Pois "Espoosta"

"Elimäen kootut tarkoitukset" on antanut "Espoolle" seuraavanlaisen määritelmän "Liikennevälineessä oleva taulu, jossa esitetään viisitoista ikävänsävyistä kieltoa ja toivotetaan viihtyisää matkaa." Tämä kuvastaa hieman Espoota jota käsittelen tässäkin ; Heinimäki sai aikanaan tehtäväkseen laatia Espooseen seurakuntalaisten kotiin jaettavaa materiaalia. Hän oli laatinut muotoilun jossa sanottiin jotakuinkin "on aika arkeen ja on aika juhlia." Yksityiskohdat eivät ole niin olennaisia sillä keskustelu oli tarttunut tähän juhlia -sanaan. Se oltiin vaihdettu vanhakantaiseen sanaan "juhlaan". Sillä "juhlia" sana oli ollut liian tanakkaa tavaraa, liian provokatiivista ja vääriä konnotaatioita sisältävä kirkolle. Relander tarttui aikanaan tähän sananvaihdolseen ja hymähteli, että kenties Espoo ei olekaan paikka vaan mielentila.

Kirkon sanaantarttumisessa on itse asiassa jotakuinkin samanlaista omituisen byrokraattista asennetta kuin mitä alkuun laittamassa liikennevälineistökielessä. Niissä ikään kuin esitetään että ollaan asiakaspalvelijoita ja ihmisten lähellä. Ja sitten kuitenkin tehdään samalla jotain melko omituista. Tämä kattaa valtionkirkkomme joka yrittää leikkiä määritelmillä ja kutsua itseään kansankirkoksi.

"Kirkonkellarissa" oli juttu "Rakennemuutoksesta asennemuutokseen". Siinä sanottiin hyvin paljon asioita joita olen itsekin esittänyt. Tosin teksti on muotoiltu vähemmän provokatiivisesti ja vaikka sisältö on samanlainen, tekstistä jotenkin huokuu sellainen epäkusipäisyys ja suvaitsevaisuus johon en itse jostain syystä oikein tunnu yltävän. Artikkelin ytimessä on se, että kirkko on yhä eksklusiivinen ja regressiivinen. Eli se on sisäänpäinkääntynyt ja katsoo ikään kuin nostalgisesti menneisyyteen. Tavoitteena olisi muuttaa kirkkoa siten että se olisi inklusiivinen ja progressiivinen. Tällöin kirkon tehtävänä olisi katsoa tulevaisuuteen ja parantaa maailmaa. Tekstissä mainitaan että "Kirkon inklusiivisuus on johdonmukaista seurausta siitä, että kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko: Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta tulee läsnäolevaksi siellä, missä se otetaan todesta ja Jumalan tahtoa noudatetaan. Niin kuin Jeesus kokosi yhteyteensä köyhiä, surevia ja sorrettuja, niin pitää kirkonkin toimia ollakseen uskottavasti Jeesuksen seuraajien yhteisö. Inklusiiviseen kirkkoon ei sovi ihmisten eriarvoistaminen ja syrjintä. Siksi kirkkomme ei vielä ole inklusiivinen." ... "Kirkon tehtävänä on näyttää ihmisille suuntaa. Progressiivinen kirkko on mieluummin junan veturi kuin viimeinen vaunu, jonka jarru on kaiken lisäksi hirttänyt kiinni. Kirkon pitää olla aikaansa edellä, rakentaa parempaa tulevaisuutta, olla rohkeasti puolustamassa lastemme ja lastenlastemme ihmisoikeuksia ja hyvää elämää. Tulevaisuuteen suuntautuva kirkko ei pidä kynsin hampain kiinni antiikin ajan tai keskiajan maailmankuvasta."

Jos kirkko olisi tämänlainen, minulla ei olisi sen kanssa mitään ongelmia. Inklusiivisuus poistaisi nykyiset ongelmat naispappien ja vastaavien kohdalta. Sillä nykyjärjestelmän etäinen byrokraattisuus muutettaisiin. Nykyään järjestelmä on sellainen että etäälläpysyminen ja ignoraatio ja ympäripyöreys sekoitetaan samaksi kuin suvaitsevaisuus ja uskonnonvapaus. Ja samalla erityisten oikeuksien myöntäminen esimerkiksi naispappeudenvastustajille on itse asiassa eksklusiivisen käytänteen rakentamista, eli sen tehtävänä on luoda ja määritellä sisäpiiri ja rakentaa tälle oma käytäntö. ; Näin aito inklusiivisuus päinvastoin voisi nostaa kirkon nykyisestä hyssyttelylinjasta jossa virallisesti ollaan ympäripyöreitä, herttaisia sanoja käyttävän höpöpuheen puhujia, joiden osuus arvokeskustelussa on se, että saadaan esittää sisällyksettömiä virallisia lausuntoja erilaisissa tilanteissa samalla kun käytänteet ovat nimenomaan syrjiviä. Jopa naispappien kohdalla edes pappisvirkojen laillistaminen ei ole johtanut niin suureen muutokseen kuin voisi olettaa, sillä kirkko järjestää eksklusiivisia tilanteita niille joiden vakaumus ei tämänlaista hyväksy. Tämänlainen menneessä elävien ehdoilla toimiminen on eksklusiivista että regressiivinen.

Eksklusiivinen ja regressiivinen kirkko on nykyään vain pintapuolisesti uskonnonvapautta tukeva. Se esittää virallisessa puheessa lausuntoja. Esimerkiksi "homoillan" kohun saattelemana nostettiin esille se, miten Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Kuitenkin samalla valtionkirkko ei silloin eikä nykyäänkään salli täsmälleen niitä asioita joita Räsänen ei halua tapahtuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä että Räsäsen mielipiteet mukailevat kirkon virallisia käytänteitä. Se, että tätä ei nosteta esiin näyttäytyy valtaosalle tavallisista ihmisistä siltä että kirkko valehtelee. Se on sisäisesti suvaitsematon ja vanhoillinen mutta yrittää peittää tätä omítuisella höpöpuheella, puhumalla humaanein sanoin sisällyksetöntä tai esittämällä suvaitsevaista sellaisella omituisella tavalla joka ilmenee vain sanoissa mutta jota ei sitten voi mitenkään löytää sieltä virallisista käytänteistä.
 Tämä ei ole suvaitsevaisuutta vaan epärehellisyyttä ja se on sävyltään vähintään yhtä omituinen kuin alun hyvän matkan toivotus.

Jos inklusiivisuus ja progressiivisuus onnistuisivat kirkko voisi myös aidosti kutsua itseään kansankirkkona. Sellaiseen voisi jopa ylpeyudellä kuulua. Toisin kuin nykyään, kun siihen liittyminen on osoitus joko siitä että vakavsti kannattaa monia nykymaailman kannalta hyvin omituisia arvoja. Tai passiivisuudelta kun ei jaksa ottaa selvää asioista ja sen jälkeen tehdä eroamisprosessia. Paha tai laiska -asetelma ei luo silmissäni kunnioitusta. Muutosten jälkeen kunnioitus minun silmissäni olisi mahdollinen jopa siinä määrin että itse takaisinliittyisin em. laitokseen iloisin mielin.

---

En otsikollani tarkoita että Espoossa ei saisi olla seurakuntaa. Mutta olisi hyvä jos se asenne jota "espoo" tässä symbolisoi poistuisi kirkosta. Menisi kirkkohistorian lehdille. Mahdollisimman nopeasti. Kiitos.

Pitäkää

Metroissa on viime viikkoina näkynyt uskonnollista mainontaa. Lausunnot ovat olleet melko lieviä, kuten esimerkiksi "Pitäkää usko Jumalaan.". Tämä ei ole ollut varsinaisesti käännyttävää julistusta, joten se ei ole vaivannut minua. En ole niitä joista mitään ei saisi näkyä. Minusta oma vakaumus saa näkyä, kunhan muistaa että maailmassa on muitakin. Mainokset ovat lisäksi olleet esteettisesti sellaisia että ne eivät ole ärsyttäneet. Ne ovat olleet riittävän hienoja jotta ne eivät ärsytä mutta eivät niin hienoja että ärsyttäisi lähteä metrosta kun vaihtoehtona olisi mainoksen katseleminen.

Kuitenkin mielessäni syntyy hieman huvitusta kun katsotaan sitä kohtaa Raamatusta johon tämä mainoksen "Pitäkää usko Jumalaan" viittaa. Mainos onneksi kertoo paikan, "Markus 11:22" . Kun katsotaan Markuksen 11 lukua, voi huomata että siellä puhutaan viikunapuusta. Eräänä päivänä Jeesuksella on nälkä ja hän menee katsomaan viikunapuuta. Koska ei ole se aika vuodesta jolloin viikunapuissa olisi viikunoita syötäväksi, Jeesus kiroaa puun. Jakeet 2-14 sanovat saman seuraavalla tavalla "Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä. Hän näki jonkin matkan päässä viikunapuun, joka oli lehdessä, ja meni katsomaan, löytyisikö siitä jotakin. Puun luo tultuaan hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä vielä ei ollut viikunoiden aika. Silloin Jeesus sanoi puulle: "Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi!" Hänen opetuslapsensa kuulivat tämän." Toisin sanoen Jeesus suuttuu puulle siksi että on väärä vuodenaika ja hänen täytyy erikseen käydä tarkistamassa että kantaako puu hedelmää. Ja kun ei kanna, tästä on seurauksena puun kiroaminen. Tämä on kuitenkin vasta alkuosa. Loppuosa on sitä, että kun opetuslapset myöhemmin kulkevat puun luota, puu onkin kuollut. Jakeet 20-23 kuvaavat tapahtumia seuraavalla tavalla "Kun he varhain aamulla kulkivat viikunapuun ohi, he näkivät sen kuivettuneen juuriaan myöten. Silloin Pietari muisti, mitä oli tapahtunut, ja sanoi Jeesukselle: "Rabbi, katso! Puu, jonka kirosit, on kuivettunut." Jeesus sanoi heille: "Uskokaa Jumalaan. Totisesti: jos joku sanoo tälle vuorelle: 'Nouse paikaltasi ja paiskaudu mereen!', se myös tapahtuu, jos hän ei sydämessään epäile vaan uskoo, että niin käy kuin hän sanoo." Tämä siis opettaa että rukousihmeet tapahtuvat likimain automaattisesti. Kun ihminen rukoilee, niin tulee tapahtumaan jos usko vain on aitoa. Jeesus kehottaa pitämään uskon samalla kun hän itse ei pidä viikunapuusta ja vuodenajoista.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kohta joka on oleellinen ihmeparanemisselittelyjen kohdalla ; Klassisest selitykset kertovat että rukousparannus ei ole mikään parannusautomaatti ja että siksi rukousparannusta on mahdotonta erottaa placebovaikutukesta. Selitys on siksi varsin epäkristillinen ja Jeesuksen lausuntojen voidaan nähdä suoraan tukevan ns. menestysteologiaa jossa esimerkiksi vammaisuus johtuu siitä että ei ole uskonut tarpeeksi kun ruoilee. Asenne ei toki ole kaunis tai arvostettava, mutta tässä onkin kysymys vain siitä mitä Raamattu sanoo asiasta. Osa on sitä mieltä että Raamattu on varmempi etiikanmittari kuin ihmisen oma ajattelukyky ja omatunto tai rationalisoivat argumentit joissa on vain rajattua ihmisviisautta.

Ennen kaikkea se kuitenkin opettaa siitä, että Jeesus on tarinassa itse asiassa varsin pikkumainen. Hän ei myöskään suinkaan puhkaise puuta hedelmään vaan tappaa sen. Koska Jeesus voisi tietysti tehdä mitä haluaa, tämä kertoo siitä että Jeesus tarkoituksella tappaa tämän puun. Ja koska Jeesusta pidetään eettisenä mittapuuna, selitystä ei voida paikata alentuneella verensokerilla, joka kyllä saa minutkin kiukuttelemaan varsin pikkumaisesti. Sillä vaikka Jeesus olikin puoliksi ihminen, hän oli jumalallinen ja eli virheettömän ja synnittömän elämän. Tapa kohdella puuta joka on paitsi elävä kasvi, myös jonkun ihmisen omaisuutta, kuvaa hyvin sitä asennoitumistapaa joka tuntuu heijastuvan monista Jeesuksen seuraajastakin.

Siksi olenkin sitä mieltä että juuri tämän kohdan ottaminen mainokseen on ollut erinomainen valinta. Se on kontekstissaan hyvin kuvaava. Mainos ei käännytä ja se päivastoin voidaan nähdä uskonelämää kuvaavana rehellisenä itsekritiikkinä. Sekä ohjeena siitä että kun näkee jonkun Raamatunpaikan, se kannattaa aina kontekstoida. Eli lukea jae sekä se, mitä siihen liittyen on sanottu. sen jälkeen voidaan nimittäin sanoa monta asiaa pitämisestä.

Älä anna papin ottaa vauvalta suihin!

Otsikko on sen luonteinen että moni voisi luulla että kyseessä olisi katolinen kirkko. Sillähän on ollut julkisuudessa hieman vaikeuksia sen kanssa, että sen uskonammattilaisilla on ollut vaikeuksia soveltavan teologian kohdalla. Erityisongelmia sen kanssa että mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan "antakaa lasten tulla" on ollut ja katolinen kirkko on yrittänyt lakaista ongelmaa maton alle, mikä kertonee siitä että asia nähdään jonkinlaiseksi uskonelämän sisäiseksi tulkintakysymykseksi ilman maallisen kriminologian ulottuvuuksia.

Mutta tällä kertaa kysymys on juutalaisista. Heillä vauvoja ympärileikataan. Ja tähän prosessiin kuolee vauvoja. Sen lopussa pappi imee rituaalinomaisesti vauvan penistä, johon liittyy esimerkiksi infektioriski. Tätä ei kuitenkaan nähdä aborttiin verrattavana tilanteena. Tosin juutalaiset itse harjoittavat argumentaatiota joka tuo mieleen "henkariaborteista" muistuttamisen. Esimerkiksi antamani linkki muistuttaa että "We're not oblivious to what's going on. The worst thing that could happen is if the authorities regulate this practice, then it could go underground. I think the practice would continue, but there could be significant difficulty in gathering evidence. I would hope that our government officials take steps in conjunction with the community." Tämä on hyvin erikoinen argumentti, koska nähdäkseni valvonta on helppoa joka ikisessä sellaisessa maassa jossa terveydenhuolto on kunnossa. Esimerkiksi itse olen kouluterveydenhoitajakäyntien yhteydessä ollut tarkastuksissa joissa ympärileikkausstatuksen toteaminen olisi tullut automaattisesti sivutuotteena. Jos juutalaisperheiden lapsia seurataan, voidaan varmasti huomata että puuttuuko sieltä niitä elimen osia vai ei. Aborttien valvonta on vaikeampaa koska sikiöt ovat pieniä. Peniksen osaset sen sijaan ovat tietynlaisia syntymässä ja ympärileikkauksen jälkeen ne ovat toisenlaisia. Ja jos jokaisesta tämänlaisesta havainnosta joko rapsahtaisi sakot niin olisi se varmasti voimakas ohjaava tekijä. - tai itse asiassa asiaankuuluvasti lähtisi lapsi huostaan koska jos vanhempien todellisuudentaju on niin sekaisin että uskonnonvapaus ja lapsiin kohdistettu väkivalta menevät prioriteeteissa miten menevät sekaisin..
1: Sama olisi hauska myös lasten pahoinpitelyssä vitsaamisen nimissä. En tiedä miksi ihmiset suhtautuvat kovin positiivisesti lievään pahoinpitelyyn. Itse haluaisin toki opettaa ja kasvattaa esimerkiksi äitiäni, mutta laki on jostain syystä tässä kohden oleelllisesti erimielinen. Vaikka äitini kestää hakkaamsita enemmän kuin minä kolmivuotiaana. Jos lapselle vitsaa niin lapsi huostaan -käytänne olisi aikuisille hyvin kasvattava. Tosin tämä taitaisi uskovaiset tuntien johtaa siihen että heidän päässään asia muuttuisi omituiseksi prioriteettikysymykseksi. Että saisi valita vitsaamisen ja uskonnollisen indoktrinoinnin väliltä.

Toki suomessakin tätä ympärileikkauskysymystä on tuotu esiin. Esimerkiksi Suomessa Ruben Stiller on erikseen muistuttanut että ympärileikkaus ei ole kauhea proseduuri. Hän on avoimesti kertonut olevansa tyytyväinen ympärileikattu ja että tämä olisi hyvä muistaa. Itse asiassa ympärileikkauskriittisiä ympärileikattuja esiintyy julkisuudessa melko vähän. Sen sijaan ympärileikkaukseensa tyytyväisiä pornotähtiä ei ole vaikeaa löytää - itse asiassa pornotähtien parissa ympärileikkaus on hyvinkin yleistä. Tämä muistuttaa siitä miten poikien ympärileikkaus ei ole niin riskaabeli kuin naisten ympärileikkaus. Siksi se on myös vähemmän paha asia.

Kuitenkin tässä on muistettava, että jos ympärileikkaukseen ei olla tyytyväisiä, proseduurin peruuttaminen on mahdotonta. Jos sen haluaa sen kykenee kyllä hankkimaan. Näin ollen kriittisiä ja vastustavia ei tarvitse olla paljoa.
1: Ensinnäkin tyytyväiset ympärileikatut juutalaiset ovat lausuntoineen hieman turhia, koska heillä ei ole vertailukohtaa. He eivät ole elelelet esinahkansa kanssa, joten heillä on lähinnä uskonnon määräämä vakaumus siitä että niin on parempi.
2: Toisaalta  on jopa kohtuutonta että kriitikoita vaadittaisiin paljoa, koska se, että vanhemmat opettavat tiettyyn uskontoon ja koko lähipiiri kannattaa tätä johtaa kasvaneeseen kynnykeen valittaa. Tämän huomiotta jättämien kertoo syvästä kyvyttömyydestä ymmärtää ihmisiä ja aihetta. Uskonto rakentaa helposti kritiikkisuojan joka näkyy esimerkiksi sen vakavamman tyttöjen ympärileikkauksen kohdalla.
3: Toki ympärileikkauskriittisiä lausuntoja ympärileikatuilta itse asiassa löytyy. Esimerkiksi "Penn&Teller" -ohjelmasarjan ympärileikkausjaksossa asiaan otettiin kantaa. Muutenkin ajatukset siitä että heitä ei olisi on lähinnä kertomus siitä miten lausunnon esittäjä ei ole käyttänyt googlea. Se, että ihminen ei osaa käyttää googlea ei tarkoita sitä että näitä kriittisiä ei ole. Haluttomuus käyttää googlea taas kertoo taustalla olevista asenteista.

Itse olenkin tässä asiassa Paavalin kannalla. Häneltäkin vaadittiin kantaa ympärileikkaukseen. "Galatalaiskirje (5:6-12)" sisältää sen osan Paavalin lausunnosta josta olen samaa mieltä ; "Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. Te etenitte jo hyvää vauhtia. Kuka teidät on pysäyttänyt? Tehän ette enää tottele totuutta. Tämä ei ole lähtöisin ainakaan hänestä, joka teitä kutsuu. Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Herraan luottaen minä olen varma siitä, että te tulette ajattelemaan samoin kuin minä. Mutta se, joka on hämmentänyt teidän ajatuksenne, tulee saamaan rangaistuksensa, olipa hän kuka tahansa. Veljet, jos minä tosiaan yhä julistan ympärileikkausta, miksi minua sitten vainotaan? Silloinhan ei julistamani risti olisi enää loukkauksena. Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!" Eli Suomeksi sanoen minun puolestani jos aikuinen ihminen haluaa itseltään leikata esinahan, niin saa minun puolestani leikata vaikka juuresta asti jos se hänestä hänen oman elämänsä laadun parantaa.

Minulta ei tule normittavaa luokittelua siitä että vanhemmat eivät saisi kasvattaa lapsilleen mitä omituisempia arvoja. Kuitenkin se, että vanhemmat toivovat lapsilleen pornotähdenuraa tekemällä tälle valmiiksi ympärileikkauksen ja totuttamalla tämän jo pienestä asti siihen että mies imee munaa on kuitenkin hieman liikaa. Näin ollen esitän miltei vakavalla naamalla että aikuinen tehkööt itselleen mitä tahtoo, jos on vaikka pornoura mielessä, niin teko voi olla perusteltukin. Lapselta sen sijaan olisi saatava tietoinen itse ääneen lausuttu suostumus jossa vahvistetaan että toimenpide on ymmärretty. Tai sitten pitäisi olla voimakas lääketieteellinen perustelu jossa uskonnon sijasta vedotaan lapsen terveyteen tai elämään. Sitä ennen ei pidä antaa rabbin ottaa suihin vauvoilta. Ellei sitten omista taikakykyä perua tekemisiään lopullisesti. Siihen asti suosittelen kaikille että kohdistavat pallienrääkkäysperversioitaan siten kuten me kaikki muutkin sadomasokismin ystävät.

---

Kirjoittajan omassa uskonnossa oleellista on rituaalitatuointi. Siinä vauvan otsaan tatuoidaan uskonnollinen rituaalinen "Heil Hitler - 666" . Tätä täytyy saada harjoittaa koska muuten laittomia tatuointeja aletaan tekemään salaa kaapissa. Jos penistä saa rituaaliamputoida, niin kai tämänlainen voidaan sallia! Tatuointejen poistohan on sentään vielä mahdollisuuksien rajoissa. Eihän kyseessä ole iso damage ja riskit ovat kuitenkin minimaalisen pieniä. Sillä jos uskonto ja perinne ovat argumentteja, tämänlaisille ei pitäisi olla mitään esteitä! Kirjoittaja kuitenkin uskoo että tietyille asioille, kuten rituaaliamputaatioille ja tatuoinneille, on olemassa ikäraja. Joka lienee jossain 18 vuoden tienoilla.

Miten niin samat havainnot?

Nuoren maan kreationismissa "Answer in Genesis" on tullut tunnetuimmaksi ja äänekkäimmäksi yksittäiseksi toimivaksi tahoksi. Siksi sen harjoittama apologetiikkastrategia, presuppositionistinen lähestymistapa, on tullut hyvin voimakkaaksi osaksi kreationistien yleistä toimintastrategiaa. Intelligent Designin taas on hyvin pitkälti kaapannut nimenomaan tämän ajattelutavan oman toimintansa ytimeen.

Presuppositionismissa on yksinkertaisesti kysymys maailmankuvallisuudesta. Slogan "samat havainnot eri tulkinnat" ovat sen ytimessä. Yleensä presuppositionismia moititaan kehäpäätelmäluonteesta ja ajattelun typistyminen kehäpäätelmiin. AiG on puolustautunut tältä kritiikiltä lausunnolla "We agree that presuppositional apologetics is the ultimate biblical approach to apologetics. The common accusation that the presuppositionalist uses circular reasoning is actually true. In fact, everyone uses some degree of circular reasoning when defending his ultimate standard (though not everyone realizes this fact). Yet if used properly, this use of circular reasoning is not arbitrary and, therefore, not fallacious."

Tämä johtaa siihen että AiG itse asiassa vetoaa postmodernin ajattelun peruslähtökohtiin ; Kehäpäätelmäisyys tunnustetaan ja selitetään että se johtuu siitä ongelmasta että "Mistään ei voi alkaa mutta jostain on alettava". Tässä lähestymistavassa ytimessä on positivismin kohtaamat ongelmat ; Verifikationismi tieteenfilosofian ytimessä ei onnistu. On vain pakko olettaa jotain. Toki moderni tieteenfilosofia osaa ottaa tämän huomioon. Esimerkiksi nykyiset naturalismin muodot eivät ole ytimeltään positivistisia vaan enemmänkin fallibilistisia. Ne korostavat jollain tavalla kykyä itsekritiikkiin. Lähestymistapoja on muutama. Niitä kaikkia kuvaa se, että filosofia on etääntynyt klassisesta Popperin esittämästä falsifiointiperiaatteesta ja ne arvioivat itsekriittisyyselementtien kautta tutkimusohjelmia ja niiden tehokkuutta.
1: Quinen filosofiassa on lähdettävä jostain, mutta koska kaikki tiedot liittyvät toisiinsa, syntyy käsiteverkko. Kun syntyy virhetilanteita on tarjolla usein erilaisia tulkintoja siitä miten asia voidaan ratkaista. Mutta osa vaatii pienempiä muutoksia vallitsevassa tieteessä. Toiset taas vaativat dramaattisia muutoksia. Näin ollen kaikki ratkaisutavat eivät ole yhtä hyviä. Käsiteverkossa mikään kohta ei ole itsekritiikin ulkopuolella. Mikä tahansa yksittäinen kohta voidaan poistaa, mutta ei kerralla. Näin ollen tutkimusohjelman tarkkuus ja sovellukset muissa tieteenaloissa nousevat keskiöön. Tiedeverkko keskittyy konsilienssiin.
2: Larry Laudan taas esittää että normatiivinen tieteenfilosofia on itsessään välitulos. Näin ollen hänestä ei ole mitään lopullista tieteenfilosofiaa. Mutta tieteenfilosofian periaatteet kuitenkin kehittyvät. Näin ollen jotkut tieteenfilosofiset näkemykset osoittautuvat vääriksi ja ne hylätään. Sinä missä konsilienssiä voi saada sovellusten kautta siten että ollaan pelkästään koherentteja, tässä sijasta keskitytään siihen mikä ero on teorialla joka on hedelmällinen ja teorialla. Ytimeen nousee tutkimusten määrä. Se, miten paljon kyseinen tutkimusohjelma nostaa kysymyksiä joita voidaan testata. Epäonnistuneet tutkimusohjelmat yksinekertaisesti selittävät tutkimuksia jälkikäteen, kun taas hyvä tutkimusohjelma ennustaa tuloksia ja lisäksi kertoo miten uusia erilaisai tutkimuksia kannattaa etsiä. Tutkimusohjelman arvioinnissa on siis myös heuristiset ominaisuudet. Teorian yhteensopivuuden lisäksi painottuu teoria tiedonetsinnän välineenä.
3: Tässä usein vedotaan jollain tavalla paradigmojen vaihdokseen. Tässä ensimmäisenä oli Kuhnin ajatukset siitä, miten vanha paradigma johtaa lopulta tilanteen heikkenemiseen kun erilaisia ongelmia paikataan ad hoc -oletuksilla. Jossain vaiheessa nämä ympäripyöreydet johtavat siihen että teoria on vain kasa virhepaikkauksia. Uusi parempi teoria ei tarvitse näitä ad hoc -oletuksia ollakseen yhteensopiva teorioiden kanssa. Huono paradigma on koherentti mutta se nojaa petitio principii -pohjaiseen ajatteluun. Tehokas paradigma ei sen sijaan ole yhtä epämääräinen. Se on suoraviivaisempi kun erilaisia poikkeuksia ja poikkeuksenpoikkeuksia ei tarvita jotta samat havainnot sopivat teoriaan. Tässä eksaktius erottaa erilaiset koherentisoivat näkemykset toisistaan ja sanoo että toiset tulkinnat ovat aina parempia vaikka niihin olisi kuinka sovitettu samat havainnot.

Toisin sanoen laatuarviointeja ei tehdä suoraan havaitsemalla vaan joko konsilienssin, teorioiden eksaktiuden tai tutkimusohjelmien hedelmällisyyden kautta. Niissä kaikissa arvioidaan sitä miten eri lähtökohdat voivat toki sovittaa mittaustuloksia yhteen koherentisti, mutta tässä väistämättäon kuitenkin parempia ja huonompia onnistumisia. Tavallisesti näihin kritiikkeihin tartutaan kreationistipuolella vain ja ainoastaan viittaamalla loogisen positivismin kumoutumiseen jolla on sivujuonteita esimerkiksi siihen mitä Hume sanoi todennäköisyyksistä ja ihmeistä. Heistä tämä arviointi on oletuspohjaista, koska looginen positivismi epäonnistui. Tämä on koomista koska näissä argumenteissa on aina otettu loogisen positivismin kumoutuminen huomioon, mutta argumentit suostutaan silti aina näkemään vain tässä loogisen potitivismin kontekstissa. ID yksinkertaisesti puolustautuu omituisesti, ja ytimeen tuntuu aina jäävän se että ID perusolettaa premisseinä että design on hyvä lähtökohta ja että naturalismi on peruoletetusti mahdoton "non starter". Ja sitten koko keskustelua käytäisiin läpi kuin nämä premissit olisivat johtopäätöksiä. (Mistä seuraa perimmäinen ajattelun kehäisyysluonne jonka AiG:kin joutui myöntämään.)  Tämä on malliesimerkki siitä miten myyttikritiikki ohitetaan ja pelkästään toistetaan myytti. Jokin joka johtaa trollailuun, koska jankkaava idioottihöpinä on turhauttavaa eikä ollenkaan keskustelua, joten ei ole oikeastaan muuta mahdollisuuttakaan.

Myers nosti esille aihetta. Hänestä ylläoleva tieteenfilosofinen lähestymistapa on paitsi turhauttava, myös turha. Sillä tosiasiassa siinä on jo se virhe, että uskotaan että "samat havainnot, eri tulkinnat" olisi sitä että todella olisi käytössä samat havinnot. Niissä keskitytään siihen että tulkinnat ovat parempia kuin toiset. Myers nostaa esiin sen, että tosiasiassa kreationisteilla ei ole mitään samoja havaintoja. Päinvastoin, se että olet kreationisti tarkoittaa nimenomaan sitä että joudut valikoimaan hyvinkin tarkasti. "They have not presented the totality of the facts at hand, but are being extremely selective. Good science must encompass all that we know, not just the cherry-picked bits selected to avoid compromising your favorite hypothesis. That fossil is not just a set of bones; it’s part of an assemblage, which is part of a complex series of layers, which have compositions and arrangements with known mechanisms to produce them. We also have physical and chemical data about the composition of the mineralized bones, and about the ratios of isotopes in surrounding rocks. We know about the world-wide distribution of related fossils, we know the ecological context of that specimen, we understand the taphonomy of fossils. The presuppositionalist requirement demands that all data that contradicts the Biblical explanation be ignored, set aside with the excuse that legitimate data would not contradict the fable told in the book of Genesis." Valtava määrä erilaisia tieteen tuloksista pitää ohittaa. Tämä ohittaminen näkyy aina kun jotain asiaa väitetään "naturalistiseksi". Itse asiassa kreationismi onkin voimakasta asioiden kiistoa. Huomio on kiinnostava koska se liittyy hieman myös toiseen seikkaan jonka Myers nostaa esiin. Perusta ei ole itse asiassa Raamatusta vaan maailmaa ja tulkintoja cherry pickataan hyvinkin luovasti sekä asiatasolla että teorioiden tasolla että tieteenfilosofisissa metatasoissa. "their Biblical explanations are not actually foundational. Even the true believers do not operate as if the Bible were a truly sufficient source of answers for navigating the real world. Foundational presuppositions ought to be much more fundamental than that the Bible is literally true. To me, the really basic assumptions are that I exist; that the world exists; that I can sense this world imperfectly; that there are other beings with whom I can communicate (imperfectly again) who are also trying to sense the nature of this world. From there we try to build a coherent model of that perceived world, using as much evidence as we can glean. So the Bible and other ancient texts are part of that information, but only a very small part of the whole context, which includes trees and oceans and stars and mathematics and language and monkeys and physics and vacuums and biology. The presuppositionalist who says the total foundational premises of his view of the universe are determined entirely by one holy book is crippling their inputs - it's like trying to read a book through a pinhole and refusing to ever turn a page."

Tämä onkin totta. Esimerkiksi kreationismin ytimessä (YEC:istä ID:seen) on hyvinkin laaja historiaan liittyvien tutkimusten totaalikielto, jonka ytimessä on tiivis induktiovastaisuus. Kreaitonismi ei ole myöskään sisällöltään kovin monivivahteista. Itse asiassa koko näkemyspuolta näyttääkin kirjovan dogman levittäminen erilaisin itseään toistavin pastissein.

Tämä näkökulma on hyvin olennainen. Sillä se selittää valtavan kreationismin sisäisen ongelman. Sillä vaikka kreationismi ID:stä YECiin asti on tiukasti maailmankuva-argumentaation kannattaja, se kuitenkin unohtaa tämän totaalisesti evoluutiokritiikkinsä kohdalla. Kun ID -läinen selittää miten IC -rakenteet ja kompleksit spesifit informaatiot ovat jotain jota ei voi syntyä naturalistisesti, he itse asiassa väittävät että kysymys ei ole ollenkaan mistään maailmankuvista jossa olisi erilaiset premissit, joiden kautta samoista havainnoista syntyisi yhtä hyviä vaihtoehtoisia teorioita, joiden ratkaisuerot ovat vain maailmankuvakysymyksiä joita ei voida paremmuusvertailla. Tehdessään evoluutiokritiikkiä he päin vastoin sanovat että vertailua nimenomaan voitaisiin tehdä. Näin ollen maailmankuvallisuus on jotain jolta he puolustautuvat vain kun itse joutuvat kritiikin kohteeksi. Muina aikoina he eivät usko sen naurettavuuksiin itsekään.

Kreationismi turvautuukin presuppositionismiin koska heille itselleen kyseessä on pohjimmiltaan usko joka nousee heidän omista toiveistaan ja tarpeistaan. Koko kreationismi on ideana sitä että usko ei riitä, vaan että siitä yritetään lisäksi tehdä tieteellis-teknistä jotta usko olisi paitsi uskomus, niin myös hyvin perusteltu uskomus. Se, miten usein maailmankuviin joudutaan vetoamaan kertookin siitä miten huonosti tämä yritys ja pyrkimys on onnistunut. Kreationismin maailmankuvasaivartelu on tunnustus siitä että he ovat epäonnistuneet. Tämän lähemmäs emme itse asiassa edes voi päästä, sillä he ovat erittäin erittäin lukkiutuneita maailmankuvaansa. Mutta jos tuonpuoleisen kohtalo olisi sidottu tähän ja koko elämä tuhlattu tämän uskomuksen ympäri pyörimiseen, en minäkään näistä kahdesta syystä uskaltaisi harkita dogmiani uudestaan. Kreationismi on yksilötasolla uskoa joka yrittää peittää luonnettaan. Sosiologisesti se on tätä tunnetta rapsuttamaan rakentunutta uskontoa, jonka ytimessä on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tällöin kreationismi on juridista fundamentalismia.

Naiset tietävät "kiltin miehen" illuuusion

Reagoin aikaisemmin Laasasen reaktioon siitä että miehet ovat parisuhteen alussa altavastaajina ja joutuvat siksi valehtelemaan. Rehellisyys treffeillä on hänen mukaansa vain vallassaolevien erityisoikeus. Kirjoitin tähän siitä, miten valehtelu treffeillä on vähän kuten työhaastattelussa valehtelu esimerkiksi väärennettyjen CV:n kanssa ; Ne voivat auttaa alkuun, mutta sitten jos jäät kiinni niin saat CV:seesi pysyvän merkin siitä että olet huijari. Ja kiinnijääminen on jotain jonka todennäköisyys kasvaa pitkällä aikajänteellä. Paikan saaminen on lyhytaikaista, sen jälkeen olisi vielä tehtävä ne työt. Työn hakeminen on pitkäjänteinen projekti, joten siihen ei kannata panostaa lyhytjänteisellä panostuksella. Vaadin röyhkeyttä.

Luin Crackedista tekstin "5 things girls don't seem to understand about nice guys" joka oli samalla kannalla. Sen mukaan naisten ongelmana on se, että he eivät ymmärrä tiettyjä asioita "kilteissä miehissä". Koska joku muu kuin minä oli kirjoittanut tuon tekstin, en tietysti voinut tehdä muuta kuin olla erimielinen. Erimielisyyteni onkin nyt siinä että tosiasiassa erittäin monet naiset nimenomaan ymmärtävät, että;
1: Ylikiltti mies on parhaimmillaan pitkällä tähtäimellä hankala koska he ovat romanttisissa unelmissaan asenttaneet naisen ideaaliin jota kukaan elävä ihminen ei voi saavuttaa. Illuusio tulee murtumaan ja tästä tulee olemaan ongelmia. "They're romantics who fall short of their own ideals. As we've seen, nice guys are too timid to approach their crushes directly, so they flood in a lot of missing details. Until they actually date a woman, they're in love with who they imagine her to be, not who she is. And who they imagine you to be is who they wish they could be."
2: Ja pahimmillaan "kiltti mies" on lähinnä valehteleva pelkuri joka ei tartu ongelmiin vaan harjoittaa peittelyä ja jopa huijaamista ja kieromielisyyttä asiaan tarttumisen sijasta. Ja tämä passiivisuus on sitten ongelma monessa muussa paikassa parisuhdetta. "A great number of nice guys are - to use the polite term - hollow-balled shitbirds. Too timid to grab what we want, we rely on coy tactics. A nice guy will ask you out via cutesy note, call your dates "hangouts" and say he just wants you to be happy when you leave him for a jerk (which is sensible of you)."

Näin ollen uskallankin esittää pienen väitelauseen. Usein naisten treffivaltaa korostavat miehet valittavat siitä miten heidän täytyy olla ystävällisiä. Laasanenkin oli iskemässä sitä vastaan että miehiltä vaaditaan rehellisyyttä treffeillä. Tämä kertoo siitä että nämä ihmiset ovat sekä pettyneet naisiin että ovat olleet todennäköisesti ystävällisiä romantikkoa treffeillä koska se kerran heistä on se ainut realistinen vaihtoehto. Kun on kokeillut vain yhtä strategiaa joka perustuu tämänlaisiin odotuksiin ja sitten on pettynyt lopputulokseen, on kenties kannattavaa miettiä sitä että vika voi olla naisen sijasta strategiassa.

Itsekin olin nuorempana nimenomaan "kiltti mies". Lukiossa sain niitä kahden viikon yrityksiä. Koska olin turvallinen, riskitön, hallittava ja jotain jota kenties kehtasi näyttää vanhemmille. Valitettavasti tämänlainen ei riitä kovin pitkälle. Naiselle täytyy olla rehellinen. Tämä voi vaikuttaa kyyniseltä, mutta asia ei todellakaan olen iin ; rehellisyys näyttää kyyniseltä kusipäisyydeltä jos ja vain jos sen vertailukohdaksi ja tavoitepisteeksi laitetaan se romanttinen ideaali. Jos tämän ideaalin poistaa, tilanne näyttää aivan muulta. Ei ihme että Crackedinkin teksti ei ajanut kusipäätä parhaana mahdollisena seurustelukumppanina. Maalina pidettiin "gentleman bastardia", jotakuta joka on sekä herrasmies että paskiainen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa. Sillä kokemusteni mukaan suurin osa ihmisistä on tämänlaisia.

Olenkin saanut kuulla siitä miten ihmiset ovat minulle päin naamaa ihmetelleet miten parisuhteeni on kestänyt niin kauan kun olen niin omituinen enkä kovin ihastuttava persoonakaan. Kysymys onkin juuri siitä että olen tätä, eikä se tule kenellekään yllätyksenä. ; Klassinen feminismi tai Laasasen edustama maskulinismi eivät tausta -ajatuksena kykene rakentamaan hyvää perhe -elämää koska niissä on aina kysymys siitä että kuka on hierarkiassa ylempänä ja kumman velvollisuus on tehdä mitäkin ja kenen oikeuksia on rajoitettava siksi että muunlainen olisi feminismin kammottavaa ihmisyyttä tarkoittava kuvaus "emansipaatiota rajoittavaa heteronormatiivisuutta ja patriarkaatin ylivaltaa" - tai asenne sitä maskulinistin kirosanaa, "feminismiä".

Historian esteettisyydestä

"Arwen: "Why do you fear the past? You are Isildur's heir, not Isildur himself. You are not bound to his fate."
Aragorn: "The same blood flows in my veins. The same weakness.""
("Lord of the Rings", "The Fellowship of the Ring")

Historia on tieteistä se, joka näyttää vetoavan ihmisiin. Etenkin miehiin. Useimmiten historiaa ei kuitenkaan päntätä tietoaineena. Tiedot liittyvät nimittäin estetiikkaan. Hyvin monelle historian estetiikka on itsetuntemuksen estetiikkaa. Siksi esimerkiksi kun kirjastossa kuulee vanhojen ukkojen riitelevän historiantulkinnoista, voi lähestulkoon lyödä vetoa että aiheena on talvisota. Ja tulkinta liittyy kinastelijoiden maailmankuvaan jotenkin oleellisesti.

Historian tietoja pänttäävä siis itse asiassa kokee opiskelevansa itseään kun tutustuu alkuperäänsä, itseensä ja etiikkaan.
1: Esimerkiksi sisareni on kiinnostunut sukututkimuksesta. Hän on lausunut viisauden siitä että tietämällä mistä on tullut tietää itsensä. Hänelle kysymys on tavallaan alkuperän tuntemisesta, ja tämän nähdään olevan oleellista. Näin esimerkiksi talvisodan tunteminen on paitsi vuosilukuja ja tapahtumakuvauksia, se myäs määrittää suomalaista identiteettiä. Esimerkiksi Suomen häpeänä on se, että otimme apua natseilta, jotka sitten kaiken lisäksi polttivat Lapin ystävällisyyspäissään. Mutta olimme natsien puolella ja tämä on jotenkin noloa.
2: Tämän provenienssi-identiteetti -näkemyksen lisäksi voidaan ottaa pessimistisempi kuva historiasta, jossa historia on varoitusmerkkejä. Eli menneisyydessä on tehty virheitä ja että ihmiskunta olisi tuomittu toistamaan näitä virheitä jos niitä ei tiedostettaisi. Näin pidetään hyvänä että esiin nostetaan opetettavaksi ja muistettavaksi vaikkapa juutalaisten joukkotuhonta, holokausti. Se halutaan muistaa jotta se ei toistuisi, ei siksi että se rakentaisi jonkin massamurhaajaidentiteetin. Tämä kertominen nähdää joskus peräti traumanpurkamisena eikä sinä että kertomalla rakennettaisiin pessimististä minäkuvaa kertomalla että oltiin natsejen kavereiden jälkeläisiä.

Pidän molempia edellämainitsemampia lähtökohtia kiinnostavina ja vetoavina, siitä huolimatta että ensimmäinen kulma yrittää sitoa samanlaisuuteen menneisyyden kanssa ja jälkimmäinen taas yrittää katkaista tämän ketjun. Idea ei ole siltäkään suunnalta huono, että kun mietitään esimerkiksi evoluutiota ja sen tuttua iskulausetta "kelpoisimpien selviämisestä" on hyvä muistaa että evoluutio ei lupaa kuolemattomuutta. Vain sukulinjat selviävät. Evoluution kannalta jokainen sukulinjaketju on taaksepäin katsoen ehdoton ja katkeamaton, vahva. Eteenpäin se on sen sijaan epävarmaa. Tämäkin ambivalenssi on jotain joka johtaa mielenkiintoisiin epäsymmetrioihin. Johonkin jonka voidaan nähdä tukevan edellämainittua.

Historian esteettisyydessä on kuitenkin ongelmia. Nämä ongelmat tiivistyvät Thule -seuraan ja siihen liittyviin asioihin. Eli natseihin. Thule -seurahan yritti selvittää Saksalaisten esihistoriaa. Natsien tarina siitä että he edustivat geneettisesti ylivertaista rotua vaati menneisyyttä. Koska ilman menneisyyttä kaikki näyttäisi omituiselta. Kun saksan historiassa ei ollut tarjolla mitään samanlaista gloriaa kuin vaikkapa italialaisilla (roomalaiset sotasaavutukset) tai kreikkalaisilla (kreikan filosofia-sivistys), ajautuivat natsit rakentamaan kuvitteellisen esteettisen historian itselleen. Kukaan natsijohtajista ei välttämättä itse uskonut omiin rakennelmiinsa ja niiden todenmukaisuuteen. Mutta kotkasymboleita, SS -veitsiä ja hakaristejä tarvittiin jotta ihmiset kokisivat olevansa osa jatkumoa. Sillä ei ollut väliä että jatkumo oli vain muutaman vuoden ikäinen. (Mutta on hyvä muistaa että arvio "tuhatvuotisesta valtakunnasta" epäonnistui kaikilla laskutavoilla yli yhdeksänsadan yhdeksänkymmemen viiden vuoden verran. Tälläisessä tilassa ei voida olettaa kovin suurta tarkkuutta ajanlaskussa.)

Historiaa ei tarvittu koska estetiikka riittää. Filosofisesti ajatellen identiteetti ja muut ovat kuitenkin joka tapauksessa vain päälleliimaamista. Minä en ole vanhempani eivätkä he laajenna elämäänsä minun kauttani, elä minun kauttani. (Luojan kiitos ainakin heidän puolestaan, kun miettii miten tasapainoinen veikko olen fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti.) Meillä on yhteiset geenit ja jonkin verran yhteistä elämänhistoriaa.

Esteettisyys tulee sitten kaupan päälle. Kaikenlaisista romanttisista ihanteista ja kulttuurisista opetuksista. Historiakin on esteettistä vain tätä kautta. Historian kohdalla onkin niin, että ihminen joutuu katsomaan mitä ottaa ja mitä jättää. On otettava siistit asiat ja hylättävä toiset. Arvio tehdään aina nykyajassa, olipa se mikä tahansa. Loppujen lopuksi valinta on aina esteettinen, mutta ei välttämättä historiaa kunnioittava. Ja perimmäinen valinta on aina yhden yksilön valinta. Se on kuitenkin jotain jota muutkin voivat harkita. Ja historia tarjoaa pääsyn menneisyyteen katselemaan mitä jo kuolleet ihmiset ovat valinneet ja päättäneet. Konsultointi on hyvää etenkin jos valinta on aidosti oma.

Pohjimmiltaan historia on siis esteettistä ja merkityksellistä koska kaikki on. Ihmiset vain jostain syystä huomaavat sen historian kohdalla helpoiten. Jopa niin hyvin että osalla historia muuttuu ylioikeuttajaksi. Silloin esiin nousee esimerkiksi perinteisiin vetoaminen, jossa se että ennen on tehty jotain tai aina on tehty jotain tarkoittaa samaa kuin yleisoikeutus kokoa asille. Tämä on kuitenkin liian pitkälle menemistä.

Näin voisi käydä. Kun esimerkiksi itse selitän että vaikka jotkut asiat ovat menneet muodista, todellinen gentleman valitsee arkiasusteekseen ketjuhaarniskan, koska se on ajattoman tyylikäs, puhun vain omasta puolestani, en jonkun muun. Mutta toisaalta taatusti puhun omasta puolestani.

Kaksoiskielenkäyttö

Kreationistit joutuivat vähän aikaa sitten hieman hankalaan kuvaan. Sillä selvisi että heidän näkemystensä puolustajat opettivat koulussa nuoren maan kreationismia. Huvittavinta oli se, että evoluutio kumottiin vetoamalla pseudotiede kryptozoologiaan varsin omintakeisesti. Ajatuksena on se, että koska Loch Nessin hirviö on olemassa ja jos Nessie on plesiosaurus, evoluutio kumoutuisi.

Tässähän on vain kolme virhettä. Ensinnäkin Nessien osa ei ole kovin vakaa. Sille on tehty vielä vähemmän lajinmääritystä. Ja evoluutioteoria ei sisältönsä vuoksi ollenkaan kumoudu sen kautta että on olemassa "eläviä fossiileita" - sanoi tähän Pekka Reinikainen mitä tahansa. - Evoluutio ei kumoudu vaikka esimerkiksi latimeria on elossa. Sukua vanhalle kreationistien ihmettelylle siitä että jos ihminen on kehittynyt apinoista, niin miksi täällä on yhä apinoita. Vastaus on se, että evoluution tapahtumakehys on populaatio. Esimerkiksi jos vien tänään hiiriä australiaan, jossa aboriginaali jalostaa niitä johonkin suuntaan, ei australian hiirten evoluutio muutu vaikka kuinka sitten mutatoisin ja jalostaisin Keravan hiiripopulaatiota niin että ne kehittyisivät ihan toiseen suuntaan. Koska Keravan hiiret eivät lisäänny Australialaisten hiirten kanssa, ei tällä ole hirveästi mitään väliä. Siksi aboriginaalin ei tarvitsisi miettiä että miten niin hänen hiirensä olisivat kehittyneet kun se minun Keravan hiiripopulaationi olisi olemassa. Kysymys on järkevyydessään suunilleen sama kuin kysyisi että miten niin venäjänvinttikoirat ovat kehittyneet susista kun susikoiriakin (tai susia) on yhä jäljellä.

Mutta tämä ei ole nyt se olennaisin asia. Se on siitä miten Intelligent Designissä on yleensä kysymys valehtelusta. Tässä esimerkiksi voidaan ottaa Casey Luskin. John Pieret otti esiin hänen reagointinsa Nessiestä opettamiseen. Luskin sanoo seuraavaa "Apparently some private Christian schools are using wacky textbooks that claim not only that the Loch Ness monster exists, but that its existence is somehow evidence that humans and dinosaurs co-existed, ergo evolution is false. The argument, according to the article, is a young Earth creationist one. I've never paid much attention to such stuff - my sense is that even if Nessie's existence were someday to be confirmed (something I'm not expecting to happen), then Darwinian evolutionists would find some way to accommodate the data. There's no way that materialists would let their worldview be overturned by a living plesiosaur - or whatever Nessie is supposed to be." Luskinin lausunto on erikoinen, koska se yrittää selvästi sanoa kahta päinvastaista asiaa samanaikaisesti. Hän esittää että ID ei ole kreationismia, joten tämänlaiset hupsutukset ovat irrelevantteja, että tämänlainen evoluutiokritiikki ei ole pätevää. Mutta kuitenkin hän selvästi aivan samanaikaiseti vihjaa että se perimmäinen syy sille miksi Nessie ei kumoa evoluutioteoriaa johtuu siitä että materialisti-naturalistit ovat maailmankuvansa sumentamia.

Joku voisi ihmetellä että miten huonot kielenkäyttötaidot Luskinilla oikein voi olla. Kommentti on nimittäin juuri sellainen että se voidaan tulkita sujuvasti aivan päinvastaisilla tavoilla. Selkeyden pitäisi olla ytimessä. ID -piirien kohdalla onkin selviä ongelmia viestien yksiselitteisyydessä. Arugumentoipa sitten mitä tahansa, kohtaa toistuvasti lausunnon siitä että "en minä niin tarkoittanut". Tämä kertoo siitä että esimerkiksi opetustieteen professorit Suomessakin ovat niin huonoja perusäidinkielessä ja perustelun konventioissa että eivät osaa tuottaa selkeästi muotoiltuja lauseita joissa olisi ekaskteja ja eitulkinnanvaraisia väitelausesisältöjä.

Kyseessä ei ole huonot retoriset taidot vaan juuri se, että saivartelulla peitetään sisältöä aivan tahallisesti. Tämänlainen taiteilu on ID -kreationisteille aivan tyypillistä. Heidän on samanaikaisesti irrottauduttava kreationismista, mutta he eivät kuitenkaan voi olla oikeastaan yhtään mistään konfliktiin asti erimielisiä YEC -kreationistien kanssa koska tätä kautta lähtisi kaikki tuki. Näin ollen Nessiekin on samanaikaisesti relevantti että irrelevantti. ID -lausuntojen ideana on kannattaa samanaikaisesti päivastaisia ideoita. ID -retoriikan ytimessä on "en minä niin tarkoittanut" jota syntyy juuri kun yllämainitut monitulkintaiset saivareet kohtaavat kritiikkiä.

ID on kreationismia joka peittää ytimensä. Jos ID -liike olisi kreationismin "troijan hevonen" tämänlaiset kaksoissisällöt olisivat odotettuja. Jos liikkeen syvin olemus on ajaa kreationismia, mutta tämä olemus pitäisi vain peittää koska lakituvassa esimerkiksi kouluopetukseen haetuissa muutoksissa on tullut kreationismin kohdalla seinä eteen mutta tavoitteista ei haluta luopua, olisi kaksoiskielenkäytöt ja epämääräisyydet juuri sitä mitä voisi odottaa ja olettaa tapahtuvan. Sillä tämänlaisessa kaksinaamaisuudessa olisi ytimessä juurikin se, että sanotaan yhtä ja tehdään toista.

ID -läiset eivät sen sijaan oikein osaa selittää miten heidän superiteteelliset ja megataitavat yleisneronsa eivät osaa kieltä. He eivät osaa selittää miten joka ikistä ID -puoltajaa näytää vaivaavan tämä sama ongelma. Etenkin kun puhutaan julkisesti, eikä olla esimerkiksi uskovaisten hartaustilaisuuksissa luennoimassa. Sieltä voi kuulla kaikenlaista. Ja ne lausunnot eivät suinkaan etäänny YEC -sävyisistä Nessietulkinnoista. Päin vastoin, aina kun ID -läinen esittää tilaisuuksissa yksiselitteisen, eisaivartelevan väitelauseen, se on aina jotenkin ihan sattumalta joko suoraa YEC -tukeva, luultavammin YEC -myönteinen tai vähintään YEC -mielinen jossa nuoren maan kreationisteihin suhtaudutaan rakkaudella ja ymmärryksellä.

Sanon suoran väitelauseen. Lähes aina kun kaksoiskielnkäyttöä tapahtuu, ID -läiset valehtelevat. Ja kaksoiskielenkäyttöä harjoitetaan niin paljon että ID -läiset valehtelevat toistuvasti. ID on siis viestinnältään enimmäkseen valehtelua. ID ei  tee tutkimuksia, se tekee PR -toimintaa. Ja tämän ytimessä on se, että sanotaan yhtä koska muuten jouduttaisiin toteamaan se, että ollaan jo hävitty. ID on nurkkaanajettua äärimmilleen saivarreltua kreationismia. Ilman valehtelua ja kikkailua ei olisi mitään ID -liikettä.

Juhannustanssit

Salaman "Juhannustanssit" herätti aikanaan kovasti kohua. Sillä kirja nähtiin jumalanpilkaksi siksi että siinä humalaisen suuhun laitettiin epämääräistä mölinää josta osa oli sellaista että se yksinään selväpäisen suusta voisi olla tulkittavissa jumalavastaiseksi. Kontekstin järjettömyys on kuitenkin vahva merkki siitä että kenties tämä loukkaus ei ollutkaan niiin kovin vakava. Joku voisi jopa sanoa että "stupid is as stupid does" ja sanoa että räyhähdys olisi nimenomaan jumalaa korottava koska jumalanpilkka laitettiin idioottimaiseen lausuntoon humalan kautta itsensä idiootistaneen suuhun.

Mutta en otsikosta huolimatta puhu tästä. Vaan hyvin samantapaisesta asiasta. Juhannustansseissa oli nimittäin lausuttu jotain jota joku kenties voisi luulla heteronormatiiviseksi homojen vainoamiseksi, siis jos kaiken ympäröivän todellisuuden ensin karsisi pois. "We love Helsinki" -verkosto piti hipsterihenkiset tanssiaiset jossa oli ollut naisia tanssimassa ns. härkäparina (nautaparin tanssiminen on konnotaatioiltaan loukkaavampi, joten harkitsevasti käytän tässä härkiä. Valintani tarkoitus ei ole halventaa naissukupuolta.) Tiskijukka oli huomannut tämän ja oli huudellut että  "Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!" ... "Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet - he ovat laittautuneet teitä varten, pojat."

Joku olisi voinut tulkita että tämä olisi ollut yritys tehdä kaikkien illasta viihtyisän. Maailmassa on nimittäin olemassa sellainen sovinistinen  miesjoukko jonka näkemys tanssimisesta on niin soidinmenokeskeistä, että heillä on erittäin tiukka "naamaraja". He haluavat tanssia vain ns. kauniiden naisten kanssa. Tämä tapa on saanut moitetta feministeiltä - esimerkiksi "City" -lehti sai lukijapalautteessaan muutama numero sitten vihaista kommentointia sillä vasemmistolainen feministinainen oli laittautunut sieväksi ja pinnalliset cityn lukijamiehet eivät olleet hakeneet ja tämä oli mainitsemisen arvoinen vääryys ja osoitus syvemmästä arvomaaimasta - joten joku voisi ajatella että DJ olisi ollut sovinismia vastaan ja naisten puolella.

Mutta tämänlaisen tulkinnan odottaminen olisi tietysti ollut aivan liikaa. Sillä lausunto otettiin aivan loppuun asti harkittuna heteronormatiivusuuden tukemisena. Riikka Henttonen oli käynyt avautumaan asiasta seuraavalla tavalla "Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta." Kyseessä oli siis heteronormatiivusuus vaikka naisparien tanssia ei oltu estetty. Koko "We love Helsinki" tuomittiinkin perussuomalaismieliseksi. Muutama kannustushuuto DJ:tä tuomittiin. Ja koska facebookiin jätettyä lausuntoa ei oltu tajuttu muuksi kuin trollaamiseksi ja siihen ei reagoitu äärimmäisellä huolestumisella, tämä tulkittiin asian vaientamiseksi joka on samaa kuin sensuuri ja keskustelunestäminen. Näin retrohenkiset liberaalien hipsteritanssit olivat ensisijaisesti "persuille" tarkoitettu ja "persujen" suosiossa. (Ilmeisesti tarkoituksena on turmella liberaalien menot sisältä päin jollain sen tasoisella mutkikkaalla solutussuunnitelmalla joka ylittää minun ymmärrykseni.)

Tämä oli oikeastaan vasta ensimmäinen vaihe. Sillä aiheesta alettiin ns. arvokeskustelemaan ja kovasti. "Fun Pastimes for Stupid Children" nostikin esiin tämän keskustelun toisen vaiheen. Hän korosti että vaikka hänkin on tunnettu homoseksuaalien oikeuksien puolestapuhuja, niin kyseinen tanssiskandaali on silti yliampuva ja ongelmallinen. "periaatteessa tässä ollaan samalla puolella. Käytännössä olo on vähän samanlainen kuin joskus bileissä, joihin on päätynyt joku liian kovassa kännissä oleva mouhottajaidiootti, jolla on tiiliskiven tilannetaju ja äänenvoimakkuusnappi, jonka asteikko alkaa kutosesta. Sitä yrittää käydä jotain kiihkeää keskustelua jonkun ihan muun jengin kanssa, ja heti kun sitä on saanut tehtyä oman kantansa selväksi, mouhottaja ampaisee jostain salin toiselta puolelta olemaan samaa mieltä ja puolustamaan tätä näkemystä villisti. Teknisesti ottaen on kivaa, että ollaan samaa mieltä, mutta lopputulos on lähinnä se, että hävettää ja vituttaa, ja oma kredibilitetti tuntuu murenevan, ja siinä se dille nauraa ja tökkii kyynärpäällä kylkeen, että mitäs, nyt vähän näytettiin noille, eiks vaan, uusi paras kaveri? Todellakin näytettiin." Siinä asiasta keskustelu oli sekin vainoamista. Jos et puhu, niin vaikenet kuoliaaksi ja jos olet erimielinen ääneen, se on vainoamista. Molemmilla tuetaan valltisevaa heteronormatiivista järjestelmää.

Mieleen tuleekin vahvasti Soini. Hänhän on esittänyt että mielipide ei ole väärä jos se on oma. Hänkin vastustaa poliittista korrektiutta. Näin hän oikeuttaa maahanmuuttokriittisyyden. Mutta jos maahanmuuttokriittisyyteen suhtautuu kriititisesti, lausunnot muuttuvat vainoamispuheeksi. Juhannustansseista loukkaantuneiden kohdalla ongelmana onkin oikeastaan se, että he eivät oikein ymmärrä mitä provokaatio tarkoittaa. He ymmärtävät sen että provokatiivisia lausuntoja saa ja pitääkin esittää. Mutta he eivät ymmärrä että provokaation main point on reaktioiden herättäminen. Silloin kun provosoi, ei pidä yllättyä jos joku provosoituu. Siinä vaiheessa on turhaa huudella että "älkää provosoituko jos teitä provosoidaan". Provokaation koko idea on siinä että halutaan nostaa ääntä.

Ja tässä on todellakin kuten "FPfSC" -ilmaisee "olemme nykyisin tilanteessa, jossa sana "feminismi" on niin latautunut, että sen käyttäminen melkein missä tahansa muussa ympäristössä kuin niiden joukossa, jotka jo suhtautuvat tasa-arvoon hyvin positiivisesti kykenee kuin taikaiskusta muuttamaan lähes minkä tahansa potentiaalisesti hyödyllisen keskustelun hirvittäväksi taistelutantereeksi, jossa sotivat sitkeät ennakkoluulot, ja jossa faktat tai todelliset mielipiteet kaatuvat ensimmäisinä. Tämä on klassinen ongelma ekstremismin kanssa - sillä pääsee ovesta sisään, mutta sitten on maine ekstremistinä, ja kun on aika yrittää vakuuttaa joku jostain, se maine onkin ongelma." Näin ollen suuttuminen juhannustanssilausunnoista pahensi tasa-arvotyön tekemistä. Se nimittäin todisti että ajatus vihaisesta telaketjufeministilesbosta ei ole pelkkä kuvitteellinen stereotypia. Tämä stereotypia sai tässä tempauksessa peräti kasvot.

---

Kirjoittaja ei tanssi. Ei siksi, että miehet eivät tanssi. Vaan siksi että ei osaa. Ja voi pitäytyä osaamattomuudessa sanomalla että miehet eivät tanssi. Hän ei myöskään ehdottomasti ole yhtään ollenkaan homo. Mutta hänen poikaystävänsä on.

Lumous murtuu (eihän siinä ollutkaan mitään ihmeellistä!)

Ihme ja ihmettely esiintyvät usein miltei toistensa synonyymeinä, ainakin mielikuvina. Taikatemppujen ystävissä on ihmisiä joista taikatemppujen selittäminen on kauheaa, koska se sanoo että taiassa ei olisi sen jälkeen mitään ihmeellistä. Lumous murtuisi selityksen myötä. Samoin moni on kovasti vastahankainen miettimään esimerkiksi selityksiä paranormaaleille ilmiöille tai ihmeparannuksille jopa silloin kun tavoitteena olisi nimenomaan vahvistaa asioita

Esimerkiksi kun rukousparannustehoista lähtee keskustelemaan ei ole oikeastaan väliä kertooko rukoilijasaaraajalle olevansa vastustava skeptikko vai henkilö joka haluaisi tehostaa ilmiötä. Normaalina tarinana on se, että rukousparantaja on vain välittäjä ja tätä kautta hän ei voisi vaikuttaa asiaan. Mutta asiaa ollaans selkeästi sen verran haluttomia tutkimaan että olisi mukavaa tietää mihin tieto tästä perustuu. Onhan mahdollista että jos rukoilijan hurskaus jotenkin liittyy asiaan, niin silloin parantaja voisi tehostaa onnistumisprosenttiaan toimimalla tietyllä tavalla. (Valitettavasti reagointi rukousparantelun onnistumisprosenteista on lähinnä selittelyä siitä miksi paranemista ei tapahdu placeboa tehokkaammin.)

Nietzschellä oli hieman samantapainen suhtautuminen ihmisiin. Etenkin taiteilijoihin. Hänestä ihmisten kohdalla psykologismi oli kammottavaa. ~ Vaikka hän puhui vallantahdosta hyvinkin paljon, olisi hän ollut taatusti pettynyt siihen nykyään muodissa olevaan postmodernismiin jossa keskiössä on ideologiat ja intressit ja joita tuetaan psykologialla, esimerkiksi psykoanalyysillä. Hänestä tämänlainen olisi leimaavaa. Nietzscheä olisi siksi häirinnyt äärettömän paljon esimerkiksi se, että joku olisi ottanut käsiinsä Oscar Wilden tuotannon ja käsitellyt sitä pelkästään sen kautta että kyseinen räväkkä sanataituri oli homoseksuaali. Nietzsche olisi kokenut että tämä olisi ikään kuin aseistariisunut ja tehnyt taiteilijan kontrolloiduksi ; Kun taiteelle löytyy psykologinen konteksti, tulkitsija sanoisi Nietzschestä aukiselittäessään sanoisi että "eihän tuossa ollutkaan mitään ihmeellistä".

Nietzschelle ihminen oli pohjimmiltaan selittämätön arvoitus jonka aukikirjoittaminen murtaisi lumouksen.

Tämänlaisen ajattelutavan ottaminen esimerkiksi elokuvien arvosteluun on hyvin erikoinen, koska on vaikeaa sanoa voidaanko tätä tehdä ollenkaan. Hahmoja on nimittäin lähes väitämättä käsiteltävä jonkinlaisen psykologisen teeman kautta. Juoniselostus vaatii helposti esimerkiksi motiiveihin viittaamista.

Elokuvan moneen kertaan katsominen on ongelmallista koska on vaikeaa sanoa onko se näyte halusta ikuiseen paluuseen, tai onko se kannanotto siihen että elokuva on toisella kerralla katsojalle erilainen koska katsoja on muuttunut ja käyttää vaihtelevaa ja erilaista näkökulmaa. Vai murtuuko lumous ensimmäisellä katselukerralla ja toinen kerta on vain epäesteettistä ja banaalia hallintaa.

Ei opiksi vaan ojennukseksi

Uskonnollisessa elämässä kertaamisella on aina ollut suuri arvo. Esimerkiksi luostareissa tärkeässä osassa munkkien elämää oli niinsanottu ruminaatio, jossa kerrattiin jo opittuja asioita ja voitiin tarttua vaikkapa yksittäiseen lauseeseen ja keskittyä siihen omassa mielessä. Myös esimerkiksi isämeidänrukouksen toistaminen tuntuu olevan olennainen osa seurakuntaelämää. Jehovan Todistajat ovat tehneet toistamisesta omituista, koska heillä koko toiminnan ytimessä on "keskustelu" joka luetaan Vartiotornilehdestä. Heillä on lopussa kysymyksiä joihin vastaus löytyy suoraan tekstistä. Ja tämä täytyy sitten sanoa omin sanoin asiasisällän muuntumatta.

Olen aina kokenut tämän äärimmäisen tylsänä. Ruminaatio ei ole mieleenpainamista vaan meditaatiota. Ja muut osat ovat vain tylsiä. Kuitenkin uskovaiset tuntuvat olevan nimenomaan erimielisiä. Heille tämä toistomateriaali on erityisen olennaista ja tärkeää.

Tämä on hyvä muistaa. Sillä jos puhutaan esimerkiksi kreationisteista, ei ole tavatonta törmätä identtiseen sisältöön. Esimerkiksi pari päivää sitten paljastui että kreationisti Hamza oli copy-pastettanut Daniel Lane Craigia ja lisännyt tekstiin muutamia virheitä. Tämä kopiointikäytänne on hyvin tavallista. Itse asiassa Myers on hyvin oikeassa sanoessaan että se on enemmänkin "talon tapa". "you can often take creationist comments, especially when they're lengthy, run them through a google search, and discover that the were lifted wholly from some other source. If you read the creationist literature for any length of time, it really begins to sound all alike, because what they'll often do is cobble together their treatises by lifting whole paragraphs and pages from previous creationist tracts." Kreationistien tekstit ovat joko suoria plagiaatteja tai pastisseja.

Näin ollen ei pidä olla yllättynyt paljastuneista asioista. Kreationistien kommenttifloodit ovat toki ctrl+c - ctrl+p -strategialla tuotettuja. Mutta sama koskee suurta osaa heidän vakavasta kirjallisuudestaankin. Kari Tikkanen esimerkiksi huomasi, miten Pekka Reinikaisen "Unohdettu Genesis" on jotain muuta kuin "aikaansa nähden hyvä kreationistikirja" kuten moni kreationisti mainostaa nykyäänkin. Se on "What is Creation Science?" -niminen kirja suomeksi käännettynä ja raamatunlauseilla koristeltuna. Samoin ei pidä ihmetellä että Puolimatkan Pianka -Pannukakku johtui "luovan panoksen minimoimisesta".

Syynä on se, että niiden tehtävänä ei ole alunperinkään opettaa uusia asioita. Niiden tehtävänä on enemmänkin kerrata. Kertaamalla taas ojennetaan, syvennetään jo syötettyä dogmaa. Tässä ne muistuttavat salaliittoteorioiden lähestymistapaa jossa uutinen johon viitataan voi olla uusi, mutta jokaisen niiden taakse liitetään sama taso. Toistolla vahvistetaan mielleyhtymää. Tehtävänä ei ole kultivoittaa kriittistä ajattelua ja tuottaa vastauksia kritiikkeihin vaan totuttaa ajattelutapaan jotta kriittinen ajattelu vaikenisi.

Tätä he sitten kutsuvat utse oman maailmankuvansa syventämiseksi. Minä kutsun sitä halvaksi saivartelusofismiksi jonka harjoittaja ei ansaitse mitään kunnioitusta.

Toivokaamme tuhoa?

"Painakaa sydämeenne! On kirjoitettu. Että on tuleva lopun aika, vainon aika, tuskan aika. Aika jolloin tapahtuu luonnonmullistuksia. Aika jolloin maailman arvoja muutetaan. Aika jolloin tapahtuu luonnonkatastrofeja. Aika jolloin nuoriso turmeltuu. Aika jolloin väärät profeetat valtaavat kadut. Aika, jolloin houkkien juoruissa kiertävät epämääräiset ympäripyöreät tuholla pelottelevat huhupuheet."
(Tuomo Hämäläinen, jumalallisesti hengellistettynä 26. kesäkuuta a.D. 2012 klo 14.15)

Tuoreimmassa Skeptikko -lehdessä oli pieni kertomus siitä miten Rauni-Leena Luukanen-Kilde oli pitänyt esitelmää. Aiheena olivat olleet monenlaiset klassiset salaliittoteoriat avaruusolennoista HAARPiin. Oltiin myös kerrottu että hyvin palkatut skeptikot tuottavat väärää informaatiota.

En puutu siihen, onko näiden salaliittojen takana mitään uskottavuutta. (En usko että tämä on edes käsittelemisen arvoinen asia.) Skeptikko -lehden kirjoittaja oli ihmetellyt sitä, miten negatiivisen kuvan maailmasta luennoinnista saa. Hän olisi halunnut kysyä Rauni-Leenalta sitä, että eikö tämänlainen voisi kannustaa jotakuta mielenterveydeltään järkkynyttä vaikkapa tappamaan skeptikoita. Sehän olisi taistelu totuuden puolesta.

Myös salaliittohenkisemmät vieraatkin olivat mitä ilmeisimmin olleet samoilla linjoilla. Salissa oli ilmennyt lausumia siitä miten esitelmä oli hyvä, mutta että ihmiset eivät olleet tajunneet että asiat olivat noin huonosti. Eräs ahdistunut vierailija oli peräti kysynyt siitä että oliko heillä oikeastaan enää ollenkaan toivoa. Luukanen-Kilde oli näyttänyt hämmästyneeltä että joku saattaisi saada tämänlaisen kuvan. Hän esitti että jos riittävän moni ihminen henkistyy, niin vuodn 2012 katastrofi saatetaan ehkä estää. Eli ajatuksen joka oli esiintynyt aiemmin hänen puheessaan.

Tämä on hyvin olennainen osa kaikkea "eskatologista maailmaa" ; Se siis koskee sekä niitä uskontoja joissa odotetaan maailmanloppua, että salaliittoteorioita joissa odotetaan temppeliherrojen, illuminatin, reptilianien, avaruusolentojen ... tekemää maailmantuhoa. Että itse asiassa myös Halla-ahon ateistista eskatologista maailmaa jossa muslimimaahanmuuttajat turmelevat maailmasta hyvyyden, kuten ampuma -aseharrastuksen.

Niissä kaikissa on kysymys äärimmäisestä toivottomuudesta. Ja kaikissa näissä tahoissa toivottumuutta itsessä ei tunnusteta. Toivottomuus ulkoistetaan siihen kohteeseen jota vastaan taistellaan. Näin kaikki ovat yhtä kyvyttömiä ja vielä tätäkin haluttomampia hyväksymään sitä että heidän maailmankatsomuksessaan ei ole kysymys pehmeistä arvoista ja positiivisuudesta ja henkisyydestä, vaan äärimmäisestä paranoijaan asti yltävästä kyynisyydestä ja kaikenrikkovasta ja kaikenkattavasta pessimismistä.

Kuitenkin juuri nämä tahot tuppaavat esittämään että he ovat optimismin voima. Että he ovat taistelemassa ja siksi positiivisia. Ja juuri nämä tahot syyttävät vastapuolta arvotyhjiöstä, pessimismistä ja toivottomuudesta. Valitettavasti toivottomuus ei kuvaa maailmaa josta näiden tahojen seinille maalaamat pirut puuttuvat. Ahdistus jota vastaan ihmiset taistelvat tulee näistä kertomuksista. Näin ollen taistelun ulkopuolella ei olekaan toivottomuus. Heiltä puuttuu lähinnä pelko ja tähän pelkoon liittyvä taisteluinto. Taisteluinto jolla voidaan toki taistella arjen tylsyyttä vastaan ja joka luo itselle glorian ja seikkailun sävyttään sankari-identiteetin. Sääli vain että tämä sankari-identiteetti rakennetaan äärimmäisen paranoia-pelkuruuden päälle joten lopputuloksena ei ole mitään aidosti sankarillista, vaan rakentuu omituinen epäsankari jota ei rehellisesti sanoen oikein voi kutsua edes antisankariksi.

Ymmärrän toki että arki on yleensä ottaen tylsää. Työhön, ruuanlaittoon, sisustamiseen ja muuhun arkeen kuuluva toiminta tuppaa latistamaan kenen tahansa päivän latteaksi omalaatuisuuden puutteeksi. Ja jokainen tahtoo olla ainutlaatuinen, erityisen hyvä. Mutta kuitenkaan minulla ei ole tähän kovin paljoa sanottavaa. Olen Kalle Haatasen linjoilla. Hänhän on esittänyt, että pitkäveteisyys on halpa hinta rauhasta.

Going meta

Sue Magazine(6/2012):ssa oli kolumni tietämättömyyden syleilemisestä. Aiheena on Stephen Fryn suhde tietämättömyyteen. "Vaikka aiemmin kirjassaan Fry pohtii tietämättömyyden olevan vain tekosyy laiskuudelle, jostain syystä tässä tapauksessa hän antaa synninpäästön itselleen ja opiskelijatovereilleen. Kaikkea maailman kirjallisuutta ei vain yksinkertaisesti ehdi kahlata läpi, hän kirjoittaa." ... "On parempi tietää monesta asiasta vähän ja yhdestä kaikki tarvittava, Fry kirjoittaa kirjassaan. Ohjenuoransa avulla hän kertoo naamioituneensa opiskeluvuosiensa ajan älykkäämmäksi kuin hän oikeasti tuolloin oli."

On mielenkiintoista miten Fry itse asiassa minun silmissäni määrittelee itse asiassa pohjimmiltaan fiksuuden huijaukseksi. Eli hän ei minusta suinkaan osoita että olisi erityisen tyhmä tehdessään tämänlaisen tunnustamisen. Mielestäni oman rajallisuuden tunnustaminen on viisauden alku. Ja useimmat fiksut ihmiset ovat nimenomaan ja juuri kuten Fryn kuvauksessa. He ovat spesialisteja jollain yhdellä alueella ja osaavat yleisluonteisesti muita. Nykykulttuurissa tarvitaan spesialisteja, ei enää eletä renessanssiaikoja jolloin vielä oli mahdollista olla kaikkien alojen huipulla oleva yleisnero. Kaltaiseni äärimmäiset generalistit jotka osaavat vähän kaikesta ovat itse asiassa varsin turhia nykymaailmassa.

Fryn näkemys on tärkeä, sillä usein älykkyydestä on hyvin yksinkertainen näkemys. Sitä pidetään knoppitietona. Saadakseen uskottavuutta historian osaajana pitää osata vuosilukuja ja nimiä. Ollakseen katutasolla uskottava filosofiassa pitää kyetä ennen kaikkea name droppaamaan kuuluisia nimiä. Kuitenkin suurin osa tiedosta on nimenomaan sitä että mennään metatasolle. Fry ei siis suinkaan riko sivistyskuvaa, vaan itse asiassa noudattaa sitä äärimmilleen. Ja rikkoo tätä kautta tämän sivistymättömien tason oletukset. Tämänlainen knoppiyleissivistys on kuitenkin nimenomaan sitä mitä Sue -lehdessäkin kerrottiin "Yleissivistys on monille älykkyyden mittari, ja luettu tieto merkki halusta osata ja ymmärtää asioita - tai ainakin tietää niistä mahdollisimman paljon. Tieto on monelle osa yhteiskunnallista hierarkiaa: mitä enemmän tiedät, sitä älykkäämpi ihminen olet." ... "Jos ilmoittaa, ettei halua tietää tai ottaa selvää jostain asiasta siksi, ettei kyseinen asia vain yksinkertaisesti kiinnosta, saa osakseen halveksuvia katseita ja putoaa automaattisesti alempaan älykkyysluokkaan." Fryllä onkin mahdollisuus nimenomaan sivistyneenä ihmisenä arvokas tilaisuus näyttää tämänlaisen knoppitietotason onttous.

Samalla Fry valitettavasti muistuttaa että minunkaltaisten generalistien kohdalla edessä on erittäin suuria vaikeuksia. Minullakin on ollut Fryn tapaan ilo ja onni liikkua aina itseäni viisaampien seurassa. (Lukiokaverini ovat kaikki jotain akateemisia tyyppejä, olen siis porukan virallinen luuseri kun olen vain ammattikorkean käynyt "pieni kandiparka".) Olen aina ollut generalisti joten olen tietyllä tavalla huijannut kaikkia, näyttänyt sivistyneemmältä kuin olen näyttämällä pelkkää yleistä lukeneisuutta.

Näen vain yhden tavan oikeuttaa tämänlaisen tilanteen. Se on metatasolle siirtyminen. Generalisteja tarvitaan vain ja ainoastaan siellä missä vaaditaan lateraalista ajattelua. Tämä tuottaa uusia, tosin mahdollisesti huonojakin, ajatuksia ja keinoja. Tämä ei toki toimi jos halutaan tehdä huipputiedettä. Mutta sen sijaan jos aiheena on skeptikkona oleminen ja pseudotieteiden kanssa puuhaaminen, on generalistina oleminen nimenomaan se, mikä antaa usein parhaan mahdollisen tuloksen.

Tähän on kaksi syytä.
1: Pseudotieteet pitävät siitä että aihe siirretään alueelle jossa keskustlija on huono. Näin ollen jos kreationisti keskustelee ammattifyysikon kanssa, hän välttää termodynamiikka -termiä ja puhuu jostain aivan muusta aiheesta. Heistä biologien kanssa on mukavaa puhua astrofysiikasta. Toisin päin kävisikin hassusti. Näin ollen tilanne on yleensä se, että jos alat pärjäämään keskustelussa, pseudotieteilijä vaihtaa välittömästi aihetta. Gish Gallopissa onkin taustahenkenä juuri se, että heitetään kaikenlaista hyvin erilaista tavaraa ja toivotaan että edes yksi menee läpi. Ja sitten keskitytään vain tähän.
2: Rehellisesti sanoen pseudotieteilijät ovat harvemmin niin hyviä kuin he ja heidän aateveljensä uskovat. Kun he viittaavat nimeen he eivät luo viittaussuhdetta argumenttiin tai tutkimukseen jonka oikeellisuustarkistuksessa nimi on apuna saati että odottaisivat ja toivoisivat että tätä tarkitussuhdetta testattaisiin ja katsottaisiin onko se tosi ja onko siihen viitattu oikeassa kontekstissa. He viittaavat name dropillaan pelkästään auktoriteettiin jonka uskovat tuovan karismaa asialle jolloin tarkistusta ei tarvita. Tekninen kieli on vain ad Tecnobabblea joka tekee asiasta vaikean kuuloista ja tuo tätä kautta uskottavuutta samalla tavalla kuin "hokkuspokkuksen" hokeminen niille markkinoiden silmänkääntäjille jotka haluavat puoskarilta ja hujarilta näyttämisen sijaan näyttää aidoilta maagikoilta, velhoilta ja poppamiehiltä. Heidän kanssaan toimiessa spesialistius on usein sitä että olet varustanut itsesi IT -tykillä vaikka pelkkä luodikko riittäisi. Siinä missä tieteenalan kärjessä oleminen on sitä että keskittyy ikään kuin olemaan hyvä joko nyrkkeilyssä, karatessa tai judossa, ja tavoittelevat kultamitalia tässä koska kaikissa ei voi menestyä, on generalistina oleminen sitä että pärjää niille luusereille jotka käyttää mitä sattuu kenties vähän karatelta, toisinaan judolta ja joskus nyrkkeilyltä näyttävää.

Toki generalistinen strategia voi toimia vakavamminkin otettavissa aiheissa. Tällöin keskittyminen tapahtuu kuitenkin yleensä yhteen oppialaan. (Useinhan spesialistit ovat erikoistuneet oppialan kapeaan sektoriin.)

Tänään luin arvioinnin Philipsen kirjoittamasta "God in age of Science?" nimisestä kirjasta. Sen ideana ei ole se klassinen, eli että otetaan yksittäinen teologinen argumentti tai sen alaluokka kuten fundamentalistmi tai kreationismi syyniin ja moititaan tätä. Sen sijaan se lähestyy teologiaa metatasolla. Se sen sijaan katsoo alaa kokonaisuutena, katsoo minkälaisia erilaisia teologisia näkemyksiä Jumalasta on ja tekee näistä erilaisista Jumalanäkemyksistä "päätöspuun". Eli kartoittaa missä kohden tehdään kannanottoja mihinkin suuntaan. Ja sitten kirja tutkii sitä että miten ihmiset valitsevat missäkin päätöspuun vaiheessa. Ja vasta sitten se argumentoi jokaisen tässä jakautuvan puun oksan kohdalla eteenpäin. Eli ensin kirjassa kartoitetaan teologian Jumalakäsitykset ja sitten se katsoo onko niissä järkeä ja järjettömät eliminoiden jäljelle jää sitten se mikä on säilyttämisen arvoista (jos tästä prosessita sitten selviää yhtään mitään läpi mikä on sekin mahdollista.) ;  "One of the interesting structural features of the book is how Philipse organises the chapters around the strategic choices faced by the modern theist. As he sees it, these choices arrange themselves along the nodes and branches of a decision tree. At the first node, the believer faces a dilemma. They must ask themselves whether the proposition "God exists" has a truth value or not. That is to say, they must ask whether they are cognitivists or non-cognitivists about God's existence. If they are cognitivists (as most are) they face a second dilemma: do they think their belief in God is justified on evidential or non-evidential grounds? If they opt for non-evidentialism, they end-up with Plantinga-esque reformed epistemology. If they opt for evidentialism, they face a further dilemma: is the justifying evidence to be drawn from revelational texts, such as the bible, or is it to be drawn from empirical observations of the natural world (Natural Theology)?"

Lähestymistapa on vaikea ja vaatii ehdottomasti generalistia. Ja tämänlaiset teot ovat tärkeitä koska lopputuloksena on itse asiassa koko aihetta koskeva yleiskatsaus, jossa eri oppialat ja vaihtoehdot kuvataan ja näin saadaan laaja yleiskuva. Ja voidaan oikeasti tehdä relevantteja päätelmiä esimerkiksi koko jumalakysymyksen mielekkyydestä ja tämän mielekkyyden ehdoista. - Ja samalla erilaisia teologisia näkemyksiä estetään kiemurtelemasta oksalta toiselle ja vaihtamasta argumenttia lennosta, jos joku yrittää kikkailla vaihtamalla aihetta, jos joku tämänlaiseen saivartelukikkailuun vaikka yrittää lähteä. Strategia siis myös sulkee pakotiet saivartelija-kieroilijoilta.

Näkökanta on siksi ilmeisen hedelmällinen. Kirjan lopputulos näyttää siltä että jumalatodistuspuoli ei ole modernissa maailmassa kovinkaan vahvoilla. Tätä lopputulosta ei voitaisi saavuttaa uskottavasti oikein millään muulla strategialla. Sillä muutoin edessä on aina se, miten Jumala on epämääräinen ja vaikeasti määriteltävissä. Päätöspuun oksien ja näiden eliminoinnin kautta juuri tämänlaiset onglemat saadaan ammuttua alas.

En ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta jos se todella onnistuu siinä mitä se väittää, se on luultavasti hyvin voimakas isku agnostismille. Rehellisesti sanoen ajatus hirvittää hieman, mutta tämä kirja on kuitenkin tulossa lukulistalleni. Vähintään se on lukemisen ja kritiikin arvoinen.

Sosiaalisuuden tuplailluusio ; Tyhmyyden suojeleva voima

Vanhan sanonnan mukaan tyhmä voi näyttää viisaalta, jos osaa vaieta. Uudempi sanonta taas opettaa että tuppisuut ovat epäsosiaalisia. Ja kääntäen avoimuus ja puheliaisuus tulkitaan usein samaksi kuin sosiaalinen taitavuus. Useammin tuppisuu on kuitenkin se viisas.

Toinen illuusio liittyy siihen että monet ajattelevat että taitava sosiaalinen käyttäytyminen olisi suoja huijaukselta. Itse olen ollut tunnetusti yllättävänkin vaikeasti huijattava. Olen itse ollut sitä mieltä että se johtuu siitä että huijarit vetoavat erilaisiin tunnusmerkkeihin, eli luovat sosiaaliset raidat. Ihmiset osaavat katsoa näihin ja ovat johdateltavissa niiden avulla. Minä en yleensä edes näe niitä raitoja. (Esimerkiksi silloin kun ne huutavat "nyt turpa kiinni idiootti".) Olen vain sillä tavalla tyhmä.

Osa on katsonut että huijaamisresistanssini kertoisi nimenomaan sosiaalisesta käyttäytymisestä. Että osaisin lukea ihmisiä. Tämä on periaatteessa uskottava teoria ; Moni ajattelee että hyvät valehtelijat ovat hyviä valehtelun tunnistajia. Samalla logiikan voisi sitten laittaa huijauksiin. (Itse en usein tunnitsa yksittäisiä valeita elleivät ne ole sitten loogisesti ristiriitaisia, mutta usein tulkitsen nämäkin tyhmyydeksi, vilpittömätkin ihmiset tulkitsevat väärin asioita.) "Research Digest" uutisoi kuitenkin siitä, miten sosiaalisesti taitava ihmiset ovat vain sosiaalisesti taitavia. Itse asiassa tämä tekee heistä muita helpommin huijattavissa olevia . He tulkitsevat eleitä eri tavalla. Huijaamiseen liittyvät hermostuneisuutta kuvaavat piirteet tulkitaan heillä vain hermostuneisuudeksi "there was a further paradoxical finding: participants who scored highly on the "emotionality" component of emotional intelligence (pertaining to emotional expression, perception and empathy) were significantly less accurate than average at judging which of the anxious relatives was being genuine."

He seuraavat raitoja kun taas nimenomaan tyhmyyteni suojelee minua. Sääli vain, että tämä paljastaa että sosiaalisen, puheliaan ja ns. ovelan ketun maineeni perustuu tuplailluusioon. Olen omituisella tavalla paska. Ilmeisesti juuri sellaisella että sosiaalisemmat ihmiset "menevät lankaan"..

et in arcadia ego

Kävin sunnuntaina pelaamassa roolipelejä. Tunnelma oli ylläolevan kaltaista. (Suurin julkineen salaisuus siinä että roolipelien esitetään olevan muuta kuin mitä ne todella ovat. Alan harrastajat tuntuvat antavan siitä vähemmän jääkaapilla juoksemisen oloista kuvaa.)

Pelasimme erittäin matalalevelistä peliä ja lopullisena haasteena oli lohikäärme. Tämä oli merkittävää, koska mahdollisuus voittaa näin mahtava vastus on käytännössä täysin mahdotonta. Useinhan roolipeleissä on hyvin klassinen tilanne jossa pelaajahahmot elävät kovassa mutta pastoraalisessa vaikeustasoltaan kuminauhamaisessa maailmassa. Näin ollen tasonnousu on tavallaan merkityksetön asia ; Se tarkoittaa vain sitä että vastaan tuleva hirviöt ovat hieman suurempia. Näin ollen tasonnousu ei käytännössä vaikuta hahmojen hengissäselviämiseen mitenkään. Lisäksi peleissä on käytännössä poikkeuksetta teema jossa tavoitellaan kliimaksia. Eli että tilanne saadaan ratkaistua. Mitään syytä tämänlaiseen ei tietysti olisi pakko olla. Ajatus kuolevaisuudesta toi arvokkaan elämyksen, etenkin kun se tapahtui siistillä tavalla. (Ja tiimimme sai lohikäärmeeseen 22 vahinkoa, mikä oli hahmojen pienuus huomioiden suorastaan eeppisen paljon.)

Toinen asia mikä korostui oli strategia ja merkityksettömyys. Hahmoni päätyi luonteensa vuoksi luokittelemaan tyyppejä luokilla "Ei se patsas ole vihollinen" ja "olihan susta sittenkin jotain minimaalista hyötyä" -tyylisiä lausuntoja. Nämä taas heijastelivat aitoja omia mielipiteitäni eri hahmotyyppien tarpeellisuudesta.

hyöty ja tehokkuus ; Muutamia ajatuksia erilaisista hahmotyypeistä.

Ensin on hyvä huomata, että roolipelimaailmassa on käytännössä kannattavinta panostaa spesialisteihin. Hahmojen ei kannata olla kohtuullisia jossain, vaan paras tulos syntyy siitä että ollaan spesialisteja. Tiimin kokonaisuus on sitten näiden, yleensä keskenään erilaisten, spesialistejen sopiva painotus. Tiimi tarvitsee erilaisia hahmoja ja esimerkiksi kaksi thieffiä tiimissä on turhaa redundanssia. Jos redundanssia kaivataan, on rooliin hyvä ottaa tankkeja.
1: On hyvä aloittaa tiimin ytimestä. Tämä on käytännössä annettu soturihahmolle. Jokainen tiimi tarvitsee luonnollisesti jonkinlaisen vahingontuottamiskoneen. Tässä on yleensä kaksi tyyppiä. (a) On ns. "tankkeja" joka on kestävä ja hyvin panssaroitu ja kestää siksi kauan aikaa hengissä. (b) On ns. "damagedealereita" joiden tehtävänä on tuottaa paljon vahinkoa. Damagedealerit voidaan jakaa kahtia;  (b1) väistelijätyyppejä joilla on vähän hitpoitteja mutta joihin osutaan melko harvoin (b2) myllytyskohteita joilla on paljon hitpointteja mutta joihin osuminen on helppoa kuin ladon seinään osuminen.
___1.1: Usein pelitasapainollisesti nämä ovat suunnilleen yhtä järkeviä ratkaisuja jos tarkkailun kohteena on aikaansaadun vahingon määrä. Valitettavasti tämä ei ole kovin olennainen mittari. Damagedealer on nimittäin tavallisesti hengissä vain isomman taistelun alussa. Systeemi saadaan hyvään alkuun. Sitten nämä kuolevat. Etenkään matalammilla leveleillä ei ole tarjolla henkiinherättelyä, joten tämä on lopullista. Tästä seuraa se, että tankki on useammin hengissä taistelunjälkeistä parantamista varten. Näin ollen tankit ovat yleensä olennaisesti parempia jos odotettavissa on useampi kuin yksi taistelu.
___1.1.1: Joku voisi ajatella että barbaarityyppinen damagedealer toimii aivan yhtä hyvin kuin kunnolla panssaroitu tankkikin. Niiden kohdalla ongelmat ovat kuitenkin yleensä isompia kuin väistelevätyyppisten. Sillä koska niiden hitpointteja kuluu paljon, niiden parantamiseen kuluu paljon resursseja. Tämä joko kuluttaa pappien parannusloitsuja tai verottaa tallessa olevia healing potioneja (tjsp.) Toisin sanoen nämä ovat usein kohtalokkaan kalliita. Poikkeukseksi voidaan nähdä tilanteet joissa on taisteltava erittäin voimakkaita vastustajia vastaan joilla on paljon vahinkoa tuottavia erikoishyökkäyksiä. Niiden kohdalla riskinä on se, että väistelijätyyppinen damagedealer ottaa vahinkoa ja kuolee kertalaakista pois. Tällöin niiden ongelmaksi tulee kuoleminen pois. Barbaarityyppinen hahmo sentään kestää tämänlaiset hengissä ja näin ne saattavat olla perusteltuja. Tämä kahtiajako on kuitenkin yleensä turha koska, kuten yllä olen maininnut, tankkihahmo on tässä usein oleellisempi.
2: Moni ajattelee että thiefin roolina olisi olla damagedealer. Tämä on toki mahdollista, koska heillä on hyvät mahdollisuudet ns. kriittisiin iskuihin jotka tekevät hirveän paljon vahinkoa. Tämä on käsittääkseni yleisin virhe. Ja se on nimenomaan virhe. Syitä on kaksi: Ensinnäkin epäkuolleet ovat melko yleisiä vihulaisia roolipelikampanjoissa ja ne taas yleensä nollaavat kaiken mihin thieffi on erikoistunut. (Ei kriittisiä, ei stunia ei piercingvahinkoa...) Ja koska thiefien tehtävänä on nimenomaan kaikki tiimiä muuten tukeva toiminta. Thiefit eivät tavallaan ole taisteiljoita ollenkaan, heidän tehtävänään on siirtää taistelujoukkoa taisteluiden välillä. Niille on hankittava hyvät taidot jonkinlaiseen missilehyökkäykseen (yleensä heittoveitset mutta jos D&D :n shurikenit ovat yleensä hirveän tehokkaita) ja juoksemiseen. Thiefit ovat parhaimmillaan takalinjassa. Ei siksi että saatasiiin paras taistelumenestys vaan sitä varten että thief ansaitsee paikkansa tiimissä kaikella muulla. (Toisin kuin papit jotka ovat yleensä aivan turhia muutoin.) Thiefeille pitää hommata perceptionia ja knowledgejä ja ansastus/availutaitoja.
___2.1: Itse toki pelaan aina thieffiä, mutta niillä on yksi iso heikkous. Tätä kutsutaan suuriksi leveleiksi. Maagit ovat nimittäin yleensä ottaen isoilla leveleillä hyvin monikäyttöisiä ja käteviä ja tekevät thieffin täysin turhaksi. Jos ajattelee tiimiä on kenties fiksumpaa ladata maagille knock kuin panostaa ison levelin thieffiin joka on paska sekä vahingontuottajana että sen kestäjänä. Isoilla tehtävillä thieffien tehtävänä on kuolla, siellä niissä tuppaa korostumaan kaikki damagedealereiden huonot ominaisuudet.
3: Moni ajattelee että maagit ovat damagedealereita. Tämä on virhe. Maagit ovat isoja vastustajia varten. Niiden tehtävänä on toimia pienissä taisteluissa säästeliäästi ja pois tieltä jotta isompiin ja vaarallisiin vastustajiin saadaan iskettyä heti alkuun täyslaidallisia. Jos tehtävän tavoitteena on päihittää jokin iso loppupääkkihirviö, seikkailun tehtäväksi muodostuukin oikeasi se, että kaikki muut tiimissä tukevat sitä että maagi pääsee perille asti sankaroimaan! Maagien pelaajien on aina ajatteleva suuresti. (Thieffien äärimmäisen pienesti. Kenties tämä on se syy miksi en luota ihmisinä niihin tyyppeihin jotka tykkäävät aina ja alituiseen pelata maageja "conservatism" -nimimerkkiä tai ei.)
4: Papit ovat useissa roolipeleissä etenkin matalilla tasoilla vielä turhempia kuin tosielämässä (sikälimikäli tämä on ylipäätään mahdollista). Toki hahmojen vahingoittumisten poisto on arvokasta työtä. Mutta valitettavasti usein osa maailmoista tarjoaa tähän tarkoitukseen itemin nimeltä healing potion. Itse asiassa olen arvioinut että papin arvo on noin kaksi+papin levelin verran healing potioneja. Niitä saa kaupasta. Toki joku voi selittää että parantava pappi säästää vuoron soturilta ja että healing potion kuluttaa vuoron. Mutta tässä on mutta. jos hahmo ei ole pappi, se voi olla vaikka soturi. Näin healaava soturi kuluttaa yhden hahmon vuoron aivan kuten pappikin. Ja tosiasia on se, että valtaosassa vuoroista pappi ei suinkaan ole parantamassa koska heillä on varsin rajallinen määrä parannuksia käytössä. Näinä aikoina priesti on takalinjassa haluamassa että häntä pidetään hengissä koska vahinkoa voi tulla myöhemmin. Jos hän olisi tankkityyppinen soturi, hän voisi käyttää tämän ajan hyödylliseti.
___4.1: Toki on mahdollista pelata pappia muutoinkin. Mutta tällöin se on oikeutettava muulla kuin parannustaijoilla. Kenties kannattavinta on kuitenkin tehdä parantajasta takarivintyyppi, joka tarkoittaa yleensä jonkinlaista archeria. Nämä ovat usein hyödyllisiä koska usein taistelu voi tapahtua kapeissa käytävissä jossa jokainen ei muutoin edes mahdu taistelemaan. Ja koska archer pysyy kaukana monista taistelulinjoista, niiden hitpointtien määrä on tavallaan merkityksetön. Nähdäkseni jokaisessa vähänkin isommassa tiimissä on oltava jonkinlainen archeri (jonka tehtävänä on usein myös healaaminen. Ja tämä tehdään ITEMEILLÄ!)

Yllä olevista nousee esiin se, että roolipeleissä on erittäin suuri paradoksi. Nimittäin se, että papin pelaaminen -etenkin matalan levelin papin- ei käytännössä ole tiimipelaamista vaan äärimmäisen egoistista loisimista. Sen sijaan thieffien pelaaminen on maksimaalista tiimipelaamista missä thief tekee riskaabelejä asioita toisten puolesta. Avaa ovet, etsii ja purkaa ansat ja loottaa. Thiefit ovat teamissa ylityöllistettyjä ja heidän osanaan on tehdä riskaabelejä temppuja vähillä hitpointseilla. Lisäksi oletuksena on että thiefeistä tehtäisiin ns. damagedealereita. (Tästä luokittelusta vähän myöhemmin.) Eli he osallistuvat taisteluun täysillä.

Papit taas eivät osallistu taisteluun täysipainoisesti koska heidän tehtävänä on parantaa muiden saamia vammoja. Siksi pappi on takarivin mies josta ei yleensä ole kamppailullista hyötyä. Heitä myös yritetään pitää hengissä viimeiseen asti. Priesti on se hahmo joka selittää että "keep me alive while I do nothing." Mikä toisaalta kuvastaa sitä että pelintekijät ovat kenties onnistuneet tiivistämään tähän jotain olennaista pappeudesta noin yleisemminkin - Samalla yllättävää on se, että hahmoluokan karisma näyttää leviävän myös palaajiin ; Pappien pelaamista pidetään helposti teamipelaamisena ja thieffejä pidetään egoistisia taipumuksia rapsuttelevana huijarina. Näin käy kun mielikuvat vetävät tiimin saaman hyödyn yli.

Ei koulua vaan elinkeinoelämää varten

"The beginning of love is to let those we love to be perfectly themselves, and not to twist them to fit our own image. Otherwise we love only the reflection of ourselves we find in them."
(Thomas Merton, "No Man Is an Island")

Ihmisillä on tapana pitää tärkeitä asioita vakavana. Umberto Econ "Ruusun nimi" -kirja kertoo tarinaa siitä miten nauru ja huumori nähdään syntinä. Ja kirja taas heijastelee arvostuksia joita ei ole vaikeaa löytää. Tätä ajatellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miksi ihmeessä "Raamatun" alussa kerrotaan "hyvän ja pahan tiedon puusta" eikä esimerkiksi "vitsipuusta". Huumori nähdään usein jollain tavalla uhkaavana. - Syy on varmasti siinä että totuudella ja huumorilla on molemmilla yllättävän paljon valtaa. Ja itse asiassa huumorilla on enemmän. Jos jollekin vakavalle asialle uskaltaa nauraa, se menettää auktoriteettia, sädekehäänsä ja uskottavuudentunnetta jota se meille antaa.

Conrad Hyes onkin teologi joka on vähän tämänlaisilla linjoilla tutkaillut nimenomaan aikaisemmin viittaamaani syntiinlankeemuskertomusta. Hän lähtee siitä että perisynti ei itse asiassa esiinny tässä kertomuksessa ollenkaan. Se on tarinaan jälkikäteen liitetty termi, tulkinta joka on toki tehty muun tekstin pohjalta, mutta joka ei kuitenkaan ole ainut mahdollinen. Hyesin mukaan tarinassa on kysymys nimenomaan siitä miten ihmisistä tuli liian tärkeileviä. Hänestä luonnontila oli viaton ja hauska. Hyvän ja pahan tiedon puusta nauttiminen toi tiedon ja pinnallisti maailmassaolemiskokemuksen. Tämä lankeemus näkyy hänestä nykykirkossakin kun nauramista kirkossa esimerkiksi piispojen läsnäollessa nähdään jotenkin kiusallisena. Tämä turhantärkeys ilmenee sitten pömpöösiytenä joka teeskentelee vahvaa mutta on äärimmäisen haurasta ; Turhantärkeälle lapsen metelöinti rippijuhlassa on kammottava pyhäinhäväistys ja ikonoklasmi. Loukkaantuminen ja Jumalanpilkkakokemus onkin tätä kautta vain osoitus oman uskon heikkoudesta. Hyersin mukaan saatana on pelkästään mahtipontinen ja tätä kautta vajaa. Jumalassa on molemmat puolet, sekä vakava puoli että hauska puoli.

Ja kun minä kirjoitan positiivisesti kristinuskosta, on kysymys tietysti jostain aivan muusta.

Teknisen korkeakoulun opiskelijat ovat hyvä muistutus siitä että vaikka he ovatkin ääriteknisiä, heihin liittyy kuitenkin vahva huumorisävytys. Teekkarit tunnetaan paitsi insinööreinä, diplomi-insinööreinä, niin myös typeristä tempauksista ja wappulehden paskoista vitseistä. Tämä on merkittävä ja hyvin erikoinen asia, koska juuri teknillis-luonnontieteellisen maailmankuvan nähdään yleisesti olevan latistava. Edellä mainitsemani Hyers edustaa tässä pitkää linjaa yhdessä esimerkiksi Adornon kanssa. ~ Heille tieto johtaa tylsyyteen, pinnallisuuteen ja esteettisen elämän rappeutumiseen joka ilmenee sitten pinnallisena turhantärkeytenä. Kuitenkin juuri Teekkarit - eivätkä esimerkiksi feministiteologit - ovat tunnettuja huumorilehdistään ja sävyltään nimenomaan anarkistisista tempauksistaan.

Markus Kajon "keppienkuljettamistekstissä" (jonka kommenttiraidalla on minunkin kyseenalaista kontribuutiota jonka Kajo on ystävällisesti jättänyt deletoimatta) on reagointi joka on itsessään humoristinen ja lämminhenkinen, mutta jossa on kuitenkin mukana varoitus jonka sävyt ovat yleisiä. "Toiseen tärkeään asiaanne, keppien kuljettamiseen en aio vastata. Juuri tuollaisten tehtävien takia jätin aikanaan TKK:n opinnot kesken. Toivon, että jatkossa olette myös varovaisempi tällaisten kysymysten julkipanoon. Teekkarit tahtovat ottaa tällaiset asiat haasteena ja jotkut lähtevät kohta kuljettamaan kilometrin mittaista kepakkoa vaikka sinne Iisalmeen ihan vain koemielessä (ja sikäläisen panimon sponsoroimana). Siinä on sitten saatu viitostie pitkäksi ajaksi kokonaan tukkoon. Luuletteko, että juhannuksen viettoon menevät ihmiset autoissaan kitisevine lapsineen tällaisesta kuljetuksesta ihastuvat, kysyn vaan toisen kerran. Kolmatta kertaa en kysy, sen lupaan." Tässä viitataan juuri siihen että huumori nähdään usein ongelmana.

Hyersin lausumaan tämä sopii siten, että tämänlaiset tempaukset maanteillä ovat autonkäyttäjille sama kuin se naurava ja mekkaloiva lapsi pömpöösin uskovaisen kirkkomatkalla. Samalla selviää myös se, että jokainen meistä on omalla tavallaan pömpöösi, turhantärkeyteen langennut. (Hieman kuin kaikki ovat syntisiä kristinuskon mukaan.) Itsekin olen äärimmäisen ärsyyntynyt pitkillä automatkoilla - ja ärsytän muita vielä enemmän kuin olen itse ärsyyntynyt. Itse asiassa ärsytys on aina läsnä, oli teillä teekkareita tai ei. (Yleensä ei.) Näin ollen on kyseenalaista aikaansaisiko teekkari aidosti merkittävää lisäkiusaa nykytilaan verrattuna.

Olenkin erittäin ihmeissäni siitä miksi ihmiset haluavat lomillaan ajaa mahdollisimman kauas, kun perille löytää vähemmälläkin. Toki voisi ajatella että tässä matkassa olisi kysymys ponnistuksesta ja kärsimyksestä, jonkinlaisesta Nietzscheläisestä voimainponnistuksesta joka maksimoi onnellisuuden. Mutta kuitenkin mökkeihin ja kesäpaikkoihin tunnutaan liittävän nimenomaan nautiskelevampia haluja. Sitä halutaan olla rauhassa, nauttia oloista. Perillä odottaa sitten totaalinen peruskorjaus ja kauhea määrä työtä. Kun ihminen haluaa rauhaa hän paitsi valmistautuu sotaan, ja käy aivan automaattisesti vapaaehtoisesti moottoritietaisteluita. Tuska onneksi unohtuu vuoden aikana niin että sama virhe osataan sitten toistaa seuraavana vuonna.

Teekkari on koulutusjärjestelmämme huippu. Heidän halutaan selvästi opiskelevan elinkeinoelämää varten. Tekniseen tietoon halutaan liittää arvokkuus. "Opettaja 18/2012" -lehdessä olevaassa kolumnissa (s 51) nykyhetkeä kuvataankin liian keveänä. "Myöskään tympeänmakuisten, pitkien ja perusteellisten artikkelien hahmottamiskykyä ei enää ole. On vain Wikipedian nopeus. Ei kukaan enää osaa pysähtyä tiedon ääreen, pohtia sitä, keskustella. Sellainen välilehti ihmiskunnan historiassa on napsautettu alapalkkiin, odottamaan poistamista. Se joutaa kadota lehtorin mukana, ehkä aikaisemminkin, sillä lehtori on jo kadonnut ihmisten keskinäiseen tuntemattomuuteen." Tässä lausumassa on selvä halu palata vanhoihin kulta-aikoihin joita ei enää ole. Tätä korostetaan loppuun laitetussa kliimaksissa jossa lehtori (ei siis opettaja vaan nimenomana klassisen vanhahtava lehtori) löytää yhden oppilaan joka on lukenut saman kirjan ja muistaa siitä saman kohdan jota on pitänyt hyvänä. "Ja lehtori tuntee sisällään arvokasta lohdutusta: tuossa nuorten mahdottoman samanlaisessa joukossa on sen lajin edustajia kuin hän itse, vanhan tiedon ja kulttuurin rakastajia. Lehtori maistelee hetkeä, sen kuolemattomuutta." Tilanne on siitä mielenkiintoinen että nykytilaa kuvataan harmaana ja identtisenä kun samalla valitetaan sitä että ihmiset eivät tunne toisiaan ja nautitaan identtisyyden kokemisen hetkestä. Nykymaailmassa ollaan vähemmän "mahdottomasti samanlaisia" kuin ennen. Mutta oikeasti kaipuu onkin aikaa jota ei ole koskaan ollut. ~ Vanhoillisessa maailmassa elävät ovat pakinan lehtorin tapaisia. He vaativat tietynlaista maailmaa suojellakseen omaa identiteettiään. Kolumni peräti esittää että "Lehtori ei käsitä hänen kummallista kieltään. Siitä puuttuu historiallisuus, inhimillisen kulttuurin jatkumo." Tämä nähdään ongelmana. Tämä korostaa sitä että lehtori rakastaa aidon tiedonjanon sijasta sitä että hän saisi kuulua samanmielisten yhteisöön. Hän rakastaa vain omaa peilikuvaansa.

Ihmiset eivät ole oikein koskaan olleet kiinnostuneita koulusta. "Turhantärkeilyyn sortunut" koulutusasenne on johtanut tylsyyteen, ei vain nyt vaan aina. Lisäksi oppiminen on työlästä. Opiskeluhaluiset ovat olleet aina vähemmistönä. Uskoisin jopa että nykypäivänä tilanne on kohentunut ; Mika Sipura esitti että se mikä voi näyttää lyhytjänteiseltä ja spontaanilta voikin olla muuta. "Kun 12 vuotta sitten aloitin opettajana, hyvä opettaja oli asiantuntija joka tiesi faktat, ja osasi kertoa ne loogisessa jäjestyksessä. Nyt hyvä opettaja on ammattimainen paskansuodatin, joka kykenee jollain vielä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla siirtämään kykynsä oppilaisiin. Tuota lapiointitaitoa ei valitettavasti opita kursseilla. Ei auta miljoonien syytäminen IT-strategioihin. Tuohon taitoon synnytään, ja sitä ylläpidetään etusormen painalluksin." Opettajuus on muuttunut tiedon saamisen helppouden mukana. Ennen ongelmana oli lähteiden luo pääseminen. Netti on tehnyt omituisiakin asioita saataville. Nykyisin saatavuus on runsasta ja tärkeintä on tiedon analyysi. On kyettävä nopeasti näkemään mikä on oleellista. Muulle on annettava ruksia välittömästi. Panostaminen vain tärkeisiin asioihin johtaa siihen että suurin osa klikataan pois. Ja nimenomaan tämä on hyvää lukemiskäytäntöä.

Se, että ennen tietosanakirjojen selaamiseen meni paljon aikaa ei antanut yhtää enempää tietoa. Pakotti vain tuskailemaan kauemmin. Kun vertaan aikoja ennen internettiä (olin silloin jo koulussa) ja muistan sitä mitä esitelmänteko siihen aikaan oli nykyiseen verrattuna. Se oli turhannyhjäämistä, aikaa meni turhaan. Olisi omituista jos joku selittäisi että jos nettiyhteydet pakotettaisiin hitaammiksi, niin se kehittäisi oppimista. Olisi omituista jos joku selittäisi että oppisimme paremmiksi lomailijoiksi jos meille annettaisiin hitaammat autot. Kysymys on tässä aivan samasta asiasta.

Tiedolle ei sen sijaan ole käynyt huonosti. Esimerkiksi jos menisin lukemaan vanhaan malliin miekkailumanuaalien alkuperäisteoksia, olisi minulla turvallisuusehtoja ja muita että edes pääsisin lukemaan niitä. Nyt ne ovat skannattuina netissä - usein jopa osaavien ihmisten tekemät käännökset on saatavissa! Väittäisin että jos todella pidän vanhasta inhimillisestä perinteestä, siihen osallistuminen on tehty helpommaksi. Eri asia onkin se, että valtaosa ei tämänlaista kaipaa. Osa voi kaivata tietoa muunlaisista asioista.

Nykyisin lähinnä paskantärkeydellä on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Toki tässä on ongelmansa. Esimerkiksi oppilaat voivat ATK -tunnilla selata pornoa. He tekevät näin koska on vaikeaa ellei mahdotonta tehdä tietoturvaluennosta kivempaa kuin porno. Pömpöösiyden ollessa toisessa ääripäässä on toisessa ääripäässä riekkuminen. Molemmat ovat pinnallisia.

Uskaltaisin sanoa että olosuhteet vain modifioivat pinnallisuutta, joka taas on ihmisissä vallitseva tila. Askeettisissa oloissa pinnallisista tulee "kolhoja". He elävät arkirutiinissa miettimättä juuri mitään. Yltäkylläisissä oloissa ihmisistä tulee prinsessoja jotka elävät leikissä miettimättä juuri mitään. Ensimmäiset elävät pömpöösiydessä ja toiset riekkumisessa. Molemmat ongelmat ovat reaalisia siksi että ihmiset ovat noin yleisesti ottaen kovasti sitä hyvää ja pahaa tietoa vastaan. He rakastavat usein vain ajatusta siitä että heillä olisi tuo tieto ja vielä useampi sekoittaa tämän tiedonhaluun.