Manufactroversy.

"Innovoijat (innovators) - 2-3% väestöstä: uskaliaita, koulutettuja, omaavat useita informaation lähteitä.
Varhaiset omaksujat (early adopters) - 10-15% väestöstä: sosiaalisia johtajia, suosittuja, koulutettuja;
Varhainen enemmistö (early majority) - 30-35% väestöstä: vastaanottavaisia tultuaan vakuuttuneiksi innovaation omaksumisen hyödyistä, useita eri sosiaalisia kontakteja;
Myöhäinen enemmistö (late majority) - 30-35% väestöstä: skeptisiä, perinteisiä, alempi sosio-ekonominen asema;
Hitaat omaksujat (laggards) - 10-20% väestöstä: vastustavat aktiivisesti uusia innovaatioita, naapurit ja ystävät pääasiallinen tiedonlähde, pelkäävät velkaantumista."

Yllä olevaan tapaan tiivisti "Count Up" -blogissa Rogersin teorian innovaatioiden hyväksymisestä. Ajatuksena on persoonallisuustyypit, joista toiset ovat kehityksessä kärjessä ja toiset ... ei. Uskon että jokainen on noita luokkia sekalaisesti, eri aiheesta ja asiasta riippuen. Ainakin minä olen joissakin jutuissa mokailuihin asti kokeileva ja riskejä ottava pellepeloton ja toisissa olen oikea jämähtänyt ja muutosvastarintainen puupää. Mitään täyttä sattumaa mieltymykseni asioiden kohdalla tuskin kuitenkaan ovat.

Keskiössä hänellä on se, että edelläkävijät (innovators) ovat vähemmistöä jotka ovat koulutettuja. Viimeiset (laggards) taas ovat hyvin muutosvastarintaisia. Innovaattori on pakosti kokeilunhaluinen riskinottaja, josta aina pitää kehittää toimintaa paremmaksi. Konservatiivinen taas ei vaihda asioita, koska heistä juttuja ei pidä korjata jos asia ei ole rikki. Molemmat ovat vähemistöä.

Itse asiassa tästä saadaan varsin kevyesti pseudotieteiden puolelle.

Periaatteessa voisi olla niin että pseudotieteet olisivat yksi innovaattoreiden joukko. Syynä on innovaatioiden riskinotto. Ihmiset yleensä näkevät riskeissä menestyneet, eivät lukuisia epäonnistuneita. Esimerkiksi Nassim Taleb korostaa sitä miten moni huippuonnistuja edustaa vain hyvin pientä osaa riskin ottaneista. Olisi väärin olettaa että kaikki riskinottaneet olisivat samanarvoisia. Näin ollen voisi olla että pseudotieteilijät olisivat hyvinkin samanlaisia paradigmankehittäjien kanssa, mutta siinä missä paradigmankehittäjät ovat "miljardöörejä" ovat pseudotieteilijät "epäonnistuneita liikemiehiä", joiden riski on johtanut vararikkoon. Asenne voisi siis olla sama, lopputulos hyvinkin erilainen.

Tältä ei kuitenkaan näytä.

Esimerkiksi Umberto Eco on nostanut esiin sen, miten perinne on vahvasti mukana kaikessa niissä mikä liittyy pseudotieteisiin. Alkemistien ja okkultistien perinne on vahvasti mukana nykypäivässä toimivilla tahoilla joista vastaavat asiat ovat tiedettä. Tämä näkyy vahvasti esimerkiksi siinä miten televisiosarjaa "X -files" on kirjoitettu. Asiat on usein sidottu perinteisiin kertomuksiin, mutta mukaan livautetaan nykutieteeltä kuulostavia sanoja. Sisältö siis pidetään identtisenä. Tämä ei ole tietenkään jäänyt pelkän televisioviihteen tasolle. Se on mukana kaikkialla:
1: Kummituskertomukset ovat kansanperinnettä, mutta parapsykologiassa niihin liitetään hienoja termejä (kuten energiat ja vaikkapa termi parapsykologia itsessään.) Näin sille annetaan uskottavuuden vivahde.
2: Kvanttimystiikassa mystisen uskonnon perinteitä selitetään auki käyttäen (melkoisen vapaamielisesti) analogisuutta jonkun nykytieteen käsitteiden kautta. Perinne on siis metafora, joka on moniselitteinen ja antaa siksi tilaa sovittaa sitä yhteen nykytieteen kanssa.
3: Kryptozoologiassa etsitään keskisuuria ja suuria eläimiä joita nykytiede ei tunne. Tässä muodossaan se ei tarvitsisi mitään erityistä erillistiedettä, koska tuntemattomia eläimiä etsitään biologiassa muutoin. Skeptikollakaan ei pitäisi olla mitään tätä vastaan. Kuitenkin asian syvempi ydin tulee selväksi: Kryptozoologit eivät etsi mitä tahansa eläimiä, vaan he etsivät taruolentoja. He eivät myöskään välitä löytöjen puutetta vaan keskittyvät perinteeseen, joka jo todistaa asian, havainto olennosta on ikään kuin irrelevantti, sillä on merkitystä vain jotta voidaan matkustaa eksoottiseen paikkaan seikkailemaan ja kokemaan jännitystä. Tässä mielessä he ovat olennaisesti samanlaisia kuin "Monty Pythonin lentävässä sirkuksessa" ollut kirahvibongari joka bongasi kirahveja paikassa jossa niitä ei ollut. Hänellä oli kynä ja vihko johon hän laittoi merkinnän ihan samaan tapaan kuin joku lintututkijakin. Hän oli saanut "melkein yhden" havainnon. Kirahvibongailuun hän oli siirtynyt jetienbongailusta, lumimiesten bongailu oli muuttunut tylsäksi joten vaihtelu virkisti.

Tämä uudelleennimeäminen on itse asiassa sama kuin mitä taikurit ovat käyttäneet kaukan. Taikasanat hokkuspokkuksesta ananasakäämään viittaavat sivistykseen, joka täytyy opetella. Jos asia vaatii opettelua se on tietysti tiedettä koska kuka tahansa ei voi sitä tehdä.

Pseudotieteiden edustajilla on tavallisesti hyvin voimakas esitys uutuudesta. He ovat tieteen innovaattoreita, niitä jotka tuovat uuden kumouksellisen paradigman joka muuttaa koko tieteen. He ovat vähemmistöä jota sorretaan ja jota tieteilijät kritisoivat. Kuitenkin perinnesitoumukset näyttävät että olennaisesti samanlaiset argumentit ovat olleet vuosia mukana kuvioissa. They are not innovators, they are laggards. Kun on oikein konservatiivi voi jo esiintyä poikkeuksellisesti ajattelevana, koska enemmistö on jo kulkenut ohi.

"Pandas Thumb" on ahkerasti käyttänyt termiä "manufactroversy". Se kohdistaa kritiikkiä Intelligent Designiin jossa korostetaan sitä miten "controversyä", erimielisyyttä, on käsiteltävä. Että molempia puolia pitää kuulla. Siinä ideana on se, että asiasta keskustelu on tehty sillä että asiasta on huudettu. Eli ristiriita syntyy siitä että ruohonjuuritasolla on toimijoita jotka huutavat asiasta riittävästi. Kritiikin ydin on siinä että pelkkä äänekkyys tekee asiasta muka tieteellisesti relevantin. Kulttuurinen muoti -ilmiö ja tiede halutaan tässä kohden erottaa toisistaan.
1: Intelligent Design sopii tähän juttuun koska sen argumenttihistoria liittyy erityisen voimakkaasti kreationistieen perinteeseen: Jokainen Intelligent Design -argumentti on rakenteellisesti evoluutiotavastustavassa kreationistisessa perinteessä. Heidän tieteenhistoriansa vilisee menneisyyttä. Kreationistisessa puheessa on oma tieteenhistroria, jossa on palvottuja menneisyyden auktoriteetteja. Tässä ei Newtonia ja Faradayta säästellä. Nämä tuovat toki vakaumuksensa, mutta näyttävät selvästi että senmielisten "kulta aika" on selvästi menneisyyttä.

Vastaava menneisyys on myös flogistonilla jolla ennen selitettiin esimerkiksi palamista. Sitä kannattaneita tiedemiehiä on perinteessä runsaasti. Nykyajan ihmiset sitten sitovat itsensä näihin, ja esittävät olevansa samanlaisia. Kaatuneen paradigman ylläpito on kuitenkin juuri sitä. Se voi toki saada uusia nousemisia, mutta niitä ei kuvaa nousevan paradigman merkit, eli runsaat ja hedelmälliset tutkimusohjelmat jotka levittäytyvät sellaisille alueille joita ei ennen ole tutkittu. Pseudotieteet pikemminkin rakentavat ad hoc -verkkoja jo hallussa olevista tieteen totuuksista, ja saavat suosiota näille sovitelmille ruohonjuuritasolla, ne ovat kaikkien tiedossa, koska ne leviävät ja saavat suosiota tavallisten kaduntallaajien parissa muoti -ilmiön tavoin.

Kun tiede ei hyväksy, ja vertaisarviointi kieltää tulokset, voi vastarannankiiski tulkita tämän aina sensuuriksi ja vainoksi ja yrittää selvitä jossain muualla. Ja tiedeskeptisyys vahvistaa itseään: Tutkimukset näyttävät että jos tieteen näyttämä asia ei sovi näkemykseen, herää into harjoittaa yleistasoisempaa tiedevastaisuutta. Ja hänen ei näin toimiessaan tarvitse edes tietoisesti valehdella, koska hän on todennäköisesti Dunning-Cruegerin efektin hallussa samaan tapaan kuin esimerkiksi ne shakinpelaajat, jotka ovat niin huonoja että eivät tajua edes omaa pelitaitonsa puutetta.

Yksilöstä on tietysti päästävä suosioon, parrasvaloihin, jotta pseudotieteestä saadaan kunnon äänekäs "controversy". Toki perinteisiin viittaavat tarinat ovat tuttuja, joten niiden kehittämiseen ei tarvita mielikuvitusta.
1: Itse asiassa tätä asiaa voi valottaa kummituskertomusten kautta. Kun perinne on yllä, on isoäidin pelottelukertomukset tuoneet asian tutuksi. Kummituksiin uskova lapsi ei siis ole niinkään mielikuvituksekas tai kekseliäs. Hän on enemmänkin herkkäyskoinen ja mielikuvituksettomasti kopioi itselleen kuulemansa uskomukset kritiikittä.

Suosituksi tulemiseen tarvitaan tietysti jotain. On oltava myyvä. Kansanperinne kulkee yhteiskunnassa aina mukana, joten siihen sopivat asiat ovat mielenkiintoisia ja "myyviä". Tämä taatusti vahvistaa sitä, että jos joku mielikuvituksekas näkemys päätyisi markkinoille, se ei olisi yhtä suosittu kuin perinteisemmät näkemykset. Tämä vahvistaa "kummituskertomusten" ja muun perinteen kautta kumpuavia ideoita ja niiden uudelleenlämmitystä.

Siksi ei ole ihme että pseudotieteet eivät yleensä ole edes "innovatiivisia epäonnistujia" vaan ovat pikemminkin "äärikonservatiivisia".

Näin valtavaa määrää pseudotieteitä leimaakin nostalgia menneisyyteen ja sen viisaita kohtaan, joka yhdistyy odotukseen siitä että nyt pyörä pyörii taas eteenpäin. Aivan kuten ammattimaisesti homeopaattina toimiva kaverini sanoi puolustautuessaan minun huvittunutta joskin melko lieväsävyistä skeptistä assaulttiani vastaan : "Ikuiset totuudet ovat siitä käteviä että ne ovat ikuisia." Kun asialla on menneisyys ja perinne, se on ollut kauan mukana. Kun sitä kannatetaan nyt, se on ikuista. Joten jos nykytiede on sen puolella, tämä on todiste ikuisen asian puolesta. Ja jos ei, niin nykytiede on väärässä, sehän edustaa vain ajallista ja rajallista viisautta joka muuttuu, paradigmavaihdos näyttää että tiede ei tarjoa mitään ikuista tietoa joka ei koskaan muuttuisi.

Tuhmia puhuvat miehet.

"Iltalehti" 18.5.2010 sisälsi pienen Jyrki Lehtolan kirjoittaman kolumnin. Hän moitti Oskari Katajiston asennetta naisiin. Katajisto kun oli maininnut olevansa "pebamiehiä" ja arvosti muutenkin naisten erilaisia fyysisiä avuja. Naisen persoonallisuus nousi esiin "väärällä tavalla". Katajisto kertoo palkitsevansa naista ruokaa tekemällä ja hellimällä. Lehtola esitti tämän ominaisuus-toimintakaavaesitystavan lemmikkieläinten pitona ja hyödykkeenhankintana: Pebamiehellä kiinnostuksen aiheet ovat ostoslista joka paljastaa kertojastaan liikaa.

Miltei samaan aikaan toisaalla, "Kelmien Kerho" -tv -sarjassa käsiteltiin miesten naisten iskuyrityksiä. Vastakkain olivat näkemykset, joissa se on kunnianosoitus. Eli naisen täytyisi olla tyytyväinen itseensä kun hän viehättää miehiä. Naisesta kuolaaminen ei kuitenkaan välttämättä ole kohteliaisuus, vaan esineellistämistä. Nainen on miehen kiihottumisen väline.

Kolmannesta paikasta, "Naisen kanssa" -sarjakuvasta löytyi mietelmä siitä miten riettauden pitäisi kuulua parisuhteeseen. Alkuun mainitaan että miehen ei pidä kunnioittaa naista välttämällä lähentelyjä ja tuhmien puhumista. Itse asiassa miehen tulee tehdä ehdotuksia jopa julkisilla paikoilla, toki vaivihkaa, jotta nainen saisi muka pahastuen kieltäytyä niistä. Tämä ei ole torjuttava virhe, koska se kertoo että mies pitää naista niin ihanana että edes häveliäisyys ei estä miehen intoa. Ideana on se, että jos nainen saa olla vapaasti juuri niin paljon vähemmän riettaampi kuin mies, kuin nainen itse haluaa, nainen kokee että tässä parisuhteessa mikään ei ole kiellettyä. Ei siis pidä luulla että härskit puheet eivät kuulu miesten ja naisten väliseen parisuhteeseen. Naisen mielessä ne nimen omaan kuuluvat parisuhteeseen!

Yllä olevissa asioissa on kolme hyvin erilaista näkökulmaa. Toki niiden ristiriitaisuuksia voidaan sovittaa yhteen: Naisesta härskiys voisi kuulua parisuhteeseen, mutta ei sen ulkopuolelle joka selittää loukkaantumisen kadulla perään viheltelyyn ja muuhun vastaavaan toimintaan.

Yleisesti ottaen tasa -arvokeskustelu on ottanut Lehtolan tavan. Syynä on perinne, joka kulkee nimellä esineellistäminen. Se voidaaan liittää seksuaaliseen häirintään, mutta tavallisesti siihen törmää pornografiaa käsittelevässä aineistossa. Porno on tässä puheessa itse asiassa eräänlainen seksuaalisen häirinnän muoto.

Tommi Paalanen onkin kirjoittanut tästä mielenkiintoisen kirjoitelman. Esineellistäminen on tässä ollut perinteisesti vasta -argumentti itsessään: Naisen välineellistämistä, niin että tämä nähdään vain tiettyinä ominaisuuksina jotka tuottavat seksuaalista nautintoa miehelle. Näin naisella ei ole persoonaa. Paalasen teksti on tälle kriittinen. Hän korostaa että välineellistämistä kulttuuri on muutenkin pullollaan, jopa lastenkasvatuksessa sitä esiintyy - ja tietysti kotieläinten pidossa. Lisäksi esineellistämisdiskurssissa miehen esineellistäminen (1) unohdetaan ja (2) mies demonisoidaan esittämällä että tämä pornoa katsoessaan haluaa valtaa ja hallintaa. Miehiltä tätä ei kysytä - ja jos kysyttäisiin, olisi tuomio se, että miehet eivät tiedosta vallankäyttöään tai ovat täysin yhteiskunnan aivopesemiä tässä asiassa.

Samoin tehdään naisille jotka itse valitsevat pornografiassa näyttelemisen. He ovat säälittäviä uhreja jotka eivät edes tajua tilaansa. "Pornon vastainen feminismi esineellistää naisia kielteisellä tavalla, sillä se pyrkii holhoamaan heitä ja kyseenalaistaa heidän yksilöllisen seksuaalisuutensa. Hänen mukaansa jotkut feministit ovat nostaneet itsensä sensoreiksi, ja katsovat tehtäväkseen ilmoittaa, millaiset seksuaalisuuden ilmaukset ovat vääränlaisia." Tämä korostaa sitä, miten feminismi esiintyy (muuallakin) usein radikaalina mutta on kuitenkin monilta osin varsin perinteisen vanhoillisen näkemyksen seuraaja - ja näissä kohdin se toimii perinteiden vahvistimena, sensuurintehostajana, sen sijaan että vapauttaisi. Pornon sensuurissa on käytössä suojelupuhe, jota uskonnolliset tahot ovat perinteisesti käyttäneet tässä asiassa. Nämä tahot sentään esittävät itsensä suoraan ja rehellisesti perinteenjatkajina, eivätkä uudistajina kuten feministejen parissa on aina tavattu tehdä.

Esineellistämistä vastustetaan yleisesti ottaen. Mutta kuitenkin kaikki laittavat treffi -ilmoituksiin ominaisuuksia joita haluavat puolisoltaan. Nämä ovat aina välineellistämistä, puolison täytyy sopia tiettyihin määritteisiin. Toivelistassa on omistusoikeuden haluamisen sävyjä. En pidä niitä silti pahana. Toki parisuhteesta ja pornon maailmastakin löytyy aitoa ihmisten sortamista, mutta tässä kysymys on olennaisesti välineellistämisen määrästä, tehosta ja yleisyydestä. Pelkkä esineellistäminen ei riitä: Jutut on ikään kuin katsottava tapauskohtaisesti ja miettien rajanvetokysymyksiä, eli katsomalla sen, missä raja on liikaa.
1: Oma rajani kulkee esimerkiksi "hymyile tai tapahtuu kauheita" -tilanteessa, jossa ei ole kysymys seksuaalisesta häirinnästä vaan sallittavien tunteiden esiintymisestä joita ylläpidetään asiattomasti. Tai siinä jos parisuhteessa seksikin on kellotettua niin että sille on ajoitettu tietyt päivät. Joku muu tietysti vetää rajat muualle.

Comment & Conquer

Monet blogit ovat kommentointipaikkoja. Minun blogini ei ole tästä poikkeus. Jokainen kirjoitus on tavallaan haltuunotto, kirjoitelma aiheesta, minun oma näkökulma asiaan. Joskus tekstit ovat hyviä - ja joskus vain tykkään muuten vain aiheesta juuri silloin. Kommentoinnilla ja kirjoittelulla otan itselleni pienen tilan virtuaalitodellisuudessa. Ja blogaaminen antaa minulle keinon purkaa kritiikinkaltaiseen toimintaan aggressioitani. Ja tietysty runsaasti tilaa egoilla ja päteä!

Kolumnien kirjoittamisessa tekstejä tulee melko säännöllisesti, ja tekstit ovat melko lyhyitä. Niiden tehtävänä on kommentoida ajankohtaisia aiheita, kyseessä ei kuitenkaan ole uutinen koska siinä kirjoittajalla on oma aihe, näkökulma ja mukana on usein mielipide ja kannanotto asioihin.

Poliitikot ja julkkikset ovat usein kolumnisteja. Yksi syy on siinä, että kolumneihin voi laittaa vallankäyttöä. Toinen siinä, että kolumni antaa luvan esiintyä arrogantisti oikeassa olevana, käyttää muuten ikävinä pidettyjä vinoiluja keinoina. Ja niin edespäin. Kolumneissa on usein myös kirjoittajan naamakuvaa vieressä, jolloin pärställe saa julkisuutta.

Jos kolumnistilla on sanataiteellisia kykyjä, hänen katsotaan puhisevan, vanhahtavasti pakisevan, jolloin hän on pakinoitsija. Tässä korostuu persoonallinen tyyli. Pakinan jako taas voidaan tehdä kahtia: Niitä on faktisia ja fiktiivisiä. Ja ulkopuolelta objektiivisesti ja jopa toiseuttaen katsovia tai sisältäpäin samastumisen kautta katsovia. Kaikilla on tietysti suhde todellisuuteen : Valehtelu pakinassa on ikään kuin ajatuskokeiden tekoa eikä valehtelua.

Ja aivan kuten graffiteissa aktiivisen sisäpiirin määritelmä sanoo että vain laiton graffiti on aito graffiti, ja laillinen on seinämaalaus. Niin myös pakinakin ja kolumnikin on hienoimmillaan hieman "kirjoittamisen sääntöjä rikkova". Hyvin tehtynä kyseessä ei ole vandalismi vaan raikas tuulahdus. Usein kolumnistit ja graffititaiteilijat kuitenkin epäonnistuvat tässä, jolloin tulos ei ole yhtä hyvä. Mutta se ei graffititaiteilijoita tai kolumnisteja haittaa, sehän synnyttää reagointeja ja jopa keskustelua jolloin kolumnisti saa nimensä paperiin. Joskus kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.Graffitit ja kolumnit ovat henkilökohtaisia kannanottoja, joissa - usein hyökkäävä - kommentti laitetaan näkyville. Lopputulos voi olla kaunis ja outo samanaikaisesti. "Jutusta tulee vähän ufoa". Vaikka se kuinka sidottaisiin paikkakuntaan: Kolumneissa ja graffiteissa on usein myös kysymyksiä, joskin jotkut kysymykset ovat selvästi parempia kuin toiset eivät: Tosin huonoillakin kannanotoilla ja typerillä kysymyksillä on laaduttomuudestaan huolimatta kuitenkin paljon arvoa, koska kolumnisti ja graffititaiteilija saavat niihin reagoinista hallitsemisen ja ymmärtämisen tunnetta itselleen ja aatetovereilleen. Näin kommentaattorin toiminnan jälkeen kaikella on oma paikkansa, olivatpa muut samaa mieltä asiasta, sen perusteluista tai eivät. Näin maailma täyttyy sekasotkusta jossa ei välttämättä ole paljoa järkeä - objektiivista järkeä - mutta jossa on paljon merkitystä - subjektiivista merkitystä. Joskus lopputulos, käyty keskustelu on jopa, joskin oudolla ja vinoutuneella tavalla, kaunista. Ja tällöin teksteissä voi näkyä jopa toinen toisensa hyväksyntää ja rakkautta.Mutta silloinkin kaikkia kiinnostaa lähinnä se, että oma nimi tai tagi on näkysällä. Sillä siitä kysymys on: Näkyvyyttä joko yleisesti tai sitten kommentaattorin valitseman ja kannattaman "eliittijoukon" silmissä. Siispä minunkin on aika lopettaa johonkin joka voisi olla sellainen.

---

Tämän blogauksen numero on 1300 - mikä tarkoittaa perinnettä. Jos blogikirjoitukset olisivat vuosia, nyt olisi hyvä aika alkaa odottamaan mustaa surmaa.

Naisen mysteeri (ja salamasta päähän rienaajaa.)

Sigmund Freud tuli kuuluisaksi siitä että hän rakenteli kuuluisia psykologisia teorioita. Hän kuitenkin myös esitti miten nainen on hänelle mysteeri.

Tämä naisen vaikeatajuisuus on yleinen aihe. Jos joku pitää naista mysteerinä, voi tämä korostaa joko (1) naissukupuolen irrationaalisuutta tai sitten (2) miessukupuolen tyhmyyttä. Eli joko mies on rationaalinen ja nainen tunteidensa viemä jonka toimista ei järkeä voi löytää koska sitä ei ole. Tai sitten mies on simppeli ja yksinkertainen, jolloin miessukupuolen tyhmyys muuttuu naista koskevaksi mysteeriksi.

Tai sitten jätetään vitsit vitseiksi ja koko naisen mystisyys viedään sukupuolikysymyksistä laajemmas, ja kyse onkin koko ihmisyyden mysteeristä. Ihmisyyden ymmärtämisen kieltämiselläkin on pitkät perinteet. Esimerkiksi buddhalaisuudessa tietämättömyyttä ihmisyydestä pidetään hyvinkin tärkeänä.

Eksistentialistisessa perinteessä ihmisluonteen ymmärtämisyritykset nähdään ikävänä. Esimerkiksi Kierkegaardin kannalta olemassaolo on tärkeää ja hän korosti monien asioiden subjektiivisuutta. Ja että nämä asiat olivat niitä jotka olivat olemassaolon kannalta kiinnostavia. Kiihkeys ja hartaus ovat subjektiivisia tuntemuksia ja ne tekevät jostain asiasta kiinnotavan tai tylsän.

Eksistentialistisesa perinteessä Sartre korosti että ihmisen tehtävänä on ikään kuin "valitsemalla tehdä itsensä", jolloin ihmisellä ei ole mitään perimmäistä luonnetta jota ymmärtää. Sartre tarttui valistusajan ihanteeseen, jossa ihmisen vapaus muuttaa hänet järkeväksi, kekseliääksi ja onnelliseksi: "Tieto, Tiede ja Onnellisuus" olivat käsi kädessä. Sartre vain nappasi tähä väliin Marxia ja Hegeliä joiden kautta saatiin idea siitä että korosti sitä että maailmasta vieraantuminen tuovatkin mukanaan tylsistymistä, ahdistusta ja epätoivoa. Kuitenkin hänelläkin oli jokin "aito minä", joka oli yksilön aitoa itseään ja hänen ihmisyyttään. Tämän "tunnistaminen" ei kuitenkaan ollut objektiivista vaan subjektiivista.

Toki myös mystikot ovat yleisesti ottaen kieltäneet ainakin sanallisen ihmisen määrittelyn. Heillä sanat ja määritelmät ikään kuin harhaanjohtavat.

Yllättävän monessa erilaisessa näkemyksessä korostetaan sitä miten ihmisyyden määrittely on luokittelua ja eräänlaista väkivaltaa jossa ihminen pakotetaan lokeroon. tällöin ihmisyys on tietysti mysteeri. Tämänkaltaisen ajattelun kautta on syntynyt yllättävän suosittu näkemys, jossa luonnontieteet ja matematiikka ovat pahoja asioita. Tälläisestä valaiseva esimerkkitapaus löytyy "Eksaktin Elämän Utopiasta". Siellä korostetaan miten romantikko inhoaa ymmärtämistä, koska siinä luonnontieteen ilmiöt jyräävät kaavamaisesti välittämättä inhimillisistä arvoista. Ajatus on se että myrskyilmalla salama kenties iskee valikoimatta hyviin ja pahoihin, mutta tätä ei pidä romantikoille mennä kertomaan.
1: Ei vaikka tuo romantikko olisi Luther jonka pelästyminen ukonilmalla sai hänet rukoilemaan henkensä puolesta ja tekemään lupauksen. Myrskystä selviäminen vaikutti hänen elämänhistoriaansa paljon ja tätä kautta mutkan kautta meidän kaikkien.

Tätä kautta luonnontieteellinen tutkimus on edelleen rienausta. Toki ei niinkään kirkolle ja uskovaisille, kuin "romantikoille".

Squirrelin haarukka : Absurdia teatteria ristiriitatilanteessa.

Absurdi teatteri syntyi kun teatterissa oli korostettu realistisuutta. Perinteessä toimijoiden oli oltava uskottavia, käyttäydyttävä kuten järkevä ihminen. Muuten näytelmä oli "epäuskottava", "teennäinen" tai muuten vaan huono. Absurdissa teatterissa sen sijaan korostettiin olemisen, elämisen ja yhteiskunnan outouksia. Osa menee tässä pidemmälle. Osasta jo oleminen on järjettömyyttä, kun taas lievimmät vain uskoivat että ihmiset tekevät siitä sellaista.

Absurdejen seikkojen näyttäminen ei ollut typeryydenpalvontaa, vaan jalona ajatuksena oli se, että yleisö saadaan reagoimaan elämiseensä. Näin he lähestyvät aidompaa olemassaoloa - joko hylkäämällä väärän ja valheellisen "eheän ja rationaalisen olemassaolon" ja olemalla siten yhtä totuudessa perustilan, järjettömän olemassaolon kanssa. Tai sitten hylkäämällä ne yhteiskunnan outoudet. Näin absurdi teatteri oli luonteeltaan yhteiskuntakriittistä ja jopa elämänkokemusta ja olemassaolotapaa muuttavaa.
1: Siksi absurdissa tilassa tapahtuu outoja. Esimerkiksi Chaplinin elokuvissa on huomattavaa miten hän ei näytä hämmästyvän mistään. Tämä oudon itsestäänselvyytenä ottaminen saa ihmisen joko miettimään sitä, mitä kaikkea hän ottaa samalla tavalla itsestäänselvänä. Tai sitten hämmästelee hämmästyksen puutetta. Tai sitten ottaa tapahtuman ihan yhtä normaalina kuin mitä on vaikka aamuhampaiden pesu.

Mielestäni Sokrates oli tavallaan hyvin absurdi hahmo. Hänen metodinsa oli maieutikos (kätilöinti), jossa hän ikään kuin kävi kiskomassa esiin kenestä tahansa tietoa, joka vain odotti syntymistään. Hän ei esittänyt auktoriteettina mitään tietoja tai faktoja vaan teki dekonstruktiota aikaansaavia kysymyksiä. Hän ei ollut opettaja joka kaataa tietoa, vaan dialogissa toimiva ravistelija joka sai vallitsevat näkemykset näyttämään jollakin tavalla naurettavilta.

Itse olen omalta osaltani harjoittanut jo vuosia varsin outoa keskustelumenetelmää. Tätä voisi kutsua "ristiriidan peittämiseksi". Teen tätä jos odotan että olen keskustelukumppanin kanssa useamman viestin verran yhteydessä. Idea on yksinkertaisesti se, että jos näen jonkun esittävän ristiriitaisia asioita, en vain mene ja sano että "tässä on ristiriita", vaan sen sijaan yritän tehdä haarukkatilanteen. Shakissahan haarukaksi kutsutaan tilannetta, jossa esimerkiksi hevonen uhkaa kahta nappulaa samanaikaisesti. Näin vastapuoli ei voi pelastaa molempia nappuloita, mutta voi pelastaa toisen nappulan.

Ristiriitatilanteessa selvää on että kaksi asiaa eivät tule toimeen keskenään. Siksi ajankin keskustelun siihen että toinen saa valita mikä säilyy. Hän ei usein huomaa että tämä tarkoittaa samalla sitä että se toinen todellakin syödään.

Kun teen näin, toinen ei koe ristiriitaa kumoavana. Tämä tunnehan tulee yleisesti ottaen yleisöllekin kun ristiriita tulee vastaan. Yleinen näkemys on että ristiriitainen on väärässä. Sen sijaan kun teen tilanteesta haarukan, toinen kokee että hänen näkemyksensä täydentyy tai korjaantuu. Hän saa ihan itse valita miten tilanne on.

Toki joskus käytän ristiriidan olemassaolon korostamista, ja kerron että kyseessä on ristiriita. Mutta pyrin siihen että teen tämän vasta sen jälkeen kun "samaan haarukkatilanteeseen" mennään saman henkilön tai saman ketjun kanssa uudestaan. Näin korostan sitä että valinta on sitova, ei voi vain valita aina mitä haluaa.
1: Keskenään ristiriitaiset asiat ovat kuitenkin ristiriitaisia asioita: Ne voivat olla molemmat vääriä, tai ainakin toinen niistä on väärin. Selvää on että ristiriidassa molemmat niistä ei voi olla oikeassa. Toki useimmiten ristiriidat voidaan peittää olemattomiin muuttamalla systeemiä, kuten ottamalla käyttöön lisää esimerkiksi ad hoc -oletuksia. Tällöin ristiriita korjataan ja se onkin vain "jännite".

Tällä aennoitumistavalla keskustelut muuttuvat varsin hassuiksi jos keskustelukentän tuntee hyvin. Haarukoimalla oikein kykenee nimittäin ennalta arvaamaan sen, mitä toinen valitsee. Keskustelua voi siis ennakoida, ja jopa ohjailla toinen sanomaan tiettyjä asioita. Tässä vaiheessa keskustelu on kuitenkin varsin tylsää, vaikakin omalla kohdallani sitä on tapahtunut.
1: Tämä tuli huvittavasti mieleen, kun sain viestimuotoista kommenttia siitä kun tässä taannoin kinastelin melko pitkästi erään henkilön kanssa yhdestä aiheesta. Ulkopuolinen seuraaja moitti minua siitä että en vahvemmin nostanut ristiriitoja esiin. Kyselin että mitä ristiriitoja, ja hän huomautti muutaman. Omasta mielestäni olin ajellut näiden tiimoilta hyvinkin ahkerasti. Toki keskustelukumppanini ja tämä lukija ei tätä luultavasti tajunnut.
___1.1: Mutta jos tämän lukutavan sisäisti, ymmärtää taatusti sen, miksi en kyennyt ottamaan keskustelukumppanini argumentaatiota kovin vakuuttavana. Sen verran se keskittyi "miten selviän tuon yhden kohdan ongelmasta" että hän ei miettinyt sitä miten hänen keinonsa olivat sellaisia että ne pelastivat yksittäistapauksissa mutta kokonaisuuden kannalta ne olivat keskenään ristiriitaisia. Vastakumppanini siis koki että hän selvisi kaikista antamistani haasteista vaikka ne olivatkin varsin erilaisia. Ja lukija koki että en ottanut toisen tekemiä selviä ristiriitoja huomioon. Ja omalle itselleni taas koko keskustelu oli sarja gambiitteja joissa toinen unohti että nappuloita oltiin jo syöty varsin ahkerasti.

Minusta tämä tapa käsitellä on ihan hauska. Sillä siinä ei ole samanlaista tunnelmaa kuin siinä että tulee ja julistaa. Minun metodilla tilanne näyttää luistelulta - eri keskusteluissa eri valinnat haarukassa johtavat aivan erilaiseen tilanneavaruuteen, jossa on aivan erilaiset argumentit ja tätä kautta näyttää että minä olen se surrealistinen hahmo. (Josta tietysti pidän tiettyyn rajaan asti.)

Kun tämän tietää, minun juttelujen lukeminen voi tietysti muuttaa lukemistapaa. Olen valmis ottamaan sen riskin, koska tämän blogauksen kautta ihmiset voivat kuitenkin miettiä keskustelujen loogis-sosiaalista verkkoa ja sitä mikä tuntuu keskustelun osallistujista ja sen seuraajista vakuuttavalta, hyvältä keskustelutavalta - ja mikä oudolta hulluudelta! (Tätyy vain toivoa että minut otetaan jatkossakin yhtä sekapäisenä ja kreisinä kuin tähänkin asti.)

Naturalismi & Metafysiikan varjo ... And Now for Something Completely Different!

Naturalismi on käsite, joka on hyvin vallitseva. Vain hyvin harva filosofi tai muukaan ihminen tunnustautuu "einaturalistiseksi". Yleisesti ottaen sitä käytetään erottelemaan "supernaturaali" eli yliluonnollinen pois joko tutkimuksesta tai tietämisestä.

Yleisesti ottaen naturalismi onkin käsitteenä hyvin hankala. Siitä tiedetään sen verran että naturalismi liittyy fysikaaliseen maailmaan. Naturalistit luottavat siihen että asioita lähestytään syyseuraussuhteen kautta, ja että on jotain joka tapahtuu havaittavassa maailmassa jollain toistuntatiheys ja tapahtuman voimakkuudella. Ja että asioiden välille syntyy korrelaatioita jotka ovat vahvimmillaan deterministisiä luonnonlakeja ja "heikoimmillaan" vapausasteita joita lähestytään sattuman matemaattisen mallinnuksen kautta, jolloin frekvenssit, keskiarvot ja keskihajonnat astuvat mukaan kuvioihin.

Kuitenkin yliluonnollinen määritellään usein sen verran oudosti, että naturalismin määritelmät "näyttävät puutteellisilta". Yliluonnollinen kun on usein "jämäluokka" jota ei ole määritelty kunnolla. Yliluonnollisten asioiden kannattajat eivät esitäkään yliluonnolliselle mitään mallia tai tapaa jolla sitä voitaisiin ymmärtää. Tälle sanotaan vain määritelmäksi tyhjä somethingelseism, yliluonnollinen on vain "jotain muuta."

Alkuun "Metafysiikan kieltona".

Yllättävän moni tuntuu ajattelevan että naturalismi tarkoittaa samaa kuin metafysiikan kielto. Tällöin mukana maistuu perinteinen jako jossa ontologia ja epistemologia erotetaan vahvasti toisistaan. Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että "looginen positivismi on kuollut". Siinä ajateltiin että asioita voidaan lähestyä ilman metafyysistä taakkaa.

Tässä mukaan tuli kuitenkin Popper, jonka mielestä esimerkiksi induktiossa oli metafyysistä taakkaa. Hän vaihtoi verifioinnin, suoran havaitsemisen, falsifiointiin joka tunnusti että teoria on metafyysistä taakkaa sisältävä arvaus - ja siksi todistamisen sijasta piti keskittyä kumoamisiin, virheiden poistoon ja poistettavuuteen.

Kuitenkin naturalismi on yksi mahdollinen metafyysinen suuntaus. Se esittää metafyysisen kannanoton maailman luonteesta. Se sisältää arvauksia, mutta tosiasiassa tämä ei ole syy hylätä sitä - sillä kaikissa muissakin näkemyksissä on metafyysistä taakkaa. Loogisen positivismin antama tärkein opetus onkin oikeasti siinä, että tätä metafyysistä taakkaa on kaikilla. Jos naturalismin kieltää tämän vuoksi, kieltää yhden mahdollisen todellisuutta koskevan vaihtoehdon a priori, ja pelaa itse välttämättä kaksoisstandardeilla koska ei itsekään selviä säännöstä joita toisilta vaatii.
1: Metafysiikka on arvailua, oletuksia. Ne ovat eri metafyysisissä järjestelmissä luonteeltaan olennaisesti erilaisia. Näitä oletuksia ei perustella, ne "otetaan valmiina". Eri metafyysisten systeemien keskustelut yleensä vetoavat, eivät perustele. Siksi esimerkiksi joku solipsisti voi uskoa että on olemassa vain hänen tietoisuutensa - joka on kenties sirpaleinen eikä esimerkiksi Kari -sirpale tiedä mitä Maija -sirpale ajattelee, vaikka molemmat ovatkin "maailmanmielen yksi osa" -tälläistähän voi tapahtua esimerkiksi unenkaltaisessa tilassa. Eikä tälle solipsistille olisi mitään tämän kaiken ulkopuolella, "on vain itsensä kanssa leikittelevä mieli". Kun taas joku toinen voi uskoa että on olemassa kaikille ihmisille yhteinen fyysinen todellisuus jonka he jakavat. Solipsistin näkemystä ei voi kumota. Mutta ei fysikaalisen todellisuudenkaan kieltoa voi tehdä. Jokin voi tuntua järkevämmältä. Ja tätä ihminen usein sitten kannattaa.

Itse henkilökohtaisesti ajattelen että ne skientisti-ateistit jotka uskovat että heidän näkemyksensä ei sisällä ontologiaa, ovat idiootteja. Sen sijaan ne joiden mielestä naturalismi pakosti tarkoittaisi metafysiikan kieltoa ja jotka yrittävät loogisen positivismin vasta -argumenteilla kieltää "ateistiskientistit". He ovat olkiukottajia, jotka (1) arvostavat perustelua mutta jotka ovat typerinä kritisoimassa asioita joita eivät ymmärrä ja tajua tai (2) jotka maailmankuvansa sumentamana käyvät sotaa erimielisiä vastaan välittämättä perustelujen laadusta ensisijassakaan tai (3) molempia. (Joka tapauksessa he ovat pseudofilosofisia, pseudojärkeviä, tekoviisaita, tekovalistavia...)

Yksi lähestymistapa naturalismin tietämiseen.

Toki yliluonnollistakin lähestytään useasta eri kulmasta. Esimerkiksi voisi ottaa "Eksaktin elämän utopiassa" esiin nostetun Carrierin. Hän määrittelee naturalismin syy-seurausketjun alkuun asti mennen: Naturalismissa "kaikki mentaalinen on kausaalisesti redusoitavissa ei-mentaaliseen (viime kädessä fysiikkaan)." Tätä kautta yliluonnollista voidaan tutkia. Carrierista tieteessä ei ole mitään rajaa tutkia yliluonnollisia asioita, koska niissä mentaaliselle vain annetaan eifysiikkaan redusoituva muoto. Näin esimerkiksi jedivoimat tai Harry Potterin loitsut olisivat yliluonnollisia mutta tieteen tutkittavissa olevia. Carrierin mukaan tiedeyhteisö ei näin mitenkään rajoitakaan tieteen tutkimusalueita. Aivan normaali tieteen kriteeristö pystyy tutkimaan korrelaatiota "karkotaseet" -sanan lausumisen ja toisen taikasauvan kädestä lentämisen välille. Näin rajoituspuhe on tavallaan harhaa.
1: Tavallaan tämän yliluonnollisen ulosrajaamisen tekevät ne "vainokorttia heiluttavat" joiden mielestä heille pitäisi antaa jotkut ihmeelliset uudet kriteerit. Heistä heidän tutkimuksensa on tieteen kriteerejen ulkopuolella. Mutta tieteen kriteerit itsessään eivät rajaa yliluonnollista.

Carrierin mielestä tiede ei ole rajannut yliluonnollista lainkaan a priori tutkimuksen ulkopuolelle. Pragmaattisesti on vain huomattu että yliluonnollinen on tutkimusohjelmallisesti hedelmätön. Yliluonnolliset ilmiöt eivät tuota tutkimuksia. Mistään ei vain löydetä sitä velhoa joka saisi "karkotaseet" -sanan toimimaan. Näin ollen yliluonnollinen on osoittautunut typeräksi a posteriori; Kokemuksen kautta yliluonnollinen on havaittu tutkimusohjelman ytimessä toimimattomaksi, yrityksistä on tullut erehdyksiä kautta. Tämä selittää tavallaan senkin että Newtonin aikana oli ihan normaalia tutkia myös vaikkapa okkultismia, mutta tämä on ajan kanssa muuttunut "naurettavaksi".

Toinen lähestymistapa naturalismin tietämiseen.

Yllä oleva on kuitenkin ontologista naturalismia ja siihen liittyvää asiaa. Kun asia viedään metodologisen naturalismin puolelle, päädytään siihen miten se on "yhden järjestelmän" tiedonhankintamenetelmä (joka on erilaista kuin vaikkapa mystikon tiedonhankintamenetelmä.) Jos asia on "tutkittu oikein" se tuottaa tietoa.

Tällöin voidaankin ajatella että luonto ("nature") naturalismissa voikin määrittyä muullakin tavalla. Aiemmin mainitsemani Carrierin tapa on se, että tiedetään mitä luonto on ja sitten naturalisti on se, joka tutkii tätä. Mutta voikin olla mahdollista että luonnoksi määritetään luonto niin että se on se, joka on luonnontieteiden tutkimukselle mahdollinen kohde. Tällöin luonnontiede on tietysti naturalistista: Luonnontieteen tutkimattomissa oleva luonnontieteen avulla tutkittava asia olisi varsin ristiriitaisesti määrittynyt asia tai outoa toimintaa.

Tällöin naturalismin ala laajenee. Esimerkiksi keskiajalla nykyinen hiukkaskiihdytintason toiminta oli mahdotonta, ja siksi siihen liittyvät asiat olisivat olleet "arvailua", kun taas nyt ne ovat "tutkittavia asioita". Tässä kohden emme voi automaattisesti sanoa mikä on naturalistista ja mikä ei. Se, mikä on nyt rajoittunutta, ei ole sitä välttämättä jatkossa.

Kenties ensi viikolla löytyykin velho, joka muuttaa nyt yliluonnollisena pidetyn tulipallonheiton luonnolliseksi ilmiöksi, jota voidaan tutkia vaikkapa "sana-tapahtuma" korrelaatioiden kautta (joita verrataan verrokkitilanteeseen jossa loitsua ei heitetä).

Ynnäys noista kahdesta (and Something Completely Different):

Filosofisesti ero on suuri, mutta käytännässä sillä ei ole juurikaan merkitystä kummin asian määrittää: Luonnonlait, korrelaatiot, sattuma ja tapahtumien jakautumiset ovat siltikin se, joka määrittää naturalistin totuusnäkemykset. Naturalisti on joka tapauksessa empiristi. Ja vaikka esimerkiksi Harry Potterin loitsut olisi "Carrierin maailmassa" yliluonnollinen ja "tutkittavuuden maailmassa" luonnollinen, käytännön tasolla tutkimukset eivät ole löytäneet velhoilijaa joten kummassakaan tapausessa sellaiseen uskominen ei ole järkevää.

Metodologisessa naturalismissa on vielä sekin mielenkiintoinen asia, että se ei välttämättä edes kiellä yliluonnollisen olemassaoloa tai välttämättä edes muita selitystapoja.
1: Ontologinen naturalisti toki kieltää yliluonnollisen olemassaolon (Carriermallin tietää mikä on yliluonnollista ja monissa tapauksissa ei tiedä) ja he hyvinkin turvautuvat metodologiseen naturalismiin, se on heille ainut tiedonhankintatapa.
2: Toisaalta joku voi sanoa että vain metodologinen naturalismi on hyvää tutkimusta ja silloin kysymys on tietämisen rajoista. Esimerkiksi itse kannatan sitä että maailmassa voi olla ties mitä yliluonnollista, mutta sitä ei voi tutkia. Tällöin se on ihmisen ymmärryksen ulkopuolella. Tämmöisistä asioista puhuminen on aina "haastamista suulla suuremmalla", enkä siksi pidä tätä perusteluna tai tietona. Se on "kenties mahdollista, mutta joka tapauksessa vain tyhjää arvailua."
3: Pluralisti taas voi ajatella että luonnontiede on yksi tietämisen tapa. Hänestä mystikko voikin tutkia eri metodilla erilaista maailmaa. Jos fysiikka tottelee "matemaattisesti mallinnettavia tai estimoitavia juttuja" voi mystiikka tutkia tietoa joka ei ole propositionaalista, eli jota sanat ja matematiikka ei voi tavoittaa. Hänkin voi käyttää metodologista naturalismia huoletta eikä tämä sodi hänen maailmankuvansa kanssa.
___3.1: Eipropositionaalinen tieto sinällään on minusta varsin ontto määritelmä: Mutta mitä voi osoittaa asiasta jota ei voi lähestyä sanoin. Eihän sellaista voikaan määritellä. En ymmärrä miten jotkut pitävät tärkeänä sitä että kirjoitetaan kirjahyllymetrejä vaikkapa "Jumalasta jota ei sanoilla voi lähestyä". Se on somethingelseism, se on määritelty "joksikin muuksi".

Eli kaiken kaikkiaan naturalismia käytetään hyvin usein kuin sen sisältö tunnettaisiin. Mutta kuitenkin määritelmillä kikkaillaan hyvin paljon. Lähes kaikki ovat naturalisteja, mutta he eivät aina ole selvillä mitä se "nature" on. Ja ne jotka sotivat heitä vastaan ovat vielä enemmän hakoteillä, koska hekin sitovat itsensä näihin varsin sekalaisesti sidottuihin määritelmiin välittämättä niiden ristiriitaisuuksista ja selittävät innolla olevansa vain "jotain ihan muuta".

Jos minun kuitenkin käskettäisiin nyt lennosta tiivistämään naturalismin luonteen mahdollisimman kattavasti ja tiiviisti, sanoisin ehkä jotain sellaista että "Naturalismi on sitä että fysikalismi ja/tai empirismi ovat järkeviä tietämistapoja. Ja sitä että olemassaolo on tapahtumista." Onhan se vähän pliisu, mutta on siinä kuitenkin jotain melko samanlaista.

---

"And Now For Something Completelly Different" on Monty Pythonien Flying Circusista lainattu hokema jolla pilkattiin skandaalinhakuista lähestymistapaa jossa yleisöä kosiskellaan kaikella erikoisella ja järjettömällä. Tämä "sirkustoiminta" on "kiinnostavaa" ja "mystistä" toisin kuin tiedetty ja tunnettu maailma. Fysiikassa taas tavallinen kiinnotsaa aika paljon: Siellähän esimerkiksi vahva voima ja gravitaatio oletetaan tapahtuvan sekä olohuoneeni lattialla että kaukana ulkoavaruudessa. Ne ovat sitä tavallista johon mystinen on sitä täysin erilaista. Aivan samaan tapaan kuin "supernaturalistit" kertovat olevansa jotain muuta kuin luonnontieteet ja sen kautta saatu tieto. Ja hekin liittävät tähän "erilaiseensa" aina joko suoraan tai riviel välistä tarinoita ja myyttejä. Ja kyllä. Tämä rinnastus on vittuilua.

Eikö se ole kauhean vaarallista?

Jos ihminen kertoo harrastavansa käsipalloa, liikuntaharrastuksen terveellisyys nousee esille. Käsipallo on kuitenkin nopeatempoinen kontaktilaji, jossa käy helposti onnettomuuksia. Jos taas kerrot että harjoittelet miekkailua, ensimmäiset kysymykset voivat liittyä siihen miten se on kovin vaarallista. (Jos aiheeksi ei nouse se, että se on niin väkivaltaista ja turmele harjoittajansa mieltä.)

Toki on selvää että jos toista lyödään metallisella teräesineellä, tässä on kysymys vaarallisesta ja kuolettavasta asiasta. Avainkysymys on tietenkin siinä, että miten toimintaa harjoitellaan ja harjoitetaan. Siinä missä käsipallossa voidaan ajatella että pallo ei pure, jokainen jolle annetaan terästä käteen miettii asiaa toisella tavalla.

Miekkailun harjoittelu ei ole mitään "otetaan miekat ja huidotaan randomisti toista päin". Tämä freeplay on vasta hyvin paljon harjoittaneiden hommaa. Ja heillä on suojuksia tuota tarkoitusta varten. Harjoitella voi vaikkapa yksin, jolloin liikeradan tarkkuutta katsotaan. Ja pariharjoittelussa on usein tekniikan hiontaa, jolloin molemmat tietävät mitä molemmat ovat tekemässä milläkin hetkellä. Ja tässäkin suojavarusteita on keksitty.

Esimerkiksi Windsorin kunniaksi on mainittava että vakavia onnettomuuksia ei ole tapahtunut koko hänen koulunsa olemassaoloaikana - joka on ajallisesti useita vuosia. Toki pieniä ruhjeita voi silloin tällöin tulla. Toki harjoittelu ja harjoitteet on huolellisesti mietitty siten että harrastajat eivät hajoa. Siksi ainakin minä pidän miekkailun harjoittelua hyvin turvallisena. Kunhan se tehdään huolella. Huonosti järjestetty miekkailu sellaisilla henkilöillä jotka eivät ole kypsiä ja vastuuntuntoisia, ja joilla ei ole aavistustakaan mitä ovat tekemässä. Heillä se voisi oikeasti ollakin vaarallista. Älä siis mene sellaiseen!

Kasvava placebo, massat, yksilöt ja muita ihmeitä.

Placebovaikutuksen suuruus tuntuu olevan ikään kuin jonkinlainen vakio. Näin ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi "Neurosceptic" viittasi havaintoihin jossa placebo näyttää olevan nykyisin useammin vahva kuin menneisyydessä. Syitä tähän voi olla useita: Ihmiset voivat uskoa lääkkeisiin enemmän kuin ennen tai olla vähemmän epäluuloisia kuin ennen. Näin teho muuttuu. Toisaalta he voivat myös kertoa oireidensa paranevan - jopa luulla olevansa parantuneita - vaikka eivät olisikaan. Ja toisaalta heidän terveydentilansa voi olla keskimäärin parempi, jolloin haetaan "pienempiä muutoksia", ja jotka paranevat helpommin yksinkin. Syitä voi olla useita.

Usein placebovaikutus kuitenkin liitetään hyvin suoraan "mielen parantavaan voimaan". Kuitenkin sen idea on ensi sijassa massoissa. Kun katsotaan isoja joukkoja ihmisiä, ei osata välttämättä katsoa onko joku yksilö parantunut lääkkeen vaikutuksesta, ilman sitä vai peräti lääkkeestä huolimatta. Massoista osataan katsoa tilastollisia sääntöjä, jolloin joku on todennäköisempi kuin jokin toinen vaihtoehto. Tämänkaltaisella logiikalla voidaan lähestyä hyvin erikoisiakin vaihtoehtoja - kuten vaikka huumoriohjelman hauskuutta. Kaikkia ei naurata, mutta toiset naurattavat useammin kuin toiset. Silti on vaikeaa napata "itse huumoria" kaiken muun hälyn keskeltä.
1: Tässä kohden viitataan Nunniin jonka mielestä placebossa on takana erilaisia vaikutuksia, ja niiden lähestyminen voisi johtaa jopa sellaiseen aikaan jossa placeboefektin huomioimista ei enää tarvita.

Se, mihin minä kiinnitän tässä huomiota on paranemisen kompleksisuus. Hyvin moni asia voi vaikuttaa asioihin. Eikä yksittäisen tapauksen takana olevaa asiaa ole helppo tietää. Jopa placeboilmiössä on takana kaikenlaista, eikä sen taustojen ruotiminen ole yleensä kovinkaan helppoa. Siksi sitä käytetään massana, jotta ei tarvitsisi tehdä pikkutarkkaa analyysiä joka oikein tehtynä johtaisi siihen että saadaan sama tulos kuin placebotestauksella - toki sillä erolla että tiedettäisiin miksi paranemiset ovat yksittäistapauksessa sellaisia kuin ovat. Kun sanotaan että jokin parantaa, massat kiinnostavat, eivät yksittäistapaukset.

Tämä lähestymistapa on hyvin vieras esimerkiksi niille jotka puhuvat ihmeparanemisista. He kun tarttuvat massojen sijasta yksittäistapauksiin. Heitä ei tavallaan kiinnosta paraneeko ihmiset paremmin ja useammin rukouksella kuin ilman. He tarkastelevat sitä miten joku tietty henkilö on parantunut. Tässä he korostavat usein sitä että parantumisen täytyisi olla jotenkin erityislaatuinen, harvinainen. Joskus tästä jäädään kiinni, kuten Michael Guglielmuccin tapauksessa kävi. Hän väitti parantuneensa ihmeellisestä syövästä jota hänellä ei ollut alun perinkään, tai kuten kävi monissa tapauksissa joita Markus Hirsilä seuloi suomessa. Näissä ongelmana on tietysti se, että kiinnostavimpia näyttävät aina olevan "ne kalat jotka pääsivät karkuun". Eli yksikin erikoinen tapaus on haaste. Toki samaa logiikkaa kannattavat esimerkiksi ateistit, joista "Why Won't God Heal Amputees" -kysymys on hyvin relevantti.

Itse suhtaudun koko tähän "yksittäistapauslogiikkaan" hieman vaivautuneesti, olipa kyseessä sitten uskova tai ateisti. Koska niissä lääkärin tekemä tulkintavirhe tai vaikkapa syövän koepalassa saatu "false positive", väärä havainto, tekee isoja muutoksia. Tuloksethan eivät koskaan ole "ihan varmoja", joten poikkeustulosten nappaaminen esiin voi varsin hyvin johtaa otosvääristymään jossa yksittäisistä mittausvirheistä tehdään induktiivista tiedettä joka marssii yli mittausvirheettömistä tuloksista tehdyt johtopäätökset.

Itse "luotan massoihin", eli tälläiset mittausepätarkkuudesta johtuvat virheet saadaan otettua huomioon. Sama koskee tietysti sitä että ihmiset parantuvat jollain todennäköisyydellä ilmankin, jolloin tilastosta nähdään vaikuttaako asia tapahtumia lisäävästi vai ei.

Lopputulos ei tietysti ole "lopullinen totuus", mutta se on kuitenkin varmempaa kuin se että vedetään yksittäistapauksista pitkälle vietyjä kaikkia koskevia johtopäätöksiä. Muutaman paranemisen kun ainakin uskovaisten mukaan täytyisi vaikuttaa useiden uskonasioihin, joten tämäkin näkökanta on tietyllä tavalla tärkeä.

Rakenteiden repivyys.

Kirjoitin päivänä muutamana "rakenteesta". Maanantaina kohtasin varsin konkreettisesti pariinkin otteeseen siihen liittyvistä lisäasioista. Varhaisempi juttuni keskittyi siihen miten tukirakenteiden järjestys on olennaista. Näin tietysti onkin. ja itse asiassa -tasapainokin liittyy tätä kautta "rakenteeseen" olennaisesti. Asento ja tukien suunnat ehdottomasti kertovat siitä miten tuleva impakti jakautuu. Ja sillä taas on suuri merkitys sillä, mikä antaa periksi tai hajoaa impaktissa ja mikä pysyy kasassa.

Kuitenkin voima on tässä kuviossa mukana. Tässä apunani on kätevä tieteellinen tutkimus voimasta. Löydös voi yllättää. "Strength is about at least two things: neural adaptations - muscle firing patterns - to be able to lift stuff, and structural changes to be able to support these loads without tearing ourselves apart." Voiman kasvu on sitä että hermotus on erilaista ja että rakenteet muuttuvat niin että ne kykenevät kestämään siihen kohdistuvat ja sen itsensä aikaansaaneet kasvaneet voimat ilman että lihakset menevät rikki.

Maanantain harjoittelu alkoi yllättäen lukotuksilla. Salilla oli henkilö joka kykenee tekemään sellaisia asioita joiden tekeminen rikkoisi minun paikat, esimerkiksi ranteen, jo itsessään. Jos rakenne olisi pelkkää asentoa, niiden tekeminen olisi hänelle haitallista. Mutta ideana onkin vain kehittää ja harjoitella niitä. Harjoitteita voidaan muuttaa sitä mukaa "kun paikat kestää enemmän". Pääsin yrittämään lukkoa kyseiselle henkilölle. Aloitin tietysti Fioren tikarisektion peruslukosta. Hän vain käänsi itsensä pois. Yritin uudestaan tukemalla samaa lukkoa toisella kädellä (joka on toinen tekniikka) ja tunsin että asento oli minun puolelta paljon tiiviimpi. Silti hän onnistui vain kääntämään kättään (toisen tekniikan mukaan) ja minä olin lukossa. Minä en olisi kyennyt tekemään samaa hänelle koska minun käsi ei olisi kestänyt sellaisia vääntöjä.

Myöhemmin harjoittelimme tikarinkäyttöä (melko rauhallisesti). Eri tyyppi, sellainen ihan mukava, ja 192 -senttinen jäntevä lihaskasa oli harjoitusparinani. Yritin tehdä yhtä peruskikkaa, jossa otetaan toisen kädestä ja väännetään. Näin saadaan disarmtilanne itselle. Tikari toimii tässä apuna, kun se nojaa rannetta vastaan. Toinen tyyppi oli kuitenkin "kuin tiiliseinä". Minun väliintulo ei vaikuttanut ulkoisesti yhtään mitenkään. Asentoni oli tässä ihan hyvä, joten jotain olisi pitänyt tapahtua. Siksi päättelin että voin lisätä vääntöön voimaa - sillähän se hoituu. Päättely oli sinällään oikea, mutta minun rakenteeni pettivät silti ensin. Eli käytännössä väänsin oman käteni rikki omalla voimalla kun toinen vain piti kättään paikallaan. Kysymys ei ollut pelkästään siitä että tein asiaa väärin vaan siitä että minun paikat menevät rikki kun taas toisen käsi kestää : Minun rakenteet on ikään kuin tehty villalangasta ja hänen teräsvaijerista. Siksi vaikka tekisin asiat teknisesti hyvinkin, ei tulos ole tälläisissä rakenteen rikkomiseen perustuvissa jutuissa niin selviö.

Joissakin muissa tekniikoissa vastaava tuskin tulisi esiin, koska monissa tekniikoissa ideana on se, että iso osa voimaaa kohdistetaan toisen pienelle alueelle. Harvan - jos kenenkään - sormi esimerkiksi voisi kestää sitä minkä minun käsivarret ja lantio saavat irti. Kyseisessä tekniikassa on kuitenkin osasia, joissa erot eivät ole näin massiivisia. Tekninen hiominen tietysti parantaisi tilannetta minun osaltani, mutta asian korjaamisen kannalta olennaisempaa on vahvistaa rakenteita. Se tarkoittaa treeniä jossa ei mietitä strategioita ja tekniikoita, asiaan liittyviä historiallisia maailmankuvia tai muuta vastaavaa.

Eli juuri sitä tavaraa jota olen laiminlyönyt kauan koska se on "tylsää", ja se kaikki muu on niin paljon "kiinnostavampaa".

Sääntöjä sääntöjen vuoksi. Ja ehkä jotain muutakin.

Suuri osa filosofian ja tieteen historiasta rakentuu perustelun ajatukselle. Eli että jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Tässä on usein korostettu "persoonasidonnaisuuden puutetta". Eli järkevä perustelu ei riipu siitä onko lausuja kuningas vai keppikerjäläinen. Siksi matematiikassakin 1+1=2 on oikein laskipa taululla sitten piispa tai pikkulapsi.

On ehkä helpointa lähteä tieteenfilosofiassa käytetystä toistettavuuden vaatimuksesta. Ilman sitä juttu muuttuu pelkäksi auktoriteettien valinnaksi, jolloin mitä tahansa voidaan väittää. Se, että muut eivät saa samoja tuloksia ei merkitsisi mitään. Tämä antaisi loputtomasti tilaa huijareille. Kaikki kysymykset muuttuisivat auktoriteettikysymyksiksi, joissa totuus ei ratkaise, vaan se kenellä on tekijänoikeus siihen.

Logiikassa tätä on paljonkin : Logiikassa jotkut säännöt on otettu mukaan siksi että ilman niitä lähes mitä tahansa voidaan sanoa. Tällöin mittari ei enää erota "totta ja epätotta" toisistaan lainkaan.

Tälläinen on esimerkiksi kehäpäätelmien kielto. Kehäpäätelmä on loogisesti konsistentti. Ongelmana on se, että jos kehäpäätelmät sallitaan voidaan perustella ihan mitä tahansa. Tällöin logiikka kadottaa totuus-epätotuus -akselinsa. Mikä tahansa kelpaa tämän jälkeen.

Sama käy myös ristiriidan kanssa: Jos keskenään ristiriitaisia asetelmia sallitaan, tapahtuu outoja, joita "Siris" selventää. Russell onkin tämän avulla esimerkiksi todistanut että 1=2 ja että hän on paavi.
1: Siris tosin opettaa että tätä voidaan paikata tekemällä tiettyjä muita rajoitteita ja kieltoja. Mutta tällöin muuttuu koko systeemi: Esimerkiksi "tai" -operantti ei enää ole samanlainen ja tarkoita samaa kuin "vakiintuneessa systeemissä". Tätä kautta koko looginen systeemi on erilainen. Toiset säännöt tuntuvat fiksummilta ja käyttökelpoisemmilta kuin toiset. (Esimerkiksi ristiriidan laki tuntuu arkijärjelläkin ajatellen fiksulta.)

Toisin sanoen monet säännöt ovat muutakin kuin "mielivaltaisia rajoitteita", ne ovat tavallaan "pakon edestä otetuja olennaisia sääntöjä". Ilman niitä logiikkaa ei tavallaan tarvittaisi kun kaikki lauseet ovat yhtä oikein tai väärin.

On kuitenkin hyvä miettiä sitäkin että systeemeissä voisi olla eroja.

Pehmoateisteja ja HC -sosiaalipornoa.

Helsingin Sanomissa oli viitattu professori John F. Haughtin näkemykseen. Otan tästä esiin pari asiaa:
1: Haughtista 9/11 -terrori -iskut synnyttivät "uusateismin". Syynä oli tietysti se että aikaisemmin uskonnot nähtiin harmittomana. Nyt terrorismille nähtiin syyksi fanaattinen uskonnollisuus. Uusateistit saavat moitetta siitä että nämä lyövät vain uskonnon kauheimpia ja jyrkimpiä muotoja. Hänestä "Raamatun" lukeminen kirjaimellisesti on "alkeellista". Siksi ateistejen pitäisi kritisoidakin huipputeologeja.
2: Hänestä uskonto ei ole tiedekysymys, ja kreationistien virhe on mennä siihen leikkiin että Jumalaa voitaisiin testata tieteellä. Hänestä tiede vaatii oletuksia, ja että siksi uskonasioiden rajaaminen tekisi tieteenteon mahdottomaksi. Hänestä kaikki asiat viittaavat yhteen. Hän välttää yhteen metodiin keskittymistä (explanatory monism) vaan maailma on hänestä liian mutkikas tähän. Siksi hän on pluralisti jonka mielestä evoluutiobiologia ja kulttuurihistoria täydentävät toisiaan ja uskontokin saa tätä kautta selitystä. "Erilliset näkökulmat eivät kilpaile keskenään tai ole yhteensovittamattomia."

Ykkoskohta.

Ykköskohtaa on helpompi moittia. Aloitankin siksi siitä.

Ensinnäkin hän näyttää sekoittavan teologian ja uskonnon. Kun tämän huomaa, tajuaa että lausunto olisi sama kuin esittäisi että valtaosa kristityistä on tosi löppöistä sakkia, kun eivät osaa Tillichin tai kenenkään muunkaan huipputeologin näkemyksiä yhtä hyvin kuin käsiensä selkämyksiä, vaan tyytyy uskomaan ja poimimaan rusinat pullasta.

Haugh tavallaan sensuroi ääriuskonnollisten muotojen kritisoinnin. Tämä liittyy yleiseen uskonnolliseen diskurssiin jossa väärin tekevää ja äärimmäisellä tavalla toimivaa uskovaa suvaitaan uskovaisten piirissä melko paljon. Kritiikkiä ei tehdä koska tämä uskovakin on uskova ja seisoo tai kaatuu Jumalansa kanssa. Näin uskonnossa helposti suvaitaan äärimuotoja ja annetaan siksi fanatisminkin kukkia. Tästä on pakko mainita Haughtin moittima Harris. josta Helsingin Sanomatkin kirjasi että "Sam Harris menee uskon arvostelussaan niin pitkälle, että asettaa kirjassaan Uskon loppu (2007) kyseenalaiseksi koko uskonnollisen suvaitsevaisuuden käsitteen." Harriksen perusteluna on juuri se, että pienen joukon pilkkaamisesta väännetään koko uskonnon asia. Näin fanaatikot ikään kuin pääsevät suvaitsevaisuuden nimissä piileskelemään. Minusta onkin aika erikoista että tätä perustelua ei mainita, koska se osuu hyvin juuri Haughin omaan lausumiin. Hänhän kieltää uskontokritiikin tietyt keskittymiskohdat ja ikään kuin pyrkii ohjaamaan keskustelua haluamaansa suuntaan.

Toki tässä ongelmassa on perää, ainakin meillä Suomessa. Luterilainen kirkkomme on varsin liberaali. Ateistit ovat kampanjoissaan napsineet USA:sta argumenttinsa. Tätä kautta ne osuvat niihin kreationisteihin ja äärimuotoihin. Kuitenkin tätä yhdistetään paikalliseen "eroa kirkosta" -aktivismiin joka ainakin minun silmistä näyttää siltä että fanaattisesta poikkeuksesta tehdään "kokonaisuuden ongelma". Toisaalta se, että tämän fanatismin ongelman vakavuuden kieltää on myös rusinoiden poimimista pullasta, ja siksi sitä miettii miksi Haught keskittyy pehmoateistejen roimimiseen sen sijaan että ottaisi käteen kovia teologisia argumenttejaan ja lähestyisi niillä uskovaisia. He sentään jakavat saman pyhän kirjan, uskonnon ja kaikki. Heidän suhtautumisensa huipputeologian mielekkyyteen on varmasti toinen kuin ateisteilla jotka eivät näin tee.

Tosiasiassa fanaatikkoja täysyisi ruoskia aktiivisemmin uskovaisten puolelta. Mitään sensuuria ja suojaamista ei tulisi suvaita. Mutta sitten sen mukana täytyisi todella tulla se, että ateistit eivät moittisi niitä asiallisia niiden asiattomien tekojen vuoksi.

Kaiken kaikkiaan olen tietysti täysin samaa mieltä siitä että terrori -iskut WTC torneihin todellakin dekonstruoi näkemyksen jossa uskonnollisuus on auttamatta hyvä asia. Toki moni muukin asia aikaansaa terrorismia. Mutta mielenkiintoista onkin se, miten uskonnossa olevaa riskiä hyssytellään. Se, että "muutkin tekee" on perustelu lapsille. Vanhemmat tuntevat tähän sopivan vertauksen kaivoon hyppäävistä muista. "Maan tapa" ei tarkoita samaa kuin se, että toiminta tulee sallia. Joka ikiseen tuhotaho tulee ottaa vakavasti ja kritisoiden. Hengen pelastus painaa ainakin minun vaa -assa paljon enemmän kuin se, pilkataanko jonkun uskontoa jossain vai ei. Ja jos jonkun uskonnolliset tunteet loukkaantuvat tästä, sen pahempi uskonnollisille tunteille.

Kakkoskohta.

Kakkoskohtdassa minulla tulee mieleen vain se, että mukana on selvästi lisäaspekteja. Tieteessä on ehdottomasti oletuksia. Ja ehdottomasti jokainen tiedonhankinnan metodi on "kielto" ja "rajoite". Jos jokin asia sanoo että "asia on näin eikä noin", kysymys on aina nimen omaan rajoittamisesta. Onhan logiikkakin ehtojoukko joka kieltää tietyt ratkaisut typerinä ja leimaa toisiin oikean. Se kuitenkin rakentuu aksioomille joita ei todisteta vaan jotka oletetaan.
1: Selitysmonismi on ateistista reiluutta. Sitä että mahdollisimman laajasti kaikille pidetään samat vaatimustasot eikä joitain asioita "päästetä helpolla". Tämä ei tarkoita että eri selitysmalleja ei olisi tai tarvittaisi. Sammakkoa voidaan tarkastella käyttäytymisen kautta, sen biologisten rakenteiden kautta kappaletasolla, solutasolla... Sama sammakko on fysikaalinen massallinen kappale, kemiallinen seosjoukko ja kvanttifysikaalinen hiukkaskasa. Eli esimerkiksi reduktion kautta eri näkökulmat täydentävät toisiaan, mutta "vain tietyillä ehdoilla".
2: Haughtin näkemyksessä yhdenlaisiin selitysmalleihin jämähtäminen on väärä koska hänen maailmankuvansa on sellainen. Totuus maailman luonteesta ikään kuin johtaa siihen että "selitysmonismi" on suppeaa. Ateistin maailma ei ole tälläinen joten selitysmonismi ei suinkaan johda samaan lopputulokseen. Haught vetoaa oman maailmankuvansa oletusten kautta saamaansa tietoon, jota hän itse pitää totuutena. Se että muut eivät jaa tätä tarkoittaa sitä että heillä on eri maailmankuva. Nämä odottaisivat perustelua siitä miksi tämä elementti on tärkeä. Kiistatta esimerkiksi sammakoita punnitsemalla saadaan yksi näkökulma näihin olentoihin ja tätä pidetään tärkeänä. Mutta sammakon sielusta puhuminen taas on asia joka on paljon vähemmän ilmiselvä.

Kysymys onkin siitä, että uskonto on olennaisesti erilainen suhteessa moneen muuhun asiaan. Psykologiassa oireyhtymän tunnistaminen on erilaista kuin "Jumalan joka ei ole tosiasiaväite". Siksi esimerkiksi huoneenlämpötilasta käydään vähän keskustelua. Siitä ollaan enemmän yhtä mieltä. Huonetta käsitellessä lämpötilakysymyksen ohitus on huono jos haetaan kokonaiskuvaa. Siksi kysymys on oikeastaan siitä että minkä tuo "lämpötilan kaltaisen" pakollisen jutun ottaa teologia mukaan messiin? Toki ateisteillakin on omia oletuksia, mutta ne voivat olla ihan yhtä hyviä.

Eikä ateistin tietenkään tarvitse alistua mihinkään vaatimuksiin ruveta HC:ksi Camuksen malliin. Se olisi epäreilua, koska uskovaisilta ei sitä vaadita. Sanoohan Haught itse että on virhe "pitää Jumalaa jonkinlaisena tieteellisenä hypoteesina, jonka totuutta voidaan testata." Minusta ateisti voi huitaista ja sanoa että tiedekin vaatii sen verran uskoa ja toivoa että kyllä näitä ateistisiakin juttuja voi oletella ilman mitään lisäoletuksia. Näin olettelemalla minun maailmankuvani laajenee ja saan siksi laajemman kuvan todellisuudesta ja kokonaisuudesta. End of discussion.

Kaiken kaikkiaan.

Ateistit voivat perustella muutamaan asiaan panostamisen keskittymisellä. Se on antanut tutkimuksessa isoja tuloksia. Sen sijaan joka paikkaan hosuminen antaa riitteenohuen yleissivistyksen ja sitä kautta ei saada tutkimusta isosti etenemään. Siksi on tieteen etenemiselle kannattavaa keskittyä muutamaan asiaan. Ja samalla kun keskitytään fanatismiin, asiallinen uskontokin voi jäädä rauhaan. Uusateismi voi tätä kautta sanoa keskittyvänsä olennaiseen, siihen joka eniten auttaa ja parantaa tieteetekoa ja maailmaa sen sijaan että sepeäisi joka paikkaan ja tekisi tästä kaikkeahyväileviä koherentteja maailmankuvaverkkoja. Aika ei riitä kaikkeen, joten jotain on pakko jättää joka tapauksessa pois.
1: On tavallaan jopa ihan perusteltua jättää tieteen tutkimuksen ulkopuoliset kysymykset pois ja keskittyä niihin joita voi tutkia. Tätä kautta syntyy tutkimusta siitä mitä voidaan tutkia sen sijaan että tuhlattaisiin aikaa siihen että kirjoitettaisiin sanoja Jumalasta joka ei mahdu sanoihin tai tehtäisiin tutkimuksia jostain jota ei voi tutkia - joka on siis jo määritelmällisesti epäonnistuminen. Totuusarvo jota ei voi testata joko otetaan tai jätetään, ei sitä voida todistaa. Sen voi saman tien jättää sanomatta, vaikka arpoa vastauksen nopalla ja keskittyä sen jälkeen muihin asioihin. Sellaisiin joissa päästään "puusta pitkään". Tämä sopii siihen kuvaan minkä olen uusateismista saanut. Uskontoa on heille (1) vaarallista ja/tai tiedevihaavaa jota vastaan taistellaan (2) turhaa uskontoa joka on epämääräistä ja irrelevanttia häsellystä jossa ei ole mitään substanssia eikä siksi ole kiinnostavaa.
___1.1: Etenkin maltillisille uskovaisille tämän tajuaminen näyttää olevan hyvin vaikeaa ja ehkä siksi he loukkaantuvat rinnastuksista fanatismiin ja vaativat uusateisteja kiinnostumaan väkisin tietyistä puolista uskonnosta. He ajattelevat omalta kannaltaan ja kokevat että ateistit tekevät uskonnosta olkiukon - ja tämä voisi kertoa siitä että ateistit eivät ymmärrä uskontoa. Mutta osittain syynä onkin se, että uskovaiset ovat hyvin kiinno omassa kiinnostuksessaan eivätkä siksi kykene näkemään sitä miksi "uusateistit" kohdistavat asioita siten kuin kohdistavat. Avainsana on siinä että koko käsite "kiinnostava" ja siihen sidottu "tärkeä" on monin paikoin subjektiivinen mieltymyskysymys.

---

Kirjoittaja on agnostikko jota sekä uskonnollinen keskustelunohjausvaltapeli että ateismiaktivismi huvittavat. Silloin kun eivät itketä.

Nullius in verba.

Paatuneimmankin skientistin on luotettava johonkin. Nimittäin toisten tekemiin tutkimustuloksiin. Ihminen ei voi olla jokaisessa laboratoriossa tekemässä joka ikistä tutkimusta. Tätä kautta valtaosa tieteenteosta nojaakin luottamukseen. Luotetaan lähteeseen.

Joku voisi sanoa että sama koskisi myös vaikkapa niitä jotka kertovat levitoinneista tai demonien kohtaamisista. Tai vaikkapa Rebecca Brownista joka kertoo kohdanneensa ihmissuden. Jos tarina on luotettava, olisi skeptikon pakko uskoa ihmissusiin - vaihtoehdot tuntuisivat oudoilta.

Näin maailmankuva ratkaisisi ja kyseessä olisi ikään kuin auktoriteetinvalintakysymys. Joku voisi jopa esittää että jonkun luottamuksen kiistäminen olisi ad hominem -argumentti. Tätä voisi valaista seuraavalla kohdalla.

Skeptikosta taas on tietysti luontevaa kiistää Brownin kertomus. Syyttää valehtelusta, erehtymisestä, rattiin nukahtamisesta, skitsofreniasta, muusta mielenhäiriöstä.... Voimme kaivaa maata montaa kautta hänen sanomisistaan. Joko hän erehtyy, valehtelee tai hänellä on mielenterveydessä väliaikainen tai pysyvä häiriötila.

Mutta vastaavasti joku voisi kysyä, että eikö tiedeyhteisössä voida huijata tuloksia vaikkapa taloudellisten intressien vuoksi. "X -files" -teeveesarjan tapaan voidaan muistuttaa että totuus jossa on virallinen leima ei vielä tarkoita mitään koska valtiolla tai tiedemiehillä ei ole sananvaltaa totuuden yli. Salaliittoteorioissa on monta selitystä sille miksi todisteet ovat kateissa ja miksi vastapuolella on todisteet: Todisteet on kätketty ja tuotokset ovat valheita ja väärennöksiä.

Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä maailmankuvakysymys. Tieteessä tärkeää on myös toistettavuus. Eli että samat tulokset saa muukin. Näin huijari jää kiinni kun muut eivät saa samoja tuloksia.

Toki esimerkiksi hiukkaskiihdytinkokeita ei voi toistaa kuin samassa hiukkaskiihdyttimessä, mutta työhenkilökunnan vaihdos voidaan kuitenkin suorittaa. Sen sikaan Brownin kaltaiset usein nihiloivat tälläisen: Demoni ei esimerkiksi näyttäydy ateisteille koska ateisti kääntyisi uskoon ja sitä Saatana ei halua. Tai sitten kriittiset ajatukset estävät asioita muuten vain tapahtumasta. Näin kierretään se, että tulokset ovat priorisoituneet : On ikään kuin selitetty miksi auktoriteetti saa omat tulokset ja erimieliset eivät saa samoja. Näin saadaan tulos jossa pitää uskoa auktoriteettia mutta ei voida varmistaa että asiat on todella tapahtuneet kuin esitetään: On vain luotettava auktoriteetin (taho, ideologia, yksilö) arvovaltaan. Todistus on tällöin vain tämän auktoriteetin varassa.

Yllä oleva ajattelutapakaan ei tee tieteenteosta ja perustelusta mitään maailmankuvien mittelöä. Sillä ratkaisua saadaan myös konsilienssista, yhteensopivuudesta muiden teorioiden kanssa. Tarkistusta ei tarvita jos ne sopivat niihin teorioihin jotka ovat tieteessä vallitsevia. Vain oudot ja odottamattomat tulokset ovat niitä joita tulee varmistella. Tiedettä on tehty sen verran kauan että se on luultavasti kohtuu hyvä.

Siksi tieteen ennustamat asiat ovat testivaatimuksissaan ylimalkaisempia kuin ne jotka olisivat todella mullistavia: Perustelu on jo siinä että jokin asia ja tapahtuma on testattujen teorioiden mukaista. Siksi on helpompaa uskoa että ihmissusia näkevät huijaavat. Sillä huijauksia tiedetään olevan - toisin kuin ihmissusia joita ei ole havaittu. Ei ole myöskään ad hominemia selittää havaintoja vaikkapa hulluudella tai vaikkapa huumeilla (tahallaan otettuja tai vahingossa saatuja), koska useissa mielisairauksissa oireina on vääriä havaintoja. Psykologisen diagnoosin tekeminen ja sen ääneen sanominen ei tätä kautta välttämättä ole mikään loukkaus. Vaikka toki skitsofreenikoksi kutsuminen on henkilökohtainen ominaisuus jonka kuuleminen voi loukata.

Toisaalta eroa voidaan katsoa siitä että skeptikko on valmis huomaamaan olevansa väärässä: Ihmissusi pitäisi vaikka napata verkkoon, ja näin siitä saataisiin ihan uudenlainen kuva. Näin skeptikko joutuisi joko vaihtamaan mielipidettä, hänen olisi vaikeaa kiemurrella ja ad hoc -selityksiä jouduttaisiin heittämään peliin. Ja kuten nyt tiedämme, todisteiden puuttuminen tai mikään muukaan ei haittaa esimerkiksi ihmissusiin ja demoneihin uskovia. Heillä kun on ne ad hoc -selitykset jo käytössä. Heidän päätään ei enää voi vaihtaa mikään.

---

"Royal Societyn" tunnuslause on "Nullius in verba", eli "ei kenenkään sanoin". Ideana on juuri se että vähennetään auktoriteetti ja "maailmankuvien valtapeliä". Kysymys ei ole pelkästä auktoriteettivalinnoista ja valtapelistä, vaan todisteista. Monelle näiden erottaminen on kuitenkin yhä hyvin vaikeaa.

Leviävä assburger ja muita tarinoita.

Annamari Sipilä kirjoitti kolumnin "Turhaa lohtua". Kolumnin sisältö itsessään oli ihan mielenkiintoinen miete eräänlaisesta ilmiöstä jolla annetaan lupa eskapismiin. Hänestä "(comfort food) antaa aikuisille ihmisille tekosyyn heittäytyä avuttomiksi ja laiskoiksi ja mässäillä mitä tahansa turvallisenmakuista pöperöä lähikaupasta vain sattuu löytymään. Lohtusyömisen pehmeä ydin on itsesääli. Maailma on paha - työkaveri ei tervehtinyt, bussivuoro jäi väliin, sukkahousuihin tuli silmäpako - joten suklaakilo on ansaittu." Sama koskee Sipilän mukaan myös montaa muuta asiaa, kuten televisiosarjoja, sipsipusseja ja ties mitä.

Pääsanoma on tiivistettävissä siihen että maailma nähdään ankeaksi koska on pieniä vaikeuksia joiden annetaan kasvaa. Näille ei tehdä mitään joten ne jäävät olemaan. Sijaistoiminto on passiivista ja turhanpäiväistä. Ja sen perustelutkin ovat aika heikot, liian pienet. Lihavuus ja laiskuus ovat tässä vain seurana. Lohtusyöjät tarvitsisivat Sipilästä suhteellisuudentajua tai oikeita ongelmia.

Olen tietyssä määrin ihan samaa mieltä Sipilän kanssa. Jutun sävy on paikoin yliampuva. Ja paikoin siinä ihmisiä käsitellään melko erikoisesti. "Sotilaskodissa joitakin kertoja vierailleena olen pannut merkille, että tyypillinen varusmies on alle parikymppinen kasvava lapsi, joka ei juurikaan kaipaa lohtua - ei, hänen elämänkokemuksensa ja mielikuvituksensa ovat siihen aivan liian suppeita - vaan viisituhatta lisäkaloria kaiken metsässä rämpimisen jälkeen." Erikoista on se, että Sipilä puolustaa tässä sotilaskodin munkkeja esittämällä samalla halveksivan lausunnon. Jos vastaavaa mainitsisi vaikkapa parikymppisistä naisista saisi taatusti kiukkuista kritiikkiä feministeiltä. (Sekä telaketjuilla että ilman.)

Sipilä on ilmeisen asiantunteva koska on vieraillut pari kertaa sotkussa. Itse entisenä varusmiehenä ja parikymppisenä miehenä olleena voin sanoa että varusmiesten ongelmana ei suinkaan ole mikään mielikuvituksen puute. Tilanteen voi kuvata melko yksinkertaisesti. Parikymppinen mies on yleensä lukionsa lopettanut ja omaan elämään pois äidin helmoista muuttava. Hän on ehtinyt tutustua baarikulttuuriin mutta ei vielä kyllästyä siihen. Jos hänellä on naisystävä, hän tietää mitä sen kanssa voisi tehdä armeijassaolon sijasta. Ja jos ei ole, hänellä on mielikuvia siitä minkälaista "saalista" voisi intissäoloaikana hommatakaan. Joko tekemistä on tai hakemista on. Ja armeijassa ollaan kahleissa ja sidottuna tasolla johon äiti harvoin pystyy. Kotiintuloaikoja ei voi kovin isosti neuvotella - ja livahtamisiakaan ei voi tehdä. Näin ollen varusmies hakee lohturuokaa.

Se ei toki tarkoita että lisäkaloreita ei tarvittaisi. Ainakin minä laihduin intissä ihan liikaa, eikä sitä painoa alkujaankaan tarpeeksi ollut. Vaikka minun munkkeiluni olivatkin jotain jota sana asketismi ei kuvannut. Päivärahat eivät munkinkulutukseeni riittäneet, vaan säästöjä kului roimasti armeijan aikana tämän vuoksi. Kaavana oli: Kaiken söin ja mitään en oksentanut.

Ylläoleva tilanne on yllättävän yleinen. Mielestäni huumorissa on helppo tapa ja oikea tapa. Helppo tapa on halpaa sarkasmia. Halpa sarkasmi on usein ilkeänsävyistä ja tarvitaan varsin yksiniittinen mieli jotta niistä voisi nauttia. Yllättävän monista kuitenkin näyttää että ovela häijyys on samaa kuin hauska. Minun suhteeni tähän on sama kuin ns. kakka- ja homotteluhuumoriin. Onhan se monista hauskaa, mutta on se silti heppoista ja kehittymätöntä huumoria.

Sen sijaan hyvä huumori piruilee. Siinä on mukana rippunen samastumista. Tästä minun on pakko ottaa esimerkiksi Uncyclopedian Aspergerin syndroomaa käsittelevä juttu. Vaikka juttu esittää että se on "tarkoituksella loukkaava" se on kuitenkin omalla tavallaan hyvin valaiseva. Toki esimerkiksi wikipediasta saa kohtuu hyvää tietoa asiasta, mutta uncyclopediassa on mukana tiedon sijasta annos viisautta. Ja tietysti kaikkea muutakin. Siinä missä kliininen oirelista á la wikipedia ei tee sitä mitä uncyclopedian juttu sisältää. Nimittäin sitä, minkälaista tuollaisen kanssa on elellä ja oleilla. Vaikka kalsarit paukkuukin, ja faktuaalisuus ei ole millilleen, ei asia mene liian pitkälle. Se vaan ei vaivu halvan sarkasmin tasolle.

Erityisen tarkkana pitää olla jos todellisuuspakoa pitää huonona asiana, kuten Sipilä tekee. Hänhän korostaa suhteellisuudentajun merkitystä. Siksi reagointejenkin pitäisi olla suhteellisen järkeviä, tilannetajuisia. Minä tietysti sallin eskapismin jos sitä ei väitä tieteelliseksi totuudeksi tai pakota minua osallistumaan tähän projektiin. (Minä valitsen omat eskapistiset välineistöni kiitos vaan.) Näin en ole kieltämässä mitään lohturuokaa.

---

Kuvassa bloggaaja vetää järkytyksestä lohtukahvia nenäänsä. Kuvaaja: Sonja Hämäläinen.

Tyhjännauraja

Televisiosta tuli piilokameraohjelma "Teräspallit" joka mainosti itseään räävittömyydellä. Hahmoissa oli esimerkiksi Herra Sopimaton, joka oli siististi pukeutunut mutta teki halpamaisia asioita. Toinen hahmo, "Vamppi" yritti iskeä varattuja miehiä ja katsoi reaktioita. Ja kolmas, "piinaava piru", taas teki surrealistisempaa juttua kuten esimerkiksi heitteli koneella mäeltä isoja määriä tennispalloja tenniskentälle. Oli niitä tietysti muitakin.

Jos minun olisi tehtävä hahmo "Teräspalleihin" se olisi "Tyhjännauraja". Hahmon ideana olisi se että hahmo nauraa. Mitään sanallista selittämistä tai edes sormella osoittelua ei olisi. Olisi vain nauru jota ei selitetä. Nauramista tehtäisiin vaikkapa eduskunnassa - jonne on vapaa pääsy kansalaisilta - jumalanpalveluksessa ja jossain isommissa tilaisuuksissa. Naurua voisivat saada satunnaiset - tai tyylikkäästi pukeutuneet - ihmiset. Nauraa voisi vaikkapa kaupan kassalla maksua nähdessä, junassa ja muissa julkisissa paikoissa ... Tyhjännaurajan täytyisi pukeutua ja olla hyvin tavallisen oloinen. Eli minun normaali pukeutumiseni korvattaisiin tuulipukumaisemmalla ratkaisulla.

Nauru on siitä omituinen voima että se tulkittaisiin jotenkin. Esimerkiksi joku voisi tulkita jumalanpalveluksessa nauramisen siksi että on vain hauskaa. Toinen kokisi saman naurun ivanauruna. Kolmas ajattelisi että se nauraa jollekin muulle asialle. Ja neljäs ajattelisi että nauraja on vain mielipuoli ja häiritsevä.

"Tyhjännauraja" olisi hahmovalintani senkin vuoksi että huumori on hyvin suuri ja vaikutusvaltainen voima. Nauraminen uhkaa valtarakenteita. Joskus valtarakenteet ovat sen verran itseensä käpertyneitä että on vain heidän sääntöjoukkonsa jonka mukaan on pelattava. Tämä nollaa erilaiset rakenteet. Siksi jäljelle jääkin vain parodian keinot jossa sääntöjä noudatetaan mutta johdetaan sen kautta ajatukset kritiikkiin. Syntyy tavallaan naurun dekonstruktio joka horjuttaa peliä silloin kun valtarakenteet ovat niin vallitsevia ja vahvoja että keskustelu muuten ei tilannetta voisi muuttaa.

Huumorin sensuuri on itse asiassa usein tiukempaa kuin asiatyylisen kritisoimisen ja vastustaminen. Näin selittyy esimerkiksi islamilaisten suuttuminen pilakuvista, ja muumien sensurointipyrinnöt Kiinassa. ja kotomaalaisutta edustakoot tuore fingerporin sensurointi ja vanhempaa linjaa Aku Ankan aviosäätyskandaali aiemmin.

Suomessa jos joku lähtisi sensuroimaan uutisia, se olisi kauhean skandaalin paikka ja sananvapauden loukkaamista. Sarjakuvien sensuuria taas perustellaan sillä että sarjakuvat ovat "turhia". Viihde ei ole asiaa. Ja toisaalta sillä että sarjakuvat ovat hyvin "tärkeitä", eli ne voivat vaikuttaa ihmisiin paljonkin, jolloin viihde onkin vahvaa asiaa. Siksi esimerkiksi Fingerporin sensurointia vaadittiin - ja tämä johti seurauksiin. Mutta Helsingin Sanomien pääjuttujen sensuuria harvemmin vaaditaan.

Nauramiseen reagointi on hyvin vaikeaa. Usein immunisointia voi tehdä vain itseironian kautta. Huumorilta voi suojautua vain tekemällä vitsailun itse ensin. Tällöin toimii kuten muskettisoturitarinan Cyrano de Bergerac joka teatterissa sai tylsän pilan nenästään ja hän monisanaisesti selitteli paljon terävämpää pilkkaa tuulenhalkaisijastaan ja moitti näin vakavasti pilkkaajan oveluutta, älyllisyyttä ja mielikuvituksen tasoa.

Muu mahdollinen reagointi on sitten vastanauru ja väkivalta. Uskoisin että "Tyhjännauraja" joutuisi pakenemaan punaista naamaa kantavan nyrkkiä kerran jos toisenkin. Väkivallasta ja itseironiasta tosin on tosin yksi huono seuraus: Sekin ajaa systeemiä kohti parodiahorisonttia. Näin tämäkin reagointi vaikuttaa heikentävästi.

Tietenkin ironiaa voi käyttää myös muilla tavoin: Esimerkiksi nauru on myös loukkauskeino joka tukee valtapelejä. Siksi toisiin kohdistuvaan ideaan sopii se, mitä hikipedia opettaa ironian kohdalla: "Kun itse sovelletaan ironiaa, on se huumorin alalaji. Sen tavoite ei ole olla yksinomaan hauska tapa osoittaa vastustajasi olevan väärässä. Ironian päätarkoituksena on olla peitetty hyökkäys, johon vastaaminen on mahdotonta, koska ironiaan vastaaminen tarkoittaa huumorintajuttomaksi leimautumista."

Tosin nauru voi myös passivoida. Silloin kun nauru ohjataan pois aktiivisuudesta, saadaan mahdollisesti tyytyväistä ja iloisesti tottelevaa ja kyseenalaistamatonta kansaa. Caesar ymmärsi tämän asian: Hänestä "Leipä ja sirkushuvit" olivat hyvin tärkeä asia valtionhoidossa. Tässä on paljon viisautta. Televisioviihdettäkin moititaan usein passivoivaksi. Näin tapahtuu jos nauru "suuntautuu passiivisesti". Tälläinen passiivinen hekottelija on tietysti se tyhjännauraja johon sanonta viittaa. Räkänokasta voidaan saada mies, aktiivinen toimija. Mutta tyhjännauraja kuluttaa aikansa passiivisiin asioihin eikä vaikuta maailmassa - joko rakentavasti, uudistavasti tai edes tuhoavasti.

Eli naurua voidaan käyttää asiallisesti ja asiattomastikin. Se on hyvin monikäyttöinen ja voimakas väline. Nauruun liittyy helposti valtapeliä. Naurettavaksi tekeminen heikentää kritisoitua tahoa, olipa hän vallassa tai altavastaajana. Naurulla voidaan aktivoida ja naurulla voidaan passivoida. Viihteellä on tätä kautta myös vastuuta, ja sitä helposti väheksytään halpana huvituksena.

---

Kirjoittaja on oikeasti valmis toteuttamaan tyhjännaurajaprojektin. Mutta tietysti niillä ehdoilla jolla alastomutta käsitellään Monty Pythonin "Flying Circusin" "Full frontal nudity" -episodissa: "Full frontal nudity? Yes I'd do it, if it was valid. Or if the money was valid, and if it were a very small part."

Ureakefaliasta.

"You can't you see he's the heartless. / Your pain won't ever be love. / It doesn't matter how hard you try. / To you all is lost. / He's the heartless."
(HIM, "Heartless")

Oman luonteeni - ja vähän muidenkin - mielenkiintoisuudet pistivät minut miettimään kusipäisyyden luonnetta.

Esimerkiksi työpaikassani eräs henkilö sanoi että hän ei pidä yhdestä toisesta sen vuoksi että hän ei tiedä teeskenteleekö tuo toinen. Hän korosti että ihmisen on oltava aito. Teeskentely on pettämistä. Toinen henkilö taas selitti toisessa yhteydessä että hän ei ole kusipää, koska vaikka hän tuntee ikäviä tunteita, hän yrittää käyttäytyä kiltisti. Toki läpi menee jotain lipsahduksia, vahingossa, mutta tämä ei tarkoita että ajatus ei olisi hyvä.

Etiketti vs. aitous -näkemykset lienevät melko yleisiä. Ne muistuttavat sellaisenaan kristinuskon käsityksiä synnistä. Esimerkiksi kymmenen käskyn kohdalla osa korostaa sitä että ihmiselle voi tulla halu varastaa mutta jos hän ei tottele tätä, hän ei tee syntiä. Tässä korostetaan tavallaan etikettiä, oikeaa käyttäytymistä. Toisessa näkemyksessä taas korostetaan sitä miten jo varastamisen ajatus on syntiä - ja tällä korostetaan miten joka ikinen uskovakin on syntinen. Tässä ajatusrikoskin on rikos.

Oma näkemykseni kusipäisyydestä on itse asiassa yllä olevaa paljon mutkikkaampi. Se ei nimittäin ole mikään "yksi piirre". Tiukimmillaan se voisi tarkoittaa sitä että ihmisen tulisi olla sekä aito että hyvin toimiva. Tällöin ihminen ei saisi "haluta pahaa" eikä "puhua pahaa". Tai varastaa tai mitä vain. Itse ajattelen kuitenkin enemmän niin että kysymys on siitä (1) miten monia ja (2) miten voimakkaasti eri asioita harjoittaa. Näin se että haluaa joskus pahaa ja joskus puhuu pahaa on pientä verrattuna vaikka siihen että isosti "haluaa pahaa" ja elämä menee murhanhimon hillitsemiseen.

Itse asiassa asiaa miettiessäni huomasin että
1: Moniin ominaisuuksiin liittyy hyve tai neutraali asia. Näin piirteet vähissä määrin voivat olla hyviä, mutta isoissa määrissä huonoja. Ja nämä hyveet tunnetaan varsin hyvin. Paheet nimittäin myydään hyveinä. Siksi ehdottomasti liitän hyveet ja neutraalit asiat kohtien yhteyteen. Kusipää myy näkemyksensä niiden "laimennuksessa olevilla" hyveillä. Näin määrän, vakavuuden, esiintymistiheyden ... katsominen muuttuu olennaiseksi. Huolimattomasti käyttäen toiset saadaan helposti myös leimatuksi ja tätä pitäisi välttää.
2: Monet ominaisuudet ovat ristiriitaisia, mutta ihminen voi yhdistää monenlaisia. Esimerkiksi kusipäinen yhden asian denialisti voi edustaa järjestöä lammasmaisesti että olla samalla individualistisesti ylpeä siitä miten juuri hän on erityisen nerokas. Ihminen voi olla ristiriitainen. Toisaalta tämä johtaa siihen että joitain asioita voi olla hyvin vaikea yhdistää. Tätä kautta kusipäistä löytyy todennäköisesti "klustereita", joissa edustetaan jotain kohtaa.
3: Kun kasasin ominaisuuksia yhteen, huomasin että minä olen kusipää. Tämän tiesin jo ennalta. Mutta huomasin myös että ihanneminäni on kusipää. Ja samalla ne persoonallisuustyypit joita en halua olla ovat kusipäitä, mutta olennaisesti eri tavoilla. Tätä kautta käsite ei välttämättä ole sellaisenaan "informatiivinen". (Mutta pirulauta lupasin miettiä asiaa, joten tässä ollaan, harkintaa ja itsereflektiota myöhemmin.)

Laajimmillaan kusipäisyys liittyy antisosiaalisuuteen joko (1) kaikkia ihmisiä tai (2) vain erimielisiä kohtaan. Kusipäisyys on aina jonkin asteista sydämettömyyttä.:
1: Egoismi. Kusipäisyyteen kuuluu se, että ihminen keskittää kaiken itsensä ympärille. Tätä kautta päädytään korostamaan sitä miten asiat ovat tärkeitä suhteessa itseen. Pienessä määrin individualismi ja omien oikeuksien puolustaminen ovat hyvä asia. Jossain vaiheessa se alkaa haittaamaan muita.
2: Barbaarisuus. Tässä kohden on katsottava hyvien tapojen sijasta reiluun käytökseen. Jokainen television saippuasarjoja seurannut tietää miten suihkuseurapiirin kohtelias viileä käytös voi olla hyvin julmaa ja viileää. Toki etiketti sinällään suojaa joiltakin barbaarisilta asioilta - etikettikirja sanoo samat asiat vaikkapa toisen naamalle pieremisestä kuin reiluuskin. Barbaarius pienessä määrin on joko aitoutta tai vapautta.
3: Armottomuus. Toisten virheiden muistaminen ikiaikoihin kertoo armeliaisuuden puutteesta. Tätä kautta toinen muuttuu helposti viholliseksi. Armottomuuteen liittyy kuitenkin hyveenä vaatimus oikeudenmukaisuuteen. Jos kaiken antaa anteeksi, sallii ihan minkä tahansa tapahtuman.
4: Asiattoman välineistön käyttö. Kusipää käyttää esimerkiksi uhkailua, manipulointia vittuilua , liioittelua ja saivartelua vakiostrategioinaan. Pienessä määrin tähän liittyy inhimillisyys: Tunteiden olemassaolona -vaikkapa raivo esitetään normaalina vihana joka kuuluu terveen tunne -elämään. Toinen joka tähän liittyy on asioiden selventäminen - vaikkapoa liioittelu voi olla oikein käytettynä opettavaista mutta väärin käytettynä se harhaanjohtaa.
5: Hyökkäävyys. Tässä erimielisiä kohdellaan hyvin karusti. Mielestäni tässä olennaista on myös se, missä liikutaan. Esimerkiksi jos ateisti käy vinoilemassa uskovaisen blogissa on uskovan raivokaskin reagointi hyväksyttävää. Mutta jos hän lähtee aktiivisesti etsimään "haasteita". (Minkä vuoksi itse pyrin siihen että en käy kommentoimassa uskovaisten paikoissa ellei minulla ole jotain "rakentavaa" - joka voi olla muuta kuin samaa mieltä oleminen. Ja sama koskee tietysti ateistejakin.) Keskeistä on erimielisyyden murskaaminen. Eri maailmankuva on joko potentiaalinen käännynnäinen tai vihollinen. Hyvänä asiana on tietysti oman näkemyksen puolustaminen. Jokaisella on tähän oikeus.
6: Spin-offaaminen (keskustelun aiheen siirto) yhdistettynä idealismipakkomielteeseen ja leirien tuntemiseen. Tämä taas tulee kokemuksistani: Tietynlainen yhden asian mieheys tuntuu vahvasti liittyvän asiaan. Henkilöllä on ikään kuin yksi aihepiiri, jota hän esittää joka paikassa ja johon hän siirtää keskustelun. Tässä ollaan joko puolella tai vastaan. Kun tälläinen saapuu paikalle tietää jo heti mistä pian puhutaan - riippumatta siitä mikä oli aiheena alunperin. Hyveinä tässä on tietysti se että yhteen asiaan keskittymistä voidaan kutsua eksperttiydeksi ja asiasta kiinnostumiseksi. Uusien mielenkiintoisten näkökulmien ja asioiden kertominenkaan ei ole mikään "automaattisen paha asia".
7: Teeskentely. Tässä ihminen näyttää ulos roolia jota hän ei ole. Erityisesti tämä on vakavaa jos se liittyy kaksinaamaisuuteen. Näin toimien etiketin mukainekin käytös voi olla hyvinkin inhottavaa. Pienessä määrin teeskentely liittyy ns. "hyviin tapoihin" samaan tapaan kuin vaikkapa valkoiset valheet.
8: Statusapinuus. Tässä piirteessä haetaan asemaa taidon sijasta. Tässä korostuu se, että muiden ansioista yritetään saada etu itselle. Näin tässä ei välttämättä niinkään hyökätä erimielisiä vastaan kuin haitataan "samanmielisten" asemaa. Tässä keinoina on suora kehuskelu ja brassailu, tai naamioidummat keinot - sitä voi vaikka marttyrisoida itsensä väärinkohdelluksi toisinajattelijaksi. Hyvänä piirteenä tässä on tietysti ylpeys omista aikaansaannoksista.
9: Tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu. Sääntöjä kierretään jos normaali proseduuri ei tuota haluttua tulosta. (Tätä sääntöä noudattavat niin rikolliset kuin pseudotieteilijät. Jos vaikkapa tieteen vertaisarviointi ei päästä juttuja läpi, niin sitten perustetaan oma johon laitetaan sensuurielementti ja tätä kutsutaan vertaisarvioinniksi.) Hyvänä asiana tässä on tietysti se että saadaan aikaan kun ei sorruta sääntönipotukseen ja turhaan byrokraattisuuteen.
+ Sen sijaan, yllättäen, kyynisyys ei mielestäni vielä ollenkaan tarkoita kusipäisyyttä. Optimistit ovat usein naiveja, he näkevät maailman epärealistisena. Mutta heillä on iloa. Pessimistit taas ovat ensi sijassa surullisia. Kyynisyydessä on kuitenkin kusipäisyyden siemen, koska sen piiristä on helppoa - mutta ei välttämätöntä - lähteä kusipäisyyden taipaleelle. Jos uskoo että maailma on paha, voi sen ottaa tosiasiana ja iloita niistä ihmeellisistä harvinaisista ja pienistä hyvistä asioista joita tapahtuu. Mutta on tietysti helpompaa muuttua "kovaksikeitetyksi" tyypiksi joka on marinoitunut kovassa maailmassa.
++: Väärässä oloa, epätieteiden kannattamista ... tai tyhmyyttä ei tässä listassa mainita, vaikka lapsille "olet tyhmä" tuntuukin olevan enemmän viittaus sosiaaliseen epämieluisuuteen. Tässä kohden on kuitenkin mainittava sama, mikä kyynisyydenkin kohdalla. "Ei tarvitse olla X ollakseen kusipää, mutta kovasti siitä on kuitenkin hyötyä."

Tiedän että moni ei jaa näkemystäni kusipäisyyden luonteesta kanssani. Mutta en väitäkään että tämä olisi "täysin muille sovellettavissa". Omasta mielestäni tuossa on kuitenkin jotain olennaista. Sydämettömyys ja epäsosiaalisuus voi ilmetä tunteiden, toiminnan, sanan, käytöksen ja nurkkakuntaisuuden sekä itseriittoisen asenteen kautta. Uskon että me kaikki kannamme mukanamme näitä "paheita ja hyveitä". Siksi pitäisi miettiä rajanvetokysymyksiä.

Sitä että tekeekö liian vähän jolloin on "haalea" nysvääjä tai tekeekö liikaa jolloin on "tulinen" kusipää. Tietysti sitä voi sitten miettiä minkälaisen mausteseoksen niistä sitten kokoaakin. Minun kohdalla joissakin mausteissa ei ole säästetty. Toisia on onneksi vähemmän.

---

Otsikon teksti tulee tietysti hikipedian viisaudesta. (urea: virtsa -aine + kefalos: pää)