perjantai 6. marraskuuta 2009

Imitoinnilla harhaanjohtavat

Mimicry -ilmiössä on jokin laji joka näyttää joltain toiselta lajilta. Mimicry oli, ehkä hieman yllättäen, yksi varhaisimpia todisteita, jota käytettiin evoluution tukemiseksi. Esimerkiksi A. R. Wallace kirjoitti siitä jo vuonna 1866 "On the phenomena of variation and geographical distribution, as illustrated by the Papilionidae of the Malayan region". Muutenkin se on saanut huomiota merkittäviltä evoluutiotutkijoilta: Müller kirjoitti siitä "Ituna and Thyridis; a remarkable case of mimicry in butterflies" ja R. A. Fisher kirjoitti "On some objections to mimicry theory; statistical and genetic".

Yksinkertainen kuvaus.

Mimicryn takana on mielenkiintoisia prosesseja. Esitän alkuun yksinkertaistetun version: Jos meillä on eliö, jolla on suojaväri. Se on hyvä ominaisuus ja suojaa sitä. Kuvitellaan sitten että tämä muuttuu myrkylliseksi joko erittämällä myrkkyä itse, tai sitten siirtämällä ravintoaineksessaan olevan myrkyn siten että se on itselle harmiton mutta syöjälle ikävä. Tässä vaiheessa syövien eläinten kannattaa alkaa varoa sitä: Samaan tapaan kuin ihmiselle on haitallista sekoittaa puolukkaa ja kielonmarjaa, eli näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Tässä vaiheessa myrkyllisen eliön kannattaa muuttua helpommin tunnistettavaksi. Koska tunnistaminen tarkoittaa syömättä jättämistä, on sen fiksua olla helposti huomattavissa ja tunnistettavissa. Näin tunnistaminen ja varoitusvärit muotoutuvat yhteen. Tässä sivussa muuttuu tietysti kannattavaksi näyttää kyseiseltä myrkylliseltä eläimeltä. Sen imitointihan tarkoittaa syömättä jäämisen todennäköisyyden kasvua. Samalla syöjän kannattaa tietysti tarkentaa tunnistamista. Näin on yhä parempia imitoijia että parempia imitoinnin tunnistajia että vahvistuvaa varoitusväriä.

Yleensä keinona on näyttää vaaralliselta eläimeltä. Esimerkiksi mustekala joka itsessään on myrkytön ja herkullinen, saa rauhaa näyttämällä merikäärmeeltä. Samoin myrkkykäärmeeltä näyttävä tavallinen käärme saa helposti olla rauhassa häirinnältä, joka voi olla luonteeltaan muutakin kuin saalistavaa. Sitä ei ajeta pois.

Saalistuksen ulkopuolellakin ilmiötä esiintyy: Esimerkiksi orkideoista useat pölyttyvät siten että niiden ulkomuoto muistuttaa hyönteisnaarasta. Koirasta kiinnostaa tietysti läheisyys, ja näin kukka pääsee leviämään, kun saman lajin toinen yksilö huijaa samaa hyönteistä. Tietenkin moni kasveista käyttää hajuja, jopa raadonhajua, houkutellakseen hyönteisiä, mutta tämä tietysti ajaa "saman asian". Hyötyä tästä voi olla vaikkapa siten että se sallii geenien leviämisen laajalle alueelle : Syynä on se että hyönteisillä on tapana hakea parittelukumppania kauempaa kuin ruokaa. Näin naarasta imitoiva kukka välttää sisäsiittoisuutta.

Dawkins on korostanut mitten mimicry voi lähteä käyntiin pienestäkin. Koska riittää että saalistajaa tai hyönteiskoirasta huijataan huonossa valaistuksessa tai vain joskus. Tämän jälkeen tilanne onkin nopeutuvassa asevarustelussa, koska mitätarkempaa mimicryä on, sitä tarkemmin saalistajan kannattaa tunnistaa "huijarit" "aidoista".

Astetta hienostuneempi kuvaus.

Yllä olevat olivat enimmäkseen "havainnollistavia esimerkkejä". Sitä kautta saa "jonkinlaisen kuvan" asiasta, mutta yleensä määrittelyssä arvostetaan sitä että kuvailua ei jätetä sille tasolle että sitä osoitetaan sormella ja sanotaan "tuo".

Tarkemmin katsoen voidaan sanoa että mimicryssä on kyseessä vähintään kolmen osapuolen viestintäpelistä: Yksinkertaisimmillaan mimicryssä on yksi "vastaanottaja" (esimerkiksi saalistava lintu) ja kaksi "lähettäjää" (myrkyllinen hyönteinen ja tätä matkiva hyönteinen.) Mimicryä syntyy kun molemmat lähettäjät hyötyvät samasta vastaanottajan responssista. Tästä seuraa jonkinasteista samanlaisuutta, joka käsittelee juuri tätä tiettyä reagointitapaa.

Esimerkiksi kimalaisen varoitusväri antaa signaalin vastaanottajalle. Toinen laji hyötyy siitä että se ei joudu hyökätyksi kun se näyttää samalta. Müller korosti että tässä sama aposemaattinen signaali on yhteinen hyöty. Vastaanottajalla ilmiöstä ei välttämättä ole juurikaan haittaa: Hyönteisiä riittää syötäväksi. Tilanne tietysti voi muuttua, jos ravinnonlähteitä on vähän, tai jos mimikoiva laji yleistyy runsaasti. Silloin muuttuu yhä vähemmän haitalliseksi iskeä "sen näköiseen kohteeseen." Tässä vaiheessa korostuu tietysti sen voima, jos vastaanottaja kykenee erottamaan paitsi signaalin, myös sen lähettäjän luonteen. Tämä tapahtuu aika usein "signaalinlukua tarkentamalla", eli samankaltaisuuden pitää olla tarkempaa.

Mimicryn tehokkuutta puoltaa kuitenkin se, että imitoitavan kohteen ulkonäkö ei välttämättä ole kovinkaan muuttuva maali. Sille ei ole erityistä hyötyä näyttää erilaiselta kuin imitoiva laji. Imitoivan lajin kannattaa näyttää samalta. Saalistajan tarkkuus erottelussa on ainut joka vaikuttaa signaalin luonteeseen "aktiivisesti". Kuitenkin tässä vaikuttaa pieni etäännyttävä voima, jonka Dixey on esittänyt : Nimittäin kun saalistaja on napannut "tunnistimeensa" piirteen joka on matkijalla, mutta ei vaarallisella, jokainen vaarallinen jolla on tämä matkijan piirre, on sille taatusti haitallinen. Näin mutaatiot jotka tekevät erinäköisiksi kuin matkija, ovat näihin verrattuna edullisia. Tästä seuraa se, että geneettisen ajautumisen vaikuttaessa ulkonäkö tietysti muuttuu hieman, ja muutoksella on trendi. Tällaisessa tilanteessa etäisyys kasvaa, mutta hitaasti. Fisher ei pitänyt tätä eriyttävää voimaa kovin suurena, ja esittikin että "selection will tend to modify the model so as to render it different from the mimic and as conspicuous as possible".

Mimicryn sovellus "meemimaailmaan".

Jos ajatellaan että meemit olisivat ideoita tai kulttuuriolentoja jotka joko muistuttavat toisiaan tai eivät muistuta toisiaan, ollaan tietysti vähän eri asiassa kuin mitä evoluutiossa käsitellään. (Varovaisuutta!) Mutta jos asiaa lähdetään vertaamaan yllä olevan kanssa, voidaan ehkä oppia jotain sekä ihmisistä että mimicrystä. (Kyseessä on siis pedagoginen, ei faktuaalinen, toiminto.)

Kun ihmiset ovat kyseessä, me tiedämme että vaikutelmat voivat vaikuttaa ajatteluun ja mielipiteisiin. Tätä kautta ihmisillä on "laajennettuna fenotyyppinä" (extended phenotype) vaikkapa olkatoppauksia tai silikonirintoja. Ne antavat "huijaavan vaikutelman", ne imitoivat oikeita ominaisuuksia joita pidetään (liian?)usein toivottavina. Tässä katsoja on kohde, ja lähettäjiä ovat sekä ne joilla on isot rinnat tai leveät hartiat, ja ne jotka laittavat toppauksia. On yksi vastaanottaja ja kaksi lähettäjää. Tosin ihmisillä ne ovat kontekstisidonnaisessa verkossa toisiinsa. Mimicryä voi tapahtua moneen suuntaan, ja sitten eräänä kauniina iltana olkatoppauspoika tapaa silikonirintatytön ja he saavat yhdessä ihanan kapoisia kakaroita jotka voidaan piilottaa heinäseipäiden taakse. (Ja jotka sitten ehkä aikanaan kuluttavat erinäiset pennit vaattureille ja kirurgeille.)

Ihmisten toiminnassa on tietysti muitakin vastaavia. Tähän voidaan liittää esimerkiksi luokkayhteiskunta. Pierre Bourdieu on esittänyt että "ylemmät luokat" pyrkivät erottautumaan keskiluokasta tietyllä elitistisellä muodilla. Ja että ylempi keskiluokka pyrkii erottumaan alemmasta keskiluokasta, jotka yrittävät erottautua alemmista sosiaaliluokista. (Joilla ei sitten ole varaa erottautua). Mimicry vertautuu tässä niihin jotka "pukeutuvat hieman yli varojensa", eli teeskentelevät olevansa paremmin toimeentulevia kuin ovat. (Lienee iso osa ihmisistä tätä.)

Myös puheet voivat huijata, ja tätä kautta saadaan paljonkin etuja. Tavoitteita ja ideologioita piilottamalla voidaan saada poliittista menestystä ja tätä kautta rahaa, jolla taas saa "naisia ja miehiäkin". Ilmeitä matkimalla voidaan saada muitakin etuja, sinua pidetään mukavana, tuettavana. Ja jokainen tietää että naisia voidaan saada tietynlaisella käytöksellä (enkä tarkoita tässä pelkkiä romanttissävyisiä filosofisitaatteja, jotka sinällään tietysti tehoavat, kuten myös vaikka ranskankielisen puhelinluettelon lukeminen ääneen. Fyysisempiäkin konsteja on ja niitäkin voidaan imitoida. Ja niin "naiset rakastuvat renttuihin".)

Tätä kautta taas päästään pseudotieteisiin.

Sillä mitä muuta pseudotieteet ovat kuin mimicry -ideologia joka yrittää näyttää tieteeltä. Tästä seuraa tietysti se, että vastaanottajana voi olla skeptikko, joka saalistaa heikoimpia argumentteja useammin kuin vahvempia. Ja samalla he saalistavat myös muotoseikkoja. Myös eikriittinen lukija kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Itse asiassa tästä on se seuraus että pseudotieteet muuttuvat paremmiksi. Paremmuus tarkoittaa sitä että niitä on vaikeampi erottaa aidosta tieteestä.

Joku voisi sanoa että jos ideologia onnistuu olemaan tiedettä, se tietysti on tiedettä, olipa sen historia missä tahansa taikauskossa tahansa. Ja tämä on totta. Sillä jos tarkennukset parantavat pseudotieteen argumentteja, itsekriittisyys parantaa sitä ja työn jälkeen siitä saattaa tulla "ihan oikeaa tiedettä". Kuitenkin pseudotieteet voivat muuttua paremmiksi kahta kautta, jotka eivät poista sen pseudotiedeluonnetta:
1: Se voi parantaa uskottavuuttaan panostamalla sisällön sijasta ulkoisiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa jossain tapauksissa sitä että humanoidi-avaruusaluksista paasaava ajaa partansa ja lopettaa kuolaamisen. Hänen uskottavuutensa paranee. Hän rekisteröi liikkeensä "instituutioksi" (Yleistä USA:sta peräisin olevissa pseudotieteissä.) Hän voi hankkia antropologian professuurin tai ystäviä jotka ovat antropologeja, jolloin hänen uskottavuutensa paranee vaikka todisteet eivät. (Vaikka antropologian opinnot unohdettaisiin heti tutkinnon saamisen jälkeen ja vaikka antropologien työtapoja ei sovellettaisikaan.) Hän voi myös kirjoittaa siistimmin, ja käyttää asettelua, fontteja. Ja viitata viisaisiin miehiin sulussa. Laittaa lähdeviitteitä toisien UFOjen kannattajien kirjoihin sivun loppuun. Asian perustelutaso ei parane, mutta ulkonäkö on parempi.
2: Epämääräistämällä väitteitä. Tässä olennaista on se, että aluksi väite voi olla hyvinkin konkreettinen "Avaruusolennot kävivät minun pihalleni piirtämässä ympyrän kello 23.31" Se voi myöhemmin muotoutua malliin "Maailmassa on paljon tunnistamattomia lentäviä kappaleita eikä niitä kaikkia voida tuomita automaattisesti vääriksi. Ehkä yksi, vain yksi, niistä on oikein." Tässähän ei todisteta että yksi niistä olisi todella oikein, ja siinä ei ole mitään konkreettista. Sen kumoaminen vaatisi sen verran valtavasti työtä että se on työmäärältään mahdoton tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tälläinen maalin siirtäminen (Moving the goalposts) -argumentaatiotapa, etenkin jos se yhdistetään sanasaivarteluihin tuottaa hyvinkin helposti "retorista voi ollaa". Tämä ei tee siitä parempaa tiedettä, vaan ainoastaan niin saippuaista pseudotiedettä että sillä on käytännössä kritiikki -immuniteetti.
Kuvassa kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Se muistuttaa kimalaista. Yksi melko suosittu teoria samankaltaisuudesta vetoaa juuri mimicry -ilmiöön. Asiasta on kuitenkin erimielisyyttä.

torstai 5. marraskuuta 2009

Word sallad.

John Wilkins kirjoitti ehkä hieman epäkunnioittavaan sävyyn teologian tylsyydestä. Syynä on se, että konkreettinen mieli, joka etsii tietoa ei saa siitä kovin konkreettisia juttuja. Wilkinsin sanoin "it is rather amusing to see how theology simply lacks either the evidence or the intellectual resources to deal with science". Tässä on takana tietenkin "isompi asia". Laajempi syy on siinä, että postmodernismi on saanut suosiota ja vaikutusvaltaa monilla alueilla. Suomessakin on tämän vuoksi tapahtunut "kielellinen käänne". Enää ei etsitä tietoa vaan diskursseja ja valtapeliä. Lopputuloksessa ei tietenkään tavoitella suurta konkreettisuutta.

Teologiassa tämä ei välttämättä ole huono asia, koska sen kautta saadaan tuotettua erilaisia tulkintoja jostain tapahtumasta. Olen itsekin kirjoitellut sellaisia. Tämänkaltainen toiminta ei tietenkään ole "hedelmällistä" esimerkiksi uskovaisen kannalta, koska heille Raamatussa on tietty totuus. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa likimain samaa, kuin se, että Raamatun moraali nähdään mielipidekysymyksenä. Etenkin lahkoissa ja kulteissa ajatellaan kuitenkin että Raamatun sisältö on täsmällistä. Tästä syntyy tietenkin skismoja.

Auskultanteista sanasalaattivegaaneja.

Itse otin tämän aiheen käsille kuitenkin sen vuoksi, että puolisoni auskultoi. Ja siellä käytetään aikaa keskusteluun. Tässä hän on törmännyt konkreettisesti "kielelliseen käänteeseen" ja sen sävyihin. Tästä seuraa esimerkiksi se, että kun puhutaan koulukiusaamisesta käy seuraavaa. Aiheena on vaikka tilanteen ratkaiseminen. Tai sitten "leikitään opettajanhuonetta ja mietitään ratkaisuja" -skenaariota.

Ongelman ratkaisua ei suinkaan tehdä siten että opettajat simuloisivat "Google scholarin" tai lähdeaineiston käyttöä ja tutkisivat mitä koulukiusaamisesta on tutkittu. Opiskelijat eivät ole olleet niin aktiivisia että osaisivat niihin ulkomuistista vedota. Sitten joku naiivi idealisti, joka ei ole kiusannut, ole ollut kiusattavana eikä ole muutenkaan tuttu aiheen kanssa esittää jotain joka "ei ns. toimi". Jos tätä kritisoi viittaamalla tilastoihin, ei "argumentoi" vaan syyllistyy "valtapeliin". Ongelmana tässä on tietysti se, että "luonnontieteellinen selittäminen" tai asian lähestyminen tilastojen kautta nähdään pahana. Kuitenkin asia on tietynlainen ilmiö, ja jotta sen ratkaisemisesta voidaan järkevästi puhua, on tietysti keinot joille odotetaan jokin reaktio.

Tästä tulee tietysti itselleni mieleen tutkiva oppiminen, tosin ilman lähteitä.

Kun aloitin ammattikorkeakoulussa, meillä oli koneopissa tehtävä, johon vastausta ei löytynyt suoraan kirjoista. Jokaisen piti itse selvittää asia. Se oli hyvin vaativaa, mutta opettavaista kun aineistoa selattiin. Tekeminen tosin "itketti ja vitutti", kun suurimman osan ajasta ei tiennyt miten edetä, mitä pitäisi tehdä tai mistä löytää "havuja". Tämä oli "tutkivaa oppimista lähteillä". Lähteetön tutkiva oppiminen on tullut myös vastaan: Toisella opettajalla tilannetta tehtiin siten että tunnin alussa porukat jaettiin pienryhmiin, sitten tässä pienryhmässä keskusteltiin ilman lähdeaineistoa asiasta. Ja lopuksi koostettiin mitä oltiin saatu aikaiseksi. Opettaja ei kommentoinut mikä oli väärin ja mikä oli oikein. Lopputuloksena oli "jotain". Tiedoksi sitä ei voi sanoa. Se sisälsi tietynlaista ymmärtämistä, joskin sangen postmodernissa muodossaan. Se sisälsi pienryhmän ennakkoluuloasenteen aiheesta.

Tälläinen tietysti mukailee hegemonioita, tavaraa jolle pitäisi lyödä leima "sisältää: naivia idealismia ja yleisiä harhaluuloja maustettuna puhujien ennakkoluuloilla". Tälläistä pitäisi niellä varoen. Tästä se postmodernismikin "ihan oikeasti varoittaa". Mutta se on ilmeisesti olemassa vain "väärien mielipiteiden" kohdalla.

Tiivistys: Tässä tutkivassa oppimisessa ilman lähteitä ei siis ole kyseessä ei tutkiminen eikä oppiminen.

Kun kyynisyys näyttää naivismilta : Sanasalaatti pelastaa opettajan mutta jättää ongelman koulukiusaamisessa.

Koulukiusaamisen kohdalla tilanne ei tietysti ole yhtä vakava. Syynä on tietysti se, että opettajan valta on aika pientä. Naiivi idealismi on kuitenkin tilanteesta "täysin päinvastaista". Heitän mukaan omia ennakkoluulojani ja kutsun sitä vaikka ryhmässä reflektoinniksi. Siis sellaiseksi, joka rikkoo kaikkia perinteisen hyvän tieteellisen kirjoittamisen periaatteita. Sisältää subjektiivisuutta, henkilökohtaista otetta.

Peruslähtökohtani on siinä että opettaja on kuten vartija. Hänellä on tehtävä, ja aika rajalliset keinot niiden toteuttamiseksi. Korkein tavoite on olla seuraavanakin päivänä töissä. Niinpä kaikessa on panostettava siihen että opettaja itse ei joudu vastuuseen kiusaamistilanteesta. Jos tilanne vertautuu vartijaan, virhe olisi "pamputtaa liikaa" koska siitä voi joutua vaikeuksiin. Riski ei varmasti ole olematon: opettajaa varmasti helposti syyllistetään. Vanhemmat voivat soittaa kotiin, tai sitten sinitakkisille virkamiehille joilla on pillit katossa.

Tästä seuraa se, että opettajat suojaavat ensisijassa oman perseensä ja kakara on kakkossijalla. Molemmille toki annetaan ja molemmilla nähdään oikeuksia, mutta opettajakunnan oikeus on suurempi, koska opettajalla on valta -asema ja kyky valita mitä keinoja ratkaisemiseen käytetään. Opettajalta ei ole syytä olettaa ylittävän oikeuksiaan kovinkaan usein. Syynä on osittain sekin että "voitava" on ensi sijassa lain sanelemat rajat. Siksi ei yllätä että koulun reaktio on mitä on. Naivi idealismi ei ole välttämättä mitään typeryyttä, vaan jopa kaltaiseni äärimmäinen kyynismi vetää äärimmilleen laskelmoiden juuri samaan lopputulokseen

Koulun yleinen reaktiohan on "Eikö me kaikki vain voida tulla toimeen." Annas kun mietin hetken. "Ei voida!"

Aikuisenakin on henkilöitä, joista ei pidä. Koulujen tapa, ainakin kokemusteni mukaan, on se että eripuraiset laitetaan yhteen. Vanhempia informoidaan (ehkä) jälkikäteen lapulla. Koulun jälkeen käydyssä keskustelussa tehdään usein myös juridinen päätös, josta lapsi ei välttämättä edes tiedä. Tai jota ei osaa arvioida. Ja jossa opettajan kannustus voi vaikuttaa lopputulokseen valtavan paljon. (Omakohtaisen kokemuksen kohdalta uskallan sanoa että juuri näin on. Ehkä muilla on parempi onni ja vähemmän Jeesusarmon innostama opettaja joka laajentaa armon koskeman valintoja jotka eivät koske hänen omaa elämäänsä, vaan jonkun toisen.)

Eli: Koulun "kaikki mahdollinen" tarkoittaa likimain samaa kuin "tehty kaikki jotta koulun mahdollisesti juridinen vastuu on poistettu". Ikävää että itse näen näiden kahden tilan välillä eron. En näe ratkaisuna opettajien haastamisen oikeuteen, koska se on se pelko joka johtaa tähän "kyynismiin joka näyttää naivismilta".

Oopettajan roolinkuvaa on jo muutettu. Heitä ei esitetä enää tiedonkaatajina, vaan jonain muuna, tekisi mieli sanoa "jotain enemmän". Sosiaaliset ulottuvuudet ovat keskiössä. Joten tottakai opettaja on "myös" "poliisi", ellei peräti "varsinkin" sellainen. Jos auskultanteille opetetaan teoreettinen tiivistelmä ideaaliopiskelijoista, joiden parissa ei eskaloidu erilaista ennakkoluuloväkivaltaa ja sisäisiä kiistoja, sisältää skenaario jotain mitä auskultantti ei tule elämässään tarvitsemaan. Siksi ei riitä että "Jutellaan höpöjä kiusaamisesta". Esitettyjen ratkaisujen tulisi olla myös lainmukaisia ja jollain tavalla toimivia. (En odottaisi ihmeitä.)

En siis todellakaan jaksa väittää että kouluja pitäisi haastaa oikeuteen, tai että päitä pitäisi saada vadille. En usko että opettajat olisivat "ihmisiä kummempia". Eli he eivät ole mitään erityisen pahoja ja vain omaa etuaan ajattelevia. Mutta en minä heitä "aina toisen parasta joka tilanteessa ensin ajattelevia" pyhimyksiäkään. Ja jos juridinen uhka ajaa asioihin, se ajaa asioihin. Sekä hyvässä että pahassa.

Systeemi pitäisi hoitaa enemmän "vartijan ennaltaehkäisynä". Eli tärkein rooli vartijalla ei ole se, että hän kaappaa näpistelijöitä rysän päältä, vaan se että hän saa aikaan ympäristön jossa ylipäätään näpistellään vähemmän. Koulun tulisi näyttää että se ottaa ongelman vakavasti. Sitä ei sallita, eikä ongelmaa siksi voida kuitata istunnolla jossa sanotaan että "anteeksi" johon on automaattisesti vastattava "ole hyvä, saat anteeksi". Sillä tämä tarkoittaa suunnilleen sitä että opettajan tulisi realismin nimissä sanoa myös fraasi "Kiitos käynnistä, Tervetuloa uudestaan."

Sanasalaatin syöttämisyrityksiä pesutuvassa ja kuinka se ratkaistaan rupeamalla pedoksi ja lihansyöjäksi.

Ehkä tässä on oltava yhtä ilkeä, kuin mitä minä olen meidän pyykkitupamme kanssa. Minähän asun opiskelija -alueella, jossa jokaisessa talossa siis asuu opiskelija. Meillä on pyykkitupa, johon on varattava vuoro. Käytännössä opiskelijat ovat "älymystöä" ja talot ovat ensiasuntoja. Sitä huomaa miten vaikeaa on saada varauslistan kaltainen systeemi toimimaan. Vaikka "luku ja kirjoitustaito lienevät opiskelija -alueella oletusarvona" uskalletaan tehdä vaikka mitä ja pahimmillaan vedotaan neuvotteluun tilanteesta, "kohteliaana". Kohteliaisuudesta ja toisten huomioon ottamisesta on tuon tungettelun jälkeen paha puhua, kun toisen varaamalle ajalle tungetaan ja pahimmillaan kesken oleva ohjelma katkaistaan ja vain kylmästi laitetaan toisen pyykit tilalle. Olen joka kerran odottanut ja vittuillut.

Paitsi silloin kun pyykit varastettiin, jolloin selvitin missä hän asui ja kävin tämän kotoa kiroilemassa niitä kadonneita kangaskappaleita joiden pitoon lakikin kannustaa.

Ja jos toinen on pyristellyt vastaan, olen koventanut kielenkäyttöä, joskaan en äänenvolyymiä. On ihme, mitä käytösmuutoksia minun maineellani yhdistettynä minun vittumaisuuteeni saadaan aikaan. Idealistinen ja naivi neuvottelu taas vain innostaa jatkamaan samaa toimintaa. Nyt se luku- kirjoitustaitokin saattaa löytyä ja tulla opituksi kertamuistutuksella, ja tästä hyötyvät kaikki. Naivia idealismia edustavat tietysti kahdenlaiset ihmset: (1) Ne, jotka suostuvat tähän ja päätyvät "neuvottelemaan". He antavat periksi oikeuksistaan ja vapauksistaan. (2) Ikään kuin ne pyykinottajat jotka vaativat "neuvottelua" kun joku ei vain mukaudu heidän päsmäröintiinsä.

Näin tapahtuu siksi että ihmisten käytös, vaikka rakentuukin subjektiivisuuteen, on silti ennustettavaa. Tietyillä tapahtumilla on todennäköisemmin toisenlaisia seurauksia kuin toisilla. Ja tämänkaltaisiin luonnontietellinen ja tilastollinen lähestymistapa toimii. Sanasalaatti vain ylläpitää ongelmaa ja tekee siitä ehkä jotenkin "sivistyneen oloista".
Kuten huomaatte, sisältö, aihe, käsittelytapa ja otsikko ovat varsin yhtenevät. Poukkoilu ja hajanaisuus sävyttävät. Tässä lienee selvillä aiheen vahvuudet ja heikkoudet.

Biologia ja sukupuoliroolit

Tämä on eräänlainen yhdistävä juttu, joka liimaa yhteen tämän, tämän, tämän ja tämän. Ja ehkä hieman tämänkin. (Joku voisi vaikka sanoa että olen aiheiltani hieman hmm... rajoittunut?) Tämä ei ole siksi kovin pitkä. Olenhan maininnut "olennaisimmat" jo aikaisemmin.

Suvulliseen lisääntymiseen liittyy erilaisten sukupuoliroolien syntyminen. Siinä missä kaksineuvoiset ovat sukupuolineutraaleja, ja rakenteeltaan samanlaisia, on suvullisesti lisääntyvillä naaraat ja koiraat, joilla on erilaisia rakenteita.

Yksi syy on tietysti siinä miten nämä panostavat jälkeläisiin.

Yksilöt jotka panostavat sukusoluihin, tuottavat isoja sukusoluja, jotka tarjoavat paremman ja varmemman alun jälkeläisille. Isot ovat kuitenkin hitaampia, ja niin pienet sukusolut ehtivät nopeammin hedelmöittämään. Tästä seuraa eriytyminen. On suuria ja liikkumattomia sekä pieniä ja liikkuvia. Suuria sukusoluja tuottavat määritellään naaraiksi ja pieniä tuottavat koiraiksi. (Sukupuolia ei siis määritellä sen mukaan onko yksilöllä samanlaisia vai eriparisia sukupuolikromosomeja.)

Tästä kokoerosta seuraa epätasapainoa : Naaraat panostavat paljon yksittäisiin jälkeläisiin. (Toki koiraidenkaan toiminta ei ole ilmaista, koska ne tuottavat sukusoluja suuressa määrin.) Naaraan kannattaa siksi panostaa jälkeläisiinsä enemmän kun koiraiden (koska niihin on jo panostettu enemmän. on häviö heille suurempi tappio.)

Tätä korostaa nisäkkäiden tapa hoitaa kehitysvaihe. Siinä missä matelijat munivat, nisäkäs kantaa alkiota työläästi sisällään. Tätä kautta naaraan "paikat ovat varattuja". Naaraan ei siksi kannata yrittää kaapata mahdollisimman montaa eri koirasta, vaan panostaa enemmän laatuun. (Huomautus: Yksiavioisuus on astetta eri asia.) Koiraan lisääntymistä tämä ei rajoita samalla tavalla: Jos naaras haluaa maksimaalisen määrän jälkeläisiä ja koiras samoin, on mahdollinen ero iso, koska koiras voi tuottaa jälkeläisiä monessa naaraassa.

Siksi luonnossa koiraat ovatkin usein moniavioisempia kuin naaraat. Tämä ei tietenkään ole mikään absoluuttinen asia: Onhan jo hämähäkeilläkin koirailla tukitoimintaa, kun naaras syö sen parittelun päätteeksi. Perusero onkin jälkeläisiin panostamisessa, ja sukusolujen koko on vain yksi panostuksen muoto. Nisäkkäillä naaraat kantavat poikasta, ja tämä on iso panostus, jota vahvistaa jälkeläisten imettäminen, emo kirjaimellisesti "imettää lihoistaan". Koiras voi kuitenkin ruokkimalla emoa ja poikasta panostaa jälkeläiseen.

Tämä voi johtaa erilaiseen käytökseen.

Sukupuolirooleihin perustuu myös rakenteiden erilaistuminen. Yleisesti ottaen ominaisuus, joka on vain koirailla voi olla naaraassakin piilevänä tai toisin päin : Onhan esimerkiksi sonnilla X -kromosomi samoin kuin lehmällä, joten siinä on samat geenit kuin lehmän X -kromosomissa. Silti sonneilla ei ole ulkoisia nautojen utareita, mutta ne voivat silti periyttää tietynlaista utarerakennetta. Tämä mahdollistaa sen, että rakenteet voivat erilaistua melko paljonkin: Esimerkiksi Y -kromosomin geeni voi aktivoida muita geenejä ja aikaansaada muutoksia. Näin voi syntyä rakenteita joilla olisi haittaa naaraalle, mutta josta on etua koiraalle. Ja naaraalle voi syntyä rakenteita jotka olisivat haitaksi koiraille.

Nämä tunnetaan seksuaalisesti antagonistisina ominaisuuksina. Niistä on hyötyä toiselle, mutta niistä olisi haittaa toiselle. Tästä on apua sen ymmärtämiselle, miksi Y ja X -kromosomi ovat samanaikaisesti "vastinkromosomeja", mutta ne eivät vaihda materiaalia keskenään samalla tavalla kuin muut vastinkromosomit: Mutaatio joka ei sekoita X ja Y -kromosomia keskenään ei sekoita näitä ominaisuuksia ja tätä kautta sukupuolet voivat kehittyä ominaisuuksiltaan erilaisiksi. Tämä voi tehostua valtavasti, koska:
1: Y -kromosomi ei ole koskaan naaraassa, se voi tuottaa Y -kromosomissa mitä tahansa sellaista ominaisuutta, joka olisi miten haitallinen naaraassa tahansa, mutta joka tuottaisi koiraalle edes pienen edun.
2: Y -kromosomi voi käynnistää jonkin geenistön, joka on muissa kromosomeissa ja saada tätä kautta saman edun kuin edellisessä.

Näin koiras voi sitoa voimavaroja vaikkapa sarviin. Naaras voisi tarvita tätä imetyksessä ja se voisi haitata sitä tätä kautta, ainakin jos kalkista on alueella jostain syystä pulaa.

Näin sukupuolille voi syntyä erillisiä rooleja, johon niiden rakenteet sopivat hyvin. Hienovaraisemmin erot voivat olla vaikka käytöksessä. Eikä ihminenkään näistä aivan vapaa ole. Y -kromosomi joutuu myös "juoksemaan karkuun". Syynä on se, että jos kuvittelisimme että X -kromosomissa olisi ominaisuus, joka tuhoaisi siittiöistä Y -kromosomeja, ei mies saisi vähemmän jälkeläisiä. Hän ei vain saisi ainuttakaan poikaa. Ja jokaisella lapsella olisi tälläinen X Y -tä tuhoava X -kromosomi. Y -n murskaaja X -kromosomi saisi etua, se olisi itsekäs geeni.

Seksuaalinen antagonia voi vaikuttaa aika erikoisillakin tavoilla. Tässä otan esiin William Ricen. Olen muuten lähettänyt hänelle vuosia sitten "fanipostia" ja sain takaisin hänen henkilökohtaisesti lähettämän kommentin ja liitteen jossa kyselemäni tutkimus oli PDF -muodossa. Joka oli ensimmäinen tutkijalle lähettämäni viesti, ja joka on varmasti vaikuttanut siihen että "niinkin aktiivisesti" käytän suoraa kontaktinottoa muihinkin. Ilmeisen mukava mies, joka on vaikuttanut asenteeseeni aika paljon.

Rice nimittäin huomasi että banaanikärpäsillä koiraalla on naarasta alistavia geenejä: Koska koiraan ei kannata kilpailuttaa itseään muiden koiraiden kanssa, se ohjaa naaraan vähentämään lisääntymishalujaan. Tämä ei hyödytä naarasta, mutta se hyödyttää koirasta. Se yleistyy. Samalla se tietysti lisää naaraille painetta sietää tätä paremmin. Itse asiassa tällä saadaan aikaan jopa lajiutumista: Kun Rice valikoi vahvinkemikaalisia uroksia ja tätä parhaiten sietäviä naaraita ja valitsi niitä sukupolvesta toiseen, ja piti verrokkina rinnalla toisen kärpäsketjun joka sai lisääntyä vapaasti, syntyi "jalostettuun" populaatioon sellaisia uroksia jotka olivat normaalisti lisääntymiskykyisiä "oman ryhmänsä naaraiden" kanssa, mutta joiden ainekset olivat sen verran "tehokasta happoa", että verrokkipopulaation naaraat kuolivat. Vain 29 sukupolvea jalostusta teki näin vakuuttavan lopputuloksen.

Brett Holland on sitä mieltä että tälläisiä seksuaalisesti antagonisia ominaisuuksia on paljon. Hänen tulkintansa mukaan riikinkukon pyrstö liittyy seksuaalivalintaan, mutta se on niin erikoislaatuisen iso sen takia että naaraita ei enää pienemmät viekottaneet. Eli koiraalla oli aluksi tarvinnut olla vähän isompi pyrstö (niitä kiinnostaa päästä mahdollisimman monen kanssa), mutta naaraat oppivat sietämään tätä (koska niiden ei kannata hurmaantua kaikista, vaan vain parhaista.) Hänestä juuri tämänkaltainen eturistiriita ajaa pyrstöä yhä isommaksi ja isommaksi.

Itse asiassa suuri osa näistä ominaisuuksista liittyy jollain lailla sosiaaliseen kanssakäymiseen. Esimerkkini ovat ehkä "helppotajuisia", mutta vastaava koskee käyttäytymistä ja montaa muuta asiaa. Ja näissä ominaisuuksissa uroksia ja naaraita ei aja lajin etu, vaan geenien etu. Ja näissä on eturistiriitaa. Tätä kautta voidaan ehkä ymmärtää miksi sukupuolten väliset suhteet ovat niin mutkikkaita kuin ovat. Tosin sitoutuminen yhteen puolisoon tai sen tavoitteleminen muuttaa tätä kenttää erilaiseksi.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Lehtimiehen vainu.

Paul Feyerabend oli sitä mieltä että ammattifilosofeja ei välttämättä tarvita. Syynä oli se, että filosofit vain tuovat rajoittavia normeja, ja samanaikaisesti tieteentekijät ja kansalaiset ovat itse viisaita voidakseen huolehtia filosofiasta ilman ammattimaisia filosofeja.

Tämä on hieman erikoinen lähtökohta. Tätä kautta voidaan kuitenkin lähestyä monia asioita erilaisesta kulmasta. Tieteenfilosofisesta totuudesta voidaan silloin siirtyä arkielämän luotettavuuteen. Ja tieteellisyyden sijasta voidaan puhua siitä "mihin on suht. järkevää uskoa". Tätä kautta päästään siihenkin puheeseen, missä kannatetaan sitä että kouluissa oppilaille opetetaan avointa ja kriittistä lukutapaa. Tämä onkin korostetun tärkeä taito, koska kulttuurimme on nopeatempoisempaa, ja turhien esineiden mainonnan lisäksi myös pseudotieteitä ja muuta höpöä on paljon. Ja ihan järkevien asioiden rinnalla. Näistä pitäisi jotenkin osata erottaa olennainen epäolennaisesta.

Tätä kautta päästään tietysti siihen, mitkä ammatit joutuvat käyttämään toden ja epätoden erottelua työssään. En puhu poliiseista, koska niiden parissa toimitaan rajoitetussa piirissä Kiinnostuksen aiheena on yleensä se, onko rikosta tapahtunut ja jos on, tekijä, tämän motiivit ja toimintatavat kiinnostavat. Toinen ala sen sijaan joutuu käsittelemään laajempaa määrää ilmiöitä, ja se on siksi parempi.

Tämä taho on lehdistö. En väitä että lehdistö onnistuu kaikessa: Osa lehdistä erehtyy valtaosan ajasta ja parhaatkin joskus. "Minkään ei tarvitse olla ikuisesti totta, vaan tarpeeksi kauan". Valtaosa lehdistön kirjoituksista on turhaa. Se on vanhaa jo tullessaan ulos painosta. Juttuja ei muisteta viikon päästä. Eikä tarvitsekaan. Tämä antaa uuden, mielestäni oikeamman käsityksen, siitä mitä totuudentavoittelu sisältää. Vanhakantainen asia on liian järkähtämätön monoliitti. Ja ihmiset kokevat omistavansa tämän muuttumattoman ja pysyvän asian. Lehtimies kohtaa prosessin joka päivä.

Juttuluokittelu.

Lehdistössä julkaistaan kuitenkin kolmenlaisia juttuja.
1: Konkreettisia ja isoja asioita, jotka käsittelevät vaikkapa jonkun maan energiapolitiikkaa tai ydinaseohjelmaa, merkittäviä (hyvässä tai huonossa) tieteellisiä innovaatioita..
2: "Human intrest" -jutuissa aiheet ovat "turhia mutta mukavia". Esimerkiksi juttuja eläimistä, Helsingin "Bubi" -huuhkajasta, kännimäyristä (katso kuvat!), julkisuuden vieraista ja niin edespäin.
3: Erikoisia sensaatiohakuisia juttuja joissa esimerkiksi avaruusolennot kaappaavat henkilöitä tai tapahtuu muuta erikoista.

Mitä tämä kolmijako tarkoittaaa? Otan Terry Pratchettin "Totuuden Torvi" -kirjasta tähän sopivan lainauksen. Se on mielestäni monella tavalla paitsi hauska, myös oivaltava, omalla sekopäisellä tavallaan. (Hyvä taide ja hyvä huumori on aika usein jonkinlaista maailmanmenon imitointia. Ei kai siitä jää muita vaihtoehtoja kuin olla hieman henkisesti turskas sekopäinen?):

""Ahaa, nyt ymmärrän. Tarkoitatte varmaan että teidän itsenne pitäisi olla vapaa painamaan mitä haluatte?"
Pakotietä ei ollut missään. "Tuota ... laveassa mielessä kyllä."
"Koska se on, mikä se toinen kiintoisa termi olikaan? Ai niin, suuren yleisön edun mukaista?" Lordi Vetinari otti ladotun kehikon ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Luulisin niin, sir."
"Kuten nämä tarinat ihmissyöjäkultakaloista ja aviomiesten katoamisesta isoissa hopea -astioissa?"
"Ei, sir. Suuri yleisö on kiinnostunut niistä. Me teemme sitä toisenlaista uutismateriaalia, sir."
"Huvittavan muotoisia vihanneksia?"
"Tuota noin, sir, hieman sitäkin. Sakariina kutsuu niitä human intrest -tarinoiksi."
"Kasveista ja eläimistä?"
"Kyllä, sir. Mutta ne ovat sentään oikeita kasveja ja eläimiä."
"Joten ... meillä on siis sitä, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita, ja human intrest -tarinoita, joista ihmiset ovat kiinnostuneita, ja suuren yleisön edun mukaisia tarinoita, joista kukaan ei ole kiinnostunut."
"Paitsi suuri yleisö, sir", William sanoi yrittäessään pysyä kärryillä.
"Mikä ei siis ole sama asia kuin nämä ihmiset ja nämä humaanit?"
"Minusta tuntuu, että asia on tuota mutkikkaampi, sir."
"Ilman muuta. Tarkoitatteko että suuri yleisö on eri asia kuin ne ihmiset, joiden vain näkee kävelevän kadulla? Suuri yleisö ajattelee suuria, järkeviä, harkittuja ajatuksia, kun taas ihmiset vain juoksentelevat ympäriinsä puuhailemassa kaikenlaista typerää.""


Lehdistön valikoimassa tärkeää on tavallaan lähde. Filosofiassa lähde on enemmän vain tarkistuskanava. Lähdekriittisyys on eräällä tavalla auktoriteettiin vetoamista. Mutta ei sillä tavalla että lähde itse sanoisi olevansa auktoriteetti. Esimerkiksi hallitsija voi olla epärehellinen ja hyvä lehtimiesvainu tarkoittaakin sitä miten kaikista niistä tahoista jotka väittävät olevansa luotettavia saadaan paljastettua epäluotettavat. Valehtelun tunnistamisella voidaan jopa keriä auki erilaisia juonittelujen vyyhtejä, joista taas saa paljastuttuaan hyviä uutisia. Hyvä uutinen on usein sellainen että "joku auktoriteetti ei halua sitä julkaistavan", mutta mikään yleispätevä sääntö tämä ei tietysti ole. Eli tässä auktoriteetti yritetään valita mahdollisimman hyvin.
1: Joku minua reilumpi voisi sanoa että auktoriteetin ja konsultin välillä on ero : Joo, ehkä, mutta millä testillä nämä erotetaan toisistaan? Arkielämässä tämä taitaa olla se, että "konsultti" on se jolla on "oikeat mielipiteet" ja "auktoriteetti" se jolla on "väärät mielipiteet".

Pienistä asioista pienisieluisille?

En tässä kuitenkaan halua pilkata "pehmouutisia". Sillä tosiasiassa hyvä yhteiskunta on sellainen että siellä ei ole syytä murehtia. Siksi jos Ilta~Lehden lööpeissä on juttuja Matista ja Mervistä, se kertoo siitä että (1) ikävämpiä asioita ei ole tapahtunut (2) ihmisillä yhteiskunnassa menee yleisesti niin hyvin että heidän ei tarvitse murehtia tuota suuremmista asioista. Toisaalta konkreettiset asiat käsitöistä ovat kuitenkin "ihan oikeita käsitöitä" ja kännimäyriä. Ihmisiä kiinnostavat pienet asiat. Ja minusta on yksinkertaisesti mahdotonta niellä sitä että uskontojen käsittelemät asiat olisivat oikeasti "merkittäviä". Pienillä asioilla on minusta enemmän "merkitystä" tavallisessa elämässä. Olipa kyseessä sitten asioista iloitseminen tai pragmaattinen hyöty. (Jätän otsikon kysymyksen auki.)

Shokkisensaatio!!

Tätä kautta sensaatiohakuiset tarinat ei paljastu pelkästään aihepiirinsä kautta. Itse asiassa ne paljastuvat siitä että ne esittävät "tuottavansa aineistoa jotta ihmiset voisivat rakentaa oman mielipiteensä." Toki kaikki järkeväkin uutisointi on tehty tätä tarkoitusta varten. Mutta se voi perustella uutistaan sen sisällön aktuaalisuuteen viittaamalla. Siksi vain roskauutisten tarvitsee kommentoida tätä. Ilmiö näkyy kevyesti myös muun shokkisensaatiouutisoinnin kohdalla. Toki niissä voi olla ihan oikeita tapahtumia ja ihmisiä, kuten stripparisarjamurhaajan alastonkuvia ja shokkihaastatteluja. Mutta todellinen syy siihen että nämä tahot vetoavat sananvapauteen, on se että ne rikkovat "yleistä hyvää makua" ja monia muita asioita vastaan. Tai sitten niillä ei jostain muusta syystä ole muuta puolustusta, jota käyttää argumenttina oikeuttamaan sitä miksi juuri tuota asiaa julkaistaan, joten ne käyttävät sitten sitä.

En väitä että näitä lehtiä ja juttuja tarvitsisi sensuroida. Mielestäni nämä tahot saavat julkaista mitä tahansa, ja ajattelevat ihmiset saavat sitten ottaa sen niin vähämerkityksellisenä, höpönä, turhana ja typeränä kuin mahdollista. Asioita kun voi pitää typeryytenä ja jopa vääränä ja valheellisena tietona ilman että niitä haluaa kieltää. Tämä kohta on kuitenkin erinomaisen hyvä ratas lähdekriittisyystestiin. Se paljastaa auktoriteettia itselleen keinolla millä hyvänsä rakentavan lähteen, joka vetoaa ylevään periaatteeseen joka kuuluu "kaikille". Johon tulee siksi suhtautua "erityisen varovaisesti".

Itse asiassa lehdistön kritiikki sopii erityisen hyvin pseudotieteen tunnistamiseen, vaikka se tietysti sopii aika heikosti tieteenfilosofiseen pohdiskeluun. Syykin on oikeastaan selvä. Pseudotieteissähän on takana mahtipontisuutta. Pseudotieteet ovat juuri niitä "avaruusolento kaappasi naisen joka synnytti kolmipäisen vuohen" -juttuja. Niissä on hyvinkin tietynlainen rakenne. (Itse asiassa niiden kehittämiseen vaaditaan tietynlainen mielikuvitus, ja taitoa ja näkemystä.)

Ainut ero lehdissä esiintyvissä jutuissa on konteksti, kun tuota lehtijuttua ruvetaan väittämään tieteeksi, sen sijaan että siitä haluttaisiin vain kertoa lehtimiehille, kyseessä on pseudotiede. Eli ilmiönä pseudotiede on samoja tarinoita mitä lehdille myydään, ja jota kriittinen ja fiksu lehdistö ei ota vakavasti. Erot höpöjulkaisujen ja pseudotieteiden välillä ovat vain sanojen muotoiluissa. Koska pseudotieteellisessä julkaisussa yritetään saada höpöjulkaisu näyttämään aidolta julkaisulta valitsemalla siihen sopivasti esimerkiksi teknisiä sivistyssanoja ja asettelemalla - ja jopa fontittamalla - ne "samalla tavalla", jota ne "luotettavat tahot käyttävät". (Jos pseudotieteellä olisi sen sisältöä koskeva määrittely, se voisi olla että "Ulkonäkö on sisältöä tärkeämpi.")

Tämä ei ole yhtään yllättävää, tai edes kovin vaikea oivallus.

Sillä pseudotieteet ponnistavat aina "ruohonjuuritasolta".1 Valtaosa niiden kannattajista on "taviksia", toki sen "huipuissa" on usein joku jolla on "Dr." tai "Ph.D" tai "Tri." -etuliite nimessään. Mutta hekin tuottavat enemmän populaarille julkaistuja kirjoja aiheesta kuin tekevät tieteellisiä tutkimuksia aiheesta. (Mikä on sinänsä erikoista, koska tutkimuksiin viittaamisia tarvitaan yleensä monta per kirja.) Itse asiassa pseudotieteet elävätkin julkaisutoiminnasta ja lehdistöstä. Niille tärkeää on julkisuus, julkiset ja nimenomaan puheen varaan perustuvat debatoinnit.

Niiden suosio ei rakennu akateemiseen kinasteluun, vaan siihen että ne ovat ihmisien mieliä kiehtovia. On hyvä muistaa että avaruusolennot, henget, demonit, itsestäänsyttymiset ja enkelien tapaaminen ovat itse asiassa kertomuskulttuuriltaan "ylihenkisiä": Niitä ostavat ihmiset jotka uskovat niihin valmiiksi, ja ne ovat heidän "kuorenvahvistamistaan". (Heille sen on pakko olla totta, kun siitä jokin lehti kirjoittaa! On nimiä ja tapahtumapaikkoja ja aikoja, joten niiden on pakko olla totta!)

Jos "human intrest" -jutut kiinnostavat ihmisiä niiden konkreettisuuden ja harrastustoiminnan ja muun "konkreettisen oman elämän" kautta, nämä kiinnostavat lukijoita koska ne ovat hylänneet konkretian. Ihminen yhdistää ikään kuin automaattisesti usein "hengellisen" ja "syvällisen" toistensa kanssa ja pitävät tämän synonyymeinä "tärkeydelle". Tosiasiassa se on vain hupsuttelua. Ehkä ihmistä kiinnotava hupsuttelua, mutta hupsuttelua kuitenkin. Sillä voi olla merkitys heille, mutta sen yleistäminen itsestä muihin on järkevyydessään samaa tasoa kuin jos minä alkaisin vaatimaan miekkailukursseja oppiaineeksi ja velvollisuudeksi kaikille. Että "et voi olla hyvä ihminen jos et heiluta metallia".

Tärkeät uutiset käsittelevät tosiasioita, mutta eivät tuonpuoleista. Ne ovat väliinputoajia. Todella tärkeät asiat eivät tavallaan ole massoja "niin kiinnostavia".

Keskitason uutisien hyöty on vain siinä että käsitöitä tekevät eivät saa sellaista diktaattoria joka pistää heitä heidän omilla kudinpuikoillaan. Toki kaikki ihmiset pitävät näitä uutisia "tärkeänä", ja kannustavat niiden julkaisemiseen. Mutta eivät silti lue niitä yhtä paljon kuin muita aiheita. He varmasti haluaisivat lukea niitä silloin jos siihen olisi tarvetta. Silloin se vain on yleensä sensuroitu, eikä sitä ole saatavilla.

Lehdistön avomielisyys on siksi olennaisesti samantapaista kuin skeptikon avomielisyys. Eri puolia voidaan kuunnella, mutta se ei tarkoita että kaikki tulisi niellä karvoineen. Hyvä lehtimies on julma mutta reilu.
1 Siksi he voivat myös aina käyttää "vainokorttia". Se, että he eivät ole akateemisessa maailmassa sisällä muuta kuin ammattinimekkeen kautta antaa mahdollisuuden syyttää siitä että ulosjäämisen syy ei olisikaan peiliinkatsojan argumentaatiossa, vaan siinä että peiliinkatsojaa kiusataan. Heiltä jää helposti huomaamatta se, että tiedemaailmasta ulkona oleminen tarkoittaa kuitenkin samalla myös sitä että he eivät ole sisällä siinä. Siksi näihin liittyy aina jonkinlaista hysteeristä salaliittoteoretisointia. Mielestäni vainoamissyyte on samanaikaisesti vakava syytös että todistettavissa oleva syytös, joten odotan tästä joko anteeksipyyntöä tai sitten lakituvassa tehtyjä tuomioita olisi syytä kasautua aiheen tiimoilta. Siis muillekin kun "vainotuksi joutuneiden" puolella olevia lakitupahäviöitä ja tuomioita.

Toivottomat hirviöt.

Evoluutiossa tulee yleensä ensin mieleen kahdenlaiset aineistot. Ne pitää ikään kuin aina liittää siihen, ainakin jos kadunmieheltä kysytään:
1: Ensinnäkin on fossiiliaineisto, joka selvittää eliökunnan rakenteen muutosten vauhtia, tasaisuutta ja muita vastaavia ilmiöitä. (Ja fossiilit tuntuu vakuuttavilta koska ne ovat konkreettisia.)
2: Toinen on genetiikka ja sen muutokset. (Jotka taas tuntuvat vakuuttavilta koska ne ovat niin "scienceyh".) Rakenteet ovat tarkkailussa keskiössä, koska evoluutioon liittyy olennaisesti jonkinlainen vaikutus. Koska luonnonvalinta koskee juuri hengissä selviämistä, kelpoisia ovat vain geenit ja rakenteet jotka vaikuttavat tähän jotenkin. Tässä arkikäsityjsessä on tietysti jotain järkeä.

Rakennetutkimus.

Kun tarkastellaan rakenteita, on yleensä tavoitteena rakentaa analyysi siten että homologiset ja analogiset piirteet toisistaan jotenkin. Hiiren ja ihmisen raajoissa on samankaltaisia piirteitä. Ne ovat homologisia, koska niillä on samanlaiset rakenteet. Vaikka niillä on hieman erilaisia toimintoja. Tälläisistä erilaisista raajoista saadaan homologiasarjoja. Tietysti yksi sarja ei sano paljoa, ne yhdistetään toisiinsa. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ottaa kylkiluiden, hampaiden ja raajojen homologiasarjoja ja katsoa ovatko ne samanlaisia.

Iso osa tutkimuksesta onkin sitä että muutosten määrää, laatua ja sijaintia tarkkaillaan. Tässä fossiilisto on arvokas tietolähde. Nämä rakenteet eivät ole perusluonteeltaan satunnaisia: Samuel Willistonin mukaan nimetty Willistonin laki sanookin että evoluution kuluessa "osien määrällä on taipumus vähentyä ja nämä harvemmat osat ovat toiminnaltaan erikoistuneempia." Varhaisilla lajeilla onkin tyypillisesti jonkinlainen kaavamainen, toistuva, rakenne. Myöhemmin näistä osista osa erikoistuu:
1: Jos aiheena olisivat jalat, "varhaiset otukset" olisivat tuhatjalkaisen kaltaisia: Niissä on samanlaisia jaokkeita joissa on samanlaisia jalkoja, ja näitä on "niin maan perkeleesti". Sen sijaan hummeri on "myöhäisempää perua", jonka antennit, sakset, kävelyraajat ja muut raajat ovat muotoutumia "perusraajasta". Yksi osa kasvaa toista kauemmin, kääntyy, on paksumpi. Ja näin toisella kävellään, yhdellä saksitaan osia ja kolmannet osoittelevat ja heiluvat ympäriinsä jotta niiden kautta saadaan tuntoaistiin perustuvaa tietoa ympäristöstä ja sen tapahtumista.

Tämä ei ole mikään "rikkomaton laki", sillä monet muutokset voivat lisätä rakenteiden määrää. Kuitenkin on hyvä sanoa että perusrakenteet ovat ensin syntyneet, sitten monistuneet, ja tämän jälkeen niille on kehittynyt erikoistuneita toimintoja. Ja samalla on vähemmän toistumia. Mutta se on silti hyvä sääntö, se kattaa alleen paljon.

Rakenteen muutokset ja evoluutio tuovat heti mieleen "X -menit". Ylimääräisiä raajapiikkejä, regeneraatiota. Tällaisen skenaarion nimi olisi "Hopeful Monster", ja sitä kannattavaa, historian pyörteisiin jäänyttä ja tallattua, evoluution kuvaa, kutsutaan saltationismiksi.

Ehkä lähimpänä saltationismia ovat polydaktylia, jossa henkilöllä on ylimääräisiä sormia. Minulla taas on (ollut) ylimääräisiä hampaita (jotka on tietysti revitty hammaslääkärissä irtipois). Tälläisiä muutoksia tunnetaan yllättävän paljon. Osa niistä on tietysti muusta kuin geeneistä : Talidomi, jota käytettiin raskauspahoinvointilääkkeenä, aikaansai epämuodostumia, ympäristötekijänä.

"Mutantit" ovat arki -ihmisen mielessäkin helposti sellaisia että niillä on vaikka ylimääräinen raaja. Bateson itse asiassa listasi valtavan määrän tälläisiä luonnonoikkuja "Material for the study of Variation" -tutkimukseensa. Hirviöt eivät olleet "satunnaisia", vaan niillä oli tietynlaisia eroja. Kuten hyönteisiä joilla yhden tai molempien tuntosarvien tilalla oli jalka. Rakenteita, kuvioita tai muita saattoi olla enemmän tai vähemmän kuin normaaleilla. Ja jokin rakenne saattoi olla korvannut toisen raajan paikan. Bateson itse luokitteli kahteen osaan:
1: Homeoottiset muutokset, joissa yksi ruumiinosa muuttui jonkin toisen raajan kaltaiseksi.
2: Osien lukumäärä muuttui.

Tämä ei tietenkään kerro paljoakaan "toiveikkaista hirviöistä" tai muista vastaavista, koska nämä erot ovat yleensä haitallisia. Gould olikin aiheesta sitä mieltä että nämä olivat yksilöinä toivottomia, mutta tiedollisesti avuksi. Toisin sanoen evoluutio ei hypi saltaatioteorian olettamalla tavalla isoissa hypyissä.

Genetiikan tutkimus.

Muutokset johtuvat tietysti geeneistä. Kivettyneistä ja mineralisoituneista fossiileista ei ole DNA -lähteeksi tutkimuksiin. Siksi on yleistettävä siitä mitä nähdään siihen mitä ei nähdä. (induktio) Geenien vaikutuksia voidaan tutkia geenejä ja alkionkehitystä sekä lopullista eläinten rakennetta tutkimalla. (deduktiivisesti) Tätä kautta tehdään tutkimusta jossa katsotaan että kun geeni muuttuu jollain tavalla, tästä on tiettyjä vaikutuksia lopulliseen otukseen. Ja muutos on tietysti jonkinlainen muutos siinä miten eliö rakentuu. (Asiaa voidaan tietysti tarkistaa jonkin verran vertailemalla geeneistä rakennettuja evoluutiopuita: Geenit, alkiot ja historia nivotaan tätä kautta eräällä tavalla sivutestillä yhteen.)

Kun tiedetään että rakenteet ohjautuvat DNA:n kautta, voidaan siirtyä HOX -geeneihin. Ne ovat geenejä, jotka vaikuttavat toisten solujen kehittymiseen, asettumiseen ja erikoistumiseen. HOX -geeneistä on saatu tietoa tuottamalla erilaisia luonnonoikkuja. Muutoksen ei tarvitse olla hyödyllinen, koska ne tutkivat sitä miten ne vaikuttavat.

Ne yksinkertaisesti pistävät rakenteet kasvamaan tiettyihin paikkoihin. Ne ovat vahvasti yhdistävä piirre vaikkapa kärpästen ja nisäkkäiden välillä. Rakenteet muutoin eroavat huimasti, mutta näiden perusrakenteessa on vähemmän. Mielenkiintoista on tietysti se, että kun silmän kasvuun ohjaava geeni estetään, silmää ei kasva. Mutta jos se siirretään jänikseltä kärpäselle, ei synny jäniksen silmää vaan kärpäsen silmä. Kuitenkin samanlaiset muutokset aikaansaavat samankaltaisia muutoksia.

Eroja on tietysti vähän, koska muutos tässä on merkittävä. Iso muutos tarkoittaa myös sitä, että mitä sopeutuneempi yksilö on, sitä helpommin muutos on myös helposti tuhoisampi.
1: Tätä voi kuvitella siten että yritämme tarkentaa tai sumentaa kuvaa kaukoputkella: Jos tarkennamme sellaisella tarkentimella, jossa polttopiste ja muut ominaisuudet muuttuvat paljon, päästään tietysti nopeasti tiettyyn rajaan asti. Pienemmällä tarvitaan enemmän veivaamista. Mutta jos halutaan saada oikein erityisen tarkka, on selvä että jonkin rajan jälkeen isosti muuttava saadaan tositarkaksi vain tuurilla. Sen sijaan pienemmät muutokset ovat tässä hyviä.

Toisaalta elimetkin rakennetaan samoilla geeneillä. Esimerkiksi silmä kehittyy Pax-6 -geenin kautta. Walter Gehringin tutkimuksissa esimerkiksi kärpäsen silmän ohjaukseen liittyvään geenin virhe oli tuttu ihmisilläkin. Ihmisillä silmän iiris puuttui. Ja kun "silmägeenejä" laitettiin aktivoitumaan muualla ruumiissa, saatiin silmiä syntymään esimerkiksi siipiin tai jalkoihin. (Geenit ohjaavat toisia geenejä, niillä on sekä funktio että konteksti.)

Tietenkin sihen liittyy muutakin genetiikkaa. Valtaosa muutoksista syntyy siten että jonkin geenin toiminta aktivoidaan tai suljetaan jossain yhteydessä. Samoin signaalireitit, jossa solut sekä lähettävät että vastaanottavat erilaisia proteiineja, jotka vaikuttavat asioihin, voivat muuttua ja aikaansaada rakenteisiin muutosta. (Ideani ei ole kertoa kaikista, en edes osaisi. Eikä varmasti kaikki tiedä kaikkea. Ideani on tuoda esiin taustalla oleva "perusajatus".)

Evoluution kannalta tämä on tärkeää, koska symmetria, samanlaisten rakenteiden toistumat sekä polaarisuus ovat kahta asiaa (1) Ne ovat yleisiä eläinkunnassa. (2) Ne ovat toistorakenteita. Rakenteen monistuminen, karsiutuminen ja olemassa olevan yhden tai useamman raajan muodon muotoilu päästävät pitkälle. Tiedämme tämän, koska näin eläimet rakentuvat niin. Samalla tiedetään siitä millä tavalla evoluution on toimittava. Kun tajutaan, miten tietyissä paikoissa olevat erot vaikuttavat, ymmärretään miten eliöillä on samanaikaisesti erilaisia rakenteita mutta samankaltainen rakenteiden kehitystä ohjaava joukko.

Tätä kautta evoluution ideana ei tietenkään ole pelkästään tuottaa uusia raajoja, erilaistuminen tapahtuu useassa vaiheessa. Darwin ei osannut kuvitella miten silmä syntyy, koska puolikas silmä olisi ollut rikki. Evoluutio ei kuitenkaan tapahdu pelkästään kokonaisien rakenteiden kautta, jossa osat ilmestyvät lopullisessa muodossaan ja niiden lukumäärä vain lisääntyy. Siksi "ilmenemisen" lisäksi tarvitaan myös erikoistumista. Kun evoluutio voi koskea mitä tahansa osaa, olisi hassua vaatia että jokin osa olisi muuttumattomana alusta loppuun asti ilman että niiden yksityiskohdat muuttuvat. Evoluutiossa onkin hyvä muistaa myös monitoimisuus ja päällekkäisyys: Esimerkiksi esirapu on voinut käyttää eturaajaansa sekä tarttumisvälineenä että kävelyssä apuna, jolloin tarttumaedun ei tarvitse aluksi olla lopullisen tehoista (eli sen ei tarvitse kattaa hintaa, joka syntyy siitä että kävelyominaisuudesta luovutaan, koska siitä ei tarvitse luopua.)

tiistai 3. marraskuuta 2009

Tyyppien luokittelu ja tavoiteihmisen etsiminen.

Ihmiskunta on miettinyt melko paljon sitä, minkälaista olisi olla hyvä ja erikoislaatuinen ja hyvä ihminen. Tästä syntyy erilaisia tavoitteita. Ne ovat tietysti erilaisia. Itseäni huvitti tänään oma ihmiskuvan mietintöni. Sillä vihaan hulluutta ja yritän välttää sitä. Enkä pidä kristinuskoakaan "järin paljon" omana aatteenani. Mutta juuri niistä löysin ihmiskuvani ytimen.

Tietyssä pessimismissään realistiselta maistuva ihmiskuva esitetään Econ "Foucaultin heilurissa". Siinä esitetään että on olemassa neljänlaisia ihmisiä, joita kaikki ovat. Erikoislaatuiset ja aikaansaavat ihmiset ovat vain yhtä erityisen voimakkaasti, yksi komponentti ruokkii muita:
1: Joskus tyhmä, joka ei ollut "mielenkiintoinen".
2: Idiootti on ihminen, joka "puhuu aina lasin vierestä", eli hän puhuu paljon ja hänellä riittää sanottavaa, mutta se aikaansaa lähinnä hämmennystä. He eivät ole luovia, vaan he puhuvat tekemisen sijasta. Hän loukkaa keskustelun lakeja, joskus loistavasti esimerkiksi hiljaisuuden ja vaivaantuneisuuden rikkoen, jolloin hän on positiivisimmillaan erinomainen diplomaatti.
3: Hölmö taas toimii aivan oikein käytöksellisesti, mutta hänen perustelunsa ovat vääriä. Hän voi joskus osua aivan oikeaan, eli olla oikeassa, mutta niissäkin tapauksissa hänen perustelunsa asialle on väärä. Tärkeää on se, että tämä ei ole mikään mullistaviin virheisiin perustuva, vaan ne voivat näyttää loogisilta. Hölmö on paralogismin mestari.
___3.1: Kirjassa esitetään miten etenkin filosofia on hölmöjen keskustelukenttää : Esimerkiksi Pyhä Anselmi ei erota olemassaolon ajatusta olemassaolon realiteetista, ja siksi hänellä oleva ajatus täydellisestä olennosta tarkoittaa hänestä sitä että tätä täydellisyyttä koskeva kohde, Jumala on todellinen. Ja tätä vastaan hyökkää Gaunilo, joka sekoittaa mahdollisen ajattelun ja todellisen ajattelun kun hän kuvaa että hän voi ajatella täydellistä saarta, ja tämän pitäisi tarkoittaa että tämä saari on olemassa.
4: Hullu on ihminen jonka logiikka on täysin virheellistä. Hän on tavallaan hölmö, joka ei osaa sääntöjä. Hulluuden ydin on päähänpinttymä, joka on rakenteeltaan sellainen että mikä tahansa vahvistaa sitä. Hän ottaa tämän asian puolesta vapauksia logiikasta ja tavoista.

Tässä tavoitteena yksilölle on siis se, että ihmisessä on näitä kaikkia. Ja yhteen ollaan erikoistuttu. Toinenkin tapa lähestyä tätä asiaa on. Perinteisessä kristillisessä ajattelussa on otettu perustaksi neljä kohtaa.
1: Armo on tärkeää koska ihmiset eivät onnistu aina, eikä todellisuus ole reilu. Armoa tarvitaan siellä, missä ihanteen ja todellisuuden välillä on kuilu.
2: Usko, jossa juuri todellisuus pyritään näkemään ja kokemaan itsenään. Eikä sellaisena kuin siitä puhutaan ja jota siitä kerrotaan. Tässä usko ei siis tarkoita pelkkää luottamusta eitodelliseen, vaan siihen että kokemus nousee tietämisen yli, joko tietämisestä johtuen tai siitä riippumatta.
3: Eetosta tarvitaan jotta todellisuudesta voidaan löytää se hyvä, mikä siellä on.
4: Paatos taas puhuu hyvän puolesta ja tarvittaessa patistaa käytännön toimiin sen lisäämiseksi.
Tässäkin on hyvä huomata että jokin näistä ei riitä.
1: Pelkkä usko johtaa helposti "armottomaan puheeseen", jossa erimieliset tuomitaan pahoiksi ja demonisoidaan. Heissä ei nähdä sitä hyvää joka heissä on, eikä tätä pyritä kasvattamaankaan. Puhtaassa uskossa näkyy vain toisten saastaisuus. (Joka on sinällään liiankin totta.)
2: Pelkkä armo taas johtaisi relativismiin, jossa jäljellä on suvaitseva mutta ei mistään tietävä mutta kaiken sietävä pehmoilu, jossa pahaa siedetään loputtomasti.
3: Pelkkä eetos johtaa helposti uskomattomiin utopioihin, jotka ovat ihanteellisesti hyviä, mutta jotka eivät ole käytännössä toteutettavissa.
4: Pelkkä paatos taas johtaisi vihatoimintaan ja fanatismiin.

Vajaina yhdistelminä saa rakennettua vaikkapa "kaavan uskonterroristille", joka ilman armoa (ja kenties ilman eetosta) syöksyy paatoksella ja uskon voimalla vihollisen kimppuun. Idea on johdettavissa. Kaikkia osa -alueita tarvittaisiin.

Olen sitä mieltä että molemmissa näistä ideoista on paljon järkeä. Ne tuntuvat kuitenkin pinnallisesti keskenään ristiriitaisilta. Ensimmäisessä korostetaan yhtä joka ruokkii muita. Jälkimmäisessä korsotetaan kaikkien tasapainoa. Mutta ne ovat kuitenkin eri asioita. Ehkä meidän täytyy tasapainoilla "positiivisiksi katsotuilla" ja luonteeltaan ideologis-sosiaalisilla asioilla, ja varoa että niissä jotkut eivät dominoi liikaa. Ja antaa "negatiivisiksi koettun juuri minulle tyypillisen hupsun piirteene" ruokkia muita hulluuden lajeja, jotta niistä syntyy jotain hyvää.

Sillä ihmisillä on yksi yleinen harha. Harha siitä että olemme täysijärkisiä.

Lapsellisen ikävää.

"Kyynisyys on ainoa muoto, jossa alhaiset sielut hipovat sitä, mikä on rehellisyyttä."
(Nietzsche)


Eksaktin Elämän Utopia -blogissa on kirjoitetty kyynisyydestä. Se hipoo omia näkemyksiäni asioista. Tuossa esityksessähän kyynikko on äärimmäisen rehellinen henkilö, joka poistaa maailmasta ylevät kuvitelmat. Kun totuus "nähdään ilmialastomana", naívit kuvitelmat karisevat. Kuitenkaan kyynikko ei ole vapaa naiveista harhoista, koska häntä kiusaa se, että totuus ei ole naivien kuvitelmien mukainen. Eli totuudessa paljaimmillaan on kyynikolle häpeällistä ja säädytöntä. "Kyynikon armottoman realismin ja jäyhän illuusiottomuuden takana onkin usein - hieman paradoksaalisesti - pettynyt idealisti ja romantikko, joka on erehtynyt ottamaan totuuden liian vakavasti. Hänellä on tavallaan ollut luonnettaan suuremmat periaatteet."

Mielestäni kyynisyys onkin vasta ensimmäinen askel. Jos alimmalla askeleella on naivius, on kyynikko askeleen pidemmällä, mutta kesken. Hänelle maailman luonne on ongelma, ei olotila. Kun ihminen ymmärtää että kyynikon maailma on tosi, ja ymmärtää että ihanteessa ja pumpulissa elämisen sijasta on selviydyttävä tässä julmassa maailmassa sen sijaan että vajottaisiin synkkyyteen, on tuloksena jotain jolla tekeekin jotain.

Tämä vertautuu ehkä helpoiten parisuhteeseen. Jos pitää yllä yltiöromanttisia kuvitelmia rakkauselämän helppoudesta, tulee esiin helposti valtava kuilu todellisuuden välille. Koska naivi ihminen ei myönnä että vika on todellisuudessa, hän pitää mieluummin kiinni ideaalistaan ja vaihtaa kumppania. Kyynikko taas huomaa eron ja tajuaa että kukaan aito ihminen ei täytä ideaalia, ja siksi hän jättäytyy yksineläjäksi. On kuitenkin kolmas tapa. Ja jos jotain olen oppinut elämäni aikana ihmisten kanssa olemisesta, mikä on toki vähän, on se että tämä kolmas tapa on "se oikea tapa". Se joka toimii pitkässäkin tähtäimessä.

Jos tätä soveltaa tieteeseen1 asiaa voidaan käydä vaikkapa seuraavalla tavalla.

Kyyninen porras.

Kyynistä porrasta taas voisi edustaa postmoderni filosofia. Tästäkin Eksaktin Elämän Utopia kertoo. Luonnontieteiden ja humanististen tiedeiden välissä on valtava kuilu, jonka yksi suurimmista syistä on se, että humanistiset tieteet ovat postmodernisoituneet ja tätä kautta ne vihaavat luonnontieteellistä selittämistä. Biologia esimerkiksi enemmänkin "ei saa" kuin "ei voi" selvittää vaikkapa ihmisten tunne -elämän luonnetta. Postmodernismiin liittyvästä kielellisestä käänteestä blogi mainitsee seuraavasti; "Kielellisen käänteen opit eivät menesty marginaalisen yliopistoporukan muodostaman todellisuuskuplan ulkopuolella, oikeassa elämässä niitä ei voi soveltaa menestyksekkäästi (johtuen paljolti niiden löyhästä yhteydestä todellisuuteen)" Se, että kyseessä on juuri kyynisyys selviää viimeistään kun lukee blogissa lainattua Kivivuorta: "Kielellinen käänne johti myös siihen, että muiden tieteenalojen näkökulmia alettiin tutkia "diskursseina" ja valtakäytäntöjen heijasteina. Näin muut tieteen haluttiin leimata pahaksi, moraalittomaksi tiedoksi. Jos tällaisen asenteen luomisessa onnistuttiin, se oli karhunpalvelus ajatellen nykymaailmassa tarvittavaa monitieteellisyyttä." Postmodernismissahan on kyse oikeastaan siitä, että totuudelle asetetaan suurimmat mahdolliset vaatimukset ja tätä kautta päädytään johonkin joka muistuttaa relativismia. Ja valitettavasti myös jokainen postmoderni idea on jonkinlaista valtapeliä. Usein tässä korostetaan hegemonioiden vastustamista, mutta tämäkin on "itsessään" valtapyrintö. Eli hän on kuten kyynikko, joka näkee ihanteiden romahtamisen mutta silti haikailee niiden perään.

Naiivi porras.

Naivius on ehkä kaikista helpointa löytää uskonnoista. (No fence, uskovaiset.) Ja kun tieteestä on kyse, keskiöön otetaan tietysti uskonnon ja tieteen yhteinen historia. Tässä keskiössä on uskontojen suhde kuolemaan. Se, että uskonnot kaikkialla maailmassa perustuvat lähes poikkeuksetta kuoleman kiistämisen ympärille : Tuonpuoleinen, pelastus ja muut ovat keinoja kuoleman kiistämiseen. Tässä suhteessa malliesimerkkinä on tietysti muinainen egypti, jossa muumiointi ja kaikki muu vastaava toiminta rakentui juuri kuoleman ja etenkin sen jälkeisen elämän ympärille. Tämä kuoleman kiisto on tietysti naivia. On ideaali jossa eitoivotun asian ydinluonne kielletään vain sen vuoksi että se on ikävä.

Kuolemasuhtautumistapa selittää sen miksi kristillinen alkuseurakunta ei tehnyt tieteellisiä löytöjä vaan keskittyi paasaamiseen julistamistoimintaan. Ja kun Jeesus on tulossa jos ei tänään, niin huomenna, niin mitään pitkäjänteistä totuuden etsimistä ei kannattanut tehdä. Alkuseurakunnalla oli kiirre käännyttää orjia, jotka saivat kokea ensi kertaa olevansa arvokkaita ihmisiä. Mutta nämä arvokkuutta kokevat orjat eivät tehneet tutkimustyötä, vaan julistustyötä. Koska loppu oli tulossa "jos ei tänään niin huomenna". Pelastaminen oli kiireellisempää ja tärkeämpää kuin vaikkapa se, miten kappaleet tipahtelevat torneista. Myös gnostilaisuus on tehnyt tutkimusta heikosti, koska siinä tämä maailma on epätäydellinen. Muut asiat, ylempi todellisuus, on arvokkaampi. Tässä maailmassa kieltäymys ja asketismi olivat keskiössä. Keskiajan euroopassa tiede ei kehittynyt eikä jatkanut kehitystään koska se panosti tuonpuoleiseen tämänpuoleisen sijasta. Sama koskee myös idän kulttuureita. Kun eletään jälleensyntymän ketjussa, karma on tärkeämpää. Eikä sitä ole myöskään mikään kiire selvittää ja tutkia asioita, kun on lukuisia elämiä aikaa. Silloin ei ole kiire.

Esimerkiksi tieteen tekeminen lähti vauhtiin. Arkhimedes oli mielestäni ensimmäinen kokeelliseen tutkimukseen keskittynyt "ehta" tiedemies. Sen ajan tieteentutkimus oli hyvinkin kehittynyttä, minkä esimerkiksi "Antikytheran kone" näyttää. Tälle kulttuurille "tapahtui kuitenkin Rooma". Sillä vaikka roomalaiset olivatkin hyviä rakentelemaan akvedukteja ja kylpylöitä, tosiasiassa suuri osa heidän aikansa kulttuurista perustui toisten keksintöjen varastamiseen ja sotimiseen. Suuria roomalaisia matemaatikoita ei ole, koska se oli heistä turhaa. Vain sotilaallinen ja arkkitehtoorinen mahti kiinnosti. Kulttuuri oli stoalainen, siinä korostettiin että vaikeudet pitävät Rooman eheänä ja voimissaan.

Usein tieteelliseen kehitykseen liitetään kuitenkin kristillinen kulttuuri. Tämä on puoliksi totta. Eurooppa oli kristillinen, mutta tosiasiassa kristillisyyden sijasta tieteen kehitykseen liittyi puhtaan ja perinteisen kristinuskon sijasta enemmänkin deismi. Toisin sanoen samaan aikaan tieteellisen kehityksen kanssa liittyi myös kristillisen maailmankuvan muutos. Nyt oli elämää ennen kuolemaa. Ja se ei ollut hyvä maailma, mutta siihen ei tarvinnut vain sopeutua, vaan asialle voitiin myös tehdä jotain. Ja tätä tehtiin selvittelemällä asioita. Sielun pelastuksen miettiminen korvattiin käytännön tutkimustyöllä ja myös sen sovelluksia arvostettiin.

Tässä vaiheessa totuutta joudutaan etsimään, eikä vain varmistamaan jo olevia ennakkoluuloja ratinalisoinneilla. Auktoriteetin ja valmiin tiedon varmistamisen sijasta oli syytä kääriä hihat. Ei oltu naiveja ja uskottu että totuus tipahtaa taivaalta, ja että tämä totuus on ihanin mahdollinen. Mutta ei jääty kyynisesti elämäänkään, vaan ajateltiin että asioille voidaan tehdä jotain.

Tämä on oikeastaan hyvin olennainen kysymys. Kristinuskosta kehittyikin tieteen kehityksen alun aikoihin uusi versio, jossa voitiin keskittyä tämänpuoleiseen. Muutos ei ollut kristinuskon sisäinen, vaan se oli reagointi yleiseen ilmapiirin muutokseen koko muussa kulttuurissa. Tämä Jumalan epäolennaisemmaksi siirtävä deistisyys ei ole salaisuus, mutta jostain syystä ne joiden mielestä tiede saa kiittää kristinuskoa ja kristillisyyttä menestyksestään jättävät sen poikkeuksetta mainitsematta. Tätä kautta kuitenkin syntyi "ahneuden uskontoa", joka salli tämänpuoleisessa elämässä. Tähän liittyy tietysti myös luterilainen työmoraali, joka kannustaa ahkeruuteen. Tämän suhtautumistavan etu näkyy myös juutalaisissa: Heillä on paljon Nobelin palkintoja suhteessa heidän määräänsä ihmisistä. Juutalaisuudessa tuonpuoleisuus on jätetty tyypillisesti Jumalan hommaksi, sen sijaan he ovat keskittyneet tämänpuoleiseen elämään.

Sama pätee tietysti myös muuhun tieteentekoon. Ideologiathan ovat helposti jarruja tutkimuksessa. Esimerkiksi geenitutkimuksessa on esitetty kannanottoja siitä saako "perimmäisiin elämän koodin kysymyksiin hakea vastausta". Bioetiikassa tätä kysymystä käsitelläänkin aika paljon. Niissä asetetaan jotain kieltoja, aiheita joita ei saa tutkia vaikka voitaisiin. Tämmöiset rajoitteet eivät tietenkään lisää tiedon saamisen tehokkuutta. Ne eivät silti ole välttämättä turhia. Niillä on eri tavoitteet, jotkut asiat ja arvot pistetään tietämisen edelle.

Kuitenkin rajoitteissa on kaksi puolta. Ja mielestäni tieteeseen suhtaudutaankin tässä suhteessa todella erikoisesti. Otan esimerkiksi Oppenheimerin. Hän kehitteli fysiikan tietojen pohjalta atomipommia. Syntyi hyvää tiedettä jolla oli kauheita vaikutuksia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta: Jo mainitsemani Arkhimedeskin herätti roomalaisissa kauhua: Hän kun kehitteli teorioidensa pohjalta myös hirmuisia sotakoneita. Hyvä tiede on käytännöllistä mutta tulokset ovat juuri niin eettisiä kuin on ympäröivä kulttuuri joka soveltaa tiedeyhteisön tuottamia tuloksia. Tässä ei ole pelastusta edes uskonnossa : Kristillinen oikeisto, joka on leimallisesti "Jeesuksen Kansaa" ei vastustanut kylmän sodan asevarustelua ja kilpailua. Atomipommiakin oltaisiin voitu hyvällä mielin käyttää kommunisti -ateisteja vastaan. Heistä Jeesus olisi pitänyt siitä, hyvin paljon.

Tietenkin tässä yhteydessä pitää ottaa esiin hieman ateismiakin. Sillä nykyään tiedemiehistä yllättävän iso osa on ateisteja. Ja prosenttiosuudet kasvavat huippututkijoihin mennessä. Heilläkin keskitytään tämänpuoleiseen. Heillä ei ole lainkaan "naivia kuolemankulttia". Tästä hauskana esimerkkinä on tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestikommentoija. Hänestä "Ateistin toivo on sitä että "mihin puu kaatuu siihen se maatuu."" Kommentoija on selvästi kuolemafantasioija, koska hän ei voi miettiä muuta vaihtoehtoa kuin että elämänkatsomuksen hyvä ja positiivinen voima olisi sidottuna kuolemaan. Toivon on hänestä pakko liittyä vain kuolemaan, muu on vähempiarvoista ja irrelevanttia. Siksi ateisti joka uskoo että elämä loppuu kuolemaan on ikävä ja masentava oppi. Implisiittisesti hän viittaa myös että tämä tarkoittaisi samaa asiaa kuin väärä. Ikään kuin totuus olisi pakotetusti naivin mukava.

Ateistin toivo on, ainakin heidän puheidensa perusteella, kuitenkin juurikin elämässä. Kuolema ei korostetusti väritä ateistin elämää. Elävän kannalta kuollut on muistoissa. Ja kuollut ei koe omaa kuolemaansa, joten sitä on turha pelätäkään.

Tämä ei tietenkään tarkoita arvottomuutta. Moraaliabsoluutti ehdottomuuksineen toki muuttuu sävyltään enemmänkin keskustelevaksi ja neuvottelevaksi asioiden hoitamiseksi. Minkä esimerkiksi Sartre myönsi. Vapaus ja vastuu on ihmisessä, yksilössä. Jopa silloin kun seuraamme uskontoa, seuraamme itse asiassa sitä mitä joku väittää Jumalan pitävän hyvänä kirjan pohjalta jota tämä väittää Jumalan kirjoittamaksi. Melko hyvä vertaus tähän löytyy "Pirates of the Caribbean: At World's End" -elokuvasta. Siinähän Will Turner, seppäpiraatti, pistetään kyntämään meriä niin että vain maissa saadaan käydä vain yhtenä päivänä kymmenen vuoden aikana. Tilannetta valitetaan kovaksi, johon vastaus on "riippuu siitä yhdestä päivästä." Sama koskee tietysti ateismiakin. Siksi mainittu moite kertoo vain siitä että kritisoija ei osaa vapautua omasta harhakuvastaan ateismista ja lyö tätä olkiukkoa. Tätä kautta koko lausuntoa ei tarvitse ottaa vakavasti minään muuna kuin lausujansa ennakkoluulojen ja tämän vihankylvämisen tavoitteiden konkreettisena osoituksena. Osoituksena siitä että joku on jäänyt naiviin portaaseen koska pelkää sitä kyynistä porrasta ja luulee että niissä on kaikki.2

On kuitenkin hyvä muistaa, että asenteen tehokkuus ei välttämättä kerro totuusarvosta. Jos gnostilaiset ovat oikeassa, tieteentekeminen on vain irrelevanttia, epätäydellisen ja saastaisen penkomista. Riippumatta siitä saadaanko sillä toimivia johdannaisia vai ei. Usein asenne ja totuusarvo kuitenkin sekoitetaan. Tästä arkijärjellä ymmärrettävän esimerkin saa uskovaisten innostuksesta tehdä arkeologiaa Israelin lähialueilla. Innostus kumpuaa Pyhästä Kirjasta ja se tuottaa tutkimusta olipa itse Pyhä Kirja tapahtumineen ja viittauksineen sitten totta tai ei. Onhan Homeroksenkin tuotannon pohjalta tehty onnistuneita kaivauksia, eikä kukaan silti usko että tämä todistaa Olympoksen jumalat.

Kaiken kaikkiaan tämä kuitenkin antaa negatiivisesta sävystään huolimatta hyviä asioita: Tiedettä tuottamattomat ideologiat ovat keskittyneet muihin asioihin, sellaisiin jota pitävät tärkeämpinä. Samoin ei tarvitse olla oikeassa tuonpuoleisesta voidakseen olla innostunut tekemään asioita. Keskiössä on se että kykenee motivoimaan itsensä. Se ei tarkoita että oikeassaolo paljastuisi. Sillä maailma ei ole reilu. Tämä ei ole ongelma, vaan olotila, jonka kanssa on mietittävä elämisen tapoja.
1 Käsittelen kyynisen ja naivin portaan "väärässä järjestyksessä", koska tässä järjestyksessä sain sen rakenteen sujuvaksi. Kertokoon rajoitteistani kirjoittajana.
2 Kirjoittaja ei ole ateisti, ei kyynikko eikä etenkään postmodernisti.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Julkinen kuva.

Minullahan on aina sadaluvun tullessa kirjoittaa blogaamisesta. Olen pyrkinyt joka kerran siihen että näkökulma olisi aina erilainen kuin muut. Jatkan tätä perinnettä.

Tämän kerran aiheen sain luontevasti Umberto Econ "Foucaultin heilurin" sisältämästä ideasta. Tämän kirjan sisältö on tietysti tärkeä ottaa huomioon juuri nyt. Kirjan lukemisesta on sopivasti aikaa, ei liian kauaa, ei liian vähää aikaa. Kirjassahan nostettiin esiin omakustannetoimintaa. Ja tästä päästään siihen, miten monet kutsuvat blogiaan lehdeksi. Entä jos otettaisiin pohjaksi se, että blogin pitäminen on julkaisutoimintaa? Kirjoittamisen taustassana olisi vähemmän kirjain ja enemmän kirja. Ja kun kirjoituksia julkaistaan, tullaan kirjailijaksi. Julkisuuteen taas liittyy suosio, joka liittyy siihen että ihmisestä pidetään tai tätä arvostetaan.

Juuri tähän sopii Econ "Foucaultin heilurissahan" on juonellekin keskeinen "liikeidea" : Elinkeinona on omakustannekirjailijoiden (OKK) julkaisujen painaminen. Keskiössä ei ole se että ihmiset saavat lukemista, vaan se että kirjailijoiden egoa hivellään. Idea on yksinkertainen: Omakustannekirjailija tekee toimintaa siksi että kirjoihin liittyy tiettyä glamouria. Jos kirjoittaa vain itselleen laatikkoon, pelkkä kirjoittaminen tulisi tyydytetyksi. Kun ihminen julkistaa asian, kyseessä on "rapsutuksen tarve". Kun tälläinen kirjailija sitten tulee, hänelle tehdään pieni painosmäärä, kirjaa mainostetaan parissa paikassa, mikä on suhteellisen edullista. Sitten kirjalle annetaan pieni kunniamaininta, joka on tämän painotalon oma palkinto. Sitten kerrotaan että kirja on "aikaansa edellä" ja painos myydään kirjailijalle. Varastotilan pienuuteen ja sen kalleuteen viitaten uhataan että painos joko tuhotaan tai kirjailija ostaa sen. Kirjailija tietysti ostaa, ja antaa kavereilleen. Kun mukana on se palkinto, joka ei ole rahaa vaan kunniamaininta, hän kokee tyytyväisyyttä onnistumisesta.

Blogaaminenhan on kieltämättä yhdenlaista omakustannetoimintaa. Tosin halpaa sellaista. Se tavallaan veisi tilaa yllä mainitulta toiminnalta, on tullut sen sijalle. Voidaankin sanoa että se tarjoaa uuden, nopean ja kontrolloimattoman julkaisukanavan: Onhan esimerkiksi Jukka Hankamäen blogiprofiiliin asti päässyt lainaus "Onneksi on blogi: poliitikkojen ja tiedotusvälineiden vispilänkauppa ei enää hallitse joukkotiedotusta." Eli blogaaminen tarjoaa nopean, halvan, julkisen ja helposti haluttaessa tavoitettavan kanavan, jota ei sensuroida samaan tapaan kuin normaalia lehdistöä. Tässähän kontrolli tarkoittaa kahta asiaa: (1) Tabuasioista kirjoittaminen sallitaan ja (2) huonot kirjoitukset sallitaan. Kaikessa on hyvää ja huonoa.

Tietenkin moni blogi on kuten tämäkin: Sillä ei ole hirveästi lukijoita. Siksi onkin hyvä miettiä että miksi ihmeessä julkistaa jotain, joka ei ole kovin haluttua. Jo julkaiseminen sinällään on silti eräässä mielessä palkitsevaa. Econ OKK -kirjailijoiden egoismi (vai pitäisikö sanoa Ecoismi?) ei varmasti ole aivan vieras elementti. Julkisuuskuvaa halutaan antaa, kiinnostipa ketään tai ei. Se on ikään kuin "olen olemassa" -huuto hiljaisuuteen. Johon tietysti liittyy "toive rapsutuksesta".

Blogi onkin aina myös julkinen kuva tekijästään. Etenkin silloin, kun sitä tehdään laillani omalla nimellä. Tätä kautta se, mitä kirjoittaa vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan toiset saavat. Jos asiaa vertaisi muotiin, se että keskityt pukeutumiseen ja olet vaikkapa muodikas, tai "oikeaoppisesti tukkaa myöten punkkari", tiedetään että keskityt lookkiin, jopa millä tavalla sen teet. Ja jos olet nörtti, joka pukee mitä tahansa, tästä syntyy vaikutelma, josta toiset tietävät silti.

Tämän ylläolevan, julkisen kuvan, toi mieleeni pieni sisareni Sonja, joka ei blogaa. Hän kun ei osaisi valita sitä kuvaa, jonka itsestään haluaisi tai osaisi antaa. Hän käytti esimerkkinä sitä miten minulla ja isosiskollani, joilla on blogi, on molemmilla tietty imago: Tämä näkyy muun muassa siten, että hän ei voisi kuvitella että yksikään minun blogissa oleva teksti olisi siinä muodossaan isosiskoni blogissa tai toisinpäin. Tämä onkin melko selvää.

Kysymys on siis astetta enemmän kuin perinteinen retoriikan miettiminen, jossa katsotaan aihe ja yleisö ja sovitetaan käytetyt retoriset, kuten aiheen rajaus, käytetyt sanat, eleet ja muut keinot niihin. Tässä on kyse siitä miltä näyttää muille. Aivan kuten Econ kirjan OKK:kin, tässä on mukana myös aina jonkinlainen PR -toiminta. Tätä kautta blogaaminen voi todella helposti ruokkia egoa. Joku voi vaikka tienata tällä tarpeella.

Minkä kuvan sitten haluan antaa itsestäni? Se on oikeastaan selvää. Idea voisi tiivistyä oravaan, joka on sekasyöjä. Tällä eläimellä onkin minulle "suurempi merkitys", se on minulle tärkeä symbolisesti. Ne ovat herttaisen näköisiä eläimiä, joihin sopii sama, minkä "Life" -sarjassa sanottiin koaloista: Ne näyttävät mukavilta ja leppoisilta, mutta ne ovat oikeasti julmia. Sellainen Crews halusi olla seuraavassa elämässä. Koska oli senkaltainen jo nykyisessä elämässään.

Ehkä se kuva, jonka haluan antaa onkin saatavalla seuraamalla oravia joita on kuvattu Bachin musiikilla, sillä tiluttelevimmalla mallilla. Musiikilla joka kappaleelliselta kannalta jatkuisivat, mutta jotka kuitenkin loppuvat kesken :

Naida vai palaa - eli milloin seksistä on hyötyä?

Suvullinen lisääntyminen on mielenkiintoinen tieteellinen kysymys. Evoluution kannalta sille pitää löytyä selitys. 1 Sattumaa se ei voi olla kahdesta syystä: Se on eliökunnassa melko yleistä. Siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Kuitenkin seksuaalisesta lisääntymisessä on selvä ja tiedetty hinta, the twofold cost of sex: Jos lisäännytään neitseellisesti, leviää geenit sellaisenaan, jolloin jälkeläiseen siirtyy 100% geeneistä. Jos taas seksuaalisesti, monistuu vain 50% geeneistä. Hyödyn olisi syytä olla mainittava. Toki sen takana voi olla myös useita syitä.

on tietysti monta eri mallia, joista olen kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt ajattelin kirjoitella hieman lisää aiheesta, ja kenties hieman sen vierestäkin. Sillä tässä mietin suvullisen ja suvuttoman lisääntymisen etuja, haittoja ja hieman niitä mutkistaviakin asioita. Aiheeseen minua innosti tutkimus jossa käsiteltiin sitä, miten naaraiden ja koiraiden tuottaminen kannattaa. Kysymys on siis sukupuolijakaumasta ja sen osuudesta evoluutiossa. Jostain syystä seksistä, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia, kirjoitellaan yllättävän vähän biologisena ilmiönä. Sosiaalinen parisuhde ja seksuaalisuusaiheet sekä pornografia ovat suositumpia tapoja käsitellä.

Minä aion kuitenkin näin.

Asiaa voidaan lähestyä vaikka sitä kautta, että suvuttomasti lisääntyvä on erityisesti vahvoilla silloin, kun se on hyvin sopeutunut olosuhteisiin. Jälkeläiset ovat identtisiä, joten hyvästä tulee hyvää. Tässä tilanteessa suvullinen lisääntyminen tuottaa rekombinaatioita, ja jälkeläiset ovat useammin huonompia kuin vanhempansa kuin parempia kuin vanhempansa. Siksi yksi avainkysymys onkin siinä, miten rekombinaatio, joka on juuri suvulliseen ilmiöön liittyvä ominaisuus, antaa etua. Ainakin ratkaisevaa on se, ovatko elinympäristöt pysyviä vai muuttuvia.

Suvuttomasti lisääntyvää hyvin menestynyttä voidaan kutsua spesialistiksi. Ja tässä kohden se on sopeutunut juuri tiettyyn tilanteeseen. Hienovirittyneisyydestä tietynlaiseen tilanteeseen seuraa usein se, että muutos on haitallinen: Yksinkertainen kone ei ehkä toimi hyvin, mutta mutkikas kone voi mennä rikki siitä että siihen heitetään hiekkaa - tai jos siihen laitetaan vääränlaista bensiiniä. Suvullinen lisääntyminen tuo siis joustavuutta populaatioon. Lisäksi variaatio antaa mahdollisuuden sille että jälkeläiset elävätkin hieman erilaisissa olosuhteissa kuin vanhempansa: Ympäristö muuttuu ja toisaalta elinympäristötkin ovat rajattuja. Näin variaation avulla voidaan "levittää elinpiiriä". Karkeasti tätä on kuvattu lottovertauksella : Jos numerot ovat aina samat, kannattaa pelata aina samaa riviä. Jos taas numerot ovat täysin satunnaisia, kannattaa pelailla erilaisia rivejä. (Tätä lottopeliä pelataan elämästä ja kuolemasta: Jos tässä lotossa ei voita yksikään lappu, tulee sukupuutto ja vie mustalaisen räkälaukkuun.) Tälle on itse asiassa empiiristä tukea: Laajalle levinneiden lajien lisääntyminen on useammin suvullista ja suppealla alueella olevien suvutonta. Toki tästä on paljon poikkeuksia.

Toinen vaikutuspiirre on mutaatiopaineessa. Kaikkiin populaatioihin, myös suvuttomasti lisääntyviin, kertyy mutaatioita. Suvuttomassa lisääntymisessä muutokset periytyvät ja siirtyvät suoraan kaikille jälkeläisille. Siksi suotuisa muutos voi levitä nopeasti suvuttomasti lisääntyvässä populaatiossa. Haitallisten kohdalla suvullinen lisääntyminen sen sijaan antaa etua: Haitallinen ominaisuus siirtyy vain osaan jälkeläisistä, jolloin syntyy vertailutilanne niiden jälkeläisten joilla se on ja niiden joilla sitä ei ole välille. Jos haitalliset mutaatiot ovat yleisempiä kuin hyödylliset, niin seksuaalisesta lisääntymisestä on tässä suhteessa etua. Jos hyödylliset taas ovat erityisen yleisiä, suvullinen lisääntyminen on haitta.

Apua voidaan hakea myös loisista. Sillä luontoon on pukkautunut ties minkälaista kiusankappaletta. Tässä on kyseessä kilpavarustelu: Jos loiset pääsevät isännän systeemiin, se yleistyy ja se haittaa isäntälajia. Jos systeemi on muuttumaton, siihen on helppo iskeä, koska maali pysyy sitä kohti voidaan tarkentaa ja tarkentaa. Hyökkäys ei koskaan muutu huonommaksi. Siksi on järkevää hakea muutosta suojautumissysteemiin.

Suvuttomaan lisääntymiseen voi ajaa myös genominsisäinen konflikti. Tähän liittyy tunnettu mutta jännittävä ilmiö: Tunnetaan hyppiviä geenejä, jotka häiritsevät normaalia alleelien jakautumista siten että geenit eivät jakaudukaan tasan: Hyppivä geeni saa yliedustuksen ja se voi olla jopa joka ikisessä sukusolussa. Tästä seuraa meioottinen ajautuminen: Sen luulisi olevan harvinaista, mutta sitä esiintyy eliökunnassa melko paljon. Se on erityisen dramaattista silloin kun tällainen geeni liittyy sukupuolikromosomiin: Sen seurauksena syntyy esimerkiksi populaatioita joilla on pelkkiä naaraita. Tähän liittyy myös seksuaalinen antagonia: Koska X -kromosomi on kaksi kertaa naaraassa ja yhden kerran koiraassa, siihen voi syntyä sellaisia ominaisuuksia jotka haittaavat koiraassa mutta antavat naaraassa edun. Jos tällainen X -kromosomi päätyy johonkin koiraaseen, sen kaikki jälkeläiset ovat naaraita joilla on tämä X -kromosomi. Se saa vahvan valintaedun.

Meioottinen ajautuminen on mielenkiintoinen osoitus siitä miten itsekäs geeni rikkoo kahta ihmisten yleistä harhakuvaa evoluutiosta. Se ei aja lajin hyötyä, yksilöä, vaan geeniä. Tässähän vähennetään rekombinaation tuomia etuja. Vaikka laji on seksuaalisesti lisääntyvä, siinä on nyt eräällä tavalla suvuttomaan lisääntymiseen liittyvää ominaisuutta. Toisekseen se ei ajattele asioita pitkällä aikavälillä: Ne saavat lyhyen edun, mutta haittana voi olla jopa lajin sukupuutto. Jos laji lisääntyy vain seksuaalisesti, ja siinä on vaikka pelkästään naaraita, se ajautuu sukupuuttoon. Yleisesti ottaen nämä hyppivät geenit toimivat siten että niillä on (1) itse geeni ja (2) maali, jonka ne työntävät syrjään. Tästä seuraa se, että jos "maalista" onkin versio johon geeni ei toimi, se on "resistentti". Koska 50% seuraavan sukupolven yksilöistä on koiraita, tämä saa populaatioon nähden yllättävän hyvän edun ja sukupuutolta voidaan välttyä. Tällaiset hyppivät geenit antavat kuitenkin etua suvuttomalle lisääntymiselle, koska jos se on mahdollista, ei sukupuuttoa seuraa, vaikka "resistenttiä" ei olisikaan populaatiossa ollenkaan. Muunlaisia emme näe, koska ne ovat kuolleet pois.
1: Tähän verrattavia ovat myös sukupuoliloiset. Ne ovat loisia, eli eivät osa perimään. Nekin kuitenkin vaikuttavat kohde -eläimen sukupuolijakaumaan. Niiden ideana on yleensä se, että ne loisivat naaraissa, joten niille on hyödyllistä saada kohde -eläin tuottamaan vain tietyn sukupuolen edustajia. Sellaisia joissa se pääsee loisimaan. Tähänkin liittyy se, että nämä loiset leviävät onnistuessaan nopeasti. Ja tässäkin etua tulee niille, joihin loinen ei vaikuta. Sillä suvullinen lisääntyminen vaatii molempia sukupuolia, jos jonkun sukupuolen osuus vähenee, "muut saavat enemmän", isomman prosenttiosuuden seuraavasta sukupolvesta. Tätä kautta onkin selvää että sukupuolikromosomit ovat lajin sisällä samanaikaisesti keskenään identtisempiä kuin muut - nehän ovat yleistyneet tälläisten aaltojen kautta. Samalla tästä seuraa se, että ne ovat myös erilaisempia kuin muut saman lajin kromosomit. Tämä tulee hauskasti esiin, jos katsotaan miten eri lajit ovat sukua toisilleen ja miten niiden geenit ovat erottautuneet toisistaan.

Tietenkin myös bakteerit, vaikka lisääntyvät suvuttomasti kahdentumalla, ottavat paljon perimää myös ulkopuoleltaan. Horisontaalinen geeninsiirto on niiden piirissä tavallista. Tätä kautta populaatioon syntyy "koeteltua variaatiota". DNA:ta voidaa ottaa vaikka kuolleilta bakteereilta, tai jopa viruksilta joita bakteerit kohtaavat. Tätä kautta ihmiset joutuvat koko ajan täydentämään lääkkeitään. Niitä on myös paljon. Määrällä on itse asiassa paljon merkitystä. Ja tästä päästään Müller’s ratchettiin. Tätä voidaan kuvata vaikkapa xerohuumoriin: Siinähän tehtiin valokopio vitsistä ja tästä tehtiin valokopio. Valokopiointiin tapahtui virheitä, ja siksi kuvia piti välistä vahvistaa kynällä piirtämällä koska muuten kuva olisi lähestynyt hailakkaa sotkua, josta ei saa selvää. Müllerin ratchetin mukaan aseksuaaleihin kertyy pakosti mutaatioita. Hermann Mullerin mukaan mutaatiot kertyvät aseksuaalisissa populaatioissa tähän tapaan, ja vähitellen populaatiossa on yksilöitä joilla mutaatioita on muutamia. Lopulta, ennen pitkää kuolee viimeinen yksilö, jolla on tietty toimiva versio. Koska jonkun mutaation mahdollisuus on aina suurempi kuin juuri tietyn mutaation, tätä on vaikea palauttaa. Näin säppipyörä (engl. ratchet) "pyörii vain tiettyyn suuntaan". Geenien uudelleenjärjestäminen ja suuri populaation koko varmistaa sen, että populaatiossa on aina joitakin yksilöitä joilla mutaatioita on vähän tai ei ollenkaan.
1: Kondrashovin kirves on hieman samantapainen, mutta se perustuu toisenlaiseen ideaan. Sen mukaan suvullinen lisääntyminen karsii populaatiosta valtavan tehokkaasti haitallisia mutaatioita: Tässä keskiössä on "kynnysarvo". Ajatuksena on se, että pieni haitta ei välttämättä näy, mutta kun niitä on useita, ne ylittävät ennen pitkää jonkin kynnysarvon joka selkeästi vaikuttaa ja näkyy. Suvullienen lisääntyminen tuottaa etua kahta kautta: Se tuottaa rekombinaation avulla sellaisia yksilöitä jotka ovat "onnekkaita". Niillä huonoja ei ole yhtään tai juuri lainkaan. Näihin ei kohdistu valintapainetta. Sitten syntyy epäonnekkaita, joissa on useita haitallisia mutaatioita, ja näiden kohdalla "kirves heilauttaa ne ja niiden geenit unholaan". Tätä kautta vain hieman vaikuttavat mutaatiot, jotka muutoin voisivat peittyä satunnaiskohinaan, karsiutuvat. Kondrashovin kirves -näkemyksessä suuri populaatio ei auta : Ennen pitkää suvuttomassa populaatiossa on yhä enemmän niitä joilla on "yksi mutaatio liikaa". Mikäli mutaatioita on liikaa, ei ole mitään keinoa pelastua ilman seksiä. Tätä pidetään yleisenä syynä suvuttomasti lisääntyvien lajien sukupuutoille.

Ongelmana on tietysti pieni rataseläin, Bdelloidea. Se lisääntyy suvuttomasti, on aitotumallinen, ja se on sopeutunut monenlaisiin elinympäristöihin. Ne ovat ainut tällainen laji, jota ei selvästi odota sukupuutto. Ne ovat menestyneitä. Samoin soluissa olevissa mitokondrioissa on oma perimä, joka siirtyy "aseksuaaliseen tapaan", suoraan äidin kautta. Niissä on tietysti tapahtunut muutoksia. Mutta se, että olemme elossa osoittaa kuitenkin sen, että katastrofiin ei ole ajauduttu. On kuitenkin merkittävä ja jännittävä asia, että vain nisäkkäissä ei ole ainuttakaan lajia joka lisääntyisi ainakin osittain suvuttomasti. Koiraat ovat niille geneettinen välttämättömyys. Sen sijaan jopa liskoissa tunnetaan suvuttomasti lisääntyviä lajeja.

Loppuun voisi mainita myös työnjaosta. Tässä aiheena on vähän sama kuin mitä on r- ja K-strategioissa. r -strategiassa tuotetaan paljon jälkeläisiä ja niihin ei panosteta. Niitä kuolee paljon, mutta ideana onkin se että jokin jää henkiin. K -strategiassa jälkeläisiin sen sijaan panostetaan. Jos koiras auttaa naaraita jälkeläisten hoidossa, se on tietysti askel K -strategian suuntaan. Silloin koiraasta on hyötyä: Nyt molempien vanhempien on hyödyllistä tukea sitä. Suvuttomassa lisääntymisessä auttajia olisi tietysti vain yksi. Muilla ei olisi "isän/äidinosuutta" sen perimään. Jos jälkeläisten hoivaamisesta on apua jälkeläisten kelpoisuudelle, tälläiseen kannattaa tietysti panostaa.
1: Jos pidät Jumalasta, tuskin silti ajattelet että Hän on turhan vuoksi rakentanut sellaisen. Onhan syömisessäkin ilo ja hyöty yhdistyneet, luulisi että jotain samantapaista järkeä olisi tässäkin takana takana.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Minkä nuorena oppii sen vanhana vääntää.

Kun olin lyhyempi, asuin Järvenpäässä. Siellä sain kuulla tarinan, jossa kaksi ihmistä kaapattiin avaruusalukselle, jossa heille tehtiin kokeita. Lopuksi molemmat tapettiin. Minulta kysyttiin että miksi tarina on varmasti tyhmä. Esitin tietysti heti sen, että siinä oli avaruusolentoja. Niitähän ei ole olemassa. Sain kuulla että oikea vastaus on se, että tapahtumista ei tiedettäisi, kun kuka sen jutun olisi kertonut kun kaikki ovat kuolleita.

Eli tilanne on sama minkä Jack Sparrow esittää kuullessaan "Pirates of Caribbean: Mustan Helmen kirouksessa" siitä miten "Black Pearl" kyntää paikasta paikkaan eikä jätä ketään henkiin. Sparrowia ihmetyttää se, miten tekijä tiedetään jos kaikki kuolevat?

Tässä on itse asiassa kaksi tapaa lähestyä sitä, mikä on järkevää. Minun kakarana esittämä kannanotto on yksi, sellainen joka perustuu siihen että meillä olisi tieto siitä miten todennäköisiä tietyt ilmiöt ovat. Tämä on herkkä tuntemattomille ilmiöille. Tämä näkemys on itse asiassa yksi tapa lähestyä evidentialismia : Asioiden todennäköisyys saadaan arvioitua joko suoraan "epätodennäköisiksi" tai jälkeenpäin tarkastelemalla sitä miten usein jokin asia on tapahtunut. Eli kun UFOja ei ole saatu kiikkiin, sellainen on ehkä mahdollinen mutta kovin epätodennäköinen. Eli tarina muuttuisi uskottavaksi vasta kun tulisi vaihtoehtoisia näkemyksiä.

Eli on tavallaan fiksua olla uskomatta kummituksiin, ja toimia kuten Elizabeth Swann "Mustan helmen kirouksessa". Hänen on syytä uskoa kummitustarinoihin, koska hän on yhdessä, on luurankoja ja kaikkea vastaavaa konkreettista evidenssiä joka osoittaa siihen. Tässä korostetaan sitä että absoluuttisen totuuden sijasta haetaan luotettavuutta. Eli tehdään järkeviä ja uskottavia arvioita vajavaisen tiedon perusteella. Joskus erehdytään, mutta ideana onkin tavoitella arvioita, joiden sisällä erehdytään mahdollisimman harvoin.

Toinen tapa taas on itse asiassa hienovaraisempi, ja se perustuu rajoitteiden tuntemiseen. Ratkaisuhan perustuu faktaan "kuolleet eivät tarinoi". Tässä asian todennäköisyys ei ole merkittävä. Tärkeää on se, miten asiasta on saatu tietoa, ja onko kanava luotettava. Tämä on metodologian ytimessä. Tätä kannatetaan tieteenfilosofiassa melko paljon: Tässä tiedonsaannin vaikeus ja helppous on ytimessä. Tästä saadaan hieman yllättävää tukea suosiossa oleville teorioille: Ne ovat ensimmäisiä ja uskottavimpia tutkimusohjelmia. Tätä on kuvattu jopa seuraavalla tarinalla: Jos sinulta on kotimatkallasi tipahtanut talonne ainut kotiavain tielle, mistä etsit ensin? Oikea vastaus on tietysti "katulamppujen läheltä". Ei siksi että avain todennäköisimmin putoaisi sinne tai todella olisi siellä. Vaan sen takia että jos se on tipahtanut lampun lähelle, se löytyy helposti ja nopeasti. Vasta jos lamppujen lähellä ei ole avainta, kannattaa ruveta rämpimään ja haromaan pimeydessä.

Viksun miehen taakka.

Olen jutellut aika paljon erilaisten ihmisten kanssa. Moni varmasti ajattelee että kaltaiseni skeptikoksi leimautuva pitäisi taikauskoisia ihmisiä joko huijareina tai typeryksinä. Tämä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa olen usein sitä mieltä että he ovat väärässä jossain tietyssä asiassa. Itsekin olen usein väärässä ties missä.

Tämä korostuu sillä että monet järkevät, jopa akateemisesti koulutetut, ihmiset uskovat erikoisiin asioihin. Tosiasiassa järkevät ja älykkäät ihmiset voivat silti uskoa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Käsistäennustamiseen ja Loch Nessin hirviöön uskoo järkeviä ihmisiä. On niitäkin jotka uskovat että Kuningas Elvis Presley tai Popin Kuningas Michael Jackson ovat elossa. Myös nerokas Newton uskoi alkemiaan ja puolusti sitä vahvasti. Ja teki erikoisia tutkimuksia muun muassa Raamatusta ja maailmanlopusta.

Moni voisi ajatella että nämä ihmiset eivät vain olisi "oikeasti fiksuja". Muutenhan he eivät uskoisi tälläisiin. Ensimmäinen ja helpoin tapa käsitellä asiaa olisi vain esittää että heiltä puuttuu "substanssia korviensa välissä". Olen tässä itse asiassa sitä mieltä mitä Michael Shermer ajattelee. Fiksuilla ihmisillä on hulluja uskomuksia, koska he ovat taitavia etsimään puolustuksia mille tahansa asialle. Näin olipa heillä mikä tahansa uskomus, he osaavat kiemurrella logiikkaleikillä tilan jossa asia on mahdollinen. Tätä prosessia kutsutaan rationalisoinniksi. Järkevät ihmiset ovat tässä harvinaisen hyviä. Ja treenaamalla heistä tulee vielä parempia.

Tämä on tärkeä elementti, joka on puuttunut perinteisestä älykkyyden määritelmästä. Selitysten etsiminen ja löytäminen ei tarkoita ihan samaa kuin oikeassa oleminen. Syynä tässä on tietysti se, että rationalisointi kumpuaa emootioista. Tätä kautta älykkyyttä pitääkin ajatella enemmän kuin pelkkänä laskentatehona, tai sinä kuinka nopeasti aivot osaavat täyttää totuustaulukoita. Ne ovat toki tärkeitä, mutta niitä tulee täydentää havainnointikyvyllä, tunteiden hallinnalla ja ennen kaikkea yksityisten motivaatioiden, kuten ideologioiden, vaikutuksesta. Asiaa pitääkin lähestyä assimilaation kautta, kuten olen tehnyt pitkin matkaa. Se on oppimiessa tärkeää, siinä asioita yhdistetään. Mutta jos pelkästään siihen luottaa, ihminen ajautuu vahvistusharhaan, jossa hän etsii mitä tahansa joka tukee hänen omaa suosikkinäkemystään ja hylkää muut.

Tämä tarkoittaa sitä että älykäs tiedemieskin voi olla kuten minä tenniskentällä. En osu palloon. Monista tämä voi olla järkyttävä yllätys, mutta liikunnalliset taitoni ovat monin paikoin erityisen rajalliset. Kun katsoo esimerkiksi minua jossain kahvijuhlissa kantamassa kahvikuppia ja kakkulautasta samaan aikaan, ensimmäinen ajatus joka tulee mieleen ei todellakaan ole "tuon miehen täytyy olla ninja". Samoin kuin aspergerin syndromainen voi olla fiksu monissa asioissa ja olla terävänäköinen säännönmukaisuuksien löytäjä, on silti "toope" sosiaalisissa asioissa.

Tätä kautta taikausko ja pseudotieteellisyys sitoutuukin tälläiseksi sokeaksi pisteeksi. Takana on usein hellitty uskomus. Tämä on ymmärrettävää, koska ideologiat antavat usein turvaa ja hallinnan tunnetta. Kun esimerkiksi uskonnossa puhutaan usein kuolemanjälkeisestä elämästä ja tuodaan lohtua elämään, tämä helposti innostaa rakentamaan sen ympärille sokean pisteen.

Tätä kautta, yllätys yllätys, tarvitaankin irrationaalisuutta. On osattava "vajota hallittuun hulluuteen". Tämä tarkoittaa sitä että henkilö osaa ajatella "out of box". Yksinäänhän se on juuri sitä hulluutta joka ei liity älykkyyteen. Se on kuitenkin ymmärrettävissä hypoteesinmuodostuksen kautta. Pelkkä villi arvaus sinällään on tyhmä, mutta kun se yhdistetään testaamiseen, syntyy tehokas ideointi-testaamismoottori, joka tuo myös teorian kehitystä: Jos ei keksitä uudistuksia, jäädään vain testaamaan sitä vanhaa. Jos taas otetaan vain villejä ideoita, vaelletaan pälkähdysten kaaosmaailmassa. Molempia tarvitaan. On oltava järkevä ja hullu. Mutta oikealla tavalla. Keksitään villejäkin vaihtoehtoja, keksitään miten niitä voidaan testailla ja sitten testataan niitä.

Tästä päästään tietysti Descartesiin. Sillä hän oli hyvin aikaansaava ja älykäs. Hän oli kuitenkin "perinteisesti älykäs". Hän loi esimerkiksi teorioita maan rakenteesta, mutta häntä ei kiinnostanut niiden testaaminen. Hän oli briljantti matemaatikko. Rationaalisen toiminnan ja loogisen päättelyn huippuunsa hiottu ajattelukone. Hän luotti rationaalisuuteen niin paljon, että hän ajatteli että Jumala oli antanut meille oikeanlaisen älyn, johon voimme luottaa. Näin saamme luottamuksen myös Jumalasta, koska meidän älymme vihjaa Häneen. Tätä kautta testaamista ei välttämättä tarvita. Vastaavaa ajattelua on sovellettu Alvin Plantingan ja hänen seuraajiensa toimesta empiiriseen toimintoon korostamalla aistejen roolia. Idea on kuitenkin sama. Älyn ja/tai havaintojen luotettavuus saadaan olettamalla Jumala ja Jumala saadaan olettamalla älyn ja/tai havaintojen luotettavuus. Tämä rakentuu kehäpäättelylle. Mutta se on mahdollinen, jos Jumala tai luotettava äly ja aistit että älyn kohde ja aistien kohde todella on totta.

Ongelmana siinä on se, että se innostaa vähentämään itsekriittisyyttä. Sillä näkemyksethän ovat oikeita. Vastaavaa ajattelua on paljon, ja usein sitä liitetään myös tunteisiin. Tosin niitä kutsutaan mielummin intuitioksi, koska siinä on kosmis-mystisempi sävy. Tästä hauska esimerkki on uudehkossa elokuvassa "Déjà vu". Nimi viittaa tuntemukseen jossa jossain paikassa ollaan jo oltu aikaisemmin, vaikka ei ole oltu. Elokuvassa tämä on ennustamisen väline. Sillä voidaan nähdä tulevaan. Se ei ole "vain päässämme", vaan "luotettavaa". Sillä on takuu.

Avainkysymys onkin tietysti siinä, että miksi pitäisi valita juuri jokin tietty? Esimerkiksi shamanismissa on tavallista luottaa joko tunteisiin ja intuitioon. Tai havaintoihin - halusinaatiot ovat heille havainnoinnin muoto, ja kaikilla havainnoilla on takuu, ne näyttävät oikeita asioita. Perinteinen rationalisti taas uskoo että hänen ajattelullaan on takuu, jolloin asiat voidaan selvittää ilman kokeita pelkästään nojatuolissa istuen ja mietiskellen - onhan ajattelu virheetöntä ja erehtymätöntä, logiikan rakenne eksaktia. Osasta taas empiirinen metodi on luotettava, joka tarkoittaa sitä että pelkät shamanistin tunteet eivät riitä, ne eivät olisikaan luotettavia. Ja että hallusinaatiot ovat vääristymiä, eli eivät luotettavia. Ja että logiikka yksin ei riitä, eli logiikka olisi erehtyväistä. Mutta empiirinen menetelmä on luotettava. Nämä näkökulmavalinnat ovat pohjimmiltaan aika mielivaltaisia. Ne rakentuvat sen varaan mitä päätetään ja ei päätetä luotettavaksi. Loppu rakennetaan toki koherentisti tämän varaan.

Juuri tämänlainen ajattelu on rationaalista. Elokuvassakin kerrotaan tuolle ilmiölle vaihtoehtoinen syy. Se on sen pohjalta "mahdollinen". Olemme voineet henkisellä käydä ennalta siinä paikassa jonka olemme nyt, joten se "on jo käyty". Tälläiseen ei ole mitään erottavaa testiä ja se on "mahdollinen". Tämänkaltaisten näkemysten kyseenalaistamattomana oleminen on kuitenkin juuri se "viksun miehen taakka". Jos ei ole varovainen, fiksuimmista tulee johtaja-harhaanjohtajia jotka eivät edes ajattele itse olevansa sellaisia. He ovat niin hyviä että vakuuttavat itsensäkin.