intressit.

Jukka Relander kirjoitti Metro -lehteen kolumnin "Puhe on arvoista". Se käsitteli nykyajan arvoja, arvottomuutta ja moniarvoisuutta. Hänestä arvoluennot ovat yleisiä pääasiassa sikei että oikein kukaan ei tiedä minkälaisia arvoja meillä on. Relander haki arvottomuudelle vaihtoehtoja, jotka eivät vaadi välttämättä edes ryhmätyötä. Tämä jätettiin mainitsematta, mutta se on luultavasti individualistinen modernismin mukainen tapa nähdä arvot. Toinen hänen esittämänsä asia oli se, että suurimmassa osassa arvokeskustelua ei itse asiassa ole varsinaista etiikkaa tai moraalin käsittelyä: Ne verhovat henkilöiden tarkoitusperiä. "Arvopuheen tehtävänä ei ole ylevöittää yhteisöään moraaliseksi. Arvot ovat valepukuja joiden sisältä paljastuu intressejä." Hän mainitsee esimerkkeinä sananvapauskeskustelut, joita esimerkiksi erilaiset vihajärjestöt käyttävät oikeuttamaan esityksiään. Tiibetissä sananvapausasiat ovat ongelma, asioista ei saada tietoa. Täällä niihin vedotaan jotta saadaan levittää pornoa.

Tässä kaikessa on vinha perä: Suuri osa arvokeskusteluista on pohjimmiltaan käännyttämistyötä, eli julistamista yhdistettynä manipulointiin. Siinä ei yleensä puolusteta arvoja, vaan omaa ideologiaa. Toki monet arvopuhetta harjoittavat ajattelevat että juuri tämä jalostaa, tekee maailmasta paremman. Tämä arvokeskustelu perustuu yleensä siihen, että ajatellaan että on jokin tietty näkemys, ja muille ei anneta tilaa.

Pohjimmainen kysymys on siitä, mistä puhutaan ja sen jälkeen mietitään sitä, kenellä on valta päättää se "ainoa oikea ideologia" muiden puolesta. Tähän liittyy esimerkiksi kysymys siitä, onko valtiolla ylipäätään oikeutta päättää yksilöiden arvoista, ja jos on, niin missä määrin.
1: Tosiasiat eivät määrittele etiikkaa, joten hyvä ja paha määrittyvät aina jotain muuta kautta. Siksi on hyvä huomata, että (1) ensin puhutaan mielellään tosiasioista, tieteellsisestä tiedosta ja faktoista ja muista konkreettisista asioista: Eli esimerkiksi sotilasvallankaappauksen yksityiskohtia jotka ovat konkreettisia ei anneta lehdistölle levitettäväksi. Ja vasta kun tämä kortti on sellainen että sitä ei voida käyttää turvaudutaan sellaisiin sanoihin kuin (2) arvot, maailmankuvat, maailmankatsomukset, elämänkatsomus. Ne viittaavat aina arvovalintoihin, jotka taas tehdään pakosti oman näkemyksen mukaan - tosiasioista niitä ei ainakaan voitu vetää. Kun nämä sanat ilmestyvät, tiedämme että kyseessä on jonkinlainen ideologinen arvomaailmaa koskeva valintakysymys.
2: Tosiasiassa vaikka moraalin kuvittelisi kuinka pysyväksi ja ikuiseksi ja ihmistä suuremmaksi, ongelmana on niiden välistä valitseminen. Yleensä jos on kaksi tahoa joilla on "ikuinen absoluutti totuus", niin siitä seuraa vain vaikeuksia. Tämä ongelma on käsiteltävä ja ratkaistava. Jos arvovalinta on sellainen että sitä voidaan ylipäätään päättää toisten puolesta, pitäisi jotenkin kyetä arvioimaan mikä niistä on luotettavin. Jos jostain asiasta ollaan samaa mieltä, ei lähteestä tarvitse välittää, mutta silloin ei ole mitään relevanttia kiisteltävääkään. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, miten pitäisi toimia, joten miksi vetää ideologiakysmyksiä ja metafysiikkaa mukaan peliin.
___2.1: Moni tietysti puolustaa näkemyksensä ylimaallisuutta ja heistä tämä asettaa heidän näkemyksensä arvostelun yläpuolelle. Tosiasiassa tämäkin valinta on aina luottamus ihmiseen. Tähän liittyy lastenleikki "rikkinäisestä puhelimesta" tuttu ongelma: Kun viesti kulkee, se heikkenee, vääristyy ja muuttuu. Sama käy ideologioiden kanssa, ajan kuluessa ne muuttuvat, ja emme voi olla varmoja että jumalallinen viesti ei voisi vääristyä matkan varrella. Ja vaikka voisimme jotenkin osoittaa että viesti on kopioitunut hengessä ja kirjaimessa aikojen halki, olisi otettava huomioon myös se, että on joku henkilö X, joka on sanonut kirjoittaneensa kirjan Jumalallisessa ilmestyksessä tai peräti saaneensa kirjan valmiiksi kirjoitettuna. Jos tämä taho on erehtynyt tai valehtelee, koko ketjun kopiointi on vain tämän virheen kopiointia. Tätä voisi sanoa "heikoin lenkki" -argumentiksi, koska se muistuttaa että ideologioissa luottamusta laitetaan moneen paikkaan, ja ideologian luottamusketju on juuri niin vahva, kuin sen heikoin lenkki; Jos kyseessä on uskomus että on tapahtunut X, ja kuulen tästä Matilta, joka kertoo kuulleensa sen Pekalta, joka kertoo havainneensa sen, meidän on luotettava siihen että Pekka ei ole erehtynyt eikä huijaa, ja että Matti ei ole erehtynyt eikä huijaa asiassa. Tästä seuraa se, että vaikka jossain olisi Jumala joka olisi jossain antanut moraalin taholle, emme pääsisi vapautumaan ihmisen luottamista ylemmäs. Tämä pakottaa kysymyksen luonteen sfääreistä maan päälle.

Kysymys on: Kenellä on valtaa päättää toisten arvomaailmat? Omasta mielestäni ei kenelläkään. Yhteiskunta, joka asettaa itsensä siihen asemaan että päättää jäsentensä maailmankuvat on liian totalitaristinen makuuni.

Mutta olen esimerkiksi koulutusohjelmien kohdalla huomannut että on oikeastaan aika turhaa rajoittaa niitä jotka ovat erimielisiä. Syy on melko kyyninen, ja monikohtainen.
1: Käytännössä voimme vain säätää lakeja ja kirjoittaa opetussuunnitelmia. Näiden toteutumista ei valvota kovin paljoa: Käytännössä hyvät opettajat luultavasti osaisivat noudattaa niitä eettisiä standardeja ilman lakiakin. Ja ennen kaikkea ne, jotka rikkovat, selviävät asiasta ja tekevät sitä siksi joka tapauksessa. Esimerkiksi itse olen törmännyt tilanteeseen, jossa opettaja hairahtui aina silloin tällöin suorittamaan uskonnon kohdalla päänavauksia, jotka rikkoivat sitä mikä lakiin oli säädetty. Kuitenkin on selvää, että hän ei ikinä jäänyt tästä kiinni, koska (1) Oppilaat eivät tiedä esimerkiksi ala -asteella tai yläasteellakaan valveutuineimpia lukuunottamatta, mikä on opetussuunnitelman mukaista ja mikä ei. (2) Ja vaikka tietäisivätkin, he eivät välttämättä tunnistaisi sitä; Esimerkiksi ero uskonnon opettamisen ja tunnustuksellisen opettamisen välillä voi olla vaikea tunnistaa. (3) Ja vaikka tietäisivät, tosiasiassa ketään ei kiinnosta, ja asia painetaan villaisella. (4) Ja tämän jälkeenkin tilanne on "sana vastaan sana". (5) Oppituntien valvojat muuttavat tilannetta: Opettaja tietää että hän on paikalla, joten osaa toimia silloin eri tavoin. (6) Virheistä annetaan yleensä anteeksi. Lopputulos on yksiselitteisen selvä: Jos opettaja näkee jonkun ideologian julistamisen itselleen läheiseksi, hän kyllä kertoo siitä - jos ei muuten, niin livauttelee siitä säännönmukaisesti vahingossa. Riski jäädä kiinni on erittäin pieni ja tämäkaltainen opettaja poistuu vain eläkkeelle joutumisen kautta. Tämä ei hirveästi innosta panostamaan keskusteluun: Laki on turha. Ja laki, joka on turha, eli se ei vaikuta eikä sitä voida valvoa, on turha laki. Se vain koristelee lakikirjan sivua, jotta voidaan sanoa että "tässä meillä eettinen standardi". Se voi ehkä hivellä mieltä, mutta ei muuta.
2: Tosiasiassa ketään ei kiinnosta, ja uskon että näiden rikkomusten aito vaikutus on yleensä olematon. Opettajan toiminta muuten voi vaikuttaa - ja silloinkin ei ole pelkästään se, mitä opettaja tekee, vaan myös se, minkälainen imago tällä on.
3: Tosiasiassa seurauksena liiasta innokkuudesta voi olla jopa muutosvastarintaa. Lapset eivät ehkä tiedä, noudattaako opettaja sääntöjä, mutta hänen luonteestaan he tekevät hyvinkin päätelmiä. Tietynlainen ylemmyysasenne, joka vaaditaan siihen että asettaa itsensä sellaiseen asemaan, että on niin paljon toisen yläpuolella ja tätä parempi, että voi syöttää tälle oman arvomaailmansa, näkyy käytöksessä. Eikä näistä piirteistä yleensä pidetä.
4: Koulukirjojen sisältöä suurempi merkitys on ainakin minulla tullut kavereiden ja jopa vapaa -ajan viihteen kautta. En usko että arvoja opitaan pänttäämällä kirjoista tai kuuntelemalla luento asiasta. Uskon että ne opitaan interaktiossa. Televisio on itse asiassa opettanut minulle monenlaisempia moraaliongelmia ja niiden vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, kuin mitä mikään arvoluennoitsija, pappi, uskonnon- tai filosofianopettaja on koskaan missään esittänyt.

Ja itse asiassa kannatan uskonnonopetusta:
1: Se on asia muiden ohessa: Vaikka Jumala olisi olemattakin, uskonnoilla on kuitenkin valtava yhteiskunnallinen merkitys. Niistä on syytä tietää jotain. Jos ei muuta, niin kannattaa päntätä tabuvarastot ja opit, jotta tietää mihin kannattaa viitata jos haluaa järkyttää heidän edustajiaan.
2: Teologiaa opiskellaan yliopistossa asti. Yleensä koulussa ajatellaan kai että kurssitus samalla avaa harjoitusten kautta tietä myös tähän akateemiseen ihmemaahan, vaikka sitä ei kai pidä pitää koulutuksen tärkeimpänä tehtävänä. Se, että joku poliitikko ei pidä teologiasta tieteenä, ei muuta sitä asiaa, että teologian tieteenalan luonne on tiedeyhteisön asia. Ja niin kauan kuin se on siellä, tämä perustelu on voimassa.
3: Uskonnonopetuksen poistaminen nostaisi meteliä asiasta, ja nostaisi muutosvastarintaa tälle ulosrajaamiselle.
4: Luopumisen jälkeen uskonnon opetus olisi vanhempien ja uskontojen kontolla; Uskon kuitenkin että ylilyönnit ovat poikkeuksia. Ainakin suuressa osassa minun tietämistä tapauksista kyseessä on enemmän omasta asiasta liika innostuminen, joka keskittymisen joskus herpaantuessa - kenelle meistä ei niin muka kävisi aina silloin tällöin - sitten aikaansaa mielenkiintoisia seurauksia - yleensä naureskelua opettajalle seuraavalla välitunnilla. Enkä usko että tämä olisi kovin vakaumuksetonta.
5: Nykyinen uskonnonopetussysteemi on kai pääsääntöisesti ihan hyvää, eikä juurikaan eroa ET -opetuksesta; Eikä siinä vaadita uskoa asiaan vaan sitä että osaa tentissä vastata nippelikysymyksiin, jotka voi sitten rauhassa unohtaa seuraavana päivänä. (Hei, kuka muka EI olisi opiskellut erinäisiä asioita niin että muistaa seuraavana vuotena vain kirjankannet?) Ja ideologioiden esittäminen voi aikaansaada yllättäviäkin asioita.
6: Rajojen ylittäminen aikaansaa helposti antipatioita, joten tosiasiassa systeemi todennäköisesti heikentää ihmisten kuvaan aatteesta, jota ollaan yrittämässä levittää. Minusta on lähes aina hemmetin kivaa, kun joku palavan aatteen ihminen ampuu omilla toimillaan asiaansa jalkaan. Se on niin viihdyttävää tavalla joka todella ruopaisee gentlemannin sielua.