Arvokeskustelu eläinten hyvinvoinnista on minusta hyvä nostaa aina silloin tällöin esiin, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan. Tällä kertaa ajattelin nostaa sitä esiin ihmisten kautta. Onhan toki hieman suoraviivaista vetää ihmisarvon filosofioista eläimiin ; Eläimet eivät ole yleensä samanlaisia kuin ihmiset, joten niiden kohdalla selvästi muuttuu jokin. Mutta toisaalta ihminen on eläin, joten tästäkin lähestymistavasta varmasti rakentuu jotain.
Ihmisestä
Ihmisarvossa Aristoteles käytti teleologiasta mittaria. Hänen mukaansa ihmisellä on tavoite, ja mitä paremmin hän toteutti tätä, sitä parempi. Aristoteles luokitteli ihmiset neljään osaan ; Hänessä oli kasviosuus, jonka tarkoituksena oli huolehtia kasvusta ja lisääntymisestä. Eläinosa taas huolehti havaitsemisesta ja liikkumisesta. Tämän lisäksi ihmisellä oli kahdenlaista järkeä : Käytännöllinen harkinta jossa asiat ovat konkreettisia sekä teoreettinen harkinta, jossa puhuttiin filosofisesta mietinnästä. Aristoteles esitti hierarkian paremmuusjärjestyksenä, jossa filosofit olivat parhaita. ; Kristillinen kulttuuri sitten myöhemmin vaihtoi filosofian Jumalaan. Ihmisen tarkoitus oli kohdata Jumala ja lähentyä tätä. Tämä oli uudelleenasennettu päämäärä ihmisarvolle. Nykyään moni on vaihtanut tilalle instrumentalismin joka voidaan mitata suoritteilla, kuten verotuloilla.
Immanuel Kant sen sijaan laittoi tarkoituksen toiseen järjestykseen ; Ihmisillä oli arvo itsessään. Ihmiset olivat olentoja joilla oli valta tehdä päätöksiä ja haluta eri asioita. Näin teleologia on enemmänkin ihmisen halujen ilmenemä. Niiden tavoittelu toki saa ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Mutta Kantista ihmisen roolia ei tullut mitata välineellisesti onnistumisen kautta, vaan itseisarvona. Kantin moraali kuitenkin tiivistyi varsin tiukkaan kontrolloimiseen. Hänen ihmisarvossaan on noudatettava kategorista imperatiivia, jossa ideana on yleistää yksittäiset toimet koko yhteisuntaa koskeviksi säännöiksi. Kantin tilanteessa nimittäin usein se, mitä ihmiset haluavat onkin jotain sellaista jota ei voisi hyväksyä yleiseksi laiksi jota kaikki tekisivät kaikkialla. Näin suuri osa ihmisistä jää holhottaviksi. Kant rakensikin hierarkian jossa lakien säätäjät ovat ihmisarvon tuntijoita, eksperttejä. Palveluskunta saattoi harjoitella itsensä vastuun arvoisiksi, mutta pääasiassa rahvas oli sellaista että siitä ei useinkaan ollut omista, saati muiden, asioista päättämään.
Epikuros määritteli mielihyvän tärkeäksi. Hän korosti sitä, että nautittava elämä on myös hyvää elämää. Näin hän korostikin kohtuullista nautiskelua, alkoholia saattoi nauttia kunhan muitsaa varoa alkoholismia ja krapulaa jotka ovat ikäviä vaivoja. Hieman samalla tavalla asiaa lähestyi Bentham taas määritti ihmisarvon onnellisuuden tavoittelemiseen. Tässä mukaan tulee tietoisuus. Tästä seuraa se, että oikeuksia on jos olento kykenee kokemaan onnistumista ja pettymystä sillä on itseisarvo. Tämä tietysti muuttaa ajattelutapaa melko paljon.
Ihmisarvokeskustelussa onkin usein vaikeutena se, että erilaisia näkemyksiä on hyvinkin monta. Niissä kaikissa tuntuu olevan jotain järkeä. Ne tuottavat kuitenkin ristiriitaisia tuloksia. Ja siksi asioista voi tavallaan vain neuvotella. Lähtökohdat eroavat niin, että keskustelu muuttuu käytännössä lobbaamiseksi, jossa ideana on käännytys. Ja kun tätä ei voida helposti tehdä järkisyin kun lähtökohdat on erilaisia, käytetään kyseenalaisiakin keinoja.
Eläimeen
Eläinten kannalta teleologia on tavallaan "helpommin läsnä". On helppoa ajatella, että eläimet ensisijassa noudattavat luonnollisia vaistojaan. Eivätkä he pelkää että lintujen kasvatus vääristäisi ja kierouttaisi linnut niin että linnunpojat etääntyisivät luonnostaan. Näin eläinten elämä ikään kuin toimii luonnollisesti. Ihmisen ei tarvitse puuttua välttämättä asiaan mitenkään. Tämä voi kannustaa passiiviseen luontosuhteeseen ; Jos jokin laji kuolee sukupuuttoon, se on osa Jumalaista luonnonjärjestystä (onhan sukupuuttoja ollut ennen ihmisiäkin). Kuitenkin ongelmana on myös ihmisen suhde luontokappaleisiin. Jos nimittäin pupun telokseksi tarkoitetaan yksi pupuissa oleva funktio se toimii ruokana. Näin syntyy ristiriita jossa pitäisi miettiä, että onko luonnollisempaa se, että pupu hyppii luonnossa ilman että ihminen puuttuu tähän luonnonjärjestykseen ja tekee eiluonnollisen intervention. Vai onko tilanne niin että jos pupuja ei olisi muka tarkoitettu tapettavaksi ja syötäväksi, niin miksi ihmeessä ne on sitten tehty ruuasta?
Hedonistis-onnellinen näkemys taas on varsin tavallinen eläinten hyvinvointikeskustelussa. Esimerkiksi kettutarhojen pitäjät voivat kertoa tappamisen tuskattomuudesta. Tai siitä miten eläinten tietoisuus ei ole samalla tasolla kuin ihmisten ja siksi niillä on vähäisemmät oikeudet. Kuitenkin myös kettutarhojen vastustajat muistuttavat, että eläimissä on paljon samanlaisuutta ihmisten kanssa ; Ne voivat tuntea tuskaa ja kärsimystä. Ahdistusta ei saisi tuottaa niillekään ja tätä kautta harjoittaminen olisi lopetettava eettisin syin.
Ideaalina eläimiä kohdellaan vain harvoin. Usein eläintä käytetään joko tuotantovälineenä joka tuottaa jotain hyödykettä ihmiselle. Ja symbolina vapaudelle tai mystisyydelle tai urbaanin ihmisen luontosuhteelle. Eläin joko välineellistetään tai siitä tehdään uskonnollinen symboli. (Mielestäni molemmat näistä tavoista ovat kuvottavimmat; Ne molemmat ovat totaalisen ihmiskeskeisiä ja egosentrisiä. Eläimeltä ei kysytä, vaan siitä tulee ihmisen materiaalisen tai uskonnollisen tarpeen symboli ja tarpeen tyydyttymisen väline.)
Eläinaktivistit ovat harvemmin käyttäneet Kant -lähtöistä eläimen itseisarvoa lähtökohtana. Vaikka se näyttää ihmisten kohdalla olevan tällä hetkellä "se suosituin" näkemys. Tämä keskustelukenttien eroaminen toisistaan on minusta mielenkiintoinen ja hieman outo. Kenties eläinten oikeuksia pitäisikin katsoa juuri täten? Jos ei muuten niin vaihtelun vuoksi.
torstai 5. toukokuuta 2011
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Kirkkovaltio (Korjatkaa talo!)
"Suurin hyvä on se, kun toinen ihminen uhrautuu toisen puolesta. Suurimman hyvän edustaja ei kavahda, vaikka kohde kursailisi."(Hikipedia, "Moraali")
Lasten kastamattomuus kirkkoon on ajanut esiin mielenkiintoisia uusia uskontokeskustelun uomia. Perinteisesti uskonnolliset ovat esittäneet ylläpitävää argumentaatiota, jossa uskontoon kastaminen on vanhempien oikeus ja lapsen paras. Uskonto -opetusta puolustetaan sillä että lapsi kasvatetaan vanhempien arvoihin. On ollut jopa tavallista että uskonnottomia moititaan siitä, että he haluvat hallita koko rakennelmaa ja kieltää vanhempien oikeuden kasvattaa lapsia siten kuin haluavat (väkivallalta puolustavien lakien rajoitteissa tietysti).
Tässä on viitattu perinteeseen, hegemonisen järjestelmän ylläpitoon, jossa kritiikki on poikkeus. On korostettu sitä miten vähemmistön arvoista ei haluta enemmistön arvoja. Onhan se demokratiaa.
Nyt kuitenkin on nousemassa esiin ääniä, jossa vähemmistö haluaa vähemmistön arvoista enemmistön pakotteita. Tästä löytyy hyvä esimerkki. Siihen viittaaminen on kuin viittaisi valtavaan määrään uskovaisia. - Sillä keskimääräinen yhteiskuntatasoa käsittelevä pro-uskonnollinen kirjoitelma on lähinnä vihainen klisee. Kun on nähnyt yhden on nähnyt ainakin viisitoistamiljoonaa. Ja kun on nähnyt viisitoistamiljoonaa, huomaa että suunnilleen kaikki kliseet on toistuneet jokaisessa.
Sen esittää että yhteiskunta ei enää enemmistönä seuraakaan kunnon kristillisyyttä, sitä joka on perinteikästä. "Joko on niin, että lasten vanhemmat ovat vieraantuneet kirkon sanomasta, tai sitten vanhemmat yksinkertaisesti eivät enää välitä. Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut aikojen alusta se että lapset kastetaan valtionkirkon jäseneksi. Näin heidät otetaan tämän yhteiskunnan jäseneksi, eikä jätetä ulkopuolelle jo elämän alussa." Tämä tekee heistä huonoja vanhempia. He ovat jotain, jota on syytä kritisoida, eli heidän vanhemmuuttaan ja oikeutta kasvattaa lapsiaan on syytä kritisoida ja moittia ääneen. "Luultavasti suurin osa kirkon vastaista kapinaa johtuu nykyajan piittaamattomuudesta. Lasten vanhemmat näkevät että kirkon jäsenyydestä on vain kuluja. He pitävät rahaa niin tärkeänä että pieneltä lapselta jää tämän kirkkovastaisuuden takia esimerkiksi kummit pois elämästä, puhumattakaan sitten kaikista muista nuoren ihmisen elämän avainkohdista, kuten konfirmaatio oman kaupungin seurakunnan edessä."
1: Onkin jännittävää huomata, miten kommenteissa ei edes riitä se, että ateisti kastaisi lapsensa. Vaan mukaan vaaditaan myös sitä, että vanhemmat nykyistä enemmän ottaisivat kantaa siihen että lapsi myös saisi kristillisen kasvatuksen. Toisin sanoen tässä tunnustetaan että enemmistö ihmisistä ei enää aja niitä arvoja joita tässä kirjoituksessa puolustetaan. Tämä vahvistaa eroa perinteiseen "nykytilaa ylläpitävään argumentaatioon", jolla kristinuskoa on puolustettu aina aikaisemmin. Ennen demokratia ratkaisi, paitsi nyt kun "agnostikot, ateistit ja passiivisesti uskovat" jne. on liian yleinen ilmiö. Tästä näkyy kristillisyyden opportunismi. Demokratia käy jos se on itselle mieluisaa, muuten taivaalliset lait on maallisia lakeja tärkeämmät.
Toki minäkin olen sitä mieltä, että kirkkomme ei ole rakenteellisesti "kansankirkko" jona sitä myydään, vaan nimen omaan "valtionkirkko". Mutta en sentään pidä valtiotamme kirkkovaltiona. Tässä suhteessa eroan kristillisestä eivalinnanvapaudessa olevan lapsen kastamisperinteen puolustamisesta. "Ei varmaan ole kaukaa haettua jos arvioidaan, että monet tuollaiset kirkosta eroajien perheet ovat juuri noita pienituloisia sossuperheitä, missä pienen lapsen vanhemmat kittaavat kaljaa aamusta iltaan ja kaikki sossurahat menevät juuri tämän elämäntavan tukemiseen. Eipä siinä paljon ajatella perheen tulevaisuutta kun sitten murrosikäisenä nämä samat lapset keskeyttävät peruskoulun erilaisten oppimishäiriöiden takia, kirkosta erotettuna ja muutenkin jo kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneenä." Kirkon kannattaja sanoo siis että "valtio olen minä". Asioiden yhteys selviää helposti "Erotaan kirkosta jo alaikäisenä lapsena, ei mennä kasteelle, ei mennä ripille, koulut jää kesken, ei hankita ammattia, ainoa uraputki on sosiaalipummin elämä jossa kirkollisverostakin säästyneet muutamat kympit laitetaan viinapulloon nurkan takana." On hyvä kun on rehelliset ja faktuaaliset kuvat, tilastollisesti osoitetut syy -yhteyde eikä ollenkaan "musta tuntuu että" -tasolla tehtyä demonisointia, ad hominem -argumentaatiota tai leimaavia oletuksia siitä minkälaisia mitkäkin kohderyhmät ovat, joita ei ole todistettu tilastollisesti.
1: Mielenkiintoistahan tuossa roskassa on vain se nopanheitto joka päättää ovatko ateistit hienostotyyppejä jotka kultalusikka suussa ja akateemisuudessaan näpertelevät todellisuuden ulkopuolella ilman rajuja elämänkokemuksia. Vai ovatko he niitä kurjia raukkoja joilla on elämänkokemusta liikaakin. Herjaavat osaavat demonisoida, ja on ilmiselvää että heiltä puuttuu hienotunteisuus, sydän ja etiikka olla herjaamatta. Joten mielenkiintoiseksi jää vain se, millä kliseisellä strategialla se tapahtuu tällä kertaa.
Toki tilastoihin viitataan. Mutta on mielenkiintoista huomata, että miten yleistymisiä käsitellään. "Juuri viime talvena julkaistiin laaja kotimainen tutkimus jossa todettiin, että lasten ja nuorten päihdeongelma ja siihen liittyvä syrjäytyminen on lisääntynyt rajusti." Yleensä ottaen jos ateismi vanhemmissa aiheuttaisi ongelmia, niin silloin lasten ja nuorten onnettomuudessa olisi 10-20 vuoden viive ateismin yleistymisestä. Se kun on se ikä jossa aletaan lisääntymään. Nyt piikit näkyvät kuitenkin samaan aikaan. Jolloin olisi järkevää olettaa että niiden takana olisi kenties yhteinen syy. Kenties yhteiskunnassamme on jotain joka saa samanaikaisesti syrjäytymään ja muuttumaan ateistisiksi?
Tämä ei ole uskonnolle kiva lähtökohta. Suomessa uskonto on nimittäin ilmenemiseltään tiukasti julmentunut 1980 -luvulta lähtien. Matti Leisola alkoi ratsastamaan silloin "uudella raikkaalla tuulosella" amerikoista ja kreationismin maahantoi. Leisolan viehtymys USA:n uskontoon oli kenties sattumaa. Mutta toisen maan perinteen siirto ja menestyminen suomessa ei onnistu sattumalla. Yleistymiseen on syy, se sopii ilmapiiriin. Ei ole myöskään yllätys että naurettavia (jos ei ole niitä itse omakohtaisesti kokenut) piirteitä saanut saatanapaniikki tuli melko pian perässä.
Itsellänikin on antipatioita uskontoa kohtaan osittain juuri tämän uskonnon julmentumisen vuoksi. Sitä kun jotkut alkaa soittelemaan ympärille ja "varoittelemaan" saatananpalvonnasta jota ei tapahdu, ja vaikeuttavat tätä kautta koko elämää koulunkäynnistä työntekoon ja puolisonhankintaan, niin siinä voi tulla vähän sellainen olo että toimijat ovat (1) moraalittomia (2) idiootteja ja (3) jotain jonka intressien rattaisiin kapuloitten laittaminen on (a) ylen huvittavaa (b) eettistä ja (c) suorastaan velvollisuus.
Valitettavasti vaihtoehtona on alistuminen, jolloin tukea ei oikein saa mistään. Kirkosta löytyy toki joku "leppoiston edustaja" joka auliisti kertoo että aggressiivinen uskovakin on uskova. Ja että tämä aggressiivinen uskovakin tulee uskossaan onnelliseksi. Joten tätä uskonnollisuuden ilmenemistapaa ei saa eikä voi kritisoida. Eli suomeksi : Pappi tulee kertomaan sinulle miten vainojärjestelmää on ylläpidettävä. Tämä johtaa helposti eriytymiseen, etenkin jos ajattelee että on sitoutnut uskontoon. Silloin kun valtionkirkko on kirkkovaltio : Yhteisö, jonka ulkopuolella ei ole elämää. Kenties tämä yksillenapeilletehtyys ja julmuus erimielisiä kohtaan selittääkin miksi uskonnolisuuden sosiaalisuus näyttäytyy sosiaalisuuden sijasta sosiaalisuuden vertauksina.
Sosiaalinen hyväksymättömyys ja ignoraatio liittyvät yhteen. Ja "oikeaoppisuuspuhe" rakentaa, vahvistaa ja ylläpitää hyväksymättömyyden ja ignoraation ilmapiiriä. Tilanne on yhteisössä olevalle sama kuin yrittäisi elää nyky-yhteiskunnassa ilman rahaa. On olennaista huomata että julmistetulle uskovaiselle armolle on vaatimus tottelemisesta, dogman seuraamisesta. Kuulut kun toimit oikein. Ei ole itse asiassa puhettakaan mistään "tutustumisesta ja valinnasta". Ne ovat jotain jolla asia yritetään oikeuttaa. Koska tosiasian kuvaaminen on ikävää, se kuvataan kiertoilmaisuilla ja naamioidaan sellaiseksi että se voi tehdä myyräntyötä ; Vaikka se edustaa vähemmistön arvoja, se kaupitellaan enemmistön arvoilla samalla kun enemmistön arvot yritetään muokata vähemmistön arvoiksi. Totuus ja ilmiselvyys on, että julmistetussa uskonnossa kyse on indoktrinaatiosta sekä ajattelun että toiminnan tasolla ; Tutustumisen takana onkin sen perverssi kaksoisolento, dogmatisoituminen, näkemysten tietynlaistaminen. Oppi siitä miten pitää ajatella asioista, miten arvottaa ne. Ja valinnan takana sen kieroutunut versio, alistuminen ja kuuliaisuus Jeesuksen auktoriteetille. Jotta arvoja myös seuraa elämässä valvottavalla tavalla.
Julmistettu Uskoto levittää pahaa oloa ja valittaa sitten sen seurauksista. Jos joku siitä suuttuu ja alkaa pistämään vastaan, niin se ei kerrokaan että julmistettujen uskovaisten kannattaisi parantaa tapojaan ja ruveta vaikkapa ns. inhimillisiksi. Sen sijaan he päättelevät että pitää laittaa myllyyn lisää vettä. Näitä ihmisiä ajatellessa tulee hyvä mieli siitä että uskonnolla menee huonosti. Seurauksena kun on jotain todella todella hyvääkin.
Rehellisesti sanoen. Jos olisin uskovainen, suuttuisin näille tyypeille ja huutaisin että "lakatkaa auttamasta!" Nyt sen sijaan kysyn, että missä hänen toiminnassaan ja kritiikeissään näkyy se kristittyjen mainio ymmärtäminen, sosiaalinen tukeminen, välittäminen ja muu rakentava. On nimittäin pirun vaikeaa tulla eiuskovaisena perustelluksi siitä että uskonto on mainio, rakentava ja ystävällinen laitos, jos uskonto ilmenee ensisijassa vallankäyttönä ja herjoina ja kaikkena muuna pahana, ärsyttävänä ja kiusallisena. Jos uskovaisuus ilmenee (a) siinä että joku aggressiivinen uskovainen lyö sinua henkisesti ja jopa sosiaalisesti maahan ja (b) uskovainen leppoisto irrelevantisoi ongelmalliset osa -alueet ja suvaitsee sitä tyyppiä aggressiivista uskovaista,niin ei ihme jos homma ei toimi..
Uskovaisten ja etenkin valtionkirkon tulisi huomata se, asia, että he ovat palveluntarjoajia. Siis vähän kuin vuokranantajia. Jos ihmiset eivät halua asua heidän taloissaan, niin ei pidä haukkua vuokraajia ; Jos he eivät asetu asumaan muutenkaan, niin eivät he muuta asumaan pilkkaamalla. Sen sijaan kannattaisi vaikkapa korjata se talo jota vuokralle tarjotaan. Poistaa omilla avaimilla sisääntulevat ja tuppautuvat toiset/entiset vuokralaiset. Antaa myös yksityisyyttä sen sijaan että tarjoaisi lukotonta sekakommuunia jossa kaikki voi tunkea nenäänsä kaikkiin toisten asujien elämään. Ja huoltaa se hemmetin pahalta haiseva viemäri kuntoon. Kenties laskea vuokraa. Mutta jos talo on huono, ei vuokranlasku auta. Koska kyse ei välttämättä ole hinnasta, vaan siitä että siinä talossa muka pitäisi asua ylipäätään.
"Kyllä minäkin siinä tilanteessa varmasti tuntisin oloni ylpeäksi, kun saisin noin hyvää asiaa tukea, ilman että minulta mitään kysytään asiasta."
(Hikipedia, "Moraali")
Huumorin vallasta
Harva ajattelee komiikkaa miettiessään ensimmäisenä, että huumori on valtaa. Se on kuitenkin vähintään vahvasti liitoksissa siihen. Aihe on itse asiassa varsin käytetty ja minunkin olisi hyvä siihen hieman viitata. Asiaa selittäessäni käytän melko karkeita kahtiajakoja koska ne on helpompi ymmärtää. On hyvä huomata, että vaikka miltei koko ajan näytän puhuvan aiheista, kuten säädyistä ja sukupuolesta, tämä on kuitenkin teema -artikkeli, jossa taustalla on huumorin valta. Sääty ja sukupuoli ovat hyviä ja kaikkien ymmärtämiä esimerkkejä vallasta ja katsomalla miten huumori sitoutuu näihin opitaan samalla jotain siitä, miten huumori sitoutuu valtaan.
1: Siksi, vaikka ensivilkaisulla näyttääkin että "blogauksen ovat kirjoittaneet skitsofreeniset ja humalaiset apinat kirjoituskoneella ja että niiden tuotos on sitten käännetty postmodernismiksi hallusinoivien ja dementoituneiden avaruusolentojen toimesta" niin taustalla oleva eteneminen on tietyllä tavalla koherentti. Ja juuri sellaisella tasolla josta minä välitän pääasiassa. Esimerkkien koherenssi paikka on ylipäätään sellainen joka saa joustaa valtavasti teeman koherenssin edessä.
Naurua ja huumoria on yleisesti ottaen rajoitettu. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen piti naurunremakkaa alhaison touhuna. Sivistyneen herrasmiehen tuli olla vakava, ja jos häntä oikein kovasti nauratti, tuli nauru peittää kädellä. Suomen historiassakin koulutetut, upseerit ja muut säätyläiset opettelivat erityisen virkailmeen, joka oli vakava. Raudanpurijan ilme. Ja onpa naururajoituksia ja ohjeita "Kultaisen käytöksen kirjassakin".
Naurukiellossa on ollut taustalla perusteluja, jotka ovat liittyneet ulkonäköön. Nauraessa naama vääntyy ja tämä ei ole hyväksi ulkonäölle. Toinen yleinen teema on sisällöllinen. Huumori nähtiin epäsiveellisenä ja eisivistyneenä toimintana.
Itse asiassa suomalaiseen nauruperinteeseen onkin kuulunut ajatus siitä, että luonnollinen ja hedonistinen on alhaista ja rahvasta. Ne ovat eläimellistä josta irrottautuminen on älyllisyyttä ja sivistystä. Näin nauru ja huumori on laitetty "eläimelliseen maailmaan". Siksi nauraminen on vähä -älyisyyttä ja karkeutta. Vähämielisten ja hölmöjen hommaa. Viisas, vakaa, luotettava ja vakava liittyvätkin sitten siihen sivistysmaailmaan ; Toki kulttuurimme on kannustanut tietynlaiseen iloisuuteen. Sellaiseen asketismiin liittyvään. Ilossa askeettinen elämä, vähästä iloitseminen mutta ei riemuitseminen ja remakoiminen on ollut ihanteena. Hymyily on hyvä asia, onhan se jo itsessäänkin askeettista naurua.
Kuitenkin rajoitteilla on myös sukupuoli. Kaikkia rajoitetaan. Mutta sivistyneistö ja naiset ovat olleet erityisesti naururajoitteiden alla. Säätyläisten huumorirajoitteet johtuvat tietysti sivistyskuvasta. Mutta naisten kohdalla pelkona on usein naisen naurun eroottinen lisävivahde. (Eikä naisennaurattajakaan ole mikään tarinaniskijä, vaan seksuaalinen hurjastelija.)
Ilmiö on vanha ; Jo Ovidius halusi rajoittaa etenkin naisten naurua. Naisten naurun kohdalla onkin olemassa kuitenkin jännittävän ambivalentti suhtautuminen.
1: Toisaalta naisten naurua on haluttu rajoittaa. Tässä naisen huumorintaju myönnetään olemassaolevaksi : On olemassa naisen nauru, jota on varottava. Se on seksuaalista ja voi johtaa varomattomuuteen. Taustalla on ajatus, jossa naisen siveys on erityisen ihailtavaa. Miehen hairahtumista on katsottu vähemmän vakavana. Syynä on varmasti se, että naisen on nähty olevan lähempänä luontoa, jolloin hän on tietysti kontrolloitava nauruaan kovemmin kuin miehen, joka on "jo itsestään" enemmän sivistysolento.
2: Toisaalta naiten huumorintaju on jopa kielletty. Naisen on nähty olevan luontainen tylsimys. Oli aivan tavallista, että nainen nähtiin jonain jonka rooli huumorissa oli olla miehisen naurun kohde. Syynä oli jälleen naisen eläimellisyys. Tämä rajoitusasetelma on sitten johtanut esimerkiksi naisnäyttelijäkieltoon, jossa naisia näyttelivät nuoret pojat.
Se, miksi huumori on tärkeää, on se, että huumorissa on usein mukana valtaelementtejä. Hobbesin mukaan huumorissa oli aina kysymys siitä että asetutaan toisen yläpuolelle ja tästä ylemmyysasemasta nauretaan alemmalle. Ajatus on kenties hieman liian yksinkertainen kuvatakseen koko huumorin luonnetta. Mutta se kuitenkin kertoo huumorista ja naurusta jotain olennaista.
Jos otetaan esimerkiksi jaottelu poikien ja tyttöjen huumorin sosiaalisuuteen saadaan sieltä irti suunnilleen seuraavanlainen suhtautuminen huumorin sosiaaliseen tarkoitukseen:
1: Tytöt ; Luovat ja ylläpitävät suhteita, läheisyyttä ja samanarvoisuutta ryhmän sisällä. Kritisoi ulkopuolisia hyväksyttävillä tavoilla, ilman vallankumouksellista sisältöä. Välittää toisten tyttöjen sanomisia ja kuunnella toisia.
2: Pojat ; Ilmituovat vallassaolotilanteen. Tekevät vaikutuksen ja ylläpitävät vaikutusta yleisössä. Hankkia itselleen tilaa kun joku muu on vitsinkerrontavuorossa.
Tästä saadaan rakenne, jota voidaan katsoa vallassaolevan huumoriksi ja oppositiossa olevan huumoriksi ; Taustalla on tilanne, jossa valtaosa huumorintekijöistä on miehiä. Ja kulttuurissa on hyväksyttävää että miehet kertovat naisista vitsejä. Naisten on annettu tuossa vaiheessa jo tietyllä tapaa vastatakin huumoriin vastahuumorilla, mutta he eivät ole saaneet "hypätä aggressorin rooliin". Se kun olisi ollut liian provokatiivista. Tämä johtaa siihen että naisen huumorintekoa ei ole kielletty, mutta miehen huumori on aktiivista ja naisen huumori reaktiivista. Tällöin tilanne on itse asiassa se, että pilailun aloittaja määrää tyylilajin, rajat ja ehdot. Ja tätä kautta myös sen, mikä on huumoria ja mikä ei ole.
Lisäksi huumorin vallankäyttö näkyy esimerkiksi kansanhuumorissa. Rahvaan vitsit ovat usein karkeita ja säädyttömiä. Niissä voidaan pilkata auktoriteetteja. Niissä on vallankumouksen kipinää (joskaan ei usein liekkiä.) Tyypillisesti kaskuissa päätäntävallat murtuvat vähäksi aikaa, kuten vaikka vitseissä joissa renki naida napsauttaa isäntänsä vaimoa huijaamalla isäntää jotenkin. Tämä ei ole tyttöjen huumorin tapaan viatonta. Sitä kuvaa tietty "koulupoikamaisuus", eli pojat eivät ole yhteiskunnassa valtaapitäviä, mutta heillä on kuitenkin anarkistista kurittomuutta, kenties siksi että he tavoittelevat valtaa.
Voidaankin sanoa että huumoria on kolmenlaista.
1: Aktiivista huumoria, joka on valtaapitävien huumoria, jossa mukaillaan olemassaolevaa rakennetta. Huumori on "älyllistä" ja se mukailee normeja. Mukana on helposti ylemmyydentunne, nauretaan epäloogisuudelle tai typeryydelle. (Ja btw ; Tähän tarvitsemme niitä typerän idioottimaisia sketsihahmokilpailuja.)
2: Reaktiivista huumoria, jonka rooli on alistumisen kestämisessä. Siinä rakennetaan yhteenkuuluvuutta "muiden alistettujen kanssa". Se ei pyri loukkaamaan, vaan rakentamaan.
3: Aktivistinen huumori taas perustuu vaihtoehtoisen todellisuuden kuvaamiseen, siinä valtarakenteet murretaan tai käännetään nurinpäin. Se on provokatiivista koska siinä eivallassaolevat kohdistavat huumorin tarjoamaa mahtia vallassaoleviin. Mukana ei kuitenkaan välttämättä ole illuusiota jossa alistetut voisivat kepposillaan murtaa sosiaalista järjestelmää. Olennaista on että rakennetaan vitsin tarjoamalle kokemukselle "uskottavuus/reaalisuuden tunne" joka ei säry julman todellisuuden realismissa, tosiasioiden edessä.
Kaiken tämän lisäksi on tietysti hauskaa huumoria. Mutta tämän jutun aiheena oli kirjoittaa hieman valtaakäyttävästä huumorista. Tämä selvittää myös osaltaan, miksi monissa tabuaiheissa kritiikin lisäksi myös vitsailu on kielletty. Asian esittäminen naurettavana on jotain joka laittaa valtajärjestelmää uuteen uskoon. Sitä tavallaan joko pitää tunnustautua vallankäyttäjäksi ja dominoijaksi tai sitten osoittautua sellaiseksi.
1: Siksi, vaikka ensivilkaisulla näyttääkin että "blogauksen ovat kirjoittaneet skitsofreeniset ja humalaiset apinat kirjoituskoneella ja että niiden tuotos on sitten käännetty postmodernismiksi hallusinoivien ja dementoituneiden avaruusolentojen toimesta" niin taustalla oleva eteneminen on tietyllä tavalla koherentti. Ja juuri sellaisella tasolla josta minä välitän pääasiassa. Esimerkkien koherenssi paikka on ylipäätään sellainen joka saa joustaa valtavasti teeman koherenssin edessä.
Naurua ja huumoria on yleisesti ottaen rajoitettu. Esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen piti naurunremakkaa alhaison touhuna. Sivistyneen herrasmiehen tuli olla vakava, ja jos häntä oikein kovasti nauratti, tuli nauru peittää kädellä. Suomen historiassakin koulutetut, upseerit ja muut säätyläiset opettelivat erityisen virkailmeen, joka oli vakava. Raudanpurijan ilme. Ja onpa naururajoituksia ja ohjeita "Kultaisen käytöksen kirjassakin".
Naurukiellossa on ollut taustalla perusteluja, jotka ovat liittyneet ulkonäköön. Nauraessa naama vääntyy ja tämä ei ole hyväksi ulkonäölle. Toinen yleinen teema on sisällöllinen. Huumori nähtiin epäsiveellisenä ja eisivistyneenä toimintana.
Itse asiassa suomalaiseen nauruperinteeseen onkin kuulunut ajatus siitä, että luonnollinen ja hedonistinen on alhaista ja rahvasta. Ne ovat eläimellistä josta irrottautuminen on älyllisyyttä ja sivistystä. Näin nauru ja huumori on laitetty "eläimelliseen maailmaan". Siksi nauraminen on vähä -älyisyyttä ja karkeutta. Vähämielisten ja hölmöjen hommaa. Viisas, vakaa, luotettava ja vakava liittyvätkin sitten siihen sivistysmaailmaan ; Toki kulttuurimme on kannustanut tietynlaiseen iloisuuteen. Sellaiseen asketismiin liittyvään. Ilossa askeettinen elämä, vähästä iloitseminen mutta ei riemuitseminen ja remakoiminen on ollut ihanteena. Hymyily on hyvä asia, onhan se jo itsessäänkin askeettista naurua.
Kuitenkin rajoitteilla on myös sukupuoli. Kaikkia rajoitetaan. Mutta sivistyneistö ja naiset ovat olleet erityisesti naururajoitteiden alla. Säätyläisten huumorirajoitteet johtuvat tietysti sivistyskuvasta. Mutta naisten kohdalla pelkona on usein naisen naurun eroottinen lisävivahde. (Eikä naisennaurattajakaan ole mikään tarinaniskijä, vaan seksuaalinen hurjastelija.)
Ilmiö on vanha ; Jo Ovidius halusi rajoittaa etenkin naisten naurua. Naisten naurun kohdalla onkin olemassa kuitenkin jännittävän ambivalentti suhtautuminen.
1: Toisaalta naisten naurua on haluttu rajoittaa. Tässä naisen huumorintaju myönnetään olemassaolevaksi : On olemassa naisen nauru, jota on varottava. Se on seksuaalista ja voi johtaa varomattomuuteen. Taustalla on ajatus, jossa naisen siveys on erityisen ihailtavaa. Miehen hairahtumista on katsottu vähemmän vakavana. Syynä on varmasti se, että naisen on nähty olevan lähempänä luontoa, jolloin hän on tietysti kontrolloitava nauruaan kovemmin kuin miehen, joka on "jo itsestään" enemmän sivistysolento.
2: Toisaalta naiten huumorintaju on jopa kielletty. Naisen on nähty olevan luontainen tylsimys. Oli aivan tavallista, että nainen nähtiin jonain jonka rooli huumorissa oli olla miehisen naurun kohde. Syynä oli jälleen naisen eläimellisyys. Tämä rajoitusasetelma on sitten johtanut esimerkiksi naisnäyttelijäkieltoon, jossa naisia näyttelivät nuoret pojat.
Se, miksi huumori on tärkeää, on se, että huumorissa on usein mukana valtaelementtejä. Hobbesin mukaan huumorissa oli aina kysymys siitä että asetutaan toisen yläpuolelle ja tästä ylemmyysasemasta nauretaan alemmalle. Ajatus on kenties hieman liian yksinkertainen kuvatakseen koko huumorin luonnetta. Mutta se kuitenkin kertoo huumorista ja naurusta jotain olennaista.
Jos otetaan esimerkiksi jaottelu poikien ja tyttöjen huumorin sosiaalisuuteen saadaan sieltä irti suunnilleen seuraavanlainen suhtautuminen huumorin sosiaaliseen tarkoitukseen:
1: Tytöt ; Luovat ja ylläpitävät suhteita, läheisyyttä ja samanarvoisuutta ryhmän sisällä. Kritisoi ulkopuolisia hyväksyttävillä tavoilla, ilman vallankumouksellista sisältöä. Välittää toisten tyttöjen sanomisia ja kuunnella toisia.
2: Pojat ; Ilmituovat vallassaolotilanteen. Tekevät vaikutuksen ja ylläpitävät vaikutusta yleisössä. Hankkia itselleen tilaa kun joku muu on vitsinkerrontavuorossa.
Tästä saadaan rakenne, jota voidaan katsoa vallassaolevan huumoriksi ja oppositiossa olevan huumoriksi ; Taustalla on tilanne, jossa valtaosa huumorintekijöistä on miehiä. Ja kulttuurissa on hyväksyttävää että miehet kertovat naisista vitsejä. Naisten on annettu tuossa vaiheessa jo tietyllä tapaa vastatakin huumoriin vastahuumorilla, mutta he eivät ole saaneet "hypätä aggressorin rooliin". Se kun olisi ollut liian provokatiivista. Tämä johtaa siihen että naisen huumorintekoa ei ole kielletty, mutta miehen huumori on aktiivista ja naisen huumori reaktiivista. Tällöin tilanne on itse asiassa se, että pilailun aloittaja määrää tyylilajin, rajat ja ehdot. Ja tätä kautta myös sen, mikä on huumoria ja mikä ei ole.
Lisäksi huumorin vallankäyttö näkyy esimerkiksi kansanhuumorissa. Rahvaan vitsit ovat usein karkeita ja säädyttömiä. Niissä voidaan pilkata auktoriteetteja. Niissä on vallankumouksen kipinää (joskaan ei usein liekkiä.) Tyypillisesti kaskuissa päätäntävallat murtuvat vähäksi aikaa, kuten vaikka vitseissä joissa renki naida napsauttaa isäntänsä vaimoa huijaamalla isäntää jotenkin. Tämä ei ole tyttöjen huumorin tapaan viatonta. Sitä kuvaa tietty "koulupoikamaisuus", eli pojat eivät ole yhteiskunnassa valtaapitäviä, mutta heillä on kuitenkin anarkistista kurittomuutta, kenties siksi että he tavoittelevat valtaa.
Voidaankin sanoa että huumoria on kolmenlaista.
1: Aktiivista huumoria, joka on valtaapitävien huumoria, jossa mukaillaan olemassaolevaa rakennetta. Huumori on "älyllistä" ja se mukailee normeja. Mukana on helposti ylemmyydentunne, nauretaan epäloogisuudelle tai typeryydelle. (Ja btw ; Tähän tarvitsemme niitä typerän idioottimaisia sketsihahmokilpailuja.)
2: Reaktiivista huumoria, jonka rooli on alistumisen kestämisessä. Siinä rakennetaan yhteenkuuluvuutta "muiden alistettujen kanssa". Se ei pyri loukkaamaan, vaan rakentamaan.
3: Aktivistinen huumori taas perustuu vaihtoehtoisen todellisuuden kuvaamiseen, siinä valtarakenteet murretaan tai käännetään nurinpäin. Se on provokatiivista koska siinä eivallassaolevat kohdistavat huumorin tarjoamaa mahtia vallassaoleviin. Mukana ei kuitenkaan välttämättä ole illuusiota jossa alistetut voisivat kepposillaan murtaa sosiaalista järjestelmää. Olennaista on että rakennetaan vitsin tarjoamalle kokemukselle "uskottavuus/reaalisuuden tunne" joka ei säry julman todellisuuden realismissa, tosiasioiden edessä.
Kaiken tämän lisäksi on tietysti hauskaa huumoria. Mutta tämän jutun aiheena oli kirjoittaa hieman valtaakäyttävästä huumorista. Tämä selvittää myös osaltaan, miksi monissa tabuaiheissa kritiikin lisäksi myös vitsailu on kielletty. Asian esittäminen naurettavana on jotain joka laittaa valtajärjestelmää uuteen uskoon. Sitä tavallaan joko pitää tunnustautua vallankäyttäjäksi ja dominoijaksi tai sitten osoittautua sellaiseksi.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Älä sekaannu perversioihini!
Miehen saama tuomio polkupyörään sekaantumisesta pyöri aikanaan aika paljon internetissä. Suomalainen kuvaus käytti likimain aina aina lausetta "Viranomaiset pitävät raskauttavana
asiahaarana, että kysymyksessä oli miesten pyörä." Tapausta pidetään yleisesti huvittavana. Minä pidän sitä lähinnä oikeusmurhana. Tosin rehellisyyden nimissä harvinaisen huvittevana sellaisena.
Mutta on hyvä puhua perversioista. Tämä juttu viittaa aika usein homoseksuaalisuuten, lähinnä siksi että siitä on kaikilla erilainen mielipide. Sitä luokitellaan hyvin laajakirjoisesti. Ja sitä on esiintynyt historiassa melko paljon, joten sitä on luonnollisesti käytetty aina esimerkkinä. Sitäpaitsi aihe ärsyttää monia, josta minä taas saan perverssejä kicksejä...
Aloitin jutun tapauskuvauksella, koska se näyttää olevan jotain jota kaikki pitävät melko tyylipuhtaana perversiona tai fetissinä. Se on ns. poikkeavaa seksuaalisuuden toteuttamisen ilmentämistä.
Perinteisesti perversio nähtiin synnillisenä eitarkoituksenmukaisena toimintana. Ja muuta erilaisten historian viisaiden auktoriteettien sanomaa joka on likimain yhtä hauskaa kuin se, että miettisi olisiko aloitusesimerkkini tapauksessa naistenpyörästä saanut lieventäviä asianhaaroja. Kun synnistä ja Saatanasta siirryttiin psykologiaseen luonteeseen viittaamiseen, vallalle nousi käsitys jossa seksuaalisesti poikkeava käytös johtaa mielenvikaisuuteen - tämä on helppo nähdä analogiana vanhalle synnillinen toiminta johtaa ihmisen rappeutumiseen. Ja sen jälkeen suosiota sai näkemys jonka mukaan mielenvikaisuus johtaa seksuaalisesti poikkeavaan käytökseen.
Oma luku jossa on pari hauskaa asiaa.
Freud jaotteli seksuaalisuuden poikkeavat ilmenemät hyvinkin monella tavalla. Homoseksuaalisuus oli hänelle melko lievä ilmiö -joskin hän myönsi samalla että se oli hyvin vaikeasti parannettava terapialla. Hänelle homoseksuaalisuus oli kehityspysähtymä, vajaasti kehittynyttä seksuaalisuutta. Hän ei kutsunut sitä sairaudeksi tai degeneraatioksi. Erottelu oli olennainen koska Freudista normaali seksuaalisuus oli saavutus ja yllättävän harvinainen ilmiö. Monenlaiset poikkeamat ovat siksi yleisiä.
Toki psykoanalyyttisessä näkemyksessä kaikkiin seksuaalisuuden ilmenemisiin ei suhtauduttu aivan yhtä ystävällisesti. Freud määritteli perversion olevan jotain joka on yhteiskunnan normeja vastaan. Se on sisällöltään hyvin neutraali. Tosin tämä herättää ihmettelyä siitä, miten homoseksuaalisuus on poikkeama, kun yhteiskunta ei katsonut ilmiötä Freudin aikaan kovin hyvällä. - Sittemmin on tosin ajateltu niinkin että jos homoseksuaalisuus on konfliktissa yhteiskunnan kanssa, niin homojen sijasta onkin kenties muutettava yhteiskuntaa ja sen arvoilmapiiriä.
1: Esimerkiksi perversioksi määritellyssä sadomasokismia nähdään siten, että dominoitu haluaa kokea olemassaolon tuskaa ja tätä kautta kokea olemassaoloaan. Ja että dominoija haluaa että Toinen kantaa hänen tuskansa. Näin poikkeava seksuaalisuuteen haettiin selitys ilmiönä muiden asioiden värittämänä, ja termi perversio kertoo lisäksi sen, että yhteiskunta ei hyväksy kyseistä ilmenemismuotoa.
___1.1: Tämä selitys tietysti eroaa kovasti siitä miten SM -piirit asiaa selittävät. Esimerkiksi Korrströmin "Osaako nainen ajatella" kertoo että hallinta nähdään usein nimen omaan dominoidun asiana. Hänellä on turvasana, ja hänen halunsa tyydytykseksi toisen on toimittava. Näin aktiivinen osapuoli välineellistetään ja dominoidun osaksi jää heittäytyminen juuri sen verran kuin häntä itseään huvittaa. Toki tästä kuilusta voidaan aina selviytyä viittaamalla siihen että halut ovat alitajuisia. Mutta se tuntuu myös suoraan sanoen näppärältä keinolta suojella teoriaa tosiasioilta tavalla jossa teoria sumentaa näkemyksen ja ihmisen sanomiset ja näkemykset asiasta voidaan ohittaa "välivaiheina" kun teorian antama lokero on valmiina. Mutta minulla onkin tunnustetusti antipatioita aiheeseen.
Tästä alkanytta psykoanalyysin perinnettä on sittemmin tietysti kehitetty. Sen viisautta tiivistää esimerkiksi Kristeva. Hän valaisee ilmiötä kirjassaan "Musta aurinko", sivulla 295. Hänkin tekee kuvailun tavalla, joka valaisee mielen ja tuo hymyn huulille. (Mikään muu kuin suora sitaatti ei auta.) : "Perversio liittyy kastraation kiistämiseen. Perverssi ihminen näkee sen, että äidiltä puuttuu fallos, ja samanaikaisesti hän kieltäytyy hyväksymästä tätä traumaattista havaintoa. Perversiossa lapsi samastuu äidin imaginääriseen halun kohteeseen joka on fallos. Fetisismissä fetissi korvaa äidiltä puuttuvan falloksen." Jep. Lue se uudestaan. Niin minäkin tein. Se on todellakin siinä.
Behavioristit uskoivat että seksuaaliset poikkeamat oli jotenkin opittu. Takana olivat siis esimerkiksi lapsuusajan kokemukset. Ja jossa erilaiset kokeilut tarjosivat palautetta, joka saattoi viedä mukanaan. He rakentelivatkin kaikenlaisia erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä laboratorioeläimille. Behaviorismia käytettiin homoseksuaalisuutta vastustavana argumentaationa ; Ajateltiin että homoseksuaalisuuden ilmentäminen viekoittelee lapset ja nuoret kirjaimellisesti oppimaan perversseiksi.
Tietämättömyyden tunnustaminen ja pari hauskaa asiaa.
Yllä olevat ovat siitä hankalia, että oikeasti on hyvin vähän tutkimusnäyttöä näille tarinoille. Itse asiassa seksuaalisuuden tutkimus on sen verran aukkoista, että esimerkiksi "Tietämättömyyden sanakirja", joka selvittää nykytieteen suuria selvittämättömiä kysymyksiä, on laittanut seksuaalisten mieltymysten syntymisen yhdeksi avoimista kysymyksistä. Jokaisella on niiden syntyyn käsitys - sanotaan nyt vaikka Saatanasta tapaoppimisen kautta äitisuhteeseen - mutta aiheesta on yllättävän vaikeaa saada kovin yksiselitteistä tietoa. Yhdeksi syyksi tietämättömuuteen ehdottaa sen, että fetisseissä ja muissa mieltymyksissä on kysymys monesti vähän siitä kuin tutkisi sitä, kuka pitää hernekeitosta ja kuka mansikoista. Pidän tätä näkökulmaa viehättävänä, koska se eroaa medikalisoivasta tavasta katsoa asiaa. Jostain syystä kaikki haluavat ja uskovat voivansa selittää miksi joku on homoseksuaali, mutta kukaan ei vakavasti usko eivätkä pidä merkittävänä että selvitettäisiin se, miksi jotkut ihmiset pitävät usein vaikkapa bruneteista ja toiset blondeista.
1: Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" myöntää samantapaisen asian. Geneettisen determinismin sijasta hän korostaa ympäristön ja geenien yhteisvaikutusta : Genetiikka ja syntymäjärjestykseen liittyvät vaikutukset äidin elimistöön ja raskausaikaan altistavat homoseksuaalisuudelle, tekevät siitä todennäköisempää. Ympäristölläkin on kuitenkin aina osuutta selityksessä. Kirja on hyvä siltä osin, että se rikkoo perinteisen roolin jossa "luonnollisuus on terveyttä" ja "terveys hyvää". Hamilon mukaan asiat ovat mutkikkaampia ja keskustelunalaisempia asioita kuin mitä tuo perinteinen seksuaalisuutta ja perversioita medikalisoiva tiivistys on tarjonnut.
"Tietämättömyyden sanakirja" päätyy kuitenkin tarjoamaan myös varsin mainioon määritelmän. Sekin tuo hymyn huulille. "Yksinkertaistaen voidaan sanoa että seksuaalisena suuntautumisena pidetään sitä, minkä takana on lobbausryhmä ja mitä monissa maissa suojataan lainsäädännön avulla syrjinnältä." (s. 195) Minusta se on aika hauska. Eikä se itse asiassa yhtään eroa Freudin näkemyksestä asiasta. Näin voin kuitenkin asiaankuuluvasti päättää tekstinpyörittelyn siihen että miehen harjoittama miestenpolkupyöriin sekaantuminen on selvemmin perversio kuin miehen harjoittama naistenpolkupyörään sekaantuminen. Näin on koska viranomaiset.
Tekstinkirjoittaja on kammottava kieroutunut pervessi, eikä siksi osannut ottaa tätäkään tärkeää tabuaihetta sille kuuluvalla arvostuksella ja vakavuudella.
asiahaarana, että kysymyksessä oli miesten pyörä." Tapausta pidetään yleisesti huvittavana. Minä pidän sitä lähinnä oikeusmurhana. Tosin rehellisyyden nimissä harvinaisen huvittevana sellaisena.
Mutta on hyvä puhua perversioista. Tämä juttu viittaa aika usein homoseksuaalisuuten, lähinnä siksi että siitä on kaikilla erilainen mielipide. Sitä luokitellaan hyvin laajakirjoisesti. Ja sitä on esiintynyt historiassa melko paljon, joten sitä on luonnollisesti käytetty aina esimerkkinä. Sitäpaitsi aihe ärsyttää monia, josta minä taas saan perverssejä kicksejä...
Aloitin jutun tapauskuvauksella, koska se näyttää olevan jotain jota kaikki pitävät melko tyylipuhtaana perversiona tai fetissinä. Se on ns. poikkeavaa seksuaalisuuden toteuttamisen ilmentämistä.
Perinteisesti perversio nähtiin synnillisenä eitarkoituksenmukaisena toimintana. Ja muuta erilaisten historian viisaiden auktoriteettien sanomaa joka on likimain yhtä hauskaa kuin se, että miettisi olisiko aloitusesimerkkini tapauksessa naistenpyörästä saanut lieventäviä asianhaaroja. Kun synnistä ja Saatanasta siirryttiin psykologiaseen luonteeseen viittaamiseen, vallalle nousi käsitys jossa seksuaalisesti poikkeava käytös johtaa mielenvikaisuuteen - tämä on helppo nähdä analogiana vanhalle synnillinen toiminta johtaa ihmisen rappeutumiseen. Ja sen jälkeen suosiota sai näkemys jonka mukaan mielenvikaisuus johtaa seksuaalisesti poikkeavaan käytökseen.
Oma luku jossa on pari hauskaa asiaa.
Freud jaotteli seksuaalisuuden poikkeavat ilmenemät hyvinkin monella tavalla. Homoseksuaalisuus oli hänelle melko lievä ilmiö -joskin hän myönsi samalla että se oli hyvin vaikeasti parannettava terapialla. Hänelle homoseksuaalisuus oli kehityspysähtymä, vajaasti kehittynyttä seksuaalisuutta. Hän ei kutsunut sitä sairaudeksi tai degeneraatioksi. Erottelu oli olennainen koska Freudista normaali seksuaalisuus oli saavutus ja yllättävän harvinainen ilmiö. Monenlaiset poikkeamat ovat siksi yleisiä.
Toki psykoanalyyttisessä näkemyksessä kaikkiin seksuaalisuuden ilmenemisiin ei suhtauduttu aivan yhtä ystävällisesti. Freud määritteli perversion olevan jotain joka on yhteiskunnan normeja vastaan. Se on sisällöltään hyvin neutraali. Tosin tämä herättää ihmettelyä siitä, miten homoseksuaalisuus on poikkeama, kun yhteiskunta ei katsonut ilmiötä Freudin aikaan kovin hyvällä. - Sittemmin on tosin ajateltu niinkin että jos homoseksuaalisuus on konfliktissa yhteiskunnan kanssa, niin homojen sijasta onkin kenties muutettava yhteiskuntaa ja sen arvoilmapiiriä.
1: Esimerkiksi perversioksi määritellyssä sadomasokismia nähdään siten, että dominoitu haluaa kokea olemassaolon tuskaa ja tätä kautta kokea olemassaoloaan. Ja että dominoija haluaa että Toinen kantaa hänen tuskansa. Näin poikkeava seksuaalisuuteen haettiin selitys ilmiönä muiden asioiden värittämänä, ja termi perversio kertoo lisäksi sen, että yhteiskunta ei hyväksy kyseistä ilmenemismuotoa.
___1.1: Tämä selitys tietysti eroaa kovasti siitä miten SM -piirit asiaa selittävät. Esimerkiksi Korrströmin "Osaako nainen ajatella" kertoo että hallinta nähdään usein nimen omaan dominoidun asiana. Hänellä on turvasana, ja hänen halunsa tyydytykseksi toisen on toimittava. Näin aktiivinen osapuoli välineellistetään ja dominoidun osaksi jää heittäytyminen juuri sen verran kuin häntä itseään huvittaa. Toki tästä kuilusta voidaan aina selviytyä viittaamalla siihen että halut ovat alitajuisia. Mutta se tuntuu myös suoraan sanoen näppärältä keinolta suojella teoriaa tosiasioilta tavalla jossa teoria sumentaa näkemyksen ja ihmisen sanomiset ja näkemykset asiasta voidaan ohittaa "välivaiheina" kun teorian antama lokero on valmiina. Mutta minulla onkin tunnustetusti antipatioita aiheeseen.
Tästä alkanytta psykoanalyysin perinnettä on sittemmin tietysti kehitetty. Sen viisautta tiivistää esimerkiksi Kristeva. Hän valaisee ilmiötä kirjassaan "Musta aurinko", sivulla 295. Hänkin tekee kuvailun tavalla, joka valaisee mielen ja tuo hymyn huulille. (Mikään muu kuin suora sitaatti ei auta.) : "Perversio liittyy kastraation kiistämiseen. Perverssi ihminen näkee sen, että äidiltä puuttuu fallos, ja samanaikaisesti hän kieltäytyy hyväksymästä tätä traumaattista havaintoa. Perversiossa lapsi samastuu äidin imaginääriseen halun kohteeseen joka on fallos. Fetisismissä fetissi korvaa äidiltä puuttuvan falloksen." Jep. Lue se uudestaan. Niin minäkin tein. Se on todellakin siinä.
Behavioristit uskoivat että seksuaaliset poikkeamat oli jotenkin opittu. Takana olivat siis esimerkiksi lapsuusajan kokemukset. Ja jossa erilaiset kokeilut tarjosivat palautetta, joka saattoi viedä mukanaan. He rakentelivatkin kaikenlaisia erikoisia seksuaalisia mieltymyksiä laboratorioeläimille. Behaviorismia käytettiin homoseksuaalisuutta vastustavana argumentaationa ; Ajateltiin että homoseksuaalisuuden ilmentäminen viekoittelee lapset ja nuoret kirjaimellisesti oppimaan perversseiksi.
Tietämättömyyden tunnustaminen ja pari hauskaa asiaa.
Yllä olevat ovat siitä hankalia, että oikeasti on hyvin vähän tutkimusnäyttöä näille tarinoille. Itse asiassa seksuaalisuuden tutkimus on sen verran aukkoista, että esimerkiksi "Tietämättömyyden sanakirja", joka selvittää nykytieteen suuria selvittämättömiä kysymyksiä, on laittanut seksuaalisten mieltymysten syntymisen yhdeksi avoimista kysymyksistä. Jokaisella on niiden syntyyn käsitys - sanotaan nyt vaikka Saatanasta tapaoppimisen kautta äitisuhteeseen - mutta aiheesta on yllättävän vaikeaa saada kovin yksiselitteistä tietoa. Yhdeksi syyksi tietämättömuuteen ehdottaa sen, että fetisseissä ja muissa mieltymyksissä on kysymys monesti vähän siitä kuin tutkisi sitä, kuka pitää hernekeitosta ja kuka mansikoista. Pidän tätä näkökulmaa viehättävänä, koska se eroaa medikalisoivasta tavasta katsoa asiaa. Jostain syystä kaikki haluavat ja uskovat voivansa selittää miksi joku on homoseksuaali, mutta kukaan ei vakavasti usko eivätkä pidä merkittävänä että selvitettäisiin se, miksi jotkut ihmiset pitävät usein vaikkapa bruneteista ja toiset blondeista.
1: Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" myöntää samantapaisen asian. Geneettisen determinismin sijasta hän korostaa ympäristön ja geenien yhteisvaikutusta : Genetiikka ja syntymäjärjestykseen liittyvät vaikutukset äidin elimistöön ja raskausaikaan altistavat homoseksuaalisuudelle, tekevät siitä todennäköisempää. Ympäristölläkin on kuitenkin aina osuutta selityksessä. Kirja on hyvä siltä osin, että se rikkoo perinteisen roolin jossa "luonnollisuus on terveyttä" ja "terveys hyvää". Hamilon mukaan asiat ovat mutkikkaampia ja keskustelunalaisempia asioita kuin mitä tuo perinteinen seksuaalisuutta ja perversioita medikalisoiva tiivistys on tarjonnut.
"Tietämättömyyden sanakirja" päätyy kuitenkin tarjoamaan myös varsin mainioon määritelmän. Sekin tuo hymyn huulille. "Yksinkertaistaen voidaan sanoa että seksuaalisena suuntautumisena pidetään sitä, minkä takana on lobbausryhmä ja mitä monissa maissa suojataan lainsäädännön avulla syrjinnältä." (s. 195) Minusta se on aika hauska. Eikä se itse asiassa yhtään eroa Freudin näkemyksestä asiasta. Näin voin kuitenkin asiaankuuluvasti päättää tekstinpyörittelyn siihen että miehen harjoittama miestenpolkupyöriin sekaantuminen on selvemmin perversio kuin miehen harjoittama naistenpolkupyörään sekaantuminen. Näin on koska viranomaiset.
Tekstinkirjoittaja on kammottava kieroutunut pervessi, eikä siksi osannut ottaa tätäkään tärkeää tabuaihetta sille kuuluvalla arvostuksella ja vakavuudella.
Ahlistunut vai ältynyt.
Masennus on arkikielenkäytössä likimain synonyymi surullisuuteen. Pitkäaikainen erityisen kova surumielisyysaika olisi siksi ehkä kuvaavin sana sille miten masennus käsitetään. Kuitenkin, yllättävää kyllä, "masennuksen diagnoosin" yksi oikeasti tyypillisempi piirre onkin se, että asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Ei ole surua eikä iloa.
1: Tähän passiivisuuteen Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" muistuttaakin jännittävästä piirteestä ; Väkivaltalukuja perustellaan masennuksella ja masentuneisuudella, vaikka masentuneet itsessään tekevät keskimääräistä vähemmän väkivaltarikoksia. On siis selvää, että jokin tässä selityksessä ei toimi ihan kunnolla. Hän muistuttaa toki myös siitä, miten koulukiusatut demonisoitiin kouluampumisten yhteydessä ; Huomattiin vain että ampujilla on aika usein (mutta ei aina) tausta kiusattuna. Mutta ei huomattu että on kymmeniätuhansia kiusattuja jotka eivät ammu. Ihmiset unohtivat että tilastomatematiikka tässä kohden kertookin karuja asioita : Epäintuitiivisesti käykin mahdollisesti jopa niin että "epänormaaleja" kouluampujia jää huomaamatta enemmän kuin mitä kiusattujen lisätarkkailu toisi lisää huomattuja "normaaleita" tekijöitä.
Se, mikä säilyy arkitulkinnassa että oikeastaan kaikessa muussakin masennuksen käsitteistössä (jotka minä tiedän) ovat sellaisia että niissä on otettu jokin rooli luopumiseen.
Perinteistä tapaa katsoa asiaa edustaa tietysti psykoanalyysi. Kristevan "Musta aurinko - masenus ja melankolia" hakee masennukseen selityksiä ja jakaa ilmiön karkeasti kahtia.
1: Masennus kohteeseen. Alunperäisessä Freudilaisessa tulkinnassa masennuksen taakse nähdään ristiriitainen suhtautuminen haluun ja vihaan : Asiaa halutaan ja vihataan samanaikaisesti. Pettymyksessä tai traumassa joudutaan luopumaan jostain asiasta (tai tavoitteesta). Tämä kohde nähdään haluttavana, joten siitä ei haluta luopua. Siksi asia yritetään sisäistää. Ja koska asiaan suhtaudutaan ambivalentisti, on niellyssä mukana myös vihaa, joka muuttuu itseinhoksi siinä vaihessa kun asia sisäistetään, otetaan osaksi minuutta. Näin selitetään esimerkiksi se, miten masennus voi ilmetä itsetuhoisuutena.
2: Masennus kohteen sijasta asiaan. Tämä on Kristevan mukaan tuoreempi määrittely, jota voisi kutsua narsistiseksi masennukseksi. Tässä ihminen odottaa täydellisyyttä ja koska tässä täydellisyydessä epäonnistutaan väkisin, petytään tilanteeseen. Tilannetta ei oteta/sisäistetä omaksi viaksi, vaan siihen petytään ulkoisesti. Tämä johtaa itseinhon sijasta masennuksen purkautumiseen asian parissa tehtyihin "seikkailuihin" ja niissä epäonnistumisiin.
Marko Hamilon melko tuore "Luonnollisesti hullu" taas hakee masennuksen ja luopumiseen toisenlaista sävyä. Siinä kyse ei ole niinkään "seksuaalisuudesta" kuin "eloonjäämisestä". Hamilo korostaa sitä, että ahdistunut on alistunut tilanteeseensa. Siinä missä psykoanalyytikot näkevät että ihmiset ylikorostavat epäonnistumisiaan ja elävät luopumisensa kanssa, Hamilo korostaakin sitä että ihminen on ahdistuessaan sosiaalinen eläin joka on alistunut erityisen matalaan statukseen.
Näin se, minkä psykoanalyytikko näkee potilaan liioiteltuina tarinoina joissa ylikorostuvat omat epäonnistumiset, Hamilo näkee että tämä epäonnistumistarina on todellisuudenkuvaus. Syyksi hän perustelee tunnetun asian, jossa masentuneet ovat minäkuvansa kanssa yltiörealistisia kun taas yleensä ihminen ajattelee olevansa "keskimääräistä parempi". Masentuneiden todellisuuskuva ei siis olekaan mitään epäonnistumisten ylipainottumista, vaan ne ovat lähellä oikeaa asiaintilaa.
1: Olenkin kirjoittanut Lake Wobegon effectistä, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat yleensä olevansa keskimääräistä parempia. Ja siitä miten optimistien ja pessimistien onnistumisprosenttiarvioissa optimistit arvioivat toteutuneen onnistumisensa paremmaksi ja pessimistit huonommaksi. Hamilon perustelu sitoutuu juuri tämäntapaisiin asioihin.
Hamilosta epäonnistumisen kokemus syntyy sosiaalisesti ; Jos joku luulee liikoja itsestään, hänet "tipautetaan omalle tasolle" hyvin nopeasti. Ja tätä kautta hän selittää myös miksi terapiat toimivat. Hän huomauttaa, että vaikka psykologisia teorioita on paljon, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia, ne kaikki toimivat. Ja ne kaikki peräti toimivat melkoisen hyvin. Hän muistuttaa tämä ekvivalenssiparadoksi on tunnettu. Hamilo ei pidä terapiaa pelkkänä placebona, vaan esittää että kaikissa terapioissa on jotain olennaista joka toimii. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa terapointi - suunnilleen rippiä pitävästä papista diplomi seinällä roikkuvaan psykoanalyytikkoon - perustuu siihen että henkilö, jolla on kova status paneutuu yhdessä ihmisen ongelmiin ja ottaa tämän arvokkaana ihmisenä vastaan. Tämä kohtaaminen itsessään on sosiaalisen aseman uudelleenjärjestämistä. Ja siksi kaikki terapiat toimivat (ja yhtä hyvin). Niissä olennainen piirre on paikallaan.
1: Ja terapiat toimivat vaikka niiden taustateoriat olisivat kuinka vääriä. Hamilo on tässä melko tiukka. Hänestä terapiakulttuurin tulisi olla rehellinen ja muuttaa parantamisen selitystapaa. Nykyisin taustateorian oikeutta boostataan onnistumisella aiheetta.
Minä nostin tämän asian esiin tietysti itsereflektion vuoksi. Syynä on se, että hakeuduin masennuksen takia terapiaan. Tosiasiassa en saanut masennuksen diagnoosia, koska oireeni täyttivät lähinnä arkikielen merkityksen. Oma "masennus" josta puhun yhä varsin sujuvasti "masennuksena" ja jota sanaa luultavasti käytänkin koska se viestittää sisällön normaalipuheessa paremmin kuin viralliset diagnoosit. Olin itse asissa lähempänä sitä mitä normaalikielenkäytössä kutsutaan "hysteerikoksi". Toki minulle hyvin tyypillinen toimintatapa on pitää aktiivinen sisäinen elämä ja pitää hyvin staattinen, laiska ja passiivinen, ulkoinen toiminta. Olen siis vihatyypiltäni sitä "aikusten oikeasti huolestuttavaa sorttia". (Kipuun suhtaudun silti melko hysteerisesti myös ulkoisesti.)
Suhtauduin terapiaan hyvin kielteisesti. En pitänyt terapeutista yhtään, päin vastoin. Hän oli tilanteeni välineellistävä, loinen joka sai tuntipalkkaa siitä että oli minunlaisia ihmisiä. (Hänen pohjimmaiset intentiot taas ei kiinnostaneet : Ei niistä tiedä, nehän voi olla ihan yhtä hyvin vaikka se raha. Perusongelmana oli että "Pitäisikö muka vaan luottaa?" ja vastaus oli silloin - kuten nytkin on - luonnollisestikin "ei". Mutta sen ajan tilanne nyt oli että ajattelin hyvin kielteisesti no ... aivan kaikesta. Tämä kokemus taas on ajanut minulle negatiivista suhtautumista koko terapiatouhuun, joka taas vaikuttaa siihen miten toimin nykyään. Olen negatiivinen terapiailmiöön ja kaikkiin siihen liittyviin asioihin.
Vaikka yleisesti ottaen maailma on vähemmän negatiivisesti värittynyttä - ja vaikka itse asiassa olen onnistunut jalostamaan pettymyksestä, surusta ja kyynisyydestä esiin hedelmällistä ärsyyntyneisyyttä. Piiloaggressiivisuudesta on tullut aktiivista hyväntekoa, jossa hedelmät tulevat siitä että menestykseni on paras kosto. Se, joka ärsyttää just eniten.
1: Tähän passiivisuuteen Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu" muistuttaakin jännittävästä piirteestä ; Väkivaltalukuja perustellaan masennuksella ja masentuneisuudella, vaikka masentuneet itsessään tekevät keskimääräistä vähemmän väkivaltarikoksia. On siis selvää, että jokin tässä selityksessä ei toimi ihan kunnolla. Hän muistuttaa toki myös siitä, miten koulukiusatut demonisoitiin kouluampumisten yhteydessä ; Huomattiin vain että ampujilla on aika usein (mutta ei aina) tausta kiusattuna. Mutta ei huomattu että on kymmeniätuhansia kiusattuja jotka eivät ammu. Ihmiset unohtivat että tilastomatematiikka tässä kohden kertookin karuja asioita : Epäintuitiivisesti käykin mahdollisesti jopa niin että "epänormaaleja" kouluampujia jää huomaamatta enemmän kuin mitä kiusattujen lisätarkkailu toisi lisää huomattuja "normaaleita" tekijöitä.
Se, mikä säilyy arkitulkinnassa että oikeastaan kaikessa muussakin masennuksen käsitteistössä (jotka minä tiedän) ovat sellaisia että niissä on otettu jokin rooli luopumiseen.
Perinteistä tapaa katsoa asiaa edustaa tietysti psykoanalyysi. Kristevan "Musta aurinko - masenus ja melankolia" hakee masennukseen selityksiä ja jakaa ilmiön karkeasti kahtia.
1: Masennus kohteeseen. Alunperäisessä Freudilaisessa tulkinnassa masennuksen taakse nähdään ristiriitainen suhtautuminen haluun ja vihaan : Asiaa halutaan ja vihataan samanaikaisesti. Pettymyksessä tai traumassa joudutaan luopumaan jostain asiasta (tai tavoitteesta). Tämä kohde nähdään haluttavana, joten siitä ei haluta luopua. Siksi asia yritetään sisäistää. Ja koska asiaan suhtaudutaan ambivalentisti, on niellyssä mukana myös vihaa, joka muuttuu itseinhoksi siinä vaihessa kun asia sisäistetään, otetaan osaksi minuutta. Näin selitetään esimerkiksi se, miten masennus voi ilmetä itsetuhoisuutena.
2: Masennus kohteen sijasta asiaan. Tämä on Kristevan mukaan tuoreempi määrittely, jota voisi kutsua narsistiseksi masennukseksi. Tässä ihminen odottaa täydellisyyttä ja koska tässä täydellisyydessä epäonnistutaan väkisin, petytään tilanteeseen. Tilannetta ei oteta/sisäistetä omaksi viaksi, vaan siihen petytään ulkoisesti. Tämä johtaa itseinhon sijasta masennuksen purkautumiseen asian parissa tehtyihin "seikkailuihin" ja niissä epäonnistumisiin.
Marko Hamilon melko tuore "Luonnollisesti hullu" taas hakee masennuksen ja luopumiseen toisenlaista sävyä. Siinä kyse ei ole niinkään "seksuaalisuudesta" kuin "eloonjäämisestä". Hamilo korostaa sitä, että ahdistunut on alistunut tilanteeseensa. Siinä missä psykoanalyytikot näkevät että ihmiset ylikorostavat epäonnistumisiaan ja elävät luopumisensa kanssa, Hamilo korostaakin sitä että ihminen on ahdistuessaan sosiaalinen eläin joka on alistunut erityisen matalaan statukseen.
Näin se, minkä psykoanalyytikko näkee potilaan liioiteltuina tarinoina joissa ylikorostuvat omat epäonnistumiset, Hamilo näkee että tämä epäonnistumistarina on todellisuudenkuvaus. Syyksi hän perustelee tunnetun asian, jossa masentuneet ovat minäkuvansa kanssa yltiörealistisia kun taas yleensä ihminen ajattelee olevansa "keskimääräistä parempi". Masentuneiden todellisuuskuva ei siis olekaan mitään epäonnistumisten ylipainottumista, vaan ne ovat lähellä oikeaa asiaintilaa.
1: Olenkin kirjoittanut Lake Wobegon effectistä, joka kuvaa sitä miten ihmiset ajattelevat yleensä olevansa keskimääräistä parempia. Ja siitä miten optimistien ja pessimistien onnistumisprosenttiarvioissa optimistit arvioivat toteutuneen onnistumisensa paremmaksi ja pessimistit huonommaksi. Hamilon perustelu sitoutuu juuri tämäntapaisiin asioihin.
Hamilosta epäonnistumisen kokemus syntyy sosiaalisesti ; Jos joku luulee liikoja itsestään, hänet "tipautetaan omalle tasolle" hyvin nopeasti. Ja tätä kautta hän selittää myös miksi terapiat toimivat. Hän huomauttaa, että vaikka psykologisia teorioita on paljon, ja ne voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia, ne kaikki toimivat. Ja ne kaikki peräti toimivat melkoisen hyvin. Hän muistuttaa tämä ekvivalenssiparadoksi on tunnettu. Hamilo ei pidä terapiaa pelkkänä placebona, vaan esittää että kaikissa terapioissa on jotain olennaista joka toimii. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa terapointi - suunnilleen rippiä pitävästä papista diplomi seinällä roikkuvaan psykoanalyytikkoon - perustuu siihen että henkilö, jolla on kova status paneutuu yhdessä ihmisen ongelmiin ja ottaa tämän arvokkaana ihmisenä vastaan. Tämä kohtaaminen itsessään on sosiaalisen aseman uudelleenjärjestämistä. Ja siksi kaikki terapiat toimivat (ja yhtä hyvin). Niissä olennainen piirre on paikallaan.
1: Ja terapiat toimivat vaikka niiden taustateoriat olisivat kuinka vääriä. Hamilo on tässä melko tiukka. Hänestä terapiakulttuurin tulisi olla rehellinen ja muuttaa parantamisen selitystapaa. Nykyisin taustateorian oikeutta boostataan onnistumisella aiheetta.
Minä nostin tämän asian esiin tietysti itsereflektion vuoksi. Syynä on se, että hakeuduin masennuksen takia terapiaan. Tosiasiassa en saanut masennuksen diagnoosia, koska oireeni täyttivät lähinnä arkikielen merkityksen. Oma "masennus" josta puhun yhä varsin sujuvasti "masennuksena" ja jota sanaa luultavasti käytänkin koska se viestittää sisällön normaalipuheessa paremmin kuin viralliset diagnoosit. Olin itse asissa lähempänä sitä mitä normaalikielenkäytössä kutsutaan "hysteerikoksi". Toki minulle hyvin tyypillinen toimintatapa on pitää aktiivinen sisäinen elämä ja pitää hyvin staattinen, laiska ja passiivinen, ulkoinen toiminta. Olen siis vihatyypiltäni sitä "aikusten oikeasti huolestuttavaa sorttia". (Kipuun suhtaudun silti melko hysteerisesti myös ulkoisesti.)
Suhtauduin terapiaan hyvin kielteisesti. En pitänyt terapeutista yhtään, päin vastoin. Hän oli tilanteeni välineellistävä, loinen joka sai tuntipalkkaa siitä että oli minunlaisia ihmisiä. (Hänen pohjimmaiset intentiot taas ei kiinnostaneet : Ei niistä tiedä, nehän voi olla ihan yhtä hyvin vaikka se raha. Perusongelmana oli että "Pitäisikö muka vaan luottaa?" ja vastaus oli silloin - kuten nytkin on - luonnollisestikin "ei". Mutta sen ajan tilanne nyt oli että ajattelin hyvin kielteisesti no ... aivan kaikesta. Tämä kokemus taas on ajanut minulle negatiivista suhtautumista koko terapiatouhuun, joka taas vaikuttaa siihen miten toimin nykyään. Olen negatiivinen terapiailmiöön ja kaikkiin siihen liittyviin asioihin.
Vaikka yleisesti ottaen maailma on vähemmän negatiivisesti värittynyttä - ja vaikka itse asiassa olen onnistunut jalostamaan pettymyksestä, surusta ja kyynisyydestä esiin hedelmällistä ärsyyntyneisyyttä. Piiloaggressiivisuudesta on tullut aktiivista hyväntekoa, jossa hedelmät tulevat siitä että menestykseni on paras kosto. Se, joka ärsyttää just eniten.
Lauluja suvaitsemisen vaikeudesta.
Wappuinen Suvaitsevaisuuskampanjani ei ole saanut kovin paljoa vastauksia. (Tähän toivon muutosta.) Olen kuitenkin tehnyt myyräntyötä ja mainostellut sitä ja esimerkiksi jutellut asiasta facebookin puolella. Yllättävän moni on suhtautunut asiaan hieman epäillen. Että onko takana jokin kikka tai jekku jolla jotakuta provosoidaan. Olen kuullut epäilyjä ja arvailuja muutamalta ihmiseltä joita pidän aivan täysjärkisinä. Joten luotan että kampanjassani on jotain epäilyttävää. Jotain sellaista jota en itse osannut tullut ajatelleeksi. (Hei, minulta kuitenkin ihan oikeasti puuttuu niitä strategisesti olennaisia ruuveja!)"Journeyman philosopher" kertoo uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta. Hän asettaa huumorintajun ja sietämisen hyvin tärkeäksi asiaksi. Hän viittaa Jonathan Lanmanin havaintoihin, joiden mukaan paikallisen uskonnollisuuden sävy vaikuttaa vahviten siihen ovatko uskonnottomat ärtsyjä vai lempeitä. Eli jos uskovaisuudesta nostetaan iso numero, myös ateistit nostavat ison numeron uskonnottomuudesta ; Siksi suvaitsevaisuuden ilmapiiri vaatiikin suvaitsevaisuutta. Uskonnosta tulisi voida esimerkiksi vitsailla, vaikka se olisikin ihmisille tärkeä asia. Sama tärkeys-huumori -skaala on myös politiikan kohdalla ; Asiat ovat tärkeitä mutta niillä myös vitsaillaan.
Tämä näyttää vielä helpolta. Mutta tosiasiassa suvaitsevaisuuden osoittaminen ei vielä riitä. Tässä asiaan viittaa "epiphenom", jossa viitataan tutkimukseen jossa käytettiin eri uskonnoista lainattuja kultaisen säännön versioita. Siinä havaittiin että vaikka buddhalaisten kultainen sääntö on perusviestiltään suvaitsevaisuutta korostava, kristityt kokivat sen helposti provokatiivisena ; Asiasta ikään kuin tarvitsee muistuttaa jos ja vain jos vihjataan implisiittisesti että toinen puoli olisi suvaitsematon. Näin buddhalaisten kultaisen säännön esittäminen vahvisti kristittyjen vihamielisyyttä kolmatta "syntiseksi koettua" tahoa kohtaan : Kristytyissä havaittiin (tilastollisesti tietysti) aluksikin hiukan tiukka suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Buddhalaisten kultaisesta säännöstä muistuttamien tiukensi tätä suhtautumista - tai ainakin se lisäsi innostusta korostaa tätä sanallisessa ilmaisussa. Ryhmän ulkopuolelta tuleva kritiikki siis itse asiassa tiukentaa käytänteitä.
Sama koskee tietysti muitakin asioita. Esimerkiksi ateistejen "Good without God" -kampanja rakentaa kontrastia. Se alkaa kuvauksella ateisteista jotka lahjoittavat paljon hyväntekeväisyyteen. Ja sitten sitä verrataan Pat Robertsoniin joka on maailman rikkain televankelista, ja joka myös pitää rahat itsellään ja jonka timanttikaivoksissa työskentelee ihmisiä orjien oloissa. Alkuosa on pintatasoltaan suvaitsevuutta korostavaa, mutta sekin taatusti provosoi uskovaisia samaan tapaan kuin buddhalaisten kultainen sääntö. Ja loppuosa on suorastaan poleeminen. Joka selittyy sillä että kampanjan toiminta -alueilla uskontoasioita pidetään hyvin tärkeinä. Tämä mainoskampanja kuitenkin luultavasti aktivisoi kenttää entisestään. Ryhmän ulkopuolinen moite taatusti tiivistää rivejä.
Lisäksi myös vaikutuksen tekeminen toiseen muuttaa suhtautumista itseen. Tästä kirjoittaa "Research Digest" : Jos haluat tehdä vaikutuksen johonkuhun, alat helposti yliarvioimaan itseäsi ja aliarvioimaan toista. Vastapuoli edustaakin vähemmän sitä, mitä haluat esittää. Näin käy tietysti esimerkiksi julistustilanteessa. Se, että uskova haluaa vain esittää että uskovaiset ovat järkeviä johtaa hänet miettimään että käännytettävä on vähemmän sellainen. Takana ei ole pahantahtoisuutta tai tavoitteellista kuilunrakennusta ; Meidän ihmisten mieli vain toimii tälläisellä hieman yllättävällä tavalla.
1: Tästä reaktiosta mieleeni tulee vahvasti eräs uskovaisista tehty dokumentti. Siinä oli islamisti-aktivisti joka oli euroopassa kovin onneton koska täällä ei ollut islamilaisia ja ihmiset suhtautuivat häneen ignoroiden - tai jopa vihamielisesti. Hän muutti arabimaahan, jossa hän oli ensi -innostuksen jälkeen selvästi ymmällään. Islamilaiset eivät tarvinneetkaan häntä ja hänen julistustarinoitaan. Heillä oli islaminuskoisia omasta takaa - sellaisia jotka olivat peräti eläneet ja sisäistäneet elämäntavan koko elämänsä ajan syvästi asiaa mietiskellen. Eurooppalaiselle käännynnäiselle ei jäänyt roolia tai erityistä arvoa. Islamistin "sananmiehen status" romahti ilman vastustajia. Kyseinen islamilainen ajautuikin dokumentin lopuksi islamistiseen aktivistiseen ääriryhmään, joka ei ollut paikallisessa kulttuurissa yhtään hyvällä katsottu. Hän koki itsensä taas tärkeäksi. Hänellä oli osa maailmassa. Vihollisuuden kautta hän sai merkitystä elämäänsä.
___1.1: Kyseinen dokumentti oli minulle katsomiskokemuksena varsin ahdistava. Oliko takana samastumista eitoivottuun piirteeseen vai "eri ryhmään kuuluva" vierastava toiseuden tunne joka herätti pelkoja jo olevista ennakkoluuloista? Ken tietää vaikka molemmat?
Kenties omakin kampanjani yritti rakentaa uutta ulkoryhmää. Uskovaisten jakautumista ja sirpaloimista. Hajota ja hallitse -strategiaa. On helvetin vaikeaa olla sillanrakentaja, vaikka yrittäisi. Luultavasti siihen ei ole mitään helppoa ja yksinkertaista keinoa. Ehkä se huumorintaju on ainut jolla voi yrittää?
Miten evoluutio palkkaisi tappajan?
"Where life had no value, death, sometimes, had its price. That is why the bounty killers appeared."
("For a Few Dollars More")
Länkkärit tietävät. Kuolemalle tulee hinta koska elämälle ei nähdä arvoa. Nihilistisen maailman seurauslakeja miettien se tuntuu mahdolliselta. Se on eräänlainen elokuvan tarjoama selitys palkkamurhaajien olemassaololle. Niille, joita elokuvassa seurataan. Tosiasiassa palkkamurhaajan ammatissa on kysymys elämisen ja kuolemisen välineellistämisestä. Kun jonkun kuolemalle nähdään instrumentalismin kautta suurempi arvo kuin hänen elossaololleen, jossain on joku jolle tarjota osa tästä erotuksesta. Näin ihmisille ei ole luvassa "pitkää ikää ja valiojogurttia." Elokuvien palkkatappajateemaa voisi kasvattaa viittaamalla elokuvaan "I Hired a Contract Killer", jossa elämäänsä pettynyt maksaa palkkatappajalle koska ei kykene tekemään haluamaansa itsemurhaa.
Tämänlainen on tietysti kovaa ja julmaa. Mutta tästä kuitenkin päästään siihen miten elämä ja kuolema muualla arvottuu. Evolutionistit eivät ole julmia, mutta evoluutiossa itsessään on kysymys luonnonvalinnasta. Ja se voi ilmetä tavoilla jonka ihmiset kokevat julmina. (Maailma ei ole puhtaasti eettinen laitos. Olipa syynä sitten vaikka ihmisten syntiinlankeemus tai muu selitys pahan ongelmaan.)
Se miten evoluutiossa asioita mitataan ei tietysti ole lompakko. Kyseessä on kelpoisuus. Evoluutio näyttäytyy helposti elämän rakastamisena. Evoluutiohan liitetään mielikuvissa hengissäselviämiseen ja kovuuteen. Pitkäikäisyys näyttäisi siis olevan yksi hyvä mittari onnistumisesta evoluutiossa ; Pitkään elävä ehtii siittämään monta.
Evoluution yhdistäminen elämään näyttää kummalliselta, kun huomaa miten paljon kaikenlaista luonnossa nimen omaan kuolee. Kuolema näyttäisikin olevan jonkinlainen probleemi evoluutiolle. Eihän elämää pidentävä evoluutio kuolemista lisää, vaan yrittää sitä vähentää.
Kuitenkin voidaan kuvainnollisesti sanoa että populaatio on jossain olosuhteissa valmis "ostamaan palkkatappajan". Jossain tilanteissa adaptaatio joka lyhentää elinikää voi olla hyvä strateginen ratkaisu.
Ensivilaksulla evoluutio toki tuntuu ikään kuin "rakentavan Lamborgiineja". Se tuottaa elinkykyisyyttä, toimivuutta, laadukkaita rakenteita. Parhaiten sopeutunut (vahvin tai muu) pärjää. Kuitenkin evoluution kannalta jokin voi olla "haaskaamista". Näin mukana on myös "Ladastrategia", jossa osat jotka eivät ole oikein ikinä kuolemisen syynä heikentyvät. Luonnonvalinta ei pidä niiden "ylenmääräistä kestävyyttä" yllä. Tämä johtaa muihinkin asioihin kun maksimaalista heikompitekoisiin kohtiin.
Tekno Kekon mielekäs maailmanhistoria esittelee Darwinin kuljettaman pitkäikäisen kilpikonnan ja kertoo tämän avulla mukavasti tärkeän yksityiskohdan evoluutiosta. Kuolemisessakin on järkeä. Syynä on se, että evoluutiossa on yksilöiden sijasta kysymys populaatioista ja ajasta.
Mukaan nousee evoluution edistymistahti. Evoluution edistyminen sukupolven aikana voidaan arvioida (yksinkertaistetysti) jalostajan yhtälöstä. Ominaisuuden perinnöllisyysaste ja valintapaine vaikuttavat siihen miten paljon muutosta syntyy valinnan kautta kyseisessä sukupolvessa. Mutta sitten jos ruvetaan miettimään pidempää aikaa, huomataan että sukupolvet muodostavat pitkiä ketjuja. Tästä päästäänkin siihen että populaatio edistyy geneettisesti jotain tiettyä tahtia. Koska muutos on sukupolvea kohden, saadaan edistyminen esiin jakamalla sukupolvessa saatava muutos sukupolven kestoajalla.
Näin evoluution eteneminen ei ole pelkkää valintapainesta selviämistä ; Sukupolvien välinen aika ratkaisee yllättävän paljon. Mitä lyhyempi sukupolvien välinen aika on, sitä nopeammin evoluutio edistyy jossain aikayksikössä. Pitkäikäinen lisääntymisikä vaikuttaa edistystä hidastavasti. Jos on pitkäikäinen eliö, joka siittää jälkeläisiä pitkän ajan kanssa, populaation geneettinen muutos ei kokoonnu yhtä nopeasti kuin populaatiossa jossa eliöt kuolevat nopeasti. Kuolemalla on biologinen funktio ; Se auttaa elämää edistymään. Tämänlaisesta asiasta on etua etenkin jos olosuhteet eivät ole vakiot, tai on jokin muu syy muuntua nopeasti.
Kuolemalla on jopa niin paljon arvoa, että on jouduttu selittämään miksi naiset eivät kuole vielä pitkään aikaan sen jälkeen kun ovat ylittäneet lisääntymisikänsä. Miksi evoluution kannattaisi pitää ympäristön kantokykyä kuormittavaa (eli esimerkiksi syövää) mukanaan. Syyksi on tulkittu sukulaisvalinnan mukana tuomaa apua. Mummot tietävät, taitavat ja osaavat auttaa lastenhoidossa. Näin kuolema voidaan välttää.
Hyviä mummoja ei kannata päästää päiviltä.
("For a Few Dollars More")
Länkkärit tietävät. Kuolemalle tulee hinta koska elämälle ei nähdä arvoa. Nihilistisen maailman seurauslakeja miettien se tuntuu mahdolliselta. Se on eräänlainen elokuvan tarjoama selitys palkkamurhaajien olemassaololle. Niille, joita elokuvassa seurataan. Tosiasiassa palkkamurhaajan ammatissa on kysymys elämisen ja kuolemisen välineellistämisestä. Kun jonkun kuolemalle nähdään instrumentalismin kautta suurempi arvo kuin hänen elossaololleen, jossain on joku jolle tarjota osa tästä erotuksesta. Näin ihmisille ei ole luvassa "pitkää ikää ja valiojogurttia." Elokuvien palkkatappajateemaa voisi kasvattaa viittaamalla elokuvaan "I Hired a Contract Killer", jossa elämäänsä pettynyt maksaa palkkatappajalle koska ei kykene tekemään haluamaansa itsemurhaa.
Tämänlainen on tietysti kovaa ja julmaa. Mutta tästä kuitenkin päästään siihen miten elämä ja kuolema muualla arvottuu. Evolutionistit eivät ole julmia, mutta evoluutiossa itsessään on kysymys luonnonvalinnasta. Ja se voi ilmetä tavoilla jonka ihmiset kokevat julmina. (Maailma ei ole puhtaasti eettinen laitos. Olipa syynä sitten vaikka ihmisten syntiinlankeemus tai muu selitys pahan ongelmaan.)
Se miten evoluutiossa asioita mitataan ei tietysti ole lompakko. Kyseessä on kelpoisuus. Evoluutio näyttäytyy helposti elämän rakastamisena. Evoluutiohan liitetään mielikuvissa hengissäselviämiseen ja kovuuteen. Pitkäikäisyys näyttäisi siis olevan yksi hyvä mittari onnistumisesta evoluutiossa ; Pitkään elävä ehtii siittämään monta.
Evoluution yhdistäminen elämään näyttää kummalliselta, kun huomaa miten paljon kaikenlaista luonnossa nimen omaan kuolee. Kuolema näyttäisikin olevan jonkinlainen probleemi evoluutiolle. Eihän elämää pidentävä evoluutio kuolemista lisää, vaan yrittää sitä vähentää.
Kuitenkin voidaan kuvainnollisesti sanoa että populaatio on jossain olosuhteissa valmis "ostamaan palkkatappajan". Jossain tilanteissa adaptaatio joka lyhentää elinikää voi olla hyvä strateginen ratkaisu.
Ensivilaksulla evoluutio toki tuntuu ikään kuin "rakentavan Lamborgiineja". Se tuottaa elinkykyisyyttä, toimivuutta, laadukkaita rakenteita. Parhaiten sopeutunut (vahvin tai muu) pärjää. Kuitenkin evoluution kannalta jokin voi olla "haaskaamista". Näin mukana on myös "Ladastrategia", jossa osat jotka eivät ole oikein ikinä kuolemisen syynä heikentyvät. Luonnonvalinta ei pidä niiden "ylenmääräistä kestävyyttä" yllä. Tämä johtaa muihinkin asioihin kun maksimaalista heikompitekoisiin kohtiin.
Tekno Kekon mielekäs maailmanhistoria esittelee Darwinin kuljettaman pitkäikäisen kilpikonnan ja kertoo tämän avulla mukavasti tärkeän yksityiskohdan evoluutiosta. Kuolemisessakin on järkeä. Syynä on se, että evoluutiossa on yksilöiden sijasta kysymys populaatioista ja ajasta.
Mukaan nousee evoluution edistymistahti. Evoluution edistyminen sukupolven aikana voidaan arvioida (yksinkertaistetysti) jalostajan yhtälöstä. Ominaisuuden perinnöllisyysaste ja valintapaine vaikuttavat siihen miten paljon muutosta syntyy valinnan kautta kyseisessä sukupolvessa. Mutta sitten jos ruvetaan miettimään pidempää aikaa, huomataan että sukupolvet muodostavat pitkiä ketjuja. Tästä päästäänkin siihen että populaatio edistyy geneettisesti jotain tiettyä tahtia. Koska muutos on sukupolvea kohden, saadaan edistyminen esiin jakamalla sukupolvessa saatava muutos sukupolven kestoajalla.
Näin evoluution eteneminen ei ole pelkkää valintapainesta selviämistä ; Sukupolvien välinen aika ratkaisee yllättävän paljon. Mitä lyhyempi sukupolvien välinen aika on, sitä nopeammin evoluutio edistyy jossain aikayksikössä. Pitkäikäinen lisääntymisikä vaikuttaa edistystä hidastavasti. Jos on pitkäikäinen eliö, joka siittää jälkeläisiä pitkän ajan kanssa, populaation geneettinen muutos ei kokoonnu yhtä nopeasti kuin populaatiossa jossa eliöt kuolevat nopeasti. Kuolemalla on biologinen funktio ; Se auttaa elämää edistymään. Tämänlaisesta asiasta on etua etenkin jos olosuhteet eivät ole vakiot, tai on jokin muu syy muuntua nopeasti.
Kuolemalla on jopa niin paljon arvoa, että on jouduttu selittämään miksi naiset eivät kuole vielä pitkään aikaan sen jälkeen kun ovat ylittäneet lisääntymisikänsä. Miksi evoluution kannattaisi pitää ympäristön kantokykyä kuormittavaa (eli esimerkiksi syövää) mukanaan. Syyksi on tulkittu sukulaisvalinnan mukana tuomaa apua. Mummot tietävät, taitavat ja osaavat auttaa lastenhoidossa. Näin kuolema voidaan välttää.
Hyviä mummoja ei kannata päästää päiviltä.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Toimii ihan omalla logiikallaan.
Matematiikka on tärkeää. Luvut antavat uskottavuutta ja painoarvoa. Tyko Brahehan aikanaan piti matematiikkaa niin tärkeänä että tarinoiden mukaan lähti kaksintaisteluun sen takia että hänellä ja Manderup Parsbjergilla tuli kinaa siitä, kumpi kiistakumppani oli parempi matemaatikko. (Tiedetään että miehilä oli kilpailuhenkistä asennetta matematiikassa ja tieteissä ja että he olivat kinanneet etevyytensä järjestyksestä. Mutta se onko tämä kaksintaistelun "oikea syy" on itse asissa epävarma. Mutta oletetaan että tarina on tosi, jos ei muuten niin huumorin vuoksi.) Brahe menetti kyseisessä, sysipimeässä käydyssä rapiirikaksinkamppailussa, nenänsä. Ratkaisu tuntuu vähintään irrationaaliselta. ~ Olisivat istuneet alas ja räknänneet kilpaa. Eikä lopputulemakaan tehnyt matemaattisen etevyyden vertailusta ilmiselvää. Elävä toki laskisi paremmin kuin kuollut ja tämä ratkaisisi tilanteen. Parsbjerk ei kuitenkaan kuollut - hän itse asiassa jopa tuki Brahea myöhemmin.
Mutta matematiikka on toki muutenkin tärkeää. Esimerkiksi työkaluna. Matemaatikoiden lisäksi havaintofiksoituneimmatkin empiristit käyttävät yhtälöitä. Kuitenkin pääasiassa matematiikka on jotain johon suhtaudutaan. Matematiikka asettuu ikään kuin kontekstiin filosofisen tulkinnan kautta. Tässä kysymys ei enää ole siitä kuka laskee sutjakkaammin neliöjuuria. Eikä erimielisyyttä ole siitä, miten derivaatta tulee laskea. Sen sijaan matematiikan merkityksestä keskustellaan hyvinkin paljon.
Voidaanki sanoa että matematiikkaan on kaksi päätulkintaa:
1: Platonistinen selittää että matematiikka on jo olemassa. Heille e on olemassa vaikka sille ei ole laskettu kuin likiarvo. Sen "ties mones" desimaaliluku on olemassa jo ennen kuin löydetään. Samoin jossain on olemassa vastaus toistaiseksi ratkaisematta jääneeseen P = NP? -ongelmaan on jo olemassa tulos, ihminen ei vain tiedä sitä. Moni ajattelee matematiikkaa Platonistisesti. Tämä ei sinällään ihmetytä. Sillä platonistisuudella on länsimaissa pitkät perinteet. Siksi se on ikään kuin tuttu asia, jonka valossa asioita lähestytään. Kuitenkin tämä ei ole aivan sama asia kuin sanoa että tarvittaisiin platonistista metafysiikkaa (saati Jumalaa) että matematiikkaa voitaisiin tehdä. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että tämä tulkinta tehdään. Se on ikään kuin yksi vaihtoehto.
2: Konstruktivistit taas katsovat että matematiikassa tiedetään vain se, mikä siitä on onnistuttu luomaan. Näin ollen matematiikka on lelu ja tieto sen avulla saaduista asioista. Tässä näkemyksessä matemaattisella asialla on merkitystä vain koska todistus on tehty. Ja P = NP? -kysymyksen ratkaisu on itse asiassa jotain joka ei ole vielä olemassa. Se on jotain johon meillä ei vielä ole ratkaisua (vaikka tiedämmekin että tälläinen ratkottava kysymys on olemassa). Tämä on tietysti jossain määrin ahkeruuteen kannustava. Vaikka eiplatonisuus toimii hyvin vaikeasti kulttuurissamme, monia selvästi matematiikkaan eiplatonistisesti suhtautuvia on löydettävissä. Kuuluisin näistä lienee Albert Einstein, joka jakoi puhtaan matematiikan ja puhtaan fysiikan erilleen. Fysiikka ei ole pelkkää laskemista eikä matematiikka käsittele itsessään todellisuutta. Toinen selkeästi eiplatonistinen ajattelija on Paul Davies, joka "The Mind of God" -kirjassaan selittää että matemaattisen tilan ja fysiikan mittausten välille on rakennettavassa korrelaatioita. Heistä fysiikkaa tehdään ikään kuin matematiikan avulla.
2+ Moni ajattelee että molemmat näkökulmat ovat OK. Että molemmissa on jotain (erilaista) järkeä. Mutta kaikki eivät ole tämänlaisia suvaitsevaisia pluralisteja. Kenties tiukimman kannan asiaan tekee Brian Davies, jonka kirja "Why Beliefs Matter" selittää miten platoninen suhtautumistapa matematiikkaan on väärä. Hän on omistanut kirjaan kokonaisen luvun "The Irrelevance of Platonism" joka viittaa joihinkin modernin matematiikan käsitteisiin, jotka ovat määritelmiltään platonismin kanssa yhteensopimattomia. Hänestä matematiikassa on haaroja joiden kohdalla platonismi on yksinkertaisesti väärin (peräti by definition, eli on loogisesti väistämätöntä että niitä ei voi kannattaa yhtäaikaisesti). Hänestä tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen systeemi on kaiken kaikkiaan kulttuurillinen luomus ; Matemaattinen systeemi on toki sisäisesti eksakti. Eli vaikka matematiikka on sellaista että kun systeemi on kerran alkuunpantu, sen sisäisessä pelissä löytyy sen jälkeen juttuja joiden löytäminen ei ole subjektiivista, jos joku ei keksi jotain joku muu voi keksiä saman asian. (Toisin kuin vaikka saman kirjan tai muun kulttuurisidonnaisen taideteoksen keksiminen.) Mutta erilaisilla lähtökohdilla syntyy hyvin erilaisia tuloksia. Näin matematiikka ja muut loogiset järjestelmät ovat jossain määrin lähtökohtasidonnaisia ja tätä kautta määrittelijäsidonnaisia että kulttuurisidonnaisia.
Minua tietyllä tavalla viehättää ajatus siitä että olisi jokin muuttumaton ja pysyvä, platoninen, totuus. Mutta toisaalta minun on usein kerrottu toimivan ihan omalla logiikallani. Ja haluaisin sen olevan totta. Että eivät vaan ovelalla kiertoilmaisulla tyhmäksi minua kutsu. Ja ehkäpä Brahen kuumapäisyyskin saisi synninpäästön. Joskin epäilen.
Mutta matematiikka on toki muutenkin tärkeää. Esimerkiksi työkaluna. Matemaatikoiden lisäksi havaintofiksoituneimmatkin empiristit käyttävät yhtälöitä. Kuitenkin pääasiassa matematiikka on jotain johon suhtaudutaan. Matematiikka asettuu ikään kuin kontekstiin filosofisen tulkinnan kautta. Tässä kysymys ei enää ole siitä kuka laskee sutjakkaammin neliöjuuria. Eikä erimielisyyttä ole siitä, miten derivaatta tulee laskea. Sen sijaan matematiikan merkityksestä keskustellaan hyvinkin paljon.
Voidaanki sanoa että matematiikkaan on kaksi päätulkintaa:
1: Platonistinen selittää että matematiikka on jo olemassa. Heille e on olemassa vaikka sille ei ole laskettu kuin likiarvo. Sen "ties mones" desimaaliluku on olemassa jo ennen kuin löydetään. Samoin jossain on olemassa vastaus toistaiseksi ratkaisematta jääneeseen P = NP? -ongelmaan on jo olemassa tulos, ihminen ei vain tiedä sitä. Moni ajattelee matematiikkaa Platonistisesti. Tämä ei sinällään ihmetytä. Sillä platonistisuudella on länsimaissa pitkät perinteet. Siksi se on ikään kuin tuttu asia, jonka valossa asioita lähestytään. Kuitenkin tämä ei ole aivan sama asia kuin sanoa että tarvittaisiin platonistista metafysiikkaa (saati Jumalaa) että matematiikkaa voitaisiin tehdä. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että tämä tulkinta tehdään. Se on ikään kuin yksi vaihtoehto.
2: Konstruktivistit taas katsovat että matematiikassa tiedetään vain se, mikä siitä on onnistuttu luomaan. Näin ollen matematiikka on lelu ja tieto sen avulla saaduista asioista. Tässä näkemyksessä matemaattisella asialla on merkitystä vain koska todistus on tehty. Ja P = NP? -kysymyksen ratkaisu on itse asiassa jotain joka ei ole vielä olemassa. Se on jotain johon meillä ei vielä ole ratkaisua (vaikka tiedämmekin että tälläinen ratkottava kysymys on olemassa). Tämä on tietysti jossain määrin ahkeruuteen kannustava. Vaikka eiplatonisuus toimii hyvin vaikeasti kulttuurissamme, monia selvästi matematiikkaan eiplatonistisesti suhtautuvia on löydettävissä. Kuuluisin näistä lienee Albert Einstein, joka jakoi puhtaan matematiikan ja puhtaan fysiikan erilleen. Fysiikka ei ole pelkkää laskemista eikä matematiikka käsittele itsessään todellisuutta. Toinen selkeästi eiplatonistinen ajattelija on Paul Davies, joka "The Mind of God" -kirjassaan selittää että matemaattisen tilan ja fysiikan mittausten välille on rakennettavassa korrelaatioita. Heistä fysiikkaa tehdään ikään kuin matematiikan avulla.
2+ Moni ajattelee että molemmat näkökulmat ovat OK. Että molemmissa on jotain (erilaista) järkeä. Mutta kaikki eivät ole tämänlaisia suvaitsevaisia pluralisteja. Kenties tiukimman kannan asiaan tekee Brian Davies, jonka kirja "Why Beliefs Matter" selittää miten platoninen suhtautumistapa matematiikkaan on väärä. Hän on omistanut kirjaan kokonaisen luvun "The Irrelevance of Platonism" joka viittaa joihinkin modernin matematiikan käsitteisiin, jotka ovat määritelmiltään platonismin kanssa yhteensopimattomia. Hänestä matematiikassa on haaroja joiden kohdalla platonismi on yksinkertaisesti väärin (peräti by definition, eli on loogisesti väistämätöntä että niitä ei voi kannattaa yhtäaikaisesti). Hänestä tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen systeemi on kaiken kaikkiaan kulttuurillinen luomus ; Matemaattinen systeemi on toki sisäisesti eksakti. Eli vaikka matematiikka on sellaista että kun systeemi on kerran alkuunpantu, sen sisäisessä pelissä löytyy sen jälkeen juttuja joiden löytäminen ei ole subjektiivista, jos joku ei keksi jotain joku muu voi keksiä saman asian. (Toisin kuin vaikka saman kirjan tai muun kulttuurisidonnaisen taideteoksen keksiminen.) Mutta erilaisilla lähtökohdilla syntyy hyvin erilaisia tuloksia. Näin matematiikka ja muut loogiset järjestelmät ovat jossain määrin lähtökohtasidonnaisia ja tätä kautta määrittelijäsidonnaisia että kulttuurisidonnaisia.
Minua tietyllä tavalla viehättää ajatus siitä että olisi jokin muuttumaton ja pysyvä, platoninen, totuus. Mutta toisaalta minun on usein kerrottu toimivan ihan omalla logiikallani. Ja haluaisin sen olevan totta. Että eivät vaan ovelalla kiertoilmaisulla tyhmäksi minua kutsu. Ja ehkäpä Brahen kuumapäisyyskin saisi synninpäästön. Joskin epäilen.
Kuponkimaailman yli-ihminen.
"On vaikeeta. Vaikeeta. On."(Desibeli -lehden arviosta joka on tehty "Absoluuttisen nollapisteen" levystä "musta hiekka")
"Absoluuttinen nollapiste" on bändinä absurdin maineessa. Moni ajattelee jopa niin, että eihän sitä tarvitse ymmärtää, kun se on Absoluuttinen nollapiste. Tässä selityksistä luopumisessa on tietysti jotain meditatiivista ja Camus -henkistä suhtautumista (ymmärtämättömyyden hyväksymistä ja siihen heittäytymistä) että en voi olla kuin symppaamasta näitä ihmisiä. Mutta samalla tulee mieleen se, että "onneksi olkoon - jatkakaa" (sarkastisesti). Että älkää edes yrittäkö vaan heittäkää hanskat tiskiin. Sillähän se älyllinen laiskuus oikeutetaan. Eli olen absurdiustulkintatavan kannattajia kohtaan hyväntahtoisen ymmärtäväisen ärtynyt -joka on ristiriitaisuudessaan ainakin minulle aivan normaali tunnetila.
"Absoluuttisen nollapisteen" levyt ovat aina kokonaisuuksia. Levyillä on usein esimerkiksi yhtenäinen teema ja jopa juoni. Esimerkin tästä saa vaikkapa "Asteroidimyrskylyhdyn" tekemästä "Suljettu" -levyn analyysistä. (Näitä lisää!) Teemaksi nousee vanhemmuus (etenkin isyys) ; Tämä teema nostetaan esiin monesta kulmasta lapsuuden, kasvatuksen, lapsen identiteetin rakentamiseen ja rakentumiseen, epäonnistumiseen, epäonnistumisen kieltämiseen, pettymykseen ja pettymyksen kieltämiseen, sääli, syyllisyyteen ja sen kieltämiseen, syyllisyyteen ja sen myöntämiseen asti. Juoni on dramaattinen, kuolema nivoo kohtalot yhteen. Vaikka yhteisymmärrys puuttuukin, tämä sentään yhdistää.
Otan aiheeksi toisen levyn, nimeltä "Musta hiekka". Levy käsittelee teemallisesti ainakin pinnallisuutta ja sen suhdetta hedonismiin. Levyn alussa on murheellinen "veistän kehdolle kantta", joka toiminee arjen rutiineista irrottavana kohtauksena, jonain joka herättää päähenkilön. Syynä on epäonnistuminen, joka voi olla lapsen kuolema tai se, että ihminen muuten vain huomaa epäonnistuneensa elämässä ja tekemisissään.
Seuraava kappale, "Märkä trampoliini", sen sijaan näyttää miten pinnallista ympäröivä elämä on : Se kuvaa esimerkiksi hengellisyyttä seuraavalla kontrastilla "Neitsyt Maria seuraa voimattomana häkin sisällä tapahtuvaa riisuuntumista". Havahtumisesta seuraa irrottautuminen, ja tämän hoitaa kappale nimeltä "Valvoja-aika" taas kuvaa tästä irrottautumisen alkamista. Tämä on sosiaalisuudesta irtautuva vaihe. Tämä aloittaa levyssä monessa paikoin toistuvan valokuvista poisjääminen sanomalla "Ovi sulkeutui / ja olin ryhmäkuvista pois." Seuraava kappale, "Elämä paristojen varassa", joka on yksi levyn suosikeistani, onkin yksinäisyyttä kuvaava kappale. Henkilö tajuaa että hän on itsekin pinnallinen, mutta että näin ei tarvitse olla.
Tarina jatkuu tuomalla esiin Nietzscheläisen teeman ; "Teikäläisen taivas" kertoo miten hedonismi on lyhytjänteistä ja luonteeltaan loisivaa. Syy irrottautumiseen on se, että sosiaalisuus on aivan yhtä pinnallista kuin aiemmin mainittu hengellisyys. Ihmiset ovat toisille vain välineitä. Tämä kulminoituu jonkinlaiseen konfliktiin, jossa ytimenä on se, että hedonisti ottaa tilanteen yleensä ilmiselvyytenä eikä hyväksy tilanteen muuttumista. Kappale valittaakin että "Hymyilit kuin poni joka sokerin mukana sormet vie. / Sinulta en paljon kiellä, mutta laveaksi miellä tie." Kappale kyselee sen perään, onko helposti saatu onni onnea ollenkaan. "Huoli vasta on arvokasta - ja kiität. / Kun poistat vaivan, poistat sisällön." Näin irrottautuminen pinnallisuudesta näyttäytyy epäsosiaalisuutena. Rakentunut konflikti eskaloituu seuraavassa kappaleessa "Loppuun katseltu kukkanen" , jossa joko tehdään murha tai vähintään osoitetaan kiväärillä. Kovuutta pyydetään anteeksi mutta tehdään silti. "Eleeni ovat vielä hiukan karkeat. / Kun vasta tänään olen toiminnan mies." Muutenkin läpi paistaa konfliktin lopullinen hoitaminen. "Leikkasin sinulta kynnet sillä aikaa kun nukuit. / Olisipa hauska tietää, millä aiot minua nyt raapia."
Sovitus alkaa heti seuraavassa kappaleessa "Karaokekapseli" - jopa tahdilla joka tuntuu hieman ripeältä. Kappale jopa alkaa suoraan asiasta "Tee parannus minunkin puolesta. / Minä kuntoudun kai ainakin sinun verran. / Se riittää." Henkenä on kuitenkin juuri tuo. Eli vastuu ja tunteista puhuminen delegoidaan. Tunteiden käsittely tuntuu väärältä ja mekaaniselta "Onko tunteista pakko jauhaa? / Käykö jostain muusta? / Sillä vaikka lunteista katson eteenpäin, ei toivotut sanat tahdo tulla suusta." Tilanne tiivistyy latteuksiin, jossa syvällisyys on ikään kuin äärimmäisen pinnallista. Syvällisyys puuttuu ja tilalla on vain sen muoto. Sisällön sijasta on sloganeita.
Syvällisyyden kuori kasvaa kappaleessa "Kuponki -niminen kaupunki". Tässä pinnallisuutta välttelevän syvällisyyden puute kulminoituu julistamiseen ja siihen liittyvään kohkaamiseen. Sloganeita aletaan käyttämään rohkeasti. Ja sloganeista tulee elämäntapa. Tässäkin on Nietzscheläinen omalakisuus ja tätä kautta yli-ihmisyysteema, tosin siinä muodossa että syvällisyyteen viittaaminen on itsetarkoituksellista. Ei olla "aidosti omalakisia", vaan ajatellaan vain että omat lait on autoritäärisempiä : "Kyselimme kaduilla, ojensimme tarroja. / Julisteet peitimme kiivaammilla. / Meitäkö koskettaisi maalliset lait?" Eriytymisen tulkinta jatkuu tutulla kuvateemalla. "Satamassa löin ohutta rumpua. / Neuvoja huudeltiin kun kirjoitin saarnoja. / Hauska tutustua, ilo ja kunnia. / Poistatin itseni omistakin kuvista." Identiteetti laitetaan vaihtoon. Oma persoona "tapetaan pinnallisena" ja tämä korvataan uudestisyntyneellä muotilla, jossa on "syvällisyyden muoto".
Seuraavassa kappaleessa tapahtuu kuitenkin olennainen tunteiden mukaantuominen. "Musta viisari", joka on toinen suosikeistani, on kappaleena lyhyt ja ytimekäs. Käsittääkseni se käsittää rakastumista. "Kun karitsan silmissä aamun valo taittuu, minä rakastan. Kun vavahtaa aseman musta viisari, minä odotan." Henkilö ymmärtää puutteellisuuden olevan olotilan ja irrottautuu yli -ihmisyydestä. "Kun operoimme toistemme sieluja puutteellisissa oloissa. / Odotin kuivan pensaan syttyvän jo katseesta."
Tämä käänne johtaa tietysti seksuaaliseen tapahtumaan. Tämä ilmaistaan monin tavoin, mutta ehkä hauskin on "oudon ilmiselvä" kohta "Söin omenan joka ei omena ollut.", jossa on helposti avautuva kristillisyydestä tuttu synnin symboli. (Absoluuttisen nollapisteen symbolit ovat itse asiassa usein juuri tämänlaisia. Vaikeaksi tekee lähinnä niiden runsas määrä.) Mukaan on syyllisyydentunteiden läsnäolon huomaaminen, mutta samalla siitä irrottautumiseen kyetään. ; "Tiedän miten kuvassa ollaan että siitä halutaan pois. / Viekää kauas tuo vääristävä peili." Näin se, että tilanne näyttää paheelliselta tunnustetaan pinnallisuudeksi. "Kuvan" sijasta pinnallisuus tulee kuitenkin "kamerasta". Ja tämä johtaa korkeampaan omalakisuuteen, jossa kohdataan todellinen syvällisyys. Hedonistisuudenkin kohdalla mukana on tärkeä rooli. Tämän loppu kappaleen nimikin kysyy "Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?"
Eikä kuuntelija voi oikein muuta kuin kysyä että "Voiko?" Sen jälkeen syvällisyydestä - ja rakkaudestakin - voi kenties saada muodon ja toiminnan tuijottamisen sijasta sisällön.
Kirjoittajasta "musta hiekka" on vertauksena ovela kuvaus. Sillä valkoinen hiekka liitetään helposti hedonistiseen rannallamakoiluun. Musta värinä ahdistukseen. Mutta hiekkarantaa tämä vulkaanispohjainen hietakin on. Ja tälle hiekalle ihmiset sen perustansa sitten rakentavat ja kokevat että se on parempi kuin se pinnallinen vaalea
Kiiluvasilmäinen teräasefanaatikko
Jokainen tietää että en pidä Jussi Halla-ahosta. Hän on toki agnostinen ateisti, eli minun pitäisi olla hieman sympaattinen hänelle. En kykene, koska ideologinen kuuluvuus ei minulle yleensä riitä. Nyt kuitenkin ajattelin puolustaa häntä, vähäsen. Yllätys ei liene, kun sanon että puolustamani aihe ei ole hänen maahanmuuttopolitiikkansa. Odotuksien mukaisesti en kuitenkaan lähde käsittelemään myöskään "feminismikysymyksiä" joissa jossain kohden minulla onlkin joukossa varmaankin yhteneviä (joskaan ei samanlaisia) näkemyksiä.Kysymys on siitä, että Halla-aho on kiiluvasilmäinen aseharrastaja. Hän kirjoitti "Kepeitä kevätjuttuja" -otsikolla blogauksen jo varsin pitkän aikaa sitten, 2007 maaliskuussa. Blogauksesta tuli sitaatti "Jussi Halla-ahon kootut sanansa syömiset" -palveluun 29. huhtikuuta 2011. Siellä otettiin lainaus, johon löytyy esimerkiksi seuraavanlainen kommentti : "voi juma. tosta on vain lyhyt matka tappamiseen, koska se on "mageeta"." Tästä kommentista voisi odottaa että Halla-aho olisi päästellyt jotain pelkopohjaisia kostofantasioitaan julkisuuteen. Tämä ei olisi tietysti mahdottomuus. Mutta kuitenkin itse lausuma sanoo lähinnä seuraavaa "Eräillä tahoilla on taipumus nähdä aseharrastajat "kiiluvasilmäisinä asehulluina", ympäristöä uhkaavina aikapommeina. Aseharrastajia on tietysti moneen lähtöön, mutta ajatus "kiiluvasilmäisestä asehullusta" ei ole kokonaan väärä. Minä ainakaan en harrasta ampumista meditointimielessä tai tavatakseni uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. En ole kiiluvasilmäinen asehullu siinä mielessä, että aseet hallitsisivat elämääni tai ajatteluani, mutta myönnän olevani kiiluvasilmäinen asehullu siinä mielessä, että aseet ovat mielestäni mageita, ja tämä mageus on syy siihen, että harrastan niitä." Hän jopa selittää että useimpia aseharrastajia kuvaa juuri se, että toiminta on siistiä. Paremmaksi oppiminen tai meditointi ei ole ensisijaista asiaa, vaan "Aseet näyttävät mageilta; niissä on erittäin hienoa, mieltä hivelevää mekaniikkaa; niistä kuuluu tyydyttäviä naksahduksia ja lonksahduksia; öljy, metalli ja öljytty metalli tuoksuvat hyvälle; palava ruuti tuoksuu hyvälle; aseen potkaisu tuntuu hyvältä."
Kyseinen reagointitapa on hyvin tavallista suhtautumista kaikenlaiseen itsepuolustuksen harjoitteluun. Usein sitä joutuu ikään kuin perustelemaan miksi toiminta on ikään kuin eettistä, luvallista ja tässä mielessä "mahdollista". Pohjavireenä on että itsepuolustus on perusoletuspohjalta testosteronintihkuista tappamishalua.
Tosiasiassa minä olen historiallisena miekkailijana päässyt tässä melko vähällä. Sillä ihmiset eivät yleensä tiedä mistä on kysymys ja ajattelevat ensin että kyseessä on larppaus. Tai sitten se urheilumiekkailu jota ovat nähneet olympialaisissa. Mielikuvat ovat tässäkohden puolellani ja päädyn ensioletuspohjalta hyväksyttävään kultturelli-urheilijan tai pellemäisen "sanko päähän, leikitään että se on kypärä ja pehmomiekkapöhköilyä" -lokeroihin. Nämä molemmat ovat toki hieman ärsyttäviä lokeroita. Mutta Halla-ahon ampuma -aseharrastuksessa väkivaltatematiikka lienee mukana kovemmin kuin väkivaltaisiksi yhdistetyissä lajeissa. Kun kyseessä on mekaaninen laite, ei se enää ole oikein urheiluakaan.
Kuitenkin perusteluja ei periaatteessa tarvitsisi. Moni harjoittelee historiallista miekkailua sofistikoituneesti vaikkapa meditatiivisena harjoitteluna, oppiakseen taidon paremmin, päästäkseen osalliseksi manuaalejen tutkimustyöhön ja oppiakseen historiaa. Tai päästäkseen hengaamaan koulun jäsenten ~ universumin siisteimpien tyyppejen ~ kanssa. Moni haluaa kasvattaa itsekontrollia, päästä eroon peloistaan, saada itseluottamusta, oppia rohkeutta. Joku haluaa elää hyväkuntoisempana ja terveempänä pidempään. Joku käy lajiin liittyvän kirjaston ja keskusteluilmapiirin vuoksi - esimerkiksi minulle se on iso plussa.
Eli kaiken kaikkiaan moni käy saadakseen elämäänsä vuosia ja vuosiinsa elämää jollain sellaisella tavalla jota kaikki pitävät kultturellina, älylisenä ja perusteltuna. Kuitenkin mukana on aina jotain "eiperusteltuja periaatteita". On taattua, että esimerkiksi minun harrastusvalintana ei ole ampuma -aseet siksi että niiden käyttö tuntuu minusta liian etäiseltä, epäcoolilta, jopa pelkurimaiselta. Mekaaninen kone ei tunnu kivalta. Miekalla on karismaa. Ne ovat tosi siistejä ja olen niitä kohtaan tietyssä määrin kiiluvasilmäinen fanaatikko. Tämä on ollut varmasti yksi vaikuttava tekijä.
Voisin toki teeskennellä että ratkaisuni olisi täysin rationaalinen, ilman mitään tunne -elementtejä. Että mikään muu harrastus ei kykene tarjoamaan samanlaista älyllis-kuntoilullista settiä. Mutta tämänlainen emootioton robottikone olisi aika pelottava, ja kysymys siirtyisi siihen että meillä olisi oikeasti edessä kaveri, joka pistää harrastuksen pystyyn vain suorittaakseen. Väitän, että kaupallisuus ja suorittaminen on vallannut työelämän, ei sitä enää vapaalle asti tarvitse levittää.
Jos/kun miekkakoululle tulee/siellä on jo tyyppejä joiden mielestä miekat on vaan niin cooleja, niin sanon aivan suoraan, että siitä vaan. Kyllä mukaan pääsee olemalla kiiluvasilmäinen teräasefanaatikkokin.
Sillä siitä että kiiluvasilmäisesti pitää teräaseita mageina on pitkä matka siihen että pitää ihmisten paloittelua mageena ja haluttavana toimintana. ~ Tässä on itse asiassa hieman sellainen olo, että monella on antipatioita itse aseita kohtaan ja tämä välineantipatia siirtyy vihan kohteeseen. Näin se, että pelätään aseita johtaa siihen että aseharrastajia pelätään. Tämä ei itse asiassa eroa naurettavuudeltaan mitenkään siitä, että Halla-aho yhdistää ksenofobiansa pelon kohteeseen ja oikeuttaa omalla pelkopohjaisella antipatiallaan toimintansa. (Halla-aholaiskriitikoiden vähintään täytyy hyväksyä tämä rakenne koska he käyttävät sitä aika ahkerasti itse.)
Uskallankin lopettaa latinankielen sitaattiin "Abusus non tollit usum." ~ Väärinkäyttö ei ole hyväksyttävää käyttöä vastaan. Se, mitä asevaikutus tekee murhamielisen mielessä kannattaa erottaa siitä, mitä kiiluvasilmäinen aseharrastaja tekee väkivallattomasti ampumaradalla. Se, mikä ero on. Siihen saa apuja vaikka Tohtori Housen avulla, kun mietitään mitä eroa on väärinkäyttäjällä ja addiktilla.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Haters hate (but so do I).
"And so we stood, among thieves, liars and murderers. / Whose names shall live in eternal rest and infamy. / Disgraced kings enshrined with their pious men. / Who ruled us all with the bloodied spear of destiny."
(Primordial, "Death of the Gods")
"Washingon Post" kirjoitti siitä, miten Amerikoissa esiintyy ideologian mukaan tapahtunutta luokittelua ja ihmisten arvottamista. Juttu viittasi sekä yleisiin diskursseihin että tilastoihin ; Ateisteihin ei luoteta moraalisyin, mutta tilastot eivät näytä oleellisia eroja. Tämä ateistien luokittelu oli vahvaa, ja erosi hyvin paljon esimerkiksi homoseksuaalejen ja juutalaisten tilanteen kohentamisesta ; Niissä eriarvoistaminen on tiedostettu että sille halutaan tehdä muutos.
Ateistitilanteelle ei haluta tehdä mitään, vaan päin vastoin, eriarvoistavaa systeemiä ylläpidetään. "Surveys find that most Americans refuse or are reluctant to marry or vote for nontheists; in other words, nonbelievers are one minority still commonly denied in practical terms the right to assume office despite the constitutional ban on religious tests." Tilastoissa mainitaan monia piirteitä, kuten se, että tilastojen mukaan vahvasti uskonnolliset karttavat ehkäisyä, ja että ateistit osaavat keskimäärin paremmin tieteitä ja loogista ajattelua. Mainittiin sekulaarien maiden pienemmät rikollisuusluvut. Ja lisäksi mainittiin ateistejen keskimääräistä suuremmat itsemurhaluvut.
Teksti kohtasi aika paljon vihaa. Kommenteista itse asiassa selviää lähinnä se, miten konservatiivikristityt kiivaasti moittivat artikkelia huonoksi samalla kun osoittivat sen sisällön pitävän paikkaansa. Henkenä on rakenteellisesti paradoksaalinen mutta arvokeskusteluissa ylen tavallinen ad hominem -syytöksen varaan rakennettu ad hominem, jossa ateisteja vastustetaan suoralta kädeltä siksi että ateistit nähdään pilkkaavina.
Konservatiivikristittyjen argumentointi seurasi kahta päälinjaa, joista otan mielestäni kuvaavat ja kohtuu systematisoidut kommentit (jotka ovat vieläpä alkupäästä kommenttiketjuja!) Yllättävän yleistä kritiikissä on tilastoviittaamattomuus yhdistettynä siihen että artikkelin ilmaisemat asiat olivat laadutonta keltaista lehdistöä. (Koska kyllähän hyvä ennakkoluulo tietysti voittaa tutkitut ilmiöt.)
Tämä ei nyt ole kuitenkaan huvittuneisuuteni tai sen ahdistuneemman tunneversion pääsyy.
Ensimmäisen mukaan viha on todellista ja perusteltua. Syynä on se, että ateistit ovat loukkaavia kun yhdistävät uskovaiset hölmöläisiin ja murhaajiin. Ateistit ovat epäkunnioittavia, joten he eivät tietysti saa takaisin kunnioitusta. Ihmisluonto on sellainen että ihmisotus ei tykkää kiusaajistaan.
"This one is easy. An organized group founded specifically to oppose those beliefs held by the majority will not be cherished by the majority. This article is a prime example, consisting of put-downs designed to tar all religious people with a propensity to be irrational murderers who practice unsafe sex. Now, with that thought in mind, what amount of respect can be expected in return? I would say "not much""
Ja toinen ryhmä selittää miten ateisteja ei vainota, koska eriarvoistamiseen on perustelu. Ateistien epäluottamus ei ole mitään pilkkaa tai uskonnonvapaudenvastaista kiusaa, koska ateistit ovat vaarallisia murhaajia. No... koska Hitler (tjsp).
"Atheists are not discriminated against .. what a sad, pathetic piece of yellow journalism. I notice there is nothing cited to back up these lies. Americans don't trust atheists, and that is not discrimination, it's our right to not trust those who attack us and seek to violate our rights and freedoms. As to statistics regarding crime in 'secular' nations, let's talk about the fact that these secular nations are seeing a rampant rise in crime, because said secular nations have created climates that over time encourage an entitlement to crime. One only need look at Europe to see the cesspits they've become. When one examines the legacy of atheistic imposed government systems, one only needs to consider the genocides and slaughters of the 20th century, where the atheist imposed communism, socialism, Maoist communism were responsible for the genocides and slaughters of hundreds of millions of innocent human beings."
Eriarvoistaminen on ilmiselvää. Ja kun laittaa nämä pääargumentaatiolinjat yhteen, käy kivasti. Eli kun pistää konservatiivisen "meille tärkeää pilkataan joten olemme epäkunnioittavia" vastaamaan siihen että moni ateisti joutuu kohtaamaan sen toisen perustelulinjan, jossa "ateistit ansaitsevat pilkan koska ovat pilkattavan pahoja" .. Samalla tästä selviää miten uskontokeskustelut ovat yleensä ottaen aina niin vihaisia ja jankkaavia. Kumpikin puoli, sekä uskovaiset että ateistit, kokevat olevansa se joka on provosoitu ja jonka uskonnonvapautta loukataan. - Tosin sillä erolla että ateistien suorittamasta vainosta ei ole näyttöä ; Artikkelihan itse asiassa näyttää että tilastojen valossa ongelmia näyttää tulevan siitä että on ateisti, eikä siitä että on uskovainen.
Tämä tietysti johtaa vaa -an balansoimiseen jossa voidaan oikeasti nähdä kumpaa on loukattu ja kumman oikeuksia on rikottu. Ja kummalla on tilanne se, että on niin tottunut valtaan että pelkkä erimielisyys koetaan provokaationa.
Erikoisinta on tietysti se, että pelkkä perustelun olemassaolo jotenkin tuntuu riittävän konservatiivikristityille. Kyseessä ei ole vaino koska eriarvoistamiseen on käytetty sanaa koska. Valitettavasti historian varrella on tasan tarkkaan 0 vainoa, jossa vainoajat eivät olisi käyttäneet jonkinlaista koska -perustelua. Tuhotut ovat edustaneet aina jotain uhkaa tai riskiä. Kuitenkin konservatiiveille on aivan normaalia että koska -sanan jälkeen heidän itsensä harjoittaminen eriarvoistaminen ja elämän vaikeuttaminen ei enää ole kiusantekoa tai vainoa, vaan vakaumukseen sidottua faktojen mukaan ihmisten luokittelemista vaarallisiksi ja hyviksi.. Näin vainosta tulee jotain joka itsessään edustaa uskonnonvapauden ilmenemistä.
Mutta sitten muistaa että tässä puhutaan samasta ryhmästä, joka kykenee kaikenlaiseen. Esimerkiksi jos Raamattua kirjaimellisesti lukeva löytää Jumalan komentaman kansanmurhan, hän ei suinkaan pidä tarinaa juutalaisena propagandatarinana, vaan keksii keinon jolla hän voi jaottella kansanmurhat hyviin ja huonoihin kansanmurhiin - ja kykenee tekemään tämän peräti niin että kansanmurhan väkivaltaisuuksia tehneet sotilaat ovat niitä uhreja.
"And I say to my people's masters. / Beware, beware of the thing that is coming. / Beware of the risen people, who shall take what we would not give. / Did ye think to conquer the people. / Or that law is stronger than life and men's desire to be free?"
(Promordial, "Death of the Gods")
(Primordial, "Death of the Gods")
"Washingon Post" kirjoitti siitä, miten Amerikoissa esiintyy ideologian mukaan tapahtunutta luokittelua ja ihmisten arvottamista. Juttu viittasi sekä yleisiin diskursseihin että tilastoihin ; Ateisteihin ei luoteta moraalisyin, mutta tilastot eivät näytä oleellisia eroja. Tämä ateistien luokittelu oli vahvaa, ja erosi hyvin paljon esimerkiksi homoseksuaalejen ja juutalaisten tilanteen kohentamisesta ; Niissä eriarvoistaminen on tiedostettu että sille halutaan tehdä muutos.
Ateistitilanteelle ei haluta tehdä mitään, vaan päin vastoin, eriarvoistavaa systeemiä ylläpidetään. "Surveys find that most Americans refuse or are reluctant to marry or vote for nontheists; in other words, nonbelievers are one minority still commonly denied in practical terms the right to assume office despite the constitutional ban on religious tests." Tilastoissa mainitaan monia piirteitä, kuten se, että tilastojen mukaan vahvasti uskonnolliset karttavat ehkäisyä, ja että ateistit osaavat keskimäärin paremmin tieteitä ja loogista ajattelua. Mainittiin sekulaarien maiden pienemmät rikollisuusluvut. Ja lisäksi mainittiin ateistejen keskimääräistä suuremmat itsemurhaluvut.
Teksti kohtasi aika paljon vihaa. Kommenteista itse asiassa selviää lähinnä se, miten konservatiivikristityt kiivaasti moittivat artikkelia huonoksi samalla kun osoittivat sen sisällön pitävän paikkaansa. Henkenä on rakenteellisesti paradoksaalinen mutta arvokeskusteluissa ylen tavallinen ad hominem -syytöksen varaan rakennettu ad hominem, jossa ateisteja vastustetaan suoralta kädeltä siksi että ateistit nähdään pilkkaavina.
Konservatiivikristittyjen argumentointi seurasi kahta päälinjaa, joista otan mielestäni kuvaavat ja kohtuu systematisoidut kommentit (jotka ovat vieläpä alkupäästä kommenttiketjuja!) Yllättävän yleistä kritiikissä on tilastoviittaamattomuus yhdistettynä siihen että artikkelin ilmaisemat asiat olivat laadutonta keltaista lehdistöä. (Koska kyllähän hyvä ennakkoluulo tietysti voittaa tutkitut ilmiöt.)
Tämä ei nyt ole kuitenkaan huvittuneisuuteni tai sen ahdistuneemman tunneversion pääsyy.
Ensimmäisen mukaan viha on todellista ja perusteltua. Syynä on se, että ateistit ovat loukkaavia kun yhdistävät uskovaiset hölmöläisiin ja murhaajiin. Ateistit ovat epäkunnioittavia, joten he eivät tietysti saa takaisin kunnioitusta. Ihmisluonto on sellainen että ihmisotus ei tykkää kiusaajistaan.
"This one is easy. An organized group founded specifically to oppose those beliefs held by the majority will not be cherished by the majority. This article is a prime example, consisting of put-downs designed to tar all religious people with a propensity to be irrational murderers who practice unsafe sex. Now, with that thought in mind, what amount of respect can be expected in return? I would say "not much""
Ja toinen ryhmä selittää miten ateisteja ei vainota, koska eriarvoistamiseen on perustelu. Ateistien epäluottamus ei ole mitään pilkkaa tai uskonnonvapaudenvastaista kiusaa, koska ateistit ovat vaarallisia murhaajia. No... koska Hitler (tjsp).
"Atheists are not discriminated against .. what a sad, pathetic piece of yellow journalism. I notice there is nothing cited to back up these lies. Americans don't trust atheists, and that is not discrimination, it's our right to not trust those who attack us and seek to violate our rights and freedoms. As to statistics regarding crime in 'secular' nations, let's talk about the fact that these secular nations are seeing a rampant rise in crime, because said secular nations have created climates that over time encourage an entitlement to crime. One only need look at Europe to see the cesspits they've become. When one examines the legacy of atheistic imposed government systems, one only needs to consider the genocides and slaughters of the 20th century, where the atheist imposed communism, socialism, Maoist communism were responsible for the genocides and slaughters of hundreds of millions of innocent human beings."
Eriarvoistaminen on ilmiselvää. Ja kun laittaa nämä pääargumentaatiolinjat yhteen, käy kivasti. Eli kun pistää konservatiivisen "meille tärkeää pilkataan joten olemme epäkunnioittavia" vastaamaan siihen että moni ateisti joutuu kohtaamaan sen toisen perustelulinjan, jossa "ateistit ansaitsevat pilkan koska ovat pilkattavan pahoja" .. Samalla tästä selviää miten uskontokeskustelut ovat yleensä ottaen aina niin vihaisia ja jankkaavia. Kumpikin puoli, sekä uskovaiset että ateistit, kokevat olevansa se joka on provosoitu ja jonka uskonnonvapautta loukataan. - Tosin sillä erolla että ateistien suorittamasta vainosta ei ole näyttöä ; Artikkelihan itse asiassa näyttää että tilastojen valossa ongelmia näyttää tulevan siitä että on ateisti, eikä siitä että on uskovainen.
Tämä tietysti johtaa vaa -an balansoimiseen jossa voidaan oikeasti nähdä kumpaa on loukattu ja kumman oikeuksia on rikottu. Ja kummalla on tilanne se, että on niin tottunut valtaan että pelkkä erimielisyys koetaan provokaationa.
Erikoisinta on tietysti se, että pelkkä perustelun olemassaolo jotenkin tuntuu riittävän konservatiivikristityille. Kyseessä ei ole vaino koska eriarvoistamiseen on käytetty sanaa koska. Valitettavasti historian varrella on tasan tarkkaan 0 vainoa, jossa vainoajat eivät olisi käyttäneet jonkinlaista koska -perustelua. Tuhotut ovat edustaneet aina jotain uhkaa tai riskiä. Kuitenkin konservatiiveille on aivan normaalia että koska -sanan jälkeen heidän itsensä harjoittaminen eriarvoistaminen ja elämän vaikeuttaminen ei enää ole kiusantekoa tai vainoa, vaan vakaumukseen sidottua faktojen mukaan ihmisten luokittelemista vaarallisiksi ja hyviksi.. Näin vainosta tulee jotain joka itsessään edustaa uskonnonvapauden ilmenemistä.
Mutta sitten muistaa että tässä puhutaan samasta ryhmästä, joka kykenee kaikenlaiseen. Esimerkiksi jos Raamattua kirjaimellisesti lukeva löytää Jumalan komentaman kansanmurhan, hän ei suinkaan pidä tarinaa juutalaisena propagandatarinana, vaan keksii keinon jolla hän voi jaottella kansanmurhat hyviin ja huonoihin kansanmurhiin - ja kykenee tekemään tämän peräti niin että kansanmurhan väkivaltaisuuksia tehneet sotilaat ovat niitä uhreja.
"And I say to my people's masters. / Beware, beware of the thing that is coming. / Beware of the risen people, who shall take what we would not give. / Did ye think to conquer the people. / Or that law is stronger than life and men's desire to be free?"
(Promordial, "Death of the Gods")
Mitäs (ihmettä) me rojalistit?
Suomi on tasavalta. Silti me pidämme kovasti kuninkaallisista. Ruotsin kuningasperheen touhut saavat kiinnostusta. Ja nyt oli tietysti kuninkaalliset häät Englanninmaalla. Esimerkiksi romanttisia rakastuneesta kuninkaallisesta parista otettuja kuvia seurataan valtaisissa määrin.1
Puheissa romantiikka oli se, joka häistä teki ihanan, vaikka sitä oli monien, kuten IL:n "hoviasiantuntijan", mukaan vaikeaa nähdä. Tapaus oli enemmänkin epäspontaani ja mekaaninen mediatempaus ja suorite. Tämänlaisten suoritteiden erikoisen romanttinen ilmapiiri ei tunnu realistielle. Häissä kirkko -osuus ja muu ennalta -arvattava rituaalisto on muutenkin tylsin.2
On syytä uskoa että jokin muu kuin romantiikka ja sen ilmeneminen on suosion vaikuttavin syy.
Aihetta lähestyttiin hyvin myönteisesti myös fundamentalistisemmisissa suunnissa ; Esimerkiksi vakavasti otettavalla ja tiiviillä otsikolla tehty blogikirjoitus
"Herramme väkevä muutosprofetia: persujen vaalivoitto ja prinssi Williamin ja Katen kuninkaalliset häät" esittää häät erityisen positiivisesti "Prinssi William ja Kate Middleton vihittiin tänään Westminster Abbeyn kirkossa. Sekin kertoo kutsusta taivaalliseen hääjuhlaan jossa valkovaatteiset Jeesuksen seuraajat riemuitsevat,ks. Matt. 22:1-14."
Maallinen kuningas kiinnostaa, vähintään on tärkeä symboli taivaalliselle kuninkaalle. Monille kyseessä olikin avioliittoinstituution vahvistamisesta. Ja avioliittoinstituutio taas nähdään symbolina muille asioille. Sillä erikoisella logiikalla3 jossa jokainen uskonnollinen heteroavioliitto on todiste homoseksuaalejen yhteiskuntakelvottomuudesta. Ja jossa jokainen avioliitto on protesti avoliittoa vastaan, osoitus siitä että susipariutta pidetään huonona ratkaisuna. En kuitenkaan usko että tämä on riittävä kuninkaallisten suosion syy. Fundamentalisteja ei ole "niin paljoa".4
Kenties prinsseillä ja prinsessoilla on vielä sitä glamouria joka heillä oli silloin kun saduissa prinsseillä oli siistit miekat 5 joilla he siististi tappoivat lohikäärmeitä suojellessaan sitä avutonta prinsessaa ja saadessaan lopuksi kivasti prinsessan ja puoli valtakuntaa.
Tällöin voitaisiin ikään kuin sanoa että kuninkaallisuutta ei pidetä niinkään historiallisena kuin symbolisena ilmiönä. Tämä vie tietysti mietteet esimerkiksi "Mythopoeian" esitykseen narratiivisesta teologiasta. Sehän on vaihtanut tulkintakenttää. ; Perinteisesti asiaa on lähestytty siten, että katsotaan miten "Raamatun" tapahtumakuvaukset ovat historiallista tapahtumaa, jossa asioiden tutkiminen ja dogmien ymmärtämienn ja sisäistäminen on tärkeää. Tämä oikeaoppisuus on kuitenkin saanut vaihtoehdon jossa tapahtumakuvaukset ovat tarinoita, joiden sisältö antaa ja tarjoaa jotain kokemusta ja ymmärrystä lukijalle. Näin teologia on etääntynyt uskonnosta, normeista ja käskyistä ja on painottunut kohti uskonnon kokemista ja tekemistä. Näin ei ole tiettyä uskontoa jota "seuraa tai on vääräoppinen".6
Toisin sanoen ihmiset eivät olleet kiinnostuneet hääparista vaan siksi että se on symboli jollekin. Prinssi ja prinsessa eivät olleet mitään poliittisia koneistoja vaan viittaus tarinastoon. Näin ei seurattu ihmisiä vaan ideaalia ja mielikuvaa. Luultavasti sitä, joka on peräisin lastenkamarin iltasaduista.
Tämä ei sinällään tee syystä väärää ; Onhan selvää että romantiikkaa löytää lähes häistä kuin häistä. Mutta ihmiset eivät seuraa suurinta osaa niistä oikein millään kiinnostuksella. On selvää että kuninkaallisissa häissä on jokin spesiaali, joka näkyy siinä miten se eroaa normaalista avioliitosta. Arvo haetaankin muualta kuin fundamentalistinen näkemys viittaa. Suosio ei johtuisikaan siitä miten kuninkaallinen hääpari edustaa tavallista avioliittoa ja esittää sen tärkeänä, vaan sitä miten kuninkaallinen hääpari eroaa symbolisesti olennaisesti tavallisista häistä.
Luultavasti kuninkaalliset häät olivat suosittuja osittain molemmista syistä. Häät olivat sekä extra ordinary että extraordinary.. Oikea tulkinta on se, jonka katsoja itselleen rakensi.
Tai sitten media päättää mitä hypetetään ja sitä ihmiset sitten hypettävät. Sellaiseksi voi silloin muutoin demokratiahypetyksessä elävälle kulttuurille kelvata jopa yksinhallinto ja sen symbolisto.
1 Okei, hääkuvista osaa minäkin seurasin kiinnostuksella. Tunnustan, olen niin hellämielinen.
2 Se, mitä kaasoille tapahtuu jatkoilla on sen sijaan paljon kiinnostavampaa.
3 Sillä erikoislogiikalla, jossa kaikessa on kysymys pelistä jossa ideologia joko voittaa tai häviää ja välimaastoa ei tunneta.
4 vaikka hepersustelevatkin perustelevatkin asemaansa vahvaksi tällä hetkellä voimainsa tunnossa poliittisen muutoksen kautta.
5 Miten sattuikin tämä priorisointijärjestys ja sanavalinnat? Ihan sattumalta!
6 Tämä on sinänsä mielenkiintoista, sillä nimen omaan uskonnollinen aktivismi - etenkin se, joka on niin aktiivista että on päättänyt erota kirkosta ja pykätä pystyyn oman laitoksen - esittää että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. He näkevät valtionkirkon instituutiona ja että he ovat jotenkin liian pieniä ollakseen itse sellainen. Kuitenkin heillä on kenties kaikista vahviten kysymys uskonnosta. Heillä on tiukemmat ja määrätymmät kannat esimerkiksi aborttiin ja homoseksuaalisuuteen. Ihme paradoksi tämä.
Puheissa romantiikka oli se, joka häistä teki ihanan, vaikka sitä oli monien, kuten IL:n "hoviasiantuntijan", mukaan vaikeaa nähdä. Tapaus oli enemmänkin epäspontaani ja mekaaninen mediatempaus ja suorite. Tämänlaisten suoritteiden erikoisen romanttinen ilmapiiri ei tunnu realistielle. Häissä kirkko -osuus ja muu ennalta -arvattava rituaalisto on muutenkin tylsin.2
On syytä uskoa että jokin muu kuin romantiikka ja sen ilmeneminen on suosion vaikuttavin syy.
Aihetta lähestyttiin hyvin myönteisesti myös fundamentalistisemmisissa suunnissa ; Esimerkiksi vakavasti otettavalla ja tiiviillä otsikolla tehty blogikirjoitus"Herramme väkevä muutosprofetia: persujen vaalivoitto ja prinssi Williamin ja Katen kuninkaalliset häät" esittää häät erityisen positiivisesti "Prinssi William ja Kate Middleton vihittiin tänään Westminster Abbeyn kirkossa. Sekin kertoo kutsusta taivaalliseen hääjuhlaan jossa valkovaatteiset Jeesuksen seuraajat riemuitsevat,ks. Matt. 22:1-14."
Maallinen kuningas kiinnostaa, vähintään on tärkeä symboli taivaalliselle kuninkaalle. Monille kyseessä olikin avioliittoinstituution vahvistamisesta. Ja avioliittoinstituutio taas nähdään symbolina muille asioille. Sillä erikoisella logiikalla3 jossa jokainen uskonnollinen heteroavioliitto on todiste homoseksuaalejen yhteiskuntakelvottomuudesta. Ja jossa jokainen avioliitto on protesti avoliittoa vastaan, osoitus siitä että susipariutta pidetään huonona ratkaisuna. En kuitenkaan usko että tämä on riittävä kuninkaallisten suosion syy. Fundamentalisteja ei ole "niin paljoa".4
Kenties prinsseillä ja prinsessoilla on vielä sitä glamouria joka heillä oli silloin kun saduissa prinsseillä oli siistit miekat 5 joilla he siististi tappoivat lohikäärmeitä suojellessaan sitä avutonta prinsessaa ja saadessaan lopuksi kivasti prinsessan ja puoli valtakuntaa.Tällöin voitaisiin ikään kuin sanoa että kuninkaallisuutta ei pidetä niinkään historiallisena kuin symbolisena ilmiönä. Tämä vie tietysti mietteet esimerkiksi "Mythopoeian" esitykseen narratiivisesta teologiasta. Sehän on vaihtanut tulkintakenttää. ; Perinteisesti asiaa on lähestytty siten, että katsotaan miten "Raamatun" tapahtumakuvaukset ovat historiallista tapahtumaa, jossa asioiden tutkiminen ja dogmien ymmärtämienn ja sisäistäminen on tärkeää. Tämä oikeaoppisuus on kuitenkin saanut vaihtoehdon jossa tapahtumakuvaukset ovat tarinoita, joiden sisältö antaa ja tarjoaa jotain kokemusta ja ymmärrystä lukijalle. Näin teologia on etääntynyt uskonnosta, normeista ja käskyistä ja on painottunut kohti uskonnon kokemista ja tekemistä. Näin ei ole tiettyä uskontoa jota "seuraa tai on vääräoppinen".6
Toisin sanoen ihmiset eivät olleet kiinnostuneet hääparista vaan siksi että se on symboli jollekin. Prinssi ja prinsessa eivät olleet mitään poliittisia koneistoja vaan viittaus tarinastoon. Näin ei seurattu ihmisiä vaan ideaalia ja mielikuvaa. Luultavasti sitä, joka on peräisin lastenkamarin iltasaduista.
Tämä ei sinällään tee syystä väärää ; Onhan selvää että romantiikkaa löytää lähes häistä kuin häistä. Mutta ihmiset eivät seuraa suurinta osaa niistä oikein millään kiinnostuksella. On selvää että kuninkaallisissa häissä on jokin spesiaali, joka näkyy siinä miten se eroaa normaalista avioliitosta. Arvo haetaankin muualta kuin fundamentalistinen näkemys viittaa. Suosio ei johtuisikaan siitä miten kuninkaallinen hääpari edustaa tavallista avioliittoa ja esittää sen tärkeänä, vaan sitä miten kuninkaallinen hääpari eroaa symbolisesti olennaisesti tavallisista häistä.
Luultavasti kuninkaalliset häät olivat suosittuja osittain molemmista syistä. Häät olivat sekä extra ordinary että extraordinary.. Oikea tulkinta on se, jonka katsoja itselleen rakensi.
Tai sitten media päättää mitä hypetetään ja sitä ihmiset sitten hypettävät. Sellaiseksi voi silloin muutoin demokratiahypetyksessä elävälle kulttuurille kelvata jopa yksinhallinto ja sen symbolisto.
1 Okei, hääkuvista osaa minäkin seurasin kiinnostuksella. Tunnustan, olen niin hellämielinen.
2 Se, mitä kaasoille tapahtuu jatkoilla on sen sijaan paljon kiinnostavampaa.
3 Sillä erikoislogiikalla, jossa kaikessa on kysymys pelistä jossa ideologia joko voittaa tai häviää ja välimaastoa ei tunneta.
4 vaikka he
5 Miten sattuikin tämä priorisointijärjestys ja sanavalinnat? Ihan sattumalta!
6 Tämä on sinänsä mielenkiintoista, sillä nimen omaan uskonnollinen aktivismi - etenkin se, joka on niin aktiivista että on päättänyt erota kirkosta ja pykätä pystyyn oman laitoksen - esittää että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. He näkevät valtionkirkon instituutiona ja että he ovat jotenkin liian pieniä ollakseen itse sellainen. Kuitenkin heillä on kenties kaikista vahviten kysymys uskonnosta. Heillä on tiukemmat ja määrätymmät kannat esimerkiksi aborttiin ja homoseksuaalisuuteen. Ihme paradoksi tämä.
Kädettömästi vapaat Taivaan linnut.
Kirkosta eroaminen on jokin, josta saa "kivasti" (paljon) uutisnäkyvyyttä. "Eroakirkosta.fi" tikuttaa jokaisen aktiivisen eroamistahdonilmaisun. Protestiääni saa näkyvyyttä. Kirkosta eroamisessa onkin näkyvissä korostetusti nimen omaan aktiivisen valinnan rooli. Kun toiminta massautuu, näkyy boikottomahti. Valitettavasti kirkosta eronnut ei näy enää myöhemmin erotilastoissa, joten lyhytjännitteinen eroaminen saa näkyvyyttä enemmän kuin passiivinen kirkosta erossa pysyminen - tai siihen kuuluminen.Uskonnonvapauden teema on meillä jotenkin niin sitoutuneena ihmisen vapauteen, että oletamme että ihmisten aktiivinen valinta on ratkaiseva elementti. Näin uskovaiset voi selittää että kaste ei sitouta koska aikuisena saa kyllä ihan vapaasti valita. Ketään ei kahlita kun pystyy eroamaan. Tästä tematiikasta saa apua vaikkapa Absoluuttisen nollapisteen "Elämä paristojen vastassa" -sitaatista "Muuttoreitit on mitä on, ei niitä rengastus estä." Kuitenkin aktiivinen valinta ei paina niin paljoa kuin voisi luulla. ; Vaikka kirkosta eroamispiikeistä onkin uutisoitu, tämäntahtisella eroamalla tilastot eivät heilahda kovinkaan paljoa. Vaadittaisiin vuosia erotahtia joka nyt on "kausittaista". Pitäisi mennä useita vuosia siten että homo -ohjelmien reaktiot kasautuisivat ilman välitaukoja. Tätä kautta voisi pinnallisesti ajatella että uskonnolla ei olisi tavattoman isoja huolia asiasta.
Mutta ratkaisevaa onkin vanhempien rooli ja perinne -inertia. Ei mikään ideologia, sen sisäistäminen, kannattaminen ja seuraaminen. Tai edes mikään abstrakti "kuuluminen". Tai aktiivinen vastustus.
Nykyään kulttuurissamme oleva uskonto ei nimittäin elä uskontoon liittyvillä tai eroamisella. Tosiasiassa inertiaa ylläpitää etupäässä lapsikaste, jossa kirkkoon liittyminen ei merkitse mitään, siitä eroaminen sen sijaan vaatii aktivoitumisen. Jos kirkko hukkaisi jäsentietonsa, ja jokaisen pitäisi ilmoittautua erikseen kirkollisveron maksajaksi, määrät todennäköisesti romahtaisivat. Nyt kun tilanne on toisin päin, selvä enemmistö kuuluu kirkkoon.
Tältä kannalta olennaista onkin lukaista tuoreita tietoja kastamisasioista. Tällä hetkellä 1/5 lapsista jää kastamatta. Ja toisaalla asia on kovempaa, koska kyse on keskiarvoista. Esimerkiksi "Pääkaupungin seurakunnissa kastettiin viime vuonna enää hieman yli puolet syntyneistä lapsista. Ristiäiset vähenivät roimasti myös Turussa, missä viime vuonna jäi kastamatta jo joka kolmas vauva." Ja toisin kuin muodikkailla eroamisilla, tällä on hyvin kova vaikutus ajan kanssa. Tulokset syntyvät juuri tätä kautta. (Olipa se sitten kummin päin tahansa.) "Jos trendi jatkuu samana, kirkkoon ei 30 vuoden päästä kuulu enää kuin puolet väestöstä. Myöhemmin ehkä enää 30-40 prosenttia." Erot ovat eroboomia suuremmat. Valitettavasti kastamattomille lapsille ei ole nettisivustoa joka sanoisi "klik" ja laittaisi ruutuun numeron.
Onkin ironista, miten lapsi joka kastetaan tai joka jää kastamatta ei itse tee mitään ratkaisua. Asiasta päättävät hänen vanhempansa. Keskustelussa huomio kiinnittyy sen sijaan käännynnäisiin. Ihmiset kertovat uskonratkaisuista ja kaikki ovat kiinnostuneita. Ikään kuin tämä aktiivinen mietintä ja valinta olisi voimanlähde ja moottori joka ratkaisisi asiat. Katujulistajat kertovat mielellään kysyttäessä montako yksilöä ovat saaneet seurakuntiin. Määrät julistajaa kohden ovat kohtuullisia, mutta yhdessäkään he eivät tee edes samanlaista vaikutusta kuin se, minkä joku homoilta tekee uskonnottomille.
Ilman omaa osuuttaan asiaan kastettu tai kastamaton vauva painaa kuitenkin paljon enemmän kuin mikään aktiivinen konverso on omalta ja käännytyksensä osalta vaikuttanut.
Mitä nuoremmat eivät kuulu kirkkoon ja vanhemmat kuuluvat, sitä enemmän uskonto "mummoutuu/pappautuu". Lasten mukana menee tulevaisuus, nuori on ajallisesti pysyvämpi jäsen - jos katsotaan uskonnon säilymisen kannalta eli katsotaan tulevaisuuteen. Ja tietysti mutkan kautta kastamattoman lapsensakin todennäköisesti jäävät kastamatta. Nuorten eroaminen kirkosta painaakin siksi yllättävän paljon. He vievät lapsensa mukanaan. Näin ollen onkin syytä huoleen paljon enemmän kuin tilastot "kuinka monta sataa vuotta pitää jatkaa tälläisellä kohutahdilla".
Olennaista on huomata myös se, että väen vähetessä pidot eivät parane. Nyt kirkko yrittää aktiivisesti saada vauvoja mukaan esimerkiksi CD -levyillä ja vauvoille ja heidän vanhemmilleen suunnatulla toiminnalla. Mutta väen vähetessä pienenevät myös kirkollisverotulot. Ja tässä vaiheessa mukaan tulevat leikkaukset. Tästä onkin jo kivasti uhkailtu, mutta tosiasiassa määrärahojen leikkaus vaikuttaa lähinnä niihin jotka näkevät kirkon rahankäytön perusteltuna ja itselleen sopivana. Ja he tuskin eroavat. Näin ollen on yhä vaikeampaa sitouttaa ihmisiä. Jos vauvojen musiikkituokiot jäävät pois, eroaminen kasvaa juuri sen verran kuin nämä kommervenkit tehoavat (ja pakkohan niissä on järki olla koska eihän niitä muuten tehtäisi).
Uskontokeskustelussa valtionkirkko korostaa yksilönvalinnan teemoja ; Puheissa korostuu kristinuskon teologian filosofiset mahdollisuuksia, ja sitä potentiaalien kirjoa mitä teologia voi tarjota ihmisille elämäntavallisesti. Eikä nähdä että Kirkko on myös massiivinen vallankäyttöinstituutio, joka suojaa "perinnettä". Faktisesti se on muutosvastarintainen valmista identiteettiä korostava yrokraattinen valtakonstruktio.
Ja uskonnottomat taas näkevät sen pelkästään tänä valtarakenteena jota vastaan yksilöiden on taisteltava vapautuakseen. Uskonnottomat sekoittavat tämän -sekä uskonnollisten tarinoiden vähintään löyhän totuusarvon- teologian tarjontaan. Eli ateisti näkee uskonnottomuuden ei-instituutiona, joka myy totuutta ja jonka potentiaalinen tarjonta elämäntavalle korostuu. Kuitenkin "uskonnottomuuskin periytyy".
Tässä mielessä onkin tärkeintä huomata, että vaikka kirkkoinstituutio myykin argumentaatioissaan lähinnä sydämenuskon ja yhteenkuuluvuuden voimaa, ei keskimääräinen luterilainen ole kirkon jäsen siksi että kirkko antaa hänen uskoa sillai omalla tavallaan. Vauvana sitouttaminen, perinteiden paino ja se että eroaminen vaatii aktivoitumista on ratkaisevaa. Ateistien korostama indoktrinaatio tai uskonnon normeihin kasvaminenkaan tuskin painaa kovin paljoa. Suurin osa kuuluu kirkkoon koska ei välitä asiasta tuon taivaallista (pun intended).
Olenkin hieman (en siis hirveän paljon) harmistunut siitä, että uskontokeskustelu on jotenkin pyörimässä vapaustematiikan ympärillä. Ihmisiä ei nähdä perinteiden seuraajina, koska tämän ilmiön vahvuutta ei haluta myöntää. Etenkin de facto valtionkirkkoinstituutiomme nimeäminen de jure -tasolla kansankirkoksi vääristää aihetta tekemällä eksplisiittisiä tai vähintään implisiittisiä väitteitä sydämenuskovuudesta, jossa kirkkoon kuuluminen on vakaumuksenosoitus. Ja samasta syystä moitetta saavat myös ateistit jotka esittävät että kirkkoinstituutioon kuulutaan indoktrinaation kautta. Eli että ihmisiin aivopestään uskonnollinen ideologia ja tämä ideologia saa aivopestyt valitsemaan kirkossa pysymisen.
Ehkä syynä onkin se, että nykyään ihmiset haluavat ajatella olevansa vapaita, ja tekevänsä itse omat päätelmänsä. Lisäksi moni haluaisi ajatella että uskontoon kuuluminen tai siitä eroaminen olisi ajattelun ja prosessoinnin tulos kaikilla. Kuitenkin vain harvalle asia on ns. "miettimisen arvoinen". Kysymyksiä voidaan pitää toki syvällisinä ja tärkeinä, mutta jotenkin tuntuu että moni Suomalainen pitää näitä samana kuin varoituksena siitä että "oma kompetenssi ei riitä", jolloin ratkaisu delegoidaan muille ja jatketaan siten miten helpointa on. Eli ei muuteta nykytilaa.
Kaikki ajattelevat että uskonto/ateismi (whatever) voittaa aktiivisuuden kautta. Aktivismi ja tekeminen ei kuitenkaan mahda juuri mitään passiiviselle tapoihinturtumiselle ja perinneinertialle. Passiivisuus ja laiskuus kuitenkin pyörittävät maailmaa. Emme ole niin vapaita ja menneisyydestämme ja kasvatuksestamme riippumattomia, itsellisiä, omilla aivoillamme ajattelevia, kuin mitä yleisesti kuva annetaan. Kuitenkin juuri aina ja alati aktiivinen vapaus, ei laiskuusinertia, näkyy keskusteluissa selityksenä ilmiöihin.
On kieltämättä rasittavaa kun kauniin teorian ja todellisuuden välillä on kuilu. Vaihtoehtoina olisi joko hylätä teoria vääränä tai sitten ihmisten täytyisi muuttaa toimintatapojaan. Joko tosiasioiden myöntäminen tai tosiasioiden muuttaminen ratkaisisivat ongelman. Joka tapauksessa you have to do something. Sitä ennen muutosvastarinta ei ole edes aktio, se synnyttää vain passiota niille jotka ovat tai yrittävät olla aktiivisia.
"Mutta miten linnut tähän liittyy? / Rauha vai vapaus vai kaipaus? / Ei sen kummempaa, kuin että kun on vaikeampaa, luon silmät taivaaseen. / Ja näen liikkeen, en Jumalaa."
(Absoluuttinen nollapiste, "Elämä paristojen varassa")
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)