Ei se lähtökohta, vaan se lopputulos

"Ihmisen sydämellä on rasittava taipumus leimata kohtaloksi vain sellainen, mikä murskaa sen. Myös onnellisuus on omalla tavallaan vailla mieltä, sillä sekin on väistämätöntä. Moderni ihminen lukee sen kuitenkin ansiokseen, paitsi silloin kun se jää häneltä huomaamatta."
(Albert Camus, "Sisyfoksen myytti")

Länsimaisen ajattelun eräs peruspiirre on se, että lähdetään liikenteelle tyhjästä. Oletetaan ikään kuin Occamin partaveistä käyttäen maailma jossa olemassaolo on perusteltava. Tällöin lopputuloksesta tulee helposti se, että joudutaan vastaamaan kysymykseen "miksi on jotain eikä ei mitään" ; Premissointi johtaa siihen että tyhjä ei tarvitsisi selitystä mutta täysi tarvitsee.

Tätä periaatetta onkin sitten käytetty ahkerasti. Esimerkiksi Descartes lähti äärimmäisestä epäilystä ja hänen cogito -oivalluksensa oli jotain jota ei voitu epäillä. Tästä hän jatkoi eteenpäin ja päätyi lopulta (kehäpäätelmäisesti mutta kuitenkin) ajattelemaan äärimmäisen epäilyn sijasta juuri sen vastakohtaa ; Hän uskoi kaikkeen koska Jumala antoi luotettavat aistit ja nämä aistit kertoivat hänelle Jumalan olemassaolon. Äärimmäisestä epäilystä mentiin äärimmäiseen varmuuteen. On hyvä huomata että lähtökohtaa ei pidä sekoittaa lopulliseen tilaan.

Tämänlaista on nimittäin helppo tehdä. On varsin tavallista että perustelija elää presuppositionistisessa maailmassa, jossa hän on ennalta päättänyt jonkin olemassaolon ja koherentisoi asiat tämän ympärille. Tällöin käy helposti niin että lähtökohdan tunteminen johtaa vääristyneeseen käsitykseen lopputilanteesta. Tämä on ajatuksellisesti yhtä väärin kuin väittää että Descartes rypi paranoidissa ääriepäilyssä ja ajautui skeptisyydessään kaiken tiedon kiistämiseen. Eli aivan hirveän väärin.

Kun muistaa tämän on helppoa katsoa eksistentialismin ja siihen vivahtavien maailmankuvien kohtaloa. Ne nimittäin nähdään tyypillisesti nimenomaan siten että otetaan lähtökohta ja sitten unohdetaan käydä se päättelyketju loppuun asti. Näin saadaan rakennettua kenties tunnetuin mutta samalla vääristynein maailmankatsomuksen teoria. (Tämän sanon siitä huolimatta että en koe olevani eksistentialisti.)
1: Albert Camus itsemurhalausuntoineen. Hänhän piti itsemurhan tekemistä perustavana kysymyksenä joka määrittää koko elämän. Hän viitaa absurdin kestämiseen ja elämisen mahdollisesti rankkaankin sankarillisuuteen. Tämä muistuttaa siitä että jo valinta elää pitää sisällään paljon arvoja, kannanotto olla tekemättä itsemurhaa kertoo siitä että elämässä on jotain merkitystä. Itsemurha poistaa valitsemisen, joten elossaoleva esittää että valinnoissa on takana järkeä. Näin itsemurhalähtökohta ei johdakaan itsetuhoisuuteen vaan pikemmnkin sen vastakohtaan.
2: Sartren eksistentialistinen ahdistus. Sartren kokemusmaailmassa Jumalaan liittyy käsityksiä. Tästä luopuja ei kykene eroamaan tästä, vaan hän aistii ikään kuin Jumalan poissaolon merkityksen. Tämä voi olla raju kokemus, jossa pelkona on arvotyhjiö. Mutta jo ahdistuksen tunne itsessään on referenssi siihen että asioilla on väliä. Merkitys ei puutu, vaikka Jumala puuttuisi. Epämiellyttävä totuus värittää sekin merkitysmaailmaa. Ja kun ihminen tajuaa että hänen omilla valinnoillaan on merkitystä hänelle itselleen, hän kykenee nousemaan oman elämänsä sankariksi, itsensä Jumalaksi. Kun ihminen toteuttaa omaa tahtoaan, hän sekä normittaa että tottelee. Merkitys on tässä vaiheessa voimakas, kaikenkattava ja koettu eikä ulkoaopittu. Se on myös oma koska sitä ei ole lainattu toisilta, jolloin on matkija, vaan se on luotu itse.
3: Heideggerin kuolemakeskeisyys. Esimerkiksi Heideggerin kautta eksistentialismiin saadaan mukaan se, että vaikka oman kuolevaisuuden kohtaaminen on ahdistava kokemus ja kenties ihmisen tärkein merkityksen kokemisen hetki, niin on myös muita eksistentiaalisen peruskokemuksen tarjoavia tilanteita. Ja nämä voivat olla hyvinkin iloisia ; Itse asiassa nämä ovat juuri niitä iloisia hetkiä joiden kautta ihminen kokee elämänsä elämisen arvoisena siitä huolimatta että elämä on väliaikainen ja kuolema väistämätön.
4: Nietzsche puhui Jumalan kuolemasta ja siitä että ihmisten asennemaailma rapisee kohti laiskanpulskeaa kärsimyksenvälttämistä jossa keskiössä on helpot ja vaivattomat huvit jotka ovat etupäässä passivisia, ne ylläpitävät elämää mutta eivät kehitä sitä. Tätä halpaa hedonismia, nihilismiä, vastaan Nietzsche kuitenkin taisteli ja hänen yli-ihmisensä oli ahkera ja kova, tämänlaisen hedonistin vastakohta.

Onkin tärkeää huomata, että eksistentialismi tekee itse asiassa hyvää filosofiaa osittain juuri sen kautta että niiden lähtökohta on jokin joka ohitetaan matkan varrella vääränä. Näin on ensin otettu yksi vaihtoehto ja sitä kritisoidaan niin että näyttää perustellulta olla erimielinen. Näin sen automaattinen vaihtoehto saa arvoa ja uskottavuutta. (Elämä-kuolema / merkityksetön-merkityksellinen ovat "binaarisia" ; Jos elämää on vain vähän ja huonoa, se on silti elämää. Näin ajatellen tässä ei tehdä väärää dikotomiaa ja on perusteltua puhua automaattisista vaihtoehdoista.)

Hengellisten kätkemä

Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten homoseksuaalisuuskeskustelu on käytännössä pelkästään uskonnollista. (Ja miten sekulaarin tavan kautta asian lähestyminen johtaa siihen että uskovaiset alkavat selittämään siitä miten uskonnollisilla argumenteille on annettava tilaa eikä niitä saa totaalisensuroida.) "Tämä päivä" -blogissa taas käsiteltiin otsikkoa "Maallinen vastustus sukupuolineutraalille avioliitolle" jossa ei ollut mainittu sellaisia sanoja kuin uskonto tai Jumala tai Raamattu. Jutun kautta moititaan monia sellaisia maallisiksi määriteltyjä argumentteja kuten "Homoseksuaalisuus on luonnotonta / luonnonvastaista" ja näytetään miten ne ovat huonoja argumentteja.

Tämä voisi vihjata että olisin ollut totaalisen väärässä ; Sekulaaria homoseksuaalisuuskeskustelua käydään, sen argumentit ovat vain huonoja. Huonous ja olemassaolo ovat eri asioita. (Voidaan jopa sanoa että jos kiistän argumenttimaailman siksi että pidän niitä huonona niin näen myös uskonnolliset argumentit samasta aiheesta nekin siten että ne ovat lähemmässä tarkastelussa varsin heikkoja, eli niitäkään ei olisi keskustelukentässä? On selvää että tämänlaiseen en taipuisi, kun peräti väitän että uskonnollisuus on läpitunkenut koko aiheen...)

Kuitenkin juuri mitään erimielisyyttä ei ole. Tämä selviää jo lyhyessä kommenttienvaihdossa jota kyseisessä viestissä käytiin. Esitin että nämä esitetyt argumentit ovat nimenomaan uskonnollisia argumentteja. "Minun nähdäkseni joka ikinen näistä perusteluista on nimenomaan uskonnollinen. Ne eivät toki ole eksplisiittisesti uskonnollisia, mutta ne ovat - kuten näytät - järjettömiä jos niitä katsotaan yhtään uskonnollisen kontekstin ulkopuolelta. Esimerkiksi "Luonnollisuus" on vain tapa kätkeä, implisitisoida, vanha sanonta "Luomakunta" ja "Jumalan luoma maailmanjärjestys". Kun homous kielletään Raamatussa, niin se on luonnonjärjestystä vastaan vaikka kaikki maailman sorsat olisi kuinka homoja. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen nähdään ongelmana koska se redusoituu siihen samaan "luomisjärjestykseen". Avio-oikeuden laajeneminen nähdään ongelmana samaa kautta. Ja jos tavallinen perhe liitetään samaan ryhmään homoseksuaalisuuden kanssa, ryvettyy siinä koko perhekonsepti ja ihmiset etääntyvät siitä Jumalan hyvästä luonnonjärjestyksestä." ... "Kannatan yleensä ns. hyväntahtoisuuden periaatetta, jossa jos joku esittää jotain omituista ja ristiriitaista, niin ajattelen että se johtuu jostain muusta. Että ihmiset ovat perustaltaan kohtuu järkeviä, eli heidän ajattelussaan on esimerkiksi mukana jotain piilo-oletuksia. Tämä on etenkin nykyajan uskonnollisuudessa tärkeää koska piilottelu on enemmän sääntö kuin poikkeus." ... "Itse en suoraan sanoen ole vielä tähän päivään törmänyt maalliseen logiikkaan perustuvaa homoseksuaalisuuden vastustamisargumentaatiota. Maallista kieltä käyttää toki monikin argumentti. Esimerkiksi sinä esittelit näistä monta. En kuitenkaan pitäisi niistä ainuttakaan maallisena perusteluna sanan täydessä merkityksessä ; Ilman implisiittistä teologista maailmankuvaa ne jäävät ontoiksi ja epäloogisiksi typerihtimisiksi."

Taustalla on ajatus siitä että kun takana on koherentti kristillinen maailmankuva, tajutaan että sekulaarien käyttämä sana "luonnollinen" on aivan eri kuin mitä tämä "luonnollinen" on tässä homoseksuaalisuusargumentissa. Itse asiassa tämä on jotain jonka tajuaminen on jotain joka vaaditaan jotta uskonnollisuusilmiöstä kulttuurissamme tällä hetkellä voisi ymmärtää oikein mitään.

Uskonnollisuus ei nimittäin esiinny monestikaan rehellisesti, suoraa ja avoimesti. Sen sijaan sen strategiat perustuvat erilaisiin kätkentöihin. Tästä aiheesta kirjoitin hieman aiemmin. Nyt muistutan lähinnä siitä, että esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan näkyvin osa ei maininnut uskontoa nimeltä ja jopa sen kanava oli kätketty ; Sen sijan että oltaisiin puhuttu TV7 -kanavasta sillä nimellä jolla ihmiset sen muistavat ja jonka kautta he olisivat suoraan tajunneet että kyseessä on uskonnollinen toiminta, he saivat tiedon käytännössä vasta kun kirja on jo tullut kotiin. (Tämä on sinällään merkityksellistä että esimerkiksi minä sain kampanjan tiimoilta käynnin kotioven taakse, muutaman puhelinsoiton ja muutakin, esimerkiksi sävyltään uskonnollisen joulukortin. Ilmaiskirjan lisäksi olen siis saanut muutakin ilmaista julistustoimintaa. Kyseessä oli siis tavallaan nimen rekisteriinanto, jonka luonne jäi mainoksen kautta avoimeksi ja tuli selväksi vasta kun tuote oli jo kotona. Olen päättänyt että omalla kohdallani tämä asia ei haittaa minua vaan että koen sen huvittavana.)

Strategianvalinta on tavallaan hyvin ymmärrettävä. Uskonnollisella julistamisella on jo sanana negatiivisia konnotaatioita. Samoin kulttuurinmuutos kokee uskonnollisen mielipiteenesittämisen lähinnä häiritsevänä henkilökohtaisuuksiin puuttumisena, mestarointina. Näin sanalle on tullut negatiivisia konnotaatioita. Lisäksi yhteiskunta on maallistunut, jolloin uskonnollisella aiheella ja lähestymiskannalla ei ole erityistä valta-asemaa, vaan sitä pidetään lähinnä "pienten piirien juttuna", jotain josta on päätetty että sitä saa olla vaikka itse ei tykätäkään. Tämä tuo tilanteen siihen että jos uskonnollinen julistava toiminta jää pelkäksi henkilökohtaiseksi arvokannanotoksi, ei se tuota esimerkiksi käännynnäisiä, eikä argumentit muutenkaan aikaansaa yhteiskunnallisten lakien suojelua tai vastustamista. Ja kun ihminen esittää ääneen argumentteja esimerkiksi homoseksuaalien avioliiton puolesta tai vastaan, hän kuitenkin jossain määrin aina tekee perustelun siksi että "miksi minä olen tätä mieltä ja kenties muidenkin kannattaisi."

Uskonnollisen kielen suora esilletuominen on luonteeltaan tunnettua ja irrelevanttia. Käännytettävä, käännyttyvä ja mieltään muuttava ihminen vaatii kuitenkin usein sitä että asiaa lähestytään juuri hänen kannaltaan ; Myös vakuuttajalta halutaan paitsi kuulla se miksi hän on jotain tiettyä mieltä, myös ja ennen kaikkea kuulla "miksi ihmeessä minun (muka) tulisi vaihtaa kantaani." Tälle tasolle erillinen ja eiomakohtainen uskonnollinen kielenkäyttö ei ylety. Näin ollen on luontevaa vaihtaa suoran uskonnolliset termit kuten "(Jumalan) Luomisjärjestys (jonka rikkominen on syntiä)" sellaisiin sanoihin kuin "epäluonnollisuus (lue perversio)". Näin uskonnoissa käytetäänkin yllättävän paljon "psykohömppäpuhetta" joka värittää yhteiskuntaamme muutenkin ; Syynä on se että medikalisoitunut yhteiskuntamme arvostaa psykologista kulmaa, joten on luontevaa valjastaa tämä keinona omalle asialle.

Valitettavasti tässä ei kuitenkaan tapahdu sitä että monologi muutettaisiin dialogiksi. Sillä tosiasiassa tässä itse asiassa hämmennetään keskustelukenttää ja huononnetaan asioiden ymmärrettävyyttä. Sillä kun strategiana on se, että napataan pinnallisia sanamuotoja mutta omat konseptit säilyvät ennaltaan, käykin niin että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei enää puhutakaan yhteistä kieltä.

Sillä ilmiö seuraa kaavaa "Luomisjärjestys" on käsite johon liittyy tiiviisti konsepteja kuten "Jumala" ja "synti" ; Tätä pidetään uskonnollisena, taikauskoisena ja jonain henkilökohtaisena vakaumusasiana jota ei voida laventaa. Termillä on leimallinen alakulttiiristigma ja sitä suvaitaan, eli sen annetaan olla olemassa, mutta tämä argumentaatio ei kuitenkaan vakuuta ihmisiä eikä tunnu heille omalta, joten lausumat jäävät vain jonkun muun ihmisen mielipiteenilmauksiksi joista huolimatta ollaan sitä omaa mieltä. Sen sijaan suosittu maallinen puheenparsi käyttää "luonnollisuutta" ja mahdollisesti koristaa sitä "mielenterveyden" käsitteellä. Näitä kuunnellaan ja niiden sanamuotojen seurauksena ihmiset myös muuttavat käyttäytymistään. -> Uskovaisen on selvästi äärimmäisen houkuttelevaa siirtää luomisjärjestys -konsepti sellaisenaan sanan "luonnollinen" ja siirtää "synti" -käsitteen sisältö "mielenterveyteen".

Näin voidaan ajatella että uskonnollinen keskutelu on sekularisoitu ja että uskovainen ottaa mukavasti huomioon kuulijan ja lähestyy hänen puheenpartensa ja käsitteidensä kautta. Mutta valitettavasti juuri näin ei tapahdu. Sillä ainut mikä sekularisoituu tässä prosessissa on sanamuodot ; Tämän seurauksena kuulija ja puhuja joutuvat tilanteeseen jossa "toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä". ~ Keskustelu muuttuu ekvivokaatioiden läpitunkevaiksi sananvaihdoksi jossa on paljon sanoja ja mölinää mutta ei juuri ollenkaan aitoa kansasakäymistä tai yhteisesti määritettyjen käsitteiden kautta tehtyä argumentaatiota. ~ Sillä kun uskovainen puhuu luonnollisuudesta ja siitä että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista, katsoo sekulaari luontoon ja ihmettelee biologiankirjojensa takaa että "onhan luonnossa tavattu niin pirusti homoseksuaalisuutta." Uskovaiselle tämä luonnon homous on silti "vääränlaista luonnonjärjestystä" koska hänen konseptinsa on uskonnollinen ; Raamattu kieltää homouden joten sorsien ja muiden eläinten homoseksuaaliset taipumukset ovat saatanan vääristymiä.

Jos uskonnollinen puhe ottaisi todella maallisen kulttuurin ja keskustelijan huomioon, hän nimenomaan käyttäisi "luonnollinen" sanaa siinä mielessä missä tämä yleisö sen ymmärtää sen sijaan että vaihtaisi tätä mielensä mukaan. Näin ollen luonnottomuuskysymys ei olisi suoraan arvovalinta vaan olisi ensin katsottava onko niissä sorsissa havaittavissa homoseksuaalisuutta vai ei ja vasta sitten jos ei, niin tämä fakta pohjalla sanottaisiin että "ei esiinny eläimissä eli ei ole luonnollista". Tämän kautta syntyisi ymmärrystä. Uskovaiset eivät tee tätä, vaan lähinnä pakenevat oman terminologian epämiellyttäviä konnotaatioita luullen että "luonnollinen" -sanan positiiviset konnotaatiot riittävät naamioimaan tämän. Mitään tämän kummallisempaa toisen huomioimista tässä ei olekaan takana.

Vastaava ei tietenkään jää pelkästään tähän aihepiiriin.

Kenties vielä tärkeämpi ja useampia ihmisiä koskettava asia on käsitteen "vakaumuksellinen julistaminen" kätkentä. Nykyään kaikki katujulistajatkin osaavat käyttää sanaa "keskustelu" ; Käytännössä kun katujulistaja haluaa keskustella, hän haluaa julistaa. Ja kun hän haluaa jutella kahvikupin ääressä, niin hän haluaa että olet sidottuna kahvin nauttimisen verran siihen pöytään että hän voi selittää innokkaasti siitä miksi Jeesus on Totta. He kokevat että tämä on kommunikaatiota, mutta omissa sekulaareissa käsityksissäni tämänlainen on aivan liian yksisuuntaista että tätä voisi mitenkään pitää minkäänlaisena dialogina tai oikeastaan minään muuna kuin sinä minkä sisällön parhaiten välittää sana "käännyttävä julistaminen". ~ Tämä sananvaito näkyy myös uskonnollisten kouluopetusstrategioissa joissa kouluihin halutaan uskonnollista ja vakaumuksellista julistamista sitä kautta että koululaiset itse avoimesti kertova omasta uskostaan. Kun on tajuttu että vakaumuksen julistaminen ja käännyttäminen osana koulutusjärjestelmää nähdään pahana, on keksitty että on kätevää pitää mielipide ja tavoite ennallaan ja ruveta mestaroimaan sanan pintamuototasolla. Kun "julistus" muutetaan "oman näkemyksen esilletuomiseksi keskustelevassa ympäristössä" ja "käännytys" taas nimetään joksikin joka "kannustaa ihmisiä miettimään omaa maailmankuvaansa ja harkitsemaan sen perusteita" ollaan jo sellaisessa jonka joku saattaakin niellä. Kun sisältöä ei tarvitse miettiä, vaan paketointia, tiedetään että ollaan kätkennän kulttuurin ytimessä.

Ja tietysti lisäksi tämä sana voidaan laittaa myös termin "perinne" taakse. "Opettaja 13.1.2012" -lehti nimittäin pitää sisällään pienen huomautuksen asiaan. Siinä haetaan muutosta koululaitoksen uskonnollisuuteen "Opetushallituksen antamien opetussuunnitelmien perusteiden mukaan eri oppiaineiden opetuksen tulee olla uskonnollisesti tunnustuksetonta. Periaatteessa koulujen tulisi toimia neutraalisti uskonnon suhteen. Kuitenkin OPH pyörtää omat ohjeensa koulun juhlien suhteen, joissa uskontoa saa harjoittaa. Juhlat eivät ole oppiaineita. Ne lasketaan perinteisiin. Uskontoa saa harjoittaa myös päivänavauksissa ja viedä oppilaita kirkkoon, kunhan näistä ilmoitetaan etukäteen huoltajille. Käytännössä koululaitoksemme suojissa elää voimakas evankelisluterilaisen kirkkomme paatos poliitikkojen ja lainsäätäjäviranomaisten siunauksella." Kun uskonnollinen toiminta ja osallistuttaminen ei mene läpi julistamisen ja vakaumuksellisen uskonnonharjoittamisen nimellä, täsmälleen samat rituaalit ja toimet voidaan oikeuttaa kun ne vain nimetään mukavasti "perinteiksi" joita tietysti pitää paitsi kunnioittaa, niin niihin tulee myös osallistua.

Kaiken takana on ajatus siitä että uskonnolliselle toiminnalle ja ennenkaikkea sen ilmenemiselle ja ihmisten käytöksenohjaamiselle ei riitä se, että sitä kunnioitetaan jonain jonkun mielipiteenä. Se vaatii että kun sen piirissä sanotaan jotain, tämä ei jää pelkäksi "olen tätä mieltä" -tasoksi, vaan tämän halutaan ehdottomasti ja kyseenalaistamattomasti olevan myös "ja miksi sinunkin täytyisi olla tätä mieltä" -taso jossa on mahdollisimman vähän tilaa sille "ehkälle" sinne väliin.

Kysymys on massojen ohjaamisesta retorisella tasolla, jossa sisällön epämiellyttävyys ei johda arvojen uudelleenharkintaan vaan siihen että kikkaillaan sanavalinnoilla ja sama paska yritetään syöttää eri paketissa. Minä en sano muuta kuin että "paskasta ei saa konvehtia". (Joka tässä yhteydessä on vain provokatiivisesti ilmaistu lausunto siitä että jos uskonnolliset konseptit siirretään sisällön muuttumatta sekulaariin kulttuuriin ja sen logiikkaan ja termistöön niin ne negatiiviset konnotaatiot joita yritetään paeta siirtyvät automaattisesti mukana. Sekulaariin kieleen siirtyminen tarkoittaa sitä että uskovainen häviää, aivan kuten uskonnolliseen konseptimaailmaan siirtyvä maallinen itselliyyteen viittaava häviää koska hänen näkemyksensä viittaavat eri lähtökohtiin jotka uskonnollinen maailma näkee irrelevantteina.)

---

Kuvan voi ottaa analogian kautta. Siinä missä sekulaari haluaa ajaa moottoripyörällä mutta uskovainen tarjoaa autoa, kaupan ohittaminen johtaisi tuollaiseen maalaamiseen ja väitteeseen että nyt se olisi moottoripyörä eikä mikään lälläripyörä.

∄ksistenssi ja ∃ssenssi

Quinen ajatteli uudistaa kirjoituskonetta siten että kysymysmerkki(?) korvattaisiin eksistenssikvanttorilla(∃). Näin ollen kysymyksiä lähestytään olemassaoloväittein ja kvantifioinnein ; Logiikassa eksistenssikvanttori on predikaattilogiikan ilmaisu sille, että on jokin tietynlainen ominaisuus tai suhde joka on totta ainakin yhdelle joukon alkiolle. Eli on olemassa vähintään yksi alkio joka toteuttaa kyseisen ehdon. [∃x P(x) = "on olemassa x siten, että P(x)"]

Quine on jatkanut tästä vielä askeleen eteenpäin. Hänen mukaansa ihmisten täytyy uskoa tapahtumien olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä. Näin ollen lauseella on astetta voimakkaampi sisältö. Voidaan jopa sanoa että Quinen ajattelu pakottaa logiikan käyttäjän uskomaan asioiden olemassaoloon. Quine siis näkee maailman koostuvan sekä esineistä että tapahtumista tai vähintään että loogikon on tehtävä näin.

Tämä johtaa erikoiseen asiaan esimerkiksi ateismin suhteen. Ateismihan kiistää Jumalan olemassaolon. Olemassaolon kieltokin (∄) tunnetaan predikaattilogiikalla. Ja tämäkin vaatii kvantifiointia. Tässä voisi ensivilkaisulla ajatella olevan jonkinlainen ristiriita. Mutta asian voi nähdä ratkeavan kahta kautta
1: Olemassaolon kielto on todellakin kvantifiointi itsessään. Tietty relaatio kielletään ; Lause jokin x menee alas on kvantifiointia ; Mutta niin on myös lause mikään x ei mene ylös on. Logiikassa kiellon ja myönnon suhde on muutenkin erilainen kuin yleensä ajatellaan ; Kysymys on tavallaan lähinnä merkintätavasta : Logiikka on siitä omituista että siellä olemassaololauseet voidaan kääntää olemassaolemattomuuslauseiksi ja toisinpäin ; "olen olemassa" = "en ole olematta olemassa".
2: Quine on logiikan lisäksi keskittynyt tieteeseen ja hän on painottanut paljon myös sitä, mitä ongelmatilanteessa on korjattava. Hän törmäsi ongelmaan "mitä falsifioida jos ennuste ei toteudu" ja tarjosi tähän ratkaisuksi Duhemin-Quinen teesiä. Koska kumoaminen, falsifiointi, ei perustu verifiointilogiikkaan vaan modus tollens -ajatteluun, voidaankin sanoa että jokainen kumoutuminen tapahtuu juuri siten että ensin oletetaan että tietty asia tai relaatio on olemassa. Ja sitten tämä ei toteudu tosielämässä, jolloin tiedämme että tämä relaatio ei ole totta. Ensin on oletettu ja sitten on kumottu.

Tästä voidaan vetää pieni päätelmä siihen että Quinen ajattelu onkin ongelmallista esimerkiksi fideistiselle teologialle. Fideisti ei usko että Jumalaa ja hänen olemassaoloaan voidaan kvantifioida. Quine jonka mukaan asioiden perustelu on sidoksissa juuri kvantifiointiin johtaakin tavallaan siihen että on paitsi niin että on pakko uskoa asioiden olemassaoloon jos aikoo kvantifioida niitä, niin myös sitä että on pakko kvantifioida asioita jos uskoo niiden olemassaoloon. Ilman tätä Jumalakäsite on tyhjä eikä Jumalaan uskominen itse asiassa tarkoita yhtään mitään. ; Näin ollen Quine voidaan asettaa sellaiseen positivistisen perinteen kannattavaan ideaan (vaikka Quine ei selkeästi ole tyylipuhdas positivisti vaan nojaa tätä tuoreempiin perinteisiin, esimerkiksi fallibilistiseen näkemystapaan) jossa tämänlaiset lausumat eivät ole edes vääriä, ne ovat mielettömiä ja turhia. Quinen maailmassa oli turhia kysymyksiä joiden ajanhaaskaavaa voimaa vastaan voitiin taistella esimerkiksi kirjoituskoneuudistuksin.

On hyvä huomata että teologian lisäksi mukana menee muitakin ajatteluperinteitä ; Mukana menee myös suuri osa eksistentialismia. Tämä voi yllättää sillä eksistentialistit ottavat nimenomaan eksistenssin, olemassaolon, ytimeksi. Heistä essenssi, asiat ja näiden asioiden suhteet ja toiminnot toisiinsa nähden, ovat toissijaisia ; Camuskin esitteli että maakeskisyyden ja aurinkokeskisyyden väliset kinat fysiikassa ovat turhia, ja hänestä oli keskityttävä itsemurhaamisen kautta kysymykseen eksistenssistä ; Moni ihminen oli halukas kuolemaan koska ei nähnyt elämän olevan elämisen arvoista. Camus katsoi että asioiden olemassaolon ja asioiden suhde toisiinsa on pieni asia, kun taas se että elämän kokee merkitykselliseksi on olennaista. Quine olisi ihmetellyt tämänlaista koska sisäinen merkitys ei kovin hyvin tiivisty eksistenssikvanttoreiksi ja relaatioiksi.

Tämä omituisuus sanatasolla aukeaa kun tajuaa että "samankaltaisella termillä voi olla erilaista sisältöä eri kontekstissa" ; Quinen eksistenssi on essenssiä. Quinelle essenssi on ennen eksistenssiä ; Kivi on olemassa vaikka ei tiedosta omaa olemassaoloaan, joten tämänlainen näkökanta on tavallaan ymmärrettävä.

Tämän Quinelaisen asenteen kritiikki keskittyy yleensä siihen että esitetään vain että tunnemaailma on olennainen ja että essenssi olisi kyvytön vastaamaan joihinkin kysymyksiin, eli olisi havaittujen asioiden valossa epäonnistunut. Tunteet ovat vaikka niiden mallintamisen mahdollisuus kielletään. Kuitenkin tämä mallintamisen kieltäminen on näiden kriitikoiden itsensä luoma näkemys. (Väite mahdottomuudesta on väitetty kysymysmerkkipakko jossa eksistenssikvanttorin mahdollisuus kielletään perusoletuksena vaikka tämä ei olekaan väistämätöntä.) Quinelaisesti ajattelevat voivatkin lähteä siitä että sisäinen maailma on sidoksissa emootioihin. Ja tämä taas on psykologian työvälineillä lähestyttävissä ja mallinnettavissa (meillä on järkeä sanoa "on olemassa tunteita" ja sanoa tämän melko kiistattomasti koska meillä on niistä ilmiö jolla on jonkinlainen määritelmä). Mekaanisuudentuntu katoaa tätä kautta esimerkiksi Damasion tapaisten tieteilijä-mallintaja-ajattelijoiden kautta ; Kun eksistenssi tiivistyy emootioihin jotka tiivistyvät adaptiivisiin reaktioihin jotka taas esiintyvät relaatiosuhteessa jossa tietynlaisessa tilanteessa tapahtuu jotain useammin kuin jotain muuta, huomataan että essenssi on perustavanlaatuinen asia ja eksistenssi joko peräti redusoituu tai ainakin päältyy näiden mallien kautta.

Mitä jos kuolen eikä kukaan kerro minulle siitä?

Televisiosarjojen viimeiset jaksot ovat usein erityisen dramaattisia. Joskus niillä halutaan rakentaa esimerkiksi saada draaman kaari täyteen, purkaa viimeiset juonenkäänteet ja lopettaa. Osa sarjoista on vain lopettanut tarinan etenemisen tarpeen. Tästä tyylipuhdas esimerkki voisi olla vaikkapa "Salaiset kansiot" joissa viimeinen jakso tiivistyy Mulderin ilmoitukseen syistä hallituksen salaliiton takana, UFOmaailmanloppu vuonna 2012 on ikään kuin jokin joka huipentaa x -kansion agenttien etsintärupeaman. Hieman eteerisemmän mutta sarjaan sopivasti loppuu taas "Life", jonka viimeisessä jaksossa saadaan syyllinen selville ja kiinni ja Charlie Crews itse asiassa pääsee jatkamaan elämäänsä jonka viattomana vankilaanjoutuminen oli katkaissut. "Ihmemies MacGyver" taas löytää poikansa ja rahoittuu elämään perhe -elämää, joka selittää miksi aina yhtä äimistyttävä pommien rakentaminen klemmareista ja hikisukista loppuu.

Toiset haluavat sitten tappaa sankarin ; Etenkin poliisisarjoissa lopetus olisi kenties muuten hieman esoteerinen kun viimeisessä jaksossa vain laitettaisiin ovi kiinni eikä jaksossa olisi muuten mitään erikoista. Sankarin kuolema on tavallaan tarinankerronnallinen selitys sarjan päättymiselle. ; Joskus tämä syntyy vahingossa kun edellisen jakson cliffhanger jääkin ratkaisematta. "ALF" päättyy tällä tavalla vahingossa ; Hallitus löytää sarjan ärsyttävän karvaisen avaruusolennon ja ottaa hänet tutkimuksiin. Tarkoituksena oli alunperin pelastaa hänet seuraavan tuotantokauden aluksi, mutta tämä tuotantokausi jäi kokonaan tekemättä.
1: Finaalin ja kuoleman yhdistäminen ei tosin ole muutenkaan mitenkään erityisen syvää symboliikkaa ; Hahmon voi tappaa, koska tätä ei enää tarvita. Ja kuolema on aina draamaa. Siksi esimerkiksi yksi huhutuimmista loppuratkaisuarvauksista "Harry Potterista" oli se, että myös Harry kuolee. Ei kuollut (mutta kävi kuoleman porteilla).

Ja sitten on niitä sarjoja joita haluaisin korostaa. Niissä sankari ei kuole. Mutta kuitenkin johonkin pään pieneen sopukkaan jää kaivelemaan se, että entä jos tässä itse asiassa olisi sittenkin tapahtunut nimenomaan kuolema, tällöin voidaan puhua jonkinlaisesta kätketystä kuolemasta. Näistä esimerkeiksi nostaisin kaksi komediasarjaa. "Kaikki rakastavat Raymondia" ja "Seinfield". (Alla oleellinen juonireferaattina.)
1: "Seinfield" lopettaa sarjan jaksoon jossa sarjan päähenkilöt ovat lento -onnettomuudessa ja päätyvät Lathamiin. Tässä kaupungissa on tiukka moraalikäsitys. Ja hahmot joutuvatkin oikeuden eteen siksi että eivät auta onnettomuuteen joutunutta. Yhtä hahmoista kiinnostaa oma puhelinkeskustelu eikä hän narsismissaan jaksa kiinnittää huomiota koko tapaukseen ja toinen taas ottaa peräti kameran esille jotta voisi ottaa tapausken talteen ja huvitella sen parissa kotonaan ja palata viihdemielessä hetkeen uudestaan ja uudestaan. Kaupunki katsoo tämän hyvin pahana ja syntyy oikeudenkäynti. Tässä vilahtaa useita hahmoja joihin sarjan henkilöt ovat kohdanneet sarjan varrella ja joita he ovat kohdelleet jollain tavalla karusti. Siksi heidät laitetaan vankilaan ja Seinfield jää murehtimaan sitä, mitä hän kuvaa elämänsä kauheimmaksi kokemukseksi. Hän saa aamiaismuroihinsa vain puolet siitä maidosta mihin hän on tottunut.
2: "Kaikki rakastavat Raymondia" taas kertoo siitä miten Raymond joutuu risaleikkaukseen ja sairaanhoitajilla on vaikeuksia saada häntä heräämään nukutuksesta. Tämä järkyttää kaikkia odotushuoneessa siinä vaiheessa olevia valtavasti. Tieto järkyttää kaikkien tavan kokea Raymond. (Ja hänen äitinsä joka oli tässä välissä käymässä WC:ssä ja jonka hysteeristä reaktiota pelätään). Raymondille ei kerrota tästä aluksi mitään. Ihmiset reflektoivat tunteitaan asiasta. Raymondin reaktiot ovat mielenkiintoisia koska ensin hän säikähtää siitä että hänelle ei kerrottu. Koska vaikka nyt ei tapahtunut mitään, niin jos hän olisi oikeasti kuollut eikä kukaan kertoisi tästä hänelle itselleen, niin mitä siitäkin sitten tulisi. Lisäksi häntä kiinnostavat ihmisten reaktiot. Tässä kuvaavaa on se, että hän olettaa melko vähän, mutta että ihmisten reaktiot ovat olleet kovempia. Esimerkiksi vaimonsa Debran hän ajattelee miettimään hautajaisia, lasten hoitamista yksin ja deittaamisen aloittamista. Kaikki ihmiset ovat kiltimpiä Raymondille ja hän kysyykin puolisoltaan että entä jos hän on sittenkin kuollut ja päässyt taivaaseen.

Onkin huvittavaa ajatella että kun Raymond on huolissaan siitä että jos hän kuolee eikä kukaan kerro hänelle, niin juuri tämänlainen tilanne olisi se jolta se näyttäisi. Ja itse asiassa Seinfieldinkin maailma voidaan nähdä tuonpuoleisena. Tarinoiden onnettomuus olisi siis eräänlainen metafora kuolemalle - sarjan henkilöt tarinassa vain unohtivat/olivat tietämättömiä siitä että tämä oli metafora. Tämä taas johtaa miettimään tuonpuoleisasioita. Esimerkiksi asiaa voisi lähestyä kristillisen tematiikan kautta.

Jotta voidaan katsoa mistä on kysymys, voidaan katsoa elämisen arvioinnista. Kreikkalaisten mukaan ihmisen elämässä kuolema oli tärkeä koska sen jälkeen elämää voitiin arvioida kokonaisuutena. Ja sitä ennen se olisi vain vaillinaista. Näin hyvä elämä ja sen arvioiminen olisi aina jälkipolvien tehtävä. Koska kyseiset televisiosarjat ovat loppuneet, voimme pitää jo tätä tilaa jonkinlaisena kuolemisen metaforan metaforana ja lähteä kikkailemaan tästä eteenpäin. (Jos vastaan tulee vaikeuksia, muista toki että kupillinen ganjaa auttaa yleensä tässä vaiheessa.)

Sekä "Seinfieldiä" että "Kaikki rakastavat Raymondia" (sarjana ja kokonaisuutena) yhdistää se, että ne ovat pieniä maailmoja. Niissä ei tapahdu mitään hirvittävän dramaattista. Niiden todellisuutta voi pitää jopa jollain tavalla latistuneena ; Niissä ei ole hirveästi ulottuvuuksia hedonismin ja aivan tavallisten arkitapahtumien ulkopuolella. "Raymondin" (lyhyesti tästä eteenpäin) maailmassa kirkko on jotain jota vältetään jotta voidaan katsoa televisiota ja hankalat aiheet ovat jotain josta soitetaan papille ja vaaditaan häneltä vastaus. Syvällisimmät hetket koetaan ruuan kanssa - kokkaaminen ja ruuanlaittotaidot ja syöminen määrittävät yllättävän paljon sarjan hahmojen asemaa. Molemmissa sarjoissa nostetaan meteliä pienestä ja kisataan kisaa jossa tarjolla on aina vain "pieniä voittoja" jotka eivät käytännössä muuta mitään. Lisäksi Seinfieldin hahmot ovat pikkumaisia. Ja tämä piirre kuvaa myös Raymondia, joka on ihmisenä laiskanpulskea. Yksi olennainen ero on ; "Seinfieldin" sarjan maailma on kylmä. Sarjan henkilöt ovat hedonistisia, narsistisia, toisista välittämättömiä se on pohjimiltaan kyyninen ja kylmähenkinen. "Raymondin" kaikissa hahmoissa on jotain hyvää, sen maailma on pohjimmiltaan romanttinen ja lämminhenkinen.
1: "Seinfieldin" maailman voidaan katsoa kuvaavan "pientä Helvettiä". Koko sarjan synkin idea on se, että vaikka sen hahmot ovat varsin kamalia, heille ei oikeastaan tapahdu koskaan mitään sellaista jota voisi kutsua takaisinmaksuksi tai kompensaatioksi. Tätä kuvannee jo se murhe mikä seuraa siitä että maitoa ei saada muroihin tarpeeksi ; Sitä kuvataan elämän kamalimmaksi kokemukseksi. Sarjan hahmot eivät hyvitä tekemiään pikkuilkeitä tekoja. Mutta pikkuilkeys on kuitenkin otettava esiin ; Sarjan hahmot eivät kuitenkaan tee massamurhia. - Viimeisen jakson oikeudenkäynnissäkin on esimerkiksi nostettu sellaisia tapauksia kuin eräässä jaksossa tapahtunut herkullisen leivän varastaminen ja ahmiminen. Tuntuu kohtuulliselta että teoista vastataan juuri tämänlaisella kompensaatiolla. Myös kuoleminen onnettomuudessa tuntuisi reilulta ; Siihen liittyy aggressiota, väkivaltaa ja muuta vastaavaa.
2: "Raymondin" maailman voidaan katsoa kuvaavan pientä taivasta, jotain jonka hän ansaitsee armosta, ei siksi että olisi onnistunut nousemaan pikkuahneutensa yläpuolelle. Olennaista on se, että myös Raymondin "pieni taivas" oikeutetaan muiden ihmisten reflektioiden kautta ; Se, että Robert musertuu kokemuksesta niin että hänen on vielä tilanteen ratkettuakin vaikeuksia ajaa kotiinsa sen sijaan että valittaisi siitä tavanomaisesta (kuten siitä että Raymond sai syödä hänen herkullisen voileipänsä, jota sitäkin varmasti tapahtui). Tässäkin eudaimonian arvioivat jäljelle jääneet ihmiset. Raymondin kuolemaksi kuviteltava nukutuksesta heräämättömyys taas on passivinen, eiaggressiivinen ja rauhallinen ja kivuton tapa kuolla. Tämäkin tuntuu tilanteeseen sopivalta ja oikeudenmukaiselta.

Tässä tematiikassa voidaankin ottaa avuksi eksistentialismi. Sillä vaikka paratiisin ja viimeisen tuomion henki onkin mukava ottaa tälläisessä hieman leppeämmässä ja positiivisemmassa sävyssä esille, on tällä ajatussuuntauksella kuitenkin silläkin jotain olennaista sanottavaa asiaan. Tällöin siirrytään teologian yleisemmästä oikeudenmukaisuuden käsitteistä henkilökohtaiseen maailmaan.; Tätä kautta eudaimoniasta voidaan nimittäin jatkaa askel individualistin itsereflektion suuntaan. Koska sarjassa reflektoidaan kuolemaa - Sekä Debran romahdus että voileipänaisen suuttumus voidaan nähdä tämänlaisiksi - he itse asiassa tekevät olemassaololle sen, mitä joskus tehdään poissaololle. Eksistentialismin yksi tärkeimmistä ideoistahan on se, että todellinen maailma on yksi asia, mutta se mitä ihminen kokee onkin sitten jotain aivan muuta. Siksi esimerkiksi ihminen joka menee kahvilaan jossa odottaa ystävänsä olevan ja tämä ei ole siellä, hän kokee poissaolon. Normaalisti tämänlaista poissaoloa ei tiedosteta kun ajatellaan vain sitä mikä on läsnä. Ja tässä tapauksessa ihmiset tiedostuivat sen mitä on. Debra oppi siitä miten tärkeä Raymond on siihen heijastaen mitä hänen poissaolonsa tarkoittaisi. (Kahvilassa poissaoleva ystävä voi aiheuttaa huolta tai kiukkua, riippuen varmaaan siitä onko poissaoleva Raymond Barone vai Jerry Seinfield.) Tämä tosiasia ei kuitenkaan kuvannut Raymondia vaan Debraa itseään.

Henkilökohtainen taso muistuttaa siitä miten eksistentialistinen maailma ei käsittele ulkoisesti suuria tai yleistettäviä asioita. Debran reaktio siitä että hän ei ole osannut nähdä Raymondia oikein on hänen oma "pieni helvettinsä". Tämä koskeekin eksitentialismia, etenkin ateistinen eksistentialismia, yleisemminkin. Se nimittäin tarjoaa lähinnä "pieniä taivaita" ja "pieniä helvettejä". Ja ne kaikki tapahtuvat tämänpuoleisessa, eivät tuonpuoleisessa. Eksistentialistisessa maailmankuvassa tapahtumat ovat suhteellisia mutta minuus ei ole. Näin ollen tekomme ovat hyviä ja huonoja vain siinä valossa heijastavatko ne itseämme vai eivät. Näin ollen mikään määrä "pieniä voittoja" tai "pieniä häviöitä" ei määrittele meitä sisäisesti ja rakenna luonnettamme. Eksistentialistisessa maailmassa ei ole minuutta määritteleviä voittoja, vaan minuus määrittelee teot voitoiksi ja tappioiksi. Niillä ei ole ulkoista merkitystä, vaan ainoastaan sisäinen merkitys. Tätä kautta käy helposti niin että suuret tarinat ovat kuolleet. Jäljelle jää pieniä tarinoita, ja ne voivat tarjota vain pieniä taivaita ja pieniä helvettejä.

Tämänlaisen miettiminen onkin tärkeää. Moni ajatteleekin jopa niin että vasta oman kuolevaisuuden käsittäminen (eikä vain tietäminen, vaan ymmärtäminen) saa ihmisen ikään kuin tekemään itselleen ajatuskokeena sen "kuolemanjälkeisarvoistelun" jota kreikkalaiset arvostivat. Ainakin minun kohdallani tässä kohden ei synny mitään hirvittävän dramaattista täydellisyys-katastrofi -ajatuksia. Elämänhaaskauskysymys ja maailmanmuuttamiskysymys ei kohdallani johda mihinkään maailmoja mullistavaan. Minulla on kerrottavanani pieniä tarinoita. Ja niille jotka ovat viehättyneet melodramaattisiin "suuriin kertomuksiin" kerron vain että luultavasti "pienet kertomukset" ovat niitä joita on enemmän. Ja jos tämä tuntuu pahalta, niin kannattaa muistaa että ne pienet tarinat ovat oikeasti riittävän hyviä. Kaikesta huolimatta.

Itse asiassa "Raymondin" maailma antaakin näistä pienistä asioista hyvän opetuksen. Sillä Raymondin kuoleman tuoma stressireaktio tarjoaa Debralle ns. eksistentiaalisen peruskokemuksen. Tämän jälkeen hän ihastelee Raymondin jäätelönsyöntiä vaikka ei halua edes jäätelöä. Ja hän kertoo itkuun loppuen siitä miten hän aikoo seuraavana päivänä viedä lapset tarhaan, käydä kaupassa ja pesulassa. Ja että Raymondin ei tarvitse käydä pesulassa koska hän toisi pesulasta kuitenkin tapansa mukaan jonkun toisen vaatteet. Nämä pienet asiat näyttävät tärkeiltä. Sillä se, että vaatii ja odottaa suuria tarinoita, mahtipontista ylimaallista merkitystä, valtavan suuria asioita, voikin olla juuri se, joka tarkoittaa elämän väheksymistä. Pienten tarinoiden arvostajan elämä on sietämätöntä nautintoa, suurten tarinoiden ystäville elämä latistuu maailmanlopun odotteluksi, tuonpuoleistestiksi ja muutenkin pettymykseksi.

---

Kirjoittaja toivoo että kun hän kuolee, että asiasta kerrotaan hänelle. Sillä hän ei siedä tietämättömänä olemisesta. Huonokin tieto on parempi kuin ei tietoa ollenkaan. Tässä lohduttaa tietysti se, että jos kuolema on lopullinen, en koe tietämättömyyden tunnetta vaikka kertominen onkin turhaa. Ja jos ei, niin on muistettava se, että kertoja ei ihan varmasti tiedä että en kuule - hänhän tietää vain sen, että en vastaa!

Aivomyrskyn taltuttajat - miten skeptismi on hyväksi luovuudelle

On tavallista että luovuus nähdään nimenomaan irrationaalisena prosessina ; Näin esimerkiksi sosiaalinen vapaa ja kritiikitön ideoiden ilmaa heittely, "brainstorming", nähdään mukavana, pehmeänä, ihmisille miellyttävänä, hauskana, innostavana, inspiroivana ja ennen kaikkea luovuutta edistävänä keinona. Skeptismi taas nähdään näköalattomana, kovana, kylmänä, ilkeänä ja robottimaisena jossa ei luovuutta ole tippaakaan, vaan kritiikkiä, moitetta ja vastustusta.

Itse asiassa niin moni on tätä mieltä että moni työpaikka pitää kokouksia jonain jossa voidaan myös "brainstormata" ja näin saada aikaan pehmeällä ja mukavalla tavalla tulosta. Luovuustyö ja kehittäminen onkin tätä kautta tiimiytettyä hyvin monessa paikassa. ~ Hyvin monessa työpaikassa ajatellaan että brainstormaus olisi inspiraation ja innovaatioiden äiti.

"The New Yorkerissa" oli artikkeli joka viittasi brainstormingiin ja siitä saatuihin tutkimustuloksiin. Ilmiö ei yksinkertaisesti lisää luovuutta ; Ihmisten intuitio brainstormingin olennaisuudesta on siis väärä. Virhe löytyy esimerkiksi taustassa olevassa oletuksessa jossa ihmiset varoisivat väärien asioiden sanomista ja olisivat ensisijassa tämän vuoksi hiljaa ; "The underlying assumption of brainstorming is that if people are scared of saying the wrong thing, they'll end up saying nothing at all." Sen sijaan aihetta koskevissa monissa tutkimuksissa onkin havaittu aivan päinvastaista "Debate and criticism do not inhibit ideas but, rather, stimulate them relative to every other condition." Nimenomaan väittely ja kriittisyys näyttääkin olevan aktivoiva voima.

Onkin hyvä katsoa asioita nimenomaan vaihteohdottomuuden silmin. Assosiaatiot ovat usein yllättävänkin stereotyyppisiä ; Ihmiset rakentavat nopeasti näkemyksiä ja ovat haluttomia muuttamaan niitä. Assosiaatiot ovat juuri tämän vuoksi helppoja ja nopeita ; Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen ei olekaan mitenkään erityisen vaikeaa keksiä. Näin ihmiset rakentavat ennakkokäsityksiä ja niihin liittyviä mielipiteitä ja keksivät helppoja ajatuksia joissa ei ole luovuutta. Tätä ei huomata koska moni ajattelee assosiaation olevan jonkinlainen satunnaisprosessi joka iskee yhteen ties mitä tahansa. Sen sijaan kritiikki vaatii aina sitä että on eri vaihtoehtoja joita punnitaan. Kritiikin läsnäollessa on aina vaihtoehtoja - jopa pahimmassa ja destruktiivisimmassa denialismissa on mukana vaihtoehto "sanottu on totta" ja "sanottu ei ole totta" joista on ikään kuin keskusteltava. Pelkkä "koska minulle tuli idea" pitää sisällään vain yhden vaihtoehdon.

Lisäksi brainstormaukseen liittyy helposti illuusio siitä, että panos on ollut oma, vaikka tosiasiassa sitä onkin ollut vain jonkun toisen idea jota on itse tullut kompanneeksi. Näin ollen omien kehittämien ideoiden määrä onkin itse asiassa pienempi kuin miltä se stormaustilanteen jälkeen tuntuu olevan. Lisäksi on huomioitava se, että vähemmän luovat delegoivat helposti omaa vastuutaan asiasta ja ajattelevat että vaikka he eivät teekään mitään, niin ryhmä saa kuitenkin aikaan - yksin ideoidessa tyhjä lappu on selvä tappion ja epäonnistumisen merkki jota ei voi välttää. Ja vaikuttaa kuvioissa tietysti myös ryhmäpaine, jossa toisten ääneensanomat asiat automaattisesti johtavat ajattelemaan samalla tavalla. Näin ihmiset ikään kuin rajoittavat itseään vaikka mitään ääneen tulevaa kritiikkiä ei lausutakaan, tai kukaan ei edes ajattele sitä kritisoimistilanteena.

Näin ollen kritiikin puute onkin ongelmallinen. Sen huonous näkyy siinäkin että tiedetään ilmiö nimeltä wisdom of crowds, joka tuo etua asioiden tietämiseen. Kun monta ihmistä laitetaan arvioimaan asiaa, ryhmän keskiarvo voi olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin yksinäisen ekspertin. Koska brainstormaus ei toimi, onkin selvää että kritiikittömyys on hyvin tuhoisaa ; wisdom of crowdsin tuomat edut tuhotaan ensin ja siitä sitten jatketaaan vielä vähän huonompaan. On siis selvää että vaikka ihmisten helposti mieleen saama mielikuva brainstormingista olisi miten optimistinen tahansa, tämä ensin mieleen putkahtanut assosiaatio on väärässoleva stereotypia joka vain jostain syystä tulee erittäin epäluovasti mieleen hyvin useille.

Tämä voi selittää sitä, miten esimerkiksi salaliittoteoreetikot uskovat että monet skeptikot ovat ryhmä ihmisiä ; Ehkä huvittavin on se, kun Esa Turkulaista epäiltiin vakavasti SUPOn palkkaamaksi - mahdollisesti ryhmäksi ihmisiä - kun hän sai niin paljon aikaan. Samalla voi selittyä se, miten vaikka pseudotieteissä aina vedotaan avoimeen mieleen, niin silti on havaittavissa että keskivertoinen salaliittoteoria on yllättävän stereotyyppinen, ja se rakentuu hyvin tietynlaisella ajatustavalla yllättävänkin rajoitettujen elementtien ympärille. Ja New Ageritkin näyttävät olevan tiettyjen mielipiteiden keskittymä tavalla joka tekee heidän variointinsa yllättävän pieneksi.

Pseudotieteilijät ovat kenties oikeassa tästä heidän avomielisyydestään ja kriittisen ajattelun luonteesta. Heillä on siis tässä kohden kenties jopa osunutta itsereflektiota jossa myös vastapuoli on luokiteltu oikein. He eivät kuitenkaan ymmärrä sitä viimeistä silausta, jossa tajutaan että kriittinen ajattelu ajattelee useammalta kantilta ja testailee ja kikkailee ja pallottelee asioilla. Ja on siksi oikeasti luovempaa.

Niinistön ihmeellinen parisuhdemaailma

Tutustuin hieman Sauli Niinistön näkemykseen perheestä ja parisuhteesta. Karkeasti ottaen hänen avioliittonäkemyksensä tiivistyy kolmeen pääkohtaan;
1: Avioliitto on miehen ja naisen välinen. Siksi samaa sukupuolta oleville liitoille tarvitaan eri nimi vaikka oikeudet olisivat identtiset. Tätä puolustetaan uskonnolla, muunlainen pakottaisi uskovaiset yhteen vastustamansa kammottavan asian vuoksi.
2: Yhteiskunnallisiin lomakkeisiin tarvittaisiin neutraali nimitys jonka alla olisivat sekä samaa- että eri sukupuolta olevat liitot. Tämä ei olisi itsessään juridinen termi, vaan suojelisi väärinkäytöksiltä. Kaikkea ei tarvitse kertoa kaikille. Kuitenkin eri nimitystä tarvitaan juuri siksi että osa kokee syvää vastemielisyyttä ajatuksesta että heidät perhekonseptinsa liitetään saman nimen alle näiden heistä kuvottavien perhesysteemeiden kanssa
3: Sama sukupuolta olevien parisuhteen siunaaminen on kirkon sisäinen asia. Tässä Niinistö on sekulaari kirkon ja valtion erottaja ; Uskonto on irrallaan politiikasta joten uskovaiset eivät komentele poliitikkoja eivätkä poliitikot kirkkoa.

Ylläoleva kombinaatio näyttää olevan hyvin yleinen. Niinistö ei siis ole mitenkään epätavanomainen. Tämä näyttää kenties leppeämmältä mallilta kuin tiukkaa eriyttämistä kannattavat tahot ; Osa fundamentalisteista ja jopa muutama minun työkaverini (ihan miellyttäviä ihmisiä) ovat sitä mieltä että on tärkeää erotella minkälaisessa liitossa on. Esimerkiksi "kumppani" ja "puoliso" -sanan kanssa ollaan heidän parissaan hyvinkin tarkkoja. Tämä auttaa heitä arvioimaan ihmisiä ja mukauttamaan suhtautumisen tähän. Ja vaikkapa järjestämään vaikkapa boikotteja.

Kuitenkin filosofisesti katsoen Niinistön kanta on omituinen ja sisäisesti hyvin huonosti yhteensopiva. Siinä missä fundamentalismi voi vaikuttaa yksille napeille tehdyltä ja tiukalta, se on kuitenkin omien sisäisten periaatteidensa järkkymätön noudattaja. Se ei lipsahtele ja vaihtele periaatteita lennosta ja koosta satunnaistettua mielipidepatternistoa. ; Näyttää että Niinistö ratkaisee kysymykset irrallaan miettimättä yhdistääkö niitä jokin laajempi periaate vai ei. Koherentti maailmankuva, joka on monien filosofien tavoite, ei tässä kohden selvästi toteudu Niinistön kohdalla; Jos nimen samuus on tärkeä vainojen estämisessä, ja oikeudet ovat muuten samanlaiset, olisi helpointa koota identtiset ryhmät saman juridisen nimen alle. Tämä vähentäisi ihmisten luokittelua yhteiskunnan puolelta ja estäisi syrjintää. ; Jos ollaan sekulaareja, on hyvä huomata että toisen ohjaaminen oman perinteen malliin on aika omituista. Maassamme ihmisillä on monia periaatteellisia kieltoja. Monille kasvissyöjille kasvissyönti on eettinen kannanotto, mutta se että syö lihaa ei ole loukkaus heitä kohtaan. Sama koskee monien uskontojenkin normeja ja kieltoja. On siis selvää että sekulaarissa yhteiskunnassa se, että joku toimii jonkun näkemyksen vastaisesti ei ole loukkaamista ja syrjimistä. Vain monokulttuurissa jossa ei ole sekulaarisuutta vaan yhtenäiskulttuuri ja valtionkirkko kontrolloi yhteiskuntasopimuksia ehdottomasti uskonnollisin syin. Vastustaminen ja toisten avioliittosuhteiden paheksunta on sitten kirkon sisäinen asia ja koskee kyseisen laitoksen rituaaleja.

Kenties epäkoherenttiuden ajatus tulee kuitenkin selvemmin esiin pienillä ajatustesteillä ; Ihmisen pitäisi kyetä pitämään samanlainen suhtautuminen erilaisissa tilanteissa.

Jos otetaan feodaalinen säätyavioliitto, on kysymys järjestetystä avioliitosta jossa on taustalla yhteiskunnallinen asema ja koko yhteiskunnan järjestys. Nykyään ollaan romanttisen rakkauden kannalla, mutta tämä perinteinen avioliittokäsitys oli silti kannatettu. Tällöin ajatuksena oli se, että sai mennä naimisiin tietyn säädyn vastakkaista sukupuolta olevan edustajan kanssa. Tämä oikeus koski ihmisiä hyvin laajasti joten käytössä oli selvästi yhteiset säännöt, samaan tapaan kuin nykyäänkin homoseksuaali mies saa mennä kenen tahansa naisen kanssa tahansa naimisiin - he vain yleensä kieltäytyvät tästä lain suomasta mahdollisuudesta koska eivät arvosta tätä oikeutta. - Jos ajatellaan että kannatan tämänlaista sukuavioliittoa, on hyvin moni avioliitto silmissäni kauhistus ; Se sotii feodaalista maaimanjärjestystä vastaan. Ja tämä taas on Jumalan oikeuttama maailmanjärjestys jossa kaikella on mielestäni syvästi paikka. Siksi jotta Suomi ei olisi epäkunnioittava tälle näkemykselle, pitäisi kaikille niillekin jotka antavat piut paut tälläisille säädyille ja haluavat mennä naimisiin vapaasti? Eikö asia olisi hyväksyttävää muka siltikään vaikka voisin sanoa että laki joka on sama kaikille ei ole epäreilu vaan ihmiset loikkivat paheksuttavalla tavalla väärällä tavalla naimisiin himojensa ja emootioidensa ohjaamana?

Entä jos kuvitellaan että olen moderni ateisti jolla on individualistisia ja eksistentialistisia asenteita. (Tämä vaatii minulta yllättävän paljon kuvittelua, moni lukija taas voi ottaa tämän kuvitelman vastaan kevyestikin, käsitän että teksteilläni on tälläinen vaikutus joka erottaa sisäisestä minästäni.) Olen jotenkin snobahtava ja haluan korostaa omaa erinomaisuuttani siten että kehitän avioliittokonseptin joka haluaa nimenomaan erottautua kristittyjen ja muiden uskovaisten avioliitoista. Voisin vaikka haluta kutsua tätä aivoliitoksi korostaakseni sitä että tämä on älykkäiden ihmisten liittomuoto. Ajatus siitä että uskonto ikään kuin antaisi luvan liitolle nähdään vastaavana jäänteenä kuin moni ajatteli edellämainitun säätyavioliiton kohdalla ; Se ei olekaan positiivinen voima vaan jokin kammottava komentelujäänne joka poistaa romantiikan ja vapauden ja valinnan liitosta. Siksi haluan eri termit jotta voisin kavereideni kanssa välttää kaikkia "halveksuttavassa avioliittomuodossa" olevia ihmisiä. Korostaisin että aivoliitto on kahden ihmisen - eikä minkään validoinnin kannalta absurdin ja typerän ja tyhmän olemattoman satuolennon - sitoma sopimus, jolla on siksi arvoa että se on juuri tämänlainen. Noudattaisin omaa maailmankuvaani enkä olisi yhtään syrjivä tai asenteellinen? Katoaisiko tämä asenteellisuus sillä että kokisin muunlaisen järjestelmän syvimpiä tunteitani loukkaavana? Katoaisiko sittenkään jos kertoisin että lomakkeisiin voitaisiin laittaa juridisesti merkityksetön käsite jonka alla olisi sekä perinteinen halveksittava avioliitto että se oman ihanteen mukainen ihanteellinen aivoliitto?

Tämänkaltaiset ajatustestit näyttänevät että ajattelemmeko koherentisti. Voidaan esimerkiksi sanoa että ajatus jossa uskonnon tehtävänä on teokraattisesti ohjata yhteiskuntaa johtaa siihen että voidaan hyväksyä vain tietty perhemalli. Silloin kirkon asiat ovat yhteiskunnan asioita. Tämä ajatus voi olla vastemielinen, mutta se on koherentti. Samoin voi olla koherenttia erottaa kirkko ja valtio ja tehdä niin että yhteiskunta mahdollistaa kaikenlaista ja ihmiset itse valitsevat mikä on heille tärkeää. Tässä maailmassa avioliittomallin rajoitteet ovat yksilön tai kirkon sisäisiä asioita jolloin yhteiskunta voi sallia jotain mitä ei sitten vain tapahdu kirkossa. Tämäkin on koherenttia. Niinistön näkemys sen sijaan seilaa tilannekohtaisesti kikasta toiseen. Uskonasiat ovat toisaaalla ehdottomia yksilönasioita ja toisaalla tyystin poliittisia asioita joiden loukkaamista varotaan äärimmilleen. Tämä taas ei ole koherenttia.

Niinistö ei tässä valossa näytä kovin onnistuneelta. Hänellä on kolme mielipidettä joita ei käytännössä voi nivoa millään periaatteella yhteen. ; Kiivainkin fundamentalisti on tässä mielessä Niinistöä järkevämpi - Hänhän voi sentään sanoa että maailmanjärjestys määrittää tietyn perhe-avioliittokonseptin jolloin homoliitto on syntiä joka ei peity sillä että sen naamioi juridisesti merkityksettömällä yhteisnimellä virallisissa papereissa, ja että yhteiskunnan oikeuskäsitys vaatii tämän konseptin noudattamista koska tämä on paitsi henkilökohtainen vakaumusmielipidemielivalta eli uskovaisen uskonto, niin myös ensisijassa yleismaailmallinen Totuus. Niinistö sen sijaan näyttää seilaavan maailmassa jossa uskonto ja sen normit ovat välistä "kirkon sisäinen asia" ja välistä "yhteinen poliittinen, ulkoinen, asia". Ja välistä nimien erottaminen on olennaista jotta ei loukata ja sitten kuitenkin koko julkinen ja yhteiskunnan ohjaama käytännön maailma halutaan laittaa yhteisnimien alle.

Siksi olenkin sitä mieltä että Niinistön perhemalli on huonompi kuin fundamentalistien. En pidä siitä että presidentiksi asti pääsisi ihminen joka ajattelee noin sisäisesti epäkoherentisti. ~ Hänellä on toki tähän mielipiteenvapauden luoma juridinen oikeus, mutta hänellä ei ole rationaalista oikeutusta eikä minun näkemyksen syvyyden ihailua ja kunnioitusta. Mielipide ei muutu laadukkaaksi ajatteluksi sillä että sen saa pitää ja sen saa sanoa ääneen.

Toki tämä itse perheasia on itse vaaliäänestystaktiikkani kannalta irrelevantti, koska en todellakaan ole valitsemassa mitään "arvojohtajaa" joka sotii jo ajatuksena kaikkea sitä vastaan mitä pidän hyvänä ja kauniina. Tähän mielipiteistöön liittyvä ajattelun epäkoherenttius (lue heikkolaatuisuus) taas viittaa asenteellis-kognitiivisiin rajoitteisiin jotka sitten ovatkin presidentin viran kannalta olennaisempia.

Kun valitset, muista

NRA Kansallinen kivääriyhdistys, eli sivu joka kuvaa itseään etusivullaan sanoilla "RIIPPUMATON KANSALAISOIKEUSJÄRJESTÖ NRA RY" ottaa presidentinvaalikampanjaan poliittista kantaa, peräti etusivullaan. Perusteluja on melko vähän mutta on hyvä huomata miten monet erillisiksi laitetut perustelut ovat mielenkiintoisia "NIINISTÖN PUOLISO ON NAINEN" ... "NIINISTÖ VOI MATKUSTAA PRESIDENTTINÄ MYÖS SAUDI-ARABIAAN PUOLISONSA KANSSA" ... "NIINISTÖ ON SELKEÄSTI HETERO KUTEN USEIMMAT SUOMALAISET" ja tietenkin "HAAVISTON PUOLISO ON MIES" ... "HAAVISTO EI VOI EDUSTAA SUOMEA ISLAMILAISISSA MAISSA PUOLISONSA KANSSA" ... "HAAVISTO ON AVOIMESTI HOMOSEKSUAALI".

Tämänlainen kannanotto - joka luultavasti poistuu bittimaailmasta heti presidentinvaalien jälkeen - on omiaan lisäämään ihmetystä. Olen nimittäin jakanut tämän vaalikierroksen kahelit kahteen osaan. On niitä jotka äänestävät Haavistoa siksi että hän on homo. Sekä niitä jotka äänestävät Niinistöä siksi että hän ei ole homo. Seksuaalisuuskysymykset on nostettu presidentinvirassa olennaisimmaksi, joka tuntuu hieman omituiselta.

Kuitenkin voidaan ajatella että jos seksuaalisuus on argumentti, niin sen pitäisi olla yksi argumentti. Voidaan toki olettaa että tämä aihe antaa demokratiassa luvan äänestää ketä tahansa ; Vaalitamamme sallii hölmöistä syistä äänestämisen.

Tässä mielessä tilanne onkin se, että kun joku seuraavan kerran vastaa siihen ihmiselämän olennaisimpaan kysymyksen - eli "Miekat vai Pistoolit?" - niin itse itseäni riippumattomaksi tahoksi kutsuen kehotan valitsemaan vastuullisesti ja tämän jälkeen alla keikkuu seuraava argumentaatiorivistö. "NRA PITÄÄ KIVÄÄREISTÄ" ... "NRA KESKITTYY AMMUNTAAN" ... "NRA ON PYSSYMIESTEN KERHO" ... "NRA KESKITTYY TULIASEISIIN" ... Tämä stereofoninen redundantti informaatio kasautuu luonnollisesti eräänlaiseksi kumulatiiviseksi argumentaatioksi - ihan koska CAPS LOCK on tunnussana coolille - todistusaineisto kasautuu niin vahvaksi että en luonnollisesti en voi muuta kuin pitää tätä lauseiden kasaumaa ankarana "ajattelemisen aihetta antavana" argumenttijoukkona sen sijaan että olisin vain kasannut saman asian esiin eri sanoin. Ja koska muistutan lisäksi mainita jossain välissä lauseen perässä, että "TOISIN KUIN USEIMMAT SUOMALAISET" on esitykseni riittävän neutraali jotta jokainen voi tehdä oman valintansa ihan ilman minkäänlaisia ohjailuja ja vihjailuja.

Hevosen suusta

Tieteen popularisoinnissa tehokkaat vertaukset ovat hyödyllinen ja tärkeä elementti. Hyvin valittu kuvaava anekdoottikin voi valottaa asioita. Voidaankin siis sanoa että en ole vertauksia vastaan itsenään. En vain pidä tarinoista perustelumenetelmänä. Tarina on hyvä selventäjä, mutta se ei itse asiassa ole ollenkaan perusteluväline, vaan vetoamisen väline ; Anekdootti jota ei ole tuettu datalla on perusteluna hampaaton.

Toisin sanoen itse tarina ei ole juuri mitään ; Työ tehdään muualla ja vertaus on vain jokin joka tuo tämän muualla tehdyn työn ymmärrettävään muotoon.

Tämän vuoksi en juurikaan pidä esimerkiksi tavallisesti käytetystä julistusmekanismista ; Henkilökohtaisten elämäntarinoiden kertomisesta. Moni pitää tätä hyvänä ja vakuuttavana välineenä jossa on ripaus älyllisyyttä inhimillistä pehmeyttä unohtamatta. Ajatellaan että tämänlainen kertomus on itsessään silminnäkijän todenmukainen kuvaus, jokin jota tiede voi ikään kuin levittää mutta jota se ei voisi kritisoida. Tarinan katsotaan olevan kritiikki-immuuni fakta, jokin kyseenalaistamaton tosiasia jota tiede sitten ottaa sellaisenaan ja mallintaa.

Näkemys on tietysti hyvin naivi, sen taustalla on ajatus siitä että kertoja ei erehdy tai valehtele - ja että tämä tarkistaminen on jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus eikä lähdekriittinen tosiasioiden luotettavuuden varmistaminen jota tieteessä muutoin tehdään - esimerkiksi mittausvirheiden mahdollisuuden huomioon ottaminen on tieteenteossa hyvinkin tärkeää, valtaosa metodologioista miettii esimerkiksi systemaattisten virheiden eliminoimista ja muita vastaavia asioita. Tämä taso jossa kaikki kritiikki on henkilöön kohdistuvaa johtuukin siitä että koko tarinan todistusvoima ei olekaan asiassa vaan sitä kertovan ihmisen auktoriteetissa. Tarinat nojaavatkin siihen että kertoja on superspesiaali alan syvä kokija, silminnäkijä ja harvinaisen tiedon omakohtaisesti kokenut tietäjä. Joku joka on tiedon hierarkiassa erinomaisempi totuusarvon arvioija kuin kuulija.

Kristillinen maailmankuva on anekdoottirakenteen läpitunkema. Ilmeisesti innostus siihen miten Jeesus käytti vertauksia on johtanut siihen että keksityistä tarinoinnista ja lähinnä oman näkemyksen perustelun sijasta esilletuovista vertauksista on tehty olennainen osa "skeneä". Näin esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" on kristillisten kehuma "pyhä lehmä" jota ei saa moittia. Se ei kuitenkaan oikeastaan perustele yhtään mitään. Se vain esittää ison joukon väitteitä jotka on kuvattu anekdoottien, tarinoiden, vertausten ja testaamattomissa oelvien ajatuskokeiden muodossa. Se on kuin jättimäinen kasa auktoriteettiin vetoavia tarinoita jotka mallintavat perusoletuksia todistamatta niiden oikeudellisuutta tai pätevyyttä mitenkään.

Mark Chu-Carrollin blogi "Good math/Bad math" käyttääkin usein kuvauksenaan lausetta "worst math is not math at all". Silloin kyseessä on usein siitä että tieteellistä tai sellaiselta näyttävää jargonia käytetään, mutta asiaa ei itse asiassa lähestytä kaavan ja tieteen kautta, vaan ne ovat enemmänkin jotain joka on liitteenä koristamassa tarinaa. Totuus tulee yhä todistamattomana tarinana hevosen suusta. Kaava on mukana jotta sen läsnäolo eikä sisältö toisi tieteellisen painoarvon tarinalle. Näitä menetelmiä on muutamia ja Chu-Carrollin teksteihin viitaten näytän niistä pari
1: Kenties helpoiten huomattavissa oleva strategia on Intelligent Design -miehen, David Berlinskin, harjoittama rutiini. Hän korostaa sanomaansa pudottamalla nimiä ihmisistä joita hän tuntee. Hän vetoaa useisiin alan asiantuntijoihin. "It is mostly content free - it consists of a whole lot of name-dropping, giving Berlinski a chance to talk about all of the wonderfully brilliant people he's close personal friends with. And, quite naturally, his close personal friends have told
him all sorts of things about what other famous mathematicians really thought about evolution." Strategia koostuu siitä että Berlinski viittaa siihen miten hyvin hän on verkostoitunut. Hän tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä. Ja hänen ystävänsä tietysti tuntevat vielä kuuluisampia ihmisiä. Näiden salaiset mielipiteet Berlinski sitten tuo julki. Ongelmana on tietysti se, että esille tulevat vain nämä nimet, mutta heidän perustelujaan asialle ei silti putkahtele samalla innolla esiin tästä samaisesta "hevosen suusta". Kun tilanne jää tälle tasolle kuuluisat ihmiset ovat aukrotiteetteja eivät tiedettä.
___1.1: Jokainen joka on ollut Rauni-Leena Luukanen-Kilden UFO -luennoilla tietää miten hän vastaa kaikkeen kritiikkiin jotakuinkin sanomalla että "mene itse katsomaan" ja "korkea-arvoiset upseerit". Valitettavasti jos et ole samaa mieltä etkä ole kokenut UFOkaappauksia, et tietysti ole käynyt katsomassa tarpeeksi ja ne korkea-arvoiset upseeritkin osaavat itsesuojeluksi piilottaa itsensä.
___1.2: Lisäksi nämä nimiä tiputtelevat strategiat ovat yleisesti ottaen ongelmallisia. Esimerkiksi kun eräs suomalainen kreationisti tipautteli "hevosen suusta" -tarinan Svante Pääbosta ja siitä mitä hän todella uskoo evoluutiosta, yhteydenotot itse ihmiseen johtivat siihen että tarina paljastui ontoksi. Kreationisti koki tämän vainona, eikä tiedon tarkistuksena. Ongelma on toki tätä laajempi ; Jos tutkija vastaa olevansa erimielinen syynä on tietysti "darwinistinen vaino" - joka näkyy esimerkiksi siinä että Leisola ei ole saanut potkuja töistään tutkijana vaikka on ollut nimekkäin suomalainen kreationisti jo useamman vuosikymmenen ajan - jonka edessä henkilö suojaa näkemyksensä työpaikkansa pitääkseen. Ja jos tutkija on jo kuollut, voi olla vaikeaa kaivaa esiin sitä mitä mieltä hän "todella" on ollut asiasta. Nimi jääkin tätä kautta helposti auktoriteetiksi, ja itse sanomiseen luottaminen jää auktoriteettikysymykseksi. Ja sanomisen perustelut jäävät luonnollisesti vielä enemmän auki.
2&3: Granville Sewell taas osaa kombinoida kahta erilaista "hevosen suusta" -strategiaa. Ja tätä taitoa hän käyttääkin vain miltei joka kerta kun hän ottaa tietokoneen näppäimistön esiin. "Granville Sewell is up to his old hijinks. Sewell is a classic creationist crackpot, who's known for two things. First, he's known for chronically recycling the old "second law of thermodynamics" garbage. And second, he's known for building arguments based on "thought experiments" - where instead of doing experiments, he just makes up the experiments and the results." Hän on keksinyt että anekdootti on kätevä tapa tehdä kokeita ilman testaamista. Hän ottaa vain termodynamiikan kaavan ja liittää sen tarinaan jonka väittää kuvaavan sitä, ja lopputulos esitetään kuin se olisi täsmälleen sama kuin jos asia olisi oikeasti testattu. Valitettavasti hän käsittelee termodynamiikkaa jonain jota fysiikka ei sano sen olevan, eli termodynamiikan liittäminen asiaan on jo sisällöllisesti virhe. Tämä peitetään sillä että termodynamiikkaa mallinnetaan kielikuvana ja tätä korostetaan tarinoimalla vetoavalla ja kirjavalla kielellä. Koska Sewellin auktoriteetti ja ymmärrys on tehnyt ajatuskokeen, joka paljastaa totuuden kuin "hevosen suusta".

Kun "Panda's Thumb" ihmettelee sitä miten kreationistit käyttävät "samat havainnot eri tulkinnat" -lähtökohtaansa ja väittävät tekevänsä tiedettä samalla kun heidän puolensa ei tee tiedettä vaan käyttää runsaasti rahaa siihen että tehdään koko perheen dinosauruspuistoja. Eikä kyse ole edes budjetista - kreationismin ympärillä pyörii raha. "So for less than the cost of two huge, embarrassing testaments to ignorance and misinformation AiG could have funded something like the entire Cancer Genome Atlas. But then again, at the creation "museum" they have a Triceratops with a saddle!" Toki kreationistit ovat tehneet tutkimusohjelmanrakennusyrityksiä, joissa vertaisarviointi on "kreationistien sisäistä", mutta ne eivät silti tuota kovinkaan aktiivisesti tutkimuksia. Ja usein projektit latistuvat siihen että jos Nooan arkin uskottavuus vesikelpoisena välineenä kyseenalaistetaan, niin rakennetaan medianäkyvyyttä rakentamalla jättimäinen Nooan arkki maalle, varoen sitä että tämänlainen alus todella tehtäisiin merikelpoiseksi.

Onkin erikoista että etenkin Intelligent Design - joka on panostanut ajatukseen evoluutioteorian dekonstruoinnista joka paljastaa ties minkä ja minkä asian "evolutionistien narraatioksi" jonka takana ei ole tieteellisiä kaavoja - on juuri se taho joka eniten käyttää hevosen suusta tulevia narraatioita samana asiana kuin kovan tason todiste.

---

Otsikon sanonta on ravihenkinen ja se viittaa erityiseen luotettavuuteen -kuulopuheiden sijaan ravivihje saadaan itse hevosta tarkkailemalla. Mutta sanonnan voi tietysti nähdä myös konkreettisemmin. On aikamoinen ero jos joku kertoo kuulleensa ravivihjeen puhuvalta hevoselta.

Kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen

"Hello,

Olen Jian Chuanli, sijoituspäällikkö työskennellyt tunnettujen pankkienHongkongissa. Olen sinuun yhteyttä suhteen liiketoimen Haluan meidänsuorittaa, se on suhteessa tiliksi joka merkitsee yksitoista miljoonaa viisisataatuhatta dollaria kuuluvat edesmenneelle asiakkaalle.

Minun täytyy tavata olemassa uhkavaatimus pankin tarjoamaan hänen perheenjäsenensä ja kaikkia pyrkimyksiä paikallistamaan mitään on osoittautunut onnistu. Haluan esitellä teille kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen, jotta voit laittaa väittävät varoja.

Ota ystävällisesti ilmoittaa kiinnostuksesi lisätietoja vastaamalla minun yksityinen sähköpostiosoite: **********

Kiitos"

Hyvä herra sijoituspäällikkö. Kiitän innostanne ottaa minuun yhteyttä. On aina kunnioittavaa, riemastuttavaa ja tasa-arvoistavaa tiedostaa elävänsä maailmassa jossa rikkaat sijoituspäälliköt tarvitsevat pikkuhiluja. On myös miellyttävää että he ovat valmiita näkemään vaivaa jotta saisivat viestinsä käännettyä kätevästi marginaaliselle suomen kielelle. Lisäksi on ilahduttavaa että maailmassa on yhä hyviä ihmisiä, jotka haluavat heti tilanteen tullen valmiita jakamaan runsaskätisesti omaisuutta lainaajille vaikka luultavasti tilanne onkin sellainen, että jos tarjolla on tämänlainen tilanne, olisivat esimerkiksi pankit riemuissaan jonossa tarjoamassa palvelujaan löyhemmin ehdoin. Lisäksi on aina mukavaa kuulla että olet jollekin tuntemattomalle toisella puolella maailmaa olevalle henkilölle kuin jälkeenjäänyt perheenjäsen. Lisäksi arvostan avoimuuttanne siitä että halusitte korostaa sitä jälkeenjääneisyyttä ; Harvalla riittää avoimuutta ja rehellisyyttä paljastaa koko tunteiden kirjo tälläisellä hieman poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Valitettavasti en voi tarttua tarjoukseenne, koska en rehellisesti sanoen ymmärtänyt täysin että mitä ihmettä te edes halusitte. Kuitenkin koska olette ahkerasti ja vaivojanne säästämättä yrittäneet ottaa minuun yhteyttä suomen kielellä, päättelen että yritätte harjoitella marginaalista ja kummallista kieltämme. Siksi, ihan kunnioituksesta, otankin Teihin yhteyttä tällä kielellä jota niin aloitteellisesti joskin harjaantumattomasti käytätte. Oppia ikä kaikki!

En voi olla huomaamatta että ehtonne vaikuttavat niin avokätisiltä että minua hyvänä ihmisenä arasteluttaa käyttää ahdinkoanne hyväksi näin makaaberein ehdoin. En siis usko että olisitte minkäänlainen Nigerialaishuijausten harjoittaja, vaikka tarjouksenne kieltämättä näyttääkin tismalleen samanlaiselta kuin mitä täysin sydämettömät ja ahneet huijarit tekevät huijatakseen google translatea apunaan käyttäen röyhkeästi ihmisiä jotka ovat todellakin älyllisesti kuin niitä "jälkeenjääneitä omaisia".

Mutta Te, herra Jian Chuanli, olette taatusti omalla nimellänne toimiva gentleman, ettekä vahingossakaan jollain keksityllä nimellä ja helposti generoitavalla anonyymillä sähköpostiosoitteella itsensä naamioiva huijari. Siksi en syytä teitä mistään vaan neuvon teitä aivan ystävällisesti ja mitä kunnioittavimmin ottamaan vakuuksienne kanssa yhteyttä lähimpään lainoja tarjoavaan pankkiin. Jos tilanne on todella mainitsemanne mukainen, he auttavat teitä ja säästätte selvää rahaa. Viestinne ja lupaamienne ehtojen mukaan jopa merkittävissä määrin. Ammattimaisena sijoitusneuvojana ymmärtänette neuvoni järkevyyden ja tiedostatte että teillä on tässä tapahtunut selvästi stressaantumisen aikaansaama vakava virhe. Tämä on tietysti luonnollista ja inhimillistä onnettomuustilanne.

Kiitos kun Teillä riitti rohkeutta näyttää heikkoutenne ja erehtyväisyytenne ja paljastitte minulle, täysin tuntemattomalle ihmiselle, heikomman ja tunteellisemman puolenne. Ei ole myöskään häpeällistä pyytää apua. Tämän varmasti tiedostattekin kun otitte minuun yhteyttä ahdinkotilassanne. Tämä on varmasti hyvä oivallus ja siitä lienee apua kun etsitte siellä Honkongissa itsellenne jonkun hyvän terapeutin.

Tosin, nyt kun asia tuli puheeksi, minulla olisi Teille kuitenkin kenties jotain joka mahdollisesti saattaisi nostaa tilanteenen kuiville myös haluamallanne tavalla. Sillä voi olla että ette jostain syystä vain pidä pankkibyrokratiasta ja haluatte osoittaa avokätisyyttänne tilanteessa jossa rahaa on joka tapauskessa tulossa ovista ja ikkunoista. Minulla nimittäin sattuu olemaan pieni ahdinkotilanne. Tililläni jolla sattuu olemaan vaatimattomat 100 miljardia euroa, on jäädytetty sen takia että laitoin ruksin väärään ruutuun KELAn lomakkeessa ja tästä sattui pieniä mutkia. Tarvitsisin takaajakseni kaksi vakavaraista ja kunnioitettavassa asemassa olevaa ihmistä. Heiltä ei toki vaadita aivan mahdottomasti : Jo 5 000 dollarilla pääsee osoittamaan vakavaraisuuetnsa. Eikä kyseessä ole edes pysyvä rahansiirto vaan ns. pantti. Sen saa takaisin heti kun saan velan maksettua, joka tapahtuu luonnollisesti välittömästi kun saan tilini auki. Lisäksi lupaan hyvänmiehenlisää 10% tilini omaisuudesta, joka on mielestäni mukavat 10 miljardia. Tokihan te herrasmiehenä ymmärrätte että minäkään en tässä ole mikään huijari-vedättäjä vaan ihan tavallinen multibiljoonikko pienessä ja ihan tavallisessa pienissä vaikeuksissa. Auta tavallista kaveria ja astu systeemivaltaa vastaan! Viva la revolution!

Mikäli olet kiinnostunut tarjouksestani voit ottaa yhteyttä sähköpostiosoitteeseeni jota en nyt laita liitteeksi koska Teillä mitä ilmeisemmin on se jo. ; Koska en jaa sähköpostiosoitetta kuin ystävilleni, lienetkin joku tutun tuttuni. Koska ette missään tapauksessa ole vain kaapanneet tätä jollain eettisesti kyseenalaisella vakoilubotilla, olette Tekin mitä ilmeisimmin minulle kuin jonkinlainen perheenjäsen, ja mitä ilmeisemmin stressisyistä jälkeenjäänyt sellainen.

PS: Toivon että ette pahastuneet siitä, että lähetin viestin teille takaisin käyttämällä sellaista eettisesti hieman kyseenalaista algoritmia, joka lähetti tämän viestin Teille 240 000 kertaa. Halusin vain varmistaa että se pääsee taatusti perille ja että kiinnitätte huomiota sen sisältöön! Ajattelin vain Teidän parastanne ; Olisihan perin murheellista jos tämä ainutlaatuinen (ja taatusti ei toistuva) tilaisuus menisi Teiltä sivu suun! Olen tyytyväinen siitä että valitsitte juuri sellaisen sähköpostiosoitteen jonka ylläpidon spamfiltteri voidaan ohittaa siten että laite samalla arpoo joka kerta erilaisen lähettäjäosoitteen ja varioimalla hieman otsikkoa.

Kiitos yhteydenotostanne parahin Jian Chuanli;
Tuomo Hämäläinen, illuminati ja maailmanomistaja.

Maailmassaan yksin olevat takaraivoihmiset

Autististen lasten vanhemmille tarkoitettu "Making Peace With Autism" pitää kansikuvassaan lasta joka on selin kuvaan. Tämä tuntuukin olevan jonkinlainen autismin kuvauksen konventio - toki monet, kuten esimerkiksi "Autism Society" käyttävät kasvokuvia joissa katse on maahan tai sivuun siirrettynä, mutta takaraivokuvia on käytetty kuvamateriaalissa sen verran usein että tämä näyttää olevan jotenkin olennaisen yleinen tapa kuvata autistisuutta.

Olen itse asiassa jopa leikkinyt tällä konventiolla tietoisesti kun vaihdoin naamaa enemmän kuvaavat blogin kuvat vinosta takaa otettuihin kuviin (kuva varuiksi ohessa) jotka kertonevat että olen vain "vähän autistinen". Minusta on hauskaa leikkiä tämänlaisilla pienillä viittauksilla joista tiedän suunnilleen vain sen, että kukaan ei huomaa niitä ellei niitä erikseen kerro (etenkin jos nämä antavat hyvän syyn näyttää tatuointiani.)

Tämä tapa on minulle suoraan sanoen hieman käsittämätön. Autistit voivat katsoa sivuun tai muualle, mutta kuvaamistapa takaraivon rakentaa irrallisuutta ja jopa tietynlaista anonyymiä persoonattomuutta. ~Toki ihmisiä on kuvattu takaa myös monissa eksistentialistisissa kuvissa ; Esimerkiksi sateenvarjoa kantava takaapäin kuvattu hahmo on konventio jolla leikitään "moblogissa" olevassa kuvasarjassa. Onkin kenties rakentavaa nähdä autisti ikään kuin korostetusti maailmaan heitettynä hahmona, jolla ei ole oikein edes mahdollisuutta valintojensa delegoimiseen, joten he joutuvat elämään puhtaassa valinnassa. Valinnassa joka useille muille näyttää kummalliselta ja vääristyneeltä (katso kuvat). Kuitenkin eksistentialismin vastuu tuntuu osuvan hieman omituisesti autisteihin, koska he eivät ikään kuin ymmärrä tekojensa sosiaalisia seurauksia, on heitä vaikeaa pistää vastuuseen valinnoistaan.

Yhteys on tietysti mielivaltainen, mutta jos autismi ja eksistentialismi pamaytetaan yhteen, voi tämä silti jopa johtaa miettimään eksistentialismin ja autismin puolia uudella tavalla.

Jos eksistentialismin ongelmaksi otetaan vaikkapa teologiapohjaisen ateistisen eksistentialismin kritiikki ja sen käsittely (jossa on sielläkin kuva takaapäin kuvastusta sateenvarjomiehestä) viitataan siihen haasteellisuuteen jonka teologismielinen usein aiheeseen antaa. Sen mukaan Sartre ja Camus jotka keskittyivät merkityksenluonnossa siihen että ihminen luo itsensä. Tämän nähdään johtavan siihen että ihminen kiistää kokemuksen merkitys yritetään nollata sillä että valinnat voisi tehdä toisin "Camus is mistaken about life. If it comes prepackaged with values, then those values must have some grounding or they are arbitrary and could just as easily be reversed. Thus, he is only a logical step removed from Sartre's notion that we can create our own essence, an idea that is consistently denied by our experience." ja että eksistentialismi vaatii mahdottomia, esittää ihanteen jota ihminen ei voi onnistuneesti täysin toteuttaa. Ja loppuvetona ajatellaan että "Atheistic existentialism only goes beyond nihilism to reach solipsism (the lowly self that exist for four score and seven)" Tämän syytöksen jälkeen korjaukseksi ehdotetaan Jumalan antamista ja että tämän jälkeen ihminen kokee elämänsä merkityksellisenä. (Siitä huolimatta että usein uskonnossa on se, että ihminen ei voi täysin toteuttaa Jumalallista tahtoa, jolloin siinäkin on eksistentialistisen maailman "epäonnistumispakko".)

Tämän kritiikin vastaus (joka on samassa blogauksessa) kerrotaan että tämä ohittaa kuitenkin sen, että se sekoittaa sisäisen ja ulkoisen maailman. Fysikaalinen maailma vain on, eikä ole väliä onko se Jumalan luoma vai ei. Ja sisäinen maailma on henkilökohtainen, ja tämä jaottelu ei hyljeksi kumpaakaan ; "both realms, objective and subjective, are separate, but equal, humans being THE subjective beings, we are the only self-conscious beings, unless there are extra terrestrials! Our values don't come from the cold hard world of the objective realm, but the subjective realm were we create our own meaning." ja mielessään olemme vapaita valitsemaan omat arvomme "everyone is totally free in the subjective realm, we can think, will, imagine, dream, project visions, consider, ponder, and invent, we affirm worth to things." Se, että ihminen voi valita toisin mutta ei valitse onkin juuri vapauden ydin, ja ulkopuoliselle mielivaltainen valinta voi olla sisäisesti hyvinkin vahvasti perusteltu. "this is not going beyond nihilism, it is putting a band aid on a gushing stab wound, a band aid that is wiped away ultimately by death."

Kun tämä sovelletaan autisteihin, voidaan todellakin ajatella, että autistien ongelmana näyttää olevan se, että luonto rajaa heidän ajattelunsa ja toimintansa hyvinkin tiettyihin kahleisiin. He eivät voi ohittaa sitä mitä he ovat ja rakentaa itsestään eiautistista ihmistä joka on juuri sellainen kuin he haluavat. Kuitenkin on selvää että heilläkin on sisäinen maailma. Autismi ilmiselvästi ohjaa tätä halumaailmaa, ja siksi he kaipaavatkin omituisia asioitaan. Näiden asioiden toteuttaminen on kuitenkin heidän sisäisen valintansa tuloksia. Autistit itse asiassa tekevät hyvinkin paljon nimenomaan sellaisia valintoja jotka hivelevät heidän subjektiivista maailmaansa. Silti on uskottavaa esittää että vastuu autistin tekojen seurauksista on jotenkin "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tehtyä jolloin valinnan ja vastuun suhde kiistämättä ongelmistuu monellakin tavalla.

Tämän voidaan nähdä näyttävän sen, että eksistentialismin ongelma ei ole merkityksen puute itsessään, vaan se että luonto nähdään mekaanisena ja biologia jonain jota ei yleensä liitetä mieleen. Näin autistit ovat eräässä mielessä "vähemmän vapaita" ; Maailma on säätänyt heidän aivoihinsa toimintamalleja ja aiheita joista he kiinnostuvat. ; Autisteilla kuitenkin ilmiselvästi on sisäinen subjektiivinen merkitys joka on ulkopuolisille mielivaltaista ja omituista, mutta autisti ei näistä lausumista välitä koska he eivät ole lainkaan kiinnostunut nimenomaan näistä arvostelmista, ne eivät ole heidän omia arvostelmiaan. Autistit rakastavat pakkomielteeseen asti asioita, joten ilmiselvästi he eivät elä nihilisteinä tai edes solipsisteina maailmassa.

Se, mitä kokemusvarainen tieto maailmasta näyttää onkin nimenomaan se, että elämän merkitykselliseksi kokeminen ei ole ongelma ateisteille, eksistentialistille tai autisteille. Ongelmallista on nimenomaan se mielen vapaus. ~ Jumalan ystävät eivät tämänlaisia tietysti tuo esille, koska hekin korostavat että uskoon tuleminen on oma valinta, ajatus valinnan synnynnäisestä karsiutumisesta on etenkin luterilaisille ongelmallinen ; Heidän pitäisi jotenkin selittää miksi Jumala tekee maailmaan ihmisiä jotka ovat aivotoiminnaltaan sellaisia että heille uskoontulo jo synnynnäisesti vaikeampaa, koska se tarkoittaisi sitä että Jumala ei olisi reilu ja tuhoaisi joitakin ihmisiä ihan vaan huvikseen. (Jumala kyllä pilailee toisten, kuten minun, kustannuksellani aika paljon jo tässä elämässä.) Predestinaatioon uskovat kalvinistit ovatkin sitten tämänlaisista tietysti riemuissaan.

Mutta tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi minunlaista autistia on luontevaa kuvata takaraivosta käsin. Se on se, mistä minut näkee jos sattuu olemaan uskovainen julistaja ; Jos uskikset haluaisivat tehdä "WANTED" -posterin - vaikka jos he haluavat tosiaan pelastaa kaikki kaltaiseni kadonneet lampaat - tai sitten olisi tarvetta kerätä tietty raato elävänä tai kuolleena. (Saat itse valita mieltymyksiesi mukaan kumpi viehättää sinua enemmän ; Minä vain ohjaan mieltymyksiäsi vihjaavalla kuvamateriaalilla.) Heidän ei siksi kannattaisi käyttää ollenkaan naamakuvaa vaan kuvata etsintäkuulutukseen olennaiset tuntomerkit. Eli sen, minkä he voisivat nähdä.

Uskonnollisen mielen ongelmaksi voidaankin nähdä eräänlainen tragedian kaava. He hakemalla hakevat kohtaloa, mutta sitten maailma näyttääkin että tämä kohtalo on aivan erilainen kuin mitä haluttiin ja suunniteltiin. Oikea tapa ei tietysti ole kiistää että tämä kohtalo ei olisi kohtalo, niin kuin ei ole oikea tapa sanoa että itselle epämiellyttävä merkitys ei olisi merkitys. Tässä onkin pähkinänkuoressa eksistentialistina, uskovaisena ja autistina elämisen ongelmallisuus.

---

Kirjoittaja muistuttaa siitä että autistin ja eksistentialistin erottaa toisistaan se, että autisti on se joka kastuu sateessa.

Tapahtumattomuushorisontti

Moni ihminen tuntuu ajattelevan että mustassa aukossa olisi jokin erityinen ja voimakas imuteho ; Näin esimerkiksi suurten hiukkasilmaisimien rakentamisen kohdalla on pelätty sitä että hiukkaskiihdytin tuottaisi mustia aukkoja johon maa sitten imeytyisi. NASA kuitenkin muistuttaa siitä, että oikeasti musta aukko saa voimansa gravitaatiosta. "If a one solar mass black hole were to suddenly replace the Sun at the center of our solar system, the orbits of the planets would not change. This is because the physical laws that determine the orbital motion of the Earth depend only on the actual mass of the Sun, and not on whether it is distributed within a sphere (like the Sun) or at a point (like a black hole)."

Suomeksi tämä kääntyy ajatusleikiksi ; Jos esimerkiksi aurinko puristettaisiin riittävän tiiviiksi, se romahtaisi oman massansa voimasta mustaksi aukoksi jolla on tapahtumahorisontti jonka läpi valo ei tule. Jos tämä tapahtuisi, se ei kuitenkaan imisi maata tähän mustaan aukkoon. Maa kiertäisi sitä täsmälleen samalla tavalla kuin nytkin. Maan kiertorata ei muuttuisi, koska massa olisi sama ja ainoastaan tiheys olisi eri. Mustana aukkona aurinko ei tietenkään vain näkyisi tai säteilisi maata kohti samalla tavalla kuin nyt.

Kuitenkin jos mielikuvien imureille saataisiin ottaa vastine, olisi se kenties monissa sopimuskysymyksissä. Tämän päivän (27.1.2011) "Metro" -lehdessä oli kolumni joka valitteli sitä, miten vaikeaa internettarjoajaa on vaihtaa. Siinä missä uuden asiakkuuden aloittaminen ja jo olevan sopimuksen ehtojen muuttaminen on kevyttä, on irtisanominen vaikeaa "Yrityksen nettisivuilla ei löytynyt lainkaan tietoa irtisanomisesta. Laajakaistaliittymän muutoksia hakeva voi sen sijaan klikata kohtaa Liittymän muutokset uuteen osoitteeseen, Nopeuden muuttaminen tai Liittymän siirto toisen henkilön omistukseen. Sopimuksen irtisanominen on tehty sen verran hankalaksi, että hätäisempi olisi jo luovuttanut." Kolumni muistuttaa myös että "Jos sopimusta on vaikea irtisanoa, ei sitä tee mieli edes solmia." Tämänlainen asetelma tekee kuitenkin yrityksestä helposti eräänlaisen asiakkaita imevän mustan aukon, joka vastaa nimenomaan sitä arkijärjen käsitystä mustasta aukosta ; Kun haluat internettiä, mietit lähinnä sitä mitä haluat ja saat, eroamisen miettiminen tulee harvalle mieleen. Näin on helppoa ja vaivatonta sitoutua sopimukseen ja jatkaa asiakkuutta - jopa palvelun pienistä ongelmista, keskisuurista kenkkuuksista ja jopa muita palveluja huomattavasti huonompilaatuisemmista palveluista huolimatta.

Tämänlainen toiminta on itse asiassa palvelun huonoa käytettävyyttä jonka rakentaminen on usein taloudellisesti kannattavaa. Asiakkaan on siis vaikeaa tehdä haluamiaan asioita palvelun kanssa, mutta siitä huolimatta yritys pystyy tienaamaan tällä huonoudella. Ihmiset kokevatkin tämänlaisen syystä ärsyttävänä ja epäreiluna.

Samaisessa "Metron" kolumnissa oli myös viittaus siihen että kirkosta ei Helsingissä voi erota "eroakirkosta.fi" -sivuston kautta, koska Helsingin maistraatti vetoaa siihen että väärinkäytösten välttämiseksi sivustolta pitäisi selvitä myös lähettäjän yhteystiedot. (Näiden tosin luulisi kuitenkin löytyvän kirkon omista rekistereistä ; Kun eroajan nimi ja persoonallisuus ja muu vastaava on tiedossa, luulisi tiedon tarkistamisen ja löytämisen olevan tältä osin helppoa.) Kolumni muistuttaa että apulaisoikeusasiamies on hyväksynyt kyseisen eroamissivuston.

Onkin hyvä huomata, että yhteiskunnassa on tämänlaista omituista epätasapainoa. Kirkkoon liittyminen on tehty äärimmäisen helpoksi - itse asiassa niin helposti että esimerkiksi minä olen ollut kirkon jäsenkirjoissa vaikka en ole koskaan siihen edes liittynyt! Mutta siitä eroaminen on tehty hyvinkin vaikeaksi. Ennen eroakirkosta.fi -nettipalvelua tutustuinkin tähän huonoon käytettävyyteen ; Maistraatissa tehtävän eroamisen vakavimpana rajoitteena oli maistraattien huonot aukioloajat. Virasto on auki ns. juuri siihen aikaan kun ihmiset ovat töissä. Tämä on olennainen huomio, koska esimerkiksi markkinatutkimusalalla jossa nykyään tehdään töitä mietitään runsaasti esimerkiksi tutkimusten pitoaikatauluja. On huomioitava esimerkiksi ihmisten töissäolot ja töistäpääsyt. Tällöin aikataulut painottuvat helposti nimenomaan "virka-ajan" ulkopuolelle, etenkin iltapäiviin. Kysymys ei ole edes työtuntejen määristä eikä tätä voida siksi mainita minään resurssointikysymyksenä ; Työtuntimäärää kasvattamalla - ja mahdollisesti jopa sitä karsimalla - maistraatin aukioloajat saataisiin sellaiseksi että työstä tulevan olisi kätevää vaikka käydä eroamassa kirkosta kätevästi työmatkallaan kotiin. Maistraatit eivät kuitenkaan tee tätä, vaan esimekriksi oma eroamiseni vaati vapaapäivän ottamisen. On luonnollista että en saanut tästä rokulipäivästä ja siitä seuranneista ansionmenetyksistä minkäänlaista kompensaatiota kirkolta, en edes palaneen puupennin vertaa. Sillä tämänlaisia ei katsota sen vastuulle.
1: Tämä vastaava aukioloaikaleikki koskee myös uskonnottomien avioliittoja kuten Leinivaaran avioliittoon menemisen kiemurat muistuttavat. Kirkko hoitaa palvelut kotiin mutta uskonnottoman kohdalla maistraatti on kenkku ja kokonaiskuva on se että naimisiin todellakin pääsee; "systeemi toimii. Kunhan on valmis menemään naimisiin vain tiistaisin. Tiistai on ainoa päivä jolloin henkikirjoittaja kerkiää vihkimään. Parisen vuotta sitten siviilivihkimiset hoidettiin perjantaisin, jotta hääväki olisi hieman juhlatunnelmissa vihkitilaisuuden jälkeen. Mutta se taisi olla liian suosittu päivä."

Kirkon jäsenkirjarekistereistä vapautumiseen liittyy omituinen tapahtumattomuushorisontti joka yrittää imeä automaattsiesti kaiken sisäänsä mutta joka ei tahdo päästä mitään ulkopuolelleen. Siinä missä fysiikan tapahtumahorisontti peittää näkyvyyden ja jonka takaa valokaan ei pääse pakenemaan vetovoimakentästä, on kirkon kohdalla niin että kirkon byrokratian esteet ovat sellaisia että sen jäsenkirjoihin menemisen lähimailla on tapahtumattomuushorisontti jonka ulkopuolelle ei pääse irtautumaan edes järjen valo. Ja tämän tapahtumattomuushorisontin sisällä aika ja muut fysikaaliset suureet muuttuvat niin erikoislaatuisiksi että ne muutenkin näyttävät rikkovan tavallisen ihmisen ymmärryksen. En halua kirkolta tämänlaista arjessa läsnäolemista, tämänlaista joka näkyy lähinnä siten että tililtä puikahtaa joka kuukaisi piilorahaa pois. - Onneksi kirkon, kuten gravitaationkin, vetovoima on kuitenkin rajallinen, ja jossain kirkon vaikutusalueella, jäsenkirjojen reunamilla, on alue josta irtautuminen on vielä mahdollista. Mielikuva on kenties tässäkin voimakkaampi kuin itse reaalinen asia.

En silti leikkisi mustien aukkojen kanssa. Tai kirkkoon liittymiseenkään ; Olo kirkon rajoiteyritysten kohdalla on pikemminkin sellaista, että jos vielä kuuluisin kirkkoon, eroaisin siitä välittömästi koska en voisi olla ihan varma siitä että se olisi huomenna enää mahdollista.

Hauskaa, mukavaa, hauskaa

Tietokonepelejä pidetään lähinnä turhanpäiväisenä ajankuluna. Sekä tietokonepelien kannattajat että niiden vastustajat käsittelevät pelaamisen viehätystä ja vaarallisuutta usein hedonismipohjalta ; Tässä taustassa tietokonepelit nähdään pinnallisena ja epä-älyllisenä. viihteenä, josta on vaikeaa löytää sen kummempia merkityksiä.

Moni ajatteleekin että pelin viihdearvo olisi hyvä myyntikikka ; Eli kun tekee hyvän pelin ja siihen hyvän tarinan, niin tässä olisi jonkinlainen menestyspelin resepti. Kuitenkin tietokonepelien suunnittelu on jo nyt monin paikoin ylittänyt rajan jossa ei enää puhuta mukavuuden kieltä, vaan addiktion kieltä. Sen sijaan että keksisivät hyviä ja viihdyttäviä temppuja, pelien suunnittelussa käytetään apuna psykologisia toimintaan sitomisen keinoja. Esimerkiksi MMORPG -peleissä pelaajaa säännönmukaisesti sitoutetaan toistamaan tylsäksi käyviä toimintoja palkkioimalla niitä sopivasti, apuna voidaan käyttää esimerkiksi keräilyn haluttavaa luonnetta.

Näiden asioiden miettiminen on omalla kohdallani ollut tavallaan ajankohtaista. Sillä tavallisesti en addiktoidu tietokonepeleistä. Jotkut pelit sitouttavat minut kuitenkin ruudun ääreen hyvinkin tehokkaasti ; Esimerkiksi lukioikäisenä pelasin "ADOM" -roguelikeä niin paljon että tämä oli hyödyllistä kanavoida em. pelin betatestaajaksi ryhtymiseen. Tämä karun ASCII -grafiikan täyttämä peli on jotain joka teki jotain sellaista jota moni viihdyttävänä pitämäni peli ei ole onnistunut tekemään. Esimerkiksi "Zelda" -sarjaa on sellainen, että vaikak pelit ovat hauskoja, ei missään vaiheessa ole riskinä se, että pelaamiseen hujahtaa esimerkiksi kokonainen viikonloppu.

Nyt uusin ajanryöstäjäni on luonnollisesti "Assassins Creed" Olenkin jopa ihmetellyt että mikä tässä pelissä oikein sitouttaa erityisen voimakkaasti. Kognitiotieteiden kautta voin ainakin kaivaa esille sen, että kyseisessä pelissä on muutamia "likaisenoloisia kikkoja" joissa pelin kauneus ja tarinan syvyys ja viihtyminen ei ole pääosassa (tosin peli on panostanyt näihin eettisesti vahvempiinkin elementteihin. Mutta olen negatiivinen ja kyyninen, ja osa ihmisistä tuntuu jopa pitävän tätä kyseenalaista ominaisuutta jonain ihme viisauden ja syvällisyyden synonyyminä, joten mikäpä tässä omaa statusta samalla korottaessa..):
1: Pelin vaikeustaso on säädetty sellaiseksi, että tavoitteet ovat haastavia mutta harvemmin mahdottomia - ja haastavammat tehtävät on pilkottu lyhyisiin pelin välitallennuspätkiin ; Näin tehtiviin liittyy onnistumisen tunne kun tilanteesta selviää muutaman välilatauksen jälkeen ilman sitä murskaavaa tunnetta joka syntyy kun epäonnistuu ja joutuu lataamaan älyttömän kaukaa. Tämä piirre on selvästi kehittynyt lapsuusajoistani : Oli nimittäin tavallista että "savepoint" oli tuskaisten taivalten takana ja piste oli suunnaton helpotus juuri siksi että sen saavuttaminen oli suunnaton urakka. Tämä tarkoitti toisaalta myös "turhautumismaksimia" kun epäonnistunutta paikkaa jouduttiin jatkamaan toistuvasti.
2: Pelissä on lyhyitä välitehtäviä, jotka sallivat lyhytjänteisen sitoutumisen. Kun näitä on ripoteltu vähän joka paikkaan, on helppoa ikään kuin jatkaa urakointia yksi 5 minuutin pätkä kerrallaan.
3: Pelissä on loppujen lopuksi suoritteita joiden takana on älytön määrä työtä joka ei itse asiassa vaadi oikeastaan muuta kuin pitkää pelaamisaikaa. Näissä on usein kasautuva palkkio, joka on vieläpä pilkottu pienempiin välivaiheisiin. Tämäkin sitouttaa tehokkaasti, koska jos vain suurin kasautuva palkkio olisi laitettu esille, pelaaja näkisi helposti että saavutus on yksinkertaisesti älytön ja jättäisi yrittämättä. Mutta jos tällä tiellä on välipalkintoja, on ajattelu helpommin sellainen että kerää niitä pieniä palkkioita. Ja kun näitä on kasattu, huomataan että olisi aika hoopoa olla tekemättä vielä vähän lisää kun seuraava, ja parempi, palkkio on lähellä. Toki MMORPG -pelit ovat tässä vahvempia kuin "Assassins Creed". Niiden koko maailma kun on ikään kuin "kuminauha" jossa on koko ajan kerättävä uusia esineitä (ja niiden esineistön kovuusluokat kasvavat pikku hiljaa ; Vuosi sitten pelissä todella kova ase voi olla enää keskivertoisen tehoinen "ei mainittavan erityinen" vempele.) Tämä on ollut toki mukana peleissä jo kauan. Minun nuoruudessani tosin oli tavallista että ainut palkkio oli pieni määrä rahaa ja expaa, ja sitten sitä vaan surutta teurastettiin pikkuhirviöitä että saatiin se iso alas. Välivaiheistus on ollut tehokas addiktiota lisäävä elementti, koska juuri näiden "maratontappokinkereiden" kohdalla peleissä on yleensä se tylsyysvaihe joka innosti lopettamaan.
4: Assassins Creedissä on "onnenkantamoistyyppisiä" tilanteita. Tässä ajatus on että kenties jo seuraava sattumalta päällekäyvä rosvojoukko tiputtaa juuri sen esineen jota kaipaat kaupan antamaan tehtävään, että saisit juuri sen kahdenkädenmiekan jonka haluat/tarvitset pärjätäksesi armeijaa vastaan viimeisessä suuressa taistelussa. (Tai oikeasti ; et tarvitse jos olet yhtä hyvä kuin minä.) Kun näitä onnenkantamoistapahtumia on harvoin, mutta muutamia erilaisia, on ymmärrettävää että koko ajan saa olla "pikkuisen sormet ristissä".
+ Assassins Creed ei sentään kuitenkaan käytä monia keinoja. Yksi omituisimmista on se, että pelaajaa rangaistaan pelaamattomuudesta. Monissa MMORPG -pelimaailmoissa on esimerkiksi viljelyksiä jotka menevät pilalle jos niitä ei käy keräämässä. Ja jo hankitut rakennukset tai muut saavutukset voivat ruostua tai hajota käyttämättömänä ollessaan. "Use it or lose it" -taktiikka on jotain jossa ei ole juurikaan riemuelementtejä, pelaaja ei enää saa palkkiota pelistä vaan ainoastaan välttää rangaistusta. Jo saavutettuihin asioihin puuttuminen koetaan kuitenkin pelaajan kohdalla tärkeänä uhkana, ja tämäkin sitouttaa tehokkaasti vaikka ei lisää pelin mukavuusarvoa sitten yhtään.

Pelikulttuuri on siis tässä kohden huolestuttava ; Pelimaailman mukavuuskäsitys sekoittaa addiktion ja ilahduttamisen toisiinsa hyvinkin mutkikkaasti.

Ja jotta saisin tähän blogilleni tyypillisen uskontokriittisen kulman, on hyvä muistuttaa siitä että tosiasiassa tietokonepelit eivät suinkaan ole ainut taho joka harjoittaa tämänlaista sitouttamista. Uskontojen kohdalla on hyvä ottaa esimerkiksi se, että rukoilu, jumalanpalvelukset, yhteinen virrenveisuu ja vastaavat toiminnot ovat synkronoitua yhteistoimintaa. Tässä kohden on hyvä huomata, että tämänlaisella toiminnalla on omituisia vaikutuksia ; Esimerkiksi samaan tahtiin marssiminen tai yhteislaulu ovat jotain joka jo pelkkänä aktiona saa asenteet muuttumaan. Kohtelemme ihmisiä ja ideologioita yhteislaulun jälkeen vähemmän vastustavasti.

Näidenkin kohdalla ajatus siitä että yhteislaulun mukavuus tekisi sosiaalisemmaksi on hieman harhaanjohtavaa ajattelua ; Tämän sijasta kysymys on ihmisten ohjailusta, jonka ydin on jollain tasolla tiedostettu joka ikisessä totalitaarisessa yhteiskunnassakin. Tämä ei tietysti vaadi taakseen edes psykologian ymmärrystä tai likaisia intentioita ; Sillä ihmisten sosiaalinen yhteistoiminta on aina liitoksissa jonkinlaiseen kulttuurilliseen perinteeseen, jolla on jonkinlainen instituutio takana - ideologia ja valtion kaltaiset konseptit ovat ne jotka ovat tämän tavan levityspohjana. Jos ideologia onnistuu sitouttamaan ihmisiä - etenkin jos se onnistuu sitouttamaan muutoin vastentahtoisiksi jääviäkin ihmsiä - se saa vaikutusvaltaa ja yleistyy. Vain tehokkaimmat itseensä liittäjät kasvavat suuriksi ideologioiksi. Joten ei ole ihme että sitouttavia voimia löytyy menestyneiden ideologioiden takaa.

Tämä manipulaatio on ikään kuin pakollista jos haluaa olla suosittu. Tämän vaikutus näkyy esimerkiksi siinä että käytännössä jokaisella maalla on marssivia sotilaita ja kansallislau johon osallistutaan perinteisesti yhteislauluna.
1: Suomen nykyinen kansallislaulu on musiikillisesti heikompi kuin "Finlandia", mutta Finlandia olisi silti huono kansallislaulu koska sitä on vaikea laulaa yhteislauluna.
2: Armeijassakin marssitaan tahdissa ja rivistössä, koska sillä on tehokas vaikutus paitsi kurinalaisuuden näyttämisenä, myös kurinalaisuuden kasvattamisena ja ylläpitämisenä.

Yhteinen rituaali vähentää kapinointia riippumatta siitä onko kapinoinnin aihetta vai ei. Tässä mielessä kevätjuhlien "Suvivirteen" tulee hieman viisto kulma ; Moni ajattelee että laulu on kaunis perinne joka kenties kasvattaa uskonnottomien suvaitsevaisuutta kun he osallistuvat yhdessä toimintaan ja näkevät miten tärkeä asia se on muille ja että nämä haluavat ystävällisesti heidät mukaansa. Uskontokriittinen näkemys taas näkee sen pakottavana ja konflikteja lisäävänä aktiona jossa ideologia näyttää valtamuskeleitaan sitä kautta että se näyttää miten se voi hyppyyttää paatuneintakin ateistia ja muita jotka eivät koko ideologiaan usko. Sitouttamisajattelu pitääkin takanaan ajatuksen siitä että suvivirsi on uskovaisten tiselleen rakentamaa kritiikkisuojaa, joka manipulaation keinoin vaientaa erimielisyyksiä ja kutsuu tätä syntynyttä lammasmaisuutta sovuksi ja suvaitsevaisuudeksi. Se on virheenä sama kuin pitäisi sympaattista karismaa ja mainpuloivaa psykopatismia samana asiana. Tai luulisi että tietokonepelit ovat addiktoivia siksi että ne ovat tarinallisesti niin vetoavia ja muutenkin hauskoja.

Rinnastus tietokonepeleille saakin itse asiassa laajempaakin pohjaa ; Tietokonepeleissähän moni voi ihmetellä sitä absurdiutta että ihminen istuu konkreettisesti puuhastelemaan tuntikausiksi jonkun bittimiekan eteen. Ajatus on että eihän se miekka ole edes mikään oikea tai todellinen. Kuitenkin pelaajan maailmassa miekka on oikea apu pelimaailman oikeita örkkejä vastaan. Pelien palkintojen taso on siis varsin abstrakti, jopa sillä tasolla että moni pitää abstraktiutta absurdin ja olemattoman tasona ; Jonain jossa kyseessä ei enää ole mikään tavallinen ruudulla oleva esitys vaan jokinlainen ulottuvuusportti jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja harhat vaihtavat paikkaa.

Samoin uskonnossa - ja etenkin uskomiseen uskomisessa - on kysymys samantapaisesta asiasta. Voidaan jopa ajatella että se panostaa abstraktiin tuonpuoleiseen palkitsemisjärjestelmään. Ja tätä lähestytään pienin välipanoksin, hurskas elämä nähdään arvostettavana välitason saavutuksena jo sinällään ja itsensä kehittäminen paremmaksi on monen pienen välivaiheen takana. Ja monesti näistä kehutaan ja mukana tulee sosiaalista statustakin. Mukana on pieniä "use it or lose it" -palkkioita, kuten onnea parantava lyhytaikainen siunatuksi tuleminen tai ehtoollisen mukana saatu lyhytaikainen anteeksianto. Uskonnottoman silmiin palkkiot voiva olla abstaktiudessaan aburdeja, mutta uskovaiselle uskonto on oikea suoja uskontomaailman oikeita demoneja vastaan. Moni voisi nähdä uskonnollisuudenkin jonain ajatusporttina jolle altistumisen jälkeen todellisuus ja fantasia vaihtavat paikkaa.

Tosin tietokonepelejä ja uskontoa erottaa yksi asia ; Tietokonepelien kohdalla puhutaan peliaddiktiosta. Uskonnon kohdalla uskontoaddiktion termi ei sen sijaan ole arkikäytössä. Puhutaan vain hengellisyydestä tai fundamentalistisuudesta jotka nähdään yksilönoikeuksina eikä parannettavina mielenhäiriöinä. Tämä taas kertoo siitä että yhteiskuntamme ei ole tässä kohden tasa-arvoinen ; Toiset addiktiot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

---

Kirjoittaja pelaa silti niitä tietokonepelejä.