Filosofioinnista ja sofistikoituneesta käytöksestä

PEA Soup -filosofiablogissa kirjoitettiin siitä, onko kohtelias filosofinen keskustelu mahdollista. Kysymys on tärkeä ja mielenkiintoinen. Sillä jossain määrin filosofia kohdellaan jännitteisesti ; Toisaalta hänet nähdään sofismin vastustaja Sokrateen tavoin jonkinlaisena paarmana joka kyseenalaistaa ilmiselvyyksiä. Ja sitten toisaalta hänen täytyy olla sofistikoitunut ja kohtelias. Vaikka toki on öykkäröinnin muotoja jotka ovat selvästi sekä filosofiaa, älyllisyyttä ja kohteliaisuutta vastaan, on jännite kuitenkin vaikea. Suomessakin esimerkiksi Jukka Hankamäki on korostanut että hyvää filosofia kuvaa poliittinen epäkorrektius.

PEA Soup korostaa, että "Furthermore, I will argue against the philosophical Henry Kissinger within many of us who worries that whatever might be true about war and war crimes, realistically speaking philosophical rigor just requires rudeness." Tässä korostetaan sitä puolta että epäkohteliaisuus ja konfrontaatio ei ole samaa kuin voimakas tai epänormaali kannanotto. Ja olemalla raaka estetään itse asiassa monia ihmisiä harrastamasta filosofiaa. "it has been said many times that women are put off by the idea of entering philosophy because girls are not taught to handle confrontational, adversarial situations, or situations where one’s abilities are judged harshly" Ja näin syntyy tilanne jossa öykkäreimmät ideologiat hallitsevat. Joka taas on vastoin niitä teesejä joiden pohjalta poliittista epäkorrektiutta suositaan.

Tässä on monia aivan ansioituneita ajatuksia. On kuitenkin selvää että tämä aihe koskee enemmän niitä ongelmia jotka syntyvät filosofiasta jota tehdään yliopistojen ulkopuolella. Julkisessa keskustelussa on kiistatta ongelmia. Silloinkin kun sitä pyritään käymään argumentaatio edellä. Tai ainakin väitetään että sitä pyritään käymään.

Koulun ydin

Suurin osa filosofian opiskelusta on nimittäin hyvinkin erikoista. Se nojaa koulun perinteelle. Ja koulutuksessa on se jännittävä puoli, että se näyttää yllättävän samalta. Koulutuksen takana oleva ideologiat voivat vaihtua ja teknologiaa voi tulla lisää. Mutta itse koulutustilanne vaikuttaa peruselementeiltään hyvin samanlaiselta.

Toki rangaistukset ovat muuttuneet. Ja esimerkiksi meillä ei ole enää samanlaista kulttuuria kuin mitä Michel Foucault kuvaa kirjassaan "Tarkkailla ja rangaista". Hän puhuu disipliinistä. Hän kuvaa sitä esimerkein. Esimerkiksi siten, miten koulujärjestyksen käsikirja 1800 -luvun lopulla piti sisällään tarkat ohjeet siitä minkälaisessa asennossa opiskelijan piti istua ; "Täytyy istua suorassa, hieman vasemmalle kääntyneenä ja aavistuksen eteenpäin kumartuneena, niin että kyynärspään ollessa pöydällä leukaa voidaan tukea nyrkkiin..." Melko pitkän ja detaljoidun kuvauksen jälkeen sanotaan, että "Opettajan tulee opettaa oppilailleen se asento, jossa heidän on kirjoittaessa oltava, ja korjattava tätä asentoa jollakin merkillä tai muulla tavoin milloin he poikkeavat siitä." Lapset eivät koulussa saa myöskään piiskaa. Tai laiteta tötterö päässä istumaan nurkkaan. Mutta muutoin koulussa oleminen ja tekeminen on hyvin tutunoloista. Isoäitikään ei saa kulttuurishokkia.

Filosofia koulussa ja yliopistossa onkin hyvin helposti Thomas Popkewitzin kuvaamaa identiteetin muovaamista. Kun oppilaalle opetetaan filosofiaa, hänelle opetetaan miltä tuntuu olla fiksu, miten tätä fiksuutta tulee ilmaista ja miten tätä fiksuutta voi ilmituoda sanavalinnoissa, puheissa ja eleissä. Tästä syntyy kuva sosiaalisesti hyväksyttävästä tavasta olla filosofi. Hyvin usein tähän liitetään ajatus siitä että filosofi on viileän etäinen. Kulttuurissamme onkin tietty ajatus siitä että objektiivisuus tarkoittaa tunteettomuutta. Näin ollen mukaan tulee kaikenlaista "koristelua". Ja tämä tulee mukaan väistämättä. Toisin sanoen filosofian opiskelu opettaa käytösetikettiä ; Pedagoginen diskurssi ja käytännöt muovaavat identiteettiä, minäkuvaa, itsesäätelyä ja käytöstä. Sekä luovat mallin joilla itse voidaan tarkkailla muiden sosiaalista käytöstä ja tehdä tästä jatkopäätelmiä hänen fiksuudestaan tai filosofiointikyvystään.

Esimerkiksi itselläni pelkkä kirjojen lukeminen on vaikuttanut sanavarastooni. Ja itselleni aika normaali kirjoittaminen on monista jotain joka on pömpöösiä kun siinä on "liikaa hienoja sanoja". Tämä voi tuntua jopa ylimielisyydeltä. (Mikä toki kuvaa egoistista luonnettani monin paikoin. Mutta joskus se tuntuu siltä silloinkin kun se ei mielestäni ollenkaan kuvaa sitä asennetta jolla olen liikenteessä.) Toisaalta samanaikaisesti kieltämättä räväkämmät ilmituloni - jotka ovat minulle aivan yhtä luontevia ja persoonallisuuspiirteitäni - nähdään osoituksena sivistymättömyydestä. Joka taas helposti luo kuvaa siitä että en oikeasti sitten olekaan filosofiaa osaava. Kokonaisuutena käytöksestäni ja muusta ei perustelurakenteisiin liittyvästä syntyy vahva kuva siitä että olen tyyppi joka arvostaa pintaa sisällön yli. Tämä näkyy tekosivistyneisyytenä. (Vaikka mielestäni tekosivistyneisyys pyrkisi kattamaan kaiken käytöksen, ja se näyttäisi enemmänkin "Pokka Pitää" -sarjan Hyacinthin käytökseltä.) Itse koen pikemminkin sekä osaavani filosofiaa että olevani varsin vastenmielinen vihainen keski-ikäinen katkera paskiainen.

Filosofian graduissakin tietenkin vaaditaan autoritäärisyyttä ; Myös postmodernit humanistit ja omasta akateemisesti vapaasta ajattelustaan iloiset filosofit suorittavat tutkintoja. Ja suorittaessaan instituution byrokratiaan säädettyjä suoritteita he tekevät sen tavalla jossa odotetaan runsasta määrää siirrettyä tietoa ja vain pientä määrää itse luotua tietoa. Toisin sanoen vaikka kuuluisaksi filosofiksi pääsee yleensä vain sellainen ihminen joka luo oman omintakeisen ja uuden ajatusjärjestelmänsä, niin tämän väsäämiseen kannattaa ryhtyä vasta kun on tohtori. Tätä ennen kannattaa tehdä kuten Heikki Ylikangas on kehottanut ; "Jos haluat menestyä akateemisessa maailmassa, tee tiukasti perinteistä tutkimusta. Varoitus uuden kavahtamisesta on siis todellisuudessa tänään yhtä aktuelli kuin se oli 1600 -luvulla Turun yliopistossa."

Onkin mielenkiintoista huomata miten postmoderni ihminen jonka mielestä kaikki on intressejä ja valtaa, hurmioituu ja vakuuttuu vasta kun asiaa ei sano yksilö vaan yksilö osaa viitata oikeaoppisesti vaikkapa Michel Foucaultiin tai Jacques Derridaan. Tai miten itse luon filosofiaa käsittelevän tekstin joka haikailee poliittista epäkorrektiutta ajatteluun, ja teen tämän ei-yliopistossa. Ja silti se mikä monelle jää mieleen koko tekstistä on valtava määrä name-droppingia ja viittauksia jonkun muun ajatuksiin.

Loppukaneetti

Filosofia onkin koulussa, lukiossa ja yliopistossa ennen kaikkea "kouluaine". Jossa osoitetaan oma oppineisuus. Ollaankin siis vahvemmin Friedrich Baumeisterin kannalla jonka mukaan perusteellinen oppineisuus liittyy sola doctrinaan ; Perusteellinen oppineisuus on sellaista, joka koostuu riittävästi koetelluista ja todistetuista lauseista ja jotka on myös riittävästi selitetty. Pierre Bourdieau onkin kuvannut sitä miten filosofia voidaan jakaa kahteen hyvin erilaiseen osaan ; Filosofiasta tutkimuksena ja yliopistoaineena tehdäänkin filosofia kouluaineena.

Julkinen keskustelu nykyaikana demonstroi että sen käytänteet yliopistossa eivät toimisi. Se johtaisi pelkkään metelöintiin jossa itse asiassa vapaus tarkoittaa vahvimman vapautta. Vapautta jossa todellakin isoin dogmaatikko joka on kovin öykkäri voittaa koska pelokkaampi ajatusmalli joka ei uskalla astua keskelle konfrontaatiota ei saa ääntään kuuluviin.

Kuitenkin usein näitä pelkoja liitetään puheissa myös yliopistoon ja filosofiaan. Ne piirit taas tuntuvat noudattavan hyvin toisenlaista maailmaa. Sellaista joissa julkisen keskustelun konkretisoituneet riskit eivät ole niin relevantteja. Siellä sen sijaan konkretisoituvat toisenlaiset ongelmat.

Molempien ongelma on tavallaan sama ; Molemmissa hamutaan ajatusta siitä että tietynlainen käyttäytyminen on liitoksissa ajatteluprosessointiin. Ilkeys ja rohkeus ajaa omanlaista filosofiaa sekoittuvat liikaa yhdeksi ja samaksi. Tai sitten ajatus sivistyneestä käytöksestä sekoittuu liikaa filosofian sisällöksi. Aletaan puhumaan filosofioijasta filosofian sisällön sijasta.

Toisalta on hyvä huomata että jos huonoa käytöstä aletaan sietämään, niin sitten se vaikuttaa käytännössä siihen minkälaista filosofiaa uskalletaan esittää tulevaisuudessa ; Julkisessa keskustelussa tapahtunut kun vaatii vain sen että julmalle käytökselle annetaan tilaa. Siihen liittyvä valta konkretisoituu. Se miksi ilkeys saa vallan ei ole merkittävää. Siksi käytännössä jonkinlainen käytöskontrolli ja disipliini voi olla hyvin relevanttia.

Onkin kenties haettava ajatusta jostain Aristoteleen kultaisen keskitien kaltaisesta. Liian kurittamisen ja liian anarkistisen kaaoksen välillä oleminen vaan on vaikeaa. Koska sitä ei voi tiivistää yksinkertaisiin onelinereihin.

Uskonnonvapaus vai uskovaisenvapaus?

Kreationismi on hauskaa seurattavaa. Se ei ole enää nykyisin kovinkaan relevanttia seuratavaa. Mutta siihen liittyy kuitenkin tärkeitä teemoja. Ken Ham on esimerkiksi perustanut Nooan arkki -teemaisen puiston joka on opettavainen, jos pitää nuoren maan kreationismia tieteenä. Paikka on hankkinut rahoitustaan verovaroin. Se kuitenkin samalla haluaisi palkata sinne töihin vain ihmisiä jotka uskovat että maa on alle 6000 vuotta vanha. Tähän liittyy juridisia ongelmia. Sillä verovaroin rahoitetut paikat eivät saa valita työntekijöitä uskonnollisen vakaumuksen perusteella. Tähän liittyen keinona on ollut se, että Arkkipuistoon palkataan ihmisiä mutkan kautta ; Työntekijät haetaan sellaist kautta että he ovat jo sinne päästäkseen läpikäyneet uskonnollisen vakaumuksen tenttaamisen. Joka on sillä kohden laillista, koska se paikka ei hanki rahoitustaan verovaroin. Arkkipuisto on tuottanut ongelmia myös sitä kautta että Amerikoissa koulujen tulee olla uskonnollisesti neutraaleja. Ja tämä on perustuslaissa. Näin ollen kysymys ei ole siitä mikä on kenenkin mielestä reilua vaan siitä keidän Amerikan kansalaisten on noudatettava perustuslakia. Kreationismin opetus (julkisissa)kouluissa on kielletty koska se on lakituvassa tuomittu uskonnoksi. Mutta samalla Arkkipuistossa vieraillaan luokkaretkillä (julkiset koulut tekevät). Joka taas on perustuslain vastaista, joskin siitä on vaikeampaa jäädä kiinni.

Suomen suuntaan tilanne tietenkin näyttää erikoiselta. Sillä meillä on koulussa uskonnonopetusta. Itse asiassa siinä määrin perustuslailla suojattuna, että meillä ei saada "Suvivirttä" pois yhteislaulutilanteista. Luokkaretkillä voidaan käväistä kirkossakin. Tämä näkyy myös lukio-opintojen kohdalla ; Koulutussysteemi muuttuu sellaiseksi, että pian meillä on koulutusjärjestelmä jossa ei ole lukiossa pakko käydä yhtään ainutta kurssia biologiaa. Mutta yksi pakollinen uskonnonkurssi kuitenkin on. Biologiaa ei ole perustuslailla suojattu samalla tavalla. Ja tämä tietysti ilahduttaa kreationistia. Sillä hänen tai hänen lapsensa ei ole pakko opetella pahaa evoluutioteoriaa. Mutta uskontoa tai elämänkatsomustieto on kuitenkin pakotettua vaikka olisi mikä igteisti jonka mielestä uskonto ei ole relevanttia edes sille tasolle että olisi tärkeää identifioitua ateistiksi.

Näiden kahden välisen eron ymmärtäminen on tärkeää. Ei siksi että maan asenteet olisivat erilaisia. Tosiasia on että modernit ateistit hakevat argumenttinsa ja asenteensa Sam Harrisin ja Richard Dawkinsin tapaisilta ihmisiltä. Joiden keskustelukulttuuri on sovittautunut Amerikan malliin. Samoin Suomen konservatiivit hakevat argumenttinsa pääasiassa "rapakon tuolta puolen". Esimerkiksi Pekka Reinikaisen "Unohdettu Genesis" on napattu ilman merkittävää omaa luovuutta ulkomaisesta keskustelusta. Ja jos tutustuu Tapio Puolimatkaan ja hänen tuotantoonsa, voi huomata että hänen sanomisissaan ei ole hänen omia kehittämiään argumentteja. Hän sen sijaan hyvin tiivistää näkemyksiä jotka kiertävät Amerikkalaisten fundamentalistien parissa. Hän on toki hyvin perillä tästä kiertelystä ja osaa tiivistää näitä käytettyjä teemoja hyvin. Ja sellaistakin tarvitaan.

Tärkeää onkin se, että näissä eroissa korostuu hyvin vahvasti se, mitä uskonnonvapaus ylipäätään tarkoittaa. Ja tämä tiivistyy siihen että on kenties oleellista katsoa sekularismia.

Sekularismi ; Yhteiskunnallisen uskonnonvapauden idea

Sekularismissa on kysymys uskonnon inklusiivisuudesta. Jos mietitään miksi kannatetaan maailmaa jossa uskonto näkyy vähän julkisessa elämässä ja miksi politiikkaa ei haluta tehtävän uskonnollisin argumentein on ymmärrettävä se, miten uskonnonvapaudellinen yhteiskunta eroaa teokratioista. Ja se eroaa tässä teokratioista tavalla joka varmasti on näkemyksenä melkolailla jaettu. Eli tiukin oikeistofundamentalistikonservatiivikristittykin ymmärtää perustan. Ja hyväksyykin sen mitä luultavimmin.

Näkemys on yksinkertaisesti siinä että oikeusvaltioissa on velvollisuus kohdella kansalaisia puolueettomasti. Lainsäätäjien, tuomareiden ja virkamiesten tulee pitää samanlaisia järjestelmiä ihmisten uskonnollisista vakaumuksista huolimatta. Murhasta tuomitaan samalla tavalla olipa tekijä kristitty tai islaminuskoinen tai ateisti. Ei tuomita ja rangaista ideologioita vaan yksittäisiä tekoja ja niitä tehneitä ihmisiä. Ideologian vainoamista ei siis harrasteta edes silloin kun tuomitaan lauma ideologisesti motivoituneita terroristeja. Terroristien tuomiot tulevat siitä että he tekevät rikoksia ja tukevat rikoksia tavoilla jotka nekin luokitellaan rikoksiksi. Ja jos tästä syntyy yliedustus tämän ideologian kannattajista, niin sitten syntyy.

Uskonnonvapaus tarkoittaa siis sitä että juutalainen ei saa kevyempiä tuomioita jos hän kivittää ihmisiä vaikka hänen uskontonsa niin käskee. Ja jos poliitikko menee kristillisen vakaumuksensa mukaan sanomaan että murhasta tuomittu tulee vapauttaa vaikka kuolemantuomiosta siksi että hän on kääntynyt kristityksi, tätä ei saa tehdä. (Ei vaikka kuolemantuomio nähtäisiin ylipäätään huonona asiana.) Tälläisten aloitteiden ajaminen on siis yksiselitteisesti pois demokraattisesta oikeusvaltiosta ja kohti teokratiaa.

On selvää että tämä inklusiivinen ideaali on liberaali. Se kannattaa moniarvoisuutta. Uskonnonvapaus on tässä määritelmällisesti moniarvoisuutta. Tämä voi tietysti herättää mielipiteitä "suvaitsemattomuuden suvaitsemisesta". Mutta tässä on tietysti menty siihen että luodaan ristiriitaa sinne missä sitä ei ole. ; Liberalismista ja moniarvoisuudesta tehdään olkiukko.

Tämä liberaali perusta toki tarkoittaa sitä että jos et hyväksy ajatusta siitä että yhteiskunnan tulee kohdella ihmisiä samalla tavalla heidän vakaumuksestaan riippumatta, niin sitten sinulla ei ole hirveästi syytä ajaa sekularismia.

Toki tässä on erikoisia sivujuonteita.

Ongelmana on se, että sekulaarissa yhteisössä lähes kaikesta yritetään tehdä uskontoa. Evoluutioteorian uskonnollistaminen on tästä hauska esimerkki. Koska USA on hyvin vahvasti ja laajasti tämän yllämainitsemani periaatteen mukainen, siellä kannattaa yrittää tehdä evoluutioteoriasta uskontoa. Koska sen jälkeen sitä ei saa opettaa koulussa. Sekularismin riskinä onkin juuri se, että aiheet menevät siihen että niitä yritetään muokata uskonnoiksi. Toisaalta sitä voi nähdä että uskontoa helposti naamioidaan ei-uskonnolliseksi. Esimerkiksi yrittämällä luoda kreationismin kaltaisia ilmiöitä joiden perusteesinä on että Jeesustelu ei ole uskontoa vaan luonnontiedettä.

Se onkin syy miksi en itse ole juuri ollenkaan sekularisti. Näen että oikeusvaltiossa ja demokratiassa kaikki asiat ovat debatoitavissa. Myös nämä uskonnonasiat. Jos runsas enemmistö ajaa jonkin mielipiteen läpi niin sitten ajaa. Vaikka tämä olisi sitten kreationismin opettaminen peruskoulussa pakollisena kouluaineena. (Mitä kukaan ei tiettävästi aja. Mutta joka olisi minusta aika kammottavan epämiellyttävä seuraus juuri minun itseni kannalta.) Tässä on tietenkin mukana riski siihen että oikeusvaltio mutatoituu täysveriseksi teokratiaksi.

Voidaankin miettiä sitä että jos puhutaan maallisista perusteista, niin niiden takana on illuusio siitä että nämä periaatteet olisivat jaettuja. Tai jaetumpia kuin uskonnolliset asiat. Toki monet fysikaaliset ilmiöt ovat sellaisia että niistä ei olla oikein mitenkään erimielisiä. Ja jossain määrin kyse onkin siitä että naturalisti on ihminen joka luottaa tieteen periaatteisiin joihin kaikki uskovat. Ja muut sitten esittävät että tämän lisäksi olisi jotain muunlaisia periaatteita, jotka sitten eivät ole tietenkään jaettuja.

Kuitenkin aika harvoin poliittista keskustelua tehdään tälläisten jaettujen tosiasioiden pohjalta. Tämä näkyy hyvin vaikka aborttikysymyksessä. Moni katsoo että ihmisyys alkaa hedelmöityksessä. Itse taas näen että ihmisyys vaatii riittävän mutkikasta neurologiaa, joka mahdollistaa kärsimyksen. Ja näin ollen minä olen vaatimassa abortille lähinnä nykymallia hitusen tiukempaa aikavaatimusta kun taas jotkut haluavat kieltää sen kokonaan. Erimielisyys ei ole siinä että milloin siittiö puhkaisee munasolun solukalvon. Eikä siitä milloin sikiöltä voidaan löytyä neuronitoimintaa. Erimielisyys on jossain aivan muussa. Vastaavaa tapahtuu käytännössä kaikessa poliittisessa keskustelussa.

Tässä kohden väitänkin että sekularismi on sitä että poliitikkoja pidetään byrokraatteina. (Juristit ovat toki byrokraatteja. He opettelevat tosiasioiden sijasta systematisoitua byrokratiaa. Ihan sen vuoksi että ihmisiä kohdeltaisiin samojen periaatteiden mukaan.) Ja itse asiassa kaikkia julkisessa tilassa toimivia pidetään byrokraatteina. Itse ainakin näen että en halua olla byrokraatti yhtään useammin kuin haluan. Ja tästä seuraa se, että kannatan yksilöiden uskovaisenvapautta enemmän kuin sekulaarien ajamaa mahdollisimman laajalle levitettyä yhteiskunnallista uskonnonvapautta. Tämä toki tarkoittaa sitä että mitään suojelua vaikka jumalanpilkasta ei tarvita. Uskovaisella on lupa sanoa mitä sanoo, vaikka poliittisessa keskustelussa. Ja sitten häntä saadaan pilkata ja sanoa että kuinka omasta mielestä hölmö ja naurettava tämä esitys on. Olen toki tuonut tätä asiaa esille kun aiemmin kirjoitin Tahdon-kampanjasta ja homojen avioliitosta.

I Hired a Contract Killer

Donald Trump on hahmo jolta ei odota annettavaa filosofialle. Mutta tämä arvo kyseenalaistui mielessäni melkoisen vahvasti. Trump nimittäin esitti että aborttia tekeviä naisia tulisi rangaista. Tästä syntyi paljon vihaista palautetta ja hän peruutti. Kyseessä eivät olleet vain abortin kannattajat. Vaan myös abortin vastustajat olivat sitä mieltä että tämä oli asiatonta. "National Right to Life" esimerkiksi korosti sitä, että abortin ottavia naisia ei saa rangaista. Sen sijaan pitäisi rangaista aborttia tekeviä lääkäreitä. "National Right to Life has long opposed the imposition of penalties on the woman on whom an abortion is attempted or performed. Rather, penalties should be imposed against any abortionist who would take the life of an unborn child in defiance of statutes prohibiting abortions."

Tästä syntyy asioita jotka ovat mielenkiintoisia. Sillä uskon että aborttikeskustelu on niitä joissa ihmiset ovat yleensä huomattavasti maltillisempia kuin miltä näyttävät. Ja osasyynä on juuri se, että asenteita viedään läpi poliittisella jargonilla. Joka taas sisältää liioitteluja. ; Kukaan tuskin tekee abortivalintaa helpolla. Ja toisaalta abortin tehneille löytyy ymmärrystä enemmän kuin voisi luulla.

Trumpin ajatuksessa oleellista on se, että jos esimerkiksi esitetään sellaisia lausuntoja kuin että "abortti on murha" niin sitten todellakin täytyy vaatia murhaan rinnastettavia rangaistuksia. Sillä yleisenä periaatteena on se, että oikeudenmukaisuus on sitä että samanlaisia tekoja tuomitaan samoin periaattein. Näin ollen abortinvastustajan on luontevaa vaatia abortin ottavalle hyvin pitkiä ehdottomia vankeustuomioita. ; Abortin vastustajat ovat siitä erikoisia että he eivät tee tätä. On ristiriita iskulauseiden ja toiminnan välillä. siitä että onko abortti sittenkään mikään murha.

Toki tässä on sitten se toinenkin puoli; National Right To Life korostaa että abortissa on kaksi tekijää. On lääkäri ja sitten se josta tulisi äiti. Heidän korostuksessaan lääkäri tekee aktiivisen teon. Kenties abortti olisikin murha sitä kautta että murhan tekijä olisi lääkäri eikä tuleva äiti. Tämä toki pelastaa jonkin verran.

Mutta tästä syntyy isohko ongelma; Perinteisesti abortinvastustamisen retoriikkaa kohdistetaan myös äitiin. Jos äiti on ottamassa aborttia ja häntä ei saa rangaista mutta lääkäri on murhaaja niin äiti voi sanoa että "Sorry, puhutte asian sivusta. En ole keskivartalolihava aborttilääkäri vaan aborttiin menevä äiti. En minä sitä murhaa tee." Tosiasiassa tämä tuskin tehoaisikaan. Sillä jostain syystä tässä vaiheessa ei mietitä että äidin tuomitseminen olisi sen rangaistusperiaatteen ja abortinmurhaluonteen kanssa konsistentti.

Toisaalta jos äiti menee ottamaan abortin hänet voitaisiin rinnastaa osasyylliseksi. Lääkäri olisi ikään kuin ammattitappaja. Ja äiti on se joka ostaa tai tilaa murhapalvelun ammattitappajalta. Tästäkin tosin tulisi kovia vankeusrangaistuksia joten on kysyttävä että onko niin että Trump olisi sittenkin oikeassa. Vai olisiko sittenkin niin että oikein kenestäkään abortti ei ole mikään murha sanan aidossa mielessä. Jolloin tälläisen iskulauseen käyttäminen tietysti tulisi lopettaa...

Passiivis-aggressiivisuuden käytön etiikkaa

Olen "omilla teilläni" jatkanut passiivis-aggressiivisuudesta aloittamaani keskustelua. Se on ollut hyvin erikoista. Tämä on aihe joka ei ole ollut filosofisen keskustelun keskiössä. Se on kuitenkin hyvin tavallinen ja kohdattu asia. Erityisesti sen kokeminen näyttää olevan hyvin muistettua. Aihe voi siis ansaita enemmänkin mietintää.

Itselleni asia on ollut melko yksinkertainen. Oma suhteeni passiivis-aggressiivisuuteen on ollut se, että se on lällättelyä. Se on strateginen tilanne jota olen tehnyt silloin kun olen tulkinnut/tuominnut/kokenut jonkun ihmisen (1) sellaiseksi että hänen kanssaan keskustelu on mahdotonta (2) sellaiseksi jonka läsnäollessa on menossa valtapeliä tai ärsyttävyyttä jonka vuoksi vaikeneminen ei ole vaihtoehto. Tässä mielessä passiivis-aggressiivisuus on strategia. Strategia joka tehdään jossain määrin siksi että takana on syvä turhautuminen, ajatus omien vaikutusmahdollisuuksien rajallisuudesta. Siinä on itsekin menty aika pohjalle. Ollaan jossain määrin tilanteessa jossa keinot ovat loppuneet ja ollaan tilanteessa jossa moraali on rikkaitten luksusta. (Kun rikkaus loppuu ja syvä absoluuttinen köyhyys alkaa, käynnistyy nälkäkuoleman välttely ryöstöin, kidnappauksin ja vauvojen syömisin.)

Usein tällä ilmaistaan halveksuntaa kun halveksuntaa ei saa osoittaa. Tästä esimerkkinä olkoot blogiini tullut kommentti uskonnollisesta julistajasta joka käännyttää ja jossa lopun hymiöt ovat loukkauksia. Kun uskovaisen tulee rakastaa ja olla ystävällinen, tästä otetaan helposti kuori. Kysymys on jossain määrin pelkuruuden ja vihan yhdistelmän naamiointi hyveellisyydeksi. Tässä ei ole välttämättä kokemus keskustelun loppumisesta vaan enemmänkin siitä että ajatellaan tämänlaisen lähestymisen jotenkin murtavan vastapuolen kuorta. Teoria on käytännössä eitoimiva. Mutta se selittää miksi sitä törmätään myös julistuksessa. Julistuksessa jonka ytimessä on ajatus toisen pelastamisesta ja siitä että tämän toisen mieli todella saadaan muuttumaan informoinnin edetessä.

Kuitenkin joskus passiivis-aggressiivisuutta voidaan lähestyä jopa hyveellisyyyden kautta. Esimerkiksi eräs ihminen kertoi että hän on passiivis-aggressiivinen silloin kun tarjolla olevat vaihtoehdot ovat sitä julmempia. Eli jos esimerkiksi pitäisi olla aggressiivinen jollekin ihmiselle joka kestää aggressiivisuutta huonosti. Tällöin passiivis-aggressiivisuus voi olla verrattavissa Gandhin passiiviseen vastarintaan. Tällöin siihen voidaan liittää terminologiaa joka hakee "pelkuruuden" ja "kaksinaamaisuuden" sijaan perustansa eettisemmin väritetyistä konsepteista. (Mikä on sinänsä mielenkiintoista koska olipa käytössä mikä tahansa teoria passiivis-aggressiivisuuden taustasta, niin passiivis-aggressiivisuus kuitenkin koetaan samalla tavalla.)

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Köyhien lasten huvit

Koulujen kesälomiin ei ole enää hirvittävän paljoa aikaa. Ja siihen liittyen on korostettu miten kesäloma-aika on vähävaraisille lapsille raskasta aikaa. Kykenen samastumaan siihen. Olen kasvanut melko merkittävän vähävaraisessa perheessä. Ja miten monet kaverit kävivät ulkomaanmatkoilla kun taas itse en käynyt edes Puuhamaassa.

Lapsille on paljon toimintaa mutta suuri osa tästä on aika kallista. (Kävin itse asiassa jopa edullisimman päivärippikoulun sen sijaan että olisin käynyt rippileirillä. Puhutaan tämän tasoisesta muovipussinlaskemisesta.) Ja nyrkkisääntönä on, että jos se on sivistävää tai kouluttavaa, siihen liittyy työvoimaa. Eli se on sitä kallista materiaalia. Paperipussi ja liima ovat sen sijaan edullisia.

Sisareni kertoi että häntä tilanne oli joskus hävettänytkin. Kun esimerkiksi kaupassa piti palauttaa maitopurkki kun siihen ei ollutkaan varoja ; Itse taas olin iloinen jos vaihtorahoja ei tullut koska sitten niitä ei tarvinnut suojella. Ja jos häpeästä puhutaan, osasin jo nuorena varsin tehokkaasti ansioitumaan kyseisellä rintamalla sen verran hyvin että minun ei tarvinnut delegoida tätä aihetta vanhempieni ominaisuuksiin. Olin tässäkin omavarainen.

Samoin kesälomien aikaan monesti kaikki kaverit olivat synkronoidusti poissa joten ainoaksi huviksi jäi polkupyörällä ajelu. Minulla oli onneksi halvat huvit. Metsästin sammakoita ja ryvin ojissa sen sijaan että olisin haaveillut moposta. (Haaveilin sveitsin armeijan linkkuveitsien hintatasolla olevista esineistä.) Köyhänä eläminen olisi varmasti helpompaa maalla missä tämänlaista aktiviteettia on enemmän. Mutta jos katsotaan vaikkapa puistoja, niin niissä toki on sammakoita ja liskoja. Mutta niiden tonkimisesta tulee sakkoja joiden maksamiseen ei olisi varaa.

Onneksi minulle ei ole jäänyt tästä köyhyyskatkeruutta. Sen verran kuitenkin opin että mitään ei voi odottaa. Ei kannata uskoa että systeemi tekee. Jos jotain haluaa, se on tehtävä itse. Toisaalta olen tyytynyt varsin vähään ja jossain määrin en koe että tässä olisi jokin epäreilu velka jäänyt minulta saamatta. (Muuten sillä ei minun temperamentillani hyvä heiluisikaan.)

Tämä kommunisminmakuinen ei-suvaitsevainen mutta joustava oikeistolibertarismi onkin ollut eräitä elämäni kantavia teemoja. Ei pidä luottaa valtioon, sosiaalihuoltoon, viranomaisiin tai kirkkoon. Jos jotain haluaa, voi laskea turhaa toivoa muihin ihmisiin tai tehdä sen itse. Tämä ei ole katkeruutta tai häpeää kun sen tekee oikein.

Vetiset mullat

Suomalainen homeopatian puolestapuhuja Liisa Sulkakoski on sulkenut facebooktilinsä. Hän on aiemmin esittänyt vaihtoehtohoitoisia näkemyksiä muun muassa siitä, että taudit syntyvät henkisistä ongelmista ja että nämä siksi vaikuttavat käytökseen. "Kaikki ihmiset kulkevat terveinä, kunnes meitä kohtaa jokin elämänkriisi." Elämänkriisi, sairastuminen ja käytös kulkevat hänenkin kohdallaan yhdessä. Kuulemani syy on ymmärrettävä. Takana on Sulkakosken vakava sairaus. Sulkakoski nosti sairauttaan esiin tavalla joka puolsi homeopatiaa. Lopettaminen viittaa siihen että hoidot eivät ole edennet odotetusti. Ellei Sulkakosken kuolemaa sitten lasketa odotetuksi vaihtoehtohoitojen seuraukseksi.

Näissä käy helposti kuten Hunks -tanssija Jani Kokin kanssa kanssa. Ensin lähdetään käyttämään itseään näyttenä vaihtoehtohoidon tehosta. Mutta sitten kokemuksista opitaan. Näihin kriiseihin koskeekin se, että on helppoa tuomita sairastunutta viittaamalla siihen miten asia on hänen - ja koululääketieteen tai koululääketieteeseen uskomisen - syy. Mutta kun epäonni on omalla kohdalla, mieli kääntyy helpommin kuin asiasta aiemmin valittaneiden sairaiden vihaisista kommenteista.

Ja toisaalta terveenä skeptikkona on helppoa toivotella homeopaattisia multia ihmisille jotka ovat terveyden mentyä kriisissä joka olisi raskas kantaa ilman että siihen liittyisi oman maailmankuvan syvää kyseenalaistamista ja särkymistä.

Jossain mielessä vaihtoehtohoidot vaarantavat useiden ihmisten terveyttä. Mutta se ei tavallaan ole vaihtoehtohoitojen kannattajien vastuulla täydessä mielessä koska he tavoittelevat hyvää niillä asioilla joihin he itse kovin luottavat.

Miksi meillä on yhä skandaaleja?

Ironisesti My Little Pony -prinsessakruunuihin
pukeutuneet hipsterimiehet ovat kokoontuneet
kauhistelemaan uusinta somekohua.

Timo Airaksinen on kirjoittanut tekstin "Skandaali muinaisjäänteenä". Se on luettavissa esimerkiksi "opin filosofiaa - filosofian opit" -kirjassa. Hän kirjoittaa siinä siitä miten skandaalit vaativat tietynlaista pohjaa. Joka taas on vieras postmodernismin mukaiselle maailmalle.

Airaksisen lähestymistavassa esitetään että skandaali vaatii jotain hätkähdyttävää. Eikä vain hätkähdyttävää, sellaista joka loukkaa jotain yleistä arvoa. "Skandaali on mahdollinen vain jos loukataan jotain arvoa tai hyvettä." Postmodernissa maailmassa taas ollaan avomielisesti ymmärtämässä että arvo ja hyve on suhteellista. Ja tätä kautta "mikään ei enää hätkähdytä." Airaksinen kuvaa tätä teemaa melko kaunissanaisesti "Jos väitetään, että mihinkään ei tarvitse suhtautua vakavasti tai että kaikki totuutemme ja arvomme ovat pelkkiä lauserakenteita tai kielen tulkintoja, silloin skandaalin mahdottomuus tukee postmodernismin teesiä."

Tätä kautta skandaalit ovatkin (1) uskonnollisia (2) porvarillisia tai (3) aristokraattisia. Aristokraattinen skandaali on sisäsyntyistä ja perustuu yksilön tunteisiin. Porvarillinen taas syntyy sosiaalisen ympäristön painostuksessa.
1: Uskonnollinen taas leikkaa jotain joka nähdään suhteessa Pyhään. Jonka moni kokee aivan erilaiseksi asiaksi kuin sosiaaliseksi tai yksilölliseksi merkitykseksi. (Ja me muut voivat sitten nähdä uskonnollisen skandaalin vaikka porvarillisen skandaalin alatyyppinä.) Airaksisen kuvauksessa uskonnollinen skandaali on oppiin sidottu. Esimerkiksi jos mietitään pappeja ja skandaaleita niin hänestä "Protestantismissa ainoa mahdollinen skandaali on se, että vapaaehtoisesti kiellät uskovasi, kun taas katolisuudessa selibaattirajoitukset asettavat seksuaalisuutesi skandaalin polttopisteeseen."

Tämä Airaksisen jaottelu on mielenkiintoinen ajatus koska tässä kolmikannassa on kaksi ateistista tapaa luoda skandaaleja. Ja tämä vihjaa, että arvotyhjiöargumentit eivät kenties ole miettineet arvojen loukkaamisia ja skandaaleja riittävästi.

Tosin Airaksisen mukaan modernismikin - johon vanhanaikaisesti itse jokseenkin takerrun, älkää antako nimen hämätä - on vaikeuksissa skandaalin kanssa. "Modernissa maailmassa uskotaan selittämisen voimaan." ... "Mikä voidaan ymmärtää ei ole skandaalimaista." Eli koska skandaali on ytimeltään outoa, jokin loukkaa jotain niin ilmiselvästi väärin olevaa asiaa vastaan, että sitä ei voi selittää, on skandaali. Toisaalta skandaalien olemassaolo voidaan nähdä syvänä haasteena modernismille. "Skandaali paljastaa sen tosiasian, että edes moderni tiede ja oppineisuus eivät voi selittää kaikkea. Puhumme skandaalista kun nämä selitykset sortuvat tai niitä ei edes yritetä antaa." Onkin totta että moni voi kokea haasteeksi valistusideologialle, että oppineisuus ei tee sivistynyttä. Mutta koen tämän enemmän Platonin ja Aristoteleen filosofian virheeksi. Joksikon jonka selittää vaikkapa evoluutiopsykologia, jossa tunnustetaan että ihminen on myös eläimellinen. Tämä tosin Airaksisen määritelmissä latistaisi skandaaliksi koetun pelkästään sensaatioksi. Moderni malli ei siis pidä näissä määrittein sisällään tilaa skandaalille.

Ja Kaikki olisi postmodernistille Hyvin.

Mutta kuten otsikossa vihjaan, en itse usko "skandaalien kuolemaan". Tämä on varmasti liitoksissa siihen, että en oikein usko elossaolevien nihilistien olemassaoloon. (Mikä on tietenkin luonteva dogma ihmiselle joka lataa kaiken täyteen merkityksiä, yleensä likaisia, ikäviä ja negatiivisia merkityksiä. Mutta merkityksiä yhtä kaikki.)

Airaksisen jaottelu skandaaliin ja sensaatioon ei ole sentään pelkkä ad hoc -rakennelma. Se kyllä paikoitellen hieman maistuu siltä. Kun aitoja skandaaleja tuodaan haastamaan ihmisiä, niin ne voidaan aina selittää vääränlaisiksi. Että ei oikea skandaali, ei oikea skotti. Mutta hän antaa kuitenkin lisämääritteitä joiden kautta erottelu muuttuu joksikin josta voidaan argumentoida. Eli se ei ole ainakaan täysin tyhjä luokitelma.

Airaksinen kuvaa erityisesti seurauksia. Skandaali nähdään jonain niin törkeänä että skandaaliin syyllistyjä voidaan epäinhimillistää. Esimerkiksi (porvarillisia) siveysnormeja rikottaessa "voit tuntea olosi mukavaksi, mutta yhteisö ei ole samaa mieltä." Tämä on ollut yleissääntönä niin nykyaikana kuin menneessäkin ajassa. Mutta siveysrikkeet ovat nykyään sensaatioita koska niissä "..poliisi korjaa sinut pois kadulta. Se toimittaa sinut sekä lääkärin että poliisin juttusille. Nämä kilpailevat keskenään vallasta kontrolloida alastomuuttasi. Jos lääkäri voittaa, pääset terapiaan kunnes taas vaikutat terveeltä. Jos taas tuomari vetää pidemmän korren, saat maksaa sakkoa lain rikkomisesta." Ytimessä on juuri se, että tämä ei ole skandaali. Toisin kuin ennen, jolloin "Yleisö kieltäytyi hyväksymästä minkäänlaista puolustelua tai lääketieteellisiä tai juridisia selityksiä."

Nykyaikaa kuvaavat somekohut. Niissä on melko usein kyse jakautuneista mielipiteistä. Toisin sanoen arvojen merkityssisällöt ovat pirstaloituneet erilaisiin kuppikuntiin. Mutta alakulttuurikeskeiset suuret kertomukset voivat hyvin. Nykyajan skandaaleita herättävätkin esimerkiksi Teri Niitin imetyskuvakohun tyyliset tapahtumat. Kun aiheena ovat homot, naisten tasa-arvoisuuden määritteleminen tai vastaavat asiat, niistä nousee elämää suurempia taistoja. Joissa ymmärrystä tai sääliä ei haeta. On vain tyrmistys. Tämä toki lakoaa unohduksiin. Koska seuraavana päivänä on jokin uusi kohu. Näissä pikakohuissa ei ole syvällistä ymmärrystä taustoista koska ne ovat niin nopeita. Ne sisältävät syvää tyrmistymistä.

Väitän että skandaalit voivat hyvin. Erityisen hyvin. Toki tätä voi nähdä siinä miten maahanmuuttajia kohdellaan. Mutta kun katsotaan miksi monet - sanotaan nyt "nuivat" "konservatiivivanhoilliset" "äärioikeistoöaiset jotka ovatkin äärivasemmistoa heidän aatehangaroundaajoensa mielestä" - puhuvat suvakeiden suvaitsemattomuudesta tai mukasuvaitsevaisuudesta, he tiedostavat että tietyt aiheet ovat jotain jotka herättävät vastapuolessa hyvin vahvaa puolustamista. Näistä aiheista saa somekohuja. Ne ovat täynnä merkitystä. Tässä mielessä onkin kaikille aika selvää että somekohut ovat skandaaleja jotka näyttävät että liberaalit eivät ole ainakaan postmoderneja relativisteja. Eivätkä muutu tälläisiksi lukemalla-sivistämällä itseään vaemmistolaiskirjallisuudella.

Parempi maassa kuin jumalattoman suussa...

Opiskelijakuoro "Velkastetson" lauloi virsiä Sipilän lähellä. Tästä on kerrottu useassakin uutislähteessä. Sipilän lähellä laulaneita on kutsuttu häiriköiksi. Oleellista oli, että "Velkastetson-nimiseksi esittäytynyt bändi häiritsi Sipilän puhetta kajauttamalla virsikirjasta jo poistetun virren 440. Sen sanat ovat karut: ”Kas köyhän leivän syövät nuo jumalattomat. He viatonta lyövät ja häntä vainoovat. He kurjaa ahdistaapi kuin käärme kiukussa. Korvansa tukkeaapi tuon raukan huudoilta.”" Tämä on tietenkin kritiikkiä Sipilän leikkauslinjaa kohtaan. Ja samalla se on osoitus siitä että musiikki todella pystyy parantamaan sellaisia vaivoja joihin liikunta ja mielialalääkkeet eivät tepsi. Musiikki ratkaisee ongelmia.

En ajatellut tässä tilanteessa ottaa esille sitä miten on kauheaa. Enkä tee tätä sen vuoksi että laulu ei ollut "Suvivirsi", joka on symbolinen uskonnonvapausaihevirsi. En ole itse koskaan moittinut julkisia laulamisia vaan osallistuttamista. Eli sitä että lauluja tehdään yhteislauluina ja vastaavina tilanteessa ja tavalla jossa on joko suoraa ohjaamista tai sosiaalista painetta laulaa laulu vastoin omaa vakaumusta. Jos joku laulaa Suvivirttä julkisissa paikoissa, häntä on kohdeltava samoin kuin ketä muuta tahansa katumusikanttia.

Sen sijaan on kyllä erikoista että manitussa laulussa puhutaan siitä miten nimenomaan jumalaton syö leivän suista. Tässä on tietenkin menneille ajoille tyypillistä uskonnottomuudenvastaista asennetta jossa on parempi että ruoka on maassa kuin jumalattoman suussa. Virsi on myös poistettu virsikirjasta joten se ei selvästi edusta nykyajan kirkon virallista kantaakaan. Kuitenkin valinnassa on jonkinlainen teologinen kannanotto.

Joka herätti minut miettimään yksinkertaista asiaa. Sipilähän on tunnetusti lestadiolainen. Tätä liikettä ja sen jäseniä tuskin voi kutsua maallistuneeksi. Se on vankan teistinen. Samoin politiikassa näkyvä Timo Soini on katolinen. (Stubbin vakaumuksesta minulla ei ole tietoa, joten en voi siihen ottaa kantaa.) Tässä kohden moni voi nähdä että Sipilää ja Stubbia yhdistää ainakin vankkumaton luottamus rahaan ja markkinavoimiin. Ja monesti mammonan palvonta esitetäänkin jumalan palvonnan vaihtoehdoksi. ; Toki tässä on sellainen erikoinen piirre että Weberin nimiin usein liitetty "luterilainen työmoraali" viittaa itse asiassa oikeasti kristilliseen kalvinismiin. Tämä "mammonanpalvonta" on siis uskonnollisella juurella jossa Jumala ei ole poissaoleva.

Toki voidaan nähdä että mammona on jotain jota ateisti voi palvoa. Sillä raha ei ole Jumala. Ja näin ollen mammonan palvonta ei ole missään suhteessa väistämättä teististä. (Ja ateisti saa tehdä mitä vaan kunhan ei ole teisti, eli usko Jumalan olemassaoloon.) On kuitenkin erikoista että ystävyydenpalvontaa tai sosiaalisuudenpalvontaa ei usein hyväksytä ateistiseksi mahdolliseksi hyveeksi samalla sortilla kuin mammonaa. Vaikka ovathan nämäkin sosiaalisetkin puolet aivan empiirisesti havaittavia juttuja.

Että kenties se onkin edelleen parempi maassa maan tavalla kuin jumalattoman suussa...

Passiivis-aggressiivisuudesta ja sen ratkaisemisesta

Passiivisaggressiivisuus on usein hyvin ärsyttävää. Ja se on hyvin ärsyttävää tavalla jossa on vaikeaa nostaa syyttävää sormea. Asenteellisuus, itsepäisyys tai avuttomaksi tekeminen on jotain joka näyttää helposti viattomalta. Asenteellisesti ladattu kysyminenkin voi olla "kysyn vain kysymyksiä" -henkinen jossa asiasta pahastuminen nähdään todisteeksi siitä että "kysyttiin arkaa asiaa".

Tämä on tietenkin se, miksi passiivis-aggressiivisuus on kätevä osa jokaisen ihmisen retoriikkapatteria. Kun haluaa sanoa ilkeitä asioita ilman itselle tulevia seurauksia. Kun haluaa valtaa ilman vastuuta. Ja olla ilkeä tavalla jossa ei itse tunnustaudu ilkeäksi, kannattaa olla passiivis-aggressiivinen.

Passiivis-aggressiivisuuden osuessa omalle kohdalle ollaan ongelmissa. (Koska se on kätevä keino.) Ja ongelman ratkaisemiseen on sitten useita keinoja. Ja niiden valitsemisessa kannattaa miettiä mitä tavoittelee. Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa. Hän on hyvin joustava ja selviytymiskykyinen. Tässä mielessä hän on hyvin erilainen kuin minä. Ja tämä on tietenkin opettavaista.

Oma tapani on melko suoraviivainen.

Lähinnä sen vuoksi että en välitä seurauksista. En vastapuolen tunteista tai siitä mitä itselleni tapahtuu saadakseni rangaista vastapuolta. Ja tässä oleellisena onkin se, että ajetaan passiivis-aggressiivinen ihminen tilanteeseen jossa ei ole mitään passiivis-aggressiivista. On joko passiivista tai aggressiivista. Tämä vaatii avoimien korttien pelaamista.

Helpoin tapa ratkaista asia elävässä elämässä on antaa pitkähkö tuijotus. (Tätä ei ole helppoa tehdä internetissä.) Pelkkä katse joka kestää pitkään ja viestii että tiedän että "jotain asiatonta on tapahtunut" saa monet väistämään. Tämä johtuu siitä että passiivis-aggressiivisuuteen ylipäätään turvaudutaan silloin kun ei ole rohkeutta. Ihminen hyvin usein väistää.
1: Paitsi jos hänen egonsa tai minäkuvaansa tai hänelle tärkeät asiat sidotaan mukaan. Niitä käyttämällä lähes kuka tahansa saadaan passiivis-aggressiivisesta aggressiivis-aggressiiviseen. Tässä kannattaa seurata mitä ihminen todella tahtoo. Eikä vaatia häntä haluamaan jotain asiaa. Tai sanoa miten olisi eettistä jos hän haluaisikin jotain ihan muuta.

Jos ihminen väistää hän on hiljaa ja passiivis-aggressiivisuus on korjattu. (Mikä on voitto. Painukoot helvettiin!) Jos hän taas tarttuu aggressiivisuuteen niin sitten pelin henki muuttuu. Kysymys ei ole passiivis-aggressiivisuudesta vaan puhtaasta aggressiivisuudesta. Ja näin ollen passiivis-aggressiivinen ongelma on korjattu. (Ja vaikka en ole hyvä monissa asioissa, niin aggressio ja siihen liittyvä maailma on sellainen että sen puolella pärjään kohtuu hyvin olipa vastassa suunnilleen mitä tahansa.)

Toki joku voi välttää aggressiivisuuden jatkamalla passiivis-aggressiivisena. Tällöin on tietenkin hyvä tuoda tilanne avoimesti esille. Tähän on kaksi pääkeinoa; Joko kysytään suoraan että mitä toinen tavoittelee. Tai sitten otetaan passiivis-aggressiivisen viestin aggressiivinen ydin, pelkistetään se ja sanotaan että jo sanottu passiivis-aggressiivisuus on jo suoranaista aggressiota. Jota on koristeltu petoksella ja sivistyssanaistamisella. Tämä pahastuttaa sanojan. Sillä yleensä passiivis-aggressiivinen ihminen harrastaa passiivis-aggressiivisuutta koska hän jostain syystä haluaa välttää puhdasta aggressiota. (Mutta ei kuitenkaan tee sitä mitä kenties pitäisi, eli hylkää aggressiivisuuden ja asenteellisuuden.) Provosoituminen on kuitenkin tärkeää koska se purkaa passiivis-aggressiivisuuden perusmahdon. Ja hän voi käytännössä joko väistää tai hyökätä.

Jos tämä ei toimi, jäljelle jää lähinnä toisen mitätöinti. Sillä jos passiivisuutta korostaa, jäljelle jää jotain hyvin epämääräistä. Esimerkiksi jos joku utelee  henkilökohtaisia ja hän väittää että hän ei ole aggressiivinen yrittäessään kaivaa hyvin tietynlaisia puolia esiin, ja hän ei tunnusta että tässä on tavoitteena jokin asioiden kaivelu, hän joutuu turvautumaan johonkin sen tyyliseen kuin "kysyn vain kysymyksiä". Johon voi aina vastata jollain sen tapaisella, että "sinulla ei siis ole mitään tolkkua tai suurta ideaa miksi kyselet kysymyksiä, että ihan satunnaisia asioita vain kyselet. Ehkä minä vastaan kysymyksiin sitten kun sinulla on jäsentyneenä jokin järkevä ja siisti ajatus ja teema jota kartoitat".

Toinen tapa

Passiivis-aggressiivisuus on jonkinlainen ansa. Se ei ole aggressiivinen joten siinä on tilaa siihen että pelataan kuin vastapuoli olisi täysin viaton. Tässä pyritään välttämään negatiivisia puolia. Hänestä asia täytyy ottaa siten että tulkitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Luodakseen konfliktin kyselijän täytyy siis aktiivisesti paljastaa korttinsa. Harva passiivis-aggressiiviseen käyttäytymiseen ylipäätään menevä lähtee tälle tielle. Koska muuten he olisivat vain aggressiivisia. Tähän kannattaa sitoa jopa huumoria tai vastaavaa. Kun on ystävällinen ja vastaa aggressioon ystävällisyydellä, rikkoo toisen ihmisen pasmat hyvinkin helposti.

Ja jos hän todennäköisyyksiä vasatan lähtee tälle aggressiiviselle tielle, riittää että osoitetaan hänen sanojaan sormella. Ja sanotaan että tämä tyyppi on aggressiivinen etkä katso sellaista. Ja sitten kävelet pois. Tämä toimii jopa työpaikoilla silloin kun passiivis-aggressiivinen on pomosi tai vastaava.

Kuitenkaan passiivis-aggressiivisuutta ei saisi oikeasti samalla jättää huomaamatta. On ymmärrettävä että on jokin syy jonka vuoksi aggressio on mukana. Ja tämän takana on jotain tavoitteita. Ihmisellä on yleensä joko tämä tavoite ja sen lisäksi joitain muita tavoitteita. Ja usein sitä voi löytää reitin joilla tämä ihminen voidaan ohjata kohti näitä tavoitteita sitä kautta että hän ei ole sinulle aggressiivinen.

Tässä ei saa tehdä niin että sanoo toiselle mitä sinusta hänen pitäisi tehdä tai tavoitella. Komentelu ei toimi. Sen sijaan pitää tiedostaa toisen tavoitteet ja ohjata häntä kohti tätä hänen omilla ehdoillaan. Tämä on tietenkin vaikeaa.
1: Temppu on muuten tehty hienosti "Game of Thrones" -sarjassa toistuvasti ; Tyrion Lannister usein hakee ja kokeilee erilaisia keinoja joita hän voi tarjota muille. Ja vaikka tilanne näyttäisi joltain jossa on vain pari vaihtoehtoa, hän kaivaa sieltä esiin jonkin uuden tavan. Tästä ehkä karkein esimerkki on se, kun hänet halutaan tappaa ja hänen ruumiiltaan leikata penis irti koska kääpiöiden peniksellä uskotaan olevan taikavoimia. Tyrion taas selittää että ostaja ei tiedä että muna on kääpiöltä ellei hän näe kääpiötä. Näin ollen hänet kannattaa pitää elossa ainakin tähän myyntihetkeen asti. Näin saadaan lisää aikaa.

Kuinka evoluutio ei opetakaan huipulla olemista?

Evoluutiota on usein kuvattu jatkumona jossa huipulla on ihminen. Monet evoluution popularisoijat, etenkin Gould, ovat taistelleet tätä mielikuvaa vastaan. Prosessissa kun unohtuu se että evoluutio ei kulje kohti kohti tiettyä lopputulosta. Ja näin ollen jos ihminen erkaantuu simpanssista, simpanssi erkaantuu ihmisestä. Kaikki nykyään elossa olevat olennot ovat käyneet läpi yhtä pitkän evoluutiohistorian.

Eikä evoluutio ole näkyvymmillään vain silloin kun katsotaan miten hienoja ja toimivia rakenteita meillä on. Sillä evoluutiopsykologia itse asiassa selittääkin hyvin usein sitä miten meillä on omituisia heikkouksia.

Esimerkiksi jos mietitään miksi ihmiset ylensyövät tai katsovat pornoa tai tuhoavat elämäänsä jollain muulla vastaavalla tavalla, törmätään siihen että ihmisen ympäristö on muuttunut. Ja adaptaatioiden adaptiivisuus on hyvin usein kontekstisidonnaista. (Saharassa pärjäävät lajit eivät pärjää etelänapamantereella tai toisinpäin.) Ennen ei ole ollut vastaavaa lihomisvaaraa. Ja jos nykymaailmassa evolutiivisesti adaptiivinen teko olisi jonottaa spermapankkiin, katsomme nykyään ei-lisääntymiskykyisiä kaksiulotteisia tulosteita koska sen tarjoamat ärsykkeet vastaavat spermapankkia paremmin lisääntymistilannetta jossain menneessä ajassa.

Evoluutiopsykologia opettaakin tietyssä määrin nöyryyttä. Miten meillä on eläimellinen paketti mukana. Jn, vaikka kuinka kuvittelemmekin olevamme erityisiä ja luomakunnan kruunuja.

Ajattelun outouttamisesta

Nykyaikana urvaanissa yhteiskunnassa hipsterit ja nörtit ovat "jokseenkin muodikkaita" vaikka he ovatkin samalla "outoja". (Tosin he ovat cool vain niin kauan kuin he ovat undergroundissa. Sitten kun he ovat mainstreamia se muuttuu jotenkin pointless.) Tässä on jotain poikkeuksellista. Ei vain sitä kautta että vielä 1990 -luvulla nörttejä halveksittiin. Nimitys oli pilkkanimi eikä alakulttuurinimitys. Nörtit rakensivatkin itseironisia "Irti elämästä" -järjestöjä kuultuaan riittävän monta kertaa siitä että heidän tulisi hankkia elämä.

Mutta evoluutiopsykologisesti tilanne on erikoinen. Sillä menneisyydessä ihmiset ovat usein tehneet fyysistä työtä ja ihminen on saavuttanut menestystä olemalla hypersosiaalinen eläin. Nörtit taas ovat individualistisia ja usein "ei-fyysisiä" ja vailla "sosiaalisia taitoja". Tämä setti on ollut evolutiivisesti ei-kannattava. Evoluutio on siitä jännittävä, että se vaatii aikaa. On selvää että sukupolven aikana tapahtunut asennemuutos ei johdu siitä että yhteisön genomi olisi hyvin erilaista.
1: Kulttuurin muutokset ovat niin nopeita että geeniperäinen evoluutio on näiden muutosten rinnalla "jokseenkin merkityksetöntä" ; Onkin nähtävä että genotyyppi ja fenotyyppi ovat lähinnä liitoksissa toisiinsa. Kuten Matt Ridley on kirjoittanut toistuvasti, esimerkiksi "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" ja "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" -kirjoissa ; Geenit tarjoavat usein enemmän mahdollisuuksia ja potentiaalia. Ja tästä seuraa se, että geenit eivät suinkaan ole vapautta vastaan. Vaikka monesti esimerkiksi ihmisten geenien määrän vähyyttä korostetaan jos halutaan kuvata että ihmiset ovat vapaita, ollaan tässä hieman harhateillä. Kysymys "nature vs. nurture" on siksi oikeastaan väärä kahtiajako. Hyvin usein on kysymys molemmista. Esimerkiksi ollakseen joustavasti älykäs tarvitsemme aivot jotka kykenevät tälläiseen. Ja tämän rakentamiseen tarvitaan geenejä ja niiden säätelyä.

Nykyisessä ympäristössä nörttiys on hyöty. Nörttydessä on etuja, koska yhteiskunta on teknologistunut. Ja tässä yhteydessä näihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat ovat nekin muuttuneet. Tämä kuvaa ihmislajin joustavuutta. Ja tässä älykkyydellä on suuri merkitys. Kykenemme oppimaan ja tämä tekee meistä joustavan lajin. Tämä on toki melko selvää kun katsoo älykkyysosamäärää. Monissa maissa tunnetaan ns. Flynnin efekti. Ja se on niin nopea että muutosta ei voi selittää evoluutiolla. Toisin sanoen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat ilmiön takana.

Tämä joustavuus unohtuu usein kun käsitellään ihmisten toimintaa. Kun tutustuu vaikka Joe Henrichin tarkastelua siitä miten ihmisten ajattelutavat vaihtelevat eri paikoissa, voidaan huomata että ihmisten kognitiiviset tyylit vaihtelevat aikamoisen paljon. Osassa alueilla harrastetaan paljon useammin analyyttistä ajattelua, kun taas toisaalla ollaan intuitiivisempia. Intuitiivisuus on jossain määrin "luonnollisempaa" ajattelua. "Generally, humans are intuitive thinkers, and analytical thinking – which is far more energy-intensive and difficult than intuitive reasoning – is reserved for relatively rare situations. But Henrich’s work shows that certain societies value and reward analytical thinking more than others." Tällä on merkitystä uskonnollisuuden kannalta. "The difference is, in part, exemplified by the distinction between analytical and intuitive reasoning. Several studies in the past few years have demonstrated that analytical thinking – that is, thinking that overrides intuitive hunches and parses information finely in order to produce logical, but often counterintuitive, answers – is anti-correlated with religious belief. Intuitive thinkers tend to rely on gut feelings and intuitions, and also to be more religious. Analytical thinkers override hunches and intuitions, and tend to be less religious." Tämä ei toki ole mitenkään erityisen yllättävää; On esimerkiksi havaittu että konservatiivisuus liittyy melko vahvasti siihen että mietitään vähemmän analyyttisesti. Tämä ei toki tarkoita sitä että konservatiivit eivät ajattelisi lainkaan. He vain luottavat oleellisesti erilaiseen päättelyjärjestelmään ja ajattelutapaan. Ajatteluprosesseissa kun on erilaisia tyylejä. Daniel Kahneman on kuvannut näitä varsin hyvin "Thinking fast and slow" teoksessaan. Samaa teemaa korostavat myös esimerkiksi konservatiivien suosiossa oleva Jonathan Haidt (jota itsekin kyllä arvostan). Hän on esimerkiksi ollut mukana tutkimusprojektissa joka näytti että liberaalit ajattelevat analyyttisemmin kuin konservatiivit. (Mikä on varmasti osaltaan selittämässä miksi liberaalius ja uskonnottomuus näyttävät kulkevan yhdessä aivan kuten konservatiivius ja uskonnollisuus.) Tätä kautta liberaalit ovat ajatuksiltaan joustavampia ja vähemmän sitoutuneita. Abstraktiot ja niiden väliset suhteet voidaan rakentaa loogisesti eheiksi sellaisilla tavoilla jotka muuten olisivat arkijärjenvastaisia ja epäintuitiivisia.

Tämä vihjaa siihen että vaikka aika usein ateisteja ja uskovaisia rinnastetaan toisiinsa, niin yhteydet eivät välttämättä ole niin vahvoja tai perusteltuja. Jos heitetään että ateismi olisi vain yksi uskonto, ollaan kenties ohittamassa jotain oleellista. Ja kun korostetaan että homo religiosus -ihmiskuva on tosi ja ihminen on luontaisesti ja irrottamattomasti uskonnollinen ihminen, niin tässä esitetäänkin puolitotuus - jos sitäkään. ; Tässä unohtuu helposti se, että nörtit ja ateistit ja hipsterit ovat kokemuksena "outoja". Ja tämä johtunee siitä että he ajattelevat hyvinkin oleellisesti eri tavalla.

Dogmaattisista ateisteista ja suvaitsemattomista ateisteista

Melko usein kuulee että ateistit ovat kuin fundamentalistikristittyjä. Näkökulma on tietenkin melko leimaava. Ja yhtenä syynä siihen on varmasti se, että ateisteista näkyvät vain hyvin tietynlaiset tapaukset. Samoin kuin kristityistä omaa vakaumustaan esilletuovat hyvin tietynlaiset tapaukset. ; Nettimeemit ja vastaavat kierrättävätkin suositusti ideaa jossa ateisti, vegaani ja feministi menivät baariin ja kaikki tiesivät tämän koska he eivät osanneet pitää suutaan kiinni tästä. Tämä toki kertoo enemmän niistä jotka tuovat vakaumustaan ilmi heti alkuun kuin koko ideologisesta ryhmästä. Mutta hiljaisia osataan harvoin ottaa otokseen, joten kokemus on, sanotaanko, ymmärrettävä.

Ateistien dogmaattisuus on kuitenkin jotain jota voidaan tutkia ja jota kannattaa tutkia. Ja sitä onkin tutkittu. Malgozata Kossowska "ja kumppanit" tekivät tuoreesti julkaistun (2016) tutkimuksen "Many faces of dogmatism: Prejudice as a way of protecting certainty against value violators among dogmatic believers and atheists". Hän tutki vakaumusta ja dogmaattisuutta yliopisto-opiskelijoiden parissa. (13% oli ateisteja.) Ihmisiltä kysyttiin kysymyksiä joissa heidän dogmaattisuuttaan mitattiin erilaisin kysymyksin. Kyseltiin kuinka ehdottomia ja vahvoja näkemyksiä ihmisillä oli vakaumuksestaan. Ja näitä sitten vertailtiin siihen miten suvaitsemattomia he olivat eriuskoisia kohtaan.

Esimerkiksi ateisteilta kysyttiin sellaisia kysymyksiä kuin "onko uskonnollisuus merkki heikosta persoonallisuudesta" ja uskovaisilta tradition voimaan ja Jumalan suosion saamiseen liittyviä kannanottoja. Näistä saatiin selville kuinka vahvoja ja ehdottomia näkemyksiä ihmisillä oli uskonnostaan.

Tutkimuksessa selvisi kaksi asiaa. Dogmaattisuus on todelakin hieman eri asia kuin suvaitsemattomuus. Mutta ne olivat kuitenkin kytköksissä. Dogmaattisuus ei tarkoita suvaitsemattomuutta mutta ollakseen suvaitsematon täytyy olla dogmaattinen. (Mikä kyllä sopi ainakin minun arkijärkeni antamiin arvailuihin.)

Dogmaattisuus syntyi ihmisille joilla oli erittäin heikko epävarmuuden sieto. Eli ihmiset jotka arvostavat tietämistä ja varmuutta mutta eivät pidä epätietoisuudesta ja epävarmuudesta olivat taipuvaisempia sitoutumaan vahvasti näkemyksiinsä. Ja tämä toimi olivatpa he ateisteja tai kristittyjä.

Jos ympäristö lietsoi epävarmuutta tai oli hostiili ja loi stressiä dogmaatikolle, hänestä tulee helpommin suvaitsematon. Esimerkiski ihmiset jotka olivat kokeneet stressiä jonka vuoksi he eivät olleet saaneet unta yöllä, he olivat taipuvaisempia olemaan suvaitsemattomia. ; Arkikokemus tuntuu seurailevan myös tätä puolta tutkimuksesta ; Käännynnäisien kohdalla heitetään että dogmaattisista ateisteista tulee dogmaattisia kristittyjä. Tai dogmaattisista kristityistä tulee dogmaattisia ateisteja.

Voidaankin jopa kysyä että onko kokemus esimerkiksi uusateistejen militanttiudesta yhteydessä siihen että tässä suuntauksessa nostetaan usein esiin sitä että uskonto on epäreilu. Jos uskonnon ongelmista puhumisella on yhteysi itse koettuun epäreiluuteen ei olisi lainkaan mahdotonta että vihaisina koetut ateistit ovat vihaisia. Ja viha johtuu siitä että heidän ilmituomansa ilmiöt, ongelmat ja asiat ovat reaalisia ja todellisia.

nonsense-datum

Klassisesti kristinuskolla on ollut hyvin vahva ote Totuudesta. Tämä on toki siinä mielessä erikoista että tieteen ja tietoteorian kehityttyä nykyään kristinuskon tärkein rooli näyttää olevan siinä että se puolustaa tiedon maailmankuvallisuutta. Syynä on luultavasti se, että tietoa koskevat näkemykset ovat kehittyneet ajan saatossa sellaisiksi että on melko selvää että kristinuskoa kannatetaan tiedon sijasta tiedosta huolimatta.

Tässä klassisessa Totuusnäkemyksessä on ollut vallalla ajatus joka tunnetaan foundationalismin nimellä. Foundationalismin perustalla on ajatus siitä, että on olemassa perususkomuksia jotka ovat välittömästi oikeutettuja. Toisin sanoen niiden oikeutukseen ei tarvita muita asioita. Tämän premissin varassa foundationalismi elää tai kaatuu.

Descartesin ajatukset ovat tässä varmasti klassisinta malliesimerkkiä. Descartesin mukaan perususkomuksen tulee olla erehtymättömiä, kumoamattomia ja epäilyksettömiä. Hänestä tämä tarkoitti sitä että ihmiset aistivat Jumalan jumala-aistin avulla. Ja että Jumala oli hyvä ja kaikkivaltias joka ei valehtele meille ja on siksi antanut luotettavan järjen ja aistit, myös em. jumala-aistin.

Nykyaikana tätä asennetta on vaikeaa nähdä tämänlaista kartesiolaista kehää oikein minkään muun kuin psykologian kautta ; Uskonnollisen dogmaatikon on psykologisesti mahdotonta epäillä perusnäkemyksiä ja tästä ilmiselvyyden tunteesta vedetään asian ilmiselvyys. Klassisella foundationalismilla on tunnettuja ja hyvin ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Toki Descartesin ajatuksissa on myös jotain oleellisesti osuvaa. Hänen cogito -oivalluksestaan kun vedettiin esiin näkemys jonka kautta omat sisäiset kokemuksemme ovat itse asiassa kumoamattomissa. Meillä on kokemus omista ajatukistamme. Ja tästä tiedämme että olemme. Tätä voidaan pitää perususkomuksena. Kenties jopa ainoana sellaisena.

Ajatusta on kuitenkin yritetty laajentaa moneen paikkaan. Esimerkiksi A. J. Ayer esitti että väitteet omista tunteistamme ja ajatuksistamme ovat kumoamattomia (incorrigible). Jos siis esimerkiksi väitän että en koe vihaa Jumalaa kohtaan, tätä omia tunteitani koskevaa väitelausetta ei mikään C. S. Lewis -sitaatti voi osoittaa vääräksi. Tätäkin voidaan pitää foundationalismille voimaa antavaksi ajatukseksi ; Se, että minulla on tämänlainen tuntemus osoittaa että se on Tosi. Eikä minun tarvitse argumentoida asiasta mitenkään muuten itselleni.

Kysymys on valitettavasti laajempi. Niin kovasti kuin haluaisinkin vain virnistää jokaiselle C.S. Lewis -sitaatille, niin joskus tunteitamme koskevat väitteet paljastuvat epäuskottaviksi. Tunteet heijatuvat toimintaan. Toiminta voi olla käyttäytymistä tai aivotoimintaa. Tunteet eivät olisikaan omiamme ja empiirisen käsittelyn ulkopuolella. C. S. Lewis -sitaatilla voi olla voimaa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että tämän tason ymmärrys ei olekaan täysin mikään tyylipuhdas perususkomus.

Lisäksi foundationalismilla on erikoisia vaikeuksia. Taustalla on esimerkiksi Humen huomioita siitä miten rakennamme yksittäisistä havainnoista todellisuutta kuvaavia näkemyksiä. Foundationalismin haasteena onkin em. ongelman lisäksi varmistaa sitä miten näistä perususkomuksista rakennetaan perustaa muille uskomuksille. Kysymys on siitä onko perususkomuksia riittävästi jotta niiden varaan voidaan rakentaa oikein minkäänlaista maailmankuvaa.

Foundationalismiin on tässä kohden rakennettu esimerkiksi G. E. Mooren kannattama sense-datum -teoria. Jonka mukaan kun ihmiset erehtyvät jostain havaitsemastaan asiasta, he erehtyvät tulkitsemaan asiaa joksikin muuksi. Mutta itse havaintokokemus on kuitenkin ollut perususkomus. Eli jos joku kokee jonkin vaikka jonkin väriseksi, tämä värikokemus on ollut aito.

Näiden kokemusten kriitikot ovat usein määrittäneet ilmiötä toisella tavalla. Näissä on otettu ei-foundationalistisia taustoja ja rakennettu esimerkiksi Sellarsin ajatus siitä että jos jotain koetaan jonkin väriseksi, niin tosiasiassa tämä väri tunnistetaan siten että vaikka ruskea on sitä miltä ruskeaksi koetut asiat ovat noin yleisesti näyttäneet. Tällöin ruskekin on induktioperustainen kokemusperäinen perusteltu tieto jonka takana on paljon tietoa a posteriori. Näin ollen ruskeuskin on jotain joka ei ole perususkomus, uskomus sinällään ja yksinään. Nämä ovat toki käteviä jos ei ole foundationalisti. Mutta foundationalisti ei varmasti vakuutu. Sillä tässä ei osoiteta ristiriitaa foundationalismin sisällä. Lähinnä tässä osoitetaan että ei-foundationalistinkin näkemys voi olla perusteltu.

Itse ongelma ei tätä kautta ratkeaisi. ; Foundationalisti voikin vaikka jaotella havainnot komparatiivisiin ja ei-komparatiivisiin havaintoihin. Ei-komparatiivisessa muodossa havaintodata koostuisi silti perususkomuksista. Kun taas Sellarsin kuvaama tilanne on sitä että havaintodataa käsitellään komparatiivisessa muodossa. Ja Sellarsin argumentti kuvaa vain tätä tilannetta. Jos väittää että kaikki havaintodata on komparatiivista, joutuu olettamaan että muunlaisia perususkomuksia ei ole. Ja tämä on vähän sitä että oletetaan mitä yritetään todistaa. Foundationalisti voi sitten vastavuoroisesti ihan itse oletella että muunlaisia perususkomuksia on ja päästä yhtä epätyydyttävään mutta yhtä huonoon/hyvään sisäisesti ehjään lopputulokseen.

Kuitenkin ongelma on laaja. Sillä edellämaintisemani Hume tuottaa kiusaa. Foundationalisti joutuu aina luokittelemaan käsitejärjestelmiä kielen ja muiden vastaavien kanssa. Ja tämä tuottaa ongelmia jopa silloin kun puhutaan ei-komparatiivisesta materiaalista. Goldman onkin osoittanut että käsitteellistäminen on aina vaikeuksissa ; Ei ole mitään deduktiivista tai induktiivista keinoa jolla aistikokemuksista mentäisiin ottamaan kantaa ympäröivään uskomusmaailmaan ilman että mukaan tulee heikkouksia.

Eli jos foundationalismin ympärille rakennetaan mitään niin aistikokemusten sisältö ja luotettavuus ovat toisilleen vastakkaisia. Aina jos yritetään puolustaa aistikokemusten sisältöä eli luoda sitä kautta vaikka jotain merkityksellistä maailmankuvaa joka sanoo tosimaailmasta yhtään mitään, luodaan järjestelmään epäluotettavuutta.  Jos taas rakennetaan perususkomuksista mahdollisimman luotettavia, käteen ei tahdo jäädä mitään muuta kuin oma olemassaolo kun taas kaikki muu muuttuu sisällyksettömäksi. ; Eli joko perususkomukset ovat sellaisia että niiden perususkomusluonne voidaan kyseenalaistaa. Tai sitten ne ovatkin sellaisia että niiden perusteella ei voi väittää oikein mitään maailmasta.

Siksi moni foundationalisti onkin hylännyt ajatuksen siitä että havainnot olisivat luotettavia. On rakennettu lievempiä malleja. Niissä esimerkiksi foundationalistisen teologi Alvin Plantingan ajatus warrantista on hylätty. Tässä yhteydessä on otettu esiin ajatus siitä että aistihavainnot ovat prima facie -oikeutettuja. Eli ne ovat jotain jotka voivat erehtyä. Mutta niihin luotetaan kunnes ne osoitetaan jotenkin vääriksi.

Toisin sanoen jos joku vaikka näkee värit väärin, se johtuu ympäröivästä kontekstista. On vaikka tarjottu esine valossa joka ei näytä sitä tavalliseen tapaansa. Ja näin ollen ulkoiset kokemukset ja kontekstisidonnaisuus on mukana vain sillä kannalla että ne voivat kumota perususkomuksen. Tämä ei ole uhka perususkomuksille sinänsä. Ajatus on siinä mielessä viehättävä että sen perusasenne tunnetaan fallibilismissa. On esitetty ajatuksia siitä että teorioita voitaisiin falsifioida eli kumota. Ja tämä kumoutuvuus ei ole osoitus siitä että teoria on epäluotettava. Vaan todiste siitä että sitä voidaan koetella.

Tosin prima facie -puolustettu foundationalismi ei ole fallibilistista. Sillä se ei vaadi perususkomuksilta kumottavuutta. Ja tästä onkin seurannut aika isoja vaikeuksia. Sillä foundationalismin tällä muodolla voidaan luoda suojia hyvin monenlaisille aistimusväitteille. Mitä tahansa väitteitä vaikka paranormaaleista kyvyistä tai keskusteluista Jumalan kanssa voidaan väittää. Voidaan vaikka esittää että LSD avaa mielen toisiin todellisuuksiin ja tätä kautta saadaan perushavaintoja toisesta todellisuudesta. Voidaan esittää että on henkilökohtainen kokemus Jumalasta ja että tämä ei ole tunteilua jossa Jumalusko laitetaan kumoamattomissa olevaksi premissiksi vaan havaintotasolla tapahtuva perususkomus.

Foundationalismi ei ole fallibilistinen. Joten se voi sanoa että kenties vaikka paranormaali telepatiakokemus on jotain jossa ihmiset epäonnistuvat usein. Eli vaikka ihmisellä olisi vankka kokemus omasta paranormaalista ajatuksenlukukyvystä he eivät kykene demonstroimaan kykyjään valvotuissa olosuhteissa skepsis-ry:n - tai skepsistä paremmin rakennetuissa koejärjestelyissä - missään. Voidaan vain sanoa että tämä näyttää että joskus tämä aistihavainto on väärä mutta prima faciae -luotettavuus on yhä säilynyt. Lehrer onkin huomauttanut että väitettä paranormaaleista kyvyistä ei voitaisi mitenkään kumota. Kaikki kritiikki voitaisiin niellä vakavasti mutta pitää sitä vääränlaisena ja epärelevanttina. Koska ne näyttävät vain että joskus näissä voidaan erehtyä ja että silloin vain prima faciae -perusteesta luovutaan after the fact. Se ei kuitenkaan koskaan koskisi itse yliaistillista havaitsemista yleisesti.

Foundationalismin lievennetyn version haasteena onkin se että se on valikoivalla tavalla avomielinen niin että mitä tahansa olemassaoloväitekokemusta voi väittää aistihavainnoksi mutta mistään olemassaolemattomuusväitteestä ei voida saada perususkomusta. Kaikista olemassaoloväitelauseista saadaan perususkomuksia kun se vain sanotaan sellaiseksi. Moni pitää tämänlaista melko höpönä.

Päivän paradoksi

Kaikista lähtökohtaisesti ilkeimmin, nuivimmin ja kusipäisimmin ateisteihin suhtautuvat ne ihmiset joiden ideologisessa puheessa erilaiset käännynnäisyysvideot ja vastaavat ovat läpitunkevammin täynnä kertomuksia siitä miten ihmiset ovat muuttuneet kun ovat kääntyneet ateisteista kristityiksi ja joiden tarinoissa esiintyy enemmän sitä miten asiallinen keskustelu hyvän ja kohteliaan kristityn kanssa oli oleellinen askel tässä eheytymisessä.

Totta kuin Rotta

Tapio Puolimatka kirjoitti blogiinsa siitä miten SETA voisi ottaa oppia Skepsikseltä. "Olen saanut huuhaa palkinnon Skepsikseltä (kirjoista Usko, tiede ja Raamattu ja Usko, tiede ja evoluutio) ja kunniarotta-antipalkinnon Setalta. Tältä pohjalta on mielenkiintoista vertailla näitä kahta yhdistystä." Vertailu onkin kiinnostavaa. Puolimatka selitti, että Skepsiksellä on hyvä keskustelukulttuuri.

"Skepsis antoi minulle mahdollisuuden kirjoittaa vastineen Skeptikko-lehteen ja kutsui minut pitämään esitelmän yhdistyksen kokoukseen. Parin sadan ihmisen kokoontumisesta muodostui mielenkiintoinen tilaisuus. Tosin kukaan Skepsiksen hallituksen jäsenistä ei itse asettunut opponoijaksi, vaan opponenteiksi kutsuttiin ulkopuolisia asiantuntijoita. Joka tapauksessa Skepsis antoi molemmille osapuolille mahdollisuuden tuoda esille oman näkemyksensä. Tilaisuuden päätteeksi jatkoimme keskustelua ystävällisessä hengessä iltapalan äärellä." Ja sama koskee tietenkin myös rivijäseniä "Yksi Skepsiksen hallituksen jäsenistä jopa suostui myöhemmin väittelyyn kanssani. Tuossa vaiheessa hän otti yhteyttä kirjojeni kustantajaan ja pyysi saada arvostelukappaleet kirjoista Usko, tiede ja Raamattu ja Usko, tiede ja evoluutio, joista hän oli muutama viikko aikaisemmin antanut huuhaa palkinnon. Viikkoa ennen väittelyä hän perui osallistumisensa. Joka tapauksessa Skepsiksessä oli avoimuutta keskusteluille. Skeptikko-lehdessä julkaistiin myöhemmin Tiina Raevaaran mielenkiintoinen arvio kirjastani Tiedekeskustelun avoimuuskoe. Skepsiksen hallituksen jäsenen Juha Leinivaaran blogista ”Paholaisen asianajaja” saan usein lukea mielenkiintoista ja älykästä kritiikkiä omista kirjoituksistani. On totta, että skepsisläiset saattavat turvautua tieteisuskoisiin iskulauseisiin, mutta ainakin he antavat vastustajilleen tilaa puolustaa omia näkemyksiään. Lähestymistapa on reilun aggressiivinen, suora ja huumoriakin löytyy."

Mainituksi tulee myös taloudellinen hyöty "Kirjojeni kustantajan edustaja oli mukana Skepsiksen tilaisuudessa. Koska kirjojen myynti nousi huuhaa-palkinnon ansiosta moninkertaiseksi, hän esitti siellä toiveen, että jollekin kustantajan toiselle kirjalle voitaisiin myöntää huuhaa palkinto seuraavana vuonna. Tämä toive kuitenkin torjuttiin, koska ”emme voi myöntää palkintoa samalle taholle useana vuonna”. Tämä on tietysti ymmärrettävää. Skepsiksen palkitsemien kirjojen myynti on viisinkertainen verrattuna muiden kirjojeni myyntiin."

Seta sen sijaan saa moitetta. Se ei ole avoin eikä keskusteleva. Mukaan livahtaa jopa melko omituista palautetta "Setan vastustajilleen antama kunniarotta-antipalkinto tuo mieleen totalitaaristen liikkeiden tavan kuvata vastustajansa ihmisinä, jotka ovat vajonneet eläinten tasolle. Onko Setan tarkoituksena viestiä, että kaikki ne, jotka puolustavat lapsen oikeutta isään ja äitiin, ovat verrattavissa rottiin ja että heihin tulisi suhtautua kuten syöpäläisiin?" Lisäksi minua kiinnostaa Puolimatkan lausunto "Seta toteaa edelleen: ”Niin sanottujen perinteisten perhearvojen puolesta puhuessaan Puolimatka tuo usein esiin lasten hyvinvoinnin, vaikka hänen näkemyksiään ovat vastustaneet useat kasvatustieteen asiantuntijat.” Lapsen hyvinvointia ei siis saisi puolustaa, jos jotkut Setan näkemyksiin sopivat asiantuntijat puolustavat vastakkaista näkemystä?". Puolimatka itse on todennut ja lausunut kannanottoja siitä että homot vanhempana ovat eitoivottava ja huono asia. Hän itse tuskin vääntää lausuntojaan siihen muotoon että homojen avio-oikeuksia ei edes saisi puolustaa. Tämä vihjaa että Puolimatkalla ei ole oikein puhtaita jauhoja pussissaan.

Sanon aggressiivisen suoraan ja reilusti että on selvää, että Puolimatkalla ei tosiasiassa ole tässä mitään aikeita puolustaa skeptikkojen keskustelukulttuuria. Hänen tekstinsä on vain ja ainoastaan reaktio hänen tuoreesti saamaansa Setan nimitykseen. Skeptikot ovat olemassa vain jotta voidaan luoda kontrasti. Kontrasti jolla kerrotaan sitä samaa narraatiota jolla Puolimatka on mennyt koko uransa läpi. Eli narraatiota vainotusta toisinajattelijasta.

Tämä on selvää kun muistaa miten hän evoluutiokeskustelusta kirjoitteli. Hän meni vainotuksituleminen edellä puuhun. Skepsiksen ilkeät ja epäreilut tiedepoliisit jotka tallasivat mielipiteenvapautta - jota pluralistiksi itseään kutsuva teismiinpakottaja Puolimatka - saivat osansa. Puolimatkan reilun ja hyvän keskustelukulttuurin kehumista ei siksi löydykään evoluutiokeskustelua kuvanneesta "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjasta.

Olen lisäksi huvittunut että Puolimatkasta on asiatonta että hänelle annetaan kunniarotta -palkinto. Hän itse oli halukas syyttämään Piankaa kuulopuhetuntumalta massamurhan suunnittelijaksi. Puolimatka otti osaa Piankan kiusaamiskampanjaan johon liittyi myös tappouhkailuja. Puolimatka myös kirjoitti tästä kirjaansa jo kun kaikki tieto asiasta oli julkista ja hän tiesi tai hänen olisi akateemisena ihmisenä pitänyt tietää. Eikä hän korjannut kirjojaan kun skepsis-keskustelujen yhteydessä Pianka -casen virheellisyys hänelle tuotiin tietoon. "no anteex" -tyylinen nettikorjaus asiaan saatiin vasta kun Piankalle itselleen asti vietiin tieto ja hän otti lakimies edellä yhteyttä Puolimatkaan.

Puolimatkaa kohdeltaisiin hänen oman keskustelukulttuurinsa mukaisesti jos Seta keksisi että Puolimatka olisi tilaisuudessaan käskenyt teurastaa kaikki homoseksuaalit roviolla. Ja että Puolimatka vihaa sananvapautta ja haluaa pelkän kristillisen median ja ajaa nykypäivänäkin ID -liikkeen Wedge -strategiaa jossa ateismi savustetaan pois yhteiskunnasta akatemiaa ja taiteita myöten. Ei siksi että Puolimatka olisi. Vaan siksi että Puolimatka on aina ollut niin halukas pukemaan marttyyrinviitan päälleen että hänelle totuus on tässä varsin maailmankuvallinen ja pluralistinen asia. Totuutta voi vääntää jotta erimieltä olevat saadaan syytetyiksi vainoamisesta.

Puolimatka ei ole suoran tai reilun aggressiivinen. Hän on passiivisaggressiivinen tavalla jossa hän loukkaantuu jos häneen itseensä kohdistetaan erimielisyyttä ja kritiikkiä. Mutta jossa vastapuolta kohdellaan "rationaalisesti" syyttämällä ties mistä kauheuksista. Tämä ei ole Puolimatkasta ilmeisesti ad hominem -strategiaa sitä kautta että hän muuttaa lausuntojen paketointia. Että vihollisen syyttäminen vainoajaksi ei ole sitä että kritiikin olemassaolosta tehdään todiste omasta vainottunaolemisesta. Vaan sitä että se on asiallista kun siihen käytetään sivistyssanoja. Eli kun vihollista herjataan ei saa käyttää avointa ja suoraa "rotta" -sanaa vaan täytyy kutsua samanlaisilla käsitteillä joilla YK kuvaa niitä jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ihmiskuntaa kohtaan. Puolimatka ei tiedä mitä hyvässä hengessä käyty keskustelu edes tarkoittaa. (Paitsi ilmeisesti sitten kun tällä luodaan kontrastia jotta joku muu erimielinen saadaan ad hominem -strategian kohteeksi.) Tai ainakaan hän ei sellaista itse osaa harjoittaa. Huumorintajuakaan hänellä ei, tunnetusti, ole. Hän on kuivakka ja tylsä mies joka osaa lähinnä hakea sivistyssanakirjasta termejä joilla voi kertoa olevansa niin ja niin vainottu taas jälleen kerran.

---

Puolimatkan "kunniarotta" -nimityksen osuvuudesta sanon vain sen verran että kyseenalaisin kohta siinä ei ole se "rotta" -sana vaan se "kunnia" -sana.

Halveksitut, tuomitut ja säälityt

YLE:ssä kerrottiin muinaisuskonnoista joissa ihmisuhreja käytettiin sosialisen kontrollin välineenä. Joseph Wattsin mukaan "uskontoa on perinteisesti pidetty moraalisuuden ja yhteistyön edistäjänä, mutta heidän tutkimallaan uskonnollisella rituaalilla oli nykyisten yhteiskuntien kehittymisessä synkempi rooli.– Käyttämällä ihmisten uhraamista rangaistuksena tabujen rikkomisesta sekä vähäosaisten lannistamiseen ja pelon juurruttamiseen yhteiskunnan eliittiä kohtaan valtaapitävä eliitti kykeni säilyttämään ja luomaan sosiaalista kontrollia."

Tästä voisi luoda helposti tarinan joka jatkuisi tähän päivään asti.

Se onnistuisi melko helpostikin. Jos lääkärilaitos saa kiitosta uskonnolle siitä että luostareissa oli lääkärilaitosten kanssa jossain määrin samanmukaisia toimintoja niin sitten analogiat hyppäävät äkkiä käsille. ; Tai riittäisi että hylkäisi kommunistisen selitysmallin jossa ympäristö luo uskonnon ja hyväksyisi sen antiteesin jossa uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Sen jälkeen voi sitten sanoa vaikka niin että kaikki ongelmatkin ovat kristinuskon ongelmia. Ja tämän jälkeen on helppoa selittää että Max Weberin mukaan kristillinen kulttuuri on luonut vapaan markkinatalouden ja uusliberalismin. Ja näin ollen jos kirkko auttaa köyhiä uusliberaaleissa kulttuureissa joissa vapaa markkinatalous kasvattaa tuloeroja - eli synnyttää eroa köyhien ja rikkaiden välille - se itse asiassa antaa laastaria ongelmiin jotka se on itse aiheuttanut, poistamatta ongelman aiheuttajaa. Jos todella uskoo että pääuskonto luo yhteiskunnan niin sitten myös ne ongelmat ovat uskonnon tuottamia.

En kuitenkaan mene tähän. Sillä koen tämänlaisen tyhmänä ja melko vastenmielisenä.

Tartunkin uskonnon pahuuden sijasta johonkin hieman muuhun. Siihen sosiaaliseen kontrolliin. On lakia, yhteiskuntaa ja valtarakenteita. Tätä kautta viittaan Lawrence Lessingiin. Hän käsittelee ennen kaikkea dataa, kyberturvallisuutta ja vastaavia aiheita. Mutta tässä yhteydessä hän on esittänyt että elämme maailmassa jossa ihmiseen ja toimiimme vaikuttavat; (1) Lait. Eli standardoidut käytänteet joiden kautta yhteisön vallansäätäjät ovat ilmaisseet tahtonsa tavalla joka on sekä systematisoitua byrokratiaa että jollain tavalla valvottua. (2) Sosiaaliset normit, eli sosiaalisten odotusten ja vertaisten käytöksen ja ryhmäpaineen kautta syntyvät käytänteet (3) Markkinat, eli voittojen ja tappioiden, kysynnän ja tarjonnan väliset kiistat (4) Arkkitehtuuri, eli jonkinlaiset sosiaaliset tai teknologiset rakenteet joiden kautta joitain malleja tehdään mahdollisiksi, helpoiksi, vaikeiksi tai mahdottomiksi.

Uskonto on tässä tietenkin hieman vaikea koska se seikkailee jokaisella osiolla. Siinä on dogmeja ja muuta vastaavaa. En kuitenkaan puutu tässä kirjoituksessa kovin vahvasti tähän puoleen. Sillä koen että uskonnonvapauslainsäädäntö on Suomessa melko hyvällä tolalla. Sen sijaan täällä on ylen kenkkumaista olla uskonnoton aivan muista syistä. Sellaisista jotka elävät arjessa mutta eivät lain kirjaimensta tai hengestä riippuen vaan siitä irrallaan - ja joskus jopa sitä vastaan.

Tästä päästään otsikkooni.

Kun Saudien lähettiläs Abdallah Al-Mouallim esitti ateisteista lausuntoja, oli helppoa nähdä että kysymys on "vihasta". Jos ei suorasta vihasta niin sellaisesta vihasta joka leimaa "vihapuhetta". Hänestä ateistit olivat terroristeja. Paitsi silloin jos eivät tuoneet vakaumustaan millään lailla esiin. Suurin osa suomessa tavatusta suhtautumisesta ei voida laittaa tähän lokeroon. Se ei ole kovin helposti tulkittavaksi vihaksi. Ja niiden lausuja ei varmasti ymmärrä miten hänen toimintansa olisi vihaa.

Sen sijaan he asennoituvat useimmiten muuten tavalla joka ei ole kovin miellyttävä. Tämä useimmiten tuskin kertoo mitään uskovaisten keskiarvosta. Sillä kyseessä ovat tilanteet joissa uskonnoton joutuu kohtaamaan keskustelussa uskonnon uskonnon nimellä. Uskontoidentiteetti edellä rientävät tyypit eivät varmasti ole valikoituneet täysin satunnaisesti. Mukaan tulee tiettyä ... intomieltä. Mutta valitettavasti tämä kyllä värittää siitä huolimatta hyvin vahvasti sen mitä uskonnottoman arkitodellisuus on.

Keskustelinkin asiasta muiden uskonnottomain kanssa. (Pääasiassa ateisteja.) Saimme kasaan ajatuksen siitä että kristitty ei yleensä kohtele ateistia tai muuta uskonnotonta kovin usein vihalla. Sen sijaan tarjolla on (1) halveksuntaa (2) tuomitsemista (3) sääliä.

Nämä ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä. Mutta ne voidaan tiivistää "hyviin nyrkkisääntöihin". (Jotka eivät ole yleispäteviä mutta helpottavat ajatuksen ymmärtämistä ja toimivat useimmiten.) Ja tässä  Lessingin nelikanta on kätevä. Kun dogmaattisuus unohdetaan, jäljelle jää kolme eri osiota.

Halveksunta.

Halveksuntya on jotain jota olisi vaikea liittää oikeaoppisesti seurattuun kristinoppiin. Sehän ei elä halveksunnalla vaan sielujen pelastamisella. Kognitiivinen uskontotiede kuitenkin muistuttaa että uskonnot ovat muutakin kuin lakinsa kirjan. Teologinen korrektius ei usein päde. (Itse asiassa se tuntuu toimivan vain varsin harvoin.) Tämä näkökulma liittyy erityisen vahvasti yhteiskuntanäkemykseen. Voidaan nähdä että tämä edustaa uskonnon arkkitehtuuria.

Uusateistinen kirjallisuus on tässä yhteydessä käyttänyt mielestäni näppärää termiä uskomiseen uskominen. Se liittyy hyvin vahvasti uskonnon arkkitehtuuriin tässä halveksuntakontekstissa. Sillä tässä uskonto ei ole niinkään jokin teologinen uskomus vaan uskonto nähdään yhteiskuntatieteellisessä kontekstissa hyötynäkökulmasta. Uskotaan että uskomisesta on hyötyä. Eli nähdään vaikka että uskonto luo ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita ja ateistit ovat vapaamatkustajia joiden läsnäolo turmelee nämä arvot ja sitten yhteiskunta romahtaa ja tuhoutuu kun sitä ylläpitävät rakenteet tuhoutuvat. Tässä yhteydessä ei ole kyse Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Ja tässä näkökulmasta ateisti muuttuu vähintään varottavaksi riskiksi jos ei peräti suoraan vaaralliseksi uhaksi.

Sama asenne näkyy tietenkin kaikessa joka liittyy "infrastruktuuriin". Jos omasta kristityn uskonvapaudestaan innostunut pitää muslimien moskeijahankkeita uhkana, tai jos näkee että yhden virren laulaminen joulu- ja kevätjuhlassa ovat oleellisia tai ilman tätä yhteiskunnan perusarvot ovat uhattuina tai näkee uskonnonopetuksen jonain josta pitäisi tehdä vakaumuksellista tai jota kannattaisi ohjailla pakanoiden suuntaan... on selvää että kysymys on siitä että yhteiskunnan rakenteiden täytyy antaa tietylle vakaumukselle rakenteellisia erioikeuksia vaikka sen "perinteisyyden" tai "suosittuuden" vuoksi. Tämä kulma onkin itse asiassa lähtökohtaisesti klassista uskonnonvapautta vastaan. On vaikeaa nähdä miten tämä uskomus, etenkin vahvana, olisi mitään muuta kuin teokraattisuutta. Uskonnon ja valtiorakenteiden yhteys ja tiettyjen uskontojen tukeminen yhdessä ovat jotain joita on paha luokitella yhtään mihinkään muuhu. (Teokraatikoiksi nämä ihmiset eivät tunnustaudu koska termillä on pahoja konnotaatioita. Sen määritelmäsisältöä he kuitenkin mukailevat joten väliäkö sillä miten he kiemurtelevat?)

Tästä seuraa ajatus siitä että ateisti, vaikka tekisi hyväntekeväisyyttä ja käyttäytyisi muuten 1:1 kuten kristitty, niin hän kuitenkin olisi vapaamatkustaja koska hän ei uudistaisi yhteiskunnan arvopohjaa. Ja tätä kautta halveksunta tai siihen verrattavissa olevat rakenteet voidaan nostaa helposti esiin ilman että syntyy kovin syvää skismaa sen kanssa mitä se kristinusko sanoikaan kaikenmaailman publikaanien, samarialaisten ja kadonneiden lampaiden kohtaamisesta.

Tuomitseminen

Tuomitseminen on helpompi käsittää. Se on henkilökohtaisempaa. Jos yllä ateisti edustaa järjestöä ja tämän järjestön kritiikin voidaan nähdä jopa olevan aivan erillään ateisteista. (Aivan kuten ihmisissä olisi jokin syvä ihmisyys jota rakastettaisiin sen jälkeen kun kaikki mitä ihminen, tekee, uskoo, ajattelee, kokee oikeaksi ja vastaavat karsitaan pois. Aika erikoista rakastamista tämä, sanon vaan.) Tässä korostetaan ateistien huonoutta tai riskiä huonoon käytökseen. Tätä luodaan kontrastoimalla tarinoita kristityistä jotka ovat parempia. Mukaan voidaan liittää helvetilläpelottelua.

On hyvin vaikeaa uskoa että kukaan näkee tätä oikeasti käännyttämisenä. Stereotyyppinen inhottava kristitty edustaa juuri tätä stereotypiaa kristittyjen omissa materiaaleissa. Ja johan sen sanoo järkikin, että tilanne on ärsyttävä. Ei ketään saada omalle puolelle haukkumalla ja uhkailemalla.

Tämän ymmärtämistä on toki jonkin verran hämärrytetty vertauksella jossa puhutaan siitä että tottakai sitä varoitetaan heikoille jäille menemisestä. Tämä on toki selitys miksi tätä asennevammaa voidaan tukea. Mutta se on vähän sama kuin jos katsoo niitä nenäkkäitä ateisteja jotka ajattelevat valistavansa kristitystä satu-uskot ja taikauskot pois tieteellä. Tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta on se silti ärsyttävää eikä taatusti tehokasta. Uskon kuitenkin melko suoraan että nämä ihmiset tietävät olevansa vastenmielisiä ja ärsyttäviä ja että tässä ei kyllä yhtään ketää pelasteta heikoilta jäiltä vaikka jäät olisivat todellisiakin.

Tässä on usein kyse uskonnon markkinoista. Ja markkinoista sillä tavalla millä Pascal Boyer on asiaa tuonut esiin ; Fundamentalistiset uskonnot tunnistetaan siitä että ne ennen kaikkea kohdistavat voimankäyttöään niihin jotka ovat jo jäseniä. Tässä leimallista on se että ne ovat hyvin epäreiluja ja häijyjä apostaatikoita ja uskostaluopuneita kohtaan. Ei siksi että pääasiallinen voima tulisi tästä. Vaan siitä että fundamentalistisen lahkon jäsenet eivät halua kokeilla uskostaan luopumista tai uskalla lähteä leikkimään uskon ulkopuolelle. Olemalla ärsyttävä helvetin liskoilla tai ateistien moraalittomuudella pelottelija saarnataan kuorolle eikä käännytetä. Kysymys on kannattajoapohjan säilyttämisestä, markkinaosuuden säilyttämisestä.

Sääli

Sääli on yleisin tai ainakin hyvin yleinen lähestymistapa. Etenkin humaanimpien kristittyjen puolella. Sääli on hyvin usein hierarkista. Siinä on jotain hyvin samantapaista kuin siinä että keski- tai hyvätuloiset rouvat kokoontuvat skonssien ääressä yhteen moralisoimaan ja saavat näin toisiaan selkään taputtamalla oikeuksia lähetä "auttamaan" ihmisiä jotka itse eivät koe apua tarvitsevansa. Oma paremmuudentunne on vähintään toiminnassa läsnä. (En usko että se on koettuna aivan yhtä yleinen.) Ja tämä hierarkisuus oikeuttaa toisten elämään tunkeutumisen. Tämä on yleensä lähinnä ärsyttävää ja kiusallista. Siitä ei ole sen kummepia haittoja. (Ellei potentiaalista omasta ärsytyksestä revennyttä aivoverisuonta ja siitä seurannutta kuolemaa lasketa haitaksi.) Kysymys on usein sosiaalisista normeista. Esimerkiksi jonkin elämäntapa on "punkkarimainen" tai "renttumainen" joten hänelle täytyy ostaa erilaisia vaatteita. Ratkotaan ongelmia jotka on ensin määritelty ongelmiksi kysymättä autettavalta ovatko ne hänestäkin ongelmia.

Sääliin liittyy hyvin usein piirteitä jotka voidaan tunnistaa C. S. Lewis -sitaatin läsnäolosta. (Toki muitakin keinoja on. Mutta C. S. Lewis -sitaatti on melko pomminvarma tunnistuskeino.) Sillä sääliin kuuluu se että ateistin ongelmat tiedetään paremmin kuin hän itse. Nähdään esimerkiksi että ateisti ei ole oikeasti ateisti vaan on oikaesti turhautunut tai pettynyt Jumalaan tai vihainen tälle.

Lopputuloksena onkin se, että jos ateisti ei ole kiinnostunut uskonnosta niin sitten säälijä toteaa että syynä on etsinnän puute ja laiskuus. Ateisti torjuu jotain jota ei tunne. Jos ateisti taas sitten kritisoi, niin tustustuminen ja reagoimisen "tarve" ei johdu säälijästä ja uskontoasian nenään hieromisesta, vaan siitä että uskonto onkin yleisinhimillinen tarve ja Jumala-asia kiinnostaa kaikkia. Eli Jumala onkin yleisinhimillinen, tärkeä ja jotain joka myös vetoaa ateistiin. Näin ollen ei ole mitään tapaa reagoida joista ei tulisi ongelmia. (Toisin sanoen keskustelua ei ole asetettu reiluksi. Kruuna-kristitty voittaa, klaava-ateistit häviävät.)

Tämä ja monet muut vastaavat viritelmät luovat tilanteen jossa ateistiin suhtaudutaan myötämielisesti. Hänhän on tavallaan uskossa, "vaan satutettu" ja jotain joka on syytä terapoida. (Mikä on suora viittaus "varakkaiden kukkahattutätien maailmanparannuspiiriin".) Vika onkin vääristyneessä isäsuhteessa josta tuleekin taivaanisäsuhde. Toisin sanoen uskovainen tietää että mitä uskonnoton syvimmiltään ja aidosti tuntee. Jopa tuntee "sillai alitajuisesti". (Kun itse olen törmännyt tämänlaisiin, joka on rehellisesti sanoen aika usein, olen todennut että kun kerran tunnet tunteeni ja ajatukseni ja mielipiteeni paremmin kuin minä olen keskustelussa vain häiriöksi. Että saat ihan rauhassa jäädä tähän keskustelmaan kanssani ihan yksinäsi. Minä lähden kehoineni ja epätosine omia tunteita koskevine ilmaisuineni pois häiritsemästä. He ansaitsisivat jotain häijympää mutta en ole jotenkin kehdannut.)

Säälissä tilanne muistuttaakin sitä mikä paistaa läpi periaatteessa kunnioittamani Aku Visalan lausunnosta. "Uskontokritiikin edessä voi helposti kyllästyä: taas nämä samat väitteet, samat nihkeät jutut, vaikka naamat ovatkin uusia. Tällaista kyllästyneisyyttä kannattaisi välttää. Jokainen kristitty on kutsuttu todistamaan ja keskustelemaan omasta uskostaan. Parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa uskontokritiikki ja siihen vastaaminen elävöittää kristillistä ajattelua ja elämää." Siinä paistaa se että kristitty tuntisi ateismin kyllästymiseen asti. (Ymmärrän. Itsekin koen kuulleeni jokaisen jumalatodistuken ja käännytysargumentin. Yleensä muodossa jossa olen lukenut siitä paremman version ja joudun korjailemaan uskovaisen huononnettua kyhäelmää ensin itse. Ja vasta sen jälkeen pääsen selittämään miksi tuo argumentti vakuuttaa minua vähemmän Jumalan olemassaolosta kuin kevään ensimmäinen koirankakkaan liukastunut naapuri.) Ja huomioi vain sen että kristitty on se jolla on tarve kertoa uskostaan.

Harvoin kuulee puhuttavan kristityn tarpeesta kuunnella ateistien vakaumuksesta. Kristitty kuitenkin kertoilee itse omista vakaumuksistaan ja tekee tähän liittyvää evankelioimistyötä. Ja minusta toisilta ei oikein pidä vaatia mitään sellaista mihin ei itse pysty paremmin. Samoin kristitty miettii ateistin keskustelusta saamia hyötyjä vain siitä kannalta että kunhan toivottavasti se ateisti kääntyy kristityksi niin sitten hän saa pelastuken. Hän ei mieti miten ateistin ateismi rikastuu siitä että kohtasi taas yhden kerran tuon Pascalin vaa'an tai huomautuksen tyhjän räjähtämisen naurettavuudesta.

Tl;Dr

Käytännössä jokaiselle ateistille on ylitarjontaa kaikesta tässä mainitusta. Jos et kykene tuomaan keskusteluun mitään mainitun laatikon ulkopuolelta, kannattaa vakavasti miettiä hiljaa olemista. Toki uskonnonvapaus sallii avautumisen tästä huolimatta. Laki ei velvoita ketään olemaan miellyttävä tai sellainen jonka kanssa haluaisi keskustella edes hyvän päivän verran. On luvallista olla ärsyttävä kunhan tiedostaa olevansa ärsyttävä. Ja jos on ärsyttävä pitää ymmärtää että tästä ärsyynnytään. Syynä tällöin tuskin on viha uskontoa tai Jumalaa kohtaan. Todennäköisemmin syynä on se että uskovainen - jonka olemassaolosta ei ole valitettavasti minkäänsorttista epäselvyyttä kummallakaan osapuolella - itse on ärsyttävä.

Olenkin joskus sanonut että "en minä vihaa Jumalaa. Tunne koko jätkää. Sinua sen sijaan vihaan. Ja kunnolla. Kun olet tuollainen. Jos haluat että tunteeni sinusta muuttuvat, lakkaa olemasta tuollainen. Kiitos. Voitte poistua. Hyvää päivänjatkoa. Sanoin : Hyvää päivänjatkoa.