Saanko ylpeänä esitellä?

Katso: "Löllö"!

Heideggerin mukaan löytäminen on nimeävän sanan osoittamista. Tämä näkökulma voi tuntua hieman omituiselta. Ja tavallaan se sitä onkin. Kuitenkin hyvin suuri osa ihmisistä ajattelee jollain tavalla juuri näin.

Tästä saa viitteitä maantieteestä. Meille kerrotaan että Kolumbus löysi Amerikan. Intiaanit olivat kuitenkin ensin. (Tosin Kolumbus ei tehnyt löytöä Heideggeriläisessä mielessä, koska hän ei nimennyt kohdetta vaan ajatteli tulleensa Intiaan. Hän viittasi ja nimesi, mutta väärin. Mutta koska intiaanit unohdetaan, hän tästä puutteesta huolimatta heijastelee Heideggeriläisiä sävyjä siinä miten ihmiset suhtautuvat löytämiseen.)

Mutta selkeimmillään - ja ehkä röyhkeimmillään - tämä kuitenkin näkyy nimenomaan biologian puolella. Nimittäin kun löydetään uusia lajeja, ei keskitytä löytämiseen vaan tieteen parissa tunnetuksi tuomiseen. Näin ollen moni tieteelle uusi laji onkin ollut esimerkiksi alueen paikallisille ihmisille tuttu otus. Heitä ei kuitenkaan laiteta lajin löytäjiksi, vaan löytäjäksi päätyy se, joka keksii että laji on tieteelle tuntematon ja antaa siitä aineistoa niin että se saadaan osaksi luokittelujärjestelmää.

Eikä kryptozoologia, joka moittii usein biologeja norsunluutorniajattelusta, ole tässä kohden yhtään parempi. Kovin moni kryptozoologi kiertää järviä ja pusikoita jotta saisi tuotua riittävät todisteet. Että saisi mainetta siitä miten juuri hän ei uskonut asian kieltäviä nurjia sulkusilmäisiä biologeja, vaan sen sijaan otti ja meni ja teki ihan itse avomielisyyspäissään tuon löydön.

Merkittävintä on kuitenkin se, että kun he tekevät näin, niin kaikki tuppaavat myös uskoa tämän.

---

Kuvassa on Ropeconissa ollut herttainen fretti. Nimi "Löllö" ei käsittääkseni liity tapaukseen. Mutta jos se olisi minun omistamani fretti, sen nimi olisi taatusti "Löllö".

Christian Fundamentalist Terrorists

Pikku -uutinen kertoi siitä, miten Ranskassa ritareiksi pukeutuneet henkilöt olivat ryöstäneet keskiaikamarkkinat. He olivat pukeutuneet ritareiksi ja saaneet kelpo saaliin. "Joukko ritareiksi pukeutuneita henkilöitä ryösti maanantaina keskiaikafestivaalit Koillis-Ranskassa. Poliisin mukaan miekoin ja kirvein aseistautuneet ryöstäjät saivat saaliikseen 20 000 euroa. Ryöstö tapahtui aikaisin maanantaiaamuna, kun Bitchen keskiaikafestivaalin järjestäjät olivat laskemassa tapahtuman tuloja. Yksi järjestäjä loukkaantui välikohtauksessa." (Ritariasu oli naamiaispuku jolla saatiin aseistus mukaan. Ryöstäjät olivatkin ovelia.) Tämä uutinen voisi tuntua jostakusta absurdilta. Tässä ryöstön työssä vähintään rikotaan ritari-ihanteita.



Ei ihme että ovat vihaisia,
kun kyynärspäätkin keksitään
vasta vuosien päästä

Kuitenkin juuri tämä on jotain joka on kuvannut ritareita ilmiönä. Tarinat referoivat tiettyyn ihmisjoukkoon, mutta tämä ihmisjoukko ei ole elänyt tämän ihanteen mukaan. Näin ollen kun puhutaan ritareista, ihanne on enimmäkseen harha. ; Esimerkiksi "Codex Wallerstein" antaa hienot ohjeet sille miten ritari voi rahapulan vaivatessa viillellen ryöstää maajussin puukolla. Näin ollen ryöstäjä-ritarit noudattivatkin yllättävän hyvin ritariperinnettä. ; Ritarien käytöksen rajuutta kuvaakin se, että eräs syy ristiretkien tukemiseen johtui siitä että mellastelevat raakalaismaiset soturit tuottivat sisäistä hajaannusta. Ristiretkien avulla tämä kahakointi saatiin kohdistettua ulkopuolista voimaa vastaan. Näin yhteiskuntajärjestys hyötyi kahta kautta ; Ulkopuolista vihollista pidettiin aisoissa. Ja sisäinen hajaannus pysyi sekin kurissa kun pahantekijät olivat taistelemassa sitä ulkopuolista vastaan.

Itse asiassa Windsorin tämän vuoden "Realities of Steel" -esitelmä piti sisällään juuri tätä ritariaihetta. Hän antoi ritariudelle lyhyen määritelmän (joka on otsikossa asti). Ritarit olivat kristittyjä fundamentalistiterroristeja. He olivat hyviä tappamaan ja he tekivät sitä työkseen. Hän vetosi myös siihen, että tosiasiassa se, mitä me ajattelemme ritari-ihanteen rakentamisena ja kannustuksena hyvään, olikin oikeasti jotain muuta. Ritarit olivat vallassa olevaa eliittiä. Tekstit olivat kirjoitettu ylimyksiltä ylimyksille. Näin ollen ne olivat sisäistä selkääntaputtelua. Lisäksi rahvaan pariin levinnyt tarina ei sekään ole mitään ritarikritiikkiä ; Kun ritareista kerrottiin ihanteellisia tarinoita, niillä ei suinkaan kritisoitu ritarien julmuutta, vaan nimenomaan pönkitettiin vallassaolevien valta -asemaa. Kun ritarit esitettiin ihanteellisina tarinoissa, ihmiset helposti ajattelivat että ritarijärjestelmä on mainio asia.

Olin itse hieman hämmästynyt siitä että Windsor käytti näinkin provokatiivista määrittelemää ja esitti näin klassisesta ritarien ihailusta poikkeavaa kulmaa. Miekkailun harrastus kun liittyy vahvasti miekkailun historiaan ja mielikuvat miekkailun historiasta ja ritarihyveistä innostavat monia taatusti harjoittelemaan "ritaritaitoja". ; Windsor ei ollut markkinoimassa, vaan selittämässä asiantiloja ja rehellisyys on tätä kautta ymmärrettävissä. Ja tämä näkökulma antoi hänelle luvan tarkastella erikoisia ja eettisesti kyseenalaisia asioita joita manuaaleista löytyy.

Julmien kristittyjen historiaa ; Kolmannen kuvauksen korvapuusti.

Kokemuksieni mukaan kahdenlaiset kristityt loukkaantuvat jos ritari -ihannetta kolhitaan. On olemassa ihmisiä jotka eivät osaa historiaa. Heillä ritari -ihanne on jopa jonkinlainen malli. Ja osoitus siitä että kristillinen yhteiskunta toimi. Etenkään USA:n puolella pyöriessä ei ole itse asiassa harvinaista törmätä kristittyyn joka kokee nostalgiantunteita feodaaliaikaa kohtaan. He korostavat, että tätä järjestelmää on haukuttu liiaksi. Että silloin ihmiset olivat kotona koulutettuja ja jokaisella oli oma rooli. Ja ritarit olivat hyveellisiä, eivät vain hirmu vahvoja vaan myös hirmu hyviä. Nämä ihmiset loukkaantuvat siitä että ritarin määritelmä on "Christian Fundamentalist Terrorist" koska he eivät hyväksy viimeistä sanaa. Terrorismiosaa ei hyväksytä. (Tästä ei sen enempää, historian totaalinen uudelleenkirjoitus ei ole kiinnostavaa koska siinä heitetään faktat jorpakkoon ja estetään kunnon keskustelu ja vedotaan vain illusionaariseen myyttiin jota sitten toistetaan.)

Historiaan tutustuneet fundamentalistit taas lähestyvät asiaa tosiasiat tunnustaen, mutta dogmatiikkaan nojaten. Silloin saadaan esimerkiksi sellainen vastaus kuin itse sain facebookissa juuri tänään. "Ihan hupaisaa, että kun raakoja sotureita yritettiin saada paremmin aisoihin kehittämällä kristillissävytteistä ritari-ihannetta niin lopulta näiden sotureiden pahanteosta päästään syyttämään juuri kristinuskoa..." Tässä argumentaatio on joko (a) tosiasioita valikoivaa tai (b) No True Scotsman -virheargumentin sävyttämää. Kummassakin tapauksessa kyseenalaistetaan se, että ritarit olivat kristittyjä. Heidän ääriliikeluonteensa ja terrorismiluonteensa hyväksytään, mutta tämän ei nähdä olevan missään liitoksissa kristinuskoon.

Tämäkin ajatus on kummallista, koska esimerkiksi Temppeliritarit ovat tunnetusti ihanteiltaan ja opeiltaan ja normeiltaan erittäin kristillisiä. Esimerkiksi seksuaalietiikka ja omistamista koskevat normistot oli heillä hyvinkin tiukkaa. Ritarit eivät esimerkiksi saaneet haukkametsästää tai koristella hevosiensa suitsia pienillä koruilla, jotka olivat siihen aikaan vähemmän kristittyjen ristiretkeläisten parissa suosittua. Jos temppeliritarien ja tarinoissa olevien ritari -ihanteiden takana on aina referenssi tämänlaisiin väkivallantekijöihin, jossa taistelukulttuuri lyö kättä muiden arvojen kanssa, niin päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. On vaikeaa sanoa että mikä sitten on se "kristillissävyinen ritari-ihanne" jos ritarit eivät kerran olleet oikeita kristittyjä. Tässä kohden kristityt näyttävät elävän ikään kuin hölmöläisten peitonleikkuussa. Kun pitää selittää että ritarikuntien väkivallanteot eivät olleet aitoa kristillisyyttä, kadotetaan ajatus siitä että ritareita olisi suitsittu kristillisellä ihanteella. Normit ja ohjeet ovat siis tilanteenmukaisesti aina

Tämänlainen cherry -pickingin ambivalenssimylly on tietysti myös ritareiden toiminnassa. On nimittäin helppoa hylätä ideologian suhde toimijoissa. Väkivalta on aina yksityishenkilön tekoa eikä ideologia liity siihen mitenkään. Kuitenkin kun tehdään se, mikä usein unohtuu tehdä, eli seurataan joko rahaa tai valtaa, selviää että ritareilla oli usein komentoketju. Kun esimerkiksi Paavi Innocentius III oli huolissaan kerettiläisistä, hän ensin halusi ne mukaan kristinuskoon ja jos nämä eivät vapaaehtoisesti suostuneet siihen, hän pisti ritarit pieksemään kokonaisia kyliä hengiltä. Näissä hakkaajaisissa yksilöiden motiiveja on tietysti monenlaisia, on roistoja ja varkaita sekä kirkonmiehiä että kiihkouskovaisia. Mutta komentoketju johtaa selkeästi kristilliseen tahoon. On selvää että jos sanoo että katolisen kirkon päämiehen ja koko ideologiakoneiston toiminta ei mitenkään kristinuskoon, ollaan aika omituisessa tilanteessa. ; Tätä kautta selviääkin se, että itse asiassa koko ajatus ritareiden kristillistämisestä on sisällöllisesti absurdi. Ritarien aikana yhteiskunta oli äärimmäisen kristillinen, itse asiassa silloin yhteiskuntarakenne oli teokraattinen tavalla jossa kirkon ulkopuolinen elämä oli vaikeaa (jos olet vaikkapa kataari niin saat ristiritarimiekasta, kiitos Innocentius III:n jonka käsitys armosta on se, että hän ensin kysyy että haluatko vapaaehtoisesti kääntyä kristityksi.) Eli vaihtoehtoja kristittynä olemiselle oli itse asiassa aika vähän. Jos läpikristillisen yhteiskunnan jäsen joka on kristitty toimii sillä hengellä että "jos joku ritari tai ylimys oli erimielinen vaikkapa piispan kanssa, niin sitten lähetettiin aseistettuja miehiä tappamaan koko ylimyksen johtama kylä" niin on selvää että kysymys on kristillisyydestä. Ritari -ihanne onkin kenties muuttuneen kristinuskon muuttuneita arvoja.

Kolme attribuuttia.

Tästä voi kuitenkin mennä väärään suuntaan. Sillä itse asiassa facebookiini saama syytös, (joka tuli otsikossa olevasta kolmen sanan kuvauksesta) on väärä. Se nimittäin esittää että laittaisin kristillisyyteen syy-seuraussuhteen. Kuitenkin kuvaus on lähinnä attribuutteja. Eli kuvaus koskee ritarien yleisiä ominaisuuksia. Ja tämä ei todellakaan tarkoita samaa kuin jos näiden välillä olisi syy-seuraussuhde. ; Esimerkiksi useiden murhaajien taustalta löytyy se, että heidän talossaan on hammastahnaa. Se ei kuitenkaan ole sama kuin se, että hampaiden harjuu aikaansaisi rikollisuutta.

1: En kuitenkaan ole tästä syytöksestä hirvittävän loukkaantunut. Vaikka se itse asiassa on olkiukko, niin hyvin usea ihminen - kristityt ja ateistit - ovat sillä tavalla tyhmiä että he esittävät tämäntyyppisiä rinnastuksia hyvin usein. Näin ollen lausuja joko kokemuksen pohjalta oletti että tarkoitan tätä, joka on aivan hyväksyttävä tapa tulkita tekstiä. Tai sitten hän itse on "laittanut mutkia suoriksi" tässä kohden, eikä hän siksi huomaa tälläistä vaihtoehtoa.

2: Itse asiassa kun laitoin Windsorin kuvauksen tämän uutisen yhteyteen, ajattelin lähinnä sitä että ritarit palaavat juurilleen. En siis kokenut sen olevan mitenkään kristillisyyttä kritisoiva. Tämä ei tullut mieleeni koska itse rikos oli kontekstiltaan varsin uskonnoton. Ei oltu esimerkiksi pukeuduttu papeiksi tai oltu vaadittu miekkalähetyksen hengessä ryöstön uhreja kääntymään kristityiksi. Kuitenkin lausuntoni tulkittiin, ei referenssinä "Codex Wallersteinin ihmeelliseen maailmaan" vaan nimenomaan uskontokriittisenä. Tämä suuntaus on ymmärrettävä koska kommentoijalla oli kokemusta minusta. Tämä toivottavasti muistuttaa että en ole itse asiassa läheskään niin uskonnonvastainen kuin enemmistö näyttää luulevan. Tämä huvittaa minua syvästi, paitsi silloin kun ei huvita.



Harmaasudet demonstroivat
mielikuvaa jonka ritari
saa kun  kuulee sanan
"Joukko -oppi"

Tästä päästäänkin historiatieteestä hyvinkin erilaiseen suuntaan. Nimittäin joukko -oppiin. Joukko -oppi on tärkeää. Se on myös hyvin epäintuitiivista ; Esimerkiksi Russellin paradoksi on vielä käsitettävä, mutta harva ymmärtää että se on hyvinkin laajasti sovellettavissa. Joukko-opissa opitaan esimerkiksi sellaisia että Russellin paradoksi voidaan välttää jos joukot määritellään niiden jäsenten kautta sen sijaan että niitä tarkasteltaisiin niitä määrittävien käsitteiden kautta. Normaali tapa katsoa kohteita perustuu taas kuvauksiin, jotka ovat hyvin vahvasti keskittyneet siihen että on tunnuspiirteitä jotka ovat nimenomaan tämänlaisia määrittäviä käsitteitä. Tämä johtaa siihen että ajatteluun livahtelee paradoksaalisuutta ilman että tätä välttämäättä huomataan. Tämä muistuttaa siitä, että arkijärkipohjaiset mielikuvat eivät yksinkertaisesti seuraa joukko -opin omituisuuksia mielellään tai helposti. (Tämä vaikeus ei ole pelkästään omista kielellisistä rajoitteistani, tämä on jokin josta filosofit ovat aika yleisesti yksimielisiä.)

Tämä joukko -opin etäisyys arkiajattelusta taas johtaa siihen että ihmisten on yllättävän vaikeaa ymmärtää (a) analogioita ja (b) määritelmiä. (Tässä keskityn vain määritelmiin.) Sillä määritelmä on kuvaus jossa on pohjimmiltaan kysymys joukko -opillisista teemoista kuten "luokista" ja "joukoista". Tämän vaikeuden vuoksi olen välttänyt joukko-opin käsittelyä ja yrittänyt suusanallistaa asioita niin että ne olisivat helpompia erottaa. Tässä tapauksessa on kuitenkin hyvin vaikeaa selittää asiaa ilman että vetoaa hyvin suuriin eroihin joita joukko-opissa laitetaan joukon ja luokan välille ; Luokkaan kuuluminen määrää käsitteen alaan kuulumisen. Joukkoon kuuluminen taas voi johtua täysin satunnaisista kvaliteeteista jotka vain sattuvat olemaan samoja.

Jos joku näkee että ristiritarit olivat kristittyjä, huomaa tosiasian. Kristillisyys on kätevä kriteeri jolla ritarit erotetaan muunlaisista uskonfanaatikkoterroristeista (esimerkiksi islamistiterroristeista). Kuvaus antaaa olennaisen erotuskyvyn muihin. Kuitenkin jos tämä kuvaus nähdään syy-seuraussuhteena, alkavat omituisuudet. Sillä siihen aikaan koko yhteiskunta oli kristillistä. Syy-seuraussuhteessa onkin aina otettava huomioon ympäristö ; On katsottava oliko ritareissa yliedustus (isompi prosenttiosuus) vai aliedustus (pienempi prosenttiosuus) kristittyjä verrattuna nimenomaan oman kulttuurin sisätilaan.

1: Sama puutteellinen argumentaatio on heikkoutena esimerkiksi kun mietitään tieteen syntyä. Moni tuijottaa vain tieteen auktoriteetteja ja näkee että "kristitty, kristitty, kristitty". Kun yhteiskunnassa enemmistö on kristittyjä, tämä on markkerina suunnilleen yhtä huono kuin tuijottaisi etelänmaalaisessa yliopistossa opiskelijoita ja huomaisi tummaa tukkaa ja esittäisi sen jälkeen että espanjan auringossa tumma tukanväri lisää ajattelukykyä ja innovatiivisuutta.

Näin ollen, vaikka pidänkin kolmen attribuutin kuvausta ritareista omalla tavallaan hyvinkin osuvana ja oikeana kuvauksena, en pidä sitä syy-seuraussuhteen kannalta olennaisena analyysinä. Vielä vähemmän väitän että kristillisyys johtaisi fundamentalismiin joka johtaisi terrorismiin. Sillä jos näin olisi, niin ei kenties tarvittaisi kuin yksi kuvaus ritarille, riittäisi että sanoisi että "kristitty". En kuitenkaan usko näin, enkä pidä kristinuskoa erityisen väkivaltaisena uskontona. Itse asiassa uskon että uskonnollinen vakaumus on väkivallan purkautumisten kannalta herttisen yhdentekevä.

1: Selitän enemmän olosuhteilla. Kristinuskon seksuaalivastaisuus tiukentui voimakkaasti kupan yleistymisen myötä. Tämä on ymmärrettävää ja poistaa taakkaa sen takaa että kristillisyys olisi ytimeltään jotenkin erityisen seksuaalivastaista.

Ihmisen on jossain tilanteessa vaikeaa erottaa joukko-opillisia kiemuroita. Siitä huolimatta että ihmiset onnistuvat tässä toisaalla aivan mainiosti. Hyvin harva sekoittaa kissan kuvausta ja kissan syntyhistoriaa toisiinsa. Jos kissa naukuu, on nelijalkainen ja karvainen nisäkäs, juuri kukaan ei pidä sitä aivan luokattoman huonona kuvauksena, vaan katsovat että se jollain tavalla kuvaa kissaa. Eikä se juuri kenestäkään tarkoita sitä, että karvaisuus aikaansaisi kissuutta.

Ehkä jossain toisessa universumissa?

Fantasian ja kristinuskon yhteys (kuten esim. Lewis näkee) on usein (mutta ei aina) vahva. Esimerkiksi aikaisemmin reagoin Klinghofferin näkemykseen jossa fantasia nähtiin innostavana koska siinä esiteltiin vaihtoehtoinen todellisuus. Tämä tietysti herättää uskovan mielessä ajatuksen siihen toiseen todellisuuteen jossa Jumala elää. Tässä mielessä on ymmärrettävää että moni näkee esimerkiksi roolipelaamisen olevan kulttuurisodassa uskon puolella - kun taas toisista uskovaisista roolipelit ovat saatananpalvontaa ja perusluonteeltaan "skitsofreenisiä" ja todellisuudentajua heikentäviä. Ja osa on sitä mieltä että vain kristillinen fantasia on rakentavaa ja muu heikentää todellisuudentajua.

Moninaisuuden hallitsemiseksi on joskus hyvä ottaa osakokonaisuuksia. ; Tämä blogaus on kirjoitettu siitä näkökulmasta, että vaihtoehtoiset todellisuudet olisivat kristinuskolle tyypillisiä. Vaihtoehtoisten todellisuuksien kautta saadaan mukaan väite että kristinusko olisi pluralistinen, moniarvoinen. Kaikki eivät jaa tätä näkemystä, eikä tämä kata kaikkea kristinuskoa. (Mutta nähdäkseni pyrin käsitelemään asiaa niin että argumenttieni oikea kontekstointi on mahdollista. Tätä saa soveltaa vain siihen sopivaan viitekehykseen, muu olisi joidenkin kristittyjen suuntausten olkiukottamista.) Tämä on ymmärrettävää kristillisen yleismentaliteetin kanssa. Vaihtoehtoisten maailmojen kautta tulkinta on olennainen osa kristillistä ajattelua.

Liian helposti tästä ajattelee että ateismi ei sallisi esimerkiksi ajatuskokeita tai epäonnistumista. Ihmisen on jotenkin luontevaa ajatella että jos vaihtoehtoiset maailmat ovat kristittyjen heiniä, olisi ateismi tylsää ja kuivaa. Sama epäuskon henki on tietysti myös skeptismissä ja sitä sovelletaan myös siihen. Ajatellaan että skeptikot olisivat ikään kuin arkielämää eläviä, jotka ottavat maailman sen face valuena, siten miten sen arjessa näkevät, ja olisivat kyvyttömiä näkemään vaihtoehtoja. Näin skeptismi nähdään usein positivismin valossa. Ja ateismin ja skeptismin kritiikit ovatkin siksi lähes poikkeuksetta positivismin kumonneiden argumenttien kaltaisia. Ongelmana on vain se, että en ole kohdannut sivistynyttä ateistia joka olisi puhdas positivisti. Jopa Hawking, joka ei ole tieteenfilosofi ja pitää itseään positivistisena, on malliriippuvaisen realismin kannattaja.

Kuitenkin tosiasiassa skeptismi rakentuu ajatukselle jossa vaihtoehtoiset maailmat ovat olennaisia. Niissä on vain mukana testausprosessi.

Skeptikon silmin uskonnon fantasian ja perustelun sekoittaminen teologiassa on niin löyhää että siinä sekoittuu satu ja todellisuus. Näin ollen skeptikot ovat varovaisia, he uskovat rajallisuuteensa ja kykyynsä epäonnistua. Uskovaisille taas on jotenkin luontevampaa ottaa Alvin Plantingan warrant -ajattelun tyylinen ratkaisu käyttöön jossa ihmiselle annetaan ikään kuin lupa luottaa näihin fantasiointeihinsa. Perustelu jossa Jumala on antanut ihmiselle älyn on jotain joka saattaa ensin kuulostaa samalta kuin uskon ja tieteen yhteensovittaminen, näyttääkin tätä kautta juuri siltä että omiin uskomuksiin suhtaudutaan epäkriittisesti ja otetaan niistä vain face value. Näin ollen se, että uskova luottaa älyynsä ja aisteihinsa etäännyttää häntä kriittisyydestä ja sallii hänelle suuremman vaihtoehtoisiin maailmoihin testaamatta luottamisen. Toki tämä tarkoittaa sitä että osa uskovaisista voi olla tieteen kanssa yhteensopivia - ja osa uskovaisista on jopa skeptikoita - mutta kuitenkin on hyvä muistaa että warrant -mallinen ajattelu johtaa äärimmillään positivismiin, jossa ei moniarvoisuudesta ja vaihtoehtoisista teorioista ole kuultukaan koska Jumala varmistaa sen yhden totuuden (period). Tällöin näkemys siitä että Jumala takaa ajattelun johtaa pois tieteestä. Positivismin kohdalla tätä voi olla vaikeaa huomata, koska se vastaa arki-ihmisen arkimielikuvaa tieteestä. Näin ajatus Jumalan antamasta järjestä ja aisteista johtaa pois aidosta tieteestä ja lähentää kohti muutoinkin liian voimakkaita ennakkokäsityksiä ja harhaluuloja.

Näin ollen jakolinja onkin itse asiassa muualla. Kuten kävin "Count-Up" -blogin kommenteissa valittamassa, NoMa -on luonteeltaan liian dikotominen, kaiken uskon yhteen nippuun tyypittelevä. Se kysyy kysymyksen johon se liittää koko usko -käsitteen. Kuitenkin tosiasiassa usko näyttää päin vastoin juuri sellaiselta, että sen parissa on asioita jotka ovat irrationaalisia, ristiriidassa tieteen kanssa. Silloin niitä molempia ei voi kannattaa samanaikaisesti. Ja lisäksi on uskonnäkemyksiä jotka ovat tieteen kanssa mahdollisia arationaalisesti, eli ne viittaavat tieteen mahdollisuuksien ulkopuolelle.
1: Teoriassa voisi olla uskonnäkemyksiä jotka ovat rationaalisia, eli tieteen mukaisia ja että usko ennustaa tämän tieteestä ennalla. Valitettavasti tässä kohden suhde ei ole toistaiseksi oikein onnistunut. Uskonto on keksinyt symbolisiin teksteihin oikeat tulkinnat vasta kun joku on ensin tehnyt oikeat löydöt. Näiden tulkintakikkojen suhde toditamiseen jää valitettavasti arationaaliseksi.

 Siinä missä jakolinja siitä että luonnontiede tutkii miten maailma toimii ja uskonto sitten ottaa kantaa sen ulkopuolisiin asioihin ja etiikkaan voi olla hyvä muistutus, se kuitenkin usein unohtaa sen, että uskomuksia on monenlaisia. Osa on selvästi epätieteellisiä ja osa peräti tieteen mukaan mahdottomia. Esimerkiksi kreationismi on uskomus joka koskee evoluutioteoriaa. On selvää että tämä ottaa kantaa siihen miten luonto toimii ja on tätä kautta jotain joka voi olla ristiriidassa tieteen kanssa.

Näin ollen saadaankin rakennettua jakolinja vähän muualle. Se ei menekään uskonto-ateismi -linjalla. Sen sijaan se menee jakolinjana jossa ajatellaan vaihtoehtoisiin todellisuuksiin asetettuja kriittisyysvaatimuksia. Linjama on tätä kautta skeptismin (ei ateismin) kohdalla. Näin ollen fantasia on mahdollista valhetta. Ja näin kasvatetaan näkemystä jossa hypoteesinmuodostus (tai sitä edeltävät kokemukset) eivät tarkoita samaa kuin tieteellinen tutkimus. (Ja kyllä. Tämä on hyväksi luovuudelle, eikä ole mitään latistavaa, näköalatonta, vaihtoehdottomuutta.)

Kirjallisuustiedettä skeptismiin.

Väliotsikko voi tuntua omituiselta. Mutta ylläolevaan on kenties kätevää soveltaa tarinan tulkintaa. Sillä niissä käsitellään käsitteitä "alternative universe" (AU). Esimerkiksi televisiosarjoissa tämä on hyvin käytetty työkalu. "AU" on yleisesti ottaen sisäisesti koherentti maailma joka ei jollain tavalla sovi taustalla olevan tarinakokoelman sisältöön. Televisiosarjat voivatkin rakentaa unijaksoja tai tehoiltaan yllättävän samanlaisia rinnakkaisulottuvuuksia tai aikamatkustusta, joissa voidaan tehdä asioita jotka ovat ristiriidassa "sarjan tapahtumien seuraussuhteiden, fysiikan, kanssa". Esimerkiksi kuolleita päähenkilöitä voidaan herättää henkiin, luonnonlakeja muuttaa, suuria ratkaisevia tapahtumia poistaa ja yrittää tilanteista uudestaan. (Osa sarjoista kuten "Doctor Who" ovat sellaisia että ne ovat periaatteessa joko hyvin olennaisilta osin ellei peräti pelkästään AU -kikkaa käyttäviä.)
1: Toki joskus on vaikeaa nähdä onko jokin AU. Esimerkiksi "Stargate SG1" on sellainen, että se pitää sisällään henkiin herättävän sarkofagi -laitteen. Sen käyttäminen ei rakenna AU:ta koska se mukailee maailman normaalia toimintaperiaatteistoa. Ja toisaalta ; Sama koskee käytössä olevaa kvanttipeiliä joka mahdollistaa vaihtoehtoisissa ulottuvuuksissa vierailun. Sarjassa leikitään myös ajassa. Ja mukana on myös unijaksoja ... On oikeasti vaikeaa sanoa onko koko sarja yhtä AU -työkalun käyttämistä, jolloin kaikki on sarjassa AU:ta. Vai onko tämä omintakeisuus vain maailman luonne jolloin siinä ei ole oikeasti yhtään AU:ta. (Sisäisen kontingenssin ja AU:n erottaminen toisistaan on joskus aivan selkeää mutta tässä tapauksessa se on perin vaikeaa.)

Näistä opitaan se, että usein AU:ksi ei tulkita vielä tilannetta jossa pääuniversumi säilyy, ja siihen otetaan vieras toisesta sarjasta. Jos jakson näkökulma keskittyy samassa maailmassa pysyvään, vierailijan kulma ei vielä tee siitä AU:ta. Mutta jos sarjan hahmot hyppäävät isommin toiseen maailmaan ja näkökulma on yhä heidän, tämä on AU:ta koska todellisuuden toiminta, fysiikka, vaihtuu sarjalle vieraaksi.

Näin ollen tästä päästään siihen että vääristymä voidaan nähdä vain omasta todellisuudesta katsoen. Ajatus on kiehtova koska televisiosarjat ovat tavallaan itsessään AU: meidän elämästämme. Fantasiassa tapahtuu asioita jotka ovat meille mahdottomia (eli ne rikkovat meidän maailmamme fysiikkaa.) Mutta jos näkökulma siirretään tarinan sisälle, tämän tarinan kannalta se ei ole AU. Lewis huomautti että logiikkavääristymät voi nähdä vain todellisuudesta käsin. Sisäinen koherenttius kun on AU:n sisäisesti koherentti.

Koska elämme maassa, tiedämme sen minkä Lewiskin huomautti. Fantasiaa ja Jumalan valtakuntaa yhdistää se, että ne ovat meille AU. Omalakisuus tekee siitä meille transsendentin. Tämä johtaa siihen, että voimme nähdä logiikkavääristymiä valitsemamme näkökulman kautta. Koska on erilaisia fantasiamaailmoja, voidaan kinastella siitä miten yhden normitila on toisen AU. Tämä taas vaikuttaa oleellisesti skeptismiin. Se tutkii tätä todellisuutta jossa elämme. Siitä erilainen on AU.

Pseudotieteelle käy tässä tulkintakulmassa kuten uskollekin. Se on jotain joka toteutuu kenties toisessa todellisuudessa. Mutta meidän todellisuudessamme se rikkoo tunnettua fysiikkaa. Pseudotieteilijöiden koherentit ad hoc -verkostot todistavat vain sen että tämä fantasia on mahdollinen maailma. Näin ollen niitä ei voi tuomita typeriksi. Vaan joksikin jota ei tapahdu täällä meidän maailmassamme. (Kehotankin pseudotieteiden epäonnistumiseen tai tiedemaailman debunkkauksiin pettyneitä vaihtamaan universumia sellaiseen jossa heidän sääntönsä pelittävät. Tai olemaan vaihtoehtoisesti hiljaa.)

---

Malli: blogaaja. Valokuvaaja:Sonja Hämäläinen. Jonka kommentti kuvasta "Tuomo aikoo kohta tehdä jotain pahaa -ilme." Jotain siinäkin fantasioidaan...

Keskinkertaisin mahdollisista maailmoista

Uskonnoissa mietitään usein vaihtoehtoisia maailmoja. Tämä onkin hyvä ajattelunäkökulma kun mietitään sellaisia kysymyksiä kuin mikä on mahdollista ja mikä on mahdotonta. Tässä ajatellaan, että vaikka voimme havaita vain yhdenlaisen maailman, se ei tarkoittaisi välttämättä samaa kuin universumin vaihtoehdottomuus. Edes hieman tätä löysemmin kuvatti väistämättömyys, determinismi, ei ole väistämätön seuraus siitä että voimme havaita vain yhden maailman. ; Äärimmillään monien mahdollisten maailmojen kohdalla ei puhuta enää loogisista vaihtoehdoista vaan konkreettisesti eri universumeista. Tällöin esiin nousee (tietysti) antrooppisessa periaatteessa. Siinä, kuten esimerkiksi pahan ongelman ratkaisussa ja teologisessa vapaan tahdon käsittelyssä mukaan astuu Leibnizin ajattelu. Hän mietti vaihtoehtoisista maailmoista niin, että esitti että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Tämä näkemys on hyvin suosittu ja lienee hyvin suuri syy siihen miksi multiversumivaihtoehto kohtaa kovasti vastustusta. Se nimittäin irrottautuu hyvin voimakkaasti klassisesta Leibnizin tyylisestä teologiasta. Siinä sanotaan että kaikki mahdolliset universumit toteutuvat, me vain tarkkailemme yhtä. (Ja tarkkailemme vain sellaista maailmaa jossa on mahdollista elää joten ei ole ihme jos universumikin on hienosäädetty.)
1: Usein tässä syytetään "kaikkivoipaisuudesta" eli määritelmällisestä tyhjyydestä. Mutta jos tämä olisi argumentti, niin Jumalakin kumoutuisi. ; Ja itse asiassa voit kannattaa tämän vasta -argumentin nimissä paremmin multiversumia kuin Jumalaa koska multiversumissa ei suinkaan ole kysymys rajattomuudesta. Mahdollisia universumeita on rajallinen määrä. Jos antrooppinen periaate olisi vaikka kuinka epätodennäköinen, tämä on se yläraja joka multiversumien määrälle tarvitsee antaa. Näin ollen multiversumi ei ole aivan sama kuin kaikkivoipa. Se kykenee paljoon. Tämä on toki sama kuin konseptin epämääräistäminen. Mutta kaikkivoipaisuus on tässä pahempi.

Multiversumiajattelun voisi ensialkuun olevan hyvä tapa miettiä Leibniziä. Niissähän on samanlaisuuksia jotka tarttuvat heti silmään. Molemmissa on kysymys mahdollisista maailmoista ja niiden luokittelusta. Kuitenkin Leibnizin maailmassa "paras mahdollinen maailma" tarkoittaa juuri sitä että Jumala tekee tietynlaisen maailman. Universumeita on tässä siis hyvin rajallinen määrä. Multiversumissa taas on kaikenlaisia maailmoja, ja esimerkiksi David Deutschin maailmassa jokainen ihmisen valinnanpaikkakin jakaa multiversumin tavallaan uusiin sisäuniversumeihin. Näin ollen olisi hyvinkin lukuisia ja useita universumeita joissa on elämää ja valintoja.

Multiversumitulkinnassa emme siis elä parhaassa mahdollisessa maailmssa vaan jossain joka muistuttaa enemmän termodynamiikan periaatetta mukailevaa ajattelua jossa tarkastellaan kaikkia universumeita ja erilaisia järjestyksiä. Termodynamiikassa tiedämme että kaikkia vaihtoehtoja voi käydä (lue ; ne tapahtuvat jossain vaihtoehtoisessa maailmassa) mutta silti on käsiteltävissä sellaista käsitettä kuin entropia jossa tietyntyyppiset järjestysjoukot ovat harvinaisia ja toisenlaisen luokitelman järjestysjoukot ovat yleisempiä. Näin ollen emme eläisi parhaassa mahdollisessa maailmassa vaan enemmänkin "keskinkertaisimmassa elämälle mahdollisessa maailmassa".

Tämän huomion tekeminen ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa. Mutta kun huomaa että Platonin ideamaailmakonseptissa käy itse asiassa niin että ideataso on aito ja maailma on vain tämän epäonnistunut heijastuma, päästään omituisiin asioihin. Ideamaailmakonseptissa se, että meillä on ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta tarkoittaa sitä että tämä vaihtoehtoinen maailma on olemassa ideamaailmassa. Todellisuus on siksi vain tämän idean pieni heijastuma. Tämä johtaa siihen että kaiken kaikkiaan maailma on lähempänä multiversumiajattelua kuin voisi olla miellyttävää. Ideamaailmatasolla Jumala ei ole toteuttanut parasta mahdollista maailmaa. Karkea todellisuus vain heijastelee sitä parhaan maailman ideaa. Ja koska se on materiaalista maailmaa joka vain heijastelee tätä ideaa, se tekee sen epätäydellisesti. Emme siis elä parhaassa mahdollisessa maaillmassa.

Tämä on toki vain muistutus siitä että teologiassakin on syytä miettiä sitä mitä kaikkea konsepteja voidaan laittaa yhteen. Sekä Platon että Leibniz ilmestyvät niminä tai vähintään ideoina hyvinkin toistuvasti saman henkilön suuhun. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa erottaa sitä, että milloin kysymys on selittäjän maailman sisäisestä ristiriitaisuudesta ja milloin on kysymys siitä että tekijä tunnistaa laajasti erilaisia näkökulmia. Keskenään sovittamattomat tekstinpätkät kun voivat olla joko suoraan ristiriita. Tai sitten se on erilaisilla ideoilla pallottelua ilman koherentisoinnin, kokonaisvaltaisuuden ja ristiriidattoman maailmanselityksen kertomisen tavoitetta. Tämä on joskus helppoa ja joskus vaikeaa. Silloin kun se on vaikeaa, sitä pitäisi välttää koska se vie keskustelun voimavaroja hyvin runsaasti omituiselle metatasolle.

Silloin kun sen tekee hyvin ja selkeästi ongelmaa ei tietysti ole. Erilliset asiat ja näkökulmat ovat eri asioita. Tai kokonaisvaltainen selitys kompastuu omaan mahdottomuuteensa ja epäloogisuuteensa. ; Silloin kun teksti ei ole selkeää, ei tapahdu ymmärrystä. ; Ja omituisimmillaan käy jopa niin että jotkut aivan eri tyypit vielä kehaisevat että lausunto on selkeä ja ymmärrettävä ja tulkinta helpppa ja argumenttien loogisuuden ja epäloogisuuden selivittäminen on helppoa suorittaa. Mutta sitten kun katsoo mitä nämä eri tyypit katsovat sen selkeän sisällön olevan, nämä kuvaukset ovatkin keskenään aivan erilaiset.

Enkeli taivaan ja maan?

"Meaning is what essence becomes when it is divorced from the object of reference and wedded to the word."
(Willard Van Orman Quine)

Kuvitellaan, että joku kertoo meille nähneensä enkelin. Tämän kuvittelu ei ole vaikeaa, koska tämänlaisia ihmisiä on. Filosofina tiedämme että tämä silminnäkijälausunto on väitelause. Siinä on kyseessä viittaus käsitteen ja havainnon välillä.

Näin ollen tiedämme, että meitä ei voi kiinnostaa ortografiset konventiot, vaan sanan ja sen referentin suhde ; Eli toisin sanoen meidän ei pidä sortua keskustelemaan siitä että havainto jotenkin määritellään enkeliksi, vaan meidän on jotenkin ratkaistava se, vastaako nimi "enkeli" havainnon sisältöä. Tämä on tärkeää etenkin aistihavaintojen kohdalla. Tiedämme että ulkonäkö voi pettää.

Tiedämme että tämä varovaisuus pettää esimerkiksi avaruusolentokeskustelussa. Siinä on opittu, että määrittelykikkailu ei ole kunnollista päättelyä ;
1: Useinhan UFO määritellään tuntemattomaksi lentäväksi esineeksi. Ja sitten Humanoidit liitetään jokaiseen UFO -havaintoon. Kuitenkin tosiasiassa tiedämme, että jos lentävä esine tunnistetaan avaruusolentojen alukseksi, se on sillä hetkellä IFO, identifioitu lentävä esine. Jolloin se ei by definition voi olla UFO ollenkaan. Enkeleiden kohdalla on siis oltava ovelampia. Riski on selkeästi oleellinen koska usein pelkkä havainnon mystisyys on perustelu sille että se olisi juuri enkeli.
2: Toisaalta kryptozoologia on opettanut, että joskus kohteita tulkitaan mystisiksi hirviöiksi varsin heppoisin perustein. Todisteita hankkiessa ongelmana on se, että mystisen eläimen pyydystäminen on vaikeaa jos elinalueesta ja elintavoista ei ole tietoa. Ja pyydystämisen varmistamiseksi täytyy tietysti tietää kohteen ulkonäkökin. Lisäksi eläimet voivat olla hyvin harvinaisia ja vaikeasti löydettäviä. Tämäntapaiset ovat usein kryptozoologin puolustuksena sille että elikoita ei löydykään. Nämä ad hoc -selitykset kuitenkin heikentävät hirviöiden uskottavuutta aivan käsittämättömän paljon koska samalla ilmaan nousee kysymys siitä, että epämääräinen tieto eläimestä tarkoittaa samaa kuin vaikeus varmistaa että koko otusta on koskaan edes nähty. Ja harvinaisuuskin on itse asiassa syy kalibroida epämääräisten havaintojen tulkintaa siihen suuntaan, että kyseessä on jokin muu kuin tämä hyvin harvinainen olento. Uskottavuus ja havainnointi kulkevat käsi kädessä ja oikeastaan vasta kun voidaan pyydystää Jeti ja/tai tälle saadaan karva -aineistoa jolle voidaan tehdä DNA -testejä ja muita konkreettisia ja kovia evidenssejä, voidaan saada sille kunnon uskottavuutta.

Näin ollen meillä on lähtötilanne jossa anekdootti pitää sisällään muutamia vaihtoehtoa jotka avomielisenä filosofina otamme molemmat mahdollisina lähtökohtina:
1: Hän on nähnyt enkelin. Tällöin on havainto kohteesta. Ja kohde on enkeli.
2: Hän on kuvitellut nähneensä enkelin. Havainto on, mutta sen referenssi on rikki. Tällöin enkeli voi olla hallusinaatio, tai sitten enkeli onkin ollut jotain muuta joka on nähty väärässä kulmassa, valossa tai muutoin.
3: Hän valehtelee nähneensä enkelin. Mitään havaintoa ei edes ole.

Näihin kolmeen vaihtoehtoon voidaan tarttua yhtäaikaisesti. Tämä lähtee peruslähtökohdasta, jossa oletetaan että on mahdollisesti nähty enkeli. Tämä johtaa aprikointiin siitä, millä ehdoin voidaan ajatella että mikä on havainto enkelistä. Tämä voidaan taas tehdä vain miettimällä mitä enkeli on. Tästä huomiosta päästään siihen että enkelin määritelmä on oleellisessa asemassa. Enkeli on joukko attribuutteja, ominaisuuksia. Osa näistä voi liittyä siihen ja joihinkin muihin asioihin, osa on välttämättömiä mutta ei riittäviä ehtoja, osa ominaisuuksista on peräti kriteeriattribuutteja jotka ovat välttämättömiä enkeliydelle. Tätä kautta me saamme joukon ominaisuuksia. Ne voivat olla esimerkiksi ulkonäköpiirteitä ja käyttäytymispiirteitä.

"To be is to be the value of a variable."
(Willard Van Orman Quine)

Tässä vaiheessa on helppoa takertua epäolennaisuuksiin. On selvennettävä ajatuksia enkeleistä, sen sijaan että vaivuttaisiin retoriseen epäselvyyteen jossa UFOjen ja jetien tapaan jokin havainto on ja se jälkikäteen määritellään enkeliksi. Selventäminen tarkoittaa sitä, millä ehdoin ja mistä syistä havaintoa voidaan ylipäätään sanoa enkeliksi. Selviää että tämä vaatii jonkinlaista taustatietoa. Enkelin määritelmää ei voi vain repiä hatusta, koska muuten voisin määritellä tiiliskiven enkeliksi ja tämä voisi harhaanjohtaa ihmisiä vääristä syistä uskomaan taivaallisiin henkijoukkoihin. On siis vältettävä puhdasta määritelmätasoa siksi että ei syntyisi tämänlaisia kategoriavirheitä.

Tämä on tärkeä muistutus. Sillä usein käsitteitä ja määritelmiä käsitellään siten kuin sanan muodostama kirjainjono itsessään olisi jokin konkreettinen asia. Kuitenkin määritelmä on itse asiassa pohjimmiltaan lyhennelmä ; Kun on pitkää ja aikaavievää luetella ominaisuusjoukkoja, niitä on kätevää luokitella erilaisiin joukkoihin. Näin ollen minkä tahansa sanan takana on itse asiassa viittaus pitkään litaniaan erilaisia ominaisuuksia ja piirteitä. Tämä määritelmäjoukko taas on se, joka joko liittyy ympäröivään todellisuuteen tai ei liity. Ja tämä määritelmäjoukko taas on se, joka myös värittää tulkinnalle sen oikean sisällön. Jos määrittelen tiiliskivet enkeleiksi, niin voin olla sisäisesti koherentti ja määritelmä jopa on hyvässä liitoksessa ympäröivään todellisuuteen. Mutta kun määritelmän ulkomuoto ei ratkaise, vaan sisältö, ei tästä voida päätellä mitään sellaista Jumalasta jonka itse tiiliskiven näkeminen ei voisi tehdä. (Ellei sitten Jumalaakin määritellä joksikin muuksi kuten saveksi. Ja tästä "uudelleenmääritellyn Jumalan" olemassaolosta ei tietysti voisi selittää mitään sielun pelastuksesta mitä saven löytäminen ojanpohjalta ei tekisi.)

Tämä johtaa siihen, että miten tämä tieto on saatu. Tämä johtaa siihen että yleinen selitys sille miksi enkeleitä ei voisi tutkia empiirisesti ohittuu. Enkelikokemuksia kutsutaan ihmeiksi jotka eivät ole jotain joka sopii empiiriseen maailmankuvaan:
1: Voi olla että enkelikokemus on ainutlaatuinen. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole taustareferenssiä. Tämä on argumenttina hyvin omituinen, koska jää epäselväksi että miten tästä määritelmästä on sitten ylipäätään saatu tietoa. Miten tämä havainto on osattu luokitella enkelikategoriaan eikä esimerkiksi UFO -kategoriaan? Miten yksilö voi olla varma että havainto on todella ainutlaatuinen? Lisäksi tätä argumentaatiotapaa heikentää se, että tosiasiassa enkelihavaintoja on aika usein. Näin ollen enkeleillä on esiintymistä joka koostuu joukosta yksittäistapauksia. Tällöin enkeliin voidaan viitata järkevästi, termillä on sisältöä. Mutta tässä tapauksessa ilmiö on kuitenkin empiirisesti tutkittavissa. Näin ollen luonnontieteellistä metodia enkelitutkimuksissa ei voi välttää vaan sille on saatava samat todisteet kuin muutoinkin.
2: Enkeli on transsendentti jolloin sitä ei koske ylläoleva attribuutistokaan. Sillä attribuutti on aina propositionaalista tietoa jonka ulkopuolella enkeliys sitten on. Ongelmana on tässä sitten se, että ihminen ei voi tunnistaa enkeliä jos sen ominaisuudet ovat aivan kosmismystiset. Usein tätä selitetään siten että enkelit ottavat tietynlaisia hahmoja. Enkeleillä ei välttämättä ole siipiä, mutta näkyjen kannalta ne ovat kätevä koska ihmiset ovat tottuneet tähän. Tätä kautta enkeleistä kuitenkin tulee ilmiasultaan immanentteja. Niiden transsendentti, ihmisjärjelle vieras, luonne joustaa koska Jumala haluaa esittää enkelit ihmisjärjen mukaisina.

Tämä ylläoleva tarkoittaa sitä että havaintokokemus enkelistä on aina jollain tavalla empiirinen väite. Se ei ole absoluuttinen totuus, koska ihmiset ovat erehtyväisiä ja joskus jopa valehtelevia. Tämä tarkoittaa sitä että enkelinäkyä voidaan kutsua enkelinäyksi jos ja vain jos se täyttää tiettyjä "perinteisesti naturalistiseksi ajatteluksi koettuja vaatimuksia". Ilman tätä ei ole perusteluja, vaan pelkkä uskonvarainen kokemus enkelistä.

"The familiar material objects may not be all that is real, but they are admirable examples."
(Willard Van Orman Quine)

Nämä ja muut vastaavat enkeliperustelut johtavat toki siihen että enkelinäyn enkelinäyksi puolustava voi sanoa että rajoitteet ovat ihmisessä. Tämä on samanaikaisesti 100% totta että 100% irrelevanttia ja ainakin 80% typerehtimistä. Sillä jos joku sanoo nähneensä enkelin, hän tekee ihmisjärjellä esitetyn arviolauselman. Voi olla että enkelinäky ylittää ihmistieteen ja ihmisymmärryksen. Eli että enkelinäky on aito, mutta ihminen ei voi sitä tajuta. Tässäkin tapauksessa kuitenkin tehdään aivan suoraan omalla suulla tunnustus siitä että enkelinäkyyn ei ole rationaalista uskoa, vaan että näyn tulkinta enkeliksi on pelkkä uskonvarainen kannanotto. ; Kun enkelin nähnyt usein puuskahtelee tavalliseen tapaan, että "Minä (kyllä) tiedän mitä minä näin" niin hän ei ole epämääräinen tai ontto tai edes uskoon vetoava. Tämä väite on väärässä. Jos enkeli ylittää havainnon ja todistamisen, niin hän nimenomaan ei tiedä. Hän voi ihmisenä tietää ja esittää perustellun ja minkäänarvoisen väitelauseen kokemuksestaan jos ja vain jos enkeli ei jolltain tavalla ylitä ihmishavaintoa ja ihmistodistamista. Ja tämä tarkoittaa että enkelien todistamisella olevat ongelmat eivät olekaan todistusvaatimuksia esittävien "naturalismia ja rajoitteneisuutta" ollenkaan.

Ja tämänlaisen tunnustuksen valossa enkelinäky ei todista yhtään mitään ollenkaan. Se, että pelkästään apriorisesti olettaa että enkeleitä on on aivan yhtä vähän todistettua kuin se, että apriorisesti liittää enkelin määritelmän johonkin (mahdollisesti) näkemäänsä kohteeseen. Usein maailmassa pyörivät tarinat enkelikokemuksista eivät siksi todista yhtään mitään tai muuta mitään. Eikä tämä johdu siitä että oltaisiin määritelty enkelit mahdottomiksi. Päin vastoin. Enkelitulkinta on järkevä jos ja vain jos alkuoletuksena on määritelty että mikään muu kuin enkelitulkinta ei ole mahdollinen. (Sillä tämä päätelmä ei lähtenyt siitä että enkelit määritellään mahdottomiksi. Vaan sille että omaan kokemukseen viittaava havaintoväite on ihmistietoon viittaava kannanotto ja että aito enkelikokemus on mahdollinen.)

Siksi kun joku kertoo nähneensä enkelin, minua ei kiinnosta. Lausunto ei ole perustelua, eikä lausujakaan ansaitse ainakaan tässä kyseisessä aiheessa ja asiassa mitään rationaalisen tai järkevän ihmisen leimaa. Ne kun yleensä perustelevat sitä miten heidän havaintonsa todistusluonteen epäonnistumisilla ei ole väliä sen sijaan että perustelisivat miksi heidän havainnoillaan ja kokemuksillaan olisi merkittävä todistusvoima. Se jää auki, miksi nämä ihmiset ylipäätään kertovat näitä asioita muina kuin tarinoina ja vaativat tai vähintään olettavat että ihmiset muuttuvat näiden kertomisen myötä uskovaisiksi ja alkavat pitämään uskontoa jotenkin järkevämpänä ja paremmin perusteltuna. Auki jää moni asia.

"Language is conceived in sin and science is its redemption."
(Willard Van Orman Quine)

Painavaa kevyttä

Olin "Ropeconissa" koko kolmipäiväisen ohjelman melko raskaasti varustautuneena. Vietin aikaa rengashaarniskassa. Tämä kolmipäiväinen on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten moni ajattelee haarniskoita pelkästään niiden painon mukaan. Kuitenkin takana on muutakin.

Ensinnäkin. Varustukseni painavat vain 30 kiloa. Olennaista on, että sitä ei kanneta käsissä kuten kauppakassia. Silloin se olisi raskas. Kun painoa jakamassa on iso kasa eri lihaksia, se ei itse asiassa ole niin kova koettelemus. Toki myönnän että etenkin käyttämäni ketjuhaarniska on tunnettu hartioillekäyvyydestään. Tässä on kuitenkin takana enimmäkseen kokemattomuus ; Esimerkiksi juuri kyseisessä Ropeconissa juttelin erään (minulle muutoin aivan ventovieraan) henkilön kanssa joka oli aiemmin käyttänyt pitkän aikaa rengaspanssaria ja hänen hartiansa olivat olleet panssarin alla olevie suojaavien vaatekerrostenkin jälkeen vereslihalla. Näin voi käydä jos ryntää suoraan asian kimppuun. Itse olen valmentautunut koitokseen pikku hiljaa ja vaiheittain siitä asti kun panssarin sain. Itse kantaminen ei ole edes kovin huomattavaa. Se on kävelyn kannalta lähes yhtä vaivalloinen kuin mikä tahansa (iso ja hiostava) vaatekappale.

Esimerkiksi kolmipäiväisen aikana kokeilin kuperkeikkojen tekemistä ketjupanssarissa. Ja se sujui yhtä hyvin (huonosti) kuin ilmankin. Erilainen lattioilla pyöriminen ei ole vaikeaa jos temput eivät olisi vaikeita muutoin hankalia. Paino on relevantti kenties vain uimisessa. (En ole kokeillut koska panssarinpirulainen ruostuu. Jos menen pois sateesta se ei johdu siitä että olisin tehty sokerista, vaan koska olen "iron man".) Ja jopa se kysymys miten panssarin kanssa käydään hoitamassa WC -asioita, on minulla siihenkin suora ja helppo vastaus. (Vaikeasti.)

Kovin koettelemukseni rengaspanssarin kanssa oli itse asiassa se, kun kävin sen kanssa ravettamassa esimerkiksi DJ Proteuksen tahtiin. (Miehet eivät tanssi. Mutta reivaaminen ei ole tanssia, kysy vaikka mummoilta!) Musiikkina oli mukavaa kovaa trancea jossa on "taipumusta arytmiikkaan" ; Tai tarkemmin sanoen se ei ollut arytmistä, mutta kappaleet oli rakennettu siten että piti ikään kuin valita mitä osiota ja kuviota seuraa tanssissa. Sain mukaan hauskaa sosiaalista peliä. (Ja sen lisäksi tanssin koulumme formeja ja askellusharjoitteita. En osaa tanssia, mutta kyllä minä osaan "hit him head, break his jaw, couge his eyes, smash him in a groundia" tehdä haamuvihollisia vastaan ilmassa musiikin tahtiin.)

Jaksoin hyppiä ja riehua varsin mukavasti sellaisen tunnin verran ennen kuin väsyin. (Itse asiassa DJ jopa tässä vaiheessa kehaisi asennettani.) Väsymyksen suurin syy ei ollut se, että tämä oli kuitenkin jo toisen päivän ilta, jolloin olin kanniskellut panssaria hyvin hyvin useita tunteja. EIkä syynä ollut ennen kaikkea panssarin paino. Vaan se, että tanssijoita oli paljon. Lämpötila oli riittävän suuri. (Enemmistö tanssijoista vähensi vaatteita, mikä on miellyttävää jos ovat naisia he.) Rengaspanssari on tehty metallista. Metalli on johde. Tämän alla minulla oli ohut tummanvärinen aluspaita. (Koska ilman tätä renkaat hiertäisivät koska niissä renkaissa on pieniä aukkoja jotka raapivat.) Ongelmana oli tunnelman ja ennen kaikkea minun kuumeneminen. Nesteytys oli tässä tietysti tärkeää ja sen avulla pompin vielä jonkin aikaa väsähtäneessä hengessä.

---

Ropecon viikonlopun aikana kirjoittajan pukua on hivelty. Se on kiinnostanut niin miehiä, naisia kuin lapsiakin. Aluksi tunnelma oli että "pitäähän sitä kerran elämässä olla suosittu". Sitten mietin että kenties epäsuosioni syy onkin ollut pukeutumisessa. Ja jossain vaiheessa mieleni teki ruveta kantamaan kylttiä joka sanoo että "Panssaria ei saa hivellä - minua saa".

Vaadin huonompaa keskustelua!

"Ropeconissa" oli esitelmä prostituution historiasta. En tässä referoi esitelmää, vaan tartun sen alkupuoleen. Siinä nimittäin määriteltiin prostituutio sitä kautta, että prostituutiossa on kysymys suorasta seksin myymisestä jossa vapaaehtoisuus on hyvin vähäistä. Tätä kautta esimerkiksi puhelinseksipalveluja myyvät ihmiset, rakastajattaret ja ne joilla on "terve seksuaalinen libido" (ainakin jos määrä on laatua). Tämä nosti valtavasti ääntä esimerkiksi siitä, että tämä määritelmä rajoittaa prostituution negatiiviseksi ilmiöksi. Väännössä käytiin sitten takana seksityöntekijät ja prostituutiot -sanojen määrittelyä.

Tämä oli toki sinällään mielenkiintoista semanttista saivartelua josta nautin lähes aina. Tällä kertaa kun kysymyksessä oli kuitenkin esitelmä - joka oli peräti esitelmänpitäjän ensimmäinen - tämä arvokeskustelu oli aivan turhaa kohkaamista. Tieteessäkin on huomioitava se, että usei tilanne on niin että ensin esitelmänpitäjä määrittelee tutkimansa ilmiön ja sitten katsotaan mitä siitä on sanottavaa. Tässä mielessä määritelmästä vääntäminen on pois sisällöstä. Olisi katsottava että mihin määritelmä kantaa, ei kanna ja minkälaisen tulkintaviitekehyksen se luo. Ja sitä kautta voidaan katsoa onko tämä määritelmä liian suppea, kattaako se vain osan jostain isommasta ilmiöjoukosta jolloin tämän tulokset eivät ole sovellettavissa marginaalisen osansa ulkopuolelta ja niin edespäin.
1: Jätän tarkemmin käsittelemättä yksittäiset kommentit joissa "ei enimmäkseen" -tyyliset sanat käsiteltiin jonakin joka korostaa sitä mielikuvaa että "ei koskaan". En voi oikein tehdä muuta kuin esitelmöitsijän tapaan ja sanoa että "semantiikkaa". Sillä jos sanoja ei ole tuota tarkoittanut, niin on hemmetin typerää tulla heittämään sanavalinnalla päähän. Ainakin itse koin että "ei enimmäkseen" on lieventävä, ja kaikkea muuta kuin "ei koskaan" -lausunto.

Into oli toki ymmärrettävää. Mutta olisi ollut hyvä huomata, että kyseessä oli esitelmä joka käytiin suullisesti. Kirjallinen debatti on sellaista että siihen tämänlaista kannattaa aidosti panostaa. Suullisissa tilanteissa on toki tapana akateemisessa keskustelussa kysyä ja kritisoida. Mutta siinäkin on vuorot. Väittelytilaisuudessa ensin kuunnellaan ja sitten esitetään kritiikit. Ja jopa tieteen popularisointiteemoissa joissa on keskusteluhenki ja jossa ei olla yleisöä vaan ollaan keskustleukumppaneita, on kyseessä vuorot. Nyt kaikki kinasivat määritelmistä sen sijaan että olisivat ensin keskittyneet esitelmän sisältöön. Tämä oli virhe.

Tämänlainen keskustelu (~lue intomielinen kannanottaminen ja välihuutelu) on usein aikaavievää eikä hedelmällistä. Itse asiassa siitä tunnetaan huono argumentointistrategia nimeltä Gish gallop. Sen perusideana on se, että kun kysyy saa etulyöntiaseman koska toisen odotetaan vastaavan. Jos vastausta ei kuulu, tämä on vähän kuin voitto itselle. Ja kun toinen vastaa, voidaan kysyä toinen kysymys. Näin ei itse koskaan jouduta puolustamaan vaan voidaan vaan hyökätä. Erityisen tehokasta se on yllämainituissa tilanteissa. Silloin kun kysymykset eivät oikeastaan ole kysymyksiä, vaan syytteiksi naamioituja kannanottoja. Niihin vastaamatta jättäminen tuntuu vielä pahemmalta. (Inttäminen, retorinen kysymys ja asenteellinen hyökkäys ovat tässä kohden hyvin lähellä toisiaan.)

Nytki esitelmästä jouduttiin leikkaamaan osia pois koska tämä kohkaaminen vei liikaa aikaa. Lisäksi oli selvää että tässä ei siedetty tätä näkökulmaa siksi että kysyjällä oli itsellään aivan oma agendansa aiheeseen liittyen. Toki on hyvä huomata, että tämä kapeampi prostituution määritelmä ei ole sama kuin kaikkien prostituutio. Mutta jos keskustelu menee sen ulkopuolelle että "tämän yhden prostituutiokäsitteen siirtäminen toisen prostituutiokäsitteeseen johtaa kategoriavirheeseen ja tämä termien sisällönvaihto lennosta on ekvivokaatio -päättelyvirhe" niin sitten ollaan varsin huonossa jamassa. Voidaan nähdä että juuri tietyn määritelmän määrääminen pakolliseksi on tärkeä dogman levittämisen kannalta. Sillä määritelmä on tälläisissä tilanteissa aina näkökulma aihepiiriin, eikä totuus koko aiheesta. Mutta jokainen järkevä ihminen itse asiassa tietää tämän.

Mutta tämä on vielä pientä ja sisällöllisesti nerokasta. Sillä menneenä viikkona satuin katselemaan häpeällistä Doctor Philiä. Se on jokin ohjelma jota päädyn jostain syystä katsomaan jos minulla on hetkittäinen ajatusvaje. Ja se on joka kerran yhtä hävettävää. Ohjelmaa katsoessa olo on sellainen että seuraaminen on kauheaa, ja sitten on pakko katsoa että miten kauheaa se on. Tässä kyseisessä ohjelmassa väännettiin ylipainosta. Yksi vieraista viittasi mielellään erilaisiin tutkijoihin. Lopulta yleisöstä nousi kannanottaja-kysyjä, joka kyseli tältä henkilöltä siitä että miksi hän menee toisten selän taakse piiloon. Hänestä olisi rehellistä sanoa mitä mieltä itse on ja seisoa niiden takana. Toisen nimen laittaminen oli hänestä delegointia. Ja että jos jotakuta lainaa, niin joka tapauksessa ottaa kannan siitä että on samaa mieltä kuin tämä lainattu, joten delegointiin ei ole tarvetta. ; Ohimoissani tuntui aivoverisuonien ratkeamista edeltävä paine, kun katselin tätä kysyjää joka aivan omalla naamallaan miljoonien edessä kertoi ylpeästi vaativansa huonompaa keskustelua.

Tämä kommentti edustaa mallikelpoisesti anti-intellektuellia ilmapiiriä joka USA:ssa vallitsee monin paikoin. Suomessa ihmiset häpeävät "en tiedä" -henkeä. USA:ssa ollaan joskus jopa rehvakkaan ylpeitä siitä että ollaan niin individualisteja ja itsellisiä ja itseoppineita että ei edes osattaisi ottaa tieteelliseen keskusteluun osaa. Tässä kulttuurissa ei enää ole faktoja ja mielipiteitä vaan pelkästään mielipiteitä. Tässä lähteistys on vain auktoriteettiin vetoamista. ; Tämä on toki sen verran järkeävä, että pelkästään se että name droppaa jonkun joka on tiettyä mieltä ei itse asiassa ole vielä argumentti. Ja esimerkiksi monissa uskontokeskusteluissa tiputetaan nimiä ja korostetaan että lausuja on titteliltään professori. Tässä unohdetaan kuitenkin se, että tosiasiassa aito lähde ei ole nimi ja aukroriteetti vaan viittaus argumentaatioon johon voi mennä itse tutustumaan jos haluaa, ja jonka oikeellisuuteen littyviä argumentteja ja empiirisä todisteita voi sitten punnita aineiston ääressä. Toisin sanoen tässä puuttuu lähdekritiikin alkeet. ; Itse asiassa sekä määritelmistä väätnely että mielipidemaailma on siitä ongelmallista että ne ovat edellä mainituissa tapauksissa puolitotuussuhteessa lähteistykseen ja lausuntoihin. Ihmisten pitäisi opetella vähemmän knoppeja ja enemmän tervejärkistä lähdekritiikkiä.

Toki voitaisiin ajatella että lausunnot voisivat olla myös trollaamista. Tämä on tärkeä kommentti siinä mielessä, että vaikka useimmat pitävät trollaamista huonona asiana, jota tekevät pahat ihmiset ja jossa ei ole mitään hyvää ja rakentavaa ja jonka harjoittaja on aina idiootti-ääliö (period). Niin itse olen kuitenkin sekä trollaava että trollaajamielinen. Syynä on se, että näen että filosofian tärkein tehtävä Sokrateesta lähtien on itse asiassa ollut trollata. Kun tekee mitä Sokrates teki, on selvää että provosoitumista seuraa. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että trollaamismielisyydestäni huolimatta pidän valtaosaa trollaamisesta karseana aktiona. Kysymys on hieman kuten huumorista ; Valtaosa vitseistä on itse asiassa aika paskoja. Huumori on harvinaista. Mutta silti arvokasta. Sekä esitelmän häiritsijät että huonomman keskustelun vaatijat olivat huonolla tavalla trolleja.

---

Kuvassa kohtaus Harmaasusien näytöksestä. Kenkien omistajat eivät liity tapauksiin.

Pieni ajatus : Jumala vierautena

Usein Jumalaa käsitellään outouden kautta. Tätä ei sanota arkikielellä ääneen, vaan Jumalasta puhutaan ihmisjärjen ylittävänä. Tässä unohtuu se, että tämä tarkoittaa sitä että Jumala on ihmiselle outo. Mikä selittänee sen, että kaiken tämän blogini kohkaamisesta huolimatta en kykene sanomaan Hänen olemassaolostaan yhtään mitään. Ainoastaan, että hänen seuraajansa eivät aina ole niitä terävimpiä lusikoita.

Jumalan outous tulee vastaan ainaki katastrofeissa ja niihin liittyvässä keskusteussa. Kun jossain järisee maa, terroristi iskee tai ihmisiä kuolee muuten vain, on varsin tavallista että valtionkirkkomme ja monet muut uskonnolliset ja hengelliset tahot kertovat ymäripyöreän pehmoilupuheen keskellä siitä miten Herran tiet ovat tuntemattomia. Että näitä tapahtumia ei voi käsittää. Ajatus on luontevasti teologiaan solahtava, koska Jumala ajatellaan usein transsendenttina. Tätä tilannetta ei oikeastaan kuvaa muu kuin se, että ihminen ei voi sitä käsittää eikä puhua. Tässä usein unohtuu että Jumalan hyvyyden pitäisi olla aivan samanlainen käsittämätön aktio.

Kävin Ropeconissa joka oli tässä suhteessa hyvin onnekas. Pääsin nimittäin vääntämään GURPS -pelisäännöstön puolustuspuhetta. Sääntöjä pidetään työläinä, hahmonluontia pitkänä. Ja koska kyseinen peli kannustaa minmaxaamaan eli tekemään äärimmäisiä hahmoja jotka ovat keskittyneet tiettyyn tekemiseen, tätä pidetään pelaajia huonoon suuntaan ohjaavana elementtin. (Koska usein vain hirmu hyvällä on merkitystä ja hyötyä, pelaajat haluavat hahmonsa selviävän hengissä etenkin kun hahmon luontiin menee todella paljon aikaa. Näin ei saada monipuolisia hahmoja.) Tässä keskustelun sivussa tuli esille lisäosa, jossa GURPSissa voi pelata jäniksiä. Siinä pitää syödä ja kaikki on tulossa kimppuun. Siinä ihmisien älykkyys on tietysti kalibroitu jäniksiin, ja se on attribuuttina siinä 30 hujakoilla. (Arkisuomeksi "aivan käsittämättömän helvetin paljon".) Tämä tarkoittaa sitä että kaniini ei voi käsittää ihmisiä. Yhdessä vaiheessa kani jää ihmisen rakentamaan häkkiin. Sitten ihminen tulee ja nostaa tämän pois häkistä, antaa ruokaa ja silittää. Toinen ihminen teroittaa kepin ja ampuu jäniin kaukaa. Transsendentti Jumala on hieman kuten ihminen jäniksille. Paha ja hyvä eivät ole enää mielekkäitä konsepteja. Onkin puhuttava outoudesta.

Ja koska olemme päässeet alkuun. Ja koska Ropecon on paikka, josta saa vastaukset - mahdollisesti väärät vastaukset, mutta vastaukset yhtä kaikki- ihmiskunnan kysymyksiin, on luontevaa ottaa esimerkiksi siellä olleen esitelmän kalvot. Esitelmä käsitteli hyvyyttä ja pahuutta. (Itse en ollut paikalla, vaan muualla. Kuitenkin, koska olen lukutaitoinen on internetin kalvomaailma hieman kuin jos olisin ollut paikalla.) Siellä lausutaan suoraan että moraalin taakse kätkeytyy usein kahtiajakohenki ; "Me vastaan ne" ... "Hyvä on mitä tahansa mitä itse edustamme. Tuttu ja turvallinen. Omien arvojen korostaminen. Omien vikojen sivuuttaminen. Toisen vikojen korostaminen" ... "Vieraus. Paha on käsittämätön. Paha on erilainen. Paha ei perustu samoihin sääntöihin. Onko se enää pahaa?"

Näkemys tuntuu mielenkiintoiselta. Sillä se todellakin sopii ihmisten käyttäytymiseen. Moraali on usein sosiologista. Ihmiset jotka kokevat vääräksi toiset toiminnat likkiytyvät. Ja näin liberaali kukkahippi voi pitää kristittyjä pahana ja itseään hyvänä. Ja kristitty taas näkee asiat aivan päin vastoin. Kuitenkin tässä kulmassa on omituyisuutta ; Transsendentti Jumala on outoutensa vuoksi määritelmällisesti outo joka on määritelty pahaksi. Näin pelkkä transsendentti tila tarkoittaisi sitä, että ei annettaisi mahdollisuutta olla hyvä. Mikään asiantila ei voisi kumota tätä uskomusta koska se on määritelty by definition sellaiseksi. Tässä mielessä myös Nietzscheläinen yli-ihminen on omalakisuutensa vuoksi paha.
1: Luullaksni esitelmöitsijän esiin laittama kysymys onkin laitettu esille siksi että kun paha muuttuu inhimilliseksi, nousee esille se, onko se "oikeaa pahaa" ollenkaan. Kysymys on siitä kuka määrittää moraalin. Onko se ihmisen ulkopuolella. Ja jos ei ole, niin onko moraali yksilön vai kansanryhmän massapäätös. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Niihin on olemassa vastaukset. (Useita vääriä, harvempia oikeita.) Kuvittele ne tähän. _____
2: Humanismin puolella aika moni näkee etiikan kulttuurisidonnaiseksi. Tällä tavalla määritteleminen on nykyaikana sen verran yleistä, että tavallaan on käynyt niin että "2010-luvulla ihmiseltä on riistetty toivo, mutta samalla häntä myös armahdetaan: ei tarvitse rakastaa lähimmäisiään, riittää että antaa niiden elää rauhassa. uusi, hyvä ihminen ei anna painostaa eikä syyllistää itseään." Tässä mielessä outo ja etiikka liittyvät yhteen. Suvaitsevaisuus vain korvaa tuomitsemisen. Moni näkee tämän peräänantamiseksi ja siitä että ei välitetä. Tässä ei kuitenkaan lähinnä välitetä vanhalla tavalla joka nähdään syyllistämisenä.

Tältä kannalta onkin kenties fiksua ohittaa lähes kaikki pahan ongelmaan liittyvät keskustelut. Yleistä kun on, että väännetään siitä että onko Jumala hyvä vai paha. Kun se kuitenkin on nimenomaan outo. Jos asian vääntää Jumalan olemassaolemattomuuskysymykseksi, keskustelu muuttuu siihen että onko Jumala hyvän ja pahan tuolla puolen siksi että tätä ei ole olemassa. Vai siksi että se on olemassa ja pirun outo.

---

Kuvassa kirjoittajan hieno illuminati -tikari superior beingin käsissä. Jos tästä lähdetään Jumalsurman tielle, herää esiin kiinnostava kysymys siitä että onko Jumala superiorerest being. Kummatkin ylittävät arki -ihmisten hilseen.

Kuhan on lämmin

Eräänä päivänä muutamana Sörnäisten asemalla oli erikoinen uskonmies joka oli kovasti huolissaan maailman tilasta. Hän muistutti meitä Sodomasta ja Gomorrasta ja niiden tuhosta. Se yksityiskohta mistä hän oli huolissaan jäi vähän auki, sillä hän ei oikein kontekstoinut näkemyksiään mihinkään. Näin ollen emme tiedä miten olemme vaarassa tai miten voisimme korjata tilanteen. Tiedämme vain että olemme vaarassa.

Tulikivenkatkusta ja sodomiiteista yhdessä tuli kuitenkin mieleeni ajatus. Se voi jopa olla osaratkaisu Helvettiin liittyvään pahan ongelmaan. Jos maan päällä pahuus johtuu ihmisestä, ja Jeesus pesee synnit, niin miten Saatanan voittamisen jälkeinen tuonpuoleinen kidutus onnistuu. Päädyin lausumaan ohminennen metroon astuessani että että "Kidutus ja piinahan on se, jota me sodomiitit haluamme." Minäkään en kontekstoinut lausumaani ja lauseen ohimenoluonteen vuoksi en tiedä miten hän reagoi.

Tämänlainen asenne voi tulla siitä, että sadomasokismi ja piinan pitäminen solahtavat yhteen. Taustalla saattaa olla myös sukuni parissa usein toistettu vitsi jossa pappi on kuolevan mummon kanssa juttelemassa hengellisiä. Ja mummo selittää siitä että "En ole enää vuosiin niistä riemuista välittänyt, kuhan on lämmin." Tämä on tietysti astetta hupaisampi ja vähemmän perverssi versio kuin omani.

Tämä oli kuitenkin vain kimmoke. Ajattelin että tästä saisi jopa aikaan jonkinlaisen taideprojektin.

Idea on yksinkertainen. Olisi lyhyehköjä lainauksia esimerkiksi Danten "Infernosta". Ne kaikki olisivat tämänlaisista eli periaatteessa korkeakulttuuria. Lukemistilanne olisi vain videomuodossa ja lukijan habitus lainaisi symboliikkaa ja ominaispiirteitä sadomasokistisista fetisseistä. Video ei siis olisi missään nimessä pornografinen, eli vaatteet olisivat tiukasti päällä. Ideana olisi kuitenkin se, että hahmot olisivat uskottavia ; Nähdäkseni paras kokonaisvaikutelma syntyisi peräti kimarasta jossa osa runoista on esimerkiksi korsetti-ruoskadominan lukemia. Niiden sävy voi olla aivan aggressiivinen ja uhkaileva. Ja sitten jotta saadaam erilainen kulma, olisi mukana esimerkiksi nahkamaskinaamaisen alistetun miehen lukema toinen pätkä jossa sitten heijastuu pelon ja siitä nauttimisen yhdistelmä.

Vaikka tämä onkin selvästi taideprojekti jolla ei ole kohderyhmää, eli tästä ei ole tulossa penniäkään varoja takaisin, tämänlaisen tuottaminen vaatii tietysti kalustoa ja budjetin. Itse asiassa jopa yllättävissä määrin työtä. (Projekti on jo nyt vienyt aika paljon aikaani, mutta en ole varsinaisesti tehnyt sekuntiakaan videomateriaalia.) Otin kontaktieni kautta jopa hieman yhteyttä. Hintatarjoukset ovat sellaisia mitä ammattilaiselta voi tietysti odottaakin ja tottakai he rahansa ja palkkansa ansaitsevat. Ja tämä taatusti, after the fact tarkistettuna eli hintatarjoukset nähtynä, ylitti sen budjetin johon minulla on varaa. Siksi, jos tämän projektin voi ylipäätään tehdä, se vaatii amatöörien puuhastelua. Jos innostusta löytyy, tämänlaisten asioiden parista minuun voi jopa ottaa yhteyttä.

Sivistyksen hyöty

"Twilight Samurai" -elokuvassa köyhä samurai joka on niin köyhä että on käytännössä/miltei maanviljelijä kouluttaa tyttölapsilleen sen ajan filosofiaa ja klassikoita. Hänen edesmenneen vaimonsa veli pitää tätä haihatteluna ; Tyttöjen on hyvä opetella vain ompelua ja vastaavia asioita jotta he pääsisivät naimisiin. Myöhemmin tytär kyselee asiasta koska hänkään ei huomaa suoraa hyötyä sivistyksestä. Vastaus asiaan on se, että sivsitys ei koskaan ole yhtä hyödyllistä kuin ompelu. Mutta että jos ihminen osaa ajatella itse, hän selviää mistä vain. Tämä on tietysti viisasta kun elokuvassa eletään varsin hajanaisia aikoja ; Yhden järjestelmän mukaan ajattelu ei välttämättä onnistu kun toinen johtaja astuu kuvioihin. On osattava olla joustava kaaoksessa. Kuitenkin uskoisin että tästä selityskestä huolimatta suurempi syy kannustaa sivistyksen pariin on ollut individualistinen. Elokuvan samurai oli luonteeltaan "hieman erikoinen", hän ei oikein sopinut joukkoon.

Tämänlainen asetelma on tietysti tuttu Suomessakin. Isoisäni on kertonut siitä miten hän on joutunut lapsena vastuuseen paljosta. Syynä olivat perhetilanteet, kuten aikuisten sairastumiset. Hänen perheessään tosin kunnioitettiin sivistystä, joten tämä ei tarkoittanut oppimattomuutta. Tämä muistuttaa kuitenkin "elämän realiteeteista". Maatalousyhteiskunnasta ja historiasta kuullaankin sitä miten kansakouluakin on pidetty kansan parissa haihatteluna. Ymmärrettävistä syistä. Perunannosto on ollut konkreettista ja elintärkeää kun taas sivistyksen hyöty on hyvin abstrakti ellei olematon. Seurauksena sitä saattaa jopa tulla omituiseksi eikä ajattelu enää sovikaan siihen mitä aivan kaikki muutkin ajattelevat.

Elokuvan tyttöihin keskittyminen on hyvä muistutus siitä että sivistyksen antamattomuus on aina liitoksissa arvostukseen. Kun tytöt olivat alempiarvoisia, heihin ei pitänyt haaskata klassikoita. Heidän arvonsa oli lähempänä pelkkää välinearvoa, jolloin kysymys ei ollut heidän oikeuksistaan vaan siitä mitä he voisivat aikaansaada, tehdä, yhteiskunnalle ja muille. Pojat olivat arvokkaampia joten heidän ei tarvinnut todistaa samassa määrin. Heihin voitiin törsätä sivistystäkin. Toki heitäkin välineellistettiin elokuvassakin. Kulttuurin soturius, velvollisuus ja ahkerasta yrittämisestä huolimatta mahdollisuus seppukupakkoon epäonnistumisen tullen oli kaikessa läsnä. Mutta pojilla oli sentään hiven muutakin kuin välinearvoa. Ja tämä mahdollisti sivistksen.
Itse korostankin tässä hengessä että oppiminen on aina erityisoikeus. Se koulutus joka on yleissivistävää, eli ei opeta suoraan johonkin ammattiin. Ja se koulutus joka ei nojaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen on tietyllä tavalla törsäämistä. Instrumentalistisesti on vaikeaa keksiä syitä miksi pitäisi punnita monisyistä etiikkaa. Uskonnonopetuksen siirtäminen yhteiskunnan valtionuskonnon siirtämiseksi dogmaattisesti aivoista aivoihin olisi sentään jotenkin ymmärrettävissä yhteiskuntajärjestyksellä. Mutta nykyinen moniarvoinen järjestelmä on juuri sitä haihattelua jonka "Twiligt Samurai" -elokuvassakin mainittiin. Sama paistaa tieteissäkin. Esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa seulotaan kansanperinnettä ja satuja. Näiden konkreettinen ja taloudellinen hyöty jää varmasti vähäiseksi. Se, että keksii uuden tavan katsoa satuja ei varmasti tuo "perunaa pellosta".

Mutta tosiasiassa tämän kaiken arvo onkin juuri siinä että siitä ei ole hyötyä. Sivistys on asetettava välinearvosta itseisarvoksi. Tässä muutoksessa ollaan individualisteja eikä enää pelata yhteishyvän nimessä. Silloin uskonnonopetuksessakin on järkeä. Se ei toki opeta ammattiin (niin harvasta tulee pappi että se ei selitä erityisen runsasta tuntimäärää.) Tältä kulmalta tilanne on esimerkiksi kohdallani niin että tämän blogin kirjoittaminen (ja sinulta sen lukeminen) on ajanhukkaa. Se on ajan ja voimavarojen törsäämistä jonka hyöty on abstrakti tai olematon (ainakin kun tästä blogista on kysymys). Voisin käyttää tämän ajan johonkin muuhun ja tällä rahalla voisin esimerkiksi tuottaa yhteiskunnalle erilaisia asioita. Mutta en näe että koulutuksella ja sivistyksellä olisi arvoa vain sovellustensa kautta. Usein tämä näyttää olevankin niin että ihmisten sanotaan opiskelevan elämää varten mutta he huomaavatkin opiskelevansa elinkeinoelämää varten. (Ja kokeita.)

Tämä antaa uuden kulman myös pseudotieteisiin.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä miten osa Nobelisteista on ruvennut hörhöilemään vanhoilla päivillään. Ja että tämä johtuu luovuuden ja hulluuden samankaltaisuudesta, riskinottoon suhtautumisesta ja erittäin vahvasta asioiden läpiviemisjunttaamisesta. Tämän lisäksi olen korostanut että monet pseudotieteilijät ovat usein hyvinkin yleissivistyneitä ja ahkeria, heidän pää ongelmansa onkin tyhmyyden sijasta nimenomaan itsekritiikitön monomaanisuus. Ensivilkaisulla voisi luulla että tämä olisi kritiikkiä individualismille. Onhan toisinajattelijuus omapäisyyttä - tässä tapaukseessa kyllä oikeastaan oman alakulttuurin mukailu -  eräs tapa toteuttaa yksilöllisyyttä.

Mutta tässä kohden suhteeni ilmiöön on kaksinainen.
1: Kun näen että joku uuspakana innoissaan kiertää esimerkiksi sadoilla kivikautisilla jäänteillä omin silmin katsomassa, pidän tätä loistavana asiana hänelle. Jopa erilaiset hupaisat ajatukset voisivat olla positiivisia. Ja jos niitä käytettäisiin vaikkapa fantasian apuvälineenä ja luotaisiin fantasiana kaupattuja kuvitteellisia tarinoita olisin asiasta aivan tyytyväinen. Luovuus ja tämäntyyppinen hulluus ei minua häiritse pätkääkään. Se, että originellisti ajattelevat touhuavat omituisia ei saa minua tuhahtamaan. Sillä tämä tuhina on aina jollain tavalla sitä "perunannostoon haalivan tuhinaa".
2: Sen sijaan olen pettynyt siitä että tätä myydään jonain joka tuhoaa tieteellisiä näkemyksiä ja teorioita. Avomielisyys tuppaa pseudotieteissä olemaan yksisuuntaista ; Tiede on väärässä ja sille pitää olla vastustava, mutta vaihtoehtonäkemykselle vaaditaan avomielisyyttä ja suvaitsevaa keskustelevuutta. ;Tämä tietysti johtuu pseudotieteen rakenteesta. Pseudotiede voi olla pseudotiede jos ja vain jos ajatusta myydään tieteellisenä uutena paradigmana, jonka yleensä vieläpä nähdään kumoavan vallitseva teoria jota pitää sitten lytätä. Spekulatiivisena myytynä aivan sama ajatus ei häiritse. Tieteen kohdalla ärsyttävää ei ole se, mitä tehdään vaan se että se tehdään huonosti. Se, että tiedemiesten sanomisia vääristetään on samanaikaisesti sekä huonosti tehtyä tiedettä että se on myös hyökkäys ihmisen näkemystä ja elämäntapaa kohtaan. Tämänlaisen aloitteen jälkeen henkilö ei voi mennä omien vastaavien suojiensa taakse. Hänhän on itse omilla toimillaan osoittanut että niillä ei ole hänelle arvoa. Ei voi olla niin että toisten ajatuksia ja tekemisiä saa mollata, hakata muita ja että hänellä on silti "mielipiteenvapauden" sallima täysimmuniteetti joka kieltää kaiken moitteen.
___2.1: Minua ei itsessään häiritse edes ajatus siitä että Jumalan luomistyöstä tehdään tiedettä. Minua häiritsee se, että ID:n luomat metodit ovat niin totaalista roskaa. Minua ei häiritse uskonto vaan se, että Jumalaa esitetään rationaalisena johon olisi vähän pakko kääntyä jos haluaa olla hyvä tai järkevä. Siksi tämän blogin ID -tagi pursuilee tämänlaisia kannanottoja ja niihin reagoimisia eikä juuri muuta.

Nämä näyttävät samalta. Kikkana onkin se, että jos nämä tämäntyyppiset ihmiset onnistuvat, niin kutsumme heitä neroiksi spekuloijiksi ja heidän gloriaa ihastellessamme unohdamme että jokaista väärinymmärrettyä neroa kohden on tuhat aivan oikein ymmärrettyä sekopäätä. Ja pohjimmiltaan ero tämän neron ja häviäjien kesken on tuuri. Todellisuus kun on tietynlainen ja tähän ei voi vaikuttaa, on ihmisen ajattelun moninaisuus ja erehtyväisyys se, joka tekee "pseudotiedehipasta" eräänlaisen kunniaa ja gloriaa pyörittävän lottoarvonnan. Ja tässä pelissä on todellakin panokset. Pseudotieteilijät saavat toki pienissä piireissä kunnioitusta. Mutta he usein tässä prosessissa myös myyvät kunniansa isommissa piireissä.

Näin ollen jakaisinkin crankin identifioinnin muutamaan vaiheeseen. Epäonnistuminen ei nimittäin ole mielipidekysymys. Sitä voidaan arvioida. Nousevalla paradigmalla on merkkejä. Ja etenkin sillä teorialla joka ei kehity uudeksi kasvavaksi tutkimusohjelmaksi ja paradigmaksi vaan jumiutuu pienten piirien tai ruohonjuuritason puuhastelijoiden asiantoistamiseksi on merkkejä. Se, että epäonnistuu toistuvasti eikä teorian kehitystä ja paranemista tapahdu johtaa tietynlaisiin defenssimekanismejen käyttämiseen. Ja näiden havaitseminen on sitten hyvinkin helppoa. Näin rakentuu seuraavantapainen lista. (Joka ei ole kaikenkattava mutta sillä pääsee alkuun.)
1: Ensimmäinen lähtökohta on innostus. Kunnon crankilla ei ole vain mielipidettä ja paria irtolausetta. Innostus näkyy (a) aivan puhtaana tekstin määränä (b) pitkäjänteisyytenä jossa saman asian parissa ollaan jopa vuosia (c) teksti on kiivassävyistä. Tämä on tärkeä esitunnistin, mutta tosiasiassa innostus on itsessään vain hyvä asia. Tämä on siksi välttämätön mutta ei riittävä ehto. Pelkkä asioiden tekeminen pitkästi, harkiten ja hyvin ei olisi esimerkiksi ongelma ollenkaan, päinvastoin. Tälläinen ihminen ansaitsee kehut.
2: Toinen on monomaanisuus. Tämä näkyy joko (a) siten että ihminen käsittelee vain tätä yhtä aihetta (b) tai hänellä on jokin taustaidea jota hän sitten näkee kaikessa. Näin aiheet voivat olla mitä ihmeellisempiä mutta kaikki monialaisuus kuitenkin viittaa siihen yhteen taustateoriaan. (c) Henkilö, olipa aihe mikä tahansa, siirtää aiheen aina pelkästään tähän yhteen aiheeseen. Ja mikä tärkeintä ei anna muiden ohittaa tätä ja keskustella muusta. Hän siis vaatii muidenkin huomiota tähän omaan aiheeseensa.
3: Kolmas tärkeä piirre on ritualisoituminen. Crankit hukkaavat keskustelun ja debatin luonteen ja se näyttää olevan pidemmän päälle heille aivan mahdotonta erottaa tai ainakaan osallistua. Äänen päästäminen ja oman teoriansa toistaminen on heistä keskustelua. Kaikki muu, etenkin kritiikki, on tälle häiriö. Kritiikki on toki tärkeä ottaa heilläkin huomioon, mutta sen kohdalla tärkeintä on saada moittia sitä jotta oman idean erinomaisusu nousee esiin. Ja kaikki tästä poikkeava nähdään häiritsevänä sulkusilmäisyytenä. Ritualisoituminen tarkoittaa sitä että vaikka tekstiä tulee, se ei (a) täydennä aikaisemmin sanottua tai syvennä käytettävää teoriaa. Se lisää vain yksityiskohtia. Kun tuotos on samaa henkeä jossa on sisältö lähinnä erilaisen knoppitietolistan kasvatusta ilman että aikaisempia sanomisia täydennetään tai korjataan tai syvennetään (b) pahimmillaan henkilö on ulkoaopittujen mantrojen toistamista. Keskustelu on ulkoa opeteltua retorista manierismia, jossa ytimessä ei ole argumentaatio ja empiria vaan oman ideologian kannattamisen symboleiksi muutetut terminologia. Keskustelu, etenkin julkinen keskustelu ja debatti, ovat vain omien rivien kasaamista ja vastustajan esittelemistä varten. (Esimerkiksi 10-0 skeptikolle hävitty debatti on tässä vain todistus siitä että vastustaja-skeptikko on sulkusilmäinen ja tällä on pirusti valtaa. Jonka takana ovat mahdollisesti illuminati, saatana ja avaruusolennot.)

Näin ollen sivistys on kaunis asia. Siinä on toki väärinkäytön mahdollisuus kuten aivan kaikessa muussakin. Kun puhutaan sivistyksestä, tieteestä, pseudotieteistä ja luovan hullusta taiteellisista ideoista, ollaan vähän samoilla linjoilla kuin alkoholinkäytön kanssa. Ongelmana ei ole ilmiö vaan se, miten sitä käytetään. Pseudotieteen erottaa näistä muista positiivisista puolista vain tekemisen laadussa. Ja tätä laatua voidaan tosiaan arvoida sekä humanistis-eettisenä että aiheeseen sopivuutena, tarkkuutena ja osuvuutena. Pseudotiede ja pseudotieteilijät epäonnistuvat yllättävän usein molemmissa. Joskus seasta tosin löytyy myös aivan mainioita tyyppejä. Heitä miettiessä on kaunista muistaa että eipä se "Twilight Samurai" -elokuvan samuraikaan siitä kunniasta välittänyt. Oli vain sivistys ja välttämättömyys. Joista ensimmäinen oli omaa ja toisen kanssa oli elettävä.

Machiavellin "Pastori"

"Jumala on antanut meille älyn, eikä odota meidät toimivan kuin laiskoja idiootteja."
(Ros-Britt Kangas)

"Huffington Postissa" oli teksti, jossa esitettiin argumentti joka koski kahta ilmiötä, opportunismia ja kristinuskoa. (Sekä tietysti sitä miten nämä ovat yhdessä.) Perusteluna käytettiin ajatuskoetta jossa opportunistisesta filosofiastaan tunnettu Machiavelli olisikin kirjoittanut "Ruhtinaan" sijasta "Pastorin" jossa tavoitteena olisi saavuttaa mahdollisimman paljon vaikutusvaltaa uskonjulistajana. Syntyy valitettavan tuttu kuva julistajasta ja julistamisesta. Toisaalta se antaa ohjeita joissa on sinänsä järkevä tavoite ja nämä kovuudet näyttävät että tämä kovuus onkin rationaalista, eli ne eivät olekaan kohkaamista vaan niiden takana on järkeä. Näin toiminta näyttää samalla myös hieman hyväksyttävämmältä. Artikkelin pääpointti onkin juuri tämän kaksinaisuuden takana "If you read through this article and kept thinking of people who really need to hear this, you have successfully missed the point. The Bible shows that these strategies are the natural outflow of every fallen heart. I'm able to write about these strategies with ease because, regrettably, I know them from the inside. Surely you have used them too, whether on the big stage or just in a small group discussion."

Machiavellinkin ongelmana onkin se, että se ei itse asiassa ole opaskirja, vaikka se sellaisena usein nähdäänkin ja on sellaiseksi mahdollisesti jopa kirjoitettu. Se kuitenkin taantuu olemaan lähinnä vallitsevan olotilan kuvaus. Se ei opeta mitään uusia tai tehokkaampia keinoja hoitaa asioita ja ratkaista ongelmia, vaan kuvaa sitä mitä ihmiset tekivät tavallisesti ja normaalisti. Ja kun asiantilat kuvataan oppikirjamaisesti, niistä tulee rationalisointeja. Machiavellin tekstin lukenut opportunisti näkee että "noinhan minäkin olen ajatellut" ja sitten opportunismi ei enää tunnukaan asiattomalta ja itsekkäältä vaan tuntuu rationaaliselta asioidenhoidolta.

Tämänlainen ei ole oikeastaan rationaalista toimintaa jossa hyvä asia todetaan hyväksi asiaksi hyvien perustelujen kautta, vaan eihyvän asian rationalisointia jossa oma toiminta yritetään oikeuttaa hieman kyseenalaisesti. Ja tämä piirre ei tietysti ole kadonnut nykyaikana. Itse asiassa tiukempien uusliberaalien talousnäkemys on Machiavellimaista ajattelua nykypäivään sovellettuna. (Eikä siinä mitään. Minä tekisin samoin jos olisin sikarikas. Ja juuri tämä ON tämän koko opportunismikritiikin ydin.)

Samalla artikkelin kohdalta oli hyvä huomata tiukka uskonnollisuus opportunistisen strategian silmin. Se nimittäin kuvaa tätäkin. - Ja näyttää että se on inhimillistä toimintaa hyvässä ja pahassa. Olenkin seurannut ilolla keskustelua "Christians Tired of Being Mispresented" -ryhmässä joka vastustaa sekä fundamentalisteja jotka raamittavat uskonnon muiden puolesta että ateistit jotka tuppaavat uskomaan nämä fundamentalistien raamitukset. Siellä hieman äksyjä sävyjä aikaansaanut ateistin kommentti "How does one rebuild their walk with God after years of being maligned, criticized and treated like dirt by evangelicals due to being different, gay and not a clone?" otettiin asiallisena kysymyksenä. Vastauksina oli monenlaista. Esimerkiksi ehdotettiin että sitä voisi ignoroida ja olla reagoimatta mitenkään. Ehdotettiin että haettaisiin tukea muista uskonryhmistä ja saataisiin täältä tukijoukkoja. Ehdotettiin että ei kenenkään ole pakko olla kristitty vaikka itse onkin. Niiden strategiat olivat hyvin erilaisia. Perussävynä oli kuitenkin se, että oikeat mielipiteet eivät tee ihmisistä hyviä. Käytös tekee.

Kun käytös asetetaan mittariksi, moni asia muuttuu. Sillä toki käytöstä ja hyvyyttä puolustetaan myös tiukkapipoisempien uskovaisten toimesta. Hehän ajavat yhteiskunnan ja maailman asioita. Heidän tavaramerkkinään on huolipuhe, jossa pitää esimerkiksi "ajatella lapsia" (omituisesti tätä ei saa kuitenkaan tehdä vaan jos toteaa että ateistit eivät ole huonompia vanhempia ja kasvattajia, niin tästä päätelmästä tulee kohinaa, eli ilmeisesti ajattelu on kielletty ja pitää vain toistaa dogmaa) jossa yhteiskunnan uskotaan romahtavan jos heidän "perusarvoiksi" määrittelemistään asioista luovutaan. (Vaikka tämä olisi kuinka typerä kuten suvivirsi joka ei rehellisesti sanoen ole yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta tärkein asia ikinä.) Tämä on kuitenkin opportunismin kätkentää.

Kun käytös eikä ideologia ratkaisee, ei voida piiloutua minkään keskiarvon taakse. ; Kun julistaja joka käyttäytyy huonosti hakee omalle huonolle käytökselleen vedoten johonkin keskiarvoiseen, on vastaus se, että "Yes, it is possible that many use christianity in self growth. You are right if you say that christianity can help in becoming better person. But in other hand ; Obviously, you aren't one of those. So how are you doing things for your religion and stop working against it?" Tämänlainen, kieltämättä tiukkasävyinen, muistutus on tarpeen, sillä fundamentalistien "quest for convert" on saanut omituisia sävyjä. (Eikä sillä hyvällä tavalla omituisia.) Lakien kanssa toimitaan vähän miten sattuu koska Jumalan lait ovat yhteiskunnan lakeja voimakkaammat. Ja samoin voidaan ohittaa monet varsin vakiintuneet eettiset periaatteet, jopa kultainen sääntö. Tätä pahuutta ei voida piilottaa minkään kristinuskon positiivisten ominaisuuksien selän taakse. Sillä kristinuskon oikeutus on käytöksessä, joten tämänlaisten esilletuominen on vain omaa uskontoa vastaan sotimista. Kun puhutaan kulttuurista jonka kohdanneet joutuvat rakentamaan ilmiön nimeltä "Lying for Jesus" selittämään uskonmiesten käyttäytymistä ja sen taustamotivaatioita, ollaan itse asiassa fundamentalistisen kristinuskon paradoksin ytimessä. Muiden synnillisyyden vastustamisen nimissä ollaan itse aivan täysin valmita tekemään aivan helvetisti syntiä.

Opportunismissa on kysymys usein nimenomaan siitä että uskomus, tavoite, asetetaan käyttäytymisen yli. Kun ihminen tavoittelee jotain mielestään hienoa asiaa - olipa tämä rahaa, valtaa, valtakunnan pysyvyyttä, käännynnäisiä omaan uskontoon - ja päättää että tämä päämäärä pyhittää keinot. Silloin hän on lähes käytännössä jonkin sortin opportunisti.

Kiven sisällä ; Nyt ei jäätetä kiveä kiven päälle!

"Nykyisin voi - kiitos internetin - nähdä kuka tahansa että se mitä olemme aina pitäneet jäämassojen tuotoksena ovatkin todellisuudessa planeetanlaajuinen ilmiö. Spede Pasasen eläessä ei internetiä vielä ollut, mutta hän oivalsi tämän saman asian."
(Jukka Nieminen, "Suomen Myytit", sivu 13)

Geologia on yleensä konfliktiton alue. Se herättää toki tunteita, mutta ne ovat yleensä ihailua. Geologiaa koskeva kritiikki on kuitenkin jotain jota tapahtuu hieman esimerkiksi nuoren maailman kreationistien kanssa keskustelussa. Tällöin se liittyy siihen että geologia jotenkin viittaa johonkin eikreationistiseen näkemykseen ; Esimerkiksi mutkitteleva Grand Canyon on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa, että Kent Hovind on kehittänyt vedenpaisumukseen liittyviä vedenpurskausteorioita joiden perusongelmana on oikeastaan se, että jos on tehoja kaivaa kanjoni nopeasti, se tuottaa liian suoria kanjoneita kun taas Grand Canyon on hyvinkin mutkitteleva. (Hovind väärässä ei ole kuitenkaan uutinen.)

Tämänlainen pseudohistorian kirjoittaminen denialismin kautta on jotain joka tuli mieleeni kun luin Jukka Niemisen "Suomen Myytit" -teosta. Siinä on kokonainen luku "Jääkausi on maailman suurin valhe" joka pitää jääkautta palturina. Se ottaa ytimekseen Spede Pasasen biografiasta puuttuvan elokuvaprojektin jossa hän tutki eri puolella maailmaa olevia muodostelmia jotka olivat samanlaisia kuin mitä Suomessa selitetään jääkaudella. Yhteistyökumppaniksi Pasaselle asetetaan Keijo Parkkunen joka on tunnettu 1984 ilmestyneestä kirjastaan "Sadan vuoden harha -askel" joka on taustasävyltään kreationistinen. Siinä jääkausi nähdään Charles Lyellin ajatusten soveltamisena ideologisesti. Tavoitteeksi ajatuksesta että hiljaiset muutokset ovat muovanneet aikojen saatossa geologian on jotain joka Parkkuselle oli lähinnä jotain jolla haluttiin kumota "Raamatun" arvovalta.

Jo tämänlaisten asettaminen lähteeksi osoittaa tietyn halun irrottautua vakavasta tieteenteosta. Nieminen ei toki salaa tätä. Hänestä tiedemaailma on sulkusilmäistä. Tässä näkyy mainiosti ns. crank magnetism. Yhtenä syynä tälle on se, että jos näkemys on lähellä tieteen teorioita se ei - esimerkiksi Quinen tieteenfilosofian hengessä - vaadi kovin suuria muutoksia vallitseviin teorioihin. Kun näkemys on oikein selkeää pseudotiedettä se vaatii hyvin useiden vallitsevien paradigmojen murtamista. Näiden teorioiden kannattajat tietysti näkevät helposti että tiedemaailma on läpeensä sotkussa. Ongelmana on tietysti se, että kun argumentaatio leviää, käy helposti niin että eri näkemyksien aukkopaikkoja paikkaillaan. Näin esimerkiksi radioaktiivisiin aineisiin perustuvat ajoitusmenetelmät jotka on tehty ratkomaan sitä onko Lyellin teoria parempi kuin Raamatullinen on johtanut siihen että kreationistit joutuvat vastustamaan ja kritisoimaan tätä tieteenalaa koska se on antanut kreationistien kannalta epämieluisat tulokset.

Tietenkään teorioita ei kananta sellaisenaan lähteä kumoamaan pelkästään sen kautta mitä sen esittäjä on mieltä. Ideologinen panos tai edes tyypin epämiellyttävyys ei ole kovin hyvä tarkoitus. Jos paatunut valehtelija-kusipäämurhaajapsykopaatti jolla on harhainen teoria avaruusolennoista sanoo että ulkona sataa, se ei tarkoita että ulkona olisi auringonpaistetta.

Siksi otankin esille perusvirheen joka tuntuu toistuvan Niemisen esityksessä aina ja aina ja aina. "Koko maapallo on täynnä kiviä. Ne ovat samanlaisia kuin nämä kotimaisetkin kivemme, eikä suomalaisen jääkauden työntämissä kivissä ole käytännössä mitään eroa niihin kiviin, joita näkee kaikkialla aina sademetsistä kuiviin tasankoihin, joita taas jääkausi ei ole työntänyt. Kuuluisimmat erikoiset kivet ovat Australian Devil's Marblesissa, joka on niin ilmiselvästi jääkauden siirtämiä kuin olla ja voi - ainoa vaan että Australiassa ei jääkautta ole ollut. Suomalainen on siis totutettu ajattelemaan, että kotikutoiset kivet ovat aina jääkauden siirtämiä, mutta muualla ne ovat sitä "luonnostaan"." Tämä lausunto toistuu. Maannousemista tapahtuu muuallakin kuin jääkauden painamilla alueilla. Hiidenkirnuja on sielläkin missä jääkautta ei ole ollut. Ja niin edespäin.

Tämänlainen perustelu voi olla vakuuttavaa. Kunhan vaan on helvetin tyhmä. Esimerkiksi sellainen jolle hiidenkirnujen geologistieteellinen todiste on sama kuin kansakoulukirjan ja kaduntallaajan kannalta vakuuttava todiste. -Nieminen näyttää nojaavan aina tälläisiin "mielikuvageologian" argumentteihin. Hän tosiaan esimerkiksi aivan vakavalla naamalla viittaa hiidenkirnujen jauhinkivien olevan ainoita oleellisia todisteita. s. 13 "Me olemme oppineet että niitä tekee ns. sorvinkivet, jotka pyörivät jäämassojen alla." ... "avaajat jättävät yhden kiven pohjalle ja väittävät sitä sorvinkiveksi ja kuljettavat muun kiviaineksen pois." Arkigeologian käyttäminen kritiikin kohteena on itse asiassa olkiukottamista. Ollakseen millään tasolla uskottava olisi Níemisen referoitava kritiikin kohteensa ammattigeologien lehtiin ja perusteltava väitteensä tutkimuksin eikä hutkimuksin joissa ytimessä on video jota ei koskaan tapahtunut ja kreationistikirja jonka ammattigeologit ovat lytänneet.

Mutta pelkkä nimittely ei riitä. Nimittelun oikeutukseksi vetoankin geologiaan. Sen mitä minä opin "jo alakouluikäisenä" lukiessani esimerkiksi Valittujen Palojen "Luonnon mestariteokset" -kirjaa on se, että erilaisia irtokiviä on tosiaan ympäri maailmaa. Mutta geologeille kivet eivät ilmesty maahan tyhjästä. Kiviaines muodostuu ja tulee jostain. Irtokivi vaatii aina joninlaisen selityksen. Ja syy miksi niitä on kaikkialla maailmassa johtuu siitä että selityksiä on useita. Ja ne liittyvät erilaisiin luonnonoloihin.

Esimerkiksi irtokiviä voi tuottaa tulivuorenpurkauksessa lentävä aines. Maanjäristys voi lohkota kovasta kalliosta irti järkäleitä jotka sitten tipahtavat vuorenrinnettä alas gravitaation vaikutuksesta. Kivessä oleva pieni halkeama saattaa kerätä vettä joka syövyttää kiveä pikku hiljaa ja tästä syntyy railoa. Kivenrakoon jäätyvä vesi voi halkaista kalliosta pienempiä osasia. Hiekka voi hioa kiviainesta niin että kaikki pehmeämpi kiviaines muuttuu tomuksi ja jäljelle jää vain kovakivisiä ytimiä. Sadevesi syövyttää kalkkikiveä ja siinä olevat kovat versiot jäävät vastaavasti jäljelle. Auringon kuumuus lämpölaajentaa kiviä ja niihin tulee lohkeamia. Puunjuuret voivat tunkea maahan ja halkoa kalliota. Tuuli kuluttaa kallioita. Ja ainiin. Jääkausi saattaa rikkoa kallioita ja siirrellä niitä paikasta toiseen. (Ja routa nostaa esiin maasta kiviä jotka ovat haljenneet alapuolella. Tai eroosio kuluttaa niin että ennen maan alla ollut osio onkin nyt maan pinnalla.) Nämä kaikki ovat jotain jota tapahtuu isoissa kivissä ja pienissä kivissä.
1: Ja esimerkiksi etelämantere on ihanteellinen meteoriittien etsimiselle, koska siellä ei ole muita kiviä. Kivi voi tulla ulkoavaruudestakin. Niitäkin on eri puolilla maailmaa. Ei ole ongelma jääkaudelle tai rapautumisteorioille tämäkään.

Olennaista onkin että on useita syitä samantapaiselle ilmiölle. Nämä jättävät jälkiä. Ja usein nämä jäljet ovat keskenään hieman erilaiset. Geologia on sitä että etsitään oikea syy. Arkijärjellä kivenlohkare on kivenlohkare joka on vain "luonnollisesti siinä" tai ihmisen pystyttämä eikä vaatisi selitystä. Selitys vaikkapa jääkauden muodossa voi tässä rakentaa harhakuvan siitä että noissa kivissä olisi jotain erilaista joka erottaisi ne kaikista muista kivistä aivan omaksi ryhmäkseen. Think about it : Jääkauden siirtämä siirtolohkare on kuitenkin ehdottoman "luonnollisesti siinä". Kuten vuoresta lohjennut vierinkivikin. Tai eroosion kuluttamana esiin tullut kova graniittikivi hiekan ympärillä.

Niemisen ongelmana onkin juuri se, että nämä selitykset ovat toisistaan aika erilaisia. Esimerkiksi "Devils Marbles" ovat syntytapa ei ole arvoitus vaan niiden rakentumisen taustoja tiedetään. Graniitti on syntynyt maankuoressa paineessa. Ja eroosio, joka on perustunut virtaavaan veteen, lentävään hiekkaan ja vastaaviin ovat hioneet niitä ; Jääkauden irtolohkareitakin on toki monesti vesi pyöristänyt. Mutta merkillepantavaa on se, että suuri osa siirtolohkareistamme on jossain määrin kulmikkaita. Sellaisella jännällä tavalla joka totaalisesti särkee analogian "niistä aivan samanlaisina". Geologia, kuten muutkin tieteet, eivät ohita yksityiskohtia ja tämänlaisia tunnuspiirteitä. Koska niiden huomaaminen ja tarkkuus on sitä mitä tieteenteon pitääkin olla. Eli avomielistä mutta ei niin avomielistä että aivot putoaisivat korvista.

Sama koskee itse asiassa myös hiidenkirnuja. Niitä todellakin on kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi Etelä Afrikassa olevat kuuluisat "Blyde riverin" kanjoni on pullollaan hiidenkirnuja joita tuntuu olevan vierekkäin ja lomittain vähän kuten teini-iässä finnejä. Mutta hiidenkirnut eivät teknisesti ottaen olekaan jääkauden tuotoksia. Jopa Wikipedia valistaa meitä Giant's Kettleistä "A Giant's kettle, also known as giant's cauldron or pothole, is a cavity or hole which appears to have been drilled in the surrounding rocks by eddying currents of water bearing stones, gravel and other detrital matter." Se liittyy veden virtauksiin ja sen pyörittämiin kovempiin maakappaleisiin kuten soraan. Syntytavan taustalla on itseään ruokkiva prosessi. Kun jokin kohta lähtee kulumaan, se synnyttää vedessä pyörteilyä. Näin pyörteily siirtää hiekkaa ja muuta mukana. Teknisesti ottaen jääkausi ja sen sulamisvedet selittävät veden läsnäolon. Pyörteily taas on hiidenkirnujen synnyssä aika ilmiselvää. Kun ihminen menee mihin tahansa hiidenkirnuun, hän huomaa niissä rapautumisjälkiä ja kulutusjälkiä. Rapautumisjäljet murenevat joskus jopa sormilla. Niissä voi olla jopa pystysuoria muoto-osia. Kulumajäljet taas ovat kovia ja tiiviitä ja niissä on aina vaakatasossa kulkevaa suuntausta. Tämä sopii ajatukseen veden pyörteilystä. Sen sijaan maan alta tunkeva aines tuottaisi erilaisia virtauskuvioita jotka eivät olisi tämänlaisia. Ja samoin tämä jälki eroaa meteoriittien aikaansaamista törmäyskraattereista.
1: Tosin en malta olla vinoilematta siitä että hiidenkirnut tuppaavat täyttymään. Niihin kertyy kiviä ja roskaa ja maata. Jauhinkivi on toki vakuuttava, mutta käytännössä jauhinkivet kuluvat samaan tahtia kuin kalliokin. Näin ollen hiidenkirnun tuottamiseen tarvitaan vähintään yhtä paljon hioutunutta vasta-ainesta kuin miten suuri kolo kalliossa on. Hiekka voi tietysti hienontua yhä hienommaksi. Mutta oleellinen kikka jolla jauhinkiven tunnistaa muusta on se, että terävät sirpaleet ovat muuta ainesta kun taas jauhinkivet ovat pyöreitä. Se, että hiidenkirnuista usein löytyy aivan sattumalta älyttömän iso todella pyöreä kivi joka taas muualla on ylen harvinainen on erikoinen asia jonka Nieminen ohittaa.
2: En malta olla ottamatta huomioon myös ympäristöä. Hiidenkirnu on aina myös kontekstissa. Kun löytää hiidenkirnun tai katsoo löydettyjen ympärillä olevaa kalliota, niin havaitsee niissä selviä siloisuuksia ja muita vastaavia merkkejä jotka geologit ovat muuallakin liittäneet veden virtaamisen jättämiin jälkiin. Selvästi hauhinkiviteoria on näidenkin merkkejen pohjalta vahvasti tuettu. Jostain syystä Nieminen näkee vain ilmiön ja rajaa sen hyvin sulkusilmäisesti kun taas tiedemaailma osaa avomielisesti nähdä kokonaisuuden jonka valossa se voi nähdä onko "jokin teoriakuvio" naurettava vai järkevä. Ei ole pelkkää ihmismielen "pattern recognition" -tasoa laitettu 0-10 väliin johonkin lukuarvoon ja annettu assosiaation virrata. Vaan teorioiden tarkkuuden assosiaation vahvuuden lisäksi on tutkittu pääasiassa aivan muuta. Eli teorian eksaktiutta ja selitysastetta. Käsitteitä jotka näyttävät olevan Niemiselle kovin vieraita. Hän tosiaan korostaa kirjassaan sitä miten kuvioita näkee liikaa jos on avomielinen mutta sulkusilmäisyys tekee niille sokeiksi.

Sama ongelma tässä on maankuoren nousujen ja laskujen kanssa. Siihen nimittäin vaikuttaa toinenkin voima. Se tunnetaan nimellä laattatektoniikka. Siinä mannerlaatat menevät toistensa päälle ja alle. Näistä on vaikutuksia. Jo koulumaantieto opettaa että Himalajan vuoristo nousee tätä kautta. Siksi Niemisen maininta siitä miten maa nousee muuallakin kuin Suomessa on irrelevanttia. Suomen tapauksessa kun jääkausi on fiksu selitys juuri sen takia että täällä keskellä mannerlaattaa ollessamme, on meillä siitä mukava olo että laattatektoniikka ei täällä selitä maannousua. Tarvitaan jääkauden kaltaisia juttuja. Tämä tekee jääkausiteoriasta ns. hyvän teorian.

Lisähenkenä olisi mukavaa mainita myös Pirunpesästä. Nieminen mainitsee tämän. Pertti Pasanen on tiettävästi ollut hyvin aktiivinen sen kanssa ja kannatti sen tutkimista. Ja minulla on isän suvun puolelta kytköksiä Jalasjärven tienoolle joten asia hitusen liippaa omia elämänkokemuksia. Asiasta on puhuttu tämän Niemisen "kirjan ulkopuolelta" jo aiemmin. Pasasen kiinnostus aiheeseen on ollut selviö. Ja se ei todellakaan ole hiidenkirnu kuten Nieminen ansiokkaasti muistuttaa. "Vie nähtiin yksi episodi herrojen Pasanen ja Parkkunen ja ammattigeologien välillä, kun Spede Pasanen avautti Jalasjärven Pirunpesänä tunnetun hiidenkirnun, joka oli mittasuhteiltaan niin valtava että sitä ei enää selitä mikään sorvinkivi. Geologit kiirehtivätkin toteamaan, että se ei ole hiidenkirnu vaan rapauma. Tällä kertaa ei katsottu asialliseksi selittää väitteen keskeistä ongelmaa; rapautua mihin." Episodi on hyvin kiintoisa. Pasanen tosiaan avasi omilla varoillaan ansiokkaasti Pirunpesää. Ja vasta tämä avaaminen mahdollisti sen tutkimisen. Kun pian saatiin vastaus rapaumasta, se kertoo että asiaa tutkittiin. Hiidenkirnuksi sen sekoittaminen ei voisi tapahtua edes minunlaiselta maallikolta. Sillä, pirunpesän seinämiä katsoessa vaikkapa wikipedian kuvista ei ole vaikeaa huomata sen rapautumisluonnetta. Seinämissä on paljon pystysuoraa ja vaakasuoraa halkeamista.

Rapautumisen kohdalla kysymys "rapautuminen minne" on kysymyksenä perin kummallinen. Sillä rapautumisessa on tunnettu kaksi tärkeää voimaa jotka ovat sen kannalta oleellisia. (a) Rapautuminen on itseäänruokkiva prosessi. Kun jokin kohta ottaa särön, säröilyä tapahtuu helposti juuri tämän kohdan tienoolla. (b) Ja vesi virtaa gravitaation voimalla alaspäin. Näin ollen rapautumiskuilu ei ole ihme. Kun rapautumiskallioluolia syntyy, ei ole järkevää kysyä ollenkaan kysymystä "rapautumista minne". Sillä rapautuminen ei ole teleologinen päämääräsuuntautunut prosessi. Rapautuminen on rapautumista jostakin, ei rapautumista jonnekin. Se, että teleologista selitystä ei käytetä ei siis ole mikään ongelma. Sen esilletuominen on sen sijaan osoitus yleissivistymättömyydestä.

Toki Nieminen ja kumppanit voivat periaatteessa puolustautua muistuttamalla että he ovat perinteistä geologiaa vastaan. Ongelmana tässä selityksessä on kuitenkin se, että kritisoidakseen vastustajan näkemyksiä ne on tunnettava. Se, että ei tiedä mitä rapautumisselityksen kannalta on oleellista ja mitkä ovat epäoleellisia ja tyhmiä kysymyksiä on tiedettävä joka tapauksessa.
1: Toki tämä vaihtoehtoselitys on omituinen. Suurin osa hiidenkirnuista on pieniä. Esimerkiksi Korsossa on ankkalammella jalkapallon kokoinen. Se ei ole purkausontelo mistään. Pirunpesänkään kohdalta ei ole tietääkseni löytynyt runsaissa määrin tulivuoritoimintaan liittyvää obsidiania tai muita laavaan viittaavia kivilajeja, jolla selitykseksi tulisi magma. Siinä ei ole meteoriittien paineaallon iskostamia kivilajeja joka tekisi tämän selityksen mahdolliseksi. Jotain oleellisesti teorioihin sopivia kivilajeja täytyisi löytyä. Niemisen teoria ei tästä kirjasta hevin aukene, mutta arvaan niiden liittyvän jotenkin plasmapurkauksiin ja Ley -linjoihin. Joka tapauksessa hänellä on pakosti vaihtoehtoteoria. Ja tämän kivimuutokset hänen pitäisi jotenkin voida toteennäyttää.
___1.1: Denialistit tuntuvat usein unohtavan tämän ; Niemisestä hieman muihin laajentaen sanon karkeasti että Tiukkuuden datankäsittelyssä on oltava tasapuolista. Se on sitä avomielisyyttä että omat teoriat kohdellaan yhtä kovalla nyrkillä ja datankäsittelyllä. Esimerkiksi jos Devils Marblesit eivät ole Kainuun kuninkaiden tai aboriginaalien tekemiä vaan luonnollisia kiviä, niin sitten ei ole syytä nähdä jokaikistä jääkauden siirtämää kiveä kulttuurin pystyttämänä megaliittina.

Muu olisi sitä että en viittaisi suorin lainauksin Niemisen kirjaan vaan laittaisin hänen suuhunsa ihan keksittyjä juttuja joita hän ei ole sanonut. Se, että teen tämän antaa minulle luvan (tai tärkeämmin:kyvyn) olla asiallisesti erimielinen hänen kanssaan. Tätä odottaisin tietysti myös toisilta. Ihan sen takia että pidän teoriassa herrasmiesmäisyydestä ja rationaalisuudesta. Ja tässä molemmat löisivät toistensa kättä.

Loppukevennykseksi ajattelin esittää pienen demonstraation jääkausiteorian poliittisuudesta ja maan rajojen seuraamisesta. Tarvitaan vain lainaus ja kuva. Nieminen esittää sivulla 11 vuolaasti jääkauden mannerjään rajoista "...ne on valmistettu vain piirtämällä vanhaan karttaan jäätikkö muinaissuomalaisten asuinalueiden päälle. Ihailtavan tarkasti jääkauden raja aina mukaileekin Norjan ja Venäjän rajaa, johtuen siitä syystä että näiden maiden tiedepiirit eivät jääkausiteoriaa ole koskaan hyväksyneet, joten luontevasti jäätikön reuna siksi seuraa sen vuoksi valtiollisia rajoja. Olkoonkin, että maaperän geologia on identtistä molemmin puolin rajaa." ... "Suomalaisten asuinalueet voi sen sijaan peittää jäätiköllä, muutenkin täysin historiaton ja turha kansa" ... "Kyseessä on siis poliittisista syistään tehty kartta, piilovihjaus siitä, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat pohjolan tulokkaita, kun taas siwistyneet ruotsalaiset ovat asuneet täällä aina. Repikää siitä."

En tiedä mistä Suur-Suomesta tässä oikein puhutaan. Selvästi se menee Ruotsin ja Norjan yli ja Venäjälle isolla harppauksella. Niemisen argumentaatio näyttää nojaavan omituisen teorian mukaan jonka mukaan Venäjä ei hyväksy jääkausiteoriaa. Kuitenkin jääkausiteoriaa ei kritisoida ja vastusteta tiedepiirin puolesta. Wikipediakin on tässä suhteessa konsistentti. Kaikki maat joiden kieltä ymmärrän pitävät jääkautta tapahtuneena. Se, että Venäläiset eivät usko että läheskään kaikkialla Venäjällä ei ole ollut jääkautta. Tästä geologit ovat toki kaikkialla yksimielisiä. - Ja he perustelevat sitä jääkauden merkeillä joita ei ole sellaisenaan globaalisti tosiaankaan. Nieminen ei vain näe tätä koska hän on ignorantti eikä osaa ihastella kivien hienovireisiä eroja geologien tapaan vaan näkee että "lohkare kuin lohkare".

Jos poliittisuutta ruvetaan kyselemään, ja ideologisuutta pidetään olennaisena argumentaatiotapana, niin on pakko nostaa esiin se, että miksi Niemisen selkeästi poliititinen näkemys Kainuun jääkaudenaikaisista suurkuninkaista ja ideologinen suomalaisten erikoislaatuisuutta korostava näkemys puolustaa itseään (a) viittaamalla eitehtyyn elokuvaan ja pseudotieteilijään (b) vääristelee vastapuolen sanomisia olkiukottamalla heitä eli rakentaa vastapuolen suuhun sanoja joita tämä ei sano (c) väittää vastustamansa tieteen teorian olevan lokaali teoria vaikka se onkin globaali teoria eikä tiedemaailmassa edes kovin kontroversiaali sellainen (d) kylvää asiavirheitä ja vääränlaisia karkeita yleistyksiä (e) jää vain moittimisdissaamisen tasolle kertomatta vakuuttavampaa ja vankempaa todistusaineistoa omalle teorialleen ja esitä tätä sitten tiedemaailmalle sen sijaan että tekee varsin heikosti lähteistetyn tekstin jota sitten myy ruohonjuuritasolla ihmisille, peräti luonteeltaan hengellis-ideologisten kauppojen kautta...