tiistai 17. toukokuuta 2016

Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Paavin ei-denialismiudesta

Tämänhetkinen paavi Francis esitti julkisesti että evoluutioteoria ja Big Bang -teoria ovat tosia. "Big Bang theory and evolution in nature "do not contradict" the idea of creation, Pope Francis has told an audience at the Vatican, saying God was not “a magician with a magic wand.”" Nämä ovat tietenkin siitä hyviä kannanottoja että ne osoittavat että Paavi on edes minimaalisesti rationaalinen ihminen.

Alkuällistys

Ensivaikutelmani tiedottamisesta olikin pieni ällistys siitä että tämänlaisia ylipäätään tarvitsee ilmituoda. Ei siis se, että yllättyisin että paavilla on tuollaisia mielipiteitä ja että uskova kannattaa evoluutioteoriaa. Olen kuitenkin tankannut melko paljon ID -debatissa evoluutiota puolustanutta Kenneth Milleriä jolla on sellaisia kirjoja kuin "Finding Darwin's God".

Perusluuloni on ollut, että Big Bang -teoria on kehitetty 1920-1930 -luvuilla. Eli on sata vuotta vanha tämän hetken tieteen paradigma. Ja evoluutioteoria on vielä tätä huomattavasti vanhempi. Se, että joku kannattaa noinkin vakiintuneita teorioita ja joutuu  tämän eksplisiittisesti sanomaan ääneen vaikuttaa suoraan sanoen ... ällistyttävältä. Jos keskustelun alla olisi jokin modernimpi teoria, sellainen josta on kiistelty sanotaan 30 vuotta sitten, olisin huomattavasti vaikuttuneempi.
1: Mutta syynä on tietenkin se, että esimerkiksi universumin inflaatioteoriasta ei ole tullut samanlaista asennekysymystä. Evoluutioteorialla on "uskonnontappajan maine". Ja Big Bang taas on haasteellinen, se jakaa mielipiteitä. Osa näkee että se demonstroi miten Luominen on rationaalinen ajatus. Ja osa taas näkee Big Bangin pahana naturalismina. Kaikista teorioista ei tehdä teologisia kannanottoja. Eikä katolinen kirkko siksi joudu puolustautumaan niitä vastaan. Universumin inflaatioteoriasta ei ole tehty haastajaa uskonnolle. On normaalia että jos ihmisen maailmankuvaa uhkaa tälläisillä niin niitä vastaan puolustaudutaan. Sitä kutsutaan "kritiikkiin vastaamiseksi". Ja se on hyvin tärkeää. Kenties jopa ylevä ihanne. Ellei peräti jokaisen järkevän ihmisen velvollisuus jotta häntä ylipäätään voidaan kutsua järkeväksi ihmiseksi missään relevantissa mielessä.

Toisaalta kysymys siitä että katolisen kirkon johtaja ottaa kantaa tieteen teorioihin herättää kysymyksiä. Kysymyksiä siitä että esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofianopetusta seuranneet muistavat tieteeseen liitettyjä attribuuttilistoja, ja mukana on ollut tieteen autonomisuus. Eli se, että tiedemaailma päättää sisäisesti tuollaisista asioista eikä esimerkiksi kirkolla ole valtaa päättää tutkimusten lopputuloksista.

Toisin sanoen ; Kantani oli että on aika surullista elää aikana jolloin tämänlaisten asioiden tarvitsee olla ylipäätään uutisia. Kahdella tapaa ; (a) Uskonnollisilla johtajilla on suunnattomasti valtaa ja medianäkyvyyttä (b) Uskonnoissa on niin paljon tiededenialismia että siitä on ylipäätään tarve irtautua tavalla joka on muutakin kuin nollainformaatiota.

Mutta kun tiedemyönteisyys ja tiedevastaisuus eivät olekaan joko-tai;


On kuitenkin hyvä muistaa että katolinen kirkko on ainakin nykyään tiedemyönteinen. Tässä mielessä Paavi voi fanittaa tiedettä samalla tavalla kuin vaikka minä voin fanittaa tiedettä. Eli minun ei tarvitse olla tutkija voidakseni ottaa kantaa teorioiden totuusarvoihin omassa elämässä ja vaikka lehdistössä. Ei välttämättä tarvitse olla lehmä sanoakseen että maito maistuu hyvältä. Kirkon puolella mukana onkin varmasti sävyjä joissa on puolustauduttava. Sillä kirkkoa pidetään helposti tiedevastaisena. Katolisella kirkolla on taakkanaan esimerkiksi se, miten he kohtelivat Brunoa ja Galileita. Lisäksi katolisesta kirkosta on leivottu useassakin otteessa vihollista ; Renessanssiajalla on luotu ajatuksia kirkkoinstituution syrjivistä asenteista. Ranskan vallankumouksessa oli ajatuksia uskonnon ja tiedevastaisuuden yhteydestä. Ja 1800 -luvulla luotiin laajempaakin myyttiä jossa korostettiin katolisen kirkon tiedevastaisia puolia. Lisäksi kotimaassamme luterilaisen kirkon uskonnonopetus on usein painottanut nimenomaan katolisen kirkon kauheuksia. Vielä minun kouluaikanani oli aivan asiallista tietoa korostaa katolisen kirkon kauheuksia. Nyt kun uusateistit sanovat ihan samoja asioita he ovat täysin ignorantteja. Sillä kritiikki on kontekstoitu ylipäätään uskontoon eikä vaan katoliseen kirkkoon jota vastaan luterilaisuudella on ideologisia kaunoja.
1: Esimerkiksi noitavainoissa korostetaan usein katolisuutta. Inkvisiitio oli kuitenkin mainettaan lempeämpi laitos. Mutta jos katsotaan että Suomessa ei opetettu Suomessa tapahtuneita noitavainoja. esimerkiksi Jan Guilloun "Noitien asianajajassa" kuvaamaa noitavainoa, voidaan huomata että protestanttisilla alueilla oli noitavainoja ja niitä kuvasi lynkkaushenkisyys. Näin ollen ensin haukuttiin katolisia ja tämä todisti että katoliset olivat kauheita. Ja nyt kun tämä myytti on murrettu se kertoo että uusateistit ovat väärässä..


On syytä muistaa että katolinen kirkko on tehnyt ideologista kontrollia teorioista. Samoin on syytä muistaa että katolinen kirkko rakensi ja synnytti ensimmäiset yliopistot 1100-luvulla. Vuoteen 1500 mennessä Euroopassa oli jo n. 60 yliopistoa, joiden opetuksesta n. kolmannes keskittyi luonnollista maailmaa tutkiviin tieteisiin. Ja katolinen kirkko oli näiden suurin - ja monasti ainoa - sponsori. ; Niiniluodon kuvaama yliopistojen autonomisuuskin on instituutiotasollaan perua sille ajalle jossa yliopisto ja akateeminen elämä noudatti teologien johtamaa määrittelemää yliopistoaineiden hierarkiaa. Yliopisto ei ollut maallisen vallan alla, ja tämä on nykyajan autonomian takana.

Ongelmana itselleni ei ole tiedemyönteisyys vaan tiedevastaisuuskuva.

Ihmiset ovat olleet aika idiootteja aina. Nykyään denialismia on. Vaikka eletään aikaa jolloin uskonto on tieteen rahoituksen kannalta melkoisen irrelevantissa roolissa. Esimerkiksi ev.lut. kirkko ei luo yliopistoja nyt taantuman aikana eikä rahoita evoluutiotutkimusta ; Nykyajan ongelmana onkin se, että tuo keskiaika ei ole enää voimassa. Menneisyydestä tarinoita kertovat narratistit tietenkin kuvittelevat että kun kirkko luo jotain niin sitten se ei voi vapautua kirkosta tai ainakin tästä tämän asian tukemisesta tulee kirkon essentiaalinen arvostusominaisuus ikuisiksi ajoiksi. He voivat uskoa tuota myyttiä lähinnä koska se tekee heidän olonsa helpoksi.
1: Ja voi kyllä he tekevätkin. Modernista ajasta voi vihjata sen verran että kun Kari Tikkanen otti kirkon tutkimuskeskukseen yhteyttä kreationismista. Tutkimuslaitos lähetti mailia että eivät tutki asiaa koska ei relevantti eikä koske Suomea. Epäilivät että ei kannata tutkia kun ei ole varmaa onko yhtään nuoren maan kreationismia koko maassa. Ajan narratiivina peräti oli että koulujemme uskonnonopetus suojelee kreationismilta. Että sekulaari USA on ihan eri asia. Sitten kun 2000 -luvun alkupuolella tuli lehtiin paljastus kun mielipidetutkimus Korkeasaaressa paljasti että kolmasosa epäili evoluutiota, tilanne muuttui nopeasti. (Ja pian tuli eurobarometri joka huuteli vastaavaa viestiä.) Se siitä kreationismilta ja fundamentalismilta suojelusta. Narraatio ei toki kuollut näiden havaintojen edellä eikä virhettä koskaan tunnustettu julkisesti jälkikäteenkään. Tosin uskoisin että kirkon tutkimuslaitos nykyään tunnustaa kreationismin olemassaolon ja käsitteleekin sitä jotenkin..

Toki Galileon ja Brunon kohtelu viittaavat siihen että kirkko ei ollut pelkkä ei-ideologinen taho. Ja pelkästään tiedemyönteinen ja älyllisyyden ajama. Että maailmankuva ei ohjaa mitenkään. Nykyajan narraatiossa korostuukin jostain syystä se että nykytiedemaailma ja maaallinen tiede on maailmankuvallista, mutta kirkon historia koostui rehellisistä tiedemyönteilijöistä joita nämä rajoitteet eivät kosketa sellaisella tavalla joka koskaan nousee narraatioihin erikseen ääneen mainittaviksi tosiasioiksi jotka vaikuttaisivat yhtään mihinkään. Selvästi ideologista valtaakin on käytetty. Tässä mielessä en näe että asiat ovat ollet niin eri tavalla kuin nykyään. Paavikin näkee että evoluutioteoria ja Big Bang on sovitettava uskontoon. Hän korostaa niiden sopusointuisuutta ja ristiriidattomuutta.

Ja tämä johtaakin viimeiseen ajatukseeni ; Kun uskonnossa loukkaannutaan siitä että uskontoa pidetään taikauskona, syynä on usein se että he arvostavat tiedettä. Kriitikot taas helposti näkevät että jopa nykyajan ?modernisti? evoluutioteoriaa kannattava paavi tosiasiassa sovittaa oppikysymystä senkin kohdalle. Ikään kuin sillä onko katolinen kirkko ristiriidassa vai ei olisi jotain joka olisi evoluutioteorian tai Big Bangin totuuden kannalta jollain tavalla relevanttia.

Monesti tässä onkin takana se, että kreationisteja ja fundamentalisteja halveksutaan. Ja tässä halveksunnassa heistä luodaan valhekuva joka ei pidä paikkaansa. Tässä helposti unohtuu se, että pseudotieteilijä on pseudotieteilijä koska luottaa tieteen arvovaltaan ja kannattaa tiedettä idean tasolla. Se, mitä he käytännössä tekevät on sitten ajattelua jota itse kutsun presuppositionistiseksi. Eli kun he tietävät että tiede on hyvä ja totuuden tiellä ja he tietävät että heidän maailmankuvansa on hyvä ja totuuden tiellä, he näkevät että nämä ovat sopusoinnussa ja hakevat after the fact todisteita sille että tämä asiantila on paikkaansapitävä. Tietämäni kreationistit ovat kiinnostuneita tieteen periaatteista enemmän kuin moni maallinen itseään tiedemyönteisenä pitävä passiivisesti evoluutioteoriaa - mitenkään sen sisältöä merkittävästi tuntematta - kannattava. He ovat älykkäitä ja halukkaita saivartelemaan asiat miten päin tahansa.

Ja se mitä kognitiotiede ja psykologia voivat ihmisille opettaa on suunnilleen se, että tämänlaista sovittelua harjoittaakseen ei tarvitse olla fanaattinen kulttilainen. Ihmiset tekevät sitä aika helposti. Ihminen helposti ajattelee että kulttilainen tai kreationisti on jotenkin mielenvikainen tai höyrähtänyt. Itse näen että he ovat maailmankuvallisesti jämähtäneitä tyyppejä joilla on pakkomielle ja aivan liikaa aikaa. (Ja nämä piirteet eivät ole niin kaukana itsestäni että voisin jotenkin elvistellä näiden yläpuolelta.)

Jos tiedevastaisista kreationisteista on loukkaava stereotyyppinen kuva niin voi ajatella että paavin näkemys evoluutioteorian ja katolisen teologian ristiriidattomuudesta on jotain joka helposti nähdään "ihan eri asiana". Itse näen että niissä on aika paljonkin samaa. Oma maailmankuva asetetaan teorialle litmuksen testiksi. Se, että loppupäätelmä tukee tiedemiesten antamia kuvia on lopputulosta eikä tekemisen asennetta kuvaava. Ja itse näen että tekemisen asenne on tärkein ja oleellisin. Ja että on omituista että vielä nykyäänkin kirkollinen johtaja voi korostaa että jokin teoria on ristiriidaton hänen oppinsa kanssa ja luoda tästä jotain teemoja joissa tässä tulee gloriaa hänen omalle maialmankuvalleen. Ja josta voidaan vielä vetää ristiriidattomasti sekin että tässä annetaan rapsutusta niille katolisille joista ilman tätä yhteyttä evoluutio tai Big Bang -teoria olisi jotenkin harhaoppinen..

Tätä voi miettiä siitä että miettii mitä Herra Martti Luther sanoi aurinkokeskeisyydestä. Hänestä se oli harhaoppi ja "Raamattua" vastaan. Luther oli tässä mielessä aikansa ID -kreationististara. Uskonnollinen periaatteessa fiksu tyyppi joka arvostaa älyllistä ajattelua ja akteemista fiksuutta. Ja joka käyttää tätä puolustamaan ideologisista syistä jotain jonka historia ja sen ajan paras tiede tunnisti pseudotieteeksi. Luther oli kiistatta nerokas, ärhäkkä ja periinantamaton. Sellainen joka näyttää että kun riittävän älykkäälle annetaan riittävästi kärsivällisyyttä ja aikaa niin hän kyllä keksii mitä tahansa oikeuttaakseen oman kantansa. Evankelis-Luterilainen kirkko on denialistin perustama. Tällä on toki merkitystä nykyluterilaisuuteen aivan yhtä paljon kuin se, että yliopistot ovat olleet alkujaan katolisten pykäämiä instituutioita.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Koskee minuakin?

Geoffrey R. O. Durson, Andrew Luttrellin ja Baldwin M. Wayn tutkimus "Over-the-Counter Relief From Pains and Pleasures Alike - Acetaminophen Blunts Evaluation Sensitivity to Both Negative and Positive Stimuli" on tuoreehko tutkimus. Sen mukaan parasetamoli - eli tietty useiden mutta ei kaikkien särkylääkkeiden vaikuttava aine - vähentää muita kohtaan suuntautuvia tunteita. Empatiakyky vähenee.

Onhan sitä toki puhuttu tunteista ja tuntemisesta arkikielessäkin, että ehkä kivunkokemuksella jne. on jotain merkitystä. Tässä mielessä kansanviisaudessa voi olla takana jotain huomioita todellisesta elämästä.

Asiahan on siitä kiinnostava, että itselläni on aika usein särkyjä ja vältän machobullshitinomaisesti kipulääkkeitä ja vastaavia. (En nauti särkylääkkeitä edes viinan kanssa.) Tämä vaikuttaa varmasti mielialaan ja ärtymiseenkin usein. (Toki ansioidun alalla varmasti ilmankin.) Mutta jos tämä uutinen olisi totta niin kenties minusta saadaan oikealla lääkityksellä hyvä normaali puuhiinrientäjä. Sellainen kunnon normaali tapaluterilainen kalvinistisen työmoraalin seuraaja, joka ei esimerkiksi suivaannu muiden vuoksi. Kaltaiseni moponkarkailuttaja-raivovammainen voisi ottaa psykopatian vakavastiotettavana mahdollisuutena joka ratkaisisi monia ongelmia.

Tai sitten tämä esitykseni on liioittelua joka johtuu vajaasta tieteenkäsittelystä. Mutta tästä poikkeaminen on tiettävästi tl;dr.

Oppia ikä kaikki!

Kautta aikojen tärkein syyni vastustaa evankelis-luterilaista kirkkoa on jo kauan ollut se, että olen luullut että se on nimetty Lex Luthorin mukaan. Ja hän on despoottinen ja mitä ilmeisimmin kaiken muun pahan lisäksi kenties antisemiittikin. Olen kokenut tämänlaisen perustajajäsenen ominaisuuksien olevan oleellinen jo symboliarvoltaan, enkä ole halunnut tukea mitään mikä on liitoksissa tämänlaisiin ihmisiin.

Mutta olin yksinkertaisesti lukenut väärin. Sisäinen oikolukijani petti ja lukuvirhepaholainen hämmensi mieleni harhautumaan täysin sivuraiteille. ; Jokainen muu on tiennyt, että ev.lut -kirkko on nimetty Martti Luterin mukaan. Hänestä minä en ole kuullut mitään pahaa.

Ihanat mötköt rannalla. (Kiviäkin kiinnostaa)

Sitä tietää että kesä on alkanut, kun rannoilla makaa kaikenlaista. Tänä kesänä pitäisi katsoa kateellisena jotain laiskana makaavaa mötköä/lötköä. Tavallisesti moisia näkyjä yritetään välttää. Mutta nyt siihen kannustetaan.

Toki laiskana makoilemisen katsomisesta voi tulla samanlainen olo kuin ihmisellä joka salakatsoisi mitä minä puuhaan kotona. Mutta että pitäisi samastumis-kateuskokemusta saada katsomalla salakameraa innolla kuin Axel Smith ; Reality-TV:tä salakuvattuna 24/7.

Ja silti, aina kun kääntyy katsomaan sitä salakuvakameraa, koska kuitenkin haluaa tirkistellä, niin siinä näkyy kivi ja lammikko aina. Ei muuta. Pelkkä kivi ja lammikkoa. Minulla on kiviä ja lammikoita kotonakin. Niillekin voi tulla elikoita joskus. Teoriassa. Mutta ei tule. Kuten ei norppaa sille tietylle kivellekään.

Itse asiassa todennäköisemmin tulee elikoita niille minun kiville. Viime päivinä olen päässyt tarpeettomasti kärsimään kun eri tiaiset ovat harrastaneet pikaseksiä. (Suoritus ei kerralla montaa sekuntia kestä.) Ja ovat ääntä pitäneet koska ei ole hienotunteisuutta ja kulttuurista integriteettiä tai häpyä mokomilla luontokappaleilla. Siinäkin tulee sellainen olo että onko tämä nyt sitä kateutta vai sitä joka tulee meiningistä joka tulee siitä kun seuraa mitä omassa kotona tapahtuu.

Joten ehkä on parempi että näen vain sitä kiveä, jota kiinnostavampia murikoita ei tarvitse edes hakea.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Tuurillako ne laivatkin seilaa?

Kuvassa kompassi-aurinkokello ja sekstantti.
Satuin hankkimaan vähän aikaa sitten sekstantin. En osaa käyttää sitä hyvin. Olen kehitellyt tähän liittyen ajatuksia. Ja tähän on tullut ajan mittaan lisäyksityiskohtia. Uusin lisäyksityiskohta on aurinkokello jossa on kompassi. Sekstantti on siitä mielenkiintoinen esine, että Newton kehitti sen ensin. Mutta hän ei julkaissut keksintöään, joten se sitten keksittiin julkisuuteen myöhemmin.

Keksintö on tärkeä, koska sen avulla voidaan määritellä paikkaa. Katsomalla horisonttiin ja hakemalla "puolipeiliin" toiselle puolelle jokin taivaankappale, saadaan taivaankappaleen ja horisontin kulma. Käytännössä voidaan päästä meripeninkulman tarkkuuteen. ; Leveyspiiriä määrittäessä riittää tieto, että siirryttäessä tähden suuntaan k astetta, tähti nousee k astetta korkeammalle. Siirryttäessä poispäin tähti vastaavasti laskee alemmaksi. Yksi meripeninkulma vastaa yhden kulmaminuutin siirtymää. Pituuspiiri voitiin määrittää vasta sitten, kun käytössä on kronometri. Tässä tarkkuus vaatii hyvää kelloa.

Mittavälinesotku


Voidaankin ajatella, että meillä olisi käytössä sekstantti ja kello. Kellossa on sellainen ominaisuus, että sen avulla voi tarkistaa missä on pohjoinen. Kun osoittaa rannekellon tuntiviisarilla aurinkoa päin, niin päivällä (kello 06 - 18) etelä on tuntiviisarin ja kello 12 puolessa välissä. Illalla ja yöllä (kello 18 - 06) samasta paikasta löytyy pohjoinen. Meillä on tätä kautta keino hakea ilmansuuntia. Tämän avulla voidaan esimerkiksi tarkastaa että onko aurinko oikeaan aikaan oikeassa suunnassa. Sillä samalla kellolla.

Lisäksi jos kuvitellaan että käytössä on näiden lisäksi peräti sellainen aurinkokello jossa on mukana kompassi, niin voidaan katsoa antaako viisarikellon aurinkotemppu yhteneviä tuloksia sen kompassin kanssa. Ja voidaan katsoa onko aurinkokello hyvin säädetty niin että se pohjoiseen osoittaen näyttää oikeaa kellonaikaa. ; Ja kun siinä kerran on keksintö nimeltä aurinkokello, siinä on kronometri. Joka hakee tietoa samasta mistä sekstanttikin. Eli auringosta. Ja se hakee auringon avulla juuri sitä tietoa jota sekstantti tarvitsee jotta voidaan nähdä paikka.
1: Käytännössä aurinkokellolla ei saada hyvää tarkkuutta. Mutta tämä johtaa siihen että paikkatiedossa on mittausepävarmuudesta johtuvaa heittoa. Ei että paikkatieto voisi olla mitä tahansa. Tulokset ovat käytännössä sovellettaviksi liian epätarkkoja. Mutta ne eivät ole kuitenkaan täysin mielivaltaisia.

Periaatteessa kun kellon avulla haetaan tieto millä korkeudella auringon pitää olla missäkin, ja sitten auringon avulla tarkistetaan leveyspiirit ja pituuspiirit, voidaan saada aikaan toisia itseensäkäpertyviä tarkastelukehiä. Voidaan varmistaa että ovatko kaikki tulokset yhteensopivia. Jokainen laite antaa itsessään mittaustuloksen joka pätee jos mittalaite toimii. Mutta yhdessä tämä ongelma voidaan osittain kiertää...

Tämänlainen kokonaisuus on kehäinen.

Eri elementit tukevat toisiaan. Ne ovat koherentteja. Tosiasiassa on kuitenkin aika ymmärrettävää että jos paikka tarkistetaan sekstantilla, se pätee karttaan ja aurinkokello näyttää pohjoiseen. Mutta sitten magneettikompassi osoittaa eri suuntaan, niin voidaan odottaa että se johtuu siitä että tämä yksi mittalaite on rikki. Vaikka aurinkokello onkin epätarkempi ja kellonviisarintemppu yleensä suuntaa antavampi kuin kompassin antama tulos. Koska muut rakentavat ehyttä kokonaisuutta, tämä särö voidaan hylätä. Samoin jos mittaukset eivät onnistu voidaan olla melko varmoja siitä että auringossa ei ole vikaa vaan mittalaitteissa tai niiden käytössä.

Toisin sanoen voidaan nähdä että tässä syntyvät "todistuskehät" ovat bootstrappingia. Mittaustavat tukevat toisiaan ja varmistelevat toisiaan. Mutta ne eivät ole kehäpäätelmiä. Sillä kehäpäätelmät ovat tautologisia. Tässä ei-koherentit tulokset ovat mahdollisia joten kyseessä on itseään korroboroiva varmistelujen suma. Toisin sanoen eri teoriat olettavat eri asioita. Ja näistä oletuksista seuraa induktiivisia sääntöjä. Jotka sitten tämä kyseinen mittalaite varmistaa. Ne joko osuvat asiaan tai eivät. Ja jos eivät, tiedetään että jossain premississä on vika. Jos mittaukset toimivat niin niistä saadaan johtopäätöksiä jotka ovat toisaalla premisseinä. Ja näistä saadaan omia induktioitaan. Joita voidaan sitten varmistaa. Joskus käy niin että kartta näyttää paikkaa, johon sekstantti ja kronometri näyttävät. Mutta tämä häiriöttömyys ei ole ilmiselvyys. Joskus tulee huonoja ja vääriä paikkoja.

Ero on tärkeä


Tämä on jotain joka on tavallaan helppo demonstraatio Quinelaisesta ajatteluperiaatteesta. Jos systeemit eivät toimi hautulla tavalla, virhe voidaan tulkita mittausvirheeksi tai teorian kaatumiseksi tai miksi tahansa. Mutta käytännössä usein tarjolla on Duhemin-Quinen teesin mukainen ratkaisu. Eli hylätään se näkemys joka tuhoaa tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. (Tavalla jossa esimerkkini kompassiosa voitiin hylätä.) Tässä korostuukin se, että vaikka Quinen näkemys on jotain joka on ennen kaikkea kriittinen klassista fallibilismia kohtaan siinä mielessä että Quinen mukaan mikään teoria ei ole puhtaasti falsifioitavissa koskaan, vaan se on aina paikattavissa lisäoletuksilla jossain muualla, niin käytännössä hänen kantansa ajaa teorianmuodostusta lähinnä kohti "fallibilismia modifikaatioin".

Tämä on hyvin tärkeä seikka. Sillä jos mietitään agrippan trilemmaa, siinä huomataan että vaihtoehtoina on että joko todistuskehässä on täysin perustelemattomia oletuksia (foundationalismi), todistukset jatkuvat ikuisesti ikuisessa regressiossa. Tai se pitää sisällään kehiä. Kenties kehäpäätelmäongelmaa saadaan ainakin loivennettua sillä että se onkin enemmän koherenssia kuin puhdasta kehäpäättelyä.
1: Toki tässä joudutaan olettamaan havaintojen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Joten se ei täysin ratkaise kaikkea. Mutta loiventaa ongelmia tavalla joka on mielestäni hieno. Jos teoria on parsimoninen ja koherentti, ja sitä voi korroboroida, niin vaadittaisiin selitys miksi universumi olisi juuri sellaisella tavalla väärä että se mahdollistaisi tämänlaisen. Universumi voisi olla monella tavalla väärä ja osa niistä ei tuottaisi tälläisiä yhteensopivuuksia. Joten tämä monenlaistaen puolten toimivuus jäisi selittämättä. Ja tässäkin mielessä meillä on joka tapauksessa jotain josta tiedämme miten asiat eivät sitten ainakaan ole.

Tämä tuo hyvän muistutuksen. Moni ottaa huomioon tieteen arkijärjen mukaisesti. Tällöin ajatellaan että tieto on sitä että tiedetään miten asia on. Vaihtoehdot ja epätarkkuudet ovat tässä uhka tiedolle itsessään. Kuitenkin voidaan ajatella että jos tieto onkin sitä että tiedetään miten asiat ovat todennäköisemmin kuin toiset eivät, niin tälläiset tarkistelukehät kertovat että prosessissa on olemassa jonkinlaista tietoa. (Ei haikailtua lopullista totuutta vaan ihan oikeaa episteemistä tietoa.) On kenties vaihtoehtoja. Mutta hyvin usein useista eri tulkinnoista tiedetään että toiset ovat todennäköisempiä kuin toiset. Tämänlaisilla keinoilla ne laivatkin seilaavat. Tai seilasivat. Eivät tuurilla, vaan tieteellä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Kulta-aikaa

Moni konservatiivi on huolissaan raiskaamisista. Siksi he kaipailevatkin moraalisesti parempia aikoja, aikoja jolloin raiskaustilastot olivat karumpaa katsottavaa siitä huolimatta että aviopuolison raiskaus ei ollut rikos eikä siksi ollut edes mukana sen ajan tilastoissa.

Alizad, Harri ja uskonto

Arman Alizadin tweetissä on keskusteltu uskonnosta. Tosiasiassa tweettaus formaattina käytännössä estää tämän. (Ja siksi esimerkiksi oma tweetkanavani on mitä on. Turmelen siis länsimaista kulttuuria myös onelinermuodossa.) Olen laittanut kommentit ohessa olevaan kuvaan aikajärjestykseen. Eli vanhin on ensin. (Päinvastoin kuin twitterin kanavissa). Tätä kautta kommentoinnin etenemistä pystyy seuraamaan.

Keskustelu on tavallinen. Kun joku ihminen koetaan jotenkin tärkeäksi ja näkyväksi, on olemassa sellainen tietty kristittyjen joukko joka ajattelee että sen sijaan että kommentoisi asiasta vaikka omissa blogeissaan, on tämä oma mielipiteily ja kommentointi kohdistettava juuri tälle ihmiselle. Mikä kertoo aika paljon siitä miten merkittävinä ja kiinnostavina nämä ihmiset pitävät itseään. (Esimerkiksi itselleni blogaaminen on pääasiassa terapeuttista. En välitä lukeeko kukaan minua. Eikä minua kyllä juuri kukaan luekaan. Paitsi joskus putkahtaa jostain joku satunnainen tuhat lukijaa. Useimmiten ei. Puhutaan kymmenistä, ehkä sadoista lukioista.) Kenties kyseessä on myös näkyvyydenhakeminen omille asioille. (Tässä unohtuu vain se, että jos asia olisi tärkeä ja kiinnostava monille niin sitten Arman Alizad leechaisi niissä sivustoilla kommentteja floodaten eikä toisinpäin.)

Merkittävää on se, että kysyjä Harri kysyy uskontoa ja siihen on vastattava hänen ehdoillaan. Ilman tätä tulee nimitys "uskonnottomaksi". Toisaalta Harri itse on valmis tuomitsemaan ja nimittelemään ja pitämään pahana. Mutta heti kun hänen omaa näkemystään pidetään tuomitsevana, nousee esiin se miten sananvapaus tarkoittaa tuomitsemisen kieltämistä. Kysymykseen vastaamista pidetään velvollisuutena ja vastauksen nähdään kuvaavan jotain joka kuvaa ihmistä aina ja erityisen oleellisesti. (Olen kyllä itsekin sitä mieltä että jos ihminen identifioi itsensä ääneen uudestisyntyneeksi kristityksi niin se todellakin kertoo hänestä jotain. Aika paljonkin.)

Kysymyksessä on se erikoinen asia, että siihen vastaamista vaaditaan. Vaikka uskonnonvapauslaki nimenomaan määrittelee että uskonnollisesta vakaumuksesta ja sen kertomisesta on myös lupa kieltäytyä. Vakaumusta ei ole pakko paljastaa. Sen saa halutessaan ilmaista. Tosin uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen nojaava kristitty on usein sellainen että he eivät oikeasti arvosta näitä arvoja. Sillä minimikriteeri arvostukseen on ymmärrys. Olen itse asiassa huvitellut uskovaisten kustannuksella. Kun he kadulla ottavat uskonnonvapauden esiin, kysyn että tarkoittavatko he positiivista uskonnonvapautta vai negatiivista uskonnonvapautta vai molempia. Vastaukset paljastavat että he eivät edes tiedä mitä nämä käsitteet tarkoittavat. He eivät tiedä vapauden määritelmiä ja asiasisältöjä. Samoin juridinen uskonnonvapaus, se mitä uskonnonvapaus tarkoittaa ja eitarkoita lain edessä on hyvin vierasta. Esimerkiksi ajatus vakaumuksen kertomattomuudesta on jotain joka ei tunnu tutulta. Tästä voi päätellä että he eivät arvosta uskonnonvapautta. Ainakaan missään sellaisessa muodossa jossa se on älyllinen ja relevantti. Näyttää siltä että uskonnonvapaus sen sijaan mieletään päsmäröintilupana jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että kristitty saa huudella asioitaan loukkaavat nämä ketä tahansa koska se on heidän mielipiteensä. Ja kritiikin ääressä leikitään sorrettua toisinajattelijaa koska muut eivät saa sanoa heitä millään lailla loukkaavia asioita ilman että kyseessä on sananvapauden vastustaminen ja vaino. Harri demonstroikin tätä. Alizadin vastaushan on hänestä sananvapautta vastaan.

Erikoista tässä on se, että aika usein näitä innokkaita kristittyjä kuunnellessa korostuu se, miten he itse uskaltavat kertoa vakaumuksensa. Se vaatii siis rohkeutta. Usein henkenä on jopa sankarillisuustarina. He eivät kuitenkaan kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Poikkipuolinen sana saa heidät pakenemaan. Keskustelu lopetetaan heti kun argumentointi lähtee alkuun. Konfrontaatiota ei kestetä. Siitä saadaan uhritarina. Ja tästä seuraa helposti pakeneminen, pahastuminen ja se että toisen näkemät pahat asiat ovat syrjintää. Toisin kuin omat toisen pahaksi tuomitsemiset ovat "mahdollisuuksia parantua ihmisenä".

Itse ymmärrän miksi uskonnoton ei haluaisi kertoa vakaumustaan. Harrin tapaiset ihmsiet aloittavat tässä vaiheessa aivan norminmukaisesti mielipiteenmuokkausken, savustamisen ja asenteellisen omien mielipiteidensä vuodatuksen johon kaikki kritiikki ja vastaanpaneminen on suvaitsemattomuutta, sananvapauden vastustamista ja kristittyjen sortamista. Toisin sanoen tässä tilanteessa ei kannatakaan lähteä peliin jossa vastaus on määritelty tärkeäksi, vastaaminen on myös nähty velvollisuudeksi, vastaamisesta tehdään hyvin pitkälle vietyjä päätelmiä, ja vastaaminen on tehtävä kysyjän antamilla ehdoilla sopii se vastaajan omiin näkökulmiin tai ei. Tuossa on niin monta väärää lähtökohtaa että niiden kanssa liikkeelle lähtevä ihminen ei ansaitse aikaa, keskustelua tai vastaamista. (Kaiken heille tärkeän mutaan tallaamisen voi sitten nähdä suureksi huvitukseksi hänelle itselleen. Tämä on nähtävissä ymmärrettäväksi pikkupaheeksi.)

Ymmärrän että tälläisessä "päsmäröintiuskonnonvapauden" kontekstissa on helppoa olla kristitty. Sellainen rohkea tyyppi joka jakaa facebookissa ja normaalielämässä tarinoita siitä miten vakaumus on johtanut siihen että kaikki ovat hylänneet. Ja jotka saavat kristityiltä kavereilta ja perheeltä 500 likeä tähän. Se tuntuukin olevan hyvin tavallinen tapa olla vainottu uudelleensyntynyt kristitty. Samalla heidän kaikille heitä kohdanneille ilmiselvä ärsyttävyys, asennevammaisuus ja kuvottavuus tuottavat heille vastauksia jotka sitten tulkitaan siten että vika ei ole heissä vaan siinä että kristinusko on tärkeä asia jonka vainoaminen ja vihaaminen on reagointien takana. Tosiasiassa syynä on usein vain se että Harri ja hänen aatetoverinsa ovat älyttömän usein ärsyttäviä kusipäitä. (Siis kuten minä, mutta ilman itsetiedostusta ja asiantilan tunnustamista.) He ovat pellejä. Ei tuollaisia tarvitse kunnioittaa. Itse asiassa kykenen luomaan melko vakiintuneista etiikan aksioomista sisäisesti ehyitä etiikanjärjestemiä joissa tuollaisten mielipiteiden tallaaminen ja poliittisten pyrkimysten vastustaminen on jopa hyvän ihmisen velvollisuus. (Ja jos nämä eivät vakuutaisi niin siltikin se olisi jokaisen vähän karkeammanpuoleisen mutta vapaan miehen ilo ja henkilökohtainen nautinto.)

Sääli vaan että kaiken tämän jälkeenkin Alizad tuskin on mikään uskonnoton. Hän on tietääkseni korostanut sarjoissaan hengellisen puolen merkitystä tavalla joka ei miltään vapaa-ajattelijalta tai edes minulta irtoaisi. (Esimerkiksi kannattaa katsoa hänen Ristiretkensä toisen kauden Romania -jakso, joka käsittelee kristinuskoa varsin ystävällisesti juuri sellaisella tavalla jota ei vankkumattomalta ateistilta valitettavasti käytännössä koskaan kuulla.) Olisi toki mukavaa jos uskonnoton kuittalisi tuolla tavalla. Eikä jokin hengellinen ex-bahai.

Tästä seuraa?

Logiikka on siitä erikoinen asia, että sitä voidaan testata antamalla epäintuitiivisia tehtäviä. Koska johtopäätös ei ole se mitä tosimaailma ja tottumus kertovat, vaan se mitä seuraa annetuista premisseistä, on loogikon pakko ohittaa tunteet.

Joskus tästä voi tulla kuitenkin takapakkiakin. Jos ihmisille antaa monia logiikkatehtäviä, he saavat logiikkamoodin päälle. Ja silloin heitä voi hämmentää. Esimerkiksi seuraavalla tehtävällä;

P1: Kalat osaavat uida.
P2: Minä osaan uida.
J: Minä olen _______.

Jos tehtävä on muiden seassa vaikka aikarajoituksella, ihminen vastaa helposti että "Minä olen siis kala". Koska premissit ovat tosimaailmassa todet, siitä pitäisi siis seurata että olen kala. Toki tämä olo voi syntyä ilman stressiäkin, ihan siksi että ihmiset eivät ole kovin tottuneita loogiseen ajatteluun. Tai ajatteluun logiikan säännöillä. (Se mitä arkikielessä puhutaan loogisena on enemmänkin "uskottavaa" ja "järkevän tuntuista".)

Jos kysymykseen jumittuu, syntyy joillekuille helposti olo siitä että logiikkatehtävässä on jotain väärin mutta ei osaa sanoa mitä. Eli on tunne siitä että jos premissit ovat tuollaiset niin siitä seuraa tuo johtopäätös logiikan joskaan ei tosiasian perusteella. Heille tämä voi näyttäytyä ajatuksena että logiikka on rikki. Oikeasti rikki on vain se ajatus että voi olla vaikeaa nähdä että vastaus on "minä olen uimataidoltani kalojen kaltainen". (Tai vastaavat muunnelmat.) Logiikka on sitä mihin logiikan säännöt rajaavat ilman lisätulkintoja ja lisäyksiä. Ei sitä mitä lähtökohdista tulee intuitiivisesti mieleen. Ja tämä on se joka tekee logiikasta vaikean sekä silloin kun vastaukset ovat epäintuitiivisia että silloin kun premisseistä tekee mieli vetää omituisia vastauksia.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Oletko sinäkin biospenseristi?

Herbert Spencerin teos "Social Statics" kirjoitettiin muutamia vuosia ennen Charles Darwinin "Lajien syntyä". Spencerin oppia kutsutaan nykyään sosiaalidarwinismiksi. Usein tämä nähdään myös muodossa sosiaalidarvinismi. Tämän ajoituspuolen vuoksi on kenties väärin puhua sosiaalidarvinismista. Sen sijaan evoluutiosta pitäisi historiallisesti katsoen puhua biospencerisminä. Jota nähtäisiin myös muodossa biospenserismi.

Nykytilan rappiosta

Konservativismin kantavimpia suuria kertomuksia viime vuosina on ajatus yhteiskunnan murenemisesta. Taloudellisen taantuman mukana tuoma pessimistinen asenne on tässä käytetty hyvin tehokkaasti hyväksi. Amerikkalaiset konservatiiviset kanavat kertovatkin viestiä jossa korostuvat sanat "secularism", "anti-god", "anti-religion" ja "decline". Ja nämä liitetään yhteen.

Pääsyytettyinä ovat ateistit, feminismi ja vastavat tahot. Henkenä on se, että tiedemaailma, media ja vastaavat ovat liberaalin biaksen vallassa ja että oikea kansa on sitten jännitteessä tämän kanssa. Koska he eivät jaa tätä vähemmistön ja vallassaolevan ylhäältä annettua näkemystä ja muottia.

Pääviestinä on se, että moraalinen romahdus johtaa myös maalliseen romahdukseen. Taantuma on siis Jumalan hylkäämisen syytä. Jotkut korostavat Juhani Starczewskiläisiä sävyjä joissa Jumala kirjaimellisesti kostaa. Mutta enemmiställä luottamus on enemmänkin uskomiseen uskomisen suunnalla ; Yhteiskunnan yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen liittyvät siihen että on yksi valtakunta, yksi kansa ja yksi uskonto.

Toki tähän on myös liennytettyjä versioita. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puheissaan ja kirjoituksissaan tuonut esiin kantaa jossa hän ei kiellä tieteellistä kehitystä, mutta moraalisesta kehityksestä hän ei näe merkkejä. Hän pelkää lähinnä moraalista rappiota eikä korosta talouden ja yhteiskunnan romahtamisen näkökulmaa.

Kuitenkin hänkin näkee että moraalikato, jota hänelle edustaa naturalismi (etenkin niihin liittyvä evolutionismi, sekularismi, naturalismi ja homojen avioliitot jotka johtavat kohdunvuokraukseen toisin kuin heteroiden adoptiot jotka ovat laajuutensa vuoksi koko ilmiön ytimessä). Tässä hän osallistuu konservatiivisen narraation ytimeen. Siinä on tarina yhteiskunnan turmeluksesta. Tämän taakse nähdään historiallinen muutoskertomus joka alkaa yleensä "seksuaalisesta vallankumouksesta" ja joskus jopa feminismin alkutaipaleista. (Tämä on kuitenkin jäämässä historiaan. Teema on ennen ollut vahvempi).

Taustanäkemyksenä on, että jokainen uskonto luo näköisensä yhteiskunnan. Kristinuskoa on kiittäminen kaikesta. Newtonin tiedemieslahjat olivat kristillisyyden hengen seurausta. Päiviö Latvuksen hengessä koko tiedemaailma on hyötynyt kristinuskosta. Osan mukaan tiedettä ei olisi edes olemassa ilman kristinuskoa. (Heillä on tosin hieman ongelmia sen kanssa miksi he selittävät muutosta vakiolla. Eli miksi kristinusko on tieteen vallankumouksen takana kun kristinusko oli yhteiskunnassa ollut vakiona jo hyvin kauan. Miksi tieteen vallankumous ei alkanut 300 -luvun loppupuolella. Ja miksi kristilliset kirkkoisät näkivät rooman valtakunnan romahtamisen eivätkä ylläpitäneet tätä yhteiskuntaa ja nostaneet sitä uuteen kukoistukseensa. Mutta ei anneta vuosisatojen tyylisten pikkuasioiden mennä hyvän tarinan tielle. Vielä.)

Mitä tähän voi sanoa?

Aina kun puhutaan historiasta, nostetaan esiin se, että menneitä aikoja ei saisi tuomita nykyajan standardeilla. Sillä arvot muuttuvat. Ja syntyykin helposti relativistista ja narratiivista historiankuvausta jos otetaan omat arvot standardiksi ja sitten jos jokin eroaa tästä se on pahaa ja jos on sen mukaista niin se on hyvää.

Tässä mielessä onkin niin että voitaisiin helposti nähdä että historia muuttuu yhä parempien ihmisten maailmaksi. Itse esimerkiksi näen että historia on muuttunut yhä paremmaksi. Koska esimerkiksi orjuus on vähentynyt ja siihen suhtaudutaan eri tavalla. Feminismi, tai ainakin naisten oikeudet, ovat hyvä asia. Samoin lapsityövoiman käytön vähentyminen on selvästi havaittavaa. Kannatan myös homojen avioliitto-oikeutta. Uskonnottomiakin kohdellaan vuosi vuodelta vähemmän ikävästi. Näin ollen maailma on koko elämäni ajan muuttunut itseni kannalta hyvään suuntaan.

Konservatiivi näkee tämän olevan maailmankuvallista. Puolimatkakin varmasti korostaisi että olen sisäistänyt maailmankuvallisen naturalistisen narraation. Valitettavasti tätä samaa teemaa voidaan kuitenkin sitten soveltaa kritiikkinä itse konservatiiviselle kertomukselle. Se itse sitoo turmelusajatukset siihen että ennen aborttiin suhtauduttiin tiukemmin, naiset eivät menneet papeiksi, homous oli rikos, ateistit olivat halveksuttuja hylkiöitä ja naiset tiesivät paikkansa.

Eli siinä missä patakonservatiivi sanoo, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla pysyttiin yhdessä ja ymmärrettiin perheen arvo, lässyliberaali sanoo että patriarkaalisessa yhteiskunnassa ei ollut vaihtoehtoja ja että avioerot yleistyivät, kun nainen sai ihmisoikeudet. Rappio olisi siis sidottu näkökulmiin. Konservatiivi näkee rappion rationaalisesti koska hän sitoo sen tiettyihin taustaoletuksiin. Liberaali näkee eri tavalla koska on määritellyt asian eri tavalla.

Itse en kuitenkaan ole kovin relativistinen.

Ylläoleva maailmankuvallisuus sopisi ajatuksiin siitä että asiat ovat pelkästään mielipiteitä. Kuitenkin toisaalta ihmisten elämään liittyy paljon asioita jotka ovat varsin kulttuuririippumattomia. Tässä mielessä voidaan nähdä että moraalikäsitykseni lähestyy sitä että moraali ei tule ihmiskunnan ulkopuolelta vaan se määrittyy osittain ihmiskunnan biologisten ominaisuuksien kautta. Ja näiltä osin se lakkaa olemasta 100% maailmankuvallista. Ja tästä osiosta voi keskustella relevanteilla tavoilla. (Makuasioista kun ei voi kuin kiistellä.)

Ja tässä kohden näyttää todella siltä että Puolimatka on järkevillä linjoilla kun hän ei torju tieteellistä edistystä ; Esimerkiksi teknologinen edistyminen on ollut viime vuosina kaikkea muuta kuin hidastunutta. Ja yhtenä hyvänä demonstraationa siitä että isojakin asioita tehdään tieteessä voidaan muistuttaa siitä miten naturalistit saivat vuosikausia kuulla siitä miten Higgsin hiukkaset eivät ole havaittavissa mutta niistä tiedetään tieteellisesti. Nämä suut sulkeutuivat kun hiukkasia onnistuttiinkin tutkimaan-havaitsemaan. Ihan siksi että naturalistit eivät koskaan pitäneet niitä määritelmällisesti ja lopullisesti kaiken tutkimuksen ulottumattomissa olevina. (Toisin kuin niistä jotka tätä esimerkkiä ovat käyttäneet.) Tiede on selvästi kehittynyt. Ja tätä kautta elämme maailmassa joka on teknisesti hyvinvoiva. Se on kuitenkin tuonut yhteiskunnan jossa esimerkiksi keskimääräinen elinikä, lapsikuolleisuus ja vastaavat ovat olleet laskusuunnassa. Ne ovat tehneet yhteiskunnasta miellyttävämmän paikan.

Olenkin enemmän sillä kannalla että asiat ovat monesti enemmänkin komplekseja ja vaikeita kuin täysin maailmankuvallisia. (Mutta olenkin sillä tavalla paatunut naturalisti. Narraatio on esitystapa jossa on toki viesti myös arvosisältöjen osalta. Mutta viestin sisällä joko on faktoja tai ei. Ja arvosidonnaisuudetkin joko laajasti ihmiskunnan jakamia tai ovat toisessa ääripäässään vain yhden maailmankuvan ja uskonnon ajamia dogmeja.)

Moraali ei ole kuitenkaan välttämättä sama asia.


Moni korostaa että maallinen hyvinvointi ei tarkoita samaa kuin henkinen hyvinvointi. Ja oikeassahan he ovatkin. Tosin samat ihmiset tiedostavat että jos länsimainen katkeroitunut masennuspotilas tulee valittamaan ongelmistaan, he voivat pyytää lähtemään afrikkaan kertomaan tästä kauheasta katastrofista nälkäkuoleville lapsille ja kuulemaan sitten vähän todellisuudentajua. (Sanotaan näin ; Esimerkki ei ole keksitty.)

Toiset taas korostavat että jos liberaali pehmo on lempeä niin se johtuu siitä että hän on elänyt pumpulissa. Kuten eräskin uskovainen asian laittoi, hyysäävässä ylihyvinvointiyhteiskunnassa on väittää olevansa suoraselkäinen. Koska kaikki tulee valmiina pöytään kuin Manun illallinen. (Sanonta vaatii muistamaan presidentti Mauno Koiviston joka ilmeisesti sai illallisia tekemättä mitään itse.)

Tässä onkin jalo pointti. Konservatiivit elävät nimittäin paitsi yhteiskunnan romahtamisen niin myös maallisen sankaruuden puutteen teemoilla. Liberaalit eivät ole kokeneet mitään. Nuoriso on lussua eikä se ole kohdannut kunnon haasteita. Ja kuten he tiedästavat, tässä maallisesti helpommassa yhteiskunnassa on helppoa olla hyvä ja hellämielinen.

Työttömyyskorvauskin voidaan nähdä jonain jossa nimenomaan passivoidaan köyhiä. Jos rahaa ei tulisi, henkensä pitimiksi tehtäisiin mitä tahansa. Kuten puukotettaisiin, ryöstettäisiin ja ääritapauksissa jopa syötäisiin rikkaampia ihmisiä. Kun työttömyyskorvaus takaa säällisen ruuan, jonkinlaisen asunnon ja varat hankkia halpoja hieman vanhaksi jääneitä pelikonsoleita ja niihin liittyviä pelejä ja muutaman halvan kaljan, on kunnon rentulla kaikki mitä hän elämässään tarvitsee eikä hänen tarvitse turmeltua moraalisesti pysyäkseen elossa.

Valitettavasti


Historiassa on hyvä huomata että jos teoriana on että uskonto luo näköisensä yhteiskunnan, ei voida valikoida vain rusinoita pullasta. On katsottava minkä näköinen koko yhteiskunta on. On toki helppoa toimia kuten Tosi Uudelleensyntynyt Kristitty ja nostaa esiin kaikki yhden ajan hyvät ominaisuudet. Tai toimia kuten änkyräateisti ja puhua pelkästään noitavainoista. Mutta maailma on aina kompleksi.

Siksi onkin hyvä miettiä mikä ajanjakso olisi sitten osoittanut olevansa moraalisesti ylivertainen. Sitä on vaikeaa nähdä ainakaan 1950 -luvussa. Tämä on alleviivautunut mielessäni kun olen viime päivinä lukenut Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittamaa tutkimusmetodikirjaa "Salattu, hävetty, vaiettu". Siinä esitellään muun muassa aborttien tutkimista. Itselleni huomiota herätti se, miten abortti on 1950 -luvulla liittynyt siihen että eugeniikkaa pidettiin aivan normaalina ja kristillisesti hyväksyttävänä periaatteena. Sitä sai aborttia jos samalla "vapaaehtoisesti" suostui sterilisointiin. Nykyään konservatiivikristityt usein pelottelevat että ateisti-naturalistit tuottavat eutanasian ja darwinismin hengessä eugeniikkakulttuurin, vaikka heidän hallinta-aikanaan se oli käytetty ja juridisesti hyväksytty osa "julkista prosessia". (Mutta mitä voikaan odottaa ihmisiltä joiden mielessä evoluutioteoria on jotain joka olemuksellisesti ja väistämättä samanaikaisesti (1) korostaa rotujen eriarvosuutta ja vähentää tummaihoiset oleellisesti erilaisiksi ja alkeellisemmiksi kuin valkoiset. Eli luo hierarkioita ja eriarvoistaa. Ja samanaikaisesti (2) se tekee ihmisistä eläimiä ja apinoita. Eli läpeensä poistaa hierarkioita ja tasa-arvoistaa asioita.)

Tämänlaiset detaljit korostavat että kenties "vanhat hyvät ajat" eivät olleetkaan moraalinen onnela jossa iloiset kristityt arvostivat perhettä ja jossa abortteja ei tapahtunut. (Tosin Liekkiö -kummitustarinoita synnyttänyt Suomalainen kulttuuri on selvästi tuntenut hengariabortin käsitteen. Mutta kun näistä ei puhuta osana todellista historiaa, vaan näistä vaietaan, monelle syntyy ajatus että asioita ei ole tapahtunyt menneisyydessä.)

Toisaalta toinen lukemani Erno Paasilinnan "Rohkeus" -teoksessa kerätty data Arnd Pekurisesta kertoo, että 1900 -luvun alkupuolella harrastettiin muilutusta. Ja esimerkiksi Pekurisen jouduttua muilutetuksi, hänelle pidettiin näytösoikeudenkäynti jossa hän ei ollut niinkään uhri kuin syytetty. Pahoinpitelystä oli lääkärintodistuksia mutta puolustus korosti että vakavia vammoja ei ollut, ja tätä pidettiin todisteena väkivallan totaalisesta puuttumisesta. Muilutus nähtiin muutenkin rohkeiden miesten turhautumisena. Kun maataan puolustavat ja henkensä alttiiksi laittavat sankari-uhrautujat eivät kestä nähdä lieromaista pelkuruutta jota Pekurisen pasifismi edusti. Muilutus nähtiin oikeustajun ilmentymänä ja tätä kautta siltä puuttui rikoksiin liitettävät negatiiviset konnotaatiot.

Oman käden vaikeus

Kun katsotaan maailmaa, nykyhetken Syyrian pakolaisuus vaikuttaa suurelta kriisiltä. Tähän on liittynyt esimerkiksi VOK -keskuksiin tehtyjä polttopulloiskuja. Näitä pidetään oikeustajun ilmentyminä, mutta samalla yksinäisten susien tekeminä ylilyönteinä. Yleisessä keskustelussa on nostettu esiin se, että kaikkia ihmisiä ei voida auttaa. Uskonto on ollut esillä etenkin "islamismin" käsitteen kautta.

Tämä näyttää myös globaalilta kriisiltä. Ja sen takana on "monikulttuurisuus". Ilmiö on kuitenkin hyvin vanha. Sen takana olevat argumentit ovat tuttuja kaikille vähänkin historiaan tutustuneille. Jos otetaan esimerkiksi se, miten Irlannissa 1800 -luvun lopulla kävi. Kun perunarutto tuhosi käytännössä koko maan elinkyvyn, syntyi valtava nälänhätä. Tätä lähdettiin paikkaamaan pakenemalla Amerikkaan. Ja Amerikoista annettiinkin turhankin ruusuista kuvaa. Toiveikkaat ihmiset valitsivat haavekuvan nälkäkuoleman sijaan. Yksistään vuonna 1847 yksistään Bostoniin päätyi 37 000 irlantilaista siirtolaista. Kaupungin väkiluku ennen tuota oli ollut 114 000. Joten kyseessä oli prosentuaalisesti valtava määrä.

Varattomia irlantilaisia ei kohdeltu Amerikoissa juuri mitenkään muutoin kuin Syyrian pakolaisia nykyään. Irlantilaisten katolisuus nähtiin ongelmana. Amerikka oli protestanttinen. Irlantilaiset siirtolaiset olivat kouluttamattomia, ja heistä tuli ns. "valkoisia neekereitä". Itse asiassa irlantilaisia vastustamaan syntyi kokonainen kansanliike jonka iskulauseena oli "Amerikka amerikkalaisille". Sen suhtautuminen halusi rajata kansalaisoikeudet brittiläistaustaisille protestanteille. 1850 -luvulla siitä tuli poliittinen puolue joka eli muutamillakin eri nimillä. (Native American Party, American Party...)

Lieveilmiönä asiaan liittyi salaseuramainen "Know Nothing Party" joka virallisesti ei tiennyt mitään esimerkiksi maahanmuuttajiin ja tummaihoisiin kohdistuvasta väkivallasta vaikka heti PR -kontekstin kadottua se kannatti, tuki ja kannusti tämänlaista toimintaa. (Amerikan 13. presidentti, Millard Fillmore, oli tämän jäsenenä. Mikä kertoo melko paljon siitä miten laajasti hyväksyttyä tämä kohtelu oli.) "Know Nothing Party":n jäämistölle sitten kehittyi sellaisia kohtuu tunnettuja järjestöjä kuin Ku Klux Klan. "Know Nothing Party" on siitä mielenkiintoinen että sen sisällä väkivalta nähtiin ymmärrettävänä oikeudentajun ilmentmänä.

Tosin Ku Klux Klanista puhuminen on siitä mielenkiintoisa että "Tieteen Kuvalehti:Historia (8/2016)" piti sisällään jutun 1900 -luvun alun lynkkauskulttuurista. Siinä oli itsellenikin uusia asioita. Usein tätä on lähestytty jonain piilossa tapahtuneen asiana. Mutta monesti lynkkaukset olivat julkisia. Juttu keskittyi erityisesti Jesse Washingtonin lynkkaamiseen. Se kun muuttui valokuvatuksi yleisötapahtumaksi. Tässä yhteydessä tapahtui muun muassa kastraatio ja elävältä polttaminen. Jotka olivat yleisiä seksuaalirikosten kohdalla.

Toisaalta kun tätäkin aihetta lähestytään on usein käytetty puhdasta rasistista lähestymistapaa. Mutta rodullisen ylivertaisuuden lisäksi mukana on ollut myös (1) ajatus siitä että tietty elämäntapa on ollut puolustamisen arvoinen. Erikoista on tosin ollut se, että osalla alueista vapautuneita orjia oli niin paljon että valkoinen väestö oli vähemmistönä. He puolustivat omaa oikeuttaan tavoilla jotka eivät voisi olla demokratian kannalta mahdollisia. Ihan siksi että he olivat vähemmistöä. Lisäksi mukana on ollut talouspuoli. Orjuuden lopettaminen nimittäin (2) toi työmarkkinoille kilpailua. Ja tässä tietenkin köyhät ja vähätuloiset ja vähäosaiset valkoihoiset olivat kovia kärsijiä. He joutuivat kilpailemaan samoista vähistä työpaikoista yhä useampien ihmisten kanssa.

Kun puhutaan mielikuvien piilossa tapahtuneista lynkkauksista nostetaan tietenkin aivan erilaista kuvaa sen ajan maailmankuvasta. Tällä varmasti voidaan vähentää omaan kulttuuriin liittyvää syyllisyydentunnetta. Mutta samalla tällä luodaan tarina joka ei pidä paikkaansa, tai joka ei kuvaa sen ajan ilmapiirin lieveilmiöitä oikein. ; Rasismi ja lynkkaamiset nähtiin oikeudentajun ilmauksina. Tässä keskusteluskeemassa unohtuu helposti se, että ylipäätään eettisenä pidettyjen yhteiskuntien teemana on se, että yhteiskunta ja valtio suorittaa rikoksen tutkimisen ja suorittaa tuomion.

On selvää että tämä on helppo nähdä paralleerina. Piilottelevan Ku Klux Klanilaisen tarinaa sitteen vaan toisintavat ties mitkä VOK -polttopulloilijat. Joiden kohdalla myös näkyy teemoja siitä että ihmiset kokevat, turhautuvat, ja ovat peloissaan kansakunnan tulevaisuudesta ja oman kulttuuripiirinsä ja elämäntapansa jatkumisesta. Kun oikeustaju nostetaan esille, unohtuu usein se että oikeusvaltiossa on kyse siitä että rikollisen syyllisyys tutkitaan, ja tästä käydään oikeudenkäynti ja tuomio tulee teosta eikä esimerkiksi rodusta. (Lynkatessa toki teemana oli se että mustat hirtettiin ja jos he olivat raiskaajia niin kastroitiin ja hirtettiin tai poltettiin. Mutta samat tuomiot eivät koskeneet valkoihoisia raiskaajia.) Rikoksessa ei ole kyse konnotaatioista ja väkivallanteon tuomittavuusluonne ei riipu siitä mikä on ollu tekijän oikeustajuntunne teon aikana. Paitsi barbarioissa.

Loppukaneetti;


Kun on nähty konservatiivisen maailman esittämä "liberaalin todellisuudentajuttomuuden kasvot", voidaan nähdä että se on objektiivisesti ongelmissa. Yhteiskunta on taantumassa tavoilla joita on ollut "vanhoina hyvinä aikoinakin". Ja ongelmat ovat olleet julmempia ja kovempia.

Nykyään eettinen arvomaailma ja humaanien ihmisarvojen kunnioitus on niin laajaa ja levinnyttä että kristilliset hyveet hukanneet jumalattomat sekularistiliberaalit ovat konservatiivienkin mukaan vaaleanpunaisten lasiensa kanssa auttamassa ihmisiä tavoilla jotka ovat taloudellisesti huonoja peliliikkeitä jotka uhkaavat Suomen kansan kukkaroa. Eli yhteiskunta arvostaa ihmiselämää rahan yli. Vaikka juuri tämän arvomaailman romahdus on jotain jota olen itse kuullut uskonnottomuuden seuraukseksi. (Elämän kunnioitus loppuu, näin kuulemme etenkin aborttikeskustelun yhteydessä. Eutanasian kohdalla korostuu ihmisten näkeminen pelkästään välinearvona jne. Jännittävää on että näiden kohdalla puhutaan uhkakuvista joita ei näy liberaalien mielipiteissä eikä toimissa. Mutta joita on sen sijaan löydettävissä maahanmuuttokriittisessä kulmassa tahoilta jotka korostavat kristillisen arvomaailman aivan ylivoimaista ja kyseenalaistamattomissa olevaa erinomaisuutta.)

Ja kun nykyajan maahanmuuttokriittiset, mukaanlukien heidän äärimmäisyyttä edustavana aktivistisiipenä nähdyt Odinin Soturit, korostavat että he eivät ole natseja, rasisteja ja väkivaltaisia muiluttajia. (Paitsi ehkä yksityisajattelijoina joskus kännissä läpällä tavalla jotka ovat vanhan hommasloganin hengessä "yksittäistapauksia joista ei saa yleistää".) Heidän kunniakseen voin sanoa että he eivät olekaan. Joka vihjaa siihen että kristillinen hieno yhtenäiskulttuurinen menneisyys kykeni hillitsemään "yksinäisiä susia" huonommin kuin nykyinen lempeä ja aivan liian kevyitä tuomioita raiskareille, vaimonhakkaajille ja väkivaltarikollisille antava yhteiskunta. (Tosin tämä lepsuus ei ilmeisesti koske niitä Odinin sotureita jotka ovat syyllistyneet em. tekoihin ja jotka ovat siksi nykyään vapaalla jalalla tekemässä sitä mitä kutsuvat järjestyksen valvomiseksi.) Arvot eivät selvästi ole romahtaneet vaan ovat paremmalla tolalla kuin koskaan.

Väkivaltatilastot eivät ole räjähtäneet vaikka naturalistit ovat hylänneet kristinuskon ja tätä kautta menettäneet ihmisen ihmisarovisena pitämisen lahjan. Alkoholinkäyttökin on paremmassa kurissa kuin moralistisen kieltolain aikaan. Itse asiassa jopa teiniraskaudet ovat vähentyneet vaikka lisääntynyt seksuaalinen moraalittomuus on jotain jonka on väitetty olevan tuhoisaa. (Kieltolaki ja moralismi ovatkin siitä hyviä rinnastettavia että niitä yhdistää se että asiaa halutaan vastustaa kieltämällä se ja torjumalla tätä pelkästään ideologisesti. Ja kumpikaan ei tilastojen valossa ole tehokasta tämän estotavoitteen kannalta.)

Eipä ihme että uuskonservatiivit ovatkin korostaneet toisinajattelijuusstatustaan. Uuskonservatiivit kaipailevat aikaan jota eivät ole eläneet - ja jota ei ole koskaan ollut. Ja he voivat tehdä tämän vain esittämällä tarinoita siitä että tiedemaailma, media ja kaikki muut tahot ovat "liberaalin biaksen" vallassa. Eli kun argumentit eivät ole omalla puolella, on jouduttu luomaan omaa asiaa ajamaan ties mitä näkemyksiä. (Ilmastonmuutosdenialismi ja kreationismi ovat tässä varmati hyviä esimerkkejä. Mutta näiden tiedevastaisuuden korostaminen nostaa helposti puheita liberaalista biaksesta. Joten jätän asian tälläisiin sulkuihin, odotuksinani se että näen jotain aiheeseen liittyvää ironista kommentointia ihmisiltä jotka eivät tekstejäni jaksa lukea mutta joilla on sitäkin suurempi into niiden kommentointiin.)

Onkin hauskaa miten "maailmankuvasota" -termin luoneet tahot ovat alkujaan vastustaneet relativismia ja maailmankuvallisuutta. Mutta nykyään he kirjoittavat oman alakulttuurinsa narraatiota korostamalla esimerkiksi sitä mitä Puolimatkakin esittää. Hän joutuu puhumaan "pluralismista", koska maailmankuvasidonnaisuuksina esittäminen jossain muussa muodossa korostaisi että konservatiivi on itse asiassa turvautunut siihen pelottavaan relativismiin jonka kanssa he eivät halua olla missään tekemisissä..

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lapsi tekee äidin (Muista ; sun mutsis)

Olen jo sen ikäinen että on melko tavallista, että ikätovereillani on lapsia. (Tämä on erittäin tavoitteellista.) Tässä iässä moni tilanne muuttuu. Jos lapsena äitienpäivää vietti siten, että ajateltiin että äiti tekee lapsen, niin tässä iässä alkaa huomaamaan sitä miten lapsi myös tekee äidin. Ikä ei muuta naista äidiksi edes määritelmällisesti. Kuitenkin äitienpäivä vaatii jonkinlaista reagointia. Vaikka sitä ei kotona vietetäkään. Jopa minä olen yleensä jotenkin reagoinut äitienpäivänä. (Joskin se mitä se "jotakin" on, on siten oma lukunsa.)

Äiti tekee lapsesta

Ja aika tavallisesti äitiyttä lähestytään kuten minä lapsena. Tämän voi huomata vaikka lukiessaan kirjaa "Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä". Siinä esitellään muun muassa aborttikäytänteitä. Se kuvaa maailmaa jossa vielä 1950 -luvulla Suomessa elettiin kulttuurissa jossa toivomus oli että perheisiin tulisi paljon lapsia. Äitiys oli jotain jota yhteiskunta erityisesti toivoi. Samalla korostettiin tarinaa sankariäidistä joka jaksaa. Lapsien tulemista ei kyseenalaistettu. Äitiys oli valinta ja suorite. Äiti teki lapset ja kasvatti nämä.

Tässä tilanteessa äitienpäivä näyttäytyykin päivänä jolla glorifioidaan äitiyttä. Ja se tekee sen tavalla joka on kenties osittain hieman kyseenalainen. Sillä äitienpäivästä muotoutuu helposti päivä jota kuvaa lähinnä uncyclopaedian käsitys äitienpäivästä. "You ignore her 364 days of the year. You probably forgot about her until you read this article. But don't worry, once a year, there comes a special day where you have to remember her or you are automatically the biggest shit that ever lived." Kun äitiys on sekä suoritus että velvollisuus, voidaan 364 päivää vuodesta unohtaa kun esitetään symbolinen rituaali. (Suuri osa ihmisten elämästä tuntuu menevän tämänlaisiin.) Ja koska symboli on tärkeä osa käsienpesujärjestelmää, siihen osallistumatta jääminen koetaan pahuutena. Koska symbolilla yritetään valkopestään paljon asioita, on tämä "paljon asioita" roikkumassa häiritsevänä jossain taustalla. (Ja tavallaan kaikesta vaivasta annetaan kiitokseksi symbolinen vuokkokimppu. Ja vuokkoja poimitaan koska ne sattuvat äitienpäivän aikaan kukkimaan ulkona ilmaiseksi.)

Tämä on minulle luontevaa huomata koska olen nerokkaan ovela laatikon ulkopuolelta ajatteleva filosofioija. Tai koska nyt vaan itse kuulun niihin ihmisiin jotka elävät omaa, pääosin rutiininomaista, eteenpäintuhrustamista ja eivät tässä muista äitiään vuoden ympäri. Enkä kyllä tee sitä äitienpäivänäkään. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni, paitsi että rehellisesti sanoen en yleensä ottaen muista edes kotiavaimiani. Enkä ylipäätään harrasta ihmisiä. Ja käsittääkseni äitini on sellainen. (Olisi kyllä erikoista jos hän olisi demoni, ulottuvuuksien välinen laahustaja tai juuri kirjoitusvirheen kautta keksimäni pandakarju. Vaikka suhteemme on kompleksi, äitini ihmisyys on kuitenkin ollut minulla kohtuullisen vahva työhypoteesi. Luulen tosin että kommunikaatio olisi tässäkin tilanteessa vähissä koska viestintä ei joko onnistuisi tai se olisi kovasti minua itseäni pelottavaa. Joten se siitä epäsosiaalisuusargumentista.)

Sankaruusteoria on toki itselleni sovelias että se on jollain tavalla negatiivinen. Jos äitiydestä tehdään sankaruutta, se kertoo että lapsenkasvatus on jonkinlainen sankariteko. Ja varmasti se onkin ainakin osittain jotain pelottavaa. Jotain jossa pitää käsitellä yllättäviä määriä saastaa ja kohdata vaikeuksia. Äitiyttä kuvataan usein kitchin ja pikkusievin kuvauksin. Mutta sankaruuden korostaminen pitää kuitenkin aina mukanaan myös lapsenkasvatuksen "pimeän puolen". Äitienpäivä on tässä mielessä melko harvinainen ja ainutlaatuinen. Äitienpäivänäkin toki siivotaan julkisivua ja pidetään kauniita hetkiä perheen kanssa, mutta vain juuri ja juuri. Iltapäivällä aamiaisen tehneet lapset ovatkin sitten sotkeneet. Melko usein on itse asiassa myls siivottava ne aamiaisentekosotkut. (Että kiitos vaan, kakarat, kohta ei pauku pakarat. Koska lastensuojelulaki on montakymmentä vuotta kieltänyt!)

Lapsi tekee äidin

Perinteisessä näkökulmassa äiti kasvattaa ja opettaa ja muovaa. Tämä kasvaminen ja muuttuminen koostyy yllättävän usein kaikesta lapsen kannalta tylsältä, kiusalliselta tai ärsyttävältä. (Tämä on luultavasti ainut tai ainakin yksi niistä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi ihmiset ylipäätään muuttavat pois kotoa. Se vain on niin että ihminen on halukas maksamaan vuokraa tai asuntolainaa ihan vaan siitä että ei enää tarvitse olla kasvatettavana.)

Mutta kenties asia pitääkin kääntää. Kuten jo yllä on korostettu, äitiys on kuitenkin yhä myös suorite. Lapsi kasvattaa äitiä. Ja tässäkin prosessi on usein se, että lapsi ärsyttää äitiään. Ja jostain syystä oikea vastaus tähän dilemmaan ei ole kysyä, että missä on minun vuokkokimppuni? Kun eihän se äitiys ole äidin omilla ansioilla tullut, ihan määritelmällisesti. Ilmeisesti lapsen ärsytys ja äidin ärsytys ovat luonteeltaan oleellisesti erilaisia.

Oi Miksi?

Perinteisessä kuvassa äiti on kodinhenterär joka luoja ylläpitää perhettä. Äiti symbolisoi koko perhettä. Tämä näkyy jo siinä miten William Shakespeare käytti "Timon Ateenalaisessa" ihmisen pilkkaamiseen "sun mutsis" -rakenteella. Äidin pilkka kohdistuu jotenkin lapseen. Samoin lapsen hunningolla olo on helposti nähty äidin syyksi tai osasyyksi. Lapsi on huonosti kasvatettu.

Äidin ja lapsen suhde on siis myös ulkopuolisten ihmisten kontekstissa toisiinsa sidottuja. Ja äiti ja lapsi ovatkin hulluina toisiinsa. Tai jos eivät niin heitä kuitenkin helposti kuvaa MAD. (Mutually Assured Destruction. Kylmän sodan konsepti jossa totaalisen ydinsodan uhka esti sotimista lähes kokonaan.)

Molemminpuolisten välien vuoksi meillä kenties onkin tarve äitienpäivälle. Se yksi arvokas päivä vuodessa, jolloin ei haistatella normaaliin tapaan äidille. Vaan keksitään vastineita ihmisille jotka heittävät "sun mutsis" -juttuja. ; Esimerkiksi äitienpäivänä sinä voit miettiä sitä että sun mutsis on niin läski, että häneen on sovitettu jumalinen, ehdoton ja pitkämielinen rakkaus. Ja tässä on paljon juuri sinun ansiotasi.

lauantai 7. toukokuuta 2016

Loistavia kipinöitä pimeydessä


Taloomme ostettiin "Senran Kagura:Estival Versus" -peli. Peli ostettiin vahingossa. Se on kombotaistelupeli, eli genreä jota en pelaa. Ja se on varsin seksistinen. Koska olen ollut nilkkuna kotona, on minulla ollut ylimääräistä aikaa pelata sitä. Peliä josta tiesin lähinnä sen, että siinä on animetaistelutyttöjä. Ja käsikonsolissa sovellettu konsolin 3D -ominaisuuksia ja konsolin puhallusominaisuus oli käytössä niin, että taistelutyttöjen hameet nousivat "ilmavirran" voimasta. Tiesin pelistä myös sen, että animetyttöjen vaatteet repeävät sitä enemmän mitä enemmän heitä on päihitetty. Pelissä on myös "fatalityn" tapaisia erityislopetuksia. (En tiedä millä nimellä niitä pitäisi kutsua? Stippality? Boobality?)

Ja olen oppinut pelistä sen, että kun ennen pelin pelaamista suhtauduin ironisen huvittuneesti redditissä käytyyn keskusteluun siitä voiki peliin hypätä mukaan jos ei ole tutustuntu pelin aikaisempiin versioihin, on tilanne muuttunut. Nyt suhtaudun siihen huvittuneen ironisesti. (Olin itse asiassa hieman yllättynyt siitä että peli ei ole hentaita vaan animea. Siinä ei ole suoranaista seksiä ja alastomuuskin on tasolla jota on tullut nähtyä naisille/tytöille suunnatussa taikatyttöanimessakin. "Strategiset paikat" on peistetty ninjatekniikoilla selitetyllä valkoisella valolla joka peittää em. alueiden kaikki detaljit. Mikä tosin kertoo kenties enemmän japanilaisista kuin pelin seksismistä.)

Peli on itse asiassa jotain jonka tekemiseen "tarvitaan japanilainen". (Eikä pelkästään siksi että Japanissa ikäraja jolloin saa antaa suostumuksen seksiin on alempi kuin esimerkiksi Suomessa.) Pintatasolla peli on 10 -vuotiaalle pojan mielenmaailmaan sopivaa tissipyllyvitsiä. Sitä huomataan että ollaan oikeasti pelaamassa juonenkäännettä jossa on pikkuhousujensyöntikilpailut. (Oikeasti.) Tai jossa mietitään rintojen hieromista. Mutta samalla peli on tarinallisesti kuolemasta, luopumisesta ja siitä miten luopuminen tulee tehdä.

Pelin tapahtuu "jonkinlaisessa limbossa" maapallon ajan tuolla puolen. 8 päivän festivaalin aikana täytyy valmistautua fyysisesti ja henkisesti hirviön päihittämistä varten. Paikassa on myös paljon kuolleiden ninjojen henkiä. Jos heillä on ollut kuollessaan pettymyksiä. Alkuvaiheessa kohdataankin näitä edesmenneitä. Koska maapallolla ei samalla kulu aikaa, alkuvaiheessa moni haluaakin pitkittää limbossa olemista. Hahmot yksi kerrallaan kypsyvät ja näkevät luopumisen arvon. Pelin loppupuolella korostuukin enemmän se, miten tämä luopuminen tulee tehdä. Kylän vanha ninja korostaa tunteiden kuolettamista, sitä että on valmis kaikkeen ilman mitään rajoja. Mutta lopulliseksi, varsin alleviivatuksi, viestiksi tulee se, että tunteet ovat voima ja on sankarillisempaa ja voimavaroja antavampaa luopua katkeroitumisesta. Voi luopua kuolleista ja epäonnistumisista. Pyrkimyksiä, tavoitteita sen sijaan ei tarvitse. Näin moderni ninja elää lyhyen elämän mutta on tämän aikana loistava kipinä pimeydessä.

Peli onkin varmasti nähtävissä ennen kaikkea japanilaisuuden kautta. Nykymaailmassa korostuvat individualistisemmat arvot. Japanista on tullut myös kova kilpailuyhteiskunta kun länsimaiden arvot ovat törmänneet vanhaan hyvin ja täydellisesti tekemisen kulttuuriin. Tässä kohden kylän vanhan ninjan asenne muistuttaa perinteistä itämaista ajttelua. Jossa on kyettävä luopumaan haluamisesta jotta voisi olla tasapainoinen. Modernissa maailmassa ajatellaan sitten enemmän niin että on ymmärrettävää haluta luopua haluamisesta kun epäonnistuminen on niin kauheaa. Mutta sankarillisempi kykenee nousemaan näistä hasteista. Ja kenties peli heijastelee tätä japanin sisäistä kulttuurinmuutosta.

perjantai 6. toukokuuta 2016

interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Historiattomat? Pikemminkin pseudohistorialliset!

Helsingin Sanomissa oli mielipidekirjoitus. Se puolustaa perinteistä yleissivistävää lukio-opetusta. Tämä on tietenkin tällä hetkellä relevantti aihe. Sillä uudistunut lukio-opetus perustuu spesialisoitumiseen, ja tämä taas vaatii voimakasta valinnaisuutta.

Näkemys on tieteellisesti kiinnostava, koska modernina aikana tieteentekoa kuvaa monialainen tiimityönteko. (Esimerkiksi puolisoni kaksoissisar työskentelee bioinformaatikkona ryhmässä jossa on hyvin monen eri alan ihmisiä.) Luodaan yhteyksiä tieteenalojen välille. Työelämän kannalta tässä on tietenkin järkeä sillä siellä tarvitaan monotonisia yhden asian osaajia.  ; Rrehellisesti sanoen moni paikka joka vaatii koulutuksen on työsuoritteiltaan sellainen että sen oppii työtä tekemällä. Joko siksi että ala on opettajan työn tapainen monisyinen juttu jossa kaikkea ei voi opettaa. Tai siksi että se koostuu hyvin spesifeistä samanlaisina toistuvista suoritteista ja ovat siksi ilman koulutustakin opittavissa.

Tästä on seurannut se, että lukiossa ei ole esimerkiksi enää pakko opiskella kurssiakaan biologiaa. Uskonnonopetus on ei-valinnaista ja pakollista koska se on vahvasti säädetty lakiin. Tässä mielessä maailma on menossa suuntaan joka ilahduttaa kreationisteja ; Evoluutiota ei ole pakko opetella mutta uskonto on niin tärkeää että siitä pitää tiedottaa jopa igteistien lapsia. (Igteistit eivät pidä uskontoa relevanttina. Edes niin relevanttina että pitäisi tunnustautua ateisteiksi.)

Tässä Helsingin Sanomien kirjoituksessa kuitenkin puolustettiin biologian sijasta historiaa. Sen otsikkokin on "Onko suomalaisnuorista tulossa historiattomia?" Alan hyödyllisyyttä perustellaan sanomalla ; "Jokainen historiaa opiskellut tietää, että jos yleissivistykseen ja kansalaisvalmiuksiin tähtäävän opetuksen pohja rapautuu, ollaan vaarallisella, historian poliittisen väärinkäytön mahdollistavalla tiellä." Olen aiemmin kirjoittanut muun muassa historian esteettisyydestä ; Historia ei kiinnosta sellaisenaan vaan historia on jotain josta saadaan tarinoita joiden varaan rakennetaan identiteetti. Sukututkimus on siksi monelle tapaa jolla hankitaan tietoa siitä "mistä minä olen tullut". Ja tämän päälle rakennetaan esteettisiä mielikuvia jotka koskevat ennen kaikkea itseä. Ja sen lisäksi eri kouluaineilla on tässä yleissivistävässä maailmassa ollut tietynlainen valtahierarkia ja arvohierarkia. Joka on koskenut nimenomaan yhteiskuntajärjestystä, ja joka heijastuu myös kouluissa.

Ja tästä näyttää tässäkin olevan kysymys. Historian koulutus nähdään poliittisena voimana. Tämä ei tietenkään ole kovin uutta tai erikoista. Sitä kuulee miten historialla on kaksi tärkeää, keskenään vastakkaista tehtävää. Ensinnäkin kuullaan että jos ei tunne historiaa olisi pakotettu toistamaan sitä. Toisaalta sitä taas sanotaan että historiaa on tunnettava jotta se toistuisi. Ja siksi on esimerkiksi tutustuttava oman maan historiaan. Emme opettele vain talvisotaa ja kansalaissotaa. Niistä toisinnetaan Suomalaista yhteiskuntajärjestystä ja luodaan Suomalaista identiteettiä.

Tässä mielessä historiaa puolustetaankin kirjoituksessa syistä jotka ovat ei-tieteellisiä ja itse asiassa ytimeltään ei-historia-tieteellisiä. Toki tämä aine ei ole tässä poikkeava. Olemmehan kuulleet siitäkin miten jokainen teologisen käynyt uskonnonopettaja tietää että koulun uskonnonopetus on tärkeää koska ilman sitä ihmiset hukkaavat menneisyytensä ja koulun uskonnonopetus myös suojelee fundamentalisteilta. 

Teemana onkin se, että kun puhutaan "juurettomuudesta" tai "historiattomuudesta" puhutaankin tosiasiassa pseudouskonnollisuudesta tai pseudohistoriasta. Eli ihmiset loisivat hyvän historiantaidon puutteessa itselleen valheellisen historian. Näkisin että tässä ei pitäisi edes puhua historiattomuudesta. Vaan nimenomaan valehistoriallisuudesta.

Mutta valitettavasti valehistoria on jo täällä. Skeptikkona olen varsin tietoinen siitä miten ihmiset luovat identiteetilleen ihan omia maailmanhistorioitaan ikään kuin "käänteisesti" verrattuna siihen miten tiedemiehet historiaa yrittävät selvittää. Pahimmillaan nämä ovat salaliittoteorioita, parhaimmillaan harmittomia ja huvittavia kyhäelmiä. ; Historianopetus on jotain jota on jo kokeiltu. Ja saman toistaminen odottaen erilaista lopputulosta ei ole ainakaan sitä mitä historia voisi opettaa tulevaisuudesta menneisyyden avulla.

Olo tältä osin on sama kuin koulun uskonnonopetuksessa. Kenties teoriassa se voisi toimia. Mutta käytännössä huomasimme että näin ei käy. Evankelisluterilaisella kirkolla oli mahti ja yhtenäiskulttuuri. Sillä oli resurssit, tahto ja yritys. Silti 1990 -luvun saatanapaniikkia ja muuta fundamentalismia ei torjuttu, päinvastoin kirkon AV -keskus loi saatananpalvonnalla pelottelevan videon. Sen sijaan kirkosta on tullut pesäke joka kykenee tukemaan muuten melko marginaalisia lestadiolaisia antamalla heille isomman ihmisryhmän kirkollisverot. Lestadiolaisista on aktiivisuutensa avulla tullut iso toimijaryhmä kirkon päätäntäelimissä. Samoin naispappeuskiistat ja homojen avioliitto ovat jotain jota voidaan liittää siihen fundamentalismiin jota uskonnonopetuksella muka estettiin.

Se, onko tämä estäminen eettisesti hyväksyttävää on sitten tämän päälle laitettava oleellinen kysymys. Onko lukion tehtävä kouluttaa oppialaan spesialisteja, tarjota yleissivistystä vai luoda hyviä ohjailtavia kansalaisia jonkin yhtenäiskulttuurin tai muun vastaavan tapaiselle konstruktille joka ei jotenkin koostukaan ihmisistä vaan jotenkin päältää näitä ja jolle on annettava siksi oikeuksia kuin se olisi irrallinen ihmismäinen toimija? Näihin voi antaa monenlaisia vastauksia. Mutta ne ovat silti kysymyksiä joihin on otettava kantaa.

Fundamentalistejen tai fasistien torjunta on toki monista hyvä ja miellyttävä asia. Ja niitä vastaan taistelemisesta tulee itsellenikin "pörröisiä fiiliksiä". (Ne ovat hyviä venttiileitä purkaa valkoista raivoani. Ohjaamalla ongelmani siitä tulee osa ratkaisua. Tai se tuottaa vähintään vähiten haittaa.) Mutta kun poliittisia mielipiteisiin vaikutetaan, pitää kysyä että onko hyvä laittaa kouluun saman tien ajatus siitä että lähtiessä paikkakunnan jokainen koululainen on vaikka keskustalainen?

Tälle kontrastina onkin oikeastaan se, että katsoin eilen illalla "Total Recall" -elokuvan. Elokuvan ytimessä oli se, että jopa oma henkilökohtainen historiamme on illuusio. Ei pelkästään epätarkka ja manipuloitavissa "Rekall" -yhtiön illuusioilla ja valemuistoilla, vaan myös tosiasioita kuvatessaan konstruktio. Persoonallisuus taas on se mitä ihminen on sillä hetkellä. Menneisyys luo meistä sellaisia kuin me olemme vain jos me annamme sen tehdä.

Ja voi että me todellakin annamme. Mutta emme sillä "ylhäältä alas" -tavalla jota historian ja uskonnonopettajat mielellään ajavat. Jossa tieto tulee eksaktina ylhäältä ja sivistää valistumattomat moukat korjaamaan näkemyksiään. Kaikki se mitä psykologia ja kognitiotiede on itselleni opettanut on suunnilleen se, että ihmiset valitsevat ensin identiteettinsä, usein sosiaalisin syin. Ja sitten he rakentavat jälkikäteen tähän oman pseudoteologiansa ja pseudohistoriansa. Tässä joko käytetään tosiasioita (kun se on mahdollista) tai tosiasioita pidetään manipulointina (kun se ei ole). Ihmiset eivät muutu ei-fasisteiksi sillä että he oppivat uusia asioita. Tietopohjainen valistus ei korjaa asennevammaa.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Kuka on palkkansa ansainnut?

Luin hyvin valaisevan kirjoituksen siitä miten perinteinen luokkasota-keskustelu johtaa usein siihen että varallisuus sinällään muuttuu argumentiksi. Tätä kautta syntyy kinaa köyhien ja rikkaiden välille. Tämä nostaa keskustelun helposti siihen että moralisoidaan ahneutta. "As for their vilification, it has a lot to do with what is called greed. Did ever a word sound more vicious? Greed is ugly, sinful avarice; the root of all evil; or so, at least, many of us are taught. While some look at the ultra-rich and see success, others see only greed." Kuitenkin jaottelun voisi tehdä toisin. Haettaisiinkin tuomittavat sitä kautta, että mitä he tuottavat. "The distinguishing characteristic of the enemy is not the level of income or wealth; rather, it is whether that income or wealth was earned. The true heroes in our economy are the producers and earners, and those who protect them" Rikkaissa monet ansaitsevat rahansa eivätkä ole huijareita. "Among ‘the rich’ are many entertainment superstars, artists, CEOs, inventors, and entrepreneurs who got where they are because they produced things that entertain us, make us more productive, save us money, or save us time. Can we really say with a straight face that all of them are villains because of their huge incomes? Of course not."

Onkin varottava että veroilmoitus ja bruttokansantuote muuttuisi hyvästä rengistä huonoksi isännäksi. Iskettäisiin systeemissä loisimiseen. Kenties verosuunnitteluun, veronkiertoon? (Kysymysmerkit ovat mukana syystä.)

Haasteena tässä onkin se, että annettu ehdotus on kuitenkin ytimeltään eettinen eikä objektiivinen. Kuka esimerkiksi sanoo että viihdetaiteilija on palkkansa ansainnut? Rikkaus ja köyhyys ovat jotain jossa eksakteja rajoja "luokkien" väliin on vaikea vetää koska ne ovat harmaasävyiset. Mutta jos tämä on ahneutta vastaan moralisointia ja tämä taas on jotain jota pitäisi välttää, niin sitten on hyvin vaikeaa nähdä miten määritellään se kuka on palkkansa ansainnut?

Teksti tuo esiin oleellisen ongelman. Se tosin ei ratkaise tuota ongelmaa. Se vain näyttää että perinteinen luokkakeskustelu on usein ongelmallista. (Ja sen se kyllä tekee.) Vasemmisto-oikeisto -keskustelu on toki usein nimenomaan keskustelua työsuhteista ja reilusta tulonjaosta. Nämä teemat olivat myös Marxilla ytimessä. Todennäköisesti kirjoittajalla on ollut ideana tukea sitä että oikeudenmukaisuus on sitä mikä noudattaa systeemiä eikä ole rikollista tai ryöväämistä.

Mutta mikä sitten on ansaittua ja reilua? On helppoa puolustaa ansaitsemista ja vihata ryöväämistä. Aivan yhtä paljon kuin on helppo vihata ahneutta siksi että se on vastoin kristillisiä tai sosialistisia hyveitä. Mutta jos joku käärmeöljykauppias myy maailmankuvallisesti höyrähtäneille vaihtoehtohoitoja, onko hän rehellinen ja palkkansa ansainnut? Hän antaa lohtua ja toivoa. Onko pappi loinen? Miksi viihdetaiteilijat ansaitsevat saamaansa hyvää palkkaa vaikka he eivät tuota havaittavaa konkreettista kasvua tai hyötyä? Ja jos joku tekee leviävän innovaation ja jää sen jälkeen lepäämään laakereillaan toimettomana kun muut tekevät työtä, onko hän ansainnut tämän rahan? Miten pitää suhtautua "enkelisijoittajiin" joka on tukenut vaikka em. innovaatiota sen riskivaiheessa? Hyötyvätkö he loisina insinöörin oivalluksesta vai ovatko he ansainneet rahansa koska ovat ottaneet riskin? Vastaukset eivät ole yksiselitteisiä. Joten jäljelle jää vain moralismi. Mikä on "ansaittu" ja mikä on "palkka".

Tämänlaisia on väistämättä pakko miettiä jos vaikka päätyy katsomaan sitä miten hyvätuloinen johtaja ei jää pitkäaikaistyöttömäksi vaikka olisi kotonaan työttömänä vuoden. Sillä hänellä on "kultainen laskuvarjo" (vuoden hyvä palkka eropapereiden kanssa kouraan) ja päällä kilpailukielto, joka estää häntä työskentelemästä alansa töissä. (Mutta hän voi tietenkin kieltäytyä myymästä Aku Ankkoja.) Ja joka on rakennellut Portugaliin muuttamista, koska siellä Suomalaisista verorahoista on hyötyä. Samalla kuitenkin muuttoa voidaan lykätä kun tuli hankittua onnettomuudessa ruumiinvamma mutta kun on verorahoilla tukenut myös terveydenhuoltoa niin on tietenkin ansainnut Suomen terveydenhuollon joten ei kannata muuttaa ihan vielä vaan asta myöhemmin... Tämä ei minusta tunnu hyveelliseltä. Paitsi harrastajastaan. Sillä hyve ja ansaitseminen ja reiluus eivät ole mitattavissa, toisin kuin palkkatilillä olevat tulot.

Asuuko sinunkin sisälläsi pieni kommunisti?

"Takkiraudassa" viitattiin vaadittaviin toissijaisiin ominaisuuksiin. "Vastaus on, että mahdollisuudet ovat pelkkää lässynläätä, mikäli niihin ei liity potentiaali myös käyttää kyseisiä mahdollisuuksia. Filosofi Martha Nussbaum on konkretisoinut ajatteluaan listaamalla kymmenen toimintapotentiaalia, jotka jokaisella vapaaseen ja vastuulliseen elämään kykenevällä ihmisellä tulisi olla." Moitetta saa etenkin uusliberalismi. "Liberalismin pahin ongelma on siinä, että se painottaa vapauksia mutta sivuuttaa sekä mahdollisuuksien tasa-arvon että vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Mitä ihmettä niillä vapauksilla tekee, jos ne jäävät pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi jos jäädään osattomaksi potentiaalista hyödyntää niitä?" Teksti loppuu muodossa "kukaan ideologi ei ole ymmärtänyt vaadittavien toissijaisten ominaisuuksien olennaisuutta." Nussbaum puhuu tässä toimintakyvystä. Mielestäni se on yhtenä sanana käsitettävä. Kenties termi ei edes tarvitse esimerkkejä. "Liikkumisenvapaus on pelkkää lässynläätä ilman toissijaisia ominaisuuksia (oikeutta omistaa tai käyttää kulkuvälineitä tai jos ei ole rahaa maksaa liikkumisesta)." Mutta kyllä sellaisia voi laittaa.

Lisäksi pidän Nussbaumin ajattelusta sitä kautta että hyvin moni näkee yhteiskunnan ja siinä olevat oikeudet abstraktioina. ; Esimerkiksi nähdään että ideologia loisi näköisensä yhteiskunnan. Ja että jos lakiin kirjataan oikeudet niin tämä de jure kuvaa yhteiskuntaa. Olen itse niitä joiden marina esimerkiksi uskonnonvapaudesta keskittyvät useimmin de facto -tasolle. Lainmuutokset ovat enimmäkseen symbolisia. Opin tämän jo lapsena. Kun lasten vitsaaminen kiellettiin, sitä tehtiin silti. Eikä tästä ilmoiteltu koska rangaistus nähtiin kohtuuttomana eikä tekoakaan pidetty rikoksena, tai edes rikkeenä. Olen siis nähnyt esimerkiksi että uskonnottomilla on teoriassa oikeus "vaan olla mitä mieltä on". Mutta käytännössä tähän liittyy pomputtelua, manipulointia ja sitä että oikeuksia vaatii julkisesti joten kyseessä ei ole mikään aktuaalinen tila. (Ja joutuu sen jälkeen moitituksi kun on militantti.) Tässä mielessä minulla on vähemmän ongelmia niiden kanssa joista uskonnonvapaus on merkityksetön koska he painottavat vaikka yhteiskuntaa jonakin joka on enemmän kuin siinä olevat ihmiset. (Yhteiskunnan oikeudet ja säilyminen on tärkeämpää sillä yhteiskunta ei koostu ihmisistä. Tai jotain.) He ovat sentään rehellisiä eivätkä kieroile passiivis-aggressiivisesti.

Näen että vasemmistolaisuudessa on tässä kohden erikoisia puolia. Esimerkiksi Sartrella ihminen on pohjimmiltaan vapaa vaikka vankilassa. Tässä näkökulmassa ihmien tulee omaksi itsekseen omaehtoisesti tavalla joka on vapaa. Ja joka sekundarisoi tai jopa mitätöi nimenomaan nämä toimintakykyä kuvaavat rajoitteet. Olen, kuten Nussbaumkin, sillä kannalla että yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden, reiluuden - tai ainakin sen että se olisi mahdollisimman vähän mulkkuisa paikka mahdollisimman monille elää - kannalta kenties oleellisin yksittäinen asia.

Kuitenkin voidaan nähdä että "kaikki ideologit" ovat jotain josta kannattaa hakea vasemmistolaisia vaikutteita. Onkin erikoista että vasemmisto liitetään liberalismiin ja kommunismiin. Mutta ei nähdä kokonaisuutta.
1: Kenties tämän vuoksi voidaan nähdä että uusliberalismi on liberaaliutta joka voidaan heittää punaviherstalinistejen niskaan liberalismina. Mutta tämä on vähän sama kuin selittäisi että kansallissosialismi ei ole oikeistolaista ajattelua siksi että sen nimessä on sana "sosialismi". Natsit kielsivät maassaan kommunistien toimintaa, jostain syystä jota ei tarvinne ihmetellä. Itse näen että kun löydät oikein kunnollisen oikeistokonservatiivin hän on talousajattelussa mitä todennäköisemmin uusliberaali. Max Weberiin uskovat voisivat löytää tästä jopa syy-yhteyden. Itse olen hieman epäilevä. Uuskonservatiivitkin puhuvat poliittisesta korrektiudesta. Tämä sananvapaus-liberaalius on kiinnostava yhteys.

Kun nimittäin puhutaan Marxista, hän on puhunut hyvin paljon nimenomaan tämänkaltaisesta puolesta. Jokainen toki tietää että kommunismissa on ollut kyse tuotantovälineiden omistuksesta. Ja että sen mukaan kapitalisti riistää työläisiä. Mutta kenties astetta vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen miten Marx korosti kapitalismin vieraannuttavia voimia (alienation). Tässä on kysymys sekä sosioekonomiasta että varallisuudesta. Ja se oli ytimeltään psykologinen. (Tavalla joka on ei-relativistinen siinä mielessä että tehdaspoika ei ole perimmiltään vapaa vaan tosiasiassa järjestelmä objektiivisesti sortaa häntä. Mikä on kenties hauska juttu heittää tässä Nussbaum -kontekstissa.) Työläinen joutuu elämään yhteiskunnassa joka vieraannuttaa hänet. Työssä ihminen synnyttää erilaisia asioita. Ja yhteys omien tuotosten ja ihmisen itsensä väliin synnyttää ongemia. Lopputuloksena nyky-yhteiskunnassa on tehdastyöntekijä joka ompelee tuhansia ja tuhansia halpoja merkkilenkkareita ilman että hänellä on koskaan mahdollisuutta omistaa sellaisia.

On syytä tiedostaa että tuotantovälineiden omistus ja vapaa yrittäjyys eivät tuoneet ratkaisua ihmisoikeusongelmiin viktoriaanisen ajan tehtaille. Lapsityövoima, surkeat palkat ja epäinhimilliset elinolosuhteet takasivat että köyhä lapsi sai ahkerasti ansaita rahaa joka riitti juuri ja juuri elämiseen. Ja että aikaa ei jäänyt esimerkiksi opiskeluun. Kun tähän putkeen pääsi oikein nuorena, oli varmaa että putkesta pääsi ahkeruudella pois. Nimittäin keskivertoa nuorempana hautaan. Sen sijaan "The Factory Act" 1895 muutti tilanteen. Marxista vallankumous oli ulkopuolinen shokki joka iski markkinavoimiin jotka eivät kyenneet korjaamaan omia ihmisoikeusongelmiaan. ; Kysymys on siis myös tuotantovälineistä. Mutta vieraantumisteeman kautta Marxin näkemys oli huomattavasti monisyisempi kuin mitä ensiksi mieleen tulee.

Mutta ilmeisesti konservatiivit saadaan hyväksymään kommunistisia opinkappaleita kunhan niitä myydään anti-liberalismikulmalla ja auktoriteettina on joku muu kuin Marx. Tai sitten kukaan ei ole niin äärimmäinen ja jokaisen meidän sisällämme asuu sittenkin pieni kommunisti. Tämä on merkittävää koska esimerkiksi itse olen periaatteessa melko libertaari paikoitellen. Ja ennen kaikkea vihaan etatismia. Kuitenkin Nussbaumin kohdalla minunkin on hyvin vaikeaa olla huomaamatta etatismin tiettyjä hyötyjä. Harva asia ja ihminen oikeasti mahtuu kovinkaan täydellisesti vasemisto-oikeisto -puoluedikotomiaan.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Miten toimia zombieapokalypsissä?

"Walking Dead" -sarja on kohtuullisen yhteiskunnallinen. Mutta sen sisarsarja "Fear the Walking Dead" on tätä alleviivaavammin.

Se myös ottaa jonkin verran enemmän kantaa esimerkiksi zombienpuremiin. Sarjojen kiinnostava puolihan on siinä, että siinä on hitaita zombieita. Ja zombieapokalypseissä on syytä tietää että leviämisnopeus on hyvin tärkeä. Ja kysymys on siitä miten zombiet kasvavat yli kriittisen massan. Sillä mitä useampia zombieita on, sitä useampi ihminen muuttuu zombieksi. Hitailla zombieilla joiden puremaan kuolee pitkällisesti kuten "Walking Deadissa" tämä luku on suuri. Kriittinen massa on helpompi saavuttaa jos zombiet ovat nopeita ja muuntumien zombieksi tapahtuu nopeasti. Sarjoissa tämä onkin selitetty siten että tosiasiassa kukaan ei kuole zombievirukseen. Se on vähän kuin HIV. Sen kuolettavuus on tavallaan nolla vaikka se toisaalta onkin merkittävä. Jokainen on jo viruksen kantaja joka muuttuu zombieksi oli kuolinsyy sitten mitä tahansa. Ja tätä kautta epidemian laajuus on mahdollinen. "Fear The Walking Dead" esittääkin suoraan että ihmiset eivät kuole zombienpuremaan. Olisikin omituista jos kaikki virusta kantavat kuolisivat saatuaan virusta puremasta. Sen sijaan puremassa on bakteereita jotka infrastruktuurin romahtamisen jälkeisessä maailmassa ovat tappavia. Näin ollen zombienpurema on hieman kuten Walking Deadin vankilassa levinnyt epidemia. Joku epäili että zombievirus oli muuttunut ilmalevitteiseksi. Mutta kyseessä oli ihan vaan jokin muu tauti.

Ja koska kaikki ovat kantajia, selitys leviämiseen haetaan muualta. "Fear The Walking Dead" puhuu rokotuskampanjoista ja tämä vihjaa että tämä olisi epidemian alkulähde. Jonkinlainen manipuloitu salaliittoinen Big Pharma.

Muutoinkin "Fear The Walking Dead" on paranoidi. Siinä on vielä paljon ihmisiä. Ja heitä jätetään melko paljon heitteelle. Tämä on mielestäni hyvin kiinnotavaa sillä sarja rakentaa paljon konflikteja sen varaan, että pelastetaanko joitain ihmisiä vai ei. Tässä kohden ongelma vertautuukin hyvin maahanmuuttokeskusteluun ja siihen minkälainen maahanmuuttokriittinen on parhaimmillaan (ei ironisesti ilmaistuna). ; Ei ole väliä onko kyseessä Amerikan Kansalainen vai Meksikaani. Periaate on sama ; Kun ihminen ottaa vaikka veneeseensä tuntemattomia, hän tekee eettisesti humaanin teon. Kuitenkin samalla nämä tuntemattomat ovat riski. He voivat esimerkiksi yrittää ottaa valtaansa veneen. Kenties avutonta teeskennellään jotta saadaan ryöstettyä vene, sen ruoka, lääkkeet ja polttoaine. Ja vaikka riski tälle olisi pieni, niin kysymys on siitä että tämä riski on niin vakava että sitä ei oikein voi ottaa.

Siksi olisikin hyvä että sarjaa katsova maahanmuuttokriittinen näkee että miksi ne ihmiset jotka haluavat ottaa maahan pakolaisia tekevät mitä tekevät. Samalla tietenkin voi antaa ymmärrystä niille jotka leikkaavat köydet poikki avuttomien ihmisten pelastusveneistä ja tuomitsevat heidät tätä kautta käytännössä kuolemaan.

Itse asiassa riskienotto jossa ryhmään ei oteta uusia onkin toimiva ja turvallinen strategia. Aina siihen asti, kunnes tilanne tulee siihen tilanteeseen jossa on toimittava ryhmissä. Kun oma itseään varovaisesti suojellut ja tätä kautta pieni ryhmä kohtaa suuremman ryhmän, se on pulassa. Ja siinä vaiheessa on turhaa lähteä kelaamaan aikaa takaisinpäin ja miettiä että jos oltaisiin otettu mukaan lisää ihmisiä niin sitten meillä olisi kiitollisuudenvelassa olevia ihmisiä ja isompi joukko. Sellainen joka voisi tämän skisman voittaa. Kun nyt taas ei. Varsinaisessa "Walking Deadissa" tämä onkin ymmärretty. Sarja on viime aikoina muuttunut yhä enemmän yhteiskuntaa rakentavammaksi. Ja melko pelottava uusi pahiskin on sellainen, että se on saavuttanut mahtinsa sillä että se sitouttaa alleen hirveän määrän ihmisiä. Ei siis jätä heitä avuttomaksi, vaan komentamalla heitä voimalla ja keräämällä veroja.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

60 euron vitsi

Puolisoni kertoi, että hänen oppilaansa olivat käytävällä jutelleet "Senran Kagura" -nimisestä pelistä. Se on peli joka on käytännössä läpeensä täynnä ns. fan serviceä. Kyseessä on erotisoitu tappelupeli.

Heitin vitsillä, että en ole kovin kiinnostunut käsikonsolipelistä. Mutta sitten kun tekevät tuon pelin PS4 -tasoisella grafiikalla niin pelaan sitä. Mainitsin samassa yhteydessä, että teen samoin jos "Custer's revengestä", "Libyan armysta"  ja "Harvesterista" tehdään nykygrafiikalla tehdyt versiot. Ensimmäisessä väistellään nuolia jotta päästään panemaan kaktukseen sidottua alstonta intiaania. Toisessa on kyseessä normaali asemasotapeli jossa ammutaan lähestyviä vihollisia. Mutta jonka kenttien jälkeen saadaan teloitaa avuttomia sotavankeja. Kolmannessa taas klikkailtiin ruutuun jossa oli kidutettavia ihmisiä ja riippuen mihin klikkasi, näitä ihmisiä sattui juuri siihen paikkaan.

Ilmeisesti karkeuteni ei riittänyt. Sillä nyt minulla on "Senran Kaguran" täyshintainen kalliilla ostettu peli. Puolisoni oli siis tarkistanut tämän moraaliltaan ja kiinnostavuudeltaan kyseenalaisen pelin versiot ja käynyt ostamassa sen vaikka se sotiikin hänen arvojaan vastaan.