Paha vai Tyhmä?

"Sheldon: "Miksi sinä itket?"
Penny: "Koska olen tyhmä!"
Sheldon: "Ei se ole mikään syy. Älä itke omaa tyhmyyttäsi. Itse itken muiden tyhmyyttä, se tekee minut surulliseksi.""
("Rillit Huurussa", "Gorillakoe")

Olen viime aikoina keskustellut mielestäni varsin omituisesta aiheesta. Se liittyy siihen, miten keskustelussa siirrytään keskustelemaan henkilökohtaisesta valmiushyväksymisestä asian sijasta. Tämä aihepiiri pompahti esiin ensimmäisen kerran kun Relander esitti että kristinuskoa voi ymmärtää vain sisältäpäin. Joka tarkoittaa sitä että esimerkiksi kristinuskon kritisoiminen on mahdollista vain kristityille. Tässä keskustelukentässä on selvää se, että samastuminen ja ymmärtäminen liitetään samaksi asiaksi, eikä samastumisen ulkopuolella nähdä mitään ymmärrystä tai osaamista aiheeseen.
1: Tämä korostuu uskovaisten anekdooteissa joissa he kuvaavat hyvinkin fenomenologiseen sävyyn sisäisiä kokemuksiaan. Näissä teemana on se, että kokemuksen aidontuntuisuutta ja omakohtaisuutta - tai sitä että "on kuultu luotettavalta taholta" muuttuu argumentiksi jossa kriitikko ikään kuin pakotetaan ad hominem -asenteeseen moittimaan ihmistä joko valehtelijaksi tai erehtyväksi. Tätä vedellessä unohdetaan yleensä se, että tässä aiheena on kokemuksen liittyminen Jumalaan ja tästä yhteydestä on voitava keskustella. Sillä jos väittää että skeptikko erehtyy - tai valehtelee kun sanoo että hänellä ei ole uskonnollisia kokemuksia - on sekin yhtä loukkaavaa. Se, että vaihtaa aiheen asiasta ihmiseen ei ole muuta kuin red herring, joka tulee ignoroida eikä tämänlaista "luotettavaan/omakohtaiseen" -vetoajaa voi kunnioittaa ainakaan rationaalisena järkevänä keskustelijana.

Tämä samastumiskulma on toki erinomaisen hyvä muistaa silloin jos näkökulma on psykologinen tai maailmankuvallinen. Mutta jos aiheena on esimerkiksi aihepiirin järkevyys ja uskottavuus, ei pidä puhua sitä kannattavista ihmisistä vaan asiasta. Ja Relanderin maailmassa juuri näin näyttää käyneen. Tässä maailmassa kristinuskosta keskustelu onnistuu jos ja vain jos olet (a) kristitty tai (b) valmis kääntymään kristityksi. Tässä oletetaan että ymmärtämisen halu johtaa samaan kuin asian kannattaminen ja että systeemin sisällä on paras käsitys siitä mitä asia on.

Toki minäkin edustan voimakkaasti hyväntahtoisuuden periaatetta. Siinä vastapuolen oletetaan olevan järkevä ihminen ja yritetään koherentisoida hänen näkemyksensä. Tässä mielessä edustan voimakkaastikin näkemystä jossa kritiikin kohdetta on ymmärrettävä tai muuten kritiikki on vain tyhjää vastustamista. Olen kuitenkin skeptikkona varsin tottunut siihen että vastassa on ilmiöitä joiden ymmärtäminen johtaa nimenomaan niiden vastustamiseen. Ja että usein asiaa kannatetaan vaikka siitä onkin ns. hyvin huonot tiedot ; Skeptikkona on ikään kuin tottunut siihen että joku vain uskoo muovirannekkeen parantavan tasapainoaistia ilman kovin suurta tietomäärää, kun taas skeptikko joutuu isostikin kaivelemaan tietoja ja selvittelemään asioita.

Toki joku voisi tässä aivan oikein huomauttaa, että jos skeptikko ei missään olosuhteissa suostuisi hyväksymään että tasapainoranneke parantaisi tasapainoa, hän vain vahvistaisi ennakkokäsityksiään. Tämä onkin totta. Mutta tämän kritiikin ongelmana on
1: Se, että se olettaa että vastustava johtopäätös on a priorinen. Kuitenkin vastustava kanta on yleensä nimenomaan a posteriorinen ; Jopa ennen tarkempaa tutkimusta on hyvinkin selvää että hologrammirannekkeen toimiminen tasapainonparantajana on hyvin omituista ja nykyluonnontieteen kannalta se olisi hyvin yllättävä tieto. Tämä taas on akateeminen arvaus, työhypoteesi, jota voidaan lähteä käsittelemään.
2: Vaikka sekä rannekkeen kannattaja että skeptikko olisivat luupäitä jotka molemmat ovat haluttomia muuttamaan mielipidettään ja kokoavat mitä tahansa argumentteja asiansa taakse, niin tilanne kääntyy kuitenkin siihen että toisen puolen perustelut ovat loogisempia, laadukkaampia ja muutenkin parempia. Ulkopuolinen emotionaalisesti vapaampi taho kykenee arvioimaan tätä laatueroa, joten skeptikon (tai tasapainorannekemiesten) luupäisyyskään ei ole totaalinen este, koska aiheena on kuitenkin asia ja siihen liittyvä väite (rannekkeen hologrammitarra parantaa tasapainoa) eikä aiheesta keskustelevat ihmiset ja heidän intressinsä (skeptikko tai tasapainorannekekauppias).

Skeptikon silmin asiallinen ja ymmärtävä dialogi onnistuukin nimenomaan siten että sisäpuoli ja ulkopuoli pistetään vastakkain. Pelkästään sisäpuolella oleva vain koherentisoi helposti maailmankuvaansa, eli tämänlainen yksisilmäisyys ajaa itse asiassa ymmärryksen vastakohtaan ja väite että vain sisäpiiri kykenisi asian ymmärtämään on itse asiassa jotain jossa "haiskahtaa pahasti palaneen käryä".

"Raj: "Onko sinulla mielipide kaikkeen?"
Sheldon: "On."
Howard: "Ja oletat että olet aina oikeassa."
Sheldon: "En oleta.""
("Rillit huurussa", "Portaiden käyttöönotto")

Tätä kautta voidaankin itse asiassa siirtyä onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Sillä hyväksyvän ja hymistelevän sävyn oikeutuksena pidetään usein sitä, että asenteella on vaikutus onnistumiseen, mutta se ei takaa onnistumista. Tässä näkemyksessä muistutetaan että jos on kehno ja vastustavan dogmaattinen asenne, niin kritisoiminen on tuomittu epäonnistumaan jo lähtökohdiltaan. Tällöin päädytään siihen että joko ei ymmärretä ollenkaan tai sitten ymmärretään jotain mutta ei välitetä siitä onko tämä oleellista, vaan keskitytään siihen että se on oikeaa kulmaa. Kriittisempää asennetta pidetään "ihmisten kannalta" epäsoveliaana ja loukkaanvana koska älykäskään ei onnistu aina.

Kuitenkin jo "nuiva skeptikko vs. tasapainoranneke" -ajatuskokeenikin paljastaa että tosiasiassa tasapainorannekkeen huonouden voi ymmärtää huonollakin asenteella. Toki tässä ei ole pohjimmiltaan kysymys "skeptikon kunnioitettavuudesta" vaan "skeptikon tuurista" ; Hän sattuu kannattamaan oikeaa asiaa lähtökohtaisesti ja kun todellisuus on hänen argumenttiensa puolella, tästä seuraa se olennainen argumentaation laadun painottuminen.

Toisaalta on ilmiselvää että hymistelevä ja vakavasti ymmärtämistä yrittävä voi olla sosiaalisesti hyvinkin destruktiivinen. Esimerkiksi kirja -arvosteluni näyttää että wnb-suvaitsevainen kirja voi lietsoa ilmassa olevia stereotypioita - se asettuu "Sademies" -elokuvan kaltaiseen linjaan jossa yritetään rakentaa positiivista autismikuvaa, mutta jossa tiedevirheet johtavat ikävyyksiin ; Sademieshän laittaa autismin syyksi huonot ja kylmät vanhemmat ja tämä on taatusti vaikuttanut autistilasten vanhempiin syvästi ja haavoittavasti. Tämänlainen vääräfaktaisuus todennäköisesti johtaa väärinymmärrysten lisääntymiseen, kohtaamisvaikeuksien kasvamiseen. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että silloinkaan kun ei puhuta asiasta, vaan ihmisistä, asennetapa on helposti hyvinkin irrelevantti.

Onkin mielenkiintoista huomata, että onnistunyt ymmärtäminen on jotain joka saavutetaan helpommin asenteella ja päättelemällä. Kuitenkin ilmassa on sellaista henkeä että päättely on irrelevantimpaa, ja että asenne ratkaisee suunnilleen kaiken. Kuitenkin on selvää että vaikka asenne helpottaa ymmärtämistä, se on kuitenkin kokonaisuuden kannalta epäoleellisempi ~ Huono logiikka voi turmella hyvänkin asenteen, kuten autisten kohdalla selvästi käy toistuvasti. Mutta hyvä logiikka voi pelastaa ymmärryksen kuten asenteisiinsa jämähtänyt tasapainorannekekriittinen skeptikko näyttää.

Kuitenkin kun epäonnistumisia on tulossa, on hyvä huomata ennenkaikkea se, miten asennetta käytetään omituisena sosiaalisena pelastusrenkaana. Jos joku päätyy rakentamaan vääristelevän ja olkiukkomaisen näkemyksen - sanotaan vaikka autisteista - niin jotenkin vastuu ongelmista poistuu ja tilanne ratkeaa taikasanoilla "tarkoitin hyvää". Kuitenkin tämä asenne on sisäinen tila, ja tällä subjektiivisella yritetään sitten laajentaa vaikutusta useampaan ihmiseen, intersubjektiiviseen. Logiikan kohdalla voidaan sanoa että "yritin ja erehdyin" jolloin esille tulee oman järjen raja ja voidaan arvioida tilanne jopa siihen että on rationaalista ja erittäin hyvin perusteltua sanoa että "olitpa tosi tyhmä muuten". Asenteen kohdalla tälläistä arviointikeinoa ei ole, joten mitään omaa asenteellisuuden rajaa ei jouduta koskaan tunnustamaan minkään epäonnistumisten edessä.

Itse asiassa tilanne oli vielä huolestuttavampi. Kirjan "ymmärtämisen yrittäminen" on sekin ystävällissävyinen tulkinta. Ilmassa on epäonnistumisen kohdalla aina mahdollisuus myös siihen että väärinymmärrys liittyykin enemmän intresseihin ja manipulointiin, jossa ideaa ei ole oikeasti haluttu ymmärtää, vaan on tarkoituksella valittu siitä niitä osasia jotka ajavat ns. "omaa asiaa". Ero "manipuloivan onnistumisen virheiden avulla" ja "hyvän asenteen kanssa tehdyllä erehdyksellä" on subjektiivinen, esittäjän sisäinen. Ulkopuolisen ei ole mitenkään ilmiselvää erottaa näitä kahta toisistaan. Siksi uskallankin väittää että onnistuminen onkin se ratkaisevin elementti.
1: Tämä ongelma sävyttää yhteiskuntaamme laajemminkin. "Yritin parhaani" on usein tekosyy, joka putkahtaa ilmoille hyvinkin helposti. Kuitenkin esimerkiksi itsepuolustuspiireissä leviää tässäkin tervehenkinen asennemuutos ; Moni panostaa siihen että parhaansa yrittäminen tarkoittaa nimenomaan sitä, jolloin mukana on iso vastuu. Puolittainen ponnistus tai yritys ei riitä. Kun tämä hyvä tarkoitus ja parhaan yrittäminen lausutaan, on ilmoilla samalla tunnustus "tämän parempaan en pysty." Lausunto määrittää ja konkretisoi oman huonouden rajat. Tämän jälkeen se on sisällöltään sen verran kova, että sitä ei enää livautella muun yhteiskunnan jäsenten tahtiin.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että älykäs onnistuisi aina. Epäonnistumisia tulee aina. Silloin on kuitenkin ihan ymmärrettävää ja oikeutettua että saa lunta tupaan. Asennetta tarvitaan tässä lähinnä virheenkorjaamiseen, jolloin voidaan sanoa että onnistuminen (edes paremmin) tämän epäonnistumisesta tulleen "lumen tupaan tulemisen" jälkeen viittaa siihen asenteeseen eikä hyvää tarkoittaminen ole mikään tekosyy tai oikeutus siinäkään tapauksessa. (Ihmisen tarvitse pelätä täydellisyyttä koska hän ei sitä tule koskaan kohtaamaan.) Hyvälläkin asenteella ja järjellä epäonnistuu. Ja tällä voi olla seurauksia jotka muut joutuvat kantamaan. Siksi onkin hyvä olla vastuullinen keskustelija ja huomata että keskustelu on aina myös jonkinlainen riskinotto, ja kun oman erehtyväisyyden tunnustaa, tietää että mokia tulee vastaan. Näin se, että seurauksia voi tulla on ennalta jollain tasolla tiedetty eikä henkilö voi paeta vastuustaan asenteeseen.
1: Se on hieman kuten minulla tällä hetkellä. Joudun käymään monta kertaa hammaslääkärissä koska olen syönyt pirusti karkkia koko ajan. Teoilla on (tilastollisia) seurauksia jotka minä joko tiesin tai jotka minun tulisi tietää.

Siksi, epäonnistumisen kohdalla onkin yleensä ottaen ilmoilla dilemma "paha vai tyhmä". Sen ratkaiseminen ei yleensä ole olennaista, siinähän vain kaivellaan millä tavalla toinen on huono. Kannattaa olla sen sijaan rakentava ja keskittyä siihen aiheeseen ja niiden virheiden korjaamiseen. Jos ei tähän pysty, ei ansaitse mitään kunnioitusta ja hymistelyä. Suomen laki tuntee samanlaisen periaatteen. Vilpitön mieli toistuu lakitekstissä ja sen takana on henki "tiesi tai olisi pitänyt tietää." / "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää" (tilanteesta riippuen). Eikä tässäkään mietitä että "paha vai tyhmä" - se olisikin yleensä ottaen melkoisen mahdotonta. ~ Kannatankin keskustelua nimen omaan "vilpittömällä mielellä". Useille tämä näyttää olevan liikaa, ja he vaativat hymistelyä ja yrittävät asenteisiin vetoamalla välttää kaikenlaista työtä ja vaivaa jota keskustelu yleensä vaatii. Itselleni taas nimenomaan panostus, ajan käyttö ja muut ovat sitä kunnioitusta jota vastapuolelle annetaan. Kunnioitus taas näkyy siksi onnistumisessa tai vähintään onnistumisen lähestymisenä.