Pieni ajatus ; Trollien ruokintaa

Konventionaalinen internetviisaus sanoo, että trollia ei pidä ruokkia. Tässä on sen verran viisautta, että trollit usein tylsistyvät ja menevät muualle. Mutta tämän jatkoseuraus on se, että de facto trolli trollaa. Joko sinun luonasi tai muiden. Itse korostan, että joskus on syytä nimenomaan ruokkia trollia. (Mutta tätä ei kai lasketa, koska olen vakaasti sitä mieltä että joskus pitää ryhtyä itsekin trolliksi.)

Tässä on monia syitä. Yksi on se, että monesti trollaamiseksi koetaan kaikki out of box -ajattelu. Lisäksi trolleiksi koetut ovat usein lähinnä itsensä liian vakavasti ottavia änkyröitä. Ja kolmanneksi jos joku sanoo mitä ajattelee, ja tästä tulee vaikeuksia, hänen on helppoa sanoa vain että trololol ja kuvitella että vastuu teoista katoaa. Ja neljänneksi se, että osa trollaamisesta on filosofisesti ansiokasta ja kiinnostavaa, sellaista joka avaa uusia ajatuspolkuja, olipa tämä niiden trollausten tuottamisen intentio tämä tahi ei.

Tässä korostan kuitenkin sitä, että trollin ruokkimattomuus on sääliöstrategia. Asian erityisen osuvaksi tekee se, että monesti trolleiksi leimataan nimenomaan ääliöt ja häiriköt ja ilkimykset. Ja tällöin käsky olla ruokkimatta trollia tarkoittaa samaa kuin se mitä aikuiset joskus sanovat koulukiusatuille. Että "älä ota kuuleviin korviinsa, niin se menee pois". Tosiasiassa tämänlainen passiivisuus lähinnä sallii joko sen että käännät toista poskea jatkossakin. Tai sitten trolli valitsee jonkun toisen kohteen kunnes puolustat kiusattua raukkaa ja sitten olet taas lähtötilassa. Tai pahimman sortin sääliö, henkilö joka on ollut kiusattu ja siis tietää miltä se tuntuu ja joka siitä huolimatta katsoo sivusta tekemättä mitään.

Ei. Oikeastihan kiusaajaa pitää pistää kova kovaa vastaan. Tämä pitää sisällään esimerkiksi itsepuolustuksellisia elementtejä. Sellaisia jotka voivat sisälläpitää aseistusta jos ilman ei tulla toimeen. Sellaista jotka voivat olla ennakoivia hyökkäyksiä (pre-emptive attacks) jos tasaisella ei pärjää. Kiusaaja pelkää kipua ja hakatuksi tulemista ja vaihtaa "siitä psykosta" johonkin tätä pienempään ja heikompaan. Jolloin hän kääntää selkänsä sinulle ja voit kätevästi puolustaa tätä kiusattua asiaankuuluvalla tavalla johon voi kuulua juuri niitä ihania mausteita joita itse kukin haluaa tilanteeseen lisätä. (Ja joiden lisääminen on kenties jopa velvollisuus.)

---

God is unnatural. Like homosexuality.

"Solipsismia ja logiikkaa" ~ eli roskapussien logistiikasta

 Vie mun roskat.
Minä juon nyt kahvia.

"Takkiraudassa" keskusteltiin yliopistossa tehtyä joukkomurhaa suunnitelleesta. Tässä esiin nousi yksi detalji. Ja koska tapanani on aina kiinnittyä relevantteihin seikkoihin, otan esille tämän roskapussiasian tarkemmin. Sillai ironisesti.

Alustus

Henkenä oli se, että tämä "psyyken rakenteeltaan varsin omintakeinen" henkilö kohteli roskapussejaan varsin erikoisesti. "Olen alkanut heittää roskia parvekkeelta VASTA sen jälkeen, kun siitä että jätin siististi paketoituja roskapusseja rappuun alkoi tulla valitusta. Lisäksi talo jossa asun on kolho betonikuutio ja sen rappukäytävä on niin ankea, että siellä ei ole edes ikkunoita, yksi kelmeä oranssi lamppu valaisee kerrosta. Se on siis pelkkää pilkunnussintaa ettei muka saisi roskapusseja jättää sinne, kenenkään tervepollaisen viihtyisyys ei siitä kärsi." Argumentti oli logistinen, tai ainakin pyrkii olemaan sellainen. "Osaatko sinä perustella minulle, miksi (etenkin ym. oloissa) minun tulisi talvella pukea päälle raskaat ulkovaatteet ja käydä vieämässä asuntoon hajuhaittaa tuottavat roskat ulos, vaikka olisin päättänyt viettää koko päivän rennosti yöpaidassa? Siihen hommaan menisi ajallisestikin useita minuutteja. Tämä kysymys voidaan muotoilla myös toisin: miksi tavallinen ihminen ei saisi yksityiselämässään järjestellä asioita samalla tehokkuudella kuin teollisuuslaitoksissa? Mikä velvollisuus tavallisella ihmisellä yksityiselämässään on olla tehoton ja söhlätä sinne tänne ilman suunnitelmallisuutta. Se että minä jätän pussin joka on saatava tästä asuntotilasta pois tuohon rappuun josta joku joka siitä menee seuraavaksi voi ottaa sen mukaansa noudattaa TISMALLEEN SAMAA LOGISTIIKAN LOGIIKKAA MITÄ SOVELLETAAN TEOLLISUUSLAITOKSSSA."

Tämä argumentti on selvästi jotain jossa on jonkinasteista pohjaa. Se on toki jotain jota ei katsota hyvällä sosiaalisesti. Mutta kenties siinä on kuitenkin ideaa nimenomaan logistisesti. Kuten Elina Keränen asian huomautti "Ei sen tekstin älykkyys ole kieliopissa, vaan loogisessa ja tehokkaassa ajattelussa - se todellakin säästää aikaa ja vaivaa jos joku vie roskat kun on muutenkin menossa ulos. Vastaavasti tuo ihminen varmaankin tekee palveluksia muille jos pystyy tekemään jonkin asian kustannustehokkaammin kuin muut."

Elina Keräsen lausunto herätti sitten vastaansa tiukkaa kritiikkiä. "Keräselle huomauttaisin tulevaisuutensa varalle, ettei vastaisuudessa ole viisasta sekoittaa toisiinsa solipsismia ja logiikkaa. Se, että ulkoistaa roskiksen, joka haisee niin, ettei siedä sitä edes kämpässään, rappukäytävään, muiden ihmisten riesaksi, ei ole sen enempää loogista kuin tehokastakaan. Se on loogisesti ajatellen tehokas keino hankkia vihollisia. Roskien nakkaaminen ihan oikeaan roskikseen ei kestä kauaa eikä se edellytä "työpisteensä" (jossa siis suorittaa niinkin tehokkuutta vaativia ja yleishyödyllisiä toimia kuin joukkomurhan suunnittelu) sotkemista siihen tilaan, että kestää vartti päästä takaisin työn ääreen. Se ei edellytä kuin sandaalien jalkaan tökkäämisen, avaimien ottamisen ja minuutin reissun pihalle. Jos on niin itsekäs, että katsoo tämän vievän lumihiutaleista aikaansa niin paljon, että pitää oikeutettuna pilata hengitysilma jokaiselta rappua käyttävältä, ei totisesti osaa tehdä hyöty/haittalaskelmia kuin laskemalla kaikki muut kuin itsensä nollatekijöiksi. Minä pidän logiikasta, tehokkuudesta ja turhan työn välttämisestä. Siitä minä en pidä, että käyttää merkittävästi enemmän aikaa, kuin homman hoitaminen vaatisi, kehittelemällä tekosyitä sille, minkä takia hän sattuu olemaan liian Übermensch "alentumaan" edes alimman yhteisen nimittäjän normatiiviselle tasolle. Loogiseksi sen enempää kuin tehokkaaksikaan ei opi kiukuttelemalla." Tämä on ironista luettavaa kun tiedostaa kommentin sanojan. Mutta kysymys onkin siitä onko hänen vasta-argumentissaan järkeä. Nähdäkseni ei.

Varsinaiseen asiaan.

Yllättävää kyllä, solipsismin ja logiikan kohdalle laitettu heitto vaikuttaa täysin epäkoherentilta ja irrelevantilta varsinaisen argumentin kannalta. Mutta siinä paljastuu monta asiaa. Ensimmäinen asia joka on nostettava esiin, on se, että solipsismia ei ilmeisesti käytetä ollenkaan sanan varsinaisessa mielessä. Kenties se sekoitetaan itsekkyyteen, oman navan läpi katsomiseen tai vastaavaan. Mutta selvää on että solipsismia sanan filosofisessa mielessä se ei voi tarkoittaa.

Sillä jos otetaan solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) -käsite esille, korostuu että se on lähinnä filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen, perustavin ja varmin tietämisen lähde. Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia. Tämä ajatteluperinne taas on läpeensä looginen. Itse asiassa se nojautuu vahvasti Descartesin cogito -oivallukseen. Hän epäili kaikkea ja vaati laadukkainta mahdollista todistamista. Ja oma olemassaolo oli ainut mikä tällä tiukalla kriteeristöllä voitiin todistaa.

Filosofiassa tiedetäänkin että solipsismi on äärimmäisen looginen, sisäisesti koherentti ja sellainen jota ei oikeasti osata kumota mitenkään edes havaintoaineistolla tai millään muullakaan. Sen sijaan solipsismi ohitetaan usein. Mutta ei siksi että se olisi epälooginen. Esimerkiksi itse harjoitan ajatusta jossa minnulla on empiristisyyttä korostava maailmankuva koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". Joka muistuttaa Charles Peircen tapaa suhtautua kyseiseen ongelmaan ; Hänestä solipsismin logiikkaa vastaan ei voinut painia, mutta oli "kätevämpää" ja "terveempää" elää elämä kuin meidän ulkopuolinen maailmamme olisi tosi. Eli naulata ihmiselle liian suuret kysymykset vessan seinälle ja keskittyä niihin kysymyksiin joiden ratkaisulla oli jotain muutakin merkitystä kuin loogisten symbolien pyörittely.

Siksi onkin erikoista esittää mitään sen suuntaistakaan, että solipsismi ei olisi loogista. Kun tosiasiassa suunnilleen ainut asia mitä se on, on se että se on loogista. Ihmsiet hylkäävät sen yleensä, ei siksi että se olisi epäloogista vaan juuri siksi että se on suunnilleen pelkästään loogista. Muita ansioita solipsismilla ei ole kuin loogisuutensa. Solipsismin laittaminen eri lokeroon logiikan kanssa ikään kuin "automaattisesti" kertoo lähinnä siitä että sekä logiikka että solipsismi ovat kommentoijalle aivan vieraita ajatuksia ja asioita. (Mikä kyllä tässä tapauksessa rehellisesti sanoen selittää pirun monta asiaa.)

Luultavasti kommentoijalla ei olekaan mitään tietoa ja ymmärrystä käyttämästään termistä ja hän käyttää sitä vaikka oman navan mukaisen ajattelun ja itsekeskeisyyden kautta. Tällöin kannattaa puhua "egoismista". (Egoistisen ajattelun ytimessä on sitten presuppositionistinen ajattelu, josta Kerästä kritisoiva kommentaattori on sitten tullut valitettavan tutuksi itselleni.) Keskustelija ei käytä logiikkaa ja solipsismia niiden käsitteissä vaan vaihtaa sanat omiinsa lennosta ; (Logiikka vastaa hänellä todennäköisesti enemmänkin arkijärjenmukaisuutta ja solipsismi itsekeskeisyyttä.) Valitettavasti kun Keränen käyttää sanaa hän tuskin hakee sanakirjasta tämän kommentoijan omia versioita näistä sanoista. (Mikä muuten näyttää olevan kyseisen kommentoijan pääasiallinen tapa keskustella. Hänellä on hyvin laaja, hyvin omintakeinen tapa uudelleenmääritellä helvetin yleisiä ja arkikielisiä sanoja näiden solipsismien ja logiikoiden lisäksi.)

Argumenttianalyysi; Logistiikka ei ole sama kuin utilitarismi

Kun käsitteidenvaihdon ymmärtää, voidaan huomata minkä varassa itse asiassa Keräsen lausunnon kritiikki nojaa. Siinä logistiikka muutetaan utilitarismiksi. Tämä on toki aivan mieleltään terve tapa suhtautua asiaan. Ajatellaan että roskapussin hajusta on haitta. Ja että vaiva siitä että yksi henkilö laittaa kengät jalkaan on pienempi kuin se että moni kulkee haisevan roskapussin ohi. Tässä mielessä argumentti on hyvin perusteltu.

Kuitekin logistiikka harvoin laskee mitään sellaista kuin viihtyvyys. Itse asiassa se mitä on opittu on se, että liukuhihnatyö on äärimmäisen raastavaa ja ihmisen mieltä tuhoavaa. Liukuhihnatyö edustaa myös logistista maksimaalisen tehokasta lähestymistapaa. Tämä korostaa sitä miten olisi järkevää ottaa utilitaristinen näkökulma ja hylätä koko ajatus siitä että kerrostalorappua olisi käsiteltävä logistisesti on hylättävä. Mutta jos asia tehdään näin, ei käsitellä logistiikka-argumentin sisäistä eheyttä.

Ja sisäisesti eheä se on. Jopa kommentoija itse myöntää että roskapussin vieminen vie aikaa. Hän vähättelee sitä. Mutta koska hän on lukkiutunut utilitaristiseen näkökulmaansa, kykenemättä näkemään tämän absoluutin ulkopuolella muuta, hän ei käsitä miten kysymys ei ole (a) siitä onko urakka pieni vai suuri tai (b) olettaako muiden tekevän nollatulosta vai olevan ahkeria.

Kun asiaa katsotaan logistisesti, voidaan arvioida se aika mikä kuluu siihen että pukee kengät jalkaan, avaa oven ja menee ulos roskakatokselle, palaa takaisin ja laittaa kengät pois jalasta. Tämä on se mikä kuluu roskien viemiseen. Tätä verrataan sitten siihen tilanteeseen että joku joka joka tapauksessa laittaisi kengät jalkaan ja kävelisi ulos, nappaisi roskapussin ja veisi sen roskiin. On itse asiassa aika helppoa nähdä, että jälkimmäinen vie vähemmän aikaa.  ; Maksimissa toisen työmäärä kasvaa sen että hän kävelee roskakatoksen kautta. Kaikki muu tapahtuisi joka tapauksessa. Tämän työmäärä on vähempi kuin se, että yksilö pukee kengät ja palaa takaisin. Logistiikka ei välitä viihtyisyydestä tai siitä haiseeko käytävä pahalta. Logistiikka laskee vain roskienviemisen työnlisäyksen_a ja vertaa sitä ohikulkijan työnlisäykseen_b. Kun roskansa itse vievä tekee kaikki työvaiheet mitä ohikulkijakin, mutta ohikulkijan toimiin osa niistä on jo nyt redundanttia ja joka tapauksessa tapahtuvaa, on selvää että ohikulkijan tekemä roskien vieminen on logistisesti kannattavampaa.[Argumentin ainut heikkous on siinä, miten nurkkiin jähmettynyt hikikomori syö. Jos täytyy käydä kaupassa, oma työnlisäys_a muuttuu identtiseksi työnlisäyksen_b kanssa.]

Kaiken kaikkiaan korostankin sitä, että en suosittele logistisesti maksimoituja työpaikkoja kenellekään. Liukuhihna on rakenteeltaan psyykenrikkovaa. Mielestäni siis jo se robottimaksiimi on väärä. On syytä ymmärtää että ihmiset ovat nimenomaan egoistisia ja heitä vituttaa viedä toisten roskia. Ei siinä mietitä että kokonaistyömäärä vähenee. Sillä utilitaristi laskee hajuhaitat yhtälöön. Ja egoisti näkee että hän itse kärsii jonkun toisen tekemisistä. (Asia jonka Keräsen kriitikko tunnistaa hyvin heti kun kysymys on Pahan ongelman ratkaisusta jotta ateistit eivät vaan voisi olla oikeassa.)
1: Mutta utilitaristien kohdalla tässä kohden ylikorostuukin se, että utilitarismin ytimessä ei ole puhdas logiikka vaan vahva normatiivisuus ; Sen parissa ideologisuus piilotetaan sillä että katsotaan millä tavalla toimimalla johonkin tiettyyn maaliin päästään. Tämä taso on toki mekanistista, mutta tosiasiassa se, mikä on tavoitetila on sitten hyvinkin eettisesti sävytettyä. Siksi kommentoijan ei oikeastaan pitäisi moittia logistiikkaratkaisua logiikan puutteesta, vaan korostaa että kysymys on puhtaasti eettinen, aatteellinen ja ideologinen.

Keräsen näkemystä kritisoineen asiaa ei auta se, että vaikka selityksen keksiminen onkin työläämpi kuin yhden kerran roskien vieminen, niin se on kuitenkin kannattavaa. Samasta syystä ihmiset maksavat esimerkiksi postityössä ja transportaatiossa ihmisille jotka tekevät logistisia arvioita. Sillä säästö tapahtuu joka ikinen kerta kun joku toimii ohjeen mukaan. Logistinen mietintätyö tehdään kerran ja sen jälkeen kannattavuus vain kasaantuu ja kasaantuu ajan mittaan. Niin pitkään kuin kalenteria riittää, joten teoriassa kannattavuus saadaan äärettömäksi jos aikaskaala lasketaan niin pitkälle.)

Ymmärrän kuitenkin, että sisäinen logiikka ei paljoa paina. Sillä kysymys on vähän kuin solipsismista. Se, että asia on koherentti ja sillä on yhden näkökulman looginen ansio ei paina paljoa mitään koskaan missään muutenkaan. Siksi esimerkiksi valtaosa ns. sofistikoituneesta teologiasta on tyhjää ja merkityksetöntä saivartelua. Niillä ei ole muita ansioita kuin sisäinen koherenssi ja tarkkaan tiettyä johtopäätöstä hakemaan valikoidut premissit. Ne ovat kuin solipsismi. Ei niitä terve ihminen ota vakavasti. Sen sijaan terve ihminen yrittää rakentaa robotin joka vie roskat.

Pieni ajatus ; Yhteislaulu vai esitys?

Ateisteista yliedustus
on nuoria. Heistä
moni haluaisi juhlia
vaikka ylioppilaaksi
pääsemistään. Tätä
iloa varjostaa kuitenkin
rituaalisoitu yhteislaulu.
Joka selvästi on paljastunut asiaksi
joka koetaan merkitykselliseksi.
Kenties tätä on vaikeaa ymmärtää
jos ei jaa tätä maailmankuvaa.
Mutta niin näyttää vakaumuskysymys
homoasioissakin eikristittyjen
silmiin aivan täysin pellenä. Ja
tälle silti pitää antaa julkista tilaa
mediassa ja yhteiskunnassa.
Koska uskonnonvapaus.

Koulujen päättäjäisissä on viimeistään tänään lauleltu Suvivirttä yhteislauluna. Tässä on toki korostettu sitä että halutessaan ei tarvitse laulaa. Pekka Särkiön tapaiset ihmiset ovat sitä mieltä että jarruja ei tarvitse pitää päällä. "Rehtori johdatti asiallisesti virteen. Hän totesi, että olemme suvaitsevia toisiamme kohtaan. Samalla arvostamme omia perinteitämme. Etukäteen koteihin oli lähetetty viesti juhlassa laulettavasta virrestä ja ohje siitä, kuinka sen ajaksi poistutaan, jos ei halua osallistua tähän kohtaan juhlaohjelmaa." Hän itse ei toki liene niitä ihmisiä jotka joutuvat vakaumuksensa vuoksi koskaan poistumaan mistään. Muutoinkin tästä suostuttelurakenteesta mieleen tulee semikomediallinen pseudorealistinen kirjeenvaihto uskovaisen opettajan, ateistisen vanhemman ja lupalapun kanssa. "Vapaaehtoisuus" on jännittävä asia jos lapuissa on valmiiksi rastitut ruudut ja muutenkin henkenä on se, että se ei ole indoktrinointia mutta on samalla tärkeää jotta lapsi saisi kuulla toivosta ja pelastuksesta jonka vain kristinusko voi suoda. Ja jossa sävynä on se, että suvaitsevaisuus tarkoittaa nimenomaan kristittyjen suvaitsemista. Ja että sen ulkopuolella esimerkiksi vanhemmuutta ei hallita. Ja että jos indoktrinointi huolettaa niin ratkaisuna on se, että sekä lapsi että vanhempi osallistuu indoktrinoivaan tilaisuuteen. Tämä vastaa komediallisuudestaan huolimatta yllättävän lähelle sitä mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Kenties Sirkiön samastumista tilanteeseen voisi nostaa esiin vaikka Napoleonin kompleksien esiintuomalla vertauksella. Kristityt eivät osallistuneet rituaaliseen tilanteeseen rooman valtakunnassa. "Rooman valtakunnassa kristityt näet joutuivat toisinaan ennen 300-lukua vaikeuksiin, kun kieltäytyivät suorittamasta täysin symbolista riittiä keisarin ja valtion hengen suojelemiseksi. On syytä muistuttaa, että pakanallinen Rooman valtakunta oli yleisesti ottaen keisariajalla uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa ja synkretismissä aivan toista luokkaa kuin kaikenlaista maailmankatsomuksellista kilpailua pelännyt ja inhonnut kristinusko enimmän osan historiastaan. Rooman valtakunnassa sai harjoittaa aivan itse haluamaansa uskontoa, kunhan pidättyi ihmisuhreista ja muutoinkin noudatti lakia ja järjestyssääntöjä. Rooman oma valtiollinen religio oli virkamiestoimintaa, jossa byrokraattipapit suorittivat tietyt riitit tarkasti määrätyssä järjestyksessä suotuisten ennusmerkkien (useimmiten lintujen oikeanlainen lento) informoimina. Rooman kansalaisen ei ollut välttämätöntä osallistua palvontamenoihin, ja itse asiassa tietyt osat temppeleistä olivat vain ao. virkamiesten ulottuvilla." Kristityt eivät suostuneet. Pitivät asiaa pahana. Omantunnon halveksunta "pikkuasiana" onkin sitten se retoriikka johon nykyajan kristityt viittaavat kun he ovat vallassa. Valta on jännittävä asia, se määrää kenen omatunto painaa kaiken ja on syvin arvo jota kunnioittaa. Ja milloin ei. Niin rooman valtakunnassa kuin tämän päivän suomessa.

Ajattelin kuitenkin, että jos kulttuuriperinnettä pitää suojella, niin asian voi kenties hoitaa muutenkin kuin yhteislauluna. Nythän keskustelu on hyvin vahvasti sitä saako Suvivirsi olla osa yhteistä juhlaa. Ja yhteislaululuonne kuuluu oleellisena osana sen rakennetta. Mutta jos katsotaan laulua rajoittavia argumentteja, niissä korostuu usein juuri se luonne että yhteislaulu on sitouttava tilanne. On hyvin raskasta poistua kaiken kansan edessä muualle, se on sosiaalista leimautumista jos sen joutuu tekemään satojen ihmisten edessä. (Jokainen joka on poistunut elokuvasta kesken kun se on ollut niin paska tietää tämän tunteen. Harva kehtaa, katsoo huonon elokuvan loppuun asti, kärsii koko rahan edestä ennemmin. Heilläkin on aavistus siitä miten vaikeaa tämä poistuminen käytännössä on vaikka sitä tarjotaankin "ratkaisuna".)

Mutta argumenttien ytimessä olevat teemat heikkenisivät huomattavasti jos "Suvivirsi" olisikin yhteislaulun sijasta esitys jonka tekisivät vaikka vapaaehtoiset oppilaat. Siinä ei olisi samanlaista sitouttamista ja osallistuttamista. Siihen voisi sanoa jopa että tämä ei ole yhteislaulu, mutta vanhemmat joka tapauksessa saattavat emootiopäissään laulaa lastensa esitysten mukana, joten siihen on mahdollisuus jos kehtaa laulaa toisten esitysten päälle.. Kenties tämänlaisia ratkaisuja olisi kannattanut toteuttaa rooman valtakunnassakin. Niitä kutsutaan kompromisseiksi. Niissä yleensä kuunnellaan molempia osapuolia. Se on myös sitä aitoa kunnioitusta. Eikä sitä että väitetään että kun ollaan erimielisiä niin että se suvaitsevaisuus on siinä että tehdään aina kaikessa juuri kuten kristityt sanovat. (Mikä on nykytila.)
 

Eläimen henki (mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus)

Luonnonuskonnoilla on ollut toteemieläimiä, joka on heijastunut myös uusshamanismiin. Heraldiikassa on kauan pidetty erilaisia eläintunnuksia. Ja jos katsotaan horoskooppimerkkejä, niistä monet ovat eläimiä. Carlos Castaneda levitti ajatusta Naguaaleista jotka kykenivät muodonmuuttamaan itseään eläinhahmoon. Fiore dei Liberi kuvasi miekkailumanuaaleissaan miekkamiehen hyveet eläimiksi. (Minun kannaltani niistä tuli tatuointieläimiä.)

Orava symbolisoi kuuliaisuutta.
Mutta on hyvä huomata,
että heraldiikkaan liittyi
silti aina myös roima annos
henkilökohtaisempia mieltymyksiä.

Näillä kaikilla keskenään hivenen erilaisella puolella on yhdistävänä teemana se, että eläimen on nähty symbolisoivan ja kuvaavan myös ihmisten ominaisuuksia. Ajatus on ollut heraldisissa symboleissa toimiva. Koska ennen lukutaitoa erilaiset vaakunat ja muut tunnukset olivat helposti tunnistettavia auktoriteetin merkkejä. Toisto teki niille suunnilleen samaa kuin mitä toisto tekee nykyisille brändien logoille. Niistä tulee tunnuksia ja ne symbolisoivat tiettyjä perheitä hyvin vahvasti. Historian aikana eläimiin liitettiin tiettyjä attribuutteja. Ja itse asiassa kun siihen aikaan maalauksiin lisättiin eläimiä, niidenkin nähtiin usein heijastelevan juuri tätä tiettyyn heraldiseen eläimeen liitettyä ideaalia.

Joskus tämä asia on sitten mennyt hieman pidemmälle. Menneinä aikoina uskottiin ihmissusiin. Keskiajalla indoeurooppalaiset virtaukset toivat ihmissusien idean eurooppaan. Ja siitä tuli suosittu tarinaperinteen osa. Uskottiin että ihmiset voivat maagisesti muuttua ihmisiä syöviksi pedoiksi. Nykyään ajatellaan että yliluonnollisen transformaation sijaan kysymyksessä olisi enemmän psykologisesta asiasta, joka tapahtuu enemmänkin vain pään sisällä. Kliinisessä lykantropiassa on kysymys ihmisen minäkuvan vääristymisestä.

"Tämä Päivä" -blogi taas kuvasi tuoreesti erikoisesta alakulttuurista josta en ole aikaisemmin kuullut. Ns. otherkinit (lyhyesti otut) näkevät että he ovat eläimiä. "Otuja ei pidä sekoittaa furryihin. Furryt pukeutuvat eläimiksi, mutta ovat tietoisia etteivät ole eläimiä. Furryjen touhut ovat roolileikkiä (joka on tai ei ole seksuaalista), siinä missä otut oikeasti uskovat olevansa eläimiä." Tosin liikettä vaikuttaa kuvaavan tässä tietty epämääräisyys. Identiteetti on kenties enemmän jotain joka luodaan kuin jotain joka ensisijaisesti koetaan. Eli välttämättä kysymys ei ole kaikilla otherkineistä siitä että heidät voitaisiin suoraan luokitella samantyyliseen luokkaan kuin lykantropiaa. Tämä voi selittää miksi mukana on paljon nimenomaan "siistejä" "eläimiä", kuten susia ja lohikäärmeitä. Erikoista on kuitenkin miten liikeeseen liittyy näkemyksiä joiden mukaan ihmiset tuntevat oikean eläinhahmonsa raajat, esimerkiksi korvat tai siivet. Ja että nämä näkymättömät raajat jotenkin vaikuttaisivat jopa ulkomaailmaan. Että ihmiset alitajuisesti väistäisivät niitä ja esimerkiksi hissien ovet eivät menisi kiinni jos ne jäävät hissin ovien väliin.

Itselleni mielenkiintoiseksi teki kuitenkin blogistin vertaus transihmisiin. "Otut rinnastuvat jossain määrin transihmisiin: molemmat ryhmät väittävät olevansa jotain muuta kuin kehonsa antaisivat ymmärtää. Siinä missä transihmisillä on kuitenkin hieman tiedettä takanaan, otuilla on vain tunnetta. Näin tieteellisestä perspektiivistä voidaan tietysti suoraan sanoa, ettei otujen väitettä eläinsieluisuudesta tue yhtään mikään tosimaailman ilmiö. Fysiologisesti ihmiset eivät ole muiden eläinlajien edustajia, riippumatta siitä miten vahvasti henkilö tuntee olevansa etana, karhu tai mehiläiskuningatar. Vielä vähemmän ovat ihmiset robotteja, avaruusaluksia, porakoneita tai muita väriseviä välineitä."

En pidä tätä argumenttia kovinkaan vahvana. Sillä ihmismieli on hyvin kummallinen. Neurophilosophy -blogissa nimittäin kerrottiin siitä miten ihmisten ruumiinkokemukset ovat hyvin erikoisia. Osa ei tunne että heidän oma raajansa ei ole heidän. Ja tämän vuoksi he voivat haluta amputaatiota. Toisaalta ihmisillä saattaa olla kokemuksia raajoista joita heillä ei ole. Eikä kysymys ole pelkästä aavesärystä, jossa poistettu raaja tuntuu kuin se olisi paikalla. Vaan nimenomaan siitä että ihmisellä on raajoja joita hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tämä on selvästi ihmisen ruumiinkuvan vääntymä. Joten teoriassa osa otherkineistä voisi todella kokea ruumiinkuvansa jonain joka ei vastaa heidän ruumiinkuvaansa.

Aikaisemmin kommentoinkin hieman tässä aiheessa käytyyn keskusteluun. Siinä läpikäytiin sitä miten sukupuolenvaihdosleikkauksessa tavallisesti leikataan irti ruumiinosa. (Esimerkiksi munat tahi rinnat.) Ja miten taas ollaan haluttomia suostumaan ylimääräisen käden amputointiin. Molempia yhdistää se, että sisäinen kuva ei vastaa biologista todellisuutta. Kirurgiaa tarvitaan jotta sisäinen vastaa ulkoista. Ja molemmissa, sen sijaan, että muutettaisiin mielensisäistä käsitystä omasta itsestä, muutetaan ulkoista kehoa. Transgenderien sukupuolenvaihdosprosessia on moitittu juuri siitä että jos ruumiinkuva ei vastaa todellisuutta, kyseessä olisi harhaisuus. Ja harhan mukaan meneminen olisi epätotuuden varaan heittäytymistä. On helppoa nähdä argumentiston samanlaisuus siihen miten Tämä päivä -blogisti käsittelee otherkinejä. (Olentoja joista en ollut kuullut aikaisemmin ja joihin minulla ei ole mitään muuta tunnesidettä kuin ennakkokäsitys alakulttuurin syvästä sekavuudesta ja pöhköydestä. Joka taas liittää sen kenties vahviten juuri uskonnonvapauden piiriin.)

Tässä ero on toki lääketieteellisesti relevantti. Raajan amputointi on hengenvaarallisuusasteikolla eri tasolla. Ja siksi voi olla oikein tehdä yksi mutta ei toista.  -Samaa logiikkaa voidaan jatkaa muihinkin vastaaviin aiheisiin ja havaita, että tyttöjen ympärileikkaus kielletään länsimaissa mutta ei joissain kulttuureissa, poikien ympärileikkaus sallitaan paljon laajemmin. Mutta sitten taas kastrointia ei katsota hyvällä kuin hyvin marginaalisesti ja se vaatii suvaitsevaisen kulttuurin ja sukupuolenvaihdosleikkausperustelun tai vastaavan painavan syyn. (Harva selittää että jos ympärileikkaus pojille sallitaan niin pitää sallia tytöillekin ja että tämä olisi slippery slope jotta ihmiset saisivat amputoida raajojaan miten mielivät.)

Lääketieteellinen riski on kuitenkin siitä jännittävä asia, että se on argumenttina teknologinen, ei eettinen. Teknologian rajat taas ovat jotain jotka nimenomaan muuttuvat. Joten kenties uusien raajojen amputointi ja jopa uusien raajojen kasvatus tulee olemaan teknisesti paljon nykyistä helpompaa. Ja tässä mielessä otherkinit voivat kenties tulevaisuudessa tehdä ties minkälaisia ruumislisäkkeitä. Tämänlaiset eettiset kysymykset koskettavat syvästi transhumanismia. Siinä huomioidaan teknoutopian mahdollisuus identiteetin rakentamisvälineenä. Ja sitä kautta voidaan miettiä esimerkiksi sitä onko teknologiaa oikeutettua käyttää vain jos sillä normalisoidaan ihmistä, eli vaikka katkennut raaja paikataan proteesilla. Ja onko teknologia väärin heti jos raajan avulla vaikka saa supervoimat tai nopeuden jota ei ole tavallisesti edes huippujuoksijoilla.

Kenties ensimmäiset askeleet hyvinkin mutkikkaaseen kehonmuokkauksessa on tehty kun transsukupuolisuudelle on annettu tilaa. Kenties tämä on tehty jo kun ympärileikkaukset on ensimmäisen kerran tehty. Tai kenties slippery slopen portit aukesivat jo kun ihminen keksi tatuoinnin riemut. Tällä ei liene merkitystä, koska jokainen eettinen kysymys ratkaistaneen arvokeskustelun ja ostopäätösten keinoin tilannekohtaisesti.

Tutunoloinen kompositio

Sitä sanotaan, että kaikkea myydään nykyään seksillä. Mielestäni nämä puheet kulttuurin yliseksualisoinnista ovat usein liioitteluja. Kyllä beauty and the breast -tyylinen mainontaratkaisu on yleistä, mutta silti esimerkiksi "Monsanto" ei kauppaa GM -tuotteitaan mainoslauseilla "Ai, sinä suosit luonnonmukaista -söpöä". (Ja kuvituksena kurkkuja ja silikonirintainen nainen tavalla jonka voitte googlata ihan omalla ajallanne.) Samoin "Nessu" ei myy nenäliinojaan sanomalla että "Toimii myös nuhan yllättäessä". Läheskään kaikkea ei myydä seksillä.

Mutta sitten toisaalta montaa asiaa jota ei myydä seksillä nimenomaan myydään seksillä. Tähän liittyen olen yrittänyt olla repeilemättä viime päivinä työmatkallani. Helsingin metroasemalla viime päivinä on mainostettu Frezzaa. Kuvan on ilmeisesti tarkoitettu kuvaavan naista joka juo kyseistä tuotetta. Mutta juomapullon etiketit ja muut on jätetty pois, joten se on täysin ruskea. Kuvassa pullo ei ole huulilla, mutta sitä pidetään yläviistossa. (Juomaa ei kuitenkaan hulahda.) Lisäksi kuva on rajattu siten, että pullo leikkaantuu niin että pohjaosaa ei näy lainkaan.

Kuvan tekijän intentio on tuskin tehdä mitään provokatiivista. Mutta minun kaksimielisiin silmiini yksivärinen purkki näyttää tismalleen siltä kuin kuvassa olisi varsin miehinen ja julkiselle paikalle hieman sopimaton elin. (Arkikielisesti : Olen nähnyt vähemmän kikkelin muotoisia piirroksia joihin on yritetty piirtää kikkeli.) Ymmärrän, että se haluaa imitoida enemmän em. tuotteen pullon muotoa. Lisäksi kuvassa olevan naisen asento on mitä on ja koska se pullo menee yläkulmasta kuvan ulkopuolelle niin että pullon pohjaa ei näy, niin mieli ikään kuin itsekseen jatkaa kuviota kuva-alueen ulkopuolelle ja näin assosiaatiot ovat lähes väistämättömiä.

Jos minä olisin tehnyt mainoksen, saisin varmasti soittoja ja vihaisia syytöksiä siitä että tahallaan taas laittoi kikkeleitä julkisille paikoille. (Tosin jos minä laittaisin tuollaisia julkisille paikoille, kysymys olisi nimenomaan siitä että syytös olisi mitä todennäköisimmin oikeutettu.) Mutta tämän taiteilija ei ole fallosentrinen sovinisti, tai maskuliinisesti rivomielinen.

Monien suhtautuminen muuttunee jo siitä että tekijä on ns. naisihminen. (Nina von Rudiger) Siksi kenties helpommin ajatellaan että muotokieli on vahinko, ei-intentionaalinen. Mutta jos tämä on totta - eli jos kaikkea mitä myydään seksillä ei edes myydä seksillä - niin on odotettavissa, että taiteilija sitten joskus kokee tyytyväisyyttä jos joskus selaa yhdenkään pornosivun missään. Kokee, että olipas jännittävän tutun oloinen kompositio tuossakin.

Kehdonryöstäjät

Y by Jenny kirjoitti siitä "Mitä teinityttö haluaa aikuiselta mieheltä?" Hän reagoi MOT:n "Saalistajat verkossa" -ohjelmaan, jonka katsoin itsekin. (Ohjelma joka opettaa sen minkä vartijanakin huomasi. Aina, siis aina, löytyy selitys. Aivan joka kerran kysymys ei ole siitä miltä se verekseltään kiinni jäädessä näyttää.) Tässä asiassa on likimain yksi asiallinen mielipide ja minullakin on se. (Joskin korostan että teinien ja lasten välillä on jonkinlainen aste-ero, jota olisi voinut kenties hieman enemmän korostaa MOT:n ohjelmassa.) Tartun sen sijaan hieman toiseen asiaan.

"25-vuotias mies voi hyvinkin etsiä puhtaasti seksiä ja kiihottumista. Mutta 14-vuotias tyttö etsii rakkautta, huomiota ja hyväksyntää, vaikkei sitä itsekään ymmärtäisi. Tuossa iässä ihminen sukupuoleen katsomatta on niin epävarma ja isojen muutosten keskellä, että hän kaipaa elämäänsä jotain turvaa ja pysyvyyttä. Herkkää, romanttista, nuorta rakkautta."

En toki ole itse koskaan ollut 14 -vuotias tyttö. Mutta se, mitä olen teinitytöistä oppinut heidän käyttäytymistään seuraamalla oppia.
1: Se, mitä minä opin nuoruudessani on se, että teinitytöt nimenomaan ottaa itseään vanhempia poikia aika säännönmukaisesti. Puhutaan että kypsyvät nopeammin. Lisäksi olen viettänyt lukion alkuaikoina hyvin nolostuttavaa aikaa kun 15 -vuotias tyttönen on kertonut masturbointiasioita varsin suorasukaisesti. Seksi ja itseä vanhemmat pojat kiinnostavat melko ilmiselvästi tuossa iässä monia. ; Toisaalta siellä siveämmässä päässä tiedän että mm. opettajiin ihastutaan.
2: Toisaalta tässä on myös sukupuoliodotusajatus, jonkinlainen sukupuolittunut stereotypiointi. Jostain syystä yleisenä kantana on se, että teinityttö ei voi haluta seksiä 20-30v mieheltä, mutta samanaikaisesti pidetään itsestäänselvänä, että 15-vuotias poika haluaisi kovasti seksiä. Ja ei pidetä ollenkaan epänormaalina jos hänen himojensa kohde on vaikka 20-30v nainen. En usko että tässä on niin suuria eroja.

Itselläni on toki "jonkinlainen alitajuinen ikärajamittari" päässäni. Kun tuossa taannoin katsoin omia lukioajan valokuvia, olin järkyttynyt sen ajan tyttöystävistäni. Nyt ne näyttävät ihan pennuilta, ja oli tavallaan järkytys palatakin entiseen mieleensä. Silloin on tietysti ollut suunnilleen samanikäinen. Preferenssit ovat siis selvästi vanhentuneet oman iän karttuessa. Ja siksi esitänkin, että teinitytön haluama seksi on luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta sen sijaan 15 -vuotiaasta kiinnostunutta 30 -vuotiasta miestä on vaikeampi ymmärtää.
1: Ihmiset ovat täysi-ikäisinäkin keskimäärinkin ääliöitä, joten miksi lähteä erikseen ja tarkoituksella pahentamaan tilannetta hakemalla gaussin käyrän kypsymättömästä päästä. Tätä argumenttia heikentää tosin se, että en ole ikinä tavannut yli parikymppistä hyvännäköistä sosiaalisesti lahjakasta miestä joka erityisesti hakisi kumppaniaan yläasteen pihasta.
2: Suojaikäraja ei koske sitä että sen iän jälkeen asiat ikään kuin luonnollisesti alkaisivat kiinnostaa. Se, mitä teini tai lapsi haluaa tässä vaiheessa on aivan irrelevanttia. Halukkuus on merkittävä seikka vasta suojaikärajan jälkeen. Tässä logiikka on sama mikä kaikissa ikärajoissa ; Lapset ja teinit eivät aina tiedä mihin ovat ryhtymässä. Aikuisilla on siksi vastuu toimia moraalisesti näissä tapauksissa, ja noudattaa edes lain määräämiä rajoja.
3: Jos teinipoikien seksistä puhutaan vähätellen, on hyvä huomata että seksi on taitolaji molempiin suuntiin. Kolmekymppisellä on sen sijaan masturbointiin tottunut käsi. Sitä taitotasoa on kenenkään kokemattoman teinitytön vaikeaa ylittää.

Kenties pahinta on tietysti se, että tosiasiassa ajatus siitä että teinityttö haluaa rakkautta eikä pelkästään seksiä ja kiihottumista on sinänsä järkyttävä, että sitä ei tavallaan pitäisi tarvita edes kertoa. Tavallaan kyse ei ole siitä ovatko he teinityttöjä, vaan ovatko he ihmisiä. Uskoisin että jollain omituisella tavalla tämä täsmälleen sama sopii niihin teinityttöjä ja sakkolihaa verkossa saalistavillekin. Toisaalta tämän rinnalla on aina ja kaikilla, myös meillä 20-30 -vuotiailla miehillä ; Ihmiset yleisesti eivät vaikuta kiinostuneita toisista ihmisistä henkilöinä vaan jonkinlaisina välineinä. Puolison ulkonäkö painaa myös naisille, joten kyllä hekin jossain määrin painottavat sitä toisen ihmisen runkkualustapuolta. Ongelma on tältä osin enemmänkin systemaattinen kuin jotain joka kohdistuisi erityisesti teinityttöihin.

---

Kirjoittaja välittää 14 -vuotiaista tytöistä ja kiertää siksi heidät kaukaa. Tosin niin hän kiertää kaukaa paljon muitakin ihmisiä.

Pieniä skientistisiä iloja.

Monesti ihmiset ovat kiinnostuneet hirvittävän mahtipontisista asioista. Ja tämä koskee sekä uskontoa että tiedettä. Ja näissä kysymyksissä on hyvin tavallista että tehdään kahta asiaa
1: Joko ollaan supernaturalisteja ja korostetaan että jotain ei tiedetä, ja korostetaan että jos asiaa ei tiedetä nyt kun elämme tieteen läpitunkevaa aikaa, nämä asiat olisivat jotenkin syvästi ratkaisemattomissa.
2: Tai sitten ollaan naturalisteja ja korostetaan että asia on oikeasti jo ratkaistu.

Induktio, josta pitää
päätellä jotain.

Todellisuus on usein toista. Itse, Quinelaisena, en ole niitä ihmisiä jotka uskovat tieteen olevan valmis. Samalla en kuitenkaan kykene katsomaan vakavasti niitä ihmisiä jotka selittävät että "miten vähän tiedämme" ja joista on siksi täysin rationaalista sekoilla ties mitä humpuukia. Sillä jos todellakin tiedämme niin vähän, niin emme todellakaan voi hypätä mihinkään Aukkojen jumalan muunnokseen ja selittää että koska tiedämme vähän niin voimme sitten vakavasti hylätä skientismin ja tehdä avomielisiä tulkintoja joissa tiedetään jotain yliluonnollisesti. Valitettavasti asia on niin että tiedämme vähän JA valitettavasti meidän on vain mentävä siihen mihin tämä vähän tietämämme näyttää.

Ylläoleva pieni videoni suolan muodostamista tippukivistä Suomenlinnassa korostaa että ilmiöt ovat usein pieniä. Tuon mallisissa tippukivissäkin on pieni ohut kuori, ja ne ovat pääasiassa vettä. Osa joka on täynnä suolaa on aivan eri väristä kuin ne ohuet ontot osat. Tämä on kuitenkin jotain josta voidaan tietää jotain ja joka on vain hauska havaita. On kuitenkin hyvin piristävää katsoa mysteereitä. Tässä auttaa hunaja. Jos meidän täytyy todella halata tietämättömyyttä, meidän on todellakin otettava huomioon hunajan valuminen. Sen tieteeseen liittyy ongelma johon ei vielä toistaiseksi tunneta ratkaisua. Hunajan valumisessa on erilaisia tapoja valua, näitä on neljä. Kolme niistä osataan mallintaa ja ymmärtää. Yhtä ei.

Harva kuitenkaan pitää tätä todisteena mysteerin olemassaolemasta. Tavallisten ihmisten (ja humanistien ja etenkin erilaiset ns. innokkaat Jumalan ystävät) odotuksineen tieteestä on ongelma, ei tiede. Ja vaatimus täydellisyydestä on vain yksinkertaisesti naurettavaa. Se, että tiedettä "kritisoidaan" tästä näkemyksestä niin yleisesti kuin sitä tehdään, voidaan sanoa että monilla ihmisillä on asennevamma ja ongelma, ei tieteellä. Noin karkeasti : Tiede ei ole pulassa ja on väärin että nämä ihmiset eivät ole. - Itse asiassa tieteen kohdalla näiden ongelmien selvittely on oleellinen osa asioita. Neil de Grasse Tyson onkin kuvannut asiaa siten, että tavallisten ihmisten odotuksia vastaamaan pyrkivä tiedejournalismi uutisoi asioita usein siten että "tiedemiehet joutuvat palaamaan kirjoityspöytiensä ääreen". Kuin tutkijat olisivat tässä väliajalla istuneet ja pyörittäneet peukaloitaan, ja että tämänlainen laiskuustila olisi jonkinlainen haluttu ominaisuus. Tutkija kuitenkin saa nimeä lähinnä "olemalla ensimmäinen". Tutkimus joka kertoo vaikka pienenkin uuden korrelaation on se mitä siinä ollaan koko ajan tekemässä. Ja aina välistä jokunen mysteeri ratkeaakin. Esimerkiksi vähän aikaa sitten äimisteltiin miksi tietynlaisilla helminauhoilla on omituinen tapa pudota. Tapa joka näyttää arkifysiikalle ja intuitiolle gravitaationkumoamiselta. Asia on sittemmin ratkaistu. Pieni asia, joka on selvinnyt vasta aivan äskettäin. Tämän rinnalla on hyvä miettiä sitä että miten oleellista "emme tiedä" on. Paitsi jos siihen yritetään ns. etsiä ja kokeilla ratkaisu.

Itse asiassa ihmisten tieteelliseen uteliaisuuteen pitäisi kannustaa. Ei siihen että heidän annettaisiin vain lupa laiskana heittäytyä ideologioilleen pyörittelemään peukaloitaan. Että tämä on minun dogma, ja skientisti joka haluaa osoittaa minun olevan väärässä tehkööt työt. Siksi olen kannustava naapureilleni. Naapureilleni jotka kotiini kuuluvien äänten perusteella aivan ilmiselvästi ovat aloittaneet etologisen tutkimuksen, luultavasti saukkojen kanssa. Kenties teilläkin päin ollaan näin oma-aloitteisia. Kenties Teidänkin kannattaisi käydä kiittämässä näitä naapureita heidän tieteellisestä kiinnostuksestaan ja ponnisteluistaan. Kenties voisit ottaa heistä opiksi ja kokeilla joitain asioita vaikka itsekin! (Itselläni on ollut "mekaanisten impaktien ja teologisten nimien huutamisen toimiminen äänen aallonpituuksien kumoajina". Tulokset eivät näytä lupaavilta.)

Joitain hajatelmia tikarinkäytöstä

Roolipelikliseiden mukaan tikarimiehestä on helppoa tehdä ketterä, joku varkaan tyylinen hahmo joka on painottanut kaiken dex:aan. Ja tämä mielikuva siitä on monissa elokuvissakin. Tarjolla on mielikuva siitä että vahvat ihmiset käyttävät pitkiä aseita ja nopeat lyhyitä. Kuitenkin tätä seikkaa vastaan painottaa se, että tikareita käytetään lyhyellä etäisyydellä. Ja mitä lyhyempi etäisyys, sitä enemmän mukaan tulee lukkotekniikoita ja painia. Joka tekee siitä fyysisempää vääntämistä.

Siksi esimerkiksi minä näytän ruumiinrakenteeltani tikarimieheltä. (Minulla on jopa älyttömän sievät kädet, olisivat pienet jopa naisten asteikolla.) Mutta en ole. Kuitenkin jos katsotaan suhteellista osaamistani, olen nimenomaan tikarimies. Eli olen hyvä siinä missä arkijärkinen intuitio sanoisi minun olevan. Siitä huolimatta että tämä em. intuitio on yleisesti ottaen ihan tyhmä.

Jos otetaan minut ja verrataan niihin jotka ovat harjoitelleet suunnilleen yhtä kauan, on huomattava että miekan käyttäjänä en ole mainittava. (Ja ruumiinrakenteeni antaa tässä jonkin verran etua koska minulla on pitkät raajat.) Aseettomassa puolessa (abrazare) olen keskivertoa heikompi (ruumiinrakenteeni ei todellakaan anna tässä etua). Tikarin kanssa pärjään sitten varsin hyvin (vaikka minulla ei ole tässä etua)
1: Toki tässä on huomattava että taitoni on suhteellista ja kalibroitu joukkoon joka harjoittelee pääasiassa miekkaa ja vasta toissijaisesti veistä, joten joku puhtaasti veitsenkäyttöä harjoitellut ei tietysti olisi hirvittävän vaikuttunut taitojeni edessä.

Mietin mistä tämä voi johtua. Ja päädyin etsimään vastausta siitä minkä vuoksi opettelemamme tikari ei välttämättä ole se tehokkain mahdollinen tapa käyttää veistä tai tikaria. Se pyrkii olemaan tehokas ja toimiva, ei sellainen joka olisi ehdottomasti paras tapa käyttää veistä ja vain veistä.

Kun katsoo keskiaikaisia manuaaleja ja niiden tikariosuuksia, törmää yllättävän usein nimenomaan siihen että aseena käytetään rondellia. Ja tämän kohdalla valtaosa tekniikoista tehdään rystypuolelta. Monet veitsitekniikat joita muualla opetetaan pitävät veistä toisinpäin. Ratkaisu voi tuntua jopa omituiselta. Mutta siihen on ollut muutamia syitä.
1: Ensimmäinen on se, että tikari on nimenomaan toissijainen ase. Tällöin sitä ikään kuin opetellaan sitä kautta että siitä on hyötyä ensisijaisen aseen opettelussa. Ja toisaalta pääaseen kanssa opittua voidaan soveltaa muualle. ; (Tämä itse asiassa näkyy siinä jos verrataan I.33 manuaalia Talhofferin miekka+buckler -tekniikoihin. I.33 on spesialisoitunut pelkästään miekka+buckler -yhdistelmään ja siinä tästä kombinaatiosta haetaan paras mahdollinen tapa käyttää juuri näitä aseita. Talhoffer taas opettaa suuren kasan erilaisia aseita joita sitten käytetään samalla perusmekaniikalla. Hänellä ollaan ryhdikkäämpiä ja bucklerin takana "piileskellään" heikommin. Sillä tämä asento on parempi muiden yhdistelmien kanssa ; Ei ikään kuin kannata opetella erikseen eri tyylejä jokaiselle mahdolliselle aseelle.) Tikari on miekan lukkotekniikoiden kannalta tärkeä. Monet tekniikat joita tehdään miekan pommelilla voidaan muuttaa tikaritekniikoiksi. Ja ennen kaikkea kaikki tikaritekniikat voidaan muuttaa jonkinlaiseksi pommelin tehokäytöksi.
2: Toinen ero on stressissä. Tämä ilmiö on tuttu siellä missä ihmiset leikkivät erilaisilla itsepuolustusleluilla huvittelumielessä. Ja jotka sitten joutuvat oikeisiin tilanteisiin ainakin joskus. Huvittelutilanteessa ihmiset käyttävät luonnostaan tapoja jotka olisivat hieman toimivampia. Hädän tullessa olemme kuitenkin helposti heti "aikamoisia luolamiehiä". Siksi tavallisesti ihmiset ottavat terä eteenpäin ja lyövät alapuolelta. Tikarin kanssa ylhäältä ja rystypuolelta puukottaminen tuntuu luontevammalta. Kun tämänlainen muutos tapahtuu helposti, voi olla aivan perusteltua rakentaa systeemi sen varaan että se olisi peruslähtökohdiltaan "luonnollinen" tai "luontaisiin reaktiotapoihin päälleliimattu". On tavallaan turhaa opetella teknisesti hienostunein mahdollinen veitsitekniikka jos sitä tarvitaan tilanteessa jossa stressi estää opitun käyttämisen. (Kamppailu-Urheilu on sitten erikseen. Tässä nyt on kysymys vain tappamisesta ja hengissä selviämisestä.)

Onkin luontevaa ajatella että aikanaan tikaritekniikoiden luonne on valittu sen mukaan miten on opittu laajemmin taistelutaitoja. Ja tätä on sovitettu siihen mitä on havaittu ihmisten käytöksestä hädässä.

Omalla kohdallani näillä on merkitystä.
1: Minulla on kova taipumus "yleissivistyksen maksimointiin". Joku renessanssi-ihmisen ihanteen omaksunut voisi kutsua tätä "monipuolisuudeksi" mutta tosiasiassa generalisti on lähinnä hyvä kun taas spesialisti on se josta tulee loistava. Generalisti kuitenkin päihittää usein spesialistin heti kun tämä spesialisti astuu oman osaamisalueensa ulkopuolelle. (Ja se on se mitä generalistien kannattaa tehdä. Jahdata spesialisteja heti kun haistavat veren. Jos siis elämme päihittämiskontekstissa, ja miksi emme eläisi.)
2: Toinen puoli koskeekin sitten sitä että minulla on ollut modernina aikana kohtuullisen harvinainen mahdollisuus tutustua itseen kohdistuvaan väkivaltaan. Ja tikarin kohdalla tästä on paljon apua. Lyhyessä etäisyydessä tikarin kanssa kaksintaistelu ei ole mitään tekniikkashakkia. (Ellet sitten kohtaa veitsispesialistia, that is. Mutta jos joudun koskaan tähän tilanteeseen olen jo tehnyt väärinarvioinnin.)

Katto itte ; Empiirinen ote mielen sijaintiin.

No elämän kävyt sentään!

Usein ajatellaan että mieli on sielu. Ja koska sielu on määritelty eiaineelliseksi, sillä ei ole sijaintia. Osa sitten ajattelee Descartesin tapaan että sielulla on jokin paikka josta tämä on kytköksissä ruumiiseen. Descartesin kohdalla sielun kotipaikka oli käpyrauhanen. Fysikaaliseen maailmaan luottavat sitten taas pitävät ihan luontevana että ihmisen mielellä on paikka, ihan sen takia että se ei teknisesti ottaen ole sielu.

Itse menen jopa niin pitkälle, että ihmisen mieli, sen voi miltei nähdä. Mutta hakea ja etsiä täytyy, niin on vaikeaa huomata ihmisen mieltä. Alhaalta ylös katsottaessa ensin näkee varpaat, sitten jalat (ja kaikkea muuta mitä en kehtaa mihinkään blogauksiin laittaa). Ja sitten juuri ennen loppua, mieli. Sitten ei mitään. (Paitsi huonosti sopiva tupee eräillä.)

Etkö usko? Oletko skeptinen? Hienoa, en voi kuin kehua lähtökohtaasi! Asiaa voi koetella empiirisesti. Enquiring minds want to know!

Alussa voi tietysti olla vaikeaa keksiä että miten mieltä kannattaa yrittää nähdä. Ensimmäiseksi suosittelen että yrittää katsoa korvasta pään sisään. Valaisee vaikka jollain taskulampulla tai Valkee -korvavalolla tai niillä ledeillä joilla humalassa etsitään avaimenreikää (eikä löydetä). Tämän jälkeen voi kurkistella tosi tarkasti sieraimista vähän yläviistoon onteloihin, josko mieli vilahtaisi. Jos tämäkään ei auta, on pakko ottaa epätoivoisemmat keinot käyttöön. Olen kuullut monilta, että silmiin katsominen on monille toiminut. Mutta varoituksen sanana kerron, että tämä strategia vaatii tarkkuutta. Pitää katsoa tosi syvälle, että toisen sieluun asti näkee.

Kredibiliteetin rakentamisesta ; Kompetenssilla, ja välillä sitten ei.

Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä jotka "melko lailla pyörivät maineella". Tämän vuoksi epäonnistuminen on, paitsi isku perfektionismia ja laatua vastaan, usein myös sosiaalisesti noloa. ; Epäonnistuminen tuottaa häpeää ja vähentää arvostusta ja luotettavuutta. Asiaa voi pahentaa lähinnä tuomalla asiaa julki, ja esimerkiksi lehdistö joka riepottelee jotakuta julkkista demonstroi miten asian tietoon tuleminen helposti pahentaa tilannetta.

Paitsi, että usein nimenomaan näin ei käy. Silloin kun kysymys ei ole julkisuuden henkilöstä, ja joskus jopa silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö, asioiden ilmitulo haittaa luotettavuutta lähinnä jos sitä on yritetty pitää salaisuutena. Modernina aikana ihmisillä on hieman erikoinen suhtautuminen sosiaalipornoon ; Yritä kertoa jotain ja moni kokee sen tylsänä tuputtamisena ja oman tavallisuuden korostamisena joka voidaan ohittaa. Mutta jos yrität pitää jotain salassa, se on luonnollisesti hirvittävän kiinnostavaa strategista tietoa.

Itselläni on ollut raivostuttava tapa jopa rypeä omissa virheissäni ja ihmiset pitävät tätä "jonkinlaisena rehellisyytenä". Ja tässä sitä käsitellään samoin kuin yritysmaailman läpinäkyvyyttä (transparency). Ja tässä tilanteessa avoimuus lisää luotettavuuttasi. Kun kerrot virheistä, kredibiliteettisi jopa kasvaa. Ja ennen kaikkea se tarjoaa hyvin kestävää luottamusta.

Ja olennaista on että kun kredibiliteetti kasvaa jo virheistä kertoessa, niin jos sitten myöhemmin tekee virheitä siihen suhtaudutaan jopa enemmän siten että asiasta olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Kenties siis käy jopa niin että jos asioita yrittäisi peitellä, niin ihmiset katsoisivat että mitäköhän se tällä kertaa peittelee. Jopa onnistumisissa olisi tällöin epäilyksen häivä.) Eli luotettavuus, ja nimenomaan virhekestävä luotettavuus syntyy vuotamalla tietoja jotka lakkaavat joka tapauksessa kiinnostamasta ihmisiä heti kun se on avointa tietoa.

Ja virheenkestoa tarvitaan, ainakin niin kauan kun ollaan kokeilemassa erilaisia asioita, yrittämässä kehittää, korjata tai muuttaa olemassaolevaa. Tai jos yrittää innovoida jotain uutta. Tai jos on ihminen. Käytännössä luottamusta voi hankkia pelkällä vakaalla kompetenssilla, mutta tosiasiassa kätevintä, ainakin minunlaiselle ihmiselle, on nimenomaan korostaa sitä että tosiasiassa sitä voi selvitä varsin mitättömin vahingoin lähes virheestä kuin virheestä. (Tai törkeästä retoriikasta, joka ei minusta ole useinkaan virhe.)

Sitä on jopa sanottu että ihminen saa asioita anteeksi muutamalla strategialla. (1) Olemalla rehellinen ja läpinäkyvä, (2) pyytämällä anteeksi ja olemalla itse armelias, joustava ja hyveellinen muille (3) tarjoamalla kompensaatiota toisen menestyksestä. (+) Ja koska persoonani on armoton, enkä kehtaa pyytää anteeksi kun itselleni asia on lähes mahdottomuus, ja koska en ole kovin varakas voidakseni tarjota mitään kunnollista korvausta vahingoistani, on selvää että minun on ikään kuin välttämättömyydenkin pakottamana oltava sitten rehellinen ja läpinäkyvä.

Tämä johtunee siitä, että avoimuus liitetään itsekritiikkikykyyn. Ja kenties sen vuoksi meidän on helppoa sortua SIWOTI -syndroomaan, jossa naureskellaan tyhmille ihmisille. (Ja tästä on jopa eiskeptikoille sopivia versioita.) Nämä ovat äärimmäisen usein nimenomaan avoimia ja rehellisiä, ja jopa periaatteessa hyveellisiä ihmisiä, mutta itsekritiikin puute tekee heistä jotenkin jotain jolle on oikein - tai ainakin hauskaa - naureskella sellaisella tavalla jossa kredibiliteetti nimenomaan romahtaa.

Päälakea myöten aseistettu

Donald McBane on kirjoittanut kirjan, "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence" (1728 ; On HEMAa, Historical European Martial Arts. Ei kuitenkaan ehdottomasti keskiaikaista.). Teoksen hauskinta antia ei ole siinä oleva kamppailuosuus, vaan siinä esitetyn realismin kuvaus. Kirja kuitenkin tavallaan kertoo siitä miten Donald McBane oli hieno mies, ja miten hän selvisi niin pitkään hengissä.

McBane toimi elämänsä varrella esimerkiksi parittajana, varkaana ja sotilaana. Ja hän kävi myös asiaankuuluvia kaksintaisteluita. Elämänkoulussa oppineena tekniikoiden lisäksi opimmekin sellaisia tietoja, kuin että ei pidä koskaan kaksintaistella jos toisella on takki päällä koska toinen voi pitää hiekkaa taskussaan ja yrittää heittää sitä silmille. Ja hattuunkin on syytä kurkistaa koska joku on voinut laittaa sinne ladatun pistoolin. (Don't bring a knife to a gunfight.) Samalla opimme että tärkein syy joilla McBane oli selvinnyt taisteluista oli se, että hän oli nopea juoksemaan, hyppäämään ja uimaan. (Kuten sanoin, Donald McBane oli hieno mies.)

McBanen kaksintaisteluesimerkit muistuttavat siitä tärkeästä kysymyksestä, että mikä ylipäätään on ase. Ja siitä miten tietyssä määrin asioiden soveltaminen vaatii muutakin kuin sen korean tekniikkaosuuden. Ja eräässä mielessä minä olen aina aseistettu. Minulla on hattu. Olen aina pitänyt hatuista - vaikka en muutoin yleensä välitä hirveästi vaatteista juuri enempää kuin laki vaatii. Mutta sillä on ulkonäön lisäksi myös puolustuksellinen puoli. - Ja ei. Tietokonepelit eivät ole sumentaneet todellisuudentajuani. "Mortal Kombatin" Kung Lao on epärealistisempi kuin "Goldfinger" -James Bond -elokuvassa ollut hattua heittelevä "Oddball". Mutta eipä hiekkaa taskuissakaan ole tarkoitettu letaaliksi aseeksi.

Fatality? Definetly not Fatality.

Hans Talhoffer on esimerkiksi demonstroinut vanhassa manuaalissa miten hatun voi heittää toisen naamalle. Ideana on enemmänkin harhauttaa. Joko hattu peittää näkökentän tai toinen väistää, torjuu tai tekee jotain sille että se ei peittäisi näkökenttää. Ja tätä kautta hän on sidottu tekemään jotain, ja tämän ajan voi sitten itse käyttää tehokkaammin.

Siksi esimerkiksi minun hattuni voi päätyä vasemmalla kädellä siirrettynä toisen naamalle, mikä peittää hänen näkökenttäänsä. On vaikeampaa torjua (jos ei muuten niin ajoittamisen vuoksi) jotain mitä ei näe. Ja jos hattua ryhtyy siirtämään, syntyy aukkoja puolustukseen. Todennäköisesti kädet siirtyvät ylös, joten alhaalla, esimerkiksi jalkovälissä, on sen jälkeen tilaa jonne lyödä. (Kilttivitsi saatettu loppuun.)

Se on menox sano John Lennox ~ Eli mikä vittu teitä kristittyjä oikein vaivaa?

Juha Leinivaara kommentoi, tuttuun hitusen ironis-sarkastiseen tyyliinsä, lukukokemustaan. "Luen John Lennoxin Tähtäimessä Jumala - miksi uusateistit osuvat harhaan? kirjaa, enkä näköjään edes tiennyt mitä on olla ateisti. Onneksi Lennox opastaa." Sami Liedes astui tältä pohjalta puolustamaan kristittyjä "En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta oletko varma, että olet ymmärtänyt argumentin oikein? Yleensä ei-uskovat ovat kovin hyviä ymmärtämään esimerkiksi väitteen siitä, ettei ateistilla ole mitään syytä uskoa minkäänlaisen moraalin olemassaoloon siten, että ateistit eläisivät epämoraalisesti (mitkä tietysti ovat kaksi täysin eri asiaa - Suomessa ja länsimaissa ateistit elävät, kiitos kristillisen kulttuuriperintömme, valtaosin kristillisen moraalin mukaan; argumentti puuttuu siihen, ettei tätä pysty mitenkään perustelemaan ateistisista lähtökohdista)." Tämä ärsytti minua suunnattomasti, koska Liedes oli liikenteellä tulkiten varsin tarkoitushakuisesti sanomaa. Tarkalleen ottaen syvin vika on jo siinä että kun asiaa ei ole täsmennetty, niin tehdään liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Että jos moni tekee tämän - toki monesti nimenoman tehdyn että väärän tulkinnan - niin että kysymys olisi juuri nyt juuri tästä.

Ja kaiken lisäksi kun Leinivaara selittää että Lennox selittää uusateistien uskovan johonkin jota hän ei tiennyt uskovansa, on kysymys luultavasti nimenomaan jostain hyvin toisenlaisesta asiasta. Ero on selvä. Jos moraaliargumentista on kysymys, ja siitä mihin uusateistit uskovat ja eivät usko, niin asian voisi leimata siten että jos uusateistien oppi kuvataan oikein, Lennox kuvaisi että he uskovat voivansa olla eettisiä ilman Jumalaa. Hän voisi toki sitten argumentoida siitä miten ateistit olisivat väärässä tämän uskomuksensa kanssa. Mutta jos hän esittää että uusateistit eivät usko että he voivat olla eettisiä kysymys on kannanotto siihen mitä uusateistit kannattavat. Ja se olisi ilmiselvä asiavirhe huolimatta siitä miten oikeassa tämä etiikka -argumentti olisi.

Oman kokemukseni mukaan valtaosa uusateismin kritiikistä näyttääkin rakentuvan tämänlaisten olkiukkojen varaan. Hyvin suuresti ja hyvin laajasti. Se kokemus mikä syntyy kun lukee vaikka Alister McGrathin kommentteja uusateismista on se, että mistä ihmeestä he ovat saaneet päähänsä että ateistit todella uskovat noin. Tämä johtaa siihen että tavallinen kritiikki joudutaankin pilkkomaan kahteen vaiheeseen (a) vaiheeseen jossa kauhistellaan sitä miten argumentti ateistien oppisisällöstä ei näytä vastaavan kokemusta siitä mitä ateistit kannattavat (uskovatko ateistit voivansa olla eettisiä ilman Jumalaa tai jotain muuta vastaavaa.) ja (b) mahdollisesti vaiheeseen jossa sitten tämä väite on väärä. (Onko moraali filosofisesti pakosti teististä tai olemassaolematonta.) Usein molemmat askeleet ovat väärässä, joten kokemuksena on turhauttava ajanhukka. Lieteen argumentaatio osuisi tietysti tähän b -kohtaan kun taas Leinivaaran ällistys siitä mihin hän ei ollut tiennytkään uskovansa on selvästi kohdan a asia.

Itse en luonnollisesti ollut herrasmies vaan korostin että kristittyjen syöpänä näyttää olevan olkiukkoilu, halpamainen johtopäätöksiin hyppääminen ja törkeä oikoilu joka ikisessä mahdollisessa välissä. Ja miksi sanoisin mitään muuta, kun henkenä on se että ateisti on luultavasti tehnyt virheen vaikka ei ole edes esittänyt koko vääristymän kohtaa. Ja kuitenkin itse asia on se että kenties kristitytkin voivat tehdä tulkintavirheitä, eli vain ateistit eivät kykene ylpeyspäissään tekemään virheitä, vaan tämä olisi myös kristittyjen ominaisuusvalikossa. Ja ennen kaikkea tuo tulkinta oli itsessään samanlainen virhe jossa tulkitaan b:ksi asiaa joka on todennäköisemmin a, joka taas on juuri sen tyyppinen kategoriavirhe joka on oleellisesti samanlaista typerehtimistä kuin se virhe minkä ateistit tekevät sekoittaessaan ateismin moraalifilosofian perutattomuuden ateistien käytökseen, jonka he ovat voineet oppia kristityiltä.

Pääni on pähkinöinä
ällistyksestä.
Mikä vittu teitä
kristittyjä oikein vaivaa.

Siksi tiivistikin lausuntoni loistavaan humoristiseen alluusioon, joka osoittaa syvää tutustumista suomalaiseen elokuvakulttuuriin. Kysyin asiasta valittamisen päätteeksi että "Mikä vittu teitä kristittyjä oikein vaivaa?" (Lähinnä siksi että Lieteellä on omituinen tapa käyttää ilmaisumuotoa "me kristityt", jossa hän ikään kuin puhuu monen suulla.) Kysymys on itse asiassa relevantti. Mutta ei sillä tavalla kuin kysymystä esittäessäni oletin. Ja tässä mielessä olin tietysti, paitsi mielestäni kohtuullisen hauska, niin myös tarpeettoman epäkohtelias. (Mutta jos näin ei olisi, se ei olisi ZEN. Tai ainakaan se en olisi minä.)

Nimittäin kun uusateismin tulkintaa vaivaa olkiukottaminen, siihen on jokin syy. Olisi helppoa ajatella että kristityt olisivat tyhmiä. Mutta minä en välitä tyhmyydestä vaan osaamisesta. Kristityt kuten Liedes eivät mielestäni ole tyhmiä vaan crankejä. (Rehellisesti sanoen en tiedä missä Liedeksen talenttilaari on, mitä hän oikeasti osaa. Mutta hän näyttää tekevän juuri sellaisia virheitä joita fiksut ihmiset tekevät toimiessaan oman osaamisalueensa ulkopuolella, joten oletan että jossain se on.) Crankit taas ovat mestarisaivartelijoita, eräällä tavalla älyllisiä ja se mistä heitä korkeintaan voi syyttää on omaan maailmankuvaansa vajoaminen. Ja tämä maailmankuvaan vajoaminenkin olisi helppo vastaus.

Mutta sitten satuin törmäämään Larry Alex Tauntonin "Listening Young Atheist" -jutun. Hän oli ottanut sosiologisemman otteen ja lähestynyt uusateistien kulttuuria ateisteja itsejään haastattelemalla sen sijaan että olisi perehtynyt yhteen uusateistien suuren nimen yhteen kirjaan ja tehnyt niistä johtopäätöksiä. Hän demonstroi huomiotaan seuraavalla tavalla "I have known a lot of atheists. The late Christopher Hitchens was a friend with whom I debated, road tripped, and even had a lengthy private Bible study. I have moderated Richard Dawkins and, on occasion, clashed with him. And I have listened for hours to the (often unsettling) arguments of Peter Singer and a whole host of others like him. These men are some of the public faces of the so-called "New Atheism," and when Christians think about the subject - if they think about it at all - it is this sort of atheist who comes to mind: men whose unbelief is, as Dawkins once proudly put it, "militant." But Phil, the atheist college student who had come to my office to share his story, was of an altogether different sort." Eli toisin sanoen uusateistit eivät ole ollenkaan sama asia kuin Richard Dawkinsin seuraajat. Syynä on median täydellinen muuttuminen. Asia jossa uskovaiset eivät ole älynneet seurata perässä. "When our participants were asked to cite key influences in their conversion to atheism - people, books, seminars, etc. - we expected to hear frequent references to the names of the "New Atheists." We did not. Not once. Instead, we heard vague references to videos they had watched on YouTube or website forums." Tämä tietysti herättää siihen, että Dawkins ja muut ateistiset kirjat ovat enemmän virike muiden joukossa kuin mikään virallinen tiukka ohje. Tai kuten aikaisemmin korostin, uusateismi on enemmänkin löyhähkö attribuuttiklusteri jota on lähestyttävä korrelaatein eikä normein ja dogmatiikan kannalta. Dawkins ei ole keksinyt uusateismia, se ei ole teknisesti uusi ja se ei ole oikeastaan tiukassa mielin mikään tietty ideologiakaan. Ja kaikki tavat joissa tätä ei huomata ovat sitä että uskovaisella on käsitys siitä mitä kristinusko on ja hän sitten tekee väärän oletuksen ateismin samanlaisesta luonteesta ja jatkaa sitten "korvaushoidolla" siten että uskovaisten konsepteja vaihdetaan ateistien konsepteihin ja oletetaan että ne ovat dogmatiikaltaan, sosiologialtaan, institutionaalisuudeltaan ja muutoin samanlaisia. (Hieman sillä kreationistien logiikalla jossa Dawkins on uusateistien Mooseksen tai Jeesuksen kaltainen etiikanmäärittäjä ja jossa Darwin korvaa profeetat ja luonnonvalinta Jumalan ja evoluutio luomisteorian.)

Ja minä kykenen tässä kohden oikeasti sympatiseeraamaan uskovaisia. Olin itse hieman hämmennyksissä ns. kickstarterprojektien kanssa joita miekkailukoulullamme tehtiin. Niissä osallistujat saivat projektin onnistuttua tuotteita, jotka olivat jotain e-kirjojen tapaisia. Oma systeemini Guylle oli enemmänkin jotakuinkin se, että "I want to pay you real money, no internet involved. And then I got real book, you know paper and stuff. No virtual shit, no cheating." Elämme kuitenkin modernissa maailmassa ja oma vanhakantaisuuteni tässä asiassa on ajanut minut vanhoilliseksi vammaiseksi jonka kanssa tehdään erikseen esimerkiksi kirjadiilejä. (Maksan asioita ns. käteisellä aina kun se on mahdollista.) Olen yksinkertaisesti tässä kohden "pihalla" ja ymmärrän että valtaosa uskovaisista on Alister McGrathin tapaisia "eidiginatiiveja" jotka ovat tottuneet ... no, kunnon rehellisiin kirjoihin joissa esitetään oikeita asioita ja tiiviitä argumenttiketjuja. Ja hän on tottunut siihen että esimerkiksi jos haluaa opetella kommunismia, niin lukee Karl Marxia ja olettaa että kommunistit uskovat melko lailla 1:1 mitä tämä on sanonut. Tämä on se tapa jolla asiat ovat oikeasti toimineet aina. Paitsi 1990 -luvun loppupuolelta lähtien sitten yht'äkkiä ei ole. Uusateistit ovat diginatiiveja, heidän kritisoijansa eivät ole.
1: Jota muuten erikoisella tavalla kuvaa myös se että kristityt usein käyttävät sellaisia ilmaisuja kuin "me kristityt". Uusateistien tapaa harvemin selittävän että "me uusateistit", vaan korkeintaan selittävät että ei kyllä tunne sellaisia ateisteja jotka uskovat niihin väitteisiin joita uusateistien oppisisällön ytimeen kulloinkin ollaan tunkemassa.

En siis edes pidä tätä muutosta hyvänä. Mielestäni kirja on paras tapa tiivistää pitkiä ajatusketjuja. Se on pakkokeskittävä ja tarjoaa riittävästi mittaa. Sosiaalinen media tiivistyy helposti sirpaleisiin, fragmentteihin ja populismiin. Ja sen jälkeen kaikki on ironista. Ja koostuu lähinnä syntisestä renessanssiajan jälkeisestä teknologiasta. Mutta vaikka en pidä muutoksesta, sentään tiedän että se on tapahtunut. Ja suunnilleen tiedän myös suunnilleen sen mitä tämä muutos tarkoittaa ja miten sen kanssa pitää hanskata. (Pitäminen ja osaaminen eivät tässä ole sama asia. Kunnioitukseni ovat kirjojenlukijoiden puolella. Mutta jos olkiukottaa kun ei ymmärrä internetin roolia, on tilannetajuton ääliö eikä se kirjojen tuoma etu, mahdollisuus ylivertaiseen argumentointiin, siksi toteudu. Olkiukko on perusteluvirhe.)

Ero ei ole usein edes mistään maailmankuvaan lukkiutumisessa. Kysymys on koko tiedonhakukulttuurin ja maailmankuvan ja tiimiytymisen käsitteiden muuttumisesta. Hyvin totaalisesta muuttumisesta vieläpä. Sami Liedeskin hankkinee pääasian tiedoistaan ateismin opista lukemalla kristittyjen kirjoittajien kirjoittamia kirjoja ateismista. Ja näin näkökulmavirhe siirtyy kattamaaan alleen vain valtaosan keskustelusta. Jolloin ei ole mikään ihme että olkiukko on se käsite joka kuvaa suurinta osaa uusateismista kriittisesti mainittuna. (Mikä on sääli sillä fundamentalistiagnostikkona en haluaisi aina puolustaa niitä saatanan ateisteja jotka edustavat minulle täsmälleen samanlaista harhaoppia kuin teismikin.)
1: Siksi on ymmärrettävää jos argumenttien luonne paljastaa että DawkinsDawkinsDawkinsiaan fiksoituneesti hokevat uusateismikriitikot eivät ole selvästi itse lukeneet Dawkinsin "jumalharha" kirjaa mutta ovat sitäkin suuremmalla huolellisuudella lukeneet Alister McGrathin kritiikin joka kohdistuu tähän teokseen. Tai jos ovat lukeneetkin Dawkinsin kirjan niin McGrath on leimannut mieleen sen skeeman jonka sisältä tulkintoja sitten tehdään vaikka väkisin. Joka luonnollisesti johtaa siihen että tehdään saman tyylisiä virheitä kuin ateistit jotka tulkitsevat  "ateismin filosofian moraalikadon" samaksi kuin väitteen että "ateistit myös käyttäytyvät moraalittomasti".

Kirkko on samassa jamassa. Katsotaan vaikkapa sitä miten kotimaassa kehutaan kirkon elävän tuoreesti ajassa. "kirkko käyttää todella laajasti sosiaalista mediaa. Lopen seurakunnasta tykkää Facebookissa 144 ihmistä. Twaarnapostillaa voi lukea vaikkapa Mäntsälän seurakunnan sivuilta. Ja Tiksin seurakunnan Instagram-kuviin on osunut paljon hästäkejä. Monella muulla julkisyhteisöllä on paljon #oppimista." Menestys on siis oikein kehuttua.

Kontrastina. Juha Leinivaaran blogilla on suljetussa ja eimainostetussa facebookryhmässään yli tuhat ihmistä. Hän on yksi suurimpia suomalaiseen ateismiin vaikuttavista ihmisistä. Hän on myös kelloseppä. Ei mikään ideologiajohtaja. (Ja tämän rinnalla Petri Karisma kutsutaan väittelyihin vain siksi että vapaa-ajattelijainstituutiolla on pari tuhatta jäsentä.) 144 ihmistä someryhmässä on todella vähän.
1: Itse asiassa blogien seuraajia on paljon vaikeampi saada kuin facebookryhmäläisiä. Ja tältä kannalta jopa tämä blogi pärjää parhaiten menestyneiden someryhmien kanssa varsin hyvin yhteen. Paitsi että minä olen tahallani käyttänyt tietoa käytettävyydestä siihen että tämä sivu olisi aika heikosti käytettävä. Että valtaosa ihmisistä menisi pois, ja jäljelle jäisi pitkämielisten, hyvähermoisten ja asiasta kiinnostuneiden joukko. Huonoille käytettävyysratkaisuilleni on siis varsin vahva syy. Ja silti olisin kirkon somelinjalla jotenkin "menestyneimpiin rinnastettava". Lienee #noloutta tämänlainen.

Ja muutenkin someaktiivisuus ja sen haltuunotto ei ole sitä että omistaa ryhmän. Kysymys on siitä miten sompaat erilaisissa ryhmissä. Esimerkiksi minun oma sometoimintastrategiani perustuu siihen, että minulla ei ole mitään ryhmiä, johon voi kuulua. Sen sijaan kuulun kaikkiin relevantteihin ryhmiin. Tunnen ihmisiä jotka tuntevat ihmisiä. Tämä on verkostoitumita, sosiaalista pääomaa joka muuttuu somepääomaksi. (Mistä ryhmistä saan tietää, mihin suljettuihin ryhmiin minut kutsutaan, mihin päästetään sisään jne.) Tässä mielessä kirkon "saavutus" facebookryhmistä ja niiden kävijämääristä muistuttaa minun korviini sitä kun joku olisi 1990 -luvulla kutsunut itseään nörtiksi, koodariksi ja hakkeriksi vain siksi että hänellä sattuu olemaan itse tehdyt kotisivut. Ja kulmaani korostaen siihen aikaan tietysti geocitiesissä jossa kotisivu tehtiin ohjatusti wysiwyg -pohjaisella html -palveluilla. (Ei siihen että joku selittää että "mulla on ihan itse tehdyt kotisivut joten osaan internetin" voi sanoa vastaukseksi muuta kuin että "vitut on ja vitut olet". Tai voisi, mutta se en olisi minä.)

Virsilaulu ja kirkon provokaatio

"Kumpu Kivinen oli mies, joka eli vieraalla maalla kaukana ja kerran hänen koloonsa työnnettiin puu ristin muotoinen."
(Hikipedia, "Kumpu Kivinen")

Puumalaisen kannanotot koulujen uskontokäytänteistä herättivät paljon keskustelua. Sen tiimoilla esimerkiksi YLE aktivoitui kertomaan miten uskonnolliset aamunavaukset ovat jotain jota harjoitetaan lähes jokaisessa koulussa. Lyhyesti (virsi kaunis) "Yle Uutisten rehtoreille tekemä kysely paljastaa, että useimmissa peruskouluissa järjestetään uskonnollisia aamunavauksia. Tosin useimmissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia järjestetään harvemmin kuin kerran viikossa. Kaikissa kouluissa ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita, osallistuuko uskonnolliseen päivänavaukseen vai ei. Suvivirttä lauletaan lähes jokaisessa kyselyyn vastanneessa koulussa." Tärkeintä on kuitenkin se, että systeemeissä on hirvittävää vaihtelua, joten on aivan tervettä sanoa että oppilaita ei kohdella samalla tavalla. Osalle järjestetään jopa uskonnottomia aamunavauksia kun taas toiset ovat vain syrjässä vaikka vihkoihinsa piirrellen, osassa tyhjän panttina ja osassa kaikki osallistuvat samalla tavalla. (Itse olen eniten huolestunut niistä paikoista joissa rehtori selittää että "meillä ei ole ateisteja". Sillä tiedän mitä se de facto tarkoittaa.)

Olen kuitenkin ollut optimistinen suunnasta. Että asia saadaan hoidettua. Että yhteiskunta ns. tottuu että "meidän kulttuuri" ja "oma kulttuuri"  ei tarkoitakaan kaikille juuri ja vain ja ainoastaan kristinuskoa. Osalle "oma kulttuuri" pitää kristinuskoa yhtä pahana harhaoppina kuin harras perussuomalaiskristitty pitää islamia vääränä "ei siksi että olisi erityisen hihhuliuskovainen, vaan siksi että ne nyt ovat oppeineen paikoitellen ajamassa asioita joita itse pitää hirmu epäeettisinä - ja mikä pahinta heidän dogmansa sanoo suoraan että nämä epäeettiset asiat olisivatkin eettisiä Jumalan kaikkivaltiaan nimeen".

Nyt armas "kansankirkkommekin" on antanut puheenvuoronsa. Kirkko joka virallisessa puheessa korostaa uskonnonvapautta, positiviista uskonnonvapautta, ja joka korostaa että usko on jokaisen oma asia ja että kansankirkko on vain monien ihmisten vapaasti valitsema ja kyseessä ei ole valtionkirkkomainen poliittisesti tuputettu dogma, on päätynyt tekemään konkreettista koulutuspolitiikkaa ohjaavan tempun. Suomen evankelisluterilaisten seurakuntien lapsityön keskus on kehittänyt virsivisan. Ja monta muuta mukavaa ohjelmaa. Joita pidetään kulttuurina, eikä uskonnonharjoittamisena ehdottomasti yhtään lainkaan. "Virsivisan ohjeiden mukaan virret liittyvät useisiin oppiaineisiin. Äidinkielen tunnilla voidaan esimerkiksi näytellä virsiä niin, että kolmen hengen joukkueet esittävät vuorotellen virsiä pantomiimina ja muut arvaavat, mistä virrestä on kyse. Kuvaamataidon tunnilla virsien säkeistöjä voidaan piirtää sarjakuvamaisesti. Liikuntatunnille ehdotetaan pyhiinvaeltaja-askellusta, jossa liikutaan piirissä virren tahtiin."

Saanhan leikkiä
Apostoli Paavalia?
Löin pääni TOSI pahasti.
Nyt sekoilen näkypäissäni.
(Sätkien lattialla ölisten.)
Kuuluu vapauteeni
ilmaista oma henkilökohtainen
uskoni. Positiivinen uskonnonv...
Miksi jouduin taas jälki-istuntoon?

Opetusministeriössä ehdotuksia on kuunneltu. Katsotaan vaikka mitä Pekka Iivonen trollaa. "Opetusneuvos Pekka Iivosen mukaan apulaisoikeuskanslerin päätöksellä ei ole suoraan tekemistä visan kanssa. "Kyseessä on opetuksellinen ja pedagoginen asia, ei uskonnon harjoittaminen. On kyse virsien opiskelusta ja kilpailusta niiden osaamisessa." Eikö virsi ole uskonnollinen? "Virsi voi olla uskonnollinen, jos sitä käytetään sellaiseen tarkoitukseen. Tässähän ei ole siitä kysymys, vaan tässä on kyseessä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan kuuluva perinne", Iivonen toteaa."

On toki mukavaa huomata miten hyödyllisiin asioihin todellisuustajuiset kristityt haluavat ihmisten aikaa laittaa. Hurraa. Sillä hyvin monet virret ovat suomalaisia käännöksiä saksalaisista kappaleista ja ruotsalaisesta musiikista. Ja muutenkin vaikutteet ovat ulkomaantuontia. Ja näin ollen on ilmiselvää että kristilliset virret ovat, paitsi suomalaista, myös suomalaisempaa kuin vaikka "kalevalan" ulkaopetteluun perustuvat visailut.

Ja kyllä. Asia on oikeasti mutkikkaampi kuin tämä.

Puhtaimmillaan kysymys on uskonnon suhteesta. Jos asiaa lähestytään yksilöiden tasolla, voimme huomata että tosiasiassa uskonnoilla on hyvin vaihtelevalla tasolla valtaa eri asioihin. Raja uskonnonvapauden ja perusoikeuksien välillä ei ole kovin yksiselitteinen. Oikeuskäytäntömme mukaan Suomessa dogma voi todella määrätä ihmisten elämästä. Mutta ei mitenkään kovin konsistentilla tai yksiselitteisellä tavalla
* On olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papilta naimattomuutta. Mutta sitten jostain syystä ei ole olemassa uskontokuntia, jotka saisivat laillisesti edellyttää työntekijältä pidättäytymistä rekisteröidystä parisuhteesta mutta sallia heteroavioliiton.
* On olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papin olevan miespuolinen mutta ei ole olemassa uskontokuntia, jotkai saisivat laillisesti edellyttää työntekijänsä olevan valkoihoinen
* On olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saavat edellyttää jäseniltään lääketieteellisesti tarpeettoman poikien ympärileikkauksen mutta ei ole olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saisivat edellyttää jäseniltään tyttöjen ympärileikkauksen muuta kuin vahvoin lääketieteellisin syin.

Ja jos katsotaan kulttuuria ja uskonnnonvapautta, kyseessä on sama asia. Mutta poliittisemmin. Siinä missä uskonnon sisällä saman vakaumuksen omaavat työntekijät ja saman uskontokunnan jäsenet jakavat yhteisen Pyhän kirjan, tässä on kysymys siitä mitä tapahtuu ihmisten kesken jotka eivät tätä yhtä Pyhää Kirjaa jaa. On toki mielenkiintoista miettiä että jos "Suvivirsi" ei ole uskonnonharjoittamista, niin miksi mikään muukaan virsi missään muussa tilanteessa olisi. Jos "Suvivirsi" kuuluu yleissivistykseen, niin miksi ei yhteislaulaa "Vieraalla maalla kaukana"? Miksi ei saman tien laittaa uskontunnustusta yhteislausunnaksi? Rajaa on hyvin vaikeaa vetää sen jälkeen kun portit kerran tällä tavoin on aukaistu. Täysin totaaliteokraattinen yhteisökin voi perustella joka ikisen aktionsa kulttuuriperinteellään ja yhteisöön kuulumisellaan.
1: En toki usko että tässä on hirvittävän suurta slippery slopea luvassa. (Slippery slopet ovat ylipäätään yleensä paranoidisia ja niiden levittely kertoo korkeintaan kertojansa aivojen happivajeesta, vakavasta.) Mutta periaatteen tasolla asia on kuitenkin ilmassa ja tietyt "instituution, korjaan yksilöiden positiivista uskonnonvapautta tukevat ratkaisut" tässä tietyssä "aamunavauksia ja yhteislauluja koskevassa asiassa" taatusti mutkistavat asioita. Sillä "suvivirsi" on jo nyt symboli, josta puhuessa puhutaan jostain ihan muusta kuin pelkästään tästä yhdestä laulusta. Se on esimerkki jonka kautta sitten väännetään kaikenlaista. Kuten vaikka nyt sitä että kaikki oppiaineet yritetään tirvoa virsilaulun kanssa yhteensopivaksi.

"Skeptics United" -blogissa kuvattiinkin sitä miten uskonto on siitä näppärä käsite, että kulttuurin nimissä sitä voi likimain aina harrastaa. "Virret todella saattavat olla osa suomalaista kulttuuriperintöä, ja suomalaista kulttuuriperintöä voidaan tuoda kouluihin. Virret ovat kuitenkin myös uskonnon harjoittamista, eikä koulujen tule harjoittaa uskontoa. Koulujen neutraliteetin aiheuttama eksklusiivisuus kumoaa kulttuuriperinnön inklusiivisuuden. Huomaa: Virsiä toki voidaan laulaakin musiikin tunnilla niiden musiikillisten ansioiden tai opetuksen takia, tai käsitellä uskonnon tunnilla. Mutta kun ne tuodaan väkisin ja itsetarkoituksella kouluohjelmaan, on tehty virhe."

Kirkko onkin tajunnut miten kätevää on että he ovat uudelleenmääritelleet positiivisen uskonnonvapauden varsin röyhkeästi muotoon jossa yksilöiden ilmaisu on salakavalasti vaihdettu laittamalla tilalle "oikeussubjekti", poliittinen kirkkoinstituutti, joka ikään kuin ilmaisee positiivista uskonnonvapautta tekemällä julkisrituaalin johon kaikki osallistuvat. Ja moni on ottanut tämän määritelmän kristuspäissään vakavasti. (Kenties siksi että sekularismissa todella ajetaan negatiivista uskonnonvapautta tärkeämmäksi kuin positiivista uskonnonvapautta. Joka on tosin minusta varsin perusteltua, jopa ilmiselvin syin.)

Vahvin sävy mikä virsiasiassa ei ole kuitenkaan itse virret vaan niiden mukaantuomistapa. Iivonen toki korostaa että virsilaulu olisi vapaaehtoista. Mutta miten vapaaehtoisuus voitaisiin järjestää jos virsivisaa tuettaisiin toistuvasti ja jatkuvasti muissa aineissa. Pääongelmana ei ole siis edes pelkkä visa vaan juuri se siihen liittyvä tukitoiminta, josta muun muassa pitäisi infota joka kerran erikseen. Jatkuva poistuminenkaan tuskin jaksaa innostaa, joten tässä on kysymys "ateistien väsyttämällä pakottamisesta". Toinen asia on se mikä liittyy kilpailuihin. Nimittäin palkinnot. ; Rippikoulussakäymisen eräs kovimpia motivaattoreita - asiallisempien ja jopa hengellisten lisäksi - on rippijuhlat ja niihin liittyvät lahjat. Samoin virsivisassa on ongelmana se, että jos se on kilpailu, siinä täytyy olla palkinto. Jos palkinto on iso tai muuten merkittävä, se ei enää lainkaan korosta kisan vapaaehtoisuutta vaan lähentelee lahjontaa jolla yritetään houkuttaa mukaan uusia ihmisiä, sellaisia joita uskonto ei nyt oikeasti kiinnosta. Ja toisaalta jos palkinto on roskaa, niin virsivisasta saattaa sitten tulla nolo voitto. (Itse voitin aikanani Sibeliukseen liittyvän koulujen välisen knoppikisan ja voitin pääsyliput Ainolaan. Ihan hieno asia, mutta kyllä siihen liittyi silti "tiettyä maineenmenetystä".)

Ja pahin asia on oikeastaan ajoitus. Virsivisan tietäjät ovat aivan varmasti ihmisiä jotka ovat tienneet tai heidän on täytynyt tietää että virsiaihe ja koulujen uskonnollisuus on nyt kova ja provokatiivinen asia. Teko on siis joko tahallinen tai sitten sitä levittävä on tilannetajuton idiootti joka ei ansaitse tehdä työkseen sitä mitä tekee työkseen. Virsivisa onkin selvää kepinkoputtelua. Kun on saatu nyt oma kanta selville, yritetään kokeilla miten pitkälle asiassa voidaan mennä. Tälle on käsitekin. Vittuilu. Se on toki hauskaa ja ymmärrettävää kun yksilöt tekevät sitä. Mutta jos sitä aletaan institutionalisoimaan, kysymys on paljon vakavammasta asiasta. Virsivisa on ajoituksineen ja kouluun mahdollisimman laajalle levittäytymisellään tarkoituksellisen provokatiivinen. Se tulee suututtamaan ihmisiä aivan perkeleesti. Jo siltä pohjalta mitä Suvivirrestä ja kerran viikossa tulevista aamunavauksista on opittu.

Tämä kuitenkin lisää optimismiani.

Salon:issa oli tuoreesti kirjoitus joka kertoi sitä, mitä moni onkin ihmetellyt. Eli miten "kilteistä ujoista seurakuntanuorista tulee yltiöliberaaleja aktiviisia ateisteja". Syy on yllättävä. Uskonnollinen tuputus yksinkertaisesti ärsyttää. Ja siksi jokainen julistusyritys ampuu itseään nilkkaan. "Christian Right’s politicization of faith in the 1990s turned younger, socially liberal Christians away from churches, even as conservatives became more zealous." Minun on luonnollisesti, entisenä varsin ujona seuraukuntanuorena, tämä on ilmiselvyys. Kristityt väittävät että heillä mitään tapahdu koskaan missään. Eivätkä he suostu korjaamaan ongelmia.

Suomessakin herännäiset ovat odottaneet suurta massoittain tapahtuvaa kääntymistä. He ovat olettaneet Pyhän Hengen pyyhkivän ja pelastavan monia. He ovat järjestäneet julistustapahtumia. Jokainen näistä on ollut tunkemista. Ja tosiasiassa yksilötasolla ei ole vitunkaan väliä mitä juridiikka sanoo. Jos laki sanoo että positiivinen uskonnonvapaus on, niin se on. Mutta se miltä tämän julistuksen kohteeksi joutuminen tuntuu on sitten jotain jota mikään laki ei voi määrittää. Siksi esimerkiksi minua koulussa ärsytti kun luokkaretkellä Ahvenanmaalla emme menneetkään sipsitehtaalle, kuten olisi pitänyt, vaan kävimme opettajan vakaumusta kunnioittaen vanhassa kirkossa. (Hieman ironista tässä on kyllä se, että nykyään preferenssini olisivat toiset, vaikka silloin olin kristitty ja nykyään en.) Ja kyllä. Jokainen kohtaaminen merkitsee. Ja etenkin vittumaiset kohtaamiset merkitsevät. Virsihippaan liitättäminen on juuri se tie mitä kirkon ei kannattaisi tehdä.

Se on teknisesti sama kuin jos he menisivät huutelemaan että "meidän kirkossa ei homot mene lain mukaan naimisiin tänäänkään, ettekä te maha sille mitään, ette ehkä ikinä! Hähhähhää rää röö! Halutaan kuitenkin että olet jäsen pakanallisine väärine mielipiteinesikin, sillä haluamme kaahia prosentin tuloistasi joka ikinen päivä." (On positiivisen uskonnonvapauden mukainen lausunto tämä. Ja lisäksi tosiasia.) Ja juuri tämä kaikki on sen takana, että juuri nyt Suomessa on noin miljoona ateistia. (Ja minä olen tässä vielä siitä ikävä viestintuoja, että en ole ateisti. Minunkaltaisia on vielä tuon mainitun luvun päälle.) Kirkko yrittää väärää tietä. Sillä Suomessa on vielä (toistaiseksi) lupa erota kirkosta.

Ja siksi esimerkiksi "Sinisen zeppeliinin" sinänsä kenties hauska ja osuvakin ironia lähinnä syventää kuilua ja pahentaa ongelmaa. Se unohtaa vain sen, että tässä ei kiusata pientä vähemmistöä, ja siksi asia pitäisi ratkaista poliittisesti keskustellen. Ja tässä oleellista on oikeastaan vain se tieto, että vittuileminen ei noin keskimäärin ole hyvä keino saada ketään muuttamaan mieltää. (Montako ihmistä olet saanut kaveriksesi sillä, että ensin lyöt heitä korville? Minulla on monta, mutta itsepuolustuspiirit ovatkin tässä vähän poikkeavia.) Itse asiassa jos vegetaristi pakotettaisiin syömään kulttuuriin kuuluva lihaisa makkara yhteiskokkojuhlassa - asia mikä muuten voitaisiin perustella sekin kulttuurillamme - nousisi asiasta meteliä. Etenkin jos joku ehdottaisi että tehtäisiin tästä kiva kilpailu jossa syötäisiin mahdollisimman monta makkaraa.

Kirkko ja uskovaiset eivät ymmärrä että politiikka ei ole tie ihmisten sydämiin. Siksi heidän retoriikassaan ne ovatkin yksi ja sama. (Heidän pitäisi kenties tietää paremmin. Vanhan ateismin, etenkin kommunistisiiven, kohdalla he dissasivat sitä että heille monet asiat olivat poliittisia ja politiikan tuominen asioihin oli tärkeää. Uusateistit taas ovat valinneet päinvastaisen tien ja tämä on sitten yht'äkkiä suuri kauhistus, yhtä suuri kauhistus kuin se edeltävä ateistisukupolvi joka oli erimielinen. Pääsyy lienee se, että molemmat ovat ateisteja. Ja sellaisina heidät on pakko väkisin tuomita ihan heti aina. Ei tässä etsitä syyllisiä vaan ragaistuksia. Ja syytteet ovat vain jotain joka liimataan tähän päälle..

Humen giljotiini, naturalismin ja supernaturalismin teloittaja

Kun katsotaan minkä vuoksi ontologisesti naturalistista metafysiikkaa jossa kaikki kysymykset ratkaistaan episteemisesti on vastustettu, on klassisesti haettu oikeutuksia siitä minkälainen ihmisen mieli on. Tässä on tyypillisesti korostettu vapauden ja tietoisuuden suhdetta. Näkemys redusoituu siis siihen että koska meillä on vapaa tahto, se ei saisi determinoitua luontoon. Ja tämän vapauden vuoksi metafysiikka olisi kahlehtivaa. Tämä on selvästi kannanotto indeterminismin puolesta ja determinismiä vastaan. Ja tämän perustan varaan esimerkiksi Nietzsche on perustanut oman vapaan yli-ihmisen käsitteensä. Nietzsche esimerkiksi vastusti evoluutioteoriaa epäesteettisenä ja liian apollonisena juuri tämän vuoksi. Ja näin naturalismi ei ikään kuin saisi olla tosi.

Itse kuitenkin mielelläni kääntäisin asian ympäri. Nimittäin jos tarkastelemme intentionaalisuutta voidaan huomata että se usein liittyy myös normeihin. Tahto on paitsi vapaa, niin myös sidoksissa etiikkaan. Ja tämä tekee tietoisuuden osasta hyvin omituisen. Ainakin jos perustaksi otetaan eksistentialistinen vapauden ja vastuun kahlehdinta pitää sisällään jotain joka muuntaa koko teeman hyvin omituiseksi.
Aina kun teemme tietoisen valinnan, meidän tulee antaa jonkinlainen eettinen syy. (Voidaan toki kysyä missä määrin tämä on vähemmän kahlehtiva sidos vapaalle tahdolle kuin vaikka se onko tietoisuus fysikaalinen vai ei. Osa selittääkin että etiikka on samanlainen kahle. Osa taas näkee että arvot mittaavat valintaa. Voimme valita toisin mutta emme tee.) Mutta naturalismin kannalta voimme yrittää redusoida toiminnan ja selittää sen vaikkapa aivotoiminnalla. Tässä on kuitenkin etiikan kysymyksenä aina normatiivinen sävy. Emme nimittäin vain kerro miksi aivot toimivat vaan myös miksi tämä on "tervettä" tai "sairasta" käyttytymistä. Ja tässä mukana on arvottaminen.

Ontologisen naturalismin kohdalla tämä eettinen tarina nähdään vahvana metafyysisenä liimana. Ja tämänlainen perustelu pitää aina sisällään joko suoran tai epäsuoran viittauksen Humen giljotiiniin. Humehan esitti, että siitä miten on (is) ei voida johtaa sitä miten asioiden pitäisi olla (ought). Esimerkiksi avoimen kysymyksen argumentti paljastaa että moraali ei ole koskaan deduktiivista, joten selvästi Hume oli oikeassa siinä mielessä että jäänteetöntä etiikkaa ei voida rakentaa siitä miten asiat ovat.

Ja jos ajatellaan naturalistista maailmankuvaa sen tiukimmissa mielessä, niin tästä seuraa varsin kiistattomasti se, että jos Humen giljotiini pätee, niin naturalismi on korkeintaan deskriptiivinen selitysmalleja tarjoava tila. Se kertoo miten maailma toimii, ei miten sen pitäisi toimia. Ja koska ihmisen vuorovaikutuksessa ja politiikassa moraalilla on suuri osuus, tämä tekee naturalismista arkielämän kannalta epätyydyttävää. Voidaan toki ajatella että moraali on joko tiedon ulkopuolella tai peräti olemassaolematon illuusio, joten naturalismi voisi tiukassa mielessä olla koherentti. Mutta kuitenkin uskomukset, halut, havainnointi, tavoitteet ja toiminta ovat jotain joille ihmiset haluavat oikeutuksen. Harva on tyytyväinen vain siihen että hän tekee jotain. Naturalismilla ei siis olisi ihmisen arjessa mitään elämyksellistä arvoa. Ja arkielämä olisi täysin vieraantunut naturalismista. Naturalismi olisi kenties tosi mutta tyhjä maailmankatsomus.
1: Tämä tuntuu usein sekoittuvan kreationisteilla ajatukseen jossa "jos luonnonvalinta on totta, niin se oikeuttaisi julmuuden ja toimisimme itsekkäästi ja koska koemme tämän epäeettisenä, ei evoluutio voi olla totta". Jossa vihjataan enemmänkin siihen että olemisesta voidaan nimenomaan päätellä eettisiä asioita ja niin pirusti. Arvotyhjiö ei tietysti tässä tilassa voi olla tosi. Kysymys tällöin on arvojen luonteesta. Eli ateisti ja evolutionisti vetäisi tässä väkisin kohti tiettyä etiikkaa jonka seurauksena on lähinnä natsien vainotyöt, jota sitten taas yleensä koetaan pahuutena. Tämä voidaan tietysti kiertää näppärästi vaikka Sam Harrisin idealla jossa moraali on luonnollista käytöstä joten se mikä meistä tuntuu hyvältä on hyvää. Joten jos itsekkyys tuntuu pahalta niin se on pahaa. Jolloin paheksunnalla ei ole pohjaa, koska se kohdistuu sitä kautta että jokin tuntuu väärältä. Tässä maailmassa päinvastoin käykin niin että jos jokin tuntuu väärältä vain koska jokin uskonto niin sanoo, niin se ei ehkä sittenkään ole kovin väärin.

Ja jos Humen giljotiini on täysin totta, niin juuri näin tapahtuukin. Kuitenkin on väärin ajatella että supernaturalismi muuttaisi yhtään mitään. Sillä jos mietitään mikä on sellainen konsepti kuin "Jumalan käsky" - jolla esimerkiksi Craig perustelee teistien etiikkaa. Se perustuu siihen että on olemassa Jumala. Ja sitten on kuvaus siitä miten Hänen tahtonsa toimii. Ja kenties mekanistinen syy-seuraussuhde jossa on korrelaatti kuolemanjälkeisestä elämästä ja siitä missä se vietetään. Jos Humen giljotiini pätee, myös nämä näkemykset olisivat siis tuomittuja tappioon.

Siksi onkin ymmärrettävää että Humen giljotiini lähinnä kumoaa kaiken ns. objektiivisen moraalin joka vedetään tulkintana tosiasioista ja tosiasioiksi koetuista asioista. Ja deduktiivis-loogisessa mielessä avoimen kysymyksen argumentti paljastaa näissä kaikissa saman puutteen. Ei ole väliä onko vastauskonsepti supernaturaali vai naturaali. Olemassaolo on ratkaiseva, ei sen luonne.

Teistien perusvirhe tässä onkin väärä dikotomia. He miettivät että "joko naturalismi tai supernaturalismi on totta". (Joka melko ilmiselvästi pitää paikkaansa.) Ja koska he päättelevät että "kun naturalismi ei onnistu etiikan selittämisessä" niin sitten se tarkoittaisi että supernaturalismi onnistuisi väistämättä. Tämä ei kuitenkaan toimi näin. On olemassa mahdollisuus että molemmat epäonnistuvat prosessissa. Ja juuri näin käykin jos molemmille annetaan samat ehdot.
1: Ja tätä usein kierretäänkin siten että vastapuolta kritisoidaan asettamalla tämänlaatuisia vaateita. Mutta omalle puolelle asetetaan argumentteja jotka eivät näitä yhtä tiukkoja ehtoja täytä, mutta jotka jollain lievemmillä kriteereillä vihjaavat johonkin suuntaan tavalla jossa on argumentteja. Tämä on kaksoisstandardien käyttämistä ja sekä helvetin häijyä että epä-älyllistä toimintaa. Moni tekee tästä kuitenkin hyväpalkkaisen uran, suosion uskovaisten keskuudessa ja ennen kaikkea runsaasti medianäkyvyyttä. Ja näitä löytyy todellakin "molemmilta puolilta rintamaa".

Siksi monet harjoittavatkin sitä mitä Hume itse harjoitti. Hänhän teki induktion ongelman argumentiksi joka ei suinkaan yrittänyt tuhota luonnontieteitä. Vaan jonain jossa näytetään että "deduktiviinen oletukseton täydellisyys" on liian tiukka vaatimus. Henkenä oli enemmänkin se, että kun induktion ongelma ei estä päättelyä niin ei se Humen giljotiinikaan ole sama kuin ehdoton seinä ja koko aiheen miettimisen kielto. ~ Ja tämän vuoksi sellaiset henkilöt kuin Sam Harris voivat tehdä moraalitulkintoja naturalistisesti ja Craig teologisesti ; Jos lähtökohtana on että ihmisen lajinmukainen käytös on se mistä moraalintunto ja moraali kumpuaa, etiikka muuttuu objektiiviseksi. Ja jos uskotaan että on Jumala jonka perimmäinen olemus on hyvyys, ja tiedetään mitä tämä komentaa ja tiedetään näiden komentojen heijastavan tätä hyvyyttä, niin moraali muuttuu heti joksikin jota voidaan tulkita tosiasioista.

Valitettavasti tämä vaatii sen tunnustamista että teisti joutuu tunnustamaan että naturalisteillakin voi olla moraalia. Että arvotyhjiö ja moraalikato ja elämän kannalta merkittävä kokemustieto olisivat naturalistin ainoana seurana. Ei heille voi sanoa muuta kuin, että jos näin todellakin on, niin siinä tapauksessa naturalistit eivät ole yksin. Päinvastoin, heidän mukanaan on koko teistisen kirjon oireyhtymä seuranaan. (Mikä kyllä selittää pirun paljon siitä mikä hitto suurinta osaa itseään kristityiksi ääneen kutsuvia oikein vaivaa..)