Herjaamisen konventioista

Sain perjantaina päähäni ajatuksen herjageneraattorista. Ja tältä pohjalta hikipediaan rakentuikin yhteistyön voimalla mielestäni vähintään kohtuu toimiva satunnaispilkkaaja. Kun laite generoi sen tyylisiä lausumia kuin "Sinä paatunut koliikkinen mullisaukon poika , lattapäinen rotankimpale , skitsofreeninen mätäpaviaani ja apinantissinnylkyttäjä !!!!! Ei oo sullakaan kaikki mummot bingossa! Muuta urpo Pohjois-Koreaan!" ollaan luonnollisesti jonkin kauniin äärellä. Voisi olla haastavaa keksiä yhdyssanoja kuten "siivoton märkähattu" ja "drontin varpaanvälien rouskuttaja", mutta herjageneraattori tuottaa niitä sitä tahtia kuin klikkaamaan ehtii. Edes kaltaiseni kaiken kokenut mutta muutoin mitätön tuulenpieksemä öykkäri ei kykenisi tuottamaan yhtä nopeasti kaikenmaailman tunkkaisille ruttotautisille räkämärännöille sitä mitä he ansaitsevat.

Tätä tehdessä tuli tietenkin jonkin verran mietittyä konventioita. Ainakin omalta osaltani olen hyödyntänyt G. B. Milnerin ajatuksia siitä että huumorissa on tiettyjä "attraktiokeskuksia", kuten esimerkiksi seksuaalisuus, erityisesti heteroseksuaalisesta poikkeava seksuaalisuus, sekä ruumiintoimintoihin liittyvät seikat, kuten eritteet, imetys, raskaus, alastomuus, ruuansulatus, vessahuumori, sekä tietyt kuoleman aspektit. Monet pilkkasanat liittyvätkin näihin aiheisiin. Näiden lisäksi sanalistoihin on liitetty päihtymykseen ja mielenterveyteen liittyviä attraktiokeskuksia joita Milner ei mainitse.

Toki aiheen lisäksi on tarkasteltava keinoja. Herjaamisessa tutut mielenterveyshäiriöt, sairaudet, visva, kuvottavat asiat ja tiettyihin eläimiin rinnastamiset on kaivettu esiin hyvällä huonolla maulla. Asiaa on väritetty siten että osa em. termeistä voidaan korvata uskonnollisilla tai poliittisilla vakaumuksilla jolloin pilkka kohdistuu ideologiaan tai uskontoon. Lisäksi negatiivisia konnotaatioita sisältävät murresanat ovat saaneet oman "aliohjelmansa". Kun näitä laitetaan yhdyssanoiksi, syntyy lisäksi yllättäviä yhteyksiä. Joka lisää melko usein termien mehevyyttä tai yllättävyyttä. Siksi yhdyssanojen käyttäminen on näppärä. Arvonta-algoritmi tekee sitä luovasti, tai siis satunnaisesti. Ihmisillä sen sijaan olisi konventioita.

Mielestäni tämä algoritmi on tärkeä. Osittain siltä osalta että voin sen avulla korvata itseni sosiaalisessa mediassa. Lisäksi tämän hetken yleisesti polarisoitunut keskustelukenttä tarvitsee sitä että voi suoraan sanoa riivatuille troglodyyteille, että "ansaitset 20 klikkausta tuota". Mielestäni tämä innovaatio myös tekee suomi24:n tarpeettomaksi ja sinne kirjoittaville simpuran umpimahoille rankkikorville voidaan antaa potkut. Kilometritehtaalla suomi24 -aktiiveista ne infantiileimmatkin kommariturilaat voinevat työllistyä johonkin rakentavampaan. Tai jos eivät, niin voivat mennä tekemään jotain rakentavaa, kuten mennä leikkimään tehosekoittimeen.

"Sosiaalinen abortti"

Olen itse niitä ihmisiä jotka ns. harjoittavat sukupuoliseksistelyä mutta jotka eivät halua lapsia. Toki joku voi selittää, että mieli muuttuu. Tämä johtaa tietenkin ehkäisyn miettimiseen. Ja se onkin hoidettu. Monellakin tavalla. Meillä onkin tähän liittyen mielenkiintoinen dilemma. Olen perheessäni kantanut oman osani ehkäisystä. Ja tätä kautta minua voidaan pitää "vastuullisena partnerina". (Perheen ulkopuolisia sukupuolisuhteita minulla ei ole. Olen monogaamisempi ja vähemmän netissä flirttaileva kuin tietyt KD -poliitikot.)
* Itse näen että jos tästä huolimatta tapahtuu vahinko niin se tekisi abortista jotenkin oikeutetumpaa. Abortti ei olisi silloin vain "omituinen jälkiehkäisy" johon turvauduttaisiin kun ensin ollaan oltu tyhmiä. Sattuma on sattuma. Ja jos "onnettomuutta" on ennaltaehkäisty niin sitten olisi ikään kuin "oikeus saada eräänlainen vakuutusmaksu" eli abortti.
* Puolisoni taas on astetta hengellisempi kuin minä. (Mikä ei ole toki paljon se, mutta en lähde kyseenalaistamaan puolisoni hengellisyysasteita tässä kuitenkaan.) Hän on aivan suoraan sanonut että jos ehkäisystä huolimatta syntyy lapsi niin se pidetään koska tuollaisessa sattumassa on jo kyse jonkinlaisesta ihmeestä. Että jos noita todennäköisyyksiä vastaan onnistuu tulemaan olemassaolevaksi niin ei ole hänen asiansa torjua.

Ero on toki kiinnostava ja maailmankuvallinen. (Ja osoittaa että maaimankuvat helposti tuovat jännitteitä elämään.) Ja se nostaa esiin tietyn teeman. Teeman siitä, että on yleensä ajateltu että naisella on suurempi oikeus päättää abortista. Kysymys on kiinnostava. Sillä tässä päätäntävallassa on kysymys niin miehen ja naisen tasa-arvosta kuin lasten oikeudesta.
1: Steven Hales on ”Abortion and Fathers' Rights”:issa kirjoittanut siitä miten aborttiasiassa on kysymys siitä että naisilla on yksipuolinen päätösvalta parin asioista. Mies ei voi vaatia naiselta aborttia kun taas nainen voi yleensä päättää tästä yksinään. Toisaalta lapsen syntymään liittyy vaatimuksia, mies voi esimerkiksi joutua maksamaan elatusmaksuja. Hales näkee että jos naisella on mahdollisuus aborttiin niin kenties mies voisi kuitenkin irtautua isyydestä, mukaanlukien rahalliset velvollisuudet ja lapsen elämässä läsnäolo. Tämä ei tarkoittaisi sitä että isä saisi vaatia aborttia vaan isä voisi hankkia vastuuvapautuksen velvoitteistaan lapseen. Tämä olisi eräänlainen "sosiaalinen abortti" jossa biologinen isyys ei tarkoita sosiaalista isyyttä edes siinä byrokraattis-monetaarisessa mielessä joka kelpaa monelle niistäkin naisista jotka asettavat lapsensa ja isänsä tapaamiskieltoon.
2: Christine Overall taas on kuvannut ”Why have children”:issä että lapsen oikeuden on ylitettävä vanhempien oikeudet sillä lapsi ei päätä syntymästään. Vanhemmat ovat kuitenkin päättäneet harjoittaa seksiä. Overall ei toki puhu siitä että olisi jokin velvollisuus pysyä lapsen elämässä. Kysymys ei ole lapsen oikeudesta isään ja äitiin (mikä olisikin omituista) vaan siitä että jos isä ei maksa elatusmaksuja, se vaikuttaa lapsen elintasoon. Lasta rangaistaan eräässä mielessä tässä tapauksessa.
3: Toisaalta on luontevaa ajatella vaikka Rawlsin "Political liberalism" -teoksen hengessä, että naisen oikeuksien kautta, että koska raskaus tapahtuu naisen kehossa, hänellä on aivan erilainen riski ja osallistuminen raskauteen kuin isällä. Koska seksiaktio on periaatteessa isälle ja äidille pieni asia mutta seuraukset ovat suuria ja vakavia, on tilanne tietenkin helposti epäreilu. Hetken hurmio ja periaatteessa harmiton aktio voi johtaa siihen että ihmiseltä vaaditaan paljon velvollisuuksia. Ja tätä pidetään "vastuunottona" ja siitä luopumista isona ja vakavana asiana joka osoittaa "moraalista selkärangattomuutta". Epäreiluuden kokemuksesta huolimatta naisen riskit ovat isommat. Nainen joutuu olemaan raskaana. Raskaus tapahtuu hänen kehossaan. Lisäksi nainen joutuu joko synnyttämään tai olemaan aborttitoimenpiteessä. Joten jos naisella on etu jota miehellä ei ole, se voi johtua tasa-arvon puutteen sijasta siitä että biologia säätää tilanteet erilaisiksi.

Tässä tilanne on kiinnostava. Sillä niissä kaikissa on perustaa. Niissä on kuitenkin tiettyä yhteismitattomuutta. Kysymys on siitä keiden arvot priorisoidaan toisen yli. Jos tässä valossa katsotaan mielestäni tärkeää Elizabeth Braken ”Fatherhood & Child Support”issa esittämää argumenttia ehkäisystä ja abortista, voidaan nähdä miten haastava tilanne on. Braken mukaan vastuunotto tuo aborttiasiassa oikeuksia miehille. Eli jos ehkäisystä on huolehdittu, tämä pitäisi jotenkin huomioida. Jos isä on vastuussa syntyvästä lapsesta aivan yhtä paljon kuin jos olisi vain ilman ehkäisyä puuhastellut, niin se ei varmasti tunnukaan reilulta. ; Kuitenkin jos ajatellaan asiaa Overallin teemoilla lapsen kannalta, niin se että hän jää ilman elatustukea ja häntä tavallaan rangaistaan. Lapsen kannalta ei ole väliä onko isä käyttänyt kondomia vai ei. Itse asiassa lapsi ei välitä onko isä raiskattu tai mitä tahansa.

Onkin hyvä tiedostaa että näkökulmaerot ratkaisevat hyvin paljon. Jos kuvitellaan tilanne jossa ei-isäksi haluava livauttaa puolisonsa juomaan jotain joka aikaansaa kemiallisesti keskenmenon. Ja tekee tämän koska puoliso ei halua aborttia mutta itse ei halua tulla isäksi, niin tutkitaanko tapausta pahoinpitelynä ("osa naisen ruumista!") vai tappona/murhana ("erillinen elämä") vai onko kyseessä omavaltainen ilman lääkärilisenssiä tehty lääketieteellinen toimenpide ("puoskarointi")?

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

Mun isi on parempi kuin sun isi

-Mun isi nostaa kaks sataa kiloa penkistä.
-Mun isi käyttää sun painoa nostavaa isääsi vastapainona jalkakyykyssä.

-Mun isi on reserviläisaktiivi, sillä on kivääri ja luotiliivit kotona kaapissa.
-Mun isi pärjää elämänsä läpi paljain käsin.

-Mun isä on rakentanut meidän kesämökin omin käsin.
-Mun isi ymmärtää käyttää vasaraa.

-Mun isi osaa juoda kaupan isoimman kaljapullon yhdellä huikalla hengittämättä välillä.
-Mun isi ei ole alkoholisti.

-Mun isillä on metsästyskortti.
-Mun isi ei pelkää susia.

-Mun isi seikkailee jopa vuoden rupeamia sademetsissä ja aavikoilla.
-Mun isi on tavattavissa. Aina.

-Mun isi on niin komea että häntä pyydettiin miesmalliksi eroottiseen lehteen.
-Mun isi on niin hyvä, että hän kelpaa miehenmalliksi kotona.

-Mun isi on niin seksikäs että vielä näin vanhempanakin naiset flirttailevat hänelle.
-Mun isille huippumallitkaan eivät edes yritä flirttailla, kun hän on monogaaminen ja varattu.

-Mun isin kouluttama dobermanni, Tora, on saanut palkintoja tottelevaisuuskokeissa.
-Mun isi osaa puhua tunteistaan ihmisille.

-Mun isillä on S -mallin mersu.
-Mun isin penis on niin iso että hän ei tarvitse lainkaan autoa.

-Mun isi pukeutuu Batmaniksi ja ilahduttaa syöpäsairaita lapsia.
-Kun Bruce Wayne haluaa joskus leikkiä oikeaa sankaria, hän pukeutuu mun isiksi.

-Mun isi vaan osaa.
-Niin osaakin. Ne alkeet mitä mun isi on hänelle armollisesti opettanut.

-Mun isi lyö sun isiä turpaan?
-Oikeesti, siis tähänkö se meni?
-Kyllä.
-No, ööö. Mun isi on kaatanut sun äitis. Ja sun äitiäs sun isäs pelkää!

Onko jotain joka on "olla lepakko"?

Thomas Nagelin tunnettu lepakkovertaus viittaa siihen että ihminen ei voi mitenkään tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vertaus on kiinnostava ja tärkeä. Mutta siinä on hyvin erikoinen perusasetelma. Tarkalleen ottaen siinä ajatellaan että lepakoilla olisi jokin itseys.

Minulle on hyvin luontevaa pitää lepakoita tietoisina olentoina. Sillä olen fysikalistis-reduktionistinen saasta. Minusta voimme todellakin sanoa että ei-ihmis-eläimet, kuten myös vauvat, toimivat tavalla joka näyttää intentionaalisuutta. Ja että tämä on sama kuin tuki sille että ne representoivat tai implementoivat maailmaa mielensä sisällä tietoisesti.

Mutta jos tietoisuus nähdään ei-reduktiivisena, ongelmaksi tulee se, että me emme kenties voi selittää miltä tuntuu olla lepakko. Mutta samalla meille jää osoittamatta että on jotain selitettävää. Tarkalleen ottaen se, että onko meillä edes mitään lepakkoutta jota selittää. Lepakkohan voisi tälläisessä ei-reduktiivisessa maailmassa olla omanlaisensa filosofinen zombie. On vaikeaa pitää ongelmana jotain jossa ei onnistuta selittämään jotain ilmiötä jonka olemassaoloa ei edes ole osoitettu.

Miekkailun transhumanismia ; Ihminen ja lisätyökalut

Minun on ollut miekkamiehenä luontevaa ajatella, että ihminen on työkaluja käyttävä eläin. Toki miekkamiehenä olen tätä myös kohtuudella ; Jos katsomme nykyajan kulttuuria niin tosiasiassa itämaiset taistelulajit eivät ole vallassa - länsimainen aseteknologia on. ~ Jos länteen tuodaan itämaalaista kamppailulajia (joka on usein aseetonta) niin länsi palauttaa palveluksen viemällä lentokoneita ja ohjussysteemeitä itään.

Tilanne on kiinnostava koska valitsen työkalun mutta en mene pistooleihin ja muihin tuliaseisiin. Olenkin pitänyt kaukaa ampumista banaalina. (Joku tuliaseista intoutunut voi taas pitää teräasevenkoilua barbaarisena.) Joka on vain eräänlainen tapa sanoa että "ampuminen ei kosketa minua". Joka vihjaa että väline ei ole pelkästään se asia, vaan takana on jotain muutakin. Jotain esteettisiä arvoja tai vastaavaa. (Voin toki teeskennellä että haluan paremman kunnon. Mutta tämä ei selitä miksi en sitten ota harrastaakseni jotain lajia jossa olisi pakko treenata fysiikka huippuunsa.)

Kamppailulajien kannalta on hyvä tiedostaa että työkalut ovat usein jonkinlaisia tasaajia. Kun antaa taitamattomalle ihmiselle miekan, hänestä tulee huomattavasti mahtavampi vastustajana. (Sword is a great equalizer.) Tuliaseissa tämä sama on vielä vahvemmin. Karkeasti ottaen kaikessa kamppailussa on hyötyä olla hyvässä fyysisessä kunnossa. (Sotilaat ovat kivääriaikanakin hyväkuntoisia.) Mutta suhteessa suurempi määrä menee siihen miten vempeleitä käytetään taktisesti. Nyrkkitappelussa voi vielä kompensoida voimalla. Miekan kanssa tämä on jo rippusta vähäisempää.

Tämä herätti mielessäni erikoisen assosiaation.

Moni mies on tiettävästi sellainen että heille heikkouden osoitus on jonkinlainen epämiehekkyyden osoitus. Nämä ihmiset ovat juuri niitä jotka mieluummin ovat kävelemättä kuin käyttävät rollaattoria. Jossain mielessä rollaattori on kuitenkin tasaaja. (Se paitsi antaa tukea niin se tosiasiassa muuttaa kävelykyvyttömän kohti "normaalia" kävelykykyä.)

Kysymys onkin tavallaan se, miksi rollaattori on jotenkin maskuliinisuutta lisäävä, toisin kuin miekka. Jossain määrin miekka on väline jota käytetään koska ei olla niin kovia janttereita että uskotaan pärjäävän kaikkialla ilman. Sama kysymys on luonnollisesti vakava lentotukialusten kohdalla.

Joku voikin itse asiassa kysyä että ovatko ne pelkurimaiden käyttämiä epäreiluja temppuja tai kompensoidaanko isoilla sota-aseilla sitä mikä on vajaata ns. jalkoväliosastolla. (En toki pidä näistä teemoista, etenkään jos kysymyksenä on että miksi en harrasta veitsitaistelua vaan miekkataistelua. Eihän siihen voi sanoa muuta kuin jotain sen tyylistä että en muutenkaan ole jaksanut tyytyä pelkkään karateen tai muuhun tyhjään käteen, toisin kuin eräät jotka ovat itseriittoisia kyseisellä rintamalla. Kiitos.)

Asian voisi assosioida pilviin.

Transhumanismi on siitä kiinnostava, että siinä on kysymys ihmisestä ja työkaluista. Ihmisen älyä voidaan tehostaa kemialla tai lisälaitteilla. Ulkoisia tukirankoja ja jopa kokonaisia mekaanisia raajoja voidaan rakentaa ja kehittää. Sen kohdalla on usein juuri vähän samalla tavalla kuin tuon miekanvalinnan kohdalla. Osa transhumanistisista tempuista vaikuttaa liiallisilta - jopa ihmisyyden tai reiluuden kyseenalaistavalla tasolla. Mutta toisaalta harvapa sitä haluaa estää vaikkapa vammautuneen ihmisen vammojen paikkaamista.

Toki tässäkin on ääripäitä. Osa näkee että kaikki transhumanismi on jotenkin luonnotonta. (Tämä on hyvin lähellä sitä kulttuuria jossa silmälasit ovat epämiehekkyyttä ja heikkouden osoitus. Tämä on sairasta mutta en väitä itsekään olevani immuuni tälle, itse asiassa päin vastoin.) Osa taas ajattelee että "kaikki käy".

Muiden välillä voidaan kuitenkin huomata jotain yleisiä teemoja. Joita voi kutsua ainakin "normaaleiksi". Ehkä jopa "maltillisemmiksi" (jos on niitä ihmisiä jotka pitävät tämänlaisesta arvottavasta mutta ei sellaiselta vaikuttavasta kielestä). Voidaan ottaa esiin muutamia teemoja:
1: Teknologiset parannukset joilla korvataan vamma ja tehdään ihminen "normaaliksi" ovat vähemmän kritisoituja kuin ne joilla ihmisestä tulee "super". Toisin sanoen jos sokealle kehitetään tekosilmä joka mahdollistaa hänelle näkökyvyn, tämä on asiallista. Mutta joku voi nostaa äläkän jos joku toinen irrottaa silmänsä ja korvaa sen laitteella jonka resoluutio on parempi kuin oikeassa silmässä ja joka näkee myös vaikka ultraviolettisäteilyn.
2: Laite koskettelee jotain muutoin moraaliseksi tai epämoraaliseksi koettua asiaa. Pahinta luultavasti olisi jos tekosilmä antaisi mahdollisuuden nähdä vaatteiden läpi, jolloin teknologia tekee superihmisen joka voi puuttua toisten ihmisten siveysosaston näkymisasioihin kiusallisuutta herättävällä tavalla.
3: Laite on jotain joka auttaa passiivisesti koetaan helpommin epäreiluna kuin sellainen joka pistää ihmisen suorittamaan jotain. Jos joku ihminen saa ilman harjoittelua supernopeuden, tätä pidetään pahempana kuin laitetta joka mahdollistaa saman maksiminopeuden mutta joka vaatii paljon harjoittelua.

Voiko tätä hyvin erilaista ajatuskulmaa soveltaa miekkailuun?

Jos ajattelen miekkailua, se ei toki siinä mielessä ole transhumanismia että miekkaa ei liitetä ihmisen kehollisuuteen. Toisaalta jollain omituisella tavalla miekkamiehet korostavat sitä "yhtä miekan kanssa" -tematiikkaa. Jossa miekka siis ikään kuin lainattaisiin omaan kehoon. (Syynä itse asiassa on se, että harjoittelu muuttaa sitä miten asiat koetaan. Kun heilut miekan kanssa tarpeeksi, se tavallaan on osa sinun kehoa. Esimerkiksi teräkontaktin laadusta saa hienovaraisia vihjeitä jotka tietysti "oikeasti" tulevat mukaan omien käsien hermojen kautta. Mutta jotka eivät "jotenkin kokemuksellisesti" tunnu tältä.) Jotain tästä varmasti kuitenkin saa irti.
1: Tarjoaa tavallaan ylinormaalit voimat. Harva pystyy yhdellä iskulla avaamaan toisen ihmisen paljain käsin. Miekka tekee hirveitä vammoja. Kuitenkin se on tätä varsin maltillisesti. Voidaan kuitenkin ymmärtää miksi jotkut aseettoman taistelun puolella pitävät miekkaa epäesteettisenä.
2: Miekka vaatii harjoittelua. Itse asiassa hyvä aseeton taistelija pärjää huonon miekkamiehen vastustajana. Joten se ei selvästi ole pelkkää passiivista ylivoimaa. Ylivoima toki kasvaa taitojen mukana. Mutta tämä tekee siitä vähemmän epäreilun.
3: Miekka liitetään usein jonkinlaiseen positiiviseen arvomaailmaan, esimerkiksi ritarihyveisiin. Tämä yhteys ei toki ole väistämätön. Toki heti jos miekkamies menee ulos murhaamaan ihmisiä sen sijaan että harjoittelisi taitoja urheilun tai maanpuolustuksen tarpeita varten, sen luonne muuttuu ja sitä aletaan paheksumaan.

Mielellistääkseni, pielellistääkseni

Kun fysikalisti lähestyy tietoisuutta, hän hyvin helposti lähestyy tätä laskennallisuuden (computation) kautta. Tässä perusprobleemaksi tulee helposti representaatiot. Ne kun jäävät helposti määritelmällisesti ei-redusoituviksi.

Kysymys on erittäin merkittävä

Kognitiotieteessä komputaatiot ovat äärimmäisen keskeinen näkökulma. Ja tosiasiassa mikään konsepti ei ole yhtä keskeinen sovelluskeskeisessä ja periaatteessa ahkerassa tutkimussuunnassa ; Tekoälyn tutkimus nojaa täysin ajatukseen että tietoisuuden prosessit voitaisiin jotenkin mallintaa ja tuottaa tietokoneella. (Jonkinlaisella tietokoneella.)

Toisin sanoen voidaan sanoa, että (a) tekoäly nojaa ajatukselle jossa mekaaninen laskentakyky ja prosessointitapa jossain muodossa on riittävä mielen syntymiseen ja (b) toisaalta kognitiotieteessä henkenä on enemmänkin se, että laskennallisuus auttaa lähestymään ja selittämään tietoisuuden tieteellisin keinoin.

Toisaalta tästä ei ole tullut kovin kuristavaa paradigmaa. Arvostettavat tutkijat ovat lähestyneet aina tätä lähtökohtaa kyseenalaistavin keinoin. Dreyfus on esimerkiksi on esittänyt että tiettyjä ihmisten kykyjä ei voitaisi ikinä toistaa. Searle taas esittää että vaikka kyvyt voitaisiin toistaa se ei tarkoittaisi samaa kuin se, että tuotoksella olisi myös mieli.

Kysymyksiä on paljon. (Ja niitä voidaan yrittää arkijärkeistää huonolla suomen kielellä.)

Tämä päätyy hyvin helposti siihen, että päädytään miettimään kiinalaista huonetta ja lopputuloksena on se, että laskennallisuus voi simuloida tietoisuutta, olematta kuitenkaan itse asia. Tällöin tekoälyohjelmat voivat vaikkapa soveltavaa asioita ja synnyttää reaktioita, mutta eivät silti tuota representaatioita.

Toisaalta voidaan kysyä että jos käytössä on laskennallinen järjestelmä, tarvitaanko representaatioita. Kysymys on tavallaan siitä onko ihmisen kokema mielellisyys todella representaatio. Tämä tarkoittaa sitä että tarvitseeko asiaa selittää lainkaan. Onko representaatio todellinen ja jos on niin miten tiedämme tämän kun se ei redusoidu mihinkään?

Kysymys on siitä erikoinen että vaikka ytimeen otettaisiin kiinalaisen huoneen kaltainen esimerkki, niin voitaisiin huomata että jos meillä on systeemi joka simuloi aivoja jollain fysikaalisesti mallinnettavalla tavalla, voidaan ottaa kemiallisia funktionaalisia neuroneita. Näistä voidaan rakentaa askel askeleelta fysikaalinen organisoitu hermoverkosto joka simuloi aivoja. Kaikki aivoissa tapahtuvat interaktiot tapahtuvat myös tässä mekaanisessa aivossa. Ja tämä laitetaan tuottamaan tekstiä kiinalaiseen huoneeseen. Tämä tuntuu hyvin erilaiselta kuin pelkkänä huoneena kuvattu esimerkki. Toisaalta voidaan ajatella että jos meillä on tietoinen toimija kiinalaisessa huoneessa. Hänen aivosolunsa siirretään yksi kerrallaan toiseen paikkaan. Itse asiassa koko ihminen rakennetaan mekaanisesti "vain kemiasta" täydelliseksi malliksi itsestään. Onko hän nyt filosofinen zombie kiinalaisessa huoneessa? On jotenkin helpohkoa uskoa että kyseessä on enemmän "teleportaatio" kuin jokin jossa jää ilmaan killumaan jokin ei-neuroneihin-ja-muuhun-ihmisruumiiseen-redusoituva kvalia. Ja joka jäisi siirtymättä identtiseen kopioon. Kenties onkin järkevämpää katsoa pelkkää toimintaa ja tulkita representaatio uusiksi. Niin uusiksi että sitä ei enää oikeastaan pitäisi kutsua representaatioksi.
1: Paitsi jos se on kätevää kun ihmiset ymmärtävät yleensä suunnilleen sen perusteeman joka representaatioilla on. Että kyse on siitä subjektiivisesta "tietoisuuden kokemuksesta" oman pään sisällä, joka on monille aika "ilmiselvä asia". Sen hylkääminen, edes tässä uudelleenmuotoillussa versiossa, ei tunnu monista kovinkaan fiksulta tempulta. Muuntelussa on joskus vaikeaa sanoa että onko luvallista määritellä termin sisältöä uusiksi. Ja jos on niin miten paljon. Usein on kätevää määritellä uusi termi. Lisäksi paisunut sivistyssanakirja on monista jonkinlainen osoitus omasta oppineisuudesta ja sanotun järkevyydestä. So there.

Implementaatioon?

Vaihtoehdoiksi voidaan esimerkiksi korostaa sitä että tietoisuus, olipa tämä ihmisen tietoisuutta, eläimen tietoisuutta tai tekoälyä, on kuitenkin aina jotain joka on fysikaalisessa systeemissä. Abstraktin laskennallisen mallin ja fysikaalisen toiminnan välille vaaditaan jonkinlainen yhteys.

Ja tätä kautta voidaan korvata representaatioita jollain jota pitäisi kutsua enemmänkin implementaatioksi ; Suhde joka - tietokonetermejä "joustavasti/epätäsmällisesti" lainaillen - yhdistää "softan" "rautaan". Abstrakti kohde ja fysikaalinen maailma jotka yhdistyvät vaatii jotain jossa systeemi jollain tavalla "realisoi" ja "tajuaa" laskennan tuloksen ja tästä syntyvä "kuvaus" sitten on se joka ohjaa systeemiä. ("Tai jotain sinne päin".) Teknisesti sanoen "fyysinen systeemi implementoi annettua komputaatiota silloin kun fyysisen systeemin kausaalinen rakenne heijastaa komputaation formaalia rakennetta". Ajatus on tavallaan helppo. (Hyvin erikoisella "tavalluuden" määritteillä.) Jos meillä on implementoiva komputaatio ja implementoiva systeemi, voidaan nähdä vahvaa isomorfismia formaalin rakenteen ja fysikaalisessa maailmassa tapahtuvan toiminnan välillä. Eli "softa" on abstrakti spesifiointi joka kuvaa fyysisessä maailmassa olevan kappaleen rakenteellista organisoitumista. (Informaatio on paitsi järjestystä biteissä niin myös järjestystä joka jotenkin ilmenee tosimaailmassa.)

Toki tämä kaikki yllä käsittelee laskennallisuutta hyvin epämääräisesti.

Aiheeseen liittyvät lähestymistavat lainaavat filosofista taustaa jossa tavallisesti keskitytään muutamiin malliesimerkkeihin. Näin ollen laskennallisuutta tuodaan usein esille Turingin kneiden ja klassisten digitaalisten tietokoneiden kautta. Näin syntyy hyvin yksinkertainen ja vetoava tausta joka on mahdollista ymmärtää melko hyvin. Mutta joka johtaa liian vahvaan "tietokonemetaforaan". (Josta en itse hirveästi pidä.) Tämä spesifiys tuottaa asioita ja kannanottoja jotka ovat "totta jollain monista triviaalilla tasolla". Tämä helposti yliyksinkertaistaa asiasta käytävää keskustelua. ; Eikä pelkästään siten että tietoisuutta kuvataan tietokoneena ja ollaan tyytyväisiä. Vaan sitäkin kautta että laskennallisuusteorian vastustaja lähestyy laskennallisuutta argumentein jotka perustuvat siihen että aivot eivät olisikaan Turingin kone. Ja päättelisivät tästä liian pitkälle siihen että tietoisuuden komputationaalinen malli ei voisi olla tosi.

On toki tavallaan hyväkin että perusteluja sidotaan johonkin hyvin tietynlaiseen laskennallisten systeemien ryhmään. Ja on syytä huomata että laajassa mielessä ne jakavat keskenään joitain pääpiirteitä. Niillä kaikilla on jokin säännönmukaisuus ja perusajattelutapa. (Esimerkiksi jonkinlainen "algoritmisuus", abstraktien sääntöje noudattaminen.) Mutta erojakin on paljon. Turingin koneet, Pascalin ohjelmat, soluautomaatit, neuroverkot ja muut käyttävät melko erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat kuitenkin "laskennallisia". On varmasti kiinnostavaa miettiä sitäkin, onko jokin näistä se mitä tietoisuus vaatii vai ei. Ehkä se on mahdollista vain yhdellä mutta ei muilla tavoilla, ainakin teoriassa, fiksuille.

Batmanin ansaitsemisesta ja tarvitsemisesta

Batman -slogan "He's the hero Gotham deserves, but not the one it needs right now." on hyvin hämmentävä. Tarkalleen ottaen kysymys on siitä mitä eroa näillä kahdella tilalla on. Jaottelun ytimessä on oikeudenmukaisuus.

Batman on hyvin luonteva hahmovalinta. Sillä hän toimii Gotham Cityssä joka on täynnä Arkhamin mielisairaalasta karanneita tai sinne kuuluvia superroistoja. Myös Batman itse on korostetusti traumaattinen ja kostonhimoinen supersankari.

Tämä johtaa siihen että hänet on luontevaa nähdä jonakuna joka ajaa omia asioitaan. Että jonain joka ajaa Gothamin asiaa ikään kuin laajempana oikeudenmukaisuutena.

Ja näitä asioita on hankalaa yhdistää. Tätä teemaa on helppoa tuoda esiin sitä kautta miksi Rawls näki, että aito oikeudenmukaisuus tapahtuu tietämättömyyden verhon takana. ; Eli tilassa jossa henkilön omat ominaisuudet ovat salassa ja hän ei tiedä rooliaan yhteiskunnassa ja yhteiskunta tulisi suunnitella tämä asiantila mielessä. Myös se, miten ihmisiä kohdellaan käsitellään samalla tavalla. Oikeus on perinteisesti kuvattu tämän vuoksi sokeana. Se katsoo lakiin ja velvollisuuseettisiin periaatteisiin tai vastaaviin. Eikä se välitä ihonväristä tai köyhyydestä.

Batmanin kostajaidentiteetti rikkoo vahvasti Rawlsin periaatetta vastaan. Hän on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Toisaalta tämä voi olla syy miksi hän tarvitsee Batmanin viittaa. Se vähintään saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego voi itse asiassa jopa olla se osa Bruce Waynesta joka hän haluaa olla. Ja täten hän on enemmän oma itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja.

Toisaalta voidaan jopa ajatella, että piiloidentiteetti joka piilotetaan tarpeeksi hyvin ei enää vaikuta tekojen toimintaan. Tämän tyylinen ratkaisu on jo nyt käytössä poliiseilla. Jotka pukeutuvat rooliin, uniformuun. Ja sitten heistä tulee ikään kuin jonkinlaisia ei-persoonia. Tämä persoonan tuhoaminen tai vähentäminen on tietenkin mahdollista myös Batmanilla. Ja jos hän onnistuu tästä, hänestä tulee ideaali jonka toimiin eivät vaikuta vaikkapa Bruce Waynen mielipiteet veropolitiikasta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta.

Tarinoita Kervo-hoodin metsästäjältä

Kerava on opettavainen paikka asua. Sellaisella erityisellä tavalla joka vaatii vertausta viikinkien mytologiaan. Odin (itsekin jättiläisten sukua) surmasi veljiensä Vilin ja Ven kanssa jättiläisen nimeltä Ymir. Ja tämän revitystä ruumiista sitten tehtiin erilaisia asioita. Keravalla asuva voi miettiä pienessä mielessään sitä, mistä Ymirin osasta se on tehty. Mutta samalla on hyvä tiedostaa että väri ei ole likaisen ruskea, vaan siististi puhdistetun pinkki. Kerava ei ole saastainen kaupunki. Vaikka siitä voikin sanoa kaikenlaista.

Asema-aukiolla on Alpo Jaakolan pronssiveistos "Menneitten sukupolvien muistomerkki" (1985). Siinä oli alunperin päädyt avoimet,ne muurattiin umpeen kun tuota käytettiin kusiputkana. Kun teos muurattiin kiinni, lopputulos näyttää maahan vajoavalta talolta. Tai heijastaa illuminatin muotoilukieltä. Joka tapauksessa on tärkeää oppia, että jos ydintä ei suojata niin ihmiset vain ottaa kusevat menneiden sukupolvien muistoihin.

Toisaalta Kerava on myös sirkuskaupunki. Sariolan tivoli on tärkeä osa kaupungin identiteettiä. Tätä demonstroimaan on tehty taidetta. Keravan kävelykadun länsipäätä on vuodesta 1979 lähtien koristaneet "Sirkushevoset" -teos. Teoksen on suunnitellut Antero Poppius ja idean toteutus on Heikki Häiväojan kädenjälkeä. Siinä on muutamia hevospatsaita. Keravalaiset pitivät ideasta, sillä alun perin piti tehdä vain yksi patsas mutta lahjoituksia saatiin niin paljon, että hevosia saatiin lopulta viisi.

Ja mitä tahansa hevosia ole nämä eivät. Sillä jos elämän ja taiteen kohdalla ei ole selvää kumpi imitoi toista, lähestyvät nämä sirkushevoset todellisuutta hyvin erityislaatuisella tavalla. Sillä aivan kuten joissain tietokonepeleissä on lisätty hevosiin ajastettua kakkimista, on Keravan sirkushevosilla aivan sama kyky. Mieli aivan häkeltyy modernin teknologian äärellä. Koskahan keravalaiset onnistuvat läpäisemään Turingin testin?

Skientismin kontekstoinnista

Mitä kummaa täällä
oikein tapahtuu???

Minulle vinkattiin "Areiopagilla" olevasta Aku Visalan kirjoituksesta "Onko tiede arvoista vapaa saareke?" Sitä syytettiin pro-kreationismista. Areiopagilla on kieltämättä ollut joitain kirjoituksia jotka ovat kreationistisia tai ainakin kreationistimielisiä. (Luinkin kyseisen tekstin lähinnä koska olen niitä joilla on kenties tarpeeton kiinnostus johonkin niinkin nykyään marginaaliseen kuin kreationismi.) Minusta se on kuitenkin maltillinen - ja peräti vastaa jossain määrin omaa näkemystäni asioista. Itse asiassa voisin jopa sanoa että jos se on kreationistinen niin sitten minäkin olen kreationisti.

Ei ehdottomasti kreationismia.

Pidän Visalaa jopa anti-kreationistisena. Sillä hän kuluttaa aikaa jaotteluun jonka kiistäminen on modernin kreationismin ytimessä.

"Ensimmäisenä on erotettava tieteen arvovapaus sen tulosten arvoneutraalisuudesta:
(1) Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
(2) Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta.
Tämä erottelu erittäin tärkeä pitää mielessä."

Kreationistien perussävynähän on se, että evoluutioteoria on heidän uskontoaan vastaan ja tämä johtuu evolutionismista. Kreationistipiireissä tieteen tietyt tulokset kertovat suoraan että tiede ei ole tasapuolinen ja reilu ja ota erilaisia maailmankatsomuksia huomioon. Visala juuri korostaa sitä että nämä ovat eri asia. Kreationisti tai kreationistimielinen tuskin menisi sanomaan että "On hyvinkin mahdollista, että tieteentekijät eivät ole tutkimuksessaan sitoutuneet mihinkään tiettyyn maailmankatsomukseen, mutta heidän tuloksensa ovat kuitenkin jonkin maailmankatsomuksellisen näkemyksen kannalta tuhoisia."

Olenko kuitenkin skientisti ja pulassa?

Olen itse pitänyt itseäni skientistinä par excellance. Olen Quinelainen joten en näe tarvetta erotella "tiedettä ja muuta relevanttia tietoa" erikseen. Jos se on osana tiedeverkkoa se on tietoa. Jos se on sen ulkopuolella, se ei ole kiinnostavaa. Tässä mielessä Visalan tekstin luulisi olevan minulle ongelmallinen. Siinähän sanotaan suoraan että "On monia hyviä syitä hylätä tieteisusko ja tieteen kaikkivoipaisuus". Se kritisoi vahvasti näkemystä jonka se määrittelee positivistiseksi. Ja sanoo "tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista." Se korostaa maailmankuvallisuutta. "Positivistisen tieteen- ja tiedonkäsityksen mukaan maailmankatsomuksellisille oletuksille ei yksinkertaisesti ole osaa tieteessä. Tieteellinen tieto johdetaan havainnosta loogista päättelyä käyttäen. Näin saatu tieto on varmaa ja arvoneutraalia. Positivismin sortuminen tieteenkäsityksenä kuitenkin pakottaa meidät hylkäämään tämän näkemyksen, koska on käynyt selväksi, ettei tieto – ei edes tieteellinen tieto – ole mahdollista ilman ennakko-oletuksia ja maailmankatsomuksellisia oletuksia."

Mutta ei. Minulla ei ole mitään varsinaisia ongelmia tekstin kanssa. Syynä on se, miten asiat on määritelty. On hyvä katsoa Visalan luokitelmia. Hän määrittelee tilanteen tavalla joka kontekstoi asioita oleellisesti.

Visalan määritteet ja niiden konteksti.

"Tieteen arvovapauden ongelmaan on kolme perusvastausta ja niiden taustalla on eri käsityksiä tieteellisen toiminnan luonteesta:
(1) Positivismi: tieteen menetelmä ja sen tulokset ovat täysin riippumattomia maailmankatsomuksellisista tai muista perimmäistä todellisuutta koskevista oletuksista.
(2) Relativismi: tieteen menetelmät ja tulokset ovat täysin maailmankatsomuksellisten tai muiden perimmäistä todellisuutta koskevien oletusten sanelemia.
(3) Maltillinen realismi: maailmankatsomukselliset näkemyksemme vaikuttavat toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän tieteen menetelmiin ja tuloksiin mutta myös todellisuus vaikuttaa niihin."

Ainut moite joka minulla Visalalle on on se, että hän nimeää "maltillisen realismin" kuin se olisi terve kompromissi. Ja kirjoittaa siitä sanavalinnoin jotka tukevat asiaa. Toisaalta tämä lienee melko irerlevanttia siinä mielessä että näissä määrittein joita Visala jatkossa asiaa lähestyy minä itse edustan maltillista realismia. Enkä skientismiä. Syynä on se, että Visala määrittelee tieteen ja sen arvoperustat hyvin eri tavalla kuin mitä itse teen. Tätä kautta selviää että vaikka olenkin skientisti niin en ole positivisti.

"Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan erottaa neljä vaihetta:
(1) ongelmanasetteluvaihe,

(2) tutkimuksen kehittämisen vaihe
(3) oikeuttamisen vaihe,

(4) soveltamisen vaihe."

Tässä vaiheessa on selvää että Visala ei käsittele tiedettä väitelausekokoelmana. Hän lähestyy sitä tieteen sosiologian kautta. Tätä vahvistaa teemoitus "Tiukan tieteen arvovapauden puolustajan – esimerkiksi juuri positivistin – mukaan tieteen arvovapaus ilmenee kaikilla neljällä osa-alueella. Tiede on maailmankatsomuksista riippumaton siinä, miten se asettaa ja muotoilee ongelmansa, menetelmissään, tulostensa perusteluissa ja soveltamisessa. Relativistin mukaan taas tiede on arvosidonnainen jokaisessa neljässä vaiheessa. Sen sijaan maltillisen realismin mukaan tieteen tulisi olla arvosidonnaista vaiheissa (1), (2) ja (4) mutta arvovapaata vaiheessa (3)."

Erot ovatkin siinä että määrittelemme Visalan kanssa tieteen hyvin eri tavalla. Visala näkee ns. että "science is what scientist's do". Minä taas näen että tiede on se lopputulos joka näkyy niissä tutkimuspapereissa ja jotka muodostavat yhteennivoutuneita teoriaryppäitä ja "käsiteyhteistyötä". Olen itse lisännyt omaan tieteenfilosofistooni myös kohdan jota Visala ei käsittele. Eli hypoteesinmuodostuksen. Joka voi olla minusta aivan niin maailmankuvalista kuin lystää.

Siksi minä en koe että minulla olisi tarpeen irtautua "skientismistä" vaikka olenkin ehdottomasti sitä mieltä että politiikalla on vaikutusta siihen mitä tutkitaan. Ja pidän esimerkiksi uskottavana sitä että arvo-arvostuskysymykset ja vastaavat ovat toimineet esimerkiksi niin, että "Viime vuosikymmenen aikana terrorismin tutkimukseen on suunnattu erittäin paljon rahaa eri ihmis- ja yhteiskuntatieteiden sekä käyttäytymistieteiden aloilla. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kiinnostus ilmiötä kohtaan on synnyttänyt paineen saada asiasta lisää tietoa. Tämä puolestaan on kanavoinut rahaa tutkimukseen ja saanut monet tutkijat suuntaamaan tutkimustaan tähän suuntaan."
1: Ja ymmärrän että tämä on hyvin määritelmäkysymys siinä mielessä että voisin hämmentää pataa ottamalla esiin Ilkka Niiniluodon ajatuksen tieteen autonomisuudesta. Hänestä tiedeyhteisö sisäisesti määrää tieteestä. Ja tällöin tiedemiesten sisäinen maailmankuvallinen kähinä voisi olla tiedettä mutta sen ulkopuolelta tuleva poliittinen paine olisi yritystä ajaa ei-tiedettä tieteeseen vaikka eroja näiden kahden välillä on vähän.

Olen "metodisti" joten ne arvoasiat eivät ole "kiinnostavia". Kiinnitän huomiota vain siihen onko terrorismitutkimuksessa saadut tulokset tietoa vai eivät. Arvoasiat voivat vaikuttaa paljonkin siihen miltä alueilta saadaan tietoa mutta tämä ei mitenkään uhkaa minun määritteissäni tieteen ei-maailmankuvallisuutta.
1: Jossain määrin asenteeni vertautuu wikipediassa olevaan "eventualismin" henkeen. Siis siihen jossa uskotaan että lopulta, kenties äärettömän ajan päästä, wikipedian kaikki artikkelit ovat riittävän hyviä ja kaikki relevantit aiheet on käsitelty. Tosin sillä erolla että minä en toki luota wikipedian erehtymättömyyteen tai edes laatusuuntautuneisuuteen. Koska sen menetelmäistö ei ole tieteen menetelmäistö. Mutta noin muutoin...

Tämä Visalan teksti on tavallaan näppärä tiivistys.

Minua on viimeksi tällä viikolla moitittu. Skientismiä pidetään lapsellisena. Jonain jota "vain maisterit tai sen alle" voivat ottaa vakavasti. Syynä tähän on usein se, että skientismiä on määritelty nimenomaan positivismin hengen kautta ja siten että tiede on määritelty sosiologisen tiedekäsityksen kautta.

Itse olen kuitenkin lähestynyt asiaa siten että
1: Tiedon määritelmä ja siihen asetettavat vaatimukset on asetettu nöyremmiksi. Moitin toistuvasti loogista positivismia hybriksestä ja eräs toistuvin vinoiluni onkin se, että skientismin kritiikissä määritteet ovat rajattu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan - aikaan jolloin kritiikki on kenties ollut osuvaa, mutta josta pitää nykyaikana jo osata siirtyä eteenpäin. Tieto ei ole erehtymättömyyttä tai sitä että epistemologia taianomaisesti muuttaa ontologian täysin a priorisesta tiedosta täysin a posterioriseksi tiedoksi. Joka onnistuu Quinen tapaan siten että relevantti tieto ei ole täysin analyyttistä eikä täysin synteettistä tietoa vaan oikeasti jotain tältä väliltä. Minusta on yksinkertaisesti turhanpäiväistä edes puhua mistään tätä "ontologisemmasta ja varmemmasta tiedosta". Tämä nöyrä tietokäsitys ymmärrettävästi koetaan usein arroganssina jossa luotetaan tiedon erehtymättömyyteen. Koska tämä itse tiedon laimentaminen tekee "tämän hetken tiedosta" jotain josta voidaan puhua montaa kertaluokkaa vapaammin ilman filosofisia ongelmia.
2: Maltillisen realismin sijaan puhuisin mieluummin malliriippuvaisesta realismista. Jossa on sellainen jännittävä maku, että siinä irtaudutaan lopullisesta tiedosta ja tunnustetaan että tiede on lähinnä inhimillistä tietoa. Tiede tutkii pragmatistien phaneronia. Ja tosiasiassa ihminen ei voi irtautua itsestään ja mennä varmistamaan mitään tämän korkeampaa tietoa. Jo tälläisen haikailu on pömpöösiä ja naurettavaa. (Jos saat viestin kaikkitietävältä Jumalalta niin viesti on kuitenkin samassa tasossa kuin moni muukin. Tämän saadun viestiin luottaminen ja sen lähteen arvointi erehtymättömäksi ja Jumalaksi on kuitenkin ihmisarvio.) Saati sellaisen asettaminen vaatimukseksi muille. Mallirippuvaisessa realismissa on kysymys phaneronin mallintamisesta. Joka tarkoittaa sitä että jos sitä ei saa osaksi empiiristä tiedemaailmaa niin voivoi. Käsitteet kontekstoidaan toisiin käsitteisiin ja käsite joka hyödyttää muita teorioita ja tutkimusohjelmia on tarpeellinen ja muut ovat heikompia, sellaisia jotka kannattaa Duhemin-Quinen teesin mukaan ampua pois.

Prosessissa käy sitten siitä erikoisesti, että suhtautuminen tieteensosiologiaan muuttuu monien mielestä epäintuitiiviseksi. Siinä missä Visala ottaa tiedemiesten käyttäytymisen ytimeen ja kertoo että se on tiedettä, niin minun quinelaiseen tiedeverkkoonkin se voidaan ottaa. Se on kuitenkin enemmänkin tiedon lähde ja tutkittava asia kuin tiede itse. Hieman kuten tiiliskivi joka itsessään ei ole tiedettä, mutta jonka ominaisuuksia voidaan tarkastella ja saada prosessissa tietoa.

Siksi pidän itseäni yhä skientistinä.

Ja teen tämän juuri siksi että Visala pitää sosiaalista puolta minua oleellisempana ja kiinnostavampana ja määritelmällisempänä osana tiedettä. Arvosidonnaisuudet vaikuttavat siihen että mitä osioita pidetään tieteen ytimessä ja mitä ei. Jos se on Quinen "tiedeverkon" ulkopuolella, se ei minua kiinnosta "tieteenä" vaan jonain muuna.

Uskallan itse asiassa jopa väittää että jos minua haukkuu naurettavaksi vain siksi että olen skientisti, se johtuu siitä että kriitikolla on eri tavalla määritelty (a) tiedon ja (b) tieteen määritelmä kuin minulla. Olinpa sitten koulutukseltani "vain maisteri tai alle" tai en. (No, olenhan minä.)

Skientisti on lähtökohtaisesti naurettava samalla tavalla kuin Visala on kreationisti. Vain hyvin tarkasti, ajassa jälkeen jääneesti ja "muutenkin kummallisesti" määriteltyjen käsitteiden kautta. (Visala on varmasti kreationisti hyvin omituisilla kreationismin määritteillä. Juuri kukaan tuskin pitää näitä kreationismin määritteitä kovin osuvina, kuvaavina tai relevantteina kuvaamaan ihmisten parissa pyörivää ideologiailmiötä jonka selittämiseen ja kuvaamiseen "kreationismi" -sanaa on yleensä tarvittu.)

Agnostismin hämärtämisestä

Hannu Kiurun blogauksessa oli esitetty lista ateismin eufemismeja. Kuva on yhdistetty vapaa-ajattelijoiden moittimiseen. Ja sitä ei ole täsmennetty tai kontekstoitu mitenkään. Mainitussa kuvassa yläkulmassa oleva Helsingin Yliopiston leima tuntui jopa erikoiselta.

Kiurun blogauksessa kuvaa ei oltu kontekstoitu oikein mitenkään. Mutta siitä saa hyvin helposti sellaisen kuvan, että nuo ovat ikään kuin poliittisesti korrekteja termejä ateisteille. Kiuru ei tietenkään korostanut että ateisteja vainotaan vaikka sekin on tuossa kuvassa nostettu esiin. Kiuru selkeästi paheksuu vapaa-ajattelijoiden toimija ja korostaa että kiusattuna ovat enemmänkin kristityt.

Ei siis ole vaikeaa lukea kuvaa sellaisenaan. Ja tuottaa sen tyylisiä ajatuksia joita olen usein kuullut kristityiltä. "Agnostismi on kohteliasta ateismia" oli esimerkiksi Pauli Ojalan kommentti. (Joka minuun sovellettuna näyttää absurdilta.) Olen itse pitänyt hyvin tärkeänä, että erotetaan ateisteja ja agnostikkoja toisistaan. Toisaalta olen kokenut tarpeelliseksi erottaa myös antiteismin ja uskonnottomuuden toisistaan erikseen. Jopa niin että antiteismi-uskonnottomuuslinja on tärkeämpi koska se kuvastaa asennetta joka uskontoihin kohdistetaan. (Uskonnottomalta puuttuu kiinnostus ottaa osaa uskontoon, ja kenties mutta ei välttämättä arvostus uskontojen toiminnalle. Antiteisti taas haluaisi ajaa uskonnon pois yhteiskunnasta. Uskonnoton haluaa ehkä enemmän lupaa olla omaa mieltään julkisesti kun taas antiteisti haluaa että muut osoittaisivat maltillisuutta ja päsmäröisivät vähemmän mielipiteineen julkisessa tilassa.)

Jos yliopisto opettaa että agnostikko tai sekulaari on eufemismi ateistille, voi käydä niin että moni näkee esimerkiksi minut sitten sekulaarina. (Mikä on erikoista koska olen fundamentalistiagnostinen uskonnoton antisekularisti. Minusta positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että uskovainen saa avoimesti kertoa mitä haluaa ja minä saan avoimesti kritisoida ja jopa pilkata tätä sitten ihan niin paljon kuin lystään.) Elviira Pulli osasi kuitenkin tiedottaa minua siitä että mistä kuva on napattu. Kyseessä ovat Eero Salmenkiven luentokalvot.

Sellaisenaan luentokalvot ovat jotain joka ei kenties kerro riittävästi, koska luentokalvojen lisäksi on ne ... luennot. Ja nämä usein kontekstoivat asioita. Esimerkiksi sen, ovatko käsitteet synonyymejä vai ovatko ne vain jotain joilla on muitakin merkityksiä kuin se että ateistit käyttävät niitä suojakilpenään. ; Salmenkivihän ei suoraan tee asiavirheitä. Ateistithan ovat käyttäneet noita(kin) sanoja. Eivät kaikki, mutta kyllä näitäkin on käytetty. Ja tarve kiertoilmauskiin tulee siitä että uskovaiset usein kohtelevat ateisteja hyvin epäreilusti. (Joka on fakta jota Kiuru mielellään väistelee.) Tietysti niitä on käytetty myös muissa tarkoituksissa, esimerkiksi että ei syystä tai toisesta halua määritellä itseään lainkaan uskonnon kautta.

Irrallaan tuo on vain helppoa - ellei peräti helpointa - lukea väärin. Salmenkiven asiallisuus paistaa myöhemmin samoista kalvoista. "Agnostikko termin käyttöä hämärtää, sen käyttö ateismin eufemisminä; tätä vastaan tunnettu ateisti B. Russell, Am I an Atheist or an Agnostic? 1947, on verkossa) kirjoitti sanovansa muille filosofeille olevansa agnostikko, mutta kadunmiehelle olevansa ateisti." Eli toisin sanoen tässä korostetaan että jos joku sanoo olevansa agnostikko niin se ei välttämättä tarkoita sitä että hän käyttäisi sanaa "ateismin synonyyminä". Valitettavasti tämä tarkkuus ei välity Hannu Kiurun blogaukseen.

Tämänlainen eufemismisointi johtaa joka tapauksessa käsitteen epämääräistymiseen. (Sen lisäksi se luo uutta sisältöä aika monien ateistien käyttämään heittoon "agnostikot ovat pelkureita ateisteja". Jota tuskin kukaan uskaltaa sanoa minulle päin naamaa koska luonteeni räväkkyyden, pitkävihaisuuteni ja sanavarastoni pohjalta tietää mitä siitä seuraa seuraavat 20 vuotta.) Lopputuloksena voi olla sama mikä on käynyt uusnatsejen ja perussuomalaisten kanssa. Kun riittävän moni uusnatsi kiistää olevansa uusnatsi, niin pian on huolimattomia oikojia jotka näkevät että perussuomalaiset ovat uusnatseja. En toki väitä että ateistit olisivat uusnatseja tai yhtä pahoina. Mutta vihjaan että hyvin moni piiri on itse asiassa anteeksiantavampi uusnatseille kuin ateisteille, joten uusnatsi voi saada enemmän anteeksi kuin ateisti vaikka olisikin natsitoimissaan noin toimia arvioiden paljon pahempi kuin ateisti.

Tämä tosin korostaa sitä, mitä olen aika usein tuonut esille ; Agnostismi on siitä erikoinen ajattelun suuntaus, että siitä käydään määritelmämiekkailua jonka aktiiviosapuolina ovat kristityt ja ateistit. Ja määritelmää sovitetaan aina tilanteen mukaan siihen mikä ateistejen tai kristittyjen kannalta on kätevää. Agnostismi on siitä omituinen identiteettinä, että tavallisesti esimerkiksi kristityt sisäisesti päättävät mikä on heistä kristillisyyttä. Ateistit puuttuvat ateismin määritteisiin. Agnostikolle joku tulee aina kertomaan että miten se hänen ajatussuuntauksensa määrittely ja sijoittelu poliittis-ideologisessa kentässä tänään menee. No, minulla on heille viesti. Jos tungette määritelmiänne minuun, minullakin on jotain juuri teille annettavaa.

Sateenkaaresta

Lueskelin "Kotimaan" blogista tekstin sateenkaaresta. Se oli fysiikan kannalta hyvin hämmentävä. Siinä sateenkaarta lähestyttiin "Keli oli ollut tutun sateista ja viileää, mutta tuolle matkalle osui myös riittävästi aurinkoa. Katselin jo matkan päästä sateenkaaren kaarta ja sen värejä. Mitä lähemmäksi sitä tulin, sitä tarkemmaksi värit tulivat ja kaari vahvistui." Tämä on vielä jokseenkin mahdollista. Sateenkaari johtuu siitä että vesipisarat taittavat valoa. Ja jos olosuhteet eivät ole identtiset, voidaan ajaa sellaisiin suuntiin missä ne ovat paremmat.

On kuitenkin syytä tiedostaa, että sateenkaari syntyy tietyissä olosuhteissa auringosta tulevan valon yhteyteen. Joten niin kauan kuin emme ole ajamassa suoraan ulkoavaruuteen ja aurinkoon, sateenkaari itse asiassa pysyy meidän kannaltamme paikallaan. Se, missä olet vaikuttaa siihen missä näet sateenkaaren olevan. Sillä pyöreät vesipisarat heijastavat valoa eri aallonpituuksilla tietyllä tavalla. Ja tietyssä paikassa oleva vesipisara voi heijastaa valoa niin että se heijastaa tietynaallonpituisen valonsäteen silmääsi.

Siksi ei voida saavuttaa sateenkaaren päätä. "Jonkin ajan ja matkan päästä äkkäsin, kuinka sateenkaaren alku oli tien vieressä olevan metsikön laidassa. Jotenkin riemu, jonka se aiheutti, oli aikamoista naurua ja tyrskähtelyä – olen nähnyt yhden luonnon kauniin ihmeen, sateenkaaren, pään ja olen kirjaimellisesti sen alla. Jumalan armollisuuden merkki kaartui ylleni, koko maailman ylle, minun yläpuolelleni." Tämä on joko kuvainnollista kieltä, valehtelua tai sitten lääkkeet ovat unohtuneet. Uskon että ensimmäistä. (Mutta fysiikan kannalta on kiinnostavaa tiedostaa, että tarina sisältää yliluonnollis-symbolisen ihmeen eikä luonnonilmiötä nimeltä sateenkaari.)

Kommenteista läytyy myös moitetta ei-kristityille (tai vääräoppisille kristityille) ja muille homosaation ystäville. "Sateenkaaressa on 7 väriä mutta sateenkaarilipussa vain 6 väriä. Sat sapienti." Tämä kannanotto on hämmentävä siinä mielessä että vesipisarat heijastavat spektrin, eli sen saman minkä prismakin tuottaa. Ja tässä on kysymys siitä että lukuisat aallonpituudet käydään läpi, ihminen jaottelee niitä mielivaltaisesti lokeroihin. Sateenkaaressa on oikeasti laskemattomissa olevan hirvittävä määrä värejä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Newton joka jaotteli sateenkaaren alun perin viiteen väriin. Hän tosin oli nykykristittyä viisaampi siinä mielessä että hän tiedosti sen, että ihmisten kyky erottaa värejä on rajallinen. Myöhemmin hän käytti seitsemään väriin lokeroimista. Siistien viivojen mukaan vedettävien raitojen sijaan sateenkaari on sumea valööri. Ja se, että tätä ei tiedosteta 2000 -luvulla kuvaa jollain oleellisella tavalla sitä porukkaa joka nykymaailmassa homosaatiota vastustaa.

Metaforia kiinnostavampaa voivatkin olla tosiasiat. Kuten Michael Stevens voisi sanoa.

Yhteinen kulttuuri ja yhteinen katsomusaine

Viime päivinä on keskusteltu yhteisestä uskontotiedosta. Tämä liittyy kansalaisaloitteeseen - joka rehellisesti sanoen tuskin tulee saamaan riittävästi nimiä.

Yhteiseen katsomusaineeseen voidaan nähdä monia hyviä puolia. Koulut voivat monin paikoin säästää tämänlaisilla ratkaisuilla rahaa. Ja toisaalta vaikka usein korostetaan että "eri uskonnonopetusten opettaminen tukee vähemmistöjä", niin tämän lausunnon esittäjät elävät erikoisessa kuplassa. Ei ole ihme että suuret uskontokunnat - kuten muslimit ja ortodoksit - pitävät ratkaisusta. He kun saavat niitä opetuksiaan. Mutta ateistien kohdalla tilanne on se, että heitä houkutellaan/maanitellaan - säästösyistä ja muutoin - ev.lut -puolelle. Jotta saataisiin torpattua koko ET -ryhmän syntyminen. (Uskonnollisin ja/tai lompakollisin syin.) Jos olet vähemmistössä johon ei saada 3 kurssilaista niin sinut integroidaan väkisin ev.lut. opetukseen. "Oman vakaumuksen" (aka. vanhempien vakaumuksen) opettelua lähestytään vähemmistöjen etuna, mutta tämä onnistuu jos ja vain jos unohdetaan ne realiteetit jotka ovat olemassa kehäkolmosen pohjoispuolella. On luonnollisesti näppärää tuijottaa lain kirjainta ja elää de jure -maailmassa, kun tosiasiassa käytänteet tukevat de facto jotain aivan muuta. Ja tämän de facto -puolen vuoksi niitä käytänteitä ylipäätään halutaan muuttaa.
1: Pekka Reinikaisella on tässä itse asiassa pointintapainen. Hän kirjoitti "Seurakuntalaiseen" kolumnin, jossa selitti että "...olin jo vuosia sitten Balderin talossa Vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa. Siellä puhui Raamatun selityksen emeritusprofessori Heikki Räisänen. Hän on tehokkaammin tuhonnut Jumalan Sanan arvovaltaa kuin kaikki ateistit yhteensä (1.Joh.2:19). Tämän vuoksi ateistit eivät yleensä vaadi teologisten tiedekuntien lakkauttamista vaan koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista, koska kouluissa voi olla uskovia opettajia. Teologisissa tiedekunnissa ei ole Jeesuksen ääntä kuulevia opettajia. Tämän diagnoosin teko on helppoa. Heidän opetuksensa paljastaa, että Herran seuraajia siellä ei ole." On turhaa väittää että tämä ei vaikuttaisi. Uskonnollisesti vakaumukselliset opettajat voivat kikkailla kaikenlaista. Virka tekee heille potkujenantamisen ja vastaavan melko vaikeaksi. Vastuu ja laki on mutta valvonta ja ennen kaikkea rangaistusten puute jättää tilaa kaikenlaiselle kikkailulle. Jota tapahtuu jatkuvasti.

Perimmiltään kysymys on siitä, miten monen kulttuurin kanssa pitäisi hanskata. Itse olen huomannut että erilaiset kulttuurit ja uskonnot pelaavat melko hyvin yhteen jos ne toteutetaan samalla tavalla kuin asuminen Keravalla. Eli sekoitetaan asuinalueita niin että ei synny monokulttuurisia leirejä ja kortteleita ja kaupunkialueita. On toki miellyttävää elää oman kulttuurin luomassa kuplassa, mutta sellainen ei välttämättä lisää eri kulttuurien välistä toimeentulemista.

Mutta ongelmana voi olla vaikkapa se, että se latistaa uskonnottomien ET -opetusta. Ajatus siitä että uskontotiede opettaa etiikkaa voidaan nähdä joksikin jota homo religiosus -ihmiskuvan tyypit - joille minulla ei löydy sinapinsiemenen vertaa kunnioitusta koska sitä he eivät ansaitse - ovat halunneet pumpata. Eli se vahvistaa mielikuvaa siitä, että uskonto ja etiikka olisivat jotenkin erityisen vahvasti yhteensidottuja niin että ilman uskontoa ja uskonnollisuutta ja uskonnon tietämistä ei voi olla etiikkaa.

Mutta vaikka laki tuskin menee läpi, on ollut hyvä että se on nostettu esiin.

Jos esimerkiksi Jari Jolkkonen on korostanut että on hyvä vierailla eri uskontojen parissa ja kokeilla asioita. Että ei tee muslimiksi jos vierailee moskeijassa. Hän on käyttänyt tässä ruokavertausta "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia. Jokaisella on jokin vakaumus."

Tämä on ollut se henki ja asenne jolla uskovaiset ovat perustelleet sitä että yhteistä uskontoa on syytä laittaa kaikille yhteisiin tiloihin. Suvivirret ja uskonnolliset aamunavaukset ja vastaavat kuuluvat siksi ateisteillekin. (Sanan monissa merkityksissä.) Kulttuuri on jotain joka on yhteistä ja että jos ei ole kristillistä monokulttuuria niin sitten on uskonnoton monokulttuuri. Tässä on korostettu että kristityt arvostavat positiivista uskonnonvapautta, eli lupaa ilmaista uskontoa myös julkisissa tiloissa. Ateistien usein korostama vapaus uskonnosta taas vähätellään. Sillä ei ole niin suurta väliä.
1: Kukapa nyt ei lurittaisi uskonnotonta "Suvivirttä" joka on kulttuuria ja perinnettä eikä lainkaan uskontoa koska siinä mainitaan Jumala vain yhden kerran. (Tai jotain.) Eihän ole väliä että uskonnolliset perinteet ovat uskontoa. Ja että laulussa vilisee alleviivattuja täysin uskonnottomia sanoja "Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon, ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on."

Nyt tämä yhteinen uskontotieto sitten onkin nostanut toisen erikoisen tunnelman. Sitä lähestytään ruokavertauksilla jotka ovat päinvastaisia. Jukka Kivimäki korostaa, että "Mikäli yhteisen katsomusaineen sisältöihin tulee myös tutustuminen eri uskontojen harjoittamiseen, on syytä muistaa, ettei vieraita uskontoja voida rinnastaa vieraisiin ruokiin. Vieraita uskontoja oppilaan ei voida edellyttää maistavan." "Harhaopit on torjuttava. Vielä selkeämpi raja on vedettävä pakanajumaliin kuten uusnoituus ja hindulaisuus. Pakanajumalien puoleen kääntymisen kristityn on torjuttava." Yhteinen uskontotieto tuo uskovaisten parista esiin näitä ajatuksia nopeammin kuin ehtii huutaa "negatiivinen uskonnonvapaus".

Taistellessaan yhteistä uskomusainetta vastaan kristityt tuottavat sarjatulella materiaalia josta on hyötyä aina kun esillä on kristillisen yhtenäiskulttuurin tuominen julkiseen tilaan. He iskevät omiin ruoka-analogioihinsa kiilaa ja tekevät jatkossa elämisestä hauskempaa. Sitä kun voidaan torjua kristittyjen asenteita ja sanomisia lainaamalla heitä itseään ja heidän aatetovereitaan.

Rituaaleista taideperformansseihin

Teemu Laajasalo on pahastunut. Syynä on se, että "Taiteiden yössä" suosikkiyhtye Jape Lovén ja vapaa -ajattelijat suoritti performanssin jossa pestiin kaste pois. Vapaaehtoiset saivat siis kastellun pään ja tämän kerrottiin olevan kasteen poispesu. "Kyseessä on interaktiivinen performanssi, jossa halukkailla on mahdollisuus osallistua symboliseen kasteenpesuun." Tämä "Katumajärven jää" -kappale oli Laajasalolle epämiellyttävä performanssi.

Mielestäni kyseinen performanssi on hyvä taide-esitys. Se oli kantaaottava ja siihen reagoiminen kertoi yllättävän paljon. Laajasalo tuli paljastaneeksi kovin monta asiaa kirkosta ja itsestään:

Kasteesta ja kastamisesta valittamista pidetään pikkumaisena. Laajasalon reaktio kuvaa sitä vallitsevaa kulttuurimme tilaa. Ateistien puolella mikä tahansa merkityksen lataaminen on väärin. Puuttuminen ja pahastuminen on pikkumaisuutta. Uskovaisen puolella teolla on symbolista merkitystä ja se on kaunis osa kulttuuria. Esimerkiksi Laajsalo ei muutu pikkumaiseksi valittaessaan ilman shampoota tehdystaä vapaaehtoisesta tukanpesusta. "Jos haluaa oikeasti tehdä performanssin ja ravistella pyhiä arvoja kannattaisi tutustua Turkan, Teemu Mäen tai jonkun muun mestarin taiteeseen. Tällainen vapaa-ajattelijoiden performanssi on pikkusievää ja kiusallista jostain paitsi jääneiden nynneröiden piipitystä." Jo Laajasalon oma, hyvin voimakas ja pejoratiivisilla termeillä ladattu kertomus todistaa päinvastaisesta. Itse asiassa se todistaa että tässä ravistellaan keskeisiä tabuja hyvinkin ankarasti. Koska muuten Laajasalo ei välittäisi. Ja selittäisi että "Ja vaikea on ajatella, että kirkkoa kunnioittavat ja omat rakkaat lapsensa ja lapsenlapsensa kasteelle tuoneet perusdemarit iloitsisivat puoleen poliitikon Jape Lovénin halusta pilkata ihmisten uskoa ja kristittyjen sakramenttia." Joko siinä ravistellaan monille tärkeää tabuarvoa tai ei. Laajasalo keikailee sisällöllisesti ristiriitaisilla teemoilla samanaikaisesti. Vain dissaava asenne on pysyvä. Joka on reaktiona hyvin paljastava.

On itse asiassa huvittavaa, että butthurtiuden ja asenteellisuuden mestari Laajasalo - mies joka kirkon piirissä voi hakata ja vittuilla eriuskoisille ja selvitä tästä "huumori" -termin ylikäytöllä samaan tapaan kuin PerusSuomalaiset selviävät sariiri-ironia-känni-läppä-hetkenmielijohde -tematiikalla kaikeasta. Ja kirkon piirissä asia menee yhtä täysillä kuin huumorrii -asenne menee läpi nuivimpiin perussuomalaisiin. Laajasalo on toki hyvä asiantuntija tunnistamaan kokemusasiantuntijuudellaan pikkusievyyttä ja kiusallista nynneröiden piipittelyä. Mutta fiksuutta hänestä saa kaivaa katuporalla eikä löydä. Siksi onkin huvittavaa että Laajasalo ei tuo esiin omaa ilmiselvää ns. butthurtiuttaan vaan sen sijaan määrittelee asian siten että hän kristittynä pastorina astuu määrittelemään mikä on hyvää ja fiksua ateismia. Laajasalo ei siis enemmänkin nostaa esiin sen keiden pitäisi pahastua "Laajasalo sanoo uskovansa, että eniten kampanjasta ovat harmissaan monet fiksut epäilijät ja ateistit. Heitä hävettää tällainen." Mutta Laajasalo onkin trolli, tosin ei taitava tai osaava sellainen.

Laajasalo ei ymmärrä mitä eroa on uskonnollisella rituaalilla ja taideperformanssilla. Hänestä mikä tahansa rituaalinen toimenpide olisi uskonloikkaus tai vastaava. Tämä on hyvin kiinnostava huomio, sillä Laajasalolle teemana on se, että ei ymmärretä että kasteenpesu on sosiaalinen eikä teologinen performanssi. "Tahatonta komiikkaa tietenkin syntyy siitä, että uskonnollisia toimituksia vastustava järjestää uskonnollisia toimituksia. Ja vielä yrittäen peruuttaa jotain joka ei ole peruutettavissa. Katekismus opettaa, että kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti." Laajasalo siis todella olettaa että ateisti joka ottaa tukanpesun uskoisi, että kaste olisi jotain yliluonnollista ja pysyvää. Että jokin oikeasti olemassaoleva maaginen tässä pestään pois. Ei. Pikemminkin tämänlainen hiustenkastelu nykykulttuurissa demonstroi että ei uskota kasteessa olevan mitään. Se on samantyylinen temppu mitä joku voisi tehdä kummitusten kanssa. Jos joku selittää että jossain talossa on niin voimakas kummitus että se tappaa kaikki tietyssä kummitustalossa yöpyvät, on talossa yöpyminen demonstraatio siitä että ei usko tähän kummitukseen. Laajasalo näkee kasteen vain jonain oikeana rituaalina eikä siksi osaa edes tulkita tuota aktiota. Tämä ei ole poikkeuksellita kristityille. He ovat jumiutuneet teologiaansa ja dogmatiikkaansa syvästi eivätkä kykene irtautumaan niiden iskostamista skeemoista. Ja tätä kautta he eivät osaa tulkita suunnilleen mitään mitä ateistit tekevät.

Lisäksi on hyvin vaikeaa nähdä miten tämä tukanpesu riistää lasten kastamisen. Tässähän kastettiin vapaaehtoisia aikuisia. "Armas Maasalon rakkaassa lasten jouluvirressä puhutaan turvallisen Jumalan johdatuksesta ja jokapäiväisestä hoidosta ja pyydetään ’ettei meiltä maailma, riistäisi kasteen armoa.’ Sitä riistämistä vapaa-ajattelijat selvästi haluaa tässä demonstroida. Mutta ei taivastoivo, kasteen armo tai pelastus performansseilla häviä." Huvittavinta tässä on tietenkin se, että Laajasalo itse asiassa reagoi sosiaaliseen epäuskonosoitukseen selittämällä että "meidän taika on vahvempi kuin teidän". Onkin mielenkiintoista huomata että kirkko yleensä korostaa sitä että rituaalit antavat merkitystä. Ja korostavat että on tärkeää erottaa taikauskoinen fundamentalismi asiallisesta ja "vaikeammin kritisoitavasta" sofistikoituneesta teologiasta joka puhuu merkityksestä ja merkityksettömyydestä. Kuitenkin kastekysymys tässä kohden selvästi ei käsittele sitä sosiaalista merkitystä joka ateistilla voi olla "kasteen poispesussa". (Liitit minut instituutioonne rituaalisella keskisormennäytöllä joten olkaa hyvä - palautamme palveluksen. Tunkekaa hyvät aikomuksenne Helvettiinne jonka portaat tiettävästi on niistä rakennetut.) Sen sijaan korostetaan että kaste olisi todellinen taikarituaali jossa tapahtuu jotain yliluonnollista ja vahvaa jota ei voi pestä pois merkityksillä.

En tiedä mitä Laajasalo tavoittelee kritiikissään, mutta selvästi hän osoitti miten pikkumainen kirkko - ja etenkin hän itse - on. Ja miten vahvasti se haluaa kieltää kaikenlaisia hyvin mitättömiä asioita. Ja miten kun sen tabuja ravistellaan, sen perussävynä on pahastua koska asia on tärkeä, niin arvokas ja tärkeä. Mutta samalla tämä merkitys kiistetään ja sanotaan että oikeasti pitäisi käsitellä muita aiheita, koska muiden toiminnan määrittely ja ohjaaminen on se mitä asiallinen taideperformanssin kritiikin kohde aina harrastaa. Mutta tietenkin kaikki on mahdollista kulttuurissa joka toisaalta pesee kaiken konkreettisen kritiikin pois puhumalla rituaalien sisältämästä merkityksistä ja niiden kokemisista. Mutta toisaalta sitten on ensimmäisenä korostamassa rituaalien reaalista ja todellista puolta heti kun näihin merkityksiin isketään vaikka taideperformanssin voimin.

Teemu Laajasalo ei ymmärrä, että Streisand efekti on vahva. Että jos jotain haluaa kieltää tai ohjata muualle niin sitten ihmisille tulee tarve katsoa. (Joka on manipuloivampi sensuurin muoto, komentelu siitä mistä saa ja kannattaa puhua jos aihe on itselle epämieluisa.) Hänen venkoilunsa onkin tuonut vapaa-ajattelijoiden rituaalille arvoa ja merkitystä. Se, että hän haluaisi että tehdään jotain ihan muuta on demonstroinut monille - esimerkiksi minulle - että aluksi aivan tyhmältä vaikuttanut pinnallinen rituaali oli sittenkin jotain tärkeää. Ja joka teki juuri jotain jota nimenomaan hyvä taide tekee. Raapii arvoja ja paljastaa tabuja. Tabun paljastuminen näkyy tälläisissä asioissa lähes suoraan butthurtin määrässä. Näin ollen vapaa-ajattelijoiden päänkastelu olisi ollut itsessään tyhmä, absurdi ja merkityksetön. Mutta Laajasalon oma reaktio loi performanssin ympärille auran, ja latasi sen täyteen merkitystä. Laajasalo paljasti että hänelle kaste on taikauskoinen yliluonnollinen temppu eikä vain liberaali moderni ehdottomasti ei-taikauskoinen rituaali jossa kysymys on sosiaalisesta suhteesta vauvaan ja siihen miten vanhemmat ja suku saavat tähän merkitystä perinteiden kautta.

Montezuma

Italo Calvino on kirjoittanut novellin jossa haastellaan Montezumaa. Novellin ydinteemana on ymmärtäminen. Ja sen loppupuolella korostuu se, että eurooppalainen voi kauhistella Atsteekkien ihmisuhrauksia. Atsteekit taas voivat kokea julmana sen, että eurooppalainen järjestelmä ei uhraa muutamia ihmisiä suoraan kun taas sen rattaat voivat passiivisesti murskata suuremman joukon ei-määrättyjä ihmisiä.

Calvinon lopputeesinä - tai ainakin lopussa olevana teesinä - oli merkitys. Atsteekeille sotimista tehtiin jotta saatiin uhreja jotta kaikki voisivat hyötyä. Tämä oli jaettu uskomus myös vihollisten kanssa. Ilman tätä merkitystä ihmisuhrit muuttuvat vain murhalahtaamoiksi. "... jos maailmasi merkitys olisi kadonnut, silloin myöskään temppeleiden luuhuoneiden pääkalloläjillä ei olisi ollut enää merkitystä, ja alttarikivistä olisi tullut pelkkä teurastuspenkki, jota viattomien veri tahrasi." Atsteekeille rituaaleissa oli symboliikkaa, merkitystä ja syviä uskomuksia siitä miten tämä vaikuttaa ihmisten elämään. He kunnioittivat noita merkityksiä eivätkä halunneet niiden katoamista.

Ajatus on siitä kiinnostava, että nykyään kun katsotaan vaikka uskontokeskustelua, tärkein asia on juuri siinä että ateisteille rituaalit ovat onttoja, tylsiä ja vain vallanosoittamista näkyvyydellä. Kristityille rituaalit ovat merkityksellisiä ja syviä. Kristitty helposti näkee ateistit "jollain tavalla sokeina". Ja kritiikkikin on tietenkin epäsopivaa ja väärää koska se ei osu siihen tärkeimpään kohteeseen, eli merkitykseen. Valta on korkeintaan väline joka oikeutetaan tärkeimmällä, merkityksellä. Siksi vallasta puhuva ei keskity oleelliseen ja symboleja pilkkaava osoittaa huonoa makua.

Mutta toisaalta niinpä Montezumakin olisi voinut nähdä että uhreja säälivä kritisoija vain "kitisisi" eikä ihmisuhrikriitikko voisi hänestäkään oikein muuta kuin "ottaa pyhän pois ja olla antamatta mitään tilalle".  Ja riskeerata prosessissa koko ihmislajin olemassaolo. Sillä yhteiskuntahan oli rakentunut, pysynyt koossa ja pyörinyt siihen astikin niin hyvin. Vaihtoehtonahan olisi ollut lähinnä maailmanloppua ja kaiken vaarantamista..

Kuinka joskus olisi parasta jättää argumentit sanomatta...

Lueskelin ohimennen Jehovan Todistajien "Elämä-Luomisen vai evoluution tulos" -teosta. Se ei ole kunnioitettu edes kreationistien parissa. Huomasin pikaselatessani sitä, että sillä on hyvin erikoinen suhde vähän kaikkeen. Päällimmäinen asia on se, että teos korostaa että se tulkitsee luomispäivät pitkiksi. Se ei siis ole nuoren maan kreationismia (YEC), vaan uskoo miljoonia vuosia jatkuneeseen elämänhistoriaan (OEC). Kuitenkin toisaalla teos kuluttaa melkoisen paljon aikaa siihen että se kritisoi ajoitusmenetelmiä ja pitää tätä tärkeänä osana evoluution epäilyttäväksi tekemistä. Mikä on melko käsittämätöntä, koska ajoitusmeneltelmät eivät ole ongelma jos pitää maata vanhana. Kokonaisuus vaikuttaisi järkevämmältä ilman tätä ajoitusmenetelmäkritiikin osuutta.

Tämä on hyvin omituista. Ja omintakeista.

Sillä jos katsotaan YEC -kreationismia, niin se on yleensä sentään "sisäisesti ehyt". Niiden ongelmat ovat enemmänkin seuraavantyylisiä;
1: Elämän synnyn kohdalla puhutaan Pasteurin kokeista relevantteina. Kuitenkin jos rottia syntyisi räteistä, niin sitten ne eivät olisi kehittyneet bakteereista evolutiivisesti. Pasteurin näkemys ei ole ristiriidassa tai tee YEC -näkemystä omituiseksi. Ainut omituisuus on siinä että asia joka olisi falsifiointikriteeri evoluutiolle nähdään ongelmana evoluutiolle.
2: Toisaalta he haluavat nähdä todisteita pikaevoluutiosta. He haluavat nähdä kuinka kissa muuttuu koiraksi laboratoriossa. Evoluution kannalta heidän kannattaisi kenties lukea sen tyylisiä ikivanhoja klassikoita kuin Richard Dawkinsin "Sokeaa kelloseppää", jossa korostetaan sitä että tuottaakseen hyvin hienostuneita lopputuloksia evoluutio joutuu pelaamaan pienillä muutoksilla. Jos suuret erot olisivat tavanomaisia, luonnonvalinta ei pystyisi kehittämään tarkkaa kuvaa. (Dawkins käyttää tässä ihan hyvää vertausta kuvan tarkentamisesta. Jos mikroskooppia tai kiikaria säätää vain suurin liikkein, kuvasta ei saada tarkkaa. Jotta kuvasta saataisiin joskus uskottavassa ajassa tarkka valikoimalla eikä vain sattumalla, on säätöä voitava tehdä hyvinkin pienesti.) Mutaatioiden on oltava riittävän pieniä.

Mutta OEC tuntuu olevan täynnä tätä.

Olen ihmetellyt miten monet vanhan maan kreationistit rakastavat samanlaisia solmuja kuin Jehovan Todistajien teos. Heitä pidetään ikään kuin "rationaalisimpina" kreationisteina. (Nuoren maan kreationistit taas usein ovat lähinnä sylkykuppeja. Minkä he toki ansaitsevat. Mutta minusta monesti vähemmän kuin vanhan maan kreationistit.) Vanhan maan kreationistit - kuten aika monet "en ota kantaa maan ikään" -tyyliset IDeistit - rakastavat virhekatastrofista puhumista. Eli he korostavat sitä että mutaatiotahti pakottaisi rappeutumaan.

On aivan ymmärrettävää jos nuoren maan kreationisti uskoo että mutaatiotahti ylittää sen mitä luonnonvalinta voi valikoida. Lajit kun ovat olleet olemassa vain lyhyen aikaa. Näin virhekatastrofi ei olisi johtanut sukupuuttoon. Vanhan maan kreationistikin toki vetoaa virhekatastrofiin mahdollisuutena siksi että jos evoluutiossa luonnonvalinta voi korkeintaan hidastaa rappeutumista, jolloin eliökunnan kompleksisuuden syy olisi jossain muualla kuin evoluutiossa. Mutta he olettavat että eliökunta olisi kestänyt miljoonia vuosia. Heillä ei ole selitystä miksi kaikki lajit eivät ole jo ehtineet rappeutua sukupuuttoon asti.

Voidaankin sanoa että jos uskoo että elämä on miljoonia vuosia vanha, on jo pakko ottaa kantaa asioihin hieman samaan tapaan kuin antrooppisen periaatteen siinä versiossa missä Kari Enqvist on sitä kuvannut "jotta maailmankaikkeuden ominaisuuksia voidaan havaita, niiden täytyy olla sellaisia, että havaitsijoiden olemassaolo on mahdollista." Jos miljoonien vuosien jälkeenkin olemme olemassa, voidaan suoraan tästä ajatella lähtökohdaksi se, että virhekatastrofiin ei ole ajauduttu. (Tässä versiossa antrooppinen periaate liitetään Hoylen tapaan jolla hän haki selitystä hiilen olemassaololle. Koska olemme olemassa, hiilen pitäisi syntyä jotain kautta. Joten mekanismi oli olemassa ja se vain piti löytää.)

Nuoren maan kreationistille tämä ei tietenkään ole ongelma. He kun olettavat että elämä on ollut hyvin lyhyen aikaa. Heille rappeutumismalli on luonteva mahdollisuus. OEC joka puhuu rappeutumisesta mutta sallii hyvin pitkäaikaisen elämän olemassaolon kohtaa aivan toisenlaisia ongelmia. Jos YEC on tämän hetken tieteellistä tietoa vastaan mutta sisäisesti koherentti, OEC on muutamassa asiassa vähemmän nykyaikaista tiedettä vastaan. Mutta tehdessään tämän kompromissin se muuttuu sisäisesti ristiriitaiseksi.

Kuvan mahti, somekohinat - ja internettarinat

Olli Immosen kohun kanssa oli selvää, että valokuvilla oli merkittävä rooli. Immosen itsensä julkaisemat kuvat Schaumanin haudalta ja suunnittelutalkoissa ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa. On luultavaa että niistä tulee jollain tavalla ikonisia. (Kenties niitä jopa mukaellaan erilaisissa tilanteissa.)

Kiinnostavinta tässä onkin se, että ihmisillä on hyvin voimakas suhde kuviin. Immosen itsensä kannalta kuvat ovat varmasti olleet hyvin lähellä lomakuvia. (Noita eimukanaolleista helposti unettavia asioita.) Kuvien kohdalla on itse asiassa hieman epäselvää että onko kuva auttamassa muistia niin että matkan muistoihin on helpompi palata, vai ovatko kuvat itse asiassa sitä varten että niillä todistetaan että ollaan oltu paikalla. Luultavasti nämä asenteet jossain määrin kietoutuvat yhteen. Kuvan katsominen uudestaan palauttaa muistoja mutta toisaalta auttaa meitä luomaan tarinaa tapahtumien ympärille.

Internetissä on jopa "somesanontoja" kuten "kuva tai ei tapahtunut". Ja toisaalta salaliittoteoriat koostuvat usein juuri siitä että eri asioiden valokuvista etsitään samanlaisia detaljeja joita sitten nähdään evidenssinä jonkin tietyn tahon läsnäolosta. Nämäkin omalta osaltaan kertovat miten ihminen on visuaalinen eikä loogisesti pyörittelevä olento. (Emme intoile ääninauhoista yhtä vahvasti.) ; Ja interenetissä valokuvien takana on varmasti se huomio että kirjoitettuja väitteitä voi tehdä kuka tahansa. (Hyviä argumentteja kun voi kirjoittaa kuka vain?) Ja tämän epäluotettavuusongelman kiertämiseksi tarvitaan evidenssiä, varmistelua. (Koska kukaan ei osaa käyttää photoshoppia?)

Jopa monet nettiskeptikot mieluummin katsovat youtubevideoita kuin lukevat kirjoja. Ja he tekevät näin vaikka videoiden kohdalla lähteistys jne. kirjoihin onkin usein hieman hankalaa. Ruutuun voi toki kirjoittaa tekstiä joka näkyy muutaman sekunnin. Kaavat ja kaaviot muuttuvatkin erilaisiksi infografeiksi. Jotka taas ovat alttiita kaikenlaisille psykologisille illuusioille. Datan näyttämisen tapa vaikuttaa vahvasti siihen miten uskottavina datan sisältöä koskevat väitteet nähdään. Josta seuraa se, että "sosiaalinen totuus" ei ole täysin eri asia kuin evidenssi mutta se ei ole kuitenkaan ihan samakaan asia.

Tästä voi jossain määrin tulla jopa ongelma. Valokuvaaminen on siitä näppärää että teknologia nykyään tekee siitä halpaa. Ja kameran mukanaolo voi motivoida tarkkailla ympäristöä. Samalla se voi opettaa dokumentoimaan asioita. Probleemana saattaa sitten olla se, että menee tilaisuuteen käyttämään kameraa jolloin todistat että "se tapahtui" mutta oikeasti kamera ja muu tekninen häiritsi olemista niin että "oikeasti sitä ei tapahtunut". (Siitä huolimatta sinulla on siitä vakuuttavaa evidenssiä. Mahdollisesti rakeinen kuva antaa myös todisteita siitä että sukulaisesi on kuin onkin reptiliaani - aivan kuten pitkään oletkin uskonut!)

Joka tapauksessa Immosen kuvista on nyt syntynyt tarina joka ei ole enää hänen itsensä hallinnassa. Ja jotenkin kaksi hyvin yksinkertaista kuvaa tuntuu evidenssiltä paljon enemmän kuin vaikka kirjoitettu teksti tai muunlaiset dokumentit. Valokuva on jonkinlainen "sosiaalisen totuuden" perustavanlaatuisin todiste.

Ja tämä tarina noudattaa "jonkinlaisia internetlakeja".  (Jotka ovat "Amerikoissa astetta pahempia ja kaupallistetumpia kuin meillä". Ainakin mikäli Crackedin artikkelia on uskominen.)
* Immosen tapauksessa on tärkeää huomata että tarinoita syntyy kaksi. Ja ne ovat melko yksinkertaisia mutta keskenään vastakkaisia. Somekohu nykyään näyttää vaativan sen että asia tiivistyy pariin yksinkertaiseen tarinaan. Ja nämä tarinat on jotenkin sidottu identiteettien väliseen kilpailuun ja maailmankuvaan. Somekohu nykyään tuntuu vaativan - paitsi kannattajaryhmän joka pitää sanomaa arvokkaana - myös kisaamistarpeen jonkun kanssa joka on vahvasti erimielinen. Tässä mielessä en olisi "kansankirkon puolella" huolissani ateisteista jotka puhuvat uskonnosta vaan niistä jotka ovat hiljaa uskonasioista elämässään.
* Somekohussa tärkeintä ei ole vedota tai suostutella vastapuolta omalle puolelle vaan nimenomaan korostaa että ollaan eri puolilla. Tehtävänä ei ole vastapuolen saaminen omalle puolelle vaan tämän ärsyttäminen.

Haasteena onkin nähdä tarinoiden taakse mitä kuvat todella kertovat. (Itse asiassa kohtuu vähän. Niistä saa ajan ja paikan ja sen että ollaan samassa paikassa samaan aikaan. Tämä voi olla evidenssiä ideologisista yhteyksistä. Mutta on itse asiassa vaikeaa nähdä miten voimakkaasti valokuva todistaa. Ainakin minulle joku jäsendokumentti olisi huomattavasti vakuuttavampi todiste natsiudesta kuin oleminen samassa paikassa samaan aikaan, toistuvasti. Jos ei muuten niin siksi että käyn monissa nettiateistien nettimiiteissä ja minut voitaisiin olemassaolevalla materiaalilla todistaa ateistiksi. Tosin minulla on kieltämättä vahva yhteys kyseiseen alakulttuuriin vaikka en olekaan ateisti.)

Toisaalta somekohu on siitä mielenkiintoinen asia, että niitä voi lähestyä massahysterian käsitteen avulla. Ja tätä käsitettä voidaan liittää asiaan riippumatta siitä onko itse levietty tarina tosi vai ei. Valokuvat joka tapauksessa luovat "sosiaalista totuutta" jossa on kenties jotain evidenssiä johonkin. Joko leviävä tarina on tosi toiselta puolelta (jolloin kyseessä on "oikeassaoleva ja väärässä oleva") tai sitten totuus on jotain näiden välistä ja molemmat puolet esittävät puolitotuuksia. Tai kaikki ovat väärässä. Mitä tähän voi sanoa? "Truth- lies, it's all irrelevant. The Best Story Wins."

Toimintaa ; Tunnukseton Sotilas III

Ja "Tuntematonta Sotilasta" tehdään elokuvaksi taas. Isolla rahalla. On ihmetelty että miten tästä nyt saadaan mitään uutta. Kun ensimmäinen elokuva muistutti että Suomen kansa yhdistyi, kerrankin. Ja toinen oli sodanvastainen elokuva. Eikä oikein kelpaa sen vuoksi Itsenäisyyspäivän Viralliseksi Ohjelmaksi. Ja siksi näytetään jo nyt olevista kahdesta vain sitä ensimmäistä pääasiassa. (Vaikka sen näyttelijätkin on niiiiin wanhoja rooleihinsa ja muutenkin.)

Toki tässä uusinnassa tulee kaikenlaisia pelkoja. Ettei tule mitään "Mustaa Mannerheimia". Riskit ovat olemassa. Silti näen kolmannelle elokuvalle mahdollisuuden. Edvin Laineen versiosta on nimittäin paljon parannettavaa. Itse toki toivon että kolmas elokuva korjaisi edellisten puutteet. Olisi hienoa jos vihdoin demonstroitaisiin miten suomalainen supersotilas on esivallalle ehdottoman kuuliainen. Miten tervehenkisen kansallismielisyyden täyttämänä hänestä tulee täydellinen tappokone, kristitty tappokone. Bonuksia tulisi jos vihdoin näytettäisiin se miten Suomi nimenomaan ja ehdottomasti voitti!

Lisäksi jos olisi räjähdyksiä ja ilmassa lentäviä urheiluautoja, aurinkolaseihin pukeutunut Rokka jne. niin olisi aiheen vakavuuteen sopivan tyylikästä. (Ja aiemmissa elokuvissa kuljetusjoukkojen tärkeys on unohdettu. Miettikää mitä potentiaalia urheiluautot ja takaa-ajokohtaukset antavat elokuvalle ja sen katsomiskokemukselle!) Pidennetyt toimintakohtaukset korostaisivat Suomalaisen Sotilaan Urheutta.

Sitä kelpaisi itsenäisyyspäivänä katsoa kuin dokumenttia. (Valitettavasti ohjaajaksi ei ole valittu Michael Bayta. Jolla olisi juuri sopiva tyylitaju tekemään tämä ehdottoman tärkeä elokuva. Pahalta näyttää. PAHALTA!)

Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

"Uskonnoton yhteiskunta ei toimi!"

Melko usein kun uskontoa lähestytään, vastustavien kanta tuntuu nojaavan hyvinkin erikoisilla taustaoletuksilla värjättyyn sosiologiseen ajatteluun. Esimerkiksi siihen että yhteiskunnan pitäisi nojata yhteen ja vain yhteen ideologiaan.

Eli jos vaikka valtionkirkkoudesta luovutaan niin pitäisi ottaa tilalle jokin. Tässä taustaoletetaan melko vahvoja. Ja se luultavasti tehdään siksi että voitaisiin tehdä hyvin pitkällevietyjä päätelmiä kommunismista. Jossa unohdetaan se, että (a) kommunismi on kaikelle ateismille sama kuin teokraattinen islam on kaikelle teistiselle yhteiskuntajärjestelmälle ja (b) kristinuskokin on kokeillut ties mitä ja se että nykyinen humaani kristillisyys on mahdollista on jotain jota on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä monissa kristillisen kulttuurin tekemisissä asioissa, esimerkiksi renessanssin aikana.

Merkittävintä on tietenkin se, että tuo ajatus pelkästään ateistisesta yhteiskunnasta kuvaa nimenomaan "vanhaa ateismia" siinä muodossa jota ei oikeastaan tule missään vastaan nykyään.

Minullekin ajatus ateistivaltiosta on hyvin vastenmielinen. Mutta kysynkin että miksi valtion pitäisi ylipäätään luoda yksi kansanuskonto ; Jos otetaan esimerkiksi yksi ns. uusateismin perusteos, Daniel Dennettin "Lumous murtuu", voidaan huomata että sosiologinen asenne uskontoon on hyvinkin erilainen. ; Ja tässä yhteydessä voidaan huomata, että maat joissa sekularismi on pitkällä ovat hyvinvoivimpia maita. Dennett kertoo toivovansa (s. 26) että fanatismia kannattaviin koraanikouluihin ei saataisi oppilaita. Mutta tämä on toivomista. Hän odottaa jotain muuta. Hänestä osa uskonnon voimasta on kahden lumouksen varassa. On lumous joka estää tutkimasta uskontoa luonnonilmiönä. Ja lumous itse uskonnosta jonain esteettis-kauniina. Hän selittää (s. 33) että ensimmäinen lumous on jotain joka voidaan murtaa ja sen murtamisen aika on ja esittää (s.31), että ensimmäisellä saattaa olla yhteys toiseen niin että osa uskonnon ihmeenomaisuudesta nojaa juuri sen varaan että uskonto on jotain jota ei saisi lähestyä tutkimalla. Mutta esittää kuitenkin (s. 28), että silti ei ole väistämätöntä että ensimmäinen lumous tarkoittaisi toisenkin murtumista. Ja lopuksi (s. 324) hänen kantansa koraanikouluihinkin on se, että niille pitää esittää vaihtoehtoja joihin ihmiset sitten ikään kuin vapaaehtoisesti vain menisivät.

Tässä on aika vähän ranskan vallankumouksen yltiörationaalisen uskonnonsiivoamisen henkeä. Siinä etäännytään enemmänkin siitä että uskontoa on tavattu määritellä omituisesti. Eri­tyi­sesti klas­si­sessa uskon­to­fe­no­me­no­lo­giassa aja­tel­tiin, että uskon­toa tulee havain­noida sui gene­riksenä, eli siitä itses­tään käsin tai sen itsensä näkö­kul­masta jon­kin­lai­sen uni­ver­saa­lin, ihmi­selle sisä­syn­tyi­sen uskon­nol­li­sen intui­tion avulla. Tässä oletetaan yleensä homo religiosus, ja tämä tulkinta liitetään erityisesti eettiseen toimintaan. Ja tätä kautta tietenkin luodaan by definition arvotyhjiöargumenttien tyylisiä vastaansanomisia ateisteille ja muille uskonnottomille. On kuitenkin syytä huomata että nämä asiat tehdään nimenomaan valitsemalla määritelmät ja ihmiskuvat a priorisesti. Kyseessä on siis enemmän käsiterunkkaamisen kautta tehty vittuilu kuin mikään asiallinen keskustelu tai asioiden punnitseminen. Ja mikä hauskinta ; Tässä määritelmävalintakeskeisyydessä etiikka jne. myös omitaan uskonnolle niin että ateisti ei oikeastaan edes saisi ottaa niihin kantaa. Koska käsite ja sen lähestyminen on määritelty sillä tavalla. Tämä on hyvin vahvaa ideologista vallankäyttöä. (Sen lisäksi että se on älyllisesti melkoisen epätyydyttävää.)

Dennett tuo esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen ja psykologian tutkimisen tärkeäksi osaksi uskonnon lähestymistä. Tämä työkalupakin laajentaminen on hänestä tarpeen. Ja kyllähän se on tarpeen monellakin tavalla. Ja on selvää että tämä ärsyttää monia uskovaisia koska asenteeseen liittyy hirveä määrä valtaa. Jonka kyseenalaistaminen taas on nimenomaan heiltä itseltään pois. Jos ihmisen palkka riippuu siitä, että hän ei ymmärrä jotain asiaa, niin pohdiskelijaksi itseään kutsuva kirkon leivissä oleva sosiologipappi ei ymmärrä asiaa vaikka se olisi äärimmäisen sosiologinen.

Esimerkiksi uskonnon sosiologiassa ei ole tavatonta että ensin otetaan Clifford Geertzin määritelmä uskonnolle, jossa "Uskonto on malli yhteiskunnasta ja malli yhteiskunnalle." Ja sitten selitetään että ilman uskontoa ei ole yhteiskuntaetiikkaa. Mikä on tietenkin tautologista kun määritelmä on mitä on. Sillä luodaan ihmisille ajatus että etiikka vaatii uskontoa. Ja tämä määrittely ja maailmanjärjestys papistolle sopii, erityisesti kun voivat itse tulkita opin ja dogmatiikan etiikan alalla.
1: Etenkin jos provenienssikeskeisesti lähdetään ajattelemaan syntyy hyvin erikoisia ajatuksia. Esimerkiksi jos kristityillä ja heidän opillaan on ollut vaikutusta vaikka tieteentekoon tai ihmisoikeuksiin (esimerkiksi siksi että kristityt ovat olleet vallassa kun nämä asiat ovat käynnistyneet tai muutoin) ei tämä ole samaa kuin että koko asia olisi sitten ikuisiksi ajoiksi omittu kristityille ; Esimerkiksi , on totta että Platon on vaikuttanut katoliseen kiirastulioppiin, ja kiirastulta ei löydy Raamatusta. Silti on väärin sanoa että katolinen kiirastulioppi on Platonilta. Eikä siis liittyisi kristillisyyteen ja kristinoppiin.

Toki luonnollista, että oman kulttuurin (tai alakulttuurin) uskomukset tuntuvat "oikeimmilta" kuin muut koska muiden ajattelutapa on erilainen. Samoin on selvää että uskonto on poliittista ja komentelevaa hyvin usein ja hyvin vahvasti. Uskontohan päsmäröi etiikan kanssa aina ja kaikkialla. Uskoni ei-teokraattiseen uskontoon on jopa laittoman heikko. Joten sosiologis-poliittinen teoria (malli yhteiskunnasta malli yhteiskunnalle) on hyvin viehättävä tällä tavalla. Kuitenkin haluaisin elää maailmassa jossa uskonto määräytyy vakaumuksen ja psykologian kautta. Että uskonto on vain jotain joka usein liitetään politiikkaan. Ilman että se olisi jotenkin syväkudottu politiikkaan niin että politiikka, etenkin arvopolitiikka, olisi mahdotonta ilman uskontoa. Ja siksi lähestyn asiaa pikemminkin niin että uskonto liittyy politiikkaan enemmänkin kuin on politiikka synonymisaatiolla. Mutta siitä huolimatta minua ainakin kiinnostaa synonymisaatio. Miten "uskonto" on eri sana kuin "politiikka"?
1: Minusta uskonto on "skeemojen sekoittumiseen ja pieniin intentiorikkoihin perustuva ihmisen mielessä oleva representaatio, jossa antropomorfistisesti nähdään intentionaalisuutta tai vaikka eettistä retributionismia luonnonilmiöihin joissa sitä ei välttämättä ole."

Merkittävintä onkin tiedostaa se, että sekulaarit maat tuppaavat olemaan siitä mukavia että niissä on keskimääräistä alemmat väkivaltarikollisuusmäärät ja vastaavat. Maallistuneissa maissa ollaan ateistisia. Ja ateisteille parhaat maatkaan eivät suinkaan ole siinä paljonpuhutussa Pohjois-Koreassa, vaan Tsekin ja Tanskan tyylisissä maissa. Jotka ovat sekulaareja ja mukavia. Kun uskonnosta diggaavat Geertziläiset kristityt ja ID -kreationistit kauhistelevat sitä miltä sekulaari maa voi näyttää, se mitä näytetään ei olekaan kovin pelottavaa. Sosiologisesti jo tämä trendi viittaa sihen että ateismin pelkoon ei ole syytä. On kenties relevantimpaa pelätä sitä että miten militantit ja väkivaltaiset uskonnot voivat hyökätä ja vahingoittaa rauhanomaisia maallistuneita maita kuin sitä että ateistit arvotyhjiössään voivat tehdä mitä tahansa ja ryhtyä vaikkapa kirjoittamaan jatko-osia "Luonnollisen valitsijan manifestiin"..

Ateismin lisääntyminen ei liity moraalinkatoamiseen, eikä esimerkiksi niillä Etelä-Suomen runsasateistisilla hipsterialueilla ole vienyt ilmapiiriä kohti kommunistisen ateismin väkivaltaisuuksia. Ja tämä on "ihan riittävää empiiristä näyttöä" siitä että Jumaluskontoperustainen teistinen yhteiskuntarakenne ei ole yhtäläisyysmerkit toimivan ja eettisen yhteiskunnan kanssa.

Toki asiasta keskustelua sotkee lisää sekin, että pro-teistiset sosiologit määrittelevät uskontoa hyvin erikoisella tavalla erilailla kuin mitä se normaalisti arkijärjen mukaan tehdään. Ei Jumalan kautta, vaan rituaalejen, yhteisöllisyyden ja vastaavien kautta. Ja tämä hyvin erilainen määritelmä viedään käsittelemään ateismi-teismi -jakolinjaa hyvin domeenispesifeissä tilanteissa. Jos ihminen vaikka lähestyy uskonnon sosiologiaa Weberiläisittäin, niin silloin moraalijärjestelmät ovat ikään kuin väistämättä uskontoja. Joten tottakai uskontojen ulkopuolella ei ole etiikkaa. By definition. Hedelmällisempää voisikin olla tarkastella ateismin kannalta. Ateismi on ei-teismiä, joka sitten ei olekaan Weberiläisessä hengessä by definition uskonnon ulkopuolella. Ateismi etääntyy Jumaluskosta ja tässä teistisistä virsilaulusta. Jne. Siinä voi olla muunlaisia tapoja jne. Teismi-kysymys ja uskonto ovat siitä hauskoja että sosiologinen määritelmä viehättää koska halutaan sanoa että "ateismi on uskontoa", mutta siinä vaiheessa kun pitää todistaa ateismin arvotyhjiöluonnetta selitetään että jotenkin se teismi onkin sitten yksi ja sama. Tämä siirtymä on yhtä ekvivokaation sävyttämä kuin se näyttää olevan automaattinen.

Otetaan tästä esimerkiksi buddhalaisuus ; Buddhalaisuus ei toki ole de facto aina ateistista tai agnostistista. (Siinä on ties mitä teistisiä versioita ja etenkin paikallistapoja) mutta usein buddhalaisuutta nostetaan esiin kun halutaan korostaa että "uskonto ei ole tuota teidänlaista koska muuten buddhalaisuus ei olisi uskontoa". Fair enough. So to be it. Tästä seuraa se, että ateisti ei joudu eroamaan rituaaleista ja muista vastaavista. Niitä voidaan muotoilla uusiksi. Ja sosiologinen koheesio rakentuu hilirimpsis. Ilman että ollaan teistejä sanan täydessä mielessä. (Muotoihin jotka eivät minusta ja varmaan aika monista muistakaan ole lainkaan uskontoa koska kognitiivisen uskontotieteen kautta uskonto määrittyy toisella tavalla. Koska siellä ei vaadita uskoa näkymättömään taikamieheen. Tai välttämättä edes karmaan.)

Onkin kenties syytä tiedostaa että "uskonto" josta sosiologit puhuvat tässä yhteydessä ovat hyvinkin erilaisia kuin mihin se liitetään tavallisten ihmisten mielikuvissa. (Samaan tapaan kuin normaali-ihmisillä on antropomorfistisia näkemyksiä uskonnoissaan mutta "filosofien Jumala" on hyvin erilainen. Se itse asiassa tuntuisi monista uskovaisista joltain johon ID -liikkeen perustaja Johnson esitti selittäessään "deismin kylmästä alkusyystä" johon vaihtaminen oli hänestä sama kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan." (Koska ID ei ota kantaa Jumalan luonteeseen jne.)

Ja tätä kautta rinnastukset kommunismiinkin näyttävät hyvin hyvin oudoilta. Mutta tälläistä sitä saa kun koko argumenttimaailma on sitä että etsitään sitä mistä jokin on alkanut. Jolloin valtaosa argumenteista näyttää "kristillisyys synnytti sitä ja tätä". Ja asenne näissä on sama kuin selittäisi että kiirastulioppia ei ole Raamatussa, se on Platonin kehitelmä, joten kiirastuli ei ole kristillsyyteen liitettävä asia lainkaan, vaan on ikuisesti Platonin kannattajien perimmäistä omaisuutta jossa muut ovat velallisia ja lainaajia.