Ateisti, missä kontekstissa?

"You won't cry for my absence, I know - You forgot me long ago."
(Evanescence, "Missing")

Tähän olen saanut runsaasti virikkeitä Jouni Vilkan "miltei esseestä".

Ateismi on saanut viime aikoina ääntä, etenkin Amerikan puolella. Ateismin määrittely sen sijaan on harvinaisen ongelmallista. Syynä on se, että ateismia voidaan lähestyä monelta eri kannalta. Suurimmat erot ovat tietysti paranormaaleihin ilmiöihin suhtautumisessa; Näkemyserojen vuoksi Sam Harris on valmis hyväksymään telepatian ja muita yliluonnollisia ilmiöitä, kun taas Daniel Dennet ja Clinton Richard Dawkins liittävät nämä näkemykset ateismin ulkopuolelle. Kysymys ratkaisee sen, voiko ateisti uskoa esimerkiksi kummituksiin. Monissa asioissa ateismi on selvää, jos et usko kummituksiin ja tonttuihin etkä muihin vastaaviin, olet ateisti. Mutta jos uskot näihin, miten tilanteeseen tulisi suhtautua? On selvää että ateisti voi uskoa huuhaaseen, kuten luontaislääkintään, jos se ei ole luonteeltaan spirituaalista. Mutta tämän toteaminen on tylsää. On kuitenkin paljon jännittävämpää liikkua "hämärän rajamailla". Ties mikä peikko sitä tulee vastaan ja syö.

Ateismi kun määritellään tyypillisesti neljästä erilaisesta lähtökohdasta käsin:
1: Ei ole vakuuttunut teistien periaatteista. Vastaaminen ei ole aivan yksinkertaista, sillä karkeimmillaan "a-teismi", tarkoittaa sitä että ei ole vakuuttunut Jumalien olemassaolosta. Tämä voi vielä tarkoittaa sitä että henkilö on "ateistiuskovainen", eli on sitä mieltä että tämä on uskonnollinen käsitys. Toisaalta tässä näkemyksessä myös agnostikot lasketaan ateisteiksi. Mielestäni tämän määrittelytavan käyttö on filosofisesti OK, mutta elävässä elämässä se on epäkäytännöllinen, koska se antaa ihmisille vääränlaisia mielikuvia. Jos ihmiselle sanoo että ei tiedä onko Jumalia olemassa, nämä usein kokevat että et ole ateisti, vaan agnostikko. Jos siis siis sellainen, joka ei ole varma, onko Jumala olemassa vai ei, kutsuu itseään arkielämässään ateistiksi, hänen katsotaan hieman ns. "huijaavan". Tässä vaiheessa ei kannata lähteä selittelemään sitä, että agnostismi on eräässä ateismin määrittelyssä ateismia. Että tässä näkemyksessä "ateisti" tarkoittaa mitä tahansa muuta kuin "teistiä", kun etuliite "a-" on vain kieltosana. Itse en näiden väärien mielleyhtymien vuoksi käytä tätä määritelmää käytännössä lainkaan.
2: Jumalauskon puutetta. Tässä kohden vastaan tulevat määrittelykysymykset. Ja valitettavasti tämä määritelmä on parhaimmillaankin vain juuri yhtä tarkka kuin se, mistä tämä kertoo eroavansa. (Tosin negatiiviset määritelmät, jotka kertovat että jokin on "ei jotain" tai "erilaista kuin" on lähtökohdiltaan melkoisen heikko. Se toimii vain erittäin rajatuissa tapauksissa.) Ja tässä kohdassa teistit eivät loista ; Jumala on määritelty hyvin monella eri tavalla. Ja voidakseen asettaa eriävän mielipiteen, olisi ensin päätettävä, mitä niistä tarkoitetaan. Mitään määriteltävää "yleistä Jumalaa" ei ole. Joten sen negaatiokin on vähintään yhtä epämääräinen. Lisäksi ateismin määrittäminen tällä tavalla negaation kautta johtaa vaikeuksiin koska emme ole kuulleet kaikkia Jumalan määritelmiä. Ehkä jossain on määritelmä, josta voidaan vakuuttua myöhemmin. Tosin pelkästään melko tarkasti määritettyjen Jumalien alueella toimiminen johtaa siihen että ateisti ei voi uskoa kummituksiin; Esimerkiksi monet monijumalaisten ja spiritualistien Jumalat ovat niin lähellä kummituksia, että rajanveto jumalien ja kummitusten välillä on käytännössä hiusten halkomista. Tämä tarkoittaa sitä että tässä määritelmässä ateisti ei usko kummituksiin. Hän voisi silti uskoa Ki -voimaan, tai muuhun vastaavaan, joka on rajattu siten että se ei ole jumala. Tosin kun otetaan huomioon eräs kuuluisa länsimainen Jumalamäärittely: Jumala=Alkusyy -määritelmä, huomataan että alkuräjähdykseen tai muuhun täysin naturalistiseen universumin selittämiseen uskominen määrittyy melko helpolla - suorastaan halvalla - kikalla jumalauskoksi. Tosin näistä määritelmistä voidaan vakavasti kysellä, että eikö saman tien voitaisi vain nimetä gravitaatio Jumalaksi ja saada tästä peräti empiiriset todisteet. Ja sitten toisaalta tämän määritelmän sisältä voidaankin sanoa että "kaikki uskovat ovat ateisteja muita Jumalia kohtaan - ateistit vetävät tämän vain yhtä Jumalaa pidemmälle." Siis käytännössä kaikki voitaisiin määritellä ateisteiksi. Paitsi agnostikot. Ja ne jotka uskovat KI -voimaan. Tässä kontekstissa sellainenkin agnostikko, joka uskoo että Jumalasta ei voida mitään saada mitään tietoa, ei ole ateisti. Voidaan toki rationaalisesti esittää että tälläinen tieto jotenkin johtaisi rationaalisen ihmisen ateismiin, kun järkevästi uskominen ei onnistu jos tästä ei mitään tiedä, mutta toisaalta Søren Kierkegaard nosti juuri tämän "uskon hypyn" jumalauskossa sen tärkeimmäksi elementiksi.
3: Eiuskonnollisuutta. Tässä kohden kohtaamme edellisestä tutun Jumalien moninaisuuden. Tosin tässä versiossa voit uskoa kummituksiin, ja olla ateisti, kunhan et liitä niihin uskonnollisia käsitteitä. Tosin tässä kohden vastaan tulee se, mikä lasketaan uskonnollisuudeksi ; Jos esimerkiksi esitämme että pelkkä premissien olettaminen perustelematta olisi uskonnollisuutta, Gödel olisi todistanut että matematiikka on uskonto, ja peräti uskonto joka kykenee olemaan tätä aina. Ja uskonto, joka kykenee todistamaan tämän. Tässä määritelmässä joudutaan siis kohtaamaan jumalan kanssa yhtä epämääräistä käsitettä: Uskonnollisuus. On ensin selvitettävä, onko uskonnollisuutta ilman jonkinlaista jumaluutta ja jonkinlaista instituutiota, uskontoa. Ja jos vastaus on että uskonnollisuus sisältää pakotetusti jonkinlaisen jumaluuden ja/tai uskonnon, huomaamme että joudumme käsittelemään "eitä" ainakin yhteen tai peräti kahteen epämääräiseen näkemykseen: Jumalaan ja uskontoon. Tämä tarkoittaa sitä että tätä kautta ateismin määrittely vaatii runsaasti työsarkaa. Sillä minimivaatimus sille, että kiellät jonkun näkemyksen on se, että tiedät mistä puhutaan ja mistä on kysymys. Tämän näkemyksen kannattajan on vaikea sanoa onko kummituksiin uskoja uskovainen vai ei. Hän voi perustella asiat molempiin suuntiin. Hän joutuu siis olemaan epävarma sen suhteen mihin uskon pykälään hän luokittuu, vaikka hänen uskomuksiensa sisältö olisi tarkasti tiedossa. Tämä on suuri heikkous.
4: Fysikaaliseen todellisuuskäsitykseen uskomista. (eli ontologinen naturalismi / ontologinen materialismi.) Tämän selityksen etu on siinä, että meillä on sangen hyvä käsitys siitä minkälaiset selitykset ovat "naturalistisen todellisuuskäsityksen mukaisia". Koska lailla ja sattumalla on tietyt ominaisuudet, jotka tunnemme melko hyvin. Tässä näkemyksessä on olennaista se, minkälaiseksi hän kokee ilmiön taustavoiman. Jos se on yliluonnollinen, hän ei ole ateisti. Jos hän uskoo sen olevan fysikaalisen todellisuuden mukainen, hän ei ole. Tässä kohden on hyvä huomata, että "TAPS:in pojat telkkarista" kannattavat selkeästi fysikaalista kummitusnäkemystä. Hehän muun muassa selittävät ohjelmassaan, kuinka kummituksiin kertomuksissa liitetyt kylmenemiset johtuvat siitä että kummitus tarvitsee toimintaansa energiaa, jota tämä sitten ottaa ympäristöstään. Tämä tarkoittaa heistä sitä että kummitus imee lämpöenergiaa käyttääkseen sitä muuhun. Tälläisellä kummituksella voi hyvinkin olla fyysinen toimintamekanismi, joka vain jostain syystä on nykytieteelle tuntematon. Tälläinen olisi ateisti. Samoin tässä näkemyksessä ateismi ei kiellä myöskään esimerkiksi UFO -uskoa, koska UFOt ovat fyysisiä toimijoita. Jos ihmiset eivät ole yliluonnollisia, eivät avaruusolennotkaan. Jos ihmisiin uskominen ei tarkoita sitä että ihminen ei olisi ateisti, eivät avaruusolennotkaan siihen väistämättä johda.

Agnostikon kirjaamassa otsikossa on ehkä epäilyttävää epävarmuutta?

Pyrrhonin kehittämässä skeptismissä korostettiin ristiriitoja etsivää keskustelua. Oppi kehittyi sen huomion ympärille, että ihmisten vaikutelmat aikaansaivat ristiriitaisia tuloksia. . Skeptismin perusideana oli se, että asiat olivat oikeasti
1: eriytymättömiä tai erottamattomia (adiafora)
2: epävakaita tai mittaamattomia (astathmeta)
3: määräytymättömiä tai määrittämättömiä (anepikrita).
Tästä Pyrrhonin mukaan seurasi akatalepsia, mahdottomuus tuntea asioiden todellinen luonne. Pyrrhonin mukaan oikea tapa suhtautua maailmaan oli ataraksia eli etääntyminen maailmasta ja sen huolista, jonka seurauksena tulee tasainen ja tyyni mielentila, joka ei järky missään olosuhteissa.

Tätä perinnettä jatkoivat skeptikot, joiden tulkinnan mukaan tiedonkyvyt olivat puutteellisia, jolloin ihminen ei kykene erottamaan ja käsittelemään ulkomaailman asioita(epistemologinen, tietämykseen liittyvä ongelma) sekä oli mahdollista että itse ulkomaailman olennot ovat määräytymättömiä ja epävakaita (ongologinen, todellisuuden luonteeseen liittyvä ongelma). Skeptinen koulukunta asettikin haasteen sekä tiedolle että todellisuuden pohjimmiltaan ymmärrettävälle luonteelle.

Tämän seurauksena skeptikot päättelivät, että käsityksemme eivät ilmaise totuuksia kuin epätotuuksiakaan. Se, että aistit ovat epäilyttäviä ei vielä tarkoita että ne olisivat väärässä. Tätäkään kautta ne eivät päästä selvittämään totuutta. Jos tietäisimme varmasti, että aistit valehtelevat meille, voisimme käyttää tätä tiedon haun metodina. Mutta epäilyttävyys ei vielä tarkoita epätotta. Tämä tarkoitti sitä, että perinteinen maailmankuva kohtasi haasteen: Ihmisten vaikutelmat, havainnot ja järki eivät olleetkaan välttämättä mitään oikeaan vieviä.

Tämä näkemys sitten jalostui eteenpäin. Platonin Akatemiassa vaikuttavat Arkesilaos ja Karneades palasivat sokraattisen metodin ihainnointiin. Arkesilaos asetti lähtökohdakseen sen, että varmaa totuutta ei voida saavuttaa, vaan sen sijaan olisi otettava toimintaa ohjaavaksi systeemiksi se, mikä on järkevää, tai todennäköistä. Karneades taas korosti näkemyksen ristiriidattomuutta muiden käsitystensä kanssa. Hänestä piti vain tutkia perin pohjin, mitä näkemyksiä oli, ja rakentamaan näistä ristiriidattoman kokonaisuuden.

Ainesidemos jatkoi tästä eteenpäin ja esitti, että emme voi tietää miten asiat "todellisuudessa", "luonnostaan" tai "itsessään" ovat. Hän pidättäytyi sanomasta kannanottoja, paitsi silloin, kun kyseessä olivat kieltävät väitteet, joissa sanottiin miten luonnossa olevat asiat eivät ole, (Tätä ajatusta kannattaa verrata fallibilismiin) tai relatiivisia väitteitä, joissa sanotaan että jostain näkökannasta jotkin asiat ovat jotenkin. (Tätä ajatusta kannattaa taas verrata relativismiin ja postmodernismiin.) Näin hän katsoi välttäneensä esitystensä dogmaattisuuden.

Agrippa kehitteli ajatusta omasta suunnastaan ja oli taasen sitä mieltä, että on syytä pidättäytyä argumentoinnista, jos joku seuraavista ehdoista täyttyi:
1: Näkemyksestä seuraa ratkeamaton ristiriita.
2: Näkemys on suhteellinen, näkökantariippuvainen.
3: Sen seurauksena oli ääretön regressio, eli ikuinen päättelyketju. (Maa lepää norsujen selässä, jotka seisovat kilpikonnan selässä, joka seisoo kilpikonnan selässä, joka seisoo... aina ikuisuuden pohjalle, jota ei ole, asti.)
4: Se johti perustelemattomiin alkuoletuksiin.
5: Se rakentui kehäpäätelmän varaan, eli asia perusteltiin lopulta itsellään tai ketjun "toisella päällä".

Skeptisyyden veti tästä äärimmäisempään suuntaan Sekstos Empeirikos. Hän esitti, että pohjimmiltaan skeptikko tutkii vain asioita keräämällä suuren määrän argumentteja puolesta ja vastaan. Koska kaikista asioista seuraa kuviteltavissa oleva erimielisyys, hän päätteli tästä sen, että ristiriidat ovat aina ratkeamattomia (anepikritos) ja yhtä vahvoja (isosteneia), jolloin ainut järkevä toimintatapa oli kannanotosta pidättäytyminen (epokhe). Hän ajautui eräänlaiseen loppumattomaan skeptiseen kehään, koska esitti että väitelause siitä että aistimme ovat puutteellisia ja/tai todellisuus järjellä käsittämätön oli myös dogmaattinen kannanotto. Tällöin itse skeptisyyden periaate kohtasi skeptismin periaatteen josta taas luonnollisesti seurasi ääretön regressio, josta taas seurasi skeptismin omien periaatteiden mukaan.

Tähän ongelmaan on esitetty joitakin ratkaisuja. Yksinkertaisin niistä on Epikuroksen esittämä näkemys siitä, että on vain luotettava aisteihimme. Tällöin näkemys ei johda ikuiseen kehään ja voimme saada tietoa ja sanoa kannanottoja ; Tämä näkemys on naiivia realismia. Tässä näkemyksessä on se huono puoli, että se ei ratkaise niitä paradokseja, joiden varassa skeptismiä lähdettiin ratkaisemaan. Se ei siksi pohjimmiltaan vakuuta perusteitaan sortumatta dogmaattisuuteen, jolloin skeptikon ei myöskään tarvitse vakuuttua sen sisällöstä. Eikä epäilyn epäilykään tarkoittanut sitä, että tulkinta olisi väärä, ainoastaan epäilyttävä. Pohjimmiltaan skeptikko voisi välttää ongelman vaikka ihan vain sillä että hän pidättäytyisi esittämästä kannanottoa muuna kuin "tietyn näkökulman" näkökantana. Eli periaatteessa riittäisi että hän ei väittäisi omistavansa lopullista, absoluuttista, totuutta.

Kaikkihan me ollaan realisteja?

"Jos katsot itseäsi peilistä ja huomaat lihoneesi, tuleeko mielesi raskaaksi?"

Realismilla tarkoitetaan filosofiassa sellaista oppia, jonka mukaan on olemassa meistä riippumaton todellisuus. Esimerkiksi tieteenfilosofiassa realismi tarkoittaa sitä, että teoriat menestyvät sen vuoksi että ne vastaavat todellisuutta. Tämä on esitetty tyypillisesti "yhteytenä lauseen ja todellisuuden välillä".

Naiivin realismin mukaan todellisuus on juuri siten, kuin sen arkielämämme valossa näemme. (Tämä oletus joko oletetaan valmiiksi, tai sitten oletetaan jonkinlainen Jumala joka on säätänyt nämä aistit täydelliseksi.) Tässä näkemyksessä oletetaan että havaitsemme luotettavasti, ja tämä johtaa siihen, että kun maistamme haistamme ja paiskaamme asioita, näemme ja tunnemme tapahtumat oikein. Tästä seuraa se, että havaitsemme ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Naiivissa realismissa esimerkiksi omenalla on väri. Russell vastusti tätä näkemystä. Hänen mukaansa emme havaitse yhtenevästi, vaan että havaintomme ovat jopa ajasta riippuvaisia; Omena on päivällä punainen ja illalla harmaa. Burnyeat vastusti tätä kritiikkiä esittämällä että asiat voivat muuttua ajan mittaan ; Russellin kritiikki toimii vain, jos oletamme että ollakseen jotain joskus, sen olisi oltava sitä aina.

Colin Turnbullin kokemukset BaMbutin, eräänlaisen pygmikansan, parissa osoittavat miten naiivi realismi kohtaa erikoisia tilanteita. BaMbutit elävät sankassa metsässä. Ja koska he ovat lyhyitä, heidän visuaalinen havaintoaineistonsa tulee melko pieneltä alueelta. Kun Turnbull vei pygmin avomaastoon ajelulle, pygmi Kenge kysyi että mitä hyönteisiä hän näki. Hän osoitti sormellaan kaukana olevia puhveleita. Kenge ei ollut tyhmä. Perspektiivin käsitekin on opittava. Omia havaintoja on siksi hieman hassua olettaa absoluuttisen tosiksi. Monet havaitsemamme asiat ovatkin kulttuurisidonnaisia, subjektiivisia. Eivätkä suinkaan erehtymättömiä. Jos Pygmien havainnot eivät olleet erehtymättömiä, olisi aika arroganttia väittää että me muut olisimme yhtään sen varmemmalla pohjalla. Asia tulee vielä entistä selvemmäksi, jos otamme esimerkiksi tavallisen kastemadon tavan aistia. Sehän ei näe esimerkiksi värejä. Sen havainnot ovat enemmän kuin puutteellisia. Samoin, vaikka ihmisen tai matojen aistit olisivat miten erehtymättömiä, emme silti havaitsisi totuutta. Ihmistenkään aistimukset eivät väistämättä ole täydellisiä. Tai kulttuuririippumattomia. Tai tosia.

Realismi ei tietenkään jää pelkkien arkikokemusten ja arkihavaintojen tasolle.

Tieteellisessä realismissa, jota muun muassa John Locke kannatti, taas ajatellaan, että vain ne todellisuuden kuvaukset, jotka on esitetty tieteellisessä teoriassa ovat pätevästi tosia. Esimerkiksi omenilla ei ole punaista väriä vaan tiettyjä ominaisuuksia, jotka heijastavat ja sirottavat erilaisia aallonpituuksia. Joista tietyt havaitaan punaisina. Tästä ajatuksesta on johdettu representatiivinen realismi, joka tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan ihminen ei koskaan havaitse itse asioita, vaan ainoastaan mielessään olevia asioita. Kun siksi keskitymme esimerkiksi Pamela Andersonin hidastettuun juoksuun Baywatchissa, ajattelemme mielessämme olevaa ajatusta Pamelasta, emme varsinaisesti itse Pamelaa. (Päässämme ei ole vähäpukeisia naisia, ainoastaan mielessämme on.) Tästä eteen päin on kehittynyt kriittinen realismi, jossa keskitytään siihen, että emme tieteessä havaitse asioita sinällään, vaan että tiede kulkee kohti totuudenkaltaistamista. Teemme jonkinlaista parannusta ja lähestymme oikeita asioita. Keskeisin parannus on kuitenkin se, että nämä mielessämme olevat kuvat eivät ole mitään ideoita, vaan ne ovat mielikuvia, joissa käsitellään ominaisuuksia, olemuksia ja muita vastaavia "merkkiyhdistelmiä". Kriittisessä realismissa keskeistä on se, että ollakseen tuloksellista, tutkimuskohteella tulee olla mekanismeja jotka ovat käsiteltäviä ja todellisuudessa tapahtuvia. Kriittisessä realismissa ei kuitenkaan positivistiseen tapaan liitetä kausaalisia suhteita tapahtumien tasolle, vaan ne sijoitetaan synnyttävien mekanismien tasolle. Kriittinen realisti viittaa David Humen induktion kritiikkiin ja sanoo että korrelaatio, yhteys tapahtumien välillä, ei varmista että yhteys on tosi. Tämä tarkoittaa sitä, että kriittisessä realismissa ei uskota että havaintojen sopiminen mekanismiin ei todista mekanismia lopullisesti oikeaksi. Tämän vuoksi tiede ei ole koskaan valmista, vaan aina on mahdollisuutta muuttaa näkemystä. Kriittinen realismi hylkääkin fallibilismin, sen mukaan mekanismi voi periaatteessa jostain syytä jäädä aktivoitumatta, aktivoitua mutta jäädä huomaamatta, tai aktivoitua tavalla jossa se reagoi toisten, mahdollisesti tuntemattomien tapahtumien kanssa siten että se tuottaa vääriä seurauksia. Näin oletettujen mekanismien toteutumatta jääminen ei voi merkitä sitä, etteivät ne olisi olemassa, eikä niiden tapahtumisesta seuraa että selitys olisi tosi.

Voidaankin sanoa että naiivin realismin ja tieteellisen realismin erimielisyys eräässä ongelmassa on mainio esimerkki yhteismitattomuudesta. Kun laitamme tikun veteen, se näyttää taittuvan. Naiivin realismin mukaan sen pitäisi siis taittua oikeasti, koska se näyttää siltä ja havaitsemme luotettavilla aisteillamme niin. Tieteellinen realisti taas mittaa ja sanoo että uusimpien teorioiden mukaan valo taittuu ja tämän vuoksi havaintomme vääristyvät ja antavat tämän väärän aistihavainnon tuloksen. Kuitenkin tieteellinen realisti oikeuttaa itsensä vain olettamalla tieteellisen realismin, ja mittaamalla sen lähtökohdista. Kuitenkin on ihan mahdollista että arkirealisti vain päättäisi että tikku taittuu koska se näyttää luotettavissa aisteissamme taittuvan. Ja jos tieteellinen teoria näyttää muuta, sen pahempi tieteelliselle teorialle.

Tähän tulkintatapaan törmää joskus pseudotieteiden kannattajissa. He esittävät että heidän arkijärkensä ei hyväksy teoriaa, se näyttää intuitiivisesti järjettömältä, joten teorian täytyy olla väärä. Teorian pohjalta tulkitsevan mukaan taas on tieteellisesti osoitettu, että tuo intuitio on väärä. Kysymys onkin loppupeleissä kysymys siitä, hyväksyykö tieteellisen metodin tulokset vai intuitionsa päällimmäiseksi valintakriteeriksi.

Onko väitelause "Mustat donkaa tykimmin" rasistinen?

Kun olin lapsi, maailma oli monelta osin erilainen. Meillä oli koulussa aakkostauluja joissa oli "N niinkuin neekeri". Agatha Christien "kymmenen pientä neekeripoikaa" ei tuossa välissä myöskään ollut mikään "Eikä yksikään pelastunut". Kuuluisin oli tietysti lasten leikki "Kuka pelkää mustaa miestä". Itse lapsena ajattelin tämän mustan miehen olevan jokin musta mörkö metsässä. En siis ajatellut suurihuulisia tummia Afrikan miehiä ollenkaan. Puolisoni mielestä musta mies oli ollut Musta Pekka. Siis se sarjakuvahahmo. Mielikuvat olivat toiset. En sitten tiedä, kuinka yleisesti mustia miehiä yhdistettiin Afrikkaan. Nykyään ei saa sellaisia asioita sanoa, koska joku voi loukkaantua. Asennemuutos vei muun muassa lakritsin logon, LakuPekan pois kääreistä. Syynä oli yksinkertaisesti se, että ulkomaan kauppa oli vaikeaa kyseisen kuvan kanssa. Imago ja myynti ratkaisivat. Niin kuin niiden kai pitääkin.

Ajat ovat muuttuneet. Tätä kuvasi eräs South Parkin jakso, jossa riideltiin South Parkin lipusta. Lipussa oli joukko valkoisia tikku -ukkoja jotka hirttivät mustan miehen. Osa halusi muuttaa lipun, koska se oli rasistinen, osa säilyttää sen koska se oli kuitenkin historiaa. Molemmat olivat tietenkin totta ja sekä rasismin välttäminen että historian puolustaminen ovat arvokkaita asioita. Paikalle saapuneet Ku Klux Klanilaiset tietysti tulivat joukolla vetoamaan lipun säilyttämisen puolesta, mutta naamioituneet lipun historiallisuuden kannattajat ajoivat ajamaan lipun muuttamisen puolesta, koska kaikki vihasivat Ku Klux Klanilaisia ja tekisivät ihan sen imagon vuoksi toisin. Lopussa tilanne kulminoitui väittelytilaisuuteen, jossa lapset selittivät miten väkivalta on luonnollista. Sarjan musta kokki selitti, kuinka lasten pitäisi huomata, että hirressä oli musta mies. Lapset eivät olleet huomanneet asiaa koska "ihon värillä ei ole väliä". Lopulta ihmiset tulivat siihen tulokseen, että lapset olivat niin eirasisteja että he eivät huomanneet että lippu oli rasistinen. Mutta että lippua silti tulisi muuttaa. (Tämän jälkeen lipussa värikkäät tikku-ukot hirttivät värikkään tikku -ukon.)

Toisin sanoen maassamme on melko tuoreesti syntynyt monien kulttuurien joukko. Heillä ei ole maassamme perinteitä. Toisin sanoen yhteiskuntamme ei ole rakentunut siten, että heille löytyisi helposti sopiva paikka. Ja toisaalta hekään eivät ole ehtineet mukauttaa tapojaan siten että ne helposti loksahtaisivat kulttuuriimme. Tämä on oikeastaan itsestään selvää, kun miettii sitä että yhteiskuntamme on rakentunut pääosin kristillisen perinteen varaan. Jopa kauppojen aukiolopäivät ja työpaikan vapaapäivät on valittu tämä mielessä. Sama sovittautuminen juuri kristillisyyteen kattaa yhteiskuntamme. Tässä ei välttämättä ole mitään väärää. On vain hyvä asia että lait ovat sopineet maan asukkaiden tarpeisiin. Nyt asukkaat ovat vain muuntuneet, meitä on monelaisia uskonnollisia ja uskonnottomiakin menijöitä. (Yhteiskunnan toimivuuden kannalta sekularismi, eli kirkon ja valtion ero on järkevä ja hyvä ratkaisu jos yhteiskuntaan kuulujat eivät enää käytännössä olekaan kaikki saman uskontokunnan edustajia. Jos kaikki ovat kristittyjä, eroa ei tarvittaisi.)

Luultavasti tämä muutos tarkoittaa muutoksia sekä lainsäädännössä että eri katsantokannoissa ja ihmisyksilöiden asenteissa. Ja luulen että vaikka ensimmäinen on byrokraattisen hitain, suurimmat vaikeudet tulevat olemaan viimeisessä. Omaa itseä on kaikista vaikein muuttaa.

Monikulttuurissa on ideana hyväksyä monenlaisia arvoja. Tässä on taustalla valistusajan ihanteet vapaasta ajattelun uskaltamisesta. (Jos ihmisille huutaa "sapere aude" ei pidä ihmetellä, jos he eivät enää seuraakaan vain yhtä tiettyä näkemystä.) Sen taustalla on ajatus siitä että ihmisen vapaus valita uskontonsa ja näkemyksensä on tärkeämpää kuin se,että kaikki seuraisivat juuri tätä tiettyä "Tosi Uskoa". Tämä tarkoittaa yksilön vapauden asettamista indoktrinaation edelle. Toisella tavalla ajattelu, erimielisyys, nähdään rikkautena, eikä välttämättä jonain vääränä näkemyksenä tai ratkaisemattomana ongelmana, josta on väkisin päästävä eroon. (Yhteiskunta ei ole luonnontiede, jossa metsästetään mielipiteistä vapaita uskomuksia. Siksi ei ole välttämätöntä debatoida eri uskonvakaumusten välillä.) Tosin on tärkeää huomata, että tavoitellessamme suvaitsevaisuutta tai kaikkien hyötyä, mukaan tuleekin elementtejä, jotka itse asiassa poistavat eri kulttuurien tasa -arvoisuutta. Nämä ovat ainoastaan riskejä, eivätkä suinkaan viittaa siihen että asiallinen yhteys eri kulttuurien kesken olisi mahdotonta. Nämä ongelmat ovat mahdollisia, ja ne ovat osittain päällekäisiä, osittain toisiaan vastaan. Mutta niinhän ihmisten kanssa usein on. Yksilöt ovat erimielisiä, ja eri näkemykset näkyvät. Niitä on hyvä miettiä, koska tosiasiassa Suomessa on tällä hetkellä vakiintuneesti eri kulttuureja, ja heitä on niin monta että emme mitenkään voi vain lähettää heitä poiskaan. Emme voi käytännössä hylätä monikulttuurisuutta. Jos siis näet tämän monikulttuurisuuden ongelmana, olisi syytä muistaa että "ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma, se on olotila." Sen kanssa on vain tultava toimeen miten hyvin vain kykenee:
1: Dhimmitude joka on joustamista silloin kun kohtaa vääryyttä. Väistäminen väkivallan uhan edessä. Tämä tarkoittaa sitä, että dhimmitudea harjoittava ei reagoi esimerkiksi ihmisoikeusrikoksiin vetoamalla uskonnonvapauteen. Tästä seuraa se, että uskonnon nimessä saisi tehdä ihmisoikeusrikoksia. Tämä ei kai kuitenkaan ole kulttuurien tasa -arvon ajatuksen takana.
2: Orwellin "siirretty nationalismi", jossa kulttuurissa suvaitaan erilaisia näkemyksiä ja annetaan niille niin paljon oikeuksia, että se tuottaa epätasa -arvoa. Siirretyssä nationalismissa toisella tavalla ajatteleville annetut edut ovat niin suuria, että jos vastaavanlaiset etuja annettaisiin itselle, ne nähtäisiin epätasa -arvoistavina. Mutta kun edut annetaan toisella tavalla ajatteleville. Ainakin puheiden tasolla siirrettyä nationalismia tuli esiin Vanhasen älykkyysosamäärätutkimuksessa. Suurin meteli pidettiin siitä, että sen tulos oli epämiellyttävä. Ei siitä että sen metodi oli puutteellinen ja oliko se puutteellinen. Toki tälläisiä asioita tulee monikulttuurisuudessa tutkia. Mutta se olisi myös syytä tehdä hyvin. (Itse en ota kantaa em. tutkimuksen hyvyyteen, koska en edes pidä älykkyysosamäärää hirveän tärkeänä asiana. Huomautan ainoastaan siitä mistä aiheesta diskurssia käytiin, mihin keskustelussa kiinnitettiin huomiota. Kun esiin nostetaan vakavasti mahdollisuus siitä että tietyt tutkimustulokset kielletään, ollaan aika pitkällä. On ihan mahdollista että myös älykkyysosamäärä on kulttuuriin sopeutumisen tulos, tai että tutkimuksessa oli muita virheitä.)
3: Huolimattomassa demokratiassa ongelmana on myös se, että jos enemmistö ei haluakaab antaa tasa -arvoisia oikeuksia vähemmistöille, se ei voi onnistua. Tällöin päädytään utilitarismista tuttuun ongemaan siitä, kuinka yleisen hyvän nimissä voidaan periaattessa sortaa vähemmistöjä lujastikin.
4: Pelkkä eri arvojen tasa -arvoisuus ei riitä. Monissa maissa on ollut rinnakkain useita eri kulttuureita. He kaikki ovat olleet omissa ryhmissään, joka on aikaansaanut vihapatoumia jotka ovat purkautuneet sisällissotia. Olisi siis paitsi kyettävä olemaan dogmaattisia saman maan sisällä, myös kyettävä elämään yhdessä. Siksi olisi tärkeää huomata, että tasa-arvoisuus ei onnistu, jos sekä yhteiskunta, että eri kulttuurit eivät halua integroitua. Se on vähän kuin hyvä keskustelu ~ jos se ei ole kaksisuuntaista, sitä ei ole tapahtunut. Olisi virhe olettaa että tämä onnistuisi ja että esimerkiksi maahanmuuttajat haluaisivat sopeutua yhteiskuntaan kun ovat siihen kerran itse muuttaneet. (Itse asiassa moni, mutta ei toki kaikki, heistä haluaa tuoda mukanaan oman kulttuurinsa mahdollisimman muuttumattomana. Vaikka monissa maissa on kulttuurin tuomia ongelmia lähdetty pakoon, he haluavat silti tuoda kulttuurinsa mukanaan mahdollisimman kokonaisina, myös ongelmineen. Tässä on mukana hieman ironiaa, mutta sitähän ihmisten elämässä aika usein on.) Samoin on väärin olettaa että maassaolijat vain haluaisivat sopeutua maahanmuuttajiin vain siksi että heidät on maahan päästetty. (Moni haluaa pitää paikallisen kulttuurin mahdollisimman muuttumattomana, "puhtaana".) Tämä vaatii siis työtä.
5: Suvaitsemattomuuden suvaitseminen. On muistettava, että tasa -arvon nimissä tasa -arvoa vastaan taisteleminen on ongelmallista, koska siinä hylätään tasa-arvon premissit mutta seurataan sen logiikkaa. On huomattava, että ankrara suvaitsemattomuus on melko harvinaista, ja sen hyväksyminen vaatii siksi erittäin avomielistä yhteiskuntaa. Tässä on takana hieman sama, kuin mitä monet pseudotieteet harjoittavat: He esittävät tiedekritiikkiä erittäin postmodernilta pohjalta. Syynä ei ole se, että he olisivat erittäin postmoderneja, vaan siksi että he ovat niin dogmaatikkoja että heidän näkemyksensä vaatii erittäin paljon postmodernismia. Sillä ironista kyllä: Tiukoin dogma vaatisi oikeutuksekseen relativismia, joka suvaitsee kaiken irrationalismin tasolle.

Seuraava uutinen liittyy rasismiaiheeseen, sillä se viittaa mustien ylivoimaan.
Aikaisempia oravarotuja kelpoisempi, musta, orava on valloittamassa Englantia. Menestyksen takana on se, että tumma väri johtuu oravien testosteronipitoisuuseroista. Myös vaaleammat oravanaaraat suosivat tummia. Mainitsen asiasta - sen lisäksi että Kari Tikkanen tästä juuri minua informoi sähköpostilla - koska minusta hieman tuntuu että moni rasisti pelkää juuri jotain tuon tapaista ; Moni tummaihoisien maahamme pääsyä ja täällä pitämistä vastustava pelkääkin että mustat tulevat ja vievät meiltä työpaikat ja naiset. Luultavasti ihmisten, toisin kuin oravien, kohdalla kyseessä on kuitenkin enemmänkin alemmuudentunto, itsensä häpeäminen, joka ainoastaan näkyy vihana.

Yritetään kuitenkin elää ihmisiksi, vaikka rasismi olisi kuinka luonnollinen ajatuskulku ; Esimerkiksi elefanteilla on taipumus vihata mustia miehiä keihäiden kanssa enemmän kuin vaaleaihoisia. Mutta muistakaamme, Siitä miten asiat ovat ei pitäisi johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla. (Sama koskee tietysti vaikkapa Isä vanhasen koetta, olipa sen tulos sitten mitä tahansa ja luontitapa mitä tahansa.)

Somethingelseism

"No, This Isn't a Joke, You're the Only One Laughing."

Tietomme ovat rajoitetut. Voimme tietää vain olevamme olemassa ja että havaitsemme jotain jotenkin. Havaintomme ovat tosia, mutta emme tiedä ovatko ne unta tai hallusinaatiota. Tämä tarkoittaa sitä, että emme vain "saa tyhjöstä varmana tietona" todistusta, joka todistaa logiikan. Logiikka on siksi vain oletettava. Ennen Kurt Gödeliä ajateltiin, että matematiikka saataisiin tehtyä täydelliseksi, mutta hänen löytönsä todisti toiveen vääräksi:

Aksiomaattista järjestelmää ei voida todistaa ristiriidattomaksi sen omien aksioomien avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matematiikkaa ei voida osoittaa ristiriidattomaksi matematiikan keinojen avulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjestelmää ei voida osoittaa ristiriidattomaksi. Osoittaminen onnistuu, mutta sitä ei voida tehdä omista aksioomista lähtien. Valitettavasti tämä muodostaa vain uuden aksiomaattisen kokonaisuuden, jota ei voida osoittaa ristiriidattomaksi. Toisin sanoen, jos uskominen tai irrationaalisuus on luottamista asioihin joita ei voida todistaa rationaalisesti, Gödel osoitti "aksiomatiikan" olevan sellainen. Tosin sanoen, meillä ei voi koskaan olla täydellistä loogista järjestelmää joka olisi täysin todistettu. Aina on se "ulkopuolinen aksiooma", joka voidaan "vain uskoa". Ja koska meillä ei ole olemassa logiikkaa ilman loogista järjestelmää. Tätä ajtusta onkin käytetty paljon postmodernismissa. Jokaikinen malli, kuten tiede, on jonkinlaista logiikkaa, filosofiaa siitä kuinka jokin asia on pätevä ja toiset asiat eivät. Todistusjärjestelmä on aina jonkinlainen subjektiivinen luottamus systeemiin. Luottamus voidaan perustella lopullisesti korkeintaan intuitiolla, rohkealla mielipiteellä ja arvauksella. Hypyllä tuntemattomaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä heikkoutta. Voimme käyttää tietoa myös hyväksemme;
Koska järjestelmä on rationaalinen jos ja vain jos sillä on logiikka, voimme tietää myös sen, että jos jollain substeemillä ei ole logiikkaa jota se seuraa, se ei ole rationaalista. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella systeemillä täytyy olla jonkinlainen selityssysteemi.

Siksi esimerkiksi naturalismin logiikka tarkoittaa sitä että olet jonkinlainen empiria -uskovainen, kun luotat havaintoihisi ilman että voit lopullisesti todistaa niitä. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että naturalisti on rationaalinen juuri niin paljon kuin voi olla. Sillä on systeemi, joka informoi meitä asian tiloista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että se rajaa mahdollisuuksia. (Tieto on pohjimmiltaan sitä että meille rajataan jonkinlainen ominaisuus tai tapahtumajoukko. Rajaaminen kertoo mitä asia on, ja samalla mitä se ei ole.) Rationalisti on aina jollain tavalla "rajoittunut". Ja itse asiassa mitä rajoittuneempi hän on, sitä yksiselitteisempi, eksaktimpi ja tietoa tuottavampi se kykenee olemaan.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että erilaiset selityssysteemit, jotka eivät oikeastaan kerro miten ne selittävät jonkin asian, eivät ole rationaalisia. Tälläisestä malliesimerkkinä on "somethingelseism", jolla tarkoitan väitettä, jossa jokin määritellään "joksikin muuksi" ilman tarkempaa systeemiä. Tätä sovelletaan usein esimerkiksi erilaisten henkisten ulottuvuuksien kannattajilla, jotka väittävät että heillä on tieteellinen teoria tästä henkisyydestä. He tyypillisesti vaativat perusteluja muilta, itse he tyytyvät vain tietämään, ottavat näkemyksensä nollahypoteesina.

Empiriassa näitä sitten sovelletaan, matemaattisella lailla X+1 ei ole suoranaista vastinetta todellisuudessa, koska kyseessä on aina kahden asian tai esineen laskeminen yhteen : Mutta mittauslaitteilla ja muilla tavoilla jotka muuttavat jonkun järkähtämättömän periaatteen mukaan maailmaa numeroiksi, voimme käyttää sitä apuvälineenä: Kun ensin otamme Korhosen Kehä III seen jonoon ja alamme tämän jälkeen ohjaamaan kaikki Korhoset jonoon kehä 3:selle yksitellen tahdissa N, meillä on aina X+1 N Korhosta jonossa. Tällöin voimme abstrahoida, eristää, tästä tapahtumasta lukumäärän ja unohtaa yhteenlaskettavien asioiden todellisuuden, "Korhoseuden". Näin saamme numeraalisen yhtälön, jonka avulla voimme sitten blogiviestissä käsitellä vaikkapa laajempia Korhosjoukkoja, todellista taloustiedon opettajaani yhtään vaivaamatta. Maailma ei kuitenkaan ole sama kuin siitä tehty abstraktio. Numeroita ei sinällään todellisuudessa ole - ainakaan havaittavassa mielessä. On vain asioita ja esineitä - ja Korhosia. Ja tietenkin aivan samoin sattuman ominaisuuksilla selitetään asioita: Sattuma ei ole mielivaltaisuutta, irrationaalisuutta, koska sen avulla voidaan käyttää tilastollisuutta: Esimerkiksi sattumaan perustuvalla Monte Carlo -menetelmällä voidaan selvittää piin arvoa. Sattuman ominaisuuksista siis tiedetään jotain. Sen sijaan pseudotieteellisistä ilmiöistä, kuten hengen ulottuvuudesta tai muusta vastaavasta ei tyypillisesti ole tälläistä kuvausta. Ja sitä tieteelliseksi esittävät kertovat korkeintaan sen ominaisuuksista sen verran, että se on erilainen ja "vaihtoehtoinen", kun taas normaali tieteellinen näkemys, on sitä tavanomaista ja dogmaattista. (Onko tiedemies dogmaattinen, kun sitoutuu tiedeyhteisön hyväksymään tieteen teon metodiin, eikä suostu joustamaan siitä? Jos on, maailmassa on pelkästään irrationalisteja ja dogmaatikkoja.) Mutta se ei kerro kuinka paljon, missä kohden ja millä tavalla se on erilainen. Se ei kerro selityssysteemiä, eikä tyydy selittämään, se tyytyy ainostaan "kritisoimaan", ja olemaan haukun jälkeen tyytyväinen. (Toinen osapuoli joutuu tekemään työt, siltä vaaditaan tuloksia, samalla kuin sen itsensä kannalta jotenkin muka riittää se, että se vain intuitiivisesti tiedetään ja päätetään.) Tällöin asia tiivistyy pohjimmiltaan siihen että he väittävät että on olemassa jotain, jonka ominaisuuksista he eivät voi tietää, mutta että se on vaihtoehto, koska he ovat määritelleet sen jollain lailla erilaiseksi. Heillä ei ole selityssysteemiä eikä kuvausta tälle, joten se ei ole perustelu, johtopäätös. Näkemys ei ole rationaalinen siinä mielessä, että se olisi tulos joka perustuisi jonkin tietyn logiikkan sääntöihin. Tällöin jää jäljelle vain se, että se oletetaan ; Se ei siis ole johtopäätös, vaan premissi. Se ei ole sitä rationaalista osuutta, joka muistuttaa esimerkiksi fysiikan atomiteoriaa, vaan se on sitä irrationaalista osuutta, jota ei voida todistaa.

Entistä ongelmalliseksi tämä muuttuu sillä, että ei voida ajatella kyseessä edes olevan mikään laajennus, koska laki ja sattuma ovat perustelusysteemeitä koska niillä on ne määrätyt ominaisuudet, joiden sisällä voidaan sanoa totteleeko joku havaintojoukko teoriastamme nostettuja sattuman ja lain sääntöjä. "Somethingelseismin" kohdalla tälläistä ei voida tehdä, koska sillä ei ole vastaavia ominaisuuksia. (Henkiin uskovatkin myöntävät että heidän "jostain muusta" koostuva essenssinsä määrittyy lähinnä "mielivaltaisuutena", sellaisena piirteenä, joka jotenkin ihmeellisesti kiertää kaiken rationaalisen käsittelyn. Se siis eroaa sattumasta siten, että sille ei ole annettu mitään rationaalisesti käsitettävissä olevia ominaisuuksia.)

Empirian kannalta tälläinen tulos on tietysti fiasko. Koska se vaatisi empiirisen todistamisen aksioomien muuttamista. Yleensä empiiriseksi kun on katsottu tieto, joka seuraa jo valmiita empirian aksioomia. Ja vaikka teoriat ovat muuttuneet paljonkin, nämä menetelmät ovat muuttuneet yllättävän vähän aikojen saatossa. Maxwellin yhtälöt perustuivat väärälle eetteriteorialle, mutta niiden yleistykset ja todellisuuden matematiikakan tiivistäminen toimivat yhä nykyisessä systeemissä. Samoin Galilei olisi "laskenut Korhosia" aivan samalla tavalla kuin me.

"Karavaani kulkee, koirat haukkuvat"

Viisauden rakastelua.

"Filosofiaan mahtuu koko universumi, mutta se ei ole mikään brandi"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma)

Kun olin yläasteella, menin filosofian kurssille. Ensimmäisellä tunnilla opettajamme Timo Laulaja laittoi meille tehtävän, jossa piti piirtää filosofia. Itse piirsin jonkun partaukon. Suuri osa taisi tehdä samoin. Yksi jätti tyhjän paperin, tarkoituksellisesti. Näimme myös kysymysmerkkejä ja suttua.

Tähän asti olen käyttänyt filosofian määrittelyssä apunani lähinnä esimerkkiä. Olen siis toisin sanoen käyttänyt doksografista lähestymistapaa, seurannut Theofrastos Eresiolaisen perinnettä. Hänhän "vain" esitteli esisokraatikkojen ajattelua, ei vertaillut niiden paremmuutta, luetteli vain mitä mieltä kukin oli esimerkiksi jumaluuksista ja taivaankappaleista. Monet jutut ovat tämän kaltaista, lähinnä karkeaa määrittelyä. Jotain, joka on tiukan ja siistin ja elegantin määrittelyn sijasta mallia "katso, toi". Luultavasti tälläisellä karkealla metodillakin matkan varrella on filosofian luonteesta tullut sanottua jotain. Jos ei muuta, niin ainakin sen yksityiskohdista, ja sen esittämistä kysymyksistä.

Filosofian määrittely onkin ongelmallista. Voidaan esimerkiksi vakavasti miettiä, olivatko kivikautisten ihmisten uskonnolliset käsitykset filosofiaa. Oliko luolamaalaus kannanotto tai näkemys todellisuudesta. Oliko heidän saalistaikuutensa ensimmäinen metafyysinen teoria. Voidaan kysyä, olivatko esisokraatikot filosofeja. Vai voiko filosofiaa olla vasta kun joku on sitä sellaiseksi ensimmäisen kerran kutsunut. (Tuskin hän ajatustaan tyhjästä keksinyt, hänellä on ollut esisokraatikkojen ajattelua jonka päälle rakentaa.)

Filosofiaa voidaan miettiä monelta kantilta. Siltä, mitä sen pitää tehdä, sitä minkälainen se on, siitä, mitä sillä tavoitellaan, siitä mitä metodia se käyttää. Pohjimmiltaan filosofia sanana tarkoittaa "viisauden rakastamista"(filia, rakastaminen ja sofia, viisaus), joten viisauden määritteleminen on tärkeää. Samoin kuin viisauden saavuttamisen luonteen käsittely. Tällä voimme ainakin lähestyä filosofian ydintä. (Yritän ottaa mahdollisimman monta erilaista näkemystä mukaan, joten kaikki eivät varmasti yhdy kaikkiin käsityksiini. Mutta toivon mukaan kaikki kuitenkin johonkin.)
1: Viisaus voi olla sisäistä viisautta, josta ei ole hyötyä. Filosofia ei johda edes mielenrauhaan. Itse viisaus on itseisarvo, ei se että se olisi väline johonkin muuhun.
2: Viisaus voi olla jonkinlaisesta hyödyn maksimoimista, eli väline johonkin. Esimerkiksi Aristofanes oli tälläinen pragmaatikko. Hänen "pilvet" -näytelmässään Sokrates sai kovaa kritiikkiä, koska hänestä sisäisellä sivistyksellä ei ole merkitystä, jos se ei saavuta myös ulkoista menestystä. Tälle ajattelulle on sukua sellainen ajattelu, jossa "hedelmälliseksi" ajatellaan sellaista ajattelua, jossa tuotetaan jonkinlaista hyvinvointia. Tämä hyvinvointi voi vaihdella eri näkemyksissä: Se voi olla
___2:1 Sosiaalista, eli filosofit osaavat vakuttaa muita ihmisiä ja saavuttaa tiedoillaan yhteiskunnan hyvää ja/tai omaa etuaan.
___2:2 Henkistä, filosofi tulee viisaammaksi, paremmaksi ihmiseksi, älykkäämmäksi ja paremmaksi ongelmanratkaisijaksi. Hän voi esimerkiksi olla onnellisempi.
___2:3 Fysikaalista, eli filosofi ymmärtää fysiikan maailmasta paremmin ja ryhtyy vaikka tiedemieheksi, joka löytää parannuksen syöpään. Hän voi
___2:4 Hengellistä, jossa filosofia antaa ikuisen elämän kuoleman jälkeen, parantaa rukoilevia, parantaa elämän laatua kun Jumala vaikuttaa siihen konkreettisesti tämänpuoleisessa ja/tai tuonpuoleisessa.

Viisauden rakastaminen taas voi olla luonteeltaan:
1: Etsivää, jotain jota tavoitellaan. Filosofia on prosessi, jolla etsitään viisautta ja jonka avulla sitä voidaan saada haltuun.
2: Opeteltavaa, viisaus on jotain, jota ei keksitä järkeilemällä, vaan opetellaan ulkoa esimerkiksi Pyhästä Kirjasta.
3: Tavoiteltavaa, jotain jota ei voida etsiä eikä löytää, mutta jota silti voidaan tavoitella. Filosofia ei ole siksi mikään metodi, tai prosessi jolla etsitään tai jonka avulla viisautta omistetaan. Filosofia on tällöin tavoite ja halu viisauteen. Tässä näkemyksessä filosofien tekstit ovat mahdollisesti itsessään vain kokoelma dataa, josta voidaan prosessoida informaatiota josta louhitaan tietämystä, josta jalostetaan ymmärrystä, josta hienostuu viisaus. Eri tapoja vain voi olla useita, eikä mitään niistä voi sanoa oikeaksi. Tälläinen filosofia on prosessi joka ei välttämättä ikinä lopu.
4: Jaettavaa, Tämä taas korostaa tiedon jakamisen ja keskustelun merkitystä, tiedon etsimisestä keskustelua ja niin edes päin.

Filosofia voidaan tietenkin nähdä myös turhaksi.

Kun näitä ja näiden yhdistelmiä ja välivaiheita kasaa yhteen, saa aikaan lähes loppumattoman listan. Luettelen joitakin näkemyksiä filosofiasta. (Apunani luetteloinnissa käytin myös Googlen kuvahaun kuvatekstejä. Tämä sen vuoksi, että saisin yleisiä käsityksiä filosofiasta.)
1: Filosofian erottaa haihattelusta se, että siinä syntyy tulosta. Filosofiasta on hyötyä ja iloa.
2: Filosofia on vain erilaisia kysymyksiä tai luettelonomainen kuvaus erilaisista mielipiteistä. Filosofia on ajatuskokoelma. Tällöin sillä ei välttämättä ole suuntaa tai yleistä logiikkaa. Sillä ei myöskään ole mitään yleistä jäsentävää tehtävää. Filosofia tiivistyy tällöin jonkinlaiseksi ismiluetteloksi ja kuvaukseksi siitä, miten ne ovat aikojen saatossa muuttuneet.
3: Filosofia on elämäntapa tai sen kehittäminen. Sen on liityttävä konkreettiseen toimintaan, ja sitä voidaan kehittää uskonnonkaltaisena. Jossain muodoissaan filosofia voi siis tiivistyä oman subjektiivisen vakaumuksen rakentamiseksi. He ovat valmiit suuriinkin epämukavuuksiin tavoitellakseen tätä elämäntapaa. Virkamäen "Arka ja ahdas ismi" on hyvä kuvaus tästä. Takana ei selvästi ole onnellisuuden tai käytännön hyödyn saavuttaminen, vaan "oikealla tavalla eläminen".
4: Filosofia on totuuden tavoittelemisen välineenä erilaisissa kysymyksissä, jotka koskevat totuuden olemusta, etiikkaa, hyvää elämää tai muuta vastaavaa asiaa. Filosofian merkitys on tällöin luoda jonkinlaisia metodeja etsiä totuutta, sekä luoda käsitteitä joita tällä logiikalla sitten käsitetään. Esimerkiksi von Wright esitti että filosofia on sellaista, joka vastaa kysymyksiin jotka voidaan esittää tietyssä muodossa. Tässä filosofian luokittelussa tavoitteena on ymmärtäminen ja selittäminen. (Joiden välissä on pientä eroa. Ymmärtäminen liittyy hermeneutiikkaan ja selittäminen luonnontieteisiin. Sanoissa ei siksi ole toisteisuutta, redundanssia.) Tässä näkemyksessä korostetaan luonnontieteitä, logiikkaa, kieltä ja muita asioita.
5: Filosofia on totuuden etsintää. Filosofia syntyy ajattelijan intentiosta, tavoitteesta. Onnistuminen ei ole välttämätöntä, että filosofia olisi tässä kokonaisuutenakaan onnistunut. Mutta tavoite ratkaisee.
6: Filosofia on kaiken inhimillisen tiedon kokonaisuus, joka käsittää myös metafyysisen tiedon. (Tämä eroaa mielipidelistauksesta tai ismiluettelosta siten, että kaikki ismit eivät välttämättä ole tietoa, vaan mielipiteitä. Tämä ei myöskään ole totuuden hakemisen väline, vaan lopputulokset.)
7: Filosofia on kielen avulla tehtävää tutkimustyötä, jonka tarkoituksena on päästä tutkimusmatkalle todellisuuteen.
8: Filosofia on instituution kaltainen järjestelmä, jota harjoittavat ammattifilosofit akatemiassa. Sen sisällä on tiettyjä keskustelulinjoja ja perinteitä.
9: Filosofia on tieteenala, jota opetellaan koulussa ja harjoitetaan yliopistossa.
10: Haihattelua jota tekevät ihmiset, kun heillä on liikaa vapaata aikaa, prosessi jossa yksinkertaisesta tehdään monimutkaista.
11: Vallankäyttöä.
12: Snobien tapa näytellä hienostuneita, jotain jolla saadaan tietty boheemi imago ja jolla he itsepettävät itseään.
13: Jotain, jota kaikilla on, mutta johon filosofit ovat tutustuneet eniten.
14: Itseen tutustumista.
15: Itsensä tuntemista. ("Gnothi seauton")
16: Itsensä kehittämistä.
17: Kykyä irrottautua itsestään ja arjesta.
18: Uskallusta päättää ajatella ja päättää itse ("sapere aude"), itsenäistä valitsemista.
19: Ajattelun ajattelemista.
... ... ... ... ... ... ...

Tärkeää on huomata, että kaikki näkemykset eivät ole keskenään ristiriitaisia, vaan osan filosofiassa sulautuu kaksi tai useampia osia yhteen, ja joku voi jopa kiistetää täysin jonkun tai jotkut näistä kohdista. Ja toisaalta osa on täysin ristiriidassa toistensa kanssa, niitä ei voi sovittaa yhteen, on vain valittava minkä niistä haluaa. En kuitenkaan vieläkään osaa piirtää filosofiaa. Nyt vain jää partaukkokin piirtämättä. Nykyään tiedän vain että filosofia sai nimensä Sokrateen aikoihin, esiintyy Platonin tuotannossa ja vakiintui Aristoteleen aikana. Pitkälle en siis ole enennyt. Lukion filosofiaan muuten liittyy hassu sattuma Kuopion lyseon lukiossa on filosofiassa oravatunnus, en ole koskaan käynyt em. lukiossa enkä ole tuntenut koko laitosta. Sivuilla sanotaan:
"Kurssilla tutustutaan filosofian keskeisiin osa-alueisiin kreikkalaisen filosofian pohjalta sekä opetellaan hahmottamaan filosofisia ongelmia sekä perustelemaan käsityksiä."

Sen kun osaisikin, niin olisi hyvä. Täytyy jatkaa siksi hahmoittamisen opettelemista.

Tieto olemuksesta.

Tämä on irrallinen kertomus, joka on rakennettu siten että tarkoituksenani on, että ne kannattaa lukea vertaillen aikaisemman määritelmäartikkelin kanssa.

Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)

Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)

Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.

Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.

Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)

Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.

Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.

Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.

riti rationalla

"Joka toinen sukupolvi tahtoo samaa / ja jokainen ystävän / joka kyselee joskus"
(Absoluuttinen nollapiste, "Pyhä Nynny")

Ihmiset käyttävät sanaa rationaalinen todella löyhästi. Se on filosofisena käsitteenä kuitenkin erittäin keskeinen, yksi kesksisimmistä. Siksi tämän aiheen käsitteleminen oli tavallaan väistämätöntä. Rationaalisuuden käsitteessä on sellainen ongelma, että kun kaikki kokevat tietävänsä sen, he eivät ota selvää siitä mikä se on. Tämän vuoksi rationaalisuudesta puhuminen on vaikeaa. Ilmiö on tuttu ja vieras. Ja moni ajattelee, että pelkkä rationaalisuus riittää vakuuttamaan muut. Ja että vain se, mikä vakuuttaa itsen on rationaalista.

Otan riskin.

Yleisesti eri rationaalisina pidetyt ilmiöt ovat seuraavat;
1: Teot. Teko on rationaalinen tekijän kannalta, jos se on hänen uskomustensa ja halujensa mukainen. Jos teko johtaa hänen tietojensa pohjalta uskottavasti hänen tavoittelemaansa lopputulokseen, se on rationaalinen.
2: Uskomukset. Uskomukset ovat rationaalisia, jos ne perustuvat logiikkaan ja ovat yhteneviä hyvin perusteltujen uskomusten kanssa. Uskomukset jotka ovat sen hetkisten tietojen pohjalta "parhaita mahdollisia selityksiä" tai ainakin "hyviä selityksiä" ovat rationaalisia.
3: Halut. Tässä näkemyksessä ajatellaan että halujen rationaalisuus on hieman kuten uskomusten rationaalisuus. Haluja voidaan kritisoida, syömisen halua voidaan jossain oloissa sanoa mässäilyksi ja perustella tätä jotenkin. Yksittäinen halu kuuluu isompaan halujen joukkoon, ja kokonaisuudessa halun järkevyyden voi ratkaista sen kautta, mitä ihminen kokonaisuutena haluaa. Halujen rationaalisuus johtuu siis erään laisesta elämänsuunnitelmasta. Richard Brandtin rationaalisen halun perusidea on siinä, että rationaalinen halu on sellainen, että se ei katoa vaikka ihminen saisi lisää tietoa asiasta. Spinoza taas esitti että jos lisätieto ei muuta tunteen laatua, se on rationaalinen.

Tietenkin monet muutkin asiat voivat olla rationaalisia, mutta käytännössä ne ovat seurausta edellisistä. Tietenkään kaikki eivät pidä kaikkia näitä rationaalisuuden piiriin kuuluvina asioina. Esimerkiksi positivistit ovat vakaasti sitä mieltä että halut ovat kokonaan rationaalisuuden ja irrationaalisuuden ulkopuolella. Positivistisessa näkemyksessä halujen rationaalisuudesta tai irrationaalisuudesta puhuminen on hieman kuin kyselisi punaisen makua. Positivistit eivät voi puhua halujen rationaalisuudesta koska halut ovat subjektiivisia asioita, eikä subjektiivinen kokemus itse muutu objektiiviseksi, vaikka sen kuinka luokittelisi. Se jäisi ulkoiseksi, jolloin subjektiivisen kokemuksen tuntemus itse jäisi vielä vieraaksi.

Lisäksi on olemassa luokittelut paitsi sille, mitkä asiat ovat rationaalisia, myös sille miten ne ovat rationaalisia. On siis hieman kuten arvoissa on välinearvo ja itseisarvo, myös rationaalisuus voidaan jakaa kahtia sen mukaan, miten se suhtautuu asioihin:
1: Arvorationaalisuus, jossa päämäärien rationaalisuus on ratkaisevassa asemassa.
2: Välinerationaalisuus, jossa päämäärään pääsemisen varmistaminen on ratkaisevassa asemassa. Tämä tarkoittaa käytännössä uskomusten rationaalisuutta, eli sitä onko "Y uskottava väline X:n saavuttamiseksi."

Rationaalisuuden käsittämisen ensimmäinen suuri arkiajattelun kompastuskivi on se, että rationaalisuus ja uskomuksen totuus ovat kaksi hieman eri asiaa. Tähän on muutamia syitä:
1: Joskus on rationaalista hyväksyä uskomus, joka paljastuu myöhemmin epätodeksi. Esimerkiksi flogiston oli aikanaan aivan rationaalisen ihmisen valinta. Nykyään tämä ei sitä enää ole. Tämän rationaalisuuden aikaan sidonnaisuuden unohtaminen johtaa ilmiöön, jota kutsun "Thermopylain konekivääreiksi". Tämän unohtaminen kun johtaa helposti siihen, että nykyistä tietämystä sovelletaan menneisyyteen. Se on aivan sama, kuin ihmettelisi miksi spartan Leonidas ei hoitanut persialaisia varustamalla joukkonsa konekivääreillä. Hän ei tietenkään voinut, koska konekivääreitä ei vielä oltu keksitty. Idean tasolla naureskelut siitä "mihin tiedemiehet ovat ennen uskoneet", tai halventamalla jonkin menneen ajan lääketieteen käytäntöjen epärationaalisuutta verraten niitä uusimpaan tekniikkaan ja tietoon ovat juuri samanlaista virheajattelua. Anakronismi (kreikan ανά :vastaan ja χρόνος : aika) sellaisenaanhan tarkoittaisi jonkin asian sijoittamista sille sopimattomaan aikakauteen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa on kuitenkin nimen omaan ajan kannalta tulevaisuudessa keksittävän asian tai arvon tai menetelmän olettamista menneisyyden ihmisten käsitysmaailmaan.
2: Rationaalisuus on useimmiten evidenssiperustaista, eikä tietomme ja havaintomme ole pysyviä. Tyypillisesti seikkoja tulee lisää, joskus tulkintoja ja havaintoja myös karsitaan väärinä tai epäoleellisina vasta myöhemmän aineiston valossa. Tämä on helppo selvittää murhatutkimusesimerkillä. Jos televisiosarjassa on tapahtunut murha, jossa murhatun veljeltä löytyy laukusta valepohjan alta murha -ase, ja että hänellä ei ole alibia murha -ajaksi. Lisäksi veli ja murhattu ovat juuri riidelleet rahasta ja naisista. Kuitenkin jakson edetessä huomataan että hovimestari on lavastanut veljen syylliseksi, lopullinen todiste tulee kun saadaan selville että murha -aseessa onkin jäljellä osa hovimestarin sormenjäljistä ja että vaikka sarjanumero onkin viilattu pois, se rikosteknisessä käsittelyssä saadaan selville ja tämä paljastuu hovimestarin ostamaksi aseeksi. Vajaampi todistusaineisto silti tuki veljen syyllisyyttä. Laajempi hovimestarin. Tämä kertoo siitä että rationaalisuus on tietosidonnaista.
3: Rationaalisuus on lähtökohtasidonnaista. Esimerkiksi keskiajalla uskottiin noitien olemassaoloon. Se oli teologeille tärkeä aihe. Noitien vaarallisuus oli vakavissa keskusteluissa mukana. Myös noitien diagnosoimisesta kirjoitettiin kirjoja, kuten noitavasara. Nykyään noitiin ei ole rationaalista uskoa. Tämä korostaa sitä, että uskomus ei ole rationaalinen itsessään, vaan on havaintojen lisäksi seurausta taustaoletuksista. Keskiajan ihmisille noidat olivat oletettu tosiksi, ja tämän vuoksi niistä oli rationaalista puhua. (Noitien olemassaolo saatettiin toki todistaa ottamalla oletukseksi Saatanan olemassaolo ja olettamalla että tämä tekee liittoja ihmisten kanssa. Mutta tässäkin lähtökohtasidonnaisuus on selvästi mukana ja teologiassa tietyt kannat onnistuu vasta tästä lähtökohdasta.)

Totuus ja rationaalisuus ovat siis eri asioita. Uskomusten totuus tarkoittaa sitä, että uskomus vastaa tosiasioita, ja uskomuksen rationaalisuus tarkoittaa sitä, että se sopii yhteen hänen muiden uskomustensa kanssa. Näkökulmien ero korostuu : Totuus ja rationaalisuus ovat yksi ja sama vain kaikkitietävän objektiivisen tarkkailijan silmissä. Koska tavoittelemme totuutta, emmekä vain "kivoja uskomuksia", rationaalinen ihminen hyväksyy vain "hyvin perusteltuja uskomuksia".

Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että kun puhutaan tekojen rationaalisuudesta, meidän on noustava toiminnan ulkopuolelle, kolmanteen persoonaan. Tämä selviää hyvin kiinanmatkaesimerkillä. Jos ihminen haluaa mennä usein kiinaan, hän voi ajatella geometriaa. Hän huomaa että koska kiina on pallopinnalla melko kaukana, ja suora viiva on lyhyempi, on hänen viisainta vain ottaa lapio kauniiseen käteen ja kaivella suora reitti kiinaan. Hän on huono maantiedossa, eikä tiedä maan rakenteessa olevia ongelmia. Hän vain ajattelee matkasäästöä, ja kun kiinassa käydään todella kauan - henkilö voi olla vaikka Jehovan Todistaja joka uskoo elävänsä maan päällä ikuisesti - hän säästää käytävän kaivamisella matkaa. Hermeuneettisesta näkökulmasta tämä on rationaalinen tämän henkilön omista lähtökohdista. Hermeuneetikko ei siksi voisi arvostella edellä mainittua edustajaa irrationaaliseksi, koska hän joutuisi hylkäämään ensimmäisen persoonan, johon hän on sitoutunut. Kun käsittelemme sitä, onko joku ihminen väärässä, emme siksi voi ottaa pelkkää 1. persoonan näkökulmaa huomioon. Tarvitsemme jotain muuta tarttumapintaa. Rationaalisuus voidaan yhdistää sellaiseen mitä arkiajattelussa pidetään mitä typerimpänä toimintana. Jos joku esimerkiksi uskoo että Peter Pan on totuuden lähde, tästä lähtökohdasta voidaan perustella aika erikoisia asioita. Näkemys Peter Panista voi olla outo, mutta jos tie käydään loppuun asti päättelysysteemiä välistä vaihtelematta, se on rationaalinen.

Tämä tarkoittaa sitä, että voidaksemme arvioida tekojen, halujen ja uskomusten rationaalisuutta, meillä täytyy olla jokin mihin verrataan. Toisin sanoen meillä täytyy olla teoriat siitä mitkä ovat Totta ja hyvää. Emme voi tietää tätä, mutta jos korjaamme päättelyämme jollain metodilla, totuudesta tulee ikään kuin raja -arvo, jota kohti lähestymme, kun kokemuksemme lisääntyvät. Kokemus sanaa käytän siksi että se voi olla muutakin kuin havainto. Tämä on systeemiriippuvainen. Tässä viittaan siihen, että rationaalisuuteen voidaan liittää monenlaisia merkityksiä:
1: Dogma on esimerkiksi monen uskonnon ja ideologian perusta. Esimerkiksi olettamalla että Raamattu on Totta, vastauksien on oltava sen mukaisia. Jos ne eivät ole, vastaus on väärä. Vikaa on tällöin päättelyssä tai alkuoletuksissa. Dogman lähteenä on käytetty myös Aristoteleen näkemyksiä. Aristoteles itse loi uusia teorioita, hän loi uusia selityksiä lähes kaikkeen, mikä tarkoitti sitä että hän myös etsi niitä. Hänen seuraajansa tekivät hänen sanomistaan lähtökohtia. Aristoteleen johtopäätöksistä tuli premissejä. Tämä riski on olemassa kaikessa muussakin tieteen teossa.
2: Kritiikki on valistusajan idea. Immanuel Kantin kritiikki oli ajatus sitä, että yksilö voi toimia vapaasti. "Sapere aude!" Erimielisyyksistä on voitava kinata. Tämä oli askel pois dogmatismista.
3: Metodi on positivismin idea, jossa korostettiin sitä, että rationaalinen toiminta käyttää tiettyjä reunaehtoja, toimii tietyllä metodilla. Tässä ideana on jo se, että erimielisyyttä ei voida ratkaista muuta kuin valitsemalla yhteinen logiikka. Tämä oli askel kohti dogmatismia, koska nyt päätettiin yhteinen looginen systeemi, jotta tulokset olivat vertailukelpoisia ja voitiin tavoitella foundationalistista kaiken takana olevaa yhteistä objektiivista totuutta. Tämä oli askel pois kritiikistä (kritiikin kritiikkiä) ja kohti dogmaattisuutta siinä suhteessa, että tietty looginen järjestelmä vain otettiin kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi, ero dogmaattisuuteen on siinä, että nyt johtopäätöksiä ei ole päätetty ennalta, dogma koskee ainoastaan tapaa jolla se tuotetaan.
4: Dekonstruktio on postmodernistinen idea, jossa edelliset rakenteet purettiin ja oltiin sitä mieltä että ei ole mitään universaalia validia karakterisointijärjestelmää. Tämä tavallaan lähensi kohti valistuksen kritiikkikäsitystä, koska tässäkin hyväksytään useanlaisia metodeja, mikä tarkoittaa sitä että tämä oli askel kohti kritiikkiä ja pois metodista/dogmasta. Nyt vain hyväksytään se, että yksimielisyyttä monissa asioissa ei voida saavuttaa, ja ymmärretään että yksimielisyyttä ja tuloksia saadaan vain jos jaetaan jokin yhteinen ja tietty käsitys mistä puhutaan, mitä tavoitellaan ja millä logiikalla.

Tiedon alkuperä.

Käsitteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla voidaan havaita asioita. Jos asialla on käsite, asian luonnetta voidaan ymmärtää. Olennaista onkin selvittää, mistä käsitteet tulevat.

1: Rationalismissa ihmisellä on synnynnäistä tietoa. Eräällä tavoin tämä Descartesin kannattama näkemys on yhtenevä Platonin ajattelulle jostain muuttumattomista ideoista, jotka ovat jossain. Rationalismia kannatti myös Spinoza, jonka mukaan ihmisen ajattelu on kuin vasara, jonka valmistamiseen tarvitaan vasaraa. Ristiriitaa ei ole, koska hienompi vasara tehdään alkeellisemmalla vasaralla.
2: Empirismissä taas katsotaan että käsitteemme muotoutuvat kokemuksista, jolloin ollaan kuten John Locken "papereita, jolle elämä kirjoittaa". Tässä ajatuksessa oli taustalla idea, että ihminen olisi "tabula rasa", tyhjä taulu. Että ihmisessä on vain ajattelu itse, ja muu tulee aistien kautta.

Itse ajattelen että ihminen on syntyessään taulu. Siis hänellä on synnynnäisiä ja lajinmukaisia taipumuksia, geenit määräävät mitä voimme periaatteessa oppia. Elämä tekee itse maalauksen. Toisin sanoen, aivomme mahdollistavat sen että voimme oppia esimerkiksi propositiologiikkaa. Mutta että joudumme silti opettelemaan sitä. Tässä suhteessa muistutan Gottfried Leibniziä, jonka mielestä ihmisellä oli syntyessään järki, joka järjestää tietoa siten että tiedon hankinta on mahdollista. Tosin hänestä varsinaisia ideoita ihmisellä ei synnynnäisesti ole. Kannatan siis jonkinlaista näkemysten synteesiä. (Mikä ei liene yllätys edes itselleni.) Luotan Nagelin tapaan siihen että koska meillä ei ole radioaistia, emme voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vaikka opiskelisimme miten lepakkojen aistijärjestelmistä. Mutta jos biomekaniikalla rakennetaan kaikuluotainjärjestelmä, voimme selvittää miltä tuntuu olla ihminen joka aistii kaikuluotauksella. Tätä ei voi kuitenkaan filosofioida.

Kysymyksen selvittäminen on kuitenkin hieman monimutkaista, koska toisaalta käsitteet tarvitsevat muotoiluunsa havaintoja ja havainnot käsitteitä. Näissä on olemassa jonkinlainen muna-kana -ongelma. George Berkeley tulkitsi että emme voi tarkemmin tietää objektiivisesta totuudesta, että paras mitä meillä on, on omat ideamme ja havaintomme. Niiden avulla voidaan tuottaa ideoita, hypoteeseja. Ei tietoa. Tämä ajatus tunnetaan idealismina, josta syntyi fenomenologia. Moni on sitä mieltä että fenomenologia on filosofian skandaali: Koska subjektin kokemusten ulkopuolisen maailman olemassaoloa ei voida todistaa (Kanthan toki osoitti että havainnot ovat olemassa koska me olemme olemassa, Hän ei kuitenkaan todistanut että ne johtuvat jostain muusta, itsen ulkopuolisesta. Nehän voivat olla vaikka hallusinaatioita.) Kriisi syntyi siitä, että fenomenologia olikin sisäisesti ihan järkevä systeemi. Tämän kanssa on vain pakko elää - tai sitten hylätä filosofia turhana. (Miten hieno ratkaisu! Tosin tämäkin ratkaisu perustuisi jonkinlaiseen filosofiaan, järkeilyyn..) Tärkeää on kuitenkin huomata, että nimen omaan empirismi, joka korostaa kokemuksesta johtaa siihen että ihmisen tieto on hänen teorioitaan, joka johtaa fenomenalismiin. Obejktiivisen totuuden idea taas tulee Platonin tyyppisestä ikuisesta ja muuttumattomasta objektiivisesta ideamaailmasta, jota subjekti vain heijastelee. Tämä ajatus tuli olennaiseksi osaksi kristillistä perinnettä. On kuitenkin muistettava, että vaikka kristinusko jalosti Platonin idean eteen päin siten, että esimerkiksi foundationalistinen ajattelu ja objektiivisuuden päälle rakennettu positivismi on käytännössä täysin kehitetty kristillisellä ajattelulla, ideoiden väittäminen kristillisiksi tai edes uskonnollisiksi on geneettinen virhepäätelmä tai seurauksiin vetoamista. (Joko se, että jokin on syntyisin esimerkiksi natsismista, sen on oltava kauheaa ja väärin tai koska lopputuloksena on hyvää ja pätevää, on sen lähtökohtienkin oltava oikein. Kuitenkin jos natsi sanoo 1+1=2 se on oikein ja jos natsismin vastustaja sanoo 1+1=3, hän on väärässä. Se, että natsi sanoo jotain ei tee asiasta väärää, mutta toisaalta pelkkä natsin oikea lausuma ei tee natsismista oikeutettua eikä einatsin lausuma johda siihen että näkemys on oikea.) On vain huomattava, että kristinusko on keskeinen vaikuttaja ajattelun perinteessä, joka keskittyy objektiivisuuden tavoittelemiseen. Tämä vaikuttaa samaan tapaan kuin liikennesäännöt mahdollistaa liikkumisen kadulla, on tärkeää huomata syyt miksi ihmiset kävelevät juuri tuolla puolella tietä. Vasemmanpuoleisen liikenteen valinnan takana on miekankantoperinne. Tämä ei siis vain tarkoita että vasemmanpuolista liikennettä harjoittavien maiden ihmisten käytös olisi väistämätön pakko (de facto) sitoutua liikennesääntöihin : on aina mahdollista kulkea väärällä puolella. Sääntö vain säätelee (de jure) sitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole de facto, että empiristi olisi uskovainen tai että voidakseen olla empiristi olisi otettava uskonnollinen asenne : Eihän nykyajan hienostollakaan enää ole miekkaa vyöllä kadulla, vaikka liikenne onkin joissain maissa vasemmanpuoleista, perinteen vuoksi. Mutta objektiivisuuden perinne on oppihistoriallisesti kietoutunut de jure kristilliseen perinteeseen, joka taas rakentuu de jure monijumalaiseen kreikkalaiseen ajatteluun. Samaan tapaan kuin vasemmanpuolisen liikenteen maissa oleva tapa kulkea tiellä nojaa siihen että miekkaa on joskus kannettu. Ei enempää, ei vähempää. (Objektivismi ei siis ole sen enempää kristillistä kuin kristillisen ajattelun perinne on monijumalaista.)

Mutta tämä ei lopu tähän. Fenomenologiasta askel tiedon konkreettisuuteen uskomiseen päin on perspektivismi. Siinä kokemusten sisältö riippuu näkökulmastamme. Se ei ole identtinen fenomenologian kanssa, koska siinä tieto ei rajoitu kokemuksiin ja ideoihin. Nietzsche kannatti tätä ideaa. Hänestä sanan tieto takana ei ollut yhtä merkitystä vaan lukuisia merkityksiä. Hän vastusti positivistista ajattelua sanoessaan että tosiasioita ei ole, on vain tulkintoja. Koska ihminen ei ole mikään kaikkitietävä Jumala, hän ei koskaan näe asioita objektiivisesti. Tässä kohden on muistettava että ei sorruta liioitteluun. Perspektivismi kun ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi ymmärtää toisen ihmisen perspektiiviä. Tai että hän olisi perspektiivinsä vanki. Perspektiivi voi muuttua, ja luultavasti muuttuukin, koko ajan. Perspektivismi korostaa että ymmärtäminen ei tarkoita samaa mieltä olemista. Sen mukaan se, että tiedät sen mihin toisen näkemykset nojaavat, voit ymmärtää miksi näkemys on mikä se on. Ja mitä paremmin tiedät, sitä paremmin ymmärrät. Oman rajan ylitys voi onnistua esimerkiksi itsetransendenssin kautta. Tämä taas voi onnistua ihan sillä, että tiedostaa mihin oma näkemys perustuu. Kun nämä pilarit on selvillä, voi kokeilla mitä tapahtuu jos näitä pilareita vaihtelee. Tästä onkin jo palattava Nageliin, joka esitti että objektiivista näkemystä ei ole, vaikka kaikkien ihmisten kaikki näkemykset liitettäisiin, tätä ei olisi. Tätä kuitenkin käytetään objektiivisuuden mittana. Toisaalta jokaisella on subjektiivinen näkemys, joka on havaittavissa. Tämä on todellinen havainto, mutta subjektiivisuutta ei kuitenkaan käytetä todellisuuden mittana.

Nagel korosti, että "maailmanhenki" on jokin joka katselee maailmaa kenen tahansa silmien läpi. (Itse korostaisin että ne voisivat olla antenneja ja tuntosarviakin. Sammakko aistii rajoitetusti, ja monet eläimet eivät aisti värejä. Miksi me emme olisi vajavaisia samaan tapaan?) Tämän lähestyminen onnistuu vain, jos kykenee myöntämään että oma näkemys ei ole välttämättä sen oikeampi kuin muutkaan näkemykset. Tilanne on mutkikas, koska omasta näkökulmasta ei voida kuitenkaan täysin irrottautua. Et voi nähdä maailmaa lepakkona. Omien rajojen ylittämisen kokemus kun voidaan nähdä myös astetta eri asiana, kuin niiden ylittäminen. Tämän unohtaminen jotaa eräänlaiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan se mitä on todella olemassa riippuu siitä, mitä hienoimmat tieteelliset teoriat sanovat. Tässä näkemyksessä lähdetään Duhemin-Quinen teesistä, jossa kaikki havainnot ovat teorioita, joka voidaan mitata. Väri on jotain jota voidaan mitata jollain laitteella, kuten silmällä. Se mitä väri on, riippuu teorioistamme näiden laitteiden toiminnasta. Tälläinen väri, joka ymmärretään, on käsite, jonka havainnot ovat muokanneet, jos tämä otetaan totuuden mitaksi, päädytään tieteelliseen realismiin jossa teoria on yhtä kuin todellisuus. Minusta edellinen on totta, mutta se on kuitenkin vain jotain, jona se nähdään, ei sitä mitä se on. Toki siis olen sitä mieltä, että tieteellinen lähestymistapa vie meidät niin lähelle objektiivisuutta, kuin se on mahdollista. Olen siis tieteellisen realismin kanssa niin vähän erimielinen, kuin mahdollista.

Mutta tämä ero on oleellinen.

Emme ole maailmansieluja, Jumalia. Voimme vain haluta olla sellaisia, ja tavoitella tätä. Tätä, ideaa. Jotain jota ei ole olemassa. Mutta jota voi lähestyä.

Lucky Luke lukee lakia.

"Ensin sä jätät sun tiimin pulaan ja sit sä tuut tänne leikkiin Immanuel Kantia ekonomipohjalta"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, jakso "mielen aikido")

Olemme jo käsitelleet arvoja. Tästä on hyvä jatkaa normeihin. Karkeasti sanoen arvo on hyvä asia, ja normi on määräys, jossa sanotaan että jokin asia tulee tehdä. Näiden keskeisin ero nähdään, kun huomataan että kaikkia hyviä asioita ei tarvitse tehdä ja toteuttaa. On esimerkiksi hyvä antaa almuja, mutta jos laki määräisi että almuja olisi pakko antaa rangaistuksen uhalla, tästä voisi olla ikäviä seurauksia. Ainakin almujen tarvitsijoita vihattaisiin enemmän. Toisin sanoen arvot ovat se, joka tehee hyvästä hyvää. Normit ovat käskyjä, joilla tämä saavutetaan. Normeilla on välinearvoa, ne ovat tärkeitä koska niillä tavoitetaan hyviä asioita. Voidaan sanoa, että normit suojaavat arvoja. Kuitenkin on huomattava, että läheskään kaikki arvot eivät tarvitse - suorastaan niillä ei saa olla - normien suojaa. Jos maalaat rumia tauluja tai kokkaat huonosti, sinua ei laiteta vankilaan. Osaa taas laki, yhteiskunnan säätämä normi, suojelee. Tarvittaessa poliisivoimat kaappaavat kokaiinikauppiaat.

Russellin mukaan arvojen perustelut olivat kuin kysymyksiä siitä ovatko osterit maukkaita. Kuitenkin ihmisten mielipiteet eivät monista asioista ole satunnaisia ostereiden syömisen tapaan. Kun Russell kuitenkin arvottaa mielipiteiden, subjektioiden, mukaan, tässä on havaittavissa "pientä ristiriitaa". Tärkeä havainto on se, että on mielipidehierarkia. Tietyt asiat ovat useimmille tärkeitä ja toisissa saa olla variaatiota. Esimerkiksi kulttuurissa kuin kulttuurissa arvostetaan kunniaa ja muita vastaavia asioita. Toki näiden järjestys vaihtelee hieman, toinen kulttuuri arvottaa kunnian, toinen tottelevaisuuden ja kolmas armeliaisuuden muiden yläpuolelle. (Kaikki arvostavat vapautta ja lain noudattamista, mutta osassa kulttuureissa ensimmäistä korostetaan ja toisissa toista.) Mutta samat asiat ovat kärkipään sijoilla. Ikään kuin kyseessä olisi juoksukilpailut, joissa on satoja osallistujia, ja joissa samat saavat aina mitalit, tosin joskus kullan voittanut jää pronssille ja hopeamitalisti saa kullan ja niin edes päin. Voidaan sanoa että näiden mitalistiarvojen suojaavan elämää. Ne käsittelevät elämistä ja toisten kanssa toimeen tulemista. Nämä ovat vahvoja arvoja. Vahvojen arvojen päälle ja lisäksi rakentuvat arvot ovat korkeita arvoja näiden kohdalla on mielipide -eroja ; Toki esimerkiksi taiteessa runoilijoilla on tiettyjä sääntöjä, mutta niiden rikkomisesta ei tuomita. Samalla on tärkeää huomata, että taiteessa runoilijalla on lupa tehdä runoja, ja kriitikoilla lupa haukkua näitä. Kriitikko ei kuitenkaan voi sanoa että huonoa runoa ei saisi tehdä. Eikä runoilija voi sanoa että kriitikoilla ei olisi lupa haukkua heidän runojaan, esimerkisi syyttämällä tätä vainoamiseksi. Toki yksilöt voivat olla erimielisiä myös vahvoista arvoista. Psykopaatit eivät välttämättä arvosta muiden elämää kovin korkealle. He ovat kuitenkin poikkeuksia ja voidaan vakavasti kysyä, tuleeko näiden mielipide -erojen vuoksi sortua täydelliseen arvorelativismiinkaan. Kenties korkeiden arvojen kohdalla voidaan joustaa paljonkin, mutta jokainen yhteisö, joka ei halua olla itsemurhakerho, on turvattava vahvat arvot. (Siksi muunlaisia yhteisöjä ei olekaan. Jos sellaisen rakentaa, se ei kauaa ole olemassa. Esimerkiksi elokuvien psykopaateista koostuvassa yhteiskunnassa ei olisi kauaa jäseniä, kun Hannibal Lecterit söisivät ja murhaisivat Leatherfaceja.)

Filosofinen ongelma on tietysti perustella se, mitkä arvot ovat vahvoja ja mitkä korkeita arvoja. Tämä ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi monien kristittyjen mielestä kristinuskon normit ovat kaikki vahvoja arvoja, sellaisia jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Heidän mukaansa Suomen Laki toimii vain koska siinä on kristilliset arvot. Muita uskonnäkemyksiä ja vakaumuksia kannattavat ovat tietyisti erittäin erimielisiä tästä, heille uskonto voi edustaa jotain vapautta, josta on oikeus valita. Heille uskonto on korkea arvo, sellainen josta voi olla erimielinen ja edustaa eri kantoja samaan tapaan kuin taiteessa.

Karkeasti voidaan sanoa että filosofit käyttävät perusteluissaan neljää tapaa:
1: Konsekventialistinen, eli seurausetiikka. Sen mukaan normi osoitetaan viittaamalla sen seurauksiin. Normit perustellaan niiden tuoman edun vuoksi. Tätä näkemystä edustaa muun muassa jesuiittojen Tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu. Nykyään merkittävää osaa tässä näyttelee utilitarismi. Utilitarismi pyrkii yleisen hyödyn maksimointiin. Utilitarismin perustajat, Bentham ja John Stuart Mill, rakensivat utilitarismin mallin sen varaan, että olisi tehtävä sellainen teko, jonka seuraukset olisivat parempia kuin vaihtoehtoisten tekojen seuraukset, mikä kuulostaa arkiajattelulla aivan järkevältä.
2: Deontologinen, eli velvollisuusetiikka. Velvollisuusetiikka ei viittaa normista saatavaan hyötyyn. Sen mukaan esimerkiksi normi, joka määrää vähemmistön orjuuteen ei olisi moraalinen, vaikka se vapauttaisi enemmistön työstä. Sen mukaan kokonaishyödyllä ei voida perustella asioita, jotka ovat moraalittomia vähemmistöille ; Enemmistö ei voi loisia vähemmistön kustannuksella. Esimerkiksi Immanuel Kant oli sitä mieltä, että utilitaristista ajattelua seuraa se, että yhteisölle olisi edullisinta, että sen kaikki jäsenet olisivat muurahaisten kaltaisia tottelevaisia henkilöitä, jotka eläisivät velvollisuuksilleen. Tälläiset ihmiset eivät Kantin mukaan kuitenkaan olisi hyötyjä ja haittoja punnitsevia utilitaristeja. Utilitaristisen näkemyksen sijasta Kant korostikin kategorista imperatiivia, ehdotonta käskyä toimia aina sellaisen periaatteen mukaan, jonka voisit toivoa tulevan yleiseksi laiksi.
3: Hyve -etiikka. Deontologia ja konsekventialistinen näkemys ovat molemmat kolmannen osapuolen moraaliteorioita. Ne eivät siksi käsittele moraalia yksilön tasolla. Aristoteelinen hyve -etiikka taas lähtee tarkastelijatasolta, ensimmäisestä persoonasta. Teorian tasolla hyve -etiikka häviää, koska se ei voi esittää mitään eleganttia sääntöä, jonka mukaan hyveellisyyttä tavoitellaan. Toisaalta voidaan kysyä kuinka hyvin abstraktioista voidaan laskeutua arkielämän tasolle. Voidaan vakavasti kysyä, toimiiko ihminen rationaalisen perustelun mukaan tavoitellessaan hyvää. Ihminen toimii rajoittuneen tietonsa mukaan eikä voi rationalisoida että "minkä arvoinen moraalinen teko on ja minkälainen ihminen olen kun teen näin". Etiikan ei välttämättä tarvitse olla algoritmi tai kone, johon syötetään syöte ja joka tuottaa oikean vastauksen, koska tämä oikean syötteen antaminen ei ole käytännön tasolla lainkaan mahdollista. Vajailla tiedoilla tulisi joka tapauksessa joko "Garbage in - Garbage out" tai jopa "Garbage in - Gospel out" -tilanne. Aristoteelinen hyve pyrkii kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Se korostaa näkemystä että liiallinen minkä tahansa asian korostaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Hyve etiikka ei kuitenkaan syötä tätä absoluuttina sääntönä Kantin tapaan, vaan on pikemminkin muotoa kohtuus kaikessa - kohtuudessakin. Samantapaista ajattelua edustaa euroopan ulkopuolella Jing-Jang -tyyppinen tasapaino -ajattelu. Moni yhdistääkin harmonian ja hyvän.
4: Kuuliaisuusperiaate, jossa jokin sääntökokoelma sanoo miten toimitaan. Tämä sääntökokoelma voi olla esimerkiksi kommunistinen manifesti, jonkun maan lakikirja tai vaikka uskonnollinen Pyhä Kirja. Ongelmana tässä on tietenkin se, että millä juuri tämä tietty sääntökokoelma valitaan. Erilaisia näkemyksiä kun on monia. Pohjimmiltaan tämä valitaan perustelematta, jonka seurauksena tämä ei valota yhtään mielipidettä enempää sitä, miten moraali oikeutetaan. Yleisesti tämä perustellaan pelkästään valtaan tai viisauteen tai molempiin vetoamalla. (Näitä todistamatta. Loppupeleissä päädytään aina siihen kuinka Konfutse/Jeesus/Allah/Rakastettu Diktaattorimme on viisas koska on oikeassa, ja on oikeassa koska on viisas.) Loppupeleissä ero on vain siinä, vedotaanko auktoriteettina johonkin lähteeseen vai vaikka itseen. Jos kirjoitat kirjan ja teet tästä uskonnon, ennästään häilyvä ero muuttuu vieläkin sumuisemmaksi, kun ero itsen ja korkeamman auktoriteetin välillä katoaa.

On tärkeää huomata, että utilitarismia on kritisoitu muutamalla tavalla:
1: Tietämisen ongelma: Utilitarismi vaatii ihmisten yleisen hyödyn maksimoimista. Tästä voi olla seurauksena "huviretki Abileneen", eli se että ihmiset luulisivat toimivansa yhteisen edun nimeen mutta tosiasiassa tulos olisi jotain, jota kukaan ei halua.
2: Ihmiset käytännössä tavoittelevat omaa etuaan. Emme pidä pätevänä ajattelua, jonka mukaan rikkaiden tulisi antaa satanen köyhille vaikka köyhälle satanen on iso raha, ja rikkaille se ei ole paljoa. Utilitaristejen mukaan kuitenkin jonkinlainen "näkymätön käsi" takaisi sen, että maksimaalinen hyyöty saavutetaan silloin, kun kaikki ajavat omaa asiaansa. Tosin tässä perustelussa on ongelmana se, että utilitarismin näkemyksen mukaan lähtökohtana on se, että tulee ottaa yleinen hyöty etusijalle oman edun sijasta. Tässä tilanteessa kuitenkin utilitarismi unohtaa tämän ja muuttuu egoismiksi.
3: Normaalielämässä ihmiset eivät yleensä maksimoi muiden hyötyä, vaan välttävät muiden edun tuhoamista. Eli että moraalin lähtökohtana olisikin se, että ihminen etsii omaa etuaan ilman että vahintoittaa muita. Tämä ajattelutapa on sukua Wiccojen "tee mitä haluat kunhan et vahingoita muita" -periaatteelle.
4: Laskennallinen ongelma. Eli voidakseen toimia yhteisen hyvän edestä, pitäisi olla jokin tapa laskea hyvää. Tässä on kuitenkin paljon vaikeuksia: Jos esimerkiksi laskemme kannattaako joku elinkautisvanki tappaa, meidän tulisi määrittää hänen elämälleen arvo. Sama pohdinta olisi suoritettava myös kotiäidin kohdalla. "Älä tapa" tuottaisi eri ihmisille jonkinlaisen tuloksen, hyödyn. Jos yksittäisen tapon arvo on miinus joku luku, tuottaisin koko ajan utiliteettia vain sillä että en tapa ketään. Tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen.
5: Utilitarismissa joutuu välttämättä tekemään moraalittomia ratkaisuja: Esimerkiksi kaikkien AIDS -potilaiden eristäminen hoitolaitoksiin koe -eläimiksi tuottaisi etua. Kukaan uusi ihminen ei sairastuisi ja heidän parantamisekseen tehtäisiin hoitotoimenpiteitä, jotka saattaisivat jopa parantaa heidät. Kuitenkin tässä olisi tiettyjä heikkouksia. Lisäksi resurssien niukkuus johtaa pakosti hankaluuksiin. Ceausescun viimeisinä hallintovuosina Romaniassa ambulanssia soitettaessa kysyttiin uhrin ikää. Koska kaikkia ihmisiä ei voitaisi hoitaa, ambulanssi lähetettiin auttamaan vain nuorimpia. Koska katsottiin että heistä olisi eniten hyötyä. Tämä strategia tuntuu "hieman" moraalittomalta.

Mutta eipä Kantin etiikkakaan ei ole ongelmatonta:
1: Kantin etiikan ei ole katsottu sopivan hyvin korkeisiin arvoihin. Jos olen musiikillisesti lahjakas, Kantin mukaan en voisi haaveilla Sibelius akatemiasta, koska jos kaikki haluaisivat Sibelius akatemiaan, ei olisi ketään tekemään normaaleja töitä. Vahvoihin arvoihin se kuitenkin näyttäisi sopivan paremmin. Kant siis sortuu samantapaiseen virheeseen kuin Russell. Russell näki etiikan vain korkeina arvoina ja Kant vahvoina arvoina.
2: Kantin kategorinen imperatiivi ei itse asiassa kerro lainkaan mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä eivät. Sehän sanoo vain että jos sääntö X sallitaan jollekkin, se sallitaan kaikille. Yleistäminen voi toki olla hyödyllistä, mutta tässä muodossaan se on tyhjä.
3: Kantin näkemys on rigoristinen, eli liian ankara. Kantin kategorisesta imperatiivista, joka nojautuu utilitarismin kritiikille, joutuu ongelmiin tilanteessa jossa piilottelet ystävää joka pakoilee väkivaltaista hullua. Kun vainooja ovella kysyy onko ystävä talossa, Kant sanoo vain, että hyötynäkökulma ei ole lähtökohta, vaan säännön yleistävyys. Valehtelu on väärin. Joten tekisit moraalisesti aivan oikein jos täyttäisit velvollisuuden puhua totta. Toki voit keksiä myös erikoistilanteen, jolla kaikkien tulisi vaieta tämänkaltaisissa tilanteissa, mutta Kantin kategorinen imperatiivi ei kykene erottamaan onko tämä parempi laki kuin "älä valehtele" -laki.