tiistai 26. huhtikuuta 2011

Anatman

"Oljenkortta veistämässä" esitti uskonnollisen ja tieteellisen kuvan jaettuna hallinnan ja vapauden teemoihin. Mielenkiintoista on huomata, miten uskonnollisen meditaation katsotaan edustaa vapautta. Käsittääkseni tämä on lähinnä teologisesti korrekti taso, joka ei oikeasti toteudu. Sen sijaan meditaatio on hallintaa.

Helpotan asiaa lähestymällä sitä idän harhaoppien kautta. Zen -buddhalaisuudessa meditaatiolle on myöskin annettu vapautumisen rooli. Kyseessä on kuitenkin vapautuminen itsestä. Anitja -termin takaa löytyy ajatus, jossa mitä enemmän maailmaan takertuu, sitä enemmän maailma muuttuu. Näin vapaus ja vaikutusvalta ovat ikään kuin käänteisessä suhteessa toisiinsa. Todellisuus itsessään voi olla pysyvä tai muuttumaton.

Zen -meditaatiossa mukaan oli harjoite, jossa oli mukana kepakko, kyosaku/keisaku. Jos meditatiivisessa mietiskelyssä nukahti, valvoja löi tällä kepillä olalle. Tämä oli virallisesti "virkistävää hartiahierontaa", joka siis virkistää mielen niin että valvominen helpottuu. Siksi tikulla onkin englanninkielisten meditoijien piirissä nimi "encouragement stick". On selvää että kyseessä oli Orwellin kirjoista tuttu uuskieli, teko oli kuitenkin fyysinen rangaistus. Tapa aikaansai toki kritiikkiä, koska Zenin ideana on se, että jos on nälkä, syö ja jos väsyttää niin nukkuu. Valvova meditoija on yhtä buddha kuin nukkuvakin.

Meditoinnin voi helposti sujauttaa vaikkapa Michel Foucaultin vallan genealogiaan. Siinä esimerkiksi vankeusrangaistus on vallankäyttöä rikollisen ruumiiseen. Foucault esitti esimerkiksi, miten vankiloisa oli ratkaisuja joissa sellien asukkaat olivat kokoaikaisen potentiaalisen valvonnan alla. Valta ilmenee siten, että vanki on jatkuvasti tietoinen siitä että häntä voidaan vahtia. Hänen toimintaansa on kahlehdittu, eli häneen kohdistetaan valtapyrintöä. Näin hän vahtii itse tekojaan, eikä vartijan tarvitse edes vahtia kun vanki itse tekee valvonnan hänen puolestaan. Vangin vartionti vaikuttaa myös vangin ajatteluun ja mieleen ja mieli rakentaa "ruumiin vankilan".

Toki tässä tulee heti mieleen se, että vanki on ansainnut sen, että häneen kohdistetaan valtaa. Oikeutettukin valta on kuitenkin valtaa. Ja vanki on lähinnä esimerkki, jonka kautta tietyt vallankäytön piirteet voidaan tunnistaa. Ja josta ne voidaan siirtää toiseen kontekstiin. Sellaiseen, jossa vallankäyttö on "eettisesti kyseenalaisempaa" (ainakin jos "eettiseksi" katsotaan "yleinen mielipide"...)

Kuitenkin tästä voidaan lähteä laajentamaan meditaation puoleen. Meditaatiossa pyritään vaikuttamaan mieleen ja ruumiiseen. Itse asiassa meditaatiossa asetettu mielentila on hyvinkin tietynlainen (jopa niin spesifi että se on vaikeasti tavoitettavissa), ja ruumistakin hallitaan esimerkiksi istuma -asennoilla, käsien asettelulla, esineiden hypistelyllä tai jollain muulla ulkoisella rituaalilla. Sisäinen valvonta ohjaa ruumista ja rakentaa ruumiin vankilan joka vaikkapa toistelee jotain tiettyä mediumia, ja toisaalta ruumis rakentaa mielen vankilan.

Sama meditaatiossa. Siinä on aina jonkinlainen harjoiterituaali ja keinovalikoima, jolla sitä tavoitellaan. Meditaationopettajan ei tarvitse olla läsnä, kunhan meditoijan mielessä on käsitteistö jonka valossa meditoija harjoittaa meditaatiotaan. Meditoija on tällöin tietoinen valvonnasta eikä vartijaa tarvita. On hyvä huomata, että joskus vankilassaoloon ei tarvita kaltereita. Riittää että on vartija. Ja vartijan saamiseksi ei tarvita (kokoaikaista) erillistä tyyppiä vahtimaan, kun vanki voi tehdä vartioinnin itse.

Meditaatio ei tarjoa vapautta, joka voisi toimia elämässä jossa tehdään jotain. Sen tarjoama vapaus on ennen kaikkea "vapautta jostakin". Tässä mielessä se on kuin tietokone, jossa maksimivalta on olla käyttämättä mitään tietokoneohjelmaa. Kun tietokone on lepotilassa, se on vapaampi kuin silloin kun sillä surffaillaan netissä ja lataillaan kone pullolleen internetpornoa. Kiinni ollessaan se on erityisen vapaa. Tällä logiikalla itsemurha edustaisi äärimmäistä vapautta. Siinä sitä vapautuisi maailmasta ja itsestään.

Meditaatiossa kahlittua mielentilaa kahlitussa ruumiinasennossa tai ruumiintoimintamoodissa kaupataan vapautena. Se on hieman sama, kuin jos vangeille tarjotaan keino vapautua aikaisemmin "hyvän käytöksen" kautta. Näin vankia palkitaan tottelemisesta. Normiston valta ulottuu tällöin laajemmalle osalle vangin elämää.

Voidaan kuitenkin helposti nähdä että kenties huippuunviritetty tietokone edustaisikin vapautta. Kone, jolla voi pelata ties mitä pelejä ja surffailla olisi täynnä valintoja. Tällöin se olisi vähemmän kontrollissa. Tällöin kyseessä on "vapautta johonkin".

Näin on esimerkiksi esimerkiksi Sartren vapauden määritelmässä mukana on olennaisessa osassa valinta ja valta. Ilman niitä ei ole vapautta. Näin buddhalaisuus näyttäytyy vapauden minimoimisena. Uskallankin sanoa suoraan, että ihmisellä on valtaa kahdessa tasossa. Käytän tästä paremman puutteessa Nietzsheläisiä käsitteitä mutta esitän ne heittomerkeissä jotta yhteyttä ei ota liian tosissaan:
1: "Orjamoraalia", jossa individualismin sijasta valtaa käyttää kollektiivi. Malliesimerkkinä tästä voi olla rippi, jossa on nähtävissä uskonnollinen vallankäyttö. Se alkaa tiedonkeruuvaiheella, sitten on komennustaso jossa normit kahlitaan ulkopuolelta ja tällä rakennetaan syyllisyys. Sitten hallitaan ruumista, ajatuksia ja mieltä katumusharjoitteilla. Sitten annetaan lupa hyvään mieleen kun vallankäyttöä on toteltu.
2: "Herramoraalia" jossa valta on individualistisesti yksilöllä. Tällöin hän itse päättää mitä tekee. Silloin hänen ruumistaan kontrolloi hänen mielensä ja mieltä hänen ruumiinsa. Mutta ulkopuolinen ideologia ei leiki ja manipuloi näitä esimerkiksi vetoomuksin, kehoituksin, pyynnöin, käskyin tai rangaistuksin.

Ja joku käyttää valtaa aina. "Kontrolli" onkin tavallaan vain sitä valtaa, jota ei haluta antaa. "Vapaus" taas on sitä, että tekee kuten vallankäyttäjästä hyvältä tuntuu. (Kumpikaan luokka tuskin ilmenee koskaan aivan puhtaana, mukana on aina jonkin verran molempia. Toisaalla enemmän kuin toisaalla.) Siksi en tee sitä - joka monilla oli varmasti arvauksena - että väittäisin että uskonto ei tarjoa meditaatiossa vapautta. En väitä tälläistä, koska kykenen ymmärtämään sen miten itsemurha on vapauttava aktio. Sanon sen sijaan, että meditaatio tarjoaa "vapautta jostakin." ja sen päälle esitän että mikään meditaatiomenettely jonka minä tiedän (missään kulttuurissa) ei voi tarjota mitään jossa ei olisi mukana valtaisaa määrää ulkoista institutionalisoitua kontrollia, jossa hallitaan sekä ajatuksia että ruumista.

Otsikko on Zen -buddhalaiseen liittyvä käsite, jossa korostetaan vapautta itsestä ja minuudesta ja omasta identiteetistä. Se käännetään usein käsitteeksi "ei sielua". Joka kuvaa sitä toiselta kulmalta oikein hyvin..

Eipä muuta.

"Usko-keskutelu ei ollut muuta, kuin ovat kansat Platonin ja Aristoteleen mietteistä asti oikeaksi kokeneet : Jumala on henki, hyvä ja täydellinen alkumuoto, josta kaikki muu saa muotonsa. Hän liikuttaa kaikkea, häntä ei liikuta mikään. Tuhansia vuosia, palstan viisaiden mielestä menneet viisaat uskoivat satuihin."
(Nimim. "HM", Metro 26.4. 2011)


Ylläoleva argumentaatio on mielenkiintoinen. Siinä vihjataan että ateistinen argumentaatio on ad hominem -pohjaista. Syynä on se, että menneet filosofit ovat uskoneet Jumalaan. Erimielisyys ja se, että pitää näkemystä vanhentuneena on siksi pilkkaamista. Tämä tuo mieleen valtapeleihin olennaisesti liittyvän lähestymistavan ; On tavallista, että valtaan tottuneet pitävät erimielisyyttä ja haastamista epäkunnioittavana. Heillä on valta, josta he eivät halua luopua. Erimielisyys itsessään on provokaatiota ja pilkkaa.

Näkökulmaan sopii hyvin se, että argumentti on itse asiassa name dropiin perustuva auktoriteettiin vetoaminen. Auktoriteettina ovat kuuluisat filosofit ja massat. Suosio, historiallinen perinteen jatkuminen sekä nimekkäät kannattajat riittävät itsessään antamaan painoarvoa. Nämä ovat kuitenkin perustelujen sijasta nojautuvat ideologiseen valtaan ; Tässä huomion kiinnittää se, miten muutoinkin ihmisillä aika usein sekoittuu keskenään lähteistäminen ja auktoriteetin rakentaminen. Osittain varmasti siksi, että näitä on joskus vaikeaa erottaa toisistaan. Lähde auttaa argumenttien sisällön muodostamisessa (olipa kyseessä tutkielma tai tieteellinen koe). Lähteistämisessä tiedon äärelle päästään helposti. Auktoriteettiin vedotessa olennaista on lähteen olemassaolo, ei sen pätevyys ja tarkistettavuus tai argumenttien hienosäätö ja yksityiskohdat. (Joista voidaan debatoida. Argumentin esitys ei ole sama kuin absoluutti, vaan sen perustelut ovat jotain, jonka aukot voidaan tuoda esiin jos sellaisia löydetään.)

Itse asiassa ihmiset jopa tuntevat auktoriteettien erehtyväisyyden. Tämä ei kuitenkaan juuri koskaan tule esiin teologiassa (uskovaisten puolelta), vaan silloin kun "vastustetaan skientistejä" (uskovaisten harjoittamana). Silloin voidaan muistuttaa, miten ennen luultiin flogistoniin, maakeskiseen maailmankuvaan, universumin kattavaan eetteriin, siihen että maailma koostuu neljästä peruselementistä. Pauli Ojalalla on asiasta esimerkiksi sivu, joka muistuttaa esimerkiksi siitä, miten (mm) "Aristoteleelle maa oli maailman keskipiste ja tähdet henkiolentoja jotka oli laskettu useisiin samankeskisiin maata ympäröiviin sfääreihin" ja miten hän vastasi kysymykseen "Minne linnut katoavat talveksi?" vastaamalla että "Kesälinnut muuttuvat talvilinnuiksi kestääkseen paremmin kylmyyttä" ja miten "Platonin mukaan naisille ei ollut mitään paikkaa ihanteellisessa yhteiskuntajärjestelmässä" ja miten saman herran "mielestä köyhälistön lasten piti antaa kuolla. Lapsuus oli sairaus joka parani pikkuhiljaa kepin avulla."

Toisin sanoen tunnustamme vuosituhantisten viisaiden erehtyneen niin tosiasioissa kuin arvoissaankin. Eikä tämän virheen huomauttaminen ole pelkkää egoilua, jossa vain pilkataan vuosituhantisten viisaita ja kuvitellaan että itse ollaan parempia. Ei se, että näihin virheisiin viittaa ole ad hominem -argumenttivirhe. Kuten ei sekään että keksii mikä näissä viisaiden argumenteissa on vikana. Joku nämä ajatukset on huomannut ja osoittanut virheiksi. Kysymys ei kuitenkaan ole auktoriteettia vastaan hyökkäävästä pilkasta, vaan kuuluisan ajattelijan ajatusrakenteista löytyneen virheen esilletuominen. Kyse on argumentaatiosta ei pilkasta.

Teologian kohdalla asia on tietysti niin, että ne ovat todellisuuspakoisia tai ainakin konkretiasta totaalisesti irrotettuja ; Niitä ei koetella kokemusperäisesti. Niissä olevia virheitä voi olla, mutta niitä ei voi näyttää, koska koko rakennelma on siirretty syrjään ; Ei ole mitään havaintoa tai tosiasiaa joka voisi osoittaa näissä rakennelmissa mahdollisesti olevat erehdykset.

Siksi onkin jännittävää, että jos tyypit esittää jotain jota voidaan testata ja varmentaa, tähän luotetaan vähemmän kuin siihen että esitetään jotain jota ei voida testata ja varmenta. Toki varmentamalla löytyy virheitä. Mutta pitäisi samalla tajuta että ilman testaamista ja varmentamista virheitä jotka tehdään ei havaita virheiksi. Tämä epätasapaino virheenhuomaamisen ja virheiden määrän välillä johtaa tietysti siihen että "skientisteit" kohtaavat virheet, kun taas olettelija-määrittelijät eivät joudu kohtaamaan erehtyväisyyttään.

Tämä yhdistettynä valta -asemaan joka uskonnolla yhteiskunnassamme vielä yllättävissä määrin on. Se on jotain jota voisi katsoa huolestuneena.

"Opetelkaa, hyvät ihmiset, nyt jo vihdoin ajoissa erottamaan nämä vihan ja pelkän vihaisuuden merkitykset toisistaan! Erimielisyys asioista ei ole sitä vihaa, mutta saattaa toisinaan saada jotkut toiset kyllä vihaisiksi! Silloin ihminen yleensä vihastuu, kun, tai jos tälle ihmiselle tärkeät asiat eivät mene mielensä mukaisesti. "
(Nimim. "En vihaa, vaikka olisinkin jostain vihainen", Metro 26.4.2011)

God makes nonsense.

Olen kirjoittanut historiassa, aika paljonkin, alkusyyperustelusta. Nyt en keskitykään enää niinkään siihen siihen itseensä, vaan sen virheelliseen taustalogiikkaan jota käytetään muuallakin. Siksi esitän lähinnä lyhyen tiivistelmän jotta pääsen näyttämään saman argumentaatiovirheen hieman eri kontekstissa.

Perinteinen alkusyyargumentti (causa sui) on rakentunut siihen että kaikelle haetaan syytä, ja jossain vaiheessa tulee pakosti seinä vastaan. Äärettömän syy-yhteysketjun rakentaminen ei tunnu järkevältä, joten on oletettavaa että johonkin laitetaan stoppi. Tätä alkusyytä on kutsuttu Jumalaksi ja näin alkusyyn perustelu muuttuu Jumalatodistukseksi. Teknisesti kyseessä on ovela argumentaatiovirhe, jonka muoto otetaan siitä, että jos määrittelen kannabiksen jumalaksi, niin jokainen ganjahippi pakottaa minusta teistin koska heidän jazztupakkansa todistaa että määritelmänmukaiseen jumalaan on järkevää uskoa. Tämänmallista, ekvivokaatioon perustuvaa, virheargumenttia ei voi sen heikkouksien vuoksi oikeasti ottaa vakavasti.

Tästä voidaan jatkaa eteenpäin, aiheeseen jota voisi yrittää ottaa vakavasti. Onhan pinnallisesti katsoen kyseessä eri argumenttikin.Samanlainen argumentaatiotapa esiintyy myös jumalatodistuksessa, joka perustuu logiikan rajoihin. Hyvin usein tässä käytetään perusteluna sitä, että Gödelin epätäydellisyysperiaate todistaa, että aksiomaattinen systeemi ei ole koskaan täydellinen. Mark Chu Carroll onkin esitellyt ja kritisoinut tätä jumalatodistusta, jonka perusargumentti on se, että Ytimessä on, että "A "theory of everything" - whether in math, or physics, or philosophy - will never be found. Because it is mathematically impossible." ja tästä johdetaan seuraava päätelmä "Now please consider what happens when we draw the biggest circle possibly can - around the whole universe. (If there are multiple universes, we're drawing a circle around all of them too):
→ There has to be something outside that circle. Something which we have to assume but cannot prove."
Näin osoitetaan että on olemassa eifysikaalinen todellisuus joka tarkoittaa sitä että Jumala on enemmän kuin perusteltu. Tällä Jumalalla on mielenkiintoinen ominaisuus "Whatever is outside the biggest circle is boundless. So by definition it is not possible to draw a circle around it", jolloin Jumala ei romahda aksioomien ongelmaan. Lausunto on tarkasti ottaen että Jumala on jotain jota "the scientific method cannot prove, it can only infer."

Chu-Carroll huomauttaa, että Gödelin epätäydellisyysperiaate ei itse asiassa päätä tilannetta tähän. Jumalankin ympärille voitaisiin piirtää vielä isompi ympyrä. Argumentoija on yrittänyt peittää tämän esittämällä että Jumala olisi rajaton ympyrä, jolloin sen ulkopuolella ei ole mitään. Tämä tosin olisi ristiriidassa Gödelin epätäydellisyysperiaatteen kanssa ; Se kun osoittaa että tämänlaista täydellistämistä ei voida tehdä. Ei ole tilaa jossa ympyrän ulkopuolelle ei voitaisi piirtää yhtä lisää. Ratkaisua ei tule. Loppujen lopuksi "rajaton ympyrä" onkin vain sitä että sanoo että Jumala voidaan olettaa äärettömäksi määräksi aksioomia, joilla aksiomatisoidaan toisia aksioomia jotka aksiomatisoivat..... Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että ei voida sanoa että ongelma olisi jotenkin mainittava "skientisti-mekanisteille" tai että Jumala toisi jotain ratkaisua siihen. Sillä teologit ratkaisevat ongelman ottamalla yhden äärettömän kompleksisen (äärettömän monta aksioomaa, perusoletusta) sisältävän oletuskokonaisuuden. Kun taas vaihtoehtona on tunnustaa tietämättömyys tai ottaa ääretön määrä hyvin pieniä (yhden aksiooman kokoisia) oletuksia.
1: Pienenä huomiona voisi sanoa että tämänlaisen "ikuisen regression" välttämiseksi causa sui -argumentissa on päätetty että on ensimmäinen syy. Toisin sanoen, jos sinua vakuutti se, että sen sijaan että olisi ikuinen syynsyy, olisi ensimmäinen syy jolla ei olisi syytä (joka määriteltiin Jumalaksi) sinun pitäisi dissata tämänlaista "ikuisen aksioomaregression Jumalaa". Kuitenkin uskovaisilla ei liene mitään ongelmia digata näitä molempaa keskenään ristiriitaista lähtökohtaa samanaikaisesti. He voinevat tehdä näin koska Jumala on outo. Niin outo ja mysteerinen, että jos jonkun muun maailmankuvan kannattaja jossain muualla tekisi samanlaista, hänet tuomittaisiin automaattisesti ja suoralta kädeltä irrationalistiksi...

Chu-Carrol esittää myös, että meillä voi olla täydellinen ja kaikenkattava teoria. Voimme tietää, meiltä puuttuu varmistus. "Gödel's incompleteness theorem doesn't say anything about explanations. It only talks about proofs, in the formal mathematical sense of proof. The whole concept of explanation is completely outside the bounds of Gödel." Se on siksi hieman sama, kuin universumi, jossa voi olla olemassa asioita ilman että sitä on perusteltu. Perustelu ei tee asioita olemassaolevaksi. Sen sijaan perustelu tekee olemassaolevan järkeväksi uskoa.. Maailmassa ei siksi tarvita ääretöntä määrää luonnonvoimia. (Tai sitten luonto ei ole ristiriidaton jolloin sen ei tarvitse välittää Gödelin koherentisoinnista..)

Logiikan rajoittuneisuuteen perustuva argumentti voi toki tuntua intuitiivisesti uskottavalta, jos ei huomaa sitä, että tosiasiassa Gödelin epätäydellisyysperiaate on mukana kuvioissa vain koska se on "epäepistemologiaa". Se on mukana jotta voitaisiin näyttää että tiedolla on raja ja jotta voidaan sanoa sana "mysteeri". Sen kautta tiedämme että emme tiedä. Uskovat vääntävät tästä paradoksin jossa emme tiedä tarkoittaakin sitä että tiedetään. Kikka on itse asiassa aukkojen Jumala -argumentti, jossa teisti määrittelee "mysteerin" Jumalaksi. Pintapuolisesti "jumala voi olla mysteeri", mutta tästä väännetäänkin argumentti suuntaan "Mysteeri on Jumala". Se on hieman sama, kuin jos siitä että "(kaikki) kissat ovat eläimiä" päättelisi että "(kaikki)eläimet ovat kissoja".

Kyseessä on siis täsmälleen sama ekvivokaatiopohjainen virhe kuin mikä alkusyyargumentissa esitetään ja tehdään. Asia on kuitenkin vieläkin oudompi.Nimittäin ylläoleva "ihmisen tiedolla on rajat ja ne on todistettu" -argumentit ovat olennainen osa jumalatodistusmaailmaa. Esimerkiksi loogisen positivismin kumoamisen jälkeen siihen liittyvät argumentit liittyvät tavallisesti "ateismibashaukseen". Henkenä on että skientismi ei toimi ja on tuhoontuomittua. Näin ateistit jotka ovat "empirisminmakuisia" eivät voisi olla järkeviä. Hehän joutuvat olettamaan ja uskomaan. Ja tästä tehdään logiikkaloikka jossa oletusten pakollisuus johtaa siihen että minkä tahansa uskominen ja mikä tahansa olettaminen olisi ihan OK. Lopputuloksena on tyypillisesti jotain aiemmin esittämäni kaltaista.
1: Syy siihen miksi ateisteja bashataan vaatien täydellisen lopullista tietoa on kummallista. Loogisen positivismin ongelmat lienevät kaikille ilmiselvää. Itse asiassa jopa aneemisin teiniangstateisti joka on "ateisti koska bussimainos" näyttää olevan enemmänkin falsifiointifiksoitunut, eli vaatii kumoamisperusteita. Tämän argumentaatiotavan ydin taas on siinä, että lopullinen absoluuttinen tieto on jätetty syrjään ja on siirrytty sen vuoksi epätäydelliseen todistamismenetelmään jossa ei todisteta vaan pikemminkin koetellaan. Näyttääkin siltä että uskovaiset tekevät innolla ns. "mahdottomia vaatimuksia" (lopullista tieteellä näytettyä totuutta ilman oletuksia) jotka tietojemme valossa näyttävät olevan sellaisia että niistä ei selviä kukaan ihminen missään - eivät edes teistit itse. - Ehkä luonnontiedeluottamus jota kutsutaan skientismiksi sekoitetaan yhä loogisen positivismin skientismiin, nimi on sama mutta sisältö olennaisen eri?
___1.1: Vaatimus lopullisesta tiedosta näyttääkin olevan jotain joka ei tule ateististen raamien sisältä, vaan joka on ulkoa asetettu valtapelivaatimus. Jotain josta Tapio Puolimatka sanoisi "naturalistien sisäistä peliä" jos ateistit kohdistaisivat sitä uskovaisiin. Mutta ei, kun suunta on tämä. Yleensä sitä, että argumentteja vastaan hyökätään esittämällä muoto jota he eivät esitä on olkiukko.
_____1.1.1: Siksi voidaan aivan vakavasti kysellä onko loputtoman tiedon vaatimus pohjimmiltaan väite, että ateistien logiikka perustuisi lopulliseen absoluuttiin totuuteen. Absoluutti lopullinen kuitenkin näyttää olevan lähinnä teologian ystävien "oma juttu". Tosin he eivät tässä pelaa reilusti, eli toteuta omaa kaikkitietävyysfantasiaansa osoittamalla oman näkemyksensä pätevyyden, vaan moittivat erimielisiä siitä että nämä eivät täytä heidän mahdottomia vaatimuksiaan. Kenties näin he pääsevät unohtamaan hyvillä mielin ja erinomaisuuttaan kehuen sen, miten heidän oma näkemyksensäkään ei selviäisi heidän omasta kritiikistään.Tietämättömyys/mysteeriargumentaation lisäksi kuitenkin valtaosa jumalatodistuksista ovat nimen omaan skientistissävyisiä. Esimerkiksi Torrance selittää miten Jumalallisuus johtaa siihen että uskotaan luonnonlakejen logiikkaan. Jumala on järkevä, joten hän on luonut universumista ja todellisuudesta järkevän. Siksi todellisuuden voi ymmärtää. Plantinga korostaa taetta, joka tarkoittaa sitä että ihmisten tietäminen on hyvinkin erehtymätöntä (logiikka ja havainnot eivät petä ihmistä), ja että ne ovat tätä yleisesti ja kaikilla osa -alueilla, jolloin ihmisymmärryksessä ei ole harha -alueita. Tällöin ihminen saa äärimmäisen varmaa ja lopullista tietoa ja hän voi luottaa tieteelliseen metodiin ja päättelyyn. Ateisti ei siksi voi olla järkevä, koska häneltä puuttuu lopullinen luottamus, kaikki on tuurin ja oletuksenvaraista.

Näiden argumenttien kohdalla ihmisen kyvyttömyys, jonka rajat ja pakollisuuden Gödelin epätäydellisyysperiaate näyttää, ei muutu "todisteeksi siitä että ihminen on ohjaamattoman evoluution tulos", vaikka ymmärryksen rajoituksien oikeuttama "tieteeseen luottaminen" tulee varmuuden kautta. Tietämisen selvät ja lopulliset rajat estävät. On pakko tehdä oletuksia. Näin ei kuitenkaan päätellä ihmisen takeettomuutta, vaan oletetaan että tae säilyy. Eli jostain syystä se vain on niin, että jos tieto on rajallista ja tämä näytetään, se ei osoita että ihmisellä ei ole taetta ja muutu ateismintodisteeksi. Jostain syystä se vain on niin, että ateisteilta vaaditaan täydellistä empirian onnistumista. ; Jostain syystä sitä, mikä Gödelin päättelystä voidaan vetää, ei vedetä vaan siitä vedetään jotain jonka se osoittaa mahdottomaksi.

Sillä pohjimmiltaan ja neutraaleimmillaan Gödelin epätäydellisyysperiaate on menetelmän rajan osoitus. Se osoittaa että logiikka ja tiede eivät ole kaikkivoipia. Tätä kautta se näyttää että menetelmällä on rajat. Tästä voi vetää esimerkiksi sellaisen päätelmän että ihmisymmärrys on vaillinaista

Kuitenkin Jumalan ystävät jostain ihmeen syystä ovat mieluummin sillä linjalla että ihmisen rajoitteet, mielikuvituksen ja älyn kykyjen puute, todistavat että Jumala on olemassa. Ja samalla he haluavat uskoa ihmisen erehtymättömyyteen. Logiikka on se, että ihmisen ymmärrys riittää kaikkitietoon, kunhan tiedon delegoi Jumalalle - ottamatta huomioon että delegointipäätös tehdään inhimillisen arvion pohjalta joka päättää Jumalan erehtymättömäksi. Silti sama uskova voi toisaalla uskoa että juuri ihmisen ja tieteen kyvykkyys ja erehtymättömyys ovat todisteet Jumalasta ja Jumalan logiikka voidaan ymmärtää koska ihminenkin on samalla tavalla järkevä.
Kirjoittaja hämmästelee sitä, miten kaikenkattavasti jumalatodistuksissa ollaan ristiriitaisia, mutta silti käytetään mukavan soljuvasti samantapaisia selkeitä argumentaatiovirheitä kaikkialla. Tai sitten lähdetään rohkeasti ratkaisemaan sitä kumpi on perustellumpaa, Jumalan olemassaolo vai olemattomuus, ja sitten saadaan jotain joka ei ratkaise asiaa puoleen eikä toiseen ja tästä päätellään että Jumalaan uskominen on mahdollista ja siksi järkevää ja perusteltua ja muistutetaan tästä ateisteja ikään kuin tämä olisi heille jokin ongelma. (Sen sijaan että oltaisiin perustelujen mukaisia, järkeviä, ja ruvettaisiin agnostikoiksi.) No, tämä helpottaa asioiden käsittelyä. Argumentteihin ei tarvitse keksiä erikseen ratkaisuja, kun ne ovat kaikkiin samat.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

I am just answering...

"You're wondering how can I pretend to be an honest seeker of truth while deep down inside I’m a douche bag who is too lazy to argue my point? Well, here's how you do it. You too can disguise the fact you're a douche bag by phrasing your douche bag comments in the form of a question."
(
"Don't Step on the Poop", "How to Use Questions to Hide the Fact That You're a Douche Bag")

Yksi hyvin yleinen denialistien käyttämä strategia on herättää epäilystä kyselemällä kysymyksiä. Taustalla on Gish -gallop -strategia, jossa juttuja heitetään ja erimieliset joutuvat vastaamaan niihin. Jos vastausta ei tule, vihjataan että tässä utelussa olisi vakavasti otettava vihje siihen että kysymyksillä kyseenalaistettu aihe olisi todella huono. Jos vastaus tulee, niin sitten siirrytään seuraavaan kysymykseen. Vastaus on tässä tilanteessa irrelevantti.

Yleensä tätä esitetään "esitän vain kysymyksiä" -strategialla. Silloin korostuu miten kysymykset olisivat vain jotain, jolla jokainen voisi sitten johtaa omia johtopäätöksiä. Tämä on strategiana tietysti ovela, koska silloin esitetään että utelu ei ollutkaan mitään kritiikkiä ollenkaan, vaan asioiden selvittelyä. Salaliittoteorioissa taktiikka on vakiokäytössä: "He's not introducing a conspiracy theory, that's for sure. He is simply asking a question; throwing it out there, this strange confluence of events. And they are fortuitious events for the "wackos," if you see what he means."

Vaikka kyselijä ei suoraan sano mitä hän kannattaa, se voidaan selvittää. Strategian implisiittinen taso on kuitenkin selvä. Valtaosa kommunikaatiosta on joka tapauksessa eisanallista ja lauseet yhdessä rakentavat kontekstin.

Denialisti ei nimittäin koskaan esittele kyseenalaistavia kysymyksiä kuin toiselle puolelle. Esimerkiksi rokotteiden toiminnan kiistävät kyselivät retorisia kysymyksiä joissa kyseltiin, tai oikestaan vaadittiin, todisteita rokotteiden tehoista ja vihjailtiin niissä olevista riskeistä, joiden suuruusluokat oli tietysti kaivettava. Näin hän pääsee helposti kylvämään epäilyä ilman kovinkaan merkittävää panosta itse keskusteluun. Ja vastapuoli joutuu työläästi hakemaan ne faktat, joiden löydyttyä siirrytään vain pakovaiheeseen, jossa vastauksen arvo irrelevantisoidaan ja siirrytään seuraavaan kyseenalaistavaan kysymykseen.

Perusasetelmana on se, että utelun alussa "rokottajat ovat pahoja ja kyvyttömiä vanhempia" implisiittisesti kritisoivaan vihjailevaan kyselyyn vastaaminen johtaa siihen että "kyselijästä jokainen saa kannattaa mitä haluaa ja että kysymys on mielipiteenvapaudesta". Tämänlainen inbalanssi diskurssissa paljastaa, että kysymykset ovat retorisia kysymyksiä joihin ei haluta vastauksia, koska vain tietynlainen vastaus toimii. ~ Kysymys on täsmälleen samasta, kuin USA:n konservatiivien syntymätodistussalaliitossa kävi tuoreesti. Ensin he selittävät kovalla mediajulkisuudella kysymyksiä siitä onko Obamalla syntymätodistusta. Tällä he haluavat kieltää presidentin oikeuden olla presidenttinä koska maan johtajalla täytyy olla syntymätodistus USA:ssa. Kun Obamalla oli esittää se julkisuudessa, keskustelu siirtyi siihen miten Obaman vastaus on turhaa sepustelua joka vie keskustelun syrjään pääaiheesta, eli USA:n taloudesta. Tämänlaista haaste-vastauspeli on rakennettu siten että "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -strategia toteutuu.

"Vain kysymys" on vastauksena vähättelevä. Sen pitäisi kiinnittää huomio siihen että uteleva ihminen tunnustaa kyselevänsä asian kannalta irrelevantteja kysymyksiä ja että hän ei itse asiassa oikein edes kunnioita saamiaan vastauksia eli sitä vaivaa jonka joku näkee etsiessään vastausta siihen hänelle vaikka esittääkin puolueetonta. Ja vaikka tilanne näyttää siltä että kyselijä onkin oikeasti vaan boostannut omaa näkemystään vihjailevilla syytöksillä joihin vastaaminen on näyttänyt syytökset faktuaaliselta tasoltaan perättömiksi ja joka tämän asian paljastumisen jälkeen ei anna faktan mitenkään vaikuttaa ennakkonäkemykseensä, vaan oikeuttaa hänet päin vastoin kyselemään ennakkoluulojensa värittämiä jatkokysymyksiä. Ja vaikka tilanne näyttää myös siltä että kyselyyn on saatu vastaus, joka näyttää selvästi että faktat ovat toisenlaiset kuin uteluissa on kyseenalaistettu, ja vastaus on peräti niin laadukas että siihen ei keksitä vasta -argumenttia vaan asiasta siirrytään ihan toiseen asiaan ja kysymykseen.. Silti tämä keino ei vie kasvoja, vaan päin vastoin näyttää pelastavan ne. jonka ei pitäisi olla mitään sellaista, jota järkevä ja päätöksentekoon tai ratkaisuun johtavassa keskustelussa vakavasti otettavana ihminen koskaan missään ikinä tekisi.

On selvää että jos kysytään että "eikö ole mahdollista että" vaikkapa denialistien näkemyksessä olisi jotain järkeä, ja ihmetellään mikä on väärin siinä että "vain kysellään kysymyksiä", niin vastaus on tietysti se, että kysymyksissä itsessään ei ole mitään vikaa sellaisenaan. Kysymys on siitä, että tämänlainen utelija itse asiassa ei esitä mitään kantaa. Sitä vain halutaan vihjailla jotain, ilman että olisi rohkeutta olla avoimesti jotain mieltä ja sanoa se suoraan, ja tämän pelkuruuden vuoksi valitaan itselle riskitön keino, jossa ei sanota suoraan mitä mieltä ollaan, mutta kysymyksillä kyseenalaistetaan silti aina vain toista puolta ja yritetään hakea sympatiaa toiselle puolelle. Jolloin kyse ei ole mistään tasapuolisuudesta tai selvittelystä. Jos tasapuolisuutta tavoitellaan, sen tulisi näkyä kysymyspattereissakin. Tästä poikkeama kertoo joko typeryydestä tai sitten asenteellisesta ideologialla oikeutetusta ilkeydestä. (Ja minä olen yleisesti ottaen optimisti ihmisten ongelmanratkaisukykyihin.)

Koska uteluihin vastaaminen kohtaa vihamielisyyttä - mikä olisi ihmeellistä jos ne kysymykset todellakin olisivat vain kysymyksiä ja tätä kautta niiden vastauksiin ei haluta mitään tiettyä vastausta asenteellisesti - runsain määrin. Koska näyttää siltä että tiettyä puolta ja näkemystä kyseenalaistava kysely on vapautta ja kysymyksiin tieteellä vastaaminen on kahlitsemista, olen päättänyt ottaa käyttöön vastastrategian. Koska retoriset iskulauseet toimivat niin hyvin, ajattelin vain kertoa että jos joku on "vain kyselemässä kysymyksiä", minä olen "vain vastaamassa niihin". Kysymyksiin vastausten ja tiedon saaminen on tärkeä arvo, ja vain näiden pohjalta voidaan tehdä perusteltuja ja hyviä ratkaisuja.

Siksi, sen sijaan että olisin tehnyt kuten tähänkin asti, ja esittänyt retorisia vasta kysymyksiä kuten "Oletko idiootti?", otan kohteliaan ja reilun keskustlijan roolin sanomalla täsmälleen samassa tilanteessa että "Minä olen vain esittämässä vastauksia." Se on kätevää, että "ehkä siinä ei ole perää" saakin vastauksen kautta "ehkä siinä sittenkin on perää" -sisällön.

Pääsiäismunat meni rikki.

Muna on vanha symboli, joka on aikaisemmin liittynyt hedelmällisyyteen. Yhteys munan ja lisääntymisen välillä on ollut tietysti luonteva. Sittemmin symboli on kristillistetty. Ja koska en usko mihinkään alkuperän lukkoonlyövyyteen, "provenienssin valtaan", vaan uskon enemmän siihen, että symboli on vain sopimuskysymys, en ota tätä nyt käsittelyyn. Denotationaalisen semantiikan mukaan merkkijono itsessään voi pitää sisällään informaatiota jota voidaan laskea eri lähestymistavoin. Mutta sen merkitys on pohjimmiltaan mielivaltainen sopimuskysymys. Se on hieman sama, kuin filosofinen ero sen välillä, missä asia vaikuttaa johonkin ja asian X läsnäolo vaikuttaa tavalla Y. Ja milloin kyseessä on funktio, eli X:n funktio on aikaansaada Y. Jälkimmäinen vaatii intention tavoitteiden ja resurssejen tuntemista. Siksi munakin voi merkitä muuta kuin lisääntymistä (pun intended).Kristillinenkin muna liittyy vahvasti elämään. Kuitenkin eri tavalla. Se kuvaa enemmänkin jälleensyntymää kuin syntymää. Tässä mielessä vanha symboli on muuttunut, mutta ei niin paljoa kuin voisi aluksi luulla.

Muna kuvaakin jälleensyntymää varsin sujuvasti. Koska olen eksistenssiteologiaan kallellaan (siinä mielessä missä olen ylipäätään uskonnollinen, eli en kovin paljoa) ottaisin vielä paremmaksi pääsiäisen symboliksi nimen omaan rikkimenneen munan. Jeesuksen kuolema on surullinen asia, hieman kuten kauniin pääsiäismunan rikkimeneminen. Mutta kuitenkin juuri tämän särkymisen kautta syntyy tipuja, joista tulee kanoja jotka tuottavat maailmaan lisää munia.

Rikkimennyt muna tuottaa surua mutta muistuttaa kuoriutumisesta. Näin pääsiäisen ambivalentti luonne, jossa pohjimmiltaan iloitaan pitkäperjantai ruoskimisesta ja makaaberista väkivallasta asettuu jonkinlaiseen ymmärrettävään kontekstiin.Rikki menneen munan symboliksi ottamalla saa mukavasti korostettua ajatusta siitä, miten Jeesus on eräänlainen suurenmoinen pelastuszombie ilman sitä että mieli ja persoona olisi jäänyt tuonelan maahan. - Tai näin selitän ainakin, jos jään kiinni siitä että joskus kännipäissäni tulen heittäneeksi paikallisen uskonnollisen yhteisön ovea kananmunilla. Ei sillä, että mitään olisi tapahtunut. ; En tehnyt mitään, minulla on alibi, kukaan ei nähnyt minua ettekä voi todistaa mitään. Eikä kukaan uskovainen tai mikään uskonyhteisökään tosin taida edes tunnutaa rikosta tapahtuneen. Mutta se pilaisi hyvän pahistelun.

Yhteisö (jossa hymyily ja kohteliaat tavat sekoitetaan ystävyyteen.)

Uskontoon kuulumista perustellaan - paitsi sillä että Jumala on Totta (totuusargumentti) ja että Jumala Pelastaa (Jumala hyödyttää), myös - sillä että seurakunta tarjoaa yhteenkuulumisen tunnetta (joka on yksi uskomiseen uskomisen keskeinen argumentti). Seurakuntaa kaupataan jonkinlaisena yhteisönä. "Sceptic's Playssä" tämän perusluonne tulee hyvin esiin. Kirjoittaja kuvailee sitä, miten jumalanpalveluksessakäyminen koostuu etiketinmukaisesta tervehtimisestä. Ihmisiä on paljon, ja heille sanotaan pari kohteliasta sanaa. Tässä ei välttämättä keskustella kenenkään kanssa sen syvemmin. "And then there's the time when everyone holds hands while saying the Our Father. But that's it. It was more a ritual than real socializing." Tilanne muistuttaa sitä, mitä "Muistamisenarvoisia Päähänpistoja" kertoo sukujuhlista. Tilanne on puolisosiaalisuutta.

Yhteisöllisyys on sitä, että ihmisiä on paljon ja he tekevät samoja asioita. Ulkoinen toiminta, sekä se että se tapahtuu samassa paikassa ei kuitenkaan riitä siihen mikä olisi normaalin sosiaalisuuskäsitteistön mukaista ; Kommunikaatioon. Kohtaamisen ja juttelun sijasta on vain pinnallista suorittamista ja rituaalinmukaisia kohteliaisuuslausumia. Kirkossa ilmenee kommunikaation symboli, ei itse asia. (Mikä on suunnilleen sama, kuin yrittäisi valaista pimeää huonetta maalaamalla tauluja kynttilöistä.)

Entisenä seurakuntanuorena kykenen samastumaan kyseiseen tunteeseen kaksi kertaa vuodessa. Hyvin usea ihminen käy kirkossa lähinnä jouluna, pääsiäisenä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Silloin paikalla on useita ihmisiä. Mitään yhteenkuuluvuutta ei ole, koska ihmiset eivät oikeastaan ole missään tekemisissä toistensa kanssa kirkon ulkopuolella. Ja sisäpuolellakin se on enemmän perinneinertian voimalla tehty rituaali jota "ei oikein kehtaa jättää tekemättäkään". Yhteisöllisyyttä ei ole. Tätä kautta on selvää, että kirkko ei merkitse heille juurikaan mitään. Se tarjoaa tylsänpuoleista "viihdettä ja sporttia" jolla ei ole sen kummempaa merkitystä. (Kuvatkoon tätä valokuva huvipuistosta ; Paljon ihmisiä joiden kohtaaminen on hyvin pinnallista ja jossa ympäröivä toiminta on oleellinen.)Mutta aivan kuten sukujuhlissakin on ihmisiä, joita asia kiinnostaa, on seurakuntaelämässä täsmälleen sama. Heitä voisi sanoa "sisäpiiriläisiksi". Aktiivisia kirkossakävijöitä on vähän - ja he tuntevat kyllä toisensa. Normisunnuntaina jumalanpalveluksessakävijää yllättää se, miten vähän tilaisuudet muistuttavat täyteentupattua joulu/pääsiäisjumalanpalvelusta. Täällä toisten kanssa voidaan jutella. Tässä astuu mukaan se toinen puoli. Mukaan tulee helposti "kyyläämismeininkiä". Sinänsä positiivinen kiinnostus johtaa ihmisten kanssa helposti liialliseen kiinnostukseen. Ja ideologia voi olla tässä mylly erilaisille asioille.

Tätä kautta mukaan tulee eräänlainen "sisäinen valvonta". Tässä on mukana sävyjä jotka nostavat esiin piirteitä joita voi kuvata sanoilla "ystävyyttä ehdoilla". ~ Tätä kuvaava henki on selvästi näkyvissä Jehovan Todistajilla. Hehän korostavat, miten heillä on rakkaus keskuudessaan. Jehovan Todistajat ovat tervetulleita toisiin seurakuntiinsa ympäri maailmaa. Tuntemattomat ihmiset suhtautuvat heihin suopeasti koska heillä on oikea ideologia ja he seuraavat sitä ja tottelevat sisäpiirin sääntöjä. Järjestön suhde apostasiaan näyttää oleellisen. Tutut ihmiset eivät keskustele ja eristämisen ja ignoraation henki valtaa jäsenet yhtä automaattisesti kuin tuntemattomalle oikeaoppiselle tuleva hymy. Luterilaisten parissa tilanne ei tietysti ole yhtä tiukasti "kirjoissa ja kansissa", kuin Jehovan Todistajilla. Mutta vastaavaa henkeä sen jäsenten parista silti löytyy. Tilanne ei ole yhtä ehdoton ja teologisesti valvottu ja seurattu. Mutta monet ihmiset eivät tarvitse järjestön johtajien komentoa tämänlaiseen suhtautumiseen. Asenne on ikään kuin "luonnollinen" monille.

Siksi tämän pienen sisäpiirin meininki on sellaista, että sitä on kenties hauska seurata naureskellen sivusta, mutta tulee olla varovainen ettei eksy kuvioihin sisälle, koska ulospääseminen voi olla vaikeaa ; Lähdönkin jälkeen erilaiset juorupuheet voivat kiertää - ja joskus niihin törmää mutkan kautta. (Kuvatkoon tätä eläintarha. Häkeissä olevat ovat vähemmistöä. Heitä voi katsoa ulkoa, mutta katsojan on varottava että ei vahingossa päädy häkkiin!)
Kirjoittaja uskaltaa sanoa että seurakunnat epäonnistuvat "yhteisöllisyydessä". Kontekstista riippuen aivan päinvastaisilla tavoilla. Siksi siihen viittaaminen argumenttina onkin varsin kummaisaa enkä ymmärrä miksi sitä ylipäätään käytetään ; Laadukkaamman korvikkeen - sellaisen jossa on sosiaalisuutta eikä vain yhteenkuuluvuuden rituaaleja ja symboleja/sosiaalisuutena myytyä ideologista oikeaoppisuuden valvontaa - löytäminen ei ole edes vaikeaa. Sen löytää likimain mistä vain. Tämä on peräti kummallista, koska yleensä ihmisten sosiaalisuus on melkoisen vallitsevaa. Ehkä syynä epäonnistumiseen onkin juuri mielikuvamyynnissä ; Kun kirkon ajatellaan ikään kuin automaattisesti tarjoavan yhteisöllisyyden, ihmiset unohtavat oman ansionsa, ja jättävät näin sosiaalisena olemista vähemmälle...

Pieni huomio Lallista.

Kävin aikani kuluksi kansallismuseossa. Siellä tutustuin melko tarkoin Pyhän Henrikin Sarkofagiin, jonka historiaan ja sisältöön pystyy tutustumaan netissäkin. Siinä on mielenkiintoisia anakronismeja, kuten suomalaisilla tykkejä ennen kuin se oli historiallisesti mahdollista. (Kuvausaikana se tietysti tunnettiin. Tietyllä tavalla tähän tottuu keskiaikaisessa taiteessa ; Ei esimerkiksi pidä ihmetellä jos Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvissa roomalaisilla näkyy selvästi keskiaikaista aseistusta.) Se ei siis esitä mitää ajankuvaista dokumenttia. Mutta se on kuitenkin kiinnostava ja aika hieno teos.

Siinä on osio, jossa on kolme kohtausta. Kuvassa Lalli surmaa kirveellä miekkamiehen. Kuva herätti mielenkiintoni. (Uutisia, huomioni saa kiinnitettyä "miekka eiposeerauskuvassa" -tyylisillä ratkaisuilla.)

Koska Kansallismuseo antaa valokuvata kuvia omaan käyttöön, kuvasin siitä itselleni paljonkin kuvia. Kuitenkin tähän blogiin laittaminen olisi tuskin omaa käyttöä, joten piirsin tietokoneenruudulta läpi karkean tussivedoksen jossa on yksityiskohta johon kiinnitän huomion. Samalla sain tietysti poistettua kuvasta krumeluureja, joita siinä on paljon. Näin sain itse tässä blogauksessa oleelliset kuva -aiheet esiin, jopa paremmin kuin mitä valokuvat voisivat näyttää.

Kuva on välttämätön, jotta kykenee seuraamaan asiaa. Ilman kuvaa ei olisi onnistunut, joten päädyin karkeaan mallintavaan piirrokseen, jonka kuitenkin katson olevan vähintään riitävän tarkan tarpeisiini. Internetissä ei ollut tarpeeksi yksityiskohtaista kuvaa, mutta Kansallismuseossa vieraillen kykenee kyllä varsin kepeästi tarkistamaan tarpeelliset yksityiskohdat.

Kuva on tyylitelty ja edustaa gotiikkaa. Silti argumenttini rakentuu siihen, että tyylitelty ei tarkoita samaa kuin todellisuuspakoinen. Voisi sanoa että kuva mallintaa jotain. Se, että kuparikaiverruksessa ei ole perspektiiviä on korostanut aikanaan sitä, että perspektiivi kuuluu maalliseen, tämänpuoleiseen. Perspektiivitön, malliteltu kuva onkin "eskapistisen idealistisempi". Tulkinnalle tämä ei tuota mahdottomia vaikeuksia, koska vanhimmat kamppailumanuaalit on tehty ennen perspektiivin yleistymistä. Niissäkin on lähinnä katsomiskulma. (Ja samaan kuvaan on voitu asettaa eri vaiheita tai liioitella jotain tärkeää yksityiskohtaa. Tämä voi itse asiassa jopa helpottaa tekniikan sisällön ymmärtämistä ja vaatia harvempia kuvia saman kuvailuun...)

Kuvassa on selvästi tilanne, jossa Lalli kirveineen iskee miekkamiestä. Miekkamiehellä on miekka pois huotrasta. Miekka vaikuttaa olevan yhden käden armingsword, jota hän pitää taipuneessa asennossa. Lisäksi asento näyttää että Lalli on tarttunut miekkamiestä vasemmasta kädestä ja vääntää sitä sivulle. Maassa on tikari, mitä ilmeisimmin rondel -mallinen. Miekkamiehen vyöllä on tuppi johon tikari selvästi sopii.

Kuva on itse asiassa selvästi kamppailullinen. Kyseessä ei ole yksisuuntainen hyökkäys, vaan molemmilla on aseet käytössä ja esillä. Etenkin miekkamiehen aktiivinen osallisuus toimintaan on suorastaan ilmiselvä. Jo se, että miekkamiehellä on esillä esillä peräti kaksi asetta on kuvaava. Miekan huotra on peräti maassa, eli kohtuu kaukana miekkamiehestä. - Joissain tapauksissa huotra voidaan heittää miekan päältä vihollisen päälle, joten kenties se on maassa tälläisen syyn takia? Tai sitten miekka on vain vedetty huotrasta ja huotra on maassa muutoin vain.

Voidaan jopa nähdä, että tikarikäteen tarttuminen tuollaiseen asentoon johtaen on todennäköinen lähinnä siten, että miekkamies on vetänut tikarin vyöltään ja yrittänyt lyödä tällä. Oikea reagointitapa tällöin onkin tarttua lähimmällä kädellä tikarista ja vääntää sitä. Ranne vääntää tikarin kädestä. Ja kun tikarista päästää, lopputulos itse asiassa näyttää hyvinkin tuontapaiselta. Kuvassa onkin ilmeisesti tilanne, jossa miekkamies on yrittänyt lyödä Lallia vasemmalla kädellä tikaria pitäen (luultavasti tikaria on pidetty "jääpiikki -otteessa" ja yritetty lyödä "rystypuolelta", eli siltä puolelta millä se kuvassakin on.

Isku on siis ikään kuin "torjuttu ja siirretty takaisin siihen suuntaan mistä se on tullutkin", joka itse asiassa on hyvin tavallinen tapa toimia. Isku on torjuttu lähimmällä kädellä, eli vasemmalla.

Ja - aivan kuten kunnon tarttumis-disarmissa pitääkin - Lalli saa otteellaan vaikutuspintaa vastustajansa tasapainoon ja horjuttaa miekkamiestä. Tämän suoman edun voimin hän pääsee lyömään tätä päähän kirveellä. Horjutus tehdään peräti oikeaoppisesti, hyökkäämällä jalkojen väliin. Tämän näkee selvästi siitä, miten miekkamiehen maassa oleva jalka peittää osan Lallin jalan varpaasta. Ja toinen jalka on ilmassa Lallin toisella puolella siten että Lalli peittää näkyvyyden jalkaan melko pitkän matkan. Horjutustilanteen huomioiden voidaan sanoa jopa että ennen horjutusta miekkamies on pitänyt miekkaa todennäköisestä italialaisen tyylin Posta di Fenestra -tyyppisesti, sen verran paljon asento muistuttaa sitä "vielä kuvaushetkelläkin".

Lalli on selvästi ripeästi lyönyt kädessään olevalla kirveellä. Vasen käsi on tehnyt tarttumista ja horjuttamista ja antanut aikaa tälle. Kuvaushetkellä Lallin kirves on ilmeisesti matkalla ylöspäin iskun jälkeen, koska miekkamiehen päässä on päälaella jotain jota on vaikeaa tulkita oikein miksikään muuksi kuin kirveellä lyödyksi haavaksi. (Tai sitten kuvassa on haluttu kuvata Lallin lyömistä ja kuvassa onkin ajallisesti monta vaihetta ; Kirves on itse asiassa samassa kuvassa vasta lyöntivaiheessa että on jo tehnyt haavan päähän.)

Se, miksi miekkamies lyö tikarilla vaikka miekalla on parempi ulottuvuus jää auki. Kenties syynä on ollut se, mitä on tapahtunut aikaisemmin. Kenties kirves ja miekka olivat yhdessä ja estivät niiden tehokkaan käytön. Miekkamies on sitten lähtenyt purkamaan tätä bind -tilannetta siirtymällä lähemmäs - mikä on yksi mahdollinen tapa ratkaista tilanne - ja tätä kautta etäisyyspeli on mahdollistanut tikarin käytön.

Muuten asetelma on jopa kelpo, mutta Lallilla on hieman kapea asento. (Ja ilmeiseti sama on koskenut miekkamiestä ennen kaatamistakin.) Jaloilla joustamisen sijasta Lalli näyttää kumartuvan hieman eteenpäin. Toisaalta nämä yksityiskohdat korostavat kaatumissuuntaa, tekemällä hahmoista "pitkänomaisempia", ja näillä on luultavasti rakennettu sitä goottilaista tyylittelyä realismin edestä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Miksi pedofiilipapit eivät aikaansaa kirkosta eroamisia?

Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten pedofiili ja pappi nähdään pappeutensa kautta, toisin kuin monet muut, eri ammatissa olevat, ihmiset. Nyt ajattelin siirtyä askeleen toiseen suuntaan - sillä minusta on ikävää että pedofiilejä näin rinnastetaan loukkaavalla tavalla pappeihin.

Tosiasia on myös se, että homoseksuaaleihin liittyvät kohut synnyttävät massaeroamisia. Esimerkiksi Päivi Räsäsen lausunnot televisiossa ja Nuotan filmi nostivat eropiikin isoksi. Pedofiilien kohdalla näin ei käy.

Ensivilkaisulla tämä voisi tukea näkemystä, jonka mukaan medialietsoo homojen oikeuksia. Intressiryhmien lobbaaminen, ei etiikka, on erojen takana. Pedofiilit ilmoitetaan toki provosoivasti ja tästä ollaan vihaisia. Mutta homoseksuaalien käsittely on merkittävämpää. Tähän epätasapainoon viitataankin uskovaisten puolelta aika usein.

Että mediajulkisuus painaa enemmän. Tätä haittaa tosin se, että pedofiileistäkin uutisoitiin aika voimakkaasti. Ja tästä provokatiivisesta ilmiöstä moitittiin ateisteja. Pedofiilipapeista kertomisenkin katsottiin tarkoittavan uskonnonvastustamista. Tässämielessä näyttääkin siltä että mediatyhmyystulkinnassa on jotain isompia ongelmia.

Kenties siinä että homoseksuaaleista tehdyt puheet johtavat eroamisiin onkin jotain muuta kuin siitä että massat tyhmästi seuraavat uutisointeja ja lobbauksia. Kysymys ei olekaan siitä että homoja hyysätään lapsia enemmän. Vaan siitä että instituution tasolta katsoen tilanteet ovat aivan erilaisia. On hyvä katsoa, onko jonkun idean takana ryhmittymä vai ei.

Pedofiilit ovat yksilöitä, eikä mikään kristillinen suuntaus yritä lisätä pedofiilejä uskontoon. Homoseksuaalisuuteen taas kohdistetaan järjestelmällistä, ideologialla oikeutettua, vainoa. Näin voidaan sanoa että pedofiili on tosiaankin "yksilö, josta ei voi yleistää". Sen sijaan homoseksuaalisuusasia viittaa laajaan toimintaan, jossa taakse voidaan nähdä ideologiassa olevat epäeettiset suuntaukset joita ideologia ei suonkaan vastusta vaan joita tuetaan ideologialla. ;

Pedofiilejen paljastumisten kohdalla korostetaan miten he eivät ole kunnon kristittyjä. Homoseksuaalisuuskysymyksessä osa näkee että heillä on vakaumuksenoikeuden kautta lupa ja oikeutus olla tätä mieltä. Pedofiliaa ei esitetä teologisesti korrektina - homoseksuaalisten vastustaminen sen sijaan pyritään esittämään sellaisena.

Näin ollen ihmiset voivatkin olla aika fiksuja, kun kohdistavat erot nimen omaan silloin kun ideologialla boostataan ja lobataan toimintaa johon he suhtautuvat kielteisesti. Jos kristillisyys todella tarkoittaisi sitä että tulisi suvaita niitä jotka haluavat vainota homoseksuaaleja, on oikea ratkaisu tehdä niin että antaa kirkolle luvan olla "oikeaoppinen" - tai näitä oikeaoppisuutta korostavien mielipiteitä suvaitseva ja hyysäävä - ihan yksinään.
Kirjoittaja kannattaa Kirkon oikeutta vainota oppiensa pohjalta ihan ketä tahansa. Hän kannattaa myös sitä, että ne jotka eivät näitä vainoamisia hyväksy, erottautumaan kyseisestä liikkeestä joka ei selvästi vastaa heidän arvojaan eikä siihen kuuluminen siksi ole järkevää. Näin kirkko saa ihan yksinään vainota ja suvaita vainoajien mielipiteitä ihan rauhassa. Kenenkään mielipiteitä ei sensuroida. Ristikkäiset arvot ja niihin liittyvät valtapelit vain asetetaan demokraattisesti järjestykseen, tavalla jossa jokainen äänestää jaloillaan ja kukkaroillaan.

Maxwellin enkeli.

Maxwellin demoni on tärkeä fysikaalinen ajatuskoe, joka on esitelty vuonna 1867 ; Siinä kuvitellaan demoni, jolla on hallussaan seinä johon hän voi avata ja sulkea portteja. Molemmilla puolilla liikkuu hiukkasia. Kun nopea hiukkanen lähestyy toiselta puolelta, se päästää sen portista läpi. Toisella puolella hidas hiukkanen päästetään läpi. Hiukkasiin ei kosketa missään vaiheessa, joten niiden liikemäärä ei muutu. Kuitenkin toisesta puolesta tulee kuuma ja toisesta kylmä, joten systeemin lämpötilaero nousisi. Ja tätä kautta termodynamiikan toinen päänsääntö rikkoutuisi ; Se, että molekyylit kasautuisivat lämpötilaeron mukaan on mahdollista mutta niin epätodennäköistä, että demoni kykenisi tekemään hyvin epätodennäköisen asian tavalliseksi.

Moni pitäisi tätä hyvänä esimerkkinä siitä, että älyä ei sido luonnonlakien rajoitukset, eli että henki voisi tätä kautta rikkoa energian säilymislakia. Huomio toki on siitä mielenkiintoinen, että tätä kautta voidaan saada argumentti, jonka mukaan esimerkiksi eifysikaalinen mieli voitaisiin osoittaa ; Jos ihmisessä on henki tai sielu joka olisi muuta kuin aivotoimintaa ja muuta fysikaalista toimintaa, se näkyisi helposti aineen ja energian säilymislain rikkoutumisena.
1: Tätä kautta Maxwellin demoni mahdollistaisi esimerkiksi ikiliikkujan tekemisen - jotain, jota pidetään nykytieteen pohjalta mahdottomana. Jos demoni voi rikkoa termodynamiikan toista pääsääntöä, ei universuminkaan tarvitsisi välttämättä ajautua kaaokseen. Tämä herättää mielessä tietysti toisenlaisia mielikuvia "ikuisista valtakunnista".

Tämänlaiselle demonille löytyi kuitenkin eksorsisteja ; Szilard kehitti tähän työkalun vuonna 1929. Hänestä demoni joutuisi jotenkin havaitsemaan hiukkaset jotta se osaisi toimia oikein. Tämä mittaustilanne vaatisi jotain joka itsessään kuluttaisi energiaa. Demoni tarvitsisi aistinelimen, joka toimisi esimerkiksi lähettämällä fotoneja. Näiden fotonien synnyttäminen vaatii tietysti energiaa, joille tarvitaan voimanlähde. Kun näiden entropia otetaan mukaan, kokonaisentropia kasvaisi.
1: Mielenkiintoinen yksityiskohta olisi myös muistuttaa demonin mittaustilanteen mahdottomuudesta ; Voidakseen avata portin sen täytyisi osata arvioida hiukkasen nopeus ja sijainti samanaikaisesti, joten Heisenberkin epätarkkuusperiaate rikkoutuisi jotta demoni voisi toimia. Tämä aihe ei kuitenkaan ole suoraan termodynamiikkaa ja veisi siksi syrjään itse aiheesta..

Yllä olevan argumentin kiersi Landauer. Hän lähestyi asiaa informaationkäsittelyn kannalta. He havaitsivat että hyvin monet asiat voitiin tehdä reversiibilisti ; Reversiibelissä prosessissa asiat voivat tapahtua myös päinvastaiseen suuntaan, ja asioita saadaan syntymään ilman että sillä on vaikutusta entropiaan. Landauer ajatteli että tälläistä prosessia käyttämällä demoni voisikin tehdä jotain ilman että tekee tähän työtä. Tämän jälkeen onkin mahdollista että demoni tekee mittauksen ja lajittelun ilman että toiminta kuluttaa energiaa ja vaikutta entropiaan. Se vain vaatisi sen, että informaatioteoria otettaisiin mukaan kuvioihin. Lajittelutilanteen mahdollistaminen vaatisi sen, että kerättyä informaatiota kerättäisiin eikä hävitettäisi. Toisin sanoen hiukkasen nopeutta katsoessaan demonin olisi tallennettava tieto mittaamastaan nopeudesta. Jos tietoa ei hävitettäisi, se lisäisi informaatioteoreettisesti tietoa saman verran kuin demoni lajittelee molekyylejä termodynaamisessa mielessä. Tallentamattomuus hävittäisi informaation, jolloin systeemi olisi mahdollinen.
1: Tämä vaatisi demonille kaiken kaikkiaan äärettömän tallennuskapasiteetin. Moni pitäisi tätä ongelmana, paitsi tietysti ne teologisesti suuntautuneet jotka pitävät äärettömistä tietoisuuksista. Tämä tietysti eräällä tavalla sinetöi Maxwellin demonin epäfysikaalisen essenssin... Ja itse asiassa yhdistää sen ajan kanssa toiseen ajatuskokeeseen, Laplacen demoniin, joka tietää jokaisen hiukkasen paikan ja nopeuden ja osaa tätä kautta tietää kaiken mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Earman ja Norton ovat kuitenkin huomauttaneet että Szilardin ja Landauerin laskelmat nojaavatkin molemmat siihen että termodynamiikan pätevyys oletetaan pitäväksi, näin ne ovat pohjimmiltaan kehäpäätelmiä - melko mutkikkaita ja vaikeita, mutta kehäpäätelmiä yhtä kaikki.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Biologia on kuraa.

Otsikon kautta facebookin puolella selitettiin miten fysiikka on parempaa kuin biologia. Fysiikka on objektiivista ja kliinistä. Biologia taas on likaista. Fyysikko tarkastelee matemaattisia abstraktioita, ja mittaukset ovat siistejä. Ja biologiaa pidetään hieman inhottavana tutkimusalana. Siinä preparoidaan sammakoita, sydämiä ja kastematoja.

"Limaisuus" itsessään liittyy kyllä vahvasti biologiaan. Itse olin kakarana selvästi biologiaorientoitunut. Jos kiinnostuksenani olisivat olleet heilurit, oltaisiin siihen suhtauduttu varmasti eri tavoin, kuin siinä kun tulen mutavettä täynnä olevan purkin kanssa kotiin selittämällä jotain esimerkiksi hankajalkaisista(Copepoda), jotka kiehtovat minua aika paljon. Minulla oli jopa "variksensaappaat" käsissä, kun kaivelin ölliäisiä sammakoista eteenpäin. Tämä ei ole mukava kiinnostuksenvalinta, kun muistaa että lasten vaatteet esimerkiksi pestään.Biologia onkin hyvä esimerkki tieteenalasta, joka rikkoo arkikäsityksen sivistysnäkemystä vastaan kenties enemmän kuin mikään muu tieteenala. Sivistyshän yhdistetään esimerkiksi eiruumiillisuuteen ja siisteyteen. Useinhan objektiivisuus tarkoittaa kliinistä etäälläoloa. Limassa tonkiminen taas on jotain, johon liitetään kokemus subjektiivisuudesta. Tätä kautta biologia voikin tuntua "subjektiiviselta alalta" verrattuna fysiikkaan, mikä voi osaltaan heijastua siihen miksi juuri biologia koetaan uhkana esimerkiksi uskonnolliselle maailmankuvalle. Jos perusilmeneminen on sellainen että syntyy mielikuva että "eihän se ole edes sivistystä" voidaan ainakin sanoa, että kyseessä ei ole mikään hyvä alku.Toisaalta biologia murtaa luontoon kohdistettuja tabuja. Usein luonto nähdään idealisoituna. Ekoilijat pitävät luontoa mystisenä ja jonain jota tulee kunnioittaa kaukaa. Biologi joka menee sorkkimaan tätä tekee eräänlaisen pyhäinhäväistyksen. Lisäksi biologin löydökset vaikkapa matojen sisäelimistä ovat iljettäviä, joten tämä pyhäinhäväistys kasvaa suuremmaksi. Jos löydökset olisivat jotain esteettisesti miellyttävää, tonkiminen olisi anteeksiannettavaa. Näin biologiakammossa takana on eräänlainen todellisuuspako, eskapismi.

Tässä voi tietysti olla luontaistakin inhimillisyyttä ; Vältetään kontaminaatiota ja sairastumista. Näin ihmisillä olisi ikään kuin lajinmukaista välttää biologiantekemistä.

Hieman vastaavaa hienostuneisuuskuvaa on tietysti nähtävillä esimerkiksi kreationismissa, jossa korostetaan miten eliöt ovat koneenkaltaisia. Heidän kuvissa ja kaavioissaan näkyy teknisyyttä, jossa on toimintaperiaatteita. Näin luonnon limaisuus etääntyy ja voidaan tukea mielikuvaa siististä luonnosta joka on läpeensä esteettinen. Kreationismin taustalla on tietysti laajemminkin maailmankuva, jossa maailma on hyvä ja kaunis, ja poikkeamat ovat jotain jota selitetään pois samoilla argumenteilla joilla taistellaan pahan ongelmaa vastaan.Uskallan sanoa suoraan, että osittain juuri tämä tekee biologiasta kenties syvällisemmän alan kuin voisi luulla. Olen juuri sitä mieltä että biologia ON kuraa. Likaisuuden hyväksyminen vaatii tavallista kovempaa todellisuuden ottamista kokonaisvaltaisena, ilman että sitä kaunistellaan ja idealisoidaan korostamalla vain sellaisia asioita jotka tuntuvat kivoilta ja mukavilta ja sellaisilta kivan pörröisiltä joita voitaisiin laittaa vaikka lastenkirjoihin. Biologi joutuu ottamaan maailman kokonaisuutena - ja kenties jopa itsensä osana sitä. Hän ei voi sanitoida todellisuutta samaan tapaan mikä vielä fyysikolle on mahdollista. Biologia on tietysti myös kompleksisempaa kuin fysiikka, ihan jo senkin takia "reduktion portaita" on kiivetty monta askelta eteenpäin. Ja tietysti biologia vaatii sellaista käytännönläheistä reippautta ja rohkeutta.

Ainakin jos ei käsitellä banaanikärpäsiä kliinisissä laboratorioissa, kuten valtaosa biologeista itse asiassa tekeekin. Suuri osa biologiasta ei ole limaista. Mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa? Ei aavistustakaan. Tässä suhteessa olen aina ollut jotenkin perverssi. Monin paikoin iljettävän rumaa ja luotaantyöntävän inhottava onkin minulle kaunista ja kiinnostavaa.

Will-o'-the-wisp

Suossa syntyy virvatulia. Ukonilmalla syntyy pallosalamoita. Myrskyllä laivojen mastoissa tuikkivat Elmon tulet. Näitä kaikkia yhdistää se, että niihin on perinteisesti laitettu yliluonnollisia selityksiä. Näyt ovat todella vaikuttavia, eikä niiden selittäminen ilman nykyfysiikkaa olisi mitenkään kovin helppoa.

Esimerkiksi laivoissa sinisenä leimuavat koronapurkaukset ovat hienoja ja taianomaisen näköisiä. Niille on varsin ymmärrettävä selitys, ilman ionisoituminen, jolle masto antaa purkautumisväylän. Virvatulille on hieman mutkikkaita selityksiä, jotka vaihtelevat tapauskohtaisesti, milloin eliöiden bioluminenssilla ja milloin itsestäänsyttyvillä kaasuilla. Pallosalamoiden kohdalla selitys on arvoitus, vaikka niitä on tutkittu aika paljon.

Siksi etenkin pallosalamoiden kohdalla ei ole ihmeellistä törmätä selitystä jossa viitataan avaruusolentoihin tai sitten vaikkapa mytologioista ja roolipeleistä tuttuihin, perusluonteeltaan maagisiin, Will-o'the-wisp -olentoihin. Näissä selityksissä olennaista on tajuta, että ne ovat pohjimmiltaan yritys redusoida kasa irrallisia selittämättömiä havaintoja, niiden taakse nähdään jokin ilmiö johon nämä havainnot tiivistyvät. (Tämä on tärkeää huomata, koska näitä näkemyksiä puolustavien perusväite on, että näkemyksiä vastustavat ovat reduktionisteja.) Näillä havainnoilla on keskenään yhteisiä piirteitä. Tätä kautta ne eivät ole selityksenä "totaalisen irrationaalisia".

Niissä on tieteenfilosofian kannalta kuitenkin suuri ongelma ; Parhaimmillaan ne selittävät tuntemattoman vielä suuremmalla tuntemattomalla. Avaruusolennoista on vähemmän tietoa kuin pallosalamoista. (Ja moni onkin sitä mieltä että moni UFO -havainto olisikin selitettävissä pallosalamaksi, eikä toisinpäin.) Mysteerin selittäminen suuremmalla mysteerillä ei tätä kautta ole pelkkää "todennäköisyyden apriorista arvausta", vaan kysymys on siitä, miten hyvin tunnetulla asialla asioita selitetään. - Jos avaruusolennoista tai henkiolennoista olisi paljon tietoa, ei tilanne enää olisi se mikä se tällä hetkellä on. Kysymys ei ole suoralta kädeltä tehtävästä (a prioriseta) yliluonnollisen epätodennäköiseksi määrittelystä, vaan siitä miten asioista on saatu tietoa, jolloin asiaa lähestytään siitä mitä tiedetään (a porsteriorisesti). Ihmisen tieto ei kenties ole täydellistä, mutta se on itse asiassa kaikki mitä meillä on käytössä, eikä ihminen tietysti oikein voi ylittääkään inhimillisen ymmärryksen rajoja. - Ja näin taikausko, eli uskominen taikuuteen, ei ole lähtökohtaisesti ja automaattisesti määritelty typeryydeksi, vaan sen sijaan tietomme maailmasta näyttävät että taikuus on sen verran vähän tutkittu että se on maailmasta saamiemme tietojen pohjalta "far fetched" selitys ~ Ei suoraan sanoen "mahdoton" vaan "long shot", ja niin vahvasti että niitä ei tarvitse ottaa vakavasti ennen kuin niistä saadaan varmistuksia.

Tieteenfilosofisesti mutkikasta on se, missä suhteessa tuntematon ja tunnettu ovat ; Voidaan sanoa että hyvin tunnettu ilmiö voi antaa voimaa tuntemattomalle. Näin esimerkiksi pimeä energia on fysiikassa vahvoilla vaikka se on hyvin huonosti tunnettu. Sille tosin haetaankin selitystä kovalla innolla, eli tähän tietämättömyystilaan ei suinkaan jäädä ja pidetä sitä lopullisena. Mutta tärkeää on huomata, että tunnettu antaa tuntemattomalle uskottavuutta.

Kuitenkin tilanne, jossa huonosti tunnettu ilmiö tuetaan tuntemattomalla vain siksi että parempaakaan ei ole tarjolla, on varsin helppo tilanne. Näissä ei pitäisi tulla mitään vaikeuksia, jos keskusteltaisiin järkevien ihmisten kanssa. Mutta yleensä ihmiset eivät ole niin järkeviä. He kun korostavat järkevyyden sijasta viisautta, joka taas on yleensä suoralta kädeltä määritettu (apriorisesti aksiomatisoitu) juuri siksi maailmankuvaksi joka heillä itsellään sillä hetkellä on. Muut ovat vääräuskoisia ja heiltä puuttuu viisaus, koska heillä on eri maailmankuva.
Kuva on valokuva. Se on tehty "trikillä", jota en tarkemmin paljasta. Jokainen voi sitten pienessä päässään miettiä onko ratkaisu kuvan synnyttämiseen se, että olen kutsunut avaruusolennot kylään tai Jeesuksen tiskaamaan astioitani ja ottanut heistä sitten kuvan kun he ovat varomattomasti tulleet WC:stä..

Onko sana "ruumiinkulttuuri" oksymoroni?

"The body is not a thing, it is a situation: it is our grasp on the world and our sketch of our project"
(Simone de Beauvoir, "The Second Sex")


Arjen peruskokemus on se, että olemme yhtä ruumiimme kanssa. Kun teemme työtä, ruumis työskentelee ja mieli tylsistyy mukana. Asia on kenties vielä helpompi hyväksyä mukavina hetkinä. Esimerksi seksin aikana ruumiillisuudenkokemus on kokonaisvaltaista. Sairaana tai kun on vaikkapa kipuja sijoiltaan menneiden raajojen muodossa, on helpompi ajatella, että ruumis on kahle ja rasite josta joutuu kärsimään.

Länsimainen kulttuuri on jalostanut hyvin pitkälle ajatusta jossa ruumiillisuus on pinnallisuutta. Näin syvällisyyttä on saatu kuoleman miettimisellä ja muulla ikävällä. Vanitas -taide nähtiin syvällisenä koska se korosti miten väliaikaista kaikki ruumiillinen tai aistillinen on, ja tämä asetti sen pohjimmiltaan turhaksi. Siksi olisi keskityttävä tuonpuoleiseen, joka nähtiin syvällisenä. Taide oli siis kannustin tietynlaiseen näkemykseen tärkeästä, jossa oletettiin esimerkiksi että väliaikainen on sama kuin turha.

Siksi syvällisyydessä on puhe ruumiillisuuden välttämisestä. On puhuttava hengestä ja sielusta. Asia liittyy jopa hygieniaan. Näin syvällisyyden taustateoria ikään kuin heijastuu ulkoisiinkin asioihin, seikkoihin joita muuten voitaisiin pitää turhanpäiviäsinä. Jos syvällisyys olisi pelkkää uskonnollista tai tuonpuoleista, ei sivistystä liitettäisi tietynlaiseen WC -käyttäytymiseen ja pukeutumiseen kuin mitä se tekee.

Hygienia heijastuu myös puheessa, ja sekin esiintyy sensuurina eikä suvaitsemisena. Syntyy "eieitä" joissa sivistys tarkoittaa sitä että joitain asioita kielletään ; Esimerkiksi kiroiluun ja pilkkasanoihin -josta "unkuri" mainiosti kiroittaa ja opettaa esimerkiksi miten monien haukkumasanojen takaa löytyy jotain, joka korostaa syvällisyys-pinnallisuus -jaottelua. "Hampuusi", satamassa työskentelevä, on muuttunut pilkkasanaksi, koska se viittaa "rahvaaseen", ruumiillista työtä tekevään. Näin syntyy helposti säätyjako, jossa lukeneisuus on sivistystä.

Asia vaikuttaa myös elokuvissa ; Lina Williamsin elokuvateorian mukaan ihmiset arvostavat toisia lajityyppejä enemmän kuin toisia siksi että fyysinen reaktio nähdään pinnallisena. Etäältä ja kylmästi analysoitava olisi sen sijaan syvällistä. Näin sisällön sijasta huomio siirtyykin genreihin ; Esimerkiksi järkevä kauhuelokuva olisi mahdottomuus. Williams näkee saman kohtalon komedialla, jonka tarkoitus on tuottaa naurureaktioita. Ja näin on vaikka huumorintaju onkin hyvin vaativa kognitiivinen prosessi ja ironia voimakas älyllinen työkalu, sillä nauru on fyysinen reaktio. Sama pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu huipentuu kenties vahviten pornografiassa. Kuitenkin se, että kieltää komedialta automaattisesti syvällisyyden on sama, kuin katsoisi vain pintaa. Sisällön sijasta muotoilu korostuisi. Ja tässä on samaa makua kuin jos perustelussa tarkastelisi kaunopuheisuutta, retoriikkaa, argumenttien pätevyyden sijaan.

Olisi kuitenkin suorastaan viehättävää, jos suvaitsevampi sivistyskuva saisi tilaa. Silloin voisi korostaa vaikka sydämen sivistystä. Joka ei ole sitä, että osaako referoida Tuomas Akvinolaista sujuvasti. Vaan sitä, että osaisi vaikkapa keskustella erilaisten ihmisten kanssa, vaikka sitaateilla ei olisi sen auktoritäärisempää lähdettä kuin "Kauniit ja Rohkeat".

"-"I hate words."
-"Words suck."
-"If I wanted to read, I'd go to school.""
("Beavis & Butthead")

On ne natseja kun näkee natseja.

Natsikortin käyttäminen on hyvin yleistä. Joskus tilanne voi kuitenkin näyttää erikoiselta. Myers nosti esiin tapauksen, jossa ateisteja oltiin yhdistetty natseihin. Tässä ei tietysti ole mitään harvinaista : Tällä kertaa tilanne oli mennyt kummalliseksi, koska kun oltiin muistutettu että natseissa oli valtavasti uskovaisia, tämän puolustuksen kerrottiin olevan huonon koska se oli natsikortti jossa uskovaisia yhdistettiin natseihin - ja jostain syystä tämä ei koskenut sitä alkuperäisti ateistejen rinnastamista natseihin. Näin tehtiin vaikka argumentissa korostettiin että ei väitetä että uskovaiset olisivat natseja, vaan että natseissa nyt oli paljon uskovaisia.

Rakenteellisesti näyttää siltä, että kaikki yhdistivät toisiaan natseiksi. Natsikorttia vastaan puolustauduttiin käyttämällä lievennettyä natsikorttia. Ja tämä jälkimmäinen natsikortti tunnustettiin natsikortiksi, jolloin ajateltiin että ensimmäinen natsikortti jäisi voimaan kun natsikorttia kritisoiva natsikortti olisi tuhottu huomauttamalla että se on natsikortti. Näin jää tietysti helposti sellainen olo, kuin ensimmäinen natsikortti olisi hyvä argumentti, jossa osoitetaan miten epämiellyttäviä yhteyksiä ateisteilla on natseihin. Mutta tämän mielikuvanhan jokainen natsikortti tietysti yrittää synnyttää.

Tämä on hyvä muistutus siitä, miten asiat menevät helposti kummalliseksi. Syynä lienee se, että ihmisen latinankielinen nimi homo sapiens sapiens on itseannettu nimi, joka on ensilausumalla niin epäuskottava, että loput täytyy hankkia toistamalla asiaa itselle. Tsemppausmeininkinä epämiellyttävää todellisuutta vastaan.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Ihmisen välinearvo.

Jussi Halla-aho teki kirjoituksen ihmisarvosta. Se on saanut aika paljon mediamyllytystä, esimerkiksi Saksassa, jossa otsikkona selitettiin että Halla-aho esittää että "Menschrecht nicht für alle." Osa tulkitsee hänet leppeämmin, esimerkiksi Sipura esittää hänen viestinsä kyseenalaistustulkintana. "Halla-ahon analyyttista otetta ei voi tyhmäkään olla huomaamatta. Juuri tuollainen luutuneiden käsitteiden kyseenalaistaminen ja konsensuksen sekoittaminen on sitä mitä kutsutaan filosofiaksi - jos olen yhtään ymmärtänyt filosofian oppikirjojen ensimmäisiä sivuja."

Itse teksti.

Kun itse luin tekstin, olin huomaavinani että Halla -aho suorittaa itse asiassa diskurssianalyysin nykytilanteesta. Hän lähestyy arvokeskustelua aivan pohjamudista lähtien. Eli siitä minkälaisiin perusoletuksiin ja lähtökohtiin logiikka rakentuu. Hän katsoo, mikä on arvokeskustelujen logiikka tai kalkyyli. Hän määrittelee, että aksioomat ovat kyseenaalistamattomia perusoletuksia. Aksioomien oletetaan olevan päteviä ja totta aina ja kaikkialla. Ja niiden varaan koko arvolauselma rakentuu. Tästä Halla -aho päättelee joten aksioomastatuksen antamiseen pitää suhtautua varovaisesti.

Tässä kohden asiassa ei ole mitään kyseenalaista, voidaan sanoa että tämä premissienvalinnan vaikeudet ovat vahvasti mukana filosofianteossa. Halla -aho ei siis keksiskele päästään näitä asioita. Tämä on helppoa ja ilmiselvää.

Oman näkemyksen oletusten olemassaolon kieltäminen taas on, kuten Halla-aho muistuttaa, poliittisesti epäkorrektia. Tämänlaiset tabut ovat monesti kulttuurisidonnaisia ; Se, mikä on ilmiselvää vaihtuu ajasta ja kulttuurista toiseen. Se, että niitä pidetään itsestäänselvyyksinä eikä jonain kulttuurin ja ryhmän valintoina, tarkoittaa sitä että puhutaan hegemonisesta diskurssista. Eli kun näkemys on tarpeeksi suosittu ja sitä pidetään itsestäänselvänä. Mutta aikojen varrella nämä itsestäänselvyydet ovat muuttuvia, ja vaihtuvat kulttuurista toiseen. Halla -ahon teksti ilmoittaa, että nykykulttuurissa ihmisarvoa pidetään itseisarvona, ja että tämä on kulttuurimme perusaksiooma. Jotain, jota jopa natsit puolustavat.
1: Ajatus on ollut hyvin suosittu ainakin Kantista lähtien ; Hän oli sitä mieltä että ihmistä ei pitäisi kohdella välineenä, sitä kautta mitä hänestä saa. Tämä toki eroaa esimodernista näkemyksestä jossa ihmisen rooli nähtiin velvollisuuden kautta. ; Kunderan mukaan moderni ihminen elää "sietämättömässä keveydessä" kun taas ulkopuolisiin velvollisuuksiin kahlittu esimoderni ihmisyys oli sen sijaan "raskasta".

Tämän jälkeen Halla-aho ottaakin instrumentalistisen kulman ja esittää tätä kautta tulkinnan, jota kautta voidaan rakentaa loogisesti koherentti, joskin hyvin erilainen, näkemys ihmisarvosta. Tämä ihmisarvo perustuu siihen että ihmisarvo on välinearvo. On selvää että Halla -ahon tulkinta on koherentisti rakennettu instrumentalistisen lähtökohdan päälle. Se ei ole ristiriidassa, sen lähtökohdat vain eroavat totaalisesti siitä, miten ihmisarvosta nyky -yhteiskunnassa ajatellaan.

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että Halla -aho yhdistää analyysissään kulttuurirelativistejen argumentteja ja analyyttisten ihmisten menetelmiä varsin sujuvasti. Hän ei suoraan esitä että hänestä ihmisarvoa ei olisi kaikilla. Päin vastoin. Hän on moraaliobjektivisti, joka luottaa kaikkialla olevaan pysyvään moraaliin ; Hänestä moraali on enemmänkin jotain joka havaitaa ja mitataan suoraan todellisuudesta. Tällä objektiivisella, arvotuksilta vapaalla, moraalilla on pitkät perinteet. Tämänlaista objektiivista moraalia kannattavat esimerkiksi fundamentalistikristityt.

Ratkaisuksi Halla -aho ehdottaa sitä että ihmiselle annetaan välinearvo. Keinoksi mitata tämän hän laittaa instrumentalismin, jossa ihmisestä saadaan jotain hyödykettä. Tämä voi olla rahaa, hyötyä, tietoa tai mitä muuta tahansa.

Tekstin konteksti.

Yllä oleva näyttää kohtuu nuetraalilta. Mutta tekstillä on myös konteksti. Ironista onkin se, että tätä kautta tekstille voidaan tehdä diskurssianalyysi ja löytää sen takaa aksioomia joita kautta voidaan selvittää ideologioiden ja intressien taustat. Eli tehdä Halla -aholle sama, minkä Halla -aho tekee nyky -yhteiskunnan ihmisarvopäättelyille. (Jos analyysitapa ei miellytä, niin samaan syssyyn valitettavasti menee myös Halla -ahon teksti. Tämä on jekku minulta joka ei pidä postmodernismista mutta leikkii sillä usein ihan vaan sen takia että voi..)

Esimerkiksi Halla -aho ei analysoi instrumentalistisen näkemyksen perusaksioomia. Tämä on sinällään mielenkiintoinen mainitsematta jättäminen, koska tosiasiassa jokainen näkemys pitää sisällään pakosti joitain perusaksioomia joita ei kyseenalaisteta.

Tätä katsoen on hyvä huomata, että instrumentalismi tekee erikoisia asioita esimerkiksi näkemyksessämme ystävyydessä. Siinä ystävyyden arvoa voitaisiin mitata sitä kautta, mitä ystävyydestä saa konkreettisesti. Hyvältä kaverilta saisi kaljaa ja huonolta ei. (I kind of like that definition, if it's put that way..) Ystävyys olisi jonkinlainen loisintasuhde, tosin ollaksesi hyvä ystävä olisi tämä laajeneva symbioottiseksi suhteeksi jossa ytimessä olisi molemminpuolinen antaminen ja saaminen. Ei ihmisten kohtaaminen itsenään, kuten esimerkiksi eksistentialistit mielellään haluaisivat..

Halla-aho ei suinkaan ole keksinyt tapaa, jolla voisi vastata avoimen kysymyksen argumenttiin, joka on etiikassa todiste siitä, miten olemisesta(is) pitämiseen(ought) -loikassa on aina oletuksenvaraisuutta. Eli sen paljon pelätyn aksiooman paikka. - Nämä aksioomat voivat periaatteessa olla implisiittisiä ja vaikeasti mainittavia, mutta todistettavasti oletus kuitenkin on, niiden pakollinen olemassaolo on todistettu eikä tämän todistaminen vaadi edes oletuksen löytämistä. Kuitenkin Halla -ahon instrumentalismin pohjalla oletus on melko helppo löytää ; Se on aksiooma siitä että tekemisestä ja yhteiskunnan hyödyttämisestä - jossa se, mikä on "hyvää" on jonkinlainen eettinen premissi sekin - on loikka olemisen oikeutukseen.
1: On hauskaa ajatella, että jos Halla -aho pistää "hyödyksi" esimerkiksi sen, että lääkäri pelastaa ihmishengen, hän ajautuu varsin erikoiseen tilanteeseen. Se tapahtuu siten että pelastetulle ihmiselle oletetaan jokin arvo. Onko tämä itseisarvo, vai onko lääkärin eettinen oikeutus ja tätä kautta ihmisarvo sidoksissa siihen keiden hengen hän sattuu pelastamaan? Vastaus perustuu siihen, että valitsemme jotain asioita tärkeiksi. Mutta tällöinhän määrittelemmekin ne hyviksi in first hand. Arvo tulee arvovalinnasta ja niiden painottamisesta. Nämä ovat valintoja, päätöksiä jotka oletetaan. Juuri niitä joista Halla -aho käyttää nimeä "aksiooma".

Kuitenkin se, että Halla-aho mainitsee vain toisen näkemyksen perusoletukset ja jättää instrumentalistisen näkemyksen perusoletukset käsittelemättä. - Tämänlainen analyysin epäsymmetria herättää mielenkiintoa, koska se itse asiassa kertoo taustalla olevista perusaksioomista joita kautta ideologia, intressi ja valtapelit tietysti astuvat mukaan kuvioihin. ~ Kun vain toiset aksioomat ovat ongelmia ja toiset lakaistaan maton alle, on selvää että kyse on epäreiluudesta.

Ihmisarvon sijainti.

Halla -ahon instrumentalistinen näkemys on sinällään erikoinen. Syynä on se, että nyky -yhteiskunnassa on yllättävän vähän asioita joita "tarvittaisiin apokalypsin jälkeen". Valtaosa tekee abstraktia työtä. Tarpeellisuus on usein sellaista, että siihen löytyy lähinnä yksi peruste. Raha ja sen tuottaminen. Ja tätä kautta taas katoaa iso osa Halla-ahon argumenttejen voimasta ; Hänhän muistuttaa että esimerkiksi poliitikot, taiteilijat ja papit eivät ole yhteisölle hyödyllisiä. Kuitenkin uskonto pyörittää rahoja - USA:ssa on jopa megakirkkoja joiden televankelista -pastorit ovat megarikkaita ja saavat hirveästi tuloja. Ja taiteilijatkin voivat saada joskus "isosti rahaa", jolloin hekin hyödyttävät verovarantoja. Näin ihmisarvossa "taiteilija" tai muu vastaava muuttuu keskiarvon kautta lähestyttäväksi, jolloin taiteilijan odotusarvo on eri kuin vaikkapa lääkärin. Tai sitten Halla-ahon instrumentalistisessa tulkinnassa ei ole pohjalla verovarat tai yhteiskunnan talous, vaan jokin muu "hyöty". Tämä on vaikeaa arvioida, koska hän ei suoraan määrittele mikä hänen näkemyksessään on aksiomatisoitu hyödylliseksi.
1: Itse asiassa minusta näyttää että Halla-aho nostaa poliitikot tarkoituksella esiin. Instrumentalismi ei näytä kovin suurta arvoa hänen omalle poliittielle työlleen tai hänen erittäin epäkäytännönläheiselle kielitieteen tekemiselleen.. Hänellä on selvästi joko kyky itseironiaan tai suureen itseignoraatioon. Pidän ensimmäistä uskottavampana.

Lisäksi on hyvä huomata, että vaikka ihmisarvon itseisarvoluonne on hegemoninen aksiooma, sen synty on todennäköisesti prosessoitu. Yhtenä syynä on se, että historian varrella on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus asettaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen jonkun ulkoisen tai sisäisen piirteen kautta. Niitä on pidetty ilmiselvyytenä ; Esimerkiksi kansalaisuus, ihonväri ja syntyperä ovat toimineet ihmisarvon mittarina, ja tällä mittarilla on yleensä oikeutettu jonkinlaista vallankäyttöä. Sama on tapahtunut tietysti uskonnollisen vakaumuksen kautta eripuolilla maailmaa. Uskonnon vakaumukseen kuuluminen ja sen normeille kuuliaisuus on merkinnyt ihmisarvon lisäystä tai vähennystä. Tämä ulkoinen ja välineellinen mittaristo ei itse asiassa ole totaalisen hävinnyt nykymaailmassa. Sitä on islamilaisissa maissa - ja jopa Suomessa etenkin fundamentalistien parissa.

Kun näitä on noudatettu, on siitä seurannut isoja tai pieniä tragedioita ihmisille. Joku kaukainen sukulainen on tapettu väärän maan kansalaisuuden vuoksi. Syntyperä on sisällissodassa johtanut perheen sisäiseen tappamiseen. Ja uskovaisten "huolestuneet" soittelut "evoateistejen" työpaikoille tai saatanapaniikkilietsonnat roolipelaajille tuottavat ikävyyksiä. Nämä ajavat jonkun miettimään, että asia tuntuu inhottavalta, pahalta ja epätoivottavalta. Nämä tunteet nostavat kyseenalaistamista. Näin ajatus prosessoituu. Ei objektiivisesti, vaan tunteiden pohjalta. Tällä kyseenalaistamisella taas on vaikutus yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Siksi arvot muutuvatkin ajan mittaan.

Loppukaneetti.

Koherentisointia pidetään monesti järkevänä. Mutta miltei minkä tahansa asian voi koherentisoida, se vaatii vain tehokasta aksiomatisointia. Mistä tahansa asiasta voi löytää aukkoja ja todistamattomia oletuksia, mutta näiden esiintuominen ei tarkoita samaa kuin sitä että asiasta täytyisi luopua sen takia että se olisi irrationaalista.

Halla -ahon reagointi etiikkaan muistuttaakin itse asiassa pseudotieteilijöiden peruslähestymistapaa, jossa on kaksi askelta:
1: Denialismiaskel, missä otetaan kritiikin kohde, jonka perusoletukset tuodaan esiin ja kerrotaan niiden olevan oletuksia joiden ympärillä tämän vastustettavan teorian katsotaan saivartelevan. Tämän kritisoitavan kohteen valinta ei yleensä ole satunnainen. Siihen on vihollisuussuhde ja kritiikinteko on tärkeää koska se jollain lailla sotii omia näkemyksiä vastaan. (Tätä kautta voidaan tehdä diskurssianalyysi siitä mitä asioita instanssi/yhteisö/henkilö/ideologia pitää tärkeänä.)
2: Vaihtoehdonesittämisaskel, jossa esitetään näkemys jonka perusaksioomia ei tuoda esiin, vaan jota esitetään sitä kautta että se on koherentti.

Etiikan kohdalla vaikeus on siinä, että siihen ei ole empiiristä testiä. ; Tieteellisiä teorioita, vaikka kuinka koherentteja, voidaan kumota ja laittaa paremmuusjärjestykseen esimerkiksi modus tollens -ajattelulla, mutta samaa ei voi tehdä etiikalle. ; Siinä missä pseudotieteet ovat huonoja koska ne eivät ennusta mitään, eivätkä tätä kautta tuota ymmärrystä siitä mitä maailmassa tapahtuu ja ei tapahdu (ja prosentit ja korrelaatiot väliin) ja eivät tuota hedelmällisiä tutkimusohjelmia. Arvolataukset ovat sen sijaan jotain muuta kuin mitattavia tosiasioita - ne voidaan toki muuttaa tosiasiasidonnaisiksi kunhan ensin oletetaan mitkä tosiasiat ovat eettisesti tavoiteltavia ja mitkä eivät.

Näin ei ole suinkaan selvää, että Halla -ahon välineellistetty ihmisarvon tulkinta olisi mitenkään parempi kuin hänen kritisoimansa ihmisarvon itseisarvo. Tuntuu että yhdistettynä maahanmuuttokriittisyyden tärkeyteen, takana on ollut se, että taloudellinen hyöty joka maahanmuuttajilla on selvästi toisistaan poikkeava, saataisiin valikoinnin alle siten että retoriikassa olisi muuta kuin "taloudellinen kannattavuus" - että tämän tilalle saataisiin sana "eettisesti perusteltava" rakentamalla näiden asiasisällöt perusaksioomanvalinnalla synonyymeiksi keskenään.
1: Tätä kautta tekstissä on selvästi intressejä. Ja tätä kautta esimerkiksi saksalaislehtien tekemä tulkinta ei ole irrationaalinen tai tekstin tarkoitusta olkiukottava. Vaikka kiukustuminen todistaakin että Halla-ahon teksti on pintatasolla aivan oikeassa esittäessään että ihmisarvon itseisarvo on nyky -yhteiskunnassa hegemoninen diskurssi.

Kuitenkin Halla-ahon teksti muistuttaa että ihmisarvon itseisarvo ei tavallaan ole ilmiselvyys, jokin jossa ei olisi mielivaltaa ja oletuksia. Vaikka se nykyisuomessa sellaisena ilmeneekin. Esimerkiksi itse pidän yhteiskunnassamme tällä hetkellä vallitsevasta ihmisarvohegemoniasta. Mutta toisaalta minut onkin kasvattamalla indoktrinoitu tämänlaiseen yhteiskuntaan. Joku kuitenkin yrittää maahantuoda jonkinlaista maahanmuuttajahegemoniaa jonka arvot eivät ole nyky-yhteiskuntamme arvoja.

Mutta Halla -aho ei kykene ratkaisemaan ongelmaa jonka esittää. Hänen tarjoamansa ratkaisu kompastuu samaan ongelmaan, mitä ratkaisemaan se tarjotaan ; Instrumentalismi on kassavirtaan tai hyötyyn sidottu ihmisarvo. Mutta se vaatii että kassavirta ja hyöty oletetaan ihmisen oikeuttajaksi. Siksi sitä koskee sama mikä muitakin arvoja. Ihmisarvo johtuu yksinkertaisesti edellyttää siitä, että on olemassa ihmisiä arvostavia ihmisiä. Perusoletuksista (aksioomista) keskustelu johtaa siihen että ei ole mitään objektiivista ja kritiikki-immuunia ilmiselvyyttä jonka varaan etiikka voisi rakentua. Tavallaan ei voi olla arvoa ilman arvostusta. Näin pohjimmiltaan on olemassa vain subjektiivista ihmisarvoa.
Kuvassa on himmeä lampunpolttimo, joka on valokuvattu sen omassa valossa...