Kun Helvetti on toiset ihmiset (etenkin partikulaarit ihmisyksilöt joita on joka junaan vaikka heidän toivoisi jäävän asemalle...)

Kotimaassa oli Päivi Huuhtanen-Someron kirjoitus "Läsnä, missä?" Siinä tämä "Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja." tekee muutakin kuin muuttuu tekijästä ansioluettelokseen muutaman pisteen jälkeen.

Hän harjoittaa asennetta jota ei saa ymmärtää väärin kukkahattuiluksi. "Nuorten aikuisten vuosikymmenten yliopisto-opettajasta, ohjaajasta, vastaväittelijästä viran vuoksi ei tule millään ns. kukkahattutätiä! Enkä oikein usko, että kuulokkeet korvilla istuneet kännykän katsojat juuri opintosuorituksiaan olisivat ajatelleet! Paluumatkallani he olivat selvästi menossa kotiinpäin, melko ilmeisesti ns. vapaalla vaikka varattuina." Ihan siksi että nuorisotyöntekijät eivät jää ajastaan jälkeen tai eläkkeelle. Samaan tapaan kuin minun kouluaikana kavereideni tullessa kylään äitini soittama jive ei ollut jäänyt ajasta jälkeen siksi että hänkin oli joskus ollut nuori. Tämä asenne jota ei saa ymmärtää väärin on kiinnostava ja se vaatii asian läpikäymistä hyvin tarkasti.

"A37 matkustajaa pääkaupunkiseudun joukkoliikenteessä yhdessä bussissa samaan aikaan. Heistä 33 pitää kännykkää edessään, suurin osa myös kuulokkeita korvissaan. He ovat nuoria, teini-ikäisiä. Vanhukset katsovat ulos ikkunoista. Kun nuoren pysäkki osuu kohdalle, hän havahtuu viime tingassa kuin unissaolija. Säntää ylös, katselee edelleen kännykkänsä näyttöä ja horjuu ulos viimetingassa. Iäkkäämmät nousevat ajoissa painammaan pysäytysnappia ja ehtivät ulos kiireettä saati haittaamatta muiden poistumista samalla pysäkillä."

Julkiset liikennevälineet ovat tosiaan paikkoja joissa ihmisiä tungetaan yhteen. He ovat matkalla töihin tai kouluun. Usein molempiin. Tätä tehdään usein väsyneenä koska on esimerkiksi herätty töihin tai sitten ollaan tehty nykyajan tuotantovaatimusten mukaista opiskelua ja työntekoa. Jonka jälkeen ollaan väsyneitä. Tämä todellisuus on tuttu ja ilmiselvä jokaiselle niistä jotka viettävät esimerkiksi pari tuntia joka vitun päivä siinä matkustusvälineessä. Lue:ihmiset jotka eivät ole eläkkeellä vaan jotka tekevät töitä. Itsekin toki toivon että kykenen irtautumaan tästä eläköidyttyäni. Ja tässä mielessä on kannustavaa huomata että ihmisten ymmärtämiseen painottuneella alalla oleva "ammattimainen people person" kykenee erkaantumaan tästä todellisuudesta niin että ei enää tiedosta tätä.

Hyvien tapojen mukaisesti ihmiset eivät häiritse toisiaan. Sitä kutsutaan hyviksi tavoiksi. Ja niistä poikkeavaa katsotaan sivusta ja oudosti. Ei siksi että sosiaalisuutta halveksittaisiin, vaan sen takia että hyvien tapojen rikkojia katsotaan sivusta ja oudosti. Tämä toki unohtuu muutamalta ihmisryhmältä. Olen itse ihminen jolla on sellainen naama että ventovieraat tykkäävät käydä juttelemassa. Näitä puhujia on karkeasti kahta luokkaa ; On ihmisiä jotka ovat juovuksissa, mielenvikaisia, yksinäisiä tai muutoin syrjäytyneitä. (Usein listalla on kombunaatioita.) Toinen ihmisryhmä koostuu, pääasiassa vanhemmista, ihmisistä jotka teeskentelevät sosiaalista ymmärtämättä että äänessäolo ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Tai jotka itsetärkeilevästi jopa ääneen mainiten kertovat olevansa nuorekkaita ja sekoittavat tämän siihen että he keskustelevat nuorten kanssa väkisin asioista jotka korostavat lähinnä henkeä "mistä ihmeen maailmasta tuo tulee".

"Jäin seuraamaan "näytelmää" mennen tullen Vantaalta Helsingin keskustaan ja takaisin. Olin ehkä unohtanut todellisuuden, mutta nyt kuva tuoreutui. Ahdistuin. Missä maailmassa nuoremme ovat, kun he ovat fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti ties missä muualla. Ennen sanottiin, että "kaveri on ihan pihalla". Nyt tuskin se sopisi. He ovat virtuaalimaailmassaan. Se siitä. Tietotekniikan hallitsevia tekijöitä!"

On itse asiassa niin että sosiaalinen media ei ole mikään virtuaalitodellisuus. Se on ihan totta. Internetissä on oikeita ihmisiä. Osa ihmisistä debatoi filosofiaa työmatkoilla. (Minä vain mietin. Se näyttää passiiviselta. Mutta en pidä siitä että minua häiritään. Ja häiritään silti!) Se on sitä paitsi oikein aktivoiva vaihtoehto kun katsoo niitä vaihtoehtoja. Liikennevälineissä ei näytetä piirrettyjä elokuvia tai televisiota. Siellä ei ole edes radiota. Joka saaterin päivä vieteään aikaa siinä sillipurkissa. Tämä aika joko kärsitään tai keksitään jokin keino jolla se olisi edes vähän siedettävä. Itse asiassa julkisessa matkustaminen on kuin televisionkatselua. Passiivista, äärimmäisen passiivista. Ilman että olisi edes sitä huonosti käsikirjoitettua uusintaa jostain YLE:n suosittelemasta televisiosarjasta jonka käsikirjoitus on mallia "jahkale".

Ymmärrän että osa luulee että tapa aktivoida ihmisiä sosiaalisesti on häiriköidä muita. "Kohtaan" näitä ihmisiä miltei joka päivä. Ja he ovat yksi tärkeimmistä syistä miksi koen suurta tarvetta olla epäsosiaalinen tai jopa antisosiaalinen. Sillä näiden ihmisten intentiot ovat epäkiinnostavia ja turhia. Ja he yrittävät keskustella epäkiinnostavista yksinkertaisista asioista. Ja häiritsevät sitä että minä yritän tehdä jotain hieman kompleksisempaa. Arkhimedes sanoi tämänlaisille ihmisille että "Älkää sotkeko ympyröitäni!" Ja nämä muut ihmiset olivat armeliaita kun tappoivat hänet. Minä joudun tietoisena sitten kuuntelemaan. Pahinta on jos nämä ovat niitä optimistisia mukasosiaalikkoja. Koska pultsari ei teeskentele auttavansa minua. Heillä on rehellinen seuransaanti tai hyötyminen parin euron verran mielessä. Heitä on ilo kestää. Toki on myönnettävä että optimismihyypiöt tekevät minulle toistuvasti hyvää mieltä ; Oloni paranee aina monta kertaluokkaa kun he poistuvat paikalta.

Että kenties jos heistä tuntuu että minä olen aina niin negatiivinen, niin osasyy onkin kenties siinä vaikutuksessa jonka Heidän Persoonallisuutenne läsnäolonsa ja Kohtaamisensa aiheuttaa minussa. Kannattaisiko silloin kenties miettiä että onko syynä minä vai he. Se, että minä näytän mukavalta mieheltä on muiden väärinkäsitys. Ja kun sitä tapahtuu usein voidaan korostaa sitä että on olemassa herra nimeltä Dunbar. Ja hän on korostanut sitä että ihmisillä on neurologisesti tilaa vain hyvin rajalliselle määrälle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Moni työssäkäyvä voi esimerkiksi asiakaspalvelussa tai muussa vastaavassa saada aivan riittämiin niitä kohtaamisia jotka eläkeläisille ovat piristäviä. Samasta syystä maalla voidaan pitää ovia auki ja olla vieraanvaraisia paljon vähemmästä. Ihmisiä kun ei rummuteta naamaa päin koko helvetin ajan. Eläkeläisen kannattaisi kenties tajuta että voisi lopettaa oman itsen kautta projisoinnin.

Mutta tämä tietysti johtaisi siihen pikkuasiaan, että joutuisi tajuamaan että ehkä puhuminen ja sosiaalisuus ovat eri asioita. Kenties meluisuus ei olekaan kiinnostavuutta vaan kiinnostavuuden korostamista. Ehkä nuori ei koe että olet nuorekas kun puhut hänelle, vaan ajattelee päin vastoin että kalkkis yrittää leikkiä nuorta puhumalla nuorille. Etenkin jos puhuu sellaisista asioista jotka ovat näille nuorille täysin toisesta maailmasta. Sitä voisi tajuta että se komeahattuinen ventovieras häiriintyy kun hänelle menee pölöttämään jostain saatanan pikkumaisesta vain siksi että ei ole älynnyt sitä tosiasia että on olemassa sellainen näppärä kikka jonka kautta pääsee pölöttämään luvan kanssa ventovieraille koko ajan. Nimittäin älypuhelimen jolla on yhteys sosiaaliseen mediaan. Osta vittu älypuhelin jos haluat puhua pehmeitä satunnaisille tyypeille.

"Oliko virtuaalitodellisuutta myös Herttoniemen hyppyrimäki tytölle, joka meni varoitustauluista huolimatta laskemaan sinne liukua nuorten juhlinnan joukosta ja menehtyi kaulaan osuneeseen esteeseen?"

Mitä helvettiä tämä on? Aihe siirtyy sosiaalsiesta mediasta ja bussimatkasta hyppyrimäkionnettomuuteen ja kuolemaan. Onnettomuuteen joka ei johtunut siitä että tekstataan ja ajetaan autoa samanaikaisesti. Tai mitään. Hyppyrimäki ei esimerkiksi ollut Pendolinossa. Huuhtanen-Somero ei ollut bussissa matkalla turmahyppyrimäelle tai mitään.

Itse asiassa tässä yhteydessä ei ole muutoinkaan mitään järkeä. Sillä jos halutaan luoda ajatus siitä että on olemassa jokin paha ja huono virtuaalitodellisuus, ja että pitäisi elää normaalissa elämässä, niin voin huomauttaa että molemmat ovat vaihtoehtoisia tapoja viettää aikaa.

Ja mitä minun nuoruudestani voi sanoa. No, sen että silloin ei vielä ollut kuin kännykät. Ei ollut älypuhelimia. Tämän vuoksi ihmiset menivät sosiaalisesti menemään eri paikkoihin. Tekemään hölmöyksiä. Tämä on se ei-sosiaalisen-median nuoruuselämä. Molemmat tappavat tylsyyttä.
1: Tylsyyden kokemusta pitääkin purkaa jos on turhautunut siitä että ensin tekee töitä ja sitten matkalla pitää kuluttaa aivan saatanasti mielenvoimia siihen että ei hauku tuntematonta ääliötä pataluhaksi päin naamaa vain siksi että tämä on häirikköääliö joka ei erota "hyvien tapojen kunnioittamista" ja "sosiaalisuutta halveksivaa epäsosiaalisuutta" asianmukaisesti.

"Nyt etsitään vaijeriin syyllistä julkisessa sanassa! Eikö syyllisyyttä enää uskalleta etsiä niistä, jotka itse menevät kielletylle alueelle, jättävät varoitukset huomiotta ja haluavat näyttäytyä ilonpitäjinä tai sankareina muille asiattomasti paikalla olijoille?"

Ajatus on toki kiehtova. Sillä kun katsotaan sitä ei-some -ajankulua ja seikkailua puissakiipeilystä lähtien niin niissä on todellakin huomattava nörttiyden hyödyt. Somettava nörtti tietää että ihmiskunta on panostanut sisätiloihin ja että tarve johtuu siitä että se ulkomaailma on monesti vaarallinen. Itsekin olen kerran meinannut pudota Suomenlinnassa. (Kuljin pääskysenpesän vierestä ja nämä poikaset rupesivat kerjäämään sellaisella sähähdysäänellä ja astuin väistöaskeleen kuin automaattisesti.) Puista putoaminenkin on vaarallista.

On selvää että kun menee vieraalle paikalle on syytä tiedostaa että on tekemässä kiellettyjä ja riskaabeleja asioita. On kuitenkin hyvä mittapuu sille että onko seuraus seuraamuseettisesti perusteltu. Vilpittömän mielen periaate on siitä jännittävä että siinä viitataan "tiesi tai olisi pitänyt tietää". Väärään paikkaan tunkeutumisesta voi tulla vaikeuksia poliisin kanssa. Sitä voi murtaa käden jos laskee liukua. Mutta vaijeri on jotain jota ei voi olettaa olevan läsnä.

Aivan oikeasti.
* Jos laittaa aidalla rajaamattoman alueen jonne pistää kieltokyltin ja sitten kylvää paikan täyteen karhunrautoja, niin ovatko irronneet jalat sitten todella vain ja ainoastaan tunkeutujan vastuulla? Nähdäkseni eivät. Huuhtanen-Someron perusteilla kyllä.
* Jos liukkaalla kelillä virittää kulkuväylän viereen tiukalle viritettyjä pianonlankoja niin että jos tiellä liukastuu niin silpoutuu mukavasti, niin onko tälläisten viritysten tekijä syyllinen vai pitäisikö kävelijän vain syyttää omaa varomattomuuttaan kun hän tiesi että tie oli liukas, siitä oli kyltti laitettu ja kaikkea?

Vaijerin laittaja taas on tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää että jos sellaiseen laskee kovalla vauhdilla (siitä mäestä) niin voi kuolla. Ja täten hänellä voi olla vastuuta siihen että joku kuolee. Murtautuminen ja väärinteko on toki nuoren vika. Seuraus on kohtuuton. Nähdäkseni tässä vikana onkin hyvin pinnallinen ja typerä ajattelu jossa "syyllisyys on vain ja ainoastaan yhdestä teosta ja yhdelle ihmiselle". Tosiasiassa monesti seuraukset johtuvat monesta erilaisesta elementistä. Tämä vaijerinlaittajan vastuukysymys on vähintään tarkistettava. Voi olla että mukana on vapauttavia elementtejä. Mutta vaihtoehdon jättäminen tutkimatta "oma syy" -heitoilla olisi varsin omituinen.

Ja erikoinen on sellaisen ihmisen inhimillisyys ja sosiaalisuus jonka reaktio kuolleen nuoren vielä höyryävän raadon edessä on hylätä suru ja katastrofintunteet ja puhua pelkästään siitä miten tämä nuori ja vain hän voi olla syyllinen. Mutta toki kaikki on mahdollista maailmassa jossa ei oikein selitetä että mikä helvetti on se  sosiaalisen median osuus tässä kyseisessä onnettomuudessa. Täysin absurdi yhteys jota ei sido yhteen mikään filosofinen teema. Tai siis nyt kun tulin maininneeksi asian niin on syytä lukea seuraava lause ;

"Jos he osaavat lukea tietokoneen näyttöä sujuvasti, miksei kieltotaulu mene perille. Onko seikkailujen virtuaalimaailman sankaruus vienyt realiteettien tajun."

Siis tuo oli se teoria tästä yhteydestä. Argumentaation väkevyyttä osoittanee se että tavallisesti samanlaisia piirteitä etsitään analogian kautta. Mutta Huuhtanen-Somero korostaa pelkkää epäanalogisuutta. Hän korostaa että kieltotaulua ei osata lukea vaikka ihmiset sosiaalisessa mediassa koko ajan lukevat.

Muutenkin on toki mielenkiintoista tietää miten Huuhtanen-Somero tietää kyseisen nuoren sosiaalisen median käyttöasteen. Mitä lakeja hän onkaan rikkonut saadessaan tietää miten juuri tuo kyseinen nuori on ollut niitä somettajia. Sillä tiedän että kaikki nuoret eivät ole ahkeria somettajia. Huuhtanen-Somero on ammattilainen joka ei luo stereotypioita nuorista koska hän tuntee nuoret kuin omat taskunsa. Nuorekas ei loisi harhaisia ja loukkaavia lokeroita johon kaikki nuoret osuisivat ja heittäisi sitä jonkun nuoren päälle, etenkään kun asiaan liittyy se että joku nuori on jumalauta kuollut eikä vielä edes haudattu. Joten hänen täytyy tietää. Joten kysymykseni tietomurtoasioista on relevantti.

"Ajattelen edelleen bussimatkaajia, jotka osuivat seurakseni. Kukaan nuorista ei katsonut ulos ikkunoista syksyyn kääntyvää luontoa, joka oli tarjolla. Kukaan ei nähnyt nuorten joukosta toisia ihmisiä paitsi kenties aluksi sisänastuessaan rekisteröi silmissään toisen samanikäisen ja tyhjän istuimen."

Minä olen rehellisesti sanoen käynyt Helsingissä töissä jo roimasti yli 10 vuotta. Joka päivä sama matka edestakaisin. Työelämässä olevat, toisin kuin eläkkeellä silloin tällöin kulkevat, ovat nähneet saman maiseman tuhansia kertoja. Lisäksi junat kulkevat sen verran nopeasti että relevantteja luontohavaintoja ei ehdi tekemään.
1: Itse kykenin säilyttämään mielenkiintoni luontoon Korsossa jossa kävelin joka päivä metsäisen tienpätkän läpi asemalle. Molempiin suuntiin. Kävellessä ehtii nähdä ties mitä. Kyystä ja ketusta valkohäntäpeuran ja supikoiran kautta heinäsirkkojen panemiseen. Kaikki mielenkiintoisempia kuin jotkut tekonuorekkaat häirikköämmät julkisissa liikennevälineissä.

"Kaikki oli eleetöntä. Kuollutta ympäristölle."

Tai sitten sinä olet vihjeetön ja luulet että "virtuaali" on epätotta. Tosiasiassa noilla nuorilla on rikkaammat ja sivistävämmät työmatkat kuin minun kouluaikana. Olen saanut puolisoni lukemaan "Tieteen kuvalehteä" maksamalla hänelle latausjutun. Sillä että hän ehtii työmatkalla. Kun muuten ei ehtisi. Koska on opettajana paikassa jossa on paljon nuoria. (Ja matkalla ei enää jaksaisi hänkään. Häntä ei häiriköidä, sillä vaikka hän on ystävällinen hän ei välttämättä näytä sellaiselta. Toisin kuin minä jolla asiat ovat päinvastoin.)

Kenties tässä onkin niin että nuorten elinpiiri on muuttunut niin että vanhaan malliin tottuneet eivät ole oppineet mukaan. (Ajatus sopii niille jotka eivät ole sitoneet identiteettiä tekonuorekkuuteensa niin että voisivat edes joskus kyseenalaistaa tämän.) Ei voi muuta kuin viitata vanhaan maailmaan jossa meditoija näyttää passiiviselta ja kuolleelta mutta on sen antiteesi.

"Mitä nuorista tulee aikuistuttuaan. Uusi laji yhteiskunnalliseen kanssakäymiseen, jos sellainen vuorovaikutus on edes mahdollista - muuta kuin twiittamalla tai tekstiviestein, fb:ssä jne?"

Ehkä sellaisia ihmisiä joilla on sellainen annos ihmisyyttä että eivät lähde tanssimaan vastakuolleiden nuorten ruumiiden ääressä. Jos vanhemman polven sosiaalisuu demonstroituu syvällisen hengellisen Huuhtanen-Someron asenneilmapiiriin niin tosiasiassa mikä tahansa - mukaan lukien nuorten muuttuminen zombieapokalypsiksi - on toivottava ja hyvä muutos. On yksinkertaisesti konua törmätä "mukahyvään" ihmiseen jonka asenteet rinnastuvat niihin jotka ovat haukkuneet kuollutta tyttöä tavalla jossa moite on lähetetty tämän vanhemmille.Jotka eivät ole btw. yksilöinä tunkeutuneet tuolle alueelle ja jotka mahdollisesti esimerkiksi "surevat" tätä nuorta. (Ymmärrän että tämä on sosiaalisille optimismihöpöille valheellinen tunne, toisin kuin kaikki riemu. Kuolema ja riemu noin yleensä eivät kuulu yhteen. Paitsi toki silloin kun joku Huuhtanen-Someron kaltainen kääpä heittää viimein veivinsä, kuten ilmiselvästi liian myöhäistä joka tapauksessa sille on ollut.)
1: Olen toki ennenkin törmännyt tilanteeseen jossa nuorekasmaineinen kirkon nuorisotyöntekijä on liitoksissa nuorten itsemurhaan tavalla joka on moraalisesti vähintään aivan helvetin epäeettinen. Ja jotka eivät ole menettäneet itsekunnioitustaan tai yöuniaan asian vuoksi sen jälkeen vaan iloitsevat kuin olisivat jotain hyviäkin nuorten kanssa olijoita.

Kenties tämä nuoriso oppii esimerkiksi sen, että ihmisiä ei pidä tunkea pakkomuottiin temperamenttityypistään riippumatta. Vielä minun nuoruudessani kun on panostettu "tunteellisuuteen ja aktiivisuuteen" josta poikkeaminen on nähty huonoutena ja sairautena. Kylmä, rationaalinen ja tunteiden hallinta ja eristyminen introverttiin asenteeseen. Moni luulee että yhdessäolo ja solidaarisuus voisi tuoda introvertille sen aidon onnellisuuden ja täyttymyksen. Niin että introvertti persoona määritellään jotenkin sairaaksi.
1: Tai oikeastaan vammaiseksi sillä tavalla mitä vammaiset eivät enää nykyään ole, tai ainakaan saa sanoa ääneen. Introverteista saa. Tunnevammaisuus on hyvä sana tähän. Ainakin sitä käytetään.

Itsenäisyys ja yksinään viihtyminen toki sotii sitä ryhmäpaine-yhdessäoloa vastaan jonka lisäämisen puoleen kirkko on aina panostanut. (Englanninkielinen sanoisi "mob mentality".) Yhdessäolo - peräti siten että sosiaalisuus yhdistetään aktiiviseen ja äänekkääseen muiden kanssa samassa tilassa olemiseen. Eikä vaikka siihen että ymmärretään että mikä on se hyvä puoli jonka vuoksi se sosiaalinen media kiinnostaa enemmän kuin ohimenevä iänikuinen maisema. Tässä kontekstissa individualismi, hiljaa oleminen - ja peruskohtelias ihmisyys joka muistaa hyvät tavat edes julkisilla paikoilla ruumiillaan jos ei sitten sitä osaakaan internetissä - näyttäytyvät tietenkin vikoina jotka pitää korjata.

Yleensä ongelmat alkavatkin siinä että joku kaaho mukasosiaalinen lähtee tohkeissaan, emootioissaan ja nuorekkuusfantasioissaan korjaamaan muita ihmisiä ilman että ensin pyytää muilta ihmisiltä lupaa tai tarkistaa onko korjaamiseen mitään tarvetta tai miettisi kontekstia niin että ymmärtäisi ilmiön niin että osaisi korjata sen oikein. Onkin hienoa että aktiiviset ihmiset muuttavat muita sellaisiksi kuin itse jo ovat. Heidän on toki helppoa vaatia muilta samanlaisia piirteitä kuin mitä he itse ovat ja arvostavat. Koska vastapuoli on se joka joutuu muuttumaan kun taas nämä ekstrovertit ihmiset voivat olla omia itsejään ilman että heidän tarvitsee muuttua. Koska introvertit viihtyvät yksin eivätkä korjaa puolta maailmaa itsensä klooneiksi ja kutsu tätä terapoinniksi tai hyvyydeksi. Introvertti tietääkin tässä enemmän ja paremmin. (Koska he miettivät. Tai koska he toimivat luonnostaan miettimättäkin kuten eettistä on.) He tiedostavat sen minkä Jukka Hankamäki tiivisti seuraavalla tavalla "Käsitykseni mukaan ihminen on onnellinen, kun hän on vapaa, ja vapaa ihminen on, kun hänet on ymmärretty oikein ja hän voi toteuttaa tärkeiksi kokemiaan asioita."

Huuhtanen-Somero ei selkeästi ymmärrä nuoria, moittii heitä ja ei nimenomaan anna heidän tehdä itse tärkeiksi kokemiaan asioita. Ja käyttää kuolemaan johtanutta onnettomuutta keppihevosenaan tässä introverttejenkiusaamisasiassaan. Ja toisaalta hän käyttää tätä sosiaalisen median hänestä introverttiuttavaa puolta jotta voisi osoittaa tuoreesti kuolleelle halveksuntaa ja syyttelyä. How cool is that!

Loppuhuuto

Jos joskus ihmettelette miksi joku, oikeastaan kukaan, on "epäsosiaalisuuden puolella" niin kannattaa muistaa että "kommunikoiva merkityksellinen yhteys" voi tapahtua sellaisten nuorten vielä hautaamattomien ruumiiden äärellä rienaavien tyyppien kanssa kuin Huuhtanen-Somero. Katso häntä. Ja ymmärrät että epäsosiaalisuus on joskus ainut eettisesti millään tasolla olevan ihmisen luonteva reaktio siihen että noita tulee vastaan koko ajan, lähes joka viikko. Ymmärrät pian että hänenlaisensa ihmiset eivät ansaitse yhtään ystävää. He ansaitsevat huomautuksia sydämettömyydestään kuolemaansa asti. Ja sen ylikin ansaitsisivat mutta ovat valitettavan tietoisuudettomia voidakseen nauttia tästä ansaistusta kohtelusta kuolemansa jälkeen joten realisti joutuu vain vetämään johonkin sen rajan.