Japanilainen ratkaisutapa

Japanissa oli, aikana jolloin maa oli pikku hiljaa avautumassa ja esimerkiksi tuliaseita alkoi jossain määrin olemaan liikenteessä, turvallisuudesta vastaavia poliisien ja palovahtien yhdistelmiä. He kulkivat tiimeissä. Tiimi koostui yhdestä samuraityylisestä henkilöstä ja muutamasta vahvemmin palovartijatyylisestä henkilöstä.

Tiimillä oli käytössään myös tikkaat. Tikkaita tarvittiin pääasiassa siksi, että parin kerroksen korkuisten talojen katoille päästiin sammuttamaan tulta ja purkamaan kattolevyjä niin että tulipalo ei pääsisi leviämään. Tikkaiden käyttöön tosin opetettiin muutakin. Esimerkiksi opetettiin miten tikkaiden avulla voitaisiin ottaa kiinni ja hallita vaikka joku joka pitää ottaa tappaamatta kiinni.

Mistä päästään siihen samuraityyppiin. Hän saattoi olla aseistautunut jopa keihäällä. Häntä ei käytetty normaaliin painimiseen, hallintaan ja nonletaaliin toimintaan. Vasta kun joku tulkittiin niin vaaralliseksi että hänet täytyi tappaa, otettiin hänet käyttöön.

Järjestelmä on tietenkin elitistinen eikä työ jakaudu kovin tasaisesti. Kuitenkin hieman vastaavaa järjestelmää käytetään IT -alalla. Siellä tavataan rakentaa tiimejä jotka koostuvat incident managementistä ja problem managementista. Incident managementissa on kysymys mekaanisesta toiminnasta. Buutataan koneita ja tehdään purkkavirityksiä tai hoidetaan puuduttavia helppoja ja tavallisimpia ongelmia. Jos ongelman toistumisen riskit ovat suurtet tai se on erityisen vaikea, konsultoidaan problem managementia.

Nykyajan poliisikin tosin tavallaan tuntee samurain. Poliisin työ on enimmäkseen samanlaista kuin palovartijan. Mutta heillä on silti käytössään poliisin virka-ase.

Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.

Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

Se oli vitsi, vitsi

Eräs miekkailutoverini oli vieraillut paikassa jossa oli runsaasti vasemmistolaisia feministejä. Hän oli kertonut siellä vitsin homoseksuaaleista. "Tiedätkö mikä on kauheampaa kuin holokausti?" - "No homoseksuaalisuus." "Mutta miksi homoseksuaalisuus on niin kauheaa?" - "No, koska se on kauheampaa kuin holokausti." Tässä kontekstissa vitsi ei tietenkään naurattanut ketään. Kuten ei ollut sen tarkoituskaan. Kyseinen henkilö ei ole homovastainen vaan "vitsin" synnytti nimenomaan tapahtumisen konteksti.

Josta päästäänkin suoraan etiikkaan.

Hyvin usein kun kerrotaan vitsi, se koetaan joksikin joka voi olla hyvinkin makaaberi ja loukkaava koska sitä ei tarkoiteta. "Se on vain vitsi" on puolustus. Mutta miksi näin ajatellaan olevan? Onko esimerkiksi loukkaava lausunto vähemmän moraaliton jos se on samalla hauska? Kysymys on relevantti sillä hyvin usein kun käytetään tyylikeinona ns. halpaa sarkasmia, niin tosiasiassa viestillä halutaan alleviivata sitä mitä tosiasiassa tavallaan tarkoitetaankin. Tämä vain tehdään liioitellen. Ja tässä tilanteessa hauskuus syntyy helposti siitä että jaetaan sarkastisen lausujan maailmankuva. Jolloin rasistien kesken kerrottu natsivitsi on itse asiassa kontekstissaan tehokas vitsi joka huomioi kertojan ja yleisön. Mutta tätä voidaan pitää jopa vihaa lietsovana. Näin ollen vitsiys voisi itse asiassa periaatteessa pahentaa teon moraalittomuutta.

Puolustus siitä että jokin asia on vain vitsi viittaakin usein nimenomaan siihen että vitsi on kerrottu tavalla jossa ei puhuta vakavasti. Voidaankin nähdä että vitsiys lieventää lausunnon moraalittomuutta jos tämä epätotuusluonne tuodaan vahvasti esille. Lisäksi voidaan nähdä että huumori voi herättää tunteita ja tiedostamista. (Puhumatta siitä että vakaville asioille nauraminen voi olla terapeuttista tai defenssi maailman kauheuden edessä.) Kun vitsi kerrotaan nimenomaan kaikinpuolin tiedostetusti epätotena, mauttomuus viittaa nimenomaan siihen että vitsin kertojalla on etiikan ja tyylin taju. Tyylirikko on tahallinen.

Tässä mielessä miekkailukaverini vitsitempaus oli eettisempi kuin jos se olisi tehty heteropride -kerhossa. Homofoobikkojen kerhossa se voisi naurattaa. Homofoobikkonatseille vitsi voisi olla hervottomasti naurattava. (Tai sitten ei ehkä kuitenkaan, koska vitsin laatu ei ollut kummoinen. Mutta olisi naurattanut tämä huomioonottaen aika paljon enemmän kuin feministejä kuitenkin.) Vitsi olisi vitsi sellaisessa tilanteessa jossa sen kertominen olisi ollut hyvinkin epäeettinen. Kun se kerrottiin paikassa jossa sen hyveellisyys oli suurimmillaan se ei itse asiassa naurattanut vaan tyrmistytti. Vitsin vitsiluonne jossain määrin tuhoutui tässä yhteydessä.

Ongelmana on tietenkin se, että huumori on useimmiten kuitenkin keino paljastaa totuutta. Moni kertoo vitsejä kuin narri. Tällöin vitsin tehtävänä on paljastaa epämiellyttäviä totuuksia vaikka vallanpitäjistä. Asioita joita ei uskalleta kertoa tai sanoa ääneen koska etiketti ja hyvät tavat estävät. Toisin sanoen vitsit kerrotaan useimmiten totena kuin epätotena. Silti "se on vain vitsi" -puolustus on yleinen. Käytän sitä joskus itsekin.

Uskonnonvapaus ja kristinuskon pyyhintä

Takkula otti taannoin kantaa Puumalaisen uskonnonvapausnäkemyksiin. Tämä näkemys on hyvin erikoinen. Siinä esitetään että "Uskonnonvapaus ei voi tarkoittaa sitä, että julkisuudesta siivotaan pois kaikki, mikä jotenkin liittyy kristinuskoon tai viittaa siihen." Kuitenkin kun katsotaan mihin tässä viitataan voidaan katsoa mitä "kaikki" tarkoittaa.

"Takkula muistuttaa, että joulu on sekä muinaissuomalaisen uskonnon sydäntalven juhla että kristillisen perinteen mukaisesti Jeesuksen syntymäjuhla. Hän pitää outona ja eurooppalaisittain erikoisena, että toisen, kulttuuriamme muokanneen uskonnon tarinat olisivat jouluna ne, joita ei saisi koulussa pitää esillä.
- Esimerkiksi Britanniassa, jossa kristittyjä on suhteellisesti paljon vähemmän kuin Suomessa, tällaista keskustelua ei käydä ollenkaan. Siellä on itsestään selvää, että koulujen joulunäytelmissä esiintyy Jeesus-lapsi ja tarina hänen syntymästään, Takkula toteaa.
- Uskonnonvapaus on kunkin mahdollisuutta suhtautua esimerkiksi kristinuskon sisältöön omalla tavallaan. Sivistyneen yhteiskunnan uskonnonvapauskäsitykseen ei kuitenkaan kuulu sen teeskentely, että uskontoa ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan."

On mielenkiintoista että Takkula ei viittaa sekularisaation ideologiseen taustaan. USA:ssa koulujen uskonnonopetus ja uskontorituaalit loistavat poissaololtaan. Mutta tämä yhteys on tietenkin Takkulan ideologian kannalta heikko. Toisaalta usko siitä että briteissä todella ei olisi keskusteltu asioista on vaikeaa uskoa. Sillä uusateismi on sekulaari ja vahvasti anglosaksinen. (Itse asiassa "uusateismiin" liitetäänkin sana anglosaksinen jotta tietyt "mannermaiset humanistit" osaisivat kammota "reduktionismia".) Richard Dawkinsin kansalaisuus onkin tässä hieno esimerkki. Briteissä tosiaan on kristillistä aineistoa kouluissa. Mutta aivan yhtä hyvin britit voisivat väittää että koska Suomessa on kouluun liitetty uskonnollisuutta niin heidän koulutussysteeminsä on hyvä. Sen sijaan briteissä asiasta on väännetty. Ja on tullut kannanottoja joissa ateistit eivät ansaitse yhtäläistä oikeutta näkyä koulussa.

Tämä näkökulmaero on tosin hämmentävän pieni.

Sillä kun ateisti puhuu kirkon ja valtion erottamisesta, hän on toki selvästi hakenut, usein copy-paste -tasoisia, vaikutteita Amerikan mantereelta. (Jossa ollaan koulutusasioissa huomattavan sekulaareja Suomeen verrattuna.) Mutta kun katsotaan mitä he tarkoittavat tällä, niin he eivät ole tuhoamassa kirkkoja tai kieltämässä kristillisyyttä. Huomio kiinnittyy enemmän osallistuttamiseen. Siihen että uskonnottomat ovat esimerkiksi lain velvoittamina koulussa ja armeijassa tilanteissa joihin liittyy joko uskonolliseen tilaisuuteen osallistuminen tai oman vakaumuksen erillinen ilmituominen ja ilmaisu. Jotka molemmat ovat "vain perustuslain vastaisia asioita".
1: Asiaa mutkistaa sekin että vaikka lainsädääntö itse asiassa monin paikoin on uskonnottomien kohdalla hyvä niin käytännössä säännöillä pelataan. Esimerkiksi uskonnolliseen tilaisuuteen ei ole pakko osallistua mutta tästä ei tiedoteta ja toivotaan että kaikki vain olettavat että osallistuminen on pakollista. Oikeustietoisuus on myös siitä kätevä että kertomatta jättämisestä jää vähemmän videoaineistoa kuin tampioista sortavista lausunnoista. De jure on monin paikoin kunnossa mutta de facto on jotain muuta ja asian korjausyritykset törmäävät "sana vastaan sana" -tilanteisiin. Ja koska sivistysmaissa ollaan syyttömiä kunnes toisin todistetaan ei prosessi etene mitenkään. Voisin rehellisesti sanoen laittaa tähän nimiä. Mutta se olisi dataa josta voitaisiin syyttää. Ja jos en voi todistaa tekoja niin olisin syyllinen. Joten tässä ollaan.

Näkökulmaeron pienuutta korostaa sekin että ateismin näkyvyys tuntuu olevan se joka ärsyttää. Uskonnon näkyvyydestä ja esimerkiksi oikeudesta julistaa puhuvat eivät tahdo oikein muuta kuin pahastua jos ateismi näkyy katukuvassa tai kouluissa. Sitä ei sallita että ateistit ja uskonnottomat saisivat jonkun oman yhteislaulunsa joulujuhlaan. Vaikka "Suvivirren" kohdalla oltaisiin kuinka vahvasti sitä mieltä että ei pidä sensuroida maailmankuvia. Syynä on juuri se että "ateistit eivät ansaitse". Joka on hierarkinen asenne. Toki tälläisiä asenteita voidaan ottaa mutta sen jälkeen on turha puhua uskonnonvapaudesta tai vakaumusten tasa-arvoisuudesta tai muusta vastavasta toistensa synonyymien toistamisesta. Kaikki uskonnot ovat tasa-arvoisia mutta kristinusko on tasa-arvoisempi kuin toiset.

Takkulan tekstistä paistaakin se, että Sellainen ajatus tuosta herää, että eivät ole Takkula tai Ahtokivi kumpikaan lukeneet saati sisäistäneet Puumalaisen päätöstä. Puumalainen on esimerkiksi mm. A-talkissa todennut että hän ei Suvivirttä kiellä eikä voikaan kieltää. Ja onkin yleistä tietoa että Puumalaisen valituksessa ei ollut kysymys Suvivirrestä vaan huomattavasti laajemmasta uskonnonvapauden toteutumisesta. Mutta koska käsitys on että kysymys on vain kahdesta rituaalista niin sitten voidaan katsoa mitä nämä kaksi rituaalia merkitsevät ateismin olkiukottajille. Suvivirsi vaikuttaakin olevan kulttuuri-ilmiö jonka laulamatta jättäminen yhden kerran vuodessa olisi koko kulttuurihistorian ja sen menneisyyden pyyhkimistä. Tällä samalla logiikalla se, että jokaisessa koulussa ei pakkoyhteislauleta kalevalaisia lauluja olisi sama kuin suomalaisen kulttuurihistorian olemattomuuden väittäminen. Mikä ei ole älykäs lausunto. Kuten ei Takkulankaan.

Tämä "memory lanelle" meneminen on tarpeellinen.

Uudessa uutisessa kerrottiin maallistumisesta ja sekularisaatiosta toistensa synonyymeinä. Rinnastus on virheellinen - esimerkiksi itse ajan maallistumista mutta en ole sekularisti. Mielestäni uskonto, ateismi ja uskontokritiikki ja jopa uskonnon pilkkaaminen kuuluvat julkiseen yleiskuvaan. Se on sitä että kun vaikkapa se ylipuhuttu "suvivirsi" kerran lauletaan julkisesti siihen voi luoda oman pilkallisen ja halveksivan näkökulmansa. Tässä tuotiin kuitenkin esiin kulttuurihistorian ja kristinuskon suhde merkittävällä tavalla. Historiaa ei kiistetä vaan suhde siihen on muuttunut. "Suomessa kirkon jäsenenä oleminen on ollut osa sitä, mitä on olla hyvä, tavallinen suomalainen. Tämä sidos on nuoremmilla sukupolvilla heikentynyt"

Elämme yhteisössä jossa kristinuskoon kuuluminen on sitä että on hyvä kansalainen. Ja tästä erkautuminen on sitten samaa kuin huono kansalaisuus. Ei riitä että käy töissä ja maksaa veronsa ja auttaa ihmisiä. Ei riitä että tekee pelastustoimenpiteitä joiden hokeminen olisi kristitylle julistajalle demonstraatio oman vakaumuksen erinomaisuudesta. Ei riitä että näitä tehdessään katsoo ohikäveleviä massoja jotka koostuvat tilastojen mukaan 4.1 miljoonasta evankelisluterilaisen kirkon jäsenestä.

Tämä asenne ja kunnioituksen puute ovat vahvoja. Tälläistä tosin ei voida korjata pakkolaeilla. Ja esimerkiksi "Suvivirren" kielto ei tässä mielessä ajaisi asiaa. De facto -taso kun toimii asenteilla eikä lainsäädännöllä. Siksi esimerkiksi uskonnollisten rituaalien kieltäminen toimii täsmälleen yhtä vahvasti asiaa vastaan kuin näiden samaisten rituaalien pakko-osallistuttaminen. Nähdäkseni "Suvivirren" laulattaminen ja ruokarukoukset ovatkin ateisteilla toistuvaa materiaalia. Luultavasti siksi että niihin pakottaminen on jaettu yhteinen kokemus josta on jäänyt paha maku. Näin ollen niiden vastustaminen on ymmärrettävää. Ja ne joista uskonnollinen käsityskyky paranee näiden laulamisella jatkossakin ovat hupaisia. Niille jotka toistavat samaa odottaen erilaista lopputulosta on ihan oma nimityksensä ihan sanakirjoissa asti...

Jos maalari maalaa, muurari muuraa niin Mestari...

Sakari Timonen kirjoitti siitä miten PerusSuomalaiset olisivat henkilökultti. Olen paljolti yhtä mieltä siitä että Suomessa on vihaa lietsovaa ja leimaavaa keskustelua. Jossa on vahva ja dikotomioita luova viholliskultti. Jossa opinkappaleita toistetaan ja jossa toiston asenne on tärkeämpi kuin toiston eksakti sisältö. (Joskin ongelmatapauksissa puolustaudutaan "en sanonut mitään tuollaista" -hengellä.)

Olen kuitenkin Timosen kanssa hyvin erimielinen yhdestä asiasta. "Jos villitsemänne joukot oikeasti lähtevät liikkeelle, niin asetutteko johtoon, kuten teidän kuuluisi tehdä? Vai luikitteko karkuun pesemään käsiänne, kuten epäilen? Jos asetutte johtoon, niin mikä on päämääränne? Riittääkö muslimien kimppuuun käyminen vai joutuvatko raivon kohteeksi myös kaikki vähänkään poikkiteloin asettuvat? Ja tärkein kysymys: Mitä teette siinä vaiheessa, kun laillinen esivalta valjastaa oman väkivaltakoneistonsa tukahduttamaan kapinaa? Näihin kysymyksiin ei koskaan tule vastausta. Mestari opetuslapsineen jatkaa kansan kiihottamista väkivaltaan, mutta ei koskaan ota vastuuta. Se vastuu kuuluu ”humalaisille yksinäisille susille”, kuten virallinen luonnehdinta kuuluu."

Käytän tässä jatkossa fasismi -sanaa. Sana on kieltämättä siitä hankala että se itsessään on sana joka on usein dikotominen. Ihmiset käyttävät sitä asenteella eivätkä asiasisältönä. Tässä puhun fasismilla sellaisista liikkeistä jotka kattavat Hitlerin natsi-saksan ja Mussolinin italian ja itse asissa jopa Stalinin kommunismin. Niissä on nimittäin paljon yhteisiä piirteitä. Ja ne ovat kiinnostavia. Etenkin koska niihin liittyy ajatus henkilökultista.

Nähdäkseni fasistiset liikkeet ovat perinteisesti noudattaneet kaavaa;
1: Otetaan keulakuva, vahva johtajahahmo joka kokoaa joukot taakseen.
2: Puhutaan kansanjoukkoja taakse tunteisiin vetoamalla. Rakennetaan yhteinen vihollinen. Tämä on siitä mielenkiintoinen kohta että se on usein kansallista. Itse asiassa tämä askel on populistinen. Tämä ei tarkoita että kaikki populistit olisivat fasisteja. Mutta se tarkoittaa sitä että kaikki fasistit ovat populisteja.
3: Järjestetään omat poliisista ja armeijasta poikkeavat "sisäiset turvajoukot", normalisoidaan ne. Aluksi ne voivat olla jotain joka muistuttaa enimmäkseen katumellakoitsijoita. Mutta niistä saadaan perusta esimerkiksi "sisäiselle poliisille" jotka "vierailevat" ihmisten luona yöaikaan. Näin poliisin ja armeijan rakennemuutoksia ei tarvitse vääntää. Muutokset saadaan aikaan näiden "sisäisten turvajoukkojen" käytänteistä, ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman vanhan järjestelmän juridisia ja eettisiä rajoitteita.
4: Sitten saavutetaan valta-asema ja aletaan pelaamaan sisäisiä kiistoja, oman puolueen välistä kilpailua. Pidetään kannattaja-luottomiehet varpaillaan.

On hyvä huomata että PerusSuomalaiset ovat selvästi alkujaan nousseet juuri Soinin taakse. Ja prosessi on edennyt "sisäisiin turvajoukkoihin" asti. Mutta prosessi poikkeaa siinä mielessä että Soini ja Mestari Halla-aho eivät enää olekaan niitä keulakuvia siinä mielessä kuin karismaattisen johtajan taakse jäsentäytynyt fasismi on perinteisesti rakentunut.

Soini näyttää jopa pitävän itseään erillään tästä pahimmasta mekastelusta niin että ei ole näille enää keulakuva. Olisi helppoa mennä mukaan ja "tarjota kansalle mitä kansa haluaa" eli seurailla MV -lehden uusimpia virtauksia. Häntä pidetäänkin jo "rasitteena". Soini on tässä mielessä jäänyt jalkoihin.
1: Tämä on kenties ollut hänelle pettymys. Sillä hänen populismia koskeva gradunsa viittaa siihen että toiminta on ollut suunniteltua. Gradu sanoo suoraan että "Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate." Ja että "Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi. Siellä ovat nyky-Suomen passiiviset itseensäsulkeutuneet jurnuttajat." Ja "Populismi on tavallisesti korostetun kansallista ja se heijastaa kunkin yhteiskunnan ominaispiirteitä. Populismi on kansan aate, mutta se vaatii lähes aina karismaattisen johtajan tai intelektuelliryhmän johtajakseen." Soini ei siis ole syyntakeinen ja epäanalogia voidaan nähdä myös Soinin epäonnistumisena. Tosin tästä gradusta saadaan argumentti siihen miksi populistinen puolue voi viitata siihen että "yksinäinen susi" tekee sitä ja tätä. Kun syrjäytyneet ovat oman liikkeen kannatuksen ytimessä, niin tämä selitys tulee luonnollisesti ikään kuin kaupantekijäisiksi.

Halla-ahokin on jotain joka ei näytä karismaattiselta johtajalta. Toki hänen asemansa on vahvempi kuin Soinin. Siksi Timonenkaan ei puhu siitä että rasistinen liikehdintä olisi Timo Soinin takana. Sillä juuri kukaan ei enää nykytilassa voi uskoa sellaiseen. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että johtajahahmon sijaan on alettu seuraamaan "yhtä uutislähdettä". Johtajan sijasta on alettu seuraamaan luonteeltaan tuuliviirinomaisempia vaihtoehtouutislähteitä, erityisesti MV -lehteä. Mikä kyllä sinällään kutsuu taakseen sitaattia Soinin gradusta "Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset."

Näin ollen kenties se että Halla-aho ja Soini eivät ole ottamassa ja kantamassa vastuuta onkin kenties se ainut positiivinen askel koko prosessissa. Kenties. Paljon optimismia sanottu minulta.

Solutus-älytys

Olin lapsena helluntailaisten kesäleireillä. En ulkopuolisena tarkkailijana vaan ikään kuin yhtenä lapsena muiden joukossa. Meno olikin melko hurjaa ja erosi siitä mitä helluntailaiset viestivät ulospäin. Tämä kokemus opetti, että tarkkailu vaikuttaa systeemiin. Jos lehtimies tulee lehtimiehenä paikalle, toiminta on erilaista. Siksi soluttautuminen onkin ainut järkevä tapa saada tietoa siitä miten asiat toimivat.

Tässä tunnettuus on ongelma. Esimerkiksi minä en voisi soluttautua Soldiers of Odiniin. Googlauksen perusteella kun päättelisivät että "ei luotettava". Ja se olisi siinä.

Mutta muitakin solutusasioita on mahdollista tehdä. Tähän liittyen onkin mielenkiintoisia tilanteita. Osa ihmissitä saattaa esimerkiksi joutua miettimään sitä miten salakuljettaa älypuhelin ja laturi huomaamatta paikkaan, jossa tehdään tavaroiden- ja ruumiintarkastus. Koska esimerkiksi lestadiolaisten kesäkursseilla ei saa pitää kännykkää..

Toki jo kännykkärajoite itsessään on epäilyksiä herättävä. Ymmärrän että kouluissa ja elokuvissakin toivotaan että kännykät ovat kiinni. Mutta jos pitää ruumiintarkastuksilla vahtia että kännyköitä ei ole edes omistuksessa, se kertoo siitä että salattavaa todennäköisesti on. Ja salattava asia on sen verran rrradikaalia että sen paljastumista ei haluta. Ja tämä epäilyksen henki voidaan sitten liittää suoraan ajatuksiin lestadiolaisten menneistä epäonnistumisista. Kuten "hoitokokouksien" yksityisyysrikkomuksista ja pedofiilien peittelyistä.

Hieman vääränlainen pääsiäiskokko ; Eli miten kirkonpoltto synnyttää erikoista flamea

Pohjanmaalla on tavattu polttaa pääsiäiskokkoja. Tapa ei ole kaikkialla Suomessa yhtä yleinen. Tällä kertaa pääsiäisroihu oli kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. Ylivieskan kirkko on poltettu. Teko on tiettävästi ollut tahallinen ja siitä on otettu yksi tekijä kiinnikin. (Myös Pattijoella on palanut kirkollisesti pääsiäisenä. Ylivieska ei siis ole yksittäistapaus.)

Koska tietoa ei vielä ole, on hyvä katsoa pinnallisesti aiheesta sanottuja pikateoriointeja.

Itseäni kiinnostaa se, että teoriat ilman tietoa ovat käytännössä väistämättä huonoja ja vääriä. Ne ovat kenties totuudenmukaisia sitten kun tietoa on saatu lisää. Mutta ne ovat silti oikeassa enimmäkseen tuurilla. Pikateoriat kertovat kuitenkin asenteista ja sanojansa maailmankuvasta melkoisen paljon. Siksi tämä onkin kenties hauskin hetki penkoa tätä aihetta.

Ensimmäinen ajatukseni oli hyvin perinteinen. Eli teon takana voisi olla jokin ateistinen tai saatananpalvonnallinen taho. Symbolismi ja ikonoklasmi olisikin vahvana kun palo tapahtui nimenomaan pääsiäisenä. Saatananpalvonnallinen kirkonpoltto on kuitenkin kenties "niin 1990" -lukua. (Tosin edes Tyrvään kirkonpolton ja Porvoon tuomiokirkonpolton takana ei tiettävästi ollut oikeasti saatananpalvontaa. Joten onkohan 90 -lukuakaan.. Em. paloihin verrattuna Ylivieskan tuhon dramaattisuutta lisää tietenkin se, että kirkko on puukirkko. Sen korjaaminenkin tulee tarkoittamaan "alusta uudelleen rakentamista".

Mutta olen vanhanaikainen. Ajan henki on muuttunut. Syyllisiä ja syyttävää sormea ei enää heilutella niillä tavoilla jotka olivat "ilmiselviä" vielä 10 vuotta sitten. Silloin olisi syyllisiä haettu hevirockmusiikin ystävistä, roolipelaajista, saatananpalvojista ja ateisteista. Nykyään selitystä haetaan sieltä missä syyttävä sormi osoittaa muutenkin. Ja sormen suunta on vaihtunut. (Ilman että sormenosoittelijat tunnustavat virheitään menneisyydessä ja tunnustavat epäonnistumisensa aiemmin. Sormi syyttää, entisiin virheisiin ei palata.) Siksi nyt humalaista punkkaria todennäköisempi tekijä on Ylivieskaan soluttautunut ISIS -soturi. Nykyaikana kaikki tietenkin menee maahanmuuttokeskusteluun. (Kansan elämän koulun käyneiden syvien rivien yhteinen vihollinen ei enää olekaan ateisti vaan maahanmuuttaja tai "suvakki".)

Toki teko olisi voinut olla periaatteessa terrorismiakin. Itse asiassa Turkki lähettikin maailmanlaajuisen varoituksen. Tässä hengessä wikipediaankin tupsahti vähäksi aikaa sittemmin deletoitu uutinen jossa kerrottiin että muslimit olivat polttaneet kirkon ja että tästä alkaa uskontojen välinen sota. Samassa hengessä on ajateltu että kyseessä voisi olla kirkon sisäinen salaliitto. Rajat kiinni! -ryhmässä teoretisoitiin että palaneen kirkon tilalle rakennetaan moskeija ja siksi se poltettiin. Polttaminen olisi halvempi ratkaisu kuin purkaminen. Ja pian islamilaisten "joikha" kuuluisi ympäri kylän.

Mutta koska kiinnijääneestä on paljastettu suunnilleen ainoastaan se, että hän on kantasuomalainen, on nähtävissä että on ihmisryhmä joka imitoi terroristeja hämmästyttävän hyvin. (Ja jonka jäsenet ovat heitelleet palavia esineitä Ylivieskassa aiemminkin...) Itse asiassa aiemmin samana päivänä "Rajat kiinni" -ryhmässä otettiin kantaa arkkipiispan monikulttuurisuusnäkemysten vuoksi. (Ja iskulle löytyy myös puolestapuhumista. On ihmisiä jotka ovat iloisia tapahtumasta. Henkenä on esimerkiksi se, että kirkko ei kunnioita omia rahoittajiaan. Ja on pettänyt Suomen.) Puheissa oli myös vähintään vertauskuvallista kirkonpolttoa. Näin ollen pahojen maahanmuuttajien pahuuden todistava teko ei voikaan olla tehokas yksittäistapaus joka todistaa jotain geneeristä ihmisryhmästä. Tosin esiin on noussut näkemyksiä siitä että teko on suvakkien false flag. Eli "suvakki" on lavastanut maahanmuuttokriittiset pahoiksi. Kyse ei siis ole sittenkään perinteinen yksittäistapaus.

---

Blogisti rakastaa ikonoklasmia, mutta vastustaa kirkonpolttoa, jos ei muuten niin siksi että polttaja ei omista tuhoamaansa esinettä. Toisaalta huomiotaherättävää on se, että niin "suvakit" kuin "kriittisetkin" ovat intoutuneet keskustelemaan kirkon palamisesta paljon. Tekoa tuomitaan ja siihen kommentoidaan ja siitä ollaan järkytytty. Kuitenkaan tässä ei ole kenenkään koti palanut ja sisällä ei ole ollut eläviä ihmisiä. VOK -keskuksiin heitettyjen polttopullojen kohdalla tilanne ei ole ollut tämä. Miksi niistä ollaan järkytytty huomattavasti laimeammin?

Kuinka internet loi natsitekoälyn?

Microsoft on tietotekninen yritys jota on syytetty paljosta. Windows -käyttöjärjestelmä on saanut omistautuneita kriitikoita. (Itsekin käytän Linuxia.) Joskus tulee mieleen että syynä kaatumiseen, blue screen of deathiin ja muuhun on se, että he tekevät kohtuullisen monimutkaisia asioita. Tähän tuhon tematiikkaan sopii "natsitekoäly". "Microsoft on joutunut poistamaan käytöstä uuden tekoälyyn perustuvan chatbotin, kun Twitter-käyttäjät käyttivät bottia hyväkseen ja opettivat sen lausumaan rasistisia, seksistisiä ja muita loukkaavia kommentteja."

En ollut yllättynyt tästä monissa lehdissä uutisoituun tapahtumaan. olin huvittunut. Huvittunut siitä että tämä algoritmi on jotain josta voidaan rakentaa vitsejä Turingin testin läpäisystä.. (Kone kytkeytyi internettiin ja alkoi mouhottamaan kuin pahin oikeistokonservatiivikristitty. Ja juuri samoin twistein.. "A day after Microsoft introduced an innocent Artificial Intelligence chat robot to Twitter it has had to delete it after it transformed into an evil Hitler-loving, incestual sex-promoting, 'Bush did 9/11'-proclaiming robot.") Näin tapahtumassa vahvan väistämättömyyden hengen.

Mutta dualistinen "hengetön kone" ja "ihmisen hallinnan ulkopuolella oleva sattuma" -metafora tuntuivat leimaavan muuta keskustelua.

Toki tämä nousi myös keskusteluihin. "Takkirauta" -blogissa asiasta kirjoitettiin tavalla joka on varmasti maallikko-tavallinen. "Nokkelimmat lukijat yhdistivät tämänkertaisen masuuninlaskun otsikon trooppiin AI is Crapshoot, ts. tekoäly on crapsin pelaamista. Ja tämä trooppi - eli että tekoäly on täydellistä uhkapeliä, nopanheittoa jossa voi käydä miten tahansa ja jossa on hirveät mahdollisuudet saada aikaan todella kamala ja tuhoisa lopputulos, josta ei ole mitään takeita ja jossa voi hävitä paljon." Tämä ei mielestäni kuvaa tätä tilannetta. Mikä ei toki yllätä koska crapshoot -sanontakin on tarinankerrontaa koskeva. "Whenever an Artificial Intelligence (A.I.) is introduced in a story, there is a very good chance that it will, for whatever reason, become evil and attempt to Turn Against Its Masters, Crush. Kill. Destroy! All Humans, and/or Take Over the World." Ja tarinoissa tilanne on hieman vääristynty verrattuna tosielämään. Tosielämän kohdalla ns. yleisen tekoälyn vaarat ovat hyvin toisenlaisia kuin tarinoissa. Ja crapshoot -vertaus tuokin mieleen tekoälystä oikein mitään osaamattomien ihmisten viittaukset Asimovin robotiikan perussääntöihin kuin ne olisivat jokin oikea asia ja jopa perusasia.

Tämän voi toki vielä katsoa sormien läpi. Mutta esiin nostettiin toinenkin asia. "Näin se käy. Kun älykkyys ja logiikka yhdistetään elottomassa olennossa jolla ei ole mitään käsityksiä etiikasta, sosiaalisuudesta saati tolkusta, lopputulos on täydellistä nopanheittoa. Siinä voi käydä ihan miten tahansa." Toki lausunto tarjoaa tilaa isolle kasalle nastivastaisia vitsejä. (Kun kylmä rikostilasto syötetään olentoon jolla ei ole mitään käsitystä etiikasta, sosiaalisuudesta tai tolkusta lopputulos on nopanheittoa jossa voi syntyä VOK -polttopullonheittelijöitä.) Mutta sen takana on erikoinen ja essentiaalinen ajatus siitä että etiikka olisi jotain metafyysistä tai ainakin ei-fyysistä. Tämänlainen kuvaus on enemmän dualististen asenteiden levittämistä kuin mikään tosiasia. (Sulussa olevan vitsin tapaiset ovat vähän kuin ne jutut siitä autistisesta kaveristani joka ei läpäissyt Turingin testiä. Sinänsä totta, mutta kertoo enemmän siitä mitä itse valittu näkökulma tekee, ei tee ja merkitsee...)

Itse asiassa jos minulta kysytään ottaisin Microsoftin katastrofitekoälyn "vaikutuksille alttiina olemisen" enemmänkin kuin sen että se noudattaisi jotain kylmää kalkyyliä. Tässä on katsottava miten tekoäly toimii.

Microsoftin ohjelma perustui oppimiseen.

Se oli tässä mielessä huomattavasti fiksummin lähestyvä algoritmi kuin "Eugene Goostman". Se yritti lähestyä keskustelua ja tätä kautta se lähenteli suurelle yleisöllekin tutun Turingin testin aiheita. Oppiminen on hyvä määritellä. Karkeasti ottaen kysymys on jotain jossa lähestytään sellaisia kryptisiltä kuulostavia sanoja kuin "neuroverkko". Ytimessä on oikeastaan lähinnä sellainen asia kuin "data mining". Eli miten suuresta data-aineistosta kaivetaan "datan itsensä ehdoilla" tietoja.

Klassisesti tekoälyjen haasteena on ollut se, että ne sisältävät lajittelualgoritmeja. Näissä on yleensä jokin ennalta ohjelmoitu ohje jonka mukaan ne lajittelevat asioita. Katsotaan sellaisten käsitteiden taakse kuin "supervised learning", "unsupervised learning" (on myös "semi supervised learning" joka hakee vastauksia molemmista).

Kun tekoäly lähestyy dataa, on yleensä jokin aineisto ja siitä halutaan ulos informaatiota. Takana on jonkinlainen käsittely, järjestely, luokittelu tai mallintaminen.
1: Unsupervised learning tapahtuu tilanteissa joissa käsillä on dataa. Mutta kenelläkään ei ole "oikeaa vastausta". Toisin sanoen data-aineistossa on yksiköitä ja näiden ominaisuuksia. Mutta tiedossa ei ole mitä kategorioita nämä ominaisuudet edustavat ja mihin ne on luokiteltava. Ominaisuuksien relevanssit ja toisiinsa liittymiset eivät ole kerrottuja. Yleensä tässä algoritmi ottaa ensin jonkin datapisteen. Ja sitten se ottaa muita ja katsoo ovatko ne samanlaisia tai erilaisia. Ja millä tavoin. Tämä voidaan asettaa kauaskin, kohdaksi B. Kolmas datapiste voi olla lähempänä A:ta kuin B:tä. Tai sitten A ja B ovatkin samanlaisempia kun tämä C on erilaisempi. Näin syntyy klustereita. Syntyy ryhmiä. Lopputuloksista on yleensä paha sanoa ovatko ne relevantteja. Ne lähinnä kuvaavat aineistoa jostain näkökulmasta. Ongelmana on usein sekin että algoritmille täytyy kertoa montaako luokkaa tavoitellaan. Silti tässä on mukana "sattumaelementti" siinä mielessä että data järjestäytyy "sinänsä varsin deterministisesti" sitten kun näkökulma on valikoitunut. Mutta tämä näkökulman valinta on jotain jossa on joustoa johon on helppoa nähdä "sattuman käsi".
2: Supervised learning on sitä että on jotain vastauksia. Ja näin datasta voidaan oppia jotain. Tämä on neuroverkkojen tyyli oppia. Joku on sanonut että "nämä aineistot kuuluvat ryhmään A ja nämä eivät". Ja algoritmi tätä kautta katsoo ominaisuuksia ja katsoo millä tavalla nämä annetut vastaukset on ymmärrettävissä. Toisin sanoen ominaisuuksien relevanssi ja ominaisuuksien yhteisvaikutusten arvo haetaan siitä että tiedetään ominaisuudet ja mikä on tavoitetulos mutta ei ole "kunnon määritelmää miksi näin on". Tämä voi johtaa liian hyvin tehtyihin vastauksiin jotka eivät jousta uusien aineistojen kanssa. Algoritmi voi tunkea uudenlaisen aineiston satunnaisesti tai kaatua. Unsupervised learning ei ole herkkä tämänlaiselle kaatumiselle. Merkittävää on että tämä on ohjattua ja ohjautuvaa. Nopanpeluulla on hyvin vähän asian kanssa tekemistä.

Oleellista on tajuta että Microsoftin algoritmi on lähempänä "supervised learningia" kuin "unsupervised learningia". Tähän syötetään data-aineistoa jossa on luokitelmia jotka "ovat keskustelua" ja "eivät ole keskustelua". (Sen omat palautteet saavat vähintään arviointia. Ja siihen syötetty keskustelu luokitellaan kenties automaattisestikin "keskustelulliseksi" jotta on maali jota tavoitella.) Algoritmi hakee mitä piirteitä keskustelussa toistuu ja tätä kautta se oppii mitkä asiat liittyvät yhteen. Tekstissä on muuttujia kuten sanoja. Ja keskusteluneuroverkko oppii muuttujien epälineaariset riippuvuussuhteet suoraan havaintoaineistosta. Lopputulos tälläisessä ei ole moraaliton tai amoraalinen. Se on aina yhtä eettinen kuin siihen syötetty materiaali. Siksi algoritmille ylipäätään voidaan opettaa makaaberilla hirtehishenkisellä asenteella pahuutta. Pahuus on ohjelmoitavissa aivan kuten hyvyyskin. Ne ovat vain asiayhteyksiä. Voidaankin sanoa että Microsoftin algoritmin ongelma oli hyvin tiukka vaikutuksille alttiina oleminen. Algoritmi on jossain määrin samanlainen kuin "täysin avomielinen ja täysin vietävissä oleva" tyyppi joka uskoo mitä tahansa hänen lähteensä hänelle syöttävät.

Tämän rinnastus taas on jotain joka huutaa natsianalogiaa. Olen hieman tympääntynyt että natsiutta lähestytään tyhmyyden kautta. Kenties pitääkin lähestyä siten että he mallintavat etiikkaansa liiaksi tiettyjen vaikutteiden kautta. Prosessissa ei ole älyttömyyttä eikä satunnaisuutta. Supervised learning ei ole crapsinpeluuta.

Tietynlainen ihmistyyppi

Olin huvittunut kun eräs henkilö kertoi jostain lukemastaan scifikirjasta. Häntä ei harmittanut että kirjassa kuussa kasvoi kasveja. Sen sijaan häntä harmitti se, että kirjassa aurinko nousi kuun pinnalla väärästä suunnasta. Fysiikkavirhe vaivasi häntä kovasti. Pidin tätä esimerkkinä "hyvin tietynlaisesta ihmistyypistä". Suhtauduin tilanteeseen huvittuneisuudella.

Sitten katsoin "Ant-Man" -elokuvan. Siinä minua ei harmittanut tai häirinnyt lainkaan se, että siinä kuvataan tekniikkaa jolla ihmisiä ja esineitä voidaan kutistaa murto-osaansa. Sen sijaan minua häiritsi se, että tekijät eivät olleet päättäneet mitä massalle tapahtuu prosessissa.

Koko elokuvan ajan toisinaan korostetaan miten "muurahaismiehen" iskussa on ytyä koska PYM -partikkelit vain poistavat atomien välillä olevaa tyhjää tilaa. Näin ollen muurahaismies olisi kompaktimpi. Toisinaan maailma näyttikin toimivan näin. Kun "muurahaismies" putosi kaakelilattialle, kaakeliin tuli säröjä. Kun "Ant-Man" hyppää ja kutistuu ilmassa hänen iskussaan on ytyä koska liikevoima on sama kuin täysipainoisessakin iskusa olisi. Kun "Muurahaismies" putoaa auton katolle, siihen jää melko syvä klommo. Ja kun hän suurentaa itsensä samaisen auton katolla, lommo leviää mutta on matalampi.

Mutta toisaalta lentomuurahaiset kykenevät kantamaan "muurahaismiestä". Hän voi kiipeillä ihmisten vaatteilla ilman että nämä vaatteet repeävät. Hän voi juosta pahan miehen pistoolia pitkin niin että paha mies voi pitää pistoolista kiinni yhdellä kädellä.

Toisaalta suurennetut esineet tuntuvat saavan massaa. Kun avaimenperä onkin kutistettu tankki, sitä voidaan kantaa taskussa. Kasvattamisen jälkeen se syöksyy betoniseinien läpi. Samoin kun tavallinen leikkijuna kasvatetaan siitä tulee myös jättimäisen painava.

Puhumattakaan siitä että "muurahaismies" kutistuu kvanttitasolle. Mikä on ällistyttävää kun mekaanisesti PYM -partikkelit vain poistavat atomien välistä tyhjää tilaa. Sillä mekaniikalla ei mennä "subatomiseksi". Toisaalta jos massa kutistuu olisi muurahaismies muuttunut mustaksi aukoksi. Koska musta aukko on tiheyteen liittyvä asia.

Mouhotin tästä kaikesta siihen asti kunnes tajusin itse olevani "tietynlaista ihmsityyppiä"...

Indiivien yhteiskunta

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Parhaimmillaan tämä voi johtaa teknovastaisiin asenteisiin. Joka on äärimmillään Kaczynskun "Technological Slavery" -kirjan ajatuksia siitä että teknologia muuttaa yhteiskuntaa ja tämä vaatisi arvojen muuttamista. Ja että pitää välttää teknologista kehitystä ja korostaa että yhteiskunta on perinteisesti nojannut siihen että kansalaisille annetaan irrelevantteja vapauksia, eli vaikka lupa valita mieliruokansa tai uskontonsa kun taas oikeasti tärkeät asiat, kuten verotus, ovat sitten jotain johon heillä ei olekaan valtaa. (Jolloin vapaudet ovat hieman kuten mitä lapsille tehdään kasvattamisessa. He saavat valita ottavatko hilloa vai voita puurolle. Kun pääpointti, eli puuron syöminen, ei ole valinta.)

Onko atomisoituminen ja yhteiskunta sittenkään toisiaan vastaan?

Minusta tässä on hyvä katsoa tässä Charles Tayloria. Mielestäni hän on tärkeä vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Otan tässä keskiöön hänen kirjansa "Autenttisuuden etiikka". Aloitan siitä mikä on mielestäni vakuuttavaa. Se tiivistyy siihen mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta.

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin hyvin eri tavalla kuin Kaczynski. Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen."

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Hän kiistääkin relatiivisuuden.

Tässä mielessä on syytä huomata että jos Kaczynskin mukaan uskonnonvapaus olisi objektiivisesti jotain pinnallista ja tarpeetonta vapautta, Taylor korostaa että uskonto ja tasa-arvon takana oleva ihmisarvoisuus ovat itse asiassa  oleellisesti tärkeitä ja arvokkaita asioita.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi sanoo fuck it köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se sanoo fuck it sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että sen ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä.

Päätelmiin hyppimisestä

Kerroin että uskoisin asiaan Y vaikka ehdolla X. Otetaan nyt esimerkiksi että kyseessä olisi se, että uskoisin Jeesukseen kunhan hän tulisi luokseni ja sitten tulisi uudestaan. Ihan siksi että uskon kaikkiin joiden kanssa olen harrastanut seksiä. Tai ainakin uskon heidän olemassaoloonsa. Koska henkilö nimeltä Martti Muukkonen ei ollut harrastanut seksiä kanssani hän päätteli että omalla logiikallani häntä ei olisi olemassa.

Tästä saadaan päätelmä
P1: A→B
P2: -A
J: -B
On selvä että päätelmä on non sequitur. Se, että A:sta seuraa B ei seuraa se, että B:n olemassaolo tarkoittaisi A:ta. Päätelmässä on implikaatio. ("Jos...niin".) Se on on totuusarvoltaan tosi, kun sen etujäsen on totuusarvoltaan epätosi tai takajäsen tosi. Sama voidaan ilmaista myös niin, että implikaatio on epätosi ainoastaan siinä tilanteessa, että sen etujäsen on tosi samalla kun sen takajäsen on epätosi. Muukkonen kuitenkin käytti heittoani kuin se olisi ekvivalenssi, kaksisuuntainen nuoli. ("Jos ja vain jos...niin".) Ekvivalenssi on tosi vain silloin, kun lauseet ovat joko molemmat tosia tai molemmat epätosia.

Tämä virhepäätelmä on toki hyvin yleinen. Se esiintyy esimerkiksi aina kun esitetään ajatus jossa esitetään että uskonto antaa käskyjä vaikka etiikkaan. ("Jos Jumala...niin".) Ja sitten jos teismistä luovutaan niin se tarkoittaisi että luovutaan kaikista niistä asioista joihin teologiassa sitten otetaan kantaa. Valitettavasti tämä päätelmä on kokolailla omituinen. Se, että Jumalan olemassaolo edes tarkoittaa mitään on sekin keskustelun alla. Mutta tämä logiikan käsittely näyttää että vaikka rakennettaisiin ehtolausteita joissa "Jumalan olemassaolo tarkoittaa X") niin Jumalan olemassaolon hylkääminen ei tarkoita X:stä luopumista.

Mutta tätäkin voi olla vaikeaa opettaa Muukkoselle. Jonka mielestä uskonto tarjoaa arvopohjan ja arvopankin ja jos luopuu uskonnosta on moraaliasioissa väistämättä vapaamatkustaja...

Pahuuden ytimessä.

Olen oppinut että islamistit ovat pahoja. He vastustavat naisten tasa-arvoa. Siksi islamisteja vastaan taistelemaan tarvitaankin naisia puolustavia Soldiers of Odin -katupartiolaisia ja muita vastaavia. Ihmisiä jotka arvostavat naisia. Samoin olen oppinut että islamistit ovat pahoja koska he esittävät väkivaltafantasioita. Toisin kuin kristityt joiden oppi on lempeä ja väkivallaton myös toisinajattelijoille.

Kun Brysselissä tapahtui pommi-isku tämä vahvistui. Oli helppoa nähdä että tämä isku on jossain tekemisissä tekijän vakaumuksen kanssa. Toki muitakin selityksiä voi olla, koska yhteiskunnallisissa ilmiöissä harvoin on kyse vain yhdestä muuttujasta. Mutta silti voidaan sanoa että tietyn islamilaisen klusterin jäsenyys tarkoittaa jotain kun haetaan selitystä ja katsotaan asiaan liittyviä korrelaatteja. Oli helppoa olla uskontokriittinen ja ymmärtää asiakokonaisuus.

Brysselin isku oli luultavasti kostoisku. Sillä terroristi saatiin juuri aiemmin kiinni, pizzatilauksen avulla. (Uutinen ei kertonut olivatko kyseessä alle kuuden euron pizzat ja oliko Junes Lokan korostamalla Pizzamafialla tekemistä asian kanssa.)

Mutta sitten luin siitä mitä Suomalaista naisrauhaa suojelevan Soldiers of Odinin kannattajajäsen ja MV-lehden intohimoinen tukija James Hirvisaari toivoo Suomessa rasismia vastustavien naisten joutuvan räjähdyksen uhriksi. Semmosta naisrauhaa sitten. Ihan vaan sen vuoksi että heidän ihmiskuvansa on Hirvisaaren mukaan tarpeettoman aurinkoinen ja optimistinen ja hyväntahtoinen.. Ja nyt en ymmärrä enää mistään mitään.

Mukavuusalue

Olen elänyt aika stressaantumisen sävyttämää elämää. Luen enemmän sellaisia ihmisiä joiden kanssa olen erimielinen kuin sellaisia joiden kanssa olen samaa mieltä. Tunkeudun mielelläni harrastamaan sellaisia harrastuksia jotka pelottavat minua tai joissa on kysymys taidosta jossa tunnen painetta jonka päätteeksi saan epäonnistumiskokemuksia.

Tämä koetaan helposti rohkeudeksi tai ainakin sellaiseksi käytökseksi jossa mennään omalle epämukavuusalueelle. Kuitenkin mukavuusalue ei ole siellä missä tulee onnelliseksi vaan siellä mihin on tottunut. Olen lähinnä laajentanut kokemuspiiriäni asioihin jotka ärsyttävät. Ja tämä taas on minulle tuttua.

Most people listen and do not understood

- Whole thing is just common sense. Anyone can understood that even without explanations. It's clearly the Truth!
- I disagree. It's a brute fact.

Eläköön MIKÄ sosialismi?

Näin Anna Komin kuvaaman videon jossa oli kuvattu mielenosoitusta jossa puolustettiin katupartiointia. 19.3.2016 Helsingissä kuvatussa pätkässä heiluvat, hieman yllättäen, mustien Soldiers of Odin -tummasävyisyyden sijaan Suomen Vastarintaliikkeen vihreämpi linja. Kulkue marssi huutaen "Vapaa - kansallinen - radikaali". "Vastaanottokeskukset - kiinni" ja "Eläköön kansallissosialismi".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen konteksti. Koska usein esitetään että natsit olisivat sosialisteja koska heidän nimessään on sosialismi. Toki näin voi olla. Kenties ero - kuten puujalkavitsi esittää - että sosialismin ja kansallissosialismin välillä on suunnilleen sama kuin paidan ja pakkopaidan välillä. Tämä teksti on ainakin kirjoitettu siltä pohjalta että on vain oletettu että tämä kansallissosialismin sosialistisuus olisi fakta. Ei se välttämättä ole. Mutta joskus on tarpeen ottaa esiin seurauksia joita seuraa siitä että sitoutuu joihinkin lähtökohtiin. Ja jos lähtökohta on kerran uskottava niin sitten nämä seurakuset olisi syytä kantaa.

Ei ole ollut puutetta lausunnoista joiden mukaan kansallissosialismi on sosialismia. Ja tämä onkin ollut tarpeen sillä PerusSuomalaiset ovat halunneet etäytyä siitä vastuusta mitä seuraa jos näitä kansallissosialisteja otetaan julkisesti mukaan "yhtenä meistä." Tämä tietenkin muuttaa tilanteen sellaiseksi että antifasistien ja kansallissosialistien väliset tappelut muuttuvat "vasemmiston sisäiseksi kähinäksi".

Itseäni kuitenkin kiinnostaa se mitä tapahtuu jos tämänlainen sosialismin erityinen määritelmä todella otetaan käyttöön. Se tarkoittaa ainakin sitä että tilanne näyttää hyvin erikoiselta.

Jos otetaan vaikka Timo Hännikäinen. Timo Hännikäinen on puheissaan monikulttuurisuutta vastaan ja konservativismin puolella. Hännikäinen vihaa feministejä. Hännikäinen itse asiassa kävi eräässä Helsinkiläisessä divarissa kunnes tämä divari laittoi oveensa sateenkaaritunnuksen jonka jälkeen hän jätti astumasta paikkaan. Boikotti johtuu siitä, että Hännikäisellä on myös mielipide homoseksuaaleista.

Moni voisi pitää häntä ei-sosialistisena koska hänhän vastustaa kaikkea mitä sosialismin on katsottu edustavan. Valitettavasti tämä ei voi tulla kysymykseen koska natsi-kansallissosialistit olivat sosialisteja ja hekään eivät pitäneet homoista tai feministeistä. Heillä naiselle oli tietty rooli ja homoseksuaaleja lähetettiin mielellään keskitysleireillekin. Hännikäinen vähintään flirttaileekin Suomen vastarintaliikkeen kanssa. Eikä ihme ; Suuria mielipide-eroja ei ole. Suurista linjoista ollaan samaa mieltä. (Näin on olipa Hännikäinen sitten vain natsiestetiikasta innostunut taiteilijaluonne tai aito natsi.)

Tästä päästäänkin siihen kysymykseen että onko PS sittenkin omissa määritelmissään sosialistipuolue? Tätä kysymystä voi kartoittaa vanhalla kartoituksella ; On toki niin että kaikki PerusSuomalaiset eivät mitenkään kategorisen väistämättä ole kansallissosialisteja. Mutta jos olet kansallissosialisti olet todennäköisesti viime vaaleissa äänestänyt tiettyä puoluetta. Kun arvot käyvät yhteen niin ne käyvät yhteen.

Se, että yleisesti vastustetaan vaikka feministejä ei tee ei-sosialistiseksi. Sillä sehän voi olla samanlaista kuin kansallissosialistejen ja antifasistien välinen vääntö ; Sosialismin sisäistä taistelua. Merkittävä kysymys onkin se, onko PS sittenkin sosialistipuolue.

Ja koska se on puolustuspuheissaan etääntynyt perinteisestä ajattelusta jonka mukaan sosialismi on sitä että uskotaan (a) siihen että on olemassa erilaisia luokkia ja että (b) yhteiskunnan hyvinvointi ja tulevaisuus riippuu siitä mikä luokka omistaa tuotantovälineet, se ei voi perustella että sen oppi ei sovi vaikka Marxin oppeihin. Sillä eiväthän kansallissosialistienkaan opit niihin sovi. Ja ne olivat kuitenkin sosialismia.

Pieni ajatus fanservicestä;

Yleensä peleissä ja animeissa olevaa ns. fan serviceä halveksitaan ja paheksutaan. Ja se on ymmärrettävää. Se on sitä että tarinaa ja muuta korvataan pistämällä visuaalista tisseistä. Onhan se aika halpa temppu. ; Tätä paheksuttua fan serviceä on sitten kuitenkin aikamoisen paljon.

Toisaalta sitten kun animeissa ja peleissä on objektifoituja miehiä. (Esimerkiksi Dante ilkoalasti niin että vain pesäpallomaila on munien edessä.) Tätä on vähemmän ja tätä ei paheksuta, joskus sille jopa löydetään puolusteluja. Kuten sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ja vapauttaminen. Tätä hyväksyttyä fanserviceä on vähän, ja sen jopa kiisteään olevan fanserviceä.

Mitä me olemme tekemässä? Minulla ei ole vastauksia. Sen sijaan menen katsomaan naisia alistavaa fan serviceä ja moralisointi-paheksumaan. Koska minulla ei muka ole vaihtoehtoja. Vaikka onhan minulla. Voin olla avaamatta televisiota.

God simulator

Puolisoni hankki "Thief" -pelin. Se on jo melko vanha peli joten sen sai edullisesti. En ole päässyt siinä vielä kovin pitkälle. Mutta se on hieno peli. Jos pitää eksymisestä ja siitä että kuolee kaksi-kolme kertaa yhden korttelin matkalla. (En ole hyvä pelaaja, pelin mekaniikka on "hyvin omanlaisensa" eikä siinä tehdä juuri mitään jos sitä ei itse tehdä. ja pidän pelin vaikeustasot korkealla.)

On hauskaa pelata väkivaltaista peliä joka itse asiassa rankaisee "etene-ja-kolkkaa" -strategiasta. Peliä jossa kaiken voi suorittaa väkivallalla mutta parhaat pisteet saa jos ei tapa ketään. En ole nauttinut juuri mistään yhtä paljon sen jälkeen kun olen pelannut peliä jossa piiloudutaan väkijoukkoon palkkaamalla ympärille remuava joukko kurtisaaneja. (Etenkin "AC Brotherhood".)

Itseäni huvittaa se että paikka ei sano sijaitsevansa Viktoriaanisessa englannissa. Mutta se on stereotyyppisemmin viktorian-englantilainen kuin viktoriaaninen englanti! Tyypeillä on brittikorostukset ja sukunimet mallia "Adler"...

Pelin lajityyppi tosin on vielä hieman hakusessa. Ei ole riittävän modernia ollakseen steampunkia. Mukana on myös seksiä tavalla joka ei ole steampunkille kovin tyypillistä. (Joskin tämä seksi on niin syvällä Uncanny Valleyssa että se voi siellä ollessaan keräillä näppärästi fossiileita.) Ja vaikka pelissä on aika maanläheinen maailma on siellä kuitenkin seassa ties mitä poppaa ja slender maneja. Kenties steamfuck olisi hyvä genre? (Tuollaista genreä ei kai ole mutta jos ei ole sellainen pitää keksiä.)

Itseäni viehättää pelata "sankaria" joka on sankari koska se on annettu rooliksi. Vaikka moni epäilee ja kyseenalaistaakin sankarin moraalia. Ja jonka tärkeimpänä ilmiönä on ällistyttävä taito kuolla (ja nousta kuolleista/saveloadista). Ja jonka tärkein taito on "not being found is what he does best". On nimittäin vähän kuin pelaisi Jumalaa!

Menneiden muistelulla paalua silmästä

Sakari Selin oli kieltämättä ns. kommunistinen kirjoittaja. Hän kuitenkin kaivoi historiasta esiin asioita jotka voitiin sitoa sen ajan aineistoon. Vaikka materiaalia onkin paikoitellen moitittu muistelmanoloisuudesta. Ja siinä on nähtävissä sanoja joiden sisältöä tulee lieventää mielessään monta astetta. (Esimerkiksi kun puhutaan "äärioikeistosta" aina kun jossain haiskahtaa vähänkin oikeistolaisuus, voidaan lukea teksti siten että "äärioikeistolaisuus" merkitsee tässä kontekstissa jotain aika laimeaa. Ja jatkaa menoa.) Minusta on valaisevaa ottaa esiin lainaus hänen kirjastaan "Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko – Nuoret sodassa Hitleriä vastaan". Siinä nimittäin selitetään miten siviilirekisteriin meneviä kohdeltiin silloin kun järjestelmää pykättiin.

"Siviilirekisteriläisten yhdistyksetkään eivät saaneet kauan toimia. Kirkollinen taantumus näki Kotimaa -lehdessä ”koko kristillisellä perustalla olevan yhteiskuntajärjestelmän alkavan horjua, jos ei näitä järjestöjä lakkauteta lain ja hyvän tahdon vastaisina”. Vastaavaa tekstiä julkaisi myös tamperelainen Aamulehti. Aamulehti tiesi kertoa 10.5.1939, että yhdistystä vastaan on nostettu syyte, vaikka se toimitettiin yhdistykselle vasta 12 päivää myöhemmin 22.5. Silloisen oikeuslaitoksen ripeyttä todistaa, että Tampereen raastuvanoikeus lakkautti paikallisyhdistyksen jo kolme päivää myöhemmin 25.5.1939.14 Siviilirekisteriläisten liittyminen 1930-luvun yleiseen vasemmistolaiseen toimintaan on selvä asia. Kirkolla oli ollut jyrkkä oikeistolainen rooli aina kansalaissodasta lähtien. Nämä järjestöt keräsivät puoleensa myös muita kuin työväenliikkeen jäseniä, joille äärioikeistolainen pappisvalta oli vastenmielistä."

On erikoista että kirkko ei ole tehnyt tiliä näistä teoistaan kovinkaan aktiivisesti. Mielestäni puhutaan instituutiosta jonka toimijoita tuolta ajalta on ollut hengissä pitkään minun elossaoloaikanani joten kyseessä ei ole vastuun siirtämisestä ihmisiin jotka eivät ole olleet missään tekemisissä asian kanssa. Ja kirkon tulisi joka tapauksessa miettiä miten kaikki nämä menneisyyden pahat teot kompensoidaan. (Kirkko väistelee syyllisyyttään ja puhuu pehmeitä. En ole koskaan kuullut että se ehdottaisi hoiatvansa korvauksia väärin tehdyille. Vaikka väärintekijät olisivat ellossakin. Ja pahantekotoiminta institutionaalista. Tämä asettaa riman toimijalle joka markkinoi itseään ennen kaikkea eettisenä konstruktina.)

Vielä mielenkiintoisempaa on huomata että tarina turmeluksesta ja siitä miten muutokset tuhoavat yhteiskunnan ja uhkaavat sitä ovat pysyvä tila. Onkin erikoista että yhteiskunnan tuhoa manaavat vetoavat tuntemattomiin riskeihin ja pitävät kaikkia muutoksia jonkinlaisina yhteiskuntakokeina joissa on tietenkin riskejä joiden uskotaan aktivoituvan vakavasti.

Itse uskallankin vetää tästä asenteilusta induktion. Induktion joka ei perustu tuntemattomiin riskeihin vaan joka nojaa tiedettyihin faktoihin ; Menneisyydessä lähes kaikki muutokset ovat aikaansaaneet uskovaisissa ennakkopaniikin yhteiskunnan tuhosta. Tuhoa ei ole koskaan tullut. Tämä on toistunut useita kertoja. Niinpä kun seuraavan kerran kuulemme yhteiskuntatuhofantasian voimme induktiivisesti olettaa että todennäköisyys tuholle ei ole kovin suuri.

Sitä ennen vaadinkin todisteita menneisyydessä tapahtuneista yhteiskunnan toimintakyvyn totaalisista lakkaamisista näiden mainittujen ennakkotuhojen jäljiltä.

Samoin tulkoon kohdeltavan myös jokaista ties minkä profeettaa. Jos esimerkiksi manaat että ensi kesästä tulee maahanmuuttajien vuoksi katastrofi, ei riitä että nyt jaat MV -lehden linkkejä ja nyökyttelet. Kun syksy tulee sinulla tulee joko olla näyttöjä siitä että ennuste on tuhoutunut tai sitten menetät itse uskottavuutesi.

Kekkosesta länteen

Minulla on Kekkos -aiheinen juhlaraha ajalta kun hän oli vielä elossa. Juhlarahan mukana on myös tekstiosa. Joka on tässä blogitekstissä ohessa. Se korostaa sitä miten kansalaissovun nimellä oleva ilmiö tunnetaan nykyään poliittisen korrektiuden nimellä. Nykyajan konservatiivien teksteissä Kekkosen aika ja poliittinen korrektius liitetäänkin aivan asiallisesti yhteen.

Merkittävää on että ilmiö oli tuohon aikaan positiivinen. Tekstin konnotaatiot "kansalaissovusta" ovat myönteisiä. Kuitenkin nykyään konservatiivit kokevat tärkeäksi vastustaa poliittista korrektiutta. Selvästi jokin on tässä muuttunut. Ilmiö ei ole satunnainen. Sille voidaan liittää aatehistoriaa. ; Myös globaalisti voidaan sanoa että poliittinen korrektius nähtiin positiivisena ilmiönä 1980 -luvulle asti. Ja sen jälkeen se muuttui negatiiviseksi. Tämä kaikki muodostaa kokonaisuuden.

On toki hyvä katsoa mitä poliittinen korrektius ylipäätään tarkoittaa. Se voidaan määrittää karkeimmillaan sanoiksi ja käyttäytymiseksi jotka tähtäävät siihen että ei loukata yksilöitä tai ihmisryhmiä. ("Using words or behavior which will not offend any group of people.") Taustalla on ajatus sananvapaudesta ja ihmiselle kuuluvasta ihmisarvosta (dignity) joka on absoluuttinen, ja jota ei voida ansaita toisin kuin kunniaa (honour). Ja siksi ihmisiä tulisi kohdella ystävällisesti.

Tämä voi ilmetä monella tavalla.

Näkyvin ja toistuvin teema näyttää koskevan sitä että ei sensuroida mielipiteitä vaan sitä miten se ilmaistaan. Näin päädytään hikipediaversioon poliittisesta korrektiudesta. (Mielestäni se on ihan hauska teksti.) Jossa ei saa sanoa "Lumikki ja seitsemän kääpiötä" vaan "Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua henkilöä." Tämä koskee mielipidesisältöjen sijaan ilmaisua koskevia sanavalintoja. (Ja joka on näppärä kikka koulujen äidinkielenaineisiin joihin aina pitää raapia kasaan pituutta ja sanoja väen väkisin. Tekstin venyttäminen tuntuu olevan vaikea monelle muulle. Paitsi itselleni toki ei.)

Kuitenkin se miten poliittisesta korrektiudesta usein puhutaan on kuitenkin hyvin toinen asia. Sen ei nähdä koskevan retorista muotoilua vaan itse mielipiteitä. Eli jotain mielipidettä vaikka jonkun uskonnon vaikutuksista ei saisi sanoa. Eli asioita ei saisi vastustaa.

Itse en arvosta poliittista korrektiutta. Olen varttunut monokulttuurisessa ympäristössä jonka olen kokenut latistavaksi. Tämä voi näkyä siinäkin että en kannata "hikipediatason" poliittista korrektiutta. Ja tämä näkyy vaikka siinä että en arvosta "kielen keskiluokkaistamista" tai muita vastaavia vaateita. Mielestäni on myös ikävää että Tapio Puolimatkan teksti poistettiin Uudesta Suomesta. Uskon että harva ihminen on hänen kanssaan vähemmän samaa mieltä (ja suhtautumiseni herraan yksilönä ovat vielä tätäkin vastakarvaisemmat, johtuen siitä mitä tämä persoonallisuus nyt on ihmisenä, yksilönä ja olentona). Olenkin näyttänyt tätä poliittisen korrektiuden vastaista puolta itsestäni aika vahvasti. Syynä on se että klassisesti määrittyen poliittinen korrektius on ankaraa positiivisen sananvapauden rajoittamista. Tutummin ; Sensuuria. Minusta ihmisen tulee saada sanoa mitä haluaa. Myös kritisoida toisten mielipiteitä, etenkin jos ne ovat enemmän jotain "pielimietteitä". Mikään uskonnollinen tunne ja niiden suojelu ei saa olla esteenä tälle.

Tässä kohden voidaankin kysyä että miksi sitten en ole täysipainoinen uuskonservatiivi?

Olen tietyllä tavalla konservatiivinen. En ole neofiili. Kartan uutta teknologiaa. (Kartan itse asiassa lähes kaikkia koneita. En omista ajokorttia. En itse asiassa aja edes mopolla. Kännykkäni on sellaista mallia että monet koulunsa aloittavat eivät muista sellaisia ennen edes nähneensä.) Ja vastustan poliittista korrektiutta. Voisin siis olla hyvinkin jokin agnostinen Jussi Halla-aho. (Joka on tiettävästi ateisti.) En kuitenkaan ole.

Syynä on se, että olen kokenut latistavan kulttuurin. Ja tiedostan että se kultuuri on oleellisilta osiltaan se sama latistava kulttuuri joka toimii nyky-yhteiskunnassa. Ja juuri se että vastustan poliittista korrektiutta saa minut vastustamaan niitä jotka korostavat poliittisen epäkorrektiuden merkitystä. Syynä on se, että prosessissa on itse asiassa tehty jotain hyvin erikoista. Ja tässä prosessissa se miten poliittinen korrektius on käytännössä jotain hyvin muuta kuin miten se on määritelty. Tekojen ja sanojen välinen epäsuhta alakulttuurissa huutaa asioita. ; Asia voisi yllättää - jos ei tietäisi ilmiön taustoja.

Miksi kommunistien jälkeen lähdettiin vastustamaan hippejä?

Avain muutokseen on tavallaan helppoa ymmärtää. Kun katsotaan USA:n historiaa, sielläkin on oma Kekkosensa. Niistä kenties jämäkin yhteiskunnan dogmaattinen puuttuminen asioihin liittyy MK-ULTRA -projektiin. Jossa USA:n kansalaisia käytettiin koehenkilöinä vastoin heidän tietoaan ja suostumustaan. Tämä on tehty "vanhoina hyvinä aikoina" joihin konservatiivien pitäisi olla iloisia. Mutta tälle on siellä käynyt kuten Kekkoselle Suomessa.

Avainsanana on "kulttuurimarxilaisuus" (cultural marxism). Termi löytyy pienillä varioinneilla toistuvasti hyvin useista (uus)konservatiivisista keskustelupalstoilta ja blogeista. Se on karkeasti ottaen se jota vastustetaan kun heidän parissaan vastustetaan poliittista korrektiutta. (Mikä on vähän erikoista, koska siinä vastustetaan tiettyjä kulttuurivaikutteita ja niitä halutaan rajoittaa ja sensuroida. Mutta ei tästä sen enempää.)

Termi on luonnollisesti lainaa globaalista keskustelusta. Ja on tietenkin hyvä lukea mitä muissa maissa kirjoitetaan. Kun virtaukset tulivat Suomeen moni konservatiivikristitty piti niitä "raikkaana tuulahduksena". Ja miksi ei olisi pitänyt? Se kun sopi täysin heidän oman monokulttuuriasenteensa ytimeen.

Jotkut sivistyneimmät konservatiivit osaavat jopa mainita Theodor Adornon nimeltä, kun he puhuvat "kulttuurimarxilaisuuden" heikkouksista. Hän liittyy asiaan tavallaan hyvin vahvasti. Tarkalleen ottaen "kulttuurimarxismin" ytimessä on tietty kritiikki ns. Frankfurtin koulukuntaa kohtaan. (En itsekään ole kyllä tuon koulukunnan hirveän syvä ystävä. Mutta se ollee irrelevanttia. Paitsi niille jotka sitovat kirjoittajan identiteettiä liian lujasti siihen miten hänen sanomisiaan otetaan vakavasti. Eli ad hominemiin taipuvia tyyppejä.)

Teorian taustalle voidaan liittää Michael Minnicino. Hän kirjoitti artikkelin "The Frankfurt School & Political Correctness". Se ilmestyi "Fidelio":ssa, joka on Schiller Instituten lehti. (Se on hieman erikoinen lähde kirjoittaa.) Hän näki Frankfurtin koulukunnan salaiseksi suunnitelmaksi jolla USA tuhotaan sisältä käsin. Hänestä oli tyrmistyttävää että Frankfurtin koulukunnan oppeja opetettiin yliopistossa, koska sitä kautta USA turmeltiin sisältäkäsin soluttamalla sen sijaan että sitä vastaan hyökättäisiin väkivaltaisesti vallankumouksella. Kyseessä oli siis teoria salaliitosta. Hänen argumenttinsa oli erikoinen. Hän esitti mm. että MK-ULTRA loi edellytykset LSD:n popularisoinnille. Ja tämä taas loi tilaa turmelevalle kulttuurille. Ja loi suosiota nimenomaan Frankfurtin koulukunnalle. (Ilmeisesti takana on teoria siitä että jokainen joka ottaa Frankfurtin koulukunnan vakavasti on huumeissa...)

Myöhemmin William Lind käytti samaa ideaa konservatiivisten ajatushautomoiden parissa. Lindin teemana oli että marksismi on poliittista korrektiutta ja poliittinen korrektius on totalitariaa. Poliittisen korrektiuden eli kulttuurimarxismin nähtiin turmelevan niin median kuin muunkin kautta. Ihmisiä aivopestiin poliittisen korrektiuden oppiin. Lind liittikin tähän paljon asioita. Poliittista korrektiutta edustivatkin tätä kautta esimerkiksi niin ympäristöliike, homojen avioliittoa hakevat kuin uskontokriitikotkin.

Tämän "synonymisaation" varaan on sittemmin rakennettu paljon. Esimerkiksi Jerry Falwell ja monet muut nimekkäät kristityt ovat olleet mukana prosessissa. Ajatuksia ovat pyörittäneet monet konservatiiviset ajatushautomot (think-tankit). Sellaiset kuten Heritage Foundation, Moral Majority... Nämä ovat rahoittaneet ajatuksen leviämistä. Ja ei olekaan sinänsä ihme että MK-ULTRAlle on käynyt kuten Kekkoselle. ; Mitä oman ideologian parissa tehtiin ennen onkin nyt jotain joka on vastustajan ideologian ydintä.
1: Asia on itselleni siinä mielessä tuttu että retoriikka paistaa läpi myös kreationistien - erityisesti Intelligent Designin - esityksistä. Phillip Johnson käytännössä käyttää "kulttuurimarxistin" sijaan termiä "evolutionismi". Ei tosin ole tavatonta nähdä sitäkään että evoluutioteoria sinällään edustaa "liberaalia biasta" "yliopistojen aivopesuohjelmissa". Ei itse asiassa yllätä että ID:läisillä on varsin vaihteleva suhde siihen mitä akateeminen vapaus tarkoittaa.

Se, että en itse ota asiaa vakavasti johtuu siitä että tämä yhtäläisyysmerkkien vetäminen kätkee taakseen ekvivokaatioita (= virhepäätelmiä).

Ydinsana tässä on mielestäni juuri poliittinen korrektius. Kun se sanakirjassa poliittisen korrektiuden puute tarkoittaa sitä että ei suojella kenenkään tunteita, on kristittyjen uskonnollisten tunteiden loukkaaminen poliittista korrektiutta jolla turmellaan kansaa koossa pitävä arvopohja. ; Turmelemisteoria on toki hyvä syy harrastaa sensuuria mutta tässä unohtuu että se on silti sensuuria. Kun käytetään välittäjäterminä poliittista korrektiutta voidaan samanaikaisesti leikkiä sananvapauden puolustajaa että maan arvopohjan suojelijaa. Tajuamatta että tässä ajetaan keskenään määritelmällisesti ristiriidassa olevia täysin vastakkaisia asioita muka samanaikaisesti. (Mikä ei ole sisäisesti koherentille ihmiselle mahdollista.)

Sitä vaan halutaan toisaalta vastustaa poliittista korrektiutta joka on monikulttuurisuutta. (Asiaan myös liittyvä käsite.) Tämä jotenkin alleviivaa tämän koko tilanteen outouden. ; On vain jotenkin niin että jos konservatiivien kannattamat ihmisten rajoitteet poistuvat, niin tämä uhkaa kristittyjen omaa toimintaa ja vapautta. (Homojen avioon pääseminen uhkaa kristittyjen uskonnonvapautta, vaikka he saisivat itse päättää menevätkö heterosti vai homosti naimisiin keskenään.) Samalla he saavat rajoittaa vastapuolta koska se suojelee arvopohjaa. (Se, onko koulukirjoissa "sukupuolineutraalia materiaalia" jota heidän lapsilleen näytetään on heistä tärkeää uskonnonvapauden puolustamista.)

Tilanne muistuttaa sitä, miten erilaisiin lehtiin tulee kirjoituksia siitä miten "haluan olla nainen enkä sukupuolineutraali". Kun taas sukupuolineutraalius nimenomaan antaa jokaiselle luvan määrittää omaa sukupuoltaan joten se ei määritelmällisesti estä ketään olemasta nainen. Päin vastoin, jopa minä miehenä voisin määrittää itseni naiseksi. Tämä ei ole sukupuolettomuutta. (Se, onko tässä prosessissa järkeä ja onko sukupuoli todella tälläinen on sitten erikseen keskusteltava asia. On kuitenkin selvää että sukupuolineutraalius on erilainen joten "haluan olla nainen enkä sukupuolineutraali" on olkiukko -argumenttivirhe olipa sukupuoli sitten oikeasti sosiaalinen, biologinen tai mitä tahansa. )

Onkin selvää että uuskonservatiiviset poliittista korrektiutta vastustavat sananvapauden ystävät usein haluavat rajoittaa muiden ihmisten vapauksia, kuten oikeutta mennä homoseksuaalina naimisiin, oman vakaumuksensa nojalla. Usein näkökulma on holhoava "yhteiskunnan paras". Syynä on se, että kommunisteja vastustava sensuristinen monokulttuuri on vain modifioitu uutta vihollista vastaan tavalla jossa moni ei edes huomaa että vihollinen on muuttunut.

Tämän vihollisenvaihtoprosessin outoudesta vihjaa jotain toki jo ihan sekin että liberaalit itse asiassa eivät ole kovinkaan kommunistisia. Kun katsotaan Marxin oppeja ja verrataan niitä liberaalien oppeihin, yhteistä on itse asiassa ällistyttävän vähän.

Marxismiksi voidaan tietenkin laskea monenlaisia asioita. Voidaan kuitenkin nähdä että niitä yhdistävät (a) Ajatukset siitä että esineen tai tuotteen tai palvelun arvo syntyy siihen käytetystä työstä. (b) Ajatuksesta siitä että on olemassa historiallinen materialismi, eräänlainen kulttuurievoluutioprosessi, joka on kuvattavissa. Ja jonka mukaan kohtaloa suuntaa se, minkälainen suhde työläisillä on tuotantovälineisiin. (c) Yhteiskunnissa on erilaisia elintasoluokkia joita voidaan lähestyä ja näin saadaan luokkarakenne. (+) Lisäksi voidaan ottaa Marxin ajatuksista lisäloikattu Leninin suuntaus jonka mukaan ihmiskunnan tulisi nopeuttaa b:ssä kuvattua prosessia vallankumouksen avulla.

On selvää että nämä ovat aika kaukana siitä mitä liberaalit ovat. He eivät puhu työstä ja omistuksesta, vaan homojen avioliitosta ja siihen liittyvistä asioista. Otin esimerkiksi hipin koska he todellakin edustivat jotain joka on ei-vallankumouksellista ja jotka pyrkivät eroon omistuksesta yleensä sen sijaan että miettisivät tuotantovälineiden ja työläisten suhteita. (Hey, maan!) Hipit ovat kuitenkin liberaaleja.

Toki ajatusta kultturibolševikeista (cultural bolshevism) on käytetty jo aiemmin. Ja siinäkin kohteena ei ollut kommunistit vaan hyvin kirjava joukko. Erityisesti taiteilijat ja sellaiset ihmiset jotka ajoviat suvaitsevaisempaa linjaa kuin sen hetkinen kulttuuri. Termi oli käytössä natseilla. Se oli epämääräinen tapa jolla leimata ihmisiä. Konnotaatiot olivat selviä joten sillä saatiin levitettyä heihin negatiivisia asenneteita jotka taas mahdollistivat heihin kohdistettavia muutoin moitetta saavia proseduureja. Kuitenkin se oli niin epämääräinen että syytöstä vastaan oli vaikeaa puolustautua. Mikä oli tietenkin kätevää. Yhteys on varmasti siinäkin mielessä sattuva, että Theodor Adorno ja Frankfurtin koulukunta olivat natsien vainoja paenneita juutalaisia.

En väitä että uuskonservatiivit olisivat natseja tai pro-natseja. Väitän sen sijaan että he ovat analyysikyvyttömiä tai sellaisia että eivät jaksa tai ole kiinnostuneita sellaista tekemään. Jos olisin Minnicinon asenteella ja mielenliikkeillä ympäriinsä kulkeva, tämänlainen historiallinen yhteys olisi todiste siitä että uuskonservativismi olisi natsien salaliitto. Mutta tämä olisi mielestäni naurettavaa. (Ja täsmälleen samasta syystä Minnicino ei ole kovin vakavastiotettava teorioineen.) Yhteys on kuitenkin tavallaan kiinnostava. Ihan siksi että tuollainen kielenkäyttöpropaganda onnistuu ilman joukkotuhontaakin. Ja siihen törmää joka päivä internetissä.

Olenkin luonut sellaisen ajatuksen että vastustan poliittista korrektiutta. Ja tämän vuoksi joudun vastustamaan poliittisen korrektiuden kriitikoita varsin usein. Jos poliittisen korrektiuden vastustaja haluaa sensuroida tai rajoittaa "kulttuurimarxismia", tiedän että toimitaan tahon kanssa joka ei ole rationaalisella pohjalla ja jonka mielipiteitä, arvoja tai muita asioita ei tarvitse kunnioittaa tai kohdella silkkihansikkain. Ihan siksi että sellainen olisi sitä poliittista korrektiutta.

Paketoitumisesta

I'm a pad'man

Olen viimeisen parin viikon aikana ajanut sisään mittatilausgambesoniani. Se perustuu 1500 -lukulaiseen malliin. Ja se on luultavasti paksuin gambeson jonka olen koskaan nähnyt. Itselläni on toki toinenkin gambeson. Mutta se on tätä huomattavasti ohuempi. Se on kätevä suojus jonka päälle voi laittaa ketjupanssaria tai vaikka levypanssariakin.

Tämä gambeson on kuitenkin sellainen "nakkitakki" jonka pitäisi toimia aivan yksinäänkin harjoittelussa ja muussa elämässä. Lisäksi se on ryhdikäs ja tyylikäs. (Ja se pakottaa minutkin sellaiseksi.) Se on tavallaan myös divaani. Voin nimittäin esimerkiksi lankuttaa sen kanssa niin että menen asentoon, rentoudun ja annan takin kannattaa minua. (Ainakin näin aluksi.)

Tämä on vaatinut jonkin verran vääntäytymistä. Sillä gambeson on tehty mittojen mukaan. Se mahtuu päälle hyvin tarkasti. Valitettavasti se on myös niin paksu että se ei aluksi tahtonut vääntyä tasaisesti. Ja näin sitä piti "pehmittää päälle". (Tähän liittyy sellaisia asioita kuin se että olen hakannut itseäni ties mihin ja ties millä. Ja muutkin ihmiset ovat lyöneet minua pyynnöstä.) Näin kangas on taipunut sellaiseen muotoon että voin esimerkiksi laittaa nappeja päälle. (Takki suljetaan ajanmukaisilla napeilla. Prosessi on sellainen että siihen mielellään ottaa apua. Olen tosin kehittänyt nuoravetoisen järjestelmän jonka avulla kykenen napittamaan takin ylleni yksinkin. Se vie tosin yllättävän paljon aikaa.)

Olenko se vain minä,
vai onko täällä
sinustakin kuumaa?

Gambeson on sen verran paksu ja kuuma että en oikein tahtoisi laittaa sen lisäksi ylle mitään. Paitsi ehkä talvella. Se näyttää suhteellisen painavalta. Ja se onkin aika painava. Se on kuitenkin enemmänkin kuuma. Ja suojelee paremmin kuin voisi luulla. Se, että materiaalina on "vain kangas" on illuusio. Toisaalta gambeson on tällä paksuusasteella jotain joka muistuttaa siitä miten se eroaa ketjupanssarista ja levypanssarista.

Yleinen luulo on että ketjupanssari - ja etenkin levypanssari - olisivat automaattisesti rajoittavia. Olen itse kuitenkin esimerkiksi kiipeillyt ja diskotanssinut ketjupanssari päällä. Tiedän ihmisiä jotka tekevät kuperkeikkoja levypanssari päällä. Ne eivät rajoita liikkumista. Ketjupanssari joustaa ja taipuu eikä se rajoita liikeratoja - se tekee niistä vain väsyttäviä. (Kysymys on kunnosta eikä liikkuvuuden rajoittamisesta sinällään.) Levypanssari taas ei taivu ja jousta mutta se on nivelletty parhaimmillaan niin tarkasti että periaatteessa ne taipuvat suojausominaisuuksiaan menettämättä sellaisiin asentoihin että minä en taivu niihin edes ilman panssaria.

Gambeson on kuitenkin aivan toinen asia. Kun suojaa haetaan kankaalla, efekti tulee kerroksista. Tämä vaatii tietyn määrän materiaalia. Ja siitä seuraa se, että en esimerkiksi kykene nostamaan käsiäni kovin ylös tämän gambesonini kanssa. Tämä panssari rajoittaa liikeratojani enemmän kuin suunnilleen mikään.

Tähän on liittynyt myös eräs pieni ajatus. Joka voi olla tosi tai ei olla. Kun mietitään italialaista miekkailuperinnettä. Fiore dei Liberillä on monia sellaisia asentoja joita en kykene uudessa gambesonissani tekemään.  Esimerkiksi Fenestrat ja Posta Donnat jäävät hieman vajaiksi. Ja kun yritän tehdä niitä, vajaa asentoni näyttää kovasti samalta kuin Fillipo Vadin tyylistä tutut asennot. Molemmat edustavat italialaista koulukuntaa. Ja jotenkin minulla on sellainen tuntuma että kenties taustala on sitä että käytössä on ollut erilainen panssarointi.