Yhteiskunta ja evoluutioanalogiat.

Moni tietääkin, että Darwin sovelsi sen ajan taloustieteessä olevia ajatusmalleja kehittäessään evoluutioteoriaa.

Yhteiskunnallinen ajattelu tuntuukin monella tavalla yhdistyvän ajatukseen jossa haetaan hyötyä. Evoluutiossa ei haeta maksimaalista voimaa, vaan maksimaalista sopeutumista ; Tämä voisi vertautua siihen miten myytyjen asioiden ei tarvitse olla kallitta, jos niitä myydään paljon.

Tätä kautta ei ole ihmeellistä, että moni (käytännässä ehdottomasti eikreationisti) kristillinen konservatiivi käyttää evoluutioanalogiaa selittäessään yhteiskunnan tarvetta kristinuskolle. Tämä logiikka rakentuu ryhmävalinnan ja yksilövalinnan erojen välille. Se menee siten, että yhteiskunta vertautuu ryhmään ja yksilö ... no, yksilöihin jotka elävät siinä yhteiskunnassa. Koska ryhmävalinnassa on kysymys siitä, että valitaan ryhmän, ei yksilön, edun vuoksi, on kyseessä näiden kahden välinen konflikti. Yksilöiden ahneus ajaa yhteiskunnan tuhoon, yhteiskunnan täytyy siksi pitää yksilöille kuria, jotta nämä eivät ajaudu tottelemattomuuteen ja estä yhteiskuntaa toimimasta.

Näin mukaan saadaan ikään kuin takaportista vanha perisyntiajatus, jossa ihminen voi olla vain rikollinen ja paha ilman Jumalaa. Siksi ihminen tarvitsee uskontoa, pelastuakseen. Ja pitääkseen yhteiskunnan koossa.

Ajatus ei tunnu ensivilkaisulta aivan typeränä. Tarkempi tarkastelu paljastaa joitain yllätyksiä. Ensinnäkin voidaan ajatella yhteiskuntateorioita. Otan esimerkin kollektiivisesta yhteiskunnasta ja individuaalisesta yhteiskunnasta.

Kaksi maata.

Kollektiivisesta ajattelusta hyvänä esimerkkinä on Venäjä. Siellä on nykyäänkin vahvasti ajatus siitä, että tarvitaan vahvaa kuria. Yhteiskunnalla on näppinsä pelissä, koska ei tavoitella yksilöiden parasta, vaan Venäjän parasta. Siksi esimerkiksi internetin automaattinen seulonta on maassa tasolla, joka saa eräät suomalaiset malli-poliitikko-hevostätit itkemään kateuden kyyneliä. Myös eräänlainen utilitaristisen ajattelun aina mukana oleva pimeä puoli nousee tässä maassa hyvin esiin. Maa edustaa todellakin ryhmävalintaa, joka on yksilöltä pois. Tämä tarkoittaa sitä, että maa voi käyttää ison riskin temppuja. Koska esimerkiksi 100 ihmistä voi kuolla, jos sen utiliteetti on Venäjän parhaaksi. Näin selittyy esimerkiksi taannoinen selkkaus, jossa kuoli pieniä koululaislapsia. Koululaisten kuolema on virallisesti -ja luultavasti muutenkin- jotain joka ei ollut prioriteettina, mutta valtion kokonaishyötylaskelma heilahti. Tarvittiin ryhmävalintaa, joka on yksilövalintaa vastaan.

Individualistisesta ajattelusta esiin on nostettava anarkismi. Joku voisi ajatella että kommunismi sitoisi anarkismin ja Venäjän yhteen. Kuitenkin tosiasiassa anarkismi on yllättävänkin erilaista kommunismin kanssa. Anarkismi ei rakennu luokkayhteiskuntaan tai hierarkiaan. Se ei panosta kommuuniin tai muuhun yhteisöön, vaan yksilöihin. Tätä kautta anarkistit eivät vastarinnassaan hae samaan tapaan vallankumousta, vaan enemmänkin vallanpoistoa.

Suomi on tietysti tässä välissä. Meillä on hierarkinen yhteiskunta, mutta me ajattelemme hyvin individualistisesti. Yksilöillä on suuria oikeuksia. Vankilakin toki tunnetaan. Mutta ei toisinajattelijoille. Jos Suomessa oleva määrä toisinajattelijoita saisi vastaavan kohtelun minkä Stalin varasi toisinajattelijoilleen, Siperiasta loppuisivat aitakilometrit.

Nämä kaksi maata olkoot kimmokkeena.

Koska konservatiivien argumentissa käytetään evoluutioajattelua, ja sen ajatellaan tuovan luonnontieteellistä makua yhteikuntateoriaan, on kenties syytä katsoa sitä evoluutioteoriaa, sillä sieltä löytyy kaikenlaista.

Yhteiskunta on itse asiassa oleellisesti sama kysymys, kuin miksi elää laumassa. Ryhmäpainetta on selitetty. Ajatuksena on ollut se, että yhteiskunta olisi yksilöille haitallista. Että yksilö ja yhteisö olisivat aina konfliktissa. Ikään kuin kaikessa olisi kysymys nollasummapelistä, jossa toisen voitto on toisen tappio.

Ryhmävalinnalle saatiin jopa hieman tukevia todisteitakin. Esimerkiksi mustavariksien elämää tutkittaessa huomattiin, että suurissa parvissa ne eivät ajautuneetkaan sisäiseen varustekilpaan kasvattamaan isoja pesyeitä. Sen sijaan parvien koon kasvaessa syntyvien munien määrä väheni. Syyksi tähän paljastui kuitenkin ruuan vähyys, joka sekin korreloi jännittävästi parven koon kasvun kanssa. Naakat eivät siis suinkaan toimineen parven eduksi.

Huomattiin, että yleensä ottaen yhteistyö olikin perusteltavissa itsekkäin eduin. Esimerkiksi Hamiltonin sääntö asetti rajat sille, miten suuria uhrauksia oli itse asiassa odotettavissa. Sukulaisia kannattaa auttaa, etenkin jos hyödyt ovat suuria, sukulaisuus läheistä ja riskit toiminnasta itselle ovat pieniä. Valinta tapahtuukin geenitasolla, mitä Dawkins kuvasi sanaparilla itsekäs geeni.
1: Geenin monistuminen ei ole sama kuin yksilötaso, jos autat vaikkapa sisartasi, autat hänen kanssaan samanlaisia geenejäsi. Itsekäs geeni selittääkin epäitsekkään yksilön, mitä yllättävän harva näyttää tajuavan. Ehkä sana itsekkyys kiinnittää liikaa huomiota, eikä tajuta että se geeni on itsekäs, ei yksilö..

Ja toisaalta parvessa toimiminen ei ole yleensä ottaen yksilön kelpoisuudesta pois. Itsekkään hyödyn syy voi olla esimerkiksi niinkin raadollinen, kuin se, että jos olet parvessa, on tarjolla monia muitakin vaihtoehtoisia saaliita metsästäjälle. Joku toki syödään, mutta todennäköisyys juuri tietyn yksilön syömiselle on pienentynyt. Siksi parveilu kannattaa.

Ihmiskunnassa esimerkiksi erilaistuminen on tärkeää menestymisen kannalta. Tässä asiat eivät ole mitenkään välttämättä toiselta pois ; Jos metsästäjä haluaa keihään ja seppä lihaa, on kysymys itsekkäistä eduista jotka kannattavat yhteistyötä. Elämä yhteiskunnassa ei ole mitenkään kauttaaltaan nollasummapelin sävyttämää.

Ongelmana tässä argumentaatiossa on tietysti se, että evoluutio ei ole perusteltua siksi että ajattelutapa oli yhteiskuntatieteessä. Vaan siksi, että ajatus koeteltiin muualla. Sama toimii tietysti näissä vertauksissakin. Ne kenties selventävät ajattelua, mutta ongelmana voi olla se, että analogiasta ja tarinasta tulee yhteiskunnallinen ilmiselvyys. Se, että juttu toimii eläimillä, ei tarkoita että se toimisi täysin sellaisenaan ihmisillä. On kieltämättä innoittavaa vedellä ajatuksia tähän suuntaan.

Pieni itseironinen nimipaljastus.

Blogini nimi on ollut kauan eräänlaisena sisäpiirinvitsinä. Syynä on se, että sana, jota käytän siinä, on pohjimmiltaan poliittisesti epäkorrekti. Historiallisen miekkailun kannalta hienostuneempi sana voisi olla "sword and buckler", mutta siinä menisivät viittaukset elokuvagenreen. Ja se termi olisi poliittisesti korrekti.

Nimen epäkorrektiutta pitää kenties selittää hieman.

Keskiaikaisiin huvituksiin kuului "sword dance", joka oli näytösmäistä taistelua joka käytiin miekan ja kilven kanssa. Ohjelmanumeroon kuuluivat myös muusikot, jotka soittivat musiikkia jonka tahdissa näytösottelut käytiin. Nämä taistelut muistuttivat hieman roomalaisten gladiaattoritaisteluja. Taistelijat voidaan tietysti yhdistää myös vaikkapa jonglöörauksen osaksi, koska kamppailijat käyttivät vaikeita temppuja osoittaakseen näppäryytensä. Näitä taitoja harjoiteltiin erityisten opettajien voimin.

Edward I kielsi tämänlaisten koulujen pitämisen, ja koko kyseisen taidon harjoittamisen, koska koulut institutisoituivat, mistä taas seurasi vaikeuksia, kuten vakavia käytöshäiriöitä. Kun asiaan liittyvät miekat, ovat käytöshäiriöt tietysti pahinta sorttia ; Yleisesti katsottiin, että monet roistot ja murhamiehet olivat tälläisiä taistelijoita, joita kutsuttiin swashbucklereiksi.

Kiellon seurauksena taidon harjoittamisesta annettiin 40 päivän vankeusrangaistusta, tosin monissa erikoistapauksissa asiaa katsottiin sormien välistä. Esimerkiksi kaupunginhallituksen valvonnassa asiaa sai tehdä. Itse asiassa kyseinen taito oli varsin järjestelmällistä, siinä oli jopa erilaisia oppitasoja. Korkeimpia arvonimiä taidosta sai vasta julkisen kamppailun jälkeen. Harjoittelussa käytettiin usein puisia miekkoja, tai jopa nuijan kaltaisia esineitä.

Osanaan perinne katosi lain kiellon sijasta muodin vuoksi. Pistomiekka oli muodikkaampi. Henry Porter esitti 1599, "Sword and buckler fight begins to grow out of use. I am sorry for it." ..."and a good sword and buckler man, will be spitted like a cat or a rabbit."

Poliittisessa epäkorrektiudessa on mukana kaksi puolta. Minulla on ollut tapana kirjoittaa herjaavien otsikoiden alla. Esimerkkinä olkoon (geocitiesin poiskatoamisen jälkeen sellaisenaan kadonnut) "evonkeliumi", jonka nimi tuli siitä, että minua kutsuttiin evonkelistaksi, joka levittää uskontoaan.
1: Tästä tulee tietysti mieleen tuoreehko "Jesus and Mo" -sarjakuvan strippi. Ovatko he uskoa vastaan vai ei.

Olen kohdannut myös kohteliaisuuteen vetoavaa vaiennuspyyntöä. Jotkut näkemykset ovat sellaisia, että niistä ei voi sanoa mielipidettään ääneen, koska joku voi loukkaantua. Minun rooli näyttää olevan siinä, että joku loukkaantuu joka tapauksessa. Jos ei kukaan muu, niin minä joka vaikenen tälläisen "turpa kiinni, kysymys ei ole argumentaatiosta" -valtapelin vuoksi. Siksi blogin nimeen sopii jokin, joka nykyaikana voisi vertautua siihen että kutsuisi tiettyä kansanryhmää "mutiaisneekerimutakuonoiksi". Ihonväristäni ja muusta huolimatta kerron, että I am that guy.

Tarina edelläkävijästä.

Arkkipiispa Mäkinen on käsitellyt homokohua muutosprosessina jossa "kansankirkosta" tulee "kansan kirkko". Toisaalta hän tukee homoseksuaalisuudesta käytävää avointa keskustelua, mutta toisaalta vastustaa myös kahtiajakoja. Mäkinen on "molempien puolella ja molempia vastaan" sanoessaan esimerkiksi "Kovuus tai väheksyntä toisin ajattelevaa tai toisenlaista kohtaan ole koskaan hyväksyttävää, ei silloinkaan kun se kohdistuu uskonnolliseen vakaumukseen tai sitä perustellaan Raamatulla." Mäkiselle on selvästi kaksi "syyllistettyä syyllistäjää", fundamentalistit ja homoseksuaalit.

Kuittinen on nähnyt puheen hyssyttelystrategiana, jossa fundamentalisteihin samastutaan. Itse kykenen näkemään Mäkisen puheessa ristikkäiset motiivit. Minun silmissäni hän yrittää olla "molemmilla puolilla" samanaikaisesti. Kenties Kuittinen keskittyy ongelmallisena näyttäytyviin kohtiin ja nostaa siksi esiin vain toisen puolen. Kuittinen on tässä minun silmiin hieman liian tiukka kirkolle ja Mäkiselle. (Mäkiseen en kuitenkaan edelleenkään suostu liittämään adjektiiveja joissa on kulttuuripiirissämme positiivisia konnotaatioita.) Kuittinen näyttää tulkitsevan kohdat, joissa Mäkinen korostaa homoseksuaalisuuden avoimuuden tuomasta häpeästä, suunnatuksi fundamentalisteille. Minä taas näen että ne on suunnattu homoseksuaaleille.

Yhdessä kohdassa olen kuitenkin aika vahvasti samaa mieltä Kuittisen kanssa. Mäkisen puhe korostaa kirkon roolia tapahtumassa. Ikään kuin kirkko olisi ollut eturintamasa tekemässä tätä asiaa. Kuitenkin se on ollut reagoijan roolissa. "Tätä prosessia ei ikinä olisi tapahtunut ilman median ja jäsenten kapinaa. Ei ikinä. Silti Kari Mäkinen esittää taas kirkon hyvän alkuna ja lähteenä." Tämä onkin iso asia.

Useinhan kristinuskoon liitetään tarina, jossa kirkko on moraalin eturintamassa. Tarinan logiikka menee siten, että kun yhteiskunnassa kirkolla on ollut merkittävä asema, ja muutoksia hyvään on tapahtunut, on kirkko ollut tässä muuttajan roolissa. Kirkon tekemän "hiljaisen vastarinnan" periaate korostuu tässä tarinassa usein, luultavasti siksi, että aktiiviset kirkkoon ja siihen liitettyvään uskoon liittyvät kannanotot ovat yleensä olleet muutosvastarintaa ; Olipa kyse naisten äänioikeudesta, orjuudesta tai muusta, on ollut mainintoja Raamattuun, jossa juutalaisien orjakäytännöt on säädetty, ja jossa naisten käsketään vaieta seurakunnassa (ja venytetty tämä yhteiskuntaan). Kirkko on edustanut jarruja. Nytkin tilanne on sama.

Yhteiskunta on "kokonaisuutena" ja "yleensä ottaen" homomyönteisempi kuin kirkko, ilman tätä tosiasiaa kirkolla ei olisi juuri tämänlaisia vaikeuksia ja kannanottovaatimuksia in first place. Kirkko on astunut askeleen kansaa kohtaan ottaessaan esiin sellaisia asioita, kuin Mäkinen tekee puhuessaan puhumiseen liittyvästä häpeästä.

Moraaliasioissa jarrua on toisaalta joskus aivan hyväkin painaa. Asiat eivät ole eettisiä vain siksi, että ne ovat uutta. Asioita ei pidä muuttaa vain siksi, että ne ovat uutta teknologiaa, uutta tai muuten vaan teknologiaa. On kuitenkin selvää, että jarrunpainaja ei ole edelläkävijä. Tosiasiassa kirkon linja on leppeytynyt aikojen saatossa. Muutos ei olekaan ollut se, että kirkko olisi jotenkin muuttanut yhteiskuntaa ja siitä on tullut leppeämpi. Pikemminkin on käynyt niin, että yhteiskunnan arvomaailma on muuttunut, ja täältä tulevat leppeämmät ihmiset ovat tehneet toimiaan. Osa on hakeutunut jopa papiksi. Näin he ovat muuttaneet kirkossa olevaa mentaliteettia.

Vastaava tarina löytyy tietysti Iiro Viljan ja Risto Heikkilän kirjan "Ja Jumala loi tieteen... Kosmologia" Heikkilän pontti näytti minusta olevan seuraava : Koska teologit ovat keskustelleet, väitelleet ja riidelleet fyysikkojen kanssa asioista aina, on teologian kanssa käyty diskurssi ollut fysiikalle hedelmällistä.

Kuitenkin jopa tässä kirjassa tilanne on niin, että Vilja kertoo hienosti popularisoiden kosmologiasta ja Heikkilä kertoilee teologiasta leppoisan humaanin ympäripyöreästi hokien, mutta varsin syvästi reflektoidusti, "kulttuurisia itsestäänselvyyksiä". Sekä saa kunnian aloittaa ja lopettaa kirjan, mikä antaa voimakkaasti vaikutelman kuin teologi olisi se, jolla on viimeinen sana ja valta kietoa lopullinen valmis lausunto. Uskonto on fyysikoille jostain, josta ollaan kenties hieman vaivautuneita, tai jonka ei nähdä oikein kuuluvan olennaisesti siihen mitä töissä tehdään. Teologit sen sijaan mielellään rinnastavat fysiikan asioita teologiaan ja he ovat mielellään tieteellisiä ihmisiä, jos ei muuten niin osoittaakseen että uskonto ja luonnontiede eivät ole ristiriidassa keskenään koska he uskovat molempiin.

Tuntuu pikemminkin niin että fysiikan kohdalla dialogista hyötyy teologia, luonnontiede ei opi uutta. Teologia nappaa luonnontieteen keksintöjä, ja soveltaa niitä tulkintoihinsa. Teologia toimii fysiikalle usein muutosvastarintana. Se kun edustaa maailmanjärjestystä, joka vallitsee. Muuttaminen, joka taas edistyvässä tieteessä seuraa, on siksi helposti aina poispäin tuosta vallitsevasta maailmanjärjestyksestä. Teologian kannalta tieteen rooli on siinä, että joko teologian maailmankuvassa vahvistuu jo tiedetty, tai sitten asiat muuttuvat, jonka joku näkee kerettiläisenä ja toiset ottavat tämän uuden tosiasian ja värittävät vertaukset ja analogiat tätä kautta. Koskaan ei näytä käyvän niin, että Raamattu olisi tietänyt tosiasiat, vaan näyttää aina siltä, että oikea tulkintatapa löytyy sitten kun fyysikot ovat saaneet tehtyä oikeat tulokset.

Tämä ei toki tarkoita samaa kuin keskustelun vähentämistä. Jos teologi hyötyy luonnontieteistä, on hänen tietysti hyvä keskustella asioista. Jos keskustelu luonnontieteistä on hedelmällistä uskonasioissa, on tämä uskovaiselle luonnollisesti oikea tie. Mutta "velkasuhteen suunta" olisi hyvä ottaa esiin. Nyt näyttää siltä että teologit esittävät että fyysikoilla olisi tiedoissaan velkasuhde uskontoon. Kuitenkin uskonto hyötyy tässä kohden selvästi enemmän.

Se näyttää minun silmiin vähän samalta, kuin jos minä lainaisin kaverilta vitosen ja sitten sanoisin että "muistathan sen meidän välisen velan. Millos ajattelit maksaa mulle sen vitosen jonka olet auki?"

---

Yläkuva on Hyvinkääläisiä peltoja, se näyttää nostalgisen mutapolun, jota kulkeminen on nostalgisen pittoreskia, mutta sen jälkeen on siivottava matot. Alakuvassa on Keravan kirkko, joka näyttää ainakin ulospäin kylmältä paikalta. Repikää siitä symboliikkaa.

There is nothing on the floor!

Kuten jotkut ehkä tietävätkin, olen joutunut pitämään taukoa "maksullisissa käymisestä". Eli en ole maksanut ja käynyt miekkailemassa. Syynä on julmasti raha. Tässä olennaisena osana ei ole ollut se raha, joka menee kurssimaksuihin, vaan se raha, joka menee kun menen kurssille enkä töihin. Tämän takia joudun rytmittämään, eli välistä treenataan rahan kanssa ja välistä säästetään rahaa jotta voidaan tehdä näin.

Tämä ei toki ole lopettanut harjoittelua, olen hionut toistolla omia perusvirheitä, ja tätä voi tehdä melkein missä vain. Tähän tarkoitukseen liittyen otatutin hieman valokuvia. Niistä kun näkee asioita joita ei muuten huomaisi.

Niistä näkee kaikenlaisia asioita. Oikeasti osa miekkailutaidosta on nähdä toisen heikkoudet ja pienet virheet ja käyttää niitä hyväkseen. Tämä on tietysti vaikeaa, ja esimerkiksi minä olen siinä aika huono. Mutta se ei tarkoita että en näkisi jotakin. Etenkin jos tiedän valmiiksi asioita, mitä pitää katsoa, jotka ovat erityishuolen alla.

Malliesimerkin saa ylläolevasta kuvasta. Asian helpottamiseksi olen laittanut viereen kuvat manuaaleista, jotka viittaavat tuohon asentoon. Niistä näkee sen, mitä on lähdetty toisintamaan. Valitettavasti laittamassani kuvassa ei näy jalkoja, syynä on tilanpuute. Etäisyyden vuoksi kaikkea ei saa kuvaan mukaan. Toki jalkojen järjestys voisikin olla vaikeaa: Esimerkiksi ylempi kuva näyttää, miten manuaaleista on joskus vaikeaa nähdä onko oikea vai vasen jalka edellä. Uskallan vakuuttaa jaloistani sen verran, että ne ovat oikeinpäin. Ja että asentoni niiden osalta on hieman liian leveä. (Minulla on pitkät jalat ja ylikompensoin olemassaolevia etujani tässä suhteessa.)
1: Jalkojen järjestykseen on muistisääntö. Kädet ja hartiat eivät mene "ristiin", eli jos jalka on takana, sen puoleinen hartia on yleensä takana. Syynä on sama, minkä takia takakädellä lyödessä hartiat kääntyvät mukana, mutta etukädellä hartiat eivät käänny. Jos asian tekisi toisinpäin, käsi menisi eteenpäin etuosaltaan, mutta hartiat vetäisivät sitä taaksepäin, jolloin sitä tavallaan tekisi työtä omaa työskentelyään vastaan. Näin kärsisi voima ja nopeus ja etäisyys.

Kuvasta huomaa hartioista sen verran, että asento on hieman jäykkä. Tämä tapahtuu toki helposti asennoissa, jossa kädet ovat joko koholla, tai suorassa. Tässähän buckleria pitävä käsi on suorassa ja toinen koholla. Ryhtini ja tasapainoni on parantunut menneeseen nähden. Ennen olen ollut enemmän etukenoinen. Tämä on tietysti hyvä asia.

Selvin kuvassa oleva virhe on kuitenkin pää. Kuten varsinkin alemmasta, Talhofferin, kuvasta näkee on pään oltava ryhdikäs. Minulla taas pää on selvästä liikaa "otsa edellä". Pääni roikottaa kuin kalkkunalla. Katse on toki eteen, mutta kulmien alta. (Etukenossa oleva ja luimistava pää tosin näyttää paremmalta ja vaarallisemmalta kuvissa, ja siksi sitä näkee esimerkiksi ninjaelokuvissa.)

Moni voisi ajatella, että tämä on pieni asia. Se ei kuitenkaan ole. Syynä ei ole se, minkä silmiin voisi liittää helposti. Eli näkeminen. Näen "riittävän hyvin" luimustakin. Syynä on tasapaino. Sillä pää ei ole vain pää. Se on paino, joka kiinnittäytyy selkärankaan. Sen asento vaikuttaa hyvin laajasti liikkuvuuteen. Itse asiassa aikaisempi etukenonikin on johtunut juuri tästä : Olen katsonut maahanpäin, joka on vaikuttanut selkärankaan, joka taas vaikuttaa siihen, miten jalkojen on toimittava. Näin vaikutukset siirtyvät askeltamistapaan saakka.

Huolimaton voisi sanoa että kädet ovat väärin, koska miekka on aivan erilaisessa suhteessa käsiin ja kilpeen, kuin kummassakaan kuvassa. Tähän on kuitenkin yksinkertainen ratkaisu. Manuaaleissa on käytetty yhden käden miekkaa (arming sword). Minulla taas on käytössä pitkämiekka (longsword), joskin lyhyemmästä päästä sen jatkumoa. Kun käyttää "puolentoistakädenmiekkaa", sen terä on käytännössä aina pidempi kuin yhden käden miekka. Tässä suhteessa voisi ajatella että kyseessä on virhe, olen kuitenkin liian köyhä jotta voisin keräillä tarpeita jokaikiseen variaatioon. Näin tulee parempaa käsilihastreeniä.

Kulttuurillinen Pelkokerroin : Casu Marzu.

"Pelkokerroin" -ohjelmassa rohkeuden osoituksena on usein stunttemppuja jotka vaativat voimaa, taitoa ja koordinaatiota. Sen lisäksi on oleskelua, jossa ollaan käärmeiden tai skorpionien tai hämähäkkien kanssa suljetussa tilassa. Ja sitten syödään kaikkea inhottavaa. Myös "duudsonit" harjoittavat oman mallinsa rohkeutta paitsi masokistisilla tempauksillaan, myös syömällä kaikkea kummallista.

Ajatus ei sinällään ole outo. Itsekin olen käynyt "initiaatoiriitin", jossa juodaan kammottava alkoholisekoitus. En enää nykyisin muista kaikkia aineksia - yksi osa oli varmasti tequilaa - mutta ne ovat ihan tavallisia hyvin alkoholipitoisia juomia. Olennaista on se, että kun ne laittaa yhteen, tulee siitä hieman pihkamaista ja se maistuu varsin pahalta. Ideana oli kipata tämä juoma hitaasti. Kykenin toki tekemään tämän, ja sen jälkeen oli tietysti ovi auki muunlaiselle runsaalle ryyppäämiselle.

Japanissa tunnetaan ruokalaji fugu, joka on kuulemma maukasta, mutta sen syöminen voi olla hengenvaarallista, koska siinä käytetään pallokalaa (Takifugu rubripes). Pallokala taas on sellaisenaan tappavan myrkyllistä syödä. Japanilaiset kokit ovat kuitenkin harjoitelleet taitoa, jolla liha saadaan erotettua kalan myrkyllisistä osista. Ongelmana on se, että virhe johtaa ruuan myrkyttymiseen. Fugun syöminen on rohkeuden osoitus, koska sen syöminen on riski. Siksi ei olekaan vaikeaa ymmärtää miten fugua syövä yakuza osoittaa kuolemaa halveksivan rohkeutensa ja valmiutensa.

Toki haasteellisia ruokia voi olla monellakin tavalla. Ruotsissa käydessä rohkeutta voi vaatia lipeäkala. Siinä kuivattua kalaa liotetaan lipeävedessä. Kala ei näytä pahalta, mutta se maistuu hieman turhan saippuaiselta. Toisin sanoen tämän ruoan syömisessä haastetta antaa maku. Tätä voi pitää rohkeuden muotona. Suomessa meillä on tietysti mämmi, jonka suurin syömisen haaste on ennen kaikkea sen ulkonäössä.

On siis kolmenlaista haastetta, joita ruoka voi tarjota. Ultimaattinen haaste löytyy italiasta, joka tunnetaan hyvän ruoan maana. Kysymys on sisilialaisesta juustosta, casu marzusta. Casu Marzu alkaa siten, että tehdään lampaanmaidosta juustoa. Sen jälkeen se tarkoituksella saatetaan kontaktiin juustokärpäselle (Piophila casei). Tämän jälkeen juusto yksinkertaisesti mätänee, ja siihen tulee juustokärpäsen toukkia. Juustosta tulee valuvaa ja nestemäistä.

Juuston syöminen on riski. Se alkaa syömisestä. Juustosta voi nimittäin pompahdella toukkia ilmaankin, joten juustoa syödessä voi olla kannattavaa pitää silmät kiinni (ja nenästä kiinni.) Mätäneminen voi tehdä juustosta myrkyllistä. Sardinialaiset ajattelevat perinteisesti että matojen eläminen tarkoittaa syömäkelpoisuutta. (Mutta vastaavalla logiikalla koleravesi on juomakelpoista, koska eihän siinä muuten elelisi niin runsaasti sellaisia pikkuisia bakteereita.) Lisäksi toukat eivät usein kuole mahahapoissa, ja joskus ne voivat aikaansaada veriripulia, koska elävät toukat yrittävät pureksia suolistoa. Mukana on siis tulehdusvaarakin.

Lisäksi juusto on tällä hetkellä laitonta, mikä tietysti tekee siitä vielä isomman rohkeuden osoituksen. Muualla maailmassa sitä tuskin tarvitsee kriminalisoida, koska muille ei tulisi mieleenkään syödä mitään senkaltaista.

---

Piti minunkin kirjoittaman pian alkavan adventin kunniaksi erilaisista jouluherkuista.

Valoon vangittu uni

Surrealismi korostaa suuntauksena unenomaisuutta. Se on helpohkoa liittää maalauksiin, kuten Dalín pitkäjalkaisiin norsuihin. Kuitenkin on jopa surrealistisia valokuvia. Vaikka valokuva näyttää siten miten maailma on, on tämä mahdollista tehdä jotenkin.

Surrealismin tyyli ei ole yhtenäinen, ja sen välineistötkin ovat monenlaisia. Tässä kohden tuon esiin muutamia valokuvaajia joista itse pidän. He ovat keskenään hieman erilaisia ja molemmilla on oma mutta leimallinen tyyli.
1: Chema Madoz luo valokuvia, mustavalkoisia, joissa on arkisia elementtejä. Ne vain laitetaan yhteyteen, jossa ne eivät tavallisesti ole. Mutta jotka kuitenkin saadaan ikään kuin liimattua paikkaan jonkin piirteiden kautta. Esimerkiksi tälläinen liima voi olla muoto. Näin on esimerkiksi hänen kuvassaan, jossa tupakointiin tarkoitetussa piipussa on reikiä, jotka kuuluisivat puhallinsoittimeen. Kokonaisuutena asiat eivät ole täysin väärissä paikoissa, vaan osittain väärin.
2: Philippe Rametten valokuvissa on usein värit. Hänen voisi sanoa kuvillaan jotenkin rikkovan maan vetovoiman. Esimerkiksi hän voi asettaa huonekaluja seinille siten, että se näyttää olevan lattia ja seisoa sitten lattialla. Kuvaa kääntämällä näyttää että hän seisoo seinällä.

Valokuvilla yritetään jotenkin ylittää unenomaisen maailman pseudologiikka / ihmisen alitajunnankaltaisuus maailman karuun todellisuuteen.
1: Tässä mielessä valokuvaamiseen surrealistiseen tapaan liittyy usein jonkinlainen taikatemppumainen asia. Valokuvassa surrealismi onnistuu usein, jos se tekee todellisesta abstraktia tai sitten rikkoo todellisuuden lakeja.
2: Surrealistisia valokuvia voi tehdä monilla tavoilla. Usein apuna voidaan käyttää vaikkapa optisia illuusioita, joita hyväksikäyttämällä maailmaan saadaan vaikka mitä. Tällöin todellisuus rakennetaan ja tätä kautta siitä saadaan epätodellisia kuvia - ainakin jostain kulmasta. Joskus jopa todellisuus voi rakentaa olosuhteet oikein. Ulkomailta on jonkin verran valokuvia, joissa on vaikkapa suuri pato jolla kiipeilee vuohia. Vuohet ovat niin taitavia kiipeäjiä, että tilanne näyttää hyvin uskomattomalta. Tiedän myös kuvatun sähkölinjan, joka oli kohdannut tulipalon. Palo oli sammutettu niin että piuhat eivät olleet palaneet. Mutta osa pylväistä oli palanut poikki pitkältä matkalta. Lopputuloksena on se, että nämä tolpat kelluvat linjan jännitteen varassa ilmasa. Oikein kuvattuna tilanne näyttää absurdilta, kun näyttää että sähkölinja killuu ilmassa ja siitä roikkuu sähkötolppia jotka eivät yletä maahan.
3: Hyvin yleinen tapa on yhdistää kuvia yhteen. Tämä voi onnistua joko valottamalla sama filmi useaan kertaan, tai sitten yhdistämällä ne toisiinsa muutoin, vaikkapa kuvankäsittelyllä. Joitain osia voidaan myös venyttää tai kutistaa tai jopa poistaa.
4: Toisaalta valotusta voidaan muuttaa. Pitkillä tai lyhyillä valotusajoilla kuviin tulee omituisuuksia, joita taiteilija voi hyväksikäyttää. Yksi kikka on tehdä kuva valoherkälle paperille, jolle annetaan valoa ja vasta tästä tehdään lopullinen kuva. Toisaalta valokuvia tehdessä pimeään huoneeseen voidaan päästää valoa. Jos kuvankäsittely sallitaan, voidaan kuvan sävymäärityksiä muuttaa hyvinkin dramaattisesti ja tätä kautta kuva muotoutuu kummalliseksi.
5: Myös vaikkapa (hallitusti tai hallitsematta) sotketun lasin läpi kuvat outoutuvat helposti.
6: Perspektiivin avulla voi tehdä monenlaisia asioita. Esimerkiksi katuun voidaan maalata kuvioita, jotka tietystä kulmasta kuvaten näyttävät sopivan maailmaan. Näin saadaan vaikkapa kirjaimia jotka näyttävät leijuvan ilmassa. Tai sitten kerrostalo jatkuukin katutasosta "alaspäin" maalattuna. Oikeasta kulmasta kuvaten valokuvasta saa oikeanlaisen. Väärästä kulmasta ne eivät näytä juuri miltään.

Rikollisen huono.

Nykyään valtanäkemyksenä on uskonnon rauhaa ja onnellisuutta tuova vaikutus. Tässä keskitytään tietysti vahvasti pelastustulkintaan. On riemuittava, koska pienempiäkin ilonaiheita sitä on juhlittu.

Tämä uskonnon elämänlaatua parantava vaikutus korostuu uskon hienoutta korostamalla. Mutta myös kritiikin kautta ; uskonnottomuus nähdään hyvin usein uskosta luopumisena, ja puuttelellisena ja onnettomana elämänä, ja tätä esitetään innokkaasti, vaikka siinä ei perää olekaan. Ateistista leimataan surullinen koska uskonto tuo onnellisuutta ja reippautta elämään ja uskonnosta luopuessa luovutaan tästäkin. Näin syntyy asenne, jossa esimerkiksi ateismi "ei riitä", vaikka kaikkea muuta olisi kuinka paljon. Ajattelua leimaa "jos ja vain jos" -tyyppinen ajattelu, jossa vain (kristin)uskon kautta voi saada iloa elämään ja siksi (kristin)uskosta luopuminen tekee onnettomaksi. Oikeasti elämä ei ole näin helppoa ja yksinkertaista.

Voimakkaasti hengellinen ja sanaajulistava "Tee parannus" -blogi kirjoitti tähän liittyen jotain, johon en voinut olla samastumatta. "vanhempien veljien silmäkulmasta tippui kyyneleitä rosoiselle poskelle. Omaa huonouttaan valittaen he pyysivät evankeliumin siunausta uskonsa vahvistukseksi. Koetaankohan missään muussa hengellisyydessä näin suurta huonouden tunnetta uskonelämässä kuin elävässä kristillisyydessä?"

Huomattavaa on, että näkemys on ehdottomasti kristityn, vaikka tämänlaiset lausunnot ovat usein saaneet minun suusta lähtiessään kohdata vihjailuja siitä, että kyseessä ei ole edes kristillisyys, vaan jokin saatananpalvonnallinen mustamaalaava olkiukkokristillisyys. Että tuon tasoinen katumusajattelu tarkoittaa sitä että ymmärrykseni koko aiheesta on niin huono, että lausunto on itsessään suoraan hylättävä.

Omakohtaisen kokemuksen kautta uskallan sanoa, että minä en tiedä. En tiedä mitä on "elävä kristillisyys", paitsi tapa luokitella eroavaa näkemystä kannattavat vääräoppisiksi uskovaisiksi. Ja ennen kaikkea en tiedä mikä muu tietämäni ja kokemani tarjoaa vastaavaa huonouden tunnetta.

Kysymys on hieman samanlainen, kuin blogaukseni pinnallisesta ja syvällisestä. Uskonto on muodistunut. Sitä katsotaan tarjonnan kautta. Tällöin hedonismi on ensimmäisenä mielessä. Uskonto onkin monin paikoin varsin kaupallistunutta. Sillä myydään erikoiskokemuksia ; Jopa mystiikka ja meditaatio on kaupallistettu. Ostajalle myydään muun muassa "avomielisen ja nöyrän" -statusta. Toiminta vertautuu täysin siihen, missä Jeesus paiskaa rahanvaihtajien pöydät nurin. Temppelistä oltiin tehty kauppapaikka.

Moderni uskontopuhe korostaa hengellisyyden merkitystä elämässä, mutta unohtaa siihen kuuluvat riskit. Jopa ateistit näkevät uskonnossa negatiivisena asiana vain ideologisen vihan. Heillekin uskonelämä tiivistyy usein hedonismiin. He eivät näe, että uskonnossa olisi riskinä myös se, että olisi todellakin itseään pieksevä publikaani.

Tämänlainen näyttäytyy usein "et ymmärrä uskoa oikein" -heittoihin. Itsemurha kun jää tavalliselle ihmiselle vieraaksi. Normikristitty näkee siinä vain normin "älä". Eikä huomaa, että ihminen on syntiin taipuvainen monella eri tavalla. Ja joskus jopa mokaa matkan varrella. Jokainen uskovainen tekee asioita, joita tietää synniksi. Usein kun puhutaan uskovaisista rikollisista, korostaa teologinen korrektius sitä että rikoksia ei voi tehdä koska uskova tarvitsee myös halun tehdä parannus. Tässä kohtaa tämä putoaa syvään kuoppaan joka ei koskaan lopu.

Jopa siinä määrin että itsetuho astuu mukaan kuvioihin. Omalta kohdaltani uskallan sanoa, että vakaumus ei ollut syy, mutta se tarjosi hedelmällisen maaperän. Olen elossa tuurilla. "I didn't plan to fail. I just failed to plan." joskin minulle kävi paremmin kuin monelle muulle. Minulle kristinusko on äärimmäisen ahdistava.

Ehkä siksi, että se ei jäänyt minulle sellaiselle tasolle, jossa korostuu se, että joulukortissa on kivan hempeän näköinen enkelinkuva, sellainen jossa on kimalletta. (Ei siinä, ne on ihan kivoja kortteja.) Nykyisellään uskosta luopuminen on johtanut monen varsin elämää vastustavan ajattelupiirteen katoamiseen ja joidenkin heikkenemiseen. Kristittynä joudun pelkäämään omaa mieltäni.

---

Kuva on yksityiskohta Herrad von Landsbergin "Hortus Deliciarum" -kirjasta 1100 -luvulta. Englanninkielinen sitaatti taas on Thomas Biskupin "ADOM" -pelistä.

Hamletin kaksintaistelu.

Shakespearen "Hamlet" sisältää hyvin kuuluisan kaksintaistelukohtauksen, joka ikään kuin päättää ja huipentaa koko tarinan. Laertes huijaa Hamletia myrkytetyllä miekalla ja onnistuu haavoittamaan tätä. Tämän jälkeen he vaihtavat miekkoja kesken taistelun ja lopulta Hamlet päihittää Laertesin tämän omalla miekalla.

Usein miekkojen vaihto on tehty passiivisesti, erillisenä vaihtotoimenpiteenä. Tämä tulkintatapa tekee Hamletista tuurilla asiasta selviävän. Tämä sopii tietysti ajatukseen, että Hamlet on hullu. Laertesin osa tässä tilanteessa tuntuu entistä hämmentävämmältä, koska hän suostuu tähän erilliseen vaihtotoimenpiteeseen. Vaikka hän petollisena tietää miekkansa myrkytetyksi.

Moni on tutustunut asiaan toista kautta, tapahtumia onkin kuvattava miekkailun historian kautta. Heistä yksi on James Hallam, jonka teksti "Duelling and Swordfights in Hamlet - Hamlet's Sword Switch" on lukemisen arvoinen. Teksti kannatta lukaista, vaikka teksti edustaakin sanavalinnoiltaan ajatusta siitä että miekat kehittyisivät muotokieleltään historian kuluessa paremmiksi, mutkikkaammiksi ja tehokkaammiksi jota en kannata, eikä kenenkään muunkaan pitäisi.

Olennaista on huomata, että hänestä Hamletin käsittelyssä on ollut hyvin laajasti mukana kamppailutilanteen väärinymmärrys.

Hallan lähtee taistelusysteemien historialla. Esiin nousee esimerkiksi George Silver, joka vastusti kovasti italialaista miekkailua. Luonnollisesti Silverillä oli myös oma elanto panoksena. Käytännössä vallalla oli kolme taisteluperinnettä ; "by the time of Hamlet's first performance (1600-01) there were three fighting styles in vogue: the sword and buckler, the rapier and dagger and a new variation, the rapier and gauntlet." Hamlet ja Laertes taistelivat pistomiekan ja tikarin kanssa. Olennaista on tajuta, että tämän ajan systeemi ei muistuta urheilussa nähtyä nykymiekkailua juuri yhtään. Tässä yhdistelmässä "sword switch" oli hyvin tietynlainen tekniikka/toimintatapa tilanteessa. Temppu oli se, että omasta tikarista luovutaan ja vapautuneella kädellä tartutaan toisen miekan kädensijaan ja väännetään jotta se saadaan pois otteesta. Toisen vastareaktio tässä "sword switchissä" -se ei ole ainut tapa reagoida, mutta se on yksi hyvä tapa reagoida - onkin se, että hän tekee saman, jolloin taistelijat disarmaavat toisensa. Tässä ei ole mitään vapaaehtoista tai passiivista sopimusta. Kysymys on puhtasti kamppailun sisällä tapahtuvasta metodologiasta, ei sen ympärillä tapahtuvasta etikettihössötyksestä.

Tämä lähestymistapa muuttaa paljon Hamletin tulkintaa. Sillä kirjassahan on hyvin aktiivisena teemana se, että kostoa hakeva ajautuu tuhoon: Claudius murhaa kuninkaan saadakseen valtaa, mutta hänen käy huonosti. Hamletin kosto taas johtaa Laertesin suuttumiseen ja sinetöi Hamletin kohtalon... Koko kirjassa tragediana on se, että aktiivinen ja vapaaehtoinen toimija kohtaa tuhonsa.

Miekanvaihto aktiivisena prosessina tekee Hamletista kohtaloa aktiivisesti ja tietoisesti koettelevan. Hallamkin mainitsee tästä asiasta, viitaten muun muassa siihen että Hamlet on haavoittuessaan tietoinen petoksesta, koska miekassa ei olekaan ajanmukaista tylsytystä joka tekisi siitä melko vaarattoman. Hallam kirjoittaa "A bated sword was one used for practice session and for non-lethal or sporting duels. Typically this meant that the sword was dulled and blunted, a process that didn't result in any huge physical differences on the sword, or at least any that could be seen without an inspection. Now the duel here was a gentlemanly exchange, supposedly carried out with both combatants possessing blunts. The instant Hamlet was injured, he would have known that there was treachery afoot, because a blunt wouldn't have broken the skin."

Terävä miekka on petos siinä missä myrkytetty terävä miekkakin. Toisin sanoen Hamlet ottaa aktiivisen roolin, eikä voita tuurilla. Laerteskaan ei tietysti toimi tässä tulkinnassa mitenkään typerysmäisesti.

Tämä taas rakentaa vihjettä siihen, että Hamlet ei sittenkään ollut aidosti hullu. Hänhän jopa eräässä vaiheessa kirjaa vihjaa että hän saattaa käyttäytyä houkan lailla. Tässä näyttelyssä on järkeä, sillä mieleltään terve koetaan uhaksi, hullu taas on tässä kohden harmittomampi. Näin ollen yksi miekanvaihto voi värittää tulkintaa hyvinkin laajasti kirjaan. Ainakin, jos on kiinnostunut tälläisistä asioista.

---

Juuri mikään ei sovi paremmin juuri tähän blogiin kuin tälläinen juttu, blogisopivin juttu sitten ikinä koskaan missään.

Kuoren rakentaminen.

"Lifestyle" -lehdet pursuavat tavaraa ja siihen liittyvää toteuttamista. Onnellisuus näyttäytyy niissä helposti ostettavana tavarana sekä tekoina, jotka voidaan ostaa. Ihminen joka hankkii kalliin lumilaudan ja ostaa itselleen lasketteluloman luksushotellissa ovat ostettavia asioita. Osittain tämä koskee jopa taitoja, koska ihminen voi kurssittaa monenlaisia asioita. Tieto ja taitokin ovat informaatiota, jota voidaan hankkia. Sivistyksen hankkiminen ei kuitenkaan onnistu. Mutta sillä ei tietysti ole väliä, koska sitä voi kuitenkin aina mukavasti treenauttaa itsensä niin, että kuulostaa älykkäältä ja henkevältä vaikka ei olisikaan.

Toisaalta, jos minun käsketään kertomaan elämäntavastani, sekin tiivistyisi helposti mekanistiseen toimintakuvaukseen. Luen, ostan kirjoja, lainaan kirjoja, heilutan miekkaa, ylläpidän hikipediaa (nauttikaa ikibanneistanne) ja muuta vastaavaa. Elämäni itse asiassa rakentuu näistä asioista. Identiteettini rakentuu tähän vahvasti. Tunnemaailmassani vain kaikenkattava nuivuuteni värittää kaiken (muun paitsi yllä olevat).

Tämä sisällön ja kuoren yhteys on vaikea asia. Sisareni kirjoitti "Vauvanukkea hoivailleen haave äitiydestä toteutui. En kuitenkaan osannut tehdä pojalleni lapsuutta, josta silloin haaveilin. Ulkoiset asiat olisivat hankittavissa. Peltiset autot, lumikelkat ja pehmeät lemmikkieläimet, mutta niilläkään en saa elämästämme lastenkirjaa. Ne voivat antaa kuvalle muodon, mutta eivät sisältöä. Saan kuvaan ripauksia rauhasta, ilosta, odotuksesta ja jännityksestä, mutta en saa niillä täytettyä koko maisemaa, vaikka haluaisinkin. Soisin hänen saavan lämmön ja pehmeyden. Lapsuuden koko sen ansaitsemalla arvollaan." Nukkeleikki on hyvinkin utooppisen ideaalisen äitiyden muodon kuvaaja. Nukke on symboli ja leikki rituaali, joka sitoo idean maailmaan. Arkielämässä ulkoiset asiat voidaan järjestää, hankkia leluja ja muuta vastaavaa. Mutta tällä ei voi koristella tai kattaa koko elämää.

Unkurissa katsottiin elokuvaa. Siinä elokuva on murtumisprosessi, jossa ytimessä on haastattelu. Alussa on muodikasta, on oikealla tavalla mielenkiintoiset ihmiset muodikkaine mielipiteineen ja asuntoineen. Matkan varrella pinta karisee, ja huomataankin että pariskunta elää rakkaudettomasti. Lopussa annetaan kuitenkin toivoa, ehkä tiedostuminen ja se, että pinta on karistettu, pakottaa kohtaamaan asian oikein. Ehkä pinnan sijasta saadaankin oikeaa rakkautta. Ehkä tässä ei tarvitse edes luopua tästä muodikkaasta talosta.

Tavara ei ole onni, ilo tai kauneus. Mutta kummasti se tavara kuitenkin voi helpottaa asiaa. Tätä paradoksia saa kenties auki Tolstoin "Anna Kareninan" kautta Siinä kun kerrotaan siitä, miten jokainen onnellinen parisuhde on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton parisuhde on onneton omalla tavallaan. Moni asia voi mennä pieleen.

Muoti koskettaa elämässä kaikkea. Mutta tosiasiasa ehkä kovin pinnnallisuus käsittelee sitä, mistä ei saada puhua. Tämä on tietysti kuolema. Napoleonin komplekseissa oli tähän liittyvä kirja. Siinäkin kaikki rakentuu muodin ympärille. Englantilaisen gentlemannin tulee tehdä tiettyjä asioita tietyllä tavalla. Jotkin asiat ovat right out. Julkisuuskuva on oleellinen.

Kirja siirtyy pian aiheeltaan hautaamiseen, mutta ei hylkää pinnallisuutta. Keskiössä on ruumiinkaunistus, jossa kuollut vainaja puetaan, meikataan ja tehdään vaikka mitä muuta. "Jäljelle jää epämääräisen karmaiseva ja siirappinen ready-made-narratiivi "rakkaista", joille on rakennettu pinnallinen, maailmasta irralleen asetettu paratiisilehto, jonka monumentit ovat banaalia eurooppalaisen taiteen tyylikausien sekoitetta. Kaikki on falskia, epäaitoa ja kiiltokuvamaista, kuoleman glorifiointia jonkinlaisena täyttymyksenä, mutta kaikista menetyksistä ja tuskista riisuttuna." Ruumiille tehdään ties mitä toimenpiteitä, jotta totuus unohtuisi. Ja nämä palvelut ovat nimiä myöten sievisteltyjä. Aidon tunteen sijasta myydään pinnallista sievistelevää versiota, joka myydään tunteen tilalle. Näin kuolema latistuu.

Me teemme helposti kuoleman kanssa jotain samantapaista. "Penn&Tellerin" hautajaisepisodikin keskittyi juuri siihen, miten erilaista kaupallista toimintaa hautaukseen liitetään. Henki oli usein kuoleman kieltävä. Kuoleminen yritetään ikään kuin eriyttää elämänpiiristä. Jäljelle tästä pakenemisesta jää tietysti vain koristelut.

Olen vielä jotenkin tajunnut sen, miten kuolema on uskonnoissa mystinen asia ; Siinähän voidaan ajatella hengen siirtymistä toisenlaiseen todellisuuteen, joka on elossa olevalle ihmiselle tuntematon, mysteerinen ja taianomainen sekä näkymätön. Kuoleva ihminen ja tämän jälkeenjäänyt ruumis ovat kuitenkin sellaisenaan varsin tämänpuoleisia asioita. Jos tästä prosessista poistaa inhottavuudet, jäljelle jää vain tarjottava tyhjä kuori.

Nykyään jopa uskonnot ja muut vastaavat, joihin on tavattu liittää syvällisyyttä, tarjoavat ihmisille tässä yhteydessä tämän pinnallisuuden rakentamista. Ne eivät auta tuskan kanssa, vaan auttavat lakaisemaan sen maton alle. Ne tarjoavat sen valmiin narratiivin rakkaista ja ne puitteet ja koristelut.

Kuolemasta seuraava askel pimeämpään on tietysti itsemurhassa. Sen kohdalla pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu on itse asiassa äärimmäisen kova. Sillä tekoja on joskus hyvin vaikeaa ymmärtää. Tästä hyvän kuvan saa Simon Singhin matematiikka -aiheisesta kirjasta "Fermat'n viimeinen teoreema". Se kertoo matematiikan historiaa. Esiin nousee Yutaka Taniyama (谷山 豊), japanilainen matemaatikko, jonka konjektuuri oli olennaisessaa osassa Fermat'n esittämän matemaattisen pulman ratkaisussa. Hänellä puitteet olivat kunnossa. Ura näytti olevan hyvässä kunnossa ja hän oli peräti menossa naimisiinkin. Hän aloitti itsemurhaviestinsä sanoilla "Vielä eiliseen mennessä minulla ei ollut ehdotonta aikomusta tappaa itseäni. Tosin monet ovat varmasti huomanneet, että olen viime aikoina ollut väsynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti. Mitä itsemurhani motiiviin tulee, en oikein ymmärrä sitä itsekään, mutta se ei johdu mistään tietystä tapahtumasta tai erityisestä syystä."

Vaikka onnellisuus liittyykin lujasti tuollaisiin asioihin, ja esimerkiksi epäonnistunut ura voi tehdä onnettomaksi, nostaa itsemurha nämä kysymykset oleellisesti esiin. Normaali kuoleminen ei kykene aivan samalla tasolla raaputtamaan näitä asioita, koska itsemurha on vapaaehtoinen toisin kuin muunlaiset kuolemat. Koristeltu elämä ei ole samaa kuin onnellisuus.

Osittain syynä onkin se, että onnellisuus ja hyvä elämä eivät tiivisty mihinkään mitä voidaan esittää siististi. Omistaminen, tavara, ura, avioliitto ja monet muut asiat ainoastaan liittyvät siihen, korreloivat sen kanssa. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia. Järjettömyydestä kertonee (järjettömän naivisti kuvitettu ja kornin leppeästi muotoiltu) itsemurhasivusto, josta voi lukea että "Suicidal thoughts are an involuntary affliction! We don't choose to think them. Suicidal thoughts just enter, they just come into your mind on their own. And they don't just sit idly by... Suicidal thoughts are VERY ACTIVE and have tremendous emotional power! They push you, urge you, compel you towards suicide."

Syvällisen saavuttaminen ei kuitenkaan aina tarkoita sitä, että pinnallinen olisi turhaa, tai että siitä täytyisi luopua. Olisi vain hyvä huomata, että jos priorisoi onnellisuutta, on syytä priorisoida siihen.

---

Kuvassa on Korsossa haudatun pikkueläimen hauta. Paikalliset lapset kuluttivat aikaa ja vaivaa sen eteen. Jotenkin tuntui, että tässä oli aavistus sitä, että mukana oli kuoren lisäksi jotain yllättävän aitoa. Tämä kosketti kylmää aukkoa rintaontelossani sen verran paljon, että mukana oleva voimakas kristillinen symboliikkakaan ei yhtään ärsyttänyt. Leikissä oli mukana paitsi pintatason toiminta, myös aavistus ensikertalaisuudesta. Tämän jälkeen monen lapsen kalmaneitsyys katoaa, ja ihmisten kanssa he osaavat enemmän toimia oikein ja ajatella kyynisemmin ja osaavat myös käsitellä (~torjua) negatiiviset tuntemuksensa paremmin. Naiviuden kuplan puhkeaminen, se kun pinta paljastuukin vain pinnaksi. Se on aina raju asia.

Koska olen lapsisotilas.

"Täytyy tässä yhteydessä kiittää kaikkia niitä naisia, jotka uutterasti ja pyytämättä ovat läpi vuosimiljoonien mieskuntaa sivistäneet, kertoneet heille väsymättä sekä tavattoman ja uupumattoman yksityiskohtaisesti, runsasta toistoakaan kavahtamatta, mitä puutteita ja virheellisyyksiä miehissä heidän mielestään on. Mikäli asia naisten uutteruudesta riippuisi, nykymies olisi jo täysin virheetön keksintö. Naiset siis tietävät, millaisia miesten tulisi olla."
(Markus Kajo, "Kettusen paluu : ihmisen käsikirja", "sukupuolten eroavaisuuksia")

Plan on aloittanut näyttävästi uuden "Koska olen tyttö" -kampanjansa. Siinä ideana on keskittää apu tyttöihin. Kampanjan sivut mainitsevat, että "Köyhyyden kierre voi murtua parantamalla tyttöjen oikeuksia ja antamalla heille samat mahdollisuudet kuin pojille."

Jukka Hankamäki on kampanjaa kohtaan nyreä. Syynä on se, että tosiasiassa köyhissä maissa pojillakin menee surkeasti. Heistä tehdään ihmiskilpiä, lapsisotilaita ja ties muuta vastaavaa. Tytöt pidetään sisätöissä tai turvassa kotipellolla. Poikien eliniänodotus on paljon pienempi kuin tyttöjen.

Toinen Hankamäen nostama asia liittyy feminismin perinteeseen. Siellähän sukupuoli on jaoteltu biologiseen (sex) ja sosiaaliseen (gender). Jos tälläisessä kampanjassa esittää huolen siitä, että se on seksuaalisesti luokitteleva, naisten harjoittamaan sovinismiin vertautuva, ihmisten hätää ja kärsimystä eriarvoistava on tärkeää "vastata kaikille miesten aseman perään kysyville, ettei mitään biologista sukupuolieroa ole edes olemassa ... niin kuin ei tarkemmin ajatellen miehiäkään." Tämä onkin totta. Usein miehet esiintyvät feminismissa samanaikaisesti olemasaolemattomina, että toisaalla vastaan taisteltavana asiana. Miehet sekä ovat että eivät ole. Sex ja gender -luokitus nostetaan ja lasketaan esiin aina tilanteen mukaan. Monesti tälläinen vaihdos on piilotettu ekvivokaatio, termi "sukupuolisuus" saa taakseen eri kohdissa eri määritelmän ja niitä käsitellään kuin ne olisivat sama.

Kampanja on tässä kohden siitä mielenkiintoinen, että se puhuu tytöistä. Kysymys liittyy lujasti nimen omaan biologiseen sukupuoleen. Jos ei ole sukupuolta, ei ole erittelyä tyttöihin. Kampanjan kohdalla järkeä syntyykin siitä, että sukupuolisuudessa yhdistyy sekä sex että gender. Näin ollen ei voida kiistää biologista sukupuolta, koska siihen on liitetty yhteiskunnallisesti tietyt asiat. Se ikään kuin pakottaa mielestäni järkevämpään sukupuolisuuskuvaan, jossa biologiaakaan ei hyllytetä tai kielletä. Tämä huomio itse asiassa tuo järkeä moneen kohtaan sukupuolisuusajattelua.

Selvää on, että kampanja taatusti herättää keskustelua tästä asiasta. Auttamisen kohde ei ole ilmiselvä. Ja on aivan varmaa, että takana on ideologisiakin pyrintöjä. Feministit näkevät maskuliinisen vainon. Nainen, tyttö, nähdään vanhempien miesten vallan alla, joko työpaikassa orjana tai sitten pakkonaitettuna morsiamena. Kampanjassa vertailua ei käydä samanikäisten poikien tasolla, ja se olisikin "telaketjufeminismille" huono lähtökohta, koska vallankäytön miehisyys kyseenalaistuisi. Selviäisi että maailmaa ei siis parannetakaan automaattisesti miehiä vastaan taistelemalla. "Olen köyhä koska olen tyttö" on lauseena asenteellinen, kun muistaa että poika joka saa luodin otsaansa "ennen kuin osaa lukea" (paitsi jos on onnekas) on myös uhri ja elää köyhyydessä.

En kuitenkaan jaksa olla Hankamäen kanssa täysin samaa mieltä. Syynä on se, että maassa vallitsee eriarvoistamista. Naisten asema on oleellisesti alempana valtahierarkiaa kuin miesten. Maailmasta saadaaan tasapuolisempi eriarvoisuutta vähentämällä, tukemalla heikompaa. Itse asiassa hyväntekeväisyyden idea tiivistyy varsin lujasti tälläisen "kompensaatioajattelun" päälle ja varaan. Autetaan heikkoja, ei vahvoja. Hankamäki korostaa islamilaista ideologiaa, josta eriarvoistaminen kumpuaa. Itse olen pragmaattisempi, ja olen sitä mieltä että kysymys on islamin tulkintatavasta. Ja tätä tulkintatapaa rakennetaan yhteiskunnan kautta. Siksi heikompien tukeminen tuo heille valtaa, joka voi pakottaa muuttamaan näitä tulkintoja.

Hankamäki muistuttaa tässä, että syy ja seuraus voi tälläisessä kohden mennä sekaisin, tai vähintään olla mutkikkaampi ja kaksisuuntainen ; Hyvässä yhteiskunnassa naisilla on hyvät oikeudet. Mutta kenties yhteiskunnan parantuminen on johtanut naisten aseman paranemiseen, eikä niin että naisten asemaan keskittyminen olisi parantanut yhteiskuntarakennetta. Mikään automaattinen asia kyseessä ei tietysti ole. Mutta hyväntekeväisyydessä on kysymys myös yrittämisestä. Jos vaihtoehtona on hampuusielämä jossa syljetään kattoon ja selitetään että "ei kiinnosta teidän ongelmat", niin epäonnistunut yrittäminen on kenties parempi.

Toki tässäkin kohdassa on ehdottomasti muistettava, että ei pidä sekoittaa arvostusta ja olosuhteita toisiinsa. Jos poikaan liitetään sinänsä statusta sisältävä termi "sotilas", on tämä arvostus-olosuhde -pari kenties kovimmillaan. Häntä kenties arvostetaan, kunnioitetaan ja pelätään. Mutta elinolosuhteet ovat sellaiset, että pistää miettimään, olisiko elämä halpatuontifirman tehtaassa lapsityöorjana sittenkin parempi. Lapsisotilaan elämän vertailu lapsiprostituutioonkin voisi viedä voiton lapsiprostituutiolle.

Kuitenkin tavallaan lahjoituksessa on hyvin järkevää siirtää rahat juuri tytöille. Syynä on se, että jos tuet lapsisotilaita, tulee helposti tuettua lapsisotaa. Useinhan lahjoittajien huolena on - tai ainakin pitäisi olla - se, menevätkö rahat asiaan vai esimerkiksi paikallisen sotilasdiktaattorin lompakkoon. Auta lapsisotilasta ei ole jotain, johon minä, moraaliton darwinisti, äärisovinisti, generational satanist -illuminaatti, kylmän kova skeptikko, ryönä, provokaattori -inkvisiittori, evonkelista, hampuusi (ja muita kunnianimiä) rahojani välttämättä laittaisin. 25 eurolla saisi useissa maissa jo pari jalkamiinaa tai ison kasan luoteja.

Pyyt pivoissa ja oksilla.

"Kekkonen on saapunut hajottamaan eduskunnan... Tai sitten hän on saapunut noustakseen eduskuntatalon paternosterhissillä taivaaseen. Taivaassa Jumala tarjoaa Kekkoselle teetä ja keksejä... Keksien maku säilyy hänen suussaan koko paluumatkan, mutta ei yhtään pidempään."
(Matti Hagelberg, "Kekkonen")

Helsingin alueella kirkosta eronneet ovat saaneet erokohun jälkeen kirjeen. Siinä kysytään, mitä kirkko voisi tehdä, jotta sen tuntisi osakseen. Kysely on sinällään oikeansuuntainen. Kehottaahan "Raamattu" muistamaan ne kadonneet lampaatkin. Tuhlaajapojan paluu oli erityisen iloinen tapahtuma, pelastus oli sama kuin kotiin jääneellä pojalla joka oli koko ajan ollut kiltti. Eronneen muistaminen on pieni symboli siitä, että eronnutkin oli kirkolle jonkin arvoinen.
1: Se on vähän sama, kuin hassusti muotoiltuihin kattovalaistuksiin reagoiminen voi kertoa siitä, minkälaisia arvoja ja arvostuksia historiallisiin tapahtumiin liittyy.

Toisaalta juuri tässä on osaongelma. Kirkko ei tunnu jäsenelle välttämättä miltään. Muistelenpa tässä sitä hetkeä, kun eräälle kirjosta eronneelle soitettiin perään ja kysyttiin että haluaisiko vielä yhden kerran jutella uskonasioista. Vastaus oli, että ennen eroa se soitto olisi ollut kiva. Eikä tuota "vielä kerran" -tilannetta tietysti tullut.

Asia vertautuu suoraa matkapuhelinliittymiin ja niissä olevaan ärsyttävimpään piirteeseen. Se on nimittäin se, että kaikenlaisia huippukivoja etuja saa kun liittyy. Pitkäaikainen jäsenyys ei tarjoa samanlaisia tarjousputkia. Jos oikeasti haluaa leikata puhelinlaskuaan, kannattaa olla ottamatta mitään määräaikaisuuksia koska ne sitovat liittymään vuodeksi. Ja sitten vain säännöllisesti vaihtaa edullisiin tarjouksiin. Ne nimittäin soittavat omasta linjasta perään ja tarjoavat vielä parempaa vastatarjousta että et ottaisi sitä varsinaista tarjousta vastaan. Syy on siinä, että valloitusmielessä pivossa olevia ei ole helppo muistaa. Katsotaan vain, kenellä ei ole tätä puhelinliittymää.

Kirkon kohdalla tälläisiä tarjousetuja ei tietysti ole, joten jos olisin nyt eronnut ja sen jälkeen käskettäisiin täyttelemääm lomakkeita, voisin kokea sen jopa häirintänä. Tosin, jos syynä olisi "Tuokaa Jeesuksesta ja Jumalasta luonnontieteelliset todisteet", niin voisi olla reilu mutta mahdoton pyyntönä. Ja kokisi kirkon omakseen kun Jeesus kävisisi pesemässä astiat. (Minun vastaukset, jos olisin eronnut kirkosta.)
1: Toisaalta tilanne on siitäkin erikoinen, että joskus on ehkä ihan oikeasti parempi olla kuulumatta kirkkoon. Tämäkin tuntuu eroboomin kohdalla olevan iso asia. Esimerkiksi moni syyttää eroavia halusta kaataa kirkon. Minusta, jos ihminen haluaa kaataa kirkon, niin hänen paikkansa ei ole kirkon jäsenenä. Tosin uskon, että muitakin syitä eroamiselle löytyy. Yhden tyypityksen universaaliksi selitykseksi napittavat ihmiset ovat vähän turhan innokkaita tyypittelemään ja totuus unohtuu tässä dikotomisessa ja demonisoivassa innossa matkasta. Siitä käydään vääntöä, että onko eronnut pyyteetön hengellinen ihminen vai kirkonvastainen käydään vääntöä, mutta siitä että tyypin kannattaa kummassakin tapauksessa erota unohtuu.

Yleisesti ottaen tässä on valloitusmentaliteettia, joka tuntuu olevan tyypillinen koko ajallemme. Olemme tyytymättömiä, emmekä kiitä siitä mitä on vaan katsomme mitä ei ole. Näin kirkosta eronneet nähdään, mutta viestiä ei lähetetä niille jotka ovat jäseniä. Ja eronnut ei näe kirkon hyviä tekoja, vaan näkee ne puutteet.
1: En toki ole kompensoivan etiikan ystävä, eli kannata näkemystä jossa jonkin asian hyvin hoitaminen siihen että saa tarkoituksella tehdä asiat toisaalla epäeettisesti, ikään kuin tasata tilit tätä kautta.

Olisi mukavaa kuulua maailmaan, jossa kuuluminen merkitsisi jotain, ei eroaminen. Olisi myös hauskaa, jos Jumalan tarjoamien keksien maku säilyisi vaikkapa seuraavaan aamuun asti.

---

Kirjoittaja on lopen kyllästynyt kirkon eroboomiin liittyvään kirjoitteluun. (Siksi kirjoitettu muusta, eikä siitä lain.) Toisille "homojen hyysäys" särkee kirkon hengellisyyden, heille homous on kauhistus jota ei tule suvaita. Toisille ihmisoikeudet ja etiikka, kuten homojen ihmisoikeudet, liittyvät vahvasti hengellisyyteen. Ja sitten on ne, jotka käskevät suvaitsemaan, mutta tosiasiassa matkan varrella vain määrittävät edelliset kaksi arvottomiksi, eivätkä he siksi suvaitse yhtään ketään.

vastaanvankkaamisen periaate

Moni keskustelunaihe on polarisoitunut. Tällöin voidaan puhua vastaankirjoittamisen periaatteesta, jossa kirjoittajat määrittelevät näkökulmansa jotain tiettyä kantaa vastaan. Keskustelutapa johtaa lähes väistämättä kärjekkäisiin ja stereotyyppisiin kuvauksiin. Vastustajasta rakentuu yllättävän usein olkiukko sen vuoksi että osa tämän puolen esittämistä argumenteista lakaistaan maton alle. Näistä keskusteluitsa parhaan kuvan saakin siten, että katsoo mihin argumentteihin ei reagoida. Itse keskustelu tälläisissä tilanteissa taas taantuu helposti inttämiseksi.

Tälläisiä keskustelunaiheita on itse asiassa hyvin paljon. Kenties selkein niistä on kuitenkin pornografia. Se tuntuu olevan sen verran vahva aihe, että kaikilla on jonkinlainen mielipide aiheesta, joko puolesta tai vastaan. Aiheesta puhutaan avoimemmin kuin vaikkapa uskonnosta, jonka kohdalla monelle kyseessä on herkkä ja arka aihe sellaisella tavalla joka ei johda ihmisiä avautumaan vaan olemaan uskomuksinensa hiljaa.

Vastaan.

Monet, esimerkiksi Andrea Dworkin ajaa pornon sensuroimista. Heille se edustaa stereotypisoivaa ja miehistä vallankäyttöä. Hänelle porno on nimen omaan miehisen väkivallan ja ylivallan muoto, eikä se mitenkään voi olla itseilmaisua tai edes fantasiointia. Alakulttuurit typistetään, ja keskustelu tiivistyy leimallisesti väkivaltapornoon ja muihin ääri -ilmiöihin. Tai sitten tavallisemman pornon kuvastoa käytetään varsin erikoisilla symbolisilla yleistyksillä.

Dworkinin mukaan pornografia on vain raiskauksen dokumentti, jonka katsoja tekee raiskauksen ja teko voidaan toistaa. Hänelle porno on sitä, että nainen houkutellaan tai pakotetaan katseen kohteeksi ja sitten hänet välineellistetään. Näin ollen porno erotisoi epätasa -arvon, eli yhteiskunnan miesten ylivalta siirtyy pornografiassa suoraan miesten vallankäytöksi.

Esimerkiksi Dworkin on vahvasti sitä mieltä että sperma on likaista ja saastaa naisen. Tämä likaaminen on miehelle vallankäytöllisesti nautittavaa, koska siinä naista hallitaan ja tuhritaan. Dworkin liittää sperman kuolemaan väittämällä että miehen olemus on yleisesti liitetty kuolemaan. Siksio peniksenkin on kuvattava tätä miehisen metsästäjä-keihästäjä-murhaajan roolia. Näin spermastakin saadaan kuoleman symboli. Hänen mukaansa naisen seksuaalinen haluttomuus johtuu alitajuisesta halusta taistella tätä miehistä ylivaltaa vastaan.

Puolesta vastustajia vastaan.

Pornon vastustajien vastustamisessa - joita esimerkiksi Kipnis edustaa - vastustetaan seksuaalisuuden hierarkista jakoa poikkeaviin ja normaaleihin. Usein tässä vedotaan seksuaalisuuteen yhteiskunnan rakentamana ilmiönä. Näin ei ole naiseutta, mieheyttä tai yhteä yleistettävää seksuaalisuutta. Näin seksuaalinen monimuotoisuus korostuu.

Tässä näkemyksessä pornografiassa korostuu fantasioihti, halu ja molempien osapuolten rooli. Kipnis esittää esimerkiksi, että pornon vastustamisen keskustelukenttä muistuttaa kovasti perinteistä yläluokan suhtautumista alempiarvoisiin ; Pornon katsoja leimataan eläimelliseksi ja hillitsemättömiksi. Samoin kielletään ajatus siitä, että nainen voisi nauttia miehen ruumiin näkemisestä, eli ottaa miehen katseellisen välineellistämisen kohteeksi jolla olisi välineellinen itsen kiihottamisen tarkoitusperä.

Pornografiasta syntyy monille helposti epämiellyttävä kuva. Tästä seuraa usein inhoreaktio. Asiaa voi kenties ymmärtää Sartren kautta. Hän kuvasi pornografiaa tirkistelynäkökulmasta. Hänestä pornografiaa katsova haluaa nähdä, mutta ei itse tulla nähdyksi. Pelko konkretisoituu ja tirkistelijälle tulee tuntemus siitä, että joku ikään kuin huomaa hänen tirkistelynsä. Tämä sallii häntä ottamaan huomioon tirkistelyn huomaajan roolin ja tunteen. Tästä seuraa syyllisyydentunne ja häpeä. Häpeästä syntyy helposti suora negatiivinen asiaan suhtautuminen.

Kuitenkin moniin asioihin liittyy tämänlainen reaktio. Esimerkiksi nyrkkeily tai vapaapaini on varsin rajua. Samoin kuin televisioväkivalta. Näitä kaikkia aiheita ei kuitenkaan sellaisenaan ole leimattu puhtaasti pahoiksi ilmiöiksi, vaan niistä on käyty hyvin monisärmäistä keskustelua. Sartren huomio ei siis ole keskustelujarru.

Symbolien julmistava epätotuus.

Dworkinin linja on selvää yleistä miehisyyden syyttämistä. Yleistäminen rajusta pornosta kaikkeen kuvalliseen seksuaalisuuden esittämiseen on selvä aggressiivinen miesvastainen stereotypia. Se on selvästi väärä ja poliittisesti värittynyt. Ja tämän lisäksi kenties myös eettisesti kyseenalainen.

Catherine Waldby on esittänyt, että fallosnäkemyksessä on vikana se, että se on pelkkä tulkinta. Penetraatiomyytti on aivan yhtä validi tulkintatapa, kuin ajatella että vagina ottaa peniksen haltuunsa, otteeseensa. Näin ollen voitaisiin sanoa että miehen elin otetaan haltuun samalla tavalla kuin vaikkapa nyrkki ottaa vasaran haltuun. Sama liittyy Dworkinin ja muiden pornonvastustajien sperman likaisuuden korostaminen. Se määritellään automaattisesti vastaanottajalle epämieluisaksi asiaksi. On aivan eri asia, onko se myös todella kaikille näin.

Kaiken kaikkiaan Dworkinin argumentaatio kytkee pelkomielikuvia miehisyyteen yleisesti ja siirtää tämän pornografiaan. Esimerkiksi toisaalla Dworkin yhdistää sperman miehen omaisuuteen, joka on kallisarvoista, mutta ei hyväksy sitä, että sperma pornografiassa olisi tuhlailun ja lahjoittamisen symboli.

Vertausten johdonmukaisuuttakin enemmän näyttää roolissa olevan asiayhteyden negatiiviset konnotaatiot. Symboliikka on selvää : Fallossymboli sekoittuu miehen sukupuolielimen kanssa yhteen. Pornografiaan liitetyt asiat ovat helposti siirrettävissä seksuaalisuuteen. Mies nähdään tämän jälkeen normaalissakin seksissä lävistäjä-keihästäjänä. Valitettavasti Dworkinilla tapahtuu matkan varrella ekvivokaatio ; Fallossymboliin liitetyt asiat siirtyvät penikseen. Keihäs on kenties fallossymboli, mutta se ei muuta penistä tappavaksi aseeksi. Lävistymisosa on kenties symbolejen kesken välittyvä ominaisuus, mutta tämä ei tarkoita että keihään joka ikinen ominaisuus tai käyttötarkoitus siirtyisi. Symboli ja asia menevät suloisesti sekaisin.

Dworkinin väkivaltainen kuvasto pakottaa ihmettelemään sitä, miksi valtaosa pornosta on muuta kuin raiskauspornoa tai väkivaltapornoa. Miksi naisen nauttiminen orgasmien saanti pornopätkissä on niin näkyvää ja äänekästä. Se on toki näyteltyä, mutta auki jää, miksi sitä niin voimakkaasti haetaan, jos keskiössä olisi todellakin miehisyyden tappavan voiman näyttö. Tuntuukin että kohteeseen koettu antipatia ja totaalinen samastumisen tunne ohjaavat näitä tulkintoja vahvasti.

Valitettavasti tälläinen liioittelu lienee ilmiselvää lähes kaikille jolloin pornon vastustamisen asiallisetkin piirteet asettuvat helpommin kyseenalaisiksi. Asiaa uskovat ovat ignorantteja ja tämän jälkeen he taatusti pelkäävät voimakkaammin pornografian kannattajia. Tämä ei johda keskusteluun tai asian ymmärtämiseen, eikä asiasta debatointiin. Jäljelle jää vain moraalinen närkästys ja siihen liitetty aktivismi. (Aktivismi joka liittyy järjenkäyttöön on tietysti usein hyvä asia. Tälläinen kaahottaminen harvemmin.)

Pornon moninaisuus.

Pehmopornossa jännittävänä piirteenä onkin itsea asiassa eräänlainen moralismi. "Levottomat 3" oikeutti itsensä sillä, että se otti esiin seksuaalisen pakkomielteen ongelman. Näin seksiin saadaan hieman paheksuva sävy. Tämä onkin hyvin vallitseva asia ; Esimerkiksi Tekno-Kekko kertoo "Kalle" -lehdestä ; "Kalle ei ikinä jättänyt väliin tilaisuutta tarjota avokätisesti kuvamateriaalia ja lausahtaa samaan hengenvetoon teatterikriitikon äänenpainoilla, kuinka murheellista ja keinotekoista sellainen surkeus on." Samoin lehdistössä haastatellaan naisia, ja pikkutuhmat kuvat sallitaan ajatuksella, että hän avaa sydämensä ja hieman ruumistaankin. Tälläisessä asetelmassa on tietysti helppo nähdä tekopyhyyttä. Mutta olennaista onkin huomata, miten tämän lähestymistavan sanoma eroaa lujasti toisenlaisen pornon sanomasta.

Naisille myytävä pehmopornoisa eroottisen kirjallisuuden laji taas harjoittaa tunnetusti strategiaa, jossa nainen pehmeydellään päihittää vastustelevan vapaan miehen. Alussa mies on ikään kuin rouhea stereotyyppinen sankari, jonka nainen saa voitettua pauloihinsa. Ja tämä päihitys ei tapahdu kaksintaistelussa miehisin tavoin. Tämä on helpohkoa nähdä miehen hallitsemisena ja naisen valtana suhteessa mieheen. Vastaavaa löytyy myös Cosmopolitan -lehdestä, jossa on joka numerossa seksikikkoja joilla parantaa omaa suoritusta joko itse saaman tai sitten jakaman nautinnon kautta.

Toisaalta pornografiassa on monia leikillisiäkin piirteitä. Suomessakin Moon TV tuli tunnetuksi siitä, että siellä ei esitetty pornoa ainoastaan hikisenä penetraationa joka tapahtuu jossain hämyisessä paikassa. Aiheeseen liittyvissä ohjelmissa mukana oli leikillisyyttä, kokeilua ja hauskanpitoa jossa sekä mies että nainen nauttivat. Ohjelmissa seksuaalisuus on toki kaupallisen makuista, esimerkiksi välinetestauksen osalta. Mutta rakenne näissä oli lainattu likimain Ostos TV:stä. Seksuaalisuus liitettiin -toki kaupallisen makuisesti- arkisuuteen ja siihen liittyvään leikillisyyteen. Kaupallisuus taas liittyy niin monenlaiseen asioihin, että pelkästään sen takia pornon vastustaminen tuntuu hieman oudolta.

Sensuurin laajeneminen.

Oleellista on tajuta ainakin se, että pornografian kielto ei ole pelkkää pornografiankieltoa. Pornografian vastustaminen levitetään usein myös seksuaalivähemmistöjen sensuroimiseen. Kipnis teki 1996 tutkimuksen, jossa havaittiin että pornosensuurimielisyys on johtanut paikoin jopa feminististen antipornotekstejen sensuroimiseen. Dworkinin lausuntoihin vedoten on toisaalta sensuroitu hyvin erikoisia asioita. Vance on tutkinut asiaa, ja Dworkinin argumentaatiotapaa käyttäen on esimerkiksi feministien konfrenssijulkaisuja joutunut sensuurin hampaisiin. Samoin kuin sen vuoksi hampaisiin on joutunut lesbojen sisäisiä lehtiä, joita ei ole edes käytetty pornografisena materiaalina. Vancen mukaan pornosensuuri onkin eräs vahvimpia keinoja hillitä naisten vapautumista. Naisten seksuaaliset halut kielletään ja kritiikistä rakennetaan pohja naisten sisäiselle kontrollille. Jos nainen haluaa, hänen kokemuksensa turrutetaan kielloilla, jossa nämä tunteet ovat miehisen ylivallan rakentamia ja naisen halu onkin siksi orjan statuksen vapaaehtoista ottamista.

Seksuaalisuus onkin myös biologinen ominaisuus.

Toisaalta on selvää että pornografiaa puolustavassa diskurssissa (tai tarkemmin pornonvastustajien debunkkauksessa) taas keskiössä on liian usein se, että sukupuolisuus on vain yhteiskunnan kehitelmä. Kuitenkin seksuaalisuutta ohjaa myös perimä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että ihminen olisi aina standardiheteroseksuaali : Luonnontieteissä on keskiarvon lisäksi variaatiota ja jakaumaa, jotka ovat luonnollisia nekin. Tätä kautta voidaan sanoa että hyvin moni on luonnostaan standardiheteroseksuaali, ja osa seksuaalisuuden toteuttamistavoista on marginaalisia. (Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että kulttuuri ei vaikuttaisi sukupuolisuuteen mitenkään.)

Biologian hylkääminen, biokammo jossa luonto esiintyy vapauden kahleena ja siksi vastustettavana asiana, taas voi herättää antipatioita siitä, että pornografiaa suosivassa linjassakin olisi jotain vikaa. Kenties vakavampi este tulee luovuuden ja toteuttamisen korostamisessa. Pornografiasta osa kun on selvästi halventavaa ja "liiallisen välineellistävää". Tuntuukin fiksummalta olla käsittelemättä koko ilmiötä yhtenä klönttinä, vaan enemmänkin hyvin erilaisina osakokonaisuuksina.

"Runsaasti aihetodisteita"

Hyvin yleinen strategia etenkin fundamentalistejen parissa on kertoa siitä miten uskonto on vaikuttanut heidän omaan elämäänsä. Tähän liittyen kerrotaan hyvin monenlaisia tarinoita. He pitävät tätä elävän uskon kannalta tärkeänä asiana. Ja lisäksi nämä ovat heistä todiste siitä, että Jumala on olemassa, ja että nämä teot ovat jotain jota ihmiset eivät tee yksin.

Yleinen teema on kääntymyskertomukset, joissa kuvataan yleensä elämää ennen uskoontuloa. Uskontoon liittyminen sitten on tuonut muutoksen tähän elämään. Esimerkiksi narkomaani tai alkoholisti on muuttunut raittiiksi. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen perustelu, koska uskovaisten parissa näihin suhtaudutaan nuivasti. Uskonnon normistot voivat ehdottomasti tätä kautta ohjata terveisiin elämäntapoihin.

Kuitenkaan tässä ei ole mitään kovin erikoista. Jos uskonto käskee pesemään hampaita ja syömään vihanneksia ja olla koskematta raatoihin taatusti ohjaa terveyteen, mutta se ei todista millään lailla itse Jumaluudesta.

Toisaalta kertomuksissa mukana muuttuu moni asia. Esimerkiksi alkoholisti on joko yksin tai alkoholistiporukassa. Jopa Richard Dawkins myöntää uskontojen ryhmäpaineen, eli sen että yhteisö pakottaa ihmisen tiettyyn muottiin. Dawkins ei tosin korosta positiivisia muotteja. Tosiasiassa muotissa on hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Ovathan jopa kulteista olevat kertomukset tarinoita siitä miten uskonto on saanut ihmiset tekemään asioita joita eivät ole ennen tehneet.
1: Tosin vaikka esimerkiksi Anonyymit Alkoholistit käyttävät henkilökohtaisen jumaluuden valitsemista tärkeänä ja pakollisena osana paranemisprosessia, Olemassaolevien tietojen pohjalta AA ei toimi uskomushoitoa tehokkaammin. Tämä voi olla yllättävää, ja johtaa miettimään että ehkä AA:ssa ei ole riittävästi kulttimaisia piirteitä? Toisaalta tämä pistää miettimään sitä, että AA ei ole kiinnostunut varmistumaan tehokkuudestaan. Se ei tutki tehoaan vaan pelkästään tekee. Kenties kauan alkoholista vapaana olleet käyvät siellä, ja ne jotka jäävät pois joko kuolevat tai heitä ei muuten näy, joten tilanne näyttää kentällä ruusuisemmalta kuin se onkaan?

Tarinoissa olevat paranemiskertomukset taas eivät kestä tarkempaa tarkastelua. Eivät tilastollisella tasolla, eivätkä yksittäisinä ihmeinä.
1: Yksittäistapauksien kohdalla on mainittava suomessa tehty Hirsilän "Herra tekee ihmeitä ilman määrää" -penkominen aiheen piirissä. Siinä haettiin paranemista, joka olisi luonteeltaan erikoislaatuinen. Esimerkiksi amputoidun raajan takaisinkasvu olisi sellainen. Hän huomasi, että vaikka tarinat olivat monet, olivat todisteet vähäset. Paranemiskertomuksista joko puuttuvat dokumentit, tai sitten ne ovatkin sellaisia että niitä tapahtuu itsestään, osa niistä tuntuu tarinana arkielämässä ihmeiltä, mutta lääketiede tietää että niitä tapahtuu yllättävänkin usein. Eli kun löydetään uskovaisia joilla on ollut tuo sairaus, on selvää että joukosta löytyy niitäkin joilta se on parantunut. Juttuja ei ole aina edes dokumentoitu, eikä niiden oikeudellisuutta voida olla varmoja. Näiden tarinoiden epäilyä pidetään uskovaisten puolella Jumalan epäilynä, vaikka sen takana olisikin vain ja ainoastaan uskovaisen ihmisen erehtyväisyyden tai valehtelun mahdollisuuden huomioonottaminen. Kun muistamme kiinnijääneet huijarit, joista kuuluisin lienee runsaasti mainetta ja seuraajia saanut Popoff, on selvää että mahdollisuus on relevantti.
___1.1: Yleisesti ottaenkin näyttää siltä että tarinoita kerrotaan massoina. Isoja kasoja erilaisia paranemistarinoita. Niitä ei varmisteta mitenkään. Ja nämä tarinat, joiden oikeudellisuutta, tarkkuutta, tapahtumista ja kertojan erehtymistä asiasta ei oteta huomioon. Mutta niitä pidetään silti vähintään aihetodisteina. Tämäntasoinen toiminta tällä innolla pakottaa miettimään sitä, onko koko genre typeryyttä vai valehtelua vai molempia.
2: Tilastollisella tasolla rukouksen täytyisi toimia paremin kuin placebo. Tätä ei tule mitenkään ilmiselvästi ilmi. Osassa tutkimuksista on tullut jopa rukouksen negatiivinen vaikutus, jos potilas tiesi että hänen puolestaan rukoiltiin, hän parantui vaikeammin. Syyksi on epäilty sitä, että jos puolesta rukoillaan, on monella arvauksena se, että hänen täytyy olla todella sairas.

Rukoustarinoissa on itse asiassa ongelmallista jo se, että niissä on käytössä post hoc ergo propter hoc ("sen jälkeen - sen vuoksi") -argumenttivirhe. Ilmiselvä esimerkki on tietysti päänsäryn katoaminen. Rukouksen jälkeen lähtenyt päänsärky olisi voinut lähteä ilman rukousta, koska päänsäryille käy niin aika usein. Syövän tai muiden vastaavien tahojen kohdalla tilanne on vielä erikoisempi, koska usein rukouksia ja rukouspyyntöjä näistä aiheista tulee paljon. Sukulaiset rukoilevat iltarukouksessa ja tilaisuuksissa voi olla tunnettu hengenmies rukoilemassa. Esirukouksia sataa jokaisen sairastuneen luo - itse asiassa jopa niin, että kun minä selitin jalkakipuni häviämisestä (kun se ensi kerran lähti, nykyisin tiedän että kyseessä on syklinen vaiva joka tulee ja menee lähes satunnaisesti koko elämäni ajan) ja näytin että parannutaan sitä darwinismillakin, reagointi oli, että joku oli voinut rukoilla puolestani ja parantaa sen. Rukoilujen runsaus kertookin itse asiassa siitä, että annetaan tilaisuus cherry pickingille. Jos parannutaan, se johtuu rukouksesta, koska aina hieman ennen on rukoiltu, tai on voitu tehdä näin, saa tarina näennäisesti faktapohjan. Toimimattomat rukoukset unohdetaan, koska "Jumala ei ole mikään parannusautomaatti", kuten minulle on tästä asiasta kerrottu.
1: Henkilökohtaisesti ihmettelen sitä, että miksi Hänet sitten esitetään sellaisena. Minä vaatisin vain selvää ja yksiselitteistä tieteellä havaittua tilastollista eroa rukouksen avulla paranemisessa. Mikään selitys jossa "epäselvä koetulos johtui esirukouksen vaikutuksen huomioimatta jäämisestä" on selitys todisteen puutteelle, ei todiste asiasta.

Kaikissa näissä elämäntarinoissa on kyseessä non sequitur. Niissä väitetty asia liimataan, ei koetella. Kriittisesti ajatellen vastaus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä seuraus. Yksi niistä on jo itse uskon vaikutus. Kenties ihmisen psyykkinen riippuvuus asiaan ajaa muutokseen itsessään. Tässä ei tarvita sen kummempaa ulkopuolista apua. Usko ja uskon kohde menevät sekaisin, tai liimataan yhteen tarpeettoman rajusti. Eri vaihtoehtoja hylätään vääräoppisina dogmaattisista syistä, vaikka kyseisille muutoksille tunnetaan varsin luonnollisia syitä -joten ainakaan Dembskin kannattamaa kaikkien muiden vaihtoehtojen eliminointia ei edes yritetä tehdä. Tulokset kuitenkin esitetään tälläisenä, ikään kuin vahvoina todisteina jotka määrällään ja runsaudellaan ovat ikään kuin kiistaton todiste, joita vain moraaliton typerys ei usko. Tarinat eivät ole edes aihetodisteita. Koska yleisesti ottaen olen sitä mieltä että surkeisiin puolusteluihin tarvitsee turvautua vasta kun hyviä ei ole, on into käyttää tämäntasoisia ilmiselvästi monella tasolla puutteellisia esityksiä viite siitä että mitään hyvää ja kunnollista ei ole edes tarjolla.

Näissä tarinoissa on kuitenkin kaikista isoin ongelma se henki, jolla ne kerrotaan. Ne kun eivät ole vain epätieteellisiä ja järkevyyttä niissä on vain niissä olevan saivartelun verran. Ne ovat myös epäsosiaalisia erimielisiä kohtaan.

Tästä saa helposti esimerkkejä. Otan esiin tarinan kilteimmästä päästä, koska herjaaminen tässä asiassa olisi liiankin helppoa ; Armeijassa olin (liikaakin) tekemisissä uskovaisen kanssa. Hän mainitsi omia kokemuksiaan ja selitti, miten hän ei voisi uskoa jos ei olisi omin silmin nähnyt. Minun kohdallani hän odotti minun toimivan herkkäuskoisemmin kuin itse olisi toiminut. Henkilökohtaiset kokemukset ovat subjektiivisia, ja niitä yritetään siirtää kuin ne olisivat objektiivisia. Uskovan oma skeptisyys näyttäytyy ikään kuin merkkinä siitä, että pureskelu ja aivotyö on tehty valmiiksi niin että se pitäisi ottaa epäskeptisesti vastaan ilman omaa ajatustyötä. Muu otetaan jonkinasteisena loukkauksena, jossa tarinan kertojaa syytetään tyhmäksi tai valehtelijaksi. Tämä on tietysti ovela ansa.

Sillä tarkoituksena ei ole tehdä mitään kriittistä ajattelukenttää jossa edetään reilusti. Sen sijaan tavoitteena on rakentaa tilanne, jossa päätetään miten erimielinen häviää. Sitten ihmetellään, että miksi joku on jossain mahdollisesti joskus hieman häijy näitä tyyppejä kohtaan. Ja miksi joku jossain kenties paiskoo Raamattuja lattialle.

On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka pelaavat pelejä ja niitä joilla pelataan.

"Hyvissä Pahoissa ja Rumissa" yksi ainutlaatuinen keksintö on Blondien keksimä ansaintatapa. Hän nappaa kiinni etsintäkuulutetun, vie tämän sheriffille ja kerää rahat, ampuu hirttotilanteessa tämän köyden poikki ja pelastaa tämän jotta voisi tehdä saman tempun seuraavassa kaupungissa. Tucon kanssa näin toimiessa heille tulee kamppailu rahasta. Tucon mielestä hän kantaa kaiken riskin, koska köysi on hänen kaulassaan. Siksi hänen tulee saada enemmän rahaa. Blondien mukaan vähemmän kuin puolet rahoista taas voisi vaikuttaa hänen osumistodennäköisyyteensä. Rahanjako päätyy neuvottelun jälkeen tasajakoon, joka on Blondien aikaisempi ehdotus. Tilanne tuntuu olevan vahvasti Blondien ja Tucon välisestä pelistä.

Näin ollen voisi tuntua luontevalta, että tilannetta voisi lähestyä peliteorian kautta.

Aloitustapa on lähes ilmiselvästi klassikko, vangin dilemma. Pelinä vangin dilemmassa on kaksi "kuulusteltavaa", jotka eivät tiedä, mitä toinen tekee. Jos molemmat ovat lavertelematta, tulee lyhyt tuomio molemmille. Jos toinen avautuu ja toinen on hiljaa, tulee tunnustajalle vapaus mutta hiljaa olevalle pitkä tuomio. Molempien laverrellessa molemmat saavat hyvin pitkän tuomion. Tämäntapainen pelitilanne on mielenkiintoinen, koska oikea ratkaisu riippuu olennaisesti siitä, mitä toinen vastaa. Jos olisi aina kannattavaa pettää tai olla rehellinen, riippumatta siitä, mitä toinen tekisi, ei tilanne olisi yhtä mielenkiintoinen.

Tucon ja Blondien pelissä on vangin dilemmaa muistuttavia piirteitä. Siinä Blondien ampumatta jättäminen muistuttaa hieman pettämistä. Sillä saa lyhytaikaisesti hyvän tuloksen: Rahoja ei tarvitse jakaa ollenkaan ja koko potti saadaan itselle. Tucolla ei kuitenkaan ole huijaamisen mahdollisuutta. Hän on käytännössä vanki, joka menee hirteen joka tapauksessa. Blondien kannalta tilanne muistuttaa sitä, jossa on reilu maailma, jossa toinen voi käytännössä vain pelata yhteen. Näin ollen kannattava strategia olisi pettää aina. Blondie ei kuitenkaan "petä aina", koska kyseessä on ammatti.

Peliteoria tuntee toisenlaisenkin pottien jakamiseen liittyvän esimerkin. Siinä ideana on se, että on olemassa potti rahaa. Ensimmäinen pelaaja saa määritellä, kuinka paljon hän saa ja kuinka paljon jää toiselle. Toisella on vain veto -oikeus. Eli hän voi pyyhkäistä koko potin pöydältä jolloin kumpikaan ei saa mitään. Matemaattisesti tilanne on hyvin epäreilu, koska vaikka toinen tarjoaisi miten vähän potista, on tämän voiton kannalta parempi ottaa vähän kuin ei ollenkaan. Ihmispsykologia ei kuitenkaan toimi näin.

Usein epäreiluus kostetaan. Ja tässä erikoistilanteessa kannattaa olla antelias. Jos aggressiivinen kosto on päällä, on toisen pakko reagoida. Tässä tilanteessa valtapeli voi luiskahtaa siihen, että napinpainaja sanoo että "annat minulle 90% tai kumpikaan emme saa mitään". Tämä tosin vaatii toistuvan pelitilanteen ja sen, että napinpainaja on oikeasti hyvin järkähtämätön asiassaan. Tässä on iso mahdollisuus jäädä kokonaan ilman pottia, joten kyseessä on ison riskin peli. Varman päälle ei pelata, mutta tätä kautta saadaan mahdollisuus kunnon ansioon. Tälle strategialle vastavetona on tietysti olla vastaavan häijy ja antaa takaisin matalia palkkioita. Se, joka antaa ensin periksi, saa pienemmän potin, mutta vasta tämän jälkeen kumpikaan alkaa saamaan mitään. Kaksi jääräpäätä pelaavat rohkeaa riskipeliä ja jäävät nuolemaan näppejään.

Kuitenkaan tämäkään ei sovi tilanteeseen. Sillä Tucolla ei tosiasiassa ole kuitenkaan tilaa. Sillä hän ei voi pyyhkäistä pottia, kuten vaikkapa hirttäytyä kiusallaan. Hän ei tavallaan ole peluri ollenkaan. Hän voi vain joko mennä hirteen, jäädä henkiin ja saada minkä Blondie antaa. Tai sitten hän voi mennä hirteen ja kuolla jos Blondie päättää jättää ampumatta. Jos Blondie epäilee että hirtettävä rupeaa sooloilemaan, tai rupeaa vaikkapa harkitsemaan pakenemista tai väkivaltaa, hänen kannattaa lopettaa peli välittömästi. Tämä tarkoittaa tietysti pelitoverin hirttymistä, eikä tällä hirttyjällä ole valinnanvaraa.

Tosiasiassa ainut syy, jonka vuoksi Blondie ei anna Tucon hirttyä onkin se, että uuden lainsuojattoman löytäminen vaatii tuuria ja ensimmäisessä kiinniotossa on jopa riski joutua ammutuksi itse. Tämä on se syy, jonka vuoksi Blondien kannattaa harjoittaa tätä toimintaa in first place. Hänen riskinsä on ensimmäisessä kiinniotossa ja tämän jälkeen sille hankitaan katetta. Ja katetta voidaan hankkia tällä konstilla hyvin paljon. Se, miksi Blondie antaa Tucolle yhtään mitään, johtuu siitä että hän on se, mitä häneen liitetty adjektiivikin on. Hän on "hyvä". Jokainen dollari, jonka Tuco saa on anteliaisuutta ja reiluutta. Vaikka hän tietysti kantaa kaiken riskin, hänellä ei ole mahdollisuutta itse vaikuttaa siihen ottaako hän riskin vai ei.

Tai näin on siihen asti, kunnes Tucosta tehdään "peluri". Tämä onnistuu ottamalla tilanteeseen muutakin kuin hirttymistilanteen. Nimittäin jos Tucoa ollaan viemässä kaupungista toiseen, on tässä välissä aikaa, jona Tuco voi tehdä jotain. Hän voi vapautua köysistä jos on sellaisissa. Hän voi yrittää haastaa Blondien, joka joutuu tällöin kohtaamaan taistelutilanteen - juuri sen riskin, jota koko hirttämispelitilanne rakentaa.

Tämä muuttaa tilanteen peliksi. Jos Blondie kokee tilanteen uhkaavaksi, hän toimii hirttämisessä, joten tämä välitilan haaste on selvästi Tucon "ainut ratkaisu", mutta se on kuitenkin juuri hänelle sopiva rooli toimia koska Blondien toiminta kyseisenä aikana olisi taktisesti outo. Siihen kun liittyy taisteluun liittyvä riski. Jos Tuco halutaan tietyllä kierroksella pelistä pois, sen voi tehdä riskittömästi joten ei kannata toimia tällä riskivyöhykkeellä.

Tässä mukaan tulee tietysti voimasuhteet. Vaarallinen ja taitava rikollinen kannattaa pitää kurissa. Hänen kanssaan taistelu on iso riski. Tätä riskiä voidaan tietysti pienentää köysillä ja sitomisella, mutta niistä vapautumiseen on aina pieni mahdollisuus. Tätä kautta rahojen jako vähentää rikollisen intoa hyökätä. Ideana onkin maksaa juuri sen verran, että riski hyökkäykseen pienenee siedettävälle tasolle, sellaiselle että on juuri ja juuri kannattavaa olla etsimättä seuraavaa lainsuojatonta. (Jota kautta mukaan tulee se, että miten helposti löytyy lainsuojaton joka on pienempi riski & josta saatava palkkio on suhteessa vähintään yhtä hyviä. Jos tälläinen löytyy helposti, on vaihtaminen kannattavaa.)

Puolet Tucolle voidaan tätä kautta nähdä kunnianosoituksena. Sillä näin suurella osuudella Blondie saa omansa pois vasta kahden hirttäjäisen jälkeen, ja tämän jälkeen hän alkaa keräämään voittoa yhteistyöstä. Toisin sanoen Tucosta saatava raha oli kohtuullinen suhteessa hänen ilkeyteensä. Ja elokuvan mukaan Tuco oli hyvin häijy ja suuri riski. Tämä onkin kenties syy, miksi Blondie sanoi yhteistyön irti elokuvan varrella. Tuco pyysi ison osan voitoista itselleen, eikä hänestä saatava palkkio alkanutkaan nousemaan odotetun suuruiseksi. Riski kasvoi enemmän kuin saatavat rahat.

Kun ensin annat, sen saman saat.

"Tieteen Kuvalehti 17/2010" sisälsi juttuja muun muassa viikinkien jumaltarustosta. Sen tutkimuksen perusongelmana on se, että ei voida sanoa miten paljon asiassa oli ulkopuolisia vaikutteita. "Ei tiedetä missä määrin nämä kertomukset vastaavat viikinkien todellista uskontoa, sillä siitä on kirjoitettu vasta 200-300 vuotta viikinkien aikakauden jälkeen. Kirjoittajat ovat olleet kristittyjä ja tarinat ovat perustuneet suulliseen perimätietoon."

Tarinat ovat eläneet aikojen saatossa. Esimerkiksi on vahvoja viitteitä siihen suuntaan, että kristittyjen tuomionpäivän ajatus olisi vaikuttanut ja tätä kautta olisi syntynyt viikinkien ragnarök. Kreikkalaiset vaikutteet ovat tuoneet mukanaan manalan vahtikoiran. Myös Valhallan katsotaan olevan kristillistä alkuperää, joka on tarttunut tarinoihin ja värittänyt niitä. Tämä ei ole sinällään ihme, sillä kulttuurit elivät rinnan. Tunnetaan muun muassa esineitä joilla on valettu koruja : Rinnakkain on torin vasaraa ja ristiä.

Tähän ilmiöön liittyy yllättävän paljon samaa, jota nostin esiin hieman aiemmin. Tässäkin näyttää olevan ilmiö, joka liittyy kristinuskon tulkitsemiseen erikoisilla tavoilla. Sellaisilla tavoilla jotka näyttävät siltä, kuin ei merkitsisikään se, minkälainen argumentin sisältö ja rakenne on, vaan kuka sen sanoo.

Esimerkiksi Suomessa on Kalevalaa katsottu raamatullisesta näkökulmasta. Esimerkiksi Pauli Ojala on tulkinnut Väinämöisen veneenveistoa tarinana Nooan tulvasta. Tässä hän tarkkailee samanlaisuuksia. Kalevalan kohdalla vaikeutena on tietysti sama kuin viikinkimyyteilläkin ; Kalevala on kirjoitettu kristityn toimesta, ja on hyvin vaikeaa sanoa miten paljon takana on Lönnrootin näkemyksiä, kuten valikointia, joilla tarinat on saatu taitavasti sujahtamaan yhteen. Vaikutuksen määrää on vaikeaa arvioida.

Asia on tietysti tätä laajempi. Voidaan puhua mytologiavertailusta. Sillä on tärkeä rooli siinä vakavasti otettavassa teologiassa. Mutta myös fundamentalistien ja maallikoiden perustelupuheissa.

Kreationistejen argumentteja laajasti moittivassa Talk.originsissa tulvalle on uhrattu tilaa. Esimerkiksi eri tulvakertomuksia on kerätty. Syynä on se, että tulva on kreationisteille hyvin tärkeä ja paljon viitattu asia. Tulvakertomuksien samanlaisuudet kertovat siitä, että tulva oli totta.

Kuitenkin joitain vertailuita vastustetaan kovin. Esimerkiksi jos Jeesuksen tarinoita verrataan (Ja häntä todellakin verrataan ties mihin myytteihin), asia voidaan kokea helposti kristityn puolella jonkinlaisena pyhäinhäväistyksenä. Esimerkiksi jos Osiriksen kertomusta vertaa Jeesuksen tarinaan, yhteys voidaan myöntää, mutta sitä pidetään Saatanallisena harhautuksena. Samoin käy, jos muistutetaan että Gilgamesh -eepoksessakin on historiallisesti Raamattua vanhempi tulvakertomus. Yhteys on joko rienaava, tai Saatanan keksimä harhautus.

Tässäkin kohden yhtäläisyyden sanojalla tuntuu olevan enemmän merkitystä kuin sisällöllä. Jos uskovainen vertailee uskontoja, eri tarinat sisältävät kansanperinteen tietoa joka todistaa siitä omasta uskonnosta. Mutta jos joku "vääräuskoinen" tekee vertailuja, se on hyökkäys jossa Pyhää sotataan pakanaisella kerettiläisyydellä.

Saastumisnäkemyksen ymmärrän tavallaan hyvin sitä kautta, että alkuperän välittyminen on hyvin suuressa roolissa fundamentalisteilla. Heitä voi pitää erittäin nostalgianjanoisina "provenienssikiinnostuneina". Jos jokin on okkultistista alkuperää, se on heille okkultistista. Tämä näkyy esimerkiksi Reinikaisen tulkinnassa vaihtoehtohoidoista.

Sitä on sen sijaan vaikeampi ymmärtää, miksi vertailussa tuntuu painavan yhteyden sijasta aina aivan muut seikat. Aivan kuin kysymys olisi maailmankuvista ja tulkinnoista, eikä tiedosta joka tulisi ikään kuin ottaa tietona ja varmuutena, tieteellisenä ja varmana. Sellaisena näitä asioita kuitenkin levitetään. Tässä on se kohta, joka pistää minut ihmettelemään. Ihan kuin kyseessä olisikin satuihin ja tarinoihin perustuva voi olla, josta on tehty rohkeasti astuen non sequitur -argumenttivirhe ; Tarinoiden analogioista vedetään yhteys siihen että kyseessä olisi tositapahtumat. Vaikka muitakin selityksiä samanlaisuudelle on, eikä niitä suinkaan mitenkään eliminoida. Eikä tätä linkkiyhteyttä samanlaisuuden ja tositapahtumuuden välillä edes testata mitenkään kriittisellä testillä, josta voisi tulla tulos jonka mukaan se olisi epätodennäköisempää. Faktat vain sovitetaan totuuteen joka on päätetty ennalta, ja tilanne rakennetaan niin että sovitus voidaan tehdä olipa faktat sitten mitä tahansa.

"Voi olla" -tulkinta ja tiede menevät sekaisin. Tämä ei ole enää edes huolimatonta perustelua. Tämä ei ole enää perustelua ollenkaan,

Kaksintaistelu kolmella

"Hyvissä Pahoissa ja Rumissa" on lopussa legendaarinen kolmintaistelukohtaus. Se on hyvin vaikuttava. Ratkaisuna tilanteessa on se, että tilanne on itse asiassa manipuloitu. Se, kuka ampuu kenetkin ei johdu taitoarvioista, tai henkilökohtaisesta kemiasta. Ratkaisu tulee siitä, että "Hyvä" Blondie on tyhjännyt "Ruman" Tucon aseen ammuksista ja kukaan muu ei tiedä tätä. Näin Blondie pääsi ampumaan rauhassa "Pahaa" Angeleyetä.

Tälläinen tilanne on tietysti psykologisesti kutkuttava. Kuka ampuu ketäkin voi ratkaista vihantunteilla. Mutta siihen liittyy myös rationaalinen ulottuvuus. Kun taistelusta halutaan selvitä hengissä, on ehkä viisainta pelata ovelasti eikä vihalla. Ehkä jopa yllättävän vihollisen ampuminen on järkevintä?

Kolmintaistelun ratkaisemistapaa on itse asiassa mietitty hyvin paljon. Mutta ei elokuvamaailmassa. Tai edes rikollismaailmassa. Peliteoriassa sillä on sen sijaan rooli. Siinä ikään kuin yritetetään maksimoida eloonjäämistä tavalla, jossa vastapuoli on looginen vihollinen, eli hekin haluavat maksimoida eloonjäämisensä.

Kun peliteoriassa katsotaan taistelutilannetta, on;
1: Määritelty ampumajärjestys ja osumistarkkuus. Ne voivat olla kaikilla samanlaiset, tai hyvinkin erilaiset.
2: Ampumajärjestys voidaan määrittää monellakin tavalla ; Joko järjestys on ennakoitu tai sitten henkiin jääneet ampuvat satunnaisessa järjestyksessä, ja jos joku edellä vuorossa ampuu hengiltä, vuoroa ei tietysti saa.
3: Katsotaan myös luotien määrä. Se voidaan määrittää rajalliseksi määräksi - tai olettaa loputon ammusvarasto.
4: Eräs - yllättävän paljon vaikuttava - elementti on se, onko tavoitteellinen ohiampuminen sallittu vaihtoehto.

Jos käytössä on vain yksi luoti, on ohiampuminen yleensä yllättävänkin hyvä ratkaisu. Nimittäin jos ensimmäinen ampuja ampuu jompaakumpaa ja osuu, on selvää että jäljellä oleva luoti käytetään ja hän on se, joka on elossa. Koska ensimmäinen ampuja on aseeton, hän ei ole riski, joten henkiin jäävä keskittää huomionsa taatusti siihen, jolla on panos jäljellä. Jos toinen ampuja ampuu ohi tai jos hänkin ampuu tahallisesti ilmaan, on mahdollista, että häntä ammutaan, joten riskitöntä tämä ei ole.

Jos luoteja on rajattomasti tai muuten vain paljon, on tarkoituksellinen ohiampuminen järkevää, jos ampujalla on todella huono osumistodennäköisyys verrattuna hänen vastustajiinsa ja jos ampumisjärjestys on "reiluutettu" siten että huonot ampujat ampuvat ensin. Jos vihollisilla on molemmilla suurempi kuin 50% osumistodennäköisyys, on kannattavin strategia ampua ilmaan kunnes toinen vastustaja on ampunut toisen. Tämän jälkeen hän pääsee aloittamaan viimeisen kierroksen.

Asiaa voidaan lähestyä kaavojen kautta: Jos ampumisjärjestys on P, Q, R, jossa niihin liittyvät todennäköisyydet ovat p \ q \ r, ja on R:än vuoro ; Luoti tulee tuhlata, ampua ilmaan, jos p / q.(1+q)/(1 - q + q²) . Luotia ei pidä tuhlata, vaan ampua vahvempaa vastustajaa, jos (1-q)(1 - q + q²).p² - q.(1-q).(1 + 2q).p - q³ \ 0. Näiden tilanteiden välissä R:n kannattaa ampua ilmaan myös, jos r \ p(p - q - p.q - q² + p.q²)/(p²(1-q) + q²(1-p)²)
Muutoin kannattaa ampua vahvinta. Eli esimerkiksi jos on kaksi heikkoa ampujaa, heidän kannattaa yhdessä tiimiytyä vahvinta vastaan. Peliteoria onkin siitä mielenkiintoinen, että se kertoo että intuitiivinen ajatus olisi aina järkevää. Kaava opettaa laajemminkin sen, että ovelin peluri ei itse asiassa aina pelaakaan vahvimman kelkkaan. Ja ennen kaikkea sen, että joskus järkevintä on todellakin "ampua ilmaan", mikä tuntuu arkijärjellä todella omituiselta ratkaisulta.

Tucon tyhjä ase saattoi olla Tucon eduksi. Tosin tämä lienee epätodennäköistä, koska hän oli elokuvassa revolverisankari, joka muun muassa rehvasteli erinomaisella ampumataidollaan. Elokuvallisesti tyhjä ase oli Tucon eduksi, koska Blondie oli reilu. Peliteoria olisi voinut jopa komentaa ampumaan Tucon, riippuen siitä lasketaanko pisteet hengissä selviämistä tarkastellen, vai pitääkö samalla tuottaa maksimimäärä ruumiita. Blondie laski tunnetusti vain rahoja.