Tuijotettava valonvälke

Televisio on latistava media, jossa ajankulua tulee passiivisella tuijotamisella. Televisio on epäsosialisoiva, koska siinä ihmiset hiljentyvät ja tarve keskusteluun ja muuhun toimintaan vähenee. Televisio on laiskistava väline, koska ihminen ei aktiivisesti tee jotain vaan ikään kuin ottaa vastaan ja katselee asioita sen sijaan että loisi itse ahkerasti. Televisio on pinnallista ja latteaa, koska sen parissa tietoinen mieli sammuu kuin huomaamatta.

Entä sitten - niin on nuotiokin!

Löysää ettania ~ eli kiinnostava sosiologinen havainto työyhteisön viikonloppuun valmistautumisessa

Työpaikallamme oli tunnelmaa, viikonlopputunnelmaa. Tätä tunnelmaa on hyvä katsoa yläpuolelta, ikään kuin kärpäsperspektiivistä tai sivustakatsojan silmin.

Tarkastelemaan voidaan lähteä heti kun valitaan sopiva notaatio esim seuraavaan tapaan: A, B, C... ovat toimijoita joihin liitetään funktioita a,b,c... ja näin rakennetaan argumentteja. Sulkuihin () laitettu on argumentti mistä purnataan ja hakasulkeisiin [] laitettu argumentti on sellainen mistä ei purnata.

A[x] = ”Tarvitsen nuuskaa” B(A(x)) = ”Ethän sinä ole nikotiiniriippuvainen”, A[B(A(x)] [x]) = ”Viihdekäytän”. Jatkossa tutkittaessa B:n premissejä An dispositioita voitaisiin tutkia diskursseja kun ollaan viidennellä kierroksella, eli funktiolla A(B(y)) sijoittamalla siihen A:n purnaus ilmaisesta ruotsin risteilystä (y) joka hän on antanut B:lle ja jota hän vaatii takaisin koska B suojelee A:n terveyttä eikä suostu ostamaan nuuskaa. B(A[y]) B(A(x)). Etenkään kun lahjaristeily on jo käytetty. B(y). A kieltää tämän vaikutuksen koska lahja on annettu ja velka on velka. A(z) Sitä kautta funktion A[x] voidaan katsoa olevan oikeutettu vastavuoroisuudella jossa A(y) rinnastaa viihteen B[[A(x)] [x]) ja täten oikeuttaa kompensatioperiaatteen [z]. B viittaa moraaliseen periaatteeseen jossa lahja ei ole velkaa tuottava (z). Tämän jälkeen A viittaa siihen että B valehtelee käytetystä y joten hän voi hakea käyttämättömän lahjan takaisin joka palauttaa velkaa koskevan premissin [z]. B viittaa että A on väärässä (y). Tähän viitannee myös mainittu koprofiilinen yleisilmaus jonka painokas sisältö lähestynee muotoa B(A(z,y,x)). A toistaa väitteensä y käyttämättömyydestä [y]. B jatkaa viittaamalla siihen että A vakoilee toisen papereita ja lahjakortin käyttöä jonka tarjoama viesti logiikan mukaan olisi [y]. Loppuosa painuu varsin epätäsmällisiin ilmaisuihin joiden vaikutus funktioon A[x] ja sitä kautta funktioon B(A(x)) voidaan ottaa huomioon ett' B pitämä funktiota A(B(A[y])) funktion B(A(z,y,x)) parametrina kun A kiistää tämän A(B(A(z,y,x))). Tätä toistetaan eri muodoissaan uusin sanoin. B(A(B(A(z,y,x)))). A(B(A(B(A(z,y,x))))). Näennäisestä monotoniasta huolimatta sulkumerkit lähestyvät ääretöntä.

Väittelyn kenties huomattavin piirre on siinä, että yleisesti tämäntyyppisiin keskusteluihin kuuluva maksamisen periaate loisti poissaolollaan. Raha ei siis määrännyt tämän keskustelun kulkua. Tämä kertoo joko siitä että maksamiseen liittyy implisiittisiä käytänteitä tai siitä että raha edusti osallistujille sopimuksen yksityiskohtia kun taas tässä päästiin vasta siihen syntyykö koko sopimusta. Tämä sävytti asian vahvasti eettiseksi. Suuremmat periaatteet ikään kuin nostettiin ytimeen ja mainitut yksityiskohdat alistettiin ikään kuin hyvin suurten ja eeppisten linjojen sätkynukeiksi.

Näin itse varsinainen aihe, nuuska, oli ikään kuin detalji vaikka oikeasti oli selvää että keskustelu käytiin siitä painaako sosiaalinen velka ja hauskan haluaminen enemmän kuin se, että toisen ihmisen hyvinvointia halutaan ylläpitää eikä haluta osallistua tämän hyvinvointia huonontavaan toimintaan.; Näin ollen esille nousi esimerkiksi seuraavia suuria teemoja:
*: Kun puhutaan vastavuoroisuudesta, niin missä määrin reiluuden käsite muuttaa lahjan lahjukseksi. Ja tämä tematiikka päättää sen missä vaiheessa vastavuoroisuus muuttuu velvollisuudeksi.
*: Missä määrin terveys on ihmisen oma asia ja missä määrin on jopa velvollisuus moralisoida. Kysymys oli triviaalissa mielessä myös omistusoikeuden jatkumisesta. Tämä käsittelee muun muassa sitä voiko lahjan jossain olosuhteissa ottaa takaisin.

Kysymykset ovat selvästi suuria ja filosofisia. Kenties tämän vuoksi argumentit isketään varsin varhain pöytään ja sen jälkeen asiat tilanteet muuttuvat inttämiseksi jossa kaikki lausuttu kuitenkin ikään kuin kulkee mukana.

Savustus

Susanna Airolan "Kaikella rakkaudella" -kirja synnytti jo ennakkoon pienen kohun. Hän esittää Piispa Eero Huovisen savustaneen hänet ulos työstä. Tämä on herättänyt paheksuntaa. Osa vastustaa syrjintää ja toiset pitävät syytöksiä asiattomina ja kolmannet katsovat että vaikka asia olisi totta, niin jälkipyykkiä ei pitäisi hoitaa tuolla tavalla. ; Vaikeinta tietysti on, kun jokainen tämänlainen tapaus on aina yksittäistapaus. Mutta jos kyseessä on ilmiö, sekin koostuu yksittäistapauksista. Ilman taustatietoja on hyvin vaikeaa arvioida onko teko tapahtunut ja jos on, onko kyseessä ilmiö.

Selvää on, että kirkossa voi vaikuttaa. Jos konservatiivien fundamentalistien normitapoja noudatetaan, kyseessä on helposti savustus. En tiedä miten paljon kirkon työntekijät harjoittavat erilaista toimintaa keskenään. Mutta sen verran tiedän että minun kohdallani on esimerkiksi soitettu työnantajalle ja kerrottu vakaumuksesta ikään kuin tämä olisi jokin relevantti työ antaa potkut.

Yleisyydestä ja ilmiöistä voidaan kuitenkin sanoa jotain. Dokumentaatiot puhuvat vihjeitä. "Kirkon virkalakia pitäisi muuttaa siten, ettei kukaan tällainen henkilö edes hakeutuisi kirkon tehtävään." Isommasta kuviosta saadaan tätä kautta tietoa. Voidaan sanoa että konservatiivien dogmien kanssa erimielisiä elämäntaparatkaisuja "Pidetään kyllä erittäin pahana vauriona." Ja enne nkaikkea jos papintyöhön tungetaan näitä vääränlaisia ihmisiä, niin asia nähdään "Aivan selvänä einä". Naispapit ja lesbopapit ovat perinteisesti aikaansaaneet erilaista heiluntaa ja kuohuntaa niin pöksyissä kuin mielissä. Jotenkin nämä ihmiset sitten ovat vaatimassa että heidän työpaikkojaan ei milloinkaan ikinä mitenkään saisi leikata, heitä ei saa kutsua huonoiksi uskovaisiksi ja surkeiksi pastoreiksi tai hankaliksi ihmisten kohtaajiksi sosiaalisessa työssä. Heidän työvuorojaan pitäisi sovitella kuin vallankäyttörulettissa heidän ehdoillaan. Muuten ollaan epäkunnioittavia ja kamalia ihmisiä, suvaitsemattomia!

Kun kohtaa tämän tyyppistä väärinkäytöstä, tilanteen selvittäminen ja ratkaiseminen on usein hyvin vaikeaa. Esimerkiksi minulla on ns. saatanapaniikkiin liittyen selvästi tiettyyn ihmiseen liitettäviä tilanteita joihin liittyy aseman hyvin kompleksista hyväksikäyttöä. Olen yrittänyt hoitaa asiaa henkilökohtaisesti, esimerkiksi sosiaalisen median yksityispuolen kautta. Mutta jos vastauksena on hiljaisuus ja yhteyden mykistäminen (joka onnistuu parilla klikkauksella) on tietysti paha sanoa asiasta mitään. Eteenpäin viemisen ongelmana on se, miten vaikeaa asioista on hankkia näyttöä.

Homoseksuaalisuuden kohdalla on huomattava, että meidän ei tarvitse viitata Huoviseen saadaksemme ilmiön selväksi. Ja toisaalta ilmiön olemassaolo ei sotke Huovista yksilönä mukaan. Mutta tässä kohden asiasta on tietoa. Saatanapaniikki sen sijaan näyttää olevan kirkon ihmisille hyvin vieras. Ja tässä kohden vihjaan että en luota vähänkään vanhempiin kirkon tutkimuskeskuksen tietoihin kovinkaan paljoa. He eivät rehellisesti sanoen näytä sompaavan alakulttuurien ymmärtämisessä.

Tästä yhtenä esimerkkinä on se, kun Kari Tikkanen aikanaan kiinnostui kreationismista Suomessa. Hänen kontaktinsa tutkimuslaitoksen kanssa ei ollut kovin hedelmällinen sillä lausuntona oli suoraan se, että aihetta ei ole ikään kuin edes tarpeen tutkia ja selvittää. Että Suomessa ei kenties ole yhtään ainutta nuoren maan kreationistia. Asia oli toki siitä ymmärrettävä että kreationismi on hengeltään amerikkalaista, kalvinistista ja USA:n koulutuspolitiikkaan keskittynyttä. Suomessa uskonnonopetus on erilaista ja täällä on harjoitettu eri suuntaisia uskontoja kuin Amerikoissa. Kuitenkin lausunto oli siiitä mielenkiintoinen, sillä aiheesta oli sentään ilmestynyt julistusmateriaalia suomen kielellä. ; Sitten päästiin yllättymään kun mediassa sitten kauhisteltiin ja ihmeteltiin kun yleisessä tiedenäkemysten tutkimisessa paljastui että noin kolmannes kansalaisista ei luottanut evoluutioteoriaan.

Saatanapaniikistakin on melko vähän materiaalia. Aihe ikään kuin päätettiin olemassaolemattomaksi. Elettiin vielä sitä aikaa kun media toimi tällä tavalla. Nykyisin vastaavaa tuskin voisi tapahtua. (Tai voi, se on vain kamalan paljon vaikeampaa. Toki kirkko yrittää yhä. Jalovaara eksorsismeineen tuli heille yllätyksenä. Jos kolmasosa väestöstä voi mennä ohi hoksottimien, on tietysti mikä tahansa mahdollista. Uskomatonta onkin lähinnä se, että tätä on esitetty luulossa että kukaan täysjärkinen asioita edes minimitasolla seuraava ihminen ottaisi nämä ohimenemiset vakavasti.)

Edes politiikkaan (ei siis uskontoon) keskittyneen uuden suomen blogeja ei voi lukea ilman että aktiivikreationistien tekstit putkahtelevat näkyviin silloin tällöin. Tämänlaisessa ympäristössä kieltämistä ja siihen liittyvää sokeutta tuskin on. Mediaa ei enää tehdä siten että vallassa oleva ideologia päättää mitkä ovat todellisia ja relevantteja ilmiöitä. Ja väitän että tämä on parantanut uskontokeskustelua. Kirkon kannalta tämä on tarkoittanut sitä että kaikenlaisten voimien ristipaineessa ja syytetulituksessa ollaan. Mikä nähdäkseni kertoo vain ja ainoastaan siitä miten asioiden huono hoitaminen ja hoitamatta jättäminen kostautuu.

Toki moni uskovainen ylläpitää illuusiotaan ja luulee että todellisuus on harha. Se ei ole. Illuusion murtumista ei siksi voi sanoa huonoksi uskontotiedoksi. Sillä huonoa uskontotietoa olisi esimerkiksi se, että väittäisi että Suomessa ei ole ainuttakaan nuoren maan kreationistia silloin kun heiltä on ilmestynyt kirjoja joita ihan myydään niin että skeptikoille asti leviävät. Huonoa tietoa olisi äimistyä roolipelivainojen edessä tai esittää väittää että saatanapaniikki ei rantautunut varsin hyvissä voimin tänne asti.

Se minulla jäi tässä kuitenkin käteen, että jos ikäviä savustuksia tapahtuu, on asian hoitaminen hyvin vaikeaa. Uskonnossa on helposti valtaa ja statusta. Todistustaakka on uhrilla ja tilanteet on hyvin vaikeasti dokumentoitavissa. Miten voit esimerkiksi osoittaa jonkun sanoneen jotain jos tämä kiistää sen? Jos asiaa yrittää hoitaa henkilökohtaisesti, mutta asia on suuri, tärkeä ja painava ja se pitäisi saada hoidettua, olisi ihan oikeasti asiallista kysyä että mikä on se tapa jolla sen sitten saa tehdä. Tärkein syy ei ole siinä että asiaa ei myönnetä. Tärkein on siinä, että tosiasiassa moni ei halua että niitä lainkaan korjataan.

Minulla ei ole ratkaisua siihen miten asia voitaisiin hoitaa. Kun savustustilannetta ei voida hoitaa, instituutiolla on ongelma. Jokainen eitiedetty ilmiö ja ratkaisematon oikea ongelmatilanne on elefantti olohuoneessa. Ja näyttää siltä että ongelmia ei monesti edes haluta nähdä ja ratkaista. Ja juuri siksi siihen ei ole keinoja. Jos keino on joskus ollut, se on nähty ongelmaläpenä joka tulee tukkia. Koenkin että minut on nähty ongelmana ja sysätty syrjään tavalla jossa kirkon tutkimuskeskuksen ignorointi on ollut tehokas apuväline agendassa. Kaikista yrityksistä kuulee että keinot ovat vääriä. Että ei rakenna yhteisöä. Että ei saa käsitellä koska on yksittäistapaus. (Luulin että pedofiilejäkin tuomitaan vaikka he ovat yksittäitapauksia ja vähemmistöjä. Yleensä suojelupuhe nousee esiin kun yhteisö on tupaten täynnä pedofiilejä.) Sitten ihmetellään että joku saattaa muuttua epäluottavaksi, erota kirkosta ja lakata maksamasta arvon vouhottajien palkkoja. Kun muita ratkaisuja ei ole, estetään näiltä väärintekijöiltä sitten elinkeino. Jos siinä sivussa menee monta ihmistä, niin mitäs suojelitte, kätkitte ja piilottelitte! Kun savustus menee riittävän pahaksi, ainut keino on savustaa takaisin. Mitäs läksit, nii.

Miksi sanon C. S. Lewisiä yliarvostetuksi?

Blogini pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että moitin C. S. Lewisiä hyvin erityisellä hengellä. Syy on se, että Lewisissä suunnilleen mitään filosofista ei voi tehdä ilman että viittaa hänen henkilöönsä. Ja itse asiassa Lewisin argumentaatio on yliarvostettua ja on oleellista ymmärtää miten syväluotaavasti se on yliarvostettua. Olen kuitenkin usein vain sanonut että Lewis on yliarvostettu. Tämän blogauksen omistan tälle aiheelle. Sille miksi voin sanoa jotain tämänlaista.

Syynä ei ole se että Lewis olisi täysin ansioton. Sen sijaan hänen argumentaationsa ei ole niin hyvää että hänen juttujaan tarvitsisi tavallaan ollenkaan tuntea. Hänen argumentaationsa on nykyään kliseistä, ja toistettua. Joka on sääli sillä sen puutteet ja filosofiset virheet ovat ilmiselviä tavalla jotka olivat sitä jo hänen elossaollessaan. (Sitä toivoisi että teologia kehittyisi sen sijaan että kehittäisi virheistä jonkinlaisen asennevammaisen alakulttuurin.)

On kenties syytä aloittaa lopusta. C. S. Lewisin ateismikritiikin ytimessä on omituinen klisee, jota voisi kutsua "siksi ainoaksi tarinaksi". Se näkyy erityisen vahvasti hänen Eustace Ruikku -hahmossaan. Tämä muistuttaa naurettavaa olkiukkoa ateismista. Pienen miettimisen kautta voidaan kuitenkin huomata, että tosiasiassa Ruikku on C. S. Lewisin kristityksi kääntynyt tulkinta C. S. Lewisistä itsestään ateistina.

Ja tästä päästään aivan alkuun. C. S. Lewisiä kuvataan usein lähinnä sitä kautta että hän kääntyi ateistista kristityksi. Tämä on kuitenkin hyvin tiukka yksinkertaistus.
1: Hän kuitenkin syntyi protestanttiseen perheeseen ja hän oli hyvin uskonnollinen lapsi. Floran (C. S. Lewisin) äidin sairastuminen syöpään sai Lewisin rukoilemaan. Lewis kuvasi että hän piti tuolloin Jumalaa jonkinlaisena toiveautomaattina. Ja että tämä oli lapsekasta. Uskoon palannut Lewis ei halunnut edes nähdä tätä aitona uskonnollisuutena. Äiti ei ihmeparantunut syövästä.
2: Wynyard Schoolissa Lewis eli uskonnollisessa kurissa jossa hänelle opetettiin että rukouksessa ei saa olla kysymys hokemisesta vaan rukous pitää tehdä sydämellä ja aidolla vakaumuksella. Lewis veti tämän niin pitkälle että hän tavoitteli oikeaa tunnetilaa usein tuntikausia. Tästä seurasi väsymys koko uskonnollisuuteen. Lewis korosti aikuisena sitä että tässä virheenä oli se, että hän lähestyi järjellä (ratio) asiaa, kun sitä olisi pitänut lähestyä esteettisemmin, intuitiivisemmin ja tunteellisesti välittömästi kokien (intellectus). Että tunne katoaa jos sitä tarkkailee ja siksi tietyn tunteen tavoittelu ja tämän tunnetilan tarkkailu on eri asia kuin tunne itse.
3: Lewisin valmistautuessa Oxfordin yliopistoon hän sai opettajakseen vankkumattoman loogikon. Tämä yhdessä hänen vanhoihin uskontoon pettyneisiin asenteisiinsa sai Lewisin kääntymään ateistiksi. Lewis korosti että tässä hän näki myytin valheena, jolla ei ole arvoa tai merkitystä.
4: Lewisin mielen käänsi moninaiset kokemukset. Esimerkiksi osana oli okkultismista kiinnostuneen ystävänsä mielenterveysongelmat. Lewis näki että myytti vaikuttaa joten ne eivät voisi olla turhia. Hän myös koki että estetiikka oli todellista ja että logiikka ei voi tätä mitenkään selittää. Lewis kääntyi ensin teistiksi (vastaan potkien) ja sitten kristityksi. Tämän hetken huipentumaksi voidaan sitten laskea tietty debatti. Lewis debatoi Elizabeth Anscomben kanssa Sokraattisen klubin tiloissa (helmikuu 1948). Lewis otti pohjaksi hänen tuoreen kirjansa "A miracles - a preliminary study" (1947). Kerho äänesti Lewisin voittajaksi, mutta voitto oli Lewisin elämän kannalta pyrrhoksen voitto. Sillä Anscombe viittasi siihen että Lewis oli lähestynyt perusteluja lähinnä viittaamalla "terveeseen järkeen" josta poikkeaminen oli sitten vain määritelty "epäterveeksi", "naurettavaksi" tai "vääristyneeksi" (horse laugh). Samoin "loogiset loppuun asti viedyt johtopäätökset" olivat joko sellaisia että ne eivät olivat korkeintaan mahdollisia eivätkä väistämättömiä tai uskottavia (non sequitur) ja/tai sellaisia että niissä vihjattiin että kun lopputulos on eitoivottu (argumentum ad consequentiam), niin ateismin olisi oltava väärin. (Rakenne on toki tuttu myös hänen "mere christianityssään" joka on kenties pahiten hukkaan heittämääni aikaa ikinä.) Lewisin kannalta ikävintä oli että Anscombe oli kristitty. Hän ei moittinut Lewisin johtopäätöstä vaan sitä miten tämä johtopäätös oli saavutettu. Lewis sai tässä argumentaatiota jota hän piti "epäterveenä" mutta jonka vääryyttä hän ei kyennyt osoittamaan, loogisia virheitä ei oikein saatu. Anscomben näkemys viittasikin että Lewis hankki suosiota retorisin keinoin. Ja tämä ilmiselvästi paljastui Lewisille itselleenkin. Lewis vaihtoi nimittäin tämän jälkeen fantasiakirjailijaksi. Ja hänen kirjoissaan teologiset näkemykset loistavat läsnäolollaan. Sillä kun kristinuskon vuodattaa tarinaan, ei sitä kohdella samalla tavalla kuin argumenttia.

C. S. Lewis vaihtoi mielipiteitään elämänsä varrella. Hänellä oli suoraan sanoen tapana olla aina jonkinlainen naurettava stereotyyppinen olkiukko. Siis hahmo jota ei tavallaan voi ymmärtää olevaksi. Hänen ateisminsa oli täsmälleen yhtä pinnallista kuin hänen rukousautomaatti-kristillisyytensä. Ja valtaosa Lewisin arvovallasta tulikin siitä että hänellä oli aikanaan mediajulkisuutta. Ja kristityt jostain syystä rakastavat kääntymiskertomuksia. Henkenä on se, että mielenmuutos ikään kuin vaatisi asian syvää ymmärtämistä. Että entinen ateisti tietää kyllä kaikki ateismin heikkoudet. Asenne on yhtä väärin kuin jos uskoisi että Lewis olisi ateistivaiheessaan ollut hyvä ja terävä uskontokriitikko. Mutta tämä ei tietysti voi pitää paikkaansa kun se irtauduttu kristillisyys oli kieltämättä varsin pinnallista. Niin jäsentymätön oppi, että se näyttää hupsulta olkiukkostereotyypiltä asiaan tarkemmin katsoen, ei ole mikään kunnollinen viitekohde. Moni kuitenkin kannattaa Lewisiä lähinnä siksi että hän on kääntymyksensä vuoksi jonkinlainen "sulka kristittyjen hattuun".

Ja kääntymisen relevanttius johtaa siihen että on pakko arvioida miten jäsentynyt maailmankuva on ollut. Ja tässä Lewisin luonne on erittäin oleellinen. Henkilöstä ei voi puhua ilman asiaa ja asiasta ilman henkilöä. Lewis itse voisi sanoa asiaan jotain sen tyyppistä, että psykologiaa ei tarvita jos perustelut ovat kunnossa. Vasta epäonnistumisen jälkeen täytyy miettiä miksi näkemykseen on uskottu siitä huolimatta että perustelut ovat olleet vähissä. Hän demonstroikoot tämän periaatteen itsellään.

Oletteko mahdollisesti tosissanne?

"If theism were true, you'd know it."
("ex apologist", "Non-Trivial Counterpossible Monday")

Massimo Pigliucci on kommentoinut Alvin Plantingan näkemyksiä. Hän nostaa esille monia puutteita ja vetää niistä sen johtopäätöksen jonka moni muukin vetää. "I keep hearing that Notre Dame philosopher and theologian Alvin Plantinga is a really smart guy, capable of powerfully subtle arguments about theism and Christianity. But every time I look, I am dismayed by what I see. If this is the best that theology can do, theology is in big trouble." Plantingan näkemysten kritiikki on nykyään sen verran tunnettua, että se tavallaan yleistyy laajemminkin teismin rationaalisuutta ja jumalatodistuksia käsittelevän teologian kriisiksi. Kun Plantingaa kehutaan paljon, mutta hänen argumenttiensa puutteet ovat tunnettuja ja melko selviä, herää teistien kehyvasta hypestä ikään kuin luonteva reaktio siihen, että jos tämä on parasta mihin kykenette, niin ei mene hyvin koko oppialalla.

Otan tätä blogausta varten kuitenkin yhden pienen yksityiskohdan. (En näe tarpeelliseksi toistaa Pigliuccin argumentteja kun ne voi lukea linkin takaa.) "The first question was based on recent surveys that put the proportion of atheists among academic philosophers at around 62%, slightly above what it is for scientists (it varies from sub-discipline to sub-discipline, too). Plantinga concedes that this is problematic for theism, considering that philosophers are the ones who are most familiar with all the arguments for and against the theistic position." Plantinga siirsi puheen todistustaakan siirtämiseen. Mutta tässä on hänen kannaltaan syvä ongelma. (Sellainen jota Pigliucci ei tuonut esille.)

Nimittäin se, mihin Plantingan kannattama warrant ja sensus divinitatis johtavat. Plantingan warrant tarkoittaa sitä että ihmisen järki on luotettavaa. Ja sensus divinitatis tarkoittaa sitä että Jumalakysymys on ihmisen järjen alueella. Siitä miten tämä jumala-aisti toimii on tietysti useita eri versioita ja laajasti ottaen kysymys voi olla jotain joka muistuttaa "muistamista", eli ikään kuin palattaisiin muistiin Jumalan kohtaamisesta joka on tehty ennen syntymää. Tai sitten siinä ollaan ihan konkreettisesti tekemisissä Jumalan kanssa siten että jonkinlaienen Jumalareseptori ottaa vastaan Jumalallisia kohtaamisyksiköitä.

Ja kun tätä mallia katsotaan uskonnolliseen vakaumukseen, on ihmisten teistinen käytös hyvin erilaista kuin mitä näistä malleista voisi ennustaa. Meille opetetaan että uskominen on (1) Joko jotain johon kasvetaan ja opitaan. Tässä järjellä ja kokemuksella olisi prosessissa tärkeä osa. (2) Uskonto on ikään kuin synnynnäistä ja homo religiosus olisi ikään kuin perusviritetty teisti.

Kuitenkin kun uskonnon psykologiaa tutkitaan, sitä vaivaa intuitiivisuus. Intuitiivisuus joka ei mahdu kumpaankaan malliin. : Epiphenom -blogi tarjoaa tähän psykologisiin tutkimuksiin viittaavan haarukan ; Uskonto ja yliluonnolliset konseptit pitää erikseen opettaa lapsille, mutta jos olet syvällinen ja taitava ajattelija, todennäköisemmin menetät uskosi. ; Lapset pitää viedä pyhäkouluun koska muuten he eivät opi uskovaisiksi. Mutta liika ajattelu on selvästi ongelma. Uskonto on siis helposti opittava, mutta ei kovin syvällinen. Ja tämä ei sovi Plantingan jumalamalliin. Tämä on hyvin syvä ongelma kaikille niille Jumalanäkemyksille joissa korostetaan sitä että Jumala on luonut ihmiselle järjen jotta hän tuntisi Jumalan, käyttäisi järkeään ja oppisi Jumalasta yhä lisää ja yhä syvemmin.

Tästä päästään siihen miksi laitoin aivan alkuun sen omituisen sitaatin.

Sen ensimmäinen iteraatio voisi olla se, että se on a posteriori argumentti joka käytännössä falsifioi sen hyvin tietynlaisen (partikulaarin) Jumalan jota Plantinga kannattaa. Se ei ole suoraan ateistinen, mutta se sanoo että jos Jumalasi on tuon laatuinen, se ei ole vakavasti rationaalisena otettavan ihmisen Jumalanäkemys.

Se on hyvin yleinen Jumalan olemassaolon kieltämisperinteeseen osuva ateistinen argumentti. Se voidaan muotoilla laajemmin. Tavalla jossa Plantingan warrant on vain yhdenlaatuinen esimerkki. Sama kaava siis toimii astetta laajemmin. Mikä tahansa argumentti joka yrittää kumota Jumalan olemassaolon viittaamalla maailmassa oleviin faktoihin voidaan tiivistää samaan ideaan. (Riippumatta siitä onko kumousyritys maailmassa oleva kärsimys, evoluutioteorian paikkaansapitäminen, mieli-ruumis -dualismin epäonnistuminen mielenfilosofiassa...) Niiden kaikkien rakenne tiivistyy seuraavaan:

P1: Jos Jumala on olemassa, havaitsisimme asian X.
P2: X ei ole se mitä havaitaan
J: Siis Jumala ei ole olemassa.

Argumenttirakenne tämänlaisessa on modus tollens -deduktio. Se on loogisesti täysin validia argumentointia. Jos premissit pitävät paikkaansa, johtopäätös on tosi. William Lane Craig on käyttänyt tämänlaisen rakenteen kumoamiseen erikoista strategiaa. Hän on luonut erikoisen Jumalakonseptin jossa ytimessä on se, että Jumala on määritelty olennoksi joka on sellainen että jos se voi olla olemassa, se myös on olemassa (necessary being). Ja tässä mielessä alkuun laittamani lainaus muuttaa luonnettaan.

Kun tätä sovelletaan a posteriori -argumentteihin ensimmäinen premissi, eli ehtoja määrittelevä premissi, viittaa asioiden mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. (1) Ja jos tässä viitataan tilastolliseen mahdollisuuteen jossa punnitaan eri vaihtoehtoja, niin silloin olisi olemassa mahdollinen maailma jossa tämä Jumalamahdollisuus toteutuu. Ja näin ollen Jumala olisi olemassa. Ja näin ollen itse premissi 1 kumoutuisi. (2) Mutta jos tämä mahdollisuus kiistetään, niin siinä tapauksessa päätetään a priorisesti että Jumalaa ei ole ja päätelmä on kehäpäätelmä. Jos johtopäätös on jotain joka on sisäytetty oletuksiin ei kyseessä ole aito johtopäätös.

Asian voisi palauttaa "kikkailevasti" Sanoa että pitää ajatella mahdollisuutta että kenties Jumala ei ylipäätään ole mahdollinen missään mahdollisessa maailmassa. Mahdollisuus kun voidaan määritellä joksikin joka on muutakin kuin "mitä ihminen voi kuvitella". Se, että ihminen voi kuvitella jonkin vaihtoehdon ei siis tarkoita että vaihtoehto olisi aidosti mahdollinen. Ja että muun väittäminen olisi kenties reifikaatio. (Tai jopa jos Jumalatodistus olisi mahdollinen, meillä olisi se jo koska mahdollinen on aktuaalinen.) Tässä mielessä suhtaudun asiaan samaan tapaan miten Kant suhtautui "Puhtaan järjen kritiikissä" klassiseen ontologiseen jumalatodistukseen jonka Anselm Canteburylainen oli esittänyt. Kant jaotteli että se minkälainen asia on (what a thing is) ei ole sama asia kuin se onko se olemassa (whether it is). Menen vain askelta pidemmälle. Kantin hengessä esitän että me voimme sanoa maailman luonteesta erilaisia väitteitä, mutta on aivan eri asia kysyä ovatko nämä essenssit todella sitä mitä maailmassa myös toteutuu tarkastelluissa kohteissa.. Tässä mielessä sanomassani ei ole mitään kovin uutta, mullistavaa nerokasta tai ovelaa (mutta toisaalta ei mitään hirveän kyseenalaistakaan).

Itse olen tässä kohden yleensä "miltei niellyt osaluodin" siinä mielessä että olen tunnustanut tekeväni oletuksen joka on kriittinen Craigin erikoisesti määritellylle Jumalalle.
1: Tämä ei kuitenkaan tarkoita oikein minkään sortin ateismia koska tosiasiassa partikulaarin Jumalan falsifiointi ei tarkoita samaa kuin ateismi. Esimerkiksi mystikot voivat sanoa suoraan että Plantingan ajatus järjen ja havaintojen ja kokemusten avulla tiedetystä ja tunnetusta Jumalasta olisi väärä. Tämä ei tee heistä ateisteja, koska tässä ei kiistetä Jumalaa vaan hyvin tietynlainen Jumala.
2: Itse asiassa voidaan sanoa että kiellän lähtökohtaisesti loogista todistamista koskevan periaatteen. Teen aksiooman, mutta tavalla joka on hyvin perusteltu. Ja se ei koske oikeastaan ollenkaan Jumaalaa, vaan aivan mitä tahansa jota yritetään perustella vastaavalla rakenteella. Jos me esimerkiksi mietimme sitä miksi kehäpäätelmä on kielletty, se johtuu siitä että jos se sallitaan mitä tahansa voitaisiin todistaa. Samoin voidaan selittää että mikä tahansa argumentti olisi validi koska voitaisiin määritellä että jos se tapahtuu jossain mahdollisessa maailmassa, se on olemassa (kenties jopa niin että jos se on mahdollinen se on olemassa kaikissa maailmoissa). Ja samalla logiikalla voitaisiin kiistää lähtökohtaisesti kaikki jumalatodistukset sitä kautta että materiaalista maailmaa käytettäisiin tämänlaisena (necessary being) olentona.
3: En edes väitä että tämä määritelmä olisi väärä. Vaan vetoan siihen että on kenties mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen missään mahdollisista maailmoista. Ja muun olettaminen vaatisi keskustelukentän a priorista rajaamista. On annettava tilaa tällekin mahdollisuudelle ja siksi se ei ole kaikenkattava.

"Olettakaamme, että
oksentava lohikäärme
on necessary being."
sanoi rationaalinen viikinki
ei missään koskaan ikinä.

Suoraan sanoen Craigin määrittely tuntuu enemmän epätoivoiselta yritykseltä tehdä mitä vain jotta teismi ei kumoutuisi ja lopputulos on enemmän premissikikkailua kuin todellista maailmaa koskevaa tietoa ja viisautta.
1: Että jos tämä on se Jumalamääritelmä mitä parempaa teillä ei ole, niin aika heikoilla mennään. Että "kun kaikki muut vaihtoehdot Jumalatodistuksista on eliminoitu, se mikä jää jäljelle olisi se minkä olisi pakko olla tosi". Toimii jos ja vain jos ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Ja jos ei, niin miten niin tässä muka ollaan keskustelemassa aiheesta eri kulmilta tai hankkimassa tietoa siitä onko Jumala olemassa vai eikö ole?
2: Itse asiassa oleellista onkin että Craigin argumenttirakenne koskee mitä tahansa a posteriorista argumenttia ja se tehoaa niihin kaikkiin. Se kertoo aivan suoraan että henkenä on "sanokaa mitä sanotte, sillä ei ole meille mitään väliä eikä mikään voi muuttaa mieltämme". Miksi kukaan viitsisi vaivata mieltään tälläisen asennevammaiston kanssa? Kun kaikki perustelu tosiasioihin viittaamalla kielletään lähtökohtaisesti, niin eikö tämä ole sitä että a priorisesti premissoidaan Jumala tavalla jossa ei ole tilaa keskustelulle. Ei se eroa siitä että ateisti vain määrittelisi a priorisesti että Jumala on turha ja olemassaolematon sanoi uskova siihen mitä tahansa.

Kaiken kaikkiaan olisi mielenkiintoista kuulla miten Craig ja muut teistit kertovat sen miten he tietävät että tämänlainen "jos on mahdollinen on todellinen" -asenne on todella se joka kuvaa yhtään mitään. Ja miten he tietävät että juuri tämä on se luonne mikä Jumala on. Kenties Jumalalla voisi olla muunlainen olemassaolon luonne. Että mistä tämä tiedetään? Siitä että kaikki muunlaiset Jumalat ovat helvetin epäuskottavia ja faktojenvastaisia ja ainut mikä olisi mitenkään mahdollinen olisi näin spesifisti määritelty? Eikö tälläisestä triviaaliudesta pitäisi jo vetää johtopäätöksiä yleisestä Jumalakonseptin uskottavuudesta?

Näin voidaan tehdä. Tällöin teisti joutuu puolustamaan sitä että miksi ei ole mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen. Ja tässä kohden hän joutuu vastaamaan siihen ongelmaan mikä juuri annettiin ateistille. ; (1) Jos on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen, ei argumentilla tavallaan olekaan mitään pohjaa. (2) Ja jos väitetään että ei ole mitenkään mahdollista että Jumala olisi mahdoton, ollaan tekemässä premissiä joka ajaa kehäisyyteen. Mutta huono konsepti on huono. Enkä siksi lähde palauttamaan huonoa logiikkaa lähettäjälle. (Tosin jos alkuun laittamani lainauksen vääntää tähän argumenttiin se muuntuu a prioriseksi argumentiksi joka pakottaa teistin oletamaan kaikenlaista)

Kenties tärkein syy haluttomuuteen on tietysti agnostismissa. Craigin konsepti on vakavammin otettavissa ateismikritiikkinä. Agnostikko voi sanoa vain että kenties on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen. Ateisti joutuu olemaan tiukempi ja tekemään vahvasti premissin jossa ei vain sanota että konsepti vaikuttaa hyvin marginaaliselta ja epätoivoiselta, että kenties on muitakin Jumalamalleja. Ateisti joutuu olettamaan että konsepti on paitsi huono, myös epätosi. Itselleni tietysti riittää se, että palautan sen mitä Plantinga sanoi ateismista "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for atheism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." ja muotoilen sille jatkostatementin "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for theism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." Ja loppupäätelmäksi voidaan sanoa että ei ole rationaalista olla teisti tai ateisti. Että joko agnostismi tai idiotismi. Että minä en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jos olet erimielinen, niin olet likainen kerettiläinen.

Urpo(n) Idea, joka haudattaneen (mutta ei hiljaisuudessa)

Briteistä löytyy hoitamattomia hautausmaita.
Nopeasti kasvillisuus syö unohtuneet ja hoitamattomat.
Suomessa haudat hoidetaan ja ikuinen lepo kestää 20 vuotta.
Ainakin toistaiseksi on parasta maatua säädetyssä ajassa.

"Life After People" -sarja kuvasi tiedemiesten näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun ihmiset katoavat. Maamerkkien kaatuminen ja tuhoutuminen muistuttaa siitä, että infrastruktuuri on hyvin hauras. Se katoaa jos sitä ei huolleta. ; Ironista onkin se, että ideologiat ja sosiaalinen työ vaativat kokoaikaista ylläpitoa. Ne katoavat välittömästi ihmisten mukana. Monet rakenteet sen sijaan kestävät sitten hieman pidempää. Kauiten säilyisi ydinjäte.

Tämä muistutus on tarpeen, sillä käytän tässä infrastruktuuri -käsitettä sen hyvin laajassa merkityksessä. Esimerkiksi koulut ovat koulurakennus ja siihen ennen kaikkea liittyvä opetustyö. Koulutus ja sairaanhoito ovat osa infrastruktuuria.

Ja se, mihin kaikki yhteiskunnat nojaavat ei suinkaan ole laki ja ihmisten sosiaalista koheesiota ylläpitävä ideologia ja muu kulttuuri. Nämä ovat infrastruktuuria jotka nekin vaativat ylläpitoa. (Uskonnot ilman uskonnon opetusta lapsille katoavat. Samoin käy oikeusjärjestelmälle.) Ja näiden ylläpitoa koskee jännittävä asia. Nimittäin se, että kaikki huolto maksaa. Perimmiltään valtioiden oikeus kerätä veroa perustuu siihen ajatukseen, että ilman veroja ei ole infrastruktuuria. Verotus olisi siis yhteiskunnan olemassaolon hinta.

Nykykulttuuri ei kuitenkaan nojaa ajatusmalliin jossa mietittäisiin esimerkiksi ravintoylijäämää. Siis sitä ajatusta, että jotta joku tekee mitään muuta kuin viljelee ja metsästää ja kerää ruokaa, tarvitaan ravintoylijäämää. Jopa kivikirveen kaltainen infrastruktuuria parantava esine vaatii ravintoylijäämää. Sitä että joku jää kotiin värkkäämään kun muut hankkivat tälle ruokaa, ikään kuin palveluksena siitä kirveestä. Sen sijaan mietitään vain rahaa ja sen tekemistä.

Tämä lähtökohta johtaa moniin pieniin ihmeisiin. Esimerkiksi joku voi miettiä miksi valtiot eivät ota velkarahaansa ja laita sitä pörssiin. Jos raha todella menee rahan luokse, niin näin kannattaisi tehdä. Ongelmana on osittain sijoituksen menetämisen riski. Siinä missä pörssikeinottelija voi ottaa riskejä, korka siinä kaatuu korkeintaan yhtiö tai yksilö, valtio joka tekee niitä ja epäonnistuu kaataa koko yhteisön. Ja pörssissä keinotellessa ei riitä pelkkä raha. Eikä viisauskaan. Sillä se mitä Taleb opettaa "Musta joutsen" -teoksessaan ja Kahneman opettaa "Thinking fast and slow":ssa on se, että pörssissä on aina tuurielementti. Ja suuri osa asiantuntijuudesta on harhaa, harhaa johon pörssimiehet itse uskovat mutta joka ei näy kontrolloiduissa onnistumisprosenteissa ; Suuri osa "pörssineroudesta" johtuukin siitä että tulkitaan jälkikäteen taidosta vaan siitä että voittajat selittävät jälkikäteen tuurinsa taidoksi. (Ja selittävät epäonnistumisensa saivarteluilla.) Koviten häviäjät jotka ovat olleet huono-onnisia eivät tietysti vain osaa. Tavallaan varmin keino tienata pörssissä onkin neuvominen jossa ei olla kiinni omalla rahalla. Palkka saadaan vaikka joku epäonnistuisi. Koska pörssissä on kysymys alasta jossa epävarmuus on tavallista, se joka onnistuu myymään varmuuden tunnetta pärjää. (Pörssineuvojat ovatkin pahimmillaan vähän kuin mammonauskonnon pappeja. Eivät välttämättä paranna onnistumisprosentteja, mutta.)

Toisaalta pörssi ei tosiasiassa ylläpidä infrastruktuuria. Niiden yhteiskunnallinen rooli on tuottaa verotuloja, ja näin infrastruktuurin koheneminen on ikään kuin pörssissä työskentelevien verotuksen sivutuote ; Bill Gatesin ja valtioiden ero on siinä että Bill Gates ei rakenna, ylläpidä ja ole vastuussa ainoastakaan junalinjasta. Tai oikein mistään muustakaan. Yhtiötä hanskataan eri tavalla kuin valtioita.

Ja en tee tätä moittiakseni pörssikulttuuria. Siirrän puheen ihan muuhun.

"Ennen keskiluokkaan riitti keskikoulu ja keskinkertaisuus - nykyisin ei tahdo riittää oikein mikään."
(Juha Siltala)

Tämä alustus on lähinnä tiettyjen realiteettien muistutusta. Ja se, mihin tätä tarvitaan on tuore Urpo Kankaan ajatus siitä että eläkeläisten tukeminen lopetettaisiin ja vastuu siirrettäisiin lapsille. "Takkiraudassa" tästä ehdittiin jo suuttua. Hän otti ytimeen ns. suuret ikäluokat ja sen, miten työvoimapulaa jonka tuomalla työllistymisellä eläkkeet piti maksaa ei toiminutkaan. Ei vaikka maahan tuotiin ihmisiä paikkaamaan ikäjakaumaa.

Itse otan tässä saman tematiikan, mutta hieman vähemmän valtiokriittisen kannan. Suurten ikäluokkien eläkevaroja ei yksinkertaisesti ole laitettu talteen piiloon. Leiviskää ei ole piilotettu koska se ei nykyisessä talousmallissa ole viisasta. Se on käytetty investointeihin ja infrastruktuuriin, prosessissa on varmasti onnistuttu ja epäonnistuttu (ja törkeästi epäonnistuttu). Nyt rahaa ei oikein ole. Sillä kun kaikki rahat käytetään heti, on pakko luottaa tulevaisuuden tuloihin. Maanviljelyanalogialla voisi sanoa että jos peliin laitetaan joka vuosi siemenperunatkin, ei kestetä katovuosia.

Ja X -sukupolveen, jota itsekin edustan, kohdistettiin kovaa optimismia. Ajateltiin työvoimapulaa ja sitä miten koulutus takaa työpaikan. Nämä odotukset eivät toteutuneet. Olemme paremmin koulutetumpia, osaavampia mutta huonommin tienaavia. Elintaso on noussut kautta tunnetun historian. X -sukupolven kohdalla tämä nousu ei sitten enää ole toteutunut. X -sukupolvea kuvataan ironiseksi. Ja se johtuu siitä että optimismin taakse, kauniin fasadin takaiseen likaiseen takapihaan on ikään kuin päästy näkemään. Ja on huomattu että monet positiivisuuden läpitunkemat asiat ovat itse asiassa kuplia. Siihen on paha suhtautua muuten kuin ironisesti.

Toisaalta työelämää kuvaa pätkätöiden kerääminen, jossa onnistuminen on aina väliaikaista. Ja tekniikan kehittyminen johtaa myös siihen että asioissa on pakko pysyä mukana. Ja tämä selittää sukupolveni toisen luonteen. "Venytetyn nuoruuden" ja "lapsenomaisuuden". Tietyssä mielessä aikuisuus tarkoittaa juuri sitä että aikaperspektiiviä venytetään. Kun tulevaisuus on epävarmaa, tämänlainen laskelmointi olisi typerää. Kaaoottinen työolosuhdeympäristö tukee opportunismia pitkäjänteisyyden sijasta. Pätkätyö takaa että olemme koko ajan kilpailemassa kaikenikäisten kanssa. Kisassa ollaan sekä itseämme nuorempien että itseämme vanhempien kanssa. Ja tässä ikäryhmässä ei ole vielä omistusasuntoja mutta sen sijaan on helposti asuntolainaa. Tässä ei ole varaa vanhentua. ; Toisaalta epävarmuus korostaa sitä että saadut edut ovat nautittavia asioita. Syökäämme ja juokaamme koska huomenna kuolemme.

Tässä mielessä ajatus siitä että vanhemmat olisivat lasten vastuulla on erikoinen. Ajatuksessa on nimittäin omituinen paradoksi. Sellainen joka tekee Kankaan etunimestä parodisella tavalla osuvan. Hän nimittäin ehdottaa että vanhemmat maksaisivat ensin oman hoitonsa. Tämänlaatuisia järjestelmiä itse asiassa tunnetaan. On esimerkiksi käänteistä asuntolainaa. Nämä eivät mielestäni ole huonoja järjestelmiä.

Ongelmana onkin se että Kangas perustelee että nuoremmat maksaisivat vanhempien hoidon. Ja tässä on kaksi perusongelmaa:
1: Suurten ikäpolvien kohdalla on väestössä porras. Tämä kertoo siitä että suuria ikäluokkia on lukumääräisesti enemmän kuin pieniä ikäluokkia. Tämä ilmiselvyys tarkoittaa sitä, että on paljon ihmisiä joilla ei ole lapsia.
2: Toinen ongelma on se, että Kangas vetoaa suurilta ikäluokilta saatuihin perintöihin. Nämä kuitenkin kuluvat jo siihen hoitoon, paitsi rikkaimmilla. JA tosiasiassa lapset joutuvat maksamaan vanhempiensa hoidot jos ja vain jos vanhemmilla ei ole mitään perittävää. Olisi omituista että vanhemmat muka maksaisivat tällä ei-millään ne kulut.

Ja kysymys ei ole ahneudesta. Koska X -sukupolvella on keskimäärin huonompi elintaso kuin heidän vanhemmillaan, ei heillä ole mistä jakaa. Yhteiskunnan yleisvarallisuuden tuijottaminen voisi siksi harhauttaa uskomaan että nuoremmilta löytyisi enemmän maksuvoimaa kuin heillä tosiasiassa onkaan. Ja tämä johtaa vanhan ruotiukko ja ruotiakkaperinteen palaamiseen. Samoin palaisivat eihyvinvointikulttuuriin ja feodaaliseen kulttuuriin kuuluvat kiertolaiset. Jos lapsilla ei ole varaa, voi olla että koko perhe menee vararikkoon kun on "taas yksi suu lisää ruokittavana". Jos romanikerjäläiset kyllästyttävät, niin tässä prosessissa syntyy helposti ihmisryhmä jolle ei voi vain ostaa matkalippua ulkomaille.

Tappionlietsonnasta voidaan mennä toiseen dystopiaan, toiseen haudattavaan ideaan.

"Kato ympärilles. Siis kaiken tän on joku joskus myynyt. Siis aivan kaiken. Sun kuteet, seinät, seinämaalit, kaiken, aivan kaiken. Mut sitä sä et tuu ikinä tajuamaan."
(Juha Jokela, "Firma", extrat, pilotti)

Olen huvitellut ajatuksella siitä mitä tapahtuisi jos pörssihenkinen maailma korvaisi verotuspohjaisen mallin. En usko että se johtaisi infrastruktuurin katoamiseen. Se johtaisi johonkin ihan muuhun. Normaalina argumenttinani on ollut se, että tosiasiassa sosiaalituki estää irtolaisuutta johon liittyy rikollisuus. Sosiaalituki ei siis ole oikeasti perimmiltään mitään "solidaarisuutta" tai muuta kristilliseettistä, vaan kylmästi yhteiskuntarauhasta maksamista jossa humanistinen puoli tulee ikään kuin kaupantekijäisiksi. Mutta en tällä kertaa keskity tähän. Katson sen sijaan mitä tapahtuu niille jotka eivät lähde ryöstö, salakuljetus ja palkkamurha -markkinoille harjoittamaan kannustettavaa aktivoivaa yritteliäisyyttä. (Kyllä ; Sosiaalituki passivoi. Ja hyvä että passivoi!)

Jos meillä on pörssihai, jolla on pirusti rahaa ja joka ei maksa veroa. Kukaan ei huolla teitä koska veroja ei tule mistään koska veroja ei ole. Siinä missä nykytilassa suurin ongelma on yhteismaan tragedia, eli se että mitä tahansa yhteistä voidaan haaskata miten vain koska kaikki joka tapauksessa osallistuvat kustannuksiin, korostuu tässä se miksi kukaan ylipäätään rakentaa mitään majakoiden ja vastaavien tapaista. Siis miksi kukaan rakentaisi mitään josta tulisi kuluja mutta josta kaikki hyötyisivät. Tähän ratkaisuksi löytyy tietysti raha.

Luultavasti pian olisi teitä. Ne olisivat yksityisomistuksessa olevia teitä. Niitä ylläpidettäisiin tiemaksuilla. Lisäksi tien omistaja haluaa voittoa. Ja kuinka paljon voit saada voittoa vaikkapa pikatiestä suuresta kaupungista toiseen? Tietääkseni tämän tyyppiset investoinnit ovat sellaisia että kovin montaa tietä ei saataisi kilpailemaan. Tien omistaminen tuottaisi aivan helvetisti rahaa. Tiemaksut olisivat aivan älyttömiä. Toki "kokoomuslaisessa eetoksessa" nykyään mielellään maksetaan palvelusta. Mutta tosiasiassa tieverkoston tyyppisiin tilanteisiin syntyisi monopoleja. Ja niitä ei tunneta ns. polkuhinnoista.

Isot tulot voisivat tosin johtaa erikoiseen takapakkiin. Nimittäin siihen, että tosiasiassa tien omistaja ei välttämättä osaa rakentaa tai huoltaa tietä. Ja vaikka osaisikin, hän tarvitsee työvoimaa. Ja tämä työvoima voi tehdä aivan minkälaisia AY -tiimejä tahansa. Sillä AY -tiimikin on monopolisoiva yritys. Itse asiassa jos me aivan oikeasti mietimme mitä työnteko tarkoittaa, on omituista että puhutaan työnantajasta ja työnsaajasta. "Miksi puhutaan työntekijöistä ja työnanatajista, kun kyseessähän on työnmyyjä ja työnostaja." Tien teko on tässä aivan mahtava esimerkki, koska teiden rakenteiden suunnittelu vaatii taitoa jota ei ole jokaisella. Osaaminen vaatii koulutusta ja kouluttaja voi saman tien sitoa työntekijän osaksi AY -kartellia. Itse asiassa nykyään kilpailulainsäädäntöön onkin tehty isoja ehtoja jotta monopoli ja kartellit saataisiin kuriin. Niitä kun syntyy vapaassa markkinataloudessa helposti ja niitä vastaan taisteleminen niissä on hyvin vaikeaa. Tämä lainsäädäntö on kuitenkin infrastruktuuria. Sitä joka murtuu ensimmäisenä. Tiet murtuvat vasta tämän jälkeen.

Historiasta voidaan nähdä että tämänlaista tilannetta on vaikea sulattaa. Etenkin kun tie on vain yksi esimerkki. Sama järjestelmä voidaan saada aivan mihin tahansa. Koulut, vesihuolto, sairaanhoito. Kaikki yksityistyy. Se, miten ihmisten poissaolo murentaa rakenteet kertoo siitä helposti unohtuvasta huoltotyön määrästä. AY -liikkeellä olisi kartellinsa kanssa tehokas kiristyskeino. Ja mitä isompi omistajataho olisi, sitä vähemmän hän voisi tehdä omistamiinsa asioihin tarvittavia korjauksia itse. Aika ja kunto ei voisi riittä kaikkeen työhön.

Kaiken kaikkiaan ; Valtion kontrolli korvautuu jollakin johon ihmiset eivät oikeastaan voi vaikuttaa. Sekä omistajataho että AY -kartelli toimivat omilla säännöillään ja muut jäävät näiden voimien törmäyskurssille. Jos moderni vapautta korostava konservatiivi pelkää valtion kontrollia vaikka hän voi vaikuttaa lainsäädäntöön demokratian keinoin, tämä kontrolli on vielä vahvempaa ja vähemmän yksilöiden hallussa.

Ja tilanteen purkaminen vaatii väkivaltaa. Käytännössä kyseessä olisi paluu feodaalijärjestelmään. Jossa suurin osa ei suinkaan ole kuninkaita ja ritareita vaan maaorjia. ; Feodaalijärjestelmää kannattavat ovat vähän kuin yli-ihmisoppia kannattavat ihmiset. Siis sellaisia jotka näkevät että he ovat sitä johtoporrasta ja erikoista eliittiä. Aika harvoin näyttää että näissä henkilöissä olisi oikeasti relevanttia potentiaalia tähän uskomukseen. Luultavasti siksi että feodaalijärjestelmään uskominen vaatii naiviutta tai tyhmyyttä ja halua ignoranssiin. Järjestelmä kun on jo historian koettelema ja ymmärrettävistä syistä epäonnistuva. (Mutta tietysti nämä ovat niitä tavallisia ihmisiä jotka uskovat selviytyvänsä zombieinvaasiostakin, jos sellaisia voisi tapahtua. Siksi he kuvittelevat olevansa niitä autojen päällä zombeja ampuvia harvoja selviytyjiä eivätkä niitä tilastollisesti yleisempiö laahustajia jotka yrittävät syödä edellämainittujen aivoja.)

Toisella dystopialla sanoen;

Verotuksen ideana on infrastruktuurin ylläpito. Ja jos ei ole rahaa, ei voida tehdä mitään. Urpo Kankaan mallissa kävisi helposti niin että yhteiskunta hierarkisoituisi hyvin syvästi. Köyhistä perheistä tapahtuva "nouseva säätykierto" vaikeutuisi koska pitäisi huolehtia vanhemmista toisin kuin rikkaampien joiden vanhemmat maksavat koulutuksen ja jotka huoltavat itse itsensä. (Koulujen yksityistämisen kohdalla maksullisuus nousee myös kysymykseksi ja rikkaimmat pääsisivät parempiin kouluihin. Yhä helpommin kävisi niin että harvalla olisi edes eväitä joilla voisi yrittää yhtään mitään.) Syntyperä määräisi taitojen sijaan yhä vahvemmin sen kuka menestyy yhteiskunnassa.

Kenties pitäisikin tehdä niin että verotusta laajennettaisiin. Jos yksilön oma yrittäminen ja kannustuminen nähtäisiin tärkeäksi ja suureksi uhaksi nähtäisiin se, että joku jää roikkumaan riippumattoon tekemättä joka päivä jotain rakentavaa yhteiskunnan eduksi, tulisikin tehdä niin että verotusta muutettaisiin. Kenties tuloverotus tulisi muuttaa malliksi jossa kyse on kulutusverosta. Tienaamisen sijasta verotus keskittyisi kuluttamiseen.

Tällöin verotus ei olisi tuloissa vaan siinä mitä ostaisi. Jos tätä ryydittäisi vahvalla omaisuusverolla voitaisiin todella saada aikaan valtavaa rahan kiertoon pistämistä : Sillä kun katsomme konservatiivien tihkumisteorioita, niiden ongelmana on se, että tilille talletetut rahat tuottavat korkoa. Niillä ei siis kannata tehdä mitään. Koroillaeläminen on juuri tätä. Ilmaista rahaa, joka ei ole insentiivi joka kannustaa yrittämiseen. (Samoin kuin optiot joihin ei ole sidottu menstystä siten että jos firmalla menee huonosti maksaisi porho epäonnistumisenkin omasta taskustaan eivät ole hyvään työntekemiseen kannustamista vaan vapaamatkustusloisimisrahaa.) Tämänlaisen loismaisen vapaamatkustamisen estämiseksi voisi tehdä niin että verotus nousisi sitä kovemmaksi mitä enemmän olisi rahaa tilillä. Infrastruktuuriin sidottuja asioita sen sijaan verotettaisiin hyvin niukasti. Näin pörssikeinottelija olisi ikään kuin velvollinen teettämään taloja, kultakoruja ja ties mitä. Ja tämä johtaisi työllistymiseen. Tilillä lepäävä taala sen sijaan vain kasvaa rahaa rahalle ilman että kukaan välttämättä työllistyy. Päin vastoin, joku jossain saattaa kannustua tekemään toiminnan rationalisoimista jossa tuotanto tehostuu kun vähemmällä työvoimalla saadaan tehtyä sama määrä tai jopa enemmän töitä.

Sosiaalituet sentään menevät käytännössä kaikki kiertoon. Ja ylläolevassa mallissa koko idea on siinä, että köyhän kannattaisi yrittää säästää mutta rikkaiden kannattaisi tuhlata ihan sikana. Toki tämäkin malli on ihan urpo. Mutta se ei voi olla urpompi kuin Urpon malli. Ja minä en sentään saa palkkaa (a) tämän materiaalin tuottamisesta (b) tähän alaan suoraan liittyvästä työstä joka vihjaisi tätä kautta pelottavia siitä miten luotettavissa käsissä asioiden hoito pelaa.

Itse toivoisin että seuraavalle sukupolvelle löytyisi muutakin kuin ydinjäte. Ja toivossa on sellainen ikävä piirre, että moni ihmettelee että riittääkö se. Ironiassa vihjataan yleensä että se ei riitä. Mutta toisaalta erityisen moni X -sukupolvelainen on oppinut myös sen, että toivo on siitä ikävä asia että joskus sen on riitettävä koska usein se on kaikki mitä oikeasti saa. Ilman luottamusta rakennettu optimismi vaatii lapsenomaista toiveikkuutta yhdistettynä kovaksikeitettyyn kyynisyyteen.

Ajatko olemaan?

Haluatteko kuulla vitsin? NNNno.

Mitä teini-ikäinen Martin Heidegger sanoi ikätovereilleen?
"Voitko olla?"
Ylläoleva vitsi noudattaa hyvin tunnettua koululaisvitsien kaavaa. Sitä voidaan pitää "ekvivokaatiopohjaisen" sanaleikin varaan nojaavana puujalkavitsinä. Tämän tyyppisiä vitsejä käytetään paljon. Myös monet Pikku-Kalle -vitsit käyttävät tuota rakennetta.

Minusta tuo on jopa oikein hauska pieni vitsi. Siitä kuitenkaan tuskin tulee mitään suursuosiota. Syy on se, että oikein kukaan ei tunne Heideggeriä. Ja siksi vitsi latistuu sisäpiirivitsiksikin.

Selitys toki ontuu hieman, sillä ei kukaan teknisesti ottaen tunne Pikku-Kalleakaan. Pikku-Kalle on kuitenkin vähän samaa mitä toimintaelokuvien latteat sankaritkin ovat. Pikku-Kalle on epäeksakti symboli jonka sisään sovitetaan arkikokemusmaailma. Siksi Pikku-Kallessa on samastumispohjaa joka mahdollistaa immersion.

Tämä huomio jopa saattaisi murehduttaa Heideggeriä, sillä hänen In-der-Welt-Sein -näkemyksensä korostaa kokemuksellisuutta. Tämän perinteen ympärille rakennettu ns. elämismaailma (lebenswelt) jossa asioita eletään. Siinä korostetaan että analysointi ja tarkkailu muuttavat asioita. Huumorin kannalta voidaan sanoa että ero tarkoittaa sitä, että jos naurat spontaanisti, se on nauramista. Jos keskityt nauramiseesi, nauru loppuu. Siksi Pikku-Kallessa on kenties myös enemmän filosofiaa kuin Heideggerissä.

Heideggervitsin ongelmana onkin se, että se latistuu sisäpiirivitsiksi jonka ydin on ensin analysoitava. Ja kun sen tekee, niin vitsi "kuolee" prosessissa. Siksi minäkään en voi lopettaa leipätyötä ja siirtyä hauskuttamaan ihmisiä vitseillä joiden ydin on siinä että Sartre asioi valintatalossa.

Tuleeko meidän pitää olemisesta?

Humen giljotiinin mukaan siitä miten asiat ovat ei voi suoraan päätellä miten niiden pitäisi olla. Eli olemassaolo ei tee asioista hyvää tai pahaa. Huomio on oleellinen osa moraalifilosofiaa. Sen kanssa erimielisyyttä löytyy toki paljon. Moni esimerkiksi uskoo objektiiviseen moraaliin. Siinä olemassaolo ja moraali ovat vahvasti liitoksissa.
1: Klassisesti objektiivista moraalia on lähestytty Jumalan avulla - ja tämän näkökulman korostajat ovat usein korostaneet että ilman Jumalaa todella olisi arvotyhjiö jossa tosiasioista ja maailmasta ei voida johtaa moraalisia päätelmiä siitä miten asioiden pitäisi olla. Näissä teistisissä objektiivisissa moraaleissa yleensä selitetään niin että (a) Jumala on olemassa ja hänellä on (b) kyky ja (c) valta jotenkin määrittää moraali ja (d) kertoa tämä ihmisille. Jos moraali on tämänlaista, voidaan todella sanoa että Jumalan olemassaolo johtaa siihen että moraali on objektiivista.
2: Vastaavalla logiikalla asiaa lähestyy Sam Harris, joka olettaa että moraalin luonne on se, että se on (a) ihmiselle lajityypillistä käytöstä joka (b) on olemassa ja jota (c) voidaan myös tutkia psykologiatieteen keinoin. Jos moraali on todella tämänlaista, objektiivisista tieteellisistä tosiasioista voidaan päätellä miten asioiden pitää olla.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin triviaali tapa ratkaista is-ought -ongelma. Sillä tosiasiassa tässä moraali määritellään tietynlaiseksi. Ja tähän tarvitaan oletuksia. Saman tien voitaisiin vain olettaa että olemisesta seuraa pitäminen ja lopputulos olisi tällöinkin koherentti. Tämä muistuttaa siitä että is - ought -ongelman syvin ongelma paljastuu ns. avoimen kysymyksen argumentista. Se johtaa siihen että kaikki ratkaisut korkeintaan metauttavat ongelman. Moraali määritetään erilaisin premissein jonkinlaiseksi. Aina voidaan kysyä onko todellakin näin. Siksi ei pidä hämmästyä miksi William Lane Craigin ratkaisut euthyfronin ongelman ja objektiivisen moraalin ratkaisemiseksi eivät ole ratkaisuja vaan ongelman metauttajia. Oletus peitetään uusilla oletuksilla. Ja olisi kenties siistimpää vain suoraan olettaa asia ilman näitä saivartelevia mutkistamisia.

Tässä prosessissa on kuitenkin ymmärrettävää miksi uskonnollisten objektiivisten moraalien ongelmana on ollut äärimmäinen moraalirelativistisuus. Jokaisessa uskonnossa on vain oletettu että juuri heidän Jumalansa ratkaisee ongelman. Samalla voi ymmärtää miksi muiden uskontojen vastaukset tuntuvat riittämättömiltä. Ja ennen kaikkea selittyy miksi Sam Harrisin moraalin objektivointiyritys ei tyydytä uskovaisia ja he ovat argumentin luettuaan sitä mieltä että ateismi johtaa nihilismiin ja arvotyhjiöön. Argumentti joka metauttaa ongelman uusiin premisseihin ei ole tyydyttävä.

Voidaan siis sanoa että Humen giljotiini on vahva periaate joka on jollain omituisella tasolla epäongelma. Tämä tuskin pahastuttaisi Humea itseään. Sillä hän yritti kaikkea muuta kuin pyyhkiä moraalia epäobjektiiviseksi. Hän yritti tomerruttaa ihmisiä. Hume nosti esiin induktion ongelman ja Humen giljotiinin esiin siinä hengessä että ne eivät vie uskottavuutta moraalilta tai empirialta. Hän halusi osoittaa, että puutteet eivät ole ongelma näiden uskottavuudelle. Eli moraalia että tiedettä voitaisiin lähestyä epätäydellisyyksistä huolimatta.

Epätäydellisyys ei estä keskustelemista.
Toisaalta oletuksellisuuteen liittyy helposti
maailmankuvallista valtaa, esimerkiksi siten
että sillä yritetään oikeuttaa yksi maailmankatsomus
yli muiden. Ja tätä ei tehdä välttämättä reilusti.

Tässä hengessä Hume tuskin olisi hirvittävän vihainen Charles Taylorille. Charles Taylorin mukaan tietyt tosiasiaväitteet nimittäin vaikuttavat oleellisesti moraalisiin arvioihin. Eli jos aiheena on arvokeskustelu, tosiasiat vaikuttavat siihen miten asioiden pitää olla. Ja kun katsomme miten objektiivisia moraaleita ratkaistaan, selviää että moraalin tausta ON jotain (tai määritelty joksikin) siitä todellakin seuraa miten asioiden pitäisi olla.

Otan tässä avuksi Jyväskylän yliopiston kautta julkistetun Arto Laitisen käsittelyn Charles Taylorin filosofiasta. Taylor kannattaa pluralismia, jonka ytimessä on ajatus siitä että ihmiset tekevät vahvoja arvioita arvoista ja moraalisuudesta. Perustana on se, että ihmisillä on intentioita jotka värittävät asioita. "Such understandings concerning meanings, values and norms are often implicit in the emotions, know-how and pre-understandings of the agent. Values and norms are to be understood in this engaged manner: they are not mere projections of sentiments or ideas, nor are they Platonic Ideas somewhere beyond the everyday lifeworld. They are aspects of the world." Taustatieto on siksi oleellista ja Taylorin mukaan moraalissa onkin aina kysymys tietyistä moraalioletuksista. "He accepts that moral theory always needs some moral sources or constitutive goods, such as God, or the Platonic idea of the Good, or Nature, or the capacities of autonomous reason." Ajatus vihjaa siihen, että Taylorin dialogisessa pluralismissa arvokeskustelu pitää aina sisällään näitä oletuksia. Ja se tukee hyvin ajatusta siitä miten sekä uskovaiset että ateistien Sam Harris puuhaavat tosiasioiden määrittelyllä ja ennakkotiedoillaan määritellessään moraalia.

Ja Jumalalla Torppa ei tarkoita
Ainoaa Tosi Jumalaa, Skyrimin
Clavicus Vileä. Ei, vaikka hän
näyttääkin seuraavan tämän
älykkään, ovelan ja charmantin
puijaamisen Jumalan oppia.

Toki Suomen kreationistit ovat ihailleet Puolimatkaa joka korostaa pluralismia. Ja heidän suussaan teksti on vääntynyt muotoon jonka voi löytää vaikkapa Arno Kotron blogikommenttiin eksyneestä Mikael Torpasta. "Olen täysin eri mieltä tästä sillä maailmankatsomukselliset kysymykset ovat aina uskomuksiin perustuvia. Identiteetin ja asenteiden ja arvojen pohjalla on syvimmillään se miten ihminen ymmärtää elämänluonteen. Se minkä päälle ihmisen identiteetti, asenteet ja arvot kasvavat. Tämän kaiken pohja on jokaisella ihmisellä siinä miten ihminen selittää ja tulkitsee elämänluonteen sen mistä, miten ja miksi elämä on olemassa. Jokaisen ihmisen maailmankatsomuksella on pohja ja tämä pohja on jokaisella uskomuksiin perustuva. Filosofi Charles Taylorin mukaan tosiasioita ei ole mahdollista käsitteellistää neutraalisti ottamatta kantaa Jumalaan. Jokainen tutkija olipa hän ateisti tai agnostikko ottaa tiedettä tehdessään kantaa Jumalaan koska kysymys Jumalasta määrittää perustavalla tasolla kaikkien tosiasioiden käsitteellistämistä. Taylorin puolustaman dialogisen pluralismin mukaan tutkijan uskonnollisilla (teistisillä, ateistisilla, agnostisilla) vakaumuksilla on vaikutusta siihen miten hän tieteessä tulkitsee tosiasia-aineistoa." ... "Keskustelussa maailmankatsomuksista on syvimmillään kyse siitä onko Jumala Luoja ja elämänantaja ja omistaako Jumala ihmiset vai onko ihminen vain sattumalta kehittynyt ja näin oikeutettu keksimään omat sääntönsä. Keskustelu maailmankatsomuksista on itseasiassa väittelyä siitä mikä maailmankatsomus on oikea. Jotkut ihmiset vaativat että keskustelussa elämänkatsomuksesta ei saa käyttää Raamattua. He sanovat ettei "uskoa" saa sotkea tosiasioiden sekaan. He sanovat että tosiasiat ovat neutraaleja. Kuitenkaan ei ole olemassakaan neutraaleja "faktoja" vaan faktatkin ovat tulkintoja. Kaikki ihmiset tulkitsevat tosiasioita - "faktoja". Se miten ihmiset tulkitsevat tosiasia-aineistoa riippuu siitä minkälainen ennakko-oletus eli minkälainen maailmankatsomus ihmisellä on."

Selvästi Taylor ei aja tätä mitä Torppa hänen väittää ajavan. Torppa on sekoittanut asioita hyvin syvällisesti. Taylor ei puhu pelkästään Jumalasta, vaan laajemmin oletus platonisesta ideamaailmasta tai vaikka ihmisen autonomisuudestakin ovat hänelle riittäviä. Kysymyksen ei siis tarvitse olla vain Jumalasta. Sinulla täytyy olla jotain taustanäkemyksiä - vaikka oletus siitä että moraali on ihmisen lajinmukaista käytöstä - ei että tämän taustanäkemyksen täytyy olla teistinen, ateistinen tai agnostinen. Jumala on vain yksi tapa hoitaa asia, ja teismikysymys on enemmänkin yksi vaihtoehto kuin jokin välttämätön vaihtoehto.

Sen sijaan teismissä ja kysymyksessä arvotyhjiöstä on kysymys objektiivisesta moraalista joka tavoitetaan. Silloin selitetään, aivan toisin kuin Taylor, että moraaliset tematiikat eivät ole oikeasti pohjimmiltaan maailmankuvallisia oletuksia. Eli moraali voidaan todella selvittää tosiasioiden pohjalta. Taisto siitä mikä on oikea maailmankatsomus saavutettaisiin siis keskustelun kautta.

On aika kutsua paikalle maailmankuvallisiin vainoihin
erikoistunut illuminatin whaambulance. Se on ohjelmoitu
ajamaan lämpöhakuiseti päin turhanpäiväistä marttyyrikitinää.

En ihmettele mistä Torppa on tulkintansa rakentanut. Sillä tiedän mistä tämä näkemys kumpuaa. Lähestymistapa kun on ehtaa Puolimatkaa. Puolimatkan filosofiassa kun on myös warrant -ajattelu ja luottamus ihmisen kykyyn kognitiivisesti päätellä nimenomaan tosiasiat. Faktat warrant -maailmassa ovat tulkintoja korkeintaan väliaikaisesti. Ongelmiin löytyy ratkaisut koska ihminen voi luottaa niihin aisteihin joita Jumala on hänelle antanut. Ja kun mukana tulee sensus divinitatis, Jumala-aisti, niin kysymys Jumalan olemassaolostakaan ei ole mikään mieltymysasia. Tässä maailmassa väittely siitä mikä maailmankatsomus on oikea voidaan tehdä. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että arvot ja tosiasiat eivät ole mitään maailmankuvallisia tulkintoja ja konstruktioita. Ja jos näin on, ei voida sanoa että jonkin kysymyksen poisrajaaminen olisi sama kuin keskustelukentän epäreilu rajaaminen! ; Olenkin toistuvasti moittinut Puolimatkaa siitä että hän tasapainoilee relativismin ja loogista positivismia lähestyvän skientismin oikeuttavalla warrant-varmuus -ajattelun väliä edestakaisin aina sitä mukaa mikä on hänen omalle agendalleen parasta kulloisenakin nanosekuntina.

Jos reilun keskustelun ehdot olisivatkin Taylorilla pätevät ja reilut, Puolimatka viittaa häneen oikeuttajana ja auktoriteettina tuomatta reiluutta mukaan keskusteluun. Ja tämä on se kaikista syvin ongelma. Reilukin filosofi johon vedotaan olisi vedottava oikein ja sovellettava oikein. Muuten reiluutta ei tavoiteta. Ja luulen että Puolimatka ei tunnistaisi reiluutta edes silloin kun se hakkaisi häntä naamaan tiiliskivellä.

Warrant ja Taylorin oletusttaustainen arvokeskustelu jossa tosiasiat ovat maailmankuvallisia eivät ole kovin hyvin yhteensovitettavissa. Se, mitä Puolimatka itse asiassa tekee on klassisessa apologetiikassa tunnettu ilmiö jota minä pidän asennevammana. Sen räikein esimerkki löytyy C.S. Lewisiltä. Hän selitti että järki on hyvä apuväline Jumalaa lähestyttäessä. Mutta jos ja vain jos tulokset osoittivat kohti Jumalaa. Jos joku keksi vakuuttavan argumentin jonka mukaan Jumalaa ei ole, syynä oli Lewisin mukaan se, että tavalliset ihmiset pitävät neroja hölmöinä. Jumala joka on kaikista suurin järki ylittää helposti rajallisen järjen ja niin joku voi nähdä Jumalan hölmöyden kautta.

Lewis määritteli keskustelukentän, jossa henki oli "kruuna, minä voitan - klaava sinä häviät". Mutta hän toisaalta olikin fantasiaan ja kyynisyyteen taipuvainen asennevammainen ihmisperse. (Ts. ihminen johon tunnen syvää samastumista, pahassa ja ennen kaikkea pahassa.)

Puolimatkalla pluralismi ja sananvapaus ovat esillä Lewisin hengessä. Jopa koomisella tasolla.
1: Vapaa keskustelu on esillä käytännössä vain kun hän nostaa esille vainokorttia. "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on käytännössä nurinakirja siitä miten muut akateemiset ihmset eivät ottaneet häntä vakavasti, ja miten julkisuudessa ihmset tekivät päätelmiä ja ääneen lausuttuja lausuntoja jotka olivat Puolimatkan kantaa vastaan. Sillä akateeminen vapaus tarkoittaa sitä että Puolimatka määrittää keskustelukentän niin että se sanelee mitkä asiat ovat reiluja ja mitkä eivät. (Tämä ei yllätä kun muistetaan miten hän mielellään kuvaa monia keskustelukenttiä epäreiluksi ja tietyin maailmankuvin rajoitetuiksi. Mutta korostaa että uskonnonopetus kouluissamme on aivan ehdottomasti asiallista ja reilua. Sillä reiluus on ja ei ole maailmankuvallista, aina sen mukaan tuleeko siitä valtaa uskovaisille sananjulistajille vai ei.)
2: Surullista onkin se, että Puolimatka ei huomaa että vaikka hän moittii naturalismia Plantingan evolutiivisella argumentilla naturalismia vastaan, niin esimerkiksi Quinen filosofiassa tämänlaatuiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia jotka esiolettavat tieteen. Puolimatka kuitenkin olettaa että naturalismi on näin käsitelty ja teismi olisi ainut rationaalisen ihmisen vaihtoehto ja että ateismi on hölmöläisille. (Se siitä ajatuksesta jossa pitäisi keskustella eri maailmankuvista. Vapaus bashata ateismia ilman että tämä olisi muuta kuin faktuaalistasoista. Vastapoolin näkemykset ovat sitten aina rajoittuneita ja epäreiluja ja maailmankuvallisia koska kukaan ei mitenkään voi post hoc -ajatella että Jumala ei kuulu tiedeverkkoon saati että warrant olisi hölmöihin ongelmiin johtava pseudo-haaste. Tai että Plantingan Jumala ei tosiasiassa selviä samoista haasteista joilla hän ateisteja yrittää kurmottaa. Ja että itse asiassa koko argumentti toimii jos ja vain jos teistien maailmankuva yritetään salakuljettaa naturalismin premisseihin. Eli maailmankuvan sisäinen epäkoherenssi saadaan aikaan sillä, että siihen tuodaan ulkopuolisia maailmankuvallisia vaatimuksia, eli toisin sanoen Puolimatkan omia valituspuheista oppimamme mukaan keskustellaan epäreilusti ja vainoten!

Kokonaisuutta kaunistaa tietysti sekin, että Taylorin argumentti itsessään koostuu oletuksista. Torppa esittää asian kuin faktan, tiukan väistämättömän tosiasian. Tämä on mielenkiintoista, koska esimerkiksi jo aiemmin tässä blogauksessani viittaamani Taylorin filosofiaa käsittelevä työ sanoo aivan suoraan, että "It is possible to distinguish three steps in Taylor's argument: 1) the claims for the inevitability of strong evaluation, 2) pluralist value realist interpretation of strong evaluations, 3) the attempts to back up value realism with the notion of ontological constitutive goods/moral sources. I think these steps are logically separable, and I hope to drive a wedge be tween the last two steps in particular." Toisin sanoen jos naturalismi perustuu tiettyihin perusoletuksiin ja tämä on rajoittavaa, niin myös Taylorin diskursiivisessa pluralismissa on samoja piirteitä joten senkin asettaminen mittatikuksi on maailmankuvallista keskustelun sävyttämistä. Siis perimmiltään intressien sävyttämää, maailmankuvallista ja epäreilua.

Homorunkkausta ja trollin logiikkaa

Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.

Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.¹ Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.

Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.

Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.

Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.

Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.

Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.

Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.

Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.

Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.

Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.² Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.³ Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.

Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.

---

1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.

Release the beast!

"Deadpool" -elokuva on ollut iäisyysprojekteja. Tekemistä ja valmistumista on kuvannut käsite "lykkääntyminen". Tällä hetkellä elokuva on valmis, mutta se ei ole saanut "vihreää valoa". Ei siis ole täysin varmaa siitä julkaistaanko tätä. Ja suoraan sanoen ; Koska kyseessä on Deadpool, syitä voi olla kaksi.
1: Floppaavan roskan torjunta. Supersankarielokuvista on usein tehty hengettömiä. Esimerkiksi "Ghost Rider" -elokuvassa elokuva tiivistyy lähinnä erikoistehosteiksi, joissa sarjakuvan henki korvattiin sarjakuvan cool -efekteillä : Sillä että liekehtivä pääkallo ajaa palavalla moottoripyörällä. Ja fanit vihasivat tätä.Tällöin elokuvassa ei ole henkeä. Deadpool on konseptina helposti pilattava ; Ilman asiaankuuluvaa rakkautta tämä hahmo latistuu huonoiksi vitseiksi ja lieväksi tehosteväkivallaksi. Lopputuloksena on yksiulotteinen tarina jossa yksiulotteinen hahmo alentaa rimaa jopa siitä ryönästä mitä joskus on kutsuttu supersankarielokuviksi. (Eikä asiallisemmalla nimellä kuten rikos ihmisyyttä ja ennen kaikkea nörttikuntaa vastaan!) Deadpoolista jää tällöin jäljelle vain kikkelivitsit ja todella omituinen väkivalta. Ja ikärajojen vuoksi väkivallan graafisuudesta todennäköisesti leikataan oleelliset palat pois.
2: Huonosti kaupaksi käyvän teoksen välttäminen. Tämä on Deadpoolin kohdalla lähes sama kuin autenttisen teoksen tekeminen. Oikein tehtynä Deadpool on yksinkertaisesti valtava riski. Elokuva joka käsittelee syöpään kuolevaa traumatisoitunutta miestä jonka ainut responsiivinen flirtinkohde on kuolema, joka elää elämää jossa ainut lohtu tässä harhojen ja syvän itsetiedostuksen sävyttämässä kurimuksessa ovat väkivalta ja kikkelivitsit.. Tätä ei yksinkertaisesti voi näyttää kulutustietoisille ihmisille. (Deadpool on oikeasti yllättävän oivaltava ja älyllinen ja jopa järkevällä tavalla kriittinen. Hieman kuten "South Park" parhaimmillaan, mutta omituisemmalla huumorilla.)

Deadpool onkin jotain jossa kenties kulminoituu pahimmat supersankarigenren ongelmat ja haasteet. Tässä elokuvassa olisikin mahdollisuus tehdä se, mitä tieteisfantasialle on tehty kauan aikaa sitten. Tässä elokuvassa olisi mahdollisuus tehdä se, mitä Nolan alusti ja yritti. Mutta todennäköisemmin elokuvassa on valittu "helppo tie" ja elokuva on parhaimmillaan "X -menien" toisinto. Ja pahimmillaan "Batman forever" (elokuva jonka nimi on luultavasti syntynyt siitä tunteesta jonka kokee kun elokuvan laittaa päälle).

Tieteisfantasiassa on tavallisesti jaoteltu pintakulttuurillinen kioskiroska vakavasti otettavista suuntauksista. Esimerkiksi Asimov esitti että koko genren perusideana olisi käsitellä tieteen ja teknologian aikaansaamia muutoksia ihmisenä elämiseen. Tämä on syvällisempää kuin materiaali jossa sädepyssyin uhaten UFO -ukkelit käskevät viemään johtajansa luo.

Nähdäkseni vakavassa tieteisfantasiassa on kysymys joko (a) älyllisestä teoksesta joka on kriittinen ja analyyttinen tai (b) sitten tieteisfantasian tulee kannustaa uneksimiseen ja ihmettelyyn. ; Wellsin teokset edustavat hänestä tyyppiesimerkkiä ensimmäisestä ja Burroughsin tieteisfantasiat jälkimmäistä.

Tässä toki usein ajatellaan että jakolinja matalaan ja korkeaan tieteisfantasiaan olisi siinä että Wells edustaa älykästä intellektuellia iloa tarjoavaa kirjallisuutta kun taas Burroughsin tarjoama emotionaalinen seikkailuhuttu olisi matalaa viihdettä. Mutta en tässä luokittele laatua yhtä tiukasti. Sillä nähdäkseni tieteiskirjallisuuteen liittyy niin paljon sellaista ainesta jossa ei ole analyysiä eikä uneksimista. Tämä tarjoaa lähinnä erikoistehosteiksi latistuvaa klisettä. Jonkinlaista konventionaalista pukudraamaa, jossa ei tavallaan ole kysymys tieteisfantasiasta vaan vanhanaikaisesta taikuudesta jossa poppakonstit ja pakanajumalat on vain vaihdettu sädepistooliin ja teknologiseen laatikkoon jossa painetaan nappia. ; Näissä "mielikuvitus" tarkoittaa yllättävyyttä joka rakennetaan siten että juonenkäänteen tarjoaa laite joka on jonkinlainen deus ex machina. Ihmettelyn sijasta kyseessä on demonstraatio joka latistuu juonen sijasta erikoistehosteeksi.

Jostain syystä supersankarigenrelle ei ole tehty vastaavaa jaottelua ja edistystä. Nähdäkseni erot eivät kuitenkaan ole niin suuria. Tieteisfantasia tuo efektit laitteilla ja vierailla sivilisaatioilla, supersankarigenre hahmojen ominaisuuksilla ja vieraantumisella. Ulkoinen syy muutokseen tarjoaa tietysti yhteiskunnallista kulmaa ja näin skifi ikään kuin taipuu luontevammin käsittelemään suuria yhteisöjä, yhteiskuntia ja valtakuntien tasoisia massivisen eeppisiä skaaloja. Supersankarit käsittelevät kuitenkin vastaavasti helpommin ihmisyyttä. Ja kun viimeksi tarkistin, niin tämäkin oli tärkeä ja varsin eeppinen asia. Jossa ei ainakaan lähtökohtaisesti puutu syvyyttä ja substanssia.

Siksi minä toivon että "Deadpool" on tehty hyvin ja että se julkaistaan. Mutta oikeati tiedän, että jos se julkaistaan se on todennäköisesti tehty huonosti.

kanooppi

Viikonloppuna meillä vieraili Jehovan Todistajia, sellainen vanha ihan kohtelias pariskunta. Ulkona oli sadetta, ja satuin olemaan lempeällä tuulella. En kertonut heille erikoisstatuksestani, siitä että Jehovan Todistajat eivät puhu allekirjoittaneelle "luopiokäsittelyn" vuoksi. Luonnollisesti he tietävät vain yhden tavan olla ihmisten kanssa, joten kuuntelin heidän puheitaan heidän uskostaan. Keskustelu oli melko vapaamuotoista, en "lukenut keskustelua paperista".

Tämä oli melko hauskaa. He kertoivat miten taivasoppiin ei oikeasti usko kukaan kristitty ja että tämä näkyy hautajaisissa. Että ihmiset itkevät. Jos heti henkiinnousu paratiisiin olisi totta, niin iloitsisivat. Että tässä on selvä kaksoisstandardi ja ristiriita. En malttanut olla sanomatta että kyllähän sitä voi surra ystävää joka ei edes kuole vaan muuttaa Lappiin. Tähän Jehovan Todistaja kertoi että kuolema on vähän eri asia, että Lapista pääsee sentään vierailemaan, kuolleista ei kukaan tule. Mielestäni tämä epäanalogia vahvensi argumenttiani, mutta JT -pariskunta nyökytteli siihen tahtiin että päättelin että heidän logiikassaan se että sanoo mitä tahansa erimielisyyttä on sama kuin vastaus. En hennonut moittia heitä kovin vahvasti.

Kohteliaisuuteni kuitenkin petti siinä vaiheessa kun perheen herra otti esille vesikehäteorian. Siis teorian jonka mukaan vedenpaisumus selittyy sillä, että ennen tulvaa oli erityinen vesikehä, joka peitti ilmakehän ylimmät kerrokset ja kuinka se satoi maahan vedenpaisumuksessa ja selitti sen mistä tulvaan tarvittava vesi tuli. ; Tämä on sinänsä mielenkiintoista koska vesikehäteoria on melko vahvasti sidoksissa nuoren maan kreationismiin (YEC). Jehovan Todistajat sen sijaan ovat klassisista klassisemman vanhan maan kreationismin kannattajia (OEC).

Tämä muistuttaa siitä että kreationismia voidaan katsoa kahdesta kulmasta ; Avomielisyys ja argumenttien laajuuden kannalta. Eräässä mielessä Intelligent Design on avomielisin ja YEC tiukkapipoisin. Voidaan ajatella että YEC olisi pieni fraktuuri "ID:n suurta telttaa" ("big tent"). Kuitenkin toisaalta voidaan nähdä että YEC esittää laajakirjoisimmin erilaisia argumentteja eri aiheista. Ja suopeammat kreationistit jättävät vain osan näistä pois. Näin esimerkiksi OEC -kreationismi on argumentatiivisesti nuoren maan kreationismia josta on jätetty osa maan ikää koskevista kysymyksistä pois. ID tiivistyy vain muutamaan perusargumenttiin joiden peruslogiikka on vahvsti sidoksissa jo YEC -kreationismissa esitettyihin argumentteihin.

Jehovan Todistajat korostavat että he eivät ole kreationismia - kuten ID:läisetkin tekevät - mutta heidän parissaan on aivan klassisia nuoren maan kreationistien argumentteja. YEC on argumentatiivisesti laajin kreationismin muoto. Muut käyttävät vain osia sen argumenttivarastosta ja kiistävät yhteytensä muihin. Ja kutsuvat tämän jälkeen itseään "ihan eri asiaksi". Ja ylipäätään mikäli heidän kirjallisuuteensa on uskominen, Jehovan Todistajat ovat niin YEC kuin OEC voi olla. Heillä on jopa yleensä pelkästään YEC:läisten kannattamaa ajoitusmenetelmien kritiikkiä "Elämä maan päällä - kehityksen vai luomisen tulos" -kirjassaan!

Käteni läimähti otsalle kuullessani vesikehästä . Se on ymmärrettävä refleksi. Sillä tämä on sitä kreationismia jonka olin jo olettanut täysin kadonneen. Esimerkiksi kreationismia vahvasti puolustava "Creation Ministeries" luettelee tämän ns. water canopy -teorian argumentiksi jota ei kannattaisi käyttää. "Canopy theory. This is not a direct teaching of Scripture, so there is no place for dogmatism. Also, no suitable model has been developed that holds sufficient water; but some creationists suggest a partial canopy may have been present." Teoriaa on aikanaan rakennettu "firmament" -sanan tulkinnan ympärille ja siitä on yritetty tätä kautta tehdä Raamatullinen. Mutta nykyään valtavirtakreationismissa tähän ei enää törmätä.

Itse asiassa argumentti on niin vanha ja unohtunut, että se on jonkinlainen jäänne jonka muistaminen vaatii erikoislaatuista kreationismiin tutustumista. Sitä ei edes oikein kritisoida skeptikoiden puolella. Pienen tiedustelun avulla sain tietää että vesikehäteoria on Jehovan Todistajien puolella melko yleinen. Se on joskus ns. kuulunut oppiin, sitä ei ole koskaan kumottu mutta sitä ei oikein enää opeteta. Virallisessa keskustelussa ja debatissa vesikehästä ei kuule. Se on enemmän asia jota kierrätetään JT:iden keskisessä keskustelussa. Ja se on jotain jota kohtaan ollaan enemmän kohteliaita kuin vakuuttuneita. Vesikehään uskovat JT:t kun ovat varsin iäkkäitä.

Vanhan polven kreationistit ovat oppineet Nooan tarinan. Ja tulvan on oltava todellinen. Pahimpia ongelmia ovat aina olleet konkreettiset kysymykset siitä mistä vesi tuli ja mihin se meni tulvien jälkeen. Vesikehäteoriaa tarvittiin epäilijöiden vaientamiseksi. Kun niin helppo kysymys kuin tulvaan tarvittavan veden alkuperä nousee esille, ei saa jäädä sormi suuhun koska muutoin joku voisi väittää että Genesiksen 7 luku jossa kerrotaan globaalista tulvasta joka ylitti korkeimmat vuoret olisi epäuskottava. Jehovan Todistajat eivät ole hyväksyneet ajatusta lokaaleista tulvista, kuten mustanmeren tulvasta muutama tuhat vuotta sitten, jota on epäilty tulvakertomuksen ytimeksi.

Vesikehässä on monia ongelmia.

Jo meillä vieraillut vanhempi herrasmies käytti pilviä analogiana. Onhan siellä ilmassa nykyäänkin vettä kerroksina ja tiiviisti. Tässä on tietysti monta ongelmaa. Tärkein niistä on tiedostaa se mitä tämä tekee näkyvyydelle. Vesikehäteorian suurin ongelma on valo. Jos vesi olisi sekoitteena ja höyrynä ei maan päälle pääsisi valoa. Olisi hyvin pimeää. Veden täytyisi olla yhtenäisenä massana ja kerroksena. (Toki vesi absorboi valoa muutoinkin uskomattomia määriä.) Ja tämänlaisen syntyminen vaatisi jotain hyvin ihmeellistä. Se rikkoisi termodynamiikan sääntöjä. Toki pilvet ovat tässä sinänsä hyvä esimerkki, että se muistuttaa siitä että maa on avoin järjestelmä jota termodynamiikan toinen pääsääntö ei koske. Taivaalla oleva vesi on termodynaamisesti samanlaatuinen asia kuin joki joka virtaisi ylöspäin. Mutta koska (a) aurinko säteilee ja (b) entropia on tilastollinen ilmiö käy niin että vaikka vesi kiehuu vasta 100 celsiusasteessa, niin sitä haihtuu jopa pakkaskelillä. Olisi kuitenkin hyvin vaikeaa selittää miten vesi pysyisi ilman päällä. Se on vastaavaa kuin saisi veden kellumaan rasvan päällä ; Vedellä ja rasvalla on tiheysero. Rasvaa täytyisi kylmentää tai vettä kuumentaa jotta erikoinen ja poikkeava kerrostuminen saataisiin aikaan. Ja jos vesikehä olisi ilman päällä, sen paine puristaisi ilmaa kasaan. Ja tätä veden painetta ei voi vähätellä. Syvänmeren sukelluksessa tapahtuu samanlaatuinen paineistuminen joka tapahtuisi jos vesikehä olisi kaasun päällä. Paine on lämpöä, ja tämä kuumentaisi kaasua jonka jälkeen sen pitäisi helpommin keikahtaa vesikehän yläpuolelle.

Jos otamme tässä lähtökohdaksi 1 Moos. 7:19 joka kertoo että Nooan tulva peitti korkeimmatkin vuoret, voimme arvioida että tulva olisi noin 9km korkuinen verrattuna nykyisen vedenpinnan tasoon. Ja tässä kohden riittää perusgeometria. Jos arvioimme ympyrän tilavuutta voimme ottaa maapallon tietoja avuksemme. Maan säde on 6 400 km. Tulvahuipun pitää olla tämä + 9km. Vaaditun veden määrä saadaan erotuksella jossa otetaan tämä 9 km korkeampi pallo ja vähennetään siitä se normaalimaapallo. Kun pallon tilavuuden kaava on:

V = (4* Pii * säde³) / 3
Saamme kevyesti laskettua että tulva vaatii 4.5 biljoonaa kuutiokilometriä vettä. Tämä määrä vettä on paljon. Jos haemme palloa jonka tilavuus olisi tulvan vaatima vesimäärä, vaadittaisiin pallon säteeksi noin 1000 kilometriä. Se olisi melko tarkkaan kuun kokoinen määrä pelkkää vettä. Tämä on merkittävä määrä. John Allen Paulos kertoi "Numerotaidottomuus" kirjassaan vesikehäteorian matemaattisista outouksista. Hän kuvasi että sademäärä vaatisi painetta joka upottaisi suuret lentotukialuksetkin. Tämä johtuu siitä että jos meillä on 40 päivää ja yötä sadetta, voimme ottaa keskiarvon siitä miten kovalla paineella veden pitäisi sataa. Kun meillä on annettu vesimäärä ja jaamme sen ajalle, ja muistamme että tämä paine jaetaan maan pinta-alalle joka lasketaan kaavalla:

A = 4 * Pii * säde²
Vettä tulisi yli 9 000 millimetriä sadetta tunnissa. Eli tunnin aikana taivaalta sataisi joka ikiselle maan pinnan kohdalle yli 9 metriä vettä. Sateisimmissa paikoissa maan pinnalla sataa vuoden aikana puolet yhden tunnin tulvan sateista. Tämänlaatuinen vedenpaine olisikin valtava.

Tulvaa koskevat ongelmat ovatkin syviä. Vesikehäteoria on niistä heikoin, koska selittäessään miten vesikehä olisi edes fysikaalisesti mahdollinen joudutaan ansaan jossa selittämättömäksi jää se miksi vesikehää ei nykyään enää muodostu. Kreationistien muut mallit eivät pidä sisällään tämänlaista ongelmaa. Esimerkiksi tulvaa on selitetty luovasti viittaamalla jääasteroidiin joka olisi tuonut veden. Ja että salamointi rikkoi vedyn ja hapen erikseen ja vety karkasi ulkoavaruuteen. Näin voidaan selittää mistä vesi tulee ja minne se meni jälkikäteen ilman että joudutaan selittämään miksi olosuhteet eivät toistu. Vesimeteoriitti on "one shot". Vesikehäteoria on surullista kuultavaa ihmisiltä jotka ensin selittävät termodynamiikasta ja siitä miten sitä ei voi ohittaa. Mutta jotka ovat sitten mielellään heiluttelemassa käsiä asiassa johon termodynamiikka sanoo varsin suorat sanat. Ja että nämä ongelmat ovat niin vahvoja ja ilmiselviä että jos vesikehä olisi mahdollinen, pitäisi selittää miksi se ei toteudu nykyään.

Toki valtaosalla tulvamalleista on ongelmana Paulosin mainitsema "paineongelma". Kun veden tulee tulla ylhäältä alas tietyssä ajassa, tästä seuraa samat vaikeudet. Se, mistä vesi tulee ja minne menee ovat itse asiassa pieniä osaongelmia. Suurimmat tiedevirheet tulevat sivutuotteena, asioissa joita ihmiset eivät mieti. Viat ovat fysiikkaa tunteville ilmiselvyyksiä, mutta arkijärjen kohdalla ne eivät vaikuta yhtä kovilta ongelmilta kuin se kysymys mistä vesi tulee ja minne se menee tulvan jälkeen.

Vesikehän on korvannut parempi (huono) malli.

Sen vuoksi nuoren maan kreationistit suosivat yleensä Walter Brownin hydroplate -teoriaa, joka on ollut kreationistien suosima ajatus vuodesta 1995 jolloin se esitettiin. Siinä ajatus on loogisempi. Vesi ei tule ylhäältä alas vaan alhaalta ylös. Näin paineongelma hellittää. Henkenä on se, että aikanaan maan kuori ei ollut irrallisina kelluvina laattoina, vaan yhtenä kokonaisena ja ehyenä kuorena. Tämän kuoren alla oli sitten vesi, syvyyksien vesi. Ja tulva johtui siitä että tämä vesi murtautui maan alta, purkautui mantereiden päälle. Tässä hyvänä puolena on se, että se selittää miksi Jumala lupasi että tulva ei toistu. (Mihin vesikehäteoria ei kykene.) Tämä malli ei ole sentään suoraan fysiikan vastainen ; Toki tässäkin mallissa on joitain hupsutuksia. Nämä tulevat esiin kun katsotaan millä ehdoin se on mahdollinen. Sillä tähänkin fysiikalla on jotain sanottavaa.

Hydroplate -teorian mukaan maan kuori kellui vesikerroksen päällä. Vesi oli kovassa paineessa koska vesi on tiivistä ja painavaa. Niinpä kuori ennemmin tai myöhemmin halkesi. Näin vesi tuli pinnalle. Ja paine purkautuu yleensä varsin voimakkaasti. Paine purskautti vettä korkealle ilmaan josta se gravitaation vetämänä satoi alas. Paine purkautui noin 40 päivää ja neljäkymmentä yötä. Ja tämän seurauksena maan kuorikin rutistui mutkalle ja rullalle (koska vettä ei enää ollut sen alla, se painui kasaan) ja vuoristot syntyivät. Vesi päätyi maan kuoreen syntyneisiin alangoille, kuoppiin ja syvänteisiin.

Jos otamme mallin ensimmäinen ja tärkein huomio on se, että kuoren täytyy olla vedenpitävä. Tämä tarkoittaa sitä että meteoriitit, maanjäristykset ja vastaavat eivät ole olleet vaivana ennen tulvaa. Maanjäristyksien kohdalla tilanne on mahdollinen siinä mielessä että maanjäristykset johtuvat laattatektoniikasta jota Brownin mallissa ei voi olla, kun ei ole mannerlaattojakaan.

Toisaalta kuoren täytyy myös kestää paine. Glenn Morton on arvioinut että jos vuoret koostuisivat kiviaineksesta, jolla on kiviaineksen tiheys, 4.1 kilometrin kuori tarvitaan jotta kuori ei murtuisi. Hän on huomioinut että jos olisi kilometrin korkuinen vuori, se taivuttaisi maan kuorta niin että syntyisi 830 metrin notkelma. Ja tämä todennäköisesti johtaisi kuoren välittömään halkeamiseen. Näin ollen on tietysti helppoa että tulva peittää korkeimmat vuoret, kun käytännössä maan kuoren pitää olla hyvin tasainen jotta vuorien ja mäkien vaikutus toisiinsa ei johtaisi kuoren murtumiseen. Tosin veden kohdalla turbulenssi tuottaisi ongelmia yhdistettynä sen tosiseikan kanssa, että pallomaiset kuoret kestävät kohtuu hyvin painetta ulkopuolelta sisälle, mutta että sisältä tunkeudutaan ulos paljon pienemmällä voimalla. (Siksi esimerkiksi linnut kuoriutuvat yllättävän hentoina, mutta muna suojaa ulkoisilta uhilta hyvin.) Näin ollen maan kuori olisi itse asiassa pitänyt pakosti rakentaa tukipylväsjärjestelmäksi jossa ytimeen vievät pilarit tukisivat kuorta niin että maan pyörimisliike ja veden kitka yhtenäistä kuorta vasten ei tuhoaisi maan kuorta.. Selvästi mahdollinen vaatii itsessään Jumalista ihmettä. Saman tien voisi selittää että Jumala vain loi vedet tyhjistä.

Tosin tässäkin ongelmassa tulvan vaatimat vedenpaineet tuottavat vaikeuksia. Sillä Brownin mallissa kovia vesisuikuja tarvitaan jotta tulvaan saadaan riittävästi vettä riittävän nopeasti. Mannerlaatat antavat tähän rajoitteita, sillä Brownin mallissa joka kohta ei vuoda, vaan vesi purkautuu raoista. Kun vesihöyry vie 814 kertaa enemmän tilaa kun se muuttuu vedestä kaasuksi. Kun vesi ylittää rajan jossa paine ei pakota sitä nesteeksi, se antaa valtavasti työntövoimaa koska tilavuus otetaan jostain. Vettä tarvitaan vetenä tietty määrä ja vesihöyry vetää hirvittäviä tilavuuksia. Maan pakonopeus on 11 kilometriä sekunnissa, eli tätä suuremmat nopeudet johtavat ulkoavaruuteen. Vesikehäteorian ongelmana on se, että veden painevaatimukset ylittävät tämän. Toisin sanoen jos maailma sattuisi olemaan juuri sopiva siihen että vesikehämaailma olisi syntynyt, purkaus olisi niin voimakas että vesi lentäisi ulkoavaruuteen, pakenisi maan vetovoimakentästä eikä koskaan sataisi maahan asti.

Loppuyhteenveto ; Käsi naamaan on perusteltu

On kuitenkin selvää että kaikkine omituisuuksineen maanalisen veden malli on ongelmistaan huolimatta parempi kuin vesikehämalli. Vesikehämalli olisi oikeastaan mitenkään mahdollinen vain jos olisi jonkinlainen Seppo Ilmarisen takoma kiinteä ja vedenpitävä taivaankansi jonka yllä olisi aikaisemmin ollut iso määrä vettä. Ja tämä kuori sitten olisi saanut reikiä ja näin vedet olisivat tunkeneet maahan valtavalla paineella ja tätä sitten käytettäisiin selittämään sitä että näin meillä on tähtitaivas.

Vesikehäteoria muistuttaa siitä miten paskalla on sävyjä. Vesikehäteoria onkin jäänyt eläkeläisjehovantodistajien ja Kent Hovindin kannattamaksi. Hän on muotoillut tästä jääkehämallin, jossa kohonnut ilmanpaine tuottaa lisäongelmia. Sillä hänen jäämallissaan vedenpaisumus, eli jääkuoren sulaminen, johtaa paineenmuutoksiin. Valtaviin painemuutoksiin. Vedenpaisumuksessa vesi ja hukkuminen olisivat pieniä ongelmia. Hovindin mallista väkisinkin seuraava paineen romahdus kun johtaisivat ongelmiin jotka sukeltajantaudissa ovat minimaalisissa mittakaavoissa esillä. On vaikeaa ymmärtää miksi eliöt arkissa eivät ole prosessin vuoksi räjähtäneet samalla tavalla kuin syvänmerenkalat jos ne nosteaan pikavauhtia meren pinnalle.

 Ei siis ihme että vesikehämalli on liian hölmö kelvatakseen edes peruskreationisteille, jotka ovat tässä kohden yleensä kovin joustavia.

---

Kanooppi on käsitteenä hauska koska englannin kielen canopy viittaa monenlaisiin kupuihin ja kuoriin. Suomessa kanooppi viittaa kuitenkin erityisesti muinaisen egyptin muumioiden sisälmysten säilyttämiseen tarkoitettuihin astioihin. Vesikehä on samantapaista ikivanhaa muumiomateriaalia jonka olin luullut kuolleeksi. Taikausko on kuitenkin yllättävän sitkeää. Näkemyksiä ei hylätä vaan niiden kannattajat menevät hautaan ja vievät jopa muiden pseudotieteilijöiden silmissä vanhentuneet taikauskot hautaan.