Kulttuurimarksilaisuus

Olen itse jossain määrin marxilainen. (Groucho, ei Karl. En siis halua kuulua sellaiseen kulttuuriseen tai poliittiseen ryhmittymään joka huolii minut jäsenekseen. Niissä on pakko olla jotain vikaa!) Aavistuksen enemmän konservatiivisena kuin liberaalina olen ihmetellyt sitä miten "kulttuurimarxismista" puhutaan nykyaikana.

Tässä mielessä termi on jännittävä.

Se muistuttaa hieman "fundamentalismi" -sanaa. Tapio Puolimatka on kannattanut fundamentalismin kohdalla sellaista näkemystä että se viittaa useimmiten viholliseen. Se on leimaava sana jolla sävytetään keskustelua. Samanaikaisesti fundamentalismi on myös uskontotieteellinen termi jota voitaisiin käyttää asiallisesti. Mutta hyvin usein sitä ei käytetä. Fundamentalismi on nimitys vihollisesta, juuri kukaan ei kutsu itseään sillä nimellä.

Ja tässä mielessä "kulttuurimarksismi" tai "kulttuurimarxismi" ovatkin termejä jotka voivat viitata (1) tiettyyn vasemistolaiseen aateperinteeseen, kriittiseen teoriaan ja etenkin Frankfurtin koulukuntaan (2) se on pilkkasana jolla viitataan enemmän erimielisyyteen ja vihollisen leimaamiseen kuin argumentaatioon.

Nämä kaksi on helppoa erottaa toisistaan. Aivan kuten fundamentalisminkin kohdalla erottaminen tehdään siten, että kysytään. Kysytään mitä kulttuurimarxismi tarkoittaa. Tai mitä fundamentalismi tarkoittaa tässä keskustelussa. Jos vastauksena ei tule lähdeviitteitä, kriteeriattribuutteja tai vastaavia, kyseessä ei selvästi ole analyyttinen käsite vaan pilkkasana. Toisin sanoen jos et osaa pitää "lyhytluentoa" Frankfurtin koulukunnan mielipiteistä, et voi oikein mitenkään käyttää sanaa oikein.

Asiallinen kritiikki ei voi perustua olkiukottamiseen tai siihen että kritiikin kohdetta ei tunneta. Tämän tiedostaminen ei liene kovin vaikeaa. Ei tarvitse olla syvällinen ajattelija ymmärtääkseen että loanheitto ja asenteellisuus ja vastapuolen vääristely eivät ole mikään lähtokohta oikein millekään keskustelulle tai debatille. (Jos olkiukottaa vastapuolta on jo hävinnyt debatin älyllisellä tasolla. Ja on lisäksi epäonnistunut moraalisesti koska olkiukottaminen on osoitus siitä että ei ole kiinnostunut edes ottamaan selvää. On hutkinut ennen tutkimista. Eikä tällaisessa ole mitään kunniallista.)

Termin päämerkitykset;

Kun termiä käytetään oikein, kohdataan jännittävä asia. Termi on usein vasemmistolaisten käytössä. ; Sillä viitattiin 1970 -luvulla sellaisiin marxilaisiin joiden nähtiin pettäneen kommunismin ihanteita. Termin loi Trent Schroyer, joka ei pitänyt siitä että monet vasemmistolaiset keskiluokkaistuivat, tai siis antoivat periksi kapitalismille. Toisaalta kritiikissä oli myös sitä, että frankfurtin koulukunnan, esimerkiksi Horkheimerin, Adornon ja Habermasin ajatuksissa oli asioita jotka koettiin liian dikotomisina. Erityisesti toiseus, jako meihin ja muihin on koettu liian epätäsmällisinä. Samoin heidän puheensa vapaudesta on koettu käsitteiltään samalla liian täsmällisinä ja dikotomisina että toisaalta liian huonosti tai mielipiteenvaraisesti määriteltyinä.

Näin ollen kriittisen teorian vastustajat, esimerkiksi strukturalistit, ovat niitä jotka ovat olleet ahkeria termin käyttäjiä. Nämä taas ovat niitä jotka usein liitetään aika kovastikin "suvakkeihin" ja "kulttuurimarxisteihin". Koska he ovat "postmodernisteja" ja "postmoderneja". Tämä yllättää usein esilletuotuna nykyajan "konservatiiveja". Se ei yllätä ketään joka ns. tuntee yhtään mitään vasemmistolaisesta ajatteluperinteestä. (Itse koen vastenmielisyyttä kommunismia kohtaan, jo ihan sen "saavutusten näyttelyidenkin" valossa. Pyrin tuntemaan viholliseni. Se on tärkeää. Ja myös älyllinen hyve. Itse asiassa älyllinen välttämättömyys.)

Ja sitten kun puhutaan siitä toisesta merkityksestä, Setä Godwinilla on asiaa.

Kun kulttuurimarxilaisuuden taustoja penkoo, päätyy aatehistoriassa aikaan jolloin puhuttiin kulttuuribolsevismista ("kulturbolschewismus"). Se nähtiin vaarallisena kulttuurinturmeluksena jossa esimerkiksi seksuaalietiikkaa romutettiin. Ei liene tarpeen täsmentää että uhka liitettiin kommunistien lisäksi juutalaisiin ja että tämä näkemys on peräisin natsi-saksasta.

Tässä kohden vaikutteet eivät toki ole sama kuin natsismi. Tämänlainen suhtautuminen aatehistoriaan kun vaatisi sitä että aatteet ja ideologiat olisivat aina jotenkin ikuisia ja muuttumattomia. Useimmiten ne ovat sitä hämmentävän vähän. Siksi natsien näkemys on tosiasiassa varsin kaukana siitä mitä nykyään ajatellaan kun viitataan kulttuurimarxismiin. (Toki voidaan nähdä että johonkin Breivikiin ja uusnatsistien kohdalla yhteys saattaa olla relevantimpi. Hekin käyttävät "kulttuurimarxismia" sanankäytössään.) Salaliittoteoriointi toki on yhä jossain määrin mukana.

On kuitenkin nähtävä että lievennetty versio on saanut tulta vasta aika uutena aikana. William Lind piti vuonna 1998 puheen "The Origins of Political Correctness" jossa hän viittasi "kulttuurimarxismiin". Tästä eteenpäin termi lähti laajenemaan myös einatsististen konservatiivien sanavarastossa. (Tässä kohden on mainittava sellaisia hahmoja kuin Pat Buchanan ja Paul Weyrich.)

Tässä kohden mukaan tuli salaliittoteorianomaisia ajatuksia joissa korostettiin sitä että vasemmistolaisessa maailmassa oli mietitty ns. "hyödyllisiä idootteja". Eli naiveja koijattaisiin toimimaan pahan asialla. Lisäksi ajatellaan että tämä jotenkin nousisi jostain historian syövereistä eläväksi osaksi vasemmistolaista ja liberaalia liikehdintää aina ja kaikkialla. (Koska monet ilmeisesti näkevät aatehistorian jonain jossa muuttumattomat ikuiset voimat taistelevat toisiaan vastaan ja kyseessä on laajempi hyvän ja pahan taistelu jossa hyvä ja paha ovat aina samannäköisiä.)

Ja että tämä tarkoittaisi sitä että nykyajan liberaali olisi joko tahallaan manipuloivaa tai koostuisi näistä "hyödyllisistä idiooteista". Idea ei tietenkään kanna kovin pitkälle terveessä mielessä koska olisi selvitettävä kuka on se ei-vilpitön taho jonka tahtoa tässä seurattaisiin. Tämä onkin niitä kysymyksiä joita väistellään ja taiteillaan eri suunnista. Milloin "kulttuurimarksistit" ovat naïveja ja hyväuskoisia ja milloin valehtelevat tahallaan.
1: Erikoista kyllä tämä on tiedostettu ja ratkaisu herännäiskristillisissä suuntauksissa etenkin Pohjanmaan alueella. Siellä taustalle on nimittäin liitetty salaliittoteorioiden kuningasta, illuminatia. Joka siis huijaa valtamedian kautta suvakkeja jotka ovat sitten naïveja ja idiootteja. Herännäispiireissä kuuleekin nykyään useammin illuminatista kuin kreationismista. Joka on ainakin itselleni jokseenkin hämmentävää.

Tässä versiossa käteen jää lähinnä salaliittoteoria joka väittää että Frankfurtin koulukunta ei ollut erikoinen akateemisten älyköiden käsiteanalyyttistä leikkiä. Vaan että se oli "marksilainen juoni" jolla lännen kulttuuri tuotaan sisältäkäsin levittämällä erilaisia lonkeroita akatemiaan. Koulu ja media ovat tässä indoktrinaation välineitä. Ja viattomia käytetään marionetteja Amerikan ja Vapauden vihaamiseen. ; Tämä tietenkin sitten liitetään ihmisoikeusasiaan, rock and rolliin, homoseksuaalisuuteen, feminismiin ja kaikkeen sellaiseen.
1: Henki on itselleni hyvin tuttu viidesläisten ja helluntailaisten toiminnasta omassa lapsuudestani. Silloin tosin pelättiin suoremmin saatananpalvontaa ja nähtiin yhteyksiä esimerkiksi roolipeleihin. Rehellisesti sanoen tyypit vaikuttavat olevan isolta määrin samoja ja heidän asenteensa ovat hyvin samoja. He eivät vain palaa menneisyyden virheisiin. Osa varmasti siksi että häpeää ylilyöntejään käsittämättä että sama asennevammamoottori toimii heillä nykyään ihan samalla tavalla kuin silloinkin. Ja osa ei ole muuttanut mieltään mutta ymmärtää että asiasta seuraisi uskottavuuskatastrofi omalle agendalle.


Toisin sanoen sana on lähinnä keino tunnistaa turhat keskustelijat.

"Kulttuurimarxismi" onkin termi jolla tunnistaa puolueellisen keskustelijan. Se on samanlainen viesti kuin se, että viittaisi tiettyä kommunistista mieltä oleviin ihmisiin "tovereina". Se kertoo että tietynlaiseen propagandaan on tutustuttu. Ja puolet on otettu.

Siitä on tullut hyvin samanlainen termi kuin "suvakista". Sillä kuvataan enemmän erimielisyyttä ja vihollisuutta. Moni tiedostaa tämän ja pitää "suvakkia" arkikielisenä terminä. Mutta kun sitä voi käyttää keskustelussa niin että perustelut eivät muutu ja kaikkenmaailman "monikulturistit", "suvakit" ja "postmodernistit" voi korvata "kulttuurimarxisti" -sanalla. Tämä tarkoittaa, että ei kulttuurimarxismissakaan ole sen syvempää analyyttistä potentiaalia tai älyllistä pontta sen enempää kuin arkikielisessä "suvakissakaan". Termillä lähinnä luodaan gloriaa muodon eikä sisällön kautta. (Se toisin sanoen näyttää ja vaikuttaa sivistyssanalta.) Termit ovat keskenään vaihdettavia eli identtisiä. Ne ovat kokoelma sanoja joilla viitataan samaan viholliseen. (Joka on sinällään epämääräinen ja määrittyy lähinnä erimielisyyden ja vihollisuuden kautta.)

Rehellisesti sanoen näyttääkin siltä että ideologian yksinkertaisuutta, yksisilmäisyyttä ja monotonisuutta yritetään peittää keksimällä vihollisesta uusia nimiä joita sitten käytetään synonyyminomaisesti. Nämä eivät tuo uusia sisältöjä perusteluihin, vaan ne ovat enemmänkin uusia retorisia asennepakkauksia. (Tätä näkyy tietenkin kaikessa. "Vihervasemmistolaisia" ja "punavihermädättäjiä" käytetään erikoisella tavalla. Ei sellaisella jossa lopputulos olisi suppeampi kun pitäisi olla sekä "vihreä" että "punainen". Vaan jossa viitataan samaan sisältöön kahdesti. Tempussa on analyyttisesti yhtä paljon järkeä kuin siinä että puhuisi skoude-poliiseista tai hella-keittolevyistä. Toki ymmärrän että termifuusiot antavat älykkään vaikutelman koska oikein käytettynä ne olisivat spesifimpiä. Väärinkäytettynä ne ovat vain tätä synonymisaatiota.)

Erikoisinta tässä on tietenkin se, että kulttuurimarxismi on ollut keino piilottaa aikamoinen muutos arvokeskustelussa ja "kulttuurisodan" ytimessä. Jos 1950 -luvulla kiista oli oikeisto-vasemmistolinjamalla ja pelättiin esimerkiksi kommunisteja, on nykyinen arvokeskustelukiista useimmiten linjamalla liberalismi-konservativismi. Tätä muutosta on piilotettu juuri tällä edellämainitsemallani synonymisaatiolla. Se kätkee toisin sanoen taakseen ekvivokaatio -päättelyvirheitä. Niitä on vaikeampi huomata kun erilaisia nimityksiä käytetään kuin synonyymejä. Epätäsmällisyys onkin käsitefilosofiassa jotain jonka avulla voidaan yrittää piilotella tämänlaisia temppuja. Niitä ei huomaa jos ei ole tarkkaavainen. Analyyttistä ja huolellista silmää tämä ei toki hämää ; Asian savuverholuonne on ilmiselvä.

Itse näenkin että jos joku käyttää "kulttuurimarxismi" -sanaa hän on tapaus jonka kanssa keskustelu ei odotusarvoisesti (tilastollisesti) ole kannattavaa. Eli jos jotain muuta erityistä perustetta ei ole, termi on vain kätevä keino jolla tunnistaa sellaiset ihmiset joilla ei ole annettavaa keskustelulle ja jotka voi tätä kautta näppärästi ohittaa.

Toisaalta kulttuurimarxismista puhumisen relevanssi on hyvin vähäistä. Moni liberaali-vasemmistolainen kun on ns. postmoderni. Horkheimer -sitaatit ja hänen fanittamisensa ovat vähissä. (Esimerkiksi ; montako Horkheimer -aiheista blogausta löytyy uuden suomen suvakkejen kirjoituksista?)