Kun Strip on Tease.

Pornografia on hyvin levinnyt ilmaisumuoto. Tämä tarkoittaa sitä että sitä löytyy yllättävistäkin piireistä. Julkisesti ilmiötä paheksutaan, mutta kuitenkin tosiasiat kertovat omaa kieltään. Esimerkiksi "Ropecon 2010"ssa ollut poliisi Teemu Hokkasen pitämässä "CSI vs. tosielämän rikostutkinta 4.0" -esitelmässä oli muun muassa vitsailua siitä miten pornografia tulee ilmeisesti käyttiksen mukana. Koska kukaan sitä ei tunnusta harrastavansa, mutta käytännössä miltei kaikista koneista sitä löytyy jostain kovalevyn nurkasta pitkän ja oudon kansiopolun takana.

Siellä missä on kysyntää on tarjontaa. Ja tarjonta ei synny ilman tekijöitä. Kun tarjonta on laajaa, samoin tekijöitä on paljon. Tämä johtaa siihen että maailma tarjoaa yllätyksiä. Tämä juttu on näistä yllätyksistä.

"Aarne Ankka (osa III)":ssa on strippi "Aarne Ankka in a Love Story". Tarinan ydin on siinä että Aarne kohtaa itselleen harvinaisen aidon, puhtaan ja väärentämättömän tunteen. Hän rakastui sievään lähikaupan kassa -apulaiseen. Aarnen silmissä hän näytti olevan täysin viaton, "hänen kauriinsilmänsä kavahtivat sellaista maailmaa jossa pahat sedät ja kuolaavat raiskaajat asuvat." Aarne ei nähnyt kassa -apulaista lainkaan seksuaalisena, "Uskomattominta oli ettei Aarne kyennyt ajattelemaan tyttöä seksuaalisesti, vaan kaiken puhtauden ja viattomuuden ilmentymänä." Aarne kirjoittaa sonetteja ja runoja joita hän kainouttaan jättää viemättä ihastuksensa kohteelle. Myöhemmin tyttösestä paljastuu karu puoli kun Aarnen ystävä Krille Krokotiili tulee vierailulle ja näyttää : "Se tyttö on tässä pornolehdessä. Oletkos mokomaa nähnyt?"

Tämä tarina nostaa pornografiaan uusia puolia. Perinteisessä näkemyksessä paljastuminen olisi nimen omaan naiselle nolo asia. Tarinassa Aarne tuntuu miltei uhrilta. Toisaalta tämä murtaa stereotypian naisesta jonka ajattelisi "puuhaavan pornoa".

Tosielämästä löytyy hieman vastaava yllätys. (Se ilmaiseksi saamani) pornolehti "erotica 1/2010" (pahoittelen lähteideni suppeutta, mutta toisaalta siitä voi olla ylpeäkin) nimittäin kertoi Asia Carrerasta, jota kuvaa seuraava esittely "ihmelapsi New Jerseystä, mensan jäsen, konserttipianisti Carnage Hallissa 14 -vuotiaana, englanninopettaja Japanissa 16 -vuotiaana." Korkeakulttuuri ja älykkyys eivät liity kovin vahvasti mielikuvissamme pornografian ammattilaisuuteen. Seuraava aukeama tosin tietää kertoa että "Asia Carrera pakeni 17 -vuotiaana kotoaan jossa japanilainen isä ja saksalainen äiti pitivät armotonta kuria ihmelapselleen."

Omassa elämässänikin löytyy aiheeseen sopivaa tavaraa.

Olin nimittäin eräässä vaiheessa töissä, jossa eräänä päivänä alkoivat liidellä huhut. (Anteeksi epämääräinen ja täsmentämätön paikan määrittely.) Huhut koskivat erästä naistyöntekijää. Hän oli tienannut rahoja kevyemmän pornografian puolella. Hän ei vaikuttanut "sellaiselta tytöltä". Käyttäytyminen oli hyvin asiallista ja korrektia - ainakin jos esimerkiksi minun vähän viistoon ja poliittisesti epäkorrektiin olemistapaan vertaa.

En minäkään olisi juttua tyhjiltään uskonut, mutta skeptikollekin oli tarjolla evidenssiä. (Materiaalia tuotiin näytille, ah tätä työpaikan solidaarisuutta.)

Tilanne oli luultavasti hieman hankala kaikille. Omalla kohdalla kaiveli eniten se, että kuvat olivat vain yhdennäköisiä. Siksi minun teki mieleni kysyä oliko se varmasti hän vai joku muuko vain. Mutta kysymyksen esittäminen ääneen olisi esittänyt nähneeni kuvat. Ja on oikeasti paha olla se työpaikan ensimmäinen joka on tunnustamassa tämänlaista asiaa. Etenkin jos jatkona on, että kaikki tietää ja kaikki on myös nähneet.
1: En siis alkanut kuvittelemaan häntä alasti tai mitään, kenties muuten kyllä, mutta tämä vaivaantuneisuus vei kaiken tilan..

Aarnen maailman lähikaupan kassat ovat tavallaan "läsnä". Siksi minunkin tekisi mieleni lausua jotain Aarnen tapaista "Jos Stagneliuksen aikana olisi ollut pornolehtä ei piruparka olisi runoillut riviäkään." On kuitenkin kenties syytä laittaa poliittisesti korrekti hurskastelu syrjään : Pornon tuomitsemispuhe toki antaa itselle hyvän julkisuuskuvan. Ilmiö tuntuu kuitenkin olevan kaksisuuntainen. Tarjonta voi vetää kiusaukseen, mutta kysyntä lisää kiusausta tehdä.

Pornografian tekeminen on yksilön valinta. Mutta on samalla selvää että ilman kysyntää tarjonnalle ei olisi palkkausta. Kenties osa vastauksesta löytyy sinunkin kovalevysi tutkituilta reunamailta.

---

Pikaisesti vilkaisten tämä teksti voi tuntua toisinnolta blogaukseen "Langennut mutta ei enkeli". Esimerkkien aihe on samanlaatuinen : Se että yhdessä puhutaan prostituoiduista ja toisessa pornografiasta tuntuu hieman "kosmeettiselta". Mutta se ei ole teemaltaan toisinto.

Aina ilkeät skeptikot.

Tänään olin äkäinen. Syynä oli "Paholaisen Asianajajaan" kirjoittanut kommentaattori. Jutussa käsiteltiin taikauskoa intiassa. Kommentoija pelkäsi "raskaansarjan dehumanisointia". Hänestä oli ikävää että asioita lähestytään faktat kertoen. Kommentoijasta tämä johtaa castakkainasetteluun, pelkoon ja ennakkoluuloihin. "Kiusaamisen vaara voi esiintyä siten, että taikausko on uskojalleen tärkeää, hän kokee häiritsevänä ja loukkaavana sen arvostelun ilman, että kokee sen tapahtuvan häntä uhkaamatta. Kiusaaminen voi tuntua epäreilulta ja raukkamaiselta, koska yleensä uskoja on positiivisen väitteen esittäjä ja skeptikko ei muuta tee kuin problematisoi, ei anna mitään tilalle eikä hänellä juuri ole mitään, mitä kohtaan taikauskovainen voisi hyökätä takaisin. Siispä pelottava tilanne."
1: Ylipäätään en ymmärrä koko "hyökätä vastaan" -asiaa. Jos meillä on aiheena vaikkapa avaruusolennot, pitää asiasta voida puhua faktoina. Ja jos jompi kumpi puoli näyttää häviävän keskustelun, ei hävinnyt voi vaan ruveta selittämään että tilanne on epäreilu koska hänellä ei ole vasta -argumentaatiomahdollisuutta. Sillä tosiasiassahan tilanne on niin että jos skeptikko väittää että "ei ole hylkeitä", voi ihmienn viedä hänet korkeasaareen katsomaan niitä. Näin toisen näkemys - väite hylkeiden olemassaolottomuudesta - on taastusti murskattu ja vahvasti. Näin ollen skeptisyys ja kriittisyys ei anna mitään kritiikkisuojatilaa.

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä ydinasiasta. "taikausko ei häviä varmaan koskaan ja vuoropuhelu ei voi lähteä pelkästään faktojen latomisena pöydälle, ei ainakaan ruohonjuuritasolle." Syynä on se, että taikauskovainen on sitonut identiteettinsä näkemykseen. Tätä kautta taikauskovainen kokee asiaan kohdistuvan kritiikin kohdistuvan itseensä. Vaikka puhutaan asiasta, hän ottaa itseensä. Syynä on vanha tuttu yhtälö, jossa henkilö välttää maailmankuvansa vastaista aineistoa ja sen mukanaan tuomaa kognitiivista dissonanssia, mielenrauhan järkkymistä, assimilaatiolla, eli keksimällä miksi ongelma ei ole aito ongelma. Tästä seuraa ovelaa kikkailua, rationalisointia, eikä tälläistä ihmistä voi käännyttää, lopputulos on "tortuca". Tai Lawin käsityksen mukaan "intellectual black holessa", älyllisessä mustassa aukossa, josta pois kääntyminen on mahdotonta.

Itsekin kyseenalaistan koko järkevän argumentaation tämänkaltaisten ihmisten kanssa. Väittely tälläisessä tilanteessa taatusti "aikaansaa välien tulehtumista."

Ongelma onkin kauempana, jo perusasetelmassa ja asennoitumisessa. Kommentoija ottaa skeptismin hyökkäyksenä, jonka perusideana olisi debunkata taikausko maailmasta. Virhe on siinä että erimielisyys nähdään aina ja automaattisesti käännytyspyrkimyksenä. Oman mielipiteen ääneen lausuminen on ikään kuin pakote muiden toimia samoin. En ylipäätään pidä tästä asiasta.
1: Minua on huvittanut esimerkiksi miten Randiin on liitetty sanoja jotka liitetään uskonnollisiin johtajiin. Skeptikot eivät näitä liitä. Jostain syystä skeptikoiden vastustajat liittävät näitä termejä asioihin enemmän kuin mielellään. Skeptikot nähdään suorastaan olkiukkomaisesti käännyttävinä uskovaisina. Luotan että takana on suoran pahantahtoisuuden sijasta projisointi, eli se että syyttäjät näkevät omat epämiellyttävät piirteensä muissa.

Jos ihminen tykkää faktaperustaisesta lähtökohdasta ja argumentaatiosta, hän voi tätä tehdä ja esittää. Sellaista ultimaattumia ei olekaan että pitäisi tehdä vain sellaista teksitä josta joku jossain ei ärsyyntyisi. Päin vastoin, ainakin minä pidän suorastaan hyveenä sen että puhutaan asiasta eikä ihmisistä, ilmiöistä eikä keskustelijoista. Tämä on toki vaikeaa enkä siinä aina itsekään onnistu. Mutta en missään tapauksessa esitä että "prioriteettina ensimmäisenä on ihmiset ja heidän tarpeidensa huomioon ottaminen, jotta kontakti syntyy eikä vastakkainasettelu vain kärjisty." Minun kantani on että jos ei pysty häviämään ei pidä pelata. Kohteliaisuus minulle on juuri sitä että ei vedetä mitään asian ohi, eli siirretä puheenaihetta tai aleta puhumaan ihmisistä, vaan sen sijaan puhutaan asiasta.

Mutta vielä pahemmaksi tilanne menee, kun huomaa kommentoijan tavan käyttää "positiivista väitettä" ja "negatiivista väitettä". "uskomusten alasajo ilman kunnon puolustettavaa ts. omia positiivisia väitteitä on kohtalaisen suojattu asema, jossa kaiken energian voi siirtää alas ajoon ja kaiken työn siirtää positiivisen väitteen esittäjälle" Tämähän on toki todistustaakan mukaista.

Mutta kommentoijalla on huomio tähän liittyen. Ja tällä hän yrittää tuomita käännyttävät skeptikot mutta ei käännyttävää taikauskoista. "Mikä vain vahvistaa ongelmaa on, että skeptikolla ei yleensä ole (tieteellisiä teorioita lukuunottamatta) useinkaan juurikaan puolustettavaa. Yleensä asema on norsunluutorni, jossa vain kritisoidaan oppositiosta tekemättä positiivisia väitteitä yhtään" Hän on huomannut olennaisen kohdan ja suluttanut tämän. Virhe on kuitenkin jo tapahtunut.

Skeptikoilla on maailmankuva puolustettavana. Ja tieteellisissä teorioissa on ns. "pirusti substanssia". Se on suorastaan tulvillaan positiviisia väitteitä. Ja tämä on jatkuvasti hyökkäyksen alla.
1: Esimerkiksi jos puhutaan avaruusolennoista, työmäärä ei ole kovin valtava avaruusolentojen kannattajilla. Aivan aikuisten oikeasti tilanne on toistuvasti ja yleensä, ellei peräti aina, niin että avaruusolentojen kannattajat näyttävät suttuisen kuvan iternetistä ja skeptikko pakotetaan näkemään vaiva etsiäkseen syyn ilmiölle.
2: Kreationismita tämä taas on tuttu "en ymmärrä miten evoluutio voisi tuottaa asian X" -haaste esittäminen ja muu vastaava on tuottanut jopa sellaisia käsitteitä kuin argument from personan incredulity -argumenttivirheen ja Gish gallop -väittelystrategian jossa yksi kreationisti rummuttaa sarjan haasteita mutta ei anna omalle näkemykselleen mitään tilaa. Humoristisesti näin, vaikka kreationistilla on positiivinen kannanotto yliluonnolliseen Jumalaan.

Lopputuloksena on se, että kaikki ovat kenties aggressiivisia toisiaan kohtaan, mutta vain skeptikoiden aggressiivisuutta pidetään destruktiivisena. Skeptisen mielipiteen ääneen lausuminen on jostain syystä jo perussävyltään epäeettistä ja loukkaavaa. Kenties faktapohjainen meno on kovaa ja heikompia hirvittää. Mutta mikä pakko on?

Minusta skeptismi tarkoittaa sitä, että jos vastaan tulee joku ihminen joka kertoo jotain, ja pitää sitä tärkeänä ja totena joka sinunkin pitäisi uskoa, niin silloin alkaa miettimään onko se sellainen asia johon uskotaan todisteiden perusteella, vai onko sen takana perinne, auktoriteetti tai subjektiivinen ilmestys. Skeptikko on se, joka kuullessaan kertomuksen asioista joita pidetään totena ja sellaisena että se tulisi se ottaa vakavasti, hän kysyy sen perään minkälaisia todisteita asian puolesta on. Ja jos niitä ei ole, suhtaudutaan erittäin varovaisesti eikä uskota sanaakaan heidän väitteistään ilman hyvää syytä. Miksi tämä olisi kauheaa?

Tiedämme syyn. Koska ihmiset sitovat identiteettinsä asioihin joille ei ole juuri minkäänlaisia todisteita. Eivätkä he siedä sitä että puhutaan asioista, eikä aleta puhumaan siitä miten ihania yksilöitä tämän näkemyksen kannattajat ovat. Ja he kokevat että tämä on kiusaamista. Mutta siinä missä aito kiusaaminen on toiminnan rajoittamista ja oikeuksien kieltämistä, on heidän kiusaamisen kokemuksensa pikkumaisuutta jossa omia oikeuksia yritetään päin vastoin laajentaa. Kiusallisista asioista ei saisi puhua, jos joku on erimielinen tämän tärkein rooli on olla hiljaa. Jotta kaikki ääni joka kuuluu hivelee omaa pikkupikku egoa.

Se on se koko joten sitä käytellään.

Historiallista miekkailua lähestyttyessä ongelmana on se, että sen ajan muodin "standardin" mukaista miekkaa on kutsuttu miekaksi. Siksi se on muuttunut hyvinkin paljon ajan saatossa. Ei ole sattumaa että minulla on kaksi "käyttömiekkaa", jotka ovat molemmat määritelmälliseti pitkiä miekkoja. Eivät puhtaasti yhdenkäden tai kahdenkäden miekkoja. Kuvassa ne ovat vierekkäin, joten on helposti huomattavissa että ero on yllättävän suuri.

Koko vaikuttaa paljon myös siihen, miten miekkaa käytetään. Esimerkiksi Fiore dei Liberi käytti "Fior di Battagliassa" (1400 -luvulla) "melko lyhyttä miekkaa". Miekan lyhyys ja keveys tarkoittaa sitä että miekalla ns. "voi kikkailla". Sen vuoksi lähes puolet Fioren tekniikoista ovat sellaisia että käsi otetaan pois miekan kahvalta. Joko pommelilla lyödään päähän tai vapautunut käsi voi esimerkiksi tarttua toiseen. Tai sitten käsi siirtyy pitämään miekkaa terältä.

Myös Joachim Meyerillä oli "Gründtliche Beschreibung der kunst des Fechten" (1570 -luvulla) miekka. Se taas oli kooltaan huomattavasti massiivisempi. Sen vuoksi sitä käytettiin vahvemmin kahdella kädellä. Läheskään yhtä moni tekniikka ei perustu siihen että miekka on vähän aikaa yhdessä kädessä.

Tekniikoiden täytyy tietysti sopeutua vallitseviin käytänteisiin. Jos kikkailu ei onnistu, kikkailun on syytä jäädä pois. Itse asiassa toimivan tekniikkavalikoiman ja miekan suhde toisiinsa on kaksisuuntainen. Jos pidät tietyntyyppisestä actionista vaikka siksi että sillä on ajan henkeen sopiva kuva (näppärä pistely vai miehekäs huitaisu). Tämä määrää minkälaiseksi miekkaa kannattaa muokata. Ja toisaalta jos on muodikasta kantaa tietynlaista miekkaa, on luonnollista että gentleman harjoitteli niin että ei saattaisi itseään häpeään ja häviöön muodikkaan aseensa kanssa.

For fun or profit

Tiedettä lähestytään usein hyödyn takia ; Näemme valkotakkisen Pasteurin vakavasti keksivän pelastavia lääkkeitä. Tiedemies on jopa lähes maagikko ja ihmeidentekijä. "Aardvarchaeologyn" Martin Rundkvist antaa tälle tasapainoa. Hän on arkeologi, ja hänen mielestään arkeologian rooli on se, että se on hauskaa.

"I advocate archaeological hedonism. While of course upholding our public duties as custodians of the archaeological record, we should as far as possible avoid studying anything that is boring. Archaeology is after all not useful to anyone in the sense that food and housing and healthcare are useful. The hallmark of good archaeology, instead, is that it is fun."

Luonnollisesti ajatukseni siirtyivät enemmänkin filosofian suuntaan. Sillä filosofian - ja filosofien - rooliaa voidaan katsoa monella tavalla.

Moni ajattelee että esimerkiksi normatiivisen tieteenfilosofian ammattitaito tekisi pätevän tiedepoliisin. Tämä on hieman kuten sen Pasteurin rooli tieteessä. Moni kuitenkin katsoo että kun tieteenfilosofi keksii tieteen ominaisuuksia, hän onkin kenties enemmän tarkkailijan roolissa. Tätä kautta "tieteen normejakin" säätävät filosofit olisivat tavallaan tieteensosiologeja ; Ludwig Wittgensteinin mielestä "Filosofia toteaa vain sen, minkä jokainen myöntää."

Filosofian tärkein rooli voikin siksi lähestyä Aristoteleen lausumaa "Filosofia näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja." Esa Saarinen laittoi sitaatin lukion filosofian oppikirjan kanteen.

Pefletti

"Dead flies Window currents Once had headaches from Misunderstanding of glass. "
(Weird poems, Strange hymes)

"Unkuri" nosti esiin pamflettien tekemisen, sain siellä jopa jonkin joka miltei muistuttaa haastetta. Nimiä mainittiin ja omanikin vilahti. "kaino toivomus: kirjoittakaa pamfletti. koska vain, mistä ikinä, mutta ei mihin tahansa, vaan omaan blogiinne."

Ajatus minusta pamfletin kirjoittajana tuntui suoraan sanoen vieraalta. (Hyvät)Pamfletithan ovat yleensä (1) helppotajuisia (2) pyrkimykseltään aktiivisia, eli neuvovat miten pitäisi elää (3) ajankohtaisia (4) poliittisia.

Yksikään neljästä kohdasta ei tunnetusti sovi minuun. En ole neuvomaan ketään, ja haahuilen liikaa ollakseni konkreettinen läsnäoleva toimija. Ja politiikan käytännön hoidossa olen yksinkertaisesti onnettoman pihalla.
1: Asiaa ei tietysti helpottanut se, että hyviäkin pamfletteja on tehty. Esimerkiksi Jussi K. Niemelän kirjoittama "Sosiobiologiaa humanisteille ja muille vasta -alkajille" pakottaa tähtäimen turhan korkealle.

Ensi alkuun ajattelin että pamfletti on myös sosiaalinen ilmiö. Siinä annetaan lappu ja luullaan että tehdään jotain. Näin ei tietysti käy. Harva ihminen lukee edes lyhyttä pamflettia.
1: Ja vaatii kiven kärsivällisyyttä esimerkiksi lukea Niemelän koko pitkä pamfletti läpi. Moni on varmasti jättänyt kesken.

Siksi päädyin ensin seuraavanlaiseen tuotokseen: Tarkkaavainen ihminen huomaa että siinä ei ole aidosti tekstiä. Siinä on vain syheröä joka on asetettu niin että pikainen katsaus näyttää että siinä olisi sanoja, rivejä ja tekstiä. Tämä pamfletti olisi surrealistinen kannanotto lappujenjakeluun.

Mutta sitten keksin että minulla olisi oikeasti pamfletin kokoinen sanoma. Se ei tosin sanoisi mitä pitäisi tehdä, vaan miten. Aiheena oli ignoraatio ja tiedostaminen. (Näkökulma näin koska kunnon Verevän pamfletin täytyy vastustaa jotain, ajaa vallankumousta ja nostaa esiin valta jota kumotaan.) Vastustamani asiat tiivistyvät "ei minkään tekemiseen." Se vain jakautuu siihen että ei konkreettisesti tehdä mitään. Tai sitten tehdään jotain abstraktia joka ei aidosti vaikuta asiaan.
1: Passiivisuuden vastustaminen on tietysti tavallinen teema pamfleteissa. Mutta erikoiseksi sen tekee se, että nykyään tiedostaminen on synnintunnustus ja anteeksianto, rippi joka ratkaisee oman eettisen dilemman vaikuttamatta tapahtumaan mitenkään. Kenties osana laajempaa ilmiötä jossa keskiöön on otettu egoistisest yksilön mielenterveys, mutta johon on vain liitetty uskonnollinen anteeksiantopuhe.

Näin syntyi "lopullinen pamflettini". Siitä ei tullut hieno. Mutta hei - ei pamfletit yleensä olekaan sellaisia! :

---

TIEDOSTA VÄHEMMÄN - TEE ENEMMÄN.Ulkomailla nälkään kuoleva lapsi : Hänellä on nälkä. Häntä ei kiinnosta se tunnetko sympatiaa häntä kohtaan. Paitsi jos tämä tuo hänelle ruokaa.

Katuojassa örisevä koditon pultsari : Hänellä on kylmä. Häntä ei kiinnosta moraaliset selitykset siitä miten hän on ansainnut tilansa. Häntä ei kiinnosta hymyiletkö hänelle kannustavasti tai koetko häntä kohtaan sääliä. Häntä kiinnostaa yösija ja seuraava pullo.

Koulukiusattu lapsi : Hän on yksin ja piinattu. Hän ei saa hyvää mieltä siitä että itket kotona vanhemmillesi, kun kiusaamisen seuraaminen sivusta on sinulle vaikeaa. Kiusattua kiinnostaa se, että auttaisit.

Äskettäin eronnut yksinhuoltajaäiti : Hänen tilanteensa ei kohennu sillä että tiedostutte työpaikalla yhteisvoimin hänen tilanteestaan juoruamalla ja puimalla jokaisen tilanteeseen liittyvän yksityiskohdan. Ei auta vaikka yhteisvoimin kauhistelisitte lähtenyttä miestä tai muita asioita. Häntä voisi auttaa se, että olisit hänelle kaverina.

Maahanmuuttaja : Hän ei osaa kieltä ja hänen on vaikeaa saada töitä. Hänellä voi olla traumaattisia kokemuksia menneisyydessään. Hänen koulutuksensakin kanssa voi olla vähän niin ja näin. Hän on näiden asioiden vuoksi helpommin syrjäytymässä. Tästä voi seurata rikollisuutta. Häntä ei kinnosta tietää tätä, koska se pahentaa tilannetta, ulkopuolella ja oudoksuttuna olemista, entisestään. Häntä kiinnostaisi kenties ottaa osaa yhteisöön sen sijaan että olisi ulkopuolinen, ainakin jos hänen kuulumisensa yhteisöö otettaisiin vakavasti.---~ [toinen puoli paperista] ~---Usein pahoihin asioihin suhtaudutaan siten että niille ei tehdä mitään. Tämä on ignoraatiota. Tällöin asialta suljetaan silmät ja kuvitellaan että sitä ei ole.

Toinen tapa on tiedostua asiasta, jolloin asia synnyttää huolta. Tätä puimalla asia kuitenkin usein siirtyy siihen että maailmanparantaja keskustelee oman olonsa paremmaksi ja itse asia jää tekemättä. Näin tiedostaminen on vain lupa jatkaa niin kuin eli ennen asian tiedostamista.

Usein ihminen voisi tehdä konkreettisia ja vaikuttavia asioita. Mutta hän joko kävelee ohi, tai siirtää asian abstraktille tasolle. Tämä tapahtuu joko niin että pelkkä aiheesta keskusteleminen olisi samaa kuin käytännön toimi joka muuttaisi asiaa. Tai niin että toiminta siirretään abstraktille ja kaukaiselle tasolle, jolloin asialle ei välttämättä tehdä mitään koska sen nähdään johtuvan jostain hyvin suuresta, kuten maailman kaupallistumisesta. Tässä sivussa unohtuu helposti että vaikka syy voi olla suuri asia, ikäviin seurauksiin saa paranusta pienemmilläkin toimilla.

Jos pidät jotain ilmiötä pahana, ei tilannetta auta se, että pamahdat uskoon ja lähdet levittämään sanomaa maailmanlopusta joka tulee pian. Toteutuvat vain Saarnaajan sanat "Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää" - asiat tulevat tietoon, mutta se ei vähennä konkreettisia asioita. Tiedostuminen tässä muodossa tuo vain tuskaa.

Saman huomion tehneen ei kannata myöskään lähteä huomauttelemaan pahan ongelmasta, ja lähteä taistelemaan uskontoa vastaan. Koska uskonnon poistaminen ei vaikuta itse asiaan.

---

Alkukuvassa on valtavan iso kärpänen, joka pörisi huoneistossamme. Väijyin ja onnistuin nappaamaan sen kiinni. Kuvasin sen heti tämän jälkeen ja katselin kuinka se yritti löytää pakotietä vaikka pakomahdollisuutta ei ollut. Ei ollut kärpäsenmentävää aukkoa. Hetken sitä katsottuani en hennonut tappaa otusta, vaan kärräsin mokoman raivostutttavan pikku öttiäisen pihalle.

Dawkinsin kusipäisyyden jäljillä.

Richard Dawkinsillahan on maine. Maine "raivoisana" ateistina, hän on "militantti ateisti". Lisäksi hän kohtelee uskontoa kovalla kädellä, joten hän on epäkunnioittava. Kova kieli ja poliittisesti aktiivinen olemus joka vastustaa uskontoa tuoden sen huonoimmat puolet, mutta joka yrittää antaa ateisteille lisää ääntä. Tämä tarkoittaa sitä että Dawkins on kusipää.

Tälle asialle olenkin omistanut koko tämän blogaukseni.

Sopimaton kieli.

Ensi alkuun on todellakin pakko huomauttaa että etenkin julkisissa, ei kirjoissa tehdyssä ilmaisussa, Dawkinsin kieli on hyvin... sanoisinko "värikästä" ; "Ignorant", "stupid", "idiot" ... ja monet muut vastaavat pilkkasanat kuuluvat hänen aktiiviseen sanavarastoonsa.

"Jumalharhasta" löytyy myös esimerkki hyvin karusta kielenkäytöstä jota ateisti kohdistaa uskovaan. Kova kieli kohdistuu Richard Swinburneen. Swinburne keskittyi vastaamaan pahan ongelmaan. Hän oli selittänyt että Jumala on sallinut esimerkiksi Hiroshiman pommin jotta ihmiset voisivat näyttää urheutta. Tämä logiikka tarkoittaa sitä että jos yksikin ihminen vähemmän olisi kuollut tai kitunut, olisi maailmalla ollut vähemmän mahdollisuutta näyttää urheutta. Tähän vastakommentoija oli tyrmistynyt ja suutahtanut "Mätäne Helvetissä".
1: On toki hyvä miettiä onko tämä kovasanainen lause pahempaa etiikkaa kuin Swinburnen selitys jossa tuhoisa pommi voidaan oikeuttaa. Mutta varsinaisesti lausunto ei kuitenkaan ole argumentti.

Yllätys tuleekin siitä, miten Dawkins on tuottanut valtavan paljon tekstiä siitä miten tämä karu kielenkäyttö, puhetapa, on laitettava kontekstiinsa.

Dawkins huomautta nimittäin siitä, miten hänen käyttämänsä aggressiivinen kieli on tavallista julkisessa puheessa. Poliitikotkin käyttävät karuja syytöksiä ja jopa solvauksia. Ja uskovaisetkin käyttävät niitä. Keskustelurintama on niin täynnä epäkunnoittavuutta, "evolutionisti" rinnastuu aina muun muassa natseihin, epäeettisyyteen, nihilismiin, kidutukseen, hirmutekoihin ... Asiasta keskustelun sijasta sitä saa kuulla henkilökohtaisia hyökkäyksiä. Politiikassa ja muussa julkisessa puheessa tämä itse asiassa "kuuluu vähän kuin asiaan".

Konteksti on se, että kovien sanojen käyttö on enemmän normaalia kuin poikkeus, kun tarkastellaan uskovaisten kielenkäyttöä. Sitä puhetapaa, asennetta ja adjektiiveja, jolla he ateisteja käsittelevään tekstiin laittavat.

Dawkinsin laittamat otteet ateistejen kristityiltä saamista kirjeistä ovat varsin puhuttelevia. Dawkins antaa näytteitä kirjeistä, joita julkisuuteen menneet ateistit saavat. Eräs kirje päättyy sanoihin "Aseeni on ladattu." Niissä toivotaan ateistille tuskallista sairautta. Ja osassa sanotaan että tekisi mieli tehdä pahaa, mutta että uskova tietää että Jumalan rangaistus on hirveämpi kuin mitä hän ikinä voisi tehdä. Tästä kirjeen kirjoittava uskova näyttää peräti saavan lohtua elämäänsä ja haluaa tietysti levittää tämän tiedon eteenpäin.
1: Uhkailujen kohdalla on selvää että se johtaa helposti kielen karkeutumiseen ja nuivempaan suhtautumiseen. Tämä ei ole etiikkaa vaan sitä miten normaalin ihmisen mieli toimii. Tässä onkin hyvä huomata että aggressiivinen kieli voikin olla seurausta jostain jonka uskovainen julistaja mielellään unohtaisi. - Siksipä tätä huomiota ei heidän lauselmissaan koskaan ikinä missään nähdäkään.

Laitan kuitenkin hieman lievempiä esimerkkejä:
1: McGrath käyttää varsin mielenkiintoisia adjektiiveja kuvatessaan Dawkinsia. Jo yleiskäsitteeksi yritettyä sanaparia, pilkkanimeä, uusateismille on ollut "militantti ateismi". Tämä on juuri samanlaista kielenkäyttöä kuin mistä Dawkins tuomitaan.
2: Samoin esimerkiksi kreationistien teksteissä ei ole loukkauksia säästetä, ei ole koskaan säästetty eikä koskaan tulla säästämäänkään. Evolutionistit saavat konetuliaseen luotiryöpyn tapaan sarjatulella mitä erikoisempia syytteitä. He ovat huijareita, moraalittomia, ja sortavat kreationisteja. Heitä ei kuitenkaan kutsuta "militanteiksi uskovaisiksi" - päin vastoin, jos vihjaatkaan tähän suuntaan tulee vastaan kovasanaista syytöstä "vainoamisesta".

Mielenkiintoista onkin se, miten uskovaiset puolustavat omaa kielenkäyttöään "kun Dawkinskin käyttää" -tyyppisellä puolustuksella. [Joka jo itsessään on tu quoque -päättelyvirhe.] Tätä käytetään hyvin ahkerasti ja lopputulos tässä uskovaisten innolla harrastamassa retorisesa kikkailussa on se, että kaikki käyttävät karua kieltä, mutta vain toisten karu kielenkäyttö on huono asia, kun toisilla taas on "hyvä syy" siihen. Kaikki tekevät samalla tavalla väärin, mutta vain yksi taho tuomitaan.

Tämä kertoo siitä että kyseessä ei ole tasapainoinen tai reilu tilanne. Ateisti on altavastaajana. Tätä kautta päästään yhteen olennaiseen kohtaan.

Aktivismi.

Dawkins nostaa asian esiin siten, että uskonnonvapaus muistuttaisi mielipiteenvapautta. Mielipiteenvapaus ei tarkoita sitä että mielipidettä ei saisi kritisoida. Tai erimielistä mielipidettään ei saisi tuoda julki. Uskonnonvapauden kohdalla taas on annettu selvästi erikoisoikeus tähän. Dawkins ottaa esiin homoseksuaalien käsittelyn: Uskonto on katsonut että sen "laillisena oikeutena syrjiä homoseksuaaleja." Uskovaiset pitävät tätä kansalaisoikeustaisteluna jossa homoseksuaalien vastustajat ovat altavastaajina ; Puolustus on se, että "Kristityt joutuvat ottamaan kantaa oikeuteensa olla kristitty." Nytkin jos nämä ihmiset perustaisivat kantansa sananvapauteen, heihin voisi suhtautua vastenmielisen myötämielisesti. Mutta siitä tässä ei ole kyse.

Dawkins reagoi käytökseen kirjoittamalla että "Oikeus olla kristitty" näyttää tässä tapauksessa tarkoittavan "oikeutta työntää nenäänsä toisten ihmisten yksityiselämään". Homoseksuaalejen syrjintää suosiva oikeudenkäynti kuitenkin perustuu vastaoikeudenkäyntiin oletettua uskonnollista syrjintää vastaan! Ja laki näyttää kunnioittavan tätä. Tästä ei selviä sanomalla "Jos yrität estää minua loukkaamasta homoseksuaaleja, se on ennakkoluulojen vapauden vastaista." Sen sijaan siitä näyttää selviävän sanomalla "se loukkaa uskonnonvapauttani". Mikä tarkemmin ajatellen on näiden ero? Silti jälleen uskonto voittaa kaiken."

Uskonnoilla on yhteiskunnassa erikoisasema. Tästä päästään toiseen kirjan suurempaan yllätykseen. Dawkinsin näkökulma uskontokritiikkiin on vahvasti poliittissävyinen. Ja hän tunnustaa tämän avoimesti kirjassaan.
1: Siksi on hieman erikoista että itse toiminnassa poliittisesti aktiiviset kreationistit -esimerkiksi he ovat säännönmukaisesti joko lakituvassa tai lehdistössä kouluopetusasioihin vaikuttamisessa - ovat ottaneet Dawkinsin hampaisiinsa ja syyttäneet tätä siitä että tämä on poliittisesti aktiivinen. Ja esittävät tämän aivan kuin kyseessä olisi heidän oma huomionsa, jonka Dawkins olisi yrittänyt piilottaa.

Dawkins selittää asiaa demokratialla. Luvussa jossa esiin tulee maineikas sanapari "kissojen paimentaminen" - jolla kuvataan sitä että ateistit ovat individualisteja, ja siksi he ovat aatteellisesti hajallaan - Dawkins selittää että ateistit ovat olleet hyvin hiljaa, ja että heillä ei ole sellaista asemaa joka ateistejen lukumäärällä voisi luulla olevan demokraattisessa maailmassa.

Dawkins kertoo aivan suoraan että uskonnollisia aktivisteja on valtavan pieni määrä mutta niillä on kokoonsa nähden valtavan suuri vaikutusvalta. Dawkins viittaa tilastoihin, jotka näyttävät että ateisteja on yhteiskunnassa enemmän kuin esimerkiksi juutalaisia. Mutta silti ateisteilla ei ole vaikutusvaltaa.

Dawkins sanoo aivan suoraan että Pat Robertsonilla - joka voi sanoa lähetyksessä että hän tarvitsee 6 miljoonaa dollaria tai Jumala tappaa hänet, ja saada valtavasti lahjoituksia uskovaisilta pelkästään tällä on liikaa valtaa jotta heidät vain voisi unohtaa.

Tästä päästään taas yhteen erikoiseen pääteemaan. Nimittäin siihen miten Dawkinsin näkökulmaa on pidetty kristinuskoa vääristelevänä.

Nähdään vain uskonnon pimein puoli.

Dawkinsia pidetään röyhkeänä ja militanttina koska hän esittää uskonnot aggressiivisessa sävyssä. Hän nostaa esiin ikäviä uskonnon asioita. Häntä moititaan siitä että hän ei nosta esiin kritisoitavaksi esimerkiksi Tillichiä ja muita huipputeologeja.

Dawkins perustelee näkökulman suoraan kirjassaan. Syynä on se, että uskonto ei käytännössä ole näitä "teologisia saivarteluja". Ja jos olisi, se johtaisi siihen että esimerkiksi lapsia ei saisi laittaa kristityiksi koska he eivät ymmärrä Tillichin argumentteja. Valtaosa uskovaisistakaan ei ole syventynyt teologian hienouksiin eikä tätä pidetä ongelmana heille. Jos joku sanoo olevansa kristitty, häneltä ei tentata sitä onko hän perillä näiden huipputeologien näkemyksistä ja osaako hän fiksusti argumentoida niillä.
1: Jos kristinusko on sitä että pitää osata Tillich, olisivat ainakin lapset tietysti tämän käsittämisen ulkopuolella. "Kristitty lapsi" ja "kristitty hölmöläinen" muuttuisivat mahdottomiksi. Perinteisesti näin ei ole ajateltu, vaan kristinuskon on ajateltu olevan nimen omaan helppoa. Kristillisyydessä ei ole edes "vyötasoja".

Dawkins nostaakin esiin sen, että maltillisen uskonnon vikana on se, että se suojelee uskovaisten ääriaineksia moittiessaan tätä hänen näkökulmanvalintaansa.
1: Itse asiassa kysymys onkin juuri tästä: Uskontojen kohdalla tietyt mielipiteet ja näkökulmat ovat kiellettyjä. Jos puhut uskonnosta pitäisi puhua tietyistä näkökulmista ja tietyistä aiheista. Ja nämä päättäisivät kristityt. Siitä että keskittyy näihin saa syytteen vääristelystä - vaikka kritiikin laittaisi oikeaan kontekstiin kirjassa. On selvää että tässä kohdassa on tabu.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä että Dawkinsin kusipäisyys on alusta loppuun asti selitettyä. Hän tietää mitä tekee ja kertoo syyt sille. Jostain kummallisesta syystä tämä ei kuitenkaan ole noussut juurikaan esiin "Jumalharhalle" tehdyissä kritiikeissä. Pikemminkin näyttää siltä kuin lukijat eivät olisi lukeneet kok "Jumalharhaa" vaan olisivat "oikoneet" ja lukeneet pelkän McGrathin "Dawkins Delusionin".

Kultalusikkaköyhät.

"Tietysti tekstistä voi vetää väärän johtopäätöksen, että kaikki anarkistit ja aktivistit on kusipäitä, mutta siitähän ei ole kysymys. Kyse on nimenomaan siitä, että toiminnoissa näkyy hangaround-porukkaa, joka on mukana täysin itsekkäistä tarkoitusperistä ja ne ottaa rahat pois niillä asioilla."
(Timo Rautiainen [Kappaleesta "Anarkisti"])

Jukka Hankamäki kirjoitti U2 -konsertista. Hänen sävynsä oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi sisarellani. Siinä missä siskoni tykkäsi, Hankamäki näkee konsertissa tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia ; "Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla."

Hankamäen lausunto sopii omiin ihmettelyihin. Olen nimittäin hieman huvittuneesti äimistellyt "kliseistä intellektuellin kuvaa". Kenties naurettavaa pilakuvaa, muta johon yllättävän moni kuitenkin haluaa kuulua.
1: "Intelligentit" voidaankin tavallaan jakaa "aitoon tavaraan" ja "elitistisnobeihin". Ensimmäiset ovat sydämen sivistyneitä ja jälkimmäiset haluavat olla jotain jota pidetään fiininä. ~ Eli kaiken kaikkiaan on tehtävä jotain samaa mitä Rautiainen teki aloitussitaatissani.

Hänhän on sellainen punaviiniä nautiskeleva kahvilaelämää elävä viisas, jolla on ns. "vasemmistolaisia sympatioita". Puheissa mietitään esimerkiksi sortoa ja reiluutta. Yhteiskunnallisia ja syviä asioita. Kansakunnan traumatkin käydään läpi. Hän on tiedostunut.

"Aidosti köyhät" ei kuitenkaan mitään kahvilaelämää vietä. Ja punaviinikin on liian kallista. Ja töissäkin on käytävä, koska muuten menee talo. Aidolla köyhällä ei ole aikaa tiedostua.

Avainsanana "intelligentsian" ymmärtämisessä on eräänlainen samastumisen tunne. Idea on hyvin lähellä Kaczynskin - eli julman "Unabomber" -terroristin - näkemys jossa vasemmisto tarkoitti lähinnä sitä että henkilö koki olevansa häviäjien puolella. Intellektuellin elämäntapaan ei kuulu köyhyys. Mutta siihen kuuluu sen sijaan olennaisesti jo edellä mainittu tiedostuminen.

Tiedostamalla rikas intelligentti saa luvan vapautua traumasta, eräänlaisesta "syyllisyydestä siihen että on itse rikas ja hyväosainen". Hän tietää ja miettii asioita paremmaksi. "Pelastaa maailmaa" ystäviensä avustuksessa rauhallisessa kahvilassa. Ja kokee myötätuntoa köyhiä kohtaan.

Tätä kautta hän on tunnetasolla lähellä, mutta muuten kaukana. Hän sympariseeraa köyhiä ja vähäosaisia, mutta kuitenkin itse erottuu ehdottomasti rahvaasta. Sillä köyhää kaduntallaajaa ja sydämmetöntä kapitalisti-koronkiskuria yhdistää tiedostumisen puute. Ensimmäiset ovat pelastettavia ja heihin kohdistetaan ylenkatseen sävyttämää sääliä. Jälkimmäiset ovat vihollisia.
1: Siksi intelligentti voi kaikesta rahvaaseen samastumisestaan huolimatta suhtautua innostuneesti "pakkelissa-kuunnellaan-saippuadraamaa-laulettuna-ja-jossa-selkään-miekalla-lyönyt-kuolee-vasta-minuuttien-laulukohtauksen-jälkeen" sen arkisesta erilleen ylevöittävän voiman, sen tarjoamien utooppisten ihanteiden, vuoksi. Ja halveksua "kalsarit-jalassa-munia-raapien-katsottua-kalja-urheilulinjaa-jossa-väliajalla-näkyy-tissit" -viihdettä köyhänä ja huonossa asemassa olevia passivoivana voimana joka tarjoaa valehtelua, eskapismia joka vääristää todellisuudentajun.

Mutta miksi minun pitäisi kohkata tästä? Kuulun toki ehdottomasti köyhälistöön. Minun pankkitilini on saldoltaan niin pieni että sen voisi siirtää suoraan vuokranantajalleni. Mutta itse asiassa kun minun olojani vertaa esimerkiksi ulkomaiden nälänhätää kärsivien - tai kodittomien rappioalkoholistejen tilanteeseen kotimaassa - minulla menee hemmetin hyvin. Lähetän jonkun rupiset 7,5€ kuukausittain kooltaan suureen ja hyvämaineiseen hyväntekeväisyystoimijaan. Enkä tee itse juuri mitään. Koen silti tämän vuoksi olevani jotenkin erityisen hyvä, auttavani.
1: Vaikka oikeasti annoin senkin toistuvan maksutusluvan osittain siksi että se feissari oli tuttu, sellainen jonka kanssa oli joskus ollut vispilänkauppaakin. Ja se maksukin on pyörinyt tililläni vuosia vain siksi että olen niin pirun laiska että en jaksa katkaista sitä.

Tämä oli siksi ensi sijassa itseripitys. Sellaisella kun on ennenmuinoin saanut synnit anteeksi. Ja nykyisinkin siitä saa avoimen ja rehellisen kuvan. Tämä blogiviesti on juuri kuten U2 -Bono. PR -kiillotusta ja syyllisyydentunteen vähentämistä. Maailmanparantamista. Vaikka punaviini puuttuu, on minulla kuitenkin tietokone ja laajakaistayhteys. Sellaistapa ylellisyyttä ei olekaan kaikkialla kaikilla.

Lahjan palauttamisesta.

"A gift? You can return a gift."
("X-men origins: Wolverine")

Albert Camus otti itsemurhan hyvin keskeiseksi osaksi ateistis absurdia filosofiaansa. Hänestä ateistin kannalta tärkeä kysymys on jo siinä, miksi hän ei tapa itseään. Camus tiivisti ongelman sanomalla niinkin vahvasti että "On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema, itsemurha."

Hän oli tietysti itse ateisti eikä tehnyt itsemurhaa. Itse asiassa Albert Camus esitti että absurdi sankari - hänen ideaali -ihmisensä - ei tehnyt itsemurhaa. Camus hylkäsi perinteisen teologis-moraalisten argumenttien oikeuden itsemurhan kohdalla totaalisti. Hänestä itsemurhasta ei ratkaissut elämän absurditeettia, ja sen tekevä ihminen tekee kannanoton omasta arvottomuudestaan. Camusille itsemurha tarjoitti kyvyttömyyttä elää absurdissa, eli dogmattisuuden kaipuuta. Ja se edusti jopa huumorintajuttomuutta, joka on Camusin mielestä eitoivottava piirre.

Siksi Camus ei ollut suisidaalinen, ei taipumuksiltaan eikä teoiltaan. "Camus ei angstaa." Siksi hänen loppunsakin tapahtui auto -onnettomuudessa, eikä oman käden kautta.

Kuitenkin yllättävän moni uskova pitää Camusia ikään kuin todisteena siitä että jos uskonnoton on hengissä, hän on jotenkin irrationaalinen, epäaidosti uskonnoton. Tähän liittyy erikoinen haastekin. Tästä löytyy esimerkki Richard Dawkinsin "Jumalharhassa". Hän kertoo saaneensa uskovaiselta viestiä jonka sisältö oli että ateistin pitäisi ensin miettiä miksi ei tekisi itsemurhaa. Uskovasta Camusin kysymys itsemurhasta olisi ateistille nykyäänkin relevantti.

Ensi alkuun ihmettelin että halusiko uskova viestissään Dawkinsin todella tekevän itsemurhan. Ihmettelin myös oliko uskova edes lukenut Camusia. Kunnes käsitin että hän ei tarkoittanut tätä, vaan sitä että jos on uskonnoton ja elossa, ei ole miettinut itsemurhaa. Camusia tai ei, uskovainen ymmärtää itsemurhakiellon Jumalalta tulevana dogmana. Ja jos tätä dogmaa ei ole, niin ateisti voisi tappaa itsensä. Ilman kieltoa on lupa.
1: Viestin sävyn mukaan uskovainen tosin näyttää kenties hieman ihmettelevän miksi lupa ei ole käsky. Tässä olisi kuitenkin voimakas aste -ero.

Dawkinsin puolesta en osaa sanoa, mutta omasta puolestani olen mielestäni varsin sujut itsemurhan miettimisen suhteen. Minulle "Camuksen kysymys" - ja itse asiassa myös sen vastaus - ovat olleet relevantteja. Tässä mielessä ymmärrän uskovaisen lähettämän viestin, kenties sellaisella tunteenomaisella tavalla joka on luultavasti täysin Dawkinsin kokemusmaailman ulkopuolella.

"Uudistettu Camusin kysymys" -ja siihen vastaaminen.

Ajattelin että reagoimisen vuoksi voidaan unohtaa "Camusin kysymyksestä" oikeaoppinen Camus ja yrittää lähestyä asiaa hyväntahtoisuuden periaatteen sävyttämänä. Eli sen sijaan että ajatellaan että lausunto oli Camusin näkemyksen kanssa epäkorrekti ja viitata pelkkään asiavirheeseen, voidaankin katsoa mitä uskovainen on todennäköisesti tarkoittanut viestillään.

Henkilökohtainen hömpötys.

Aloitan omakohtaisella hömpötyksellä. Koska sitä kautta asiassa kenties pääsee hyvään vauhtiin. Myös vastaukseni on "epäcamuslainen". Mutta minä en olekaan absurdikko vaan surrealisti.

Itselleni itsemurha tarjoaa pysyvän pisteen ; Olipa maailma miten absurdi tahansa, on silti selvää että koskaan ei tule vastaan täydellistä kaaosta, tilannetta jossa en voisi tehdä jotain. Määrään vähintään elämästäni. Tai jos en siitä, niin ainakin kuolemastani.
1: Tässä auttaa L. Ron hubbardin kuvaus "Työn ongelmat" -kirjasta : "Hämmennys on hämmennys ainoastaan niin kauan kuin kaikki osaset ovat liikkeessä" ... "Hämmennys jatkuu kunnes valitaan yksi tieto, yksi tekijä, yksi yksityiskohta hämmennyksen kokonaisuudesta. Siitä yhdestä asiasta joka valittiin ja jota käytettiin, tulee stabiili tieto suhteessa muihin asioihin." ; Yhden asian hallinta tekee siitä tukipisteen, jonka ympärille voidaan kerätä muita asioita. Yksi tieto auttaa suhteuttamaan muut asiat suhteessa tähän asiaan. Näin tiedot voidaan panna järjestykseen. Hubbard liittää hämmennykseen kolme asiaa : epävarmuuden, tyhmyyden ja turvattomuuden. Hämmentynyt toimii irrationaalisesti, epävarmasti ja tämä tuo hänen mieleensä turvattomuutta.
___1.1: Vaikka en ole skientologi - vaan itse asiassa skientologian vastustaja - tässä ajatuksessa on henki joka on hyvinkin "arkijärkeen sopiva". Tällä korostan sitä että siitä että ei ole yksimielinen jostain asiasta ei tarkoita että pitäisi olla vastustamansa asian antiteesi. On itse asiassa hyvä jos kykenee näkemään jotain oikeaa niissäkin näemyskokonaisuuksissa joiden kanssa on erimielinen.
_____1.1.1: Tämänlaiset asiat jotka ihmiset itse asiassa tietävät antaa sille sen "luotettavan sävyn", joka houkuttaa ihmisiä liittymään skientologeihin. Ajatus ei ole kovin nerokas, mutta se on ihmisten ajattelun mukainen. Tätä kautta itsestäänselvyys on osa manipulointikoneistoa. Alussa mukaillaan ihmistä, ja annetaan hänelle kontrollin tunne. Ja skientologiassa eteneminen tarkoittaa sitä että ihminen pistetään askel askeleelta kontrolliin. Mikä selittää miksi voin olla yksimielinen skientologien kanssa, mutta vastustaa heitä silti lujasti.

Näin ollen minulla on aina jonkinlainen perusturvallisuus. Itsemurha on välinevarastossani, mutta ei ensimmäisenä keinona. Se on epäonnistumisen ja heikkouden merkki. Sen merkki että vaatii jotain epädogmaattista. Ongelmana on vain se, että minun maailmankuvassani heikkous, epäonnistuminen ja luotettavien asioiden hakeminen eivät ole automaattisesti paheita. Näin ollen korostankin enemmän olemassaolevia vaihtoehtoja ja valintoja. Itsemurhan tekeminen ja tekemättä jättäminen ovat samanarvoisia tekoja. Joten jos joku kysyy että miksi en tee niin, vastaan että "koska valitsen niin."

Eettinen taso.

Jos Dawkinsin tapainen ateisti saa kuulla että kristinuskon mukana menee dogma jossa itsemurha kielletään. Tämä antaa mielenkiintoisen aseen suoraan arvokeskustelun ytimeen. Uskovahan tässä itse asiassa sanoo että "Tässä on taas yksi moraaliargumenttirypäs, johon olemme liittäneet puumerkkimme, ja jotka muuttuvat mielettömiksi toisten asioiden nenäämme tunkemisiksi". Argumentti siis itse asiassa tavallaan poistaa kristityn valtaa itsemurhaan liittyvästä arvokeskustelusta. Yhä epäselvemmäksi käy miksi itsemurhan tekeminen pitäisi erityisesti tuomita. Näyttää että kyseessä on vain maailmankuvallinen näkemyskysymys.

Eli ateisti saisi luvan ohittaa ne perustelut joista itsemurha on syntiä ja ehdottoman kielletty asia, koska mikään ei pakota häntä taipumaan uskovaisten kieltoihin. Toisaalta itsemurhasta ei tule käsky, vaan tilanne on individualistinen ; Tilannehan on se, että itsemurhan teko ei - ainakaan Dawkinsille kirjoittaneen uskovan ehdot uskoen - ole ateistille mikään pakotettu tai looginen seuraus ateismista. Vaan että itsemurhan tekemiseen ei ole vasta -argumentteja ateistisessa maailmassa. "Miksi tappaa itsensä?" ja "Miksi ei?" ovat yhtä hyviä. Ateismi antaa tässä kohden yksilön itse valita ratkaisunsa.

Valistusmies sanoisi "Sapere aude", uskalla ajatella.

Hengissäpysymisen vuoksi.

Kuitenkin hieman yllättäen itsemurhan ongelma on ateistille käytännössä hyvin pieni. Syy on se, että nykyään ateisti käytännössä katsoen yleensä katsoo olevansa evoluutiolla syntynyt. Evoluutio taas ei välitä etiikasta, vaan kelpoisuudesta.

Hengissä selviämisellä taas on tähän voimakas vaikutus. Itsemurhan tehnyt ei nimittäin lisäänny. Evoluutio toki sallii itsemurhan samoilla ehdoilla kuin se hyväksyy altruistisen toiminnankin; Esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta ihminen voi pelastaa useampia sukulaisiaan uhraten henkensä niin että se parantaa hänen kelpoisuuttaan.

Itsemurhan kannattaminen kelpoisuuden kannalta muuttuu tätä kautta "pakosti yhteisölliseksi teoksi" ; Jotta itsemurhasta olisi kelpoisuutta parantava voima, se vaatisi sen että yksilön hengissäolo olisi sen verran iso taakka toisille että se estäisi heitä perustamasta perhettä ja tuottamasta jälkeläisiä. Tai sitten yksilö olisi niin väkivaltainen että tappaisi sukuaan, jolloin on "geenien kelpoisuuden kannalta" parempi strategia tappaa hullu yksilö.

Eräässä mielessä tämä ei ole eettinen "miksi ei tappa itseään". Vaan se selittää miksi ihminen eläimenä ja olentona ei koe vetoa itsemurhaan kovinkaan heppoisesti. Kuitenkin mukaan saadaan lisävääntö : Jos itsemurhan tekeminen on paha asia, evoluutio selittää miksi ihmiset ovat melko vahvasti jo luonnostaan hyviä ja eettisiä.

Tämä tosin johtaa mietinnän siihen suuntaan että etiikka ei olisikaan vain kasa normeja jotka rakentaisivat moraalin. Etiikkaa ei siis rakennettaisi ja määriteltäisi ulkopuolelta, vaan normit olisivat pikemminkin heijastumia jo olevasta, ihmisen lajityypillisestä etiikasta.
1: Jos meillä on uskonto joka sanoo "Tapa itsesi" se ei saisi suosiota koska ihmiset pitäisivät toimintaa inhottavana. Mutta jos uskonto hyväilee ihmisten näkemyksiä, se menee hyvin kaupaksi. Näin normit eivät niin helposti muutak yhteiskuntaa, koska se ei johda itsemurhia kohtaan tunnettuun vastemielisyyteen, vaan siksi että ihmiset pitävät itsensä tappamista pahana asiana jo "yleensä ottaen valmiiksi". Ja jos uskonto sanoo jotain joka hivelee ihmisten näkemyksiä ja myötäilee heitä, ihmiset tulevat helpommin mukaan uskontoon.

Langennut mutta ei enkeli.

"Esiin nostetaan aina se, mille vähiten huomiota haen. / Minussa ei mitään vikaa, se mitä näet on pintalikaa vain." ... "Kevät peittää, kevät paljastaa, ehdin kesän alta pois. / Perustun uskomuksiin - nauran lapsellisuudelleni."
(Absoluuttinen nollapiste, "Jälkivaatimus")

Ihania naisia verrataan usein enkeleihin. Minäkin ajattelin tehdä tämän. Ja koska olen minä, kertomukseni ei aiheestaan huolimatta ole kovin ihastuttavaa. Minulla on toisenlaista, astetta synkempää, kerrottavaa. Ja tässä käytän apunani kahta kertomusta.

Ensimmäinen kertomus.

Televisiosarjassa "Life" on erinomaisen hieno jakso "the Fallen Woman" , jossa Charlie Crews tutustutetaan muun muassa sarjan pahaan mafiapäällikköön. Keskitän huomioni jakson erääseen keskeiseen henkilöön, nimittäin jaksossa murhattuun jonka murhaa ollaan selvittämässä. Hänen tarinansa on hyvin keskeinen ja tarinan kannalta tämä tekee hänestä yhden jakson elävimmistä hahmoista.

Tarina alkaa sulasta. Se leijailee maahan. Pian taivaalta tipahtaa nainen jolla on enkelin siivet. Charlie Crews miettii missä määrin kyseessä on aito enkeli. "Maybe it's a real angel with fake wings." Sillä eihän se, että hänellä ei ollut siipiä tarkoittanut että hän ei olisi enkeli. Crewsiä kuitenkin kiinnosti enkeliys ikään kuin symbolisena. "I know she wasn't an angel, on-a-cloud-with-a-harp-angel, but maybe she was angel in the way we all might be angels."

Tarinan edetessä selviää että nainen oli naimisissa, mutta pian selviää myös että nainen oli mafian maahantuoma prostituoitu. Prostituutiosta Crews muistutti että että "I knew a prostitute at Pelican Bay whose name was Angel." Murhattu nainen oli lisäksi naimisissakin ns. "maksua vastaan". Mies maksoi kuukausimaksuja ja avioliitto jatkui, jos maksut jätetään maksamatta, lähtee nainen toiselle aviomieheksi.

Mafialla ei tietenkään ollut syytä tappaa tuottavaa rahanlähdettä. Ja mies maksoi tunnollisesti. Taiteilijamies oli kuitenkin nähnyt naisen kauneuden ja hyvyyden ja maalasi hänestä kuvia enkelipuvussa. Nainenkin oli lämmennyt. Tarkoituksena rakastavaisilla oli paeta. Siksi mafia tappoi naisen.

Loppujen lopuksi jäi auki se, missä määrin nainen oli ollut enkeli. Symbolisesti.

Toinen tarina.

Tämän tarinan vastapainoksi haluan tuoda Gogolia. Tarkemmin sanoen hänen tarinansa "Nevsky Prospect". (Joka on eräs Pietarin iso katu.) Tarinassa esiintyy nimittäin taiteilija, joka näkee kadulla ihanan naisen. Hän seuraa tätä ja paljastuu että kyseinen nainen on huora.

Tämä on taiteilijalle kauhea, koska hän on kaunosielu hän idealisoi asioita hyvin vahvasti : Hänelle kauneus tarkoittaa samaa kuin hyvä ja jalo. Ja kyseinen nainen on todella virheetön. Prostituutio taas on tahra, joka edustaa rumuutta.

Taiteilija assimiloi tilanteen uskottavasti : Hän alkaa näkemään unia tästä naisesta. Unissa nainen on enkeli, joka on langennut kohtalon julman kolhun vuoksi, eikä suinkaan omasta tahdostaan.

Unet kehittyvät ajan kanssa, ja pikku hiljaa naisesta muotoutuu hänen vaimonsa, joka maalaa. Taiteilija vakuuttuu naisen ihanuudesta ja "syvästä puhtaudesta". Prostituutio onkin tässä erikoistapauksessa vain pintalikaa.

Siksi taiteilija menee ja pitää pitkän moraalisaarnan naiselle. Hän muistuttaa paheellisuudesta hyvin pitkästi, vuolasti ja monisanaisesti ja päättää tämän kosimalla huoraa. Hän kuvaa mitä hän voisi tarjota ja kuvaa vaimonsa tekemässä sieviä käsitöitä. Nainen loukkaantuu siitä että häntä verrataan ompelijaan. Taiteilija järkyttyy tästä voimakkaasti ja tappaa itsensä.

Idealisoitu ihanne.

Yllä olevissa tarinoissa on molemmissa tärkeä teema. Ihmiset muodostavat toisista hyvin nopeasti erilaisia mielikuvia. Ja he odottavat jotenkin että nämä ihmiset noudattavat niitä. Kummassakin esiin tulee esimerkiksi oletus "noin hyveellinen ja ihana ei ole huora".

Ja kun todellisuus näyttää että ihminen on kompleksisempi kuin mikään näistä kuvitelmista, ihminen loukkaantuu helposti - etenkin jos kuvitelmat ovat kovin ruusuisia. Kun ihminen kokee itsensä petetyksi joko vihastuu ja haluaa tuhota ideaalin kohteen, koska tämä ei ole ideaali. (Kuten mafiapomo.) Tai sitten hänen oma maailmankuvansa romahtaa. (Kuten taiteilijalla.)
1: Tästä löytyy tavallaan esimerkki kristinuskon puolelta. Demoni, äärimmäistä pahaa palveleva voima, on nimen omaan langennut enkeli. Alkuperä tekee pahuudesta tavallaan entistä pahempaa: Demoni kun ei ole syntynyt pahaksi, vaan on luopio. Tätä kautta petturuus on lisätty ominaisuuslistaan.
___1.1: Tavallaan tässä näkyy myös se, että kyseessä ei ole sävyltään kauniista luopumisesta, vaan luopiona olemisesta. Eikä asian katsota olevan pettymystä Jumalaan, vaan petturuudesta Jumalalle. Näin paha saadaan kuvattua entistä pahempana.

Tämänlainen ideaali on tavallaan toisen ihmisen luoma rooli, josta ei välttämättä ole edes kerrottu asianomaiselle. Tälläisten stereotypioiden käyttö on tietenkin jossain määrin arkipäivää, ja niiden kenties valheelliset ihmiskuvat kuitenkin helpottavat elämää. On kätevää ajatella kaupan kassa asiakaspalvelijan roolissa eikä koko monimutkaisena itsenään. Ja kenties maailmassa on tälläisen epätoden kuvittelun ja luokituksen kautta enemmän enkeleitä. Tosin kenties siellä on samalla enemmän pirujakin.

Abstrakteiksi jätetyt numeroparat.

Draken kaava on laskukaava, jolla arvioidaan elämän ulkopuolisen elämän todennäköisyyttä.
N = R* x f_p x n_e x f_l x f_i * f_c x LN = Linnunradalla elävien sivilisaatioiden määrä, joiden arvioidaan pystyvän viestimään minä hetkenä tahansa
R* = Linnunradalla syntyvien tähtien määrä vuodessa.
f_p = Tähtien osuus, joilla on ympärillään planeettoja.
n_e = keskiarvo niiden planeettojen määrästä aurinkonsa ympärillä, joille voisi kehittyä elämää.
f_l = todennäköisyys monelleko edellä mainitulle planeetalle voisi syntyä elämää.
f_i = todennäköisyys miten usein syntynyt elämä edelleen kehittyy älylliseksi elämäksi.
f_c = todennäköisyys moniko älyllisestä elämästä edelleen kehittää ja on halukas tähtienväliseen viestintään.
L = edellä mainitun kaltaisen teknologisesti kehittyneen sivilisaation odotettu elinikä.

Kaavalla tehdään arvioita. Toisissa arvioissa N saadaan hyvin pieneksi ja optimistisissa N on hyvinkin suuri. Kertoimien suuruutta ei tiedetä tarkalleen. Toki monia niistä voidaan lähestyä erilaisin arvioinnein ja näin saadaan kaavan tarjoamien lukujen hajontaa pienennettyä. Draken kaavassa sen hienous on siinä, että siinä monimutkainen ongelma on pilkottu osatekijöihin, pieniin osiin, joista kokonaisuus ehdottomasti riippuu. Ne ratkaisemalla päästään tulokseen. Tosin yhtälö tuntuu kaikkein eniten osoittavan omaa tietämättömyyttämme, sillä moni yhtälön tekijä on täysin tuntematon, ja tässä mielessä Draken kaava ei todista sellaisenaan vieraan älyn sivilisaatioiden olemassaoloa tai olottomuutta mitenkään. Eikä juuri kukaan muuta väitäkään ; Yhtälön arviointeja käytetään "saattaa olla" -muodossa, eikä niinkään todisteena.

Mielenkiintoista kyllä, ominaisuus ja tilaisuuslistauksia käytetään kuitenkin melko paljon teologien parissa.

Richard Dawkinsin "Jumalharhassa" esitetään eräs teologin tekemä todennäköisyyslaskelma, jossa kerrotaan yhteen erilaisia elementtejä. Niillä ei ole oikein mitään riippuvuussuhdetta Jumalan olemassaoloon. Dawkins huomauttaakin että laskelmassa ei ole mukana mitään Jumalan olemassaolon todennäköisyyteen liittyvää, vaikka Jumalatodistuksissa on tätäkin lähestymistapaa käytetty. Esimerkiksi "uskolle" on annettu oma kerroin. "Olen tätä mieltä" on siis laskelmassa antamassa painoarvoa Jumalalle.

Kaikki teologit eivät toki ole laskelmissaan näin hölmöjä, ja otinkin esimerkin epämääräisesti esiin vain ekstreeminä esimerkkinä : Dawkins käyttääkin yllättävän, suorastaan epäilyttävän paljon, tilaa argumentin murskaamiseen. Idea toteutuu kuitenkin samanlaisella rakenteella muuallakin.

Esimerkiksi.

Alvin Plantinga on kuuluisasti tehnyt todennäköisyysarvion jossa hän arvioi että oikein havaitseva ja oikein päättelevä eliö olisi epätodennäköinen luonnolliseti syntyväksi. Esimerkeillään hän valottaa asiaa nimen omaan evoluutioteoriaan viitaten. Hän näyttää että evoluutio voisi tuottaa hengissä selviäviä toimintoja joissa logiikka tai havainto on pielessä. Hän ei kuitenkaan anna näille todennäköisyyksille painoarvoja. Vaan hän antaa niille todennäköisyydeksi 50%.

Tästä lähtökohdasta "tietää erkkikin" että jos elementtejä on yli 1, on mahdollisuus pakosti alle neljäsosan. Plantingaa onkin moitittu siitä että hänen kaavansa antaa kovat painoarvot, vaikka hänen esimerkkinsä ovat kovin ekstreemejä. Ne kenties näyttävät että evoluutio ei välttämättä tuota hyvää havainnointia tai logiikkaa. Lisäksi hän ei ota huomioon esimerkiksi sitä, että joskus meillä voisi olla tae niin että tiedämme että emme havaitse oikein
1: Jos meillä on toimiva äly ja luulemme leijonaa kissanpennuksi, ja haluamme juosta tätä kohden mutta ruumiimme pakenee ja luulemme tätä lähestymiseksi [Plantingan oma esimerkki], voisi hän joka tapauksessa huomata että "lähestyminen ei toimi", koska äly toimisi hän voisi katsoa miten lähestyminen(oikeasti pakeneminen) pienentää kissanpennun kohtaamisen todennäköisyyttä. Tämänlaiset vaihtoehdot eivät sovi "joko meillä on tae ja saamme kaiken tiedon" tai "meillä ei ole taetta mutta luulemme että meillä on ja saammekin väärää tietoa" -universumit eivät ole ainoat. Arvioinnista puuttuu siksi jotain olennaisia ruuveja.

Jostain syystä hän ei tee laskukaavastaan kaavaa jossa olisi vain esillä olennaiset elementit, ja jolle voitaisiin hakea arviota, ja jossa tieto hankkii painoarvot tuloksille. Hän ei kuitenkaan myöskään osoita millään että todennäköisyydet ovat juuri 50-50, joka olisi se rationaalinen vaihtoehto ; Jos ne tiedetään jo, ei niitä tarvitse arvioida.

Tässä on hyvä huomata että Draken yhtälössäkin voidaan saada hyvin optimistisia arvioita vaikka elementtejä on hyvin monta. Syynä on se, että kertolaskuissa vaikuttaa olennaisesti se, minkälaisia lukuja niihin laitetaan. Plantinga ei tälläisestä perusta. Hän päättää arvot mielivaltaisesti.

"Jumalatodistuksissa todennäköisyysarviointeja käyttäen" onkin vielä kaiken lisäksi takana jotain muutakin.

Draken yhtälö arvioi todennäköisyyttä tietylle asialle. Plantinga taas ei laske todennäköisyyttä sille että on Jumala joka luo. Hän vain tekee todennäköisyysarvion vastapuolelle. Se, että tämä on pieni tarkoittaa hänestä Jumalan todistamista. Vastaava ajattelutapa on hyvin vallitseva ; Argumentin ideana on se, että jonkin asian väitetään olevan epätodennäköinen, ja perusteluna käytetään nykyisiä tietoja. Usein arviot tehdään Plantingan tapaan siten että niiden vakavasti otettavuus on hyvin kyseenalaista.

Mutta vaikka ne onnistuisivatkin, niissä on takana ongelma: Ne ovat parhaimmillaankin tietämättömyyteen vetoamista. Jumala -argumentaatiossa tämä ajatteluvirhe on Aukkojen Jumala. Sen henkeä voidaan varsin hyvin selventää Dawkinsin "Jumalharhan" kautta: "et ymmärrä miten jokin asia toimii, sillä ei ole väliä: Anna periksi ja sano että Jumala sen teki. Et tiedä miten hermoimpulssi toimii? Hyvä! Et ymmärrä miten muistot syntyvät aivoissa? Erinomaista! Onko yhteyttäminen häkellyttävän monimutkainen prosessi? Ihanaa! Älä vaan ala tutkia ongelmaa, anna yksinkertaisesti periksi ja vetoa Jumalaan." ... "Tuo mysteerisi meille, sillä meillä on niille käyttöä. Älä haastkaa arvokastatietämättömyyttä tutkimalla se selväksi. Tarvitsemme näitä loistavia aukkoja viimeisiksi Jumalan turvapaikaksi."

Tätä kautta on selvää että argumentti on huonoa perustelua koska se on (1) väärä kahtiajako, jossa vaihtoehdoiksi asetetaan vain nykytieto ja Jumala. Ja jossa toisen näkemyksen kritiikistä yritetään tehdä todiste, ilman että itse omalle asialle haetaan mitään todisteita ja (2) se on asenteeltaan epäreilu siksi että vain toiselle näkemykselle asetetaan todistamisen taakka, ja vain toisen näkemyksen epätodennäköisyys kiinnostaa vaikka tieteessä kiinnostaa selitysten paremmuus. Olisi siksi kyettävä vertailemaan kumpi näkemyksistä todella on parempi.

Mutta tämän lisäksi se on myös asenteeltaan antitieteellinen. Siinä missä uudet teoriat tuovat uutta tutkimusaluetta, lisäävät tutkittavien asioiden määrää, tämä näkemys niman omaan väittää tietyn alueen tutkimusta mahdottomaksi. Jostain syystä yleinen todennäköisyyslaskelmien arvioinnin tajuaminen näyttää olevan vaikeaa "Jumalan kovaäänisille ystäville". He eivät osaa välttämättä katsoa relevantteja elementtejä joiden kautta todennäköisyyksiä arvioidaan. He eivät osaa sitoa todennäköisyysarvioitaan faktoihin. Eivätkä he osaa ymmärtää todennäköisyyksien vertailun merkitystä. Kenties heille matematiikka on abstraktia ja eksaktia, eivätkä he siksi mieti sitä miksi todellisuutta tutkiessa on mietittävä "Garbage in - Garbage out" -asiaa. Sitä että jos laskuun laittaa vääriä ja epätosia numeroita, eivät vastauksetkaan ole todisteita.

Filosofien obsessiot.

"Minkälaiset ihmiset lukevat lehtiä? / He tuntevat arvonsa, puhuvat sofiaa, riippuvat ajassa. / He puhuvat harvoin säästä, tuskin puhuvat ollenkaan. / He lukevat paljon ja pukevat sanoiksi tukevat lohkareet, pienimmätkin mielenliikkeet. / Ei kukaan heistä tunnu katuvan valintaa."
(Absoluuttinen nollapiste "Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu")

Tunnetusti filosofian lähestyminen on hyvin vaikeaa. Se on perusluonteeltaan erittäin hajanaista. Se, mihin pitäisi keskittyä ja millä metodein ovat molemmat sellaisia että vastaus riippuu siitä keneltä kysytään. Tämä on yksi syy sille, että filosofiaa on helppo katsoa ikään kuin perinteiden ja traditioiden kautta. Seurataan miten jokin tietty tapa tehdä filosofiaa on muuttunut aikojen saatossa. Tämä tiivistää ihmiset osaksi jatkumoa.

Yksi vähemmän korostamani tapa on Esa Saarisen tapa.¹

Minulla itselläni on Esa Saariseen hieman erikoinen suhde. Olen nimittäin lukiossa aloittanut filosofiaan tutustumisen hänen oppikirjansa kautta. Tässä mielessä hän on minulle pakosti "the filosofi". Eräänlainen tien aloittaja. Tosin koulussa en pitänyt filosofiasta. Koulun jälkeen en ole hirveästi arvostanut niitä jotka ostavat Esa Saarisen luentoja. Päädyin tähän mielikuvaan sen takia kun juttelin Saarisen luennoilla käyneiden kanssa, ja heidän filosofinen substanssinsa näytti tiivistyvän siihen että he kertoivat minkälaisia vaatteita Saarisella oli päällään.

Saarinen on keskittynyt filosofiassaan onnellisuuteen ja hyvään elämään. Hän ei tavoittele kirjoitettua filosofiaa, vaan hän korostaa filosofiaansa sokraattisena. Tällä hän tarkoittaa sitä että hänestä filosofian tehtävänä on olla samanlainen kuin Sokrateen tapa oli : Filosofia on keskustelevaa, keskustelutilanteessa syntyvää. Jollaista Saarinen pitää elävänä. Keskustelu tuottaa ajattelun liikettä. Ja tämän synnyttämisessä tarinankerronta ja tunteen käsittely tuotavat omanlaistaan jäsentelyä. Tästä saanee hyvän käsityksen tutustumalla systeemiälyn käsitteeseen, jota Saarinen oli luomassa : "Systeemiälykäs henkilö osaa toimia järkevästi monimutkaisissa systeemirakenteissa. Kokonaisuus muovaa häntä ja hän osaltaan itse muovaa kokonaisuutta - usein intuitiivisesti, vaistomaisesti, tiedostamattaan mutta tavalla, jota on olennaisen tärkeä ymmärtää. Systeemiälyn käsitteessä on olennaista sen toiminnallinen, henkilökohtainen ja elämänfilosofinen aines. Systeemiäly pyrkii olemaan luonteeltaan "ikoninen" käsite tavalla, joka avaa itse itsensä ja tekee jo ensiesittelyssä itsensä riittävän tunnetuksi voidakseen siten alkaa synnyttämään liikettä yksilön ajatteluun."

Tämän vuoksi Saarinen lähestyy filosofiaa "sähköistävien yksilöitten kautta" filosofia on syntynyt filosofien työn, innostuksen, intohimon kautta.² Näin filosofiasta tulee joka suuntaan pursuileva ja hallitsematon ja ennakoimaton voima. Tämä taas kuvaa hyvin filosofian kiistakenttien todellisuutta.

Tämä on hieman erikoista. Koska jos lähtee lukemaan sitä, mitä postmodernistit puhuvat vallasta, voisi ajatella että tämä johtaisi siihen että kysymys olisi intresseistä ja statuspelistä. Mutta Saarisen näkökulma on lempeämpi. Taistelu elämään ja kuolemaan tai perinteen puolustus muuttuukin vapaaksi ajatteluksi ja riippumattomuudeksi. Siksi ei ole ihme että hänellä keskiöön nousee yksilöt. Eivät järjestelmät, perinteet tai valta.

Lukion kirjaan tälläinen tietysti sopii. Onhan filosofialla tätä kautta tarjota Sokrateen innostus joka saa hänet tekemään itsemurhan asiansa puolesta ja muuttamaan elämänsä marttyyrikertomukseksi.³ Saarisella tarinoiden tarkoitus olisi saada dynaamista muutosta. Hän ei sano minkälaista muutosta, koska se on jokaisen mietittävä itse.

Saarista kiinnostaa eräällä tavalla liike enemmän kuin päämäärä. Silti hänen filosofian historiansa on ikään kuin etenevä näytelmä, joka sirpaleisuudestaan huolimatta kootaan ja uudelleenkootaan koko ajan. Se ei kenties näytä kaikille samalta, koska lähestymistapa sisältää subjektiivisuuden kautta ihmiseen takertuvia piirteitä. Mutta kaikille se kuitenkin näyttää joltain. Kukapa voisi olla jollain lailla tarttumatta tarinaan?

---

1 Tämän asiantilan muuttamiseen sain kimmokkeen unkurin kautta.
2 Saarinen ei ole yhtä kyyninen kuin minä, joten hän ei käytä sanaa "pakkomielle", kuten minä sanon.
3 Tämä voi tietysti kovasti muistuttaa sitä tunteen paloa jota ihmiset saavat lukiessaan Iltapäivälehtien lööpeistä sellaisia filosofisia tuotantoja kuin Ilkka Kanervan seksitekstiviestejä. Tai Matti Nykäsen toilailuja.

precision

"Our main assumption about the introduction of unfamiliar mathematical techniques is that the students are willing to move quickly into the use of differential equations in order to grasp the interpretation of solutions. We promote the development of these capabilities for a good and healthy cause. The students' analytical powers are strengthened for the future, and their understanding of the subject is enriched as a result. Modern physics is ideal in this respect because the subject cannot be properly supported without the certain amount of mathematical scaffolding and because the new ideas can be fully brought in life with this support.
History is also included in order to present modern physics as a sort of adventure in 20th century science. We insert these narrative elements whenever we wish to illustrate the growth of ideas and put separated events in proper context. Modern physics should be wieved as an ongoing adventure, and historical background can be used as a suitable vehicle to convey this impression."
(John J. Brehm & William Mullin, "Introduction to the structure of matter ~ A course in modern physics")

Tieteissä arvostetaan karkeasti sanoen eksaktiutta ja yksiselitteisyyttä.

Arkiajattelussa vakuuttavalta taas tuntuu moni muukin asia. Tarinat ja narraatiot tuntuvat tuovan asioihin ymmärrystä. Siksi esimerkiksi Gould, vaikka olikin evoluutioteorian ystävä jos joku, vastusti "Ihmeellinen elämä" -kirjassaan sitä miten ihmiset pitävät evoluutioteoriaa tarinana ; Moni on emotionaalisesti sitoutunut evoluutioon, ei siksi että se on teoria jonka tutkiminen tuottaa tulosta, joka olisi oikea syy. Vaan sen vuoksi että se sisältää taistelukertomuksen jossa nykyihminen on vaikeuksien ylittänyt voittaja. Kivikaudella on taisteltu ja nähty vaikeuksia ja nyt ihminen on oppinut vaikeuksista. Lajista tehdään ikään kuin tarinan sankari.

Tämän jutun ajattelin omistaa hieman aikaa luonnontieteelliselle eksaktiudelle. Narraatio on vain jotain joka luo vaikutelmia. Jotta voisin puhua äärimmäisestä eksaktiudesta minun on mainittava deduktiivinen päättely antaa tuloksia joissa oletuksista seuraa johtopäätös varmasti. Mutta tämä ei tarjoa suoraan mitään uutta tietoa, se on eräällä tavalla vain jo tiedetyn esiintuontia. Siksi tieteissä käytännössä turvaudutaan jonkinlaiseen induktiiviseen päättelyyn.

Induktio taas on mutkikkaampi ilmiö. Induktiivisia päättelyitä on eritasoisia. Toiset ovat tiukempia ja eksaktimpia kuin toiset.
1: Tiukin on lainomainen selittäminen. Tällöin kyseessä on spesifi lainomainen sääntö joka voidaan esittää muotoa "Kaikki X:t ovat Y:tä". Tässä X:änä on havaintoaineisto ja Y:nä voi olla kaava. Jos havaintoaineistossa on jotain jota ei löydy Y:hyn laki ei tältä osin selvästi toimi.
___1.1: Tätä voi kuvata esimerkillä Humen kanasta. Kana saa joka aamu jyviä. Tästä kana päättelee että aamu ja jyvät kuuluvat yhteen. Kaikki X:t sopivat Y:hyn joten kuvaus on hyvä. Eräänä päivänä isäntä lyö kanan pään irti kirveellä. Tämä yksittäinen havainto osoittaa lainomaisen induktion vääräksi. Tämä kertoo induktiosta sen, että se ei ole täysin varma, toisin kuin deduktiivinen päättely. Mutta myös sen että se on varsin herkkä huomaamaan erheet.
2: Astetta lievempi lähestymistapa perustuu korrelaatioon. Korrelaatiossa tarkastellaan kahta muuttujaa. Kun yksi muuttuja muuttuu, katsotaan muuttuuko toinen millä tavalla. Toisistaan riippumattomien muuttujien välillä ei ole korrelaatiota. Eli jos korrelaatio löytyy tiedetään että asioiden välillä on yhteys. Yleensä tässä tarkastelussa on kovarianssi, jossa on mukana skaalaus ; Tällöin yhteyden voimakkuus ei riipu käytetystä yksiköstä (esimerkiksi siitä käytetäänkö pituuden mittana metrimittaa vai mitataanko tuumaa pohjalla pitäen) koska erot standardisoidaan tietylle välille.
___2.1: Korrelaation kohdalla ongelmana on se, että hyvin monenlaiset mitta -aineistot voivat antaa saman korrelaatiokertoimen. Toisaalta vaikka aineistojen välillä olisi vahva yhteys, korrelaatiokerroin voi silti olla nolla jos kuvaaja on vaikkapa toisen asteen yhtälö. Korrelaatio ei kerro sitä kumpi muuttuja aikaansaa toisen muuttujan. Eikä sitä onko niiden takana jokin molempiin vaikuttava elementti. Korrelaatio on kuitenkin vihje syy-seuraussuhteesta. Se, onko korrelaatiota vai ei on koeasetelman sisällä "eksakti asia". Sen merkityksen selvittäminen on sitten astetta vaikeampaa.
3: Analogisessa lähestymistavassa tarkastellaan ilmiöiden samanlaisuuksia. (Analogiakin on induktiivisen päättelyn erikoismuoto.) Se, että ominaisuudet ovat samoja johtavat vahvaan analogiaan jossa ei ennusteta muita ominaisuuksia, eli jos A:lla ja B:llä on sama ominaisuus C ei oleteta että muut ominaisuudet olisivat samanlaisia. Usein analogialla tarkoitetaan kuitenkin heikkoa analogiaa jossa jaettu ominaisuus C johtaa miettimään että jos A:lla on ominaisuus D, olisi myös B:llä se sama ominaisuus. Analogisen päättely liittyy myös metaforalliseen selittämiseen ; Jeesuksen kertomukset vertauksin ovat nekin analogista päättelyä. Asioita verrataan keskenään. Analogioita käytetään usein teorioiden kehittelyyn ja silloin kun monimutkaisia asioita halutaan tehdä ymmärrettävämmäksi rinnastamalla niitä yksinkertaisimpiin tai selitettävälle tutumpiin ilmiöihin.
___3.1: Analogian kohdalla vaikeutena on "riittävän identtisyyden" hakeminen. Sillä niin kauan kun kyseessä ei ole täsmälleen sama kohde, asioiden välillä on jokin epäanalogia. Tätä kautta - toisin kuin induktion kohdalla - on väistämätöntä että analogisen päättelyn tekijä sietää jonkin verran "virheitä", eli asioita jotka eivät sovikaan kuvaan. Vertailevan luonteensa vuoksi analogia liittyy "induktion lisäksi" myös monitulkintaisten symbolien kautta tehtyyn päättelyyn joka ei ole eksaktia, vaan moniselitteistä. Osa analogioista on hyvinkin osuvia, toisten osuvuus on harvinaista, osassa osuminen epäselvää ja neljännet ovat niin monitulkintaisia jolloin niiden osuvuuttakin on hankalaa arvioida.

Induktiivisessa päättelyssä on selvästi voimakasta laadunvaihtelua. Toiset ovat selitysrakenteen tuoman tarkkuuden ja vaativuuden vuoksi "etulyöntiasemassa". Ne ovat ainakin rohkeampia. Ne esittävät tarkempia väitteitä ja niiden virheellisyys on helpompi huomata.

Toki pelkkä muoto ei riitä. Esimerkiksi hätäisessä päätelmässä tehdään luvattoman laveita induktioita. Tällöin päättely on käytännössä "eksaktisti väärää".

Asiaa voisi yrittää lähestyä arkijärjenomaisestikin. Eksaktius tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että uskalletaan sanoa että jokin asia on todennäköisempi kuin toinen taas ei. Mitä vähemmän erehdytään ja mitä tarkempia väitteitä, sen parempi. Tätä kautta ontoksi palloksi paljastuu moni pseudotieteilijöiden käyttämä kikka.

Käytän otsikkona taktiikan kuvausta. Kykenin keksimään kaksi strategiaa jotka liittyvät suoraan eksaktiuden hylkäämiseen. Niissä vetoamisen taustalla ei ole perustelun johdonmukaisuus ja tarkkuus, vaan se että se kertoo hyvän tarinan, joka tuntuu sopivan tilanteeseen.

We have it both ways!

Tässä mikä tahansa tilanne esitetään kuin se sopisi omaan näkemykseen erityisen hyvin. Näin mikä tahansa todistaa näkemyksen. On selvää että tälläinen on hyvin epäeksaktia : Näkemys ei itse asiassa kerro kumpi olisi oikein. Ja jos näkemys ei ennusta mitään, ei myöskään selitä mitään.

Spontanious generation, itsestään sikiäminen, oli Aristoteleen ajatus elämän alkuperästä. Tässä elämää nähtiin syntyvän spontaanisti. Esimerkiksi kärpäset rakentuivat suoraan liasta. Kirkkoisä Augustinus kannatti tätä näkemystä. Hän perusteli tätä "De Genesi ad litteram imperfecti liber":issä sillä että tämä näytti tapahtuvan maailmassa eikä uskonnon ollut hänestä järkevää kyseenalaistaa tosiasioita. Ja "De Civitate Dei" -kirjassa hän argumentoi että tämä näytti että Jumala toimi aktiivisesti maailmassa : Se oli osoitus aktiivisesta luomistyöstä, muulla moinen muodonmuutos tuntuisi liian ihmeelliseltä. Tämä ei tietysiti ole mitenkään yllättävää, koska Aristotelestä on arvostettu teologejen parissa hyvin pitkään.

Pasteur osoitti tämän näkemyksen vääräksi. Pilaantuminen vaati sitä että bakteerit pääsevät käsiksi siihen ja jos liuoksessa valmiiksi olevat bakteerit on tapettu. Nykyisin kreationistit yhdistävät abiogeneesin spontaaniin generaatioon. Heistä Pasteur on osoittanut evoluution mahdottomaksi. Heistä itsestäänsikiämisen vääräksi osoittaminen on vahva viite Jumalan olemassaolosta. Eläimet eivät synny itsestään joten eläimillä täytyy ehdottomasti olla Luoja.
1: Ajatus on huvittava kolmesta syystä (1) evoluutioteoria itsessään selittää mitä eliöille on tapahtunut ensimmäisen eliön synnyn jälkeen joten se ei ole oikeastaan ollenkaan teoria elämän synnystä. (2) Spontaani generaatio itse asiassa osoittaisi makroevoluution vääräksi : Jos esimerkiksi rotat syntyvät räteistä, ei meillä ja rotilla ole mitään yhteistä kantamuotoa. Siksi spontaanisti generoituva sarvikuono olisi itse asiassa ongelma evoluutiolle. (3) abiogeneesiä pidetään nykytiedemaailmassa relevanttina vaihtoehtona. On nimittäin eri asia väittää että joskus on syntynyt jokin yksinkertainen olento kuin väittää että rotat syntyvät spontaanisti räteistä ja kärpäset liasta.

Tämän blogauksen idean kannalta keskiössä on kuitenkin se, että olipa asia miten tahansa, sitä pidetään ehdottomasti todisteena samalle asialle. Tämä tarkoittaa itse asiassa sitä että näkemys ei selitä miksi toinen "vaihtoehto eikä toinen". Asia joka selittää tällä tavalla kaikki vaihtoehdot ei itse asiassa selitä yhtään mitään. Presuppositionalismissa johtopäätös tiedetään ennalta ja sitten vain mietitään millä logiikalla tämä saataisiin sopimaan havaintoihin. Luonnollisesti tälläisen lopputulost a on vaikeaa pitää minkäänlaisena todisteena. Ne vain vahvistavat ennakkoluuloja sen sijaan että asiaa oikeasti koeteltaisiin.

Everything fits, but only certain happens support.

Ihmeparanemiskertomuksia kuunnellessa on tavallista että "haasteisiin" vastataan siten että Jumala ei ole mikään rukousparannustaho. Näin se, että jonkun puolesta rukoillaan ja tämä ei parannu ei haittaa Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin he pitävät ihmeparannusta perusteltuna koska paranemiset sopivat siihen. Tosiasiassa ihmeparanemiskertomukset eivät itsessään vakuuta ilman tilastollista käsittelyä. Syynä on se, että sellaisinaan se, että "kruuna on voitto ja klaavasta ei tarvitse välittää" ei anna vaihtoehtoja kuin yhdelle lopputulokselle. Näin ollen saadaan paranemiskertomuksia jos ja vain jos kukaan koskaan missään ei parane muutoinkaan ; Cherry picking -argumenttivirhe syntyy juuri siten että jokin asia jätetään arvottomaksi ja kerätään vain itselle sopivaa aineistoa. Tällä tavalla voidaan kerätä huomattavan ajan kanssa useista lähteistä sopivat tahot. Lopputulos kenties vaikuttaa uskottavalta, mutta ei ole ; Syövästä parantuminen on kenties todella harvinaista. Mutta tätä tapahtuu. Uskovaisia on maailmassa jonkin verran. Siksi se että on syövästä parantunut että uskovainen on tilastojen mukaan aivan mahdollinen yhdistelmä. Kun syövän lisäksi ruvetaan miettimään rukousvastausaiheita auto -onnettomuuksista lähtien syntyy pitkä luettelo. Tämän jälkeen alkaa olemaan todennäköistä törmätä ryhmään uskovaisia joista useilla on jokin tälläinen harvinainen kokemus. Tilastollisesti niitä alkaa löytymään parilta kenties useampiakin. Kyseessä on eräänlainen "hukkuneen rukous".
1: Malliesimerkki tästä on Templeton foundationin tekemä tutkimus rukousparannuksesta. Laitos tukee toimissaan teististä ajattelua. Ja tutkimuksen lähtökohtana oli se, että vaikka Jumala kenties on luonnontieteen oppien ulkopuolella, parantuminen on jotain konkreettista jota tapahtuu ihmisille. Ja siksi sitä voidaan lähestyä. Tutkimusta tekivät Herbert Benson ja Charles Bethea. Tutkimus julkaistiin "American Heart Journalissa". Siinä havaittiin että rukoilu ja eirukoiltu ryhmä paranivat yhtä tehokkaasti. Mutta jos rukoilusta kerrottiin potilaille, heidän parantumisensa heikkeni. Benson on esittänyt että tälle on syynä se, että rukouksen tarve voi kuulostaa huolestuttavalta. Selvää on kuitenkin se, että tässä oli kyseessä käänteinen placebo. Uskovaiset hylkäsivät tutkimuksen merkityksettömänä. ; Tuli selitystä siitä miten rukous toimii vain hyvistä syistä. - Ilmeisesti Jumalan ilmituleminen niin että moni uskoisi ei ole hyvä syy, mutta Saatanan vaikutusten huomaamatta jääminen toimii koska Saatana haluaa ihmisistä ateisteja... Jos tutkimustulokset olisivat näyttäneet rukouksen toimivan paremmin, olisi se tietysti ollut vankka todiste Jumalasta.
___1.1: Tämä näyttää että peli ei ole reilua. Kaikki vaihtoehdot eivät saa mahdollisuutta. Erityisesti keskustelussa on jäänyt mieleen se, miten suhtautuminen tieteeseen on ; Uskovaisten ei tarvitse todistaa Jumalan olemassaoloa ja rukousparannusta, vaan erimielisten on osoitettava ehdottomasti että tätä ei tapahdu. Toisin sanoen eri mielipiteiltä vaaditaan eri voimakkuuksisia todisteita. On sanomattakin selvää että kyseessä ei ole mikään "reilu peli" ; Jumalakysymyksessä keskustelutilanne on oikeasti naurettava. Uskovaiset ensin väittävät että Jumala on yliluonnollinen ja tieteellisen tutkimuksen ulkopuolella. Sitten he väittävät että se on tieteellisesti validi uskomus. Seuraavaksi he vaativat että ateistit kumoavat sen, ja jos tätä yritetään on Jumala yliluonnollinen ja kriitikko skientisti. Keskusteluasetelma on yksinkertaisesti se, että uskova on päättänyt alkuoletuksenaan että Jumala on ja ateistin roolina on vain valita millä tavoin hän häviää. Jos hän ei perustele tieteellä hän on irrationaalinen ja jos hän yrittää hän on suljettumielinen skientisti. Tässä ei ole mitään kaunista tai henkevää. Tämä on kusipäisyyttä. Ja ad hominem -argumentaatiota jossa mielipiteen edustajan mielipide ratkaisee, eivät käytetyt perustelut.

Tämä esimerkki on kuitenkin hieman mutkikkaampi. Sillä esimerkiksi lääketieteessä voidaan tulkita lääke parantavaksi vaikka jokainen lääkettä ottanut ei parantuisikaan. Tässä mukaan tulee tietysti jakaumien ja otoksien tarkastelu. Tässä mukaan tulee vaatimus tilastollisesta analyysistä jossa on otoksia ja jakaumia. Tällöin mietintä siirtyy arkijärkitasoisesta vakuuttavuuden tunnetta tuovasta "sopii-eisovi" -ajattelusta perustelemisen maailmaan jossa tarkastellaan enemmänkin tapahtumien frekvenssejä.

Kuitenkin on hyvä muistaa.

Tarinat vetoavat meihin kaikkiin. Olemme kovin helposti hyppäämässä päätelmiin siksi että ne tuntuvat oikeilta sen sijaan että ne olisi aidosti perusteltu. Usein vakuuttumisen tunne on ikään kuin todiste siitä, että asia on looginen ja perusteltu. Tämä johtaa usein kahtiajaettuun ongelmaan : Esimerkiksi uskovaisten käännytystyössä on tavallista kohdata sitä, että he olettavat että toinen on juuri kuin hän itse. Niinpä hän kertoo asioita jotka hänestä itsestään ovat vakuuttavia. Tämän takia kuulemme usein konkreettisista näyistä joita he ovat itse saaneet. Ongelma on siinä että tämä vakuuttaa uskovan itsensä, koska hän ei usko hallusinoineensa. Ulkopuolinen ei tästä kuitenkaan vakuutu - pikemminkin päinvastoin - hänestä tuntuu että tämä todistaa korkeintaan sen miten hullua uskovaisuus on.

Tarinankerronta on subjektiivista ja epämääräistä. Vakuuttuneisuus ei välttämättä siirry sellaisenaan henkilöltä toiselle. Perustelun kohdalla tilanne on astetta siirrettävämpi. Sen idea onkin juuri siinä että ei ole väliä kuka asian sanoo ja kenelle. Todisteet ovat edessä.

Multaa.

Heräsin maanantaina 23. elokuuta muutaman nukutun tunnin jälkeen. Puolisoni oli juuri lähtenyt töihin. Heräämisen syy oli se, että kaikkialla haisi todella pahalta. Ensimmäinen ajatus oli jostakin syystä se, että itse haisin pahalta. Ensimmäinen kokeilu aiheesta vahvisti että tämä piti paikkaansa. Haju tuntui vahvasti kun itseä nuuhki. Menin siksi suihkuun. Sieltä tultuani huomasin että haju oli yhä. Huomasinkin että haju tuntui keittiössä. Tiskasin ja vein roskat ja pesin, litistin ja vein kierrätykseen kaikki olevat maito- ja mehutölkit. Keittiöstä tuli siisti, mutta haju oli yhä. Ajattelin että haju tuntuu olevan kaikkialla, joten tästä on looginen seuraus että haju on talossa. Avasin ikkunan tuuletusta varten ja rupesin tekemään aamupalaa. Haju ei tuntunut lähtevän, päin vastoin se oli aivan kaamea. Tässä vaiheessa mieleeni tuli se, että ulkona tehdään remonttia. Ehkä he ovat siellä ulkona rikkoneet jotain jonka haju leviää sisälle. Päätin sulkea ikkunan, jotta hajua ei tulisi lisää. Siinä vaiheessa kun söin tuoretta riisiä joka maistui mullalta ja join päälle kulauksen kahvia joka maistui mullalta tajusin että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko koko maailma on alkanut mätääntymään. Tai sitten minun hajuelimistöni haisee pahalta.

Tämä olikin oikea ratkaisu, ja sain antibioottia johonkin ihme bakteerikasvustoon jota minulla oli. Ruoka lakkasikin niiden voimasta jo maistumasta mullalta.

Yllä oleva tarina on tässä sen vuoksi että se on itse asiassa varsin tieteenfilosofinen. Puolisoni mielestä huvittavaa jutussa oli vain se, että (1) tein kotitöitä varsin paljon ilman eri käskyä tai muistutusta ja (2) aloitin koko höskän niin kovin itsevihaisesti ; Kun jokin menee pieleen, sen täytyy olla minä.

Tämä oletus oli kuitenkin hyvä koska se oli helposti testattavissa. Itse asiassa koko rupeama on nähtävänä siten että minulla on teoria, jonka pohjalta jokainen yksittäinen toimeni oli rationaalinen. Tämä antaa opetuksen siitä että hyvä teoria on sellainen jolla on käytännön ulottuvuuksia. Teoria kertoo ilmiölle syyn ja selitys tarjosi keinon jolla asia korjaantuu. - Ja helposti testattavuuskin on apu, koska ne samalla myös helposti ammutaan pois. Aamurupeamanihan oli itse asiassa iso sarja rationaalisia epäonnistumisia, jonka lopputuloksena yksi sattui onnistumaan.

Myös ratkaisu oli tärkeä. Sillä monesti unohdamme että mittauslaite ja havaintolaite voi itse olla lähde havainnolle. Silloin ne piippaavat havaintoa vaikka ulkopuolella ei ole mitään.

En suinkaan eliminoinut tai miettinyt kaikkia vaihtoehtoja. Esimerkiksi aivovaurio voisi tuottaa hajuaistimuksia. Ja kenties jokin tehokas home olisi todella voinut haista niin vahvasti että maku siirtyy ruokiin. En itse asiassa eliminoinut edes huoltotöistä johtuvaa hajua.

Itse asiassa syynä olisi voinut olla vaikkapa Jumalallinen kosto. Minähän kävin tuoreesti juttelemassa kristityille ja hylkäsin hänen Sanansa. Siksi Jumala olisi voinut tuskastua ja oli siksi muuttanut blogini aineelliseksi tiivisteeksi ja pakottanut minut unissani syömään koko tuotantoni. Tämä tietysti ottaisi kantaa kaameaan hajuun. En kuitenkaan aloittanut ketjua kääntymällä kristityksi. Saati että olisin hajun jatkumisen tulkinnut tarkoittavan että hypoteesi on väärä - mitä ei tietysti voisi tehdä koska kristittyjen Jumala on "oikutteleva", eikä suostu olemaan mikään automaattinen rukousparannuskone, joten parantumattomuus ei olisi kumonnut hypoteesia - joka taas kertoo että kirousteoriassa kyseessä oli varsin huono malli koska se ei kertonut mitä pitää tehdä ja mitä tästä pitäisi seurata.

Olen kuitenkin niin suppeamielinen mutta ystävällinen, että luotan että antibiootti kertoi että kyseessä ei ollut mikään minulle tehty fundamentalistien kirous. Enkä usko että Jumalakaan olisi niin pikkumainen, etenkin kun ottaa huomioon että Hänkin on osallistunut aktiivisesti sisällöntuotantoon. Hän tietänee miten vaikeaa se on.

Ah, kuinka hienostunutta!

Melko usein antiikkia ihaillaan. Klassista taidetta arvostetaan. Jo se, että käy oopperassa, on hienompaa kuin se että harrastaa jotain rahvaanomaista teeastiastonmaalaamista työväenopistolla. Samoin löytyy ihmisiä jotka arvostavat ns. korkeakulttuuria tavalla joka tekee heistä parempia - tai oikeastaan hienompia - ihmisiä. Paketissa näille tulee siis mukana ylenkatse populaarikulttuuria kohtaan.
1: Esimerkiksi eräs tietämäni ihminen -jonka poliittista vakaumusta minun ei liene tarpeen erikseen mainita- arvostaa venäläisiä klassikoita mutta jo ajatus fantasia- tai kauhugenreen tutustumisesta on kauhistus. Fantasia on (1) satua joka tarjoaa helppoa eskapismia lapsille mutta ei vakaville ihmisille, joiden tarkkaavuutta ei hämätä (1.1) ja lisäksi kaupallista ahneutta joka ylläpitää edellistä (2) mahdollisesti todellisuudentajua vääristävää, mahdollisesti riski. Venäläinen kirjallisuus taas (1) opettaa ihmiselle todellisuudesta, niistä saa ymmärrystä muun muassa köyhien kohtelusta. (2) Ja ne eivät ole populaarikulttuuria vaan vaativampaa taidetta joka pakottaa lukijansa miettimään enemmän, ei vähemmän

Tämän kaiken vuoksi ajattelin manata esiin yhden kirjan. Se on Nikolai Vasiljevitš Gogolin (Николай Васильевич Гоголь) "Muotokuva".

Teos on fantasiasävytteinen kauhukertomus, jossa tärkeää osaa esittää taulu joka esitetään luonteeltaan hyvin yliluonnollisella tavalla. Tarinassa taide ja intohimo uhrataan ahneuden, mukavuudenhalun ja tekosivistyneistön edestä.

Muotokuvassa on itse asiassa kaksi kertomusta. Molemmat sidotaan yhteen samalla taululla. Ensimmäisessä kuvataan taulun ostanutta taiteilijaa ja toisessa osassa kerrotaan taulun synnystä.

Ensimmäisessä osassa köyhä mutta lahjakas nuori taiteilija joka on juuri lentämässä maksamattomien vuokriensa vuoksi asunnostaan ostaa muotokuvan. Muotokuva kummittelee ja esiintyy rahojen kanssa. Pian taulun raameista löytyykin rahaa. Taiteilija miettii että noilla rahoilla hän voisi elää pitkään ja omistautua taiteelle, mutta rahat polttelevat taskussa. Siksi hän vuokraakin itselleen hienon talon ja tekee itsestään mairittelevan mainoksen joka houkuttaa rikkaita aatelisia tilaamaan häneltä muotokuvia itsestään.

Taiteilija yrittää ensin tehdä vakavaa taidetta, kuluttaa aikaa ja tuoda teoksiin elävyyttä. Asiakkaat kuitenkin moittivat tätä, jos maalaukseen maalaa finnin tai laittaa luonnetta tuovaa keltaista vivahdetta, se ei ole imartelevaa. Ja moni muu taiteilija ei lisää tälläisiä yksityiskohtia ja saa taulun valmiiksi nopeammin. Mallina kun on ikävää ja tylsää olla. Kun hän sitten yrittää tehdä toista taideprojektiaan, innostuneena tästä, hän yhdistää Psyyken kasvoihin erään hänen asiakkaansa kasvonpiirteitä, koska hän haluaa käyttää siihen asioita joita hän ei itse teoksessa saanut. Asiakas, joka esiintyy innokkaana taiteenharrastajana joka on muun muassa matkustellut italiaan katsomaan kuuluisia tauluja, näkee tätä ja innostuu. Syynä on se, että taulus hivelee egoa : Siinä ei ole kauneusvirheitä. Ja henkilö yhdistyy jumalaan.

Taiteilija ajautuukin tuottamaan "hienoston taiteenystäville". Taiteilijalta alkaa syntymään klassisen virheettömiä mutta hengettömiä tekeleitä ; Maalaaminen on vain sitä, että ammattisotilaalliseen upseeriin liitetään "Marsin katse" eli tietynlainen asento ja silmät. Ja sen verran henkilökohtaisia piirteitä että näkee että kyseessä on juuri tuo tietty henkilö. Mutta ei liikaa, koska muutoin kaavamainen jumalallisuus katoaa.

Lopulta taiteilija kutsutaan katsomaan taidetta, joka oli niin onnistunut että kun taiteilija yritti löytää siitä kateuksissaan jotain moitittavaa, hän ei voinut kuin purskahtaa itkuun. Tämän jälkeen hän lopetti maalaamisen ja keskittyi taiteen ostamiseen. Hän osti onnistuneita maalauksia ja repi ne kappaleiksi. Näin taiteenrakastajasta oli tullut taiteenvihaaja.

Toisessa osassa kerrotaan miten taulu on ahneen koronkiskurin muotokuva. Malli oli auliisti jakanut lainoja, mutta lainaajille oli käynyt huonosti. Korkoakin oli peritty huimaavin ehdoin. Paikalliset kuulivat maineesta ja moni kuoli nälkään ennemmin kuin otti lainaa häneltä, koska he eivät halunneet luopua sielustaan. Maalari pakotettiin tekemään muotokuva ja hän teki sen silmistä niin ahdistavat että pelotti. Koronkiskuri kuoli ja maalari ahdistui kokemuksestaan niin että vaadittiin pitkän aikaa ja hengellisyydelle omistautumista ennen kuin hän toipui.

Gogolilla on tavalliseen tapaansa mukana satiirisia sävyjä. Kirja ivasi hienostoa, joka sanojen tasolla arvosti taidetta. Mutta vain kulttuuriin liittyvän statuksen vuoksi. Samalla esiin tulee nykyaikanakin ajankohtainen piirre: Jo esimerkiksi "Cosmopolitan" -lehden kannet kuvaavat juuri sitä mitä taiteilija teki.

Teos oli hyvin tavallista Gogolia. Häntä pidetään usein puhtaasti realistina ja satiirikkona; Tämä on helppo ymmärtää kun katsoo sitä miten "Muotokuvassa" kehutaan lahjakkaan taiteilijan kuvia joissa on sotkuinen huone, tai jossa on maalattuna arkinen palvelijatar kauneusvirheineen, aitona. Samoin tätä löytyy kohdasta jossa kehutaan miten taulussa linjoissa on pyöreyttä, siitä puuttuvat suorat linjat joita luonnossa ei ole. Kuitenkin hänen genrevalintansa opettaa muutakin. Hän valitsi keskiöön surrealistisen taulun : Unimaailmasta tuttu esineen henkiin herääminen ja aktiivinen vaikuttaminen herättää epäilyjä joko tarkastelijoiden objektiivisuudesta tai sitten taulu on peräti yliluonnollinen.
1: Surrealistisia sävyjä voidaan itse asiassa löytää muistakin Gogolin teoksista. Esimerkiksi Nabokov on esittänyt että "Reviisori" on unenomainen näytelmä, jossa tärkeässä roolissa on irrationaalinen joka vain esitetään arkisten asioiden läpi.
___1.1: Yhtenä syynä tähän voi tietysti olla myös satiirin luonne itsessään. Siinähän kohdetta ivataan tekemällä siitä karrikatyyri, jonka järjettömyys tuo esiin asioita joita ei muuten huomattaisi koska ollaan niin innokkaita näkemään ilmiö järkevänä ja tärkeänä. Tämä "epäloogisuus loogisessa" -tilanne itsessään ajaa kohti outoa ja surrealistista. En pidä tätä "riittävänä" siihen miksi "Muotokuvassa" on niin paljon korostettu taulun paranormaalia aktiivisuutta ; Taidetta "arvostavan" ylimystön pikkusieluisuus tulee esiin suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä.

---

Minun piti kirjoittaa täksi päiväksi muuta. Mutta sitten tuli Esa Turkulainen. Hän halusi kepeästi naureskella "Big Brotherillle", ja siksi kehitti rinnastuksen "Antiikin kreikan rituaalisista ja paikoin kauniista ja edistävistä jumalanpalveluksista (olympialaiset) ja taiteen harjoittamisesta hienostuneilta hienostuneille patsaiden, arkkitehtuurin ja teatteritaiteen kautta ---> Big Brother." Ja tämän idean kokoon parissa minuutissa, kuin itsestään. Tämä juttu toimii samalla kuitenkin enemmän kohteena muille kuin Turkulaiselle. Ivan kohteena olevaa - tietyn ideologiansävytteistä arvomaailmaa jossa on juuri tietty asenne - minun ei liene tarpeen erikseen nimeltä mainita.