Sherlock Holmes -virhe.

"When you have eliminated the impossible, whatever remains, however improbable, must be the truth."
(Sir Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmes, in The Sign of Four, 1889)

"No shit, Sherlock!"
(Unknown)

"Holmesian Fallacy", joka perustuu siihen, että eliminoimalla vaihtoehtoja, saataisiin lopulta jäljelle pätevä päätelmä, vaikka itse asialle ei muutoin olisi mitään todisteita.

Logiikan mukaan näin voi tietenkin olla. Jos oletamme, että on pakko olla JOKO A TAI B TAI C TAI D, ja saamme tiedon että EI A, EI B, EI C, tiedämme että johtopäätös on pakosti D.

Kuitenki käytännön tasolla tässä on mahdollisuus tehdä vakavia virheitä. Ensinnäkin virhe voi tulla siinä, että kohteita eliminoidaan oikeista syistä. Toinen taas on se, että olet todella laittanut kaikki mahdolliset vaihtoehdot eliminointijonoon. Käytännössä ongelmana on tietenkin se, että jos johtopäätös on jotain poikkeuksellista, "extraordinaryä", se vaatii poikkeukselliset todisteet, eli silloin on erityisen suurella huolellisuudella käytävä läpi kaikki vaihtoehdot ja myös premissit. Jos päättely perustuu puhtaaseen eliminaatioon, täytyy todella olla tieto siitä, että eliminaatiojonossa ovat kaikki vaihtoehdot mitään pois jättämättä ja että eliminoinnissa todella eliminoidaan oikeista syistä. Jos ja vain jos eliminaatiolista on aivan täydellinen, eikä eliminoinnissa ole varmasti tehty virhettä, voidaan sanoa:

Tätä on melko helppoa kuvata muutamalla esimerkillä. Televisiossa tulee kummitustenmetsästysohjelma, jossa TAPS -niminen firma ja sen jäsenet käyvät tutkimassa kummitustaloja. (Kummitukset ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Olen jopa nukkunut muutamassa kummitustalossa, tosin tulokset ovat olleet tylsiä.) Ohjelma on viihdettä, mutta TAPS -miehet ovat tavallista ghostbusteria skeptisempiä, ja kalustetumpia, joskin he ovat myös kummituksiin uskovia. Sarjan puitteissa ainakin yksi talo on tuomittu "luultavasti kummituksettomaksi". (Tietenkin kummitustalon omistaja oli varma, että kummittelua tapahtui, mutta TAPS ei vain sattunut saamaan sitä kiinni itse teosta.) Toisaalta TAPS ei tyypillisesti yhdistä tapahtumia itse kummitteluun, sille riittää että tapahtuu jotain, jota he eivät pysty selittämään. Tällöin he tarjoavat "aukkojen kummitusta", joka tuntemattomilla ominaisuuksillaan jotenkin selittää ilmiön. NOT. Tosiasiassa TAPS ei eliminoi kaikkia mahdollisia huijaustapoja, se tyypillisesti tarkistaa yhden tai kaksi tosi ilmeistä temppua. Tämä on kaikkea muuta kuin "kaikkien vaihtoehtojen analysointi". Sarja siis tavallaan antaa väärän ja puutteellisen eliminointijonon.

Toinen malliesimerkki avaruusolentojen vierailuun uskovien päättelyillä. Perinteinen UFO:n määritelmä tarkoittaa "tunnistamatonta lentävää esinettä". Osa UFO -kannattajista (ei siis kaikki) tuntuu olevan sitä mieltä että jos ilmiötä ei saada osoitettua ihmisen tuotoksi tai luonnonilmiöksi, se tarkoittaa sitä että se ei voi olla ihmisen tuotosta tai luonnonilmiöitä. (Osa taas on sitä mieltä että se on vain tunnistamaton, mikä taas ei tarkoita että se olisi tällä nimellä "selitetty". Tuntemattoman nimeäminen ei kuitenkaan ole selittämistä. Se vain vakuuttaa huolimattomasti ajattelevat.) Vaihtoehto on heistä luonnollisesti avaruusolennot. Tosiasiassa avaruusolennot ovat "extraordinary" -ilmiö. Tiedemiehet ovat vuosien varrella löytäneet lukuisia uusia luonnonilmiöitä ja efektejä. Mutta sen sijaan he eivät ole löytäneet ulkoavaruuden olentoja. (Vaikka tälläisen voisi vaikka ampua todisteeksi. Toki ne voisi houkutella myös pelaamaan Dirge of Cerberus -peliä, avaruusolennoilla menisi kuitenkin ensimmäinen viikko siihen että he yrittäisivät läpäistä sen vaikean tarkka -ampujien välttelytehtävän.) Tosiasiassa ilmakehän ilmiöt yhdistettynä pelkästään tavallisiin koneisiin voivat aikaansaada paljon erittäin vaikeasti "eliminoituvissa" olevia luonnollisia syitä, mm. kangastusten kautta. Siksi ei ole tavatonta, että eliminointiin luottava humanoidien ystävä kertoo, että jotain öljypaloa ei ole todistettu, mikä hänestä tarkoittaa sitä että epäilijöiden sanalla ei ole mitään painoarvoa. (Se, että hän itse ei ole osoittanut todisteita avaruusolennoille yhtään enempää ei käy hänen mielessään. Kun tämä yhdistettään "erikoislaatuisiin todisteisiin jotka vaaditaan erikoisille väitteille", he joutuisivat myöntämään näkemyksensä olevan niitä "vähemmän perusteltuja uskomuksia".)

Vastaavaa päättelyä harjoitetaan tietysti myös mielenfilosofian puolella. Melko moni uskoo jonkinlaiseen sieluun tai muuhun yliluonnolliseen elämänvoimaan. Heidänkin "tieteensä" koostuu enimmäkseen toista mieltä olevien kritisoinnista, ei siitä että he korroboroisivat omaa näkemystään. Heille näyttää riittävän, että toisilta vaaditaan valtavasti. He itse sen sijaan tyytyvät vain tietämään.

Tunnetuin esimerkki on tietysti "aukkojen Jumala" -päättely. Joka voidaan itse asiassa nähdä yhtenä Holmesian Fallacyn aliluokkana. (Sehän tavallaan valitsee setin, jossa on "riittävän hyvin selitetyt luonnontieteen ilmiöt" ja "Jumala", muita vaihtoehtoja ei ole. Sitten se eliminoi, tai lähinnä jättää löytämättä "riittävän hyvin selitetyn luonnontieteellisen ilmiön" ja päättelee että "Jumalahan" se sieltä jää eliminoinnista käteen. Sääli vain että eliminaatiojoukko ei ollut täydellinen - ja melko usein huomataan, että eliminointikin on tehty huolimattomasti tai virheellisesti.)

Tämän näkemyksen voi hyvin todistaa vääräksi, paitsi todistustaakkaan vetoamalla, myös leikkimällä intuitionistisella logiikalla (intuitionistic logic), joka ei ole määritelty "totuusarvolla" vaan "todisteella":
1: Siinä A ei tarkoita että A olisi totta, vaan että on todisteita A:sta.
2: Jos taas ¬A, se tarkoittaa että on todisteita siitä että A:sta ei ole todisteita.
Suurin osa eroista, esimerkiksi propositiologiikkaan nähden, seuraa tästä erosta. Intuitionistisessa logiikassa esimerkiksi ¬¬A:sta ei seuraa A, kuten normaalissa logiikassa. Toki siinäkin A:sta toki seuraa ¬¬A, mutta tässä tapauksessa systeemi kulkee "vain yhteen suuntaan".

Lisäksi voitaisiin ihan vakavasti miettiä, miten mielekkäitä edes aidosti eliminatiivisiin systeemeihin perustuvat selitykset ovat; Nehän ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ei voida lähestyä myös "todisteiden kautta". Siinä missä esimerkiksi syyllisjonoa voidaan eliminoida, mutta toisaalta tekijä voidaan saada joko silminnäkijän tai "CSI -tyylisen" rikospaikkatutkinnan "irl" -versioiden kautta tietoa tekijästä, sama ylellisyys ei koske niitä pseudotieteitä, joissa eliminointia niin ahkerasti harjoitetaan. Miten esimerkiksi kummituseliminoinnin totuusarvo selvitetään, kun itse kohde on systeemissä eristetty testaamiselta? Ja mitä tuntemattomilla ominaisuuksilla varustettu ilmiö itse asiassa selittää? Selittämiseen kun tarvitaan aina jokin looginen systeemi. Joka tässä tapauksessa selvästi puuttuu. Kaikki mikä eliminoidaan, on jotain tunnettua, joten luonnollisesti vain "eitunnettu" jää jäljelle. Tämä taas voi olla luonteeltaan miten mielivaltaista tahansa. (Ja käytännössä emme esimerkiksi voi eliminoida luonnonilmiöitä pois, koska emme voi eliminoida teoriaa jota ei ole vielä keksitty. Tämä on eliminoinnissa ongelmana, koska sen uskottavuus perustuu täydellisesti siihen että kaikki vaihtoehdot todella ovat eliminointijonossa.) Eliminoivien projektien lopputulos on aina mysteeri, kummitus, ihme tai muu "magic mumbo jumbo".

Ja mitä ne nyt sitten selittävät, jos mysteeri, joka tosiasiassa saattaa joskus ratketa tieteen avulla, vain korvataan sellaisella mysteerillä, jota ei kyetä selittämään yhtään millään?

Jokseenkin tämän vuoksi Sherlock Holmes oli fiktiivinen satuhenkilö, ja hänestä kirjoittaja, sir Arthur Conan Doyle, haksahti pitämään Cottingleyn keijukaisia aitona asiana. Hänenkään mieleensä ei varmaan tullut kuin pari luonnollista selitystä asialle, jotka hän sitten "eliminoi" huolimattomasti. Siksi jäi häneltäkin kokematta

FLAWLESS VICTORY

Hieman vanhaa, hieman uutta, hieman lainattua ja hieman sinistä.

"Miksi ensimmäinen Boddhidharma tuli lännestä?"
(Vanha ZEN -koan)

Filosofiassa se, kuka sanoo, ei periaatteessa merkitse mitään. Auktoriteetti ei määrää. (Paitsi dogmaatikoille ja joillekin muille auktoriteetti määrää, mutta he eivät voi yleistää itsestään kaikkiin.) Voidaan siis sanoa että vain argumenteilla on merkitystä. Viittauksetkaan eivät ole auktoriteettiin vetoamista, vaan pikemminkin viitteistämistä ja plagioinnin estämistä: Kerrotaan mitä kautta asiasta saa mahdollisesti lisää tietoa. Ja annetaan kunnia sille, jolle kunnia kuuluu sen sijaan että ajatus vain omittaisiin omaksi. Argumentin pätevyyteen kun ei vaikuta se, onko ajatus oma vai lainattu joltain muulta.

Kuitenkin tosiasiassa lausunnoissa on aina myös ajallinen ulottuvuus:
Jokin on alkuperäinen ajatus ja joku sen muunnelma. Samoin osalle on merkitystä sillä, onko ajatus joltakulta lainattu vai onko se itse keksitty. Joissain näkemyksissä ei tietenkään ole voitu ottaa huomioon kritiikkejä, jotka on sanottu vasta myöhemmin. Joissain tilanteissa jotain jo vakiintunutta käsitettä käytetään väärin.

Siksi.

Aina silloin tällöin vakavastikin keskustelevat törmäävät tilanteeseen, jossa jotain muotoa ajatuksesta pidetään "alkuperäisenä", jota muut "tulkitsevat". Tässä ajattelussa määritelmien uudelleenkäsittely voi olla virhe. Toisaalta taas voidaan myös ajatella, että jälkipolvet ovat jalostaneet ja kehittäneet ajatusta eteenpäin. Tältä kannalta tulkittu teksti voi olla selkeämpää tai korjaillumpaa kuin alkuperäinen ajatus. Lisäksi osa on sitä mieltä että ajatus on arvokas vain jos se on oma. Osan mielestä merkitystä sanomiselle on vasta jos joku viisas auktoriteetti on sen sanonut. (Osan mielestä pelkkä viisaus riittää, ja toiset tuntevat vetoa auktoriteettiin.)

Toisaalta itse olen nostanut tärkeimmäksi sen, että ymmärtää miten ajatukset ovat kehittyneet. Se opettaa filosofisesta prosessista paljon. Sillä vaikka filosofia on loppupeleissä erilaisia ajatuksia, mikä tahansa ajatus ei ole hyvää filosofiaa. Itse ajattelen filosofian liikkuvana ja muuttuvana prosessina, en pysähtyneenä tilana, johtopäätöksenä. Saavutetut ajatukset ovat virstanpylväitä ja liikennemerkkejä matkalla. Tiestä toki oppii myös tuijottamalla näitä liikennemerkkejä ja sanomalla että jokin näistä on toista tärkeämpi. Mutta itse tien kulkemista ei voi oppia pelkkiä liikennemerkkejä tutkimalla, täytyy myös seurata miten ne on aseteltu. Muutoin saattaa helposti käydä niin, että matkalainen kohtaa "teiden sinivuokkoja" ja saa sakkoja - tai vielä pahempaa - ajaa ojaan.

MuSSta Pekka

Maailmankuvan vapauden toteutuminen.

"Isn't it interesting... religious behaviour is so close to being crazy that we can't tell them apart."
(Gregory House, House MD, II season, "House vs. God")

Toisia on aina helppoa kutsua harhaiseksi. On kuitenkin syytä miettiä hieman, mitä se tarkoittaa. Duodecimin terveyskirjaston deluusioartikkeli tulkoon avuksemme:

"Harhaluulot eli deluusiot ovat epäreaalisia uskomuksia, joiden taustalla yleensä on havainnon tai kokemuksen väärä tulkinta. Harhaluulojen sisältö ja kohde voivat olla hyvin erilaisia."

Deluusiot jaetaan esimerkkiartikkelimme mukaan:
1: Vainoamisharhaluulot, joissa henkilö kokee että häntä vainotaan ilman että tälle on todisteita.
2: Suhteuttamisharhaluulot, joissa esimerkiksi laulujen sanat sisältävät henkilökohtaisia viestejä.
3: Suuruusharhaluulossa henkilö kokee itsensä erityisen merkittäväksi, ilman että on syytä.
4: Uskonnollisessa harhaluulossa henkilö tuntee itsensä Jumalan profeetaksi, tai itse Jumalaksi.
5: Mustasukkaisuusharhainen kokee puolisonsa käyvän vieraissa ilman syytä.
6: Eroottisesti harhaluuloinen kokee muiden rakastavan itseään vaikka tälle ei ole loogista syytä.
7: Somaattisesti harhainen kokee että hän on jollain erityiseltä fyysiseltä piirteeltään kuvottava.

Eikä siinä vielä kaikki. Diagnoosissa on otettava huomioon myös se, että

"Eron tekeminen harhaluulojen ja hyvin itsepäisesti pidettyjen tai kulttuuristen uskomusten välillä ei aina ole helppoa."

Diagnoosin vaikeudeksi tulee luonnollisesti se, että täytyy jollain tavalla tietää mikä on harhaa ja mikä todellisuutta. Tiede voi antaa tähän ainoastaan todennäköisiä, ei lopullisia, vastauksia. (Toisaalta sama epävarmuus vaivaa jopa nuhadiagnoosia. Lopullinen varmuus puuttuu, mutta luotamme siihen silti) Diagnosointi voi kuitenkin olla tämän lisäksi myös kulttuurista tulkintaa, vallankäytön väline. Kuin suoraan subjektiivisimpaan postmodernistiseen näkemykseen luottavilta :

"Uskomusta ei pidetä harhaluulona, jos se on luonteeltaan henkilön kulttuurissa tai alakulttuurissa yleisesti ilmenevä uskonnollinen vakaumus tai maailman selitys."

Koko deluusion käsitehän tuomitaan siinä vain kulttuurin sisäiseksi. Minusta se, että omintakeisista harhoista kärsivät (jotka eivät saa seuraajia) tulkitaan sairaiksi siinä missä laumaa seuraavia uskovaisia vapautetaan tautiluokituksesta on nimenomaan eräänlaista yhteiskunnallista kerettiläiseksi julistamista. (Samantapaista, joilla ne jotka saavat seuraajia julistetaan profeetoiksi tai näkijöiksi.) Tämä korostuu siinä, että harhainen itse kokee varmuutta harhoihinsa.

"Sairauden akuutissa vaiheessa henkilö voi olla täysin vakuuttunut oudoimmankin luulonsa todellisuudesta, kun hän toivuttuaan ymmärtää hyvin uskomuksensa harhaisen luonteen."

Kaikkia uskovaisia ei kuitenkaan välttämättä tarvitse luokitella harhaluuloiseksi. Minusta heidän kohdallaan voitaisiin tehdä kuten teemme muidenkin maailmankatsomusten kanssa. Ei, emme vapauta sairaille terveiden papereita heti kun oppi saadaan viralliseksi uskontokunnaksi tai palvojamäärä kasvaa muutoin niin suureksi että sen vuoksi voidaan puhua "alakulttuurista". Olen halukas käyttämään karkeistusta:

"If you talk to God, you are praying; If God talks to you, you have schizophrenia. If the dead talk to you, you are a spiritualist; If you talk to the dead, you are a schizophrenic."
(Thomas Szasz, "The Second Sin", Anchor/Doubleday, Garden City, NY. 1973 )

Kärppäsanat

"METHINK IT IS LIKE A WEASEL"
(Richard Dawkinsin tietokonealgoritmi kirjassa "sokea kelloseppä")

Jokaisella ihmisellä on maailmankuva. Ja koska käsittelemme maailmaa tämän maailmankuvan karkeistamisen kautta, se on meille tärkeä. Maailmankuvassa kyse ei niinkään ole analyyttisestä seurauksista, vaan siitä että ajattelumme vaikuttaa siihen miten elämme. Siksi ihminen, joka uskoo Jumalaan kokee käännyttämisen tärkeäksi. Samoin ateisti kokee "totuuden sanomisen" tärkeäksi. Vaikka ateistia ei kukaan pakota, hänen vaikuttimensa käytännössä on loppupeleissä aivan sama kuin uskovaisella. Maailmankuva opettaa miten maailmassa tullaan toimeen. Ateisti katsoo helposti että uskonnot ovat huijaamista, uskonnot pakottavat maksamaan kirkollisveroa. Uskovaisilla ja ateisteilla on siksi molemmilla aivan samat syyt puolustaa näkemystään. Se on heidän maailmankatsomuksensa. Se on kaikille tärkeä ; Maailmankatsomus auttaa nimenomaan arkielämässä. Ja tämän vuoksi ihmisellä on tarve ylläpitää omaa näkemystään maailmasta ; Maailmankuva ratkaisee sen, toimiiko ihminen rationaalisesti jokapäiväisessä elämässään. Ja eri asioille ihmisillä on omat perusteensa. Irrationalistiksi tunnustautuu harva, koska sitten maailmankuvaa ei enää tarvittaisi.

Riippumatta siitä, onko maailmankuva oikea vai ei, me kaikki teemme perustelujen kanssa joitain virheitä. Ja joskus teemme virheitä kun tulkitsemme asioita virheiksi. Käytännössä tähän on kaksi tapaa reagoida:
1: Omien käsitysten muuttaminen havaintojen mukaisiksi.
2: Havaintojen uudelleentulkinta ennakkokäsityksiin sopivaksi.
Uudelleentulkinta taas sisältää kaksi tapaa
___ 2.1: Joko käsitys kiistetään (denialismi, pseudoskeptismi)
___ 2.2: Oma näkemys saippuoidaan epämääräiseksi esimerkiksi käsitteiden hämärtämisellä.

On luonnollista, että maailmankuvan muuttaminen eli akkomodaatio on työlästä, vaikeaa ja harvinaista. Sen sijaan assimilaatio, eli havaintojen sovittaminen ja selittäminen tai lattian alle lakaiseminen siten että se sopii maailmankuvaan, on yleisempää. (Tämän vuoksi itse pidän jonkin asteista fallibilismia pakollisena: Jos emme vaadi falsifiointikriteerejä, käytännössä emme suostu kyseenalaista teoriaamme, jolloin kyseessä on dogmi.) Mielestäni assimilaation yleisyydestä kertoo myös paradigmanvaihdokseen liittyvä ilmiö, jossa tiedemiehet eivät niinkään vaihda näkemyksiään kuin korvautuvat uusilla tiedemiehillä joilla on uudet näkemykset. (Ei, vaikka tieteen vallankumouksissa on tietyt ilmiöt, se ei tarkoita että näin myös pitäisi olla. Minusta on vaikea sanoa paljastiko Kuhn tiedeyhteisössä sairauden vai kertoi miten tieteen vallankumouksen pitäisi tapahtua.)

Erityisen voimakkaasti maailmankuva nousee esiin luonnollisesti siellä, missä paineet akkomodaatioon ovat kovimmat ja halut assimilaatioon suurimmillaan. Tämä tarkoittaa tietysti kinastelutilannetta. (Erikoista kyllä tälläisessä tilanteessa assimilaatiota harjoittavat seuraavat tavallaan Nietzscheläistä "yli -ihmisyyttä" ; Heillähän on ero toiveiden ja käytännön välillä ja halu seurata omaa tietään kritiikistä välittämättä, kamppaillen kuilua vastaan.) Niissähän on aivan usein kyse siitä, että sitä vain yritetään käännyttää toisella tavalla ajattelijoita keskustelulla, eli useimmiten retoriikalla ja joskus harvoin jopa argumentoinnilla, ja samalla olla tietysti itse kääntymättä kaiken retoriikan ja harvinaisten argumenttienkin keskuudessa. (Näin on, riippumatta siitä mitä maailmankuvaa edustat.)

Käytännössä tilanne on niin, että helpoin tie on vain suoraan sanella omalle käsitykselle kriittiset näkemykset vääriksi. Tämän seurauksena käy niin, että asiassa alkavatkin tapella ihmiset, eivät argumentit. Kritiikki ei enää liity asiasisältöön.

Käytännössä tämä totetutetaan kaksinapaisella toteutuksella: "Hauku - Kehu". Kun vastustajasi vain on väärässä, on "korvasyyhynsä sumentama naturalisti", edustaa "ateisti -evoluutikkoja jotka hylkäävät moraalin" tai vaikka niitä "tyhmiä fundamentalisteja", hän on arvoton. Ja jostain kummallisesta syystä oma näkemys tuntuu muuttuvan samanaikaisesti täysin validiksi. Toisaalta taas omalla tavalla ajattelevien kehuminen on yleistä. He edustavat "terveitä arvoja", "nousevaa paradigmaa". Tälläistä asioiden ilmaisua kutsutaan "Weasel wordiksi". Siinä ei väistämättä muuteta faktoja. Siinä päinvastoin tarkoituksellisesti hämmennetään tosiasioita siten, että faktoja ei tarvitse muuttaa, vaikka ollaan väärässä. Siksi Weasel wordin käyttäjä harvemmin edes tarkoituksellisesti manipuloi. Hänen sanavalintansa ja faktojen esittämisensä vain ovat niin epämääräisiä, että hän manipuloi muita ja itseään. Kukaan ei ole tälle immuuni. Ja mikä pahinta, olen ollut huomaavinani, että jos olet oikein älykäs, ja jokin asia on sinulle erityisen tärkeä, sinusta tulee tässä taidossa suorastaan erinomainen. Jäljelle jää vain henkilö sanomaan "en minä niin sanonut". Se, mitä hän on tarkoittanut jää sen sijaan piiloon. Syynä ei siis välttämättä ole tahallinen manipulointi ja valehtelu, vaan kyse on pikemminkin äärimmilleen viedystä assimilaatiosta.

Yksinkertaisella tasolla tämä on melko helppoa huomata. Yksinkertaisimmillaan kyseessä on herjoista ja selkään taputtamisesta. Samaa mieltä olevat ovat järkeviä, omilla aivoillaan ajattelevia, fiksuja samalla kun muiden näkemys on vääristynyt, yksipuolinen, epäeettinen (kuten itsekäs). Natsikortti seuralaisineen, eli Natseihin, hirmuhallitsijoihin, noitavainoihin tai mihin tahansa epäonnistuneeseen valtiorakenteeseen rinnastaminen on aina helppoa ja käytettyä. Samoin tehoja syntyy liittämällä eteen etuliitteitä, kuten "yltiö-", "ääri-", "ultra-", "umpi-".

Näiden huono puoli on vain se, että se ei käytännössä toimi. Vain ne jotka ovat halukkaita assimilaatioon juuri samassa opissa jota käytetään, uskovat näitä. Heidän uskoaan nämä voivat jopa vahvistaa. Kaikki muut - he ovatkin sitten jo oma lukunsa.

Hienovaraisemmalla tasolla huomaaminen on jo hieman monimutkaisempaa, koska nyt ei enää suoraan haukuta tai kehuta. Nyt sanoja muutetaan synonyymeiksi tavoilla, joissa saadaan kuljetettua mukaan arvolatausta.

"Meidän kansainvälisestä tulee ulkopuolisten ylikansallinen."
"Meidän ahkerista tulee muiden fanaattisia."
"Meidän vakuuttavasta tulee niiden manipuloiva."
"Meidän keulakuvasta tulee heidän populistinsa."
"Meihin kääntynyt on avomielinen, heihin kääntynyt on takinkääntäjä."
"Omasta riippumattomasta tulee kilpailijoiden elämästä vieraantunut."
"Samanmielisten järkähtämättömästä tulee erilaisten uppiniskainen."
"Meidän vapaustaistelijoista tulee vihollisten terroristeja."
"Kannattamani tieteellinen teoria muuttuu muiden seuraamaksi ismiksi."
"Meidän argumentti/perustelu on heidän väite."
"Meidän kriittinen analyysi on niiden denialistinen/pseudoskeptinen vastaanväittö."
"Minun argumentin toistaminen muuttuu sen inttämiseksi."
"Meidän akatemian rahoittama tutkimus on heidän kaupallisuutta/rahan palvomista/markkinamiesten kätyrinä toimimista"

Tämän huomaaminen on jo astetta vaikeampaa, sillä synonyymien vaihtamista voi pinnallisesti ajatella "pilkunnussimisena". Tosiasiassa Weasel wordeissa tämä "pilkunnussinta" on kuitenkin kaiken ydin. Sillä niissä on se henki, jota halutaan varsinaisesti sanoa. Sillä ihminen ei koskaan elä pelkästä logiikasta. Monimutkaisemmillaan asia ei tietenkään ole enään näin yksinkertaista. Olen esimerkiksi ollut huomaavinani, että pinnallisesti jopa kehuvia sanoja voidaan käyttää weasel -wordeina:

Esimerkiksi "nykytieteen mukainen" (jota voidaan pitää hyvänä asiana. Kaikki pseudotieteidenkin kannattajat vetoavat mielellään niihin kokeisiin, jotka sopivat heidän näkemyksiinsä) muuttuu vastustajan suussa ensimmäisellä tasolla "norsunluutorniin jämähtäneiden dogmaatikkojen maailmankuvan sumentumisesta" häivennetymmäksi, jonka jälkeen se onkin yht'äkkiä "muodikasta", tai "trendikkästä". Tämä tehdään hengessä, joka rinnastaa "ajattelun latteuteen ja tavanomaisuuden", viittaamalla ajatukseen siitä että todellinen ajattelu on "räväkkää, uutta, vähemmistönä". Jos jokin asia on "tiedeyhteisön hylkäämää, ja radikaalin epätrendikästä" se muuttuu jostain syystä kehuksi. (Jolloin esim. pseudotieteilijää tai muuta tahoa ei itse asiassa haittaa, onko heillä suosiota vai ei: Aktuaalisen voiton puute voidaan kääntää propagandavoitoksi. Täten jokainen voi voittaa, jos heidän voitontavoitteensa muotoillaan riittävän joustavaksi.) Jännittävää on tietysti se, että tällä ei ole väitteiden totuusarvon kanssa mitään tekemistä. Näkemyksen oikeudellisuutta ei päätä se onko se uusi vai vanha.

Kaikista syvällisemmällä tasolla weasel wordit ovat pelkkää tosiasioiden hokemista. Se on sitä, että meille kerrotaan kuinka rokotteissa on raskasmetallijäämiä (ei kerrota kuinka vähän, ja verrata esimerkiksi autoilun tuottamiin jäämiin.) kerrotaan kuinka ydinvoimaloiden toiminnan seurauksena kuolee kaloja(mutta ei kerrota että ei säteilyyn, vaan siihen että ydinvoimaloihin otetaan vettä jäähdyttämiseen. Eikä tämä vesi ole edes radioaktiivista.) Samoin voidaan kertoa esimerkiksi kuinka montaa eri kemikaalia jossain joutuu ilmakehään tai vesistöön ilman että kerrotaan paljonko ja kuinka vaarallisia nämä ovat. Tällä tasolla huoneessa voi periaatteessa olla vaikka alan professori, jolta sitten vain kysytään vain että "onko fakta todella näin". - Ja tämän jälkeen voidaan tietysti vedota siihen, kuinka harrastetaan vain "samojen havaintojen tulkintaa eri tavoilla." (Mikä sekin itse asiassa on tälläistä syvimmän tason Weasel-wordien käyttöä. Tieteessä hyväksytään toki kilpailevia koulukuntia, mutta mikä tahansa tulkinta ei ole teoria, eikä hyväksyttävissä oleva "hyvin perusteltu" tulkinta.)

Tosin itsekin olen kehittänyt aggressiivisen tyylin "brutalismin", joka käyttää pelkästään herjauksia, auktoriteettiin vetoamista ja muita "trollauskeinoja". Sovellan niitä armottomasti ihmisiin, joiden kanssa en halua edes aloittaa keskustelua. Jos ihminen on osoittanut harrastavansa valtavaa assimilaatiota ja vaativansa muilta valtavaa akkomodaatiota, en yleensä halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ratkaisuni on olla edes aloittamatta keskustelua. Ratkaisuna tälläiseen on puhdas vittuilu. Yleensä ne väsyvät. Olen antanut tälle opilleni nimen, jotta voin kehuskella olevani "brutalisti". Kyseessä on siis hieman samantapainen syy kuin se, että ihmisen saa helpommin tunnustamaan olevansa intentionalisti kuin subjektiivinen tai tunteidensa viemä, tai ennemmin solipsisti kuin mielipiteisiinsä luottaja.

---

Kyllä, kyseessä on kärppäsanat. Niistä on miltei aina kyse. Termi on kuvaava, nimenomaan sen vuoksi. että kärppä (Mustela erminea) on nopea eläin, joka tunkee itsensä aktiivisesti miltei joka paikkaan. Ja myös haisee yllättävän voimakkaasti. (Fakta)

Itsensä kasvattamisesta.

"Onko jotain olennaista eroa sille, siteeraako Shakespearen 'Romeota ja Juliaa' vai 'Kauniita ja Rohkeita'? Molemmathan ovat periaatteessa ulkoa opeteltuja rimssuja. Muuttuuko siteeraus sofistikoituneemmaksi, jos sen tekee alkuperäiskielellä? Vaikuttaako tähän se, osaako siteeraaja alkuperäiskieltä vai ei?"
(Tuomo "Squirrel" Hämäläinen, kysely pomolta, 15. 3. 2008.)

Ihmiset matkustelevat nähdäkseen asioita, avartaakseen itseään. Itsensä kasvattaminen henkisesti tarkoittaa tällöin uusien kokemuksien saamista. Tai vähintään samojen kokemusten saaminen eri paikoista. (Jos ihminen esimerkiksi käy topless -beacheilla ja baareissa Espanjassa, Kreikassa, Serbokroatiassa ja Kanarian saarilla.) Ihmisistä vain tulee jotenkin kokeneita, kun he matkustelevat eri paikkoihin. Heidän näkemyksensä avartuvat. Samoin monet harrastavat itsepuolustuslajeja kasvaakseen ihmisinä.

Moni pitää tätä avartumista tärkeänä. Ja se itse asiassa saattaa sellaista ollakin. Matkustaminen ei välttämättä sivistä niin paljoa kuin ajattelisi. Minäkin olen Kreikassa Sissin palatsissa käynyt, enkä oppinut kokemuksestani muuta kuin, että sillä oli huonot hampaat, ja että em. palatsin WC -ovet olivat helposti jumiutuvaa mallia. Suhteellisen hauskaa oli kuitenkin.

Mutta en koe olevani erityisen sivistynyt matkan vuoksi. Kokemukset olivat toki mukavia. Ja tätä kautta reissu oli tärkeä. Mutta ei sivistävä, vaan tärkeä samalla tavalla kuin blogilistan kuumimmat blogit. Suosituimmat blogit ovat pikakelauksella käytynä huumoria, ruokaa, kutomista, ihmissuhteita, tavallista elämää tai näiden yhdistelmiä. Uskontoa, vakaumusta, skeptismiä tai filosofiaa saa hakea syvältä ennen kuin löytää. Tämä ei tietenkään mitenkään nollaa tavallisia ihmisiä. Se vain näyttää, että mitkä asiat heistä ovat mukavia, eli heille tärkeitä. Kyseessä ei siis vain ole episteme, vaan fronesis. Ei siis keskitytä teoreettiseen vaan elämiseen.

Ja me kaikki tiedämme, että valistuminen on vaikeaa. Jo alkuun pääseminen voi tuottaa vaikeutta, koska emme luonnostamme ajattele analyyttisesti, vaan elämässämme loukkaukset ja auktoriteettiin vetoamiset toimivat. ("Pomo käski", ja "meistä sinä olet ihan tyhmä" toimivat arkielämässä täydellisesti. Sanoo siihen filosofi sitten "Argumentum ad auctoritatem" ja "Argumentum ad hominem" miten paljon tahansa.)

Kysymys on elämän taidosta, hyvästä elämästä, jota me kaikki tavoittelemme. (Ja blogilistaa selatessa jopa yli muiden taitojen. Jos sinun on valittava, oletko onnellinen, analyyttisesti taitava vai teknisesti osaava, valinta taitaa olla melko helppo.) Sitä haemme matkaillessamme, tai opetellessamme hyvää elämää, elämän taitoa. Ja teemme näin peräti siitä riippumatta, olemmeko sitten jutsu tai do -ihmisiä. Voidaan sanoa että monia Do -ihmisiä innostaa itsensä kehittäminen, koska he elävät turvatussa ympäristössä. Minä taas, jotka kykenevät ottamaan vieressä olevia kuvia vaivattomasti työmatkaltaan, ja joka käy yöaikaan töissä ja asuu levottomalla alueella, voi olla motivoituneempi muista asioista. Kumpikin kuitenkin ajaa tavallaan samaa asiaa. Kumpikin tavoittelee hyvää elämää. Me vain teemme sen vain eri Maslow'n tarvehierarkian portailta.

Sillä tosiasiassa asiunalueeni on enimmäkseen ihan mukava paikka. Siellä vain asuu paljon köyhiä ihmisiä. Ja siellä on erilaisia ihmiskohtaloita. Köyhiksi päädytään eri tavoin ja siitä seuraa erilaisia selviytymispakkoja. Raha on köyhillä kuitenkin eräänlainen minimitekijä (kasvinviljelyssä minimitekijä on ravintoaine, jonka saanti rajaa kasvua; Kasvin on saatava erilaisia aineita, eikä toista voi äärettömiin korvata toisella. Siksi kalkinpuutteesta kärsivä kasvi ei kasva antamalla sille lisää typpeä. Kasvun aikaansaamiseksi pitää lisätä kalkkia.): Se ei ehkä yksinään tuo onnea, mutta ei toisaalta sitä estäkään. Siksi minusta se, joka sanoi että "asuisi mieluummin rakastettuna teltassa kuin vihattuna omakotitalossa" on melko todennäköisesti asunut rakastettuna omakotitalossa.

Uskonto, laskento, laulu, laiskanläksy ja kertomataulu.

"Jos arvostelisin Kansallissosialismiin uskovan henkilön vakaumusta kauheaksi olisinko myös silloin rasisti? Mikä sen teidän vakaumuksenne asettaa erityisasemaan?"
(Jakke)

Ajatuksia olemisesta -blogissa on käsitelty sitä, onko ateismi uskontoa ja onko stalinismi uskontoa. Aihe on luonnollisesti tärkeä. (Ja minun on helppo käsitellä sitä, koska en ole syyttäjien enkä syytettyjen penkillä. Harva fundamentalistikaan raivoaa kuinka agnostikot tuhosivat ihmisiä venäjällä tai natsisaksassa. Toki heilläkin voi olla yritystä niputtaa agnostikot ja ateistit yhteen, kutsumalla agnostikkoja esimerkiksi "kohteliaiksi ateisteiksi" tai "munattomiksi ateisteiksi".)

Tässä kohdassa ensimmäinen, mistä lähdetään, on uskonnon ja ateismin määrittely. Kun kohteet on määritelty, tiedetään mistä puhutaan. Tässä aiheessa se on erityisen tärkeä, koska muutoin määrittelyillä voitaisiin esimerkiksi tehdä niin, että uskonto määriteltäisiin totalitarismiksi, jonka jälkeen stalinismi olisi tietysti suoraan totalitaristinen. Ateisti joka muuttuisi totalitarismiksi muuttuisi tällöin uskonnoksi. Jolloin olisi tautologista väittää että vain uskonto voisi olla totalitarismia. (Koska niin on sanottu jo määritelmässä. Premissi ei ole validi johtopäätös. Saman tien voisi väittää "tosi skotissa" esittämääni tyyliin, että jokainen uskonto on hyvä tai ateistit pahoja.)

Määrittelyn tärkeys korostuu, koska aihe on monimutkainen, ja siihen liittyy monenlaisia eri mielipiteitä. Lisäksi käsitteiden epämääräisyys voisi sotkea tilannetta niin, että määritelmän sisältö voisikin vaihtua kesken perustelun, jonka jälkeen määrittely ehkä pinnallisesti olisi pätevää, mutta sisältöä analysoitaessa löytyisi virheellisyyksiä. Lisäksi määrittelyissä on se hyvä puoli, että argumentoija ei enää voi vain tehdä määritelmäliukasteluja ja hokea "en minä niin sanonut". Kun määrittelyt on tehty, on uskallettava seistä omien sanojensa takana - ja lisäksi voidaan aina sanoa että määrittelyissä on kerrottu mitä on tarkoitettu. Tämä tietenkin estää vastapuolen määrittelykikkailut ja "virheelliset kritiikit" jotka perustuisivat juuri siihen että määrittelyjä hämärrettäisiin ja sitten väitettäisiin niissä olevan ristiriidan joka samassa määritelmässä pysyen saadaan katoamaan. (Olen käyttänyt aikaisemman blogimerkintäni jakoa pohjana.)

Itse olen lähestynyt asiaa nimenomaan yksinkertaisista elementeistä. Voidaan sanoa, että jos uskontoteoriani olisi "atomiteoria", se käsittelisi protoneita ja neutroneita ja elektroneja, joista atomit koostuvat. Sen sijaan esimerkiksi ateismi voisi olla vetyä ja jokin muu esimerkiksi teoria hiiltä. Voimme järkevästi käsitellä "hiiltä hiilenä" ja "vetyä vetynä" ja ottaa huomioon, että niissä voi olla myös yhteisiä elementtejä.

Tällä estetään tietysti ylimääräinen ja perusteeton herjaaminen; Voimme löytää yhteneväisyyksiä, mutta emme voi herjata niiden kohdalta yli. Estän tällä yksinkertaisesti sitä, että Oskar Schindleriä voitaisiin syyttää natsien rikoksista vain siksi että hän oli natsipuolueen jäsen, jolla oli paljon valtaa. (Hänen pelastamansa juutalaiset puhukoon siis tätä vastaan.)

Voidaan sanoa että kaikki aatteet koostuvat seuraavista osasista. Osalla ei ole niistä kaikkia, osalla on useita. Mutta hiili ja uraani ovat kuitenkin eri asioita.
1: Ismi on määrittelyissäni aatesuunta, jolla on jonkinlainen arvotusjärjestelmä. Sen jäsenet seuraavat tätä normistoa.
2: Uskonto on määrittelyissäni uskoa yliluonnolliseen. Yliluonnollinen taas on fysikaalisuudesta poikkeavaa, ei todistettavissa olevaa, ainesta. Koska tämä vaatii Søren Kierkegaardin vaatiman tapaisen "uskon hypyn", on mielestäni rationaalista kutsua nimenomaan tätä uskonnoksi. (Voidaan siis sanoa, että siinä missä uskonto väittää että se tietää että on jotain josta ei voida tietää. Tämä on tietysti hieman ristiriitaista. Jos jostain ei voida tietää, siitä ei voida tietää. Eikä tätä tietämättömyyttä voida pelastaa heisenbergin epätarkkuuden kanssa samanlaisuudella, koska tiloja ja nopeuksia voidaan mitata ja ne tiedetään olemassaoleviksi. Yliluonnollisen kanssa vastaavaa ei voida tehdä. Tämä ei siis ole tietoa, vaan oletus. Perusteeton uskomus.) Tämä määritelmä on mielestäni siitä kätevä, että esimerkiksi sielunvaellus ja muut uskonnot, joissa ei korosteta älyllistä henkeä, sopivat mitä mainioimmin tämän uskonnon sisään.
3: Paranormaali taas on näkemys, jonka mukaan henkilö uskoo johonkin eifysikaalisen näkemyksen kanssa poikkeavan (ei kuitenkaan välttämättä tämän kannalta ristiriitaisen) näkemyksen, jolle se ei ole onnistunut rakentamaan tutkimusohjelmaa, joka myös tuottaisi sen odottamia tuloksia. Siksi esimerkiksi buddhalainen, joka uskoo KI -voimaan, mutta ei usko jumaliin, kuuluisi tähän elementtiin.
4: Ateismi taas on määritelmissäni jumalauskon puutetta. Tätä voisi kutsua myös fysikaaliseksi todellisuuskäsitykseksi sitä kautta että se uskoo että maailma koostuu pelkästään fysikaalisesta aineksesta. Ateismi ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö uskoisi että kaikki tästä fysikaalisesta todellisuudesta voitaisiin tietää. (Hän voi siis hyväksyä esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteen, joka tiedollisesti osoittaa että on kaksi tilaa, joista kumpikin voitaisiin periaatteeessa tietää, mutta että emme voi tietää molempia samanaikaisesti.) Ateismissa vain "hyvin perusteltu uskomus" on minkään arvoinen. (Mikä toisaalta tarkoittaa myös sitä että ei ole mitään havaittavaa ilmiötä jolle ei väistämättä voitaisi keksiä selitystä.)

Tässä kohden on helppoa havaita, että kommunismi oli ateistista. Kommunistit uskoivat fysikaaliseen todellisuuteen. Kommunismi ei uskonut jumaluuksiin. Se ei pitänyt edes Stalinia kuolemattomana. Toki se oli henkilökultti, mutta tämä henkilö ei ollut jumaluus - tai edes Buddhan tapaan paranormaali. Mutta sen vaarallisuus syntyi siitä, että siinä oli paha ja totalitarinen ismi. Toki monella vaarallisella uskonnollakin on ollut ismissään "totalitarismin henkeä". (Kutsu tätä sitten vaikka kvarkiksi jos haluat.) Voidaankin sanoa että se, mikä on tehnyt sekä ateistiset että uskonnolliset tahot pahoiksi, on nimenomaan sen totalitaarisuus. Niissä on ollut "by definition" syrjivä henki, joka on määrittänyt ihmiset paremmiksi ja huonommiksi siten että näiden välissä on valtavan suuri kuilu. Näin toisinajattelijat ovat muuttuneet arvottomiksi suhteessa ismin kannattajiin. Kun tälläinen elementti nousee hallitsevaksi, sen luonne todellakin muuttuu yhteiskunnassa. Aikaisemmin pieni ja mahdollisesti huvittava raivopääjoukko onkin vallassa tuhokone. Riippumatta siitä, miten he käsittelevät todellisuutta. (Mikä onkin Humen giljotiinin kannalta uskottavaa: Siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.)

Tämä tarkoittaa koko lailla sitä, että mielestäni sekä uskonnollinen että ateistinen yhteiskunta voi tulla toimeen, jos siitä puuttuu "totalitarismin kvarkki". (Yllättävän ateistinen Norja ei esimerkiksi ole mitenkään erityisen kammottava paikka elää ja olla. Eikä Suomikaan ole hullumpi paikka elellä. Koska olemme sekulaari, emmekä totalitaristisen uskonnon/kommunismin valtaama maa.)

Määritelmäni mukaan ateismi ei ole myöskään uskontoa. Ne ovat itse asiassa keskenään ristiriitaiset. Tosin tämä on määritelmästä suoraan nouseva, joten tätä ei voi pitää päätelmänä, vaan "toisena tapana esittää uskonto". Sillä siinä missä ateismin positiivinen määritelmä on "fysikaalinen todellisuuskäsitys" ja negatiivinen(~itsessään puutteellinen) määritelmä "Jumalauskon puute", voidaan sanoa että uskonnon positiivinen määritelmä on "usko yliluonnolliseen" ja negatiivinen "fysikaalisen todellisuuskäsityksen kiistäminen". (Tätä eroa ja en merkitystä jokaisen tulee miettiä.)

Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi moni historiamme vaarallinen uskonnollinen toimija ei ole ollut "pelkkä uskonto". Niissä on ollut mahdollisesti myös paranormaaleja elementtejä, ihmetekoihin uskomisen kautta, tai jotain muita elementtejä joita he ovat väittäneet todistetuiksi. Ja mitä olennaista, niillä on aina ollut myös aatenormisto, jota ei tietenkään voida suoraan liittää Jumalan olemassaoloon, mistä jo lukuisat eri uskonnot ja näiden lukuisat eri käsitykset vakuuttavat. Sillä on siksi uskosta erillinen isminormisto. Joka on vaarallinen sen mukaan onko se luonteeltaan totalitaarinen vai ei. (Voidaan siis sanoa että jos "Ainoa Oikea Absoluuttinen Totuus" jonka täytyy näkyä myös elämässä "jotta ei olisi Pahuuden edustaja", alkavat näkymään, voidaan olla huolestuneita.)

Murphyn laki.

'Routalempi: "Se on kiinailmiö" ... "Korkean verotuksen maiden yritykset vie tuotannon maihin, joissa on halpa työvoima" ... "Kiinassa taas on eurooppailmiö, jossa halpa työvoima viedään sinne missä on korkeet verot." ... "Se on jännä se. Siks korkee elintaso ja matala verotus ei koskaan kohtaa, ne on koko ajan matkalla toistensa luokse."'
(Pasila, jakso "Kiinalainen työvoima")

Tiedättehän sen, miten maailma on luotu noudattamaan Murphyn lakia. Se tarkoittaa sitä, että asioilla on tapana mennä pieleen. (Joku näsäviisas, kuten minä voisi kutsua tätä normaalielämän termodynamiikan toiseksi pääsäännöksi.)

Se on pohjimmiltaan sitä, että elämässä se mitä haluamme muuttuu aina vaikeaksi. Jos haluamme talomme myydyksi, lisäämme tarjontaa. Jos taas haluamme ostaa talon, lisäämme kysyntää. Kysyntä kasvattaa hintaa ja tarjonta vähentää sitä. Taloesimerkissämme molempien toiminta johtaa hänelle itselle haitallisesti. Voimme silti vain toivoa, että he kohtaavat. Sama ilmiö ei tietenkään koske vain taloja, vaan kaikkea. Jos tuotamme maitoa, maidon litrahinta laskee, jos juomme, se nousee. Jos taas haluamme töihin, alalle tulee kilpailua, joka tarkoittaa sitä että työnantaja saa halutessaan halvemmalla työntekijän. Joku on aina valmis antamaan periksi. ("Parempi huonopalkkainen työ kuin ei työtä lainkaan".)

Minulla on hieman samanlainen ilmiö kameran kanssa. Minulla on usein kamera mukana, kuvaan pieniä ja suttuisia kuvia paljon ja toivon että joku niistä olisi hyvä. Eilen toteutui vanha laki, eräänlainen Murphyn lain korollaari; "Kun kamera ei ole mukana, sattuu parhaat asiat."

Tästä ehkä dramaattisin esimerkki oli viime kesäaikana (touko-elokuun väli) puolisen tuntia Korson taivaalla näkynyt haloilmiö, jonka tasoista en ollut ikinä nähnyt, paitsi ihan parissa kuvassa. No, kamera oli tietysti kotona. Eilen taas, kun tulin AMK:lta (joka mainiosti yhdistää ammattikoulujen teoreettisuuden yliopistojen käytännöllisyyteen), lähdin Korson asemalta (jolla joku oli myymässä varastettua sätkäpaperia, sitä tavallista siis) etenemään kotia päin, kun kuulin tutunoloisen vihellyksen. Se oli palokärjen lentoääni. (Kuulostaa paljon rynnäkkökiväärin hylsyltä, joka on asetettu pitkän tikun nokkaan, josta se heitetään kovaa lentoon siten että hylsy pyörii kunnolla.) Siinä se huuteli välistä (kuin elokuvien kotka huutaa hän!). Katselin että jos vaikka näkyisi. Siinä vanhainkodin kulmilla huomasin sitten liikettä sivusilmällä. Siellä on sellainen muurahaispesä. Siinä palokärki pelmusi oikein kunnolla. Oli kaivanut sellaisen kolon että vain punainen pipo siinä heilui. Aivan tohkeissaan oli elikko - ja sen näki. Pääsin hiipimään oikein lähelle. (Tuo ei olisi ollut mitään) Kamera ei tietenkään ollut mukana.

Murphyn laki ei kuitenkaan kohdallani johda pessimismiin. (Näin sen puuhat, ja hauskaa oli ilmeisesti molemmilla.) Se tarkoittaa minulle koko lailla samaa, mitä se tarkoitti ilmiön keksijälle. (Joku nimesi sen sitten hänen mukaansa.) Murphyn asenne ei ollut pessimismiä, vaan yritteliäisyyttä. Hänestä asiat toimivat kunhan ne vain tehtiin siten että ne eivät voi mennä vikaan.

Se siis tarkoittaa suunnilleen sitä, että ei pidä vain "antaa olla", asiat eivät etene omalla painollaan ellei kokonaisuuden edestä tehdä töitä. Laissez-faire kehotuksineen "antakaa meidän tehdä, siis antakaa meidän yrittäjien pyörittää talouselämää vapaasti, älkää te poliitikot sekaantuko talouselämän toimintaan" ei vain toimi. Sillä yrittäjien kannattaa tehdä kartelli, ja kuluttaja menettää tätä kautta kykynsä vaikuttaa asiaan. (Uuden kaupan kannattaa aina liittyä kartelliin, ja kuluttaja voi ostaa muiden tuotteita yhtä helposti kuin sinä voit tänään mennä SIWAan ostamaan bolivialaista maitoa.) Eikä kuluttaja muutenkaan aina tee ostopäätöksiä rationaalisesti. Siksi markkinavoimia on ihan hyvä myös valvoa ja tarkkailla ulkopuolelta. Kaikista parhaiten tämä tietysti toimii, jos valvonta on ainakin osittain kuluttajien hallittavissa.

Tässä kohden minua itseäni on helpottanut kaksi lausahdusta:
1: "Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, turha surra, se ei auta. Jos ongelmaan on ratkaisu, turha surra, ratkaisu on."
2: "Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma. Se on olotila."
Joku voisi halutessaan vetäistä näistä jonkinlaisia deduktiivisia johtopäätöksiä. Itse löysin yhden aika hauskan.

Absoluuttinen nolla (.)

"Cogito Ergo Sum"
(Rene Descartes)

Solipsistisessa katsomuksessa todellisuus on subjektiivinen. Sen mukaan emme voi tietää muuta kuin sen, että olemme. Näkemyksessä havainnot voivat olla värittyneitä. Ne voivat olla vain ajattelun tuloksia, tulkintoja. Matrix on mahdollisuus. "There is no spoon".

Tieto -opillisesti asiaa on käsitellyt George Berkeley. Hänen kehittämässään subjektiivisessa idealismissa havaitut asiat eivät ole mitään muuta kuin aistinsisällön kokoelmia, ja niiden joukkoja havaitsijan mielessä. Tämän näkemyksen mukaan teoriat selittävät ainoastaan inhimillisiä ulkoista todellisuutta koskevia kokemuksia ja tavoittelemaan tietoa siitä mikä on todellisuuden suhde niihin. Näkemyksessä fyysiset kappaleet, ominaisuudet, tapahtumat palautuvat mielen olioiksi, joista kokemamme todellisuus vasta muodostuu. Näkemyksessä on olemassa vain mieli ja mielessä olevia olentoja ; Sen mukaan vain mieli on todella olemassa, eikä aineen olemassaoloa voida todistaa objektiivisesti; Se kun jäisi vain subjektiivisten kokemusten ulkopuolelle.

Mielestäni puhtaasti solipsistinen näkemys johtaa erikoislaatuisuuksiin. Muun muassa sen vuoksi että kenenkään ei tämän jälkeen voisi väittää kärsivän harhaluulosta, siis jos harhaluulo tarkoittaisi sellaista, että uskoo sellaiseen mitä ei ole. Solipsistisen näkemyksen mukaan ainut harhaluulo, joka voi olla, on se, että kohde kuvittee, että häntä itseään ei ole. Hänellä ei pohjimmiltaan ole tietoa mistään muusta kuin siitä, että on. Tämän näkemyksen mukaan harhaluulo ei olisi esimerkiksi se, että uskoo näkymättömään tonttuun kirjoituskoneessa, koska kohde ei voi mitenkään tietää onko kirjoituskoneessa tonttua.

Samoin tultaisiin melko mielenkiintoisiin eettisiin ongelmiin, koska voisimme väittää itsellemme uusia aisteja. Solipsistisen näkemyksen mukaan on ihan perusteltua uskoa hallusinaatioihin, voimmehan aina tulkita, että huumeet avaavat uuden tavan kokea tosiasioita. Samoin voisimme olettaa itsellemme esimerkiksi aistin, jolla koemme henkeä tai Jumalaa ja väittää että saamme tämän kautta tietoa henkimaailmasta ja Herran enkeleistä. Näin esimerkiksi "runners high" -ilmiöön liittyvä subjektiivinen kokemus yhteydestä luonnon ja todellisuuden tai Jumalan kanssa muuttuvatkin "subjektiivisista tuntemuksista" "havainnoiksi". Tällä konstilla mielipide muuttuu evidenssiksi kuin käden käänteessä. Solipsistisen näkemyksen mukaan emme voi tietää ovatko hallusinaatioita näkemättömät ihmiset "sokeita" vai näkevätkö huumehörhöt harhoja. (Tässä suhteessa solipsistille varmaa on vain epävarmuus. Toki tämäkin on hieman enemmän kuin "ei mikään". Se sentään vastaa 1 kysymykseen - Tosin se samalla kieltää vastaamisen kaikkeen muuhun.)

Tästä päästään Immanuel Kantiin. Hänkin on sanonut, kokemuksemme ovat aina vain ilmiöistä kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista "Ding an Sich". Emme havaitse niitä ilman että havainnoimme niitä subjektiivisesti. Kantin mukaan olioista itsessään ei voida saada mitään objektiivista tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää ; Jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä. Se voi olla illuusiota tai hallusinaatiota. Mutta se on jotain. On siis olemassa objektiivinen todellisuus, joka koostuu jostain joka todella on.

Seurauksena on tietysti epävarmuus, koska en voi tietää mitä oliot "ding an sich" ovat. Otan tässä vaiheessa avuksi hermeneutiikan Hermeneutiikka on keskittynyt siihen, että erilaiset yhteisöt, kuten tiedeyhteisö ja tieteenfilosofian uudet/vanhat trendit vaikuttavat siihen miten tulkitsemme ja minkälaista informaatiota saamme maailmasta.

Hermeunetiikan mukaan informaatiota ei voida käsitellä puhtaana vaan se on aina symbolisena ja esitetttynä tai sitten johonkin tiettyyn asiaan kiinnittyneenä "a priori". Tämän vuoksi aivan puhdas solipsismi on heikolla pohjalla, koska siinä ei käytännössä juurikaan käsitellä informaatiota mitenkään. Ja kun informaatio ja tieto on aina suhteessa systeemiin, voidaan sanoa että puhtaasti solipsistinen näkemys ei oikeastaan kerro meille mistään mitään. (Sen mielestä on aivan yhtä oikein väittää Jumalaa, lentävää spagettihirviötä, kitaraa ja kahvipannua olemassaoleviksi tai olemassaolemattomiksi.)

Voidaan ihan vakavasti kysyä, että mitä teemme systeemillä, joka kieltää meitä vastaamasta. Jos tavoitteena on tietäminen, voidaan tätä onneksi lähestyä muutoinkin. Likimääräisesti voisi sanoa että tämä vaatii sitä että maallikoille niin rakkaan oloinen varma "joko-tai" tietäminen muutetaan "melko varmasti - kenties - ehkä - mahdollisesti - luultavasti ei" -tiedoksi. Tiedoksi jota voidaan tarkentaa. Eli vaikka absoluuttinen tietäminen on mahdotonta, voimme edes pyrkiä lähestymään tätä.

Tämäntapaiseen voidaan päätyä hermeneutikko Wilhelm Diltheyn käsityksiä seuraamalla. Hänen mukaansa tulkinta on aina epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.

Hermaneutiikkasta kuitenkin seuraa tiedon varmentuminen ja parantuminen ; Pohdinnan jälkeen alkuperäinen tulkinta ja esiymmärrys tarkentuu. Tätä ketjua voidaan jatkaa hermeuneettisena kehänä loputtomiin, jolloin myös tietomme muuttuu ajan mittaan varmemmaksi.

Tässä tapauksessa näkemys ei eroa "niin hirveästi" perinteisemmästä empiirisestä periaatteesta. Hermeunetiikan ja postmodernismin paikkaansapitävyyden tarkistamisen periaate ei siis ole väistämättömässä ristiriidassa tiedon epävarmuuden periaatteen kanssa. Tiedon epävarmuus edellyttää sen paikkaansapitävyyden jatkuvaa tarkistamista ja arvioimista. Tätä kautta näkemys siitä, että kielellisen käänteen, hermeneutiikan ja postmodernin kriittisyyden jälkeen tiede ei voisi edistyä, on jopa hieman erikoinen.

Tieteen edistys on toki siitä "arkijärjestä poikkeavaa", että se ei enää liity "absoluuttisen totuuden hakemiseen", tai siihen että asioista tulisi saada "varmaa tietoa". Olennaista sille kuitenkin on se, että tietoa kuitenkin saadaan, toki vain suhteessa informaationkäsittelysysteemiin. (Voidaan siis sanoa että ei ole rationalismia ilman loogisia perusteita; Jos asioita kuten havaintoja tai premissejä ei käsitellä tietyistä aksioomista lähtien tietyillä säännöillä, ei ole perusteluja.) Se on vain pakotetusti tietoa jossakin tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä tiedon epävarmuus vaatii perustelemaan, miten varmaa jokin tieto on ja millä edellytyksillä. Tämän seurauksena tieto on toki epävarmaa, mutta epävarmaa harmaan eri asteikolla. (Puhujan ääni feidaa pimeyteen. Tai oikeastaan valoon.) Voimme vähentää epävarmuutta ja saada tietoa, edistyä projektissamme. Peräti ikuisesti.

Toki olen suuresti erimielinen hermeneutikoiden kanssa siitä että he nostavat subjektiivisuuden
ainoaksi tekijäksi ja keskittyvät pelkkään subjektiivisen elementin tulkinnallisiin ja symbolisiin epävarmuuksiin, ja esittävät että ei ole muuta. Tältä kannalta olen "materialistinen", uskon että aineellinen maailma on olemassa täysin riippumatta minusta, havainnoistani, tai koko ihmiskunnasta. Vaikka koko ihmiskuntaa ei koskaan olisi kehittynyt tämän planeetan pinnalle, ja ensimmäinen solu olisi jättänyt syntymättä, planeetta kuitenkin olisi olemassa ja kiertäisi aurinkoa kuten nytkin. Siis objektiivnen todellisuus on tässä mielessä aina olemassa, joten viime kädessä voimme nojata siihen. Uskonnon kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä, sillä tässä ei oleta minkäänlaisia, mitään yliluonnollisia tai transendetteja olentoja ja niiden olemassaoloa koskevia väitteitä.

Jos jonkun mielestä tämä näkemys on "ateistinen" eikä "agnostinen", muistutan heitä siitä että näkemykseni ei itse asiassa ole edes uskonnonvastainen : Foundationalismi eli näkemys siitä, että on olemassa perustava todellisuus, joka on olemassa minusta itsestäni riippumatta, ei ole vihamielinen uskonnolle vaan historiallisesti tulkiten asia on ollut enemmänkin päin vastoin. Välttämättömyys, järki, ikuiset ideat ja lait on usein nähty nimenomaan Jumalan asettamina. (Aivan kuten poikkeuksissa on tavattu nähdä ihmeitä.) Samoin kuin Kantin transendentalismi eli näkemys ihmisluonnon ja -kokemisen empiirisestä samuudesta ja universaaliudesta yhtäältä, tai Descartesin "sisempi silmä" joka punnitsee oikein "maailmasta välittämättä", voidaan täysin palauttaa uskontoon.

Toki näkemykseni on eräitä nimeltä mainittuja uskontojen näkemyksiä vastaan, mutta nämä ovat uskonnon erityistapauksia, eivät koko ilmiö. Ja niiden kieltäminen ei ole minulle mikään ongelma, pikemminkin päin vastoin.

Tärkeä ilmoitus.

Valistu! Tai siis... Tämä ei ollut käsky!

Immanuel Kant esitti että valistumaton ihminen on aikaansaanut itselleen alaikäisyyden tilan, joka tarkoittaa kyvyttömyyttä ajatella ilman toisten johdatusta. Tämä on itseaiheutettjua jos syynä ei ole järjen, vaan rohkeuden puute. Tämä ajatus on erittäin lähellä Nietzschen yli -ihmistä, joka päättää ja valitsee itse oman tiensä moraalissa, ajattelussa ja elämässä. Sillä on kuitenkin paljon parempi imago: On hyväksyttyä huutaa "sapere aude", mutta jos ryhdyt haluamaan että yhteiskunta koostuisi yli -ihmisistä, saat kohdata halveksuntaa.

Kantin käsityksen mukaan valistunut ihminen vapautuu itseaiheutetusta tyhmyydestä. Tämä taas on lähes sama asia kuin Nietzschen joustovoimassa. Siinähän on kyse siitä, että ihminen voi selvitä ongelmista, joita hän ei uskonut kykenevänsä ratkaisemaan. Tämä johtuu siitä, että hänellä oli jo alusta asti riittävät tiedot ja taidot, tavalla josta hän sai muovattua mielleyhtymillä ja muilla keinoin siitä tilanteeseen sopivan ratkaisun. Tällä on tietenkin myös toinen puoli; Joustovoima johtaa siihen että näkemyksemme elämästä ovat valikoivia, subjektiivisia, mielivaltaisia. Nietzschen joustovoimaa ei voi paeta; Meidän aistinelimiämme pommittaa jatkuvasti erilaiset ärsykkeet, ja me unohdamme tästä suurimman osan. Tämä tarkoittaa sitä että meidän on valikoitava. Nietzschen mukaan joustovoima johtaakin siihen että mielemme muokkaa menneisyyden tapahtumat ja sen miten ne muistamme, ja mitä asioita.

Joustovoimassa korostuu tavallaan unohtaminen muistamisen kustannuksella. Unohtaminen on vähintään yhtä tärkeää kuin muistaminen. Vaikka tietysti onkin muodikasta aina muistaa ja olla objektiivinen. Tosiasiassa usein, etenkin käytännössä, satunnaiset mielleyhtymät, assosiaatiot, voivat ratkaista tilanteen.

Jännittävää tässä on tietysti se, että jos osaat ratkaista ongelman joustovoiman avulla, se johtuu siitä että sinulla oli jonkinlaista Kantin esittämää "itseaiheutettua alaikäisyyttä", josta vapautumiseen tarvitset joustovoiman käyttöä: Pitää valita kaikissa olemassa olevista tiedoista juuri tilanteeseen sopivat. Aavistus oikeasta löytyy yleensä harjoittelun, jopa ihan puhtaiden toistojen, kautta. Tietoa, taitoa, tekniikkaa, kokemusta. Joiden pohjalta syntyy aavistus. Ja aina joskus käy vain mäihä. (Itse sain kerran kunnian miekkailla erään melko hyvän miekkailijan kanssa. Oli jännittävää kuinka tämä vaivattoman oloisesti, ikään kuin vahingossa, aina onnistui päihittämään minut, yleensä vielä ihan yksinkertaisilla tempuilla. Sellaisilla jotka minäkin "osasin". Kerran toisensa jälkeen. He was just so lucky, lucky, guy. Tai sitten ei.)

Kamppailulajeihin tämä heijastuu sitä kautta, että perusasiat niissä seuraavat koko matkan mukana. Ensimmäisenä opeteltavat asiat ovat yleensä niitä kaikkein tärkeimpiä. Ja perustekniikoilla voi esimerkiksi Neil Adams korostaa judoa käsittelevässä "Grips" -kirjassaan että perustekniikoilla pärjää korkeillakin tasoilla. Tämä tarkoittaa sitä että aloittelijalle annetaan paljon tietoa, josta hän voi omaa oveluuttaan käyttäen rakentaa toimivan kokonaisuuden. Siksi kamppailulajeissa onkin paljon toistoja. Systeemi saadaan menemään "selkärankaan", automaatioksi. Voidaan sanoa että sen seurauksena ihminen laajentaa itselleen "joustovoimaa".

Tyhmyys

Ajattelen. Olen. Teen.

"O-PE-TA-JA O-PE-TAA - JA VI-TUI-LEE"
(Vanha koululaisvitsi)

Filosofia(φιλοσοφία) sanana nousee kreikan sanoista (filia , sofia) , jotka tarkoittivat "viisauden rakastamisesta". Siksi olisikin olennaista tietää mitä viisaus on, jotta sitä voitaisiin rakastaa. Tähän on monenlaisia kannanottoja. Ja ne kaikki voivat olla oikeita, joskin eri tavalla. Kuvastan tätä esimerkillä omista lukioajoistamme. Opettaja kysyi meiltä mitä filosofia on ja miksi suuria filosofisia kysymyksiä kysytään.

Moni vastauksista oli melko tavanomaisia. Viisautta ja tietämistä ja ymmärtämistä palvottiin kuin koneen ja kiltin oppilaan tuleekin. Muutaman poikkeuksellisuuden lausui kuitenkin raggari, ja osassa oli huumoria joiden vuoksi ne muistaa. Muotoilen parista vastauksiesta (Toinen on erään Juhan ja toinen osa minun oma lausuntoni. Yhdistän ne, ja voitte sitten arvailla mitä olen joskus teininä yli 10 vuotta sitten sanonut.)

"Filosofia on turhaa koska sitä ei voi syödä eikä myydä. Suuria kysymyksiä kysytään, jotta niiden vastauksien keksijä voisi brassailla niillä kaikille tai ainakin myydä pari kirjaa."

Opettaja, Seija Aarto, ei pitänyt vastauksista, ja ainakin minä sain jälkeen päin hieman toruja. Mutta voin kuvitella että muutamat filosofit olisivat kenties jopa hurranneet lausunnoille. Lausunnoissahan ylimmäksi arvoksi nostettiin nimenomaan käytännöllisyys. Voidaan sanoa että tässä lähestytään perinteistä "viisauden kolmijakoa".

1: episteme tarkoitti teoreettista tietoa, todellisuuden periaatteiden ymmärtämistä.
2: techne taas tarkoitti teknistä osaamista, taitavuutta, kätevyyttä.
3: fronesis on käytännöllistä toimintaa.

Fronesiksen erityispiirre on, että se ilmenee oikeanlaisena käyttäytymisenä tietyissä tilanteissa. Se korostaa käytännön elämässä onnistumista, ja tästä seurauksena on onnellisuus (eudaimonia). Aristoteles korosti tämän peräti ihmisen suurimmaksi päämääräksi.

Tässä kohden on siis muistettava, että juuri millään antiikin filosofisilla koulukunnilla fyysinen ja henkinen eivät olleet toisistaan erillään. Käytäntö yhdistyi ymmärtämiseen ; Stoalaiset harjoittivat mielenlujuutta, ja jopa tyytyväisyyttä korostava, hedonistinen, epikurolaisuuden mukaan tärkeää oli nauttia elämästä sortumatta hillittömyyteen, joka johti siihen että epikurolaisen elämä suorastaan korosti tarpeettomien halujen ja mielitekojen, kuten terveydelle haitallisen ja siksi onnellisuutta suurissa linjoissa vähentävän mässäilyn, hallintaa.

Vastaavaa on tietysti havaittavissa myös muiden maiden kansoissa. Esimerkiksi japanilaiset yhdistivät filosofiassaan käytännön fyysiset suoritteet, kuten miekkailun, jousella ampumisen, kukkien asettelun ja teen keittämisen yhteenliittymäksi, joka korosti kaikkia kolmea "viisauden lajia". Käytännön toiminnasta, kuten lehtien lakaisemisesta, saattoi tulla ZEN -taide, jonka hallitseva mestari harjoitti henkistä ymmärtämistä.

Voidaan siis sanoa, että lukiolausunto korosti sitä että nämä eivät olisi ristiriidassa. Kirjoja myyvä henkilö söisi ja myisi filosofiasta saamiaan tuloksia, ei itse filosofiaa. Eikä ratkaisulla brassaileminenkaan ainakaan toistaiseksi ole tehnyt vastausta vääräksi. Ja pragmaattinen koulukuntakin korostaa nimenomaan käytännöllisyyden merkitystä tiedon ja merkityksen suuruusluokittajana. Olin siis jo lukiossa aivan oikeassa, ja ihan hyvässä, seurassa.

Voidaan siis sanoa, että olisin ansainnut paremman numeron. (Sain vain ysin. Kokeesta 9½, jota tuntikäytös alensi. Tuntiaktiivisuuteen ei aina kannusteta.)

Todellinen skotti.

Paholaisen Asianajajan blogissa oli mielenkiintoinen moraaliaiheinen keskustelu. Aiheena on pohjimmiltaan se, voidaanko ateisteja ja teistejä syyttää pahoista teoista, ja millä ehdoin.

Käsitellyssä Ojasen mielipidekirjoituksessa ateistejen uskontokritiikissä on ongelmana tietty se, minkä Ojanen tuo esiin sanessaan

'"On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista", kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.'

Tässä viitataan tietysti vanhaan kunnon "no true scotsman" -virheargumenttiin. Uuden ateismin mukaan kommunistien hirmuteot eivät olleet "tieteellistä ateismia", he seurasivat ateismia tavalla jota ei voi yleistää ateisteihin. Samoin uskovaiset tietenkin muistuttavat siitä että noitavainot eivät ole kristillisiä, niiden tekijät vain olivat kristittyjä. Tällä argumentilla on ongelmana tietenkin se, että jos sitä voitaisiin aina soveltaa, missään oloissa mitään ismiä ei saataisi tilille. "yksikään todellinen skotti" voisi aina tarjota pakotien. Pahaa tehneet edustivat ehkä 99% ismistä, mutta aina vain kaikuisi "hei, ei saa yleistää"! Ongelmana on tietysti se, että niin kauan kuin emme puhu aivan samasta kohteesta, voidaan aina löytää jokin ero. Ja tähän eroon voidaan aina viitata, jotta saataisiin eroteltua henkilö. "Yhteenkään todelliseen skottiin" saadaan siis aina jopa jonkinlainen eroon perustuva perustelu.

Toisaalta emme voi vain leimata millä tahansa yhteneväisellä piirteellä. Muutoin päädymme helposti siihen, että "Stalinilla oli viikset, Hitlerillä oli viikset. Siksi kaikki viiksekkäät ihmiset ovat pahoja." Tietenkään näin ei voi olla. Voisimme "ad hominemittaa" ~ herjata, lähes ketä tahansa missä tilanteissa tahansa. Vanhan analogiaongelman mukaan lähes miltä tahansa asioilta voidaan löytää yhteisiä piirteitä. (Vähintään se, että ne ovat molemmat olemassa tai koostuvat atomeista.) Käytännön esimerkkinä tästä on tietysti vanha kunnon "hitlerkortti". On suorastaan sääntö, "Godwinin laki" , jonka mukaan hitlerkortti pelataan jokaikisessä foorumien keskusteluketjussa jossain vaiheessa. Joku syyttää aina toista rinnastamalla tämän natseihin. Perusteet tälle eivät ole aina päteviä, tai sitten olisimme kaikki todella pahoja. Itse asiassa tämä on niin vahva ilmiö, että käytännössä tämän "natsikortin" käyttäminen johtaa uskottavuuden romahtamiseen ja yleiseen ivanauruun jopa maallikoiden foorumeilla.

Voidaan kuitenkin sanoa pääsääntö; "Normaalisti tuomitsemme natsiaatteen aatteena. Emme kuitenkaan tuomitse kaikkia joihin isketään natsianalogialla."

Lähestyn tätä asiaa sitä kautta, että on olemassa oppeja joilla on moraalinen järjestelmä ja sellaisia, joilla sitä ei ole. Karkeimmillaan jako menee uskontoon liittyen siten, että on olemassa sellaisia jotka uskovat Jumalaan ja sellaisia jotka eivät usko. (Sitten on agnostikkoja.) Teismillä ei kuitenkaan ole itsessään minkäänlaista moraalista sisältöä. Teisteistä voitaisiin mainita esimerkiksi tugeenit, jotka olivat hindulaisia Kalin palvojia, joista oli Jumalan tahto ja oikein kuristaa ja ryöstömurhata ihmisiä. Samoin ateismilla ei ole minkäänlaista moraalista sisältöä. (Kuten ei agnostismillakaan.)

Tämä karkea jako on otettava huomioon, koska vastakkain usein asetetaan kristinusko ja ateismi. Vaikka parempi asettelu on laajuuden ja sisällön karkeuden mukaan. Vastakkain on pohjimmiltaan teismi ja ateismi.

Ateisteja on tietenkin syytetty tästä "amoralisuudesta" siten, että se ei sisällä mitään. Vastaava tietysti koskee myös teismiä. Molemmissa moraali jätetään yksilöiden harkinnan varaan, ateismissa henkilö pistetään rakentamaan se joko yksin tai ryhmässä, uskonnossa hänet taas pistetään valitsemaan se uskonto jonka moraaliin uskoo. Toki usein uskonnolliset perinteet ovat johtaneet siihen että henkilö vain ajautuu siihen mihin hänen vanhempansa ovat uskoneet. Lisäongemia teismille seuraa tietysti siitä, että edes uskonnon valitseminen ei suinkaan anna selkeitä moraalisia ohjeita. Ei tarvitse kovin syvältä raaputtaa kun huomaa että kristittyjen kesken on suuria teologisia kiistoja mitä ihmeellisimmistä asioista. Ihmiset ovat asioista ihan eri mieltä. Pintapuolisesti naispappeus ja homoliitot ovat yksi esimerkki, mutta vaikka mentäisiin kirjaimellisiinkin Raamatuntulkintoihin, huomataan että lahkoa on jos jonkinlaista. Osa ei odota ihmeitä, koska uskossa suurinta on usko, jota vastaan ihmeet iskevät. Osalle ihmeet ovat armo. Osalle tosi uskovaa seuraavat ihmeet ja parantumiset. Samoin moraalisuuskysymyksiin on erilaisia, keskenään ristiriitaisia, tulkintoja eri lahkoissa ja uskonryhmissä. Voidaan sanoa, että esimerkiksi helluntailaisilla on sisällään selvät ja aika tarkat moraaliset käyttäytymisohjeet siitä, mikä on oikein ja väärin. Samoin monilla muilla itsensä kristillisinä pitävillä on omia käsityksiään. Monet opetuksista ovat kuitenkin täysin ristiriidassa keskenään. (Paholaisen asianajajan blogissa rinnastettiin hyvin erilaiset "yhteys" ja "lestadiolaisuus" -liikkeet.)

Ateistejen ongelmana tässä kohden on tietenkin se, että esimerkiksi kommunismi oli aidosti ateistinen. Se oli käytännössä toki henkilökultti, mutta se kiisti Jumalan. Kommunismi oli kiistatta ateismia, peräti "vahvaa ateismia". Sillä oli myös tietyt moraalisäännöt, joita oli seurattava. Kommunistilla oli valinnanvapautta näissä kohdin suunnilleen saman verran kuin jollain uskonnon seuraajalla. Tämä ateisti ei siis suinkaan "ollut amoraalinen, moraalinormistoton", voidaan jopa sanoa että se oli "moraaliton, koska se sisälsi pahan moraalinormiston". Tässä muodossaan se on siis rinnastettavissa esimerkiksi helluntailaisiin.

Tästä voidaankin saada jonkinlainen pääsääntö, jota olen tässä hieman ajanut takaa. Emme voi syyttää kaikkia teistejä mistä tahansa uskovaisten pahoista teoista. Emme voi syyttää kristittyjä tugeenien teoista. Ja jos hän ei seuraa keskiaikaista katolilaisuutta, häntä ei voida syyttää noitavainoistakaan. Koska hänellä on eri moraalinormisto. Sen sijaan Nigerialaista uskonryhmää, joka tappaa lapsia kristillisen moraalin nimeen, voidaan täysin syyttää pahoista teoistaan. (Tosin tämä ei tietenkään yllä suomalaisiin kristittyihin koska heistä nämä teot ovat kammottavia.) Samasta syystä "uusateismi"/(Leikkimielisesti "Dawkins-Harris-Hitchenismi"), johon ei kuulu kommunismi tai henkilönpalvonta, ei ole rinnastettavissa natsien holokaustiin tai eugeniikkaan. (Hieman samaan tapaan kuin sosiaalidemokraatteja tai vasemmistolaisia ei voida syyttää neuvostoliiton kommunistien teoista tai rinnastaa heitä keskenään.)

Aatteet on siis tuomittava hänen seuraamiensa moraalinormistojen vuoksi. Ei sen mukaan mihin se ei ota kantaa. Taidemaalausryhmä joka ei erikseen visiiteillä kiellä murhaamasta ei ole syyllinen jos joku sen jäsen murhaa. Sen sijaan jos taidemaalauskurssissa käsketään murhaamaan aitoja ruumiita, jotta saadaan piiriin jännittävää ja elävää ja ronskia maalattavaa mallia, sitä voidaan aivan täysin syyttää.

Yksilötasolla tilanne on oikeastaan hieman helpompi; Voidaan oikeastaan sanoa, että natsikorttia on syytä heittää vasta, kun henkilö ei koe sitä loukkauksena, vaan ei erota että siinä olisi jotain pahaa. Jos ateisti raivostuu siitä että häntä syytetään rotuvainosta, se johtunee siitä että hän ei kannata rotuvainoja. Samoin jos uskovainen raivostuu siitä, että häntä syytetään keskiajan noitavainoista, syynä lienee se että hän ei em. noitavainoja kannata.

Bara normal ~ Parapähkinä

"Imagine if headless horseman would have a headless horse. Now that would be fucking chaos."

Ei ole lainkaan tavatonta törmätä yliluonnollisen käsitteeseen. Yleensä ottaen voidaan sanoa että se liittyy siihen mitä voidaan tietää, tieteellisesti selvittää ja minkälainen taustaluonne niihin liittyy. Melko usein puheissa tämä on epämääräistä. Toisaalta sanotaan että yliluonnollinen on esimerkiksi "henkistä" ja toisaalta sanotaan että se on "jotain jota tiede ei voi ymmärtää" ja sitten tämän jälkeen joko syytetään tiedemaailmaa rajoittuneeksi näkökannaksi ("tiede ei voi tutkia henkistä, joten skeptikot ovat aika ylimielisiä ja rajoittuneita!") tai sitten esitetään että yliluonnolliselle on kuitenkin paljon todisteita.

Itse pyrin erottelemaan eri luonteisia yliluonnollisuuksia sen takia, että erittelyllä saadaan informaatiota niiden sisällöstä. Samalla voidaan estää joitakin selviä virheellisyyksiä, kuten sitä että eri sisältöisiä asioita niputetaan saman nimen alle ja väitetään tätä kautta samaksi asiaksi. Tai että johdetaan väärää vastakkainasettelua.

Tämän vuoksi on minusta ehdottoman tärkeää jakaa yliluonnollinen kahtia:
1: Yliluonnollinen, joka on "uskottavuudeltaan epätodennäköinen nykytieteen lähtökannoista". Se on kuitenkin sellainen, josta voidaan saada tietoa, ja josta saattaa tulla tämän vuoksi ihan oikeaa tiedettä. Kutsutaan tätä vaikka "paranormaaliksi", koska useimmat paranormaalit ilmiöt olisivat tälläisiä. Esimerkiksi ajatuksen voimalla esineiden siirtämisen voidaan katsoa olevan paranormaalia, mutta sitä voitaisiin silti periaatteessa havaita objektiivisesti laboratorioissa. Tietenkin jotkin asiat ovat enemmän paranormaaleja kuin toiset. Esimerkiksi isojalka voitaisiin havaita DNA -testillä ja kuvilla jne. tavaralla, joilla muutenkin havaitaan ja luokitellaan lajeja. Ja se voitaisiin periaatteessa sovittaa jopa ihmisen tai ihmisapinoiden evoluutioketjuun uskottavasti. Tälläinen on vain "vähän paranormaali". UFO:t ovat jo astetta paranormaalimpia, koska niissä on ulkoavaruuden olioita. Mutta tässäkään ei ole mitään sellaista joka suoraan rajaisi sen tutkimisen mahdottomaksi. Haulikko laulamassa oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ja meillä olisikin objektiivisesti havaittava mukava pikku kosmisen diplomaatin raatonen skeptikkojen tutkittavaksi. Kummitukset, vaikka olisivat luonteeltaan "kuolleista jäävää henkeä" ovat periaatteessa havaittavissa olevia, ainakin niiden kuvausten mukaan ne toimivat jopa sangen konkreettisesti. Niiden merkkejä voidaan periaatteessa etsiä ja selvittää. Vaikka niiden Samoin tietysti erilaiset mielenvoimat ja ksäilläparantaminen Jeesuksen nimessä voitaisiin periaatteessa osoittaa samalla tavoin, kuin muukin lääketiede selvittää toimiiko jokin hoito vai ei. Eli kaksoissokkokokeella. Vaikka näille löytyisikin täysin henkinen alkuperä, nämä eivät suinkaan ole "naturalismin" ulottumattomissa. Ilmiöt ja niiden merkit voidaan ainakin periaatteessa havaita. (Jolloin niitä kyllä on täysin soveliasta myös vaatia, jotta ilmiöön kannattaisi uskoa.)

2: Toinen yliluonnollinen taas koskee ihmisen ymmärryksen rajoja. Tälläinen yliluonnollinen on yksinkertaisesti sellainen, jota ei voida rationaalisesti käsitellä ihmisten kyvyin koskaan. Tälläinen yliluonnollinen ei ole luonteeltaan sellainen että se voisi alistua ihmisen rationalisoinneille ja tutkimuksille mitenkään. Tämä ilmiö on sitä yliluonnollisuutta, joka on aidosti tieteen ulkopuolella. (Ei ole keinoja selvittää sitä objektiivisilla metodeilla.) Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä, että tälläiselle yliluonnolliselle ei voi olla myöskään minkäänlaisia objektiivisia todisteita missään. Se kun olisi suoraan ristiriidassa sen määritelmän kanssa. Voidaan sanoa että todistetun yliluonnollisuuden merkitys tässä mielessä on sama kuin väittäisi että olisi jotain "eilaskettavaa matematiikkaa" ; Siis jokseenkin yhtä rationaalista kuin kuutoin muotoisen pallon löytäminen kolmiulotteisesta avaruudesta.

Näiden kahden luokan erottelun kautta huomataan, että tiede ei suinkaan rajaa kuin sellaiset selitykset, jotka koostuvat sellaisen rationalisoinneista jotka pakottavat valitsemaan irrationalismin. (Mikä on itse asiassa tutkimuksen kieltämistä.) Paranormaalin ilmiön todistamisvastuu taas on paranormaalin ilmiön selittäjällä. Ja näiden ilmiöiden todistaminen myös on periaatteessa mahdollista. Jos se ei nykytieteen valossa onnistu, paranormaalit ihmiset joutuvat kehittämään uuden selitysmetodin, uuden tieteenfilosofian, joka mahdollistaa ilmiön objektiivisen tutkimisen.

Merkittävää on siis se, että ole mitään sellaista "jolla olisi paljon todisteita", jota ei samanaikaisesti voitaisi todistaa. Pohjimmiltaan kyse on siis niinkin yksinkertaisesta ajatuksesta, että joko jokin kysymys on jollain asteella objektiivisesti vastattavissa tai sitten se ei sitä ole. Kyseessä ei ole edes skientismi, "tiedeusko", jossa uskottaisiin että kaikki olisi selitettävissä. Kyse on vain siitä, että joko jokin asia on selvitettävissä tai se ei sitä ole. Näiden välillä ei vain ole rationaalista vaihtaa kesken lauseen.

Todistamattomissa olevaan todistettuun viittaaminen on yksinkertaisesti järjetöntä.

Faktaa vai fiktiota?

"Playground school bell rings / again / Rain clouds come to play / again / Has no one told you she's not breathing? / Hello! / I'm your mind / giving you someone to talk to / hello.

If I smile and don't / believe / Soon I know I'll wake / from this dream / Don't try to fix me I'm not broken / Hello! / I'm the lie / living for you so you can hide / don't cry.

Suddenly I know I'm not sleeping / Hello, I'm still here / all that's left of yesterday"
(Evanescence, Hello)

Skeptikot, kuten minäkin, ovat tyypillisesti erittäin haluttomia hyväksymään paranormaaleja väitteitä, kuten sitä että jollakulla on telekineettisiä voimia, tai kyky hallita nyrkkeilyotteluita ajatuksen voimalla. Erityisen haluttomia he, kuten minäkin, ovat hyväksymään selityksiä jotka perustuvat johonkin tieteen avulla havaitsematta jääneisiin "energiakenttiin" ja "värähtelyihin", joiden taajuudesta puhutaan mutta joita ei voida objektiivisesti mitata. He vastustavat sellaisia "tuntemattomia voimia".

He sanovat jopa että "erikoisille väitteille pitää olla erikoiset todisteet". Eli joitain asioita tulee voida uskoa helpommin kuin toisia ei. Tämä onkin aivan järkevää, jos jonkin asian todennäköisyys on suuri, sen todistamiseen tarvitaan vähemmän evidenssiä. Jos väitän käyneeni SIWAssa eilen, se uskotaan helpommin ja pienemmällä evidenssillä kuin väitetteeni siitä että kävin eilen kuussa.

Paranormaaleja ilmiöitä kannattavat eivät ajattele juurikaan eri tavoin, he vain ajattelevat että heidän omalla mallillaan on suuret todennäköisyydet olla totta. Siksi UFO -todisteeksi tai kummitusvalokuvaksi kelpaa monesti sellainen mitä nyt ei vain ole todistettu väärennökseksi. Hekään eivät varsinaisesti ole erimielisiä siitä, että erityisille asioille vaaditaan erityiset todisteet. Heidän näkemyksensä ovat vain erilaisia.

Samoin voidaan ajatella, että tämä koskee laajempaakin kirjoa ihmisiä. Esimerkiksi kreationistit myöntävät melko usein auliisti että "naturalismi toimii lääketieteessä" ja muissa käytännön asioissa, mutta paljon heikommin esimerkiksi evoluution kohdalla, koska niissä todisteet on havaittavissa heti. Kun taas rokotusten vastustajan mielestä nimenomaan lääketutkimus on heikoilla kantimilla, koska siinä pyörii raha ja taloudelliset tavoitteet, ja että evoluutio ja muut ovat erittäin hyvää tiedettä, koska ne eivät ole yhtä lujasti kaupallisuuteen sidottuja.

Tosiasiassa kenelläkään ei ole näitä "a priori" -todennäköisyyksiä. Ne oletetaan. Ja suurimmat, järjettömimmät, ja mihinkään johtamattomimmat kiistat käydäänkin juuri siitä, minkä "luotettavuuskertoimen" jokin taho saa. Mikään ei ole helpompaa kuin syyttää laitoslääketiedettä "dominoivaksi koululääketieteeksi" ja tiedeyhteisöä muutoin "norsunluutornissa olevaksi". Samoin mikään ei ole helpompaa kuin nimittää jokin taho suoralta kädeltä huuhaalaitokseksi.

Erimielisyyttä ei siis niinkään ole siitä, vaaditaanko joitakin asioita enemmän ja vakuuttavampia todisteita, kuin toisilta. Erimielisyyttä tulee siitä, minkä kohdalla näin tehdään. Tämän ymmärtäminen ja käsittäminen on kuitenkin erittäin tärkeää; Todisteiden vakuuttavuus liittyy joka tapauksessa käsityksiimme siitä, mitkä ovat
1: Tapahtuman uskottavuus, olemassaolon todennäköisyys.
2: Todistusaineiston vahvuus suhteessa todistettavaan ilmiöön. (Kuinka pitkälle selitetään virheitä ad hoc kutsumalla niitä vaikka "mittausvirheiksi", "mittausepätarkkuudeksi" ja "siihen että ihan kaikkia elementtejä ei voitukaan ottaa testissä huomioon", ennen kuin vastaparadigma hyväksytään?)

Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole "yksinkertaista standardievidenssiä", jonka kautta voimme sanoa että "kun jokin riittää/eiriitä todisteiksi tuossa tapauksessa, täytyy kelvata tässäkin". Ellei tähän liitetä samalla jonkinlaista tapaa käsitellä ilmiöiden "tavanomaisuutta", uskottavuutta. Lisäksi on havaittava, että evidenssi muuttaa sitä, miten uskottava jokin asia on. Evidenssi voi tehdä "a priori todella epätodennäköisestä" parhaan selityksen. Se vain vaatii paljon enemmän todisteita.

Käytännössä tässä vaiheessa filosofi itkee. Koska käytännössä emme voi tietää todennäköisyyksiä kovinkaan hyvin. Joillakin empiirisesti mitattavista ilmiöistä voimme tietää että reilulla ja hyvin painotetulla kasinonopalla silmäluvun 6 sen saaminen on yleensä jotakuinkin 1/6. Mutta hei, mikäs olikaan todennäköisyys sille, että homeopatia toimii? (Homeopaatikot tietyisti haluavat, että meillä on "avoin mieli" ja annamme tälle suuren todennäköisyyden, että "otamme niiden väitteet vakavasti". Skeptikot taas muistuttavat siitä avomielisyydestä, jonka seurauksena aivot humpsahtavat pääkopasta.) Todennäköisyyksien aito arviointi on tosiasiassa erittäin harvinaislaatuinen tilanne. Yleensä meillä ei ole tälläistä ylellisyyttä. (Tapahtumilla on toki jokin todennäköisyys, mutta me emme voi tietää sitä.)

Tosiasiassa tähän on kuitenkin tarjolla jonkinlainen keino. Se auttaa painottamaan arvauksiamme uskottaviin suuntiin. Se perustuu sille, että jotkin asiat ovat hyvin testattuja, käytännössä varmoja. Vaikka itse ilmiön todennäköisyys olisi surkea, niille on yksinkertaisesti niin paljon onnistuneita kokeita, että emme voi käytännössä muuta kuin ottaa ne hyvin vakavasti. Fysiikassa tälläinen on esimerkiksi energian säilymislaki. (Olen jopa lukenut lähteistämättömän väitteen, jonka mukaan jos joku tulee patenttivirastoon tarjoamaan ikiliikkujaa, hänelle nauretaan suoralta kädeltä. Vaikka periaatteessa energian säilymislaki on falsifioitavissa, se on käytännössä niin varma, että siihen voidaan luottaa ja sen vastaiset ilmiöt kieltää suunnilleen suoralta kädeltä.)

Tämän asian on hienoimmilleen viety Duhemin-Quinen teesissä. Pierre Duhemin ja Willard Van Orman Quinen ansiosta tiedämme, että emme koskaan havaitse suoraan. Meillä on aina teoria esimerkiksi kaukoputken tai hiukkaskiihdyttimen toimintaperiaatteesta, ja tämän teorian mukaan tulkitsemme mitä niiden antamat tulokset tarkoittavat. Jos nämä yht'äkkiä kumoaisivatkin jonkin teorian, voisimme aina väittää että vika on näiden laitteisiin suunnitteluun ja tulosten tulkintaan tarvittavissa teorioissa. Voisimme loppupeleissä sanoa ainoastaan että jokin on vialla, jotain on korjattava.

Mutta tämän me myös tiedämme. ~ Jotain on falsifioitava, olisi vain keksittävä, mitä kannattaa kumoilla.

Kun otetaan vastakkain useita eri evidenssejä, huomataan että tiede on eräänlainen verkko; Eri asiat ovat liityksissä yhteen. Toisia teorioita käytetään laajasti tiedeverkossa. Nämä tuottavat yhteneväisiä tuloksia, joten verkon tärkeän - useaan paikkaan liittyvän - osan, poisto johtaisi siihen että tiedeverkosta jouduttaisiin poistamaan valtavasti muitakin teorioita, joita on tuotettu juuri sen "kumottavan teorian kautta". Voidaan siis sanoa, että eri teorioilla on eri suuria vaikutuksia verkossa. Siksi on poistettava sellainen, joka vaikuttaa verkkoon mahdollisimman vähän. "Uskottavuuskerroin" määräytyy siis sen mukaan, miten hyvin teoriat ovat yhteensopivia. (Tämä on erityisen järkevää, jos olemme foundationalisteja ja oletamme että meillä on olemassa yhteinen todellisuus, joka olisi olemassa vaikka esim. minä olisin kuollut. Ja jota eri subjektit sitten tarkkailevat.)

Tältä lähtökohdalta voimme sanoa että homeopatia tuskin toimii, koska se ei ole tuntemiemme fysiikan teorioiden kanssa symbioosissa. Saamme sille pienen oikeassa olemisen todennäköisyyden. Sama koskee tietysti myös ESP -voimaa. Joissain tapauksissa arvioinnin tekee harvinaisen yksinkertaiseksi myös se, että niillä ei ole minkäänlaista evidenssiä. Vaikka näille annettaisiin mikä tahansa yli nollan mutta alle sataprosenttisen "a priorinen todennäköisyys" tai "uskottavuus" tahansa, sillä ei ole väliä, koska sillä ei kuitenkaan olisi mitään todisteita antamassa tälle suurelle todennäköisyydelleen tukea. (Jolloin sen arvo on tällä hetkellä myös nolla.) Se perustuu joko siihen että se ruotii aukkoja tietämyksessämme tai siihen että se keksii erilaisia testaamattomissa olevia rationalisointeja sille, miksi sille ei ole saatu niitä todisteita. Siksi emme voi antaa painoarvoa esimerkiksi pelkälle jonkin henkilön väitteelle jonka mukaan avaruusolennoista ei ole todisteita koska USA:n merivoimilla on sotasalaisuuksiensa joukossa avaruusolentoja ja näiden asetekniikkaa, ja että tätä salataan salaliitoilla ja isolla rahalla.

Samoin voimme sanoa, että käytännössä jos jokin pseudotiede järjestää itselleen uudet tieteenalat, jotka koskevat käytännössä laajaa osaa tiedeverkosta, se ei enää ole tiedettä, vaan sen kanssa erillinen kokonaisuus. Jos jokin näkemys vaatii sen, että nykygeologia, nykykosmologia, nykyiset käsitykset puoliintumisajoista, nykyiset käsitykset biologiasta... tulee korvata jollain muilla, uusilla, versioilla, voimme toki sanoa että he voivat periaatteessa olla sisäisesti koherentteja ja jopa rationaalisia. Mutta tämän näkemyksen väittämisen tieteeksi on sama kuin kutsuisi tennispalloa jalkapalloksi. Tilanne voisi vertautua myös shakkiotteluun, jossa henkilö ensin söisi nappulat (aivan fyysisesti, ei sillä "pelin tavalla") ja sanoisi itseään tämän jälkeen voittajaksi.

Epämääräinen tiedemonoliitti.

"They laughed at Columbus, they laughed at Fulton, they laughed at the Wright Brothers. But they also laughed at Bozo the Clown."
(Carl Sagan)

Aina välistä erilaiset pseudotieteiden edustajat harrastavat sitä, että vaikka he toisaalta väittävät että heillä on uusi paradigma, he ovat myös sanomassa että eivät tiedä mikä on "monoliittinen tiedeyhteisö". Tätä kyselyä kuulee useimmiten silloin, kun mainitaan että tiedeyhteisö ei kannata heidän teoriaansa.

Tässä suhteessa he ovat melko heikoilla jäljillä, koska koko Kuhnin paradigmakäsitys nojaa ajatukselle siitä, että paradigma vaihtuu, kun tiedeyhteisön enemmistö alkaa kannattamaan jotain teoriaa. Kuhnin käsityksen mukaan tämä tapahtuu sillä että vanhat tiedemiehet korvautuvat uuden paradigman kannattajilla. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että jos on vakaasti sitä mieltä että "tiedeyhteisön kantaa ei voi tietää", sanoo itse asiassa että paradigmanvaihdosta ei voida mitenkään testata tai mitata. Jolloin ei tietenkään voisi järkevästi puhua myöskään olevansa "uusi paradigma".

Tämä tarkoittaa sitä, että tiedeyhteisön kanta voidaan todellakin jollain tavalla tietää. Tätä ei tietenkään mitata sillä onko joku yksittäinen tiedemies jotain mieltä jostain asiasta vai ei. Sillä paradigmassa on kyse nimenomaan laajasta kannattajakentästä. (Ei tietenkään koko tiedemaailmassa, esimerkiksi kemistien mielipiteet eivät välttämättä paina astrofysiikassa.)

Pseudotieteiden kannalta on olennaista myös huomata, että vaikka paradigmanvaihdos todellakin taroittaa sitä, että se on jossain vaiheessa vähemmistönä, Kuhnin teoria toteaa myös joitakin paradigmanvaihdoksen merkkejä. Toki lopullista muutosta paradigman vaihdoksesta ei voida huomata, ennen kuin "näkemys on vaihtunut". Mutta on olemassa joitain indikaattoreita siitä, että paradigmanmuutos on tulossa;

Teoria yhdistää usein useita aikaisempia keskenään ristiriidassa olevia käsityksiä, kuten Singhin "Big bangin" mukaan Einsteinin suhteellisuusteoria teki sähkömagnetismille ja Galileon suhteellisuusperiaatteelle. (Eli teoria kokeiltavasti ratkaisee aikaisempia anomalioita.) Kenties näkyvin paradigman merkki on kuitenkin James Gleickin "Kaaos" -kirjassa kuvattu ilmiö; Uusi paradigma tyypillisesti avaa useita uusia tutkimuskanavia. Uudelle paradigmalle on siis tyypillistä se, että sen näkökulma avaa tietä siten että sen valossa saadaan tehtyä nopeasti ja valtavasti uusia tutkimuksia. Tämä tutkimusvyöry taas näkyy eniten nimenomaan sellaisissa peer -reviewatuissa tiedelehdissä, kuin "Nature". Sillä näiden tiedelehtien on maineensa pitääkseen oltava aina etulinjassa. (Joskus ne jopa julkaisevat materiaalia, josta "eivät ota täyttä vastuuta", esimerkiksi Benvenisten homeopatia -artikkeli pääsi Natureen rajatuilla ehdoilla.) Syynä on se, että jos niistä saadaan tuloksia, kyseinen lehti olisi saanut kunniaa olemalla ensimmäinen julkaisu, joka julkaisi "uutta paradigmaa" koskevan tutkimuksen. Se taas antaisi lehdelle mainetta ja luotettavuutta. On myös muistettava, että Kuhnin mukaan paradigmanvaihdos tapahtuu jopa yllättävän nopeasti.

Lisäksi paradigmapuheissa on aina muistettava, että uudella paradigmalla on vastassa isommat todistusvastuut; Kuten Carl Sagan sanoi "Extraordinary claims require extraordinary evidence." Pelkkä uutuus tai radikaalius ei ole mikään teorian oikeuttaja. Etenkin maallikkotasolla keskustellessa on kannattavampaa olla vanhan paradigman kannalla ja "odottaa sitä vaihdosta". Jonka viimeinen todiste on siinä, että tiedemaailma todella hyväksyy sen laajasti. Uuden paradigman kannattaja saa sitten kokea jälkikäteen suurta kunniaa ja voittoa.

Sitä odotellessa, I'm not holding my breath. Sillä jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohden on useita tuhansia aivan oikein ymmärrettyjä hupsuja.

On - pitäisi.

"Swallowed up in the sound of my screaming
Cannot cease for the fear of a silent night
Oh how I long for the deep sleep dreaming
The goddess of an Imaginary light"
(Evanescence, Imaginary)

Kun puhutaan moraaliasioista, ne ovat usein vaikeita. Toisalta meille sanotaan että Humen giljotiini kieltää meitä päättelemästä että asian totuusarvosta seuraisi se, miten sen pitäisi olla. Toisaalta jos päättelemme jotain epäeettiseksi, meidän täytyy osoittaa jollain tavalla, että tämä on epäeettistä. Ja tämä tapahtuu tosiasioihin viittaamalla.

Jos vartija esimerkiksi lyö kiinniotettavaa pampulla päähän, tuntuu että se on epäeettistä. Ja että pystymme osoittamaan vartijan epäeettiseksi osoittamalla että tämä on lyönyt kiinniotettavaa päähän vaikka hänen pitäisi lyödä ohjeiden mukaan ns. "suuriin lihaksiin".

Näiden perustelujen kesken ei kuitenkaan ole ristiriitaa, se vaikuttaa olevan mutta tosiasiassa se on näennäinen ristiriita.

Humen giljotiini pitää paikkaansa, koska Humen argumentaatio osoittaa että on formaali virhe päätellä siitä miten on, se miten pitäisi olla. "Is-Ought" -ongelma tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä että "asioiden moraalinen muoto" liittyisi sen olemiseen, täytyy olettaa ensin että jos asiat ovat niin, niiden tulisi olla niin. Toisin sanoen, ajaudumme pakotetusti kehäpäätelmään. Premissistä tulee johtopäätös.

Toisaalta on muistettava, että Humen giljotiini ei myöskään sano että asioiden olemassaolo tarkoittaisi että asiat jotka tapahtuisivat olisivat epäeettisiä. Koska tästäkin itse asiassa voisimme päätellä asioita. Jos jokin asia tapahtuisi, tietäisimme miten sen pitäisi olla. (Mitkä ovat pahoja asioita ja mitkä ovat hyviä asioita ovat "toistensa vastakohtia".)

Tosiasiassa esimerkiksi siitä, tiedämmekö että jokin tabletti on tappavaa myrkkyä, voimme kuitenkin päätellä että onko oikein antaa sitä ihmiselle: Tämä ei kuitenkaan tule tosiasioista ja olemisesta. Tämä tulee vertailusta moraalilakeihin. Jos oikeuttamamme moraalilaki sanoo että myrkyttäminen on väärin, tiedämme että myrkyn antaminen on moraalitonta. Päättelemme moraalista myrkyn antamistapahtuman oikeuden, emme toisin päin.

Humen giljotiini ei siis aja moraalirelativismiin, koska moraalipäätelmät voidaan tehdä moraalilaeista. Näiden moraalilakejen oikeutus taas on tehty jonkinlaisella jaottelulla hyviin ja huonoihin asioihin. Tälläinen mittari voi olla esimerkiksi utilitaristinen, hyötyyn (esim. taloudelliseen) sidottu, antroposentrinen eli ihmisen hyvinvointiin keskittyvä, biosentrinen, eli eliöiden ja luonnon hyvinvointia maksimoiva, hedonistinen eli nautinnon maksimointiin tähtääminen. Näitä ei vain voida perustella empiirisesti mittaamalla, mutta niiden toteutumista voidaan mitata, kenties eksaktistikin. Humen giljotiini ei siis ole näitä vastaan. Se ainoastaan sanoo että niiden perustelu ei voi nojata empiriaan. (Voidaan siis sanoa että Humen giljotiini ei ole ontologinen kannanotto, vaan episteeminen; Voihan toki olla että siitä miten on, päätellään miten pitäisi olla, mutta emme voi tietää tätä - ainut mitä voimme tehdä, on olettaa.)

Hieman vastaava ongelma on myös Jumalan säätämään moraaliin uskovilla;
1: Jos Jumalalla ei ole mitään erityistä syytä sille miksi moraalisäännöt ovat tietynlaiset, sorrutaan argumenttivirheeseen, "auktoriteettiin vetoamiseen". Kun meillä on vain perustelemattomia normeja, voidaan ihan hyvin ihmetellä että miksi niitä pitäisi seurata. Ilman määräytymisen syytä ei ole seuraamisen syytä.
2: Jos Jumalalla taasen on erityisen hyvät syyt säätää tietynlaiset moraalilait, emme enää tarvitse Jumalaa niiden perustelemiseen, voimme perustella moraalin viittaamalla suoraan näihin hyviin syihin. Ne ovat hyvät ilman että Jumala niitä tulee korottamaan.
(Sivuhuomautuksena: Vaikka moraalin säätävän Jumalan argumentti olisi tosikin, sen käyttö ei todistaisi mitenkään Jumalan olemassaoloa, vaan korkeintaan elämän mielettömyyttä jos häntä ei ole.)

Moraalillakin voidaan siis ajatella olevan strukturalistinen taakka. Se on tässä siis samassa suhteessa muiden päättelysysteemien kanssa, koska nekään eivät voi verrata itseään suoraan todellisuuteen. Kuten logiikka on pätevää vain tietyn logiikkasäännöstön sisällä, teko ja tapahtumakin on moraalista vain tiettyjen eettisten säännöstöjen sisällä. Tästä kohden voimme edetä esimerkiksi Edvard Westermarckin tapaan. Hän edustaa moraalista relativismia uskomalla että jokainen moraalisäännöstö koostuu aina jonkinlaisista esitetyistä mielipiteistä. Henkilön tai ryhmän moraalisäännöt ovat ne, jotka se itselleen valitsee.

Toki tästä seuraa myös se, että voimme oikeuttaa myös moraalijärjestelmän jonka mukaan siitä miten asiat ovat päätellään se miten niiden tulisi olla.

Tässä kohden on kuitenkin muistettava pari asiaa; Ensinnäkin, jos tämä lausuma on totta, siitä että evoluutio on totta, pitää päätellä että evoluutio on moraalista (Sehän on se, joka on, joten siitä päätellään miten asioiden pitää olla.) Päätelmä ei siis suinkaan mene niin, että ensin päätellään että evoluutio on epämoraalista ja siitä vedetään johtopäätös että se on valetta. (Sillä tässä kohden mittarina olisi havainnot. Se miten asiat ovat määrää ovatko ne moraalisia.) Se olisi sama asia, kuin jos väittäisi että Kontulassa tapahtunut vartijoiden tekemä pahoinpitely ei olisi tapahtunut siksi että se oli väärin ja epäeettistä. Lisäksi jos tätä kohdistetaan esimerkiksi evoluutikot olisivat moraalittomia, olisi ensin tehtävä oletus ja väitettävä että evoluutikoiden moraalisysteemissä "is - ought" -pätee. Sillä muutoinhan oppia olkinuketettaisiin pahasti. Evoluutikoiden ja ateistiseen maailmankuvaan Humen giljotiini kuitenkin kuuluu usein erittäin tiukasti ja äänekkäästikin. Tältä kannalta voimme siis perustellusti väittää että se EI kuulu heidän maailmankuvaansa. Siksi evoluution totuusarvosta ei voida päätellä evoluutikoiden moraalittomuutta edes löysimmässä humanismin hengessä. Evoluutiolla ei voi olla evoluutikoille mitään moraalittomia implikaatioita, koska he eivät itse usko että asioiden välille voitaisiin vetää tätä yhteyttä. Sillä vaikka evolutionismia käsiteltäisiin kulttuurisena ilmiönä, jolloin siihen kenties muutoin voitaisiin vetää myös arvoja ja moraalia, ei evoluutikoiden moraalittomaksi saaminen onnistu, jos se perustuu siihen että oletetaan evolutionistejen oppiin jotain, joka on sen kanssa ristiriidassa.

Evoluutioteoriaan tieteenä tai evoluutionisteihin kansanryhmänä voidaan yhdistää "olla -pitäisin" kautta vaino yhtä paljon kuin voidaan väittää että kristityt vihaavat Raamattua. (Molempia voidaan perustella historian hirmuteoilla, mutta jostain syystä kristinuskon kannattajat vetoavat noitavainojen kohdalla siihen että keskiaikainen kristinusko oli väärää. Kuitenkin evolutionistejen pahat teot johtuvat yleensä juuri "humen giljotiinin hylkäämisestä". Joka taas nykyään on näkyvä osa evolutionismia kulttuurisena ilmiönä.)

Lappu luukulle.

Tänään, tullessani työn iloisen raadannasta, kävin McDonaldsin ihmemaassa ostamassa itselleni halvan hampurilaisen. Söin tätä ansiokasta saalistukseni tulosta, kun minulle tuli juttelemaan uskonnollisesti vakaumuksellinen ihminen. Hän tarjosi minulle lappua ja kertoi, että jos täyttäisin sen, laittaisin osoitteet ja muut tiedot, saisin postissa ilmaiseksi painotuotteita, joilla voisin tulkita Raamattua. (Minulla on itse asiassa montakin Raamattua. Jopa uuden maailman käännös löytyy. Myös mormonien kirja olisi mahdollisesti vielä jossakin, jos jaksaisi penkoa. Samoin kuin Hare Krishnojen tavaraa. Samoin kuin shamanistista Carlos Castanedaa on monta kirjallista. Järkyttävintä on luultavasti kuitenkin se, että olen jossain vaiheessa eloani lukenut nämä kaikki myös läpi.)

Olin hieman hämmentynyt, miksi hän valitsi juuri minut. Tämä hämmässtyttävä ilmiö kun on seurannut minua koko elämäni ajan : Ihmiset olettavat aina jotenkin, että juuri minä olen heidän asialleen suosiollinen. Edustivatpa he sitten mitä uskontokuntaa tahansa, tai olivatpa he vain seurankipeitä humalaisia tai mitä vain. Ilmeisesti jokin elekielessäni sanoo maailmalle että olen mukava juttukaveri ja kiinnostunut heidän ajatuksiensa kuuntelusta, mutta liian ujo tullakseni sanomaan sitä suoraan. Olen heidän suurin faninsa ja ystävänsä. Ja vaikuttunut heidän älystään ja viisaudestaan ja siksi halukas oppimaan juuri heiltä, juuri nyt. (Tämän seurauksena minulla onkin taipumus joutua tappeluihin. Joka selittänee useimmille kiinnostukseni tiettyihin harrastuksiin. Tarve on paras opettaja.) En ole. Ventovieraat ihmiset touhuineen ja tuonpuoleismielipiteineen eivät keskimäärin juurikaan kiinnosta minua; Jos uskovaisten touhut herättävät minussa joitain tunteita, se on yleensä (joskus, tosin vain aivan pahimmissa tapauksissa, säälivä) huvittuneisuus. Kaikki vain jostain syystä tuntuvat ajattelevan toisin.

Koska en pidä osoitetietojen antamista kovin mukavana - enkä antaisi sähköpostini salasanaa, vaikka saisin kynän. Ja koska olin väsynyt. Ja koska minulla oli hampurilainen kesken. Ja koska en katsonut asiakseni kuluttaa henkilön pampfletteja turhaan - maksavathan ne hänellekin jotain - päätin suupalan kuiviltaan nielemisen verran mietittyäni toimia toisenlaisella strategialla, joka tuli jostakin melko spontaanisti. (Reagointi ei tunnu luettuna kovin spontaanilta, joten ilmeisesti kylmän kelmeä mieleni on laskelmoinut tätä kuukausitolkulla.)

Vastasin, että en asu Kauniaisissa. Uskovainen lapunjakaja sanoi että se ei ole este, niitä painotuotteita lähetetään postitse muuallekin, ja että posti on kätevä kun hänen ja kiinnostuneen ei tarvitse kantaa mukanaan edes takaisin valtavasti paperia, vaan voidaan palvella siististi eri puolilla asuvia. Jatkoin että en ole rikas. Hän sanoi että Jeesus rakastaa köyhiäkin. Sanoin, että minulla ei ole takkaa. Hän sanoi että ei oikein ymmärtänyt, mitä ajoin takaa. Kerroin, että en oikein ymmärtänyt miksi hän halusi antaa minulle niitä lappuja. Koska minulla ei ole takkaa, en tee hänen jakamallaan paperilla mitään. Annoin lapun takaisin. Koko tilannetta hallitsi epämääräinen molemminpuolinen hämmentynyt kohteliaisuus.

Mielestäni tämä ketju oli tilanteeseen erittäin sopiva. Sivukommenttini tuntuivat aluksi taatusti täysin järjettömiltä, mutta uusilta. "Hullut ajattelevat by definition väärin, mutta he eivät ole tylsiä." Vasta takan mainitseminen avasi mahdollisuuden ymmärtää asia ja se miten nämä eri askeleet liittyivät toisiinsa. (Etelä -suomessa käytännössä "rikkailla Kauniaisissa asuvilla on takkoja" ja muilla paljon vähemmän.) Mutta itse asiassa ne aikaisemmat kommenttini tekivät sen, että henkilö ei voinut ymmärtää mitä tarkoitin takkavertauksella. Jos sen sijaan olisin vain suoraan sanonut takasta, hän olisi todennäköisesti ymmärtänyt sen. Mutta nyt hänen keskittymisensä oltiin horjutetu Kauniaisilla ja varallisuudella, joten tämä loukkaus ei vielä ylittänyt ymmärtämiskynnystä. (Ihmismieli toimii näin, liian monta elementtiä kerralla horjuttaa kaikkien asioiden ymmärtämisen. Ja se tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia viedä aikaa ja pitää epäkohteliasta hauskaa tälläisissä epämiellyttävissä tilanteissa. Systeemi onnistuu tietysti vain, jos minun "hrair limit" on suurempi kuin kohteen. Käytännössä näin onkin noin 80% tapauksista.)

Jotenkin minusta tuntuu että uskova pitää minua tämän jälkeen jollain lailla houreisena mielitautisena. Mielisokeana haahuilijana. Ja voipi olla, että tämä tunne on molemminpuolinen. Luulen, että tässä tapauksessa ei ole lainkaan mahdotonta, että molemmat olisivat oikeassa.