Pieniä ajatuksia itsensä kultivoinnista.

Tämä syntyi siitä, että juttelin kirjallisuudesta, ja kanssaeläjä huomasi että dissaan itsehoito -oppaita. Heräsi kysymys siitä, että miksi toiseutan nämä? Eikö fundamentalismikristityt ja New Agelaiset olisi riittävästi? Mistä tuo kaikki kiukku kumpuaa?

Kaupoissa on tarjolla monenlaisia itsehoitokirjoja. Niitä kirjoittavat varmasti kovasti epäitsekkäät kirjailijat, koska he tarjoavat keinoja joilla voisi pärjätä elinkeinoelämässä ja jakavat ne muiden käyttöön sen sijaan että antaisivat niiden tuomat edut omaan käyttöönsä. Tosin nämä ovat tietenkin niin hyvä bisnes, että on vaikeaa sanoa, onko viisaampaa myydä kirjoja vai noudattaa omaa neuvoa, etenkin jos ohjeet ovat vähän vajavaisia. Tätä kautta itsekasvukirjat rinnastuvat niihin "näin voitat lotossa" -kirjoihin, joiden kirjoittajat kirjoittavat kirjoja sen sijaan että lottoaisivat. Toki minäkin osaan antaa muutamia ohjeita lotonpeluuseen: Kun kaikilla riveillä on yhtä suuret voittomahdollisuudet, kannattaa panostaa sellaisiin riveihin joita kukaan muu ei ole pelannut niin että voitto ei mene jakoon. Tämä taas tarkoittaa sitä että suosittelen että sen sijaan että laitat syntymäpäivistäsi rivin vetämään, annat sen R -kioskin automaatin arpoa sen rivin. Tällöin syntyy satunnainen rivi ja olisi aika epätodennäköistä että se osuisi juuri "suositulle alueelle".

Itse asiassa kehittämiskirjoissa on sama asia. Ei ole sellaista yleispätevää kaikille sopivaa ohjetta, joka tuottaisi kaikki tavoitteet kaikilla, tai edes auttaisi pääsemään niissä lähemmäs. Siksi kirjoissa tarjotut keinot tuntuvat yksioikoiselta. Hengellisyys toimii ehkä joillakuilla, mutta minulla se ei selvästi toimi (been there done that ; Yrityksen määrästä ei ainakaan voida syyttää.) Toisin sanoen, niin kummalliselta kuin se minun sanomana kuulostaakin, ne ovat selvästi liian reduktionistisia. Ne ajattelevat että jokin asia tekee ihmisen elämästä hyvän ja kehitys tapahtuu tätä asiaa kasvattamalla. Yhden asian puute johtaa huonoon elämään.

Minulla on tullut vastaan kirjoja, joissa hengellisyys pelastaa, "out of box -ajattelu" pelastaa, sosiaalinen verkostuminen pelastaa... En siis väitä, että olisi aivan väärin lukea näitä kirjoja. Jos esimerkiksi "näin hankit menestystä ja vaikutusvaltaa" ovat niitä asioita, joita tavoittelet, niin silloin tätä käsittelevä itsehoito -opas voi ehkä jopa tarjota ratkaisuja. (Kunhan kirja ei ole vain myynnin vuoksi kirjoitettu. Sitäkin varmasti tapahtuu.) Mutta en usko että on mitään taikaluotia.

Siis, niinpä järkyttävää kuin se minun sanomana onkin, itsehoitokirjoista
1: tavoitteenmuodostus on käsitelty puutteellisesti. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että ihmiset haluavat tiettyjä asioita.
2: Tavoitteen saavutuskeinot on yksinkertaistettuja. Tämä tarkoittaa sitä että odotetaan että se menetelmä joka ehkä toimii joillakin toimisikin kaikilla tai useimmilla.

Toisin sanoen ei voida sanoa että päämääräsuuntautuneisuutta ei olisi. Kirjoissa on mukana teleologisia piirteitä reduktionistisuuden lisäksi. Ilman sitähän olisi niin että olisi vain muutosta muutoksen vuoksi. Päämäärät ovatkin välttämättömiä, jotta osataan suunnata toimintaa ja voidaan ylipäätään sanoa että mitä kohti sitä ollaan kasvamassa ja kehittymissä. Ja reduktiotakin tarvitaan, koska se tarjoaa konkreettisia keinoja joilla voidaan varmistaa että päämäärää kohti ollaan menossa. Ilman välineitä päämäärä on melko saavuttamaton asia. Tarvitaan siis päämäärä ja keino. Ja kirjat antavat aina kyllä molemmat.

Ongelma onkin kohdentamisessa. Niissä on vain "yksi maali ja yksi ase, jolla siihen ammutaan." Analogiani on tarkoituksellisen aggressiivinen.

Sitten aloitan pelleilyn asian tiimoilla. Jos minut tänään nyt pistettäisiin kirjoittamaan itsehoito -opas, vaikka aseella uhaten, mistä sitten lähtisin kehittelemään sitä? Puskasta on helppo huutaa. "Tee itte parempi" on joskus ihan asiallinen kommentti. Voi olla että "maito on hapanta", mutta tosiasiassahan itsekasvua kaipaavat vain ne, jotka ovat elämäänsä jollain tavalla tyytymättömiä.

Mielestäni tähän ongelmaan on olemassa ratkaisua. Tarvitaan jokin tapa valita päämäärä joustavasti yksilöön. Lisäksi tarvitaan itsetuntemusta. Itsetuntemusta voidaan saada ainakin seuraavilla tavoilla:
1: Itsepresentaatioon keskittyminen, eli omien ajatusten ja tunteiden tarkkailu.
2: Sosiaalinen vuorovaikutus, kommunikaatio, eli muilta kysyminen. Tämä on hieman yllättäen tehokas väline esimerkiksi omien tunteiden kartottamiseen.
3: Omaa ajattelua painottavien kysymysten käyttäminen. Esimerkiksi sanalistat tai kysymykset voivat ohjata asioihin, joita ei muuten tulisi mieleen ja tämä laajentaa itsetarkkailun alueita.

Tietenkin jos henkilö on esimerkiksi ujo tai epäsosiaalinen, hän ei voi kysyä muilta, ainakaan aluksi.

Se, mitä näillä keinoilla voitaisiin kartoittaa on ainakin omat vahvuus ja heikkousalueet. Tämä voidaan sovittaa sekä mekaanisiin taitoihin, ajatteluun, sosiaalisiin taitoihin tai vaikkapa pyykkäämiseen. Tässä kohdassa on mietittävä mitkä asiat ovat relevantteja ja mitkä eivät. Tässä on selvää yksilöllisyyttä ; Toisesta on hyvä osata taitoja ja osa pitää niitä itselleen turhina. Sitten tarvitsisi vain valita se, miten suhtautuu vahvuuksiin ja heikkouksiin: Osa haluaa poistaa heikkouksia, kun taas osa haluaa olla ekspertti, joka taas vaatii yleensä kohdentamista. Tällöin heikkouksia on yleensä jossain muualla. Tässä on ehkä minun kyynisyyttä, mutta tosiasia taitaa olla aika lailla tämä. Kaikkea ei voi saada. Mutta jotain voi. Ja olisi kiva, jos se on sitä mitä pitää relevanttina. Tässä kohden on hyvä muistaa että Aristoteles sanoi että jokaisen ihmisen luonnollinen päämäärä on onnellisuus. Tällöin hyvä elämä tulee onnellisuuden kautta. Moni saattaa pitää tätä hyvänä, mutta itse sallisin tilaa myös Nietzscheläiselle ajattelulle, jossa hyvä elämä tulee siitä että tehdään ja kehitytään, mikä taas tarkoittaa verta, hikeä ja kyyneliä. Hyvä elämä sisältää siis pakosti myös onnettomia asioita. Toisin sanoen onnellisuusfiksaatioon ei ole mitään syytä. Vaikka itsehoito -oppaissa se onkin aina "juuri se lähestymisnäkökulma". Toki tämä ei tarkoita että onnellisuus olisi huono maali. Se ei ole vain ainut.

Tässä tarvitaan kuitenkin myös kipupisteiden kartoittamista. Itse olen hämmentänyt ihmisiä kysymällä heiltä seuraavaa kysymystä: "Mainitse kansanryhmä jonka katoaminen ei haittaisi ketään." Tämän jälkeen voi saada selville miten vaikeaa vastaaminen on, ja keitä lopulta valitaan ja miksi.
1: Jos kansanryhmän katoamista vältellään tuhoamiseen viittaamalla, tämä viittaa esimerkiksi tiettyyn, aggressiiviseen tapaan, ajatella. Se kertoo mitä "kansanryhmän katoaminen" tarkoittaa. Tarkemmalla keskustelulla selviää onko "ateistien katoaminen" kaasukammiojonoa, tyhjiin taikomista siten että niitä ei ole koskaan ollut eikä koko aatetta keksitty vai vaikkapa kristityksi kääntymistä. (Kunhan toinen on autuaan tietämätön että mitä ajan takaa. Jos hän tietää että hänellä on vaihtoehtoja, hän todennäköisesti kusettaa. Nimittäin itseään.)
2: Ja ennen kaikkea selviää se, minkä tahon henkilö on toiseuttanut. Tästä esimerkkinä on uskovainen, joka vihaa ateisteja tai evolutionisteja. Hän on tällöin toiseuttanut nämä, he ovat hänelle täysin toinen, erilainen, jotain jota hän itse ei ole. Oikeasti olennainen asia tässä kohden ei ole itse kysymys Jumalan tai evoluution olemassaolosta. Kyse on aina siitä mitä arvoja(ought) henkilö on liittänyt siihen toisen olemassaolokannanottoon (is) väitteeseen, sekä siitä mitä arvoja(ought) hän on liittänyt siihen omaan näkemykseensä (is) jota toinen on jotenkin halveeraamassa.

Tämä tuo vähintään esiin sen, mitä asioita hän pitää tärkeänä. Suoraan kysymällä asiasta ei saa selvää. Siksi esimerkiksi sofia -testissä minua kiinnostaa myös se, kenen ajattelua oma näkemys edusti vähän. Se kertoo minkä edessä hän todennäköisesti on "toinen". Tämän jälkeen olisi mielenkiintoista vain kysyä "miksi". Tämä on hyvä keino, koska sekä sympatiat että vihantunteet kohdistuvat aina jostain syystä johonkin. Ingoraatioon ei sen sijaan välttämättä ole sen kummempaa syytä.

Toinen mikä itseäni kiinnostaa on "kanan päivä" -ilmiöiden selvittäminen. Tässä ideana on se, että aivan kuten Humen kanaesimerkissä kana luuli että isännän kävely tarkoittaa siemeniä, koska siten universumi on aina näyttäytynyt sille, on väärin koska eräs päivä isäntä tuleekin kirveen kanssa. Näin kanan universumi muuttuu. Jokainen ihminen on varmasti muuttunut jollain tavalla. Se, mitä, miten nopeasti ja miksi tämä muutos on koettu ovat mielenkiintoisia asioita, jotka avaavat erilaisia kysymyksiä. Lisäksi tärkeää on se elämäntilanne, eli mekanismi, jolla tämä muutos on tapahtunut. Koska henkilö kertoo asian, se on luultavasti jokin tärkeä. Minä en esimerkiksi kertoisi siitä kuinka joskus luulin jotain minulle turhaa asiaa jostain historian henkilöstä, vaikka tämä virhe korjattiin ja elän sen kanssa.

Itsetuntemuksen ongelma on tietysti se, että siinä on selvillä vasta se, mitä on.
1: Mutta "toiseus" kartoittaa myös arvoja, joita voidaan käyttää apuna kun mietitään mitä halutaan. Että mikä on se "jotain" jota halutaan. Se luultavasti liittyy tärkeinä pitämiin asioihin. Toisaalta kipupisteiden paikat tiedetään, joten jos ne ovat tavoitteen saavuttamisen tiellä, niiden parantaminen luultavasti tarjoaa hedelmällisimmän maperän. Jos ne taas ovat irrelevanteilla alueilla ne voidaan vain hyväksyäkin ja jättää ne silleen. Tiedämmepähän sen että ne ovat siellä. Ei kai sitä rupeakaan välttämättä aina tarvitse tökkiä.
2: Ja "kanan päivä" kartoittaa sitä, miten henkilön tapa muuttaa itseään on. Selvästi hän on muuttunut jotenkin, koska hänellä on jotain näkemyksen tai luulon vaihtumisia elämässään. Se, onko muutos tapahtunut miten, vihjaa siihen miten asiaa voi ainakin kokeilla lähteä lähestymään. Se kertoo siitä onko hän hidas puurtaja, toimimalla, lukemalla vai meditaatiolla asioita muuttava, vai tarvitseeko hän tukiryhmää.

Ei hitto, ehkä niiden itsehoito -oppaiden kirjoittaminen ei sittenkään ole niin helppoa. Voit kokeilla samaa haastetta vaikka itse. Tee itte parempi!

---

Itse asiassa jo se että tämän haasteen vastaaminen voi olla itsensä tuntemiskysymys. Se, minkälaisen itsehoito -oppaan henkilö kirjoittaa kertoo siitä mitä hän haluaa elämästään. Jos korostat menestystä ja vaikutusvaltaa, pidät niistä itse. Tämän pohjalta itse olen paatunut individualisti, josta passiivinen muuttumattomuus ja päämäärättömyys ovat ensisijaiset itsekasvun esteet. Lisäksi on jonkinlainen fiksaatio negatiiiviseen ; Siihen mitä vihaa, mikä on ikävää korostuu sen yleisen "mistä pidät" -asioiden kautta. Arvot saadaan sekä hyvässä että pahassa. Toisten puolesta sanomista pidetään pahana, mikä kertoo kenties siitä että en usko että ymmärrämme toisiamme kovinkaan kattavasti näissä asioissa. Lisäksi itseni tuntien tässä heijastuu jonkinasteinen kusetetuksi tulemisen pelko: Itselle yksi kauheimmista asioista on se, että hyvä myydäänkin valheella ja näin minut saadaan mukaan johonkin valheelliseen tai pahaan asiaan ... Onko tämä nyt sitten haasteeseen vastaaminen potenssissa kaksi?