Kun puolesta on vastaan.

Parodiahorisontti on minusta hauska "puolikäsite". Se kuvaa jotain, jossa ironian ja todenpuhumisen eroa on mahdotonta erottaa toisistaan. Kun enää ei tiedä, vitsaileeko toinen vai onko hän tosissaan, on horisontti ylittynyt. Surrealistina, joka haluaa olla arkielämässään "that funny guy" jolla on outoja tempauksia, olen luonnollisesti elämässäni pyrkinyt ylittämään parodiahorisonttia monellakin tapaa. Huumori ja arjen nyrjäyttäminen viistosti ovat mukavia asioita.

Mutta kuten arvattua, en kannata sitä argumentointimaailmassa. Törmäsin erääseen varsin erikoiseen argumentointiesitykseen, joka selvittää sen että miehen suhde feminismiin on lähes käytännössä väistämättä ajautunut parodiahorisontin yli. Pasi Malmi on kirjoittanut "Kymmenen syytä olla profeministi" -vihkosen.

Sen tarkoitus on määritelty ja se onnistuu siinä erinomaisesti "Tämän kirjoituksen tarkoituksena on esittää perustelut sille, miksi jokaisen miehen kannattaa olla profeministi. Samalla käy myös ilmi se, että jokainen profeministi on samalla myös tahattomasti tai tahallaan antifeministi."

Malmen lähtökohta on siinä, että postmoderni feminismi ei tarkoita mitään mielipidettä tai mielipidejoukkoa.
1: Malmi muistutaa että vaikka moni saattaa yhdistää patriarkaattiteoriaan, jossa ajateltiin että se että naiset ovat olleet kulttuurin vaikutuksesta alistetussa asemassa kauan, on muuttanut kielen kulttuurin ja muut sektorit niin että naisten alistaminen konkretisoituu nyky -yhteiskunnassakin näkyvin, vähemmän näkyvin ja vaikeasti havaittavin seurauksin. Hän muistuttaa että "Feminismin piirissä on esitetty laajamittaista kritiikkiä patriarkaattiteoriaa kohtaan." Eli voit olla feministi ja kannattaa patriarkaattiteoriaa ja feministi joka vastustaa vahvastikin tätä teoriaa.

On valtavan iso liuta erilaisia feminismin piiriin kuuluvia käsityksiä : Tätä kautta ei ole mielekästä puhua feminismistä koska se on sisällöltään hajanaista. Järkeä saadaan katsomalla feminismin sisäisiin suuntauksiin vielä tarkemmalla tasolla, katsomalla yksittäisiä ajatuksia ja mielipiteitä. "Tämän postmodernin ajatuksen seurauksena voidaan päätyä siihen tulokseen, että profeministin on mahdollista poimia feminististen ajatusten kirjosta juuri itselleen sopivat, joita hän (pro) kannattaa. Valittuaan kannattamansa feministiset ajatukset, profeministi määrittyy samalla myös antifeministiksi, koska lähes kaikkia feminismin piirissä esitettyjä ajatuksia on kritisoitu feministien taholta."

Tämän jälkeen herää mielenkiintoinen kysymys. Nimittäin se, että jos paketin voi kerätä, se tarkoittaa sitä että hyvinkin vahvasti ja leimallisesti sovinistisia mielipiteitä kannattava mies voi tehdä aivan saman - hän kykenee valitsemaan feministiset linjaukset, koska jokaista asiaa on kannatettu ja vastustettu. Tästä päästään kysymykseen siitä, mitä koko "profeministi" -sanalla on sitten väliä.

Erikoinen olo tulee viimeistään siinä vaiheessa kun Malmi muistuttaa että jokainen profeministi on antifeministi mutta että "Tämänkaltaista "antifeminismiä" ei kuitenkaan voitane pitää moraalisesti tuomittavana, koska kyseessä on puolen valinta feminismin sisäisissä keskusteluissa ja linjaerimielisyyksissä." Tässä tuntuu korostuvan se, että mielipiteiden sisällöllä ei ole väliä, vaan se, minkälaisen etiketin siihen laittaa päälle. Jokainen sovinisti on hyväksyttävä jos hän nimeää itsensä kriittiseksi antifeministiksi joka ei kiistele siitä onko feminismi hyvä vai huono asia, vaan siitä mitä pitää tehdä.

Käytännön tasolla ajatellen tulee helposti ajateltua että jos ajattelee että tapahtuma tai mielipide on hyvä tai epäeettinen tapahtumana, riippumatta nimilapusta. Erikoisuus tulee siinä jos sovinisti on paha koska käskee naisen kotiin, mutta hyvä jos profeministi kertoo siitä miten naisen kotiin jääminen on perusteltua.

Käteen tästä taitaakin jäädä se, että nykydiskurssissa on kannattavaa peittää sovinistiset mielipiteensä ja esiintyä feministinä. Ja feminismin tila on sellainen että mielipiteitä ei tarvitse muuttaa prosessissa.

Kaiken kaikkiaan profeministin tilasta tulee mieleen A. J. Ayer. Hän ei argumentoinut kysymystä "Jumala on : kyllä vai ei", vaan lähestyi asiaa toisella tavalla. Hän keskittyi siihen onko sanalla "Jumala" mitään konkreettista sisältöä. Hänestä Jumalaa ei voitu verifioida tieteellisesti, koska hän loogisena positivistina vaati tälläistä. Tässä kohden Ayer oli tietysti nykyajasta katsoen liikaa vaativa. Mutta hänen perustelussaan on silti järkeä : Sillä vaikka looginen positivismi on hylätty, silti tieteissä ja filosofiassakin eksaktiutta on arvostettu. Jos jokin voi pitää sisällään mitä tahansa tai olla pitämättä sisällään mitään, on kyseessä jotain niin epäeksaktia että on varsin kyseenalaista "onko sisällä mitään jolla olisi mitään merkitystä". (Eli hieman kuten deismi ja ateismikin ovat ongelmallisia jos ne esitetään "laajassa muodossa".)

Siinä missä tämä innostaa hylkäämään Jumalan mielekkäänä määritelmänä - ja ajautumaan erikoiseen agnostismiin joka ei ole "Jumala on (k/e) = ei tietoa" vaan muotoon "Jumala on? Mikä olikaan kysymys" - saa Malmen profeminismin lähestymistapa lähinnä hihitellen kysymään että miten profeminismi voi mitenkään erota antifeminismistä. Ja jos eroa ei ole, niin mikä olikaan se kysymys?

Taikaluoti mielikuvitushirviötieteisiin.

"Tieteen kuvalehti historia 10/2010" sisälsi artikkelin eräästä myöhäiskeskiajan ilmiöstä. Ihmissusia pelättiin. Takana oli lakimuutos, Lex Talionis, joka oli tehnyt väärän syytöksen tekemisestä tuomittavaa. Tämä laki piti varomattomat kielenkannat kurissa. Uudisajatuksien tulo koettiin ahdistavana, joten tarvittiin jokin keino päästä vääräoppisista kerettiläisistä eroon. Näin vainoista tuli juridisesti mahdollisia. Vaino toki laimeni, mutta kuitenkin jatkui yllättävän pitkään - 1720 -luvulla tapettiin viimeinen ihminen, Simon Wand, ihmissutena.

Mielenkiintoinen asia oli, että teologit kirjoittivat akateemisia tutkielmia näkemyksistään ihmissusista, eikä tätä nähty taikauskoisena. Tämä sopi toki muutenkin ajan henkeen: Sen aikaisissa eläinkirjoissa, bestiaareissa oli sekaisin todellisia ja kuvitteellisia eläinhahmoja. Osittain siksi että tietoa saatiin eksoottisissa maissa kävijöiltä, jotka saattoivat ihan vähän ihan joskus kertoa tarinoita.

Ihmissudeksi muuttuminen oli toistaalta joka kattoi sisään monenlaisia ilmiöitä joista monet ovat nykyäänkin myönnettyjä mielenterveyden häiriöitä. Ne vain väritettiin taustakertomukseltaan. Se, mitä nykyään voitaisiin pitää sarjamurhaajana on aikaisemmin selitetty teologisesti demonisien voimien kanssa leikkimisellä. Taustaselitykset olivat taikauskoisia, mutta kuitenkin muu ilmiömaailma oli konkreettista joten ihmissusista voitiin tavallaan tehdä jonkinlaista järkevää mietintää. (Muutenkin kuin siten että niistä tehdään satujen tutkimusta.) Ei toki niin järkevää kuin keskiaikaiset teologit uskoivat, mutta ei niin järjetöntä kuin modernin nykyaikainen ihminen ensivilkaisemalla huomaa.

Tietenkin kirjoitin ihmissusista vain voidakseni kirjoittaa zombieista.

Aloitan puhumalla jostain joka on vähän samaa kuin raivohulluus on ihmissusille : Zombiet syövät ihmisiä, ja tartuttavat, joten kannibalismia aikaansaava tauti olisi hyvä lähtökohta. "Neurotopia" -blogissa nimittäin kirjoitettiin modernin ajan tieteellisestä julkaisusta : Rudolf ja Antonovicsin tutkimus "Disease transmission by cannibalism: rare event or common occurrence?" vuodelta 2007. Tutkielman aiheena oli epidemologinen laskelma joka tehtiin sairaudella, joka alkaa ihmissyönnistä ja aikaansaa lisää ihmissyöntiä : Jos ruumis syödään useiden ihmisten toimesta usea tietysti sairastuu yhdestä ruumiista. Ja zombieiden lisääntyessä kasvaa tietysti myös sen todennäköisyys että saaliskin on sairas.

Epidemia alkaisi oloissa jossa joku todennäköisesti söisi ihmistä, eli nälkäänsä tai hulluuteen, ja tämän jälkeen se leviäisi. Huomattiin että tämänlainen skenaario ei tilastollisesti katsoen päädy tuhoamaan koko normaalejen ihmisten populaatiota : Jos tälläinen tauti iskisi, se voisi olla pelottavaa. Jäljelle jää aina terveitä ihmisiä. Näin käy, käytetäänkö yksittäisen metsästävän kannibaalin vai yhdessä tehdyn rituaalisen syönnin malleja.

Neurotopia vitsaili eteenpäin aiheesta, suuri osa kirjoituksesta käsitteli sitä miten laskelmaa voidaan käyttää tarinankerronnallisesti : Löydös voidaan soveltaa zombietarinaan jonka tapahtumat eivät rikkoisi tuossa tutkimuksessa löydettyä yhteyttä. - Joka lisää abstraktiokerrointa aika suureksi, koska laskelmien tauti oli kuvitteellinen, ainoastaan tämän hetken epidemologian "normina" olevan kaavan ominaisuuksien skenaario -omaista tutkintaa.
1: Tämä käsitelty tutkimus tietysti eroaa aika paljon siitä zombieversiosta joka on elokuvista tuttu. Siinähän Zombieksi muututaan kuoleman jälkeen, ja tartunta on usein rabieksen tapaan pureman kautta leviävä eikä kuru -taudin mukainen tauti kuten tässä skenaariossa. Tätä kautta tutkimus ei edelleenkään selitä sitä miten elokuvien zombieapocalypsestä yleensä selviää joitakin ihmisiä, sankari ja sankaritar.

Pääasia on kuitenkin siinä, että kyseessä oli kuvitteellinen tauti. Epidemian kaavat tunnetaan, joten niiden kautta voidaan tehdä laskelmia sellaisistakin tapauksista joita ei ole varsinaisesti olemassa. Rationalismin perinteessä oli varsin tavallista että "asiat ratkottiin sohvalta", ja empiria vaatii käsien likaamista.

Se, mikä tästä olisi hyvä huomata, on se että jollain tavalla järkeviä juttuja voidaan tehdä vaikkapa ihmissusista ja zombieista, kunhan kaavat ovat oikeita. Mutta siitä että tämä järkevä juttu on mahdollista, ei kuitenkaan ole vielä mikään syy lähteä valmistamaan isoa kasaa hopeisia luoteja. Epidemologiset esiselvitykset voivat olla joskus aivan oikeasti tärkeitä. Ja tarinatkin voivat olla älykkäitä, mutta tärkeää on miettiä ovatko ne myös maailmassa konkreettisesti toimivia.

Pieni huomio askartelusta.

Viikonloppuna kävimme hieman isommalla porukalla "Heurekassa", Tikkurilassa. Mukana oli muun muassa puolison sukulaisia, eikä muita. Tämähän on paikkana kenties aikuisille hieman lapsekas, mutta nuoremmat näyttivät pitävän.

Siellä oli kopio DNA:n rautalankamallista. Se oli matkitusti sellainen jonka Francis Crick ja James Watson aikanaan rakentelivat. Hehän saivat DNA:n rakenteen keksimisestä Nobelin palkinnonkin. Kuitenkin rautalanka on vain malli ; Tieteellinen työ oli kaavoissa ja empiriassa eikä siinä että he rakensivat yhteen kasan metallia. Teoksella on kuitenkin vahva ikoniarvo - jopa kopiona. Sitä vain pitää jotenkin erityisen tärkeänä -onhan siinä Nobelin palkinto kiinni ja kaikkea- kunnes huomaa että se ei ole.

Rautalankamalli näytti minulle kuitenkin sitä, että ihmisen on hyvä joskus vähän väkertää. Jopa terävimmät aivot puuhastetelevat ja rakentelevat. Kenties juuri tämä puuhastelu osaltaan pitää työvirettä yllä.

Ehkä se rautalankaviritelmä on sittenkin tärkeä.

Kenen lauluja laulan? Kenen tahtiin marssin?

Olen aina kirjoitellut satalukujen yhteydessä nimen omaan blogaamisesta. Tämä, 1400 tekstiryväs, ei ole tässä kohden poikkeus. Usein olen jollain tavalla korostanut tekstin muotoa : Milloin olen kuvannut blogaamista kirjeenä, ja milloin kolumneina. Tämäkään ei ole poikkeus.

Tällä kertaa avain jutun ymmärtämiseen tulee siitä, että kirjoituksissani usein selitän asioita auki oman elämäni kautta. Tällöin argumentaatio jota joku filosofi on jossain traditiossa esittänyt sävyttyy "minun näköiseksi". Tätä kautta tekstille tulee tietynlainen vaikutelma. Näin ollen tekstini ovat eräällä tavalla sovellettavissa lyyriseksi. Tämä voi tuntua uskomattoman kaukaa haetulta koska lyriikkahan liitetään helposti nimen omaan ja leimallisesti lauluihin. Kuitenkin kyseinen perinne alkoi sanataiteesta, jota sitten alettiin kirjoittamaan muistiin. Lyriikka onkin laajemmin katsoen kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. - Tämän blogin ollessa kyseessä toivon että "lisäksi", mutta en kiellä "sijaan" tilaakaan..

Toki blogiteksti taipuu vaikeasti runoksi. Paitsi joskus jolloin se on juuri sellainen. Ja usein teksti on sen verran pitkää että sitä on vaikeaa yhdistää runoon. Kuitenkin runot voivat olla hyvinkin pitkiä. Ja postmodernin runouden aikana myös muoto on vapaata - lyriikka voi olla lyriikkaa vaikka ei olisi riimin häntääkään.

Huvin vuoksi ajattelin lähestyä blogaamista olemassaolevien laululyriikoiden kautta. Sellaisten jotka jotenkin olennaiseti tiivistäisivät tunnelmani blogikirjoitusten tekemisestä. Tällöin lyriikka paljastaisi kirjoittamisesta toisiakin puolia. Jolloin oltaisiin lähempänä niitä blogaustekstejä joissa olen esimerkiksi selittänyt blogaamiseni subjektiivisesti valitsemiani ihanteita ja sitä miltä aikaansaannosten määrien tuijottelu oikein tuntuu.

Löysin kaksi kappaletta, joista mielestäni molempia tarvitaan jotta kokonaisuudesta tulisi oikein ymmärretty. Molemmissa käsitellään parisuhteesta luopumista, jossa toinen osapuoli on jollain tavalla kenkku. Mutta niiden kautta voidaan saada olennaisia kohtia myös blogaamiseen, eli tunnelmat siirtyvät aivan toiseen aiheeseen.

Ensimmäinen on Townes van Zandtin melankolinen "Tower song". Ja toinen on Jenni Vartiaisen kenkun humoristinen "Nettiin".

Townes van Zandtin maailmassa sanomatta jääneet asiat kielivät pelosta ja raskaudesta. "So close and yet so far away. / And all the things I'd hoped to say. / Will have to go unsaid today. / Perhaps until tomorrow. / Your fears have built a wall between / our lives and all what loving means. / Will have to go unfelt it seems / and that leaves only sorrow. You built your tower strong and tall. / Can't you see, it's got to fall someday." Tämä kohta kertoo siitä miten sanomattomat asiat ovat läsnä ja voivat olla raskaita kantaa : Pelko pitää hiljaisena, mutta vaikenemisen tornit tulevat sortumaan. Omalta osaltani sanomattimia ja kirjoittamattomia blogauksia on ollut aikamoinen määrä, ja vähenemisestä huolimatta sanomattomuutta tuntuu olevan jäljellä.

Vartiaista tarvitaan koska se tuo mukanaan julkisen mielipiteenkertomisen mukana tuomat haittapuolet: "Koko maailma mua katselee. / Kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista. / Sinä munapää et voi ymmärtää! / Ihmiset hauraita, vaikka haureita. / Tietyt asiat on hyvä pitää itsellään. / Pienessä piirissä ei jutut leviä. / Kaupan kassalla myyjä tuijottaa. / Onko nähnyt hän jo jotain enemmän?" Sanotut asiat luovat uudenlaista vääntöä sosiaalisessa maailmassa. Tämä on tietysti syy sille, miksi kaikki Townesin maailmassa olevat pelot eivät ole järjettömiä.

Mitäpä tähän jännitteeseen enää mitään lisäämään. Lyhyestä virsi.

Onnelan "Parasta Ennen" -päiväykset.

Hikinewseissä on huumorikirjoitus jonka kirjoittajaksi on nimetty Diocletianus. Se paridioi Asmo Maanselän lausuntoja, siirtää ne vain kontekstissa sellaisenaan toiselle ajalle. Parodian varaan saa rakennettua näin jopa argumentaatiota, koska perinteisen argumentoinnin perussääntö on, että argumentin rakenne on yhtä hyvä jos premissitkin ovat yhtä hyvät. Ajassa siirtäminen nollaa hegemoniat, "kulttuurin itsestäänselvyydet". Kun Roomalainen on huolissaan vähemmistönä olevien kristittyjen muutospyrinnöistä joissa vähemmistön arvoista yritetään provokatiivisesti tehdä enemmistön arvoja ja esittää että "Provokaatioiden sijasta marginaalin tulisi kunnioittaa enemmistön arvoja ja pitäisi ymmärtää jättää roomalainen valtakulttuuri rauhaan. Marginaali ei saa tuhota perinteistä roomalaista avioliittoa, uskontoa, seremonioita, hymnejä tai jumalillemme omistettuja juhlia, vaan meillä on tehtävänä säilyttää uskonnollisperusteinen perinne sekä instituutiot elinvoimaisena tuleville sukupolville." alkaa vähän väkisinkin hihityttämään.

Tämä juttu tuo esiin uuden piirteen konservatiivisuudessa. Useinhan ajatellaan että vasemmistolainen ajattelutapa katsoo keskittyneesti utopiaa, unelmamaailmaa, ja hakee tätä kautta jonkinlaista vallankumousta jotta tämä unelmamaailma saavutettaisiin. Konservatiivisuus taas nähdään konkreettisempana, miltei "immanenttina" : Se on sitä mieltä että nyky -yhteiskunta menestyy joten muuttaminen ei ole välttämättä viisasta. On paljon menetettävää, joten "ei kannata korjata jotain joka ei ole rikki".

Konservatiiveilla on kuitenkin usein ihanne. Se on unelmayhteiskunta, jonka he katsovat toteutuvan tässä maailmassa juuri nyt. Joskus konservatiivisuudeksi nimittyminen tarkoittaakin utooppista ajattelua joka kohdistuu menneisyyteen. Tällöin haikaillaan menneisiin aikoihin ja halutaan ne takaisin. Tätä kutsutaan usein suojeluksi, mutta takana on samanlainen ajatus vallankumouksesta kuin vasemmistolaisessa ajattelussakin on keskitytty. Näin ollen ihannevaltiot voitaisiin nähdä helposti "futuristisina utopioina" ja "nostalgisina utopioina".

Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Konservatiivit ajattelevat maailmaa helposti kulttuurievolutiivisena ketjuna, jossa huonot yhteiskunnat eivät menesty, eivätkä kukoista. Tätä kautta se ei välttämättä haikaile menneisyyteen vaan korostaa nykyisen järjestelmän hyvyyttä. Se ei hae uudistusta tai vallankumousta, vaan haluaa ylläpitää nykytilaa.

Tämäkään ei ole ideologioista vapaata : Kuitenkin voidakseen sanoa että "jokin toimii" täytyy ensin määritellä mitä "toimiminen" ylipäätään tarkoittaa. Esimerkiksi Roomalainen yhteiskunta oli aikanaan kovasti toimiva. Sen infrastruktuuri rakentui orjatyövoimalle ja sotilaalliselle toiminnalle. Tätä kautta kristilliset arvot itse asiassa iskivät suoraan kulttuurin "toimivuuden" ytimeen. Kuitenkaan maailma ei romahtanut rooman myötä.

Ensisilmäyksellä tämä tietysti tuntuu siltä että koko konservatiivisuus on jotenkin typerää. Mutta asiaan saa uusia kierroksia kun asiaa katsoo tieteen kehityshistorian kautta. Kun ideaali korvataan teorialla, huomataan että puhutaan teoreettisesta yleistyksestä.

Nimittäin kun tieteenteon historiaa katsoo, on varsin tavallista törmätä siihen miten joku vääräleuka naureskelee sitä, miten typeriä asioita ennen on uskottu. Esimerkiksi tieteentekijät ovat uskoneet flogistoniin. Ja uskoneet että muuttolinnut menevät talven ajaksi lampien mutaan. Nämä näyttävät hassuilta. Mutta niillä on aikanaan ollut tärkeä rooli. Tieteen kehitys saa sen näyttämään naurettavalta.

Naurettavuus johtuu samasta syystä, mistä roomalaisen lausuntoon tulee hauskuutta.

Konservatiiivisuus näyttäytyy normitieteen tekemisenä. Uusi paradigma ja uusien parempien teorioiden hakeminen taas on utopialähtöistä ajattelua. Molemmilla on selvästi arvoa : Mikä tahansa teoria ei ole hyvä vain siksi että se on uusi. Normitiede ikään kuin asettaa rajan jota parempia uuden paradigman olisi oltava.

On ehkä mielenkiintoista miettiä sitäkin miten normitiedettä tehdessä on taustateoria aivan yhtä paljon kuin uudet ja nousevat paradigmatkin ovat teorioita. Ja nousevasta paradigmasta rakentuu uusi normaalitieteen vaihe. Vallankumouksellisesta ja mielikuvituksellisesta tulee normi.

Eli konservatiivitkin pitävät sisällään teorioita. He joutuvat esimerkiksi miettimään vielä sitäkin, että kun tärkeänä pidettyyn toimivuuteen on päästy, on mukana myls elementit ovat johtaneet tähän toimivuuteen. Tässä kohden on pakko ajatella syy-seuraussuhteita. Tätä kautta toimivuuden taakse syntyy ideologia, joka on toki luonteeltaan helposti piilevä. Ja näyttää roomalaisessa maailmassa kovin erilaiselta kuin nyky -yhteiskunnassa.

Konservatiivisuuden ideologista sisältöä on vain vaikeaa huomata, koska sen ideologia sisältää hegemonioita, vallitsevia itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita joiden kyseenalaistamisen miettiminenkin on helposti mahdotonta. Vakiinnuttamisprosessissa mielikuvituksellinen on tavallaan muuttunut mielikuvituksettomaksi.

Itse uskon että sekä utopia että säilyttäminen ovat ehdottomasti tärkeitä asioita. Se on sama kuin jos on tehdas, on hyvä miettiä milloin kannattaa investoida uusiin laitteisiin ja milloin ei. Se, että kone toimii ei välttämättä tarkoita että sitä ei olisi taloudellisesti kannattavaa vaihtaa. Mutta joskus vanha kone on ehdottomasti parempi vaikkapa huoltaa tai pitää sellaisenaan käytössä.

Pulsun euro ja "tiedostaminen."

Paholaisen Asianajaja -blogissa ilmestyi kommentoimaan "noora", jolla on asiaa. Hän nostaa esiin vähemmistöjen osan. "Minun puolestani homot saavat tehdä ihan mitä lystäävät mutta ei kai minun tarvi heistä erityisesti tiedostua tms. En minua kiinnosta tiedostaa esim. taekwondon harrastajia."

Nyky -yhteiskunnassa vallitsevassa näkemyksessä vähemmistöjä pidetään tärkeänä. Intellektuellit ovat lukeneet "vasemmistolaista viisautta" ; Vasemmiston synty on Marxilaisessa kommunismissa, joka keskittyi köyhien oikeuksiin. Kun työstä ja investoiduista laitteistoista on menty muihin aiheisiin, on köyhän korvannut vähemmistö. Monet älyköt, kuten Foucault, edusti itsekin homoseksualista vähemmistöä. (Tätä kautta valtapeli ikään kuin vahingossa muuttuu pahuudenteon synonyymiksi.) Tätä kautta yleinen tila näyttäytyy normina, ja sorretut ovat tätä kautta luontevasti vähemmistöjä.

Case -esimerkki tiedottamisesta ja pakkotiedostumisesta:

Yleisesti ottaen tämänlainen ajattelutapa liittyy myös tiedottamiseen. Tämä näkyy katukuvassakin. Esimerkiksi minun aivan normaalina työmatkalla kohtaan esimerkiksi feissareita, jotka pyytävät apua - eli rahaa - ties mihin : ihmisoikeuksiin kaukana, köyhäinapuun lähellä, ilmaston pelastamiseen, kodittomien koirien auttamiseen, mummojen yksinäisyyteen lähtien ... aina Jeesuksesta kertomiseen ulkomailla.

Ja osa haluaa vain debattia ja aikaa: Esimerkiksi erilaiset uskovaiset haluaa minun kommentoivan jotain Jeesuksesta tai HareKrishnasta ja käyvän heidän ideologiakeskuksessaan.

Lisäksi erilaisia vetoomuksia on aina silloin tällöin. Nimeä laitetaan jotta jonkun poliittinen ura lähtisi liikkeelle, jotta jokin lakialoite otettaisiin esille - tai jotta hikipedia saataisiin pois internetistä. Internetissä on tietysti sama, joskin isommalla ja sekavammalla volyymillä.

Eikä siinä vielä kaikki : Bonuksena minulla täytyy olla mielipiteitä ties mistä asiasta. Esimerkiksi eräs vapaa -ajattelija -aktivisti oli miltei loukkaantunut kun minulta ei tullut mitään kannanottoa Israelin jupakasta, jossa he ampuivat avustuslaivaa. En ollut edes kuullut koko jutusta, mutta minulta pumpattiin alle viiden minuutin lähteettömällä -ja luultavasti ideologisesti värittyneellä- selostuksella mielipidettä asiasta. Ei tullut mielipidettä. Muutoin minun täytyy tietysti tiedostua vaikkapa maahanmuuttokriitikoiden mielipiteistä.

Kaiken kukkuraksi ties ketkä pseudotieteilijät ajavat minut reagoimaan lääketieteeseen ja vaihtoehtohoitoihin. Ja vaativat perusteluja. Samoin minun täytyisi selvittää onko evoluutioteorian suosion takana kansainvälinen hyvin kätketty tutkijoiden salaliitto ja kreationismi supertiedettä jonka kannattajat vain älyn ja Jeesuksen mahdissa ylittävät kyvyissään kaikki muut maailman tiedemiehet, sellaiset jotka ovat huipulla ja jotka ovat erimielisiä.

Minulta vaaditaan huomiota, rahaa ja kannanottoja Jumalan olemassaolosta mummojen varpaankynsien leikkuuseen, sekä siihen pitääkö minut ajaa pois internetistä. (Eikä tässä listassa ole mitään vitsikästä.)

Kaiken kaikkiaan olen myös informoitu ties mistä. Jokainen kannanottaja nimittäin pyrkii myös informoimaan, vaikuttamaan siihen minkä vastauksen saa. Minulta siis odotetaan ja halutaan mielipiteen lisäksi myös tiettyä mielipidettä, ja erimielisyyden tapauksessa minun tulisi keskustella jotta voisin "kääntyä".

On vähemmistöjä joita en ole tiennyt olemassakaan ja minun täytyisi spontaanisti päättää mitä niistä tuen. Asiaan lisäävät vääntöä vaikeat asiat, kuten romanikerjäläiset joille annettu euro voi olla vaikka mafian 80 senttiä. Tai sitten ei.

Tämä on itse asiassa määränsä vuoksi häiritsevää. Ihminen ei ehdi kunnolla tutustumaan näihin aiheisiin. Tämä johtaa keskustelun polarisoitumiseen. Aktiiviset toimijat saavat ääntä, kun taas normitoimijat jäävät pimentoon. Näin ollen esimerkiksi kristinuskossa valtaosa kristityistä on hiljaista massaa. Ja kuulemme ja näemme muutaman prosentin kristityistä, fundamentalistit. Näin keskustelukenttä värittyy. Samoin homoseksuaalit tiivistyvät helposti paraateissa kulkeviin ja erottuvaa pukeutumista käyttäviin nahkahomoihin, eikä tajuta että se avulias kotikaupan kassa voi olla "täys homppeli, takatuuppari ja suklaajunan kuski".
1: Tästä seuraa epäsymmetria. Uskonto "tiivistyy" fundamentalisteihin, ateismi vapaa -ajattelijaänkyröihin, maahanmuuttokriittisyys natseihin, tasa -arvokeskustelu telaketjufeministeihin, eläinten oikeuksien puolustaminen turkistarhaiskuihin, islaminusko terrorismiin...
___1.1: Nämä ovat vähemmistöjä harmaassa isossa massassa. Ja sitten toisaalta näihin kohdentaminen ei ole väärin, koska näille annetaan yllättävän paljon sananvaltaa ja äänitilaa mediassa. Näin vähemmistö tavallaan muuttuu enemmistöksi. Vähemmistöinen aktivismi edustaakin koko keskustelukenttää.

Tiedottaminen ei näin ollen lähennä totuuteen: Se ei lisää harmaasävyjä ja tee asioista mutkikkaita. Sen sijaan se tarjoaa välineet mustavalkoistamiseen, jossa pikaisesti tuomitaan kompleksinen ilmiö juuri tiettyyn lokeroon. Muunlainen mielipiteenmuodostus on itse asiassa yllättävän vaikeaa.

Tiedostaminen ~ aikamme leimallisin merkki.

Meiltä vaaditaan tätä kaikista eniten. Jos nykyajasta pitäisi etsiä yksi hegemonia, jota vastaan ei käydä, se on suunnilleen tämä : Tiedostuminen on aina tärkeää. Kaikki asiat on kohdattava ja kommentoitava. Jos sanot "ei kiinnosta", edustat massan junttaa Junttaa jota edustaa aina "vastapooli".
1: Esimerkiksi kreationistit näkevät että tiedemaailma on suuri itseriittoinen ja evoluutikko korostaa uskovaisten populistista aktivismia joka perustuu pelkkään aktivisti-kaduntallaajien määrään.
2: Maahanmuuttokriitikot korostavat kaikenkattavaa intelligentsian ylivaltaa ja maahanmuuttomyönteiset syyttävät kriitikoita populismista..

Se, mikä näkyy ei ole yleinen mielipide vaan aktiivistien mielipiteet.

Se, mikä tässä huomataan on kuitenkin Näkyvyyttä, ei Olevuutta. Voinen tähän lainata "nooraa" : "Minua vain hieman epäilyttää motiivin aitous, jos ei-homo on erityisen kiinnostunut homojen oikeuksista. Samat ihmiset harvoin kuitenkaan ovat kiinnostuneita esim. vammaisten esteettömästä kaupunkiympäristöstä. No se ei olekaan kovin mediaseksikästä tiedostavuutta."

Näin ollen vähemmistöt päätyvätkin usein syyttämään toisia vähemmistöjä siitä että nämä yrittävät muuttaa yhteisön arvot sen sijaan että mukautuisivat niihin. Mutta silti tehdä itse samoin ja toimia aktiivisesti poliittisena vaikuttajana niissä omissa vähemmistömielipiteissä.

Kuitenkin paradoksaalisesti demokratia on tausta -ajatuksissaan juuri enemmistön valtaa. Nykyisin vähemmistöt kuitenkin saavat paljon aikaan koska he ovat innokkaita. Tavallaan tämäkään ei ole demokratian vastaista, koska tässä asian tärkeys korostuu: Jos jokin lakimuutos merkitsee muutamalle paljon ja valtaosalle sillä ei ole mitään väliä, on ihan demokraattista että tämä laki muutetaan. Se kenties auttaa vain vähemmistöä mutta ei kuitenkaan haittaa enemmistöä, joten utilitaristisesti katsoen muutos on hyvä.
1: Eli innostuksen kautta pelkkä kannattajamassa korvataan hienovireisemmällä ja mutkikkaammalla ja vaikeammin tajuttavalla utiliteetilla. Aktiivisuus kannattaa, mikä on hyvä asia ja kehottaa ihmiset tekemään jotain : Yksilön toimilla on merkitys. Varjopuolena tässä on tietysti se että myös aktivismi kannattaa.

Aktivismi kuitenkin myös vääristää ihmisten "saaman otoksen maailmasta". Tätä kautta he tekevät päätelmiä sellaisen informaation kautta, joka ei perustu satunnaisesti arvottuihin otoksiin. Arkikokemus päätyykin siksi helposti polarisoitumaan. Syntyy jopa leirejä, joissa jaetaan tietyt mielipiteet : Syntyy rypäytymistä, jossa ihmiset kokoavat samankaltaiset mielipiteet ja nivovat ne ajattelutavalla "kun tuo on kanssani samaa mieltä asiasta A ja B ja hän on samaa mieltä asiasta C, olen minäkin mieltä C". Ihmisillä ei ole satunnaisia mielipiteitä, eikä mielipiteitä yhdistä mikään hienostuneempi taustateoria. Toiset vähemmistöt muuttuvat näin eriarvoiseksi kuin toiset.

"Autettavan" rooli ja "Vastustajan" rooli valikoidaan omaa egoa varten.

Tosin mukana on vielä vahvempi asia. Vähemmistöjä ei kovinkaan usein palvonnasta huolimatta pidetä samanarvoisina. Heihin kohdistetaan sääliä. Tästä saa hyvin kuvaavan esimerkin "nooralta" "vammaisryhmä oli pitänyt ihan hupimielellä taidenäyttelyn, jossa oli heidän maalauksiaan. Kukaan heistä ei ollut kummoinen maalaaja, mutta tärkeintä heille olikin yhdessä tekemisen into, ei taito tai menestys. Ko. vammainen oli hyvin hämmentynyt siitä, että kaikki ns. normaalit olivat kuitenkin koko ajan ylistäneet hurmoshenkisesti heidän maalauksiaan, vaikka he tiesivät, että kyse ei ole mistään mestaritaiteesta. Vammaisesta oli tuntunut aika...no vammaiselta." Vammaisten pilkkaamisesta tulee tavallaan tabu, koska he ovat vähemmistö. Samalla heitä ei kohdella kuin he olisivat tavallisia ihmisiä - mikä voi tuntua heistä hyvinkin loukkaavalta.

Tässä tulee mieleen vahvasti Sami Vesannon lausunto kasvissyöjistä. Hän oli päätynyt siihen tulokseen että he tarvitsivat lihansyöjiä, koska muutoin he eivät voisi kokea olevansa parempia ihmisiä. Ihminen päätyy tämän vuoksi helposti auttamaan jotta voisi olla statukseltaan ns. "hyvä ihminen". Tämä tarkoittaa sitä että toiseuden olisi jatkuttava, jotta autettavaan voidaan jatkossakin kohdistaa sääliä. Sääliä joka puhdistaa ihmisen.

Itse olenkin päätynyt siihen että ignoroin valtaosan asioista. Toki tästä blogista voisi saada kuvan että touhotan nenineni paikkoihin joihin sitä ei kannattaisi työntää. Aihevalikoima on sillisalaattia eikä teemallista. Syynä on se, että en jaksa klusteroitua monomaanisen leimallisesti tiettyyn aiheeseen ja määrittyä tiettyyn klusteriin.

Kuinka voin heittää omat ensimmäiset euroni?

Minunlaiselle ihmiselle, joka haluaa aidosti tietää, informaatiotulva korostaa sitä, miten vaikeaa kaikki on. Sille joka haluaa vain tukea omaa kuortaan, kyseessä on paratiisi jossa on kaikenlaista ja ainut mitä tekee on seuloo erimieliset pois ja jäljelle jää se, mikä tukee omia ennakkoluuloja ja auttaa rakentamaan oman vähemmistön rahallista/ideologiallista ... kerjäyspakettia. Mutta minut tämä kaikki tekee minut hulluksi (joka on täysjärkisen ainut fiksu temppu hullussa maailmassa.)

Tämä ei tarkoita että en auttaisi mitään toimijoita.

Paikoin avustustoimintani on vain outoa. Esimerkiksi viime viikolla eräs pulsu sammui keskelle Helsingin Kamppia. Kävin katselemassa että hän hengittelee, ja laitoin kylkiasentoon että juttu sujuu sammuksissa_mutta_elossa -vaihteella seuraavaankin päivään. Kun pyysin paikallista hyväntekeväisyysfeissaria vähän katsomaan perään, hän selitti että "en mä oo mikään vartija" ja selitti miten "en muutenkaan voi kun oon töissä".
1: Katsominen ei montaa sekuntia vie - oma toimituksenikin kesti varsin lyhyen aikaa. Olen tässä suhteessa mieluummin veljeni vartija ja edustan tätä anarkistien vihaamaa ammattiryhmää - koska se liittyy noin vahvasti siihen että tekee oikein.

Annan esimerkiksi rahaa Mustalle Teräsmiehelle. Koska hän ei teeskentele mitään heikkoa ja säälittävää autettavaa, raha on ikään kuin palkka siitä että hän jaksaa värittää Helsingin Kamppia.

Ja sitten tapahtuu sellaista, kuin viime perjantaina. Eräs pultsari pyysi minulta kahta euroa. Päädyin antamaan sen rehellisyyden vuoksi : Hän esiintyi rehdisti, eikä esittänyt säälittävää autettavaa. Sanoi, että "jallupulloon menee". Mikä tuollaisessa muka voisi olla "Tottahan toki kun noin tärkeeseen asiaan menee." Sain kiitokseksi mörinää jossa toivotettiin että saisin "paljon pillua".

Epätiedotus.

Luulen että tiedotustulvan vuoksi valtaosa avustuksista menee eteenpäin vähemmällä ja epämääräisemmällä informaationkäsittelyllä kun tuo pulsun parieuroinen. Silti en usko että tämä informaatiotulva ja tiedottaminen ja tiedostamisen tärkeyden korostaminen vähenee : Sillä tiedostuminen on vain ihanne joka ei toteudu käytännön tasolla.

Kun äänenkantajat ovat valtapelissä mukana, heillä on arvovaltaa josta ei tietysti ole kiva päästää irti. Siksi kukaan heistä ei kannusta omia joukkojaan hiljaisuuteen. Äänekkyys ja häiriö on jotain joka voidaan hyväksyä jos ja vain jos sen harjoittamisesta voidaan syyttää vastapuolta. Hiljaiseksi ryhtyminen tarkoittaa samaa kuin tappio ja häviö omille asioille : Hiljainen ei edes jää jalkoihin, koska näkymätöntä ei ole olemassa. Tästä suosta voi nousta vain korottamalla ääntä ja vaatimalla tiedostumista omista asioista.

Kortit pois : Tanssi yli hautojen.

YLE uutisoi juutalaisen keskitysleiriltä selvinneen ja hänen lastensa ja lastenlastensa kanssa tehneestä projektissa. Siinä tanssitaan "I Will Survive" -hitin tahtiin Auschwitzin ja Dachaun leireillä sekä juutalaisghetossa. Tämä sai melko paljon reagointeja. Esimerkiksi eräs ystäväni paheksui tätä videota voimakkaasti : Hän vertasi sitä hautausmaalla tanssimiseen jota hän pitää epähienona. Minun mielestäni teko oli kuitenkin varsin kaunis, siinä iloitaan vaikeuksista selviämisestä. Se, että moni on kuollut matkan varrella ei tarkoita sitä että tämä halventaisi heitä : Sehän vain korostaa sitä miten onnekas tämä selvinnyt on. Onnekkuus on aihe iloitsemiseen. Samalla voidaan riehakkaasti näyttää pitkää nenää natseille, jotka olivat keskitysleirien aikana kovaa poikaa, mutta jotka nyt ovat häpeäleimattu vahvemmin kuin suunnilleen kukaan koskaan.
1: Kyyninen optimisti ei voi olla näkemättä tässä vaikeudet voittavaa iloa. Muut ovat kuolleita, joka tekee maailmasta ruman ja iloitsemisesta vaikean. Monet ovatkin masentuneet ja holokaustista selvinneille kauheudet ovat seuranneet mukana. He ovat tavallaan jääneet rypemään menneisyyteen kykenemättä päästämään siitä irti. Siksi tanssiminen voi olla hyvinkin onnellisuuden- ja voimannäyte, joka korostaa sitä että natsit eivät voittaneet pätlkän vertaan - he eivät onnistuneet edes viemään elämäniloa.

Tämä projekti toi mieleen toisenkin dekonstruktion, jossa rienaavalta vaikuttava asia paljastuukin joksikin aivan muuksi.

Tämä on vanha suomalainen ikivihreä - siis aikansa suosittu kappale ennen kuin sana "hitti" korvasi sen. Kappale on Tapio Rautavaaran "Korttipakka". Sen sanat löytyvät internetistä. Siinähän sotilas joka pelaa korttia kirkossa paljastuukin joksikin aivan muuksi. Sotaoikeudessa sotilas selittää, miten hän löytää kortteihin teologisia yhteyksiä, kuten "Kun näen kolmosen, ajattelen Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä"

Sotilas paljastuukin tätä kautta kristilliseksi. Vaikka kortinpeluu olikin yleisesti katsoen sota -aikana tulkittu rahvanomaiseksi huviksi joka maistui vahvasti synniltä. Jos pelasit kirkossa korttia, se olisi suunnilleen sama kuin jos pelaisi nykykirkossa "hevonpaskabingoa". Tosin aikaisemmin jumalanpilkkaan suhtauduttiin tuohon aikaan paljon vakavammin kuin nykymaailmassa.

Sekä tanssi haudoilla että kortinpeluu ovat tätä kautta rienaavia symboleja. Kuitenkin niiden tekeminen ei välttämättä tarkoita sitä että rienaisi. Niissä voi olla kaunis sisältö.

Hailo Hi and Louhai Lou.

Yllä olevat nimet ovat itsepuolustuspiireissä olevan vitsin mestareiden nimiä. Niitä pidetään vitsissä itsepuolustuksen alkuperäisten keksijöiden nimenä.

Takana on yksinkertaisesti se, että itsepuolustuslajit perustuvat siihen että kamppaillaan intuitionmukaisesti. (Tämä erottaa sen huomattavasti esimerkiksi kaksintaistelutyyppisistä tilanteista.) Kun ihmistä lyö, tämä laittaa kädet tähän eteen suojaksi automaattisesti. Tätä kautta jos lyö samaan paikkaan, on toisella jo kädet edessä valmiina. Kun tässä vielä "torjuja" vielä usein jähmettyy, ei pitkä sarjaaminen samaan paikkaan ole järkevää. Toisen kädet suojaavat hyvin vaikka ei liikkuisikaan.

Siksi pitää aloittaa joko ylhäältä tai alhaalta ja tämän jälkeen vaihtaa. Kun ihminen torjuu ylös, hän samalla pakosti avaa alhaalta suojauksensa. "Useimmiten on vaikea suojata samalla sekä munia että päätä."

"Paskat Genrekirjoittajat".

Eräs tuntemani teologi on lukenut miljoonien muiden tapaa Dan Brownin tuotantoa. Hänen kommenttinsa esimerkiksi "Da Vinci -koodista" oli typerryttävä yllätys siitä miten kirjassa ei ollut mitään omintakeisuutta : Kirja lähinnä teki kokoelman aiheesta tehdyistä salaliittohömpötyksistä, ja sitoi tarinaan höysteeksi muutaman kioskin pulmapähkinän tasoisen ongelman ja löyhän juonen. Hänen kommenttinsa oli että Brown on "Genrekirjailija. Paska genrekirjailija."

Kuitenkin eräällä tavalla Brown osuu kultasuoneen juuri tämän vuoksi. Se, mitä hän kutsuu kliseeksi on toiselle "klassikko". Samassa seurueessa ollut homeopaatikko innostui koska kyseessä olivat "ikuiset totuudet". Toki hänkin myönsi että "Da Vinci -koodi" on seikkailukirja eikä tiedekirja, mutta että kirjassa olevat asiat ovat silti totta. Hänestä Brown oli siis vain tehnyt taustatutkimusta. Ja että pian aiheesta ilmentyisi myös ihan oikeaa tiedettä, jolle kirja on voinut toimia olennaisena kimmokkeena.

Tämä innostus korostaa sitä, miten näissä näkemyksissä perinteellä on vahva arvo. Menestys ei tule sillä että keksitään uusia ja luovia ideoita, vaan sillä että osataan tehdä jotain joka on riittävän tuttua.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun luin L. Ron Hubbardin teoksia. Dianetiikkaa tuli toki koeteltua monilla keinoin. Skientologia on tullut tutuksi erikoisista kertomuksistaan. Esimerkiksi Xenu -tarina on varsin skifimäinen. Ne muistuttavat ajoista jolloin sittemmin "oma avun miljonaääriksi" muuntautunut mies oli aiemmin epäonnistunut scifikirjoittaja. Nämä kauaslentoiset ajatukset antoivat tietysti odotuksia siitä, että jutut olisivat kovastikin hmm.. ekstriimejä.

Kuitenkin teokset, joita saimme ilmaiseksi tuhottomasti ja tuhoisasti käyttöömme, olivat aloittelijoille tarkoitettuja. Se, mikä niissä yllätti olikin se, miten kirjat olivat kokoelma Hubbardin ajan populaarin psykologian ja uskontojen yhdistelmää. Joka oltiin sidottu yhteen todella arkijärjenmukaisesti. Hubbard onkin itse asiassa ottanut osan behaviorismista, ihmiset ovat eloonjääntikoneita joilla on automaattisia sulakkeita jotka ohjaavat käytöstä. Hän on ottanut psykoanalyysistä traumatisoitumisen ja yhdistänyt sen edellisen kanssa - samanaikaisesti kun hän sanatasolla muistuttaa hylänneensä molemmat näkemykset, sekä psykoanalyysin että behaviorismin, vajavaisina. Kaikki sidotaan tiedepositiivisuuteen, jossa ihminenkin on virheettömästi ajatteleva kone jota vain häiritsevät saadut kokemukset kivusta ja toisten sanomisista. Ja kaikkeen sidotaan ajalle ominaisesti ydinsodanpelko valinnassa jossa on otettava joko "tähtitaivas" tai "ydinpommi". (Nykyisin nämä ovat selvästi ajan syömiä mutta minun on helppo kuvitella niiden vaikutus aikana jolloin yleinen ydinsodan pelko oli paljon nykyistä kovempi.)

Luettuani kaikki Hubbardin aloittelijoille suunnatut kirjat, huomasin että kaikki ajatukset oli itse asiassa napattu jostakin. Kyseessä oli kokoelma kliseitä. Juuri tämä lienee suurena tekijänä skientologian (taloudellisen joskaan ei eettisen) menestyksen takana.

Pieniä huomioita : esityksen rakentamisesta

Rakas harrastuslaitokseni, "Swordschool of Finland" -miekkailukoulu, on joka vuosi käynyt "Ropecon" -tapahtumassa. Yhdistelmä on sinänsä erikoinen, koska tapahtuma on roolipelitapahtuma. Roolipelaajat taas ovat tunnetusti nörttejä. Roolipelaajat leikkivät innoissaan erilaisissa fantasiamaailmoissa. Miekkailu taas on liikunnallista ja siinä ollaan enemmän läsnä.

Kuitekin yhdistelmä on sinänsä osuva että roolipeleissä miekat näyttelevät tärkeää roolia. Monilla pelaajahahmoilla on sellainen. Lisäksi larp -puolella moni bofferoi pehmomiekoilla, joten innostusta asian piirissä toimimiseen löytyy.

Esityksen tekeminen tältä kohdin on hyvin vaikeaa. Minä en onneksi joudu miettimään näin vaikeita asioita. Tosin tiistain freeplayssä huomasin tunkevani nokkaani kyselyillä tästä aiheesta. Sillä ihmiset suunnittelevat esitystä. (Josta en mitään kerro.)

Sillä ohjelmassa olisi hyvä miettiä ihmisten jaksamista. Jutun pitäisi olla riittävän informatiivista mutta ei liian tylsää. Usein mielenkiinto herpaantuu muutamassa minuutissa - tämähän on huomattu esimerkiksi elokuvia tehdessä : Vaikka taistelukohtaiksia pidetään siisteinä, harvoin törmää pitkitettyyn taistelukohtaukseen jota ei muutettaisi vaikkapa paikan vaihtamisella tai välitakaa -ajo mukaan laittaen. Pidempi käy yksinkertaisesti puuduttavaksi seurata.
1: Näin ollen esimerkiksi kung-fu -elokuva "Hiipivä Tiikeri, Piilotettu Lohikäärme" voi sisältää varsin pitkiä taistelukohtauksia. Koska ne ovat oikeasti sarja lyhyempiä.

On siis selvää että esiintyessä harrastetapahtumassa vaatii ikään kuin "hyvän iskelmän" tekemistä. (Hyvä iskelmähän kestää pari minuuttia - juuri samasta syystä.) Kuitenkin Windsor on tunneilla näyttänyt että hän kykenee hyvin pitkällisiin esityksiin. Hän tavallaan kykenee tekemään aiheesta "sinfonioita". (Sinfonioissahan mukana ovat teemat ja muunnelmat ja jotka on tehty niille jotka osaavat musiikkia teoreettisellakin tasolla.) Joskus hän jopa intoutuu ja lyhyeen pikku kysymykseen tarkoitettu pikkuvastaus vain ajautuu jatkumaan kuin itsestään ja lopputulos on tosi hieno.

Toinen ongelma taas on se, että myös liian hosuva voi olla. Jos esittelisi kaiken erilaisen, mitä voi, syntyisi sekametelisoppa jossa olisi pari iskua tikarilla, pari heittoa aseettomana, muutama kikka miekalla, keihäällä ja hilparilla ... Toisessa päässä taas on se, että näytetään vain yhtä asiaa hyvin syvällisesti, jolloin henkilö mahdollisesti oppii yhden pienen sirpaleen.

Tälläisen suunnitteleminen vaatii yllättävän paljon työtä. Aikaisempina vuosina olin vain katsonut esityksiä ja ne tuntuivat spontaaneilta. Toki niitä oli viihdyttävää seurata, mutta vaikutti kuin homma etenisi itsestään, omalla painollaan. Esityksessä näkisi siinä olevat puutteet, mutta onnistuminen näyttää automaattiselta. Tämä opetti minulle lisää kunnioitusta tekijöitä kohtaan - etenkin kun joukossa on myös sellaisia jotka eivät edes pidä roolipeleistä tai ole muutenkaan yhtään nörtihtäviä. (Minä olen toki molempia.)

Lopuksi on ehkä hyvä laittaa koostetta viime vuodesta. Tosin esityksestä on leikattu pois kaikki paitsi miekkailu, mutta se kestää sopivan lyhyen aikaa. Uskallan luvata että tänäkin vuonna on tuttuun tapaan luvassa mielenkiintoista tavaraa.

Avioliiton ilmeneminen.

Ari Peltonen haastatteli uutta arkkipiispa Kari Mäkistä. Kun kysymys oli "Pitäisikö homojen saada mennä naimisiin?" oli vastaus "Olisi hyvä, jos heidän liittonsa voitaisiin siunata kirkossa, mutta avioliitto on miehen ja naisen liitto." Tämä on mielestäni erikoinen vastaus, koska mielestäni uskonnon tehtävänä ei ole määrätä minkälaisia lakeja eiuskovaisiin sovelletaan - tätä tarkoitusta varten on kehitetty esimerkiksi sellainen laitos kuin "eduskunta". Vihkiminen sen sijaan on hyväksymisen symboli. Siksi voisin aivan täysin hyväksyä sen, että kirkko ideologisista syistä kieltäisi vihkimisen koska se on sen uskon vastainen, jos se viisaaksi katsottaisiin.

Avioliitto juridisena ilmiönä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin symboli. Esimerkiksi itse olen vuosia elänyt avoliitossa ja voin taata että elämä on ollut hyvin avioliittomaista. Toisin sanoen symbolinen avioliitto ei näyttäydy elämässäni minkäänlaisena muutoksena. Kuitenkin minun on lähes väistämättä mentävä naimisiin koska siihen liittyy lainsäädäntöä esimerkiksi omaan kuolemaan liittyen. Koska avoliitto eroaa juridisesti avioliitosta, on vaihtaminen tärkeää.

Samoin rekisteröity liitto, joka homoseksuaaleille mahdollistetaan, on juridisesti parempi kuin avoliitto. Ne ovat samankaltaisempia mutta eivät samanlaisia. Tätä kautta homoseksuaalit hakevat ihan oikeita oikeuksia, jotka ovat juridisia eroja avioliiton ja rekisteröidyn parisuhteen välillä. Nämä vaikuttavat käytännön elämässä asioiden hoitamisessa, joten selvästi kyseessä ei ole pelkkä symbolinen väninä.

Silti tuntuu että homoseksuaalisten avioliitto -oikeutta käsitellään usein nimen omaan symbolina. Käytännön asiat lakaistaan maton alle koko aiheen parissa tehdystä keskustelusta : Homoseksuaalien puolustajat kertovat vain että "eivät pääse naimisiin", mutta tästä ei selviä mitä ero käytännössä tarkoittaa. Ja vastustajat pitävät avioliittoa pelkästään symbolisena asiana, jonain joka kulttuurillisista syistä ja symbolina on vain miehen ja naisen parisuhteen välinen asia. Hekään eivät myönnä että ero olisi merkittävä - tämä on toki ymmärrettävää, koska tämän tunnustaminen vaatisi sen, että he tunnustaisivat että vaihdoksessa olisi jotain merkittävää ja tärkeää. Että muutoksen takana olisi jokin aito epätasa -arvoisuus.

Tästä hyvänä esimerkkinä on Pauli Vahteran kirjoitus. Siinä esimerkiksi kerrotaan että "Avioliiton perinteiset muodot ovat murentumassa ja tuhannet ja taas tuhannet heteroparit elävät avoliitossa. Olisivatko homoparit aidosti onnettomampia, jos heille ei suotaisi kirkollista vihkimistä, eikä adoptio-oikeutta. Jos luonto olisi muuta tarkoittanut, miehet synnyttäisivät. Miksei meillä voisi olla ikiaikaisia traditioita, joissa avioliitto on naisen ja miehen välisen rakkauden sinetti - vaikka niin suuri osa avioliitoista päätyy eroon. Tuskin homoparit tulevat olemaan tässä suhteessa erilaisia: heistäkin suuri osa tullee eroamaan."

Minun on vaikeaa ymmärtää tekstistä sitä, miten heteroseksuaalien eroaminen ei ole ongelma mutta homoliittojen ei. Avioliittojen seurauksena on toki avioeroja, eikä avioliitto ole mikään parisuhdetta, sen laatua, läheisyyttä tai yhteiseloa muutenkaan parantava taikakikka. (Se vain muuttaa esiaviolliset ilot aviollisiksi velvollisuuksiksi - jos sitäkään.)

Voisin kuitenkin ymmärtää tekstistä paljon jos kyse olisi vihkimisestä, joka on symbolinen, suorastaan taikauskoinen, rituaali jolla ei ole juridisia seurauksia. (Jos siellä olisi edes miekkailua, voisi tilaisuudessa nähdä jotain järkeä.)

Avoliitossa eläminen on toki varsin mainio ja vaivaton tapa. Homoseksuaalitkin voivat asua samassa asunnossa. Tätä kautta avioliittolaki ei muuttaisi arkielämää kovinkaan paljoa. En siksi voisi olla Vahteran kanssa enempää samaa mieltä. Mutta valitettavasti homotkin kuolevat, sairastuvat ja heidän omaisuuttaan käsitellään elämän ja kuoleman aikana ; Avioliittolainsäädäntö muuttaa käytäntöä suhteessa avoliittoon. Muutos rekisteröidystä parisuhteesta avioliittoon on toki paljon pienempi, mutta ero on olemassa. Tätä kautta Vahteran tekstinpätkä muuttuu selvästi red herringiksi, jossa aiheen käsittelyä hämärretään heittämällä mukaan asiaa hämmentävää mutta perustelun kannalta irrelevanttia tavaraa. Aihe ikään kuin "vahingossa vaihtuu" matkan varrella. Vahteran teksti näyttääkin kollaasilta "en tykkää homoista ja liitän kaiken mahdollisen vähänkin homoihin liittyvän mukaan", toisin sanoen hän ei pysy aiheessa.

Siksi on typerää että avioliittoa käsiteltäisiin jonain symbolina. Vihkiminen rituaalina joka suoritetaan kirkossa voisi olla asia erikseen - esimerkiksi ateistejen vihkioikeus kuulostaisi minun korvaani varsin oudolta keksinnöltä. Minua ei haittaisi jos tätä symbolia pidettäisiin uskonnon sisäisenä symbolina.
1: Vahteran teksti tuo esiin toki hienosti sitä, miten joistain asioista vaietaan ja toisista ei. Esimerkiksi homojen ruiskuttelu pippurisumuttimella saa kovan tuomion ja ulkomaalaisen tekemästä surmateosta tai raiskauksesta ei saisi yleistää. Toki voisin puolustaa Halosta vaikka sillä, että ulkomaalainen raiskaaja tuskin huutaa tekoaan tehdessään islamistisia iskulauseita. Se, mistä teko kumpuaa on tätä kautta erilainen. Mutta silti on hyvä pohtia juuri näitä epäsymmetria -asioita.
___1.1: Tosin se, että tekstiä maustetaan slippery slope -argumentaatiolla vähentää tekstin arvoa. Se, että homoseksuaalisuuden lainsäädäntöä muutetaan ajaa suvaitsevaisuutta ajavat lopettamaan tämän aiheen, joten keskustleluissa alkaa näkymään uusia aiheita on tietysti totta. Mutta se, että homojen avioliitto automaattisesti johtaisi eläinten kanssa avioon meneminen on tietysti liioiteltua. Itse asiassa demokratian ydin on siinä että laista keskustellaan. Siksi asioiden esiintuleminen ei ole huono asia - ja itse asiassa moniavioisuuskysymys onkin hyvin mielenkiintoinen koska asia on kuten Vahterakin mainitsee : On kommuuneja joissa eletään moniavioisesti. Lainmuutos ei tässä kohden muuttaisi näitä tekoja, se vaikuttaisi rahanjakoon ja muihin vastaaviin asioihin. Kommuuneissakin elävät kuolevat. Heidän rahoilleen tapahtuu jotain heidän kuolemansa jälkeen. Asiassa on jälleen sama mutta: Kyseessä ei ole vihkimisen tapainen romantiikkaa tihkuva symboli vaan juridinen ja tylsä asia. Kenties helpompaa olisikin muuttaa koko avoliittolainsäädäntö ja karsia koko avioliiton juridinen erityisasema näissä käytännön asioissa!

Kuitenkin Vahteran teksti avaa uuden oven siihen mitä "homoseksuaalisuuden ilmeneminen" näyttäytyy. Hän puhuu seksuaalisesta ahdistelusta. Valitettavasti hän ei taida huomata että seksuaalinen häirintä on heteroillakin kiellettyä. Tämä ei ole sitä mitä homoseksuaalitkaan hakevat. Vahtera ei pidä julkisesta homostelusta, hänestä kaapissa eläminen olisi hyvä asia: "Jos julkihomoja ja -lesboja ei olisi, tavallinen kansalainen ei tietäisi asiasta paljoakaan. Sitä ihmettelisi, että missä ne homot ja lesbot oikein ovat. Asia selitetään sillä, että homot ovat joutuneet elämään kaapeissa. Mutta olisiko kyse myös siitä, että ihmiset ovat niin suvaitsevaisia, että he antavat ihmisten sukupuolisuuden olla yksityisasia. Arjen asiat hoitaantuvat, vaikkei tiedäkään, millainen sukupuolielämä asiakkaalla, virkamiehellä, naapurilla tai satunnaisella vastaantulijalla on." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen huomio - sillä tosiasiassa yhteiskuntamme ongelma on se, että se on muutenkin yliseksualisoitu. Joku voi väittää että heteroiden seksuaalisuus ei näy päälle päin. Mutta sitä pursuaa joka paikassa. Tänään näin useita julkisia heterosuuteloita, katsoin aamulla ennen töihin lähtöä jakson "Ihmemies MacGyveriä" jossa hänellä oli journalistinainen suutelossa. Töiden jälkeen pelasin hitusen "Devil may Cry III" -peliä, jossa esitetään suvaitsevasti puolidemoni Danten ja singolla ampuvan Ladyn välillä tihkuvaa seksuaalisuutta. Töissä kerroin parilla sanalla tutuille puolisostani. Tämä on normaalia. Mutta jos homoseksuaali kertoo työpaikalla samat asiat omasta puolisostaan, tämä olisi julkihomostelua. Minä en siis suinkaan kuvannut mitään omaa seksiaktiaan, ja kokemukseni homoseksuaaleista kertovat että hekään eivät anaaliryntäystarinoitaan levittele sen enempää.

Toisin sanoen homoihin liitetään automaattisesti seksi. Heidän suhteensa nähdään pornona. Heteroseksuaalisuudessa vastaava on vain parisuhdetta, jota ei nähdä kauttaaltaan kiiman sävyttämänä. Tätä kautta ongelma on jossain muussa kuin homoseksuaaleissa.

Piilottelun vastakohtaa esittelee tietysti astrologi Tuija Uusitalo - meidän kaikkien ehdoton auktoriteetti. Hän vaatii natsisaksan juutalaisien ja arjalaisten erottelua varten varattujen hihamerkkien kaltaisen keksinnön soveltamista. Ihan boikottisyistä ja avoimuuden vuoksi. "Seksuaalivähemmistöt haluavat avointa ja tasapuolista kohtelua, ilman salailua. Entäpä jos homot merkitään jonkinlaisin käsivarsimerkein, välttyisimme loukkaamasta heitä. Tällöin heterot voisivat valita oikean henkilön jonka kanssa he haluavat asioidessa yhteiskunnan tarjoamissa erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa. Avoimuus on lopulta tässäkin asiassa kaikkien etu!"

Kansanedustaja Hanna - Leena Hemming on korostanut että homoseksuaalisilla on etuoikeuksia, missä hän edustaa varsin suosittua puolustusstrategiaa. Samoin kuin Vahterakin muistutti että lainsäädäntöä ei tarvittaisi jokaiseen yksittäiseen ihmisen elämän asiaan. Kuitenkin on samalla pakko huomata myös se, että "Ja että etuoikeutetusti! Nyt sä jotenkin vahingossa annoit ymmärtää, että homot asetetaan muiden ihmisten yläpuolelle, jos niille annetaan samat oikeudet kuin kaikille muillekin, vaikka kysehän on juuri siitä, että tällä hetkellä näin ei ole! Homoja ei siis kohdella jo etuoikeutetusti, vaan huonommin kuin heteroja!" Kun sama lainsäädäntö sovitetaan kaikille, siinä vähenee lait: Rekisteröity parisuhdelaki katoaa, ja jää vain yksi avioliittolaki. Tämä on lainsäädännön yksinkertaistamista. Samalla katoaa homomyönteisten hyökkäys- ja lyömäkortit, kun mitään eriarvoisuutta ei voidakaan lainsäädännöstä kaivaa.

Kaiken kaikkiaan.

Yhteiskunta ja omat arvot tuntuvat menevän ihmisiltä sekaisin. Ainakin minä olen sitä mieltä että homoseksuaalien oikeuksien lisääjät eivät sensuroi kenenkään toimintoja. Heterotkin voivat mennä naimisiin. Ongelma on siinä että osalle toisten elämän masterointi on tärkeää - ja heistä parisuhde on yhteiskunnan asia. Toki ymmärrän homoja vastustavat ideologiat - ja sympatioin kiukuntunteita. Mutta valitettavasti elämme sellaisessa maailmassa jossa minäkin kohtaan inhottavia uskonjulistajia lappuineen. En voi sietää heidän olemassaoloaan. He ovat lisäksi vähemmistö, joka yrittää saada arvomaailmastaan enemmistön arvoja - esimerkiksi juuri homoseksuaalien avioliittolakien kaltaisten "kieltolakien" kautta. Mutta hei - minä en voi kieltää sitä. Minä voin vain marmattaa. Ja luonnollisesti annan saman marmatusluvan muillekin, niille jotka vastustavat niitä asioita joita minä kannatan.

Meidän yhteiskuntamme toimii riitelyllä, sitä kutsutaan demokratiaksi. Jos et pidä siitä, ongelmana on se että maan hallintomuoto on silti se. Heidänkin on elettävä demokratian vastustamisestaan huolimatta demokraattisessa maassa. Tai toki nämä antidemokraatit voivat aina muuttaa muualle, toisiin maihin joissa on vaikkapa kuningas ja kuningatar. Tällöin heillä ei ole mitään syytä valittaa täällä. (Toki minuakin joskus ärsyttää kun en saa aina olla oikeassa ja moraaliabsoluutti ja joku on erimielinen ja vaatii väittelyä. Mutta sen kanssa on elettävä.)

Homoseksuaalien avioliitossa ei ole kysymys symboleista vaan juridiikasta. Eikä sen kohdalla ole edes kysymys siitä ovatko homoseksuaalit hyviä kristittyjä vai eivät. Yhteiskunta on muillekin kuin kristityille. Tästä on merkkinä ihan sekin että äänioikeuden saa täysi -ikäisyyden kautta. Ei esimerkiksi kirkollisveron maksua vastaan.

---

Kirjoittaja on oikeasti äärihetero. Ja tämäkin juttukin on tulkittavan avoliittoasian läpi.

Puuttuvat asiat.

Usein on helppoa nähdä mitä on. Usein vaikeampaa on nähdä mitä puuttuu. (Paitsi jos on kysymys huonepalvelusta jolloin asiat ovat toisin päin.) Tämä ilmiö on mielenkiintoinen jos tarkoituksena on miettiä keskiaikaisten miekkailumanuaalejen ja itsepuolustus- ja/tai kaksintaistelusysteemeiden sisältöä.

Esimerkiksi itselleni oli yllätys, että manuaaleissa on paljon aseetonta taistelua. Tämä pitää sisällään heittoja, lukkoja ja monenlaisia muita asioita. Siinä ei kuitenkaan ole nyrkkeilystä tuttuja suoria tai koukkuja. Ainut paljaalla nyrkillä tehtävä isku lyödään ikään kuin "vasaralla", eli käsi on nyrkissä ja lyöntipinta -ala on rullassa oleva pikkurilli. Syy on se, että suoraa isketystä nyrkistä saa aseen vasta pitkällisen muokkailun ja harjoittamisen ja kovettamisen jälkeen. Pikkurillityylillä voi paukuttaa seinää ilman harjoittelua. (Tämä on helppo kokeilla lyömällä - pienellä voimalla tietysti ettei käsi hajoa - vaikka seinää tai kovan kirjan kantta vasten.) Tämä vie aikaa. Ja kun keskiaikana ihmisillä oli vähintään tikari mukana arkipäivän työkaluna, oli varsin viisasta ohjeistaa että "lyö sillä" - ja sitten neuvoa mitä voi tehdä.

Toisaalta itämaisista lajeissa on usein kuristusotteita, jotka perustuvat kaulan verisuonten tukintaan. Tämä vie väistämättä tajun 6-10 sekunnissa. Syy tähän puutteeseen voisi olla se, että eurooppalaiset eivät olleet tarpeeksi hienostuneita anatomian tuntemuksessaan. Todellisenpi syy on luultavasti sama kuin yllä : Kun toisella on veitsi, ja sinun kätesi ovat kiinni toisen kaulalla, tämä tarkoittaa että toisella on omat kätensä vapaana. Ja 6-10 sekuntia paljastaa vatsansa tyypille jolla on kädessään tikari on yksinkertaisesti aivan liian kauan. Saatat kenties kestää nyrkiniskun tai pari, mutta veitsenisku tai pari on jo paljon pahempi juttu.

Toisaalta manuaaleissa esitellään joitain toimintoja. Niihin voi liittyä kuitenkin piirteitä. Näiden huomaaminen on tärkeää. Esimerkiksi manuaalit näyttävät miekan heittämistä ja esittelevät vastatekniikoita niihin. Mutta yhdessäkään ei näytetä miten tämä temppu menee läpi. Tämä kertoo ainakin siitä, että miekan heittäminen on ollut sen verran yleistä että siihen on kannattanut varautua. Mutta toimivien heittojen puute viittaa siihen että se oli enemmänkin ekstreemi ratkaisu kuin mikään "toimiva tekniikka". Se toimi vain koska se rikkoi kaikkia hyvän taistelun sääntöjä. Se on vaikea onnistumaan, se ei ole kovin tehokas koska impakti tapahtuu vain miekan painolla. Ja kaiken lisäksi jos heitto menee ohi, on ilman miekkaa, joka on iso haitta. (Paradoksaalisesti juuri tämä huonous tarjosi sille tilaa. Tätä ei osata odottaa.)

Vaikea sovellusesimerkki:

Erityisen mutkikkaaksi tilanteet tulevat kuitenkin jos kohdataan jotain systeemistä poikkeavaa. Harrastajaa kiinnostaa yleensä mitä itse kirjat pitävät sisällään. Tätä kautta "out of box" -kysymyksiä on vaikeaa keksiä, ne eivät tule mieleen. Mutta koska "miekkafaneista" löytyy paljon roolipelaajia, on varsin tavallista törmätä erikoisiin kysymyksiin. : Ne ovat jotain joihin tavallisesti ei törmää, mutta joita pelaajat kysyvät koska nämä säännöt käytännössä modifioidaan jollain tavalla "house ruleiksi". Niissä sääntöjä on yleensä vähemmän kuin paksuissa kirjoissa koska pelitilanteessa kompleksinen sääntömaailma häiritsee pelaamista.

Yksi esimerkki tälläisetä liittyy D&D -sääntömaailmaan jossa kahden pitkän miekan käyttöön on rajoittavia sääntöjä. Näistä tapellaan usein roolipelaajien keskuudessa. Siksi kysymys on roolipelaajalle relevantti. Sillä yllättävän usein he ovat kiinnostuneita "realismista" - vaikka pelien vakiohahmot kuten haltijavelhot heittämässä tulipalloa ovatkin jotain jota on hyvin vaikeaa yhdistää tähän sanaan.

Kysymys ei ole tyhmä, siihen vastaaminen on vain sama kuin yrittäisi taputtaa yhdellä kädellä ilman että läsnä olisi kenenkään naamaa johon kättä läimisi.

Merkittävä huomio on se, että pitkä miekka toimii parhaiten kahdella kädellä. Yhdessäkään tunnetussa manuaalissa ei ole kahdella pitkällä miekalla taistelua - ja jo se, että ihmiset jotka ovat taistelleet esimerkiksi sodissa ja juridisissa kaksintaisteluissa kuolemaan eivät ole käyttäneet sitä vihjaa että yhdistelmä ei ole järin toimiva.

Kuitenkin periaatteessa kahden pitkän miekan käyttö voidaan soveltaa vaikkapa miekan ja tikarin käytöstä. Toki miekkaa on hitaampi käyttää, joten se muuttaa reagointeja tietyllä tavalla olennaisesti erilaisemmiksi : Nopea torjuntaan sopiva tikari korvataan hitaalla toiminnalla - mutta pitkällä ulottuvuudella. Kenties joku jossain voisi opetella isolla työllä käyttämään kahta pitkää miekkaa. Ja kenties jossain pölyttyy manuaali jossa näytetään miten tämä tehdään.

Sillä valitettavasti on todennäköistä että valtaosa olemassaolevista taistelumanuaaleista kerää pölyä jossain rekisteröimättömässä antiikkikirjojen kokoelmassa. Tiedetään että tälläisiä "kirjastoja" on melko paljon, eikä meillä ole aavistustakaan mitä kaikkia aarteita sieltä löytyykään. Toisaalta tämä kokoelmien vajavaisuus tarkoittaa sitä että yleistyksissämme on epävarmuuksia. voi tarkoittaa sitäkin, että jostain löytyy koulukunta, jossa heitetään miekkaa ja jatketaan lyömällä suoralla iskulla naamaan. Ja joka suosittelee selän takaan kiertämisiä joilla saadaan aikaan yllätys joka alkaa kuristusotteella.

A man of notoriously vicious and intemperate disposition.

Elokuvan "Constantine" (anti/super)sankari esittelee itsensä nimeltä katselijoille ja häädettävälle demonille. Hän lausii "This is Constantine. John Constantine. Asshole." Tulkinta tarjoaa tässä kohden kaksi tapaa katsoa sanaa "asshole" -ja molemmat niistä ovat tietysti oikeita tapoja. Ensimmäisen mukaan Constantine pilkkaa demoneja. Toisen tulkinnan mukaan identifioiva määritelmä joka koskee Constantinea itseään.

Toisessa elokuvassa, "Unforgivenissä", on tarina, jonka (anti)sankarilla on synkkä menneisyys. Jokin josta hän koko elokuvan ajan sanan tasolla pyrkii irrottautumaan. Lopulta hän kuitenkin paljastaa raaputettaessa karvansa, ja "parannettu menneisyys" palaa takaisin : Siksi elokuva päättyykin tilanteeseen jossa vastavoimaa edustava sheriffi selittää että "I don't deserve this. To die like this. I was building a house." ja sankari selittää "Deserve's got nothin' to do with it.". Teko ei ole oikeudenmukaisuudella oikeutettu, objektiivisen rankaisun ja tuomitsemisen sijasta käytetään subjektiivista lynkkaamista ja kostamista.

Tämä on tärkeä asia, joka sopii hyvin minuunkin. Malliesimerkkinä toimikoon tuore tapaus. Argumenttitasolla koen olevani perusteltu. Mutta sosiaalisella tasolla kysymys on juuri samasta asiasta kuin mitä elokuvaesimerkkini valaisevat. Kokonaisuus ei ole mitään sellaista, jota itseään kunnioittava miekkamies voisi hyväksyä.
1: Jos tälläisestä kiistatilanteesta olisi järjestetty juridinen kaksintaistelu, olisi minun oikeudenmukaisuuden vuoksi liityttävä kaksintaisteluun kuolemaan asti. Japanilainen perinne tunsi pahoittelun osoittamiseen vielä makaaberimpia merkkejä, seppuku oli sotilaan keino - häneltä vapaaehtoisen pakon edessä sosiaalisesti velvoitettu tapa - näyttää pahoittelunsa. Moderni teollis-sivistynyt maailma ei tälläisiä tunne. Mikä tietysti kirvoittaa kielenkantoja. (Luultavasti teollis-sivistys tässä kohden on ihan hyväkin asia. Or at least I'm alive to say that a loud.)

Olen tietoisesti valinnut olevani takaisinkompensoija. En tunne etiikkaa, joten päättelen että kaikki toimivat kultaisen säännön periaatteen mukaan. Joten saan kohdella muita kuin tulkitsen heidän kohtelevan minua. Ongelma on sanan "tulkinta" -kohdalla. Kun perusluonteeni on epäluottamus, ja luottamukseni ansaitaan, on kohtaamiseni aluksi lähes poikkeuksetta jonkinlainen tulikasteen ja initiaatioriitin yhdistelmä : Oletan pahaa ja näen juuri sitä. Muu on ikään kuin todistettava. Näin kipinät ja rumat sanat lentävät vähintään minun puoleltani. Tämän jälkeen todisteet on saatu ja rajat ovat selvät - mitkä ne sen tietyn yksilön kanssa sitten ovatkin.

Yllättäen initiaation jälkeen olen melkoisen harmiton ja epäaggressiivinen. Ero voi jopa yllättää. Syy on yksinkertaisesti se, että tämän jälkeen Roolit ja Osat ovat selvät. Ongelmana tässä on "Casablanca" -elokuvan tapainen ystävyys. Kun lausutaan sanat "I think this is the beginning of a beautiful friendship" on syytä lopettaa koko elokuva siihen.

---

Tämä voisi olla anteeksipyyntö, jos kirjoittaja uskoisi koko konseptiin.

Voimakkaan lyönnin nopeus.

Miekalla iskemisen nopeus on kiinnostava asia. Jos lyöt nopeasti, et helposti saa massaa iskun taakse, jolloin tehot jäävät pieniksi. Jossain vaiheessa taas liike on niin hidasta että ei ole väliä vaikka kaikki paino olisi hyväksikäytettynä. Tätä kautta iskulle saadaan kaari. Yleensä maksimaalinen iskun voimakkuus saadaan jossain nopeudessa ja sen jälkeen hidastelu romuttaa tehot melkoisen nopeasti.

Esimerkiksi kun minunkaltainen amatööri lyö, isku on melko voimakas eikä hirveän hidaskaan:Aloittelija ei lyö yhtä lujaa kuin ammattitaitoinen: Miekalla opitaan lyömään voimakkaammin ottamalla esimerkiksi vipuvoimat kädensijasta mukaan ja olemalla iskussa siten että massasta saadaan maksimaalisesti käyttöön. Lisäksi harjoittelu parantaa lihasvoimaa, joten tätä kautta ihan fyysinen treenaaminen tekee kovemman iskun.

Tämä ei kuitenkaan ole "niin oleellista", kuin nopeus. Sillä taitava miekkamies kykenee iskemään maksimaalisen voimakkaan iskun olennaisesti nopeammin kuin aloittelija. Toisin sanoen hän ei häslää osien kanssa yhtä paljon, ja siksi oikeat asiat tapahtuvat oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan. Myös tauot yhdestä asiasta toiseen siirtyessä vähenevät, mikä tekee iskusarjoista olennaisesti nopeampia.

Eikä niin olennaista kuin tarkkuus: Jos lyö vaikkapa mattorullaa ja terä on vinossa, isku helposti kääntyy. Tällöin impaktissa on iso pinta -ala. Suoralinjainen isku menee läpi aivan olennaisesti eri tavalla kuin vähän vinossa isketty joka helposti vie "maalin mukanaan". Huono iskijä voi iskeä lujempaa kuin taitava lyöjä, mutta matto ei mene poikki koska iskusta kuluu paljon voimia mattorullan lennättelyyn.

tulkinta -asioiden kanssa ei voi kuin riidellä.

"The moment an opnion on any subject is written down, it is vulnerable. Language is paradoxically nebulous jet precise : I know what I mean, and you may understood what I mean, but there is no way to be certain that the most precise observations, remarks, or instructions will not be transformed by the context of the reader into something quite other than my intention."
(Guy Windsor, "The Swordsman's Companion")

Erisuuruisiset lukutavat - askel kohti tulkinnallista etiikkaa.

David Humen käsitys induktiosta osoitti että havainnot itsessään eivät vielä kartoita objektiivista totuutta : Kokemusajattelu ja induktio ovat puutteellisia, eivät aukottoman vedenpitäviä. Kant jatkoi tästä eteenpäin ja hän korosti sitä miten monet käsityksistämme ovat tulkintoja : Kieli on vain sovittu symboli jollekin sovitulle asialle jota on katsottu tietyllä tavalla. Toisin sanoen tieteelliset teoriatkin ovat hieman tulkintapitoisia.

Toiset ovat kuitenkin tulkinnallisempia asioita kuin toiset.

Erityisen vahvasti tulkinnallisuus liitetään moraaliin, etiikkaan ja arvoihin : Syynä tähän on ainakin se, että empiirinen lähestymistapa on yhdellä tavalla olennaisesti erilainen kuin muut vastaavat systeemit : Vaikka muitakin foundationalistisia näkemyksiä - joissa katsotaan olevan yhteinen pohja jota edetään - vain empirismi pakottaa kisaamaan itsensä kanssa: Empirian maailma on eräässä mielessä "Sipuramainen": "Empiirinen työ antoi mahdollisuuden itsensä voittamiseen. Sain kokea sen mitä filosofit ja muut teoreetikot eivät tule milloinkaan saavuttamaan - riemun silloin kun empiiriset aineistot johdattivat kahta täysin reittiä samaan lopputulokseen, ja pettymyksen silloin kun data näytti närhen munat tutkijan ennakkoasenteille." Siinä missä fenomenologi päätyy helposti pitämään ennakkoluulojensa synnyttämiä tunteita perushavaintoina, ja voi tätä kautta "pitää päänsä" ikuisesti, empiristillä on hieman tukalammat oltavat. Hänellä on tietysti samanlaisia filosofisia perusongelmia: Hän nojaa arvailuista johdettuihin asioihin. Mutta tämän pienen asian vuoksi sen tila on kuitenkin eräällä tavalla "hieman parempi" - tai ainakin se sallii harvempia erilaisia tulkintoja ja pakottaa ihmisen jossain määrin hyväksymään erehtyväisyytensä.

Humen giljotiini, eli huomio siitä että olemassaolo ja eettisyys eivät ole välttämättä sama asia, on johtanut siihen että tiede ja etiikka on erotettu toisistaan: Esimerkiksi NoMa -periaatteella on järkevää sisältöä: Tieteen tehtävä on tutkia todennäköisyyksiä, korrelaatioita ja löytää syy-yhteyksiä ja muita vastaavia tutkittavia asioita. Uskonnot taas eivät tutki todennäköisyyksiä vaan kertovat etiikasta, sitä mikä on oikein.

Monta etiikkaa - ja niistä keskustelu.

Eettisiä systeemeitä on tietysti valtavasti. Esimerkiksi eri uskonnoilla on tavallisesti aina jonkinlainen oma versio tästä. Eettisiä systeemejä saadaan "asiallisesti kritisoitua" siten, että toisen oma etiikan logiikka otetaan käyttöön ja sitä sovelletaan ja päädytään johonkin jota toinen ei voi hyväksyä. Yllättävän usein tätä yritetään tehdä "huonolla tavalla", eli esitetään toinen kilpaileva konsistentti tulkintatapa joka lähtee eri lähtökohdista ja saa eri tuloksen. Kun toisella on eri lähtökohdat, ei erimielisyys oikeastaan tarkoita mitään muuta kuin kenties syytä kaihtaa niitä toisen oletuksia.

Tässä kohden tilanne muuttuu tietysti hieman mutkikkaaksi. Sillä arvot nojaavat erilaisille alkuoletuksille. Valitsemme nämä oletukset aksioomina. Ongelmana tässä kohden on se, että jos aksioomat on huonosti valittuja, ovat lopputulokset vääriä. Kuitenkaan ei ole mitään objektiivista keinoa näyttää että juuri tietyt aksioomat ovat ehdottoman oikeita. Käytännössä olettaessamme väitämme poikkeuksetta hyväksi sellaista, joka on meidän mielestämme hyvää. Tällä ei välttämättä ole mitään sen kummempaa perustaa : Jos joku toinen on liikkeellä eri oletuksilla emme voi häneen vedota kuin omiin mielipiteisiimme.

Varsinaiseen vääntöön - riidan synnyttämisen taito.

Otan tästä esimerkin. "Paahtoleipä" -blogissa esiteltiin Pat Robertsonin näkemys. Koska Raamatusta löytyy kohta jossa Jumala komentaa sotaan ja kansanmurhaan, on tälle löydyttävä oikeutus. Koska muuten Raamattu on moraaliton. Robertson selittää että Helvetti ei ruuhkaudu kun ei synnytä syntiseen perheeseen ja jouduta kadotukseen vääräuskoisuuden vuoksi. Kuitenkin joku voi pitää kansanmurhaa tekona väistämättä pahana - jolloin se, että Roberson löytää kristillisen tulkinnan sille miten kansanmurhan voi oikeuttaa kertookin rumaa kieltä kristinuskon eettisyydestä.

Tämänlainen alkuoletuksista johtuva väistämätön erimielisyys on esimerkki perspektiivien pluralismista. Kun perspektiivien pluralismiin joudutaan esimerkiksi etiikkakeskustelussa, ongelmana on se, että molempien logiikka on pätevää: Molemmilla johtopäätös seuraa alkuoletuksista. Siksi ainut keino on vain hylätä toisen alkuoletukset. Tässä ajaudutaan etiikan kohdalla väistämättä tilanteeseen jossa toista vain sanotaan naurettavaksi. Todistetta asialle ei voi saada.
1: Tämä ei tarkoita samaa kuin nihilismi, arvojen puute. Päin vastoin, jos eettisiä oletuksia ei ole, on vallitseva tila nihilistinen arvottomuus. Päätelmät siitä mitkä asiat ovat eettisiä ja mitkä eivät ovat aina seurauksia alkuoletuksista. Pelkkä johtopäätöksen esittäminen ilman perusteluja on vain asian oikeaksi olettamista, jolloin kyseessä ei ole arvopäätelmä vaan kyseessä on juurikin tälläinen taustalla oleva arvo -oletus, jonka varassa muut eettiset asiat päätellään. Tai kuten Sami Koponen kirjoittaa: "Se, että arvoja voidaan viime kädessä ylläpitää vain subjektiivisesti, yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen vakaumuksen perusteella, ei mitenkään nollaa moraalia. Se ei liioin vaadi, että kenenkään tarvitsisi katsoa olevansa objektiivisesti oikeassa ja muiden moraalikäsitysten esittäjien yläpuolella. Kyse on vain oman vakaumuksensa puolustamisesta"
2: Eikä tulkinta ole edes arvorelativismia, koska jotkut tulkinnat ovat huonoja. Usein jääkin joukko jossa on muutamia erilaisia tulkintoja. Ne voivat olla hyvinkin erilaisia. Mutta on silti joukko tulkintoja jotka ovat liian kaukaa haettuja. Tämä kaukaa haettavuus voidaan perustella vaikkapa osoittamalla ristiriitoja perusteluissa.

Otan tästä esimerkin omasta elämästäni. Kirjoittelin mielestäni uskontomyönteisen tekstin. Sen kommenteissa kuitenkin ajauduttiin riitelemään Helvetistä ja sen eettisyydestä. Vastapuolen argumentaatio ei onnistunut rehentelystään huolimatta näyttämään että "ei pidä vettä", ja onnistuin moittimaan hänen käyttämäänsä vertausta. Keskusteluparini "Tuplis" lensi kotiinsa ja kertoi voittaneensa. Tekstissä yritetään käytännössä oikeuttaa Helvetin ikuiset kidutukset. Jos joku ajattelee että kidutus on väärin ja uskoo että Jumalan kaikkivaltaisuus tarkoittais isitä että Hän voisi korjata murhaajan tekemät pahat ja vaikka synnyttää henkiin tapettujen syntymättömät ihmiset. Tai että kidutus ei korvaa mitään ja että lisää pahaa tekemällä ei voida korjata toista syntynyttä pahaa.
1: Kostonhimoisessa terroristimaailmassa (tai kun on puhe Israel-Palestiina -asioista) pommi -isku korjataan toisella pommi -iskulla. Heistä se on eettistä, mutta monista se ei ole eettistä. Esimerkiksi minä olen sitä mieltä että jos jokin ideologian sisäinen logiikka sallii selityksen jolla oikeutetaan koherentisti terrori -isku, sen pahempi ideologialle.
2: Yksinkertaistetusti jos joku jonka mielessä on eettinen aksiooma "kidutus on aina väärin" näkee kaikessa tämän suuntaisessakin että "sen pahempi kristinuskolle". - Eikä kyseessä ole kehäpäätelmä vaan validi päättely : Kidutus on väärin + Helvetissä kidutetaan = Helvetti on väärin.

Kaiken kaikkiaan Robersonin ja muiden vastaavien tavoissa on se, että niissä on helposti takaportti siihen että voidaan tehdä pahaa maan päällä. Robertsonin esimerkissä olikin suora sovellus siihen, että nykymaailmassa ateistit voitaisiin samalla perustein tappaa - heidänkin lapsensa ovat useammin ateisteja kuin muuta. Samanlainen ongelma livahtaa helposti : Jos on perusteltava miksi ikuinen kidutus on eettistä ja hyvää, tarjotaan mahdollisuus siihen että kidutukselle saadaan oikeutusta maanpäällisessäkin elämässä.
1: Esimerkiksi "Tupliksen" esimerkissä perustellaan sitä että esimerkiksi murhaaja on voinut vaikuttaa useiden elämään ja tuhota syntymättömiä elämiä. Tämä perustelu vaikuttaa todella ontolta koska murha ei ole ainut synti, jolla Helvettiin joudutaan : Tätä kautta argumentti sortuu siihen että se ei käsittele valtaosaa syistä joilla Helvettiin kuulemieni tarinoiden mukaan joudutaan. Ja toisekseen siinä kasataan useita elämiä, jotka maan päällä tarkoittavat äärellistä elinaikaa. Näitä vastaamaan pistetään ääretön kidutusaika. Suuren luvun kohdalla epäreiluus alkaa pyörimään myöhemmin, mutta tämän jälkeen ehtii vajumaan ääretön määrä aikaa. Vielä erikoisemmaksi asian tekee se, että Tupliksen perustelulla voidaan ehdottomasti oikeuttaa kidutus myös maan päällä, osana standardipoliisitutkintaa : Jos joku vaikkapa uhkaa tappaa jonkun ihmisen, tämän ihmisen jälkeläiset ovat olemassa. Siksi murhalla uhkaajaa on oikein kiduttaa vaikka äärettömästi jotta tämä jälkeläispolvi saadaan pelastettua, ihan vain sen takia että varmistuttaisin että toisella ei ole mitään pommi -iskua suunniteltuna. "Tuplis" ei tee mitään erityistä virhettä, käytännössä tämä on aina seuraus. Jos vaikkapa kansanmurha oikeutetaan, se tarkoittaa että kansanmurha on oikein. Silti tämä on minusta juuri sitä "sen pahempi kristinuskolle" -osiota.

Hänen esittämässään loppukaneetissa on kuitenkin yllättävän paljon järkeä. "Havaitsemme siis, että jos Jumala on luonut helvetin kostaakseen, jos helvettiin joutuu varmasti ikuisuudeksi ja jos helvetissä on varmasti kidutuksen kohteena, se on suhteeton ja epäoikeudenmukainen rangaistus hetkellisistä rikoksista hänen tahtoaan vastaan. Yksikään näistä sanalla jos varustetuista kohdista ei ole varma, eikä tämän tarkastelun perusteella niistä yksikään näytä uskottavalta. Tämä johtuu siitä, että vaikka tulkinta onkin mahdollinen, se sotii monin tavoin Raamatun sisältöä vastaan. Vaatii melkoista pokkaa väittää vakavalla naamalla, että älyttömin mahdollinen tulkinta on se osuvin." Kristitty voinee rakentaa tulkinnan joka on Raamatun valitsemien eettisten normien mukainen. Raamattu saadaan koherentisti eettinen kun se ensin oletetaan kannesta kanteen eettisesti oikeassa olevaksi ja täysin ristiriidattomaksi. (Tämä oletustapa vaaditaan jotta Raamatun epäeettiseksi ajavat tulkinnat voidaan hylätä.) Tämä voidaan koherentisti tehdä (tekemällä jos -oletuksia jotka jätetään mainitsematta, joka tekee niistä piilotettuja, ja keskustelutoiminnasta joko epärationaalista tai kavalaa performanssia.) Mutta tämä ei vakuuta erimielistä. Myönnän että jokaisen sanan jos -kohdalla on tietysti oletus - väitänhän että minulla on johtopäätös "epäeettinen" jonka olen saanut tietyistä lähtökohdista jotka olen ääneen lausunut. Eli näin käy jo sen vuoksi että käytän logiikkaa enkä tee argumenttia pelkästään vain väittämällä että asia on epäeettinen. "Yksikään ei näytä uskottavalta" on argumenttivirhe "horse laugh", jossa se että jotain sanotaan naurettavaksi/vääräksi/epätodennäköiseksi pelkkänä väitteenä olisi vakavasti otettava.
1: Ei varsinkaan jos tilanne on kuten kokemassani tapauksessa. Hän ei itse asiassa käsitellyt esittämääni argumentaatiota ollenkaan. Ja lähestyi sitä yksisilmäisesti omalta kantiltaan ja määräsi mitkä oletukset ja perspektiivit minulle halusi antaa. Argumentaationi ei perustunut Raamatun pohjalle, vaan sillä oli täysin Raamatun ulkopuoliset premissit. Sellaiset, joita haluaisin maallisessa oikeudessa tehdä. Sillä onko tulkinta koherentti Raamatun kanssa on epärelevantti, koska kirjat eivät välttämättä ole koherentteja. Ja jos mukaan livahtaa yksikin läpisaastainen asia - jona ikuinen kidutus voidaan nähdä - on herättävä kysymys siitä, onko kirjssa muutakin pahaa. Tämän jälkeen asiat voidaan katsoa yksi tellen lävitse. Osa Raamatusta voidaan näin hylätä ja osa hyväksyä. Eikä tässä ole mitään epäloogista tai virheellistä, näin voidaan tehdä monien muidenkin kirjojen kanssa. Tulkinta on koherentti, joskin täysin erilainen kuin uskovan. Syy: oletukset ovat erilaiset. Ne taas ovat pohjimmiltan mutupohjalta tehtyjä arvauksia joita ei ole empiirisesti todistettu missään hiukkaskiihdyttimessä - suuntaan tai toiseen.
2: Itse asiassa esimerkiksi Tuplis selitti miten kristitty voi nähdä asiat toisin, mutta ei kumonnut minun moraalilauselmiani, eli ei johtanut oletuksistani epätoivottavia seurauksia joita en voisi hyväksyä.

Syy miksi perustelut eivät muuta erimielisten näkemyksiä naurettaviksi tai virheellisiksi todistetuiksi syystä : Ne ovat mahdollisia. Raamatusta löytyy sen verran erikoista settiä, jossa ei väkivaltaa säästetä, että tulkinta Julmasta mutta olevasta kristinuskon Jumalastakin olisi mahdollinen. Mutta edes näin pitkälle ei tarvitse mennä. Raamattu voidaan nähdä ihmisten kulttuuriin sidottuna kirjana, jolloin sen eettisyyttä voidaan katsoa kaikki "Jumalanpilkkakieltolasit" rikkoen. Aivan kuten tehdään vaikkapa silloin kun näytetään Islaminuskon moraalittomia puolia. Islaminuskoisista ne ovat kuitenkin etiikkaa. Minä en anna Raamatulle tässä kohden mitään erikoislupaa
1: Maailmassa on niin monta objektiivista moraalia että on vaikeaa valita niiden välistä : Näin ollen teen tavallaan Raamatulle aivan kuten kristityt tekevät kaikille muille uskonnollisille kirjoille - vien sen vain yhtä kirjaa pidemmälle. Ei kristittykään välitä siitä että hindujen tekstit ovat hindujen mielestä jumalallista alkuperää. Tässä suhteessa olen yksinkertainen : Jos jokin uskonnollinen teos on täysin eettinen, se todistetaan siten että se täyttää joka piirroltaan eettisyyden vaatimukset. Eikä esimerkiksi tuota sovelluksina lupaa kansanmurhaan. Missään oloissa.

Näin ollen erimielisyys päätyy tavalliseen arvokeskusteluloukkoon. Poteroita kaivetaan ja vihollisuuksia syntyy. Keskustelu toistaa itseään eikä koskaan johda yhtään mihinkään. Joskus harvoin keskustelussa ei välttämättä muuteta mieltä, vaan opitaan toisen näkemyksistä. Tämä ei ole mahdollista, jos jompi kumpi tai kumpikaan ei yritä nähdä asiaa toisen valossa. Siksi jos toinen ei osaa, en edes yritä muuta kuin saada tilanteen mahdollisimman nopeasti johonkin muuhun. Voin käyttää aikani järkevämminkin kuin sikojen kanssa painimiseen jossa itse vaan likaantuu ja sika tykkää.

Pieni vinoilu : Katanafanboyt.

YouTubeen on laitettu miekalla lyömisvideo. Testin kohteena on kuollut peuranraato.

Kommenttiraidassa on paljon hyvin tyypillisiä kommentteja. Kommentoijille on katanafanboy. Tämä ilmiö on itse asiassa yllättävän laaja : Britanniassa kaarevateräisten miekkojen käyttämiseen liittyvää lainsäädäntöä on melko tuoreesti rajoitettu lailla, koska siihen liittyy symboliikkaa. : Rikolliset pahoinpitelijät eivät selvästi mene lyömään ihmisiä pitkällä miekalla mutta katanaa pidetään lähes taianomaisena.

Katanafanboy ei tietysti ole välttämättä rikollinen. Hän on voinut pelkästään katsoa liian paljon animea.

Näin syntyy kuva jossa katana on erinomainen ja erikoislaatuinen ase, ja eurooppalainen miekka vain ruhjoo. Siksi videossa esitetty on heistä epäuskottavaa. Heillä on kovia epäilyjä videon käsittelystä. Epäilyjä on esimerkiksi siitä että ruhoa on leikattu valmiiksi. Kuitenkin tämä käsittely on luonteeltaan erikoislaatuista: Näytetty leikkuujälki on aivan viivasuora, joten leikkauskulman on täytynyt olla juuri oikea ja leikkauskohdankin aivan millilleen. Jo näin tarkka osuma itsessään vaatisi legendaarisia taitoja - sellaisia että tälläistä manipulaatiota ei tarvitsisi tehdä.

Itse asiassa videon tulos ei ole mitenkään yllättävä. Itse asiassa siinä lyöntitekniikassa on jopa tiettyjä puutteita - kuten ryhdin ja etäisyyden käsittelyssä - mutta nekään eivät tee teosta mahdotonta tai huijattua. Esimerkiksi koulullamme tameshigiri -rullia lyödään halki silloin tällöin. Eurooppalaisella miekalla eikä katanalla.

Tosin ajatus maksimaalisesta lyöntitehokkuudesta on hieman turhaa. Sillä ihmisen lyönti kahtia on overkill. Jos kohde on hengetön, se on aivan riittävän tehokasta. Paljon vähempikin riittäisi.

Rikka toisen silmässä, orsi omassa - Musta kylki kummassakin.

"...skandaali ei saanut inkvisitiota julistamaan että hän on harhaoppinen, vaan amens, siis vähän tok tok. Tosiasia on että häntä ei uskallettu tuhota..."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri")

Minun isoäitini oli lihava. Hän usein varoitteli ylipainoisia ihmisiä näiden ylipainoisuudesta. Jollain tasolla tuntui että ihminen joka tekee näin olisi jotenkin väärä ihminen sanomaan mitään. Jos tekopyhyydelle olisi kaava, se olisi helposti tiivistettävissä muotoon "älä tee kuten minä teen vaan kuten minä sanon." Tämänkaltainen päättely olisi kuitenkin tu quoque -virhe. Se, että lihava varoittaa lihavuuden vaaroista ei tarkoita että lihavuus olisi turvallista.

Vastaesimerkin kautta voitaisiin jopa sanoa että isoäitini oli oikea ihminen sanomaan. Lihavuus on iso asia, ja hänellä oli siitä elämänkokemusta omasta takaa. Tämänkaltaista ajattelua käytetään paljon huumevalistuksessa jossa entiset narkomaanit kertovat kokemuksistaan. Ja uskonnolliessa julistamisessakin suunnilleen joka toinen kertoo olleensa aikaisemmin juoppo, alkoholisti, ateisti tai jotain vastaavaa. Tämäkin olisi virhe : tässäkin puhuttaisiin ihmisestä eikä asiasta.

Kysymys taustalla on vahva : siitä kuinka "vahvasti karismavetoinen" ja kuinka paljon "logiikkavetoinen" asia on. Jos ollaan vahvasti karismavetoisia on merkitystä sillä kuka sanoo eikä miten perustelee, jolloin elämänkokemukseen ja tekopyhyyteen viittaamiset mukana kysymyksessä. Mutta jos ollaan logiikkavetoisia perustelut ratkaisevat ja hupsu ja tyhmä työtönkin voi olla oikeassa jos hän perustelee asiansa oikein.

Ennen karismavetoisuutta edusti esimerkiksi uskonnolliset instituutiot, jolla oli pastoreita ja kirkonmiehiä. Nykyisin vastaavaa tilaa ovat ottaneet psykiatrit. Heillä on tavallaan "lupa" puhua ihmisistä asian sijaan. Synti on vain korvattu sairaudella, medikalisoitu.

Mutta mitä oikeastaan tapahtuu jos vastapuoli psykologisoidaan - vaikkapa kun Rauno Räsänen psykologisoi "Takkiraudan" fiksujenkin lauselmien ohessa sanomalla seuraavaa : "Takkiraudan elämänkatsomusta (tieteellistä ja poliittista) leimaa kaikessa paranoia, fobia ja ksenofobia (ilmeisesti hän on yleistänyt koetun henkikohtaisen traumansa ulkomaalaisvihaksi ja buddhalais-sosiaalidarwinistiseksi nihilismiksi) yrittäen kehittää itselleen psyykkisen puolustusmekanismin pakkoneuroottisen yksiulotteisella fakta- ja totuus-propagandalla." Eräältä kantilta voitaisiin sanoa että hän osoittaa argumentoijan intressejä, hänen synnilliset psyykkisesti epäterveet traumaattiset kokemukset ruokkivat fobiatiloja ja saa hänet olemaan tiettyä mieltä. Jos kuviteltaisiin että hän olisi osunut arviossaan täysin naulan kantaan, se ei silti kerro juuri mitään muuta kuin sen, että Takkiraudalla on runsaasti "maailmankuvallisia/eiargumentatiivisia" syitä olla tuota mieltä - joka taas on aivan eri asia kuin sanoa että hänellä ei olisi muuta kuin tämänlaisia, tai että muunlaisia perusteluja asialle ei olisi muutoin.

Mutta mennään pois Räsäsestä.

Isoäitiini sovellettuna voitaisiin vaikka sanoa että hän projisoi omaa itseinhoaan ,jota hän koki omaa ylipainoaan kohden ja jolle hän oli voimaton, muihin. Eli hän moitti muissa omia syntejään voimattomuuden kokemuksia ja tähän liittyviä ahdistustiloja. Tälläisiä tarinoita voidaan kehittää vaikka kuinka paljon. Kenties tämäkin olisi totta - mitä en pidä itsestäänselvyytenä - mutta silti jossain on muistutus isoäidistä, ja siitä miten hänen varoituksensa liikalihavuudesta olivat silti järkeviä. Sen jälkeen pieni ääni päässäni kysyy että "entä sitten"? Jos tunnustan olevani hullu, seuraako tästä että olisin väärässä? Mielenterveet mielipiteet ovat käsittääkseni astetta eri asia kuin olla oikeassa.

Tässä mielessä uuspastorit myyvät selvästi outoutta, joka taas on hieno asia. Elämässä tarvitaan aina hassuttelua. Sellaista jossa yksinkertaiset asiat mutkistetaan. Tai kuten unkurissa sanotaan "he talks about the falsity of permissivity. suspicious of simplicity, he believes in complicating the answers to even the most basic of questions. he has no good news for me at any level. he believes the first duty of philosophy is making me understand what deep shit i am in. a master of counterintuitive thinking and a man in thrall to paradox, i think he’s right."

Järki on siis siinä että näin käsitetty toiminta ei tarjoa parannusta, vaan hämmennystä. Se tarjoaa jopa tuomitsemiskeinon : Auktoriteetti sanoo että joku on vaan niin pirun epäattraktiivinen ja perverssi että näkemyksetkään eivät ole muuta kuin hullun houretta. Tai oikea sana voi olla vaikkapa robotti.
1: On hyvä huomata että psykoanalyytikot pelkäävät robottisuutta esimerkiksi silloin kun puhutaan geenien vaikutuksesta luonteeseen. Silloin luokittelu on "eräällä tavalla ihmisen tappamista", ihmisen kaava tarkoittaa sitä että ihminen on robotti. Ja robottisuus sisältää rivien välissä elämänilon kiellon. Ja robotti ei voi olla oikeassa.

Paradoksista kyllä psykoanalyytikot kuitenkin ovat ne jotka koko ajan - ja työkseen - luokittelevat ihmisiä ja toimivat kuin ihmisessä olisi jokin ihmiskaava. Itse asiassa psykoanalyysi oli ensimmäinen enemmän tai vähemmän onnistunut vakava ja laajamittainen yritys systematisoida ihmisen psykologia. Siinä on vähintään todennäköisyyksiin nojaava syy-seurausyhteys tietynlaisten traumojen ja elämässä olevien häiriöiden välille. Ja kaava antaa luvan siihen että ihmisiä luokitellaan vaikkapa neurootikoiksi. Tämä kertoo siitä että psykoanalyysi ei esitä olevansa tietorelativistinen, se tekee kaavamaisia tosiasiaväitteitä esimerkiksi siitä miten potilas reagoi oikein tehdyssä hoidossa.
1: Ja jos hoito ei tehoa, voidaan potilas luokitella vastahankaiseksi, jolloin syy ei ole terapeutin hoitotavassa tai ammattitaidossa, vaan potilaassa. Ja terapeutti vähintään välineellistää potilaan hädän omaksi tulonlähteekseen.Blame game is always ultra fun.

---

Kirjoittaja on vähän tok tok - ja on aliapainoinen. Hänessä on montakin ihmiskaavaa - ja suuri osa niistä on keskenään ristiriitaisia. Osa niistä ihmiskaavoista ovat peräti logiikkaa ja perustelua rakastavia robotteja. Yksi niistä pitää isoäidistään ja toinen inhoaa Takkirautaa, mukana on tietysti myös kovaääninen robotti joka ei ole varma psykoanalyysin toimivuudesta mutta joka vahvasti ei luota psykoanalyytikoihin. Ja osat niistä kirjoittelevat blogiviesteihin typeriä alakommentteja.

Hänen tarinansa - ja muita tutkimuksia.

Jossakin minulle nimeltä tuntemattomasa mutta melko vanhassa televisiosarjassa on jakso, jossa selitettiin paljon feminismistä ja psykoanalyysistä. Tästä jaksosta jäi mieleen erityisesti se, miten miehet tekivät arkeologista tutkimusta kaivamalla esineitä ylös, kun taas naiset tekivät lopussa historiaa kaivamalla esineitä takaisin maahan.

Jaksossa selitettiin myös miten "history" -sana on maskuliininen koska se voidaan jakaa kahtia "his story". Tätä kautta historia kertoisi hänen(nimen omaan mies) tarinansa. Sana historia ei toki ole syntynyt noin, mutta se on ajatuksena ihan kiinnostava. Sillä historiasta tuntuu tekevän kiinnostavan ja elävän juuri tarinat. Tämä ei tarkoita sitä että historian tekijäntyö ei olisi eksaktia jopa mekaanisuuteen ja maan ruuduttamiseen asti. Mutta kivensirusta tekee kiinnostavaksi kuvitelmat ihmisistä jotka sitä ovat käyttäneet nuolenkärkenä.

Tosiasiassahan historia -sana juontuu Herodotoksen "Historíai" -teoksesta. Perussanana ei ole tarinan häivä, vaan kreikan kielen "tutkimusta" tarkoittava sana. (Televisiosarja oli kiinnostava ja oikeassa, mutta se ei ollut historiallisesti tarkka.) Se, mikä Herodotoksen teoksesta tekee kiinnostavan on se, että häntä pidetään "historian isänä" : Historia on kuitenkin menneisyyden tutkimusta. Herodotos sen sijaan oli tunnettu matkustaja : Hänen kirjansa ei kerro menneisyydestä vaan hän kokoaa sitä mitä hän on itse nähnyt ja mitä hän on kuulopuheena kuullut.

Jos Herodotoksen kirja olisi televisiosarja, se olisi enemmän "Lonely Planet" -sarjaa kun edes "Antiikkia, antiikkia". Herodotos oli turisti ja hänen kirjansa oli enemmän hänen tarinansa, kuin moni voisi ensivilkaisulla luulla.