin on. Usein sukupuolisuutta kun lähestytään siten että siihen sidotaan hirveän paljon käyttäytymistä. Eli "et ole oikea mies" jos et käyttäydy tietyllä tavalla. ; Tämä haittasi minua jonkin verran lapsena. Näin aikuisena olen monella tavalla machompi ja miehekkäämpi kuin valtaosa niistä jotka minua lapsena neidiksi pilkkasivat. (On itse asiassa nautinnollista katsoa miten minä olen tällä hetkellä kohtuu hyvässä kunnossa, hoikka ja timmin ja energisen oloinen kun taas tietyt aikanaan hyvännäköiset samanikäiset urheilijapojat ovat keskimahautuneet ja ulkonäöltään minua 10 tai vuotta vanhemman näköisiä kurttuisia todennköisesti impotenttisia kalkkiksia.) On jossain määrin hyvä että ajatellaan että sukupuoli on saatu, jokin jota ei voi ottaa pois. Eikä jotain jota pitää ansaita vaikka pitämällä kaljasta ja jääkiekosta. ; Ilmeisesti jopo homoseksuaalisiin aktioihin kykenevä BB -tähti voi pitää lippistä jossa lukee jotain. (Mitä? Sen kampanja tosin jättää avoimeksi. Toivottavasti siinä Sebastianin lippiksessä lukee, että "POIKA".)
Tässä kohden on syytä tiedostaa että en ole ns. postmodernisti. Sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Matt Ridleyn "geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" ovat muovanneet käsityksiäni sukupuolisuudesta. Ja tähän liittyen en usko että sukupuolinen kokemus on sosiaalinen konstrukti. Tämä ei tosin tarkoita että luottaisin PS -nuoriin. Sen sijaan luotan tieteeseen. ; Sukupuoli on itse asiassa siitä oleellisen mielenkiintoinen asia että se on hyvin kompleksi. Kompleksi siinä mielessä että siihen vaikuttaa monta geeniä. Joka johtaa siihen että tosiasiassa on odotettavissa poikkeuksia. Jotka ovat olemassa eivätkä mitään sosiaalisia konstrukteja. ; PS -nuorilta tuntuukin unohtuvan se että biologia on tavallaan "poikkeuksien tiede". Evoluution kannattajana tämä on jopa odotettavissa ; Evoluution koko idea on siinä että luontoon ilmaantuu tapahtumaketjuja jotka ovat ytimeltään kontingentteja.
Usein tilanne on se, että vastakkain ovat näkyvästi (1) ne jotka katsovat että sukupuoli on vain geneettinen ominaisuus, ja joista ihmiset ovat siksi tyttöjä tai poikia ja (2) ne joista sukupuoli on kulttuurinen konstrukti ja jonka vuoksi ihmiset voivat valita asioita. (Luultavasti suurin osa on oikeasit tästä välistä mutta tätä ei arvokeskustelussa huomaa. Koska kyse on identiteetin ilmituomisesta ja poliittisessa pelissä voittamisesta ja ryhmään kuulumisesta eikä mistään analyyttisestä omien ajatusten esilletuomisesta eksaktilla ja syväluotaavalla tavalla jossa asian syvintä luonnetta samalla punnitaan ja omia kannanottja myös harkitaan siltä kannalta että mielipiteen omistamisoikeuden lisäksi olisi mukana mahdollisuus siihen että on itse erehtynyt.) Itse näen että sukupuolisuudessa on myös geneettistä pohjaa ja koska aiheena on biologia niin valitettavasti silloin emme voi luoda tieteellisesti kattavaa ja validina pysyvää jaottelua jossa olisi automaatisesti vain "tyttöjä ja poikia".
Sukupuolessa on toisin sanoen poikkeuksia. Tähän liittyen voinen huomauttaa että sukupuoli on tässä mielessä jossain määrin analoginen homoseksuaalisuudelle ; Jos ajatellaan keskiarvoina niin suurin osa on heteroseksuaaleja. Kuitenkin seksuaalisuudessa on poikkeuksia, vähemmistöjä. Kuten homoseksuaalisuutta. Ja em. Ridleyn kirjoista voi tutustua siihenkin että niihin liittyy myös genetiikkaa. Eli niissä on geneettisiä osioita. Samoin sukupuolen kokemukseen on aivokemiallista pohjaa. Tässä mielessä sukupuolen kokemus on nimenomaan ei-sosiaalinen-konstrukti. ; Suurimpaan osaan sukupuolijaottelu sopii. Mutta ei kaikkiin. Ja tämä ei ole sosiaalinen konstruktio. Itse asiassa muun väittäminen on se sosiaalinen konstruktio.
1: Mitä muuten on myös, ironista kyllä, se että väittää että "homoseksuaalisuus on valinta". Sen mukaan sukupuolinen suuntautuminen on kulttuurinen opittu ja valittu konstrukti eikä biologiaa. Tämä ironisuus ei ole yllättävää kun miettii että vaikka kristitty konservatiivi usein korostaa biologiaa niin tosiasiassa hän kannattaa ennen kaikkea kulttuurista determinismiä selittäessään että uskonnolla on merkitystä käytökselle..
Tässä mielessä Hannu Kiuru on lausuntoineen vähintään kohtuullisen pihalla. Mutta tavalla jonka esilletuominen on demonstratiivista ja opettavaista. Hänellä on toki nokkelan vitsikäs otsikko "tunneksä ittes unisex". Hän reagoi nousevaan sukupuolikysymykseen "Kaikki perusasiat täytyy näemmä tänä päivänä paitsi kyseenalaistaa myös hylätä. Hylättyjen joukkoon kuuluu myös Jumala, joka muuten ei luonut ihmisiä tytöiksi ja pojiksi vaan mieheksi ja naiseksi." Biologiaa katsoessakin on nimittäin jaoteltava erikseen geneettinen sukupuoli ja anatominen sukupuoli. Ensimmäinen tunnistetaan geeneistä ja sukupuolikromosomeista. Jälkimmäinen silmämääräisesti elimiä katselemalla. Esimerkiksi SRY -geenissä olevien mutaatioiden/häiriöiden/muutosten/erilaisuuksien vuoksi nämä eivät välttämättä kohtaa. (Sanavalintalista on siksi että ne ovat kaikki arvottavia. Niissä otetaan kantaa onko asia eettisesti hyvä vai huono. Oma pointtini on että tämä on irrelevanttia. Asia voi olla "häiriö" tai "poikkeus" tai "geenivirhe" mutta se on silti olemassa. Ja olemassaolo kumoaa sen että kaksi lippalakkia sopii kaikille...)
1: Tässä en siis ole edes puhunut sosiaalisesta ja juridisesta sukupuolesta. Eli kokemukseta ja siitä minkä laki on säätänyt sukupuoleksi. Juridinen sukupuoli on siitä kiinnostava että monissa intersukupuolisissa tapauksissa vanhemmat ovat päättäneet lapsen sukupuolen ja sitten laki on kohdellut lasta tämän kautta. Tämä ei ole usein vastannut lapsen omaa kokemusta. Itse asiassa tämä on monesti ollut katastrofaalista. Ja niitä löytyy niistä kauhutarinoista joita nimenomaan sukupuolen biologisuutta ja tyttö-poika -luonnetta korostavat tahot levittelevät mielellään...
Toki Hannu Kiurun lausunnoissa on muutakin omituista.
Hän nimittäin rinnastaa sukupuolta vaihtavia omituisella sarjakuvalla. Niissä ensimmäinen kierosilmäiseksi piirretty mies sanoo "Tunnen itseni naiseksi" ja ihmiset hurraavat. Seuraavassa kuvassa on nainen joka sanoo "tunnen itseni afrikkalaiseksi" ja ihmiset hurraavat. Seuraavassa ihminen tuntee itsensä kissaksi ja tämäkin on jotain jota pidetään rohkeana. Viimeisenä on "Tunnustan Jeesuksen Herraksi". Ja tätä pilkataan. Tässä on kolme omituista kohtaa;
1: Hannu Kiurun jakamassa sarjakuvassa selvästi piirrosyksityiskohdin vähätellään kolmea ensimmäistä ja heidän uskottavuuttaan. (Kuten itse tekstikin tekee.) Ja samalla kuitenkin korostetaan että kristittyjä kohdellaan eri tavalla ja tämä väheksyntä olisi väärin. Jos kristityillä on oikeus pilkata muita oman maailmankuvansa mukaan ilman että tämä tarkoittaa että olisi pakko pilkata joka ikistä vähemmistöä tai kristittyjä, niin miksi muilla ei olisi samaa oikeutta? (Jos en hyväksy kissaksi itseään kokevia ihmisiä, tuleeko minun sitten nyt olla hyväksymättä myös kristittyjä? Onko tämä peräti velvollisuuteni? Jos ei niin missä on sisäinen logiikka analogisuudessa? Ovatko tilanteisiin reagointi pakotetusti samanlaista vai onko kaksoisstandardiargumentti itsessään non sequitur eli sarjakuvan pääteesi itsessään epälooginen, huonosti perusteltu ja typerä?)
2: Sarjakuva on itse asiassa olkiukko siinä mielessä että tosiasiassa rodunvaihdos on kuviteltu asia eikä todellinen ilmiö joten se on aika keksitty konstrukti. Toisin kuin ne jotka kokevat itsensä eläimiksi. On merkittävää huomata että esimerkiksi Tämä Päivä -blogissa suhtaudutaan positiivisesti homoseksuaalisuuteen mutta ei pidetä tätä ryhmää kovin täysjärkisenä. Toisin sanoen ryhmiä ei kohdella samanarvoisena. Osittain juuri siksi että transsukupuolisuus on ominaisuutena sidottavissa aivoihin.
3: Ja kolmanneksi osa todella voi kuvitella itsensä afrikkalaiseksi siksi että on asunut mantereella. Osa afrikkalaistaustaisista on myös hyvin vaaleaihoisia, osittain siksi että heidän vanhempansa voivat olla eri kansalaisuuksista ja osittain siksi että ihon tummuusasteissa on eroja ilmankin (niitä on tilastollisesti vähemmän mutta ne eivät lakkaa tyystin olemasta tämän vuoksi).
4: Neljänneksi voidaan huomata että kaikki muut kolme ovat juuri sitä että ihminen sanoo mitä hän on. Jeesusteluun taas liittyy juuri se että ihminen yth'äkkiä ei olekaan sitä kautta mitä hän on vaan sitä kautta kenelle hän kuuluu. Eli hänen identiteettiään ei sidota siihen mitä hän itse on vaan sitä kautta että hän on antautunut Herran edessä ja antanut itsensä Jeesukselle. Jos näkee että ihmisen on oltava sitä mitä on, ei ole ihme jos asioihin suhtautuu eri tavoin.
perjantai 26. helmikuuta 2016
Yhteiskuntamme ylitekstualisoituminen
Elämme ylitekstualisoituneessa maailmassa. Mainoksiin tungetaan väkisin tekstuaalisuutta. Olen itsekin tekstuaalisesti aktiivinen, ylpeästi. Toki perinteisellä tavalla jossa pariudutaan niin että toinen on se joka lukee ja toinen on se joka kirjoittaa. En vastusta tekstuaalisuutta sinällään vaan yhteiskunnan ylitekstualisoitumista.
Teksti myy ja taksi tuo, mutta kannattaisiko miettiä lapsia. Ennen ymmärrettiin että kannattaa hienostunesti vilauttaa tekstuaalisuutta ja iloita tekstistä siveästi. Nykyään moni kirjoittaa niin kauhean pitkästi että mikään ei jää arvailun varaan! Ei kaikkea tarvitse paljastaa! Ihmisen tekstuaalisuus on hyvä asia ja hänen oma asiansa.
Älkäämme turmelko nuorisoamme liiallisella tekstuaalisuuden joka paikkaan tunkemisella. Olkaamme vaikka visuaalisia ja käyttäkäämme kuvia. Esimerkiksi kuvia vähäpuheisista naisista!
Teksti myy ja taksi tuo, mutta kannattaisiko miettiä lapsia. Ennen ymmärrettiin että kannattaa hienostunesti vilauttaa tekstuaalisuutta ja iloita tekstistä siveästi. Nykyään moni kirjoittaa niin kauhean pitkästi että mikään ei jää arvailun varaan! Ei kaikkea tarvitse paljastaa! Ihmisen tekstuaalisuus on hyvä asia ja hänen oma asiansa.
Älkäämme turmelko nuorisoamme liiallisella tekstuaalisuuden joka paikkaan tunkemisella. Olkaamme vaikka visuaalisia ja käyttäkäämme kuvia. Esimerkiksi kuvia vähäpuheisista naisista!
torstai 25. helmikuuta 2016
Rasismista, enemmistöistä ja raiskauksista
YLE uutisoi siitä miten Rotherhamin raiskausjengiläisten tuomioita on alettu panemaan käytäntöön. (Pun is not there willingly, it's forced.) Samalla kerrotaan että tutkintaa on haitannut pelko siitä että tutkijoita syytettäisiin rasismista. (Tämä pelko on todellinen, joskaan sen olemassaolo ei välttämättä tarkoita että todella syntyisi tämänlaisia seurauksia.) Ajatuksena on siis se, että jos valkoihoinen kohdistaa epäilyjä tummaihoiseen, voidaan taakse nähdä rasistisia motiiveja. Ja näiltä voi olla vaikeaa puolustautua.
Tuomioita on pantu täytäntöön. Joskin on hauskaa huomata että temppua epäonnistuneesti myös yritettiin. Rikollisryhmän johtohahmo esitti että oikeudenkäynti oli institutionaalisesti rasistinen ("institutionally racist"). Hän esitteli tunnettuja lausumia kuten "It’s become fashionable to blame everything on Muslims these days." Tuomari kuvasi tuomittua "violent hypocritical bully". Tuomio tuli joka tapauksessa. ; Tilannetta toki mutkistaa tässäkin se, että tästä huolimatta tekojen vakavuutta vähäteltiin tämän kovasti oikeuksista kiinnostuneen tyypin puolella. Ja rodun ja uskonnolla oikeuttamisen teemoissa oli vaikeaa nähdä että mikä raiskaajan motivaatiossa kumpusi rodusta ja mikä uskonnosta. (Sama näkyy toki muutoinkin ; Valtaosa maahanmuuttokriitikoista on de facto rasisteja koska vaikka he de jure vastustavat islamia he tunnistavat islamin ennen kaikkea ihonväristä. Ja vastustavat siksi sellaisiakin maahanmuuttajia jotka ovat sellaisilta alueilta joissa valtaosa on kristittyjä...)
Tämä tilanne on kiinnostava koska siinä on melko paljon kaikkea. Hyvin usea "maahanmuuttokriittinen"/maahanmuuttokriittinen kertoo tarinoita joissa he pelkäävät rasistin leimaa. Pelko on varmasti osittain aiheellinen ja osittain aiheeton. Aiheettomuutta on tietysti vaikeaa nähdä jos varoo tekemästä. Ja tekeminen on ymmärrettävää jos pelkää että kokeilussa on ns. "oma perse tulilinjalla". Tässä ilmapiirissä saattaa jäädä huomaamatta se, että tosiasiassa vähemmistöt eivät ole ainoita jotka voivat saada tuomioita rasismista tai viharikoksista. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen viharikosmurhatuomiossa uhrina oli "valkoihoisen kantaväestön edustaja" ja tekijä edusti vähemmistöä. (Tuomio yllättävän tuore, vuodelta 2015. Johtuen asiaan liittyvien lakien iästä jne.)
Toisaalta on olemassa sellaisia rasismin määritelmiä joissa käytännössä vain vähemmistö voi kohdata rasismia. Nämä liittyvät usein siihen että ei haluta tuomita ihmisiä. On suuntauksia joissa rikollisuutta selitetään rakenteellisena ilmiönä. Eli nähdään syy-seurauksia. Tämä syy-seurausten vahvistaminen on toki vaivaannuttavaa ja harmittavan yleistä. ; Kristityillä tätä teemaa edustaa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" -ajattelu. Vihreällä humanistilla samaa ajaa se, että kaikkia halutaan ymmärtää ja vastauksia haetaan vaikka laposuustraumoista. Maahanmuuttokriitikot harrastavat jonkinlaista uskonnollista determinismiä jossa uskonnollinen vakaumus selittää käytöksen.
Tämä henki johtaa siihen että rasismissa voidaan keskittyä valtaan. On olemassa rasismin määritelmiä jotka vaativat ajatuksen siitä että rasismi olisi järjestelmässä. Ja järjestelmä määrittyy helposti niin että se on se jolla on dominanssia. Eli esimerkiksi enemmistön tuki. Tällöin vähemmistö ei näissä määrittein voisi olla rasistinen. Itse koen nämä lähestymistavat sanaa "rasismi" vääristävinä. On kuitenkin hyvä tiedostaa tämä koska näitä määritelmiä käytetään.
En toki täysin torju näiden määritelmien etuja. Esimerkiksi Falguni Shethillä on hyviä ja oleellisia huomioita siitä miten instituutiot käyttävät valtaa. Koen että on hyvä keskittyä instituutioihin koska niiden systeemiin voidaan koodata häijyjäkin valtarakenteita. Ja tähän liittyy usein "tallaavaa käytöstä". Ideologiat vaikuttavat johonkin joten niitä voi olla hyvä tarkastella. Itse asiassa hyvin usein. Nämä valtarakenteet voivat olla todellisia ja näin ollen määritelmillä voidaan rajata tutkimusalueita. Ja osa niistä joissain paikoissa todella pitää sisällään rasistisia teemoja. Mutta että koko rasismi olisi tässä, niin "voi ei". En pidä näitä määritelmiä riittävän kattavina kuvaamaan koko rasismi-ilmiötä.
Mutta itse en ymmärräkään miten voidaan "rakastaa ihmistä, mutta vihata hänen mielipiteitään, toimintaansa, ajatteluaan ja tekojaan".
Tuomioita on pantu täytäntöön. Joskin on hauskaa huomata että temppua epäonnistuneesti myös yritettiin. Rikollisryhmän johtohahmo esitti että oikeudenkäynti oli institutionaalisesti rasistinen ("institutionally racist"). Hän esitteli tunnettuja lausumia kuten "It’s become fashionable to blame everything on Muslims these days." Tuomari kuvasi tuomittua "violent hypocritical bully". Tuomio tuli joka tapauksessa. ; Tilannetta toki mutkistaa tässäkin se, että tästä huolimatta tekojen vakavuutta vähäteltiin tämän kovasti oikeuksista kiinnostuneen tyypin puolella. Ja rodun ja uskonnolla oikeuttamisen teemoissa oli vaikeaa nähdä että mikä raiskaajan motivaatiossa kumpusi rodusta ja mikä uskonnosta. (Sama näkyy toki muutoinkin ; Valtaosa maahanmuuttokriitikoista on de facto rasisteja koska vaikka he de jure vastustavat islamia he tunnistavat islamin ennen kaikkea ihonväristä. Ja vastustavat siksi sellaisiakin maahanmuuttajia jotka ovat sellaisilta alueilta joissa valtaosa on kristittyjä...)
Tämä tilanne on kiinnostava koska siinä on melko paljon kaikkea. Hyvin usea "maahanmuuttokriittinen"/maahanmuuttokriittinen kertoo tarinoita joissa he pelkäävät rasistin leimaa. Pelko on varmasti osittain aiheellinen ja osittain aiheeton. Aiheettomuutta on tietysti vaikeaa nähdä jos varoo tekemästä. Ja tekeminen on ymmärrettävää jos pelkää että kokeilussa on ns. "oma perse tulilinjalla". Tässä ilmapiirissä saattaa jäädä huomaamatta se, että tosiasiassa vähemmistöt eivät ole ainoita jotka voivat saada tuomioita rasismista tai viharikoksista. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen viharikosmurhatuomiossa uhrina oli "valkoihoisen kantaväestön edustaja" ja tekijä edusti vähemmistöä. (Tuomio yllättävän tuore, vuodelta 2015. Johtuen asiaan liittyvien lakien iästä jne.)
Toisaalta on olemassa sellaisia rasismin määritelmiä joissa käytännössä vain vähemmistö voi kohdata rasismia. Nämä liittyvät usein siihen että ei haluta tuomita ihmisiä. On suuntauksia joissa rikollisuutta selitetään rakenteellisena ilmiönä. Eli nähdään syy-seurauksia. Tämä syy-seurausten vahvistaminen on toki vaivaannuttavaa ja harmittavan yleistä. ; Kristityillä tätä teemaa edustaa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" -ajattelu. Vihreällä humanistilla samaa ajaa se, että kaikkia halutaan ymmärtää ja vastauksia haetaan vaikka laposuustraumoista. Maahanmuuttokriitikot harrastavat jonkinlaista uskonnollista determinismiä jossa uskonnollinen vakaumus selittää käytöksen.
Tämä henki johtaa siihen että rasismissa voidaan keskittyä valtaan. On olemassa rasismin määritelmiä jotka vaativat ajatuksen siitä että rasismi olisi järjestelmässä. Ja järjestelmä määrittyy helposti niin että se on se jolla on dominanssia. Eli esimerkiksi enemmistön tuki. Tällöin vähemmistö ei näissä määrittein voisi olla rasistinen. Itse koen nämä lähestymistavat sanaa "rasismi" vääristävinä. On kuitenkin hyvä tiedostaa tämä koska näitä määritelmiä käytetään.
En toki täysin torju näiden määritelmien etuja. Esimerkiksi Falguni Shethillä on hyviä ja oleellisia huomioita siitä miten instituutiot käyttävät valtaa. Koen että on hyvä keskittyä instituutioihin koska niiden systeemiin voidaan koodata häijyjäkin valtarakenteita. Ja tähän liittyy usein "tallaavaa käytöstä". Ideologiat vaikuttavat johonkin joten niitä voi olla hyvä tarkastella. Itse asiassa hyvin usein. Nämä valtarakenteet voivat olla todellisia ja näin ollen määritelmillä voidaan rajata tutkimusalueita. Ja osa niistä joissain paikoissa todella pitää sisällään rasistisia teemoja. Mutta että koko rasismi olisi tässä, niin "voi ei". En pidä näitä määritelmiä riittävän kattavina kuvaamaan koko rasismi-ilmiötä.
Mutta itse en ymmärräkään miten voidaan "rakastaa ihmistä, mutta vihata hänen mielipiteitään, toimintaansa, ajatteluaan ja tekojaan".
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
Ateismi ja kiitollisuusongelma
Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.
Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.
Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.
Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty
On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.
Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.
Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.
Itse näen tässä vielä jotain lisää.
Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.
Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.
Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.
Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty
On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.
Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.
Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.
Itse näen tässä vielä jotain lisää.
Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.
tiistai 23. helmikuuta 2016
"Tämä lause" -viittaus
Valehtelijan paradoksi on yksi kaikista tunnetuimmista paradokseista. Paradoksi sidotaan usein kreetalaiseen Epimenideehen, joka esitti sen muodossa "Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita". Sen ydintä voisi kenties saivarrella pois korostamalla valehtelijaluonteen tilastollista olemusta. Ja loogikot ovatkin tiivistäneet paradoksin ytimen muotoon joka välttää nämä väistelyt. Valehtelijan paradoksi tiivistetään tämän vuoksi muotoon "tämä lause on epätosi".
Paradoksi on periaatteessa oikein vakuuttava. Jos lause on tosi, se esittää epätoden väitteen. Jos lause on epätosi se pitää paikkaansa. Moni näkee että tämä on jopa viittaus siihen että loogiset järjestelmät ovat jotenkin syvällisesti rikki.
Ongelmaa on toki yritetty ratkaista. Esimerkiksi siten että on oletettu että jokainen lause itse asiassa myös väittää olevansa tosi. Itseensä viittaava lause olisi siis muotoa "tämä lause on tosi ja tämä lause on epätosi". Joka on epätosi lause jossa ei ole mitään paradoksaalista. Itse pidän tätä ylläolevaa ratkaisua "kikkailuna". Sen taustaoletuksiin ei ole oikein mitenkään pakko suostua. Ja tämän kautta paradoksi ei katoakaan mitenkään välttämättä.
Sen sijaan sen voi vetää erikoiseen suuntaan; Äärettömään.
Jos analysoimme lausetta, voimme huomata että lause "Tämä lause on epätosi" pitää sisällään kaksi osiota. On osio "on epätosi" ja osio "tämä lause". "On epätosi" viittaa edeltävään osaan, kertoen että sen sisältö on tosi. (Se viittaa alkuosaan hieman kuten lauseessa "tämä kenkä on vihreä" pitää sisällään kaksi osaa joissa "on vihreä" on väitesisältö joka koskee "tätä kenkää".)
Aloitin loppuosasta koska se oli helpompi. Paradoksin ydin on siinä että myös osio "tämä lause" viittaa johonkin. Ja on syytä miettiä että mihin.
1: Voidaan ajatella että "tämä lause" viittaa lauseen alkuosaan. Eli osioon "tämä lause". Koska sitä ei kuvata on "tämä lause on epätosi" enemmänkin absurdi ja sisällyksetön kuin oikein tai väärin. Tämä ei ole paradoksaalinen vaan huonosti määritelty. Tämä voi tarkoittaa sitä että tämä tulkinta on todennäköisesti väärä.
2: Siksi onkin syytä tiedostaa että "tämä lause" tarkoittaa KOKO lausetta. Eli "tämä lause on epätosi" on jotain jossa "tämä lause" viittaa kokonaisuuteen "tämä lause on epätosi". Tämä onkin suosittu tulkintatapa ja on ymmärrettävää miten paradoksia on tavattu tulkita koko lauseena.
Nyt kun olemme rajanneet tulkinnan voimme huomata että viittaus on korjautuvuutta. Jos sanomme että A on B, tai A tarkoittaa B:tä niin voimme korvata jokaisen kohdan A kohdalla B ilman että sisältö muuttuu. Ja tässä vaiheessa kaikki muuttuu aika omituiseksi; Jos meillä on aluksi lause "tämä lause on epätosi" voimme korvata "tämä lause" -kohdan kohdalla "tämä lause on epätosi" -kohdalla. Jolloin saamme lauseen "tämä lause on epätosi on epätosi". Ja tässäkin on "tämä lause" -kohta joka viittaa johonkin. Ja koska olemme rajanneet tämän tulkintaskeeman jo tuossa aiemmin pääsemme siihen että se tarkoittaa että "tämä lause on epätosi on epätosi on epätosi". Ja tällekin voidaan tehdä tätä.
Voidaankin nähdä että prosessi etenee siten että lauseeseen lisätään "on epätosi" -lauseosioita ikuisesti. Ja tämä tavallaan selittää miksi paradoksi oikeastaan syntyy. Mutta tässä tavassa käy niin että paradoksi itse asiassa katoaa. ; Itse asiassa se tuo mieleen vanhan äärettömyyttä koskevan ongelman. Jos kuvitellaan että meillä on henkilö joka kasaa päällekäin papereita. Joka toinen on oranssi ja joka toinen on vihreä. Hän jatkaa tätä äärettömän kauan. Kysymys kuuluu ; Minkä värinen on päällimmäinen paperi tässä vaiheessa. On selvää että paperi voi olla vain oranssi tai vihreä. Mutta silti emme tiedä vastausta. Ja syy on siinä että ääretön ei teknisesti ottaen ole numero. (Tai ainakin jos se olisi lukuteoria siten kuin sen nykyään tunnemme menisi rikki...) Samoin itseviittaavuus joka kasautuu iteratiivisesti ja jatkuu ikuisesti ei itse asiassa ole perinteinen "true/false" -lause.
Toisin sanoen "tämä lause" jättää sisältönsä määrittelemättä ; Emme voi sanoa onko se epätosi vai tosi koska emme voi sanoa mikä on se lause johon totuus tai epätotuus perimmiltään viittaa. (Koska tämä lause kasvaa iteraatio iteraatiolta.) Valehtelijan paradoksi voidaan tätä kautta nähdä pelkästään huonosti määriteltynä lauseena.
Paradoksi on periaatteessa oikein vakuuttava. Jos lause on tosi, se esittää epätoden väitteen. Jos lause on epätosi se pitää paikkaansa. Moni näkee että tämä on jopa viittaus siihen että loogiset järjestelmät ovat jotenkin syvällisesti rikki.
Ongelmaa on toki yritetty ratkaista. Esimerkiksi siten että on oletettu että jokainen lause itse asiassa myös väittää olevansa tosi. Itseensä viittaava lause olisi siis muotoa "tämä lause on tosi ja tämä lause on epätosi". Joka on epätosi lause jossa ei ole mitään paradoksaalista. Itse pidän tätä ylläolevaa ratkaisua "kikkailuna". Sen taustaoletuksiin ei ole oikein mitenkään pakko suostua. Ja tämän kautta paradoksi ei katoakaan mitenkään välttämättä.
Sen sijaan sen voi vetää erikoiseen suuntaan; Äärettömään.
Jos analysoimme lausetta, voimme huomata että lause "Tämä lause on epätosi" pitää sisällään kaksi osiota. On osio "on epätosi" ja osio "tämä lause". "On epätosi" viittaa edeltävään osaan, kertoen että sen sisältö on tosi. (Se viittaa alkuosaan hieman kuten lauseessa "tämä kenkä on vihreä" pitää sisällään kaksi osaa joissa "on vihreä" on väitesisältö joka koskee "tätä kenkää".)
Aloitin loppuosasta koska se oli helpompi. Paradoksin ydin on siinä että myös osio "tämä lause" viittaa johonkin. Ja on syytä miettiä että mihin.
1: Voidaan ajatella että "tämä lause" viittaa lauseen alkuosaan. Eli osioon "tämä lause". Koska sitä ei kuvata on "tämä lause on epätosi" enemmänkin absurdi ja sisällyksetön kuin oikein tai väärin. Tämä ei ole paradoksaalinen vaan huonosti määritelty. Tämä voi tarkoittaa sitä että tämä tulkinta on todennäköisesti väärä.
2: Siksi onkin syytä tiedostaa että "tämä lause" tarkoittaa KOKO lausetta. Eli "tämä lause on epätosi" on jotain jossa "tämä lause" viittaa kokonaisuuteen "tämä lause on epätosi". Tämä onkin suosittu tulkintatapa ja on ymmärrettävää miten paradoksia on tavattu tulkita koko lauseena.
Nyt kun olemme rajanneet tulkinnan voimme huomata että viittaus on korjautuvuutta. Jos sanomme että A on B, tai A tarkoittaa B:tä niin voimme korvata jokaisen kohdan A kohdalla B ilman että sisältö muuttuu. Ja tässä vaiheessa kaikki muuttuu aika omituiseksi; Jos meillä on aluksi lause "tämä lause on epätosi" voimme korvata "tämä lause" -kohdan kohdalla "tämä lause on epätosi" -kohdalla. Jolloin saamme lauseen "tämä lause on epätosi on epätosi". Ja tässäkin on "tämä lause" -kohta joka viittaa johonkin. Ja koska olemme rajanneet tämän tulkintaskeeman jo tuossa aiemmin pääsemme siihen että se tarkoittaa että "tämä lause on epätosi on epätosi on epätosi". Ja tällekin voidaan tehdä tätä.
Voidaankin nähdä että prosessi etenee siten että lauseeseen lisätään "on epätosi" -lauseosioita ikuisesti. Ja tämä tavallaan selittää miksi paradoksi oikeastaan syntyy. Mutta tässä tavassa käy niin että paradoksi itse asiassa katoaa. ; Itse asiassa se tuo mieleen vanhan äärettömyyttä koskevan ongelman. Jos kuvitellaan että meillä on henkilö joka kasaa päällekäin papereita. Joka toinen on oranssi ja joka toinen on vihreä. Hän jatkaa tätä äärettömän kauan. Kysymys kuuluu ; Minkä värinen on päällimmäinen paperi tässä vaiheessa. On selvää että paperi voi olla vain oranssi tai vihreä. Mutta silti emme tiedä vastausta. Ja syy on siinä että ääretön ei teknisesti ottaen ole numero. (Tai ainakin jos se olisi lukuteoria siten kuin sen nykyään tunnemme menisi rikki...) Samoin itseviittaavuus joka kasautuu iteratiivisesti ja jatkuu ikuisesti ei itse asiassa ole perinteinen "true/false" -lause.
Toisin sanoen "tämä lause" jättää sisältönsä määrittelemättä ; Emme voi sanoa onko se epätosi vai tosi koska emme voi sanoa mikä on se lause johon totuus tai epätotuus perimmiltään viittaa. (Koska tämä lause kasvaa iteraatio iteraatiolta.) Valehtelijan paradoksi voidaan tätä kautta nähdä pelkästään huonosti määriteltynä lauseena.
(The Real) Godfather
 |
| Jokaisella on ristinsä kannettavana... |
Elokuva alkaa Isän antamasta tarjouksesta josta on vaikeaa ellei mahdotonta kieltäytyä. Ja näin hän varmistaa Pojalleen alun.
Myöhemmissä vaiheissa seurataan miten Poika oireilee. Rakkaudesta hiljaa kuiskaileva Poika joutuu pohtimaan sitä, onko oikein totella kontrolloivan ja usein manipulatiivisen Isän tahtoa. Ja onko oikein uskoa Isään.
Elokuvan ytimessä on ristiriita. Tätä teemaa sivuavat niin prostituoidut, teloituskohtaukset, ystävien kanssa ateriointi ja väkivaltakohtauksetkin. Monet pitävät tätä mestariteoksena. Kenties hienoimpana elokuvana joka on koskaan tehty. Elokuva heijastaa erästä suosittua maailmankuvaa. Ja moni ihailee elokuvan asennetta, joskin vain muutama on todella taipunut seuraamaan elokuvan opettamaa kovin pitkälle elämässään..
maanantai 22. helmikuuta 2016
Ideologioiden historiasta irtautuminen
Kun katsotaan historiaa, on yleistä katsoa asiaa "hedelmistään puu tunnetaan" -asenteella. Näin esimerkiksi kristillisten kulttuurien menestyspiirteet ovat kristinuskon ansiota. Puhutaan arvomuisteista ja vastaavista. Toisaalta usein irrottaudutaan vaikkapa noitavainoista ja ristiretkistä. Niissä selitys on että koska taustalle voidaan nähdä poliittisia syitä, ne eivät ole uskonnollisia syitä.
Toisaalta poliittisia syitä voidaan nähdä esimerkiksi sairaanhoidon taakse. Lääkärien olemassaolollekin on poliittisia tavoitteita. Ne vain helposti nähdään kristillisiksi. Noitavainojen kohdalla moni puhuukin siitä miten ennen on eletty erilaisia aikoja.
Näin ollen esimerkiksi kristittyjen pahojen ihmisten tekemisiä katsellessa keskustelu muuttuu helposti muotoon jossa keskustellaan siitä miten tuo yksilö on ollut kenties edustava. Tekemällä poikkeuksia oikeutetaan se, että jotkin asiat jätetään pois. Eli toisin sanoen "hedelmistään puu tunnetaan" -tulkinta muuttuu siihen että ikävät tosiasiat jätetään käsittelemättä "ei-edustavina". Samalla kun vastaavat positiiviset ilmiöt jopa samojen henkilöiden toimesta nähdään asiallisina ja kristinuskon ansioina. Kuin vain hyvä olisi se mitä on jätetty taakse.
Perinteisesssä ajattelussa tämä ongelma on tuttu. Moni tiedostaakin että on ristiriitaista olla fundamentalisti ja vedota "eri aikoihin". Jos moraali on objektiivista ja tätä kautta muuttumatonta aina ja nyt, on ymmärrettävää miksi ~2000 vuotta vanhat Jeesuksen opetukset ovat malli sille miten politiikkaa pitäisi tehdä nykyään. Mutta jos selitetään että vanhan testamentin lait sopivat paimentolaiskulttuuriin ja että se heijastaa vanhaa ajankuvaa, viitataan siihen että moraali onkin muuttunut jostain syystä. Vaikka Jeesuksen maanpäällisten tekojen kautta. On selvää että moraalinormisto ei voi olla aikaan sidottua ja objektiivista, muuttumatonta ja ikuista samanaikaisesti.
Asian tiedostaminen tuntuu olevan hankalampaa kun puhutaan perinteistä ja vaikka kulttuurin arvomuistista ; Siksi onkin erikoista että historiaa katsellessa suuri osa ajasta on selvästi sellaisen vallan alla jossa politiikka on välineellisesti käyttänyt kristinuskoa vaikka sotimisen oikeuttamiseen. Mutta samalla kristinusko on sitten vaikuttanut niin että se, eikä poliittinen peli ja muut vaikutteet, ovat vaikuttaneet niissä asioissa jotka nykyajan ihminen näkee hyvinä. Niiden kohdalla puhutaan vuosituhantisesta perinteestä. Ikään kuin vuosituhantinen perinne voisi olla mikään millään joka on ollut täysin vaikutusvallaton. Niin vaikutusvallaton että se ei ole voinut estää poliittista peliä tai muuttaa arvovalintoja edes kirkollisten johtajien saati ristiretkeläisten kohdalla...
Tällä kaikella on merkitystä koska tosiasiassa erottamalla tehdään vielä yksi asia. Monesti menneisyyden vallankäytöistä muistutetaan siksi että nykyajassakin uskonnolla käytetään valtaa ja kristinusko ei suinkaan ole vallassaoloaikanaan poistanut näitä efektejä yhteiskunnasta. Länsimaissa kristityt selvästi pystyvät hyvinkin vähän jarruttamaan kristillisiä metelöijiä ja äärimmäisliikkeitä. Onkin erikoista ajatella että kristinusko tunnustaa voimattomuuttaan historianhallinnassa. Kristinusko ei ole torjunut politikointia ja noitavainot ja ristiretkiä. Evankelisulterilainen kirkko esittää että se on suojellut kouluopetuksella fundamentalismin nousulta. Kuitenkin se tosiasiassa suojelee fundamentalisteja ja pitää heitä kirkossa. Eikä se onnistunut torjumaan 1990 -luvun saatanapaniikkia Suomessa. (Päinvastoin, se ei suurissa määrin huomannut koko ilmiötä samalla kun kirkollisia toimijoita kuitenkin osallistui siihen.) Kirkko tarjoaa ikiaiksen ongelmansa korjaamiseen samaa keinoa jota se on aina yrittänyt ja joka ei ole koskaan ennenkään toiminut.
Ja kenties tämä johtuu siitä että korostaessaan sitä miten uskonnolliset asennevammat ja pahat teot kuuluvat eri aikaan, se itse asiassa aktiivisesti unohtaa valtarakenteet jotka ovat mahdollistaneet nämä ilmiöt. Nämä rakenteet ovat usein nykyäänkin olemassa.
Toisaalta poliittisia syitä voidaan nähdä esimerkiksi sairaanhoidon taakse. Lääkärien olemassaolollekin on poliittisia tavoitteita. Ne vain helposti nähdään kristillisiksi. Noitavainojen kohdalla moni puhuukin siitä miten ennen on eletty erilaisia aikoja.
Näin ollen esimerkiksi kristittyjen pahojen ihmisten tekemisiä katsellessa keskustelu muuttuu helposti muotoon jossa keskustellaan siitä miten tuo yksilö on ollut kenties edustava. Tekemällä poikkeuksia oikeutetaan se, että jotkin asiat jätetään pois. Eli toisin sanoen "hedelmistään puu tunnetaan" -tulkinta muuttuu siihen että ikävät tosiasiat jätetään käsittelemättä "ei-edustavina". Samalla kun vastaavat positiiviset ilmiöt jopa samojen henkilöiden toimesta nähdään asiallisina ja kristinuskon ansioina. Kuin vain hyvä olisi se mitä on jätetty taakse.
Perinteisesssä ajattelussa tämä ongelma on tuttu. Moni tiedostaakin että on ristiriitaista olla fundamentalisti ja vedota "eri aikoihin". Jos moraali on objektiivista ja tätä kautta muuttumatonta aina ja nyt, on ymmärrettävää miksi ~2000 vuotta vanhat Jeesuksen opetukset ovat malli sille miten politiikkaa pitäisi tehdä nykyään. Mutta jos selitetään että vanhan testamentin lait sopivat paimentolaiskulttuuriin ja että se heijastaa vanhaa ajankuvaa, viitataan siihen että moraali onkin muuttunut jostain syystä. Vaikka Jeesuksen maanpäällisten tekojen kautta. On selvää että moraalinormisto ei voi olla aikaan sidottua ja objektiivista, muuttumatonta ja ikuista samanaikaisesti.
Asian tiedostaminen tuntuu olevan hankalampaa kun puhutaan perinteistä ja vaikka kulttuurin arvomuistista ; Siksi onkin erikoista että historiaa katsellessa suuri osa ajasta on selvästi sellaisen vallan alla jossa politiikka on välineellisesti käyttänyt kristinuskoa vaikka sotimisen oikeuttamiseen. Mutta samalla kristinusko on sitten vaikuttanut niin että se, eikä poliittinen peli ja muut vaikutteet, ovat vaikuttaneet niissä asioissa jotka nykyajan ihminen näkee hyvinä. Niiden kohdalla puhutaan vuosituhantisesta perinteestä. Ikään kuin vuosituhantinen perinne voisi olla mikään millään joka on ollut täysin vaikutusvallaton. Niin vaikutusvallaton että se ei ole voinut estää poliittista peliä tai muuttaa arvovalintoja edes kirkollisten johtajien saati ristiretkeläisten kohdalla...
Tällä kaikella on merkitystä koska tosiasiassa erottamalla tehdään vielä yksi asia. Monesti menneisyyden vallankäytöistä muistutetaan siksi että nykyajassakin uskonnolla käytetään valtaa ja kristinusko ei suinkaan ole vallassaoloaikanaan poistanut näitä efektejä yhteiskunnasta. Länsimaissa kristityt selvästi pystyvät hyvinkin vähän jarruttamaan kristillisiä metelöijiä ja äärimmäisliikkeitä. Onkin erikoista ajatella että kristinusko tunnustaa voimattomuuttaan historianhallinnassa. Kristinusko ei ole torjunut politikointia ja noitavainot ja ristiretkiä. Evankelisulterilainen kirkko esittää että se on suojellut kouluopetuksella fundamentalismin nousulta. Kuitenkin se tosiasiassa suojelee fundamentalisteja ja pitää heitä kirkossa. Eikä se onnistunut torjumaan 1990 -luvun saatanapaniikkia Suomessa. (Päinvastoin, se ei suurissa määrin huomannut koko ilmiötä samalla kun kirkollisia toimijoita kuitenkin osallistui siihen.) Kirkko tarjoaa ikiaiksen ongelmansa korjaamiseen samaa keinoa jota se on aina yrittänyt ja joka ei ole koskaan ennenkään toiminut.
Ja kenties tämä johtuu siitä että korostaessaan sitä miten uskonnolliset asennevammat ja pahat teot kuuluvat eri aikaan, se itse asiassa aktiivisesti unohtaa valtarakenteet jotka ovat mahdollistaneet nämä ilmiöt. Nämä rakenteet ovat usein nykyäänkin olemassa.
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Kohtautuva
"Transcendence" -elokuva käsittelee tekoälyä. Pinnallisesti katsoen se on varsin tavanomainen teknopessimistinen hybristarina tai faustinen tarina. Jossa liika tieto johtaa tuhoon. Pintatasollaan se viehättänee luddiitteja, etenkin sellaisia joilla on ajatuksia joiden mukaan ihmisten tietoisuus on enemmän kuin "pelkkää ykköstä ja nollaa". Elokuvan hyviksi luokitellut hahmot jopa ääneenlausuvat heidän mielipiteitään.
Mutta vain pintatasolla. Tässä yhteydessä elokuva tekee melko runsaasti aivan toisenlaisia kantoja. Itse asiassa vaikuttaakin siltä että elokuvan suosittuja näkemyksiä esittävät hahmot ovat elokuvan tapahtumien näyttämän "metafysiikan" mukaan väärässä. Ja tässä syvemmässä tasossa on hyvin hämmentäviä kannanottoja niin teologiaan kuin eksistentialismiin.
Elokuvan ytimessä on mind uploading. Konsepti johon en itse luota. Itse näen että on helpompaa luoda yhtä tehokas ja tietoinen tekoäly kuin juuri tietynlainen ja tietyn kohteen kanssa identtinen tekoäly. Elokuva kuitenkin kannattaa tämän kanssa vastakkaista ideaa. Että on helpompaa kopioida mieli kuin luoda sellainen. (Mikä on sinänsä ymmärrettävä ja mahdollinen että on esimerkiksi helpompaa kopioida jo aiemmin jossain tehty tehty ohjelmakoodi kuin ohjelmoida se alusta asti.) Elokuvan tulkinnan kannalta on tietenkin soveliasta hyväksyä tämä elokuvan kuvaama lähtökohta. Lähtökohtana. (Elokuvien tulkinnassa ei ole vaatimuksena sitä, että elokuvan maailma on faktuaalinen.)
Elokuvan asenne on eksistentialistinen
Elokuvassa kuoleva tiedemies kopioidaan tietokoneeseen. Ja hän hakee suojapaikan, seuraajia ja valtaa. Tämä tekoäly ottaa valtaa ja lopulta se tuhotaan viruksella. Josta seuraa tietoyhteiskunnan loppuminen siinä muodossa kuin me sen tunnemme.
Vaikka elokuvassa moni kiistää että mieli on kopioitu, näyttää että sen eettiset ongelmat ovat toisaalla. Tämä näkyy hyvin siinä miten elokuva viittaa koe-eläimenä käytettyyn apinaan. Kun kädellisen mieli oli ladattu koneelle, tietoisuus oli vain huutanut. Toisin sanoen eettisenä ongelmana ei ollutkaan se, että ihminen ei onnistuisi koodaamaan eettistä järjestelmää tekoälyyn. Eikä myöskään se, että ihminen harjoittaa näennäisesti ristiriitaisia asioita ja vastakkaisia tavoitteita. Jos jotakuta voi rakastaa vaikka vihaa tämän toimintatapoja niin tietokone kuitenkin voi hoitaa tämänlaisia tilanteita optimoinnilla. Sen sijaan ongelmana on se, että mind uploading onnistuessaan on tietoisuudenrääkkäystä.
Lisäksi tässä mind uploading -tilanteessa korostuu toinenkin hauska piirre mikä usein haittaa tekoälyn aikaansaamia tuhoja. Se on se, että miksi esimerkiksi Terminaattoreilla olisi ihmiskunnan kanssa taistelemisen halu. On vaikeaa nähdä miksi tekoälyllä pitäisi olla halu esimerkiksi ylläpitää omaa olemassaoloaan keinolla millä hyvänsä. Ihmisissä on aggressiota ja muita vastaavia tunteita koska olemme kehittyneet tilanteessa jossa nämä ovat olleet adaptiivisia. Tekoälylle ei olisi mikään väistämättömyys kehittyä niin että se vaatisi ihmiskuntaa vastaan taistelua. Mutta jos ihmisen tietoisuus kopioidaan, on luontevaa että nämäkin järjestelmät siirtyvät. Toisin sanoen tekoälyn ongelmakohdat muuttuvat relevanteiksi juuri sillä että mind uploading on mahdollista.
Elokuva on ottanut hyvin paljon vaikutteita ennen kaikkea Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän korosti sitä että ruumiillisuus on kokemiselle hyvin oleellista. Ei riitä että on tietoisuus. Ihminen esimerkiksi siirtäessään kättään kokee asian aivan eri tavalla kuin siirtäessään kahvikuppia. Ihmisellä paitsi on käsi, hän on tuo käsi. Tekoälyn tietoisen puolen ytimessä ei olekaan laskentateho itsessään vaan se mitä tällä laskentateholla tehdään. Toki tämä tekeminen vaatii prosessoritehoa, mutta oleellista on se miten vuorovaikutetaan maailman kanssa. Elokuva voidaan toki liittää saman asenteen kautta enaktivismiin. Joten se itse asiassa yhdistää naturalistis-mekaanista maailmankuvaa eksistentialistis-fenomenologiseen näkökulmaan. Tämä on siitä kiinnostavaa että elokuva onnistuu synteesissä melko hyvin. Ja nämä lähestymistavat on usein nähty kilpailevina tai jopa keskenään yhteensopimattomina.
Tämä itse asiassa viitataan jo elokuvan nimeä myöten. Kun muut puhuvat singulariteetista kun viittaavat siihen, että tietokoneen laskentateho nousee ihmiskunnan tasolle, "tietokoneeseen pian ladattu" tiedemies korostaa että hän kutsuu tätä tilannetta mieluummin transsendenssiksi. ; Ajatus on siitä erikoinen että tavallisesti transsendenssi liitetään mielenfilosofisissa yhteyksissä yliluonnollisuuteen, etenkin sielukonseptiin. Näin ollen syntyy vahva jännite perinteisen ajattelun kanssa jossa tekoäly yleisesti ja mind uploading vielä aivan erityisesti, olisi profaaniutta äärimmillään. Jossa kaikki transsendenssi kiistetään.
Kuitenkin transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei ole järkitietoa. Elokuva lähestyy tätä sillä että kun havainnointijärjestelmät muuttuvat niin myös mieli muuttuu. Mieli joka oppii itsensä ulkopuolelta muuttuu. Ja ilman tätä muutosta se ei oikeastaan edes ole aito tietoisuus.
Onkin kuvaavaa että ensin tekoäly kaipaa mitä tahansa kontaktia. Ruutuun ilmestyy kysymyksiä siitä onko paikalla ketään. Sen jälkeen tekoäly korostaa olevansa sokea, se siis kaipaa aistiärsykkeitä vaikka tietokoneen kameran kautta. Ja tämän jälkeen tekoäly kartoittaa muistiaan. Ja tämän jälkeen se tekee muutoksia omaan koodiinsa. Tämä on jo ennen kui se toivoo lisätehoa.
Elokuvan tapahtumat korostavat sitä, miten tekoäly hakee ensin turvallisuutta mutta hakee sitten yhä korkeampia ja muuttuvampia tavoitteita. Se, että ei jää lepäämään laakereillaan muuttumattomuuteen on suoraan vastaan tekoälyn olemusta. ; Tätä alleviivaa sekin että elokuvassa tekoälyt eivät anna tekoälyn määritelmää ja todista tietoisuuttaan vaan kysyvät että onko kysyjä itse valmis todistamaan omasta tietoisuudestaan. Tietoisuutta ei voi määritellä koska tietoisuuden tulee muuttua.
Siksi onkin tärkeää että tekoälyn kohdalla aluksi mietitään paljon identtisyyttä, sitä onko tekoälyä ylipäätään ladattu vai ei. Ja sitä onko tekoälyn sammuttaminen sama kuin murha. Loppupuolella korostetaan miten erilainen tietokoneeseen ladattu tiedemies joka tapauksessa on ja miten tällä ei ole väliä koska asiaa tulee lähestyä enemmänkin seurauseettisesti sen kautta mitä tämä tekoäly tekee. Identtisyys on kopioinnin kohdalla oleellista. Mutta ihmsetkin muuttuvat joten jos tietoisuus ei muutu niin ei se voisi olla aidosti ihmisen tietoisuuden kaltainenkaan.
Elokuvan loppuratkaisu
Elokuvan loppuratkaisu on kiinnostava. Siinä tekoälyn ongelmat loppuvat. Moni luulee että virus tuhosi tekoälyn. Mutta se jäi tosiasiassa "pyörimään ympäriinsä". Elokuva loppuu puutarhaan jossa kukkivat auringonkukat. Auringonkukat jotka tekoälyn voima myös regeneroi. Tekoälyn jäljet näkyivät myös puutarhan vesilammikoissa.
Olisikin erikoista että virus olisi tuhonnut elokuvan tekoälyn. Toki viruksen koodaaja oli tehnyt alkuperäistä koodia. Mutta tekoäly oli elokuvan juonenkin perusteella etääntynyt lähtökohdistaan. Koodi oli muuttunut. Samoin kuin "rauta". Alun kvanttitietokoneetkin olivat jääneet tarpeettomiksi.
Sen sijaan ongelmat paikkautuivat sillä että tekoälyksi koodatun professorin rakastettu koodattiin hänen seurakseen. Kun kaksi samanarvoista mutta epäidenttistä tekoälyä kohtaavat, ne voivat tutkia toisiaan ja muuttua prosessissa ja muuttaa itseään prosessissa ikuisesti. Ja näin tekoäly ei kaipaa kontaktia. Ja tässä prosessissa esimerkiksi yritä hallita maailmaa. ; Onkin erikoista että tekoälyksi koodattu tutkija ei halunnut muuttaa maailmaa vaan ymmärtää sitä. Hänen rakastettunsa ja vaimonsa sen sijaan oli maailmanparantajaluonne. Kuitenkin kaiken ymmärtäminen ei tuo onnea koska sen jälkeen ei ole enää mahdollista ponnistaa itsensä ulkopuolelle, oppimaan uutta. Skientististä tutkijaakin viehättää oppiminen ja tämän kautta tapahtuva muutos, ei se mitä hänellä on jo hallussaan. Kaikkitietävä voi vain ymmärtää, hallita ja kontrolloida. Mutta tämänlainen tietoisuus on kuin tietokoneeseen vangittu tietoisuus jolla ei ole kuin oma seuransa. Tietoisuus joka ei voi muuta kuin huutaa.
Elokuvan loppuratkaisussa itse asiassa korostetaankin miten tietoverkon sammuttaminen on "ekoteko". Jos tekoäly yksinään ilman rakastettuaan haali teknologiaa ja lisää ymmärtämistä, tästä voitiin luopua kun se oli tehty tarpeettomaksi. Näin ollen teknologiaa ei tarvinnut hankkia lisää ja käyttää entistä enemmän valtaa vaikka ihmisten hallitsemiseen. Siitä voitiin luopua. ; Samalla loppuun saatiin tietenkin myös pahan ongelmaan vivahtavia sävyjä. Kenties TEOTWAWKI (maailman loppu sellaisena kuin sen tunnemme) ei olekaan rangaistus vaan siunaus. Ja kenties se, että tekoäly vaikuttaa poissaolevalta ei tarkoita rakkauden puutetta.
Tämänlaista näkökulmaa ei tavallisesti nähdä tekno-optimistisissa ja asetelmaltaan läpinaturalistisissa elokuvissa. Paitsi tässä.
Mutta vain pintatasolla. Tässä yhteydessä elokuva tekee melko runsaasti aivan toisenlaisia kantoja. Itse asiassa vaikuttaakin siltä että elokuvan suosittuja näkemyksiä esittävät hahmot ovat elokuvan tapahtumien näyttämän "metafysiikan" mukaan väärässä. Ja tässä syvemmässä tasossa on hyvin hämmentäviä kannanottoja niin teologiaan kuin eksistentialismiin.
Elokuvan ytimessä on mind uploading. Konsepti johon en itse luota. Itse näen että on helpompaa luoda yhtä tehokas ja tietoinen tekoäly kuin juuri tietynlainen ja tietyn kohteen kanssa identtinen tekoäly. Elokuva kuitenkin kannattaa tämän kanssa vastakkaista ideaa. Että on helpompaa kopioida mieli kuin luoda sellainen. (Mikä on sinänsä ymmärrettävä ja mahdollinen että on esimerkiksi helpompaa kopioida jo aiemmin jossain tehty tehty ohjelmakoodi kuin ohjelmoida se alusta asti.) Elokuvan tulkinnan kannalta on tietenkin soveliasta hyväksyä tämä elokuvan kuvaama lähtökohta. Lähtökohtana. (Elokuvien tulkinnassa ei ole vaatimuksena sitä, että elokuvan maailma on faktuaalinen.)
Elokuvan asenne on eksistentialistinen
Elokuvassa kuoleva tiedemies kopioidaan tietokoneeseen. Ja hän hakee suojapaikan, seuraajia ja valtaa. Tämä tekoäly ottaa valtaa ja lopulta se tuhotaan viruksella. Josta seuraa tietoyhteiskunnan loppuminen siinä muodossa kuin me sen tunnemme.
Vaikka elokuvassa moni kiistää että mieli on kopioitu, näyttää että sen eettiset ongelmat ovat toisaalla. Tämä näkyy hyvin siinä miten elokuva viittaa koe-eläimenä käytettyyn apinaan. Kun kädellisen mieli oli ladattu koneelle, tietoisuus oli vain huutanut. Toisin sanoen eettisenä ongelmana ei ollutkaan se, että ihminen ei onnistuisi koodaamaan eettistä järjestelmää tekoälyyn. Eikä myöskään se, että ihminen harjoittaa näennäisesti ristiriitaisia asioita ja vastakkaisia tavoitteita. Jos jotakuta voi rakastaa vaikka vihaa tämän toimintatapoja niin tietokone kuitenkin voi hoitaa tämänlaisia tilanteita optimoinnilla. Sen sijaan ongelmana on se, että mind uploading onnistuessaan on tietoisuudenrääkkäystä.
Lisäksi tässä mind uploading -tilanteessa korostuu toinenkin hauska piirre mikä usein haittaa tekoälyn aikaansaamia tuhoja. Se on se, että miksi esimerkiksi Terminaattoreilla olisi ihmiskunnan kanssa taistelemisen halu. On vaikeaa nähdä miksi tekoälyllä pitäisi olla halu esimerkiksi ylläpitää omaa olemassaoloaan keinolla millä hyvänsä. Ihmisissä on aggressiota ja muita vastaavia tunteita koska olemme kehittyneet tilanteessa jossa nämä ovat olleet adaptiivisia. Tekoälylle ei olisi mikään väistämättömyys kehittyä niin että se vaatisi ihmiskuntaa vastaan taistelua. Mutta jos ihmisen tietoisuus kopioidaan, on luontevaa että nämäkin järjestelmät siirtyvät. Toisin sanoen tekoälyn ongelmakohdat muuttuvat relevanteiksi juuri sillä että mind uploading on mahdollista.
Elokuva on ottanut hyvin paljon vaikutteita ennen kaikkea Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän korosti sitä että ruumiillisuus on kokemiselle hyvin oleellista. Ei riitä että on tietoisuus. Ihminen esimerkiksi siirtäessään kättään kokee asian aivan eri tavalla kuin siirtäessään kahvikuppia. Ihmisellä paitsi on käsi, hän on tuo käsi. Tekoälyn tietoisen puolen ytimessä ei olekaan laskentateho itsessään vaan se mitä tällä laskentateholla tehdään. Toki tämä tekeminen vaatii prosessoritehoa, mutta oleellista on se miten vuorovaikutetaan maailman kanssa. Elokuva voidaan toki liittää saman asenteen kautta enaktivismiin. Joten se itse asiassa yhdistää naturalistis-mekaanista maailmankuvaa eksistentialistis-fenomenologiseen näkökulmaan. Tämä on siitä kiinnostavaa että elokuva onnistuu synteesissä melko hyvin. Ja nämä lähestymistavat on usein nähty kilpailevina tai jopa keskenään yhteensopimattomina.
Tämä itse asiassa viitataan jo elokuvan nimeä myöten. Kun muut puhuvat singulariteetista kun viittaavat siihen, että tietokoneen laskentateho nousee ihmiskunnan tasolle, "tietokoneeseen pian ladattu" tiedemies korostaa että hän kutsuu tätä tilannetta mieluummin transsendenssiksi. ; Ajatus on siitä erikoinen että tavallisesti transsendenssi liitetään mielenfilosofisissa yhteyksissä yliluonnollisuuteen, etenkin sielukonseptiin. Näin ollen syntyy vahva jännite perinteisen ajattelun kanssa jossa tekoäly yleisesti ja mind uploading vielä aivan erityisesti, olisi profaaniutta äärimmillään. Jossa kaikki transsendenssi kiistetään.
Kuitenkin transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei ole järkitietoa. Elokuva lähestyy tätä sillä että kun havainnointijärjestelmät muuttuvat niin myös mieli muuttuu. Mieli joka oppii itsensä ulkopuolelta muuttuu. Ja ilman tätä muutosta se ei oikeastaan edes ole aito tietoisuus.
Onkin kuvaavaa että ensin tekoäly kaipaa mitä tahansa kontaktia. Ruutuun ilmestyy kysymyksiä siitä onko paikalla ketään. Sen jälkeen tekoäly korostaa olevansa sokea, se siis kaipaa aistiärsykkeitä vaikka tietokoneen kameran kautta. Ja tämän jälkeen tekoäly kartoittaa muistiaan. Ja tämän jälkeen se tekee muutoksia omaan koodiinsa. Tämä on jo ennen kui se toivoo lisätehoa.
Elokuvan tapahtumat korostavat sitä, miten tekoäly hakee ensin turvallisuutta mutta hakee sitten yhä korkeampia ja muuttuvampia tavoitteita. Se, että ei jää lepäämään laakereillaan muuttumattomuuteen on suoraan vastaan tekoälyn olemusta. ; Tätä alleviivaa sekin että elokuvassa tekoälyt eivät anna tekoälyn määritelmää ja todista tietoisuuttaan vaan kysyvät että onko kysyjä itse valmis todistamaan omasta tietoisuudestaan. Tietoisuutta ei voi määritellä koska tietoisuuden tulee muuttua.
Siksi onkin tärkeää että tekoälyn kohdalla aluksi mietitään paljon identtisyyttä, sitä onko tekoälyä ylipäätään ladattu vai ei. Ja sitä onko tekoälyn sammuttaminen sama kuin murha. Loppupuolella korostetaan miten erilainen tietokoneeseen ladattu tiedemies joka tapauksessa on ja miten tällä ei ole väliä koska asiaa tulee lähestyä enemmänkin seurauseettisesti sen kautta mitä tämä tekoäly tekee. Identtisyys on kopioinnin kohdalla oleellista. Mutta ihmsetkin muuttuvat joten jos tietoisuus ei muutu niin ei se voisi olla aidosti ihmisen tietoisuuden kaltainenkaan.
Elokuvan loppuratkaisu
Elokuvan loppuratkaisu on kiinnostava. Siinä tekoälyn ongelmat loppuvat. Moni luulee että virus tuhosi tekoälyn. Mutta se jäi tosiasiassa "pyörimään ympäriinsä". Elokuva loppuu puutarhaan jossa kukkivat auringonkukat. Auringonkukat jotka tekoälyn voima myös regeneroi. Tekoälyn jäljet näkyivät myös puutarhan vesilammikoissa.
Olisikin erikoista että virus olisi tuhonnut elokuvan tekoälyn. Toki viruksen koodaaja oli tehnyt alkuperäistä koodia. Mutta tekoäly oli elokuvan juonenkin perusteella etääntynyt lähtökohdistaan. Koodi oli muuttunut. Samoin kuin "rauta". Alun kvanttitietokoneetkin olivat jääneet tarpeettomiksi.
Sen sijaan ongelmat paikkautuivat sillä että tekoälyksi koodatun professorin rakastettu koodattiin hänen seurakseen. Kun kaksi samanarvoista mutta epäidenttistä tekoälyä kohtaavat, ne voivat tutkia toisiaan ja muuttua prosessissa ja muuttaa itseään prosessissa ikuisesti. Ja näin tekoäly ei kaipaa kontaktia. Ja tässä prosessissa esimerkiksi yritä hallita maailmaa. ; Onkin erikoista että tekoälyksi koodattu tutkija ei halunnut muuttaa maailmaa vaan ymmärtää sitä. Hänen rakastettunsa ja vaimonsa sen sijaan oli maailmanparantajaluonne. Kuitenkin kaiken ymmärtäminen ei tuo onnea koska sen jälkeen ei ole enää mahdollista ponnistaa itsensä ulkopuolelle, oppimaan uutta. Skientististä tutkijaakin viehättää oppiminen ja tämän kautta tapahtuva muutos, ei se mitä hänellä on jo hallussaan. Kaikkitietävä voi vain ymmärtää, hallita ja kontrolloida. Mutta tämänlainen tietoisuus on kuin tietokoneeseen vangittu tietoisuus jolla ei ole kuin oma seuransa. Tietoisuus joka ei voi muuta kuin huutaa.
Elokuvan loppuratkaisussa itse asiassa korostetaankin miten tietoverkon sammuttaminen on "ekoteko". Jos tekoäly yksinään ilman rakastettuaan haali teknologiaa ja lisää ymmärtämistä, tästä voitiin luopua kun se oli tehty tarpeettomaksi. Näin ollen teknologiaa ei tarvinnut hankkia lisää ja käyttää entistä enemmän valtaa vaikka ihmisten hallitsemiseen. Siitä voitiin luopua. ; Samalla loppuun saatiin tietenkin myös pahan ongelmaan vivahtavia sävyjä. Kenties TEOTWAWKI (maailman loppu sellaisena kuin sen tunnemme) ei olekaan rangaistus vaan siunaus. Ja kenties se, että tekoäly vaikuttaa poissaolevalta ei tarkoita rakkauden puutetta.
Tämänlaista näkökulmaa ei tavallisesti nähdä tekno-optimistisissa ja asetelmaltaan läpinaturalistisissa elokuvissa. Paitsi tässä.
perjantai 19. helmikuuta 2016
Avoimuuden vallattomuus
"Black Sails" -sarjassa on paljon merirosvojuonittelua. Eräässä jaksossa bordellin pitäjä "Max" kertoo että hän ei aio toistaa muiden ihmisten virheitä. Moni on Nassaussa joutunut ongelmiin sillä että he ovat olleet paikoilla joilla on symbolista valtaa ja konkreettista rahaa. Tässä hän ottaa etäisyyttä etenkin Eleanor Guthrieen, joka on ollut merkittävä vallanpitäjä sitä kautta että hän on myynyt piraattien valtaamia ryöstösaaliita kauppiaille ja tehnyt "kuumasta" tavarasta legitiimiä. Koska piraatin saalis on arvoton ilman tätä prosessia, hänellä on ollut paljon näkyvää valtaa. Max on sen sijaan panostanut vakoiluun ja haluihin keskittyviin palveluihin. Hän omistaa bordellin, myöhemmin myös lihakauppojen tyylisiä liikkeitä. Ja hän hankkii tietoja ja myy niitä. Hän ei tietyssä mielessä luo valtapeliä vaan seuraa sitä. Ja tätä kautta hänellä on paljon todellista valtaa. Joskaan ei juurikaan symbolista valtaa.
Tämä on minusta hyvä muistutus. Hyvin monesti ajatellaan että valta on sitä että on jokin järjestelmä jolle ei mahdeta mitään. Kuitenkin vain harvoin valta on todella tämänlaista. Ja tätä kautta saadaan selville miten avoimuus liittyy valtaan. Jos perinteinen mahtikeskeinen valta on sitä että ei ole väliä tiedetäänkö valtarakenteesta vai ei kun sitä totellaan haluaa tai ei, on monia vallankäytön menetelmiä jotka toimivat vain kun ne ovat jotenkin salattuja.
Voisin luokitella näitä asioita siten että:
1: On tavoitteellista asioiden kätkemistä. Eli vallankäyttöä tehdään tarkoituksella vallan ulkopuolella. Tässä on olemassa konkreettinen kiinnijäämisen riski. Ja kun asiasta jäädään kiinni, siitä seuraa ongelmia. Tämä on itse asiassa hyvin yleinen ja helposti mieleen tuleva tapa lähestyä juuri silloin kun vastassa on ihmistä suurempi järjestelmä. Jähmeää byrokratiaa voidaan pelata laittomuuksilla tai porsaanreikäkikkailulla. Kun asia saadaan yleiseen tietoon joko joudutaan lain edessä sanktioihin tai tämä mainuttu porsaanreikä tukitaan.
2: Kognitiivisiin rajoitteisiin perustuva kätkeytyminen ; Systeemistä tehdään niin mutkikas että sen ymmärtäminen vaatii teknistä tietotaitoa ja syvää asioiden syvimmän luonteen ymmärtämistä. Kun asia on riittävän mutkikas tai vaikea, prosessi voidaan tavallaan tehdä päivänvalossa koska sitä ei ymmärretä. ; Tällä on merkitystä ainakin monissa yhteiskuntaa tai maailmankuvaa koskevissa ideologioissa. Niissä ihmisiä voidaan hallita propagandalla tai jopa vuotamalla aivan liikaa informaatiota. Tästä voidaan mainita erityistapauksena myös sellainen että jos jokin järjestelmä toimii epäintuitiivisella tavalla, ihmisiä voidaan johtaa harhaan typistämällä asioita intuitioidenmukaisiksi. Se, miten asia todella toimii ei tällöin pärjää sille miten ihmiset kokevat asioiden toimivan.
Otin tämän kahtiajaon sitä kautta että molemmissa asioita piilotellaan. Toisen tärkein menetelmä on kuitenkin sensuuri kun taas toinen keskittyy asioiden vaikeuttamiseen ja propagandointiin.
Onko Deadpool perimmiltään metasupersankari?
Kävin elokuvissa katsomassa "Deadpoolin". Ennen sen näkemistä esitin että elokuva joko epäonnistuu täysin tai onnistuu täysin. Ja että välimuotoja ei ole. Tästä huolimatta lopputulos oli kohtuullinen. (Elokuva oli opettavainen. Pyrin käyttämään jatkossa ruskeita housuja.)
Elokuva nojasi hyvin vahvasti siihen että Deadpool oli metasupersankari. Elokuvassa oli paljon alluusioita toisiin supersankarielokuviin. Lisäksi mukaan oli ripoteltu aikamoinen kasa erilaisia "easter eggejä", eli piilotetumpia yhteyksiä. Näihin oli usein liitetty myös kommentaaria mutta osa oli hyvin suorasukaisia, osa hienovaraisia. (Ja osa meni varmasti ohikin.) Tässä mielessä elokuva onkin jotain joka on vaatinut koko supersankarigenren valtavirtaistumisen. Tai tavallaan se nojaa tämän varaan.
Voidaan nähdä että ajatus siitä että Deadpool olisi metasupersankari ei ole huono. Hahmon ominaisuudet ovat melko tavanomaisia. Sen ulkomuoto on alleviivatunkin hämähäkkimiesmäinen. Regenerointi taas on viety Wolverinelta (kirjaimellisestikin). Itse asiassa jos katsotaan sitä mikä tekee Deadpoolista Deadpoolin on meta. Hän tietää olevansa sarjakuvahahmo. (Tai elokuvan kohdalla elokuvahahmo.) Hän tiedostaa esimerkiksi keltaiset laatikot joita on annettu sarjakuvissa kertojaäänelle. Voidaankin nähdä että Deadpool ei ole deadpool ilman tätä metatasoa. Ja sen kanssa sarjakuva muuttuu genrelle suunnatuksi kommentaariksi.
Näin ollen Deadpool onkin hahmo jota voidaan kuvata suorasanaisena ja hauskana Totuuden, Avoimuuden ja Rehellisyyden esipuhujana. Hänet regeneraatiokykyäänkin vahvemmin oveluudestaan. Älykkyys on helppo alleviivata koska Deadpool tuntuu tiedostavan jotain jonka lukija kokee olevan Totta. Eli sen, että hän on sarjakuvahahmo. (Tai elokuvahahmo, riippuen mediasta.)
Tämä tunne tulee hyvin helposti mieleen. Ja antisankarin fanit ovatkin hakeneet tälle monenlaisia selityksiä. On esimerkiksi tulkittu että koska hän on hyvin usein käytännössä kuollut (palatakseen regeneraatiokykynsä avulla kuolleista takaisin henkiin kuin jokin tahrainen ja perverssi Teräsmies) hänellä olisi erityinen suhde Todellisuuteen. Häntä voidaan pitää myös fenomenologisena hahmona sitä kautta että hahmo itse asiassa rakentuu kärsimyksen päälle. ; Jopa elokuvassa korostuu miten monien supersankarien sisäisen maailman synkkyys on viety Deadpoolilla toiselle kierrokselle. (Deadpool on muille supersankareille tässä mielessä hieman kuin hahmot Monty Pythonin "Four Yorkshiremen" -sketsissä jossa he kisaavat siitä keillä oli ankein lapsuus. Deadpool -elokuva rakensi tämän teeman ympärille melko hauskaa sanailua.) joskin kaunistellussa muodossa.
Mutta.
Jos fiktiota katsotaan omin termein, voidaan itse asiassa jättää tilaa sille että Deadpool näyttäytyy Eräänlaisena Suurena Filosofina lähinnä siksi että lukija lähestyy sarjakuvaa ikään kuin sarjakuvaa suuremmasta sfääristä. Usein teoksia kuvataan teoksen sisäisen maailman mukaan ; Eli esimerkiksi fantasiaelokuvaa ei tuomita siksi että se esittää meidän todellisuudessamme epätosia väitteitä vaikka tulipalloista.
Ja sarjakuvamaailman kautta on mahdollista rakentaa hyvin toisenlainen todellisuus. Tässä todellisuudessa Deadpool on harhainen ja mielenvikainen. Itse asiassa hyvin tietynlaisella tavalla.
On hyvä katsoa etenkin sarjakuvia. Sillä jos katsotaan sitä miten Deadpool rikkoo ja ei riko neljättä seinää, törmäämme asiaan jota on vaikeaa kuvata elokuvaformaatissa. Kun elokuvassa metakohtaukset saivat metakohtauksia - ja Deadpoolin itsensä mukaan "rikottiin 16 seinä" - on sarjakuvissa haettu mutkikkuutta hyvin erikoisella tavalla.
Voidaan nähdä että sarjakuvissa Deadpool kommunikoi kolmella väylällä. On normaalit valkoiset puhekuplat ja keltaiset laatikot. Niiden lisäksi on risoreunaisilla puhekuplilla kuvatut kuplat. ; Puhekuplat ovat normaalia puhetta, revityt kuplat sisäistä puhetta ja keltaiset laatikot jonkinlaista ulkopuolista arviointia.
Tämä kolmijako voidaan liittää "Freudin mielen teoriaan". (Ei siksi että teoria olisi todellinen kuvaus siitä miten ihmisten mieli toimii, vaan siksi että se on hyvin levinnyt ja suosittu ja tämän pohjalle voidaan käsikirjoittaa asioita.) Keltainen laatikko on tällöin superego, normaali puhekupla on ego ja revitty kupla on Id.
Voidaankin nähdä että tässä tulkintakulmassa puhekuplien syy ei olekaan se että Deadpool on metafyysisesti oikeassa jonkin perustavan ymmärryksen takia. Hän on tekstuaalisesti tietynlainen siksi että hänen osansa ovat etäällä toisistaan. Deadpoolin minäkuva on siis erityislaatuisen kovasti sirpaloitunut. Hän on kenties metafyysisesti oikeassa, mutta "tavallaan vahingossa". (Peircen pragmatismin kannalta hän suhtautuu phaneroniin epäterveellä tavalla riippumatta siitä miten maailma ihmisen aistikokemuksen ja ymmärryksen tuolla puolella todella toimii.)
Merkittävää on myös se, että tämä särkyminen antaa Deadpoolille harhan siitä että hän on sarjakuvahahmo. Ja tämä antaa hänelle hyvin tietynlaisen tarkkailluksi tulemisen tunteen. ; Tämä on hyvin kiinnostava huomio koska hän käyttäytyy holtittomasti juuri tämän kokemuksen takia. Koska hän on sarjakuvahahmo ja tarkkailtu, hän luo tarkkailijoille "hyvää showta". Hän käyttäytyy äärimmäisesti koska Deadpool kokee olevansa tarkkailtu ja hän tekee sitä mitä jokainen julkisuutta julkisuuden vuoksi hakeva tekee omassa kulttuurissamme sarjakuvien ulkopuolella.
On toki kiinnostavaa huomata että usein huomaamattomuus on yhdistetty kelmiyteen. Jo Platonin tarina Gygesin sormuksesta kertoo että näkymättömäksi tekevä sormus turmelee, koska sitä voi tehdä pahuuksia jäämättä kiinni. Samaa teemaa on sittemmin toistettu ja toistettu, esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ei anna mahtisormukselle mahtia ampua tulipalloja. Sen sijaan se turmelee ja antaa näkymättömyyden. Huomaamattomuus korostaa sosiaalisen kontrollin mahtia etiikan ytimessä. Mutta Deadpool taas korostaa että aina ei ole näin. Hän on tarkkailtu ja juuri siksi holtiton. Häneltä odotetaan tietynlaisia asioita koska hän omistaa oman sarjakuvansa ja on sen sankari. Yleisö odottaa ja tarkkailtu on jopa jotenkin velkaa tästä.
Se, miten asia menee todellisuudessa on hankalaa ; Deadpool muokkautui sarjakuvana nykyiseen muotoonsa siksi että sarjakuvakirjalle oli varma mutta pieni rahoitus. Siltä ei odotettu mitään eikä kukaan tarkkaillut. Silloin saatiin tilaa revittelylle ja sekoilulle. Sitten kun se saikin suosiota, niin tarkkailua on ollut paljon ja Deadpool on standardisoitunut ja sen ympärille luodaan tarkoituksella odotuksenmukaista Deadpoolin käytöstä..
torstai 18. helmikuuta 2016
Tunne -reaktio
Kun lähestytään tunteiden ja ulkoisen käyttäytymisen suhdetta, on tässä tavallisesti tehty aika voimakas jako kahteen ; objektiiviseen ja subjektiiviseen. Tästä saadaan ajatuksia joiden mukaan esimerkiksi ei voida havaita että joku rakastaa sinua. Ja jos sitten tämän jälkeen uskoo että joku rakastaa sinua, niin tekee ei-tieteellisen väitteen.
Kysymys on tuossa mielessä sellainen että olen ratkaissut tämän korostamalla että tieessä kysymys ei ole ehdottomasta todistamisesta vaan tiedosta. Skientisti voi siksi tulkita eleitä ja ilmeitä. Ja näin saada toisen mielentilasta jotain joka ei ole pelkkä puhdas arvaus. Arvaukset painottuvat johonkin suuntaan. Ja näin kyseessä ei ole ei-tieteellinen väite. Tässäkin on kuitenkin ajatus siitä että olisi jokin ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen välinen ero. ; Subjektiivisuutta lähestytään objektivisoiden epäsuorin havainnoinnein teorioilla joille on evidenssiä. Mutta jako on silti todellinen.
Periaatteessa tähän jaotteluun ei tarvitsisi mennä. Sillä tosiasiassa etäännyttäessään subjektiivista objektiivisesta menetetään myös subjektiivisen merkitys. Mitä vähemmän sillä on sidoksia konkreettiseen, sitä vähemmän on mitään jota itse asiassa pitää selittää. Toisin sanoen subjektiivisuus lakkaa olemasta minkäänlainen ongelma.
Tämä johtaa siihen että periaatteessa joku voisi määritellä tunteet uusiksi. Määritellä tunteet pelkästään toimintamalleiksi ja reaktioiksi jotka vaativat selittämistä. Toisin sanoen vaikka aivokuvien tulosten ja käytösreaktioden ja sisäeritystasojen muutoksien välille voidaan luoda konsepteja jotka sitovat ne yhteen. Tämä lähestymistapa on siitä kiinnostava että se synnyttää laajentavia teorioita joita ei tarvitse joka välissä varmistaa.
Tämä voi tuntua väärältä. Mutta syynä on enemmän asenne ja tottumus kuin se että lähestymisessä olisi vikaa ; Teemme vastaavaa itse asiassa tieteessä jatkuvasti. Kun vaikka määrittelemme jonkin kohteen koivuksi, katsomme ympäristöä. Jokainen koivu on erilainen, mutta kun tarkastelemme erilaisuuksia ja samanlaisuuksia voimme oppia huomaamaan että jotkut ominaisuudet ovat sille yhteisiä. Yksilöllinen piirre joka tekee juuri pihakoivusta tutun on kontingentti piirre ja osa piirteistä taas ovat jaettuja. Voimme myös oppia uusia lähestymistapoja vanhaan asiaan. Nykyään voimme testata koivuutta geneettisesti mutta meidän ei aina tarvitse eikä ole aina tarvinnut. Ja näin meidän ei tarvitse tunteiden kohdalla olla aivokuvassa 24/7 jotta voimme tehdä uskottavia arvauksia. Eikä tutkia joka ikistä aspektia jotta voisimme tutkia koivuja.
Jos tunteet ovat pelkkää reaktiota - olipa reaktio sitten aivokuvantamislaitteessa, verenkierron kemiassa tai ulkoisssa käytöksessä vaikka Siwan kassalla - ei huolena ole juuri mitään ongelmia. Mielenfilosofiaa haastavat usein monenlaiset ongelmat jotka johtuvat siitä että subjektiivisuusjako otetaan vakavasti. "Problem of other minds" on näistä kenties vahvin. Ihminen itse kokee omat subjektiiviset kokemuksensa, mutta miksi hän olettaa että jokaisella muulla on samalla tavalla? Entä jos kaikki muut ovatkin filosofisia zombieita? Yhden kokoisesta otoksesta harvoin voi sanoa yhtään mitään...
Itse asiassa jos tunteet ovat pelkästään reaktiokomplekseja joita tutkitaan niin filosofisten zombieiden ja muiden yksilöiden subjektiivisuuden olemassaolon kysymykset muuttuvat irrelevanteiksi. Riippumatta siitä ovatko ne olemassa vai eivät ole. Niillä ei ole merkitystä. Ne eivät ole enää edes relevantteja kysymyksiä. Saati haasteita tälle teorialle.
Jostain syystä oikein kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis menemään näin pitkälle. Jopa minulla on ajatus subjektiivisesta puolesta johon saadaan lähinnä empiirinen lähestyminen ja jota voidaan estimoida, mutta joka on sellaisenaan suoraan ulkopuolisen havainnoinnin ulkopuolella. (Tosin uskon että sen voi toisintaa kopioimalla aivot ja niiden saamat ärsykkeet riittävällä tarkkuudella. Tarkkuudella johon nykyteknologia ei riitä. Se on kuitenkin tämän uuden rakennetun toisinnon sisällä eikä se sellaisenaan siirry tutkijalle tai minun subjektiiviseen kokemukseeni. Koska minulla on jokin reagoiva neuroni kuitenkin eri tavalla.)
Kysymys on tuossa mielessä sellainen että olen ratkaissut tämän korostamalla että tieessä kysymys ei ole ehdottomasta todistamisesta vaan tiedosta. Skientisti voi siksi tulkita eleitä ja ilmeitä. Ja näin saada toisen mielentilasta jotain joka ei ole pelkkä puhdas arvaus. Arvaukset painottuvat johonkin suuntaan. Ja näin kyseessä ei ole ei-tieteellinen väite. Tässäkin on kuitenkin ajatus siitä että olisi jokin ulkoisen ja sisäisen käyttäytymisen välinen ero. ; Subjektiivisuutta lähestytään objektivisoiden epäsuorin havainnoinnein teorioilla joille on evidenssiä. Mutta jako on silti todellinen.
Periaatteessa tähän jaotteluun ei tarvitsisi mennä. Sillä tosiasiassa etäännyttäessään subjektiivista objektiivisesta menetetään myös subjektiivisen merkitys. Mitä vähemmän sillä on sidoksia konkreettiseen, sitä vähemmän on mitään jota itse asiassa pitää selittää. Toisin sanoen subjektiivisuus lakkaa olemasta minkäänlainen ongelma.
Tämä johtaa siihen että periaatteessa joku voisi määritellä tunteet uusiksi. Määritellä tunteet pelkästään toimintamalleiksi ja reaktioiksi jotka vaativat selittämistä. Toisin sanoen vaikka aivokuvien tulosten ja käytösreaktioden ja sisäeritystasojen muutoksien välille voidaan luoda konsepteja jotka sitovat ne yhteen. Tämä lähestymistapa on siitä kiinnostava että se synnyttää laajentavia teorioita joita ei tarvitse joka välissä varmistaa.
Tämä voi tuntua väärältä. Mutta syynä on enemmän asenne ja tottumus kuin se että lähestymisessä olisi vikaa ; Teemme vastaavaa itse asiassa tieteessä jatkuvasti. Kun vaikka määrittelemme jonkin kohteen koivuksi, katsomme ympäristöä. Jokainen koivu on erilainen, mutta kun tarkastelemme erilaisuuksia ja samanlaisuuksia voimme oppia huomaamaan että jotkut ominaisuudet ovat sille yhteisiä. Yksilöllinen piirre joka tekee juuri pihakoivusta tutun on kontingentti piirre ja osa piirteistä taas ovat jaettuja. Voimme myös oppia uusia lähestymistapoja vanhaan asiaan. Nykyään voimme testata koivuutta geneettisesti mutta meidän ei aina tarvitse eikä ole aina tarvinnut. Ja näin meidän ei tarvitse tunteiden kohdalla olla aivokuvassa 24/7 jotta voimme tehdä uskottavia arvauksia. Eikä tutkia joka ikistä aspektia jotta voisimme tutkia koivuja.
Jos tunteet ovat pelkkää reaktiota - olipa reaktio sitten aivokuvantamislaitteessa, verenkierron kemiassa tai ulkoisssa käytöksessä vaikka Siwan kassalla - ei huolena ole juuri mitään ongelmia. Mielenfilosofiaa haastavat usein monenlaiset ongelmat jotka johtuvat siitä että subjektiivisuusjako otetaan vakavasti. "Problem of other minds" on näistä kenties vahvin. Ihminen itse kokee omat subjektiiviset kokemuksensa, mutta miksi hän olettaa että jokaisella muulla on samalla tavalla? Entä jos kaikki muut ovatkin filosofisia zombieita? Yhden kokoisesta otoksesta harvoin voi sanoa yhtään mitään...
Itse asiassa jos tunteet ovat pelkästään reaktiokomplekseja joita tutkitaan niin filosofisten zombieiden ja muiden yksilöiden subjektiivisuuden olemassaolon kysymykset muuttuvat irrelevanteiksi. Riippumatta siitä ovatko ne olemassa vai eivät ole. Niillä ei ole merkitystä. Ne eivät ole enää edes relevantteja kysymyksiä. Saati haasteita tälle teorialle.
Jostain syystä oikein kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis menemään näin pitkälle. Jopa minulla on ajatus subjektiivisesta puolesta johon saadaan lähinnä empiirinen lähestyminen ja jota voidaan estimoida, mutta joka on sellaisenaan suoraan ulkopuolisen havainnoinnin ulkopuolella. (Tosin uskon että sen voi toisintaa kopioimalla aivot ja niiden saamat ärsykkeet riittävällä tarkkuudella. Tarkkuudella johon nykyteknologia ei riitä. Se on kuitenkin tämän uuden rakennetun toisinnon sisällä eikä se sellaisenaan siirry tutkijalle tai minun subjektiiviseen kokemukseeni. Koska minulla on jokin reagoiva neuroni kuitenkin eri tavalla.)
Metodi
Jos minun pitäisi selittää tieteellisestä metodista maallikoille, jakaisin metodin karkeasti siihen että niitä onkin tavallaan kolmea pääluokkaa;
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.
Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.
Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.
Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.
Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.
Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.
Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.
Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.
Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.
Ilmastonmuutoksen ehkäisy
Kauheasti puhutaan ilmastonmuutoksen ehkäisystä. Miten on vaikeaa ja hankalaa. Ihan helppoa on. Sen kun vaan alkaa ilmastonmuutos käyttämään kondomia kuten muutkin. Aika yksinkertaista. Kohtuu edullista.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Pienessä
Tiedättehän ne aamut? Aamut kun nousee krapulassa ja kysyy että "kuka olen?", "missä olen?" ja "mihin olen menossa?". Aamuja, jolloin välttää kysymyksiä kuten "mitä eilen tapahtui?", "kuka toi on?" ja "kunnioittaako em. minua vielä aamulla joka on nyt?". Ja jolloin tuntee olonsa niin pieneksi että joudut tämän lisäksi kysymään "miksi en voi tietää nopeuttani ja lokaatiotani tarkasti samanaikaisesti?". Syviä kysymyksiä. Ja ne aamut ovat syvältä myös.
Rukous
Usein ihmiset rukoilevat toisen puolesta. Ateistien puolesta usein rukoillaan myöskin. Tai kerrotaan että heidän puolestaan on rukoiltu. Tässä hyvä tarkoitus nähdään tärkeimmäksi.
Nyt kun eräs uskovainen toisten puolesta rukoileva ystäväni sairastui, lähetin hänelle Darwinin siunausta. Hän kertoi että Darvinin(!) aika on ohi ja että kuolleet on kuopattu. Tässä oli vahva kyseenalaistamisen henki.
Tässä yhteydessä korostuu se, että jos mietitään vaikka minun suhdettani uskontoon ja rukoukseen, niin vihjaan että on eräs kenties olemassaollut historiallinen hahmo joka omien seuraajiensakin mukaan "Kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan". Ja Jumala. No Nietzsche sanoi tästä jotain ennen kuolemaansa. Eikä Jumala ole, kaikista ihmisten kirjoittamista aforismeista huolimatta, tullut konkreettisesti vinoilemaan korkeimman omakätisesti asiasta.
On mielenkiintoista miten uskonnottoman hyvä tarkoitus on erilainen kuin uskovan. Ja miten ne punnitaan eri vaa'oilla.
Nyt kun eräs uskovainen toisten puolesta rukoileva ystäväni sairastui, lähetin hänelle Darwinin siunausta. Hän kertoi että Darvinin(!) aika on ohi ja että kuolleet on kuopattu. Tässä oli vahva kyseenalaistamisen henki.
Tässä yhteydessä korostuu se, että jos mietitään vaikka minun suhdettani uskontoon ja rukoukseen, niin vihjaan että on eräs kenties olemassaollut historiallinen hahmo joka omien seuraajiensakin mukaan "Kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan". Ja Jumala. No Nietzsche sanoi tästä jotain ennen kuolemaansa. Eikä Jumala ole, kaikista ihmisten kirjoittamista aforismeista huolimatta, tullut konkreettisesti vinoilemaan korkeimman omakätisesti asiasta.
On mielenkiintoista miten uskonnottoman hyvä tarkoitus on erilainen kuin uskovan. Ja miten ne punnitaan eri vaa'oilla.
Laatikkoni sisällä, Omissa ympyröissäni (Joita ei ole paree sotkea...)
Olen pitänyt omaa blogiani jonkinlaisena "opiskelublogina" tai "harjoittelublogina". Tämä erottaa sen vahvasti ns. asiantuntijablogeista. Asiantuntijablogeissa on yleensä hyvin rajattu aihe, ja sen kirjoittaja kirjoittaa omasta erikoisalastaan. Minä olen harrastelija. Kun kirjoittaa joka päivä, tulee harjoitelleeksi. Kun rastit ovat julkisia, ne vaikuttavat vaikka kukaan ei katsoisi. Toisaalta tästä samasta syystä en ole yhtä kommunikatiivinen kuin ne pätijäblogistit jotka haluavat vaikuttaa asioihin. Niihinkin blogillani on ero. (Ainakin minun päässäni.)
Mielestäni olen rytmittänyt harjoitteluni hyvin. (Ja harjoitteluasioihin joudun kiinnittämään huomiota sillä en tässä usko valtavan eron tekeviin sisäsyntyisiin kykyihin näissä asioissa. Älynlahjat tuntuvat annettuna tulleilta niistä jotka eivät mieti mitä taitojen hankkimiseen vaaditaan ja heille on varmasti helpompaa ulkoistaa kunnia harjoittelun sijasta johonkin jonka puutteeseen he eivät ole voineet aktiivisesti vaikuttaa.)
Kun katsotaan John Danaherin ajatuksia syvän tekemisen rytmittämisestä, näkyy että tekeminen voidaan jaotella kahtia On syvää (aivo)työtä (Deep Work) jota kuvaa häiriötön ja keskittynyt tekeminen jossa taitoja viedään äärimmilleen: "...activities performed in a state of distraction-free concentration that push your cognitive capacities to their limit. These efforts create new value, improve your skill and are hard to replicate." Sen vastakohtana on pinnallinen (aivo)työ (Shallow Work) jossa ei olla yhtä rasittuneita. Näitä voi tehdä kiireessä ja häirittynä. "Non-cognitively demanding, logistical-style tasks, often performed while distracted. These efforts tend not to create much new value in the world and are easy to replicate." Teen molempia. Danaher luokittelee erilaisia tapoja rytmittää tekemistä näiden eri työasenteiden kautta. Ja oma "filosofiointiasenteeni" on "The Journalistic Philosophy". Olen toki strategiassani tavoitellut jotain muuta, olen yrittänyt olla "The Rhythmic Philosophy". Etenkin viime aikoina minulla on ollut elämässäni varsin erikoisia haasteita ja se on itse asiassa vahvistanut.
Olen tietenkin pyrkinyt täydentämään tietojani. Ja tietojani nimenomaan sanan episteemisessä mielessä. Sellaisessa mielessä jossa voi olla erikoistakin lähestyä esimerkiksi Kari Turusen "Tieto ja Tiede" -kirjaa jossa tieto karkeistetaan kolmeen lokeroon joita teos esittelee tiedon kolmijakoisena. Tieto voi hänestä olla positivistista, fenomenologista ja hermeneuuttista. Ja näitä pidetään samanarvoisina, ei kilpailijoina vaan yhtä tärkeinä eri näkökulmina samaan asiaan. (Pidän tätä luokittelua moottorisahalla tehtynä, osittain virheellisenä, mutta on siinä kuitenkin monia hyviä ajatuksia. Ja koska kyseessä on populaariteos ymmärrän että moottorisahakäsittely on helposti tarpeen. - Se tosin helposti muuttaa teoksen "pinnalliseksi (aivo)työksi...
Tässä mielessä en ole ehkä täysin hyvä filosofina. Filosofi joutuu helposti hyvin erikoiseen tilanteeseen. Kuten em. Danaher muistuttaa siitä miten naturalistina tunnettu Daniel Dennett on nostanut esiin ajatuksia "faustisesta sopimuksesta". Filosofin rooli eroaa jossain määrin tiedemiehen roolista siinä mielessä että filosofit eivät tee empiirisiä löytöjä vaan enemmänkin vastaavat kysymyksiin. Ja tässä dilemmana on se, haluaako filosofi olla Totuudessa vai Vaikutusvallassa. Syntyy dilemma "(A) You solve all the major philosophical problems of your choice so conclusively that there is nothing left to say (thanks to you, part of the field closes down forever, and you get a footnote in history) (B) You write a book of such tantalizing perplexity and controversy that it stays on the required reading list for centuries to come." Filosofit voivat pärjätä pelkästään sillä että ovat kontroversiaaleja, provokatiivisia, ärsyttäviä ja haastavia. Itse asiassa Dennettin mielestä juuri näin tapahtuu.
Olen toki itsekin provokatiivinen, ärsyttävä ja haastava vähintään persoonana. Silti katson että esimerkiksi vakiintuneet tieteenalat ovat usein vakiintuneita syystä. Toisin sanoen kaikki uudet paradigmat ovat mullistavia. Mutta kaikki mullistava tideat eivät ole uusia nousevia paradigmoja. Itse asiassa suurin osa ei ole. (Jokaista neroa väärinymmärrettyä Uus-Galileita kohden on ainakin tuhat aivan oikein ymmärrettyä jästipäätä.) Tässä mielessä voinen unohtaa vähintään maineen ja kunnian. (Joka tietenkin on oikea paikka harrastefilosofiblogaajalle.)
Mutta toisaalta Turunen näkee että tiedon kannalta tieteen ymmärtäminen vaatii hyvin laajan kulttuurin ymmärtämistä. Ja tässä mielessä tieteellisestä ajattelusta tulee perinteitä jotka lähestyvät hermeneutiikkaa. Jotain jossa jokainen oppi vahvistaa merkitystä. Sen mitä minä psykologiasta tiedän, tämä vaikuttaa jopa uskottavalta. Kun jokin tukee omaa näkemystä se vahvistaa omia tunteita ja omaa maailmankuvaa. Jos ei, sitä helpommin selittää parhain päin. Tässä mielessä pitää kenties eniten haastaa itseään. Mutta toisaalta tämä voi olla vaikeaa koska on kuitenkin itse sisällä siinä laatikossa jonka ulkopuolelta pitäisi ajatella.
Kenties blogeissa on tämän vuoksi toinen laatikko. Kommenttiboksi. Sen hyödyntäminen on ainakin itselläni heikkoa. Koska en halua vaikuttaa enkä väitä olevani asiantuntija, minulta puuttuu näihin liittyvät sosiaaliset ambitiot. Enkä oikein jaksa välittää muista. Kenties siksi että he eivät elä minun elinpiirissäni eivätkä tätä kautta kuulu minun laatikkooni.
Normaali
Kun arjessa käytetään sanaa normaali, sitä voidaan käyttää positiivisessa, neutraalissa ja negatiivisessa mielessä. (Koska muita vaihtoehtoja ei tavallaan ole kun nuo otetaan esille.) Kenties on helpointa avata termiä "arjen" kautta. Monesti normaali on arkinen siinä mielessä että se on tavallinen, toistuva. Se on tällöin enemmistölle tyypillinen. Keskiarvoinen, keskiverto.
Toki voidaan ihmetellä onko normaali Montaignen tyylinen normaali. Sellainen joka vaihtuu kultturista toiseen. Hän kirjoitti siitä miten normaalista tulee normi. Jokin jossa tavallisesta ja tutusta tulee oikea tapa tehdä asioita. Tämän arkisen ja yhteiskunnan raamien toinen puoli on se, että asiasta tulee helposti tylsää.
On tavallaan erikoista että arkinen ja tavallinen on tylsää. Ihminen on ilmeisesti sen verran neofiili että totuttu, yleinen, keskiverto, enemmistöön kuuluva ei innostuta. Toisaalta marginaalit on sitten epänormaalia, outoa. Se on kiinnostavaa mutta kenties viallista.
Outoa vastaan asetettuna keskitasolla oleva voi olla positiivinen ilmaisu. Tämä riski on varmasti vahva demokraattisesti ajattelevilla. (Vaikka demokratiaa ei välttämättä tässä moitita huonona asiana.) Kun asioita päätetään joukkovoimalla, on riskinä tasapäistäminen. On ikään kuin terve ja eettinen normaali joista poikkeaminen on jotenkin sairasta. Tämä efekti ei ole vieras kulttuurissamme ; On ajateltu vaikka Platonin tapaan että ihminen on luonnostaan mielenterve ja että poikkeama normaalista tilasta johtaa siihen että ollaan sekä sairaita että outoja. Ja sitten eletään Anna Karenina -periaatteen mukaisesti ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla mutta kaikki onnetomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan.
Mutta sitten on normaalijakauma. Siinä on kaksi häntää. Äärimmäiset päät ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja usein on niin että jos vaikka katsotaan älykkyyttä niin kellokäyrässä sekä älykkäät että typerykset eivät ole normaaleja. Kenties normaaliuden terveyttä korostava varmasti näkeekin että poikkeuksellinen on helpommin sitä heikompaa päätä. Ja erityislaatuisuutta korostava näkee helpommin sen positiivisen pään. Molemmat olisivat puoliksi oikeassa. Tai oikeastaan puoliksi väärässä. Mikä sopii kuvioihin sillä puoliksi väärässä oleminen on ainakin hyvin normaalia.
Tavallinen on helposti keskinkertainen. Olisi edes tylsä, mutta on usein vaan banaali.
Toki voidaan ihmetellä onko normaali Montaignen tyylinen normaali. Sellainen joka vaihtuu kultturista toiseen. Hän kirjoitti siitä miten normaalista tulee normi. Jokin jossa tavallisesta ja tutusta tulee oikea tapa tehdä asioita. Tämän arkisen ja yhteiskunnan raamien toinen puoli on se, että asiasta tulee helposti tylsää.
On tavallaan erikoista että arkinen ja tavallinen on tylsää. Ihminen on ilmeisesti sen verran neofiili että totuttu, yleinen, keskiverto, enemmistöön kuuluva ei innostuta. Toisaalta marginaalit on sitten epänormaalia, outoa. Se on kiinnostavaa mutta kenties viallista.
Outoa vastaan asetettuna keskitasolla oleva voi olla positiivinen ilmaisu. Tämä riski on varmasti vahva demokraattisesti ajattelevilla. (Vaikka demokratiaa ei välttämättä tässä moitita huonona asiana.) Kun asioita päätetään joukkovoimalla, on riskinä tasapäistäminen. On ikään kuin terve ja eettinen normaali joista poikkeaminen on jotenkin sairasta. Tämä efekti ei ole vieras kulttuurissamme ; On ajateltu vaikka Platonin tapaan että ihminen on luonnostaan mielenterve ja että poikkeama normaalista tilasta johtaa siihen että ollaan sekä sairaita että outoja. Ja sitten eletään Anna Karenina -periaatteen mukaisesti ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla mutta kaikki onnetomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan.
Mutta sitten on normaalijakauma. Siinä on kaksi häntää. Äärimmäiset päät ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja usein on niin että jos vaikka katsotaan älykkyyttä niin kellokäyrässä sekä älykkäät että typerykset eivät ole normaaleja. Kenties normaaliuden terveyttä korostava varmasti näkeekin että poikkeuksellinen on helpommin sitä heikompaa päätä. Ja erityislaatuisuutta korostava näkee helpommin sen positiivisen pään. Molemmat olisivat puoliksi oikeassa. Tai oikeastaan puoliksi väärässä. Mikä sopii kuvioihin sillä puoliksi väärässä oleminen on ainakin hyvin normaalia.
Tavallinen on helposti keskinkertainen. Olisi edes tylsä, mutta on usein vaan banaali.
tiistai 16. helmikuuta 2016
"Jos ette tee kuten haluamme, leikkaamme omista erityisoikeuksistamme"...
Uusi kirkolliskokous ja sen suhde avioliittokysymykseen on puhuttanut. Luultavasti kirkko jatkaa entisellä linjallaan. Tämä on tietenkin siitä mielenkiintoinen asia, että kun tasa-arvoista avioliittolakia vastustettiin, sitä vastustettiin usein viitaten siihen miten tässä yritetään hallita kirkkoa. ; (Toki syynä on varmasti ollut enemmän se, että parempien argumenttien puutteessa kelpaa vähän huonompikin köpellys - ja kenties se että moni näkee häät ja kirkkohäät synonyymeiksi - kuin se että tähän sanottuun olisi uskottu.)
Kuitenkin tässä yhteydessä on palattu myös Kari Mäkisen taannoin nostamaan teemaan. Kirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt voivat lain muuttumisen jälkeen luopua vihkimisoikeudesta. Toisin sanoen tämän jälkeen kirkkohäät olisivat rituaali mutta eivät juridinen rituaali. Laput olisi täytettävä maistraatissa aivan kuten ateistienkin. Tästä esimerkkinä olkoot homot avioon päästävää lainmuutosta keinolla ja argumentilla millä hyvänsä vastustava Antero Laukkanen. "Esitys jättää huomioimatta sen, että kristilliset kirkot, jotka suorittavat suurimman osan avioliittoon vihkimisistä, eivät ole vielä muodostaneet kantaa uuteen tilanteeseen. On mahdollista, että avioliittokäsityksen eriytymisen seurauksena osa kirkkokunnista luopuu vihkimisoikeudesta"
Tätä on jopa pidetty jonkinlaisena uhkauksena. Argumenttina on ollut että homoseksuaaleja ei pidä avioon päästämän koska sitten moni uskonnollinen yhteisö voi haluta luopua vihkioikeudesta. Ja siksi laki ei saisi muuttua.
En tiedä mitä tähän voi sanoa ; Kun katsotaan tämän hetken vihkimisoikeutta, niin vihkimisoikeus myönnetään uskonnolliselle yhteisölle. Käytännössä kun tämä ehto täyttyy ja oikeutta hakee, luvan saa. Paitsi että Pro Seremoniat tai Vapaa-ajattelijat eivät sellaista tule saamaan. Sillä jostain syystä vaikka jokainen uskovainen yleensä mielellään huutaa ja hokee siitä että ateismi on uskonto, he eivät tässä yhteydessä halua sille uskontojen oikeuksia myöntää. Tämä on siitäkin merkittävää että monin paikoin ateistejen avioliittoon pääseminen on hyvin vahvasti vaikeutunut. ; Minusta itse asiassa olisi hyvä jos kaikki uskovaisetkin joutuisivat tähän samatasoiseen maistraatin aukioloaikaan sovittamiseen niin kenties virastojen toiminnat - kuten tämän hetken hyvin erikoiset ja äärimmäisen rajoitetut aukioloajat - saataisiin kuntoon kerralla. Näkisivät miten erinomaisen toimiva ja jouheva on se järjestelmä joka saa kirkollisiltakin aina kehua ja muistutusta. (Koska niinhän usein käy kun ollaan ideologisesti suhteessa johonkin käytänteeseen eikä itse jouduta käyttämään sitä vaihtoehtoa. Silloin se vaihtoehto toimii aina niin hyvin.)
Tämä jollain hassulla tavalla demonstroi sitä miten hyvässä asemassa uskonnot ovat. Ne elävät erikoisoikeuksilla verrattuna moneen muuhun aatteeseen, ideologiaan, filosofiaan, elämänfilosofiaan, maailmankatsomukseen .... verrattuna.
Ne elävät ikään kuin privileegoiiden maailmassa kuin suklaaliukuhihnan päähän aseteltu pikkulapsi. Sitten kun joku muu haluaa maistaa konvehdin sieltä tai täältä tämä pikkulapsi pahastuu verisesti. Että jos joku muu saa syödä pinosta niin häntä sorretaan. Koska ilmeisesti pikkulapsen mielessä tämä on hänen karkkiaan ja hänen liukuhihnanpäänsä. Mutta on kyllä jonkin huippu siinä että tämä pikkulapsi selittäisi että jos joku toinen syö yhdenkään konvehdin niin sitten hän itse jättäisi syömättä jonkin erityisen hyvän konvehdin. Ikään kuin karkki olisi kuin kaurapuuroa joka olisi väkisin syötävä jotta saisi luvan jälkkärille. Mutta sellaiseksi sitä meneekin suklaaliukuhihnan päällä. Todellisuudentajuttomaksi. Sellaiseksi että ne koetut ikävyydet ovat itse asiassa vain sitä että ollaan ahneita eikä tajuta että suklaa on yleensä ihmisille jälkiruokaa eikä pääateria.
Kuitenkin tässä yhteydessä on palattu myös Kari Mäkisen taannoin nostamaan teemaan. Kirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt voivat lain muuttumisen jälkeen luopua vihkimisoikeudesta. Toisin sanoen tämän jälkeen kirkkohäät olisivat rituaali mutta eivät juridinen rituaali. Laput olisi täytettävä maistraatissa aivan kuten ateistienkin. Tästä esimerkkinä olkoot homot avioon päästävää lainmuutosta keinolla ja argumentilla millä hyvänsä vastustava Antero Laukkanen. "Esitys jättää huomioimatta sen, että kristilliset kirkot, jotka suorittavat suurimman osan avioliittoon vihkimisistä, eivät ole vielä muodostaneet kantaa uuteen tilanteeseen. On mahdollista, että avioliittokäsityksen eriytymisen seurauksena osa kirkkokunnista luopuu vihkimisoikeudesta"
Tätä on jopa pidetty jonkinlaisena uhkauksena. Argumenttina on ollut että homoseksuaaleja ei pidä avioon päästämän koska sitten moni uskonnollinen yhteisö voi haluta luopua vihkioikeudesta. Ja siksi laki ei saisi muuttua.
En tiedä mitä tähän voi sanoa ; Kun katsotaan tämän hetken vihkimisoikeutta, niin vihkimisoikeus myönnetään uskonnolliselle yhteisölle. Käytännössä kun tämä ehto täyttyy ja oikeutta hakee, luvan saa. Paitsi että Pro Seremoniat tai Vapaa-ajattelijat eivät sellaista tule saamaan. Sillä jostain syystä vaikka jokainen uskovainen yleensä mielellään huutaa ja hokee siitä että ateismi on uskonto, he eivät tässä yhteydessä halua sille uskontojen oikeuksia myöntää. Tämä on siitäkin merkittävää että monin paikoin ateistejen avioliittoon pääseminen on hyvin vahvasti vaikeutunut. ; Minusta itse asiassa olisi hyvä jos kaikki uskovaisetkin joutuisivat tähän samatasoiseen maistraatin aukioloaikaan sovittamiseen niin kenties virastojen toiminnat - kuten tämän hetken hyvin erikoiset ja äärimmäisen rajoitetut aukioloajat - saataisiin kuntoon kerralla. Näkisivät miten erinomaisen toimiva ja jouheva on se järjestelmä joka saa kirkollisiltakin aina kehua ja muistutusta. (Koska niinhän usein käy kun ollaan ideologisesti suhteessa johonkin käytänteeseen eikä itse jouduta käyttämään sitä vaihtoehtoa. Silloin se vaihtoehto toimii aina niin hyvin.)
Tämä jollain hassulla tavalla demonstroi sitä miten hyvässä asemassa uskonnot ovat. Ne elävät erikoisoikeuksilla verrattuna moneen muuhun aatteeseen, ideologiaan, filosofiaan, elämänfilosofiaan, maailmankatsomukseen .... verrattuna.
Ne elävät ikään kuin privileegoiiden maailmassa kuin suklaaliukuhihnan päähän aseteltu pikkulapsi. Sitten kun joku muu haluaa maistaa konvehdin sieltä tai täältä tämä pikkulapsi pahastuu verisesti. Että jos joku muu saa syödä pinosta niin häntä sorretaan. Koska ilmeisesti pikkulapsen mielessä tämä on hänen karkkiaan ja hänen liukuhihnanpäänsä. Mutta on kyllä jonkin huippu siinä että tämä pikkulapsi selittäisi että jos joku toinen syö yhdenkään konvehdin niin sitten hän itse jättäisi syömättä jonkin erityisen hyvän konvehdin. Ikään kuin karkki olisi kuin kaurapuuroa joka olisi väkisin syötävä jotta saisi luvan jälkkärille. Mutta sellaiseksi sitä meneekin suklaaliukuhihnan päällä. Todellisuudentajuttomaksi. Sellaiseksi että ne koetut ikävyydet ovat itse asiassa vain sitä että ollaan ahneita eikä tajuta että suklaa on yleensä ihmisille jälkiruokaa eikä pääateria.
maanantai 15. helmikuuta 2016
Hilpareiden nimeämisestä
Kun mietitään hilparia, kyseessä on salkoase, jossa on pistokeihään kärkeen liitetty taistelukirves. Toisella puolella on yleensä jonkinlainen piikki tai vasaramainen osuus. Pituudet ovat erimittaisia. Itse asiassa kaikkia salkoaseita vaivaa se, että niitä on nimetty hyvin monella tavalla. Niiden toiminnassa ei kuitenkaan usein ole oleellisia eroja. Itse pidänkin siitä että niitä kutsutaan vain yleisnimillä.
Toisaalta on hyvä huomata että hyvinkin samannäköisillä aseilla voi olla toiminnallisia eroavaisuuksia. Ja tämä tulee esiin kun mietitään mikä erottaa hilparin (halberd) toisenlaisesta hilparista (pollaxe). Tosiasiassa näiden välillä on välimuotoja joten luokittelu on tässä mielessä turhaa. Kuitenkin tavallaan asia on tärkeä.
Usein määritelmää lähestytään kahta kautta;
1: Rakenteen kautta. Tällöin korostetaan että halberd on yleensä rakennettu hieman eri tavalla kuin pollaxe. Pollaxessa on rautavahvikkeisia kiinnikkeitä yleensä neljään suuntaan puuvartta. Mukana on yleensä myös jonkinlainen yksinkertainen kädensuojus joka on yleensä "rinkula varressa". Halberdit ovat taas pidempiä ja niissä on enemmän kyse siitä että keihään varteen kiinnitetään teräosa.
2: Käytön kautta. Tällöin korostetaan että halberd on ollut yleensä kevyesti suojattujen tai ei ollenkaan suojattujen sotajoukkojen käytössä oleva väline. Sitä on käytetty ryhmässä. Hilpari taas on lyhyempi ja sitä on käytetty panssarissa taistelussa toisia panssaroituja henkilöitä vastaan tilanteessa jossa joukkojen sijaan vastassa on yksi tai vain muutama vihollinen.
Näen että nämä kilpailevaa määritelmää itse asiassa tukevat toisiaan, ainakin jossain määrin. Jos mietitään taistelua jossa on kaksintaistelullinen ulottuvuus, pitkävartinen salkoase ei ole optimaalisin keskipitkällä ja lyhyellä etäisyydellä. Tarvitaan lyhyemmällä etäisyydellä toimimista. Tämä asettaa kovempia suojausvaatimuksia puuvarrelle. Ase suojataan pitkäaikaisemmalta kulumiselta ja särkymiseltä niiltä ulottuvuuksilta joilla terän ja puun kontakti muuten olisi odotettavaa. Samasta syystä lisätään pienet kädensuojat ; Lyhyellä etäisyydellä aseen käyttäjän sormet ovat riskissä aivan eri tavalla kuin kauempaa.
Sen sijaan jos olet isona joukko-osastona liikkeellä, on tärkeää että moni ihminen tökkii piikeillä vihollisen suuntaan ja että tässä on pidempi etäisyys.
Toisin sanoen rakenne ja käyttötapa tukevat toisiaan. Toki on hyvä huomata että välimuotoja on paljon. Mutta nämä ovat tietenkin ongelmana kaikissa mainitsemissani selitysmalleissa. En siltikään usko että käyttötavan ja rakenteen välinen skisma on "niin relevantti".
Toisaalta on hyvä huomata että hyvinkin samannäköisillä aseilla voi olla toiminnallisia eroavaisuuksia. Ja tämä tulee esiin kun mietitään mikä erottaa hilparin (halberd) toisenlaisesta hilparista (pollaxe). Tosiasiassa näiden välillä on välimuotoja joten luokittelu on tässä mielessä turhaa. Kuitenkin tavallaan asia on tärkeä.
Usein määritelmää lähestytään kahta kautta;
1: Rakenteen kautta. Tällöin korostetaan että halberd on yleensä rakennettu hieman eri tavalla kuin pollaxe. Pollaxessa on rautavahvikkeisia kiinnikkeitä yleensä neljään suuntaan puuvartta. Mukana on yleensä myös jonkinlainen yksinkertainen kädensuojus joka on yleensä "rinkula varressa". Halberdit ovat taas pidempiä ja niissä on enemmän kyse siitä että keihään varteen kiinnitetään teräosa.
2: Käytön kautta. Tällöin korostetaan että halberd on ollut yleensä kevyesti suojattujen tai ei ollenkaan suojattujen sotajoukkojen käytössä oleva väline. Sitä on käytetty ryhmässä. Hilpari taas on lyhyempi ja sitä on käytetty panssarissa taistelussa toisia panssaroituja henkilöitä vastaan tilanteessa jossa joukkojen sijaan vastassa on yksi tai vain muutama vihollinen.
Näen että nämä kilpailevaa määritelmää itse asiassa tukevat toisiaan, ainakin jossain määrin. Jos mietitään taistelua jossa on kaksintaistelullinen ulottuvuus, pitkävartinen salkoase ei ole optimaalisin keskipitkällä ja lyhyellä etäisyydellä. Tarvitaan lyhyemmällä etäisyydellä toimimista. Tämä asettaa kovempia suojausvaatimuksia puuvarrelle. Ase suojataan pitkäaikaisemmalta kulumiselta ja särkymiseltä niiltä ulottuvuuksilta joilla terän ja puun kontakti muuten olisi odotettavaa. Samasta syystä lisätään pienet kädensuojat ; Lyhyellä etäisyydellä aseen käyttäjän sormet ovat riskissä aivan eri tavalla kuin kauempaa.
Sen sijaan jos olet isona joukko-osastona liikkeellä, on tärkeää että moni ihminen tökkii piikeillä vihollisen suuntaan ja että tässä on pidempi etäisyys.
Toisin sanoen rakenne ja käyttötapa tukevat toisiaan. Toki on hyvä huomata että välimuotoja on paljon. Mutta nämä ovat tietenkin ongelmana kaikissa mainitsemissani selitysmalleissa. En siltikään usko että käyttötavan ja rakenteen välinen skisma on "niin relevantti".
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Monikulttuurisuuden lähestymisestä
On
mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.
Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.
Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.
Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.
Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.
Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.
Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.
Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)
Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.
Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.
Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.
Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.
Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.
Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.
Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.
Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)
Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.
lauantai 13. helmikuuta 2016
Uskollinen
Tästä saisi helposti koherentin muuttamalla jotain kohtaa asiasta. ; Ei olisi sisäisesti ristiriitaista sanoa että on mieluummin hyvän miehen kakkosnainen kuin huonon miehen ykkösnainen.
Kenties tässä on kuitenkin ajettu jonkinlaista ajatusta avoimesta parisuhteesta. Siitä että se ei ole pettämistä jos siitä kertoo. Joissain perheissä on ajateltu että mies ja nainen voivat harrastaa seksiä ja vastaavaa muiden kanssa, kunhan kertovat tästä. Tämänlaisessa kontekstissa tämä meemikuva voisi olla mahdollinen.
On se kuitenkin aika kaukaa haettu...
Näitä miettien on hyvä valmistautua ystävänpäivään.
perjantai 12. helmikuuta 2016
Kuinka karatekoja hakkaajiksi kutsujilla on argumenttiensa kanssa tyhjä käsi - tai pää...
"Tapanilan Erä" on joutunut erityisen kritiikin kohteeksi. Yleensä mielenosoitusten kohteena ovat ilmiöt tai suuryritykset. Se on ensimmäinen tietämäni periaatteessa pieni yritys joka on saanut vastaansa mielenosoituksen. "Rajat kiinni!" -kansanliike on moittinut sitä muutoinkin hyvin ankaralla kritiikillä.
Pahastumisen syy on siinä, että turvapaikanhakijoille opetetaan karatea peräti kahden kurssin voimin ; Yhden miesten kurssin ja yhden naisten kurssin voimalla. Ja tästä asiasta on uutisoitu. (Uutisissa näkyy hauskasti miten miehiä opettaa karateka-nainen.) MV -lehtikin tarttui aiheeseen ja asenteena oli että näin "matut" opetetaan hakkaamaan.
Arman Alizad aukaisi päänsä asiasta tavalla joka on mielestäni oleellinen. Hän muistuttaa verevällä kielellä siitä että puoli vuotta/peruskurssi jostain itsepuolustuslajista ei tee mitään tappokonetta. Samoin virheenä on luulla että itsepuolustuslajit opettaisivat väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Muistutuksena on sekin että uskonto jää Dojon ulkopuolelle, ja treeneissä on pakko kunnioittaa. Itsepuolustuslajeissa kuri ja nöyryys kuuluvat asiaan.
En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos itse olisin karateka olisin pahastunut "Rajat kiinni!" -liikkeen heitoista. En siksi että olisin maahanmuuttaja vaan sen vuoksi että olen karateka. Jos näkemys siitä mitä itsepuolustuslajin harrastaminen tekee ihmiselle on tuo mikä se näyttää olevan, on sisältö niin loukkaava että sitä ei voisi muuta kuin pahastua. Se, että "Rajat kiinni!" -tyypit voivat pitää mielenosoituksiaan ilman että "tappokoneet" tulevat ja hakkaavat heidät voittamattomilla taidoillaan viittaa jo itsessään siihen että itsepuolustuslajit eivät ole mitään machotappokoneaggressiivistelua.
Pahastumisen syy on siinä, että turvapaikanhakijoille opetetaan karatea peräti kahden kurssin voimin ; Yhden miesten kurssin ja yhden naisten kurssin voimalla. Ja tästä asiasta on uutisoitu. (Uutisissa näkyy hauskasti miten miehiä opettaa karateka-nainen.) MV -lehtikin tarttui aiheeseen ja asenteena oli että näin "matut" opetetaan hakkaamaan.
Arman Alizad aukaisi päänsä asiasta tavalla joka on mielestäni oleellinen. Hän muistuttaa verevällä kielellä siitä että puoli vuotta/peruskurssi jostain itsepuolustuslajista ei tee mitään tappokonetta. Samoin virheenä on luulla että itsepuolustuslajit opettaisivat väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Muistutuksena on sekin että uskonto jää Dojon ulkopuolelle, ja treeneissä on pakko kunnioittaa. Itsepuolustuslajeissa kuri ja nöyryys kuuluvat asiaan.
En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos itse olisin karateka olisin pahastunut "Rajat kiinni!" -liikkeen heitoista. En siksi että olisin maahanmuuttaja vaan sen vuoksi että olen karateka. Jos näkemys siitä mitä itsepuolustuslajin harrastaminen tekee ihmiselle on tuo mikä se näyttää olevan, on sisältö niin loukkaava että sitä ei voisi muuta kuin pahastua. Se, että "Rajat kiinni!" -tyypit voivat pitää mielenosoituksiaan ilman että "tappokoneet" tulevat ja hakkaavat heidät voittamattomilla taidoillaan viittaa jo itsessään siihen että itsepuolustuslajit eivät ole mitään machotappokoneaggressiivistelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)