Lukemisen verkoissa

Vaikka käytöstavoistani ja muusta voisi kenties muutoin päätellä, minut on kasvatettu. Ennen kaikkea minut on kasvatettu arvostamaan kirjallisuutta. Toki tässä arvostuksessa oli vanhempieni välillä eroja ; Isälleni kirjallisuus oli enemmän arkista käyttötavaraa ja äidilleni luettu kirjallisuus oli arvostettava saavutus. Tämä pieni asenne-ero sitten ilmeni lähinnä siinä oliko kirjahyllyssä järkevintä asetella kirjat koon, järjestyksen, aiheen tai värityksen mukaan.

Lisäksi näkemyserot painottivat sitä mitä kannatti lukea ; Äitini ei pitänyt kioskikirjallisuudesta ja dekkareista koska ne olivat rahvaita ja pinnallisia. Hänestä lukuaika kannatti panostaa kirjallisuuden klassikoihin, koska muutoin aika haaskautui. Muutoin hän oli hyvin avomielinen esimerkiksi hengellisen ja filosofisen kirjallisuuden puolella. Isällä oli sitten laatukriteerit viihteessä lähes olemattomat mutta tiedekirjallisuudessa hänellä oli standardit. (Olin ainut tietämäni perhe jossa tiedelehtien tilausten kohdalla tehtiin punnintoja ja vaihtoja sen mukaan kumpi oli milloinkin parempi.)

Itsestäni tuli melko laaduton lukija ; Viihdepuolella olen niin kriteeritön että hirvittää. (Neljä viimeksi lukemaani juonellista kirjaa ovat olleet dekkareita. Ja mikä pahinta, olen lukenut jopa pornografiaa!) Ja herraties kuinka moni pseudotieteilijä on ostanut taloonsa kahvia ostamillani kirjoilla. (Molemmissa tavoissa haaskaan kallista lukuaikaa laaduttomaan ja voisin lukea tänä aikana vaikka valistavan klassikon tai ihan oikean tiedekirjan.) Lisäksi siinä missä äitini arvosti kultturelliutta ja sivistystä ja isäni viisautta, itsestäni tuli sitten vain knoppailija-snobbailija.

Näistä epäonnistumisista huolimatta molempien vanhempieni kunnioitus kirjallisuuteen oli kuitenkin sen luonteista että perheessämme oli luontevaa että luettiin. ; Esimerkiksi minusta ei ole ihmeellistä että olen lukenut kirjaston filosofiahyllyt ja biologianhyllyt tyhjäksi. Tämä ihmetys kun kertoo enemmän nykykirjastojen valikoimasta kuin itsestäni. Ja tämän "saavutuksen" jälkeen on hyvä huomata, että eri kirjastojen valikoimissa on paljon päällekkäisyyksiä, jonka seurauksena "paikkakunnan kirjastojen hyllyt" menevät suhteellisen pienellä lisäpanostuksella.

Kuitenkin on olemassa paljon ihmisiä jotka eivät lue. He ihmetyttävät minua aina suunnattomasti. (Ajatus siitä että ihminen olisi lukenut alle 1000 kirjaa on minusta ajatuksena ällistyttävä. Kunnes huomaa että harva on lukenut edes 100 kirjaa. Ja niistäkään harvat ovat olleet tietokirjoja.) Olen esimerkiksi tavannut ihmisen joka oli vakaasti sitä mieltä että logiikka ei ole jotain jota voidaan oppia tai opetella tai määritellä. Hänestä ihminen oli looginen tai ei ollut. Ja että taitoa ei voinut siksi harjoitellakaan. Tämänlaisesta lähtökohdasta on tietysti vaikeahkoa sanoa mitään. ~ Paitsi tehdä kuten minä ja tuoda seuraavana päivänä yliopiston logiikan oppikirja näytille. Että kyllä opettavat siinä omituisessa laitoksessa jonne menee järkeviä ihmisiä ja joka suoltaa ulos hulluja ihmisiä ja että se järkevyys indusoituu johonkin, pakko sen on! Ja että tuossa kirjassa se suunnilleen on.

Ja on hyvin perusteltua esittää että tämä on yksi oleellinen ero tekee sen, että minä olen skeptikko ja he taas eivät.

"Center for Inquiryssä" on kirjoitus siitä miten ihmiset eivät lue. Ja tälle saatiin valtavia seuraamuksia. Kirjoitus huomauttaa että ihmiset ovat länsimaissa lukutaitoisia ja käyttävät taitoaan. Mutta taidot ovat lähinnä bussiaikatauluja, sähköposteja, käyttöohjeita (kuka niitä muka lukee?) ja muuta vastaavaa konkreettista. Ja kun tästä ponnistetaan kirjallisuuteen, on tämänkin jälkeen "suuri kuilu" siihen että luettaisiin tietokirjallisuutta tai esimerkiksi uutisten analysointeja. Lukeminen keskittyy ja on luonteeltaan hyvin omituista "Television and podcasts provide easy, passive, one-way communication that demands little attention or cognitive engagement from their audiences." Tämä passivoituminen taas kantaa ikävää hedelmää. Monet ihmiset eivät nimittäin oikeasti enää edes lue sitä mitä he itse ajattelevat lukevansa. Kun heidän eteensä laitetaan tekstejä he voivat tehdä lyhyestäkin tekstistä väitteitä jotka tekstissä on suoraan kielletty.

Tähän omituisuuteen voi vain arvailla syitä. Kenties sitä vain luetaan otsikot, tai sitten tekstinlukutaito on puutteellista eikä tekstiä ymmärretä. Lisäksi ajassamme on passiivinen epäilykulttuuri jossa oma peruslähtökohta otetaan ytimeksi ja tiedemiesten katsotaan olettavan asioita. Näin pelkkä oma erilainen lähtökohta voi riittää tekstin sisällön ohittamiseen ilman että asiasta argumentoidaan varsinaisesti mitenkään. "Still another possibility is that they read and understood the piece, but disagreed with it (though there's no evidence for this, since they didn't refute anything contained in the piece)." ~ Tässä viimeksimainitussa taas on edullinen tilanne pseudotieteilijöille. He voivat vähällä vaivalla ja juurikaan perustelematta tehdä likimain mitä tahansa. Ilmiselvistä puutteista ja muusta ei ole huolta koska lukijat joka tapauksessa olettavat tekstin sisällön ja ovat omaa mieltään riippumatta siitä mitä sanotaan ja miten hyvin sanotaan. "As skeptics we encounter this all the time; paranormal claimants ignore important (and in some cases mystery-solving) details in stories and accounts of mysterious phenomena. If you ignore, don't read, or don't understand important information in the claims then it's easy to create a mystery."

Ihmiset ajattelevat laiskasti ja olettavat tietävänsä jo valmiiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa näkemyksistä on intuitiivisia. Lähdekritiikki (se jolla äitini katsoi syytä panostaa kirjallisuuden klassikoihin ja isäni sai vaihtamaan tiedeaiheisen lehden tilausta kilpailijalle) on tällöin yksinkertaisesti "se mikä tuntuu musta kivalta ja oikealta". Tämä taas johtaa meidät suoraan kognitiotieteestä tuttujen ihmisaivojen heuristiikkaan, ajattelustrategianvalintakysymykseen ; Ihmisillä on olemassa kaksi erilaista strategiaa. On nopea intuitiolla tehty keino jossa saadaan vastaus joka on laadultaan kohtuullinen. (Paitsi jos ollaan tehty 10 000 tuntia töitä tämän kyseisen aiheen parissa jolloin se on erinomainen. Ihmiset kuitenkin usein unohtavat tämän harjoittelun...)

Oma ajattelustrategia on sitten usein sellainen, että toisenlainen näyttää tylsältä. Jos harjoitat "oikeita tuloksia tarkalla työllä" -strategiaa, tuntuu intuitiivinen strategia liian yksinkertaiselta, vähän kuin huijaamiselta. Siinä ei ole mitään ponnistelua ja siksi se ikävystyttää. Hommassa ei ole pureksittavaa ja työskentelyä. Vastaavasti jos olet tottunut "helppoon strategiaan" tyydyt saamiisi tuloksiin ja kaikki ylenmääräinen tuntuu stressaavalta työläältä ponnistelulta joka on kuivakkaa ja siksi tylsää. (~Toiselle työläys on tylsää ja toiselle työttömyys on tylsää.)

Tähän liittyvä kirjoitus "Los Angeles Timesissä" kertoo, että perinteinen tapa erottaa uskonto ja tiede NoMa -periaatteella on kieltänyt tietynlaista kognitiivista tutkimusta. ""There's been a long-standing intellectual tradition of treating science as one thing and religion as separate, and never the twain shall meet," he said. But in recent years, he added, there has been a push "to understand religion and why our species has the capacity for religion."" Nyt asiaa on tietysti alettu penkoa (koska muuten siitä ei kirjoitettaisi lehdissä ja korostettaisi että tutkimusta ei ole ennen hirveästi ollut.) Ja esille nousi ero joka tekee eroa uskonnollisen ajattelun lisääntymisen ja vähenemisen. "Scientists have revealed one of the reasons why some folks are less religious than others: They think more analytically, rather than going with their gut. And thinking analytically can cause religious belief to wane - for skeptics and true believers alike." Toisin sanoen maailmankuvasta riippumatta ajattelustrategian valinta on oleelliseti se joka saa mielipiteen muuttumaan.

Laiska lukija tietysti ajattelee että tämä tarkoittaa samaa kuin uskonnollisten ihmisten tyhmyys. Kysymys on kuitenkin strategianvalintatavasta. Kysymys on siitä arvostaako laatua vai nopeutta enemmän. Ongelmana tässä on se, että nykykulttuuri tarjoaa uutisoinnissaan vauhtia mutta tämä tehdään helposti samaa kuin laatu. Esimerkiksi viime päivinä tapahtunut ylilyönti jossa väitettiin virheellisesti että Muslimit olisivat ajamassa kuolleiden kanssa avioon menemistä näytti että kun ihmisten "fiilispohjalla" tehty lähdekritiikki iskee, lopputulos voi helpostikin olla globaalisti levinnyt ja kammottavan virheellinen huhumyllytys.

Nopea tahti vaatisi nimenomaan kunnollista lähdekritiikkiä jotta ei tulisi "isoa kasaa roskaa". Kun tarjonta on runsasta ja laadultaan epätasaista, voi väittää likimain mitä tahansa ja lähteistää tämän jollain.

Strategia on tuttu ja esimerkiksi "Tämä Päivä" näyttää miten kreationistimateriaalissa unohdetaan tavallisesti tarkistaa väitteiden oikeudellisuus. Kreationistien väitteiden virheet löytyvät jo ääripinnallisella googlaamis-wikipedioinnilla (ja lähteiden tieteelisyyden voi kätevästi varmistaa wikipedian viitekäytännön ansiosta). Päätelmä "argumenteista" on yksiselitteinen ; "ei ole vaivautunut tutustumaan argumenttiensa vastineisiin, vaan on kylmästi apinoinut Amerikkalaisten kreationistien esittämiä perusteettomia ja virheellisiä argumentteja ilman pienintäkään lähdekritiikkiä." Ja sitten kun näkemykselle tulee kritiikkiä jossa niiden onttous osoitetaan, kreationisti vetoaa väitteidensä oikeudellisuuteen antamalla niille lähde, eli karkeasti se että joku "oikeaoppinen" sanoo jotain on heille riittävä. "Vastauksena tuli pitkä listaus luomisoppisivuja joista "tieto" oli otettu. Kreationistien tapa väitellä Internetissä tuntuu aina olevan mukafaktoihin ja linkkeihin hukuttaminen." Argumentaation ohittaminen linkflood -papujaijailuksi ja "omaa ideologiaa lobbaavien" ajatushautomojen käyttäminen lähteenä on toki tavallista muuallakin. (Itse asiassa jo "think tankin" käyttäminen tieteellisten lähteiden sijaan pitäisi nykyään herättää itsessään hälytyskelloja. Niitä "yhden asian liikkeitä" nimittäin löytyy USA:sta likimain aiheeseen kuin aiheeseen. Jos asia on aidosti perusteltu ja tieteellinen siitä löytyy kyllä materiaalia näiden ajatushautomoiden ulkopuoleltakin.)
Onkin oleellista että käyttää vain hyviä lähteitä. Kun ei oikein viitsi edes lukea, on tietysti monin verroin vaikeampaa sekä miettiä laatukysymyksiä että ennen kaikkea hankkia tämän arvionnin tekemiseen tarvittavat taidot. ~ Medialukutaidon hankintaan taas ei oikein olla panostettu. (Minun kouluaikana ei oikein koulussakaan ehditty. Ja internet on räjäyttänyt tämän tarpeen sittemmin.) Kuinka voitaisiinkaan kun ei lueta ja opetella? Kuinka voisikaan kun "fiilispohjalta" toimiminen ei ole työlästä eikä stressaavaa. (Paitsi sosiaalisesti jos se skeptikonpaskiainen on erimielinen. Ja tuo vielä jonkun saivartelukirjankin näytille.) Ja ison määrän käsittely ja analyysi tuottaa työtä, vaivaa, stressiä ja kaikkea muuta sellaista joka ei sovi monille. Nykyään "itsetunnon pitää olla kohdallaan" ja ajatus siitä että esimerkiksi oma logiikka vaatisi treenaamista kuten kaikki muutkin on ajatuksena monille vastenmielinen. (Pitäisi tunnustaa että on tyhmä? Sehän on pahaksi itsetunnolle! Kenties, mutta hyvällä itsetuntemuksella on sellainen tapa, että se kasvattaa nöyryyttä noin yleisestikin...)

Kaiken kaikkiaan ei siis ole ihme, että pseudotieteilijät tuottavatkin likimain poikkeuksetta materiaalia joka kehottaa lukijaa vain uskomaan suoraan oman intuitionsa ja järkevyytensä erehtymättömyyteen. Ne kehottavat että totuus löytyy suoraan yksilön sisältä ja kehottavat luottamaan itseen ja omiin intuitioihin. Sillä jos lukija onkin pihalla kuin lumiukko, uskoisin että näiden kirjojen kirjoittajat tietävät että heidän oma toimeentulonsa elää sen varassa että lukija omaksuu tämän "laiskan lähdekritiikkistrategian".

On lottovoitto olla rikas kapitalisti

Usein kapitalistista järjestelmää moititaan siitä, että se riistää ihmisiä ja kasvattaa tuloeroja. Sitä syytetään riistämisestä. Kuitenkin samanaikaisesti nämä moittivat ihmiset voivat lotota. Lotto on kuitenkin teknisesti ottaen ilmiö joka kantaa kaikki kapitalismin huonot puolet, mutta ei oikeastaan niitä hyviä.

Ensin joku voisi ajatella että lottovoittaja ei riistä ketään koska pelaamiseen ei sitoudu työtä. Kuitenkin tosiasia on, että lottokuponki ostetaan rahalla. Ja tämä raha on saatu työtä vastaan. Lottovoiton logiikka perustuukin juuri siihen että pieniä panoksia saadaan keskitettyä. Voitonmaksu saadaan pohjimmiltaan hävinneiden rahoista. Onnekkaat kuorivat kerman. - Lotto ei kuitenkaan oikeastaan luo työpaikkoja lotonpelaajille. Lottoarvonnan valvomisen, järjestämisen ja pyörittämisen takana oleva työmäärä ei työllistä "niin hirvittävän montaa" ihmistä. Työllistämisvaikutus on siis hyvin pieni. Tältä osin loton tuoma etu yhteiskunnalle on melko pieni. (Tätä toki pehmennetään sillä että RAY -varat laitetaan hyvään tarkoitukseen. Koska tämä ongelma on tiedostettu.)

Toinen merkittävä huomio tulee kun tajuaa että aikaisemmin kapitalistit puolustivat toimintaansa ns. tihkumisteorian kautta. Tässä ideana oli se, että kapitalistit tuhlaavat omaisuuttaan ja ostavat hienoja hyödykkeitä. Tihkumisteorian ongelmana on se, että tosiasiassa rahaa laitetaan paljon säästöön. Näin ollen pankkitilia lihottaa paljon rahaa joka ei nimenomaan kierrä. Ja toisaalta tihkumisteoriassa valtaosa rahoista kukuu ylellisyystuotteisiin. Eli Maslown tarvehierakian ylätasolle. Sama raha tasaisemmin jaettuna kuluisi enemmän perushyödykkeisiin. Näin ollen tihkumisteoriassa ongelmana on se, että perushyvinvoinnin kasvattamisen sijasta kasvatetaan muuta. Toki Maslown tarvehierarkian ylätasoilla on arvokkaita asioita kuten tieteitä ja taiteita. Mutta osa luksuksesta on nimenomaan turhaa. Jos ruoka-artesaani kuorruttaa hampurillaisen kullalla (mitä oikeasti tapahtuu), on tässä kysymys jostain joka kuluttaa varoja lyhytjänteisesti. Rahaa joka voisi tuottaa perushyvinvointia. - Ja tunnetusti lottovoittorahat kuluvat helposti Maslown tarvehierarkian ylemmille portaille. Yleensä lottovoittounelmissa on strategia "ensin velat pois ja sitten suihkarilla sukulaisille vittuilemaan" -tyylisiä kulutusfantasioita.

Jokainen ihminen lottoaa sen vuoksi että "panokseksi laitettu pieni raha on ihan eri asia kuin iso voitto". Häviö ei haittaa mutta voittaminen muuttaa elämän. Tämän taustalla on logiikka jossa tajutaan että pieni raha on jotain joka todennäköisemmin menisi perushyödykkeisiin kun taas voitto kuluisi humpuukiin. Lottovoitto mahdollistaisi erilaisen elämän. Tosiasia on, että me kaikki haaveilemme kapitalistiriistäjän osasta. Siksi me pelaamme lottoa.

Hirvisaaren huoli - tietynlaisen liberalismin vaarat

"Sikolätissä" oli teksti "Suvaitsevaisuus tappaa musliminaisia". Teksti on muistutus siitä että monissa maissa naisten asema on hyvin huono. Kultuurirelativistisissa näkökulmissa monikulttuurisuus kuitenkin ohittaa merkityksessä helposti ihmisoikeudet. Näin ollen länsimaissa myös puhutaan enemmän uskonnonvapaudesta kuin ihmisoikeuksista. Tästä tulee luonnollisesti ristiriita jos uskonnon käytänteet ja ihmisoikeudet ovat ristiriidassa. Siksi tänne saadaankin lausunto jossa "Euroopassa te kaikki vaikenette liikaa musliminaisten alistamisesta. Me musliminaiset olisimme säästyneet monelta ikävältä asialta, jos asiasta uskallettaisiin keskustella. Eurooppalaisten naiivi näkemys suvaitsevaisuudesta on vahingoittanut meitä. Olen tavannut sanoa, että tapatte meidät suvaitsevaisuudellanne." ... "Ruotsissa puolestaan - ja tämän tiedän omasta kokemuksesta - islamia ja sen piirissä esiintyvää naisten alistamista koskevia kannanottoja kieltäydytään julkaisemasta. Jos yritän kirjoittaa aiheesta, minua haukutaan islamofobiksi - ruotsalaisten miesten toimesta!"

Positiivisia vapauksia ja negatiivisia oikeuksia.

Kyseinen ajattelutapa on yleinen ja jos se siirretään kristinuskoon, joka ikinen uusateistinplanttukin tunnistaa sen. - Kenties siksi, että esimerkiksi Ayaan Hirsi Ali on ollut aktiivinen uusateistinen vaikuttaja, jonka lähtökohta islamista eronnena on ollut ongelmineen hyvin merkittävä osa uusateistista uskontokriittistä kulttuuria. Eli uusateistien kritiikkilinjama on ottanut tähän asiaan kantaa jo kauan. Ja tällä ratkaisulla on ollut negatiivinen vaikutus liikkeen imagoon ja on helpottanut sen "militantiksi" kutsumista tietyissä piireissä.

Ihmisten mielissä kun on helpompaa viitata ns. positiiviseen vapauteen, eli vapauteen tehdä jotain asioita. Kuitenkin aivan yhtä tärkeä on ns. negatiivinen vapaus joka on vapautta jostakin. Näin ollen esimerkiksi lupa harjoittaa uskontoa näyttäytyy vapautena kun taas vapaus olla joutumatta kunniamurhan uhriksi nähdään sensuuriaktiona joka on mielikuvissa "enemmänkin välttämätön paha kuin vapaus". (Karkeasti sanoen onkin joskus helpompaa puhua vapauksista nimenomaan positiivisina vapauksina ja oikeuksista kun puhutaan negatiivisista vapauksista.)

Monia voi tietysti ihmetyttää että miten länsimaissa joissa naisten oikeuksiin tartutaan yleensä hyvinkin tiukasti, sallii islamilaisessa kulttuurissa olevia selvästi "fallosentristä vainoa edustavia patriarkaattisia" erityispiirteitä kuten naisten ympärileikkuuta. Luulisi että feministit olisivat ensimmäisenä puuttumassa asiaan. - Sillä tässä kohden voitaisiin oikeasti ohittaa kaikki mietteet siitä ajaako feminismi sukupuolten välistä tasa-arvoa vai naisten etuja. Sillä tässä kohden molemmat määritelmät kohtaavat.
1: Pahat kielet ehdottelevat tässä kohden ensimmäisenä "fatwakateutta" (fatwaenvy) eli sitä että feministit pelkäävät. Tämä ei ole kovin uskottavaa, koska islamin vaarojen pelkääminen kuuluu muualle ja feministit ovat tunnettuja siitä että kun he tunnustavat että jossain on vaara, he ovat joko aggressiivisia tai sitten vaativat muita olemaan aggressiivisempia - Esimerkiksi raiskauskeskusteluissa feministit ajavat usein itsepuolustuskikoista esimerkiksi valtion hoitamaa kastraatiota. Heidän peruskeinonsa on kapina, ja esimerkiksi "Slut Walk" on tapahtumana rakentunut nimenomaan sen ympärille että raiskaus on aktuaalinen riski. Pään pelkurimaisesti pusikkoon laittaminen ei yksinkertaisesti kuulu tähän kulttuuriin. Ja jos pää pusikkoon meneekin, huuto ja vaatimukset kuuluvat silti. (Piste.)
2: "Takkirauta" taas ehdottaa kognitiivista dissonanssia, joka johtuu siitä että monikulttuurisessa maailmankuvassa syyllisyystaakka on sälytetty eurooppalaisen valkoihoisen päälle. Länsimainen kulttuuripiiri nähdään syyllisenä ja muut uhrina. "teoriat sorrosta ja sorrettuna olemisesta sekä länsimaisen miehen pahuudesta ja hirmuvallasta" johtavat siihen että kun vieras kulttuuri ilmentää väkivaltaa "Tilanne on feministin kannalta kertakaikkiaan niin mahdoton, ettei sellaista pitäisi ollakaan. Niinpä feministi panee päänsä pusikkoon ettei hän näkisi sitä lainkaan." Tämä on hieman parempi teoria.

Vahvin syy on kuitenkin nimenomaan se, että kulttuurissamme liberalismi ja vapaus nähdään filosofin silmiin hyvin typerästi noin yleisesti ottaen. Ihmiset ovat suvaitsevaisuudessaan sellaisia että he pinnallisesti selittävät kannattavansa avomielisyyttä, mutta valitettavasti heidän näkemyksensä avomielisyydestä on "aivan perkeleellisen rajoittunutta".

Näkisin että islamin kritisoiminen nähdään islamofasismina täsmälleen samasta syystä kuin uusateismi nähdään "militanttina". Vika on kulttuurisessa katsomistavassa jossa uskonnon positiiviset vapaudet asetetaan perusarvoksi ja tässä sivussa negatiiviset vapaudet ovat arvottomia. Tässä kohden negatiivinen vapaus nähdään sensuurina joka taas nähdään vainon synonyyminä. Näin ollen uskonnolliseen toimintaan osallistuttaminen on "päivän sana" ; Olipa kysymys sitten ympärileikkauksesta suvivirren pakkolaulantaan, ne nähdään kulttuurin unohtamisena, perinteiden halveksuntana ja arvostuksen puutteena. Sama asenne on molempiin reagoinnin takana. ; Kun syöpää ei suostuta tunnistamaan edes suvivirren kaltaisissa tunteita herättämättömissä pikkuasioissa, on selvää että asia ei tule mieleen "suurissa linjoissa".

Tämä vahvistuu tietysti siitä että islam ja kristinuskokaan ei ole niin yksiselitteinen monoliitti kuin voisi uskoa ; Kun uusateisti tai musliminainen viittaa johonkin piirteeseen, tämä ongelma helposti marginalisoidaan. "Ei kaikki ole tuollaisia". Tällöin korostuu uskonnonvapaus ja se, että kaikki eivät ole tuollaisia ja että monet toimivat asiallisesti ; Asialliset muslimit ja kristityt ottavat asian vain uskontoonsa eivätkä korjaa asiaa. Ongelmat ovat kuitenkin aktuaalisia.

Passiivis-aggressiivinen ja maineeltaan aggressiivinen aktiivinen

Ongelmana on tietysti se, että kulttuurimme näkee van yhdenlaisen liberalismin, ns. passiivisen liberalismin. Passiivinen liberalismi tarkoittaa sitä, että ei oteta kantaa suuntaan eikä toiseen. Käytännössä passiivinen liberalismi ajautuu vääjäämättä ristiriitoihin. Se perustuu arvoneutraaliuteen joka johtaa nihilismiin ; Irrelevantiksi toistuvasti hokemani suvaitsemattomuuden suvaitseminen onkin toteutuneen passiivisen liberalismin perusmuoto. ~ Ongelmana onkin se, että monet ihmiset, jopa muutamat feministit, tunnustavat vain passiivisen liberalismin liberalismiksi. Ja toisaalta esimerkiksi PerusSuomalainen kielenkäyttö on värittynyt kohtelemaan liberalismia niin että esille nousee vain passiivinen liberalismi. Heistä tilanne on se, että jos olet liberaali, sinun on sorruttava suvaitsemattomuuden suvaitsemisen paradoksiin ja siksi siedettävä myös heitä.

On toki totta että passivinen liberalismi johtaa Niiniluodon esittämään relativismin paradoksiin ; Jos relativistille sanoo että "minun maailmassa ei tarvitse välittää relativismista", se pakottaisi ohittamaan kaikki relativistiset argumentaatiot. Samoin on selvää että tässä muodossa liberalismi johtaa anarkiaan joka on pohjimmiltaan vahvimman valtaa. ~ Tämän päälle rakentuu esimerkiksi James Hirvisaaren muutoin kenties omituiselta näyttävä tulevaisuusskenaario jossa homoseksuaalien asioiden ajaminen johtaisi islamilaiseen maailmaan. ; Taustalla on ajatus vaiheittaisuudesta. Ensin maailmasta tehdään passiivisen liberalismin mukainen tila, jonka jälkeen seuraa rajoitteiden poistuminen jonka jälkeen aggressiivisilla näkemyksillä on etulyöntiasema. Näin ollen vaikka islamilaisessa maailmassa homoseksuaalit eivät hengissä pysyisikään homoseksuaalien maailma on Hirvisaaren omassa todellisuudessa askel kohti "islamofasismia".

Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska valideimmat liberalismin muodot perustuvat aktiiviseen liberalismiin. Aktiivisessa liberalismissa ei siedetä epäsymmetriaa ; Siinä ei voi toteutua tila jossa moraalittomaksi herjattu homo suvaitsisi herjaajiaan, mutta ei samalla edellytettäisi herjaajilta homon suvaitsemista. Aktiivinen liberaali ei siis näe maailmaa "passiivisen liberalismin tapaan" modulaarisena kokonaisuutena, jossa elettäisiin fragmentaarisissa heimoissa vaan se ymmärtää että kaikilla osapuolilla on näin valta sanoa oma näkemyksensä, ja kaikki manipuloiva höpinä toisten mielipiteiden suvaitsemisesta voidaan heittää mäkeen. Tässä maailmassa homoseksuaalien oikeuksista ei johda slippery slopea islamilaiseen maailmaan.

Kreationistit ja islamofasistit

Itse asiassa kreationistit ovat vallan voimakkaita tässä esitetyn virheellisen ajattelun edustajia. Heidän tärkein vallankäyttöpyrintöstrategiansa on edustaa liberaalisti positiivista uskonnonvapautta. He vaativat suvaitsevaisuutta sortajiksi määrittelemiltään evoluutikoilta. Ja tekevät sen sellaisessa omituisessa tavassa jossa pelkkä tiedeyhteisön erimielisyys tarkoittaa samaa kuin vaino. Ja jos et ole heidän kanssaan samaa mieltä, et ole vapauden ystävä. On selvää että tämä käyttää hyvin monisyisesti juuri tämän blogauksen ydinteemoja "vapauden määrittelemistä pelkäksi positiiviseksi vapaudeksi" ja "liberalismin määrittelemistä pelkästään passiiviseksi liberalismiksi". Tämä strategia on tietysti järkevä koska kreationismi on aggressiivinen suuntaus. Sen toimintaperiaate jossa liberalismin ja vapauden uudelleenmäärittely johtaa perverssiin versioon vääristyneeseen "avoimeen keskusteluun" perustuu juuri siihen että arvoneutraali yhteisö antaa eniten ekstrapotkua nimenomaan aggressiiviselle ja dogmaattiselle huutajalle. (Jos ja vain jos sekä vapaus että liberalismi ovat määritellyt tällä kreationistien retoriikan vaatimalla omintakeisella ja virheellisellä tavalla.)

Positiivisena asiana on se, että yrityksistä huolimatta kreationismi on jäänyt yllättävän marginaaliseksi. Toisin sanoen yhteiskuntamme ei sovella sen määrittelemää liberaaliutta ja vapautta. Se on kuitenkin samanaikaisesti sen verran vaikutusvaltainen, että sen se näyttää myös sen, että sen arvopohja on kuitenkin jossain määrin yhteiskunnassamme yleisempi. ~ Hirvisaarenkin huoli on tältä osin aiheellinen. Mutta vain marginaalisesti ja osaltaan aiheellinen.

---

Kirjoittaja on eurooppalainen kalpeanaamainen mies, asenteiltaan konservatiivinen luontokeskeinen ihminen, jolla on taipumuksia liberaaleihin mielipiteisiin kuten homomyönteisyyteen, ihonväristä välittämättömyyteen ja uskonnonvastaisuuteen. Hän pitää itseään avomielisenä mutta samanaikaisesti vihaa telaketjufeministejä, islamofasisteja, kristofasisteja, naisten ympärileikkauksia, natseja, rasisteja, uskonfanaatikkoja, miesten ympärileikkauksia, perussuomalaisia, ympäripyöreyksiä, umpisuolenleikkauksissa olemista, itseään - ja likimain kaikkea muutakin.

Sammakkojen suusta

Sammakot ovat olleet historiallisesti aika yleisiä tutkimuskohteita. En tässä puhu mistään "sammakkoprofessoreista" jotka ennustavat säätä, vaan hieman vakavammasta teemasta.

Esimerkiksi Luigi Galvani teki 1700 -luvulla sähköntutkimuksessaan eläinkokeita leikellyillä sammakoilla. Hänen mukaansa eläimissä oli sähköisyyttä joka paljastui kun eläinten läpi johdettiin sähköä. Sätkiminen oli tästä todiste. Tämäntapaiset ajatukset sitten levisivät. Sähkö ja siihen liittyvä magneettisuus näyttivät lähestulkoon maagisilta.
1: Sivuhuomautuksena ja alaviitteenä ; Tämä sammakoista lähtöisin oleva sinänsä tieteellinen huomio johti jopa melko suurisuuntaiseen erehdykseen ; 1780 -luvulla Mesmer esitti erityisen animaalisen magnetismin jonka hän liitti elämään muutenkin kuin pelkän fyysisen liikkeen kohdalle. Hän yhdisti magneettisuuden myös mieleen ja animaalinen magnetismi liittyi hänen teoriassaan vahavasti hypnoosiin. Magneettisuuden ajateltiin yleisesti myös parantavan kaikenlaisia sairauksia ja vaivoja. (Tämä on kenties hyvä muistutus ; Nykyään sähkömagneettinen säteilytys nähdään negatiivisena ja tämä teema näkyy esimerkiksi sähköallergiakeskustelussa vahvasti.)

Mika Sipura muistutti sammakkotutkimuksesta etologisen puolen. (Katso kuvat!) Sammakko on tällöin enemmän tutkimuksen kohde kuin tutkimuksen väline. (Ja etologiassa on sellainen sävy että myös eräässä mielessä enemmän subjekti kuin objekti) Nythän sammakot heräilevät ja ovat kutupuuhissa. Hän muistutti että arkinen tutkimuskohde olisi monellakin tavalla tutkimuksen kannalta helppo kohde ; "Olen mukamas biologi, ja vieläpä käyttäytymisekologian ammattilainen, mutta en muista lukeneeni yhtään tutkimusta tuosta tunnetusta ja näyttävästä draamasta. Touhuhan vaikuttaa lähinnä promiskuiteettiselta ryhmäsoitimelta, jonka havainnointi ei olisi monista muista lajeista poiketen ongelma: sammakot tottuvat kyylään nopeasti ja pelaajat on helppo opetella tunnistamaan yksilöllisesti ilman arveluttavaa merkintää."

Aihe viehättää koska olen lapsuudessani möyrinyt sammakoiden ja heinäsirkkojen parissa. Kohteeksi valikoituminen oli selvää ; Sammakot ja heinäsirkat ovat yleisiä ja niiden tarkkailu onnistuu ja tarkkailu vaikuttaa vain vähän tai ei ollenkaan niiden käyttäytymiseen koska ne "turtuvat" tiettyihin taustoihin nopeasti. Siinä missä lintu tiedostaa tarkkailijan ja kokee sen väijyjäksi, heinäsirkka ja sammakko kiinnottävät enemmän huomiota liikkeeseen ja unohtavat paikallaan pysyvän kohteen melko nopeasti. Nämä ovat etologisen tutkimuksen kannalta mukavia ominaisuuksia. (Joku voisi sanoa että tylsinä koska ne tekevät asiasta helpon. Minä kuitenkin pidän helposta.)

Sammakkojen etologiasta mieleen tulee lähinnä se, että sammakot ovat monin paikoin yllättävän yksioikoisia. (Yleensä luonto yllättää ja kohteet paljastuvat älykkäämmiksi kuin miltä tuntuu. Sammakot taas ovat selkärankaisia ja vaikuttavat jotenkin sellaisilta että niiltä odottaisi jotain. Karkea nyrkkisääntö on että ei kannata odottaa. - Sammakot paljastuvat yleensä varsin typeriksi otuksiksi. ; Esimerkiksi sammakoiden näkemis-syöminen on niin yksioikoista että niitä on helppoa hämätä ties minkälaisella atrapilla ; Karkeasti ottaen sammakko yrittä syödä aivan mitä tahansa joka liikkuu niiden näkökentässä kunhan tämä liikkuva kohde (a) ei ole liikkeiltään ilmiselkeästi vedenvirtaamisen tai tuulen kuljettama kohde (b) ylitä "suupalan" kokoa. Sammakoilla on siis mieelssään kriittinen mittari siitä että jos jokin mönkii niiden lähellä eikä se ole liian suuri, se syödään.

Samoin esimerkiksi koirassammakoiden kutuaika on yhtä yksioikoista ;  Jos jokin liikkuu ja on jotakuinkin nyrkin kokoinen, se on jotain josta tartutaan kiinni ja joka on sitten seuraava parittelukohde. Siksi sammakoille kelpaa vieritettävä kivi, saappaankärki tai mikä muu tahansa. Tässä kohden koiras on niin yksioikoinen että naaraiden ja esimerkiksi kutupallojen sijoittamista koskeva strateginen käyttäytyminen  on tietysti mielenkiintoisempaa. Sillä tieteilijän silmää kiinnostavat paitsi toistuvat tavat, ennen kaikkea se minkä asioiden muuttuminen aikaansaa muutosta.

Ja tietysti sammakoiden kutemisessa kiinnostavaa on se, miten sammakot löytävät lammelleen. Myös koiraat löytävät sopivaan paikkaan, ja kun heidän yleinen typerehtimisensä on otettu perusoletukseksi, saadaan sammakonkudustakin irti jotain fiksua.

Jeesustelu ei pelasta

"Skeptics Unitedissa" kerrottiin tilanteesta jossa hoitaja oli lääketieteen harjoittamisen sijasta äitynyt rukoillemaan. Lapsi pelastui ja selvisi hengissä. Tosin ehdoilla. "Mutta ei suinkaan Jeesuksen avulla. Lapsen äiti joutui tekemään kaiken elvytyksen itse, kun isä soitti hätänumeroon. Hoitaja panikoi vieressä ja kutsui Jeesusta apuun. Kunnes potilaan äiti käski hoitajaa pitämään turpansa kiinni."

Tämänlaiset asiat muituttavat hyvin tärkeästä asiasta, joka tuntuu jostain syystä olevan yleinen nykykulttuurissamme. Elämme aikaa jona intentiota korostetaan hyvinkin paljon. Tarkoituksenmukaisuus, järkevyys ja merkityksellisyys sotkeentuvat helposti toisiinsa. Tässä ongelmana on se, että "skeptikkojen harrastama muiden tärkeänä pitämien asioiden absurdiointi" on uskonnollisissa piireissä ja heidän soveltamassaan puheessa hyvin tiedostettua. Tällä korostetaan helposti sitä että skeptikot ovat "kylmiä" ja "kovia" kun eivät näe esimerkiksi absurdissa juhlassa järkeä vaan pitävät sitä älyttömyytenä.

Kuitenkin juuri samaa käsitesekaannusta tuetaan hyvin voimakkaasti niiden parissa joista skeptikkojen virhe on kaikista ilmiselvintä. Tämänlaista asennetta tukevat ainakin tarinat jotka rakentuvat uskomiseen uskomisen ympärille ; Uskonnollisuuden perustelut haetaan hyödystä ja ilosta ja tätä pidetään samana kuin käytännönläheisenä. Tässä huvi ja hyöty sekoiteaan yhteen retorisella kikkailulla joka peittää niiden takana olevien erojen luonteen. ; Skeptics Unitedin esilletuoman rukouksessamokaamisen kaltaiset todella ihmishenkiä vaarantavat käytänteet näyttävät miten kysymyksessä on täsmälleen samassa kohdassa tehty samanluonteinen kategoriavirhe kuin mitä skeptikot tekevät "absurdeille merkityksellisille asioille" ; Samat eri asiat nähdään toisiinsa liittyneinä vaikka näin ei ole. Hoitajan "hyvää tarkoittava" rukoilu nähdään ihmisläheisenä.

Ero skeptisen ja hengellisen kategoriavirheenteon välillä on. Se on vaikutuksissa. Skeptikot ovat helposti "ilonpilaajia", eli he katsovat että esimerkiksi jokin juhla tai uskomus on "ihan pönttö". Tämä voi murehduttaa joitakuita. Hengellisen kategoriavirheen kohdalla asioita jotka voidaan korjata jätetään korjaamatta koska (a) tekeminen jätetään fatalistisesti kokonaan pois kun asia jätetään uskonasioiden huomaan tai (b) sovelletaan toimimatonta parantamismekaniikkaa koska aktuaaliseen toimintamekanismeista ei olla kiinnostuneita. ; Ihminen tunkee ratkaisuksi merkitykselliseksi kokemaansa asiaa sen sijaan että katsoisi mikä toimii ja ratkaisee ongelman.

Tämä heijastuu esimerkiksi erilaisiin vaihtoehtohoitoihin joita pidetään hyvinä ja ihmisläheisinä. Ne ovat kuitenkin toiminnallisesti yhtä absurdeja kuin ne juhlat joita tehdään merkityksen, ei hyödyn, vuoksi. (jos vaihtoehtohoidolle saadaan näyttö, se ei ole vaihtoehtohoitoa vaan klassista lääketiedettä). ; Siinä missä lääketiede tekee "ratkaisevia toimenpiteitä", poppamies tekee "hyvän shown".
1: Ja yleensä vielä shown jonka toimivuutta ei oikein voi perustella. Jos "kansanperinne ja vuosituhanten historia" on tuntenut keinon, luulisi että olisi siinä ajassa ehditty saada näyttö. Ilman näyttöä tämä päinvastoin näyttää jo aikaa sitten romahtaneen paradigman kannattamiselta joka taas on äärimmäisen irrationaalinen aktio. Perinteisiin vetoaminen tässä kohden on siksi enemmän ongelma kuin argumentti,

Abstraktin pahan mielen ja konkreettisen kuolemanvaaran välillä on laatuero. Ja uskallan sanoa että abstrakti paha mieli ei kenties ole mukava asia, mutta se häviää vertailussa "sille toiselle vaihtoehdolle" vain kaikin mahdollisin tavoin. On erityisen kylmää, julmaa, typerää ja jopa epäinhimillistä pidellä toista kädestä ja antaa tämän kuolla vain siksi että "minulla on absurdi tieteenvastainen maailmankuva, jota sinun on kunnioitettava." Tämänlaisissa tilanteissa voidaan sanoa siihen kunnioitusvaatimukseen suoraan ainoa eettisen ihmisen vastaus tilanteeseen ; "Ei ole".

Harmonia vai suvaitsevaisuus vai suopeus?

Katselin eilen televisiosta dokumenttia "Länsimaiden illankoitto". Se oli historiallinen katsaus joka käsitteli syitä eräiden suurvaltojen tuhoutumiseen. Se keskittyi etenkin Kiinaan, joka olikin erittäin suuri ja valtava mahti. Tämä on pohjana jollekin yhteiskuntatieteellisille jatkomietinnöilleni jotka eivät ole suoraan dokumentista, vaikka ovatkin toki sen innoittamia.

Kontrolloitu konservatiivinen harmonia kaatuu omaan pömpöösiyteensä.

Kiinan tuhon syyksi nähtiin pysähtyneisyys. Sen vuoksi se jäi Euroopalle jälkeen kilpailussa. Eurooppalaiset kehittivät löytöretkeilyä kaupankäynti mielessä ja lähettivät keksintöjä Kiinaan lahjaksi. Kiina taas oli ensin lähettänyt löytäretkialuksia, mutta nämä olivat vain tuoneet eksoottisia lahjoja kuten kirahveja. Ja tätä ei nähty sen arvoiseksi ja niin Kiina kriminalisoi laivojen tekemisen ja niillä kulkemisen. Eurooppalaisille kerrottiin diplomaattisesti että Kiinalaisia ei kiinnostanut ovelat laitteet eikä niitä arvostettu. Tämä tuo esille sen, mitä voi olla vaikeaa käsittää länsimaissa. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin olemme tottuneet yhdistämään itämaisen ajattelun harmonian hieman väärin. Moni ajattelee että se olisi nimenomaan "liberaali-hengellistä" suvaitsevaisuutta. Kuitenkin itämainen harmonia perustuu äärimmäiseen konservativismiin. Harmonia ei ole nimenomaan avomielisyyttä ja suvaitsevaisuutta vaan sitä että yksilö nähdään osaksi kokonaisuutta jossa tällä on myös tietty paikka ja toteutettava rooli. Kiinakin oli hyvin sulkeutunut maa ja harmoniakäsite korosti nimenomaan tätä. ~ Siksi olenkin hieman ihmeissäni siitä miten itämaiset uskonnot yleensä ovat liberaalien kannattamia ja että niissä koko uskonnon idea on muuttunut. Siinä missä itämaista ajattelua kuvaa hyvin vaikkapa Kungfutse korosti että tavallinen ihminen korostaa erikoisuutta ja että viisas näkee arkisen, on itämainen ajattelutapa länsimaissa sitä että meditaatiolla haetaan itselle yksilöllistä uskonnollista huippukokemusta. "Iron Mistressin" kaltaiset buddhalaiset jotka ovat tunnustuksellisesti ja avoimesti konservatiiveja ovat itse asiassa uskontonsa mukaisia - ja hyvin harvinaisia. Tämä sotii aivan käsittämättömän paljon itämaista ajattelutapaa vastaan.

Toinen vaikea asia on tietysti siinä että juuri Kiinan konservatiivisuus oli sen valtavan kulttuurin tuhon syy. Dokumenttikin kuvasi sitä että konservatiivisuuden perusongelmana on se, että yhteiskunnat ovat monisyisiä ja moniosaisia kokonaisuuksia. Siksi pysähtyneisyys synnyttää tasapainoloukkuja, hauraita tasapainotiloja joiden ainut ongelma on siinä että konservatiivisuus on muutosvastarintaluonteensa vuoksi "inertiaa" muutoksille, joka johtaa myös joustamattomuuteen tai ainakin reagoinnin hitauteen. Näin jokin taktinen muutos - joka oli Kiinan kulttuurin kohdalla peräti kulttuurin ulkopuolisesta maailmasta johtuva - voi johtaa siihen että koko rakennelma romahtaa omaan mahdottomuuteensa. ; Kiinan romahdusta joudutti voimakas keskusvaltaisuus. Valta oli hierarkisesti yksien käsien ohjauksessa. Tämä hidastaa muutoksia entisestään.

Kapitalistinen suvaitsevan innovatiivinen kulttuuri riistää heikompia ja syö eväänsä.

Dokumentti esittikin että euroopan valtti oli kapitalistinen lähestymistapa jossa oli paljon sisäistä kilpailua. "Hajota ja hallitse" toimi siten että oli hyödyllistä olla sirpaloitunut. Se synnyttää kanssakäymistä, ajatustenvaihtoa, eri ryhmien spesialisoitumista ja kilpailu kannustaa innovaatioiden tekemiseen. Jokainen joutui yrittämään parasta ja parhaaksi ei riittänyt "sama kuin eilen". Oli pakko innovoida tai tipahti ulkopuoliseksi esimerkiksi rahakkaista maustemarkkinoista. ; Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska Kiinan tuhoutumisen kaltaiset ilmiöt ovat tunnettu riski kapitalistisessa talousteoriassa. Kapitalistinen talousnäkemys nostaa esille juuri sen, että kilpailutilanteessa on "juostava jotta pysyy paikallaan". ~ Jopa "mielikuvaltaan luonnonläheiset" maatalousyritykset tuntevat nykyään nyrkkisäännön jossa toimintaa on koko ajan joko (a) laajmittaistettava (b) spesialisoitava kohti tietympää tuotetta ja valta-aseman tässä sekventissä hankkimiseen (b) laaja-alaistettava toimintoja jotta rahaa tulee useammasta eri lähteestä. Tai seurauksena on (c) tuotteen hinnan laskupakko tai tulojen aleneminen.

Kapitalismissakin on olemassa mielikuvaloukku. Vaikka konservatiivit usein ovat kapitalisteja, ei kapitalismi itse asiassa sovi kovin hyvin yhteen konservatiivisen filosofian kanssa ; Kapitalismin kilpailuhenkisyys keskittyy uuden teknologian ja uudistumisen päälle. Innovaatio muuttaa maailmaa ja on selvää että ei ole kovin sopivaa elää vanhan maan tavalla uudessa kulttuurissa. (Kuten Kiina opetti.) Kapitalismin kannalta ratkaisevaa on kuitenkin se, että sekin tarjoaa tuhon mahdollisuuden. Tämä tulee itse asiassa nimenomaan eteenpäinpyrkivyydestä. Kapitalismi on liian liberaali ja salliva ja yrittävä. Se tuottaa opportunistisia toimijoita jotka kahlitsemattomiin päästyään tarkoittaa käytännössä jonkinlaista sortoa ja riistoa. (Kyllä, tämä on liberalismin ongelma ja riski!)

Kenties näkyvimmillään tämä näkyy luonnon puolella. Kapitalistinen maailma ajattelee lyhytjänteisestä. Henki on Keynesin tapaan ajatella että "pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita." Luonnon kohdalla tämä tarkoittaa sitä että uusiutuvia luonnonvaroja käytetään helposti enemmän kuin mitä ne uusiutuvat. Tämä johtaa siihen että ne toimivat kuin ne olisivat uusiutumattoman luonnonvaran kaltainen tuote jota "louhitaan" kunnes se loppuu. On selvää että lyhytjänteisesti ylikäyttämällä saadaan esimerkiksi enemmän puutavaraa käyttöön. Mutta pitkässä tähtäimessä tämä ylikäyttö tarkoittaa puuvarojen loppumista. Kestävällä tavalla kuluttaen "kaiken kaikkiaan saatava puu" olisi hyvin runsasta. Joku voisi ajatella että kapitalistinen systeemi helposti ymmärtäisi "pysyvän ja vakaan tulon". Mutta valitettavasti tilanne ei ole tämä. Sillä kapitalistista ajattelua värittää diskonttauksen kaltaiset periaatteet. Siinä tulevaisuudessa saatavalle tulolle asetetaan korkovaatimus. Ajatus on että jos tuloa ei saa huomenna vaan vuoden päästä, niin on vaadittava paljon enemmän tuloa koska rahaa olisi voinut siinä välissä investoida ja sijoittaa muualle. Tämä tarkoittaa sitä että tulevaisuudessa saatavat tulot nähdään hyvin paljon arvottomampina (vaatimus tulosta kasvaa eksponentiaalisesti "korkoa korolle" kasvavalla tavalla, jolloin tulevaisuuden tulot ovat kasvavassa määrin arvottomampia.)

Sosialistinen maailma antaa ihmisten suopeasti tuhota itsensä ja toisensa.

Siksi ei varmasti ole vaikeaa ihmetellä miksi sosialismi viehättää monia. Sen kohdalla tilanne on kuitenkin kenties kaikista pahin. Sillä sen kohdalla vastaan nousee yhteismaan tragedia. Toki tämä on kapitalistisissakin systeemeissä tuttu ilmiö. Mutta kapitalismissa se tulee esiin vain tietyissä tilanteissa ; Esimerkiksi jos peltoa vuokrataan pellonvuokraajan kananttaa "ryöstöviljellä" maan ravinteet mahdollisimman tehokkaasti koska jäljelle jäävä "on häneltä itseltään pois". Samoin on monesti käynyt niin että kapitalisti on käyttänyt hyväkseen valtioita ; Kun vaikkapa kaivos on lopetettu, ei kaivoksen pohjaa ole puhdistettu ja näin ympäristön saastuminen on jätetty "muiden ongelmaksi". Ja jos valtiot ovat yrittäneet rajoittaa tätä ja asettaneet kaivoksen perustamiselle jälkiensiivoamisvaihtoehdon, on moni kaivoksenperustaja ymmärtänyt yhtiöittää tilannetta ja kun tehdas muuttuu kannattamattomaksi (kuten se aina tekee ennen kuin louhinta on lopetettu) se on ajanut tämän konkurssiin. Rahat on vain pumpattu "yhteistyökumppaneille" ja palkkoina pomojen taskuun ennen tätä. Ja konkurssiin menneellä ei ole varoja siivota joten yhteiskunta hoitaa tilanteen joka tapauksessa.

Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa sitä että tämä on arkipäivää. Tämänkin tajuaminen voi olla vaikeaa. Sillä yleensä sosialismin riskiksi nähdään "laiskottelijat". Eli ne henkilöt jotka eivät tee omaa panostaan työstä vaan antavat muiden työskennellä yhteisomaisuudesta ja itse sitten vain nauttivat seurauksista. Toki sosialismi voi kannustaa jonkin verran tämäntapaiseen "sun työt on sun työt, meidän omaisuus on myös minun omaisuus" -asenteeseen. Sosialismi itsekin ajattelee hieman tähän suuntaan ja häivyttää asioita käyttämällä kapitalismista kenties osuvaakin "riisto" termiä. Tämä termi on kuitenkin ulkoistettu eli sen nähdään koskevan vain kapitalistisia laitoksia. Sosialismi nähdään riiston vastakohtana. Tästä valitettavasti seuraa se, että riistoa tehdään mutta sitä ei huomata ; Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa myös sitä että monessa tapauksessa riskit ovat "yhteisiä riskejä" kun taas yhteisomistuksesta saatavat hyödyt ovat "minun hyötyjä". Ja tätä kautta sosialistisia maita ei suinkaan kuvaa "asioiden hoitamattomuus" vaan "asioiden ylihoitaminen". Sosialistiset valtiot tuottavat aivan kamalia ympäristötuhoja. (Kapitalismissakin pahimmat tuhot tulevat yhteismaan tragedian kautta.)

Näin ollen voidaankin huomata että kaikilla lähestymistavoilla on omat ongelmansa. Ja voikin olla niin että yhtä ratkaisua ei ole. Olisi esimerkiksi tasapainoteltava eri kantojen välillä. (Pienemmässä mittakaavassa, yritysten tasolla, sukupolvien kiertoa itse asiassa tapahtuu. Eli ei ole mitään "pitkällä tähtäimellä pysyvää" tilaa. Opportunisti-kapitalisti luo yrityksen, konservatiivi-hierarkikko ylläpitää sitä ja sosialisoimaan tottunut kuluttaa sen loppuun.) Konservatiivisuus toimii pysyvässä tilassa ja se miettii asioita pitkällä jänteellä eikä siksi helposti sorru lyhytaikaiseen hyötyyn ja tuhoisiin muotioikkuihin. Sen ongelmana oli muiden jalkoihin jääminen ja esimerkiksi luonnossa ilastonmuutosten tai luonnonkatastrofien aikaansaamien ympäristönmuutoksiin sopeutumisen huonous. Kapitalismi sopeutuu mutta se johtaa helposti lyhytjänteisyyteen, ihmisten ja luonnon riistoon. Sosialismi. Siinä taas huonossa osassa olevilla ihmisillä (joilla ei ole valtaa) on kenties paras olla. Muuten siinä sitten onkin isoja ongelmia.

---

Älkää huoliko, ihmiset. Käsille räjähtäneitä ongelmat ratkaistaan aina. Viimeistään anarkiavaiheessa.

kaksi lännen [viisasta] miestä

"You are not just wrong. You are wrong at every conceivable level of resolution. Zooming in on any part of your worldview finds beliefs exactly as wrong as your entire worldview."
(RationalWiki, "Fractal Wrongness")

Markus Kajo mietti tarvetta "älyttömysymittarille". "Sepä olisi kyllä hyvä, jos olisi mittari, jolla voisi tarkistaa, mikä on älytöntä tai naurettavaa, tai verrata kahdesta älyttömästä, että kumpi on älyttömämpi. Ja käänteisesti, kumpi tolkullisempi." Tarvetta tämänlaiselle selvästi olisi. Sillä moni ihmosen toiminta on varsin absurdia. Hupsuja ovat esimerkiksi tietyt sotilaspuvut ja tietenkin ihmisten juhlat ; "Tiettävästi kyseinen herra luuli kadottaneensa järkensä valon ja/tai joutuneensa helvettiin. Mutta olikin vain Suomessa vappuna."

Samanaikaisesti Mika Sipura kärvisteli "resoluution" parissa. "Vanhaksi tulemisen tietää siitä ettei tee mieli inttää kysymyksistä joiden ratkaisu riippuu resoluutiosta. Karvapäisenä nuorena minäkin puolustin Linkolan suurten pikseleiden ekofasismia ja pienen fundamentalistijoukon kurmoottamaa pienten pikseleiden vulgaarievoluutioteoriaa." ... "Nykyistä päättämättömyyttäni voidaan nimittää joko dementiaksi tai ikääntymisen kypsyttämäksi viisaudeksi. Se on sitä kun ei osaa valita resoluutiota."

Sekä Kajo että Sipura painivat filosofian perusongelmien parissa ja ytimessä. Molemmissa pelkän tiedon sijasta mietitään järkevyyttä, priorisointia, viisautta ja muuta joka on lähempänä elämää tai tiedon elämässä soveltamista. Esimerkiksi epistemologit ja eetikot voisivat taatusti saada vastauksen valtaosaan kysymyksistä antamalla kysymyksen "älyttömyysmittarille". Usein asiaa vain lähestytään tavoite mielessä. Tosin perinteisessäkin argumentaatioperinteessä "älyttömyyden tunnistaminen" näyttäytyy argumenttivirhelistojen kaltaisina työkaluina. Ja näiden opetteluun panostetaan ja kannattaa panostaa. (Tosin nämä paljastavat vain joitain älyttömyyteen perustuvia puolia.)

Samalla en malta olla nostamatta esiin sitä, miten ihmisille monet asiat ovat tärkeitä vaikka ne ovat hyvin absurdeja. Tästä malliesimerkkinä ovat absurdit juhlat, seremoniapuvut ja lapset. ;  Esimerkiksi juhlia pidetään tärkeänä koska ne tuottavat iloa absurdiudessaan. Juhlapuvut taas ovat ihmisen yritys taistella absurdia makaaberiutta vastaan keinotekoisesti luomalla absurdia antimakaaberiutta.

Ja tunnetusti lapsissa on selvä jako "omien lapsien" ja "muiden kakaroiden" välillä. Oma vauva on vanhemmalle suloisia olentoja joiden oppimiskyky on ylpeyden ja ihmeen paikka. Kuitenkin ulkopuolisille nämä mukulat näyttävät usein lähinnä vajaaälyisiltä humalaisenoloisilta kääpiöiltä joiden anti keskustelulle on sanapari "kakka tuli". Lapsen tuleminen todellakin näyttää laittavan prioriteetit uusiksi ja tämä priorisointi näyttää absurdilta kaikille niille joilla ei ole lapsia. Samoin wappu näyttää absurdilta kaikille muille paitsi teekkareille ja jäynäilijöille.

Tavallaan priorisointikysymyksessä on sovellustasolla merkityksen kohdalla valtaisa paradoksaalinen onkalo. Monesti järjettömät asiat ovat ihmisille hyvin merkityksellisiä. Enkä tässä puhu "lempimoiteasiastani" uskonnollisuudesta. Esimerkiksi itse olen suorastaan absurdivetoinen. Esimerkiksi kun aiemmin heittelin veitsiä (kun olosuhteet mahdollistivat) tein tätä siksi että sen sovelluskäyttö esimerkiksi kamppailukäytössä on likimain nolla. Sama itsetarkoituksellinen ja hieman elitistinen epäkäytännöllisyys viehättää minua myös miekkailussa. Ja jotkut ehkä muistavat sen, että taipumukseni keskustella uskontoteeman parissa johtui alkujaan siitä, että ajattelin tämänlaisen abstraktin aiheen olevan sellainen, että sen parissa voisi leikitellä vapaammin. Ajattelin että erimielisyyttä siedettäisiin hyvin. Tämä oli ennen kuin "uusateismi" -sana oli tuttu. Erehdyin kun sekoitin epäkäytännöllisen abstraktin merkityksettömyyteen. (Virheeni on kenties anteeksiannettava tai ainakin ymmärrettävä vain sen vuoksi että valtaosa aiheen keskustelusta perustuu nimenomaan siihen että merkityksellisyys yritetään estittää käytännöllisenä ja rationaalisena. Ja että epäkäytännöllinen absurdius esitetään samana kuin arvonpoistona ja merkityksenvientinä.)

Ongelmana on se, että näillä abstrakteilla asioilla ei ole ollenkaan resoluutiota. Niiden kohdalle ei voida oikein minkäänlaista älyttömyysmittaria, koska niiden ytimessä on se, että brittiläisen filosofian tekninen rationaalisuus törmää mannermaisen filosofian merkitykseen. Tämänlaiset asiat eivät ole väärässä tai älyttömiä. Ne ovat kaiken tämänlaisen ulkopuolella.

"Not even wrong (or the full version "That's not right - that's not even wrong") refers to any statement, argument or explanation that can be neither correct nor incorrect, because it fails to meet the criteria by which correctness and incorrectness are determined."
(RationalWiki, "Not even wrong")

Keikistelijät

Kuntoni on ollut viime aikoina tavallista huonompi. Hamamslääkäriprojekti ja sairaslomasta ja liikuntakiellosta seurannut kotona laiskottelupakko yhdistettynä aktiiviseen "Assassins Creedin" pelaamiseen (sekä ennen sairaslomaa että sen aikana) olivat hyvin turmiollisia, etenkin kun pelaan huonolla ergonomialla ja esimerkiksi puristan peliohjainta niin että jänteet lukkiutuvat. Siksipä olen tässä viime aikoina yrittänyt päästä takaisin "kesäkuntoon". Eli lihoontua muutaman kilon lihasmassaa. (Haluan näyttää hyvältä bikineissä.)

Kävin eilen töiden jälkeen leppoisalla noin 10 kilometrin lenkillä. Lähdin Sörnäisistä ja päädyin kulkemaan muun muassa Pasilan olympiastadionin ohi. Sen pusikoissa minua odotti yllättävä pelmahtaja-keikistelijä. Paikalliset tiaiset olivat oppineet yhden asian ihmisistä. Sen, että niiltä saa ruokaa. Siksipä ympärilläni oli tiaisia jotka olivat melko lähellä. Ne myös keikistelivät päätään erittäin omituisesti. Vajaassa kahdessa minuutissa ne tajusivat että en ruoki niitä joten koko parvi hajosi ja katosi lähipusikoihin.

Tämänlainen käyttäytyminen on tietyllä tavalla kuvottavaa. Sitä on tottunut että luonnon otuksilla on tietty lajinmukainen käyttäytyminen. Tämänlainen parveilukäyttäytyminen ja etenkin siihen liittyvä luonnonvastainen pään heiluttelu puolelta toiselle näyttäytyvät tässä kulmin luonnonvastaiselta, kieroutuneelta tai jopa perverssiltä, rappiokäyttäytymiseltä. Sitä siintää mielessä tämän jälkeen luontoidylli jossa asiat olisivat niinkuin pitäisi. Ja missä tiaiset olisivat tietysti lunnollisempia ja onnellisempia kuin tämänlaisessa hyvin keinotekoisessa kaupunkiympäristössä. ; Etenkään luonnonharrastajien parista tämänlaista asennetta ei ole vaikeaa löytää. Ja jopa minun silmiini pisti esiin nimenomaan se, miten "oppikirjanvastaisesti" tiaiset keikistelivät. Ensimmäisenä kun näin sen päänpyöritystavan, tuli mieleeni se, että lintu tekee tuota vain sen vuoksi että ovelalla tavallaan se tietää että ihmiset pitävät senlaista toimintaa söpönä ja että tämä on suorassa yhteydessä anteliaisuuteen. (Sillä tavalla jossa teleologian luonnetta voi olla syytä täsmentää; Siitä on eläimen harjoittama psykologisointi pois. Tiainen ei tunnista ihmisen mieltä, tunnistaa vain syy-seurauksen.) Tämä tuo helposti mieleen sen että tiainen jotenkin toimisi "väärin".

Kuitenkaan tiainen ei ole lakannut olemasta luonnoneläin. Se toimii miten tiainen toimii tämänlaisessa ympäristössä. Kysymyksessä on oppiminen. Ja väitän että tiainen joka saa usein helpon ateriansa ohikulkevalta mummolta on sellaisella "pinnallisella ja eläimellisellä tasolla" onnellisempi kuin se tiainen joka joutuu kamppailemaan nälkää vastaan tosissaan. Ja eläimet ovat tässä suhteessa melko pinnallisia.

Kenties nämä tiaiset auttavat suhtautumaan jopa ihmisten kieroutuneisuuteen. Onko Johanna Tukiaisen keikistelykään oikeastaan mitään muuta kuin oppimista siihen että kun käyttäytyy tietyllä tavalla, niin saa siitä sen päiväisen ruuan ja muun kivan?

Maailmankuvatiede vai tieteellinen maailmankuva?

Kylmän sodan aikana sosialistinen kiina ja kapitalistinen USA erosivat toisistaan syvästi. USA oli vahvasti skientistinen maa, siellä kannatettiin tiedettä ja teknologiaa. Kiinassa tiede nähtiin taas kapitalistisena. He esittivät jopa että he tulevat mainiosti toimeen ilman.

Kiinan asenteet johtivat sitten siihen mistä voi lukea vaikkapa Jared Diamondin "Romahdus" -kirjasta (s. 394) : "Kiinan johtajat uskoivat aikaisemmin, että ihminen voi ja hänen tulee valloittaa luonto, että ympäristövauriot ilmenivät vain kapitalistisissa yhteiskunnissa ja että sosialistiset yhteiskunnat olivat niille immuuneja. Nyt he ovat kohdanneet vakuuttavia esimerkkejä Kiinan omista vakavista ympäristöongelmista ja he tietävät aikaisemman ajattelun virheellisyyden." Toisin sanoen Kiinalaiset sovelsivat sosialistisille maille tyypillistä tapaa nähdä tiede kapitalistisen maailmankuvan ilmenemisenä. Ja samalla he joutuivat omakohtaisesti huomaamaan, että vaikka tietyt maailmankuvat kenties tuottavat tietynlaisia odotuksia todellisuudelta, todellisuus ei tottele välttämättä näitä tiloja ja näin toiset (ja kenties jopa kaikki) maailmankuvat paljastuvat virheellisiksi.

Tämä on hyvin tärkeä asia moneltakin kannalta. Tämä muistuttaa siitä mitä tieteenfilosofian maailmankuvariippumattomuus tarkoittaa ; Monestihan tässä korostetaan nimenomaan sitä että testin tulos ei saa riippua siitä kuka tekee tutkimuksen. Pelkkä tutkimusmekaniikka johtaa tiettyyn tulokseen. Kiinan asenne sen sijaan on sosialismille hyvin tyypillinen tapa lukea sana "maailmankuvariippumattomuus" eri tavalla. Heille koko tiede ja sen tulokset on aina yhdistettävissä tekijöihin. Tämäntapaisen asenteen huipentuma on tietysti postmodernismi jossa totuusväitteiden olemassaolo syvänä totuutena kielletään ja kaikki on vain näkökulmaa ja tulkintaa.

Postmoderni lähestymistapa eroaa klassisesta tieteentekotavasta ennen kaikkea siten että näkökulma siirtyy tieteenfilosofiasta tieteensosiologiaan. Tällä taas on useita vaikutuksia:
1: Konfliktikeskeiset ajatukset nousevat maailmankuvien ja intressien kautta keskiöön. Tällöin huomio helposti kiinnittyy tieteen vallankumousvaiheeseen, paradigmojen murrokseen. Tämän seurauksena perustutkimusvaihetta vähätellään vaikka silloin tehdään tietoja tarkentava ja tietoja soveltava puoli. Konfliktit ja murrokset värittävät tutkimuksellisesti hedelmällisen perustutkimusvaiheen siten että iskulauseeksi voisi muodostaa lausuman "vallitseva paradigma on tylsä".
2: Huomio ohittaa helposti tutkimusvaiheen ja keskittyy näkemysten taustaoletuksiin sekä siihen miten keksijän maailmankuva on auttanut hypoteesinmuodostuksessa. Tällöin näkemyksen totuusarvon testaamisen vaikutus helposti unohdetaan ja esille nousevat vain yksilöiden ideat ja oletukset.
3: Tiede nähdään helposti pelkkänä arvona ja välineenä. Eli jos jokin kulttuuri arvostaa tiedettä, on tiede itsessään tämänlaisen maailmankuvan heijastuma.
4: Postmodernin ajattelun soveltaminen itseensä johtaa esittämään kysymyksen jossa huomataan se, että jos keskittää huomionsa vain maailmankuviin, on luonnollista että saa vain tämänlaisia vastauksia. Näin ollen maailmankuvallisuuden korostaminen ytimeksi - peräti "ainoaksi asiaksi" jota voidaan sanoa kun "suuret kertomukset" on latistettu pelkiksi näkökulmiksi - johtaa siihen että tiede nähdään pelkästään maailmankuvana ja valtapelinä siitä huolimatta että siinä on ns. väitteitä siitä miten maailma toimii. Tämä ei oel kaukana sen sanomisesta että maailma toimii siten miten ihmiset sen haluavat toimivan. Tai ainakin se saa keskustelun näyttämään sellaiselta että se toimii säännöillä joissa se ilmenee ihmisille niin kuin näin todella olisi.
+: Kaikissa näissä yhdistyy se, että vaikka idean keksiminen onkin taatusti yksilöllinen luova aktio joka ei ole riippumaton maailmankuvista, niin tosiasiassa myös totuusarvon varmistumisella on arvokas puoli. Esimerkiksi ei ole vaikeaa nähdä että Kiinassa sosialistinen maailmankuva johti kapitalistien arvotaminen asioiden vähättelyyn, ja että tällä oli vaikutus empiirisen tieteen hyljeksimiseen. Idean synty ei kuitenkaan riitä kun huomataan Kiinan ympäristön tila. Idean täytyy paitsi syntyä, myös olla todellisuudenmukainen. Kiinassakin sosialistinen maailmankuva antoi teorian siitä mitä maailmassa konkreettisella tasolla tapahtuu, joten kysymys siitä mitä tapahtuu riippuu paitsi siitä onko tälläinen teoria, myös siitä toimiiko ympäristö tämän teorian pohjalta.

Suurin huvitus syntyy tietysti siitä jos ketju palautetaan "kapitalistiseen USA:an" ja nykyaikaan. USAn konservatiivit ovat edelleen erittäin oikeistolaisia ja tätä kautta kapitalisteja. He katsovat sosialismia ja kommunismia usein pahasti edelleen. Kuitenkin jos halutaan löytää postmodernia "tiede on maailmankuva" -henkistä keskustelua sitä joutuu hakemaan joko "punaviinivasemmiston kahvilaistujaisista" tai "oikeistolaisten konservatiivikristittyjen uskonmekastajaisista". On nimittäin merkillepantavaa miten denialismi on minun elämäni aikana valloittanut konservatiivien puolen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksenvastustaminen ja kreationismi - etenkin Intelligent Design -kreationismi - nojaavat siihen että tieteenfilosofian sijasta on keskityttävä tieteensosiologiaan ja maailmankuvaan.

Siinä missä kreationistien linja vielä 1980 -luvun alussa oli nimenomaan skientistinen ja argumentoi että "evoluutio oli objektiivisesti paskaa" joka ilmeni esimerkiksi kirjan otsikoissa kuten "Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja joissa korostettiin että Jumala oli luonnontieteellinen hypoteesi. Nykyään tätä ohitetaan ja valtaosa puheesta korostuu siihen miten empirianvaatimus jota noissa aiemmissa kirjoissa ihasteltiin ja kannatettiin on nykyisin "naturalismia" ja vastustettava asia. "Samat havainnot eri tulkinnat" korostaa uusi linjama.

Toki muutos kreationistien linjamassa on ollut omituinen. Kenties siksi että muutos on ollut nopea kun "sosialistis-kommunistinen" ajatustapa on ollut halveksuttava vielä melko vähän aikaa sitten. Kenties siksi että tähän maailmankuvallisuuteen ei oikeasti usko oikein kukaan oikeistolainen ja että heille tämä on vain strateginen valinta joka tehdään koska yhteiskunta on "sosialisti-kommunistien" vallassa ja keskustelukenttä miinoitettu niin että tässä katsotaan käytettävän "heidän omia maailmankuvallisuus -aseitaan heidän omalla maaperällään" enemmän kuin tämä otettaisiin todesta ja vakavasti todellisena asiana. Muutoksen omituisuus on kuitenkin sitä että tällä hetkellä etenkin ID -keskustelun maailmankuvallisuuskannanotot ovat kummallisen domeenispesifejä. (Mallia "ID ei ole ollenkaan uskontoa mutta ID:n vastustaminen on automaattisesti uskonnonvastaisuutta.") Eli maailmankuvallisuusargumentteja käytetään hyvin tietyllä tavalla ja tietyissä tilanteissa ja yleensä ne ovat hyvinkin poissaolevia ja argumentit ovat asenteina jopa maailmankuvallisuusnäkemystä vastaan. Maailmankuvallisuudella lähinnä joskus suojataan ID:tä kritiikiltä ja siihen vedoten syytetään evolutionisteja vainoamisesta. Valtaosa teksteistä on sellaisia kuin esimerkiksi Behe olisi objektiivisesti oikeassa siitä että RC ei voi kehittyä evolutiivisesti. Eli opin sisällä esitetään että erimielisyys ei ole eri maailmankuvia ja eri oletuksia, vaan sitä että toinen maailmankuva on yksinkertaisesti objektiivisesti ja tieteellisesti väärässä. Tässä "objektiivisuus vs. maailmankuvallisuus" -kikkailussa tietysti ratsastetaan kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.

Ja vastaavasti ilmastonmuutoksen kiistämisessä korostetaan sitä miten "liberaali tiede" rakentaa esimerkiksi luonnonsuojeluaatteen pohjalta liberaalejen intressien värittämiä pyrintöjä jotka sitten uhkaavat "Aitoa Amerikkalaista Elämäntapaa" kuten yksityisautoilua.

Ja toki tätä ajattelutapaa löytyy muualtakin. Jared Diamond kuvaakin "Romahdus" -kirjassaan myös Australialaisia. Siellä on konservatiiveja maanviljelijöitä joilla on käytössä englantilainen viljelyperinne jota on harjoitettu useassa sukupolvessa. Sen ongelmana on vain se, että Australian maasto ja olosuhteet ovat oleellisesti erilaisia. Näillä ihmisillä on henkenä samantapainen asia joka ilmeni Kiinalaisilla. (Ja niillä suomenkin anti-intellektuelleilla joista "asioita X ei voi oppia kirjoista" on perusasenteena.) He eivät pidä kaupunkilaisia hyvänä. Diamond kuvaakin asennetta (s 415) "Australian kansanperinteessä maaseudun ihmisiä pidetään rehellisinä jopa selvemmin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja kaupunkilaisia pidetään epärehellisinä. Jos viljelijä tekee vararikon, oletetaan että hyvä ihminen on epäonnekseen joutunut hallitsemattomien tapahtumien uhriksi (esimerkiksi kuivuuden), mutta jos kaupunkilainen tekee vararikon, sen oletetaan johtuvan hänen epärehellisyydestään." Tämä muistuttaa siitä että postmoderni maailmankuvakeskeinen oletuksia ei testaamista ja onnistumista korostava näkökulma on itse asiassa käytännössä aina ad hominem -argumentaatiota. Ei yksinkertaisesti puhuta asiasta, vaan ihmisistä. Korostamalla perusoletuksia yritetään itse asiassa yleensä ottaen rakentaa keskustelukenttä jossa rationaalinen ja tieteellä asian ratkaiseminen olisi mahdotonta. Perusoletukset nähdään "maailmankuvallisina lähtökohtina" joista voi olla vain erimielinen joten ainut joka jätetään jäljelle on se, että ollaan sosiologeja ja puhutaan ihmisistä ja heidän habituksestaan.
1: Maailmankuvakeskustelussa yleisin virhe on ad hominem -argumentaation alatyyppi nimeltä jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos vaikka joka ikinen maailman ateisti uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Saati että kyseisen teorian suosio tiedemaailmassa tarkoittaisi ateistejen masinoimaa vainoamista. Tämänlaisessa kyseessä on yhdistelmä herjaamista ja kategoriavirhettä. Sen kaiken sorttinen huonous ei kuitenkaan estä sen tavallisuutta argumentaatiossa.

Näissä asenteissa tehdään tietysti käsitesekaannus. Ja se on täsmälleen sama sekaannus kuin mitä on tehty esimerkiksi Kiinassa. (Ihan sen takia että kyseessä on täsmälleen sama ajattelutapa.) Intresseihin keskittyessä on helppoa sekoittaa maailmankuvan todenmukaisuus ja maailmankuvallisuus yhteen. Ilmastonmuutoksen kohdalla asia on tietysti selvin ; Jos tiede näyttää oikeuttavan "liberaalien goddamit hippien" mesoamista, niin syynä ei välttämättä tai yleensä ottaen ole se, että tiedemaailma olisi liberaalien intressien saastaama, vaan ihan yksinkertaisesti sitä että liberaalien hippien maailmankuvassa on tässä tietyssä kohden todellisuudenmukaisia kannanottoja. Jos tässä tietyssä kohdassa on sitten erimielinen, niin kyseessä on pelkkä maailmankuvallinen kannanotto joka toki nojautuu maailmankuvallisiin perusoletuksiin. Mutta tämä itsereflektiotaso ja sen esilletuominen ja siitä muiden syyttäminen ei merkitse kovin paljoa, koska tämä maailmankuva on tältä tietyltä osin selvästi väärässä. Sosiologian rooliksi jää tällöin sen huomaaminen että kenties liberaalien on maailmankuvallisten perusoletustensa vuoksi helpompi niellä totuus tältäosin ja että erilainen maailmankuva estää monia hyväksymästä totuutta. Tämä johtaa oikeastaan siihen että joskus voidaan sanoa "jos tässä on ongelma, sen pahempi maailmankuvalle".

uskonnollis-tieteellistä tappotahtia

"Kun osoittaa toista sormella, kolme sormea osoittaa kohti itseä."
(Vanha sanonta)

Olen inhonnut Suomalaisen median omituista tapaa lypsää uhristatuksella. Jostain syystä kulttuurissamme pärjää hirvittävän hyvin jos saa marttyyreitä. Itse asiassa marttyyreitä ei edes tarvita, monesti riittää että se rakennetaan. Tässä auttaa valitettavasti se, että ei esimerkiksi ole "valkoisen miehen taakkaa" ; Jotkut toimijat ja kulttuurit ikään kuin kantavat historiallista syntitaakkaa joka siirretään ihmisille jotka eivät ole tekoja tehneet. Kansainvälinen esimerkki tästä on se, miten saksalaiset nuoret kantavat syyllisyyttä juutalaisten joukkotuhonnasta, holokaustista, jota eivät ole itse edes tehneet. Suomessa tämä on hyvin tavallista.
1: Esimerkiksi olin äärimmäisen tyrmistynyt kun Jokelan kouluampumisten aikana esille nostettiin vain yksi piirre, Auvisen ideologisuus ja sen suunta. Teko nähtiin monien kautta pelkästään ateismin pahuuden konkretisoitumisena. - Kun eli sen tiedon kanssa että uhreina oli ateistinuoria, oli varsin omituista nähdä seuraavana päivänä julistajia jotka ottivat nämä kuolleet marttyryeiksi vastustamaan sitä asiaa joista nämä eläessään pitivät tärkeänä.
2: Toki vastaavia tapauksia kykenee lukemaan muutoinkin uutisista. Kun tässä lähipäivinä kauhisteltiin perhesurmilla joissa isän narsistisuus purkautui väkivaltaisena aktiona, oli iltapäivälehdessä Päivi Räsäsen lausunto. Räsänen kertoi että tämänlaisia tapauksia "ei voi ymmärtää". Jo tästä pienestä lausunnosta kykeni itse asiassa arvaamaan, että surmaaja oli kristitty. -Muutenhan sitä oltaisiin osattu lausua "pari epämärääistä sanaa" hieman eri tavalla. Sillä tavalla että "lempeästi muistutettaisiin" yhteiskunnan maallistumisesta ja perhearvoista ja kristillisyydestä etääntymisestä.

Tässä on taustalla omituinen ja peräti naivi ajatusmaailma jonka mukaan ihminen olisi likimain täysin kulttuurirelativistinen olento, pelkkä ideologian ja kulttuurin tuote. Tämä postmodernismi on jostain syystä tämänlaisissa katastrofeissa fundamentalistien suosiossa vaikka juuri he ovat ensimmäisenä huomauttamassa postmodernismin puutteellisuudesta ja naurettavuudesta jos aiheena on vaikka Spongin liberaaliteologia. He osaavat myös moittia feministien sukupuolinäkemystä ja pitää sukupuolta ja seksuaalisuutta ehdottoman biologisena ominaisuutena jonka vääristymät ovat syntiinlankeemuksen seurausta. Tämänlaiset toteamukset kaivavat pohjaa juuri tältä postmodernilta ihmiskuvalta joka näissä argumenteissa on takana.

Olenkin aikaisemmin pitänyt tämänlaista asennetta likimain uskovaisten erikoisominaisuutena. Minun on kuitenkin ollut pakko korjata tätä kulmaa. Nimittäin esimerkiksi Breivikin kohdalla usea korosti sitä että hän oli ensi sijassa ideologinen tappaja. - Samasta syytettiin tietysti Ranskan joukkomurhaajiakin.

Eniten minua kuitenkin tällä hetkellä inhottaa Varkauden puukotus. Poliisi luonnehti tekijän harrastuksia seuraavalla tavalla "Poliisin mukaan hänen asunnostaan on löydetty runsaasti uskonnollis-tieteellistä kirjallisuutta. Mies on harrastanut samansuuntaista kirjoittamista myös itse." Lausunto on siitä erikoinen, että se ei selvästi viittaa klassiseen ja totuttuun luterilaiseen uskonkirjallisuuteen, teologiaan tai vastaavaan. Se ei viittaa edes uskonnottomuuteen koska se saisi valtamediassa "toisenlaisen muotoilun". Omituinen sanavalinta viittaa nimenomaan kreationismiin. Lisäksi on havaittu että aktiivinen kreationistikirjoittelija on yht'äkkiä vaiennut. Tämä onkin oivallettu ja laskettu yhteen (en tiedä kuinka oikein mutta on tässä taustalla sentään jotain epistemologisesti hyväksyttävääkin) monet "eevokit" ovatkin nostaneet tämän lyömäaseekseen. Tämän katsotaan kuvaavan jotenkin sitä miten uskonnolla ja mielenterveydellä olisi omituinen suhde (ihminen on hullu ja muuttuu uskovaiseksi vai ihminen muuttuu uskovaiseksi eli ajautuu hulluuteen).

Joku voisi ajatella että minä olen innoissani. Olenhan toistuvasti nostanut esiin sitä että kreationistien suunnalta tulee melko usein ja yllättävän helpolla esimerkiksi tappouhkauksia. Minun voisi siis olla juuri se joka kovaäänisimmin huutaa että "Ei tarvitse olla hullu ollakseen kreationisti - mutta kyllä siitä on runsaasti apua." Mutta en ole riittävän kyyninen paskiainen tehdäkseni tätä. (Ja minä olen aivan hemmetin kyyninen ja vielä tätäkin isompi paskiainen.) Olen hyvin pettynyt että ateisteista ja evolutionisteista löytyy ihmisiä jotka sortuvat tähän. Heidän tulisi yksinkertaisesti tietää paremmin. - Itse en Jokelaryöpytyssyyttelyn ja roolipelisaatanapaniikkiylilyöntien ja kaikkien Hitler-Stalinrintaman massasyyttelun ja Pianka -massamurhaskandaalien jälkeen tykkää ollenkaan. Tiedän omakohtaisesti miten mielen lopullisesti tuhoavaa, särkevää ja rikkovaa tämänlainen syyttelevä kusipääaktio voi olla.

Jotenkin se, että Varkaudessakin puukotettu nuori oli aktiivinen isostoiminnassa mukana ollut nuori tekee tämän syyttelyn entistä pahemmaksi. Se nostaa sen Jokelariemuidioottien riekkumisen tasolle. Uhrille tärkeä asia yritetään tehdä rumaksi rakentamalla uhrista marttyyri omalle agendalle. Minun silmissäni tämä on äärimmäisen paha asia ja äärimmäisen tuhoisa asia.

Ja kyllä. En nostanut esille Jokelan kouluampumisa ja narsistimurhia. Näitä kaikkia nimittäin yhdistää se, että tekijä on yrittänyt päästä hoitoon mutta ei ole oikein saanut sitä. Varkauden puukotuksenkin kohdalla on peräti mainittu että yhteiskunnassa avohoitoon päästetään monesti ihmisiä siksi että tietyntyyppiset henkilöt ovat ns. "hankalia tyyppejä". Ja sikälimikäli tämä tietty vaiennut kreationistiaktiivi on todela surmaaja, ymmärrän mitä tällä "hankalalla tyypillä" tarkoitetaan. Kun eri ideologiat johtavat samantapaisissa olosuhteissa samantapaisiin tekoihin, on selvää että syy on meissä, yhteiskunnassa ja etenkin sen mielenterveyspalveluissa. Syyllinen ei ole Jeesuskristusfanitus tai epäfanitus. Syyllinen ei ole muukaan tekijöiden yksittäinen piirre kuten se, että pelaa maageja MMORPG -peleissä (joka kyllä on minun silmissäni äärimmäisen epäilyttävää.)

Se, että tarvitsee apua eikä sitä saa pyytämällä "koska väärä rasti ruutuun" johtaa epätoivoon. Ja kun viimeksi katsoin, niin epätoivoiset tilanteet johtavat epätoivoisiin tekoihin. Se, että motiivia "haluan hoitoon" pidetään käsittämättömänä on minulle täysin käsittämätöntä. Motiivihan on mitä käsitettävin niille jotka ovat joskus "menneet sen epätoivorajan läpi rytinällä". Stressitilanteisiin voi soveltaa esimerkiksi erästä kognitiotieteen teoriaa jonka mukaan ihmisillä on ikään kuin temperamenttityyppi jonka mukaan he ovat joko "sadistisia" tai "masokistisia" siinä mielessä, että he purkautuvat epätoivotilanteessa joko aggressiivisesti tai itsetuhoisesti. (Itselläni tässä on omituinen mutka. Olen arkisesti katsoen selkeästi vahvemmin sadistinen mutta stressitilanne ajaa minusta esiin erittäin vahvasti masokistisen hahmon.)

Aiheen tuttuus ei siis suinkaan luo minulle intoa kaivaa poteroa syvemmälle. Rehellisesti sanoen minusta tuntuu pahalta. Sillä se, että henkilö eristyy yksinäisyyteensä joka huipentuu tämänlaiseen aktioon synnyttää väistämättä ajatuksen siitä että "mitä olisin itse voinut tehdä muuttaakseni tilanteen". Voin toki puolustautua naurettavilla selityksillä kuten sillä että olen kreationistikeskustelun aggressiivisuuden vuoksi itsepuolustanut itseäni enkä ole kommentoinut ja keskustellut suoraan kreationstien kanssa vuosiin. Eli olen vain syrjästä lukenut ja tutustunut uusimpiin linjauksiin pysyäkseni kärryillä uusimmissa (vanhojen argumenttien uudelleenlämmittelyissä). Olen kuitenkin ollut siellä ja minun teoillani ja tekemättä jättämisilläni voi teoriassa oll vaikutusta maailmaan. En ole ollut henkilö jota voisi lähestyä ja jolta voisi pyytää apua. Se, että kukaan muukaan ei ollut - olipa sitten kreationisti tai evolutionisti, obviously koska teko tapahtui eikä tilannetta muuttanieta auttajia löytynyt mistään - ei tässä kohden ole mikään minun silmissäni hyväksyttävä syy. Se, että kaikki muut tekevät paskasti ei anna minulle tekosyytä tehdä samoin. Se, että ignoroin vastaavalla tavalla esimerkiksi omia sukulaisiani ei sekään ole mikään oikeutus, se vain kenties kuvastaa sitä että olen vielä syvemmällä tässä syyllisyyden suossa, tehden tästä vain yksittäistapauksen. Sekään, että olen selkeästi "väärällä puolella" ei anna minulle mitään oikeutusta tai etulyöntiasemaa. Ihanne kun ei ole mikään vihollisuus, pikemminkin vihollisuuteen astuminen on jo itsessään sitä että on antanut kreationistien voittaa. Selvää on, että olen liikkunut samoissa piireissä. Selvää on että tämä tapahtui ungoddamit minun "takapihalla". Merkit olivat ilmassa, kuten aggressiivisuuden esilletuovista puheistani voi nähdä lukutaitoinen silmillä varustettu ihminen. ; Minulla ei kaiken kaikkiaan ole mitään hyväksyttävää tekosyytä.

---

Ainut mikä minua hieman lohduttaa on se, että teko ei kohdistunut itseeni. Mieluummin joku muu kuin itse. Helvetin laiha lohtu on tämä.

Toisten treffien hinta

Henry Laasanen kirjoitti otsikolla "Rehellisyys pariutumisessa on vallassa olevien etuoikeus" varmasti jokaiselle jossain määrin tutusta treffeillä valehtelemisesta. On hyvin tavallista että itsestä halutaan antaa hyvä kuva. Ihminen kuvastakin ideaalia. Näin ollen esimerkiksi internetpalstojen deittikuvastossa sekä naiset että miehet antavat julki esimerkiksi "kaunisteltuja kuvia" joissa on kenties kuvattuna "ihan oikea minä, tosin 3 vuotta ja 10 kiloa sitten". Tätä tekevät sekä miehet että naiset.

Laasanen korostaa sitä, että naisien kohdalla tilanne on helpompi ja näin ollen miehet joutuvat valehtelemaan enemmän. Tämä on toki perusteltua, koska yleistä on, että miehistä on enemmän tarjontaa esimerkiksi juuri internetin seurustelupalstoilla, jolloin käytännössä jokainen nainen joka niistä hakee voi valikoida, kun taas mies voi helposti olla sellainen että ei saa edes yhtä vastausta. Laasasen mukaan tämä johtaa siihen että nainen voi olla rehellinen, mies taas ei usein kykene. "Muihin naisiin kohdistuvan halun paljastaminen on tavismiehelle hullun hommaa, koska naiset eivät palkitse rehellisyydestä ja koska tavismiehen vähäinen valta pariutumisessa ei anna varaa luoda säröjä romattiseen idylliin. Tavismiehen rehellisyys ei johda polyamoriaan, vaan selibaattimoriaan uskollisen SM-pornokirjaston parissa." Toisin sanoen jos olet esimerkiksi älykäs, rikas "tai muuten haluttava" mies, on selvää että sinun "tarvitsee valehdella vähemmän". Näin ollen kaunistelu on jotain jota tarvitaan ennen kaikkea silloin kun ei olla missään erityisen kovassa viennissä.

Laasanen demonstroi eroja ajatuskokeilla joissa rehellinen mies esittäisi tilanteen jotakuinkin seuraavasti "Massapostitin nettiviestejäni kymmenille alueeni naisille. Ensin lähetin viestejä parhaimman näköisille naisille, mutta eivät he vastanneet. Sitten alensin rimaani ja pääsin lopulta treffeille sinun kanssasi." mutta kuitenkin järkevä ihminen tietää että kannattavampaa on sanoa että "Etsin suhdetta tositarkoituksella ja sinun profiilisi kiinnitti heti huomioni: pidät hevosista ja minäkin olen kiinnostunut hevosista. Tykkäät myös romanttisista kävelyistä meren rannalla ja ne ovat myös minunkin suosikkejani." Pidän esimerkkiä valaisevana. Mutta nähdäkseni se on vain puoliksi tosi.

Suoruus on nimittäin strategiana mahdollinen. Sen taustalla on itse asiassa Zahavin haittaperiaate. Laasasnen korostaa että vain vallassaoleva on "niin varma markkina-arvostaan" että hän voi olla rehellinen. Tässä kohden esiin nousee kuitenkin se, että jos käytät tämänlaisia on sinulla oltava "pokkaa" joka vaatii itseluottamusta. Joka taas vihjaa siihen suuntaan että voisit todellakin olla vallassaolija eli "markkina-arvoltaan hyvä".

Se, että joku tekee jotain joka on ilmiselvän alleviivaava epäromanttinen ele näyttää monille edulliselta piirteeltä ; Ihmisissä on sellainen ruuvi joka elää sellaisessa maailmassa, että jos perustat pienimunaisten miesten kerhon, niin he eivät usko että sinulla on "niin pieni muna". Jos esität pokkana että deittailet useampaa, niin käykin niin että nainen kokee että miehessä täytyy olla jotain kiinnostavaa. Ja samalla mies saa "miltei luvan kanssa" joustonvaraa ihan vain sen vuoksi "koska pelaa avoimin kortein". Toki strategia karkottaa joitakuita naisia, mutta toisaalta kyllä ilmiselvä illuusiomainen satujen lepertelykin karkottaa heitä. (Kysymys onkin osittain siitä minkälaita itse haluat. Naisetkaan eivät elä missään "pääsen naimisiin" -automaatissa. Siksi hekin laittavat niitä vääristeleviä kuvia internetilmoituksiinsa.)

Erikoiseksi tämän strategian tekee sen paradoksaalinen luonne. Laasasen kannattama itsensäkaunistelu kun on sen tyyppistä, että (a) ihmiset ihan oikeasti tietävät että ne ovat valehtelua "joka kuuluu asiaan" ja ne niellään koska "tämänlaista kohteliaisuutta odotetaan puolin ja toisin" ja (b) jos ne otetaan tosissaan, niistä jäädään jossain vaiheessa kuitenkin kiinni mikäli parisuhde venyy pidemmäksi.
1: Toki on hyvä huomata sekin, että "valheellinen signaali" ja "rehellinen signaali" ovat hyvin vaikeasti erotettavia. Jos mies valehtelee ensitreffeillä pitävänsä hevosista, hän voi huijata ja olla menemättä mukaan vaikka toisen hevosharrastukseen. Mutta jos hän sitoutuu siihen että harrastaa hevosia vaikka ei niistä "sisällään kenties pidäkään", on tämä sitoutuminen rehellinen signaali. Kyky kestää naisen puolesta vaikeuksia ja osallistua myös asioihin joista ei itse pidä on "miehen ihan aktuaalista markkina-arvoa parantava asia". Kohteliaisuus, kärsivällisyys, sävyisyys, diplomaattisuus ja taipuminen ovat miehen ominaisuuksia ja ne voidaan nähdä naisen silmissä jopa hyveinä. Tässä jatkossa käsittelenkin vain niitä valehtelijoita jotka "ei mene tallille tai vastaavaa tilannekohtaisempaa" ja tietysti tämänlaisista piirteistä kertomiseen rinnastuvaa rehellisyyttä.

Kaunistelulla ja valheellisella avioliittoidyllillä ostetaan vain toiset treffit. Avoimilla korteilla voidaan kenties rikkoa ihannetta ja antaa kuva ei_niin pysyvästä. Mutta se on kuitenkin helposti pidemmällä tähtäimellä parempi. Ainakin itse suosittelen kaikille "minimaalisen sydänsurun strategiaa" jossa ideana on se, että on pieni kynnys mennä ensimmäisille treffeille ja todella iso kynnys mennä toisille.

Sen sijaan että aloitettaisiin klassisella kynttiläillallisstrategialla, voidaan jopa pelata kauhukuvabingoa jossa esimerkiksi lyödään pöytään kortti "olen neuroottinen" johon toinen nokittaa "olen psykopaatti". Kun ensimmäinen kertoo olevansa pervo, toinen pistää paremmaksi kertomalla olevansa seksuaalisadisti. Ja kun avaat sydämesi ja paljastat häpeällisen työskentelysi matalapalkka-alalla "olen trukkikuski, siis silloin kun en tee puolipäivätöinä puhelinmyyntiä" toinen paljastaa helposti jotain vastaavaa kuten "Ei se mitään, mä kaupittelen juridisesti kyseenalaisen kotikasviviljelmäni tuotteita Sörnäisten Ikuisen Vapun aukiolla." Ja joskus heikkoudet jopa yhdistävät kun saadaan harvinainen samastumispinta. "Mulla on näkymätön mielikuvitusystävä nimeltä Einari" - "Ai, sä tunnet Einarin???"

Ideana on se, että jompi kumpi juoksee jolloin tiedetään suoraan että hommassa olisi odotettavissa isoja vaikeuksia joka tapauksessa. ~ Pidemmän kaavan seurusteluputkea ajavat sitouttavat itsensä "piilokorteilla" siihen seksuaalisadistiin vain sen takia että pelkäävät tunnustaa omia heikkouksiaan. Sitä, että heidän omaa "markkina -arvoaan" pienentää neuroottisuus. Tämä voi vetää "ojasta allikkoon" ja lyhytaikaisen idyllin ongelma onkin siinä että olet ehtinyt rakentamaan tunnesiteen ihmiseen joka sitten paljastuu ainakin sinulle täysin sopimattomaksi kanssaeläjäksi.

Toki tämä strategia vaatii sitä että ylipäätään pääsee useammille treffeille. Se ei siis kenties sovi niille ihmisille joilla ei ole juuri minkäänlaista "markkina-arvoa". Heitä on kuitenkin oikeasti melkoisen vähän. Valtaosa miehistä lienee kaltaisiani "betamiehiä" jotka eivät ole mitään sellaista prinssejä ja aivokirurgeja jota äiti ja piirretyt ovat fantasioissaan maalailleet, mutta ei toisaalta niitä tirkistelijä-itsensäpaljastajia joista äiti on varoitellut ja joita isä on tilanteen koittaesa pamputtanut pesäpallomailalla. He pääsevät useammille treffeille jos vain uskaltavat yrittää hieman. - Yhdet treffit eivät ole iso asia. (Seksi tai pidempi seurusteluun sitoutuminen siitä että "kerran pari on nähty" voivat sitten enemmistölle ollakin sellaisia.)

Radiohiljaisuus?

Uustateistit ovat suomessa vääntäneet paikoin voimakkaasti esimerkiksi koulupäättäjäisten "suvivirrestä". Näissä on aina jonkinlaista julkisen uskonnontunnustamisen hiljentämistä. Tätä kautta voi olla luontevaakin tulkita kaikki uskontokritiikki uskonnonvastaisuutena tai jopa uskontosensuurina. Näin ajatellen kaikki uskontokritiikki nähtäisiin uusateistien kautta ja näyttäytyisi ensisijassa esimerkiksi koulun uskonnollisten aamunavausten kieltämisenä.

Siksi en ole yllättynyt - joskin hieman pettynyt - kun minustakin uskottiin tämänlaista. Kun aikaisemmin kirjoitin siitä, miten koulut ovat houkutteleva paikka paitsi asiallisille esitelmöitsijöille myös niille joilla on agenda. Tämä johti seuraavaan kokemukseen uskontoon ja lähteystyöhön liittyvien esitysten luonteesta ; "Odotusarvomme on ehkä eri. Olen nähnyt ja näkemässä tällaiset vierailut pääsääntöisesti positiivisina ja puhun siitä, miten epäonnistumiset voitaisiin välttää. Koen, että sinä olet jo alusta alkaen epäilevä ja koet, että tällaiset tilanteet ovat koko ajan epäonnistumisen rajalla." Tämänlainen ajatus siitä että olisin perussävyltä vastahankainen ei tule minusta, vaan luultavasti juuri siitä että minun sanani tulkitaan "yleisessä kontekstissa". Tämä muistuttaa siitä että aivan järkeväkin ihminen - juuri ollakseen järkevä ja voidakseen ymmärtää toisen sanomisia - tekee "akateemisia arvauksia" joiden kautta hän saa rakennettua toisen tekstistä tulkinnan.

Ja tosiasia on että monet näistä tulkinnoista ovat hyviä ja toiset huonoja. Joskus hyvätkin tulkinnat epäonnistuvat. Kuten esimerkiksi tässä kävi. Tulkinta voidaan toki viitata epäuskottavaksi muistuttamalla siitä mitä olen sanonut muualla. ; Olen esimerkiksi esittänyt että ideologioista saa ja pitääkin päästä ääntä. Olen ollut lähinnä sitouttamista vastaan. Näin ollen olen myötämielinen siihen että joku esimerkiksi julkisesti harjoittaa omaa uskontoaan. Omasta vakaumuksesta kertominen on sitten tilannekohtaista koska osa kertomistavoista on asenteellisia ja siksi vastustettavia. Mutta tämäkään ei ole ehdoton kaiken uskonnosta kertomisen kielto. Ei edes koulussa.

Vastustus on nimenomaan muualla. Sitouttamisessa ja ääri-ilmiöiden suojelussa.

Sitouttaminen

Sitouttamisella tarkoitan yksinkertaisesti tilannetta jossa uskonnon ulkopuolinen osallistutetaan esimerkiksi rituaaliin. Tämä osallistuttaminen on hankala ja vaikea ilmiö. Esimerkiksi armeijassa ollessani olin olin "de facto" ateisti mutta en ollut eronnut kirkosta. Näin ollen vannoin sotilasvalan. Koska suhtauduin kuitenkin lupauksiini vakavasti, oli minulla oikeasti vaikea hetki enkä esimerkiksi halunnut sukulaisia, ystäviä tai tyttöystävääni ollenkaan paikalle ja vain salasin koko päivän. Jätin taktisia sanoja lausumatta ja pidin eräissä sanoissa "piilossa olevan käden" sormia ristissä. Alkujaan päädyin tälläiseen rakaisuun koska tyhmyyspäissäni ajattelin että asioista nillittämättä jättäminen olisi itselle se helpoin tie. Että parhaiten sujuu kun vain nielee tämänlaiset ja tekee. Valitettavasti tämä kenties kohtelias tie on helppo lähinnä muille. Siksi sellaiseen osallistuttamiseen vaatiminen osoittaa kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan ja on myös valta-aktion käyttämistä jossa oma ideologia asetetaan mahtavammaksi ja määräysvaltaisemmaksi toisen yli. Tätä kuvaa akateeminen termi "hyvin perseestä".

Ääri-ilmiöiden suojelu:

Ääri-ilmiöiden suojelun kohdalla ääri-ilmiöitä ja negatiivisia lieveilmiöitä suojellaan keskiarvolla tai massan kenties tosillakin hyveillä. Tässä on kaksi suuntausta ; (a) Joko ääri-ilmiöitä ja ylilyöntejä tekevät menevät "isojen joukkojen" selän taakse piiloon. Eli kun he toimivat, on heidän toimiensa kritisoiminen koko uskonnon kritisoimista ja uskontosensuuria joka murjoo uskonnonvapautta. (b) Tai sitten uskovaiset suvaitsevaiset nysväävät siitä miten ärsyttävyyden sietäminenkin on suvaitsevaisuutta ja siksi suojelevat sillä että kun uskonto on kaiken kaikkiaan positiivinen asia, niin olisi sitten pakko "utilitarismin hengessä" vain hyväksyä lieveilmiöt. (Joka muuten toimii utilitaristisella logiikalla jos ja vain jos lieveilmiöt ja niiden suosion suuruus olisivat molemmat pakolla tietyt.)

Tästä hyvänä esimerkkinä on katolisen kirkon pedofiliaskandaali. Tässä taas on monta elementtiä. Pedofiilien olemassaolo ei itsessään ole ongelma. Kun katolisessa kirkossa on toimintaa johon liittyy kuoripoikia on selvää että se houkuttaa pedofiilejä. Tämä on yhtä paljon katolisuuden syy kuin se, että koulut ja päiväkodit ja leikkikentät houkuttavat pedofiilejä. Katolisen kirkon kohdalla selibaattilupaus voi toki houkuttaa sekin jonkin määrin erilaisia pervertikkoja jotka häpeävät taipumuksiaan ja haluaisivat olla toteuttamatta näitä. Ja jos pervertikko sattuu olemaan pedofiilinen, on selvää että tässä sairas hakeutuu hoitoon mutta päätyykin kiusaukseen. Mutta enemmistö syystä on kuitenkin siinä että katolinen kirkko suojeli mainettaan ja päätyi PR -ratkaisunaan kätkemään, kiistämään ja vähättelemään selvinneitä tapauksia. Ja tätä kautta suojelemaan kiinnijääneitä pedofiilejä. Tämänlainen kätkötoiminta onkin sitten jo hyvin syvärakennettua ongelmaa joka on nimenomaan katolisen kirkon vika.

Sama toimii toki vähemmän vaarallisissakin alueissa. Esimerkiksi tiukan linjan fundamentalisteja katsotaan usein sormien läpi koska uskonnollisuus ja hengellisyys nähdään itsessään hyvänä ja positiivisena. Jos ylilyönti vähätellään "yksittäistapaukseksi" ja "innostukseksi" on selvä että vastuuta ei joudu kohtaamaan. Ja tällöin saadaan ikään kuin yhteisöltä lupa toimia. Asenne "tee vaan, me katotaan sormien läpi eli hyväksytään toiminta..." on miltei alleviivattua. Oma kantani on se, että ongelmat ovat marginaalisia jos ja vain jos ylilyönneille tehdään jotain. Jos niille ei tehdä jotain, kyse on nimenomaan laajemmasta ongelmasta joka kertoo keskiarvosta ja vaatii siksi kovennettuja toimenpiteitä.

Riskien relevanttius

Koulujen kohdalla nämä riskit ovat nähdäkseni relevantteja. Esitelmät esimerkiksi kokoavat useita luokkia mukaan. Ylilyöntejä on helppo ohittaa "kerran tapahtui ylilyönti kun innostui" -hengellä. Toki opettajilla on tässä kohden suuri valta ja vastuu. Mutta ongelmana on se, että siinä missä opettaja joutuu kohtaamaan vastuunsa sitä kautta että hän on seuraavana päivänä takaisin samassa paikassa töissä. Esitelmöitsijä sen sijaan voi kiertää tämän. Hänhän on seuraavana päivänä muualla.

Tässä on mukana myös yksi mielestäni relevantti ero. Koulussa opettaja voi tehdä ylilyönnin ja selvitä vastuusta vain kahta kautta ; (a) Oppilaat eivät ole oikeustietoisia, eli eivät tiedä esimerkiksi mitä opettaja saa ja ei saa kertoa tunnilla ja (b) Opettaja rikkoo lakia mutta ei paikallista kohteliaisuusnormistoa.

Näistä ensimmäiseen toimii koululaisten valistaminen oikeuksista, ei lakikirjojen fiilaaminen tai potentiaalisilla väärinkäyttäjillä fantasiointi. Ja näistä jälkimmäinen on sellainen että siihen ei käytännössä voida puuttua kovinkaan paljoa. Mutta toisaalta katson helposti tämänlaisia myös "sormien läpi". Jos paikallinen henki on asian salliva, en näe syytä nostaa aivan valtavaa meteliä tapauksesta. Reagoin näin kenties osittain siksi, että kun olin lukiossa meillä oli vähän aikaa yhteiskuntaopissa opettaja joka käytti varsin karskia kieltä. Kirosanat olivat miehellä todellakin hallussa. Mutta hän oli myös innostava ja kiinnotava opettaja. Laki oli erimielinen joten emme nähneet häntä kauaa. Joku oli ottanut nokkiinsa. Minä en ottanut nokkiini. Ja olen sitä mieltä että jos yleinen ilmapiiri olisi sallinut kiroilun, niin sitten se ei olisi haitannut. Nyt kun ylilyönti selvästi häiritsi valittamiseen asti - ja valittaminen johti opettajassa ronskiin reaktioon, kiroilun tunnustamiseen ja pahasta tavasta kertomiseen mutta ei tapojen korjaamiseen - poispotkimiseen oli varmasti "riittävän hyvin perustellut syyt". Jos valituksia ei olisi tullut, olisi tapa tietysti ollut OK, koska se ei olisi obviously häirinnyt ketään.

Näin ollen en suinkaan ole estämässä kouluesitelmiä tai edes uskonnollisia kiertueita. Muistutan vain, että jos näistä riskeistäni tehdään jompaa kumpaa (saati molempia) niin vain siinä tapauksessa todellakin ollaan "koko ajan epäonnistumisen rajalla". Sillä silloin kysymys ei enää ole siitä "meneekö" jokin isosti pieleen vai ei. Kysymys on enää vain siitä "milloin" menee. Se on vähän kuin vihaisen koiran kanssa jota kuvataan elokuvassa "Green mile" ; "You may get away with it once. Or even a hundred times ... but in the end - you'll get bit." Ja tässä opettajan rankaiseminen ei ole se keino estää rajoitteita. Sillä jos rangaistaan opettajaa, kiertueintoilija on jo jossain muualla. Ja Suomessa riittää lääniä kiertää, joten yhden koulun "älä tule tänne enää" ei liene aktiivi-intoilijoille kovin relevantti pelote.

Moniosainen

Evoluutiokeskustelussa korostetaan yleensä muutoksien suuruutta. Tässä Dawkinsin "The Blind Watchmaker" näyttää hyvän muistisäännön siitä minkälaiset muutokset ovat suurudeltaan. Evoluutionäkemyksissä on historiassa keskusteltu esimerkiksi saltationismista, jossa yllättäviä ja yht'äkkisiä melko suuria muutoksia ilmaantuisi. Tällöin syntyisi uusia hyvin erilaisia versioita nopeasti ja näitä kutsuttaisiin nimellä hopeful monster. Dawkins kontekstoi tämän saltationismi -kysymyksen (pokkariversion) sivulla 230 että "Macromutations - mutations of large effect - undouptedly occur. What is an issue is not whether they occur but whether they play role in evolution ; whether, in other words they are incorporated into the gene pool of a species or whether, on the contrary, they are always eliminated by natural selection."

Dawkins korostaa (jatkuen kirjan seuraavalle sivulle 231) että isommat mutaatiot ovat usein irrelevantteja. Hän lainaa tässä Fisheriä "It is sufficiently obvious that any large dereangement will have very small propability of improving adjustment." Syy on arkijärjelläkin ymmärrettävä ; Jos kuvitellaan että haluamme tarkentaa vaikka kiikarilla, on selvää että on hyvin vaikeaa saada tarkkaa kuvaa jos kiekkoa kääntää "isoin liikkein". Itse asiassa tarkennuksessa suuri tarkkuus isolla huitomisella on hyvinkin vaikeaa. Pienet muutokset takaavat että saavutetaan laadukas lopputulos. Dawkins muistuttaakin että jos "kiikaritarkennuksella" päästään kohtuu lähelle isoilla muutoksilla, on hyvin vaikeaa tarkentaa tästä jos ollaan saltationistisessa todellisuudessa. ; Siksi merkityksellisimpiä muutoksia evoluutiossa ovatkin yleensä juuri pienet muutokset.

Dawkins korostaakin samassa kirjassa ja osin näistä syistä sitä että Gouldin jaksottaisessa tasapainossa on kysymys järkevämmästä teoriasta kuin mitä siitä usein sanotaankin. (Tämä on mielenkiintoinen huomio sillä Dawkins on yleensä ollut jaksottaisen tasapainon mallin kriitikko.) Hän korostaa että jaksottainen tasapaino ei rakennu saltationismille vaan sille että muutokset ovat epätasaisesti jakautuneet ajassa. Joskus pienet mutaatiota kasautuvat nopeammin. Evoluutio ei siis etene tasaisesti, vaan joskus kuljetaan enemmän jarru pohjassa. Dawkinsin mukaan tässä ei saltationismi ole yleensä kovinkaan oleellisessa roolissa.

Yksi jaksottaisen tasapainon mallin esittämä syy tälle vaihtelunopeudelle liittyy ekologiaan. Monesti kun ihmiset ajattelevat intuitiollaan evoluutiota, mieleen tulee taistelu. Tällöin kuvaan tulee ensimmäisenä saaliseläinten ja petojen kilpavarustelu joka tuottaa nopeampia gaselleja ja nopeampia gebardeja. Tai vahvempia leijonia ja paksunahkaisempia puhveleita. ; Kuitenkin valtaosa lajien vaihtumisista tapahtuu nimenomaan saman ekologisen lokeron sisällä. Esimerkiksi Suomessa ongelmana on se, että esimerkiksi turkistarhalta vapautettu minkki syrjäyttää luonnossa vesikoita. Eikä tämä suinkaan tapahdu siksi että minkit söisivät vesikoita. Vesikot syrjäytyvät nimenomaan siksi että minkit elävät oleellisesti samalla tavalla. Molemmat syövät esimerkiksi yhteistä ruokaa. ; Onkin hyvä muistaa että saaliseläimen ja petoeläimen kannat pitävät sisällään "jarrut" ; Kun saaliseläin vähenee seuraa pedon kanta tätä perässä koska pienentynyt kanta ei voi elättää ylenmäärin petoja. Näin lajien sukupuutto tätä kautta on vaikeampaa. Sen sijaan saman ekologisen lokeron kohdalla on nopeuttavia elementtejä ; Syrjäytyvän eläimen on esimerkiksi yhä vaikeampi löytää puolisoa ja pesäpaikkaa. Sen on myös helpompaa kohdata kilpaileva toisen lajin eläin.

Tästä rytmiikasta seuraa hyvin mielenkiintoinen tilanne. Jaksottaisen tasapainon mallissa ekologisten lokeroiden vapautuminen esimerkiksi meteoriitti-iskun jälkeen johtaa siihen että siihen tulee nopeasti joku eläin. Sitten tämä pikku hiljaa sopeutuu uuteen tilanteeseen. Tämä muistuttaa, että kun eläin kehittää uutta funktiota, sen ei aluksi tarvitse olla kovin hyvä, jos ekolokero on tyhjä, riittää vähän huonompikin. Mutta ekologiseen lokeroon valloittaminen vaatii paremman innovaation kuin kilpailijalla. Jos ekolokero on varattu, on vaikeampaa ryhtyä sen valloittajaksi. (Siksipä minkkikin on kehittynyt muualla ja on tulokaslaji. Se ei ole vain jokin joka on suoralta kädeltä kehittynyt saltationistisesti paremmaksi kuin vesikko.)

Saltationismi on tietysti melko irrelevanttia kun eliöillä on pohjalla jo johonkin ekologiseen lokeroon sopivia monimutkaisia rakenteita. Mutta aluksi, eliökunnan ollessa kaiken kaikkiaan alussa, näin ei tietysti ole ollut.

Tästä voidaankin saada henkiin jopa sellainen ajatus, jossa saltationistinen kehitys voi olla hyödyllistä aivan aluksi, mutta se menettää tehonsa myöhemmin. Edullisimman mutaatiotahdin ja edullisimman mutaatiosuuruuden kohdalla kysymys ei siis ole mistään absoluuttisesta vakiotsa, vaan paras strategia on tilannekohtainen. "Täydellisen pysyvän evoluutiokaavan" sijasta mutaatiotahtia voi muuttaa, esimerkiksi rajoittaa vaikka "kopioinninvarmennusgeeneillä" jotka estävät pistemutaatioita tai toisaalta "tuhota" tämänlainen geeni. Tällöin kokeillaan useita strategioita ja sillä hetkellä parhaat nousevat tietysti esiin.

Tähän liittyen voi olla mielenkiintoista miettiä esimerkiksi geenejä jotka ohjaavat eliöiden suurempia rakenteita. Myers kirjoitti tähän liittyen blogauksen joka käsittelee silmän evoluutiota. Hän korostaa että modulaariset geenien verkostot ovat hyvin käteviä. Hän rakentaa tilanteen hengen alkukappaleessa "if even my abbreviated summary revealed considerable complexity, how could this pathway evolve? Changing anything produces a failure or change in the result. Before I answer, let's make the problem even harder, because I love a challenge (although actually, I'm cheating - it's going to turn out that complexity is not a barrier, but an opportunity)." Lähtökohta on mielenkiintoinen koska Intelligent Designin parissa esimerkiksi Behen RC -konsepti perustuu moniosaisuuden nimittämiseen kompleksiseksi ja vaikeudeksi sen evolutiiviseen kehittymiseen. Yleinen intuitio kuvaakin että jos jossain on monta osaa ja siitä yhdenkin osan poistaminen tuhoaisi funktion olisi jotain jossa olisi voimakas evoluutioeste. Toki tässä unohtuu esimerkiksi Nobelisti Müllerin huomiot asiasta - hänhän asetti evoluution ennusteeksi sen, että moniosaiset systeemit muuttuisivat neutraalimutaatioiden kautta helposti sellaiseksi että muut funktiot paitsi vallitseva katoavat. Tällöin hänen mukaansa olisi peräti odotettavissa moniosaisia järjestelmiä joiden kohdalla ei voitaisi poistella osia ; Funktionmenetysmutaatiot karsii luonnonvalinta, mutta tämänlaista neutraalien mutaatioiden kasautumista ei oikein voi estää. Ja jossain on vain raja jonka jälkeen neutraaleja mutaatioita on niin paljon että funktiot vallitsevan toiminnon ulkopuolella vain loppuvat.
1: Kun Behen mallissa koko kone syntyy kerralla, Hänen mallinsa keskittyi siis siihen että ensin on moniosaisuus ja siten neutraalimutaatiot muuttavat tämän valmiin kokonaisuuden yhteennivoutuneeksi ihan sen vuoksi että asia voi toimia muutamalla tavalla ja sen voi rikkoa useammilla. ; Ironista onkin että Müllerin ajatustapa rakentuu sen mutaatioiden funktioiden tuhovoiman varaan josta kuulee esimerkiksi kreationistien esitelmöijien puheissa. Usein nousee esille se, että luonnonvalinta säilyttää funktioita ja että ilman tätä mutaatiot nopeasti tuhoavat funktion "koska on yksi tapa rakentaa ja monta tapaa rikkoa". He eivät jostain syystä muista tässä kohden että irrallaan moniosaisuudesta olevat funktionaalisuudet eivät muiden osien läsnäollessa enää ole valintapaineen alla. Eli niiden säilymistä ei ylläpidä mikään. Siksi Müllerin näkemys pitäisi heidän parissaan ottaa hyvin vakavasti. Mutta he valitettavasti rakastavat RC -konseptiaan niin paljon että asia ei näytä istuvan heidän mieleensä.

Siksi Myers korostaakin uusien perusrakenteiden kohdalla saltationismia muistuttavaa järjestelmää "That's the power of a gene regulatory network. Switch on just one of the key genes, and it recruits all the downstream genes and triggers a whole series of actions to assemble a complex structure." ... "The ability to build elaborate organs with a simple switch is a reflection of the modular nature of developmental programs. It also simplifies evolution; small, simple changes can lead to dramatic novelties. Zap, one mutation can lead to an abrupt saltational change." Moni voi olla huonoja, mutta hyviäkin löytyy. Ja tässä kohden moniosaisuus tuo järjestelmään joustavuutta "The bottom line, though, is that because complex developmental networks are functionally constrained - think of them as software modules that respond to molecular inputs and produce morphological outputs - their complexity is not a barrier to evolution at all, but instead provide opportunities for generating interesting evolutionary novelties." Tämänlainen ajattelu johtaa siiihen että evoluutio on jopa tavallaan saanut "potkustartin". Perusrakenteiden muutokset sallivat uusien rakenteiden kokeilun ja toimivien säilyttämisen. Myöhemmin vaaditaan sitten jo sitä "suurempaa tarkkuutta", yhä pienempiä ja yhä vähempiä muutoksia.