Jumalaan uskovat näyttävät usein yksinkertaisilta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita samaa kuin että Jumala olisi yksinkertainen konsepti. Tosin modernisoidun klassisen teologian mukaan juuri näin olisi kysymys.
Jossain mielessä Jumalan kaikkivoipuus liittyisi siihen että Jumala olisi hyvinkin kompleksi. Tämä huomio on tuottanut ongelmia esimerkiksi William Dembskille. Hän kun on korostanut että CSI -informaatio on kompleksisuutta ja se liittyy todennäköisyyteen. Hän korostaa että CSI -informaation alkuperäksi saadaan jokin jonka takana on enemmän CSI -informaatiota. Tätä kautta universumissa on tätä designiä koska Jumala on siirtänyt sen siihen. Ongelmana on vain se että jos universumin olemassaolon kohdalla ongelmana on se että CSI -informaatiota ei voi mitenkään syntyä itsekseen ja tämän CSI -informaation olemassaolon selittäminen on ongelma, olisi meillä kaksi vaihtoehtoa (a) Vain on olemassa CSI -informaatiota joka on universumi ja (b) on olemassa universumia enemmän CSI -informaatiota ja universumi. On selvää että jälkimmäinen on kompleksisempi selitys. Tämä demonstroi haastetta joka on klassisessa teologiassa.
Richard Swinburne on ajanut - esimerkiksi klassikkoteoksessaan "The Existence of God" - asiaa jossa korostetaan sitä että Jumala on nimenomaan yksinkertainen. Tällöin voidaan unohtaa kompleksisuuden kaltaiset konseptit. Swinburne ei siis korosta Jumalan kompleksisuutta ja monimutkaisuutta vaan hän pitää tätä sen sijaan hyvin yksinkertaisena. Swinburnen argumentin erikoisuudet nousevat kuitenkin melko vahvasti esiin kun katsotaan miten hän käsittelee ihmisiä. Swinburne selittää että ihmiset kykenevät kompleksiseen ajatteluun koska heillä on kompleksiset aivot. Tämä on siitä kiinnostavaa että Jumala on luonut universumin ja ihmiset. Ja näitä voidaan pitää kompleksisina mestariteoksina. Näin ollen herää kyllä kysymyksiä siitä että olisiko Swinburnenkin Jumalan, ikään kuin väistämättä, oltava kompleksinen. Kun Hän on luonut kompleksiset ihmisaivot ja antanut meille sielun ja kaikki!
Silloin kun Jumalasta puhutaan äärettömyysmetaforalla voidaan helposti ajatella että tämä voidaan tiivistää yksinkertaiseksi "pelkästään kaatamalla kahdeksikko". Mutta samalla tämän takana on ajatus siitä että mitä kaikkea se ääretön pitää sisällään. Tästä seuraakin jännittävä dilemma joka kattaa teologian. Teologit pitävät asioita mielellään yksinkertaisina.
Alvin Plantingan "The Dawkins Confucion" sisältää jopa teesin että äärettömän ja kaikkivoipuuden kompleksisointi on "naturalismia". Mikä on erikoista koska se on teistinen siinä mielessä että siinä käsitellään sitä minkälainen Jumala on tai ei ole. Ja sen mukaan William Dembski olisi asenteiltaan naturalistinen. "suppose we concede, at least for purposes of argument, that God is complex. Perhaps we think the more a being knows, the more complex it is; God, being omniscient, would then be highly complex. Given materialism and the idea that the ultimate objects in our universe are the elementary particles of physics, perhaps a being that knew a great deal would be improbable – how could those particles get arranged in such a way as to constitute a being with all that knowledge? Of course we aren't given materialism." Plantingan argumentti on tosin kiinnostava sillä hän ohittaa kompleksisuuden ja siirtyy puhumaan osasista "according to classical theology, God is simple, not complex. More remarkable, perhaps, is that according to Dawkins's own definition of complexity, God is not complex. According to his definition (set out in The Blind Watchmaker), something is complex if it has parts that are "arranged in a way that is unlikely to have arisen by chance alone." But of course God is a spirit, not a material object at all, and hence has no parts. A fortiori (as philosophers like to say) God doesn't have parts arranged in ways unlikely to have arisen by chance."
Tässä mielessä onkin kenties hyvä huomata että teistisissä argumenteissa on eroja. Intelligent Designin kohdalla on usein esitetty että Behen RC -konsepti on yhtenevä Dembskin CSI -informaation kanssa. Kuitenkin periaateessa "palautumatonta kompleksisuutta" rakentamaan ei tarvita palautumatonta kompleksisuutta. Behen mukaan on mahdollista että RC -konseptin on luonut vaikkapa avaruusolento joka on kehittynyt evolutiivisesti. Tässä avaruusolennossa on luultavasti kompleksisuutta mutta kuitenkaan ei RC -kompleksisuutta. Ja näin ollen tässä konseptissa on naturalismin haastamisessa kysymys on palasista eikä kokonaisuudesta. Dembskin kohdalla CSI on CSI:tä vaikka voissa paistaisi. Ja hänellä naturalismin haastamisessa kysymys ei ole osasista vaan kokonaisuudesta.
keskiviikko 24. joulukuuta 2014
Miten uuden polven pelikonsolit pilaavat pelaamisesta kaiken mikä pelaamisessa on Pyhää
"Assassin's Creed: Unity" sai paljon mainetta siitä että siinä oli parhaat virheet. Sittemmin näitä virheitä paikattiin ja peli on nykyään jo melko hyvin toimiva. Samanaikaisesti olen itse pelaillut vanhempien konsolien pelejä. Ne ovat yleensä ottaen melko toimintavarmoja. Niitä voi myös pelata omalla ajalla silloin kuin haluaa. Ja yleensä myös sen verran kuin haluaa.
Virheet kuuluvat elämään, joten ei niitä ilman ole pelejäkään?
Yhtenä syynä on tietenkin se, että pelit ovat nykyään paljon mutkikkaampia ja suurempia. Pelejen maksimikokoa määrää lähinnä teknologia. Kilpailijoihin yritetään saada kaulaa ja näin käy usein niin että suurimmat ja näyttävimmät pelit koettelevat sitä mihin teknologia kykenee. Parempi teknologia ei tässä mielessä poista ongelmaa vaan kasvattaa sitä. Kompleksisempi peli voi mennä useammalla erikoisemmalla tavalla rikki.
Mutta toinen syy on se, että suhtautuminen bugeihin on hyvin erilaista kuin aikanaan. Aiemmin peleissä käytettiin paljon voimavaroja virheettömyyteen. Sillä julkistamisen jälkeen pelejä ei voinut päivittää. Esimerkiksi Super Nintendon peli oli se minä se tehtaalta lähti. Eikä siihen voitu ladata jälkikäteen korjauksia. Piti julkistaa pelistä kokonaan uusi versio ja myydä sen levyt erikseen. Tarkistustyöhön käytettiin mekaanisia orjia joita kutsuttiin nimellä betatestaaja. Olen itsekin tehnyt tätä työtä. Ja vaikka pelaaminen on ihanaa, betatestaaminen on rehellisesti sanoen aivan käsittämättömän tylsää. (Siinä käytännössä toistetaan jotain osiota ja yritetään esimerkiksi kävellä eri kulmista samaa seinää päin. Ja tämä tehdään jokaisen seinän kanssa. Tai vastaavaa.) Betatestaamisen ikävyys pelitalon kannalta on siinä että se on kallista. Työvoima maksaa.
Nykyään prosessi näyttääkin olevan se, että ensin markkinoille tuotetaan vannoutuneille faneille versio. Nämä toimivat käytännössä betatestaajina. Ilman palkkaa. Helvetti, vielä parempaa : Nämä pelaajat maksavat tästä koettelusta. Pelien glitchit löytyvät ja näin peli saa tarvitsemaansa tietoa. Patch on sitten se joka tulee myöhäisempien pelinostajien hyödyksi. Ja jossain määrin näiden pelien päivitysten tehtävänä on tarjota enemmänkin jotain jonka avulla saadaan myytyä se seuraava pelisarjan peli.
Se, että teknologia tarjoaa mahdollisuuden korjata virheitä kannustaa siihen että pelejen julkaisua ei entiseen tapaan myöhästytetä myöhästymisen perään. Markkinoille voidaan hyvillä mielin saattaa sovittuna päivänä keskeneräinen tuote.
Sosiaalisuuselementti yhdessä päivitysmahdollisuuden kanssa tekee omituisia ongelmia.
Olen "sosiaalisuuskuilun pelaaja". Ennen minun nuoruuttani pelit olivat flippereitä ja muita joita pelattiin julkisilla paikoilla. Nykyään pelit ovat lähes aina interaktiivisia. Ja niihin on liitetty interaktiivinen elementti. Tämä on tietenkin iloinen asia. Paitsi silloin kuin se ei ole.
Entisessä pelijärjestelmässä pahin virhe oli "pelitunnin" käsite. Siinä ajettiin pelaamiseen kuluvaa aikaa eikä pelin laatua. Siksi kärsivällisyyttä koeteltiin random encountereilla ja muilla vastaavilla jauhavilla osioilla. Moderneissa peleissä tämä on muuttunut. Nykyisin pelit päin vastoin tarjoavat koko ajan pieniä kehitysaskeleita. Tällä yritetään rakentaa tilanne jossa edistytään koko ajan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joudut päivittämään hahmoasi koko ajan. Ja melko työläästi.
Perinteisessä mallissa tätä pystyi tekemään enemmän omalla ajallaan. Nykyisin pelejen sosiaalisuuselementti on muuttanut asian. Monissa peleissä tiettyyn aikaan tapahtuvat raidit ovat tärkeitä. Näissä vaaditaan jo aivan oikeasti sellaisia taitoja joita on tavallisesti liitetty työnjohtamiseen. Kysymys on siitä miten saadaan oikeat tyypit samaan aikaan tiettyyn paikkaan ja miten joku heistä saadaan tekemään sitä roolia joka on pelaamiselle tärkeintä mutta jonka pelaaminen on tylsää. (Yleensä jonkinlainen taustatuki-parantajahahmo. Heitä on suurimmasta osasta tylsää pelata.) Ja näihin raideihin pääsyyn tarvitaan usein se, että olet todellakin siihen aikataulutettuun hetkeen mennessä päivittänyt itsesi ja varusteesi.
Jos et, voi olla että raid menee pilalle. Tai joku on riittävän ovela eikä päästä sinua mukaan ollenkaan jolloin joudut etsimään uutta porukkaa. (Ei ole miellyttävää joutua tekemään jotain tehtävää joka ei parhaiten vastaa tavoitteitasi sellaisten tuntemattomien kanssa joita et tunne. Sen sijaan että tekisit relevantimpaa tehtävää sellaisten tuntemattomien kanssa joiden kanssa tavallisestikin puuhastelet.)
Ja tämä tietysti olisi vain osa ongelmaa jos nimenomaan sosiaalisia massapelejä ei tosiasiassa päivitettäisi koko ajan. Voisit vain päivittää hahmosi hyvälle tasolle ja pärjätä sillä. Kun on riittävän hyvä pääsee aina mukaan ryhmään. Mutta valitettavasti pelimaailmojen tekijät tiedostavat tämän. Tähän liittyen tapahtuukin seuraavia prosesseja, joko yhtä, useampaa tai jopa kaikkia samanaikaisesti:
1: Tilannetta päivitetään "yläpäähän". Eli peliin lisätään hieman parempi paras ase joka korvaa entisen parhaan aseen. Ja peliin lisätään hieman kovempi kovin hirviö joka korvaa entisen pahimman hirviön. Samoin entinen ylärajaleveli poistetaan ja korvataan paria tasoa suuremmalla. Usein tähän liittyy myös se, että näiden alempien tasojen saavuttamista alennetaan. Näin ollen se taso jonka saavuttamiseen on ennen saattanut mennä vuosi täyttä pelaamista onkin nyt saavutettavissa parin viikon aktiivipelaamisella.
2: Vanhoista saavutuksista tehdään mitättömiä. Tämä tehdään usein "pelitasapainon" nimissä. Ideana on yleensä se, että kauiten pelanneet eivät voisi pyyhkiä lattiaa aloittelijoilta. Ja sen vuoksi voi käydä niin että jokin aikaisempi saavutus muuttuu. Entinen paras ase muuttuukin joksikin aivan täysin tehottomaksi aseeksi jolla on "symbolinen arvo peliyhteisön sisällä". Eli toiminnallinen varuste muuttuu symboliseksi saavutukseksi sekunnin murto-osassa. Samoin jos jokin hahmoluokka määritetään liian ylivoimaiseksi sitä voidaan rankaista saavutettuihin etuihin kajoamalla. Ja näin koko hahmon pelaamisstrategia voidaan joutua muuttamaan. (Kukaan ei arvosta sitä että löydät porsaanreiän järjestelmästä. Vaikka sellaisen keksiminen voi vaatia korkeamman tason matematiikkaa, juristin oveluutta ja sata tuntia työtä.)
Näin ollen juoksu-päivitysputki ei katkea koskaan. Pelaaminen on muuttunut tätä kautta joksikin jota ei enää tehdä pelkästään omalla ajalla vaan jossa "tulos tai ulos" -henkisesti epäonnistunut saa ensin kuulla olevansa jenginpetturi (koska on käynyt töissä) ja joka sen jälkeen jätetään pois porukasta. (Koska mikään ei ole niin kauheaa kuin turhaan väännetty raidi, jossa ei sitten saavuteta mitään ison työn päätteeksi. Koska tämä sosiaalinenkin toiminta on osa sitä upgreidaamismyllyä joka ei lopu koskaan ja joka omalla ajalla omilla ehdoin tehtynä voisi olla hauskaa.)
Itse toivoisin että peleihin tulisi vähemmän korjaustarvetta. Ja sosiaalisuus on pilannut ison osan pelikokemuksesta. On erityisen ärsyttävää hankkia peli sitä varten että sitä pelaisi yksin. (Suurin osa peleistä sentään myy itseään yksinpelitarinalla ja sillä osiolla joka on yksinpeli sanan vahvimmassa merkityksessä.) Mutta sitten huomaakin että jotkut päivitykset ja varusteet yksinpeliin vaativat vaikka tietyn verran voittoja tai saavutuksia siinä yhteispelissä.
Virheet kuuluvat elämään, joten ei niitä ilman ole pelejäkään?
Yhtenä syynä on tietenkin se, että pelit ovat nykyään paljon mutkikkaampia ja suurempia. Pelejen maksimikokoa määrää lähinnä teknologia. Kilpailijoihin yritetään saada kaulaa ja näin käy usein niin että suurimmat ja näyttävimmät pelit koettelevat sitä mihin teknologia kykenee. Parempi teknologia ei tässä mielessä poista ongelmaa vaan kasvattaa sitä. Kompleksisempi peli voi mennä useammalla erikoisemmalla tavalla rikki.
Mutta toinen syy on se, että suhtautuminen bugeihin on hyvin erilaista kuin aikanaan. Aiemmin peleissä käytettiin paljon voimavaroja virheettömyyteen. Sillä julkistamisen jälkeen pelejä ei voinut päivittää. Esimerkiksi Super Nintendon peli oli se minä se tehtaalta lähti. Eikä siihen voitu ladata jälkikäteen korjauksia. Piti julkistaa pelistä kokonaan uusi versio ja myydä sen levyt erikseen. Tarkistustyöhön käytettiin mekaanisia orjia joita kutsuttiin nimellä betatestaaja. Olen itsekin tehnyt tätä työtä. Ja vaikka pelaaminen on ihanaa, betatestaaminen on rehellisesti sanoen aivan käsittämättömän tylsää. (Siinä käytännössä toistetaan jotain osiota ja yritetään esimerkiksi kävellä eri kulmista samaa seinää päin. Ja tämä tehdään jokaisen seinän kanssa. Tai vastaavaa.) Betatestaamisen ikävyys pelitalon kannalta on siinä että se on kallista. Työvoima maksaa.
Nykyään prosessi näyttääkin olevan se, että ensin markkinoille tuotetaan vannoutuneille faneille versio. Nämä toimivat käytännössä betatestaajina. Ilman palkkaa. Helvetti, vielä parempaa : Nämä pelaajat maksavat tästä koettelusta. Pelien glitchit löytyvät ja näin peli saa tarvitsemaansa tietoa. Patch on sitten se joka tulee myöhäisempien pelinostajien hyödyksi. Ja jossain määrin näiden pelien päivitysten tehtävänä on tarjota enemmänkin jotain jonka avulla saadaan myytyä se seuraava pelisarjan peli.
Se, että teknologia tarjoaa mahdollisuuden korjata virheitä kannustaa siihen että pelejen julkaisua ei entiseen tapaan myöhästytetä myöhästymisen perään. Markkinoille voidaan hyvillä mielin saattaa sovittuna päivänä keskeneräinen tuote.
Sosiaalisuuselementti yhdessä päivitysmahdollisuuden kanssa tekee omituisia ongelmia.
Olen "sosiaalisuuskuilun pelaaja". Ennen minun nuoruuttani pelit olivat flippereitä ja muita joita pelattiin julkisilla paikoilla. Nykyään pelit ovat lähes aina interaktiivisia. Ja niihin on liitetty interaktiivinen elementti. Tämä on tietenkin iloinen asia. Paitsi silloin kuin se ei ole.
Entisessä pelijärjestelmässä pahin virhe oli "pelitunnin" käsite. Siinä ajettiin pelaamiseen kuluvaa aikaa eikä pelin laatua. Siksi kärsivällisyyttä koeteltiin random encountereilla ja muilla vastaavilla jauhavilla osioilla. Moderneissa peleissä tämä on muuttunut. Nykyisin pelit päin vastoin tarjoavat koko ajan pieniä kehitysaskeleita. Tällä yritetään rakentaa tilanne jossa edistytään koko ajan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joudut päivittämään hahmoasi koko ajan. Ja melko työläästi.
Perinteisessä mallissa tätä pystyi tekemään enemmän omalla ajallaan. Nykyisin pelejen sosiaalisuuselementti on muuttanut asian. Monissa peleissä tiettyyn aikaan tapahtuvat raidit ovat tärkeitä. Näissä vaaditaan jo aivan oikeasti sellaisia taitoja joita on tavallisesti liitetty työnjohtamiseen. Kysymys on siitä miten saadaan oikeat tyypit samaan aikaan tiettyyn paikkaan ja miten joku heistä saadaan tekemään sitä roolia joka on pelaamiselle tärkeintä mutta jonka pelaaminen on tylsää. (Yleensä jonkinlainen taustatuki-parantajahahmo. Heitä on suurimmasta osasta tylsää pelata.) Ja näihin raideihin pääsyyn tarvitaan usein se, että olet todellakin siihen aikataulutettuun hetkeen mennessä päivittänyt itsesi ja varusteesi.
Jos et, voi olla että raid menee pilalle. Tai joku on riittävän ovela eikä päästä sinua mukaan ollenkaan jolloin joudut etsimään uutta porukkaa. (Ei ole miellyttävää joutua tekemään jotain tehtävää joka ei parhaiten vastaa tavoitteitasi sellaisten tuntemattomien kanssa joita et tunne. Sen sijaan että tekisit relevantimpaa tehtävää sellaisten tuntemattomien kanssa joiden kanssa tavallisestikin puuhastelet.)
Ja tämä tietysti olisi vain osa ongelmaa jos nimenomaan sosiaalisia massapelejä ei tosiasiassa päivitettäisi koko ajan. Voisit vain päivittää hahmosi hyvälle tasolle ja pärjätä sillä. Kun on riittävän hyvä pääsee aina mukaan ryhmään. Mutta valitettavasti pelimaailmojen tekijät tiedostavat tämän. Tähän liittyen tapahtuukin seuraavia prosesseja, joko yhtä, useampaa tai jopa kaikkia samanaikaisesti:
1: Tilannetta päivitetään "yläpäähän". Eli peliin lisätään hieman parempi paras ase joka korvaa entisen parhaan aseen. Ja peliin lisätään hieman kovempi kovin hirviö joka korvaa entisen pahimman hirviön. Samoin entinen ylärajaleveli poistetaan ja korvataan paria tasoa suuremmalla. Usein tähän liittyy myös se, että näiden alempien tasojen saavuttamista alennetaan. Näin ollen se taso jonka saavuttamiseen on ennen saattanut mennä vuosi täyttä pelaamista onkin nyt saavutettavissa parin viikon aktiivipelaamisella.
2: Vanhoista saavutuksista tehdään mitättömiä. Tämä tehdään usein "pelitasapainon" nimissä. Ideana on yleensä se, että kauiten pelanneet eivät voisi pyyhkiä lattiaa aloittelijoilta. Ja sen vuoksi voi käydä niin että jokin aikaisempi saavutus muuttuu. Entinen paras ase muuttuukin joksikin aivan täysin tehottomaksi aseeksi jolla on "symbolinen arvo peliyhteisön sisällä". Eli toiminnallinen varuste muuttuu symboliseksi saavutukseksi sekunnin murto-osassa. Samoin jos jokin hahmoluokka määritetään liian ylivoimaiseksi sitä voidaan rankaista saavutettuihin etuihin kajoamalla. Ja näin koko hahmon pelaamisstrategia voidaan joutua muuttamaan. (Kukaan ei arvosta sitä että löydät porsaanreiän järjestelmästä. Vaikka sellaisen keksiminen voi vaatia korkeamman tason matematiikkaa, juristin oveluutta ja sata tuntia työtä.)
Näin ollen juoksu-päivitysputki ei katkea koskaan. Pelaaminen on muuttunut tätä kautta joksikin jota ei enää tehdä pelkästään omalla ajalla vaan jossa "tulos tai ulos" -henkisesti epäonnistunut saa ensin kuulla olevansa jenginpetturi (koska on käynyt töissä) ja joka sen jälkeen jätetään pois porukasta. (Koska mikään ei ole niin kauheaa kuin turhaan väännetty raidi, jossa ei sitten saavuteta mitään ison työn päätteeksi. Koska tämä sosiaalinenkin toiminta on osa sitä upgreidaamismyllyä joka ei lopu koskaan ja joka omalla ajalla omilla ehdoin tehtynä voisi olla hauskaa.)
Itse toivoisin että peleihin tulisi vähemmän korjaustarvetta. Ja sosiaalisuus on pilannut ison osan pelikokemuksesta. On erityisen ärsyttävää hankkia peli sitä varten että sitä pelaisi yksin. (Suurin osa peleistä sentään myy itseään yksinpelitarinalla ja sillä osiolla joka on yksinpeli sanan vahvimmassa merkityksessä.) Mutta sitten huomaakin että jotkut päivitykset ja varusteet yksinpeliin vaativat vaikka tietyn verran voittoja tai saavutuksia siinä yhteispelissä.
tiistai 23. joulukuuta 2014
Miksi Jeesus ei syntynyt hotellissa?
Joel Greenin ja Scott McKnightin "Dictionary of Jesus and the Gospels" kuvaa jännittävän asian joulun tarinasta. Moni on tutustunu joulun tarinaan käännetyn "Raamatun" kautta. "Luukas 2:7" kuvaa "ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa." Tässä on käytetty jopa käsitettä "majatalossa". Varhaisempi käännös, (1933/38) sanoi aivan suoraan että "Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloi hänet ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut sijaa majatalossa." Ja majatalo tämä ollut ei. Sillä tuon aikainen Betlehem (aka vanhan Raamatun "Beetlehem") oli hyvin hyvin pieni paikka. Ajatus siellä olevasta majatalosta, etenkin täyteen buukatusta majatalosta, on yhtä järkevä kuin etsisi hotellia Korsosta. Niin pieneen paikkaan ei ole järkevää rakentaa tämänlaatuista yritystoimintaa.
Alkuteksti käyttää tässä yhteydessä kreikankielistä sanaa "kataluma". Ja jos mietimme mikä tämän sanan takana on, voidaan käsite löytää toisesta paikasta "Raamattua". Nimittäin tila jossa Jeesus nautti opetuslastensa kanssa ehtoollista. Tämä oli todennäköisesti enemmänkin vierashuone. Joka on järkevä ajatus. Meniväthän Joosef ja Maria "omaan kaupunkiinsa" verolle pantavaksi. Siihen aikaan on järkevää uskoa että heillä on ollut sukulaisia. Jotka ovat sitten kenties olleet ylibuukattuina koska koko suku kaikkialta on kerralla tungeksinut vieraisille.
Tätä vierailuteoriaa tukee sekin ajatus että Maria ja Joosef olivat Betlehemissä kauemmankin aikaa. Jeesus esimerkiksi ympärileikataan kahdeksan päivän ikäisenä. Samoin hänet esitellään siellä Temppelissä, joka vaatii sen että Maria olisi puhdistunut. Juutalaisen säännön mukaan tämä vaatii pojan syntymisen jälkeen 40 päivää. Onkin täysin todennäköistä että Jeesus syntyi sukulaisten nurkkiin.
Tämä kaikki tietenkin sopii siihen henkeen missä ihmiset vierailevat sukulaisten luona jouluna.
Alkuteksti käyttää tässä yhteydessä kreikankielistä sanaa "kataluma". Ja jos mietimme mikä tämän sanan takana on, voidaan käsite löytää toisesta paikasta "Raamattua". Nimittäin tila jossa Jeesus nautti opetuslastensa kanssa ehtoollista. Tämä oli todennäköisesti enemmänkin vierashuone. Joka on järkevä ajatus. Meniväthän Joosef ja Maria "omaan kaupunkiinsa" verolle pantavaksi. Siihen aikaan on järkevää uskoa että heillä on ollut sukulaisia. Jotka ovat sitten kenties olleet ylibuukattuina koska koko suku kaikkialta on kerralla tungeksinut vieraisille.
Tätä vierailuteoriaa tukee sekin ajatus että Maria ja Joosef olivat Betlehemissä kauemmankin aikaa. Jeesus esimerkiksi ympärileikataan kahdeksan päivän ikäisenä. Samoin hänet esitellään siellä Temppelissä, joka vaatii sen että Maria olisi puhdistunut. Juutalaisen säännön mukaan tämä vaatii pojan syntymisen jälkeen 40 päivää. Onkin täysin todennäköistä että Jeesus syntyi sukulaisten nurkkiin.
Tämä kaikki tietenkin sopii siihen henkeen missä ihmiset vierailevat sukulaisten luona jouluna.
maanantai 22. joulukuuta 2014
Oispa joulu että vois yölläkin käydä jääkaapilla
 |
| Valkeaa joulua Tonttu Godwinilta! |
On kauhistuttavaa miten nykyään joillekuille ei enää mikään ole pyhää. Toisaalta juuri tämän vuoksi onkin entistä merkityksellisempää nojautua joulun perinteisiin, ne tuovat siihen pysyvää tarkoitusta.
Joulun aikana on syytä muistaa puitteet. Talossa suoritetaan joulusiivous. Tai vähintään ripustetaan mäntysuopaan kastettu joulusukka seinälle. Joulusukka joka köyhissä perheissä voi olla Lenita Airiston kauhistelema tennissukka. Ja ahneemmissa talouksissa se muistuttaa enemmänkin säkkiä joka on venynyt mutkalle tavaranpaljoudessa.
Ja ennen kaikkea on muistettava joulun ruoka. On rosollia, lanttulaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Pöydällä on keitettyjä herneitä, riisipuuroa jossa on manteli, unohtamatta tietenkään luumusoppaa. Särpimeksi on tarjolla kotikaljaa. Ja toki joulupöytää voi juhlistaa myös vahvempi alkoholi. Ketään ei vahingoita jos joulupöydässä tarjotaan hieman sherryä tai viinaa, tietenkin kohtuudella, kenties pullo tai pari. Eikä joulupöytä tietenkään olisi mitään ilman kaiken kruunaavaa lihaisaa huippua joka on asetettu pöytään juhlapaikalle. Ruokalaji joka sopivasti suolattuna ja mureaksi uunissa paistettuna kruunaa perinteisen jouluaterian. Höyryävä vauva-Jeesus muistuttaa joulun perimmäisestä sanomasta.
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
Perusoikeus, perustarve, peruspalvelu
 |
| Minä, aikana jolloin Suomen Valtio henkilökohtaisesti takasi minulle kaikki perustarpeeni. (Eli kenttäehtoollisen.) |
Armeijassa mielenkiintoista oli sekin että paikka kahlitsi vapautta hyvin tarkasti. Nukkumapaikkaa ja aikaa myöten. Armeija myös tarvittaessa kontrolloin valvomista, ennen kaikkea sitä oli tehtävä tarpeettoman pitkiä aikoja. Myös kaapissa olevat tavaroita oli standardisoitu ja niiden asettelunkin piti noudattaa tiettyä kaavaa. Aamukusi tehtiin komennettuna rituaalina jossa tärkeintä oli ymmärtää että ei oikeasti kuse vaan tekee sen sitten myöhemmin. (Koska annettu vajaa minuutti ei riitä mihinkään. Eikä kukaan olettanutkaan että se riittää.) Miksi armeijan tuli tarjota jotkut asiat mutta ei toisia? Koska toiset ovat perusasioita jotka armeija hoitaa. Ja hyvin moni muu asia sitten ei. Eiperustavanlaatuiset eiperusasiat voidaan ottaa pois ja nauraa päälle. Pilkata sillä päivärahalla joka on niin pieni että se on jo vittuilua. (Parempi täysin ilman. Sanonko mihin koloseen voitte tunkea päivärahanne? Teillä armeijalaisilla on tiettävästi niitä ruhtinaalliset kaksi, molemmissa päissä. En välitä kumpaan peräsuolenmutkaanne ne tungette. Mutta tunkekaa!)
Perusasiat kuntoon?
Teologian ylioppilaiden lehti "Kyyhkynen" haastatteli tähän sopien kenttäpiispa Pekka Särkiötä. Hän komppaa ajatusta uskonnon erityisasemasta. "Kenttäpiispan samoin kuin sotilaspappienkin palkan maksaa valtio, ei kirkko. Etenkin vapaa-ajattelijoiden suunnalta tämän järjestelmän mielekkyys on kyseenalaistettu. ”Minusta siinä ei ole mitään epäselvää”, Särkiö vastaa. ”Uskonto on yksi ihmisen perustarpeista. Lähdetään siitä, että kun valtio kerran määrää varusmiehen palvelukseen, sen on huolehdittava perustarpeista. Yhteiskunta hoitaa silloin ravinnon, majoitukset, terveydenhuollon, lomamatkat ja uskonnon. Uskonto kuuluu ihmisoikeuksiin.”"
Se mikä on ihmisoikeus on sitten kuitenkin hyvin vaikea asia. Miksi kristinuskolla on annettu suurempi merkitys kuin vaikka evolutionismille tai poliittiselle vihreydelle? (Ensimmäistä syytetään usein uskonnoksi, jälkimmäinen näyttää monin paikoin sellaiselta omiin silmiini. Siksi esimerkit.) Toisaalta ihmetyttää miksi kenttäateisteja ei ole. Kenties siksi että "ateismi on uskonto" siihen asti kunnes "uskonto" tarkoittaa sellaista asiaa johon liittyy oikeuksia. Ja joka nähdään tärkeänä asiana.
Särkiön strategia : "ihmisoikeus" -sanan ylikäyttäminen on suosittua. Ihmisoikeudet ovat mukava asia. Jokainen kannattaa ihmisoikeuksia ja jokainen joka tunnustaa vastustavansa ihmisoikeuksia on paha ihminen. Tätä tematiikkaa käytettiin melko paljon myös ns. tasa-arvoisessa avioliittolaissa. Olen, tunnetusti, tämän lainmuutoksen ystävä. Mutta minua ihmetytti se että asiaa myytiin nimenomaan ihmisoikeuksien nimellä. Mielestäni asia koski enemmän hyviä oikeuksia kuin ihmisoikeuksia sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys ei ollut siitä annetaanko homoille ihmisoikeuksia vaan siitä annetaanko homoille ihmisinä oikeuksia. (Toki asiassa tehtiin kikkailuja myös toiseen suuntaan. Eräät ihmiset kehtasivat kirjoittaa esimerkiksi kirjoja joiden henkenä on että homojen avioliitto rikkoo lasten ihmisoikeuksia. Ja eräiden mukaan se oli suoraan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen laki.) Ero on pieni mutta relevantti. Ja tämä ero johtaa sen tyyliseen henkeen jossa erimielisyys tekisi pahan ihmisen. Toki aivan liian moni sukupuolineutraalia avioliittoa vastustanut on kammottava nyylä kusipää joka tekee asenteellista juttuaan koska haluaa sortaa eikä tunnusta tätä sortamiseksi koska tekee tätä uskontonsa nimessä kuten kunnon emotionaalisesti turmeltuneen psykopaattisen teokraattitampion odottaa voikin. Mutta tämä ei ole kuitenkaan mikään tämän lainmuutoksen vastustamisen "irrottamaton attribuutti".
Näen Särkiön käyttämässä strategiassa samaa omituisuutta.
* Toki syynä saattaa olla se että Särkiö on varsin hyvin palkatussa työssä jossa tärkein tehtävä on keksiä oikeutuksia siitä että tämä palkansaanti jatkuu tulevaisuudessa.
* Kenties syynä on myös se, että hän toimii virassa armeijan puolella. Eli laitoksessa jolla on omituinen tapa jossa kuolinpaikan kertominen on jotain jonka toivotaan lähentävän instituutiota sotilaisiin. Tällä viittaan tuoreeseen ilmoitukseen "palvelupaikan kertomisesta". "Pääesikunta pohtii parhaillaan sitä, pitäisikö Puolustusvoimien ottaa yhteys kaikkiin asevelvollisiin. HS:n tiedon mukaan Puolustusvoimat harkitsee kirjeen lähettämistä kaikille reserviläisille. Kirjeessä olisi muun muassa tieto vastaanottajan sodan ajan sijoituksesta. Tavoitteena on lähentää reserviläisten ja Puolustusvoimien suhdetta." Juttu on kaiken kaikkiaan niin absurdi että sitä ei voi kuin ajatella että Pääesikunnassa ollaan aivan helvetin tyhmiä. Tai sitten kyseessä on sota-aikaan valmistautumista jota tehdään Putin -nimen kaikujen takia. Ja perustelut on tehty diplomatiasyistä kun suora ja avoin tunnustus siitä että "idän ihme, lännen kauhu" saattaa todella tarkoittaa sitä että "perästä nousee sankka sauhu" haiskahtaa avoimelta sotatoimiin ryhtymiseltä.
* Mutta Särkiön strategia taitaa kuitenkin noudattaa pääasiassa "kirkon virallista kantaa". Tässä viittaan siihen mitä esimerkiksi Elias Tanni on sanonut "Yleinen pappeus taas perustuu siihen, että pappeus on lähtökohtaisesti maallinen virka, ei sakramentti. Pappia tarvitaan yhteiskunnassa kuten tarvitaan maanviljelijöitä, sairaanhoitajia, lakimiehiä… siksi on tärkeää, että kukin ammattikunta osaa asiansa."
Mikä on perustavaa?
Peruskysymys sitten onkin että mikä on perustarve jolla oikeutetaan asia perusoikeudeksi - ja jonka kautta syntyy tämänlainen peruspalvelu. Usein haiskahtaa että takana on lähinnä homo religiosus -ihmiskuva. Eli malli joka on psykologisesti liioiteltu. Ja jota joudutaan puolustamaan tavoilla joissa uskonto -sanan merkitys pakosti katoaa ja laimenee. "Ateismista tulee uskontoa" koska muuten homo religiosus -ihmiskuva falsifioituisi. Ja tässä sitten käy toisin kuin uskontotieteen peruslähtökohdan mukaan jossa uskonto on esimerkiksi uskontotieteilijä Matti Kamppisen mukaan "kaavoittunutta vuorovaikutusta kulttuurisesti postuloitujen yli-inhimillisten olentojen kanssa". Uskonto alkaa tarkoittamaan niin laajaa asiaa että se ei enää tarkoita sitä mihin sillä viitataan kun puhutaan jostain niinkin eksaktista kuin kenttäpiispan virasta.
Samanaikaisesti moni selittää että esimerkiksi seksin harjoittamiseen liittyvät asiat eivät ole ihmisoikeuksia. Itse asiassa niitä koskee asia joka tuli tuoreesti vastaan erotiikkakaupan yhteydessä. "Yrittäjät yllättyivät saadessaan kielteisen rahoituspäätöksen Finnveralta. Heidän mukaansa Finnvera ei pitänyt toimintaa eettisten arvojen mukaisena" ... "He sanoivat, että eettiset arvot ovat esteenä meidän tukemiseen. Lähdettiin ajamaan asiaa vaatteiden ja naisten seksuaali- ja terveystuotteiden kauppana. Meillä on esimerkiksi geisha-kuulia, joilla pidetään kuntoa yllä. Ilmeisesti erotiikkavälineet olivat heille liikaa." Perusteeksi on usein kerrottu sen tyylisiä asioita että ilman ruokaa ja juomaa ihminen kuolee, mutta selibaatit eivät kuole.
Logiikka on tietenkin aivan mahtavaa. Sillä sitä kautta voitaisiin nostaa esiin vaikkapa se että perusasiat ovat Maslown tarvehierarkian pohjalla tai mahdollisimman alhaalla. Silloin tarve pienenee mitä ylemmäs tarvehierarkiassa kiivitään. Valitettavasti tämä tekee seksuaalisuudesta keskeisemmän perusasian kuin itsensä toteuttamiseen liittyvästä uskonnosta. Uskonto ei tuo kaloreita, ja vaikka moni uskovainen muuta väittääkin, Jeesus ei suojele luonnonvoimilta, viruksilta, kylmältä tai päähän impaktinomaisesti lentäviltä suurnopeuksisilta pienikokoisilta metallisilta kappaleilta.
Mielenkiintoista on että seksuaalisuus on yleisinhimillistä. Mutta armeija ei taannut runkkukoppeja. Vaikka juuri niille olisi erityistä tarvetta paikassa jossa nukutaan ja jopa käydään suihkussa yhteisissä tiloissa käytännössä vailla yksityisyyttä. Runkkukoppia ei nähdä perusoikeutena vaan epäeettisyytenä. Eli sitä ei vain järjestetä vaan sellaisen järjestämistä pidettäisiin eitoivottuna. Mikä on käsittämätöntä kun samanaikaisesti uskonnonharjoittaminen on ihmisen erottamaton perustarve joka pitää siksi liittää sotilasvalaan asti.
1: Rehellisyyden nimissä. Jos armeija ei järjestä tätä, se rakennetaan. Käytimme armeijan laajakulmakalusteita yöaikaisiin. Myös eroottisiin julkaisuihin. Kuvittelivat että joku armeijan yhdestä valvovasta armeijatoverista muodostuva valvontajärjestelmä, pari turvakameraa ja lukko toimisi minään esteenä yritteliäälle mielelle! Itse tosin tarvitsin keinoja lähinnä koska halusin pelata playstationia. Tosin kulutin armeijassa paljon aikaa kaikkeen kyseenalaiseen. Esimerkiksi leireillä kulutin aikaani ruuan varasteluun. Oli nälkä, laihduin koko ajan. B -ryhmään siirtämisen aikaan painoin jo alle 50 kiloa (olin yli metri kahdeksankymmentä pitkä.) So there is perustarpeet in your priesthood's fucking arse!
Kaiken kaikkiaan:
On siis selvää että ainakaan Maslown tarvehierarkia ei toimi ihmisoikeuksien perustana. Tosin filosofisen analyysin avulla on vaikeaa sanoa mikä on tai ei ole ihmisoikeus. Sillä ilmoilla on ainoastaan kannanottoja siitä mikä on ihmisoikeus ja mikä ei ole. Argumentit eivät ole kovin laajasti sovellettavia, niitä vaivaa hyvin läpitunkeva domeenispesifisyys. Kaikki argumentit ovat spesiaalisti juuri tätä tiettyä kysymystä koskevia. Sama argumentti ei osu kaikkeen mitä kuvataan ihmisoikeudeksi. Oikeastaan ainut tapa ymmärtää ihmisoikeudet on ymmärtää ne poliittiseksi peliksi. Silloin ainut tapa oppia ihmisoikeuksien sisältö on tehdä se mihin isoäitini minut patisti. Eli lukea YK:n ihmisioikeusjulistus. Ja tehdä tämä ulkolukuna, kuin dogmaatikko. Ei minkään laajakirjoisen filosofisen ideologia-analyysin kautta. Tilannekohtainen etiikka ei mitään yhtä Kantin kategorista imperatiivia noudata. Ja kenties tämä on hyväkin. Tai sitten se on vain mielivaltaa. (Oikeus nimeen ja uskonnonharjoittamiseen ovat ihmisoikeuksia vaikka ne eivät ole elintärkeitä kuten oikeus ruokaan. Eikä niille tarvita argumentteja koska ne lukevat ihmisoikeusjulistuksessa. Period.)
Oli miten vain niin laajassa mielessä "ihmisoikeus" on sellainen oikeus jolla on riittävän hyvin rahoitettu lobbausjärjestö. Ja siksi Särkiö kokee hoitavansa asioitaan perustarpeiden äärellä.
Syväkoodattu tapaperinteeseen
"Luterilaiset pääsevät Taivaaseen yksin armosta ja yksin Jeesuksen tähden. Näin ollen heidän ei tarvitse raataa niska limassa kardinaalin antamia sovitustehtäviä vaan he voivat ottaa rennosti. Tämän onnellisen joutilaisuuden he ovat jotenkin jalostaneet muotoon, joka nykyään tunnetaan nimellä luterilainen työmoraali, johon kuuluu kaksinkertainen raataminen niska limassa. Vaikka luterilaisten ei tarvitse tehdä taivaspaikkansa eteen periaatteessa mitään, he jostakin mielen oikusta pelaavat varman päälle ja viettävät harmaata jumalanpalveluselämää kirkoissaan, joista on poistettu kaikki kiiltävä ja korea, ettei Jumala vahingossakaan näe heidän hymyilevän."
(Hikipedia, "Luterilaisuus")
Tavalliset ihmiset tuntuvat selittävän ihmisten ja kansakuntien toimintaa tavalla joka korostaa ideologian sisältöä. Tässä on ajatuksena että ihmiset seuraavat uskontoaan ja sen oppeja ja arvoja. Kognitiivisen uskontotieteen puolella taas asetelma on enemmänkin niin että teologisesti korrekti taso pettää usein. Ihmiset voivat kysyttäessä kertoa dogmeja ja oppeja mutta käytännössä he kuitenkin uskovat johonkin hieman erilaiseen. Siksi onkin huomattu että vaikka ihmiset uskovat että Jumala kuuntelee kaikkialla, he mielellään menevät pyhimyspatsaiden läheisyyteen, kuin patsas olisi jokin jonka korvien kautta Jumala kuulisi paremmin. Nähdäkseni klassinen ideologia -analyysi onkin samantapainen virhe kuin klassisen taloustieteen oletus rationaalisia ja harkitsevia päätöksiä tekevistä ihmisistä. Ihminen ei tee "mikä on oikein-mikä on väärin" -analyysejä virheettömästi olipa kyseessä sitten eettinen toiminta tai kaupankäynti. Ihmiset ovat aina toopempia kuin uskovat, ja vielä toopempia kuin pessimistit jaksavat uskoa.
Eikä se kosketa kulttuureja ja kansakuntiakaan. Ihmisen itsereflektio ja dogmintuntemus on niin pientä että käytännössä perinteet toimivat hyvin eri tavalla kuin mitä se opissa kulkee. ; Klassisena esimerkkinä on joulujuhlan viettäminen ja paavi. Kumpaankaan ei ohjeisteta "Raamatussa". Jeesus toki syntyi ja joulujuhlalla viitattiin tähän, mutta joulun juhliminen on sitten sekä aikataulultaan että muutoinkin myöhempää tapaperinnettä. Ja paavi ; Adventistit ovat toki tässä siinä mielessä nohevia että he tiedostavat että paavi on epäraamatullinen ja katolinen kirkko eiraamatullinen porttokirkko. Mutta silti juuri kukaan ei sano että jos tutkitaan kristinuskoa ilmiönä, niin paavi olisi ei-kristitty konsepti. Katoliset ovat kristittyjä, vaikka adventistit tietysti ovatkin tästä erimielisiä siksi että heistä he eivät ole oikeaoppisia kristittyjä. (Joka kenties onkin totta. Kristillisyys on ilmiönä siis laajempi kuin oikeaoppinen kristillisyys.)
Ja tämä on oleellista jos mietimme sellaista asiaa kuin vaikkapa islam. "Takkiraudassa" esitettiin islamista puoliksi osuvaa ja osaltaan metsään menevää analyysiä. Osuvaa on se että hän tarkastelee ilmiöitä miettimättä niiden kohdalla sitä onko toiminta "oikeaoppista" vai ei. "Samuel Huntingdonin sanoin islamilla on veriset rajat (= kaikkialla, missä islam kohtaa jonkin toisen uskonnon, on käynnissä joko sota, terrorikampanja tai matalan intensiteetin konflikti) sekä veriset sisälmykset (= islamilaiset valtiot ovat lähes poikkeuksetta joko sotilasdiktatuureja, teokratioita tai despotioita)." Omituista sen sijaan on opin ylikorostaminen tavalla jossa käytäntö ja dogmi menevät hieman sekaisin. "Islam on ainoa uskonto maan päällä, jonka oppeihin on syväkoodattu pyhän sodan käsite. Yksikään toinen uskonto ei tunne käsitettä "pyhä sota". Ei niin, etteikö uskontojen nimeen olisi tehty veritöitä maailman sivu, mutta tuo "pyhän sodan" käsite on aivan ainutlaatuinen islamille, ja islam on levinnyt aina käyräsapelin kärjessä." Samalla blogisti tosin näyttää ymmärtävän että sharia on pääasiassa tapaperinnettä "Islamin laki, sharia, edustaa tapaoikeutta, ja se on juridisessa katsannossa erittäin kehittymätön oikeusjärjestelmä. Jopa Mooseksen laki, jota yleisesti kammotaan sen ankaruuden ja brutaaliuden vuoksi, on siitä kilometrejä edellä."
Otan tässä esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan. Hän on kirjoittanut kirjan "Islamin miekka", josta lainaan kirjasta tehtyä lyhyttä arvostelua. "Islamin miekka -kirjassa selitetään pitkään jihad-käsitettä, joka on usein käännetty pyhäksi sodaksi vääräuskoisia vastaan. Hämeen-Anttila kääntää sanan kilvoitteluna ja kamppailuna, kun termiä käytetään uskonnollisessa mielessä. Puhuttaessa sotimisesta ja islamin levittämisestä Hämeen-Anttila sanoo, että jihad pitäisi kääntää "(uskonnollisten säädösten mukaan) oikeutettu sota", jota säätelevät tarkat, joskin toisinaan osittain ristiriitaiset säännöt. Näihin sääntöihin kuuluu muun muassa se, että siviilejä vastaan ei saa sotia. Toisaalta Hämeen-Anttila sanoo, että todellisuudessa jihadiksi julistetussa sodassa siviilitkin ovat tarpeen tullen olleet uhreina." ... "Erityisen hyvä oppikirja tämä on erilaisille islamfoobikoille, jotka näkevät islamin jonkinlaisena terroriuskontona ja kaikki maallistuneetkin muslimit vähintäänkin piiloradikaaleina. Hämeen-Anttilan mukaan islamiin liitetyt sodat ovat täsmälleen samanlaisia kuin muutkin sodat uskonnosta riippumatta. Hämeen-Anttilan sanoin meidän on tunnustettava, että "he ovat aivan samanlaisia kuin me, niin hyvässä kuin pahassa"." Puolustustapa on tuttu kaikista niistä selityksistä joissa kristinuskon nimissä tehdyt sodat mielellään muutetaan poliittisiksi sodiksi joissa ei ole kysymys uskonnosta vaan vallasta. Näkemys on ymmärrettävä. Jihad on todellakin tulkittavissa "rauhanomaisesti". Eli siinä mielessä ISIS -tyylisen sodan luonne ei ole syväkoodattu islamin oppiin. Mutta tietyntyylinen jihad on kuitenkin koodattu tiettyjen islamin suuntausten käytänteisiin. (Hieman kuten noitavainopaniikkeihin intoutuminen luterilaisuuteen. Joka näkyy modernissakin ajassa esimerkiksi saatanapaniikissa joka kyllä ylsi leppoisamaineiseen suomeen asti.)
Mutta koko ajan mielen pohjalla on sellainen henki, että dogmi menee käytänteiden edelle. Tässä helposti unohtuu että sharia on käytänne joka itse asiassa enemmänkin oikeuttaa opin kuin toisin päin. Sharialle ilman islamilaista kulttuuria kävisi samoin kuin paaville ilman kristinuskon laajaa vaikutusvaltaa ja suosiota. Kysymys "johtuu politiikasta" on usein tosi, mutta tässä suhteessa myös herttisen irrelevantti. Islamin suuntaukset jotka kannattavat shariaperinteitä ja yrittävät tuoda niitä suomessa politiikkaan ovat suuntauksia joihin on suhtauduttava sen mukaisesti. Sharia ei ole monin paikoin suoraan "Koraanissa", mutta sillä ei ole väliä jos se liittyy ideologian tapaperinteisiin. Merkitystä on toki sillä että kaikki islamilaiset eivät ole tämänlaisia. (Kuten eivät kaikki luterilaiset ole noitavainoajia.) Merkitystä on kuitenkin sillä että se voi kulkea mukana paketissa. Kaikki muslilmit eivät ole shariaa lakiin ajavia teokraatti-jihadisteja. Mutta kaikki shariaa lakiin ajavat teokraatti-jihadistit ovat muslimeja.
Esimerkiksi itseäni kiinnostaa havainto jonka mukaan luterilaisissa maissa on harjoitettu ankarinta lynkkauskulttuuria ja esimerkiksi laajimmat ja julmimmat noitavainot ovat. Noitavainojen uhrit ovat usein oman ryhmän sisällä. Katolisessa kirkossa on sen sijaan ollut keskitetympi ja institutionalisoidumpi inkvisiitio. Joka taas on käynyt oikeudenkäyntejä ja on ollut mainettaan helläkätisempi ja armeliaampi ja vähemmän julma. Tämä on sitä käytännettä, ja on ihan herttisen sama johtuuko se opista vai ei. Sillä kysymys on perinnäistavoista. Ihmisen kohdalla perinnäistavat, rutiinit ja oma temperamenttityyppi painavat paljon enemmän kuin oman opin älykäs tunteminen ja rationaalinen viisaanovela kaupankäynti. (Älkää hyvät ihmiset kehuko itseänne ja ylistäkö lajinne viisautta ja älykkyyttä liikaa!)
(Hikipedia, "Luterilaisuus")
Tavalliset ihmiset tuntuvat selittävän ihmisten ja kansakuntien toimintaa tavalla joka korostaa ideologian sisältöä. Tässä on ajatuksena että ihmiset seuraavat uskontoaan ja sen oppeja ja arvoja. Kognitiivisen uskontotieteen puolella taas asetelma on enemmänkin niin että teologisesti korrekti taso pettää usein. Ihmiset voivat kysyttäessä kertoa dogmeja ja oppeja mutta käytännössä he kuitenkin uskovat johonkin hieman erilaiseen. Siksi onkin huomattu että vaikka ihmiset uskovat että Jumala kuuntelee kaikkialla, he mielellään menevät pyhimyspatsaiden läheisyyteen, kuin patsas olisi jokin jonka korvien kautta Jumala kuulisi paremmin. Nähdäkseni klassinen ideologia -analyysi onkin samantapainen virhe kuin klassisen taloustieteen oletus rationaalisia ja harkitsevia päätöksiä tekevistä ihmisistä. Ihminen ei tee "mikä on oikein-mikä on väärin" -analyysejä virheettömästi olipa kyseessä sitten eettinen toiminta tai kaupankäynti. Ihmiset ovat aina toopempia kuin uskovat, ja vielä toopempia kuin pessimistit jaksavat uskoa.
Eikä se kosketa kulttuureja ja kansakuntiakaan. Ihmisen itsereflektio ja dogmintuntemus on niin pientä että käytännössä perinteet toimivat hyvin eri tavalla kuin mitä se opissa kulkee. ; Klassisena esimerkkinä on joulujuhlan viettäminen ja paavi. Kumpaankaan ei ohjeisteta "Raamatussa". Jeesus toki syntyi ja joulujuhlalla viitattiin tähän, mutta joulun juhliminen on sitten sekä aikataulultaan että muutoinkin myöhempää tapaperinnettä. Ja paavi ; Adventistit ovat toki tässä siinä mielessä nohevia että he tiedostavat että paavi on epäraamatullinen ja katolinen kirkko eiraamatullinen porttokirkko. Mutta silti juuri kukaan ei sano että jos tutkitaan kristinuskoa ilmiönä, niin paavi olisi ei-kristitty konsepti. Katoliset ovat kristittyjä, vaikka adventistit tietysti ovatkin tästä erimielisiä siksi että heistä he eivät ole oikeaoppisia kristittyjä. (Joka kenties onkin totta. Kristillisyys on ilmiönä siis laajempi kuin oikeaoppinen kristillisyys.)
Ja tämä on oleellista jos mietimme sellaista asiaa kuin vaikkapa islam. "Takkiraudassa" esitettiin islamista puoliksi osuvaa ja osaltaan metsään menevää analyysiä. Osuvaa on se että hän tarkastelee ilmiöitä miettimättä niiden kohdalla sitä onko toiminta "oikeaoppista" vai ei. "Samuel Huntingdonin sanoin islamilla on veriset rajat (= kaikkialla, missä islam kohtaa jonkin toisen uskonnon, on käynnissä joko sota, terrorikampanja tai matalan intensiteetin konflikti) sekä veriset sisälmykset (= islamilaiset valtiot ovat lähes poikkeuksetta joko sotilasdiktatuureja, teokratioita tai despotioita)." Omituista sen sijaan on opin ylikorostaminen tavalla jossa käytäntö ja dogmi menevät hieman sekaisin. "Islam on ainoa uskonto maan päällä, jonka oppeihin on syväkoodattu pyhän sodan käsite. Yksikään toinen uskonto ei tunne käsitettä "pyhä sota". Ei niin, etteikö uskontojen nimeen olisi tehty veritöitä maailman sivu, mutta tuo "pyhän sodan" käsite on aivan ainutlaatuinen islamille, ja islam on levinnyt aina käyräsapelin kärjessä." Samalla blogisti tosin näyttää ymmärtävän että sharia on pääasiassa tapaperinnettä "Islamin laki, sharia, edustaa tapaoikeutta, ja se on juridisessa katsannossa erittäin kehittymätön oikeusjärjestelmä. Jopa Mooseksen laki, jota yleisesti kammotaan sen ankaruuden ja brutaaliuden vuoksi, on siitä kilometrejä edellä."
Otan tässä esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan. Hän on kirjoittanut kirjan "Islamin miekka", josta lainaan kirjasta tehtyä lyhyttä arvostelua. "Islamin miekka -kirjassa selitetään pitkään jihad-käsitettä, joka on usein käännetty pyhäksi sodaksi vääräuskoisia vastaan. Hämeen-Anttila kääntää sanan kilvoitteluna ja kamppailuna, kun termiä käytetään uskonnollisessa mielessä. Puhuttaessa sotimisesta ja islamin levittämisestä Hämeen-Anttila sanoo, että jihad pitäisi kääntää "(uskonnollisten säädösten mukaan) oikeutettu sota", jota säätelevät tarkat, joskin toisinaan osittain ristiriitaiset säännöt. Näihin sääntöihin kuuluu muun muassa se, että siviilejä vastaan ei saa sotia. Toisaalta Hämeen-Anttila sanoo, että todellisuudessa jihadiksi julistetussa sodassa siviilitkin ovat tarpeen tullen olleet uhreina." ... "Erityisen hyvä oppikirja tämä on erilaisille islamfoobikoille, jotka näkevät islamin jonkinlaisena terroriuskontona ja kaikki maallistuneetkin muslimit vähintäänkin piiloradikaaleina. Hämeen-Anttilan mukaan islamiin liitetyt sodat ovat täsmälleen samanlaisia kuin muutkin sodat uskonnosta riippumatta. Hämeen-Anttilan sanoin meidän on tunnustettava, että "he ovat aivan samanlaisia kuin me, niin hyvässä kuin pahassa"." Puolustustapa on tuttu kaikista niistä selityksistä joissa kristinuskon nimissä tehdyt sodat mielellään muutetaan poliittisiksi sodiksi joissa ei ole kysymys uskonnosta vaan vallasta. Näkemys on ymmärrettävä. Jihad on todellakin tulkittavissa "rauhanomaisesti". Eli siinä mielessä ISIS -tyylisen sodan luonne ei ole syväkoodattu islamin oppiin. Mutta tietyntyylinen jihad on kuitenkin koodattu tiettyjen islamin suuntausten käytänteisiin. (Hieman kuten noitavainopaniikkeihin intoutuminen luterilaisuuteen. Joka näkyy modernissakin ajassa esimerkiksi saatanapaniikissa joka kyllä ylsi leppoisamaineiseen suomeen asti.)
Mutta koko ajan mielen pohjalla on sellainen henki, että dogmi menee käytänteiden edelle. Tässä helposti unohtuu että sharia on käytänne joka itse asiassa enemmänkin oikeuttaa opin kuin toisin päin. Sharialle ilman islamilaista kulttuuria kävisi samoin kuin paaville ilman kristinuskon laajaa vaikutusvaltaa ja suosiota. Kysymys "johtuu politiikasta" on usein tosi, mutta tässä suhteessa myös herttisen irrelevantti. Islamin suuntaukset jotka kannattavat shariaperinteitä ja yrittävät tuoda niitä suomessa politiikkaan ovat suuntauksia joihin on suhtauduttava sen mukaisesti. Sharia ei ole monin paikoin suoraan "Koraanissa", mutta sillä ei ole väliä jos se liittyy ideologian tapaperinteisiin. Merkitystä on toki sillä että kaikki islamilaiset eivät ole tämänlaisia. (Kuten eivät kaikki luterilaiset ole noitavainoajia.) Merkitystä on kuitenkin sillä että se voi kulkea mukana paketissa. Kaikki muslilmit eivät ole shariaa lakiin ajavia teokraatti-jihadisteja. Mutta kaikki shariaa lakiin ajavat teokraatti-jihadistit ovat muslimeja.
Esimerkiksi itseäni kiinnostaa havainto jonka mukaan luterilaisissa maissa on harjoitettu ankarinta lynkkauskulttuuria ja esimerkiksi laajimmat ja julmimmat noitavainot ovat. Noitavainojen uhrit ovat usein oman ryhmän sisällä. Katolisessa kirkossa on sen sijaan ollut keskitetympi ja institutionalisoidumpi inkvisiitio. Joka taas on käynyt oikeudenkäyntejä ja on ollut mainettaan helläkätisempi ja armeliaampi ja vähemmän julma. Tämä on sitä käytännettä, ja on ihan herttisen sama johtuuko se opista vai ei. Sillä kysymys on perinnäistavoista. Ihmisen kohdalla perinnäistavat, rutiinit ja oma temperamenttityyppi painavat paljon enemmän kuin oman opin älykäs tunteminen ja rationaalinen viisaanovela kaupankäynti. (Älkää hyvät ihmiset kehuko itseänne ja ylistäkö lajinne viisautta ja älykkyyttä liikaa!)
Pyhät Vangit : Eli miten näen MBTI -luokitelman hyödyttävän jossain
Eero Koskela kertoi blogissaan tärkeän asian vangeista. "Olen tällä hetkellä myös osa-aikaisena vankilapastorina tämän vuoden loppuun asti. No vankiloissa on usein fiksumpaa porukkaa kuin siviilissä. Pojat sentään kunnioittaa yleensä pyhiä arvoja ja Jumalan valtakunnan työntekijöitä. Kuulijakuntakin on monesti otollisempi kuin siviilissä Näinhän se on kun eletään yltäkylläisyydessä ei tarvita Jumalaa mutta kun tipahtaa pohjan läpi alkaa viimeistään kaipaamaan." Ajatus on tietysti varsin kummallinen. Sillä voitaisiin ajatella että ihmisellä olisi jonkinlainen persoonallisuustyyppi. Ja että vankilaan joutuminen olisi jonkinlainen indikaattorin siitä että ovatko nämä henkilöt fiksumpia ja asiallisempia kuin muut. Väitänkin että Eero Koskelan kohdalla ainoat jotka ovat samaa mieltä tästä psykologisesta profiilista ovat vangit itse. Tuore psykologinen tutkimus tältä vuodelta kertoo todellakin että vangit kuvaavat itseään keskivertoa mukavammiksi.
Syyksi vankien itseluokitukselle ajatellaan kahta asiaa ; Lake Wobegon -efektin mukaan suurin osa ihmisistä imartelee itseään. Suurin osa kokee olevansa keskivertoa parempia otettiinpa mittariksi mikä tahansa. "Many studies have shown that people tend to exaggerate their own positive characteristics and abilities. A popular example is the finding that most drivers think they are a better-than-average driver. This suggests there are many sub-standard drivers cruising our roads in the belief they are unusually gifted at the wheel. Similar findings apply for literally hundreds of traits, all of which supports the idea of a widespread, self-serving "better-than-average effect". Toinen on sitten aivan puhdas Dunning-Kruger -efekti jossa erityisen huonotaitoiset yliarvioivat itseään koska eivät edes tiedä miten ignorantteja he ovat. "Past research on intellectual performance has shown that it is weaker performers who most over-estimate their own ability."
Tämä ihmisen huonous itsereflektiossa on tärkeä asia jos mietitään psykologista luokittelua. En luota niihin luokitelmiin jotka nojaavat hyvin vahvasti ihmisen itsetuntemukseen. Asioita on mitattava osaamisella ja koettelulla. Tässä mielessä olen ottanut kantaa blogissani persoonallisuustesteihin aikaisemmin. Minua on pyydetty harkitsemaan kantaani MBTI -testiä kohtaan. Kenties siksi että olen aikaisemmin ottanut tähän varsin kovasanaisesti kantaa. Olen aikaisemmin antanutkin MBTI -mittarille huutia. Ja tarvittaessa aika ilkeäsävyisesti. Minulla on ollut syyni. Teen niistä lyhyen tiivistelmän alle, korostaakseni sitä lähtötilannetta josta olen asiaan kiinnittänyt huomiota.
1: Se on itsereflektiopohjainen sen sijaan että mittaisi kyseisiä taipumuksia. Näin ollen se on hieman kuin älykkyysosamäärätesti jossa ei kysyttäisikään älykkyyshaasteita vaan jossa kysyttäisiin eri sanavalinnoin että "koetko itsesi fiksuksi". Ja itsereflektion kohdalla on sitten se, että jos itsereflektio on huono, testin tulos on arvoton. Ja jos itsereflektio on hyvä, itse asiassa tiedät tuloksen jo etukäteen.
2: Validiteetti on osassa testin jaotelmissa kyseenalainen koska yhteen kysymykseen samalla tavalla vastaaminen ei johda kasvaneeseen todennäköisyyteen vastata kysymykseen. Moni toki korostaa että MBTI ei ole "sellainen testi", mutta kun jokainen sosiaalinen tilanne on itse asiassa valintatilanne jossa "kysytään". Joten on ihmeellistä että miten testin tulos sitten korreloi näidenkään kysymysten kanssa.
3: Reliabiliteetti on vaihteleva. Joka kertoo siitä että aihetta testaavan taidot ovat hyvin keskeisessä osassa. Havaittu vaihtelu kertoo että testi mittaa jotain ja mittaajan taidoilla on oleellisen tärkeä osa tässä. (Internettestiin tuskin siis kannattaa mennäkää!) Samalla se kertoo että tässä on menossa monta menijää ja testaajia tulisi kontrolloida paremmin. Yksi syy suureen vaihteluun johtuukin varmasti testin suosiosta.
A: Epäsuoremmin testiä sitten sovelletaan tilanteissa joihin se soveltuu hieman omituisesti. Testi mittaa asenteita ja taipumuksia, mutta tästä päätellään usein sellaisia asioita kuin taito. Esimerkiksi INTJ on yht'äkkiä sopiva asiantuntijatehtäviin. Toki näiden välillä on varmasti korrelaatioita. Mutta se on sen verran epäsuoraa että se on samaa kuin päättelisi kädenvääntöjoukkueen jäsenet ainoana tietonaan henkilöiden sukupuoli.
B: Testi perustuu jungilaisuuteen johon en luota. Toisaalta testi on jo varsin vanha. Psykologiassa tiedon puoliintumisaika on yleensä noin 5 vuotta. Tämä ei toki suoraan sano että testi on huono, mutta se vihjaa että se ei kenties ole aivan cutting edge. Että kenties on olemassa parempia testejä joita käyttää sen megasuositun sijasta.
C: Testi on varmasti saanut suosiota siitä että kaikki sen tuomat kuvaukset ovat positiivisia. Tämä yhdistää myös muita suosittuja ehdottomasti eipsykologisia luokitelmia. Positiivinen kuvaus imartelee. Tämän aiheena ei sitten enää ole "testi ei toimi" vaan "yliarvostus".
D: MBTI -testin testaaminen ja kehittely toimii hyvin rajoitetuilla foorumeilla. Kritiikkiin on yllättävän usein tapana vastata diagnosoimalla kriitikko. (Parhaimmillaan antamalla hänelle MBTI -luokitelma joka selittää miksi hänellä on sellainen asenne.) sen sijaan että osoitettaisiin että testi on laadukas. Tämä ei toki suoraan sano että testi on huono, mutta se vihjaa että piirit ovat taipuvaisia ns. nihilaatioon (kritiikin olemassaolo ennustetaan ja tämän kautta kritiikki irrelevantisoidaan) ja echo chamberoitumiseen (keskustelua käydään vain samanmielisten kesken omissa piireissä).
*: Ja niin edespäin.
En kuitenkaan tässä lähde moittimaan testiä. Sillä vaikka periaatteessa tuo vankien itsereflektion puute paljastaa jotain oleellista siitä miten ihmisiltä itseltään ei kenties ole järkevintä kysyä, niin se kuitenkin paljastaa jotain muuta. Nimittäin sen, että Lake Wobegon efekti heijastelee kykyjen ja ominaisuuksien sijasta arvostuksia. Ja arvostukset voivat olla tärkeä tieto ihmisestä. ; MBTI -mittarissa kysytään asioita jotka eivät ole kovin laajakirjoisesti "hyvä vastaan paha". Tämä näkyy erityisen vahvasti siinä että kaikki tulokset nähdään positiivisina ja kuvataan sellaisina. MBTI -testi ei ole älykkyysosamäärätesti siinä mielessä että siinä ei voi epäonnistua.
Ja tätä kautta testi on todennäköisesti erinomainen mittari kuvaamaan ihmisen arvostuksia. Esimerkiksi T-F -väli kertoo arvostaako ihminen enemmän ajattelua vai tunteita ja J-P linja sitä arvostaako hän harkitsevaa vai spontaania elämäntyyliä. Tämänlaisessa testi voi olla oikein hyväkin. Ja tässä ei edes haittaa se että jaotelmat ovat arkijärjen mukaisia sen sijaan että niiden rajat ja luonne olisi haettu vaikkapa etsimällä isosta kysymysaineistosta keskenään korreloiva alueita ja ottamalla nämä klusterit toisiinsa liittyviksi persoonallisuuspiirteiksi. Tässä mielessä pidän MBTI -mittaria jossain määrin perustellumpana kuin aiemmin.
Siksi suhtaudun MBTI -testien tuloksiin hieman kuten noiden vankien haastatteluun. Ei vangeilta saatu vastaus kerro että he (a) olisivat erityisen kyvykkäitä sosiaalisuudessa ja mukavuudessa tai (b) että heillä olisi taipumusta sosiaalisuuteen ja mukavuuteen vaan että (c) he ovat ihmisiä ja he arvostavat sosiaalisuutta ja mukavuutta siitä huolimatta että eivät ole siinä hyviä asenteiltaan tai kyvyiltään.
lauantai 20. joulukuuta 2014
Ajatuksia vastavuoroisen altruismin synnystä
Robert Trivers tarttui tähän ongelmaan, ja tästä on luettavissa esimerkiksi hänen kirjassaan "Social Evolution" (1985). Hän kehitti siinä ajatuksen vastavuoroisesta altruismista. Myös Edward Wilson on "Sociobiology" -kirjassaan (1975) kuvannut samaa asiaa. Tässä käytetään usein esimerkkiä hukkuvasta miehestä jonka ventovieras pelastaa. Moni pitää tämänlaista "laupiaan samarialaisen" toimintaa puhtaana altruismina. (Tätä muinaisen Rooman aikaista vertausta jatkaakseni henkenä on se että ryöstetyn miehen ohi kävelleet leeviläiset ja muut hienot herrat toimivat kuten evoluutio on heihin opettanut.)
Triversin ja Wilsonin huomio onkin siinä että jos hukkuvalla miehellä on melko pienet mahdollisuudet pelastua ilman apua, ja jos pelastajalla on melko pieni todennäköisyys kuolla. Ja jos lisäksi oletetaan että jos pelastaja ei huku hän onnistuu pelastamaan miehen ja jos pelastaja hukkuu niin pelastettavakin hukkuu. Tästä syntyy tilanne joka johtaisi siihen että pelastaminen ei ole kannattavaa. Ei ole kannattavaa riskeerata omaa henkeä jotta toisen henkiinjäämisen mahdollisuudet kasvaisivat. Mutta jos oletetaan että palvelus voidaan palauttaa tulevaisuudessa, laskelmat muuttuvat täysin. Vastavuoroinen altruismi muuttaa hyötylaskelmat täysin. Vaihtokauppa alkaakin kannattamaan myös auttajalle. Wilson huomautti että näissä tilanteissa saa helposti jopa aikaan sen tilanteen että tämänlaisen jatkossa saatavan avun hyöty on paljon suurempi kuin mitä voidaan saada pelkästään sukulaisvalinnan kautta.
Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" (1996) kuvaakin sitten sitä miten tälläinen vastavuoroinen altruismi toimii esimerkiksi vampyyrilepakoilla. Se vaatii kuitenkin lepakoilta muistia ja kykyä erottaa yksilöt toisistaan. Strategia vaatii muistia koska palkkio-rankaisujärjestelmän on toimittava kohdistetusti. Mutta kun vastavuoroisuus ja mahdollisuus myöhemmin saatavaan palkkioon on olemassa, strategia on nimenomaan evolutiivisestikin katsoen ihanteellinen. (Eikä pelkästään noudata hyveen kaltaisia abstraktimpia ajatuksia.)
1: Ridley huomauttaa myös siitä että ihmisen hypersosiaalisuutta ylläpitää taipumuksemme ns. ylikompensaatioon. Eli rankaisemme tekijöitä vaikka tämä haittaisi meitä itseämme. Eli se että USA:n konservatiivit vaativat kuolemantuomioita on tavallaan ymmärrettävä strategia. Samoin kuin se, että Suomessa vangitaan ihmisiä vaikka tästä tulee kuluja valtionkassaan.
Ajatus ei ole omituinen sillä hengissä selviäminen on luonnonvalinnan karsivan voiman rajoittamista oman itsen ja omien geenien kohdalla. Näin ollen lähes kaikki asiat jotka parantavat kelpoisuutta iskevät jollain tavalla "antievolutiivisina" niille joiden mielestä evoluutio karsii, tappaa ja tuhoaa.
Tässä kuvauksessa on kuitenkin klassinen ongelma. ; Vastavuoroinen altruismi vaatii, paitsi muistia, myös sen että autettu auttaa. Probleema tässä kohden on se, että vaikka vastavuoroinen altruismi ylläpitää itseään varsin hyvin, on vaikeutena se miten tämä järjestelmä lähtee käyntiin. Jos olet auttavainen riskeeraat itsesi, ja jos pelastettu ei auta takaisin, tämä uhraus menee hukkaan. Ja jos sosiaalisuutta selitetään geneettisesti ei voida vain olettaa että ominaisuus olisi jo valmiiksi fiksoitunut. Joten vastavuoroisen altruismin kohdalla ongelmana ei ole se että strategia ei olisi toimiva. Se kyllä ylläpitää itseään varsin mainiosti. Ongelmana on se miten tämä järjestelmä voi rakentua.
Sukulaisvalinnan kohdalla tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska geenien tasolla se että autat sukulaista on itse asiassa se geneettinen palkkio itsessään. Mutta kun vastavuoroinen altruismi ei pidä sisällään tätä elementtiä on vaikeaa ymmärtää miksi se on alkujaan lähtenyt yleistymään.
Oma suosikkini on se, että jos liikumme heimoyhteisössä jossa suurin osa ihmisistä on lähisukulaisia, niin vastavuoroinen altruismi ei juurikaan eroa nepotismista. Näin ollen se myös yleistyy samoilla säännöillä - joskin nopeammin koska sitä hyödyttää myös se muu hyöty. Sukulais-heimo -yhteisöissä joissa kaikki ovat joko sukua tai sukulaisten puolisoita ja näin omien geenien välittäjiä vastavuoroinen altruismi voi siksi levitä. Hypersosiaalisuuden takana olisikin siis nurkkakuntainen elämäntapa. Muihin kohdistuva ystävällisyys olisi siksi sivutuote. Sivutuote joka ei ole yleistymisensä jälkeen karsiutunut koska se hyödyttäisi kuitenkin tässä uudessa ja muuttuneessakin tilanteessa. Se olisi siis samanaikaisesti adaptaatio (sukulaisvalinnan kaltainen) että preadaptaatio (se toimii uudistuneessa ympäristössä tavalla jota sen syntytilanne ei ole ennakoinut.)
Tämä paikkaus on tietenkin tuottanut myös tarvetta rankaisulle. Kun laajemmassa ryhmässä kaikki eivät ole kuuluneet siihen "sosiaaliseen ryhmään" ja auttaneet takaisin, on altruismi jo hyödyttänyt sosiaalisesti niitä toisiaan auttavia. Ja tätä parantamaan voidaan sitten kehitellä erilaisia rankaisemisstrategioita jotka ikään kuin pakottavat muutkin, oman etunsa nimessä, adaptoitumaan yhteystyöstrategioihin.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Ähläm, sähläm ; Eli ajatuksia uskonnonvapauden hyväksyttävyyden asteista
Kun ihmiset puhuvat ählämeistä, he eivät kenties tiedä että termin takana on aivan oikeasti kieli. Kun arabiankielinen sanoo "أهلا وسهلا" ("ahlan wasahlan") hän sanoo itse asiassa "hyvää päivää" tai "tervetuloa". On tavallaan ironista, että nimi viittaa siihen että näitä ihmisiä kohdatessa on kuultu kohtelias fraasi ja tämä sitten on muuttunut jonkinlaiseksi halventavaksi lausumaksi. Toki suomalainen voi tässä kohden samastua koska venäjällä olemme tsuhnia, joka terminä viittaa tyhmyyteen. "Olen tsuhnalainen" on sanaleikki ja pilkka. Emme sentään kohtaa sitä että pilkkanimemme olisi "hyvapaiva". Tämä on hyvä muistaa, sillä vaikka islamin puolella on kammottavaa toimintaa, on hyvä muistaa että asiallisia islaminuskoisia on. (Olipa heitä sitten kuinka vähän tahansa, nämä ihmiset ansaitsevat yksilötasolla sen että heitä kohdellaan reilusti.)
Miten suvaita ja miten ei.
Otin tämän ajatuksen esiin sen vuoksi että ajattelin vaihteeksi lähestyä asioita positiivisen kautta. Tässä kohteeksi on hyvä ottaa uskonnonvapaus. Siinä kun sallitaan asioita. Ja kuitenkin tätä pitää sitten samanaikaisesti suojella. Sillä aivan kuten "Helsingin Sanomien" "NYT -liitteeseen" haastateltu filosofi Markus Neuvonen sanoo : suvaitsevaisuuden ongelmaksi nousee ns. suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Hän käsittelee tätä "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" plurium interrogationum -tilannetta. Hän korostaa että suvaitsevaisuus noudattaa tiettyä määritettä "Rawlsin keskeinen ajatus oli vapausperiaate: sen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman suuri vapaus tavoitella omia arvojaan, kunhan he eivät tule samalla talloneeksi muiden vapauksia." Samassa jutussa on lainattu Veera Luoma-ahoa joka sanoo "Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista? Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä. Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä. Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline."
Toki tässä on vielä hyvä miettiä sitä mikä on sopivaa uskonnonvapautta ja mikä ei. Minulla on ajatus joka ei liene hirvittävän provokatiivinen tai keskiverrosta poikkeava. Kenties se on jopa tylsä. Lähden tässä ajatuskesta jossa uskonnonvapauden voi menettää jos uskonto tekee tietynlaisia asioita. Ja tässä on katsottava näiden tietynlaisten asioiden määrää ja laatua. Ja konsepti oli suunnilleen tässä.
Tarkemmin.
On kenties helppoa katsoa ensin se helpompi osio. Uskonnot harjoittavat rajoitteitaan hyvin eri asenteilla. Sääntöjen rikkomisesta tehty rangaistus on varmasti hyvin eritasoinen jos siitä seuraa moite. Mutta jos väärintekijä ruoskitaan tai surmataan, on tämänlaista toimintaa aivan turhaa oikeuttaa. Jos uskontosi käskee kivittämään, sen pahempi uskonnollesi. Uskonnonvapaus voi sallia sinulle kivityksellä fantasioinnin. Mutta ei sitä että otat kiven käteesi ja lähdet kadulle.
Se toinen puoli on sitten vaikeampi; Otin esiin islamin. Siinä on synninteossa mielenkintoinen ajatus. Se koskee synnin houkuttelevuutta. Tässä tärkeä konsepti on "فتن"(fitna) houkutus. Arabit ovat huomanneet että tietyt asiat ovat sellaisia että emme ikään kuin voi vain lakata pitämästä niitä kiinnostavina. Heteroseksuaalina miehenä olen esimerkiksi huomannut että tahdonvoima on huono tapa kontrolloida kikkeliä jos eteen tulee vaikkapa pornokuvia. Islaminuskossa on tiedostettu tämä "lihan heikkous". Ja siksi he suosittelevat syntisten tilanteiden karttamista. Tämän vuoksi syntyy asioita jotka ovat uskovaisille hirvittävänkin rajoittavia. Sitä saa syödä ja sitä ei. Joten ruokakaupassa asioiminen vaatii uskovaiselta "حَرَام" (haram) -tuotteiden karttamista. Kun katsotaan näitä syntyy helposti ajatus siitä miten rajoittunut ja nurkkakuntainen tämä islaminusko on.
Toisaalta kristittyjen tapa on hyvin samantapainen. Kuitenkin usein tässä suhtautumistapa on toinen. Kun katsotaan sitä miten kristityt haluavat kieltää oluen myymistä tai rajoittaa kauppojen aukioloa, voidaan huomata että tässä oma uskonto on täsmälleen yhtä rajoittavaa kuin tuo uskovien omaa elämää rajoittava islam. Mutta siinä esteet laitetaan koskemaan kaikkia. Tässä mielessä uskontoa ei helposti koeta yhtä rajoittavana. Sillä siinä missä islaminuskoinen kahlitsee uskonnolla itsensä, kristitty kahlitsee koko yhteiskunnan.
Toki tämä kahtiajako on oikeasti retorinen temppu. Jos mietimme vaikka burqaa, se on helppo oikeuttaa. Eikä suinkaan musliminaisen siveydellä vaan juuri sillä että miesten siveys on uhattuna. Samoin moni uskovainen ei ole esimerkiksi kieltämässä internetpornoa vaikka se sotii heidän arvomaailmaansa vastaan. Nyrkkisääntönä onkin se, että laadultaan vääränlaista uskontoa ei ole se jossa uskova rajoittaa itse itseään oman uskontonsa (minusta monin paikoin absurdeilla) kahleilla. Mutta jos nämä säännöt tehdään yleisiksi, on tämä suuntaus jotain jota on hyvä rajoittaa nimenomaan yleisen suvaitsevaisuuden nimessä.
Näin ollen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittolaki on hyvä asia, koska tässä kristitty voi silti ihan itsekseen valita että mitä hänen uskontonsa sanoo asiasta. Ja jos on tästä asiasta erimielinen niin sitten maistraatti odottaa. Vapaus on selvästi laajentunut, ainut mitä lainmuutos tekee on se että se muuttaa kristittyjen valtaa kanssaan erimielisten yli. Toisaalta kristittyjen puolella tässä on se, että homoja ei ole ennen lainmuutostakaan ruoskittu tai surmattu. Heitä on paheksuttu kovaan ääneen internetissä. (Usein peräti "suljetuilla osastoilla" eli uskovaisten sisäisillä foorumeilla, echo chambereillä.) Joka ei ole mittakaavassa kovin vakava asia.
Heikkous.
Näkemyksessäni korostuu melko vahvasti se, että toisuskoisien kohtelu on jotenkin vakavampi asia kuin oman uskonnon sisällä tapahtuva kaltoinkohtelu. Teknisesti on toki niin että jos imaami komentaa ja muslimi tottelee niin tämä on tosiasiassa sitä että imaami laajentaa omat rajoitteensa muille. Mutta ero vapaaehtoisen ja pakotetun välillä on tässä kohden hyvin häilyvä. Olisi toisaalta hyvin omituista esittää suvaitsevaisuuden ja pukeutumisvapauden nimissä burqan käyttökieltoa. Mutta jos tietty uskonto tyypillisesti kieltää muunlaisen pukeutumisen ja rankaisee väärintoimijoita, olisi tämäkin ratkaisu aivan perusteltu.
Kuitenkin käytännössä oma uskonto koetaan tärkeänä ja näitä kahleita noudatetaan vapaaehtoisesti. Tässä kohden omat kompatibilistiset vivahteeni nousevat vahvasti esille. Sam Harris on kritisoinut kompatibilismia esittämällä että sen mukaan "a puppet is free as long as he loves his strings" (nukke on vapaa niin kauan kuin rakastaa lankojaan). Mutta itse näen että asia on juuri noin. Kahlitseva uskonto on hyvä niin kauan kuin jäsen itse rakastaa kahleitaan. Juutalainen joka noudattaa "כָּשֵׁר" (kosher) ruokavaliota rajoittaa vapaaehtoisesti toimiaan. Niin kauan kuin hän rakastaa rajoitteitaan, asiassa ei ole mitään ongelmaa.
Tämä on toki ongelma erilaisten kulttien kohdalla. Niissä kun voi tulla tilanteita joissa vapaaehtoisuuden puutetta on vaikeaa näyttää toteen. Aivopesumenetelmillä voidaan saada aikaan jännittäviä asenteita. Eikä rehellisyys viestinnässä ole mitenkään ilmiselvä joten tietoa asioiden oikeasta laidasta voi olla vaikeaa saada. Joku voi toki sanoa että "mitäs läksit". Ja kieltämättä jos lähtee kulttitoimintaan niin ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että niissä harrastetaan kaikenlaista. Mutta jossain mielessä tähän liittyvä onglema on korostetusti läsnä silloin kun politikoinnin ytimessä on se rajoittaako uskonto ihmisten elämää vapaaehtoisesti vai pakottamalla.
Miten suvaita ja miten ei.
Otin tämän ajatuksen esiin sen vuoksi että ajattelin vaihteeksi lähestyä asioita positiivisen kautta. Tässä kohteeksi on hyvä ottaa uskonnonvapaus. Siinä kun sallitaan asioita. Ja kuitenkin tätä pitää sitten samanaikaisesti suojella. Sillä aivan kuten "Helsingin Sanomien" "NYT -liitteeseen" haastateltu filosofi Markus Neuvonen sanoo : suvaitsevaisuuden ongelmaksi nousee ns. suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Hän käsittelee tätä "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" plurium interrogationum -tilannetta. Hän korostaa että suvaitsevaisuus noudattaa tiettyä määritettä "Rawlsin keskeinen ajatus oli vapausperiaate: sen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman suuri vapaus tavoitella omia arvojaan, kunhan he eivät tule samalla talloneeksi muiden vapauksia." Samassa jutussa on lainattu Veera Luoma-ahoa joka sanoo "Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista? Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä. Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä. Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline."
Toki tässä on vielä hyvä miettiä sitä mikä on sopivaa uskonnonvapautta ja mikä ei. Minulla on ajatus joka ei liene hirvittävän provokatiivinen tai keskiverrosta poikkeava. Kenties se on jopa tylsä. Lähden tässä ajatuskesta jossa uskonnonvapauden voi menettää jos uskonto tekee tietynlaisia asioita. Ja tässä on katsottava näiden tietynlaisten asioiden määrää ja laatua. Ja konsepti oli suunnilleen tässä.
Tarkemmin.
On kenties helppoa katsoa ensin se helpompi osio. Uskonnot harjoittavat rajoitteitaan hyvin eri asenteilla. Sääntöjen rikkomisesta tehty rangaistus on varmasti hyvin eritasoinen jos siitä seuraa moite. Mutta jos väärintekijä ruoskitaan tai surmataan, on tämänlaista toimintaa aivan turhaa oikeuttaa. Jos uskontosi käskee kivittämään, sen pahempi uskonnollesi. Uskonnonvapaus voi sallia sinulle kivityksellä fantasioinnin. Mutta ei sitä että otat kiven käteesi ja lähdet kadulle.
Se toinen puoli on sitten vaikeampi; Otin esiin islamin. Siinä on synninteossa mielenkintoinen ajatus. Se koskee synnin houkuttelevuutta. Tässä tärkeä konsepti on "فتن"(fitna) houkutus. Arabit ovat huomanneet että tietyt asiat ovat sellaisia että emme ikään kuin voi vain lakata pitämästä niitä kiinnostavina. Heteroseksuaalina miehenä olen esimerkiksi huomannut että tahdonvoima on huono tapa kontrolloida kikkeliä jos eteen tulee vaikkapa pornokuvia. Islaminuskossa on tiedostettu tämä "lihan heikkous". Ja siksi he suosittelevat syntisten tilanteiden karttamista. Tämän vuoksi syntyy asioita jotka ovat uskovaisille hirvittävänkin rajoittavia. Sitä saa syödä ja sitä ei. Joten ruokakaupassa asioiminen vaatii uskovaiselta "حَرَام" (haram) -tuotteiden karttamista. Kun katsotaan näitä syntyy helposti ajatus siitä miten rajoittunut ja nurkkakuntainen tämä islaminusko on.
Toisaalta kristittyjen tapa on hyvin samantapainen. Kuitenkin usein tässä suhtautumistapa on toinen. Kun katsotaan sitä miten kristityt haluavat kieltää oluen myymistä tai rajoittaa kauppojen aukioloa, voidaan huomata että tässä oma uskonto on täsmälleen yhtä rajoittavaa kuin tuo uskovien omaa elämää rajoittava islam. Mutta siinä esteet laitetaan koskemaan kaikkia. Tässä mielessä uskontoa ei helposti koeta yhtä rajoittavana. Sillä siinä missä islaminuskoinen kahlitsee uskonnolla itsensä, kristitty kahlitsee koko yhteiskunnan.
Toki tämä kahtiajako on oikeasti retorinen temppu. Jos mietimme vaikka burqaa, se on helppo oikeuttaa. Eikä suinkaan musliminaisen siveydellä vaan juuri sillä että miesten siveys on uhattuna. Samoin moni uskovainen ei ole esimerkiksi kieltämässä internetpornoa vaikka se sotii heidän arvomaailmaansa vastaan. Nyrkkisääntönä onkin se, että laadultaan vääränlaista uskontoa ei ole se jossa uskova rajoittaa itse itseään oman uskontonsa (minusta monin paikoin absurdeilla) kahleilla. Mutta jos nämä säännöt tehdään yleisiksi, on tämä suuntaus jotain jota on hyvä rajoittaa nimenomaan yleisen suvaitsevaisuuden nimessä.
Näin ollen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittolaki on hyvä asia, koska tässä kristitty voi silti ihan itsekseen valita että mitä hänen uskontonsa sanoo asiasta. Ja jos on tästä asiasta erimielinen niin sitten maistraatti odottaa. Vapaus on selvästi laajentunut, ainut mitä lainmuutos tekee on se että se muuttaa kristittyjen valtaa kanssaan erimielisten yli. Toisaalta kristittyjen puolella tässä on se, että homoja ei ole ennen lainmuutostakaan ruoskittu tai surmattu. Heitä on paheksuttu kovaan ääneen internetissä. (Usein peräti "suljetuilla osastoilla" eli uskovaisten sisäisillä foorumeilla, echo chambereillä.) Joka ei ole mittakaavassa kovin vakava asia.
Heikkous.
Näkemyksessäni korostuu melko vahvasti se, että toisuskoisien kohtelu on jotenkin vakavampi asia kuin oman uskonnon sisällä tapahtuva kaltoinkohtelu. Teknisesti on toki niin että jos imaami komentaa ja muslimi tottelee niin tämä on tosiasiassa sitä että imaami laajentaa omat rajoitteensa muille. Mutta ero vapaaehtoisen ja pakotetun välillä on tässä kohden hyvin häilyvä. Olisi toisaalta hyvin omituista esittää suvaitsevaisuuden ja pukeutumisvapauden nimissä burqan käyttökieltoa. Mutta jos tietty uskonto tyypillisesti kieltää muunlaisen pukeutumisen ja rankaisee väärintoimijoita, olisi tämäkin ratkaisu aivan perusteltu.
Kuitenkin käytännössä oma uskonto koetaan tärkeänä ja näitä kahleita noudatetaan vapaaehtoisesti. Tässä kohden omat kompatibilistiset vivahteeni nousevat vahvasti esille. Sam Harris on kritisoinut kompatibilismia esittämällä että sen mukaan "a puppet is free as long as he loves his strings" (nukke on vapaa niin kauan kuin rakastaa lankojaan). Mutta itse näen että asia on juuri noin. Kahlitseva uskonto on hyvä niin kauan kuin jäsen itse rakastaa kahleitaan. Juutalainen joka noudattaa "כָּשֵׁר" (kosher) ruokavaliota rajoittaa vapaaehtoisesti toimiaan. Niin kauan kuin hän rakastaa rajoitteitaan, asiassa ei ole mitään ongelmaa.
Tämä on toki ongelma erilaisten kulttien kohdalla. Niissä kun voi tulla tilanteita joissa vapaaehtoisuuden puutetta on vaikeaa näyttää toteen. Aivopesumenetelmillä voidaan saada aikaan jännittäviä asenteita. Eikä rehellisyys viestinnässä ole mitenkään ilmiselvä joten tietoa asioiden oikeasta laidasta voi olla vaikeaa saada. Joku voi toki sanoa että "mitäs läksit". Ja kieltämättä jos lähtee kulttitoimintaan niin ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että niissä harrastetaan kaikenlaista. Mutta jossain mielessä tähän liittyvä onglema on korostetusti läsnä silloin kun politikoinnin ytimessä on se rajoittaako uskonto ihmisten elämää vapaaehtoisesti vai pakottamalla.
Upotetaan hanskat moraaliongelmaan
Jos katsotaan tapaa jolla ihmiset puhuvat moraalista ja etiikasta, ei ole vaikeaa huomata että he käsittelevät moraaliarvostelmia ikään kuin ne olisivat kohteen attribuutteja. Tällöin ne muodostavat sen tyylisiä lauseita kuin "ruoho on vihreää". Tai koska kyseessä on etiikka on väitelause enemmänkin muotoa "masturbointi on väärin". Uskonnot ovat tässä usein samalla linjalla. Ne opettavat etiikkaa siinä mielessä että ne kertovat että tietyt asiat ovat väärin ja tietyt asiat eivät ole. Eli ne kertovat minkä laatuinen tämä "moraalinen attribuutti" jossain asiassa tai tapahtumassa on.
Moni on tähän tasoon tyytyväinen. Se tuntuu antavan selityksen ja antavan vastauksen. Kuitenkin tämä on tavallaan vähän sama kuin yrittäisi vastata olemassaolon kysymykseen, kysymykseen siitä että "miksi jotain on olemassa sen sijaan että ei olisi mitään". Vastauksena Jumala tuntuu jossain määrin selittävältä. Mutta ongelmana on se, että se ei tosiasiassa kerro muuta kuin että Jumala on olemassa, eikä se vastaa kysymykseen miksi Jumala on ollut olemassa sen sijaan että ei olisi mitään.
Tätä pulmaa aukomaan otettiin sitten etiikan kohdalla metaetiikka. Se ei vain kerro "moraalisista attribuuteista" vaan siitä mitä moraali on. (Ruohoesimerkkiä katsoen se ei tavallaan pyri kuvaamaan ruohoa vaan selittää vihreää väriä.) Tässä kohden on tietenkin monia erilaisia tapoja vastata kysymykseen. Taustalla on yleensä jonkinlainen ontologinen kannanotto siitä mitä moraali on. Ja tätä kautta moraalisuus sitten selitetään.
Yksi tapa katsoa asiaa on nihilismi. Siinä moraali on illuusio. Se on yksi tapa hoitaa metaetiikka filosofisesti kuntoon. Toinen on emotivismi joka taas kertoo että moraaliset lauseet eivät kuvaa tosiasioita vaan tunteita. Näin ollen moraalissa ei ole kysymys siitä mitä se on vaan mitä sillä tekee. Siksi jos joku sanoo että "masturbointi on väärin" hän itse asiassa emotivistisen metaetiikan mukaan sanoo jotain tunteistaan. Tässä toiset koulukunnat panostaisivat ajatukseen siitä että masturbointi ällöttää häntä. Toiset taas korostavat sitä että masturbointi voi hyvinkin ihastuttaa, mutta sitä pidetään vaikka pidemmällä tähtäimellä rappiollisena ja vahingollisena. (Toisaalta joku voi inhota masturbointia yleisesti mutta nauttia masturboimisesta tietyn henkilön läheisyydessä. Tällöin on vaikeaa tietää onko masturbointiin koettu vastenmielisyys yhteiskunnan normi vai onko tiettyyn ihmiseen obsessoituminen vaikkapa pornoviihteen aikaansaamaa turmellusta. Kun mielessä on sisäinen ristiriita niin kumpaa tunnetta pitäisi seurata. Emotivisti joutuu miettimään mitä hänen tunteensa todella ovat. Että onko jompi kumpi kuitenkin ideologiaa joka vain on opetettu selkäytimeen. Ja sen jälkeen metaeetikon kannattaa miettiä että miksi emootio on eettisempi kuin yleinen moraalinormi, koska silloin hän tietää miksi emootio on parempi tapa määrittää moraali kuin vaikka uskonnon dogmatiikka.)
Olen laittanut nihilismin ja emotivismin esille sen vuoksi että tässä kohden asia muuttuu hieman tahmaiseksi. Niillä on nimittäin yhtymäkohtia performativismiin (non-cognitivism), metaeettiseen näkemykseen jonka mukaan eettiset väitelauseet eivät ole rationaaliselta tasoltaan tosia eivätkä epätosia. Eli kun joku puhuu moraalista hän puhuu asiasta jolla ei ole lainkaan totuusarvoa. Kun joku esittää moraalilauseen, on katsottava vain mitä toimintaa hän haluaa tukea tai rajoittaa. Ja mitä hän itse toimii tai mistä aktiosta hän pidättäytyy.
Tämän konseptin kohdalla on mainittava kaksi eetikkoa, Frege ja Geach. Heillä on ongelma nimeltä "embedding problem". Se on kenties merkittävin yksittäinen metaeettinen ongelma. Nimittäin jos meillä on vastaus tähän ongelmaan, annamme väistämättä performativistille suuren merkityksen, joka taas on tuhoisaa lähes kaikille muille etiikan teorioille. Toisaalta jos tähän ei ole ratkaisua on väistämättä ajateltava että olisi käytettävä sellaista metaetiikkaa jossa moraaliväitteillä on totuusarvo.
Lähtökohta asiaan on varsin helppo ymmärtää. Jos esimerkiksi sanomme että "masturbointi on väärin" moni ajattelee että se tarkoittaa sitä että se on ristiriidassa lauseen "masturbointi on moraalisesti kannustettavaa". Mutta jos lauseilla ei ole totuusarvoa, tämä ajatus ei olekaan mitenkään väistämätön. Jos kyse ei ole totuusarvoista, molemmat lauseet voidaan esittää samanaikaisesti.
Mutta tämä ei ole se varsinainen probleema. Se on hieman hienostuneempi. Se on kuitenkin itsessään melko yksinkertainen ; Tietyt moraaliset lauseet ja niitä koskevat väitteet muodostavat semanttisesti mutkikkaita lauseita jotka ovat rakenteeltaan sellaisia että niitä on hyvin vaikea selittää jos niillä ei ole totuusarvoa.
Jos esimerkiksi esitämme että "masturbointi on väärin", katsomme että se koskee paitsi meitä itseämme myös muita. Ja näin voimme rakentaa lauseita "Jos masturbointi on väärin niin se, että houkuttelet veljesi masturboimaan on myös väärin." Logiikan kannalta päätelmä on modus ponens. Kyseessä ei ole päättelyvirhe ; Siinä ei ole ristiriitaa tai kehäpäätelmää. Premisseistä seuraa johtopäätös, eikä ekvivokaatiota tapahdu. Performativistin mukaan tässä ei olisi itse asiassa ilmaistu mitään. Kuitenkin tämänlaisia lausumia tehdään ja niiden käsittely ei tuota mitään ongelmia.
Itse asiassa filosofiassa on käsitelty analyysiä usein siten että lauseissa on usein kokonaisuus jota ei ole esitetty aikaisemmin. Mutta sen sisältö voidaan ymmärtää koska sen osaset tunnetaan muutoin (compositionality constraint). Jos "masturboin keittiön lattialla", voi lukija teeskennellä että ei ole koskaan törmännyt lauseeseen. Mutta koska hän tietää mitä "lattia", "keittiö" ja "masturbointi" tarkoittavat, syntyy kokonaisuudesta ymmärrettävä. Lukija saa päähänsä ajatuksen. Häiritsevän ajatuksen. Likaisen ajatuksen. Mahdollisesti impulsseja osallistua toimintaan.. Mutta jos moraali on absurdia, arationaalista tai irrationaalista (eli sillä ei jostain syystä ole totuusarvoa) on vaikeaa ymmärtää miksi näitä moraalilauseita rakennetaan, lausutaan ja niiden lausumien sisältö myös käsitetään.
Embedding problem on merkittävä haaste. Se itse asiassa käytännössä tuhosi performativismin. Se ei ole kovin innostanut eetikoita. Ongelmalle on toki helppoja intuitiivisia ratkaisuja jotka ovat enemmän tai enemmän vääriä. Jos esimerkiksi korvataan päättelyä muotoon (P1) Jos minä ajattelen että masturbointi on väärin, niin se tarkoittaa sitä että veljeni kannustaminen masturbointiin on väärin. (P2) Olen sitä mieltä että masturbointi on väärin (J) eli minun tulisi ajatella että veljen kannustaminen masturbointiin on väärin. Tämä tekee lauseesta validin ja se vastaa jossain määrin performativistista asennetta. Kuitenkin tässä ohitetaan se että tässä ei puhuta enää ei-loogisesta konseptista. "Olen sitä mieltä että masturbointi on väärin" ei ole eettinen lausunto vaan väite joka on joko tosi tai epätosi. Näin ollen se välittää kyllä asenteen mutta ei moraalin absurditeettia. Väitelauseet tässä korjatussa muodossa eivät enää ole ytimeltään performativistisia. Haaste onkin paljon mutkikkaampi. Kuten siihen liittyvät myöhemmät ratkaisuyrityksetkin.
Moni performativisti kykenee lähinnä virnistämään ongelmalle. Jos moraali on absurdia se on kenties hauskin tapa hoitaa ongelma, tunnustamalla se ja lakaisemalla se maton alle ; Voidaan vaikka esittää että käsittelemme moraalia koskevia analyysejä kuin ne olisivat oletuksia. Oletuksien ei tarvitse olla totuudenmukaisia jotta niitä voidaan analysoida loogisesti. Päättelyn validius ei kuitenkaan ole sama kuin johtopäätöksen totenaolo. Carbage in-carbage out. Jotkut ovat halukkaampia pitämään kiinni eettisestä päättelystä eivätkä halua hylätä logiikan validiutta. But I prefer Grin. Minulle moraali on elämän kannalta tunteita ja tämän tason ulkopuolella meillä ei ole siitä tietoa saati järkeviä perusteita, mutta samalla ontologisesti se on jonkinlainen mysteeri. Voimme puhua etiikasta politiikassa ja vallankäytössä ja tunteilla miten mielimme. Silloin se sentään nojaa johonkin. Mutta metaetiikka on perimmiltään sitä että ihminen joko mitätöi tätä tunteilua turhaksi tai yrittää pumpata egopäissään siitä jonkin erottamattoman osan kosmoksen rakennetta. I definetly prefer Grin. Jos kikkelinhieronta on tyhjää se on lähes yhtä kornia kuin ajatus siitä että kikkelinhieronta jotenkin värisyttää laajasti jotain maailmankaikkeuden perusrakenteita. I just can not not Grin.
torstai 18. joulukuuta 2014
Joulumieltä "perustuu tositapahtumiin" -anekdooteilla
Entinen työkaverini oli juuri tällä viikolla Kirkon Ulkomaanavun turvallisuuskoulutuksessa. Hän on lähdössä Kambodžaan, kehitysyhteistyöhön liittyen. Alueella on miinoja ja asiaan kuuluu että veriryhmä kirjataan tietokantaan valmiiksi. Lisäksi sosiaalinen ympäristö tiesi kertoa että aika moni on käytännöllisyyssyistä tatuoinut veriryhmän käsivarteensa. Koulutuksesta poistuessaan hän sai kuulla humalatilaiselta laitapuolen kulkijalta siitä miten kovaan elämään tottumaton nössökkä juppihipsteri saisi vain painua takaisin Punavuoreensa. Kaverini vain rimpautti polkupyörän kelloa ohi ajaessaan. Vastaavassa tilanteessa minä olisin tiedustellut pulsun veriryhmää.
Isosisareni näki laitapuolenkulkijan, jolle hän kävi ostamassa perunoita, ruisleipää ja omenoita ja uudet sormikkaat. Sisareni muisti miten häntä oli ollut nuorena talousvaikeuksissa ja miten häntä itseään oli kerran tuntemattoman taholta autettu 100 markalla ja miten hän oli niilläkin rahoilla saanut hankittua muun muassa omenoita. Ihmettelen sitä miten sisareni ei ole kokemuksistaan kyynistynyt. Itsekin olen ollut pahoissa rahavaikeuksissa, mutta ne eivät saaneet minua itkemään, pyytämään apua ja luottamaan tuntemattomiin. Ne saivat minut lopettamaan itkemisen ja yhteiskuntaan luottamisen. Ja opettelemaan taskuvarkaustekniikoita.
Isosisareni näki laitapuolenkulkijan, jolle hän kävi ostamassa perunoita, ruisleipää ja omenoita ja uudet sormikkaat. Sisareni muisti miten häntä oli ollut nuorena talousvaikeuksissa ja miten häntä itseään oli kerran tuntemattoman taholta autettu 100 markalla ja miten hän oli niilläkin rahoilla saanut hankittua muun muassa omenoita. Ihmettelen sitä miten sisareni ei ole kokemuksistaan kyynistynyt. Itsekin olen ollut pahoissa rahavaikeuksissa, mutta ne eivät saaneet minua itkemään, pyytämään apua ja luottamaan tuntemattomiin. Ne saivat minut lopettamaan itkemisen ja yhteiskuntaan luottamisen. Ja opettelemaan taskuvarkaustekniikoita.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
"ei-välttämättä-jumalten" (voi olla avaruusolentokin) hämärä
"And the people bowed and prayed / To the neon god they made. / And the sign flashed out its warning / in the words that it was forming. / And the sign said / the words of the prophets are written on the subway walls / and tenement halls. / And whispered in the sound of silence."
(Simon & Garfunkel, "Sounds of Silence")
Kenneth Miller kirjoitti vähän aikaa sitten siitä miten Behen argumentti on muuttunut aikojen saatossa. Viesti ei ollut Behen kannalta kovin iloista luettavaa. Tämä nostatti paljon kommentteja. Myers korosti että Beheen ollaan väsyneitä. Larry Moran taas korosti että Behen argumentin heikentyminen ja heikentyminen on merkittävää koska Behen argumentti oli tieteellisin ja paras Intelligent Design -liikkeen parissa nousseista esityksistä. (Että kun paras on noin heikoilla, ei muullakaan mene kovin hyvin.)
Tämä on toiminut jonkinlaisena lähtölaukauksena monille. "The Skeptical Zonessa" nostettiin esiin koko ID -liikkeen raju heikkeneminen Ytimessä on Elizabeth Liddlen lausunto siitä että ID on kuolonkorinoissaan. Liddlen pointti nousee Beheä laajemmasta ilmapiiristä. Hän korostaa että Dembski on jäänyt täysin vaille näkyvyyttä. Häntä ei löydy kristillisten opistojen puolelta. Hänen viimeisin kirjoituksensa "Design Inferencessä" on yli vuoden alla. Meyerin kirjaa yritettiin markkinoida väkevästi mutta se ei saanut kiinnostusta tai kehittänyt ID:tä eteenpäin. Behellä ei ole paljoa mitään sanottavaa. "Uncommon Descent" -blogi on muuttunut echo chamberiksi kun kaikki kriitikot on vihdoin onnistuttu bannaamaan. Ja tämän rakentava voima näkyy siinä että sivu näyttää 6 vuotta vanhoja juttuja "uutisina". "Biologic Institute" esittelee valikoituja tutkimuksia joilla ei ole mitään tekemistä "Biologic Instituten" kanssa. "Bio-Complexityn" rappiotilasta ei ole edes miellyttävä puhua. Isoilla nimillä ei ole debatteja tai julkisuuskierroksia. Pienemmät taas pysyvät omissa suljetuissa ryhmissään joissa on vahva sensuuri ja konsensus. Ja he eivät poistu sieltä. ID -keskustelu jota ID -läiset käyvät koostuu siitä että he puhuvat uskonnosta ja kolikonheitosta.
Tämä alamäki on tietenkin ollut näkyvissä jo kauan. Eikä suunta ole näyttänyt muuttuneen. Ylläoleva kuvaa laajakirjoisesti sitä miten ID ei ole ottanut tuulta tieteessä eikä kulttuurissa. Vaikka se rakennettiin näiden asioiden uudistamiseksi. ID:n nykytila muistuttaakin pahinta pulushakkia. Jos tästä on ollut mitään epäselvyyttä aikaisemmin, niin kannattaa vierailla Jeffery Shallitin "Recursivity" -blogissa ja lyhyesti vilkaista että mitä "Uncommon Descentin" näkyvin kirjoittaja, Barry Arrington, on tehnyt. Hän on ensin demonstroinut sitä että hän ei ymmärrä miten matemaatikot käsittelevät informaatio -käsitettä. Hän ei tiedosta miten Kolmogorovin ja Shannonin informaatiomallit eroavat toisistaan. Hän ei ymmärrä mikä on todennäköisyyden ja satunnaisuuden suhde. Ja tältä pohjalta hän julistaa itsensä voittajaksi. Ja kun hän on niin huono että asialle ei voi mitään, hän yrittää salata asiat puoleltaan poistamalla taktisia kirjoituksia. Jotka onneksi löytyvät internetin tallenteita nappaavista uumenista niin että sinä ja minä voimme milloin vain halutessamme lukea niitä ID -argumentteja joita ID -läiset ensin korskeasti mainostava, pitäen niitä kaiken kritiikin kestävinä neronleimauksina. Ja joita he eivät sitten anna kritisoida. Ja sitten kun kritiikit syntyvät muualle he poistavat omilta sivuiltaan nämä voitokkaat argumentit jotta voivat syyttää kriitikoita siitä että he panevat sanoja heidän suuhunsa. Niin että näitä virheettömiä neronleimauksia ei enää kykene lainkaan löytämään. Paitsi tietysti silloin kun voidaan.
Vuosikausia asiaa seuranneena ei voi sanoa oikein muuta kuin että tätä on ID. Ja tätä se on ollut aikojen varrella yhä enemmän ja enemmän. Tätä on ID. Siis sen lisäksi että se on uhkailevaa torjumista ja torjuvaa uhkailua. Ei siinä ole mitään opittavaa tai nähtävää. Intelligent Designin luonne ei ole kovin vaikeasti ymmärrettävä. Se ei ole opettavaista eikä sivistynyttä. Eikä pelissä pärjää olemalla sivistynyt, koska he vetävät sinut tasolleen ja yrittävät voittaa silkalla kokemuksella. ID on vähän kuin autokolari josta ei vain voi olla katsomatta pois.
"I am just a poor boy. / Though my story's seldom told, / I have squandered my resistance / for a pocketful of mumbles, / Such are promises. / All lies and jest. / Still, a man hears what he wants to hear / and disregards the rest."
(Simon & Garfunkel, "The Boxer")
(Simon & Garfunkel, "Sounds of Silence")
Kenneth Miller kirjoitti vähän aikaa sitten siitä miten Behen argumentti on muuttunut aikojen saatossa. Viesti ei ollut Behen kannalta kovin iloista luettavaa. Tämä nostatti paljon kommentteja. Myers korosti että Beheen ollaan väsyneitä. Larry Moran taas korosti että Behen argumentin heikentyminen ja heikentyminen on merkittävää koska Behen argumentti oli tieteellisin ja paras Intelligent Design -liikkeen parissa nousseista esityksistä. (Että kun paras on noin heikoilla, ei muullakaan mene kovin hyvin.)
Tämä on toiminut jonkinlaisena lähtölaukauksena monille. "The Skeptical Zonessa" nostettiin esiin koko ID -liikkeen raju heikkeneminen Ytimessä on Elizabeth Liddlen lausunto siitä että ID on kuolonkorinoissaan. Liddlen pointti nousee Beheä laajemmasta ilmapiiristä. Hän korostaa että Dembski on jäänyt täysin vaille näkyvyyttä. Häntä ei löydy kristillisten opistojen puolelta. Hänen viimeisin kirjoituksensa "Design Inferencessä" on yli vuoden alla. Meyerin kirjaa yritettiin markkinoida väkevästi mutta se ei saanut kiinnostusta tai kehittänyt ID:tä eteenpäin. Behellä ei ole paljoa mitään sanottavaa. "Uncommon Descent" -blogi on muuttunut echo chamberiksi kun kaikki kriitikot on vihdoin onnistuttu bannaamaan. Ja tämän rakentava voima näkyy siinä että sivu näyttää 6 vuotta vanhoja juttuja "uutisina". "Biologic Institute" esittelee valikoituja tutkimuksia joilla ei ole mitään tekemistä "Biologic Instituten" kanssa. "Bio-Complexityn" rappiotilasta ei ole edes miellyttävä puhua. Isoilla nimillä ei ole debatteja tai julkisuuskierroksia. Pienemmät taas pysyvät omissa suljetuissa ryhmissään joissa on vahva sensuuri ja konsensus. Ja he eivät poistu sieltä. ID -keskustelu jota ID -läiset käyvät koostuu siitä että he puhuvat uskonnosta ja kolikonheitosta.
Tämä alamäki on tietenkin ollut näkyvissä jo kauan. Eikä suunta ole näyttänyt muuttuneen. Ylläoleva kuvaa laajakirjoisesti sitä miten ID ei ole ottanut tuulta tieteessä eikä kulttuurissa. Vaikka se rakennettiin näiden asioiden uudistamiseksi. ID:n nykytila muistuttaakin pahinta pulushakkia. Jos tästä on ollut mitään epäselvyyttä aikaisemmin, niin kannattaa vierailla Jeffery Shallitin "Recursivity" -blogissa ja lyhyesti vilkaista että mitä "Uncommon Descentin" näkyvin kirjoittaja, Barry Arrington, on tehnyt. Hän on ensin demonstroinut sitä että hän ei ymmärrä miten matemaatikot käsittelevät informaatio -käsitettä. Hän ei tiedosta miten Kolmogorovin ja Shannonin informaatiomallit eroavat toisistaan. Hän ei ymmärrä mikä on todennäköisyyden ja satunnaisuuden suhde. Ja tältä pohjalta hän julistaa itsensä voittajaksi. Ja kun hän on niin huono että asialle ei voi mitään, hän yrittää salata asiat puoleltaan poistamalla taktisia kirjoituksia. Jotka onneksi löytyvät internetin tallenteita nappaavista uumenista niin että sinä ja minä voimme milloin vain halutessamme lukea niitä ID -argumentteja joita ID -läiset ensin korskeasti mainostava, pitäen niitä kaiken kritiikin kestävinä neronleimauksina. Ja joita he eivät sitten anna kritisoida. Ja sitten kun kritiikit syntyvät muualle he poistavat omilta sivuiltaan nämä voitokkaat argumentit jotta voivat syyttää kriitikoita siitä että he panevat sanoja heidän suuhunsa. Niin että näitä virheettömiä neronleimauksia ei enää kykene lainkaan löytämään. Paitsi tietysti silloin kun voidaan.
"I am just a poor boy. / Though my story's seldom told, / I have squandered my resistance / for a pocketful of mumbles, / Such are promises. / All lies and jest. / Still, a man hears what he wants to hear / and disregards the rest."
(Simon & Garfunkel, "The Boxer")
Jouluinen poroveitsi
Tämä on hyvä esimerkki siitä miten vaikeaa on luokitella miekkoja ja veitsiä eri kategorioihin. Jos mietimme japanilaisia lyhyitä wakizasheja, molemmissa on yhden käden esine jossa on kaareva terä. Ja tehdäkseni eurooppalaisen vertailun voisin ottaa vertailuun lyhyen ehdottomasti-ei-käyttömiekkani.
Tämä ei kuitenkaan haittaa sillä leuku on jopa hämmästyttävän keveä. 440 grammaisena se painaa vajaan kilon vähemmän kuin tuo kuvassa oleva miekaksi ylipainoinen koriste -esine. (Se tuntuu kevyeltä myös verrattuna melko vakioon yhden käden miekkaani nähden. Tämä kun painaa 1.2 kiloa. Tosin tämä ase on 105 senttiä kahvan kanssa, ja sen terä on 86 senttiä. Leuku tuntuu tämän rinnalla todella, siis todella, lyhyeltä. Mutta myös painottomalta.) Tosin se on myös pala suoraa ja kestävää terästä joten tosiasiassa sillä pystyy tekemään paljon juuri samoja asioita kuin miekallakin pystyisi. (Tosin väisti ja vastaavat auttavat yllättävän paljon joten ei aivan samoja asioita.)
Leu'ulla on myös miekkaa pienempi potentiaali ns. kompensaatiovitseille. Mutta tästä pettyneille voin kertoa lohduksi että vaimoni valitsema mikroskooppi -joululahjani tuli postissa. Tässä on pullollaan potentiaalia löysille kikkelivitseille.
tiistai 16. joulukuuta 2014
Pieni ajatus : Miekantylsytyskivistä
Uutiset kertoivat pari viikkoa sitten siitä miten Korkeasaaresta löytyi ns. kuppikivi. Kivi oli noin 3500 vuotta vanha. (Teknisesti itse kivi on vanhempi, mutta tässä tarkoitetaan tietysti niitä reikiä. Eli sitä kiveä jota ei edes ole ja jonka täyttää ilma joka on sekin yli 3500 vuotta vanhaa. En jatka tästä pidemmälle, menee liian mutkikkaaksi.) Merkittävää löydössä oli se, että se oli näkyvällä paikalla. On hyvinkin mahdollista että minäkin olen nähnyt sen. Löytöä ei ole kuitenkaan osattu aikaisemmin tulkita oikein.
Syinä on varmasti osittain se, että ihmiset olettavat että Korkeasaari on niin julkinen paikka että siellä ei voi tehdä mitään löytöjä. Toisaalta aina kun itse näen pyöreän reiän kivessä, tulee mieleeni Kerava jonka aseman lähellä on selviä jälkiä kalliossa. Kun kallioita louhitaan on tavallista että porataan reikiä johon laitetaan räjähteitä. Pyöreä reikä kivessä tuokin omaan mieleeni paljon modernimmat käsittelytyöt. Etenkin Korkeasaaren kaltaisella vankasti rakennetulla alueella.
Toisaalta kyseinen kuppikivi on varsin erikoisella paikalla. Se ei ole tyypillisellä kuppikivien löytöpaikalla, eli muinaisen asutuksen tai kalmistojen lähellä.
Linkkaamani uutisen kommentoinnissa onkin sitten kommenteiksi poikkeuksellisen mielenkiintoisia kysymyksiä. Heikki Poroila kommentoi "Kuppikiviähän Suomesta on kyllä löytynyt, mutta pienelle luodolle omana aikanaan sijoitettuna se on jokseenkin outo ilmestys. Vai olisiko sitten niin, ettei tällaisia "hylkeenpyytäjän tai kalastajan kuppikiviä" ole oikein osattu etsiä ja havaita? Ehkä nuorempien viljelyyn selvemmin liittyvien kivien mallina ovat olleet juuri tällaiset, kenties suhteellisen harvat kivet?" ja Laura Könönen esittää kysymyksen "Onko mahdollista, ettei kivillä olekaan uskonnollista tarkoitusta, vaan niitä olisi käytetty työkalujen tm. tylppien/pyöreiden esineiden hiontaan? Eli kiveä vasten olisi hiottu hiekkaa välissä käyttäen esinettä muotoon ja kupin käydessä liian syväksi (kivihän hioutuu samalla "vastamuotoon") hiomakohtaa kivessä on vaihdettu ja näin hioma-alustaan olisi syntynyt samanmallisia, erisyvyisiä kuppeja (vrt. miekanhiontakivet rautakaudelta). Kivien sijaintikin viljelysmaiden lähellä viittaa niiden työperäiseen käyttöön."
Kuppikivien käyttötapa on jonkinasteinen mysteeri. Siksi esimerkiksi Jukka Nieminen voikin rakentaa varsin lennokasta kartta/uhoilu -teoriaansa. Ne sijaitsevat kivien vaakasuorilla pinnoilla joten ne voidaan nähdä jonkinlaisina pieninä uhrausastioina. Olen kuitenkin ollut melko varovainen aina kun näen että jokin esine tai vastaava nähdään pelkästään hengellisenä. Tämänlaiset selitykset kun tulevat helposti ensimmäisenä mieleen. Ja toisaalta niitä on helppo käyttää silloin kun varsinaista käyttötapaa ei ole keksitty. Uskonto on siis ikään kuin "liian helppo" vain heittää selitykseksi. Joskus rituaalikäyttö on kuitenkin perusteltu. Ihan siksi että ihmisillä ihan oikeasti on uskontoja.
Melko vähän lennokas Ilari Aallon "Miekanhiojia vai Myrrysmiehiä" ottaakin kantaa siihen puoleen jota Laura Könösen kommentti jo alusti. Nimittäin miekanhiontakiviin. Kiviin joiden nimi on modernilta ajalta. (Ja peräti ruotsinlainaa sanasta "svärdslipningsstenar".) Kun minä ensimmäisen kerran näin miekanhiontatermin olin tietysti kiinnostunut. Mutta kun näin ensimmäisen kuvan olin heti paljon vähemmän kiinnostunut. Sillä miekanhiontaa nämä raot eivät ilmiselvästi ole. Ne ovat kapeita ja syviä. Sellainen olisi tarpeen jos kyseessä olisi miekantylsytyskivi. Jos miekan haluaa hioa teräväksi, hiotaan enemmänkin miekan lapetta. Kulutetaan hienovaraisesti sitä osaa metallista joka on lappeen puolella lähellä reunaa. Kivissä näkyvät uurteet ovat selvästi vääränlaisia miekanhiontaan.
Aallon kirjoitus ottaa esiin muutamia kiinnostavia puolia hiomauurrekivistä. Hän nimittäin korostaa että hiomauurteiden merkitys oli enemmänkin itse uurtamisprosessi kuin se, että uurteita olisi käytetty mihinkään. Mielenkiintoista on että uurteet ovat usein veden puolella ja aika usein pystypinnoilla. Ja esimerkiksi Gantoftan kiven uurteita on hyvin hankalissa paikoissa, jolloin on vaikeaa uskoa että niiden kohdalla olisi kysymys siitä että vakoja käytettäisiin jossain. Lisäksi tunnetaan vain yksi kivi jossa on sekä uurteita että kuppeja. Mielestäni nimenomaan uurtamisprosessin rituaaliluonteeseen viittaa nimenomaan "klassikko" : Pyhän Gotthardin kirkon graniittiseinään on tarkoituksella asetettu kaksi hiekkakivikuutiota "jotta kansalle suotaisiin tilaisuus hioa niihin uurteitaan ja kuppejaan".
Toki kuppien sijainti juuri vaakapinnalla antaa tilaa ajatukselle että ne ovat olleet uhrausastioita. Tai kenties niihin on hiottu niitä hirvenpäitä (esim. Huittisten hirvenpää) jotka ovat samanaikaisesti hienoja että epäkäytännöllisiä sellaisella tasolla että niitä on pakko kutsua "kulttiesineiksi". Kenties rei'issä on survottu kasveja kuten huhmareessa. Kenties ne ovat olleet reikiä jotta jonkinlainen telineenomainen rakenne pysyy pystyssä. Tai niitä tarvitaan sepäntöiden yhteydessä. (Tai kenties ne ovat karttoja uhoamista varten. Mutta kyseenalaistan tämän hypoteesin vahvasti. Miksi uurtaa kiveen uhoamismielessä tietoja jotka ovat tärkeää tiedustelutietoa. Ainakin aikana jona populaation vakaus ei ollut niin ilmiselvää. Etenkin aiheessa jossa kannattaisi liioitella ja pelotusmielessä uurtaa muutama kuppi lisää jotta viholliset eivät löytäisi talolle eivätkä uskaltaisi niin helposti yrittää sotimista ylivoimaiseksi ajattelemaansa vihollista vastaan.) Mutta joka tapauksessa rituaalikäyttö on tässä tapauksessa sen verran vahvasti perusteltu että se on vähintään mahdollinen, eikä vain halpa tekosyy.
 |
| Ja toisaalta kun käyn Korkeasaaressa, teen sen muista syistä kuin maisemien tarkkailun vuoksi. Käyn siellä esimerkiksi vittuilemassa leopardeille. |
Toisaalta kyseinen kuppikivi on varsin erikoisella paikalla. Se ei ole tyypillisellä kuppikivien löytöpaikalla, eli muinaisen asutuksen tai kalmistojen lähellä.
Linkkaamani uutisen kommentoinnissa onkin sitten kommenteiksi poikkeuksellisen mielenkiintoisia kysymyksiä. Heikki Poroila kommentoi "Kuppikiviähän Suomesta on kyllä löytynyt, mutta pienelle luodolle omana aikanaan sijoitettuna se on jokseenkin outo ilmestys. Vai olisiko sitten niin, ettei tällaisia "hylkeenpyytäjän tai kalastajan kuppikiviä" ole oikein osattu etsiä ja havaita? Ehkä nuorempien viljelyyn selvemmin liittyvien kivien mallina ovat olleet juuri tällaiset, kenties suhteellisen harvat kivet?" ja Laura Könönen esittää kysymyksen "Onko mahdollista, ettei kivillä olekaan uskonnollista tarkoitusta, vaan niitä olisi käytetty työkalujen tm. tylppien/pyöreiden esineiden hiontaan? Eli kiveä vasten olisi hiottu hiekkaa välissä käyttäen esinettä muotoon ja kupin käydessä liian syväksi (kivihän hioutuu samalla "vastamuotoon") hiomakohtaa kivessä on vaihdettu ja näin hioma-alustaan olisi syntynyt samanmallisia, erisyvyisiä kuppeja (vrt. miekanhiontakivet rautakaudelta). Kivien sijaintikin viljelysmaiden lähellä viittaa niiden työperäiseen käyttöön."
Kuppikivien käyttötapa on jonkinasteinen mysteeri. Siksi esimerkiksi Jukka Nieminen voikin rakentaa varsin lennokasta kartta/uhoilu -teoriaansa. Ne sijaitsevat kivien vaakasuorilla pinnoilla joten ne voidaan nähdä jonkinlaisina pieninä uhrausastioina. Olen kuitenkin ollut melko varovainen aina kun näen että jokin esine tai vastaava nähdään pelkästään hengellisenä. Tämänlaiset selitykset kun tulevat helposti ensimmäisenä mieleen. Ja toisaalta niitä on helppo käyttää silloin kun varsinaista käyttötapaa ei ole keksitty. Uskonto on siis ikään kuin "liian helppo" vain heittää selitykseksi. Joskus rituaalikäyttö on kuitenkin perusteltu. Ihan siksi että ihmisillä ihan oikeasti on uskontoja.
Melko vähän lennokas Ilari Aallon "Miekanhiojia vai Myrrysmiehiä" ottaakin kantaa siihen puoleen jota Laura Könösen kommentti jo alusti. Nimittäin miekanhiontakiviin. Kiviin joiden nimi on modernilta ajalta. (Ja peräti ruotsinlainaa sanasta "svärdslipningsstenar".) Kun minä ensimmäisen kerran näin miekanhiontatermin olin tietysti kiinnostunut. Mutta kun näin ensimmäisen kuvan olin heti paljon vähemmän kiinnostunut. Sillä miekanhiontaa nämä raot eivät ilmiselvästi ole. Ne ovat kapeita ja syviä. Sellainen olisi tarpeen jos kyseessä olisi miekantylsytyskivi. Jos miekan haluaa hioa teräväksi, hiotaan enemmänkin miekan lapetta. Kulutetaan hienovaraisesti sitä osaa metallista joka on lappeen puolella lähellä reunaa. Kivissä näkyvät uurteet ovat selvästi vääränlaisia miekanhiontaan.
Aallon kirjoitus ottaa esiin muutamia kiinnostavia puolia hiomauurrekivistä. Hän nimittäin korostaa että hiomauurteiden merkitys oli enemmänkin itse uurtamisprosessi kuin se, että uurteita olisi käytetty mihinkään. Mielenkiintoista on että uurteet ovat usein veden puolella ja aika usein pystypinnoilla. Ja esimerkiksi Gantoftan kiven uurteita on hyvin hankalissa paikoissa, jolloin on vaikeaa uskoa että niiden kohdalla olisi kysymys siitä että vakoja käytettäisiin jossain. Lisäksi tunnetaan vain yksi kivi jossa on sekä uurteita että kuppeja. Mielestäni nimenomaan uurtamisprosessin rituaaliluonteeseen viittaa nimenomaan "klassikko" : Pyhän Gotthardin kirkon graniittiseinään on tarkoituksella asetettu kaksi hiekkakivikuutiota "jotta kansalle suotaisiin tilaisuus hioa niihin uurteitaan ja kuppejaan".
Toki kuppien sijainti juuri vaakapinnalla antaa tilaa ajatukselle että ne ovat olleet uhrausastioita. Tai kenties niihin on hiottu niitä hirvenpäitä (esim. Huittisten hirvenpää) jotka ovat samanaikaisesti hienoja että epäkäytännöllisiä sellaisella tasolla että niitä on pakko kutsua "kulttiesineiksi". Kenties rei'issä on survottu kasveja kuten huhmareessa. Kenties ne ovat olleet reikiä jotta jonkinlainen telineenomainen rakenne pysyy pystyssä. Tai niitä tarvitaan sepäntöiden yhteydessä. (Tai kenties ne ovat karttoja uhoamista varten. Mutta kyseenalaistan tämän hypoteesin vahvasti. Miksi uurtaa kiveen uhoamismielessä tietoja jotka ovat tärkeää tiedustelutietoa. Ainakin aikana jona populaation vakaus ei ollut niin ilmiselvää. Etenkin aiheessa jossa kannattaisi liioitella ja pelotusmielessä uurtaa muutama kuppi lisää jotta viholliset eivät löytäisi talolle eivätkä uskaltaisi niin helposti yrittää sotimista ylivoimaiseksi ajattelemaansa vihollista vastaan.) Mutta joka tapauksessa rituaalikäyttö on tässä tapauksessa sen verran vahvasti perusteltu että se on vähintään mahdollinen, eikä vain halpa tekosyy.
Kuinka monta kiinalaista tarvitaan korvaamaan aivosolu?
P. Z. Myers käsitteli Michael Egnorin mielenfilosofista argumenttia. Egnor on yksinkertaisesti selittänyt että aivot eivät voi tallettaa muistoja. Että se on täysi mahdottomuus. "It’s helpful to begin by considering what memory is - memory is retained knowledge. Knowledge is the set of true propositions. Note that neither memory nor knowledge nor propositions are inherently physical. They are psychological entities, not physical things. Certainly memories aren’t little packets of protein or lipid stuffed into a handy gyrus, ready for retrieval when needed for the math quiz. The brain is a physical thing. A memory is a psychological thing. A psychological thing obviously can’t be “stored” in the same way a physical thing can. It’s not clear how the term “store” could even apply to a psychological thing." Ei vaadita kovinkaan syvämietteistä ajattelijaa tajuamaan että tämä kannanotto on varsin laaduton. Siinä perimmiltään väitetään että muisti on jotain ja vain väitetään että se on aivan eri asia kuin se mitä aivot tekevät. Kokonaisuus koostuu väitteistä joita ei itse asiassa perustella. "argument consists of defining memory as a certain category of thing, and then asserting that that particular category is "obviously" incapable of being represented in a physical matrix. How does he know this? It suits his thesis, so he simply insists on it." Tästä ei tietenkään saa kiinnostavaa argumenttia blogiini. Koska tämänlainen kikkailu nyt ei veny tämän pidemmäksi. Se on kuopattu minilyhärillä ja kumouksen argumenttirakenne paljastuu yhden sitaatin lainaamisella.
1: Ei sillä mitään. Minun ei ole kovin vaikeaa uskoa että Egnorilla on jonkinlaista kokemusasiantuntijuutta mukana. En usko että hän tarvitsee aivosolujaan kovin paljoa. Hän ei joko käytä niitä tai sitten hän vähintään väärinkäyttää niitä. Egnorin tekstien lukeminen toisaalta myös laskee ihmiskunnan keskimääräistä älykkyysosamäärää kovaa vauhtia. Yksi lukija kerrallaan. Tai näin ainakin sarkasmilandiassa.
Naturalistilla on sentään puolellaan se, että tietyt aivovammat aikaansaavat muistihäiriöitä. Intelligent Designin puolella ei ole edes kummituksia todisteena siitä että tietoinen muisti voisi olla eiaivollisessa tilassa. Voisin johdattaa mietteet algoritmihuoneen suuntaan. Mutta en tee sitä. Sillä on kiinnostavaa huomata että Egnorin ajattelutapa on melko yleinen. Se ei tunnu vaativan Intelligent Design -epätieteeseen uskomusta. Kun kirjoitin muutama päivä sitten Pekka Pihlannon kannanotoista joiden mukaan tekoäly ei voi saavuttaa viisautta, on Pihlannon tekstin kommenteissa käynyt selväksi että hän lähinnä kokoaa mitä tahansa eri ihmisten sanomisia jotka tuntuvat tukevan hänen mielipidettään. Ja hän ei katso ovatko nämä lausunnot keskenään ristiriitaisia ja miten nämä nivoutuvat yhteen. Meno on varsin assosiatiivista.
1: Esimerkiksi samanaikaisesti korostetaan että fenomenaalinen tietoisuus, kvaliat, ovat teknologian ulottumattomissa. Tässä käytetään kiinalaisen huoneen ajattelutapaan nojaavia argumentoijia jotka korostavat että toimi ja tietoisuus ovat eri asia. Ja sitten selitetään että ilman tietoisuutta koneet eivät voi tehdä mitä ihmiset tekevät koska jos ne tekevät näitä asioita niin ne ovat tietoisia. Että ilman tietoisuutta asioita ei voida tehdä. Joka taas väittää että jos koneet ovat tietoisia, niin niiden toiminnasta tasan tarkkaan löydetään se. Argumentti toki koetaan induktiona jossa ensin todistetaan että kone ei saa kvalioita. Ja sitten todistetaan että kvaliat tarvitaan jotta voidaan olla teknologisia. Mutta valitettavasti viitatut viisaat argumentteineen eivät sano mitään tämänlaista. Niiden yhteenlaittaminen on vain jättimäinen kontradiktio. Tämä on yleistä sillä yleensä ihmisillä on tärkeämpää tekemistä kuin esimerkiksi opetella kognitiotiedettä ja mielenfilosofiaa. Ihminen voi oikeasti tehdä paljon relevantimpiakin asioita elämällään.
Mutta rehellisesti sanoen osa mielenfilosofiastakaan ei ole kovin hyvää. Jos otamme perinteen jossa on sellaisia kunniakkaita ja tärkeitä konsepteja kuin filosofinen zombie, Searlen kiinalainen huone tai Comptonin ongelma, on niissä kysymys argumenteista joihin on nähtävissä jonkinlaista argumentatiivista sisältöä. Toki näissä mielikuvia ohjataan ja leikitään intuitioiden eikä suoran todistamisen keinoilla. Mutta valitettavasti kaikki tämän perinteen filosofit eivät tyydy tekemään Nagelin tapaisia kysymyksiä siitä "millaista on olla lepakko?". He voivat luoda jotain hyvin omituista. He eivät ole Chalmerseja, mutta sen sijaan heillä on asiasta mielipide joka on Chalmersin johtopäätösten kanssa yhtenevä. Ja päästä tästä huolimatta jonkinlaiseksi klassikoksi. Vaikka niiden argumentaatio on suoraan Michael Egnorin kynästä. Tämä itkettää minua paljon enemmän kuin se että joku kaappikreationistinen helppoheikki sanoo jossain jotain typerää. (Siis jos sieluttomat liharobotit itkisivät, that is.)
Kyseessä on ajatuskoe jossa kiinalaiset päästetään kaapista. Ned Block loi vertauksen jossa otetaan koko kiinan kansa. Heidät laitetaan kasaan. Ja jokainen heistä teeskentelee olevansa yksi neuroni. Heillä on käytössään matkapuhelimia joiden kautta he voivat olla yhteydessä moneen muuhun kiinalaiseen. Sitten he simuloivat hermosolua. Block kysyy että onko kiina tätä kautta muuttunut tietoiseksi entiteetiksi joka kokee vaikkapa vihreän värin aistimuksia?
Kysymys on tietenkin hyvin kiinnostava. Sillä se nojaa hyvin tärkeään tilanteeseen. Jotta analogisuus kiinalaisen ja hermosolun ja aivon ja kiinan välillä olisi validi, pitäisi vertauksen toimia niin että välissä ei ole relevantteja epäanalogioita. Ja Blockin vertauksesta näitä ei ole vaikeaa löytää.
1: Ensimmäinen asia on siinä että kiinalaisia on paljon vähemmän kuin ihmisellä on neuroneja. Tämä ei kuitenkaan ole kovin relevantti seikka siinä mielessä että mielestäni tietoisuus ei vaadi yhtä monta hermosolua kuin ihmisellä on. Kenties kiina simuloi vaikka kärpästä. Tämä on tärkeä tuoda esiin lähinnä siksi että se on oireellinen vihje siitä että Block ei ole muuallakaan miettinyt sitä mitä neuronien ja aivojen simuloiminen kaiken kaikkiaan tarkoittaisi.
2: Toinen asia koskee sitten neuronien yhteyksiä. Tosiasiassa kiinalaisten reaktioaika on melko hidas ja se että he voisivat juuri oikein vaikuttaa toisiinsa vaatisi juuri jotain antenniteknologian kaltaista. Joka tekee siitä hyvinkin sellaista että on vaikeaa nähdä mitä niillä kiinalaisilla on tekemistä asian kanssa.
3: Block käsittelee aivoja. Mutta samalla kun hän kysyy että aistiiko aivo vihreän kokemuksen, on mukana jo aistien läsnäolo. Tämä on "imputkysymys". Eli olisi ratkottava miten kiinalaiset aivot saisivat realistiset ärsykkeensä jossa on kaikki vihreän aistimiseen tarvittava informaatio. Miten tästä tehdään kiinalaisanalogia. Tämä on kuitenkin oleellinen osa vihreän värin kokemusta joten selvästi havaitsemisen ja kokemisen prosessia ei ole mietitty kovin tarkasti. Vaikka tämä on argumentti nimenomaan tästä aiheesta.
4: Itse asiassa virheenä on jo sellaiset asiat kuin viive ja mittakaava. Jo veneiden ja vastaavien kohdalla tiedetään että leluveneen toimivuus ei vielä takaa toimivaa täysikokoista laivaa. (Kun kokoa kasvatetaan, tilavuus kasvaa eksponentiaalisesti kun taas sitä kantava rakenne kasvaa vain lineaarisesti joten yhä vähempi tukee yhä enempää.) Kiinalaisten kohdalla mittakaavaero on älytön. Tämä ongelma on itse asiassa tuttu mind uploading -kysymyksessä. Kysymyksessä johon minulla on aika vahva kanta. Olen itse kovasti sitä mieltä että oikea analogi ihmistietoisuudesta saadaan kopioimalla mielen rakenne. Mutta jos mietitään mikä toimii samalla tavalla kuin hiiliatomi voidaan huomata että se on "toinen hiiliatomi".
5: Toisaalta kaikista erikoisin huomautus on se, että Block ei itse asiassa argumentoi että kiina ei olisi tietoinen. Hän vain pitää intuitiivisesti ilmiselvänä että näin on. Tämä herättää erikoisia kysymyksiä. Sillä kenties jos imitaatio tehtäisiin täydellisesti niin kiina todellakin olisi tietoinen. Kenties intuitio-onglma syntyykin siitä että ihminen olisi tästä kiinan älykkyydestä yhtä vähän tietoinen kuin yksittäinen neuroni olisi tietoinen laajemmasta aivojen tuottamasta tietoisesta mielestä.
6: Kuitenkin kenties pelottavin puoli Blockin argumentissa on se, että hän korostaa että kiinalaisista koostuva verkosto ei olisi tietoinen. Hän nimittäin tekee reduktionismia vastustavan argumentin. Tällöin ajatellaan yleensä niin että eitietoinen asia ei voi koota tietoista asiaa. Tämä argumentti osoittaa että vaikka todellisuus olisi perimmiltään panspykismin tapaan tietoista, niin siitä huolimatta kokonaisuus ei välttämättä olisikaan tietoinen. Block siis tavallaan tekee argumentissaan kiinalaisen huoneen jossa huone jossa on kiinalainen ei tuota tietoista vastausta. (Ja mikä pahinta : Kiinalaisia on monta ja he eivät edes ole kaapissa. Tätä argumenttia ei enää mikään tasa-arvoinen avioliittolaki pelasta. Se on aivan yhtä fakta kuin että tarvitaan kahden miehen pari jotta lapsella voisi olla isä ja isä, tähän kombinaatioon ei heteroparit pysty!)
+: Plussana voi sanoa että hermosolunkorvausargumentteja on myös fysikalistien puolella. Klassikko on ajatuskoe jossa jokainen neuroni muutetaan yksi kerrallaan koneeksi, ja tässä todella onnistutaan, ja tämän koneen rakenne kopioidaan, ei koneaivoille tarvitsisi edes antaa elämänkokemusta koska ne olisivat suoraan rakenteessa. (Jonka eri puolet käsittelin siinä mind uploading -linkissä) Tämä on jotain joka on ilmiselvää jos aivot tuottavat tietoisuuden. Ja se on mahdotonta jos ja vain jos aivoilla ei ole mitään tekemistä tietoisuuden kanssa. Michael Egnor sentään luottaa avoimesti sieluun. Mutta moni lähinnä väistää näitä puolia koska vaikka esitetään että tietyt asiat ovat aivoille tai tekoälylle mahdottomia, niin samalla esitetään että sielukysymys on uskonasia eikä tieteenasia. Vaikka näitä konsepteja tarvitaan jotta se "mahdottomuus" ylipäätään tapahtuisi niissä argumenteissa joita sitten pidetään hyvinkin valideina ja eiuskonnollisina argumentteina. Block väistää tätä kysymystä tekemällä hermosoluista kiinalaisia. Huomio ikään kuin siirtyy muihin teemoihin tällä rajauksella.
Väite-intuitio-tunnemanipulointi-mielikuvaohjailu-toiveajattelu. Sillä voi tehdä uraa paitsi teologiassa niin myös mielenfilosofiassa. Ja tämä on surullista. Chalmers ei tee minua surulliseksi sillä hänellä on mielenkiintoinen epistemologinen kysymys. Thomas Nagel tuottaa jotain jonka haluaisin olla totta (ja johon heikkona päivänä uskonkin olevan totta) ja Searle asettaa vähintään tärkeän haasteen kumottavaksi. Block taas lähinnä tappaa hermosoluja. (Eli jossain mielessä hän asettaa jossain kiväärejä pienten kiinalaisten päänmenoksi, että "ei noilla kommarivinosilmillä tee mitään Michael Egnorkaan". Samperin rasisti! Murhaaja! Proletaatin vihollinen!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)