Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Norjassa sensuroitiin tietokonepelejä. Tietokonepelejä on helppo syyttää. Ja yhteyskin löytyy likimain aina, koska sensuroidut tietokonepelit ovat ajan suosituimpia pelejä ; Jos kaikki pesevät hampaat, ei hammasharjan löytäminen likimain kaikilta murhaajilta kuitenkaan merkitse mitään. Jos "korrelaatio ei tarkoita kausaatiota" on klisee, on populaarius ei ole sama kuin kausaatio epäklisee koska se on vielä monta tasoa epävarmempi logiikan hyppäys.

Minusta oli mukavaa käydä kuuntelemassa "Ropecon 2011" kunniavieraiden omiin pelikokemuksiin liittyvää katsausta roolipelaamisen historiasta. On selvää, että roolipeleihin liittyvä joukkohysteria mainittiin. Roolipelaaminen kun liitettiin aikanaan itsemurhiin ja saatananpalvontaan. Pelaajien todellisuudentajun kerrottiin vääristyvän.

Oli hauskaa kuulla, miten 9 vuotiaan roolipelaajan äiti oli näyttänyt varoittelevan dokumentin. Se oli näyttänyt todella typerältä jopa lapsen silmiin. Muutenkin ilmiö näytti näin jälkikäteen huvittavalta;

Juttelussa ihmeteltiin varoittelijoiden fiksoitumista nimen omaan "D&D" -pelin kritisointiin. Muita pelejä ei ikäänkuin edes huomattu. D&D kun on luonteeltaan melko kevythenkinen luolastorymyämispohja. Sellainen josta on vaikeaa nähdä mitään kovin synkkää. Sen sijaan 1981 ilmestynyt "Call of Chuthulhu" -pelisarja sen sijaan jäi huomaamatta. Kyseinen pelisarja toi eteen uudenlaisen asetelman ; Ennen pelaajat olivat sankareita. Call of Chuthulhussa taas oli kauhuelementti, jossa ytimessä on se, että pelaajilla ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia. Kysymys on häviämispelistä, jossa pelaajan mielenterveys romahtaa pitkin matkaa pelin kauhuelementtien vuoksi. Kauheat saatanalliset voimat ja kauhuelementit jäivät huomaamatta. Kevyttä peliä kritisoitiin ja hyvinkin raskaita teemoja sisälläänpitänyt systeemi pääsi ikään kuin kokonaan kritiikkimyllyn ohi - vaikka sekin oli varsin suosittu pelisysteemi!

Pääsyy taisi olla se, että kriitikot eivät tunteneet kritiikkinsä kohdetta. D&D oli näkyvä ja koko piirin symboli. Siis hieman kuten "Harry Potter" nykymaailmassa vertautuu kaikkeen fantasiagenreen ja fundamentalistien varoittelupiirit (samainen ryhmittymä joka kohkasi roolipeleistä) keskittyvät suorastaan ihmetyttävällä innolla vain siihen.

Lisäksi vieraat kertoivat että varoittelu oli todennäköisesti hyvää mainontaa. Kohkaamisen jälkeen ihmiset kuulivat pelin olemassaolosta, moni halusi ottaa selvää. Ja lisäksi kielletyn leima kiehtoo etenkin nuoria.

Jotenkin odotan ja toivon tiettyjen pelien myynnin lisääntymistä!

(Mindset) ~ Se on se ajattelutapa

Ollessani Ropeconin puolella, sain mielestäni tärkeää ja arvokasta kritiikkiä bloginkirjoittelustani. Kritiikin ytimen voi tiivistää karkeasti siihen että ; Blogiani luetaan yllättävän paljon. Ottaen huomioon, että tämä on varsin tylsä blogi. Jossa on "sekaisin filosofiaa ja miekkailua".

Olen itsekin ihmetellyt lukijamäärää, eikä tuossa lausunnossa ole mitään loukkaavaa, "koska ympäristö jossa se sanottiin". Ehkä ihmiset käyvät katsomassa kuvia miekoista, se yhdistänee kaikki maailman ihmiset. Mutta kritiikissä olennaisinta oli ajatus erottelusta.

Teksti siis näyttää irralliselta ja toisistaan riippumattomilta. Toisin sanoen joku jakaisi blogin kahtia. Olisi yksi miekkailublogi ja toinen filosofiablogi. Sekamelskasta on vaikeampi löytää sitä mikä kiinnostaa, kun siinä on useampia aiheita. Olisi toki helppoa jatkaa ajatusta jopa vielä pidemmälle. Jakaa blogi lisäksi vaikka teologia -aiheiseen. Niitäkin juttuja tulee kirjoitettua. Tai sitten omaa elämää käsittelevään. Lopulta minulla olisikin muutama blogi joissa olisi kaikissa muutamia satoja blogauksia.

Tässä on vain se ongelma, että en kykene erottamaan näitä toisistaan. Syyhyn voi saada selitystä Windsorin tämänvuotisesta "Reality of Steel" -luennosta. Sen otsikko oli "Live by the Sword - Die by the car, cigarette and cheeseburger". Se käsitteli laajemmin sitä, miten eri motiivein ja lähtökohdin miekkailua harrastetaan ja miksi sitä kannattaa harrastaa.

Otan kuitenkin esiin sen, miten hän mainitsi että hän oli aikaisemmin vihannut suomen kielen kielioppia. Se on kammottavan vaikeaa englantilaisen mieleen. Kielet kun eroavat toisistaan valtaisasti. Tämä oli ennen kuin hän oli opetellut miekkailua. Myöhemmin Windsor oli harjoitellut miekkailua ja palannut suomen kieliopin pariin. Ja nähnyt siinä samankaltaisia rakenteiden systemointitapoja mitkä toimivat miekkailuasioiden opiskelussa.

Ajatus voi tuntua mystiseltä, mutta tosiasiassa taustalla on hyvin järkeenkäypä selitys ; Miekkailussa on paljon muistettavia asioita ; Manuskriptien lukemisesta ymmärtämisen kautta toimintaan asti on valtaisasti opiskeltavaa. Määrän prosessointi kasvattaa itse mielen prosesseja. Syntyy ikään kuin yleinen asenne ja tapa lukea ja opiskella. Miekkailu vaikuttaa tietysti myös tunnemaailmaan, etenkin tunteiden hallintaan. Näin asennemaailmakin muuttuu.

Omalta kohdaltani uskallan sanoa, että minulla on käynyt hieman samalla tavalla. Toki osaamani miekkailun tietotaitomäärä on vielä varsin vaatimatonta. [Mestaria minusta saisi vain kahta tietä (a) huijaamalla ja valehtelemalla (b) harjoittelemalla useita tuhansia tunteja.] Mutta olen kuitenkin joutunut jäsentelemään paljon asioita. Isoin muutos on ollut yleisessä elämänasenteessa. Perusnegatiivinen pelkojen, traumojen ja varovaisuuden sävyttämästä tyypistä on matkan varrella karissut kaikenlaista. Ajattelu ja asenneprosessit taas heijastuvat likimain joka ikiseen lauseeseen, jonka kirjoitan. Kirjoitan siis yhtä blogia siksi että vaikka jollekulle muulle erot voivat olla ilmiselviä, itselleni on tyystin mahdotonta sanoa missä vaiheessa filosofia loppuu ja miekkailu alkaa.

Itse asiassa olen puuhannut filosofiankin parissa sen verran aikaa, että en voi olla aivan varma siitä, missä määrin opiskelemani filosofia onkin se, joka värittää kaiken miekkailun. Mutta kun asiat ovat toisiinsa tiiviisti liuenneena, ei erottelulla ole oikein väliäkään. Minun blogini on siis ikään kuin kapinallinen bussi Amerikoissa "ei niin kauan kauan sitten". Siellähän oli busseissa omat paikat mustille ja toiset valkoisille. Minun blogissa istuinpaikkoja ei ole määritelty, vaikka monien mielestä erottelu on olennaista - ja jopa helppoa - tehdä. Jatkan tässä jonkinlaista filosofisotureiden perinnettä. Tai ainakin unelmaa sellaisesta.

---

Kuva on miekkakoulumme tämänvuotisesta esityksestä. Tämänlaisia kuvia ne ihmiset varmaan käy katsomassa, joten kävijämäärä varmasti pompahti kattoon!

Spartalaiset häät

Sparta oli muinoin "kovien kreikkalaisten soturien" paikka. Kulttuuri korosti kaikin tavoin rajuutta. Kaikki miehet olivat sotureita. Tätä voisi kuvata maskuliinisena maailmana. (Mutta ei ehkä kannata koska lausunto on miehiä luokitteleva ja heteronormatiivinen.) Kuitenkin homoseksuaalisuus oli enemmänkin maan tapa. - Itse asiassa heteroseksuaalisuus näytteli roolia ainoastaan sitä varten että saataisiin uusia spartalaisia.

Kuitenkin naimisiin mentiin. Ja Spartalaiset häät eivät korostaneet tapahtuman heteroseksuaalia luonnetta. Naiselta nimittäin riistettiin naiselliset vaatteet, hänen hiuksensa ajeltiin. Heidät puettiin miesten vaatteisiin ja sandaaleihin. Ja kalliiden sokeristen juhlien sijaan hänet laitettiin tyhjään huoneeseen, josta mies sitten kävi varastamassa naisen. Tästäkin saattoin mennä vuosia ennen kuin aviopari näki toisensa päivänvalossa ; Vierailut tehtiin vain öiseen aikaan.

Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erittäin, erittäin, homoseksuaalisena ; Jopa heteroseksuaalisuus määritellään homoseksuaalisuuden kautta. Nainen pitää ajella jotta tämä näyttää tarpeeksi mieheltä jotta tätä voisi panna. Kuitenkin tapasin tässä ihmisen jonka mielestä queer -näkemys tarjoaa olennaisesti mukavamman kuvan ihmisen seksuaalisuuteen. Hänen mielestään heteroseksuaalisuus ja homoseksuaalisuus on määritettävä nimen omaan valtasuhteiden kautta. Hänen mielestään on olennaisesti erilaista onko "spartalaiseen tyyliin" homoseksuaali vai onko homoseksuaali "tasa-arvoiseen tyyliin". Spartassahan penetraatioon liittyi statukseen sidottu hierarkia. Penetraatio näytti valtasuhdetta jossa on alistaja joka penetroi ja alistuva joka on vastaanottavassa roolissa. Vastaava valtasuhde siirtyy tietysti helposti heteroseksuaalisuuteenkin. Siinä penetroidaan vain muuta kuin peräsuoleen.

Tästä pääteltiinkin että Spartalaisuus oli kauttaaltaan heteroseksin sävyttämää. Eli sen harjoittama homoseksuaalisuus oli homoseksiä vain sukupuolen kautta. Muu oli maskuliinista.

Ei liene varmasti yllättävää että lausuja oli nainen ja "vakiintuneessa parisuhteessa asuva lesbo". Vetoaisinkin tähän liittyviin intresseihin, jos olisin kova postmodernismin ystävä. Selittäisin että seksin ilmenemiset ovat toki tosiasia, mutta että valtasuhteen liittäminen tiettyihin ilmiöihin on arvotusvalinta joka kertoo määrittelijän omista mieltymyksistä. Muutos asiaan saadaan vain määritelmää vaihtamalla ja silloin valtasuhteet voidaan jopa muuttaa. ~ Jos joku laittaa sormen suuhun, on vaikeaa sanoa onko siinä tukehduttaminen vai pureminen. Vastaavasti on vaikeaa sanoa puhutaanko seksissä lävistämisestä vai haltuun ottamisesta.

Itseäni ihmetyttää aina se, miten heteroseksuaaleille homoseksuaalisuuskeskustelu näyttää pyörivän heterous-homous -linjamalla. Kuitenkin homoseksuaalien parissa tuntuu olevan voimakkaampi "oikeella tavalla homo-väärällä tavalla homo", "liian paljon homo-liian vähän homo"... rakenteet. Tässäkin toiset homoseksuaalisuuden muodot nähtiin arvolataukseltaan matalampina. Esimerkiksi tässä keskustelussa heteroseksuaalisuuden värittyminen tuntui keskustelun asennemaailman pohjalta olevan vain sivutuote, ei pääasia.

Sankariton maailma

Tämän vuoden "Ropecon" oli perusteemaltaan sankaruudesta. Asia oltiin otettu huomioon erityisesti esitelmistä, joita erityisesti yleensäkin käyn kuuntelemassa conissa. Aihe on tietysti luontevaa, koska kun aiheena on sankaruus, on oikein lähteä kysymään asiasta näkemystä nörteiltä jotka leikkivät olevansa haltia. (Tai ammattivaras.)

Ja tämä ei ole mikään vitsi ; Kävin hyvin useassa esityksessä, jossa kaikissa oli pohjalla erilainen lähestymistapa sankaruuteen. Sankaruutta käytiin läpi sankarin ominaisuusstatistiikan kliseisistä kombinaatioista sankaruuden rakentamisesta lähtien. Matkan varrella on sankaruuden sovittamista ulkoisiin tekoihin saavutuksiin, sankarien vaihtumista ajan hengen mukaan, arvostukseen. Mietittiin sitä onko sankaruus vain sitä että ihmiset sitovat identiteettiin tarinoita, toistavat, vääristävät ja luovat niitä, vai onko sankaruus indiivin oma ominaisuus. vapaaehtoisuutta vai valitun osan toteuttamista. Mietittiin miten sankaruus liittyy sankarin omaan kompetenssiin. Ja onnistumiseen. Sankaruutta sovitettiin jopa siihen miten temperemanentti ja mielenterveys rakentaa sankaruutta ja miten traumat muovaavat sitä. (Vastaus : Traumat ohjaavat hahmon kohti kiinnostusta tikarien kantamiseen, salamyhkäisen hiiviskelyyn ja yleisee varovaisuuteen.)

Kaiken kaikkiaan sankaruus tuotti varsin mielenkiintoisesti popularisoitua filosofiaa, eikä tasoa voi kaiken kaikkiaan sanoa huonoksi. Etenkään kun muistaa että mukana on teinejä, filosofiassa totaalisen amatöörejä, pitkiä aikoja valvoneita, salassa kaljaa vetäneitä ja muita viistoja. (Jotkut jopa pelaavat rogueita.)

Luonnollisesti ajatukset tulee esittää jotenkin. Ensin ajattelin tehdä sarja -artikkelin. Mutta sitten keksin mielestäni sujuvan ratkaisun, jolla saan likimain kaikkien esityksien, niihin liittyvien juttelujen ja muuten vaan käytyjen varsin omituisten ja perverssienkin keskustelujen sisällöt yhteen, mielestäni koherenttiin näkemykseen, jossa on paljon eri kulmia, ja jossa ei kenties ole mitään lukkoonlyötyä mutta siinä on kuitenkin valtavasti aineistoa jota ilman lukija ei voi omaa lukkoonlyöntiään tehdä. Ajattelin tehdä jutun, joka sivuaa käytettyjä esimerkkejä, mutta ei kuitenkaan olisi vain referaattitoisinto. Jokin jossa otan käyttööni likimain kaiken mitä vastaan tuli ja raiskaan sen vinoutuneen ajattelukoneistoni läpi ja katson minkälaista filosofista ryönää sen jälkeen syntyy. (Luultavasti päädyn loottaamaan ja backstabaamaan kaikkia joita referoin suoraan tai epäsuoraan, sillä joko varastan toisten ideoita tai vääristelen niitä. Ja muita vaihtoehtoja ei ole!)

Tämä on se juttu.Aloitetaan helppojen eliminoinnilla.

Sankaruutta on kenties helpointa lähestyä yksilön kautta. Tällöin meillä on "ominaisuussankari". Hän on joko kokonaisuutena tai joltain osiltaan erikoisen taitava. Taitosettejä on hyvin monenlaisia ; Esimerkiksi väkivahva barbaari on totaalisen erilainen sankari kuin vaikkapa karismapohjainen ritarihahmo tai tarkkasilmäinen, nopea, ketterä, ovela ja järjeltään erinomainen "sissirintaman mies". (Kieltäydyn puhumasta varkaista koska se harhaanjohtaa. Roolipelihahmoissa on yhtenä päähahmotyyppinä "thief"/"rogue" -tyyppinen hahmo. Mutta hahmoluokat ovat yleensä määritelty sen verran joustavalla ja toimintaa ohjaavalla pensselillä että on rehellisempää puhua "lukkosepistä joilla on taskuvarastelutaipumuksia".)

Kuitenkin sankaruus vaatii enemmän ja vähemmän. Sankaruus nähdään usein nimenomaan tekojensa kautta. väkivahva barbaari muuttuu sankariksi piestessään hirvittävän hirviön ja napatessaan tämän jälkeen vähäpukeisen naisen eksoottisten kulttilaisten alttarilta viime hetkellä. (Näppäräsorminen lukkoseppä - eli ainut oikeantyyppinen sankarihahmo - voi tietysti yrittää tiirikoida kulttilaisten sydämen salaiset lukot tikarilla selän takaa.) Jos hän jää kotiin, hän ei ole sankari. Toisaalta sankariksi voidaan laskea myös epätoivoinen äiti, joka näkee lapsensa vaarassa ja ponnistaa voimavaransa ja pelastaa lapsensa uhkaavalta vaaralta. Äidin kompetenssi ei muuta sankaruutta ; Jos äiti on huono juoksija, tyhmä ja muutenkin "alle keskiarvon", hän ei menetä sankarin statustaan. (Hyvä juoksutaito on tosin avuksi. Samoin kuin iso todennäköisyys kriittisiin onnistumisiin.)

Tästä voitaisiin vetää päätelmiä siitä että onnistuminen olisi sankarille tärkeää. Erikoislaatuinen onnistuminen tekee sankarin. Jos barbaari joutuukin pedon ateriaksi, hänestä ei enää kuulla. Olisi helppoa ajatella että hän ei olisi sankari. Kuitenkin moni sankaritarina perustuu sankarin epäonnistumiseen. Itse asiassa etenkin Amerikoissa kerrotaan -ainakin Ropeconiin kutsuttujen amerikkalaisten kunniavieraiden mukaan - paljon sankaritarinoita Alamossa menehtyneistä lännen valloittajista. He hävisivät ja kuolivat, eivätkä he edes olleet voittavassa taistelussa. Silti heistä kerrotaan sankaritarinoita. Onnistumistakaan ei vaadita. Häviössä pitää kuitenkin olla "tyyliä" jollakin tavalla. Hävinneen sankaruus vaatii jonkin erikoisen perustelun.

Jotta häviäjistä saadaan voittajia, toimijoiden intentio korostuu. Esimerkiksi jos joku äiti heittäytyy lastaan uhkaavien ryöstäjien eteen ja kuolee prosessissa, tämä on rohkea teko. Epäonnistumisen vääjäämättömyys itse asiassa korostaa sitä että äiti lähti vaikeaan tekoon, ei kykyjen ja onnistumisen vuoksi, vaan niistä huolimatta. Tässä äiti ikään kuin kertoo että hän arvostaa joitain asioita arvokkaammiksi kuin hänen elämänsä. Ja koska jokainen osaa arvostaa omaa elämäänsä, on kyseessä voimakas arvostuskannanotto. Vaikka äiti ei onnistuisi pelastamaan lastaan, hän on kuitenkin antanut lapselle marginaalisen mahdollisuuden. (Ryöstäjillä on paha tapa voittaa.)

Intentioiden korostamisesta huolimatta sankareiksi paljastuu usein esimerkiksi vaeltava isännätön samurai, joka rahaa tienatakseen puolustaa hyvyyttä. Raha on motiivi, ja hyvyys on vain tekojen luonne. Rahanhimon ei nähdä sotkevan sankarin elämää (sen sijaan on kätevää että lukkoseppä tarkkasilmäisesti osaa olla ekonominen ja kykenee tuottamaan partyn käyttöön lisävaroja esimerkiksi murtautumalla lukoilla ja suojauksilla suojattuihin arkkuihin, tai muilla vähemmän murtautumista vaativilla ihmiskeskeisemmillä keinoilla.)

Kuitenkin monissa tilanteissa tunnetaan vastentahtoisia sankareita. Esimerkiksi hyvin usein toistuva sankarityyppi kuvaa sitä että vain yhdellä ihmisellä on mahdollisuus pelastaa tilanne. Tällöin sankari voi olla jopa vihainen kohtalolle. (Joka tarjoaa diiliä "joko vankilaan tai sitten autat tuota paladiinia murtautumaan Kaaoksen Klaanin luolastoon")

Eliminoinnista lähestymiseen.

Sankaruus tuntuu itse asiassa sujuvasti liittyvän kaikkeen yllä mainitsemaani. Mutta se on niihin sovitettavissa vain hyvin tietyillä ehdoilla. Asiat voidaan liimata yhteen yhdellä teemalla. Sitä voisi kutsua ajan hengeksi. Voidaan sanoa että sankaruus on jokin jonka yhteiskunta ja kulttuuri liittää tiettyihin toimijoihin. Tämä tekee sankaruuden konseptista kulttuurirelativistisen.

Jos asiaa lähestytään määritelmällisesti, voi pohjalle ottaa kreikkalaisen näkemyksen¨. Siinä on kaksi pääkohtaa.
1: Sankaruus on sitä että ihmisestä kerrotaan tarinoita. Tätä voisi kuitenkin täsmentää sillä että myös konnista kerrotaan tarinoita. Mutta sankaria ihaillaan. Arvostuksen kautta saadaan seuraava luokitelma:
___1.1: Sankarillisia ominaisuuksia voidaan kuvata siten, että ihminen ihailee niitä. "Olisinpa tuollainen".
___1.2: Antisankarilla on piirteitä, joita pidetään inhimillisinä ja antisankari tuntuu ihmismäiseltä samastumisen kautta. (Usein nämä ovat heikkouksia, mikä on tietysti kyynistä ihmsikuvaa.) Antisankareista pidetäänkin juuri tämän vuoksi. Halu tämänlaiseen voidaan nähdä sillä että supersankarielokuvissa on aina ensimmäisenä se "origin story", joka kertoo supersankarin alkuperän, sen miten hän ei ole vain tavallinen jamppa. Ihmiset menevät aika usein katsomaan miten Hulk rikkoo ja särkee, mutta silti tämä kahvia keittävän tyypin katselu on jotenkin olennaista.
___1.3: Konnalla on eriyttäviä ominaisuuksia. Hänessä on paljon piirteitä joihin ihminen ei samastu. Ja toisaalta joita hän kammoksuu "en halua olla tuollainen" (vaikka kenties onkin)
2: Sankari on ihmisen ja Jumalan välissä. Jumalat ovat täydellisiä, joten heillä ei ole heikkouksia. Sankareilla on sen sijaan heikkouksia, koska he ovat inhimillisiä. Sittemmin teologinen aspekti on jätetty syrjään, ja Jumalan paikalle on laitettu idealisoitu sankaruus, joka pitää sisällään idean ja määritelmän sankaruudesta. Jumala on vaihdettu arvoilla. Muutos ei ole sankarin luonteen kannalta olennainen. Mutta se "muuttaa taustamekaniikan" ihan tyystin ; Ennen arvot perusteltiin Jumalalla, nyt arvot ovat ydin jolla oikeutetaan että jokin hahmo on sankari tai konna. (Eräässä mielessä Jumalallinen vai. Saatanallinen.)

Kun huomataan että sankaruus liittyy uhraukseen ja arvostukseen. Sillä sankari uhraa aina jotain. Esimerkiksi Teräsmies, vaikka onkin superolento, ei uhraa henkeään ja terveyttään, se ei tarkoita että hän ei uhraisi jotain. Hän uhraa esimerkiksi vapaa-aikaansa. Myös mahdollisuus kunnolla tavalliseen elämä häiriintyy. ~ Jopa supersankarit - vaikka heillä onkin salainen identiteetti - joutuvat eristämään itseään toisilta. Sillä naamiot eivät ole pitäviä. Jokaisessa supersankarielokuvasarjassakin on jossain vaiheessa kohta jossa esimerkiksi tunkeudutaan Batmanin salaiseen luolaan.

Uhraukset voidaan aina periaatteessa nähdä myös haaskaamisena. Myös pahikset tekevät aktiivisesti uhrauksia. Kysymys onkin aina jonkinlaisesta panos-tuotos -arviosta. Kysymys on arvovalinnasta ; Onko kunnioitettavaa että Teräs mies kieltää Clark Kentiytensä, ei mene naimisiin rakastamansa Louis Lanen kanssa - ja harrasta tämän kanssa ihastuttavaa lajienvälistä seksiä mallia bestiality or worse - vaan sen sijaan hyppii irvokkaassa kalsariasusa pitkin kattoja [Toim. huom. Asiasta käytyjen tekijänoikeuskeskustelujen vuoksi, jossa paljastui että alkuperäinen teräsmies on tekijänoikeudelta sidottu, ja että hän hyppi valtavia hyppyjä korvattava.] lentää irvokkaassa kalsarisaussa kaupungin yllä ja käyttää liiallista voimankäyttöä päihittämällä rikollisia lyömällä heitä supervoimilla turpaan. (Mikä on totaalisen unfair, on selvää että spellcasterit ovat epäreiluja jos ne loitsut ovat tehokkaampia kuin surprise attackit.)

Ihminen näkee että pahat ihmiset toimivat arvovääristymän kautta. Tästä päästäänkin sujuvasti siihen ajan hengen kuvaan ; Sankarit Alamossa hävisivät, mutta tällä hetkellä Amerikkalaiset arvot ovat vallitsevia. Siksi Alamossa oltiin voittavien puolella, vaikka taistelu hävittiin, sota kuitenkin eräällä tavalla voitettiin. Onkin sujuvaa tämän jälkeen huomata että sankareita on kahdenlaisia:
1: Erikoislaatuisia tekoja tehnyt henkilö, joka on ollut ennen ristiriidassa ajan hengen kanssa. Tämä ristiriita on nostanut konfliktin esiin ja sankari on ollut tämän konfliktin symboli. Sankarin rooli konfliktissa on ollut selvästi "keskivertoa enemmän". Hän on siis suoritteiltaan ekstreemi. Konflikti on muuttanut mailmaa ja sankari on ollut voittavien puolella - riippumatta siitä onko hän itse esimerkiksi kuollut prosessissa, vai elääkö hän eläkepäivänsä menestyvänä, elävänä ja rikkaana.
2: Sankarit jotka ovat puolustaneet ajan henkeä, tehneet suuria uhrauksia. Hän on siis tehnyt ekstreemejä tekoja, ollut vallitsevien arvojen puolella ja uhka on päihitetty niin että nykyään jaetaan sama maailmankuva ja samat arvot.
___2.1: Nietzscheläisien vivahteideni vuoksi pidän kovasti tästä kreikkalaisten tavasta katsoa asiaa ; Sehän sanoo että ihminen on pakosti epäonnistunut jumalallisuudessa. Sankari on puolimatkalla Jumaluuteen, mutta hänen epäonnistumisensa on ikään kuin vakiona. Nietzscheläisittäin asian voi tajuta sitä kautta että nautinto ja kärsimys ovat toisiinsa sidoksissa. Mitä enemmän yrittää, sitä sankarillisempi on, mutta sitä enemmän kärsit. Sankarillisuuden maksimi onkin juuri siinä missä on juuri ja juuri tulossa hulluksi. Nietzsche kuvaakin tätä sankarin kamppailua tiikerin hännänvetona. Kamppailun, yrittämisen, onnistumisen ja romahtamisen ja hulluksi tulemisen kohtaamispiste on sankaruuden syntyalusta ; Tämä tarkoittaa sitä että sankaruus on heikkouden kanssa "veitsenterällä". (Toivottavasti sentään myrkytetyn sellaisen. Ja +5 -tason maaginen olisi kiva kanssa.)

Sankaruus on tätä kautta symbolinen arvostuksen merkki. Sankarin uhraus nähdään saavutuksen ja yrittämisen arvoisiksi. Jokin toinen kulttuuri voi nähdä samat uhraukset mielettömänä haaskaamisena. Tämä on tietysti ongelmallista etenkin sotastrategiakeskeisissä tilanteissa, tarinoissa ja peleissä. Niissä sotilaat ovat käytännössä resurssi, jota uhrataan jotta saadaan tehtyä asioita. Mutta myös pahikselle örkit ovat samankaltainen välineellinen resurssi. Eroksi tuleekin juuri se, onko uhraus ajan mukaan riittävän hyvin perusteltua. (Mikä onneksi näkyy "rahat" taulukossa kätevistä kun vertaa asioita niiden ostohintoihin.)

Ajankuva vaikuttaa tilanteessa hyvinkin paljon. Erityisen ongelmallinen tässä kohden on "Punisher". Hahmo lähti liikenteeseen hämähäkkimiehen vastustajana. Hänet kuvattiin pahojen traumojen kieroutuneena kostajahahmona. Myöhemmin omankädenoikeutta jakavasta pääkallomiehestä leivottiin hyvää - tervehenkistä omaa oikeustajuaan yhteiskunnan lepsuudestaan huolimatta seuraava - sankaria. Nyttemmin hahmossa nähdään jälleen psykopaattisia piirteitä. (Punisher on muuten minusta mainio, tosin hän voisi harjoittaa enemmän ansojen ja salaovien etsintää, sekä ansojen purkamista.)

Suomessa tilanne on siitä mielenkiintoinen että esimerkiksi Talvisodassa - joka on suomalaisuuden sisäisen sankaridiskurssin kannalta tärkeä symboli, kenties jopa tärkeämpi kuin "Kalevala" - voidaan arvostaa itsensä uhrannutta pasifistia kuin useita vastustajia konekiväärillä tappanutta sotilasta. Sillä molemmissa puolissa nähdään hyvää. Osalla on silti voimakkaita mielipiteitä siitä että pasifisti on maanpetturi ja toinen näkee sotilaan vahvasti murhaajana. Luokittuma sankariin ja konnaan on vahva, mutta eriää voimakkaasti. Tämä näyttää juuri sen että sankaruus ei ole mikään empiirinen suure, vaan liitettävissä yksilöiden - ja kulttuurien -arvostuksiin.

Mielipidesidonnaisuus vihjaa vahvasti siihen suuntaan että sankaruus ei ole yleisinhimillinen maksiimi. Mielipiteiden voimakkuus ei ole ysilöllisesti suurestikaan sidoksissa konsistenttiuteen ja ihmisen lajinmukaisuus. Lajityypillistä on kenties vain sankaruuden ihailu itsessään. Sankaruuden sisältö sitten muokkautuu myös lajityypillisten "tekemis-yrittämis-asenne-uhrautumis-yhteisöllisyys" -tematiikan ympärille hyvinkin kulttuurisidonnaisesti. Yleisen sankaruusskeeman sisällä asiat näyttävät ilmiselvältä ja tietyltä vain samasta syystä mistä vahvojen mielipiteiden yleensäkin ; Takana on joko monomaanisuus, dogmaattisuus tai egosentrisyys. Sitä joko seurataan massaa miettimättä, ollaan fiksoituneita yhteen asiaan jota ei osata kyseenalaistaa tai sitten ei kyetä nousemaan omasta näkemyksestä ja huomaamaan erilaisia sankaruusnäkemyksiä -ne ilmenevät vain siten että on typeriä kerettiläisiä. (Joita ovat tietysti vain konservatiivimaagit, jotka kyseenalaistavat thief -hahmojen käytännöllisyyden!)Tästä sankarikuvasta voisi hypähtää arvokeskustelun maailmaan.

Nykyaikaa moititaan sankarittomuudesta. Tälle ajalle tyypillisenä olisikin siksi se, että se ei oikein tuo sankareita. Tälle löytyy muutamiakin lähtökohtia jotka selittävät ilmiötä. Olen sitä mieltä, että kaikissa näissä on pirusti järkeä, mutta että ne ovat silti totaalisen väärässä. (Skitsofreenista, eikö?)
1: Nykyään ollaan poliittisesti korrekteja ja lepposia. Ajatellaan että sopuisuus on ihanne. Tästä seuraa se, että jos ja kun sankaruus sidotaan konflikteihin, on sankarin ydin aina erimielisyydessä. Sankari sidotaan ja kiedotaan arvostuksiin, jossa uhrauksen arvon esitetään olevan vähäisempi kuin tavoitteen. Tämä on arvokeskustelullinen kannanotto, konflikti. Näin vaikka konkreettista konfliktia ei olisi, sankari on kuitenkin symboli tietynlaiselle konfliktille. Näkemys on loistava, koska se sitoutuu sujuvasti esimerkiksi Nietzscheläiseen näkemykseen jossa nihilismi on sitä että ei uskalleta heittäytyä konfliktiin. (Hänen filosofiansahan onkin sanavalintojenkin kohdalla aikamoisen vahvasti sankaruuden tematiikalla värittynyttä.) Leppoisuus ja konfliktin piilottaminen johtaa hänestä sankarittomaan nihilismiin.
___1.1: Huonoa perustelussa on se, että Gandhi näytti mallia passiivisesta vastarinnasta. Hän näytti että sopuisa ei ole samaa kuin konfliktinpakoisuus. Hänkin toki uhrautui, mutta hän näytti että uhraamisen metodiikka on vain välineenvalinta. Ennen oltiin ajateltu että jos toisella on aseita, vastarinta onnistuu vain aseilla. Gandhi tavallaan tajusi että pawnit ovat resurssi, eli heilläkin on hyötyajattelupohjalta vipuvoimaa vaikka toisella olisi arvomaailma miten vääristynyt. Näin Gandhi onnistui keksimään jotain joka aikaisemmin olisi tuntunut siltä että olisi sekä syönyt kakun että pitänyt sen. (Gandhi keksi varsin elegantin keinon oksentaa. Kuvausta loppuun viedäkseni. Tarkennukseksi : Arvostan passiivista vastarintaa ns. perkeleesti.)
2: Nykyaika on informaatiopitoisempi. Ja tieto lisää tuskaa. Ennen tiedonvälitys oli yksinkertaisempaa ja hitaampaa. Erimielisiä uutisia kohdattiin vähemmän. Nyt sankarista löytyy helposti puolia joista ei pidä. Näiden esiintuonti ja niistä tiedostuminen johtaa idealismin hylkäämisen pakkoon; Sankari ei ole ideaali sellaisenaan, vaan täytyy valikoida ja olla kriittinen "ominaisuus kerrallaan". Tieto tuottaa myös pettymyksiä. Ja kun ideaalista sankaria arvostanut pettyy, syntyy helposti kyynikko. Sillä kyynikkohan on vain pettynyt romantikko.
___2.1: Kuitenkin media tarjoaa myös suosittuja ja melko pysyviä sankarihahmoja, joita kunnioitetaan. Nuorisoidoleihin suhtaudutaan yhä melko palvovasti. On lisäksi mahdollista että kyynisyyden sijasta syntyykin kriittinen ja vaikeammin vedätettävä ihminen ; Tieto lisää tuskan lisäksi myös realistisuutta. Kysymys onkin lähinnä tuskan prosessointikyvystä. Ennen ihminen oli helpommin manipuloitavissa, ja sinisilmäinen sankari eli eskapistisemmassa sankarikuvassa ja teki kenties pahojaan. Nykyaika siis tavallaan pakottaa ihmiset arvioimaan ja tekemään valintoja. Ihmisistä pakotetaan oman elämänsä sankareita. Tämä on individualismia, mutta tuo sankaruuden lähemmäs jokaista ihmistä. Sankaruus ei siis kokisikaan inflaatiota vaan muuttuisi sujuvammaksi osaksi yhteiskuntarakennetta. Kokonaisuus ei ole välttämättä huono ; Ennen oltiin sankarillisia kun taisteltiin rohjeasti kauheita väärintekijöitä vastaan. Nyt väärintekijöitä on vähemmän koska jokainen tekee ahkerasti pieniä arvovalintoja. Sankaruuden taakka tavallaan jakautuu useammalle.
3: Media rakentaa ja purkaa sankareita. Se on tehnyt sankarinrakennuksesta ja murskaamisesta bisnestä. Tämä johtaa hajaantumiseen. Ihmiset jakavat intressinsä ja palvontansa, eikä samanlaisia pysyviä ja voimakkaita symboleja pääse syntymään.
___3.1: Median seuraaja kuvataan usein ikään kuin "manipuloinnin ja aivopesun" kohteena. Kuitenkin katsoja voi periaatteessa olla prosessoijayksilö. Voidaankin sanoa että sankaruutta koskee sama kuin vaikkapa markkinatutkimusta ; (a) Ylhäältä alaspäin ohjattu markkinasuunnittelu on kankeaa, eikä usein menesty. Hierarkia ohjaa siihen että konseptit ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, ja ne noudattavat yksinkertaista logiikkaa joka helposti typistää massat keskiarvoon. (b) Massat vaikuttavat kaaoottiselta, sillä heillä on useita jopa keskenään ristiriitaisia mielipiteitä. Heidän logiikkansa ei siksi ole koherenttia vaan ilmenee tilastollisena ja siinä on paljon vaihduntaa.

Uskallankin väittää että sankarittomuus ei kuvaa nykyaikaa. Sen sijaan meillä on useita sankareita. Itse asiassa sankarinpalvonnan pitäisi olla nimen omaan osa aikaamme ; Riittää kun katsoo erilaisia fanituspiirejä joissa elävästä ihmisestä tehdään sankari. Myös supersankarielokuvat ovat suosittuja (erikoisefekti)elokuvia. Sankarit ja heidän saavutuksensa ovatkin hyvin suostittuja. Sen sijaan yhtä sankaria ei jaeta, vaan sankareita on tarjolla useita. Sankareita on siis erilaisia. Yhteiskunta on siis kokonaisuutena sirpaleinen. Mutta se ei muuta sitä että ihmisillä on arvostuksia, jopa hyvin voimakkaita. Tämä näkyy mielipiteinä. Minun lapsuudessa oli ehdottoman relevanttia tietää kuka Turtles -hahmo oli paras. Sillä mielipide on arvostuskysymys. (Mikään yleislaki ei määrännyt että Rafael on paras, vaikka olisi ehkä pitänyt.)

Voidaankin sanoa että sankarin lähestymistapa on vain muuttunut. Ennen asioita ei kyseenalaistettu. Ajan henki otettiin enemmän könttäjä ja kyseenalaistamatta. Sen sijaan otettiin ideaali jonka pohjalta sankaruus rakennettiin. Voisi olla houkuttelevaa sanoa että ennen ajateltiin huonommin ja vähemmän sankaruutta ja että se sen takia näytti ilmiselvemmältä. Koska asiaa ei käsitelty vaan toimittiin intuition kautta. En kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan esitän että ennen ei ajateltu sankaruutta vähemmän tai huonommin, vaan oltiin spesifimpiä tai obsessiivisempia ; Oli yksi sankaruuskuva joka jaettiin Sinä Oikeana sankaruuskuvana. Tämä tuntui yhteisössä varmalta, lukkoonlyödyltä ja objektiiviselta. Nykyisin tämä täysvarmuus on karissut, joten varmuuskin on kulttuurisidonnaista.

Laaja Menestys, joka on nykyisin ajan hengen paras käytännössä toteutuva likiarvo, syntyy massojen kuuntelusta. Sillä ihmiset ovat se kysyntä. Jos kysyntään ei onnistuta vetoamaan, ei tarjonta itsessän tee suurmenestyjää. Ja ollakseen "vallitsevin ajanhenki" on kyettävä saamaan paljon vaikutusvaltaa. - Pieni menestys voidaan toki saada aikaan myös pelkällä markkinoinnilla (tämä olisi ylhäältäohjattua myyntiä, pakkomyyntiä).

---

Kuvat ovat Ropeconissa olleita mainoksia ja ilmiöitä. En ole tehnyt kyseistä mainosta, mutta se oli varsin hieno. Jokainen voi miettiä ovatko nämä mainonnan ja kulttuuriteon yhdistelmät sankaruuden dekonstruktioita, antisankareita, vai ajankuvaisen sankarikuvan heijastumia. I think it is really up to you!

... "poistuu näyttämöltä karhu kintereillään"

Shakespearen nimeen liitetään helposti syvällisyys ja harkittuus. Joskus hän kuitenkin yllättää. Tälläinen on esimerkiksi Shakespearen "Talvinen tarina", jossa kuningas Leontes haluaa kuningatar Hermionen hengiltä. Samalla haluna on päästä eroon yhteisistä lapsista. Toimeen laitetaan Antigonus. Hän vie vauvan hiekkarannalle, ja valmistelee surmatyötä Shakespearen tapaan pitämällä yksinpuhelun. Tilanne ratkeaa sillä että Shakespeare kirjoitti lyhyen ohjeen. Englanninkielellä "Winters tale" sanoo "Antigonus exits, pursued by a bear." (Suomennos on otsikossa) Hänestä ei enää sen koomin kuulla.

Täysin pohjustamaton ja tarinaan muutoin kuulumaton, karhu, on ikään kuin juonta ohjaava deus ex machina. "Halpana ja helppona" tarinanohjausrakenteena pidetty ratkaisu. Komediaan yllätys kenties kuuluu. Mutta yleensä niissäkin vitsiä rakennetaan toistolla. Jos Shakespeaern näytelmän olisi tehnyt komediaelokuvaohjaaja, pitkin elokuvaa näytettäisiin pätkiä jossa Antonius juoksee karhu perässään muutoin asiaankuulumattomasti.

Mutta kun kyseessä on Shakespeare, kyseessä ei tietysti voi olla halpa temppu. Vaan se, että hän harkitusti korostaa elämän yllätyksellisyyttä ja sitä miten kaikkia asioita ei ovelinkaan juonittelija kykene ottamaan huomioon. Kenties mukaan saadaan kauniita ajatuksia Jumalallisesta ohjauksesta ja kaitselmuskesta, joka ohjaa tapahtumia juuri tälläisten ennustamattomien elementtien voimalla.

Miten homoavioliitto murtaa (joidenkin) homojen identiteetin.

Ihminen sitoo helposti identiteettinsä erimielisyystilanteeseen. Näin kävi esimerkiksi uskontoja käsittelevässä dokumentissa, jossa kaduilla islamia julistava ihminen koki ahdistusta siitä että ihmiset olivat erimielisiä eivätkä oikein halunneet kuunnella. Sitten hän meni arabejen pariin ulkomaille. Mutta paikallinen muslimikulttuuri ei tietysti tarvinnut islamistista julistajaa. Tämä tietyllä tavalla mursi miehen, koska hänelle ei ollut mitään oikein hyvää roolia tässä kulttuurissa. Länsimaissa hän oli uskonsoturi, ja ignoraatio ja erimielisen kohtaaminen oli hänen sankaritekonsa. Dokumentissa mies päätyi lopuksi ääri-islamilaisten pariin. Tämä ei kenties yllätä; Hehän ovat muslimikulttuurissa niitä "erityisiä vahvoja uskonmiehiä". Toisin sanoen mies haki lisää erimielisyystilaa.

Tämänlainen tilanne on itse asiassa vastassa hyvin monessa asiassa. Esimerkiksi feminismin puolella on huomattavissa yksilöitä, joille naisten tasa-arvo on taistelua jopa taistelun vuoksi. Tottakai minäkin olen sitä mieltä että tasa-arvoasiat ovat tärkeitä. Ja itse asiassa olen jopa sitä mieltä että tasa-arvoasioissa on Suomessa vieläkin parantamisen varaa. Mutta silti osaa feministeistä on oikein kutsua telaketjufeministeiksi. He ovat vähän kuin aiemman dokumentin rauhallisesta islamista aggressiiviseen siirtynyt mies. Kun vanhat taistelupaikat on saavutettu, pitää saada uusia tantereita. Koska muuten tantereita ei ole, ja tämä murtaa naisoikeustaistelijan identiteetin. Sitä ei tavallaan voi olla taistelija-soturi ilman sotaa.

Näin voitaisiin rakentaa esimerkiksi hauskahko ajatus siitä, miten homoavioliittojen salliminen olisi pahinta mitä monille homoseksuaaleille voisi tarjota. Tätä voisi lähestyä vaikka humoristisesti käänteisen logiikan kautta. Tai hieman asiallisemmin ; Kun homoavioliitot tulevat, on yhteiskuntaan integraatio jo sen verran hyvällä tolalla, että tilalle ei oikein tahdo löytyä vastaavaa symbolia taisteltavaksi. Näin taistelijahomojen asemaksi jäisi marssia kulkueissa ei minkään vuoksi. Luulen että tässä vaiheessa näkökulma muuttuisi kansainvälisemmäksi, alettaisiin puhumaan enemmän ulkomaalaisten homoseksuaalien asemasta. Tai sitten kinan aiheeksi otettaisiin joku irrelevantimpi piirre.
1: Tosin irrelevanteilla piirteillä tuppaa olemaan sellainen piirre, että ne menevät läpi. Avioliittoasia takkuaa koska monille vain heteroille tarkoitettu avioliitto on merkittävä symboli. Toisin sanoen asia ei ole oikeastaan yhtään irrelevantti. Molemmilla puolilla on vahvaa sitoutumista ja arvoja. Molemmilla puolilla on myös taistelija-soturejen imagoon itsensä rakentaneita.

Arvokeskustelun irrelevantisoituminen onkin tavallaan seurausta siitä, että tärkeämmät asiat on saatu pois päiväjärjestyksestä. Jos trendinä näyttää olevan se, että keskustelu siirtyy siitä "onko noituudesta oikeus teloittaa" tai "onko kristittyjä kiva laittaa viihteeksi leijonanruuaksi" siihen että mikä juridinen oikeus jossain pienemmässä asiassa on, on se merkki siitä että arvomaailma on kehittynyt historian varrella. Pienemmistä asioista tapellaan siksi että tärkeämmistä ei tarvitse.

Toki tämän logiikan seuraaminen johtaisi varsin kummalliseen tilanteeseen. Juuri mitään ei kannattaisi muuttaa. Koska siinä vaiheessa suuttuneen tai asian puolesta taistelevan taistelu loppuu. En pidä taistelukenttiä sen arvoisina, että niiden vuoksi kannattaisi erikseen ylläpitää sotia. Sotimisessa on siksi hyvä olla syy. Ja tämän tajuamisen pitäisi olla molemmilla puolilla rintamaa. On luonnollista sitoa identiteettinsä ajamiinsa asioihin, mutta ei pitäisi sitoa asiaa identiteettiinsä!

---

Kirjoittaja tahtoo mahdollisimman monta itsetarkoituksellista taistelija-soturia surulliseksi.

Konfrontaatiohakuisuus

Hyvin usein keskustelemiskulttuurissa korostetaan erilaisuuden mukanaoloa. Kulttuurimme kannustaakin siihen että erimielisyystilanne on likimain sama asia kuin oppimistilanne. Tässä onkin perää ; Jos pysyttelee vain samanmielisten keskuudessa, käy helposti niin että sitä vain "vahvistaa omaa kuortaan". Samanmieliset vahvistavat jo olemassaolevaa mielipidettä, eikä oppimista siksi tapahdu. Tapahtuu vain jääräpäistymistä.

Tämä muituttaa että harkinta ja avomielisyys kulkevat jossain määrin yhdessä. Monokulttuuri rakentaa dogmia, jotka näyttävät ajan mittaan herkkänahkaistuvan. Ensin niistä tulee tabuja joista ei saa puhua ja lopulta jopa hegemonisia diskursseja jolloin niitä ei enää edes tajuta kyseenalaistettaviksi.

Kuitenkin toinen ääripää on itse asiassa aivan yhtä ongelmallinen. En näe erimielisyyttä itsessään minään muuna kuin inttämistilanteen syntypaikkana. Kun toisen kanssa on erimielinen, sitä ei helposti ota opiksi omista virheistään vaan ryhtyy riitelemään. Silloin toisen päihittämisestä tulee tärkein asia. Oma voitto ja oman oikeassaolon vahvistaminen tuottaa myöskin oppimistilanteen sijasta jääräpäistymistä.

Konfrontaatiota ei usein haetakaan oppimiskokemusten hankkimiseksi, vaan siksi että erimielisyydestä syntyy dramatiikkaa. Keskustelu muuttuukin tarinaksi, jossa on taistelutilanne ja voittotilanne. Tässä tarinassa oma tappiokin on vain "väliaikainen tappio" samaan tapaan kuin elokuvissakin pahis on vähän aikaa voitolla. Pahuuden kukistaminen on tietysti sitäkin sankarillisempaa.

Usein mielenkiintoisimpien ja opettavaisten keskustelujen kohdalla ei ole totaalisesta yksimielisyydestä tai erimielisyydestä. Silloin kun toisen kanssa jakaa jonkin tilan, tätä yksimielisyyttä voi käyttää rakentavasti vipuna, jonka avulla sitten käsitellään niitä asioita joista ollaan erimielisiä. Tällöin on mahdollista antaa periksi ja oppia.

Parhaat keskustelut eivät ole riitelyn sävyttämiä, mutta eivät selän paukutteluakaan. Tämä välimaaston löytäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Ihminen taipuu helpommin jompaan kumpaan. (Ilmeisesti hieman persoonan mukaan. Itse hakeudun kenties tarkoitushakuisesti konfrontaation puolelle. Sitä pitää ikäänkuin olla erimielinen jo ihan periaatetasolla.)

Laskettava mukaan?

"I heard at headquarters that the Netherworld is full of nasty, vicious creatures. If we're discovered ... Ahh! I'll be molested by countless slimy tentacles and my bodily fluids will be sucked dry!!"
(Jennifer demonisoi demoneja, "Disgaea : Hour of Darkness", "Episode 9: Captain Gordon Defender of Earth")

Hannu Lauerman luonnehdinta Breivikistä on herättänyt jo parin päivän ajan tunteita. Hänhän luonnehtii tekijää mielentään terveenä, joskin hyvin vinoutuneena. Tai kuten "Aamulehti" asian muotoili "psykopaatti mutta ei mielisairas." Tämä onkin tavallaan hyvin tärkeä asia. Sillä tämänlaisten tekojen kohdalla on on luontevaa ja helppoa kauhistua aktiota, ja eriyttää itsensä kokonaan sen kauheuksista. Tällöin sitä ottaa helposti etäisyyttä tekijään. Ja toisaalta sitä etäännyttää tekijän itsestään ja omista piireistä.

Tämä on tärkeää, koska on toki tärkeää voida edes hieman ennaltaehkäistä tulevaisuudessa vastaavia. Tässä täytyy kuitenkin saada oikeat syy-seurausluokat. Eriyttävä demonisointi ajaa tilanteen siihen että selityksen sijasta haetaan ikään kuin syytettyjä ja tuomittavia. Aidot syyt jäävät silloin leimakirvestyön kehittämien tekosyiden alle, eikä toimia saada estettyä. Tällöin saadaan aikaan vain vihan ja pelon ilmapiiriä, joka ei ratkaise ongelmaa. Vaan kenties jopa pahentaa sitä.

On kuitenkin ilmiselvää, että jos asiaan voidaan vaikuttaa, on meissä yhteiskunnan tasolla jokin ongelma. Jollain tasolla sitä on vain mentävä itseen, jotta voidaan parantaa. Ilmiön siirtäminen itsen ulkopuolelle on tässä tapauksessa vain vastuunpakoilua, jossa muutosta vaaditaan joiltakuilta muulta, yleensä siltä josta ei muutenkaan tykätä.

Tekijän hulluuteen vetoaminen olisi todella helppoa. Kun tekijän mielenterveys on kunnossa, on selvää että tekijä on jo monta askelta "enemmän juuri niinkuin sinä ja minä".

Tästä päästään sitten siihen, että eriyttäminen. Kristityt ovat eriyttäneet itseään tekijästä selvästi. Tämä ei tietysti ole yllätys. Sillä kun kristityt ovat äänessä ja aiheena on mikä tahansa noitavainoista ristiretkiin, on keskustelun tematiikka tiivistettävissä "No True Scotsman" -rakenteen varaan. Oikeaoppisuusdiskurssilla kielletään pahantekijä joka on ollut omaa ideologiaa. Eriyttämistä on tehty esimerkiksi sanomalla seuraavaa : "Manifestin mukaan murhaaja kuulemma määritteli itsensä konservatiiviksi ja kristityksi ja totesi olevansa kulttuurikristitty, jolla ei ole suhdetta Jumalaan tai Jeesukseen. Hän katsoi puolustavansa länsimaisia arvoja, joihin kristinuskokin kuuluu, islamia vastaan. Ovat kyllä menneet kulttuurikristityltä ohi kristinuskon perusopetukset: Rakastakaa, älkää vihatko. Älä tapa jne." On selvää että ihminen haluaa etäännyttää itsensä tämänlaisista hirmuteoista. Irtiotto on selvä kannanotto että ei hyväksy tekoa. Tämä on tietysti leppoisaa ja herttaista, omalla tavallaan.

Tässä on kuitenkin mukana ajatus siitä että "kulttuurikristitty ei ole kunnon kristitty". Tämä taas johtaa hyvin erikoisiin ajatuksiin. Sillä tavallisesti kristityt korostavat sitä, miten kristillisysy ei ole mitään tietyn mallin mukaista toimintaa. Sen sijaan korostetaan miten kristillisysy on hyvin avointa, monisärmäistä ja muutenkin hyvin eimuodonmukaista. Samoin meillä on ajatus kansankirkosta, jossa perinteiden kunnioitus, arvomaailman kannatus ja monet muut vastaavat olisivat riittäviä syitä määrittää itsensä kristityksi. Tätä kutsutaan avomielisyydeksi. Ja näillä ohjenuorilla sitä mennään. ~ Kuitenkin tässä tapauksessa "ei ole kristitty" -asenne on tullut esiin hyvinkin monessa tilanteessa ; Esimerkiksi aikaisemmin kirjoittamani juttu näyttää että ihmiset esimerkiksi kyseenalaistavat että steroidien käyttäjä ei olisi mikään kristitty.

Kun Breivikiä määritellään pois kristittynä olemisesta, tehdään itse asiassa niin että sanotaan samalla määritelmä sille ketkä eivät ole kristittyjä. Tämä ulosajo taas on yleistettävä. Koska ei voi olla niin että on olemassa jokin rationaalinen ulosajoehto joka koskee vain Breivikiä. Sen on koskettava kaikkia. Breivikin kohdalla esimerkiksi steroidienkäyttö on toki jotain joka ei kuulu "normikristillisyyden käskyihin tai kehoituksiin". Mutta tästä vedetään niin pitkälle että hän ei olisi kristitty kun hän tekee näin. Kuitenkin jos löydän kristityn bodarin joka käyttää steroideja, tuskin häntä tämän vuoksi estetään olemasta kristitty. Tämä ero kertoo siitä että "jokin ei nyt oikein natsaa".

Ongelmat tietysti kasvavat kun ulosajamiseksi näytetään suosivan hyvin laveaa ja yleistä "kulttuurikristityn" tapaista muottia. Siinä missä steroideja käyttäviä kristittyjä on paljon, on tämä kuitenkin hyvin yleinen - ellei peräti vallitseva - tapa olla kristitty. Kun rajaus tehdään tätä kautta, on selvää että itse asiassa vihjataan että valtaosa kristytyistä onkin "vain nimikristittyjä eikä oikeita kristittyjä".

Tämän tunnustaminen kuitenkin veisi pohjan siltä että eläisimme kristillissävyisessä yhteiskunnassa jossa on kansankirkko. - Sen sijaan tunnustettaisiin että suomessa on valtionkirkko joka on kristillinen instituutiotasolla, mutta jonka jäsenenä ei ole montaa kristittyä ihmistä. Eli valtaosa ihmisistä on kytköksissä valtionkirkkoon vain sen takia että heiltä saadaan pumpattua kirkollisveroa. Hehän eivät ole kristittyjä, vaan ainoastaan kirkon jäseniä ja maksumiehiä.

En oikein pidä tästä ajatuksesta. Sen sijaan muistutan että kristityt ovat pahan ongelman kohdalla selittäneet monenlaisia. Esimerkiksi Richard Swinburne on pahan ongelmaa ratkoessaan ottanut esiin juutalaisten joukkotuhonnan. Hän esitti useitakin perusteluja sille, miksi Jumala voisi sallia tämänlaiset kauheudet. Ihmisen vapaa tahto on arvokkaampi ja kauheudet nostavat ihmisiä urheisiin sankaritekoihin. Pat Robertson taas on puolustanut "Raamattua", jossa Jumala käskee tappamaan kokonaisia kaupunkeja, naisia ja lapsia myöten. Perusteluna on ollut helvettiin jotutuvien laskenta. Pakanoiden syntyminen sallii vääräuskoisten tuhot. Samalla he ovat tietysti tulleet pakosta antaneeksi käyttöön argumentteja, joita Breivikin kaltaiset viistomielet käyttävät perusteluina omille hirmuteoilleen ; Heille historiassa tapahtuneen kansanmurhan oikeutuksen on pädettävä nykyajassakin. Tämä taas itse asiassa on erityisen rationaalista ja konsistenttius on etiikassakin yleensä suosittu asia. Breivikin toimet mahtuvatkin kristillisyyden piiriin. Ei toki sen "pehmokristillisyyden" piiriin joka kattaa kulttuurimme. Siihen joka näyttää siivovan valtaosan "Raamatusta" ja ottavan sieltä vain "ne hyvät jutut".

En teeä tätä kristityksi asettamista siksi että saisin lyödä kristittyjä leimakirveellä. Itse asiassa motiivini ovat likimain päinvastaiset.

Sillä tosiasia on, että Breivik asusteli yhteiskunnassa ns. "meidän keskuudessamme". Hänestä on helppoa nostaa esiin jokin erityispiirre, joka tekee hänestä olennaisesti erilaisen ja "ei meitä". Kuitenkin kenties terveintä on huomata, että tekijä oli ns. liiankin tavallinen. Esimerkiksi moni on korostanut sitä että hän pelasi "World of Warcraftia" ja sotapelejä. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä epänormaalia henkilöä. Päin vastoin, hän suosi hyvin suosittuja ja populaareja pelejä. Otti osaa nykyhetken levinneeseen populaarikulttuuriin. Hän ei siis tältäkään osin ollut mikään friikki. Ja tämä on se ikävä huomio, jota kukaan ei haluaisi tehdä. En minäkään. Minun olisi tietysti helppo leimata "konservatiivisuus" ja "kristillisyys" koska en näitä näkemyksiä jaa.

Kuitenkin hän oli myös monilta ominaisuuksiltaan tavallinen. "Tietokoneroolipelaaja" yhdistää terminä minut tähän surmamieheen. Ja jos minä rupean kieltämään tätä analogisuutta, olen tottavieköön aika typerä. Olisin typerä vaikka selittäisin miten sitä, että Breivik ei ole tietokoneroolipelaaja yhtään samalla tavalla kuin minä ; Hänhän pelasi Maageja, minä taas olen "Rogue tai Ranger" -linjan miehiä. Minusta erottelu on olennainen, mutta roolipeliskenen ulkopuolelle tämä näyttää taatusti pilkunviilaamiselta ja lillukanvarsilta. Mieli kyllä tekisi erotella, joten tajuan erottautujien typeryyden emotionaalisen vaikuttimen.

"They didn't bite your arms off, did they!? They didn't suck your brains out, did they!? They didn't anal probe you, did they!"
(Jennifer järkyttyy kohdatessaan demonin jota luulee ihmiseksi, "Disgaea : Hour of Darkness", "Episode 9: Captain Gordon Defender of Earth")

Tanssi yli hautojen

"Uudessa Suomessa" perussuomalaisen kirjoitus "Vaivaako tätä aikaa jokin" on ottanut ideologista irtiottoa Tanskan surmiin. "Kaikissa niissä lähes mainitaan tekijän, A.B. Breivikin olevan "äärioikeistolainen ja äärikristitty". Johonkin sellaiseen hän vaikuttaa olevan kallellaan kyllä, mutta en saa tekijää mahtumaan näihin profilointeihin kovin hyvin. En oikeastaan keksi oikein hyviä vertailukohtia hänestä oikein mihinkään, näillä nyt käsillä olleiden tietojen perustein. Vai mihin ideologisiin suuntauksiin tai lokeroihin laittaisitte tyyppiä joka nappailee steroideja, käyttäisi maksullisia naisia ja on ritari- ja temppeliherra-aatteiden lumoissa oleva räjähdeharrastaja?"

Kenties tässä voitaisiin sanoa että Breivik oli kristitty. Nimityksessä ei ole mitään virheellistä, valheellista tai väärää. Tosiasian ääneenlausuminen on käsittääkseni OK. Etenkin kun esimerkiksi Räsänen on suorastsaan venkoillut ja valehdellut asian piirissä ihan uutisissa asti! Virheenkorjaus on suorastaan velvollisuus. Breivikiä itseään lainaten "My parents, being rather secular wanted to give me the choice in regards to religion. At the age of 15 I chose to be baptised and confirmed in the Norwegian State Church. I consider myself to be 100% Christian." Ja nuo steroidit tekevät hänestä "äärimmäisen".

Toki asiassa monia häiritsee mielikuvat. Usein "äärikristillisyys" nähdään samana kuin fundamentalismi. Fundamentalismi taas nähdään "vahvana kristillisyytenä". Eli näkemyksessä rauhallisempi uskonto olisi "laimeaa uskoa" Näin ei tietysti ole. Fundamentalismi on kenties monin paikoin "äärikristillisyyttä", mutta kaikki "äärikristillisyys" ei ole fundamentalismia.

Breivik on selvästi maahanmuuttokriittinen, poliittisesti konservatiivinen oikeistolainen. Ja uskovainen. Ja kovin "mediocre" hän ei tosiaankaan ole, joten häntä ei voi kutsua "maltilliseksi oikeistolaiseksi" tai "maltilliseksi kristityksi". Näin "ääri" on oikea ja luonteva sana käyttää (ja kaikki muut luonnehdinnat ovat aika epäosuvia.)

Tarkemmin : Olen taipuvainen uskomaan -kuten asiaa on kuvattu- että Breivik oli uskovainen "esteettis-rituaalisella" tasolla ja uskomustasolla. Tätä tosin yritetään käyttää ns. alentavassa sävyssä. Mutta tosiasiassa tämä on tietyn tyyppistä uskonnollisuutta, joka on yllättävän yleistä eikä se sellaisenaan ole halvaksittavaa. On totta että Jeesus ei jutellut Breivikille telepaattisesti suoraan päähän, vaan hän katsoi olevansa kulttuurilliseltaa ja sosiaaliselta identiteetiltään kristitty. Hän luotti kristillisyyteen myös moraalisena ohjelmana. Tämä tekee hänestä kristityn. Auvisen kohdalla korostettiin hänen ateistisuuttaan ja evoluutioon uskomistaan. Vaikka hän näytti uskovan niihinkin vain esteettis-rituaalisella tavalla. Hänen julistuksessaan ei vilissyt evoluutiokaavoja Hamiltonin säännöstä eteenpäin. Breivikillä vastaavat puuttumiset jostain syystä johtavat päätelmään siitä että "ei ole kristitty".

Moni korostaa että Breivik ei ole uskovainen koska hänellä on "sekulaari tausta". Mutta tosiasiassa Breivikin tausta on täsmälleen sitä mallia, jota usein korostetaan ihanteellisena monissa kristityissä. Esimerkiksi käännytyskirjoja suoltava C.S. Lewis ja Dawkinskriitikko McGrath mainitaan aina korostaen että he ovat ennen olleet ateisteja. Tämä antaa heistä mielikuvaa harkitsevina ihmisinä jotka ovat mietinnän tuloksena hylänneet vanhan näkemyksensä siinä olevien virheiden takia. Tässä mielessä Breivikin uskonnollisuutta korostettaisiin muutoin.

Toki, jos "äärikristillinen" tuntuu loukkaavalta, voin alkaa käyttämään - peräti oikein mielelläni - sitä että Breivik oli yksinkertaisesti "kristitty". En usko että tämä diili saa hirveästi suosiota. Muutenkin keskustelussa olen ihmetellyt sitä että kristityt ovat kovin tuohtuneita että ampujan vakaumus on nostettu esiin uutisoinnissa. On totta että uskonto ja poliittinen näkemys ylikorostuvat esimerkiksi verrattuna hänen hiustenväriinsä verrattuna.

Kun PR on ikävää, pitää turhautua, loukaantua ja suuttua.

Kuitenkin uskonnottomana mieleen tulee se, että kristityt ovat nyt ihmeissään jostain joka tuntuu nyt olevan heille uutta ja ihmeellistä. Itse olen kokenut vastaavaa ties mistä syyttämistä likimain jatkuvana viimeiset ties kuinka monta vuotta. Uskovaiset ovat tässä yleensä "suvaitsevaisia" sillä tavalla että suvaitsevat sitä leimakirveenkäyttäjäfundamentalistia. Jos se kerran, vittu, on se perkeleen vakaumusasia jolla saa vaan pilkata toisia vaikka miten joutumatta vastuuseen, niin olkaa hyvä. Kristityt ovat nyt maistaneet kaksi päivää sitä mitä uskonnoton kohtaa esimerkiksi "arvotyhjiöargumentaation" muodossa arkipäivinä. Eikä siihen tarvita tämänlaista katastrofia. Tyhjä uutispäivä riittää. Tämä ampumisesta tuohtuminen on sentään konkreettinen ja ymmärrettävä verrattuna siihen että minun nuoruudessani roolipelaamisesta tehtiin saatananpalvontaa murharituaaleilla.
1: Itse asiassa asiaa on pakko täydentää. Tosiasiassa kristityt ovat päässeet hemmetin vähällä. Jokelan ampumisen kohdalla ateistit eivät kiistäneet että Auvinen oli ateisti. Sen sijaan he tappelivat siitä että ateismi ei aiheuta murhaamisia sen enempää kuin muutkaan ideologiat. Päivi Räsänen taas selitti syy-seurauksia arvotyhjiöstä, hän ei toki väittänyt että kaikki ateistit tappavat. Mutta hän tasan tarkkaan väitti että ateismiin siirtymä vaatii arvotyhjiövaiheen jota kaikki eivät pysty täyttämään. Eli kuolemat todella olivat syy-seuraussuhteessa nimenomaan ateismiin. Nyt keskustelu on sitä, saako kuvausta "kristitty" käyttää lainkaan, vaikka se on osuva kuvaus eikä edes tarkoita samaa kuin syy-yhteys. Tämän väitetään "rakentavan teoreettista viitekehystä" eli tarkoittavan implisiittisesti samaa kuin syy-seuraus. Ero on huima. Uskovaiset ovat nyt poikkeusajan katastrofin edessä siis kestäneet huomattavasti kepoisempia juttuja kuin mitä uskonnoton kohtaa in daily basis. Kristityt ovat silti niin hirvittävän nokkiinsa ottaneita.

Kun minä silloin herkkänä poikana oksensin ämpäriin ahdistuksesta (oikeasti), niin missä olit, kristitty? Nykyisin minä tietysti kestän likimain kaikkea. Koska olen tottunut. Ei tunnu pahalta eikä saa tuntua pahalta. Ei mikään. Ei sekään että sinua syytetään aina kaikesta. Kuitenkin on turhaa väittää että kovapintaistuessani en ole oppinut sisäistämään yhtä asiaa ; Kristilliset piirit esiintyvät nyt varovaisen maltillisina toppuuttelijoina. Mutta tosiasiassa leimakirveellä heiluttelu ei keskimäärin ärsytä heitä pätkääkään. Pikemmin päin vastoin. Nyt tilanne ei ole OK, kun normaalin pilkkakirveen alla ei ole uskonnottomat (joka on OK) vaan kristinusko (jota ei saa pilkata koska erimielisyys on syrjintää, usko tabu ja kristityn uskonnonvapaus tärkein arvo.)
1: Kristillisyyden rooli minun elämässäni on ollut toimia pahoinvointilaitoksena, joka henkilöstä riippuen (a) keksii leimakirveen jolla lyö minua (b) käyttää jonkun toisen keksimää leimakirvestä epäluovasti mutta sitäkin aktiivisemmin (c) katsoo sivusta, näkee mutta ei toimi (d) katsoo kokonaan pois ja ajattelee että ei kuulu hänelle tai (e) puolustaa leimakirveellälyöjää jos tätä moititaan. Koska jos uskonnoton puolustautuu, se on hyökkäävää ja loukkaavaa uskontoa kohtaan. Muita rooleja en ole vielä tavannutkaan.

Kehotankin kaikkia tuohtuneita kristittyjä rauhoittumaan. Kun uskonnottomien suuttumus on nipottamista ja herkkänahkaisuutta, kehotan teitäkin että tottukaa nyt ihmeessä! Että ihan rauhallisen leppoisan mukavaa erimielisyyksienruodintaa teille tässä. Eikä mitään pilkkaa kun se Auvinenkin on ihan tositapahtuma ja kaikkea. Saahan näitä syitä spekuloida ja asiasta keskustella. Mielipiteidenkirjohan on rikkaus ja sillai keskustelua tulee, siinä voi vaikka kyseenalaistaa omat perususkomuksensa. Jos ideologia tuntuu vaaralliselta, niin ei sen epäilyksen ääneensanominen ole pilkkaamista. Se on vain sitä että varoittaa heikoista jäistä.

Tosiasia on, että Breivik oli kristitty. Ja nykyään kun kristityt kilvan homoseksuaalisuuskeskustelussa korostavat sitä että esimekriksi Räsäsen syrjivän kristillisyyden kieltäminen on syrjintää, emme taatusti syrji Breivikiä ulos kristillisyydestä. Toki tässä moni on sitä mieltä että kristinuskolla ei ole mitään tekemistä iskujen kanssa. Tai että kristinusko ei tahraannu näistä murhista. Tässä olen tietysti ehdottoman samaa mieltä. Kristinusko ei mielestäni tahraannu tämänlaisista.

Kuitenkin sitä olettaisi että, etenkin kun kristillisyys esiintyy yleensä "good guyna", että leimakirveen heiluttelun turhauttavuus ei olisi näin uudenlainen kokemus. Ovathan he aina miettineet muita ihmisiä, hyvyyttä ja etiikkaa. Asia on selvästi ollut vaikea. Sillä sitä ei ole mietitty että miten sitä tulisi puuttua siihen mitä kaikkea kristillisyyden nimissä tehdään. Asennemuutos on tietyllä tavalla paljastus siitä miten huonosto reflektoiden uskovaiset ovat (ihan miltä tahansa kontekstilta tahansa) liikkeellä. Kenties he nyt saavat aavistuksen siitä loukkaavuudesta, jota kristillisyyden nimissä on tässä vuosia harjoitettu.

Sillä toisten syyllistäminen tämänlaisista teoista on yksinkertaisesti hemmetin väärin.

Se kuitenkin näyttää olevan "ajan henki". Nuorempana ihmettelin miksi erilaisissa katastrofeissa kauhisteltiin tuntemattomia ihmisiä. Esimerkiksi Konginkankaan auto-onnettomuudesta tehtiin omituinen surufarssi. En siis väitä että onnettomuus ei ollut inhottava ja ikävä. Mutta tosiasia on se, että vieraiden ihmisten kauhistelussa oli sellaista tirkistelykauhistelun henkeä. Suru näytti puuttuvan, se oli korvautunut uteliaalla tirkistelyllä. Koin vahvasti että tämä häiritsi niiden ihmisten surutyötä jotka olivat asiassa "omakohtaisesti mukana". Suru ei ole reviteltävä spektaakkeli joka tuottaa viihdettä ja sporttia.

Surpatapauksissa - sekä kouluampumisissa, että tässä - on mukana kuitenkin nimen omaan syyllisyystematiikka. Ei riitä että tekijä tunnetaan. On päästävä syyttämään ja syyllistämään jotakuta. Yleensä kokonaista ihmisryhmää. Usein vielä sellaista johon itse tehdään irtiotto. Toisin sanoen surudiskurssi puuttuu, revittelykulttuuriakaan on enää vain mausteena. Tuutit täyttyvät blame gamella. Jonkun muun kuin ampujan on oltava syyllinen.

Jotta päästään siihen "mikä aikaa vaivaa", siteeraan aluksi linkkaamaani tekstiä. "voisiko näissä olla jotain aavistuksen samaa, tavallaan. Vaikkapa yhteiskunnan rakenteet, "arvotyhjiö" ja irrallisuuden tuntu, joka vahvistuu yksinäisyydessä ja saa tarttumaan sekaviinkin ideologisiin mielikuviin, joiden sisäisenä sankarina voi sitten toimia (tämähän itsessään ei vielä riitä mihinkään), mutta kun siihen lisätään mielenterveysongelmia ja vihaa tai välinpitämättömyyttä kanssaihmisiä kohtaan niin entä sitten(?" Tässä on implisiittisesti mukana se, että monikulttuurisuus ja ateismi ja sekularismi ovat arvotyhjiötä. En suoraan sanoen usko että aikaamme vaivaa arvotyhjiö. Päin vastoin, ihmisillä on hyvinkin tiukkoja näkemyksiä. Kun katsoo keskustelupalstoja, niissä kumpuaa voimakkaat mielipiteet ja jopa vihaisuus. "Vihainen arvotyhjiö" ja "vihainen nihilismi" ovat sanapareina oksymoroneja. Vihan ilmapiiri on ristiriidassa kaikenlaisten arvotyhjiöväitteiden kanssa.
1: Tuo on toki vielä kevyen puolen vihjailevaa syyttämistä. Ulkomailla Breivikistä on tietysti tehty "darwinisti", hyvin heppoisilla perusteilla. Kaava on se, että jos kuvaa itseään rationaaliseksi ja maailmankuvaltaa tieteelliseksi, se tarkoittaa että on evolutionisti. Tämä voisi tietysti olla totta, jos puhuttaisiin siitä että ihmisen maailmankuva todella olisi tieteellinen. Mutta Breivik lähinnä väittää olevansa tieteellinen. Ja tämä taas on kreationistienkin ominaisuus. Panda's Thumb näyttää että kuva on rakennettu likimain muutaman "if" -sanan ympärille, ja samalla on unohdettu valtava määrä kohtia. Kokonaiskuvana on mies, joka kopioi papflettiinsa osia fundamentalistikristittyjen sivustoilta, kuvaa miten pomminrakennus ei onnistunut ennen kuin hän rukoili. Ja joka kertoo Raamattuun viitaten mitenb Raamattu kannattaa aseistamista ja taistelua. Erityisen huvittuneisuuden tuo se että Breivik korostaa olevansa "slightly darwinian" - ja hän kritisoi Dawkinsia teksteissään. Evoluutioteorian kannattajat yleensä korostavat että kannattavat evoluutiota. Kreationistit taas korostavat että he uskovat mikroevoluutioon mutta eivät makroevoluutioon. Moni ID -sävyinen kreationisti kuvaakin olevansa evolutionisti mutta että lajien syntyyn sitä ei saisi liittää. HE siis korostavat olevansa "kevyesti evoluution" kannalla. On mielenkiintoista miten sanaparista kuitenkin tehdään suora johtopäätös vahvaan "darwinismiin" tuon sanaparin kautta, ja eliminoidaan kristillisyys suoralta kädeltä. Tässä on kuitenkin eliminoimassa taho jonka pitäisi muistaa mitä argumentteja sitä on itse tullut sanoneeksi...

On toki hienoa että Breivikiin tehdään irtiotto. Se nimittäin kuvaa sitä että kristityt noin yleensä eivät kannata hänen toimiaan. Samasta syystä irtiotto Auviseen olisi pitänyt kilistää uskovaisten päässä sitä kelloa että "hei noi ei oikeesti kannata tota touhua". Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. (En oikeasti tiedä YHDENKÄÄN, edes leppoisimman linjaman, kristityn KERTAAKAAN MISSÄÄN puolustaneen uskonnottomia tätä leimakirveilyä vastaan, vaan lähinnä toppuutelleen sitä että uskonnottomat hermostuivat. Että chillatkaa, uskonnottomat ja evolutionistit.) Vaan hermostuneita pidettiin ylilyöjinä ja turhasta suuttujina. Että pitäähän tämä arvotyhjiöasia tuoda eteen. Ja että ateistien ja evolutionistien suuttuminen siitä että leimakirveellä lyötiin oli vain vastuunpakoilua.
1: Nyt jos noista ylläolevista heittäisi että ne ovat vastuunpakoilua, niin suuttuisi kristitty jos toinenkin. Ja jos minä rupeaisin mökäämään jostain ylilyömisestä, että ei pienistä saa suuttua, niin hyvä ihme mitä siitä seuraisikaan!

Minä en tietysti ole syyttämässä mitään ideologiaa sellaisenaan. Minä vaadin vain reilua kohtelua. Joka tarkoittaa sitä että (a) uskovaiset ottavat vastuun Breivikistä, kun Auvinenkin oli vuosia ateisteille ja darwinisteille jotain jolla sai aina lyödä ja josta piti aina olla vastuussa. (b) ateistejen ja darwinistien maine palautetaan totaalisesti julkisella anteeksipyynnöllä kun on vuosia tullut haukuttua tyhjästä ja liioitellen. (c) kristillisesti aktiiviset piirit tunnustavat vaikenemisellaan implisiittisesti olevansa epäreilu ideologinen junttaajakokonaisuus joka ei tunne alkeellisintakaan ihmisyyttä tai reiluutta. Tai ei vähintään halua sellaista noudattaa.

Ihmettelen eniten -sekä tässä että aikaisemmissa koulampujissa- sitä, että ammattimainen tutkijaryhmä ei ole ehtinyt tuloksia saada aikaan ja julkaistuksi, mutta silti on löydettävissä iso joukko ihmisiä joiden mielestä katastrofin taustalle on monesta ihan ilmiselvä ja tietty syy. Ja jotenkin ihmeellisesti tämä syy on justiinsa se josta nämä samat tyypit syyttää aina kaikesta muustakin ikävästä. He ovat tyyppejä joille maailmassa olisi vain yksi muuttuja joka vaikuttaa asioihin. ELi heistä sosiologisia sääntöjä ja luonnonlakeja ei ole yhtensä useampi kuin 1 kpl. Se, että näitä one trick pony -ihmisiä voi kuvata vain termillä "monomaaninen kusipää" on (a) olennainen huomio ja (b) tärkein muistutus jonka voi antaa.

Toisten kuoleman ohjaaminen omien ennakkoluulojen ajamiseen selkeästi liian nopeasti ja liian vähällä tiedolla kuvaa sitä mikä kaikki ollaan valmiita valjastamaan oman ideologian pönkittämiseksi. Se, että kuolleista tehdään julistystyön tai politikoinnin väline hepposin perustein on lähes yhtä kauheaa kuin se, että suoraan iloitsisi noiden ihmisten kuolemasta.
1: Niille joihin ylläoleva kuvaus sopii. (Olitpa sitten uskovainen, ateisti, salaliittoterorioitsioija tai polkupyöriinsekaantuja.) Teille minulla on henkilökohtainen viesti, joka teidän olisi parasta sisäistää henkilökohtaisesti. Sanonkin teille suoraan : Olette iljettäviä ihmisiä! Menkää itseenne ja huomatkaa nyt omissa toimissanne konkretisoitunut ryönä! Älkää ottako tätä tuomiona vaan itsekasvun paikkana! Muuttukaa! (Tai muuten olette iljettäviä elämänne loppuun asti.) Opetelkaa sitä ihmisyyttä, että olisitte asenteistoltanne ns. parempia ihmisiä kuin se Breivik - jolle kuolleet näyttävät myöskin olevan jokin ideologisen sankaritarinan rakentamisväline!

Kuolemasta kuolemiseen

Kuoleman esitetään usein olevan mysteeri. Se esitetään jonain, josta me emme tiedä mitään vaikka olemmekin kaikki asianomaisia. Kohtaamme luultavasti jonkun muun kuin itsemme kuoleman. Ja mietimme omaa kuolemaamme. Kuolema muuttuu kuitenkin mysteeriksi jos ja vain jos oletamme että kuolema onkin vain elämän jatkumista jossain toisessa muodossa. Sen sijaan jos ajattelemme, että kuolema on vain ruumiimme tuho, kuolemasta katoaa aivan kaikki mysteerisyys. Kuoleminen on yhtä tuntematon, arvoitus ja seikkailu kuin kysymys siitä "missä polkupyörä on sen jälkeen kun olen sulattanut sen ja tehnyt osista kahdenkädenmiekkoja?"

Jos oletetaan että kuolema ei ole mysteeri, ihminen onkin äärellinen olento, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja tietää rajallisuutensa. Omaa kuolemaa ei tällöin kohdata, koska tietoisuus katoaa. Kuolema on tavallaan vain tila jossa ruumis hajoaa niin että sen itsekorjausjärjestelmät lakkaavat tyystin toimimasta. Tätä tilaa ei kohdata tietoisena, joten ihminen ei elä kuoleman kanssa, vaan hän pikemminkin viettää aikaansa kuollen.

Itse asiassa tämä ajatus siitä että kuolema on vain elämän loppu tarkoittaa sitä että kuolemalla ei ole mitään erillistä essenssiä. Se on tavallaan vain "elämän raja". Kuolema on ajallinen viittaus, se viittaa että tuo asia on ennen ollut elävä. Eli se on hieman kuten jotkut minun esineeni. Nyt ne ovat sirpaleita, jotka viittaavat että se on joskus ollut vaikkapa kermanekka. Tässä ei ole mitään mysteeristä. Paitsi jos suree kermanekan menetystä niin kovasti että keksii fantasian jossa tämä kermanekka on jokin ikuinen ja muuttumaton jota ei voi rikkoa. (Mikä sotii kaikkea kermanekoista hankkimaamme kokemusta vastaan.)

Elämä onkin vain hidasta jokapäiväistä kuolemista. (Jos hyvin käy.)

Kuoleminen onkin hyvin mielenkiintoinen aspekti ottaa mukaan. Schopenhauerin mukaan kuoleminen on tuskallista ja ikävää, koska muuten tekisimme itsemurhan. Hänen kuvansa elämästä ei ollut kovin iloinen. Hänen vastavoimakseen voidaan laittaa Nietzsche joka taas katsoi että kärsimys ja nautinto liittyivät yhteen. Näin hyvä elämä olisi sietämättömän ihanaa. Kokisit juuri sen verran että jos tulisi yhtään enempää, et enää kestäisi. (Siis vähän kuin ne nuoruuden ensimmäiset seksimaratonit.)

Tosiasiassa ihmisillä näyttää olevan kaiken kaikkiaan hyvin suuri into elämiseen. Tämä näkyy vaikkapa miekkailutunneilla, jossa ihmiset väistävät vaistomaisesti turvalliseksikin tietämäänsä terää. Kerrotaampa jostakusta filosofisesti sävyttyneestä tyypistä, joka aina kun kohtasi eksistentiaalista kuoleman rohkeasti kohtaamista kannattavan tyypin, otti tätä raivelista kiinni. Ja katsoi monessako sekunnissa epätoivo ja elämänkamppailu nousivat esiin. En tiedä onko tämä urbaani legenda tai ajatuskoe. Mutta voin kuvitella että reagointi on kova.

Evolutiivisesti on ymmärrettävää, että kuoleman lähestyessä yritetään vielä. Sillä kelpoisuus ei maksa epäonnisesta yrittämisestä. Kaukainenkin onnistuminen sen sijaan näkyy valintapaineessa, tilastollisesti. Näin jokainen ihminen on hieman kuten "Armoton" -elokuvan lopussa oleva kohtaus. Siinä muutoin varsin peloton, karismaattinen, julma ja väkivaltainen sheriffi anoo armoa katsoessaan kiväärinpiippuun. Hän vetoaa jopa siihen että hän on juuri rakentanut taloa. Talo ei ole hieno, mutta hän pitää sitä arvokkaana syynä elämälleen. Tosiasia on, että kuolemisen hetkellä jokaisella meistä on todennäköisesti jokin ajatus tämänlaisesta talosta. Olisi mukavaa jos joku miettisi näitä taloasioita jo ennen sitä aktiivista kuolemisen hetkeä.

Sillä jos kuolema ei ole mysteeri, eläessä näitä taloja ehtii katsoa, rakennella, parannella ja arvostaa. Kuolemaan niitä ei sen sijaan mukaansa saa.

Miksi uskontoaiheinen keskustelu ei suju?

Uskontokeskustelut ovat rakenteeltaan keskimäärin aivan kauheita. Inttäminen ei juuri koskaan nouse jaetun monologin tasolta dialogiksi. Yritystä toki on jonkin verran, mutta siinä ei onnistuta. Syynä on se, että keskustelua toiselle käydään omilla ehdoilla. Tai rakentamalla odotukset toisen mielipiteistä joidenkin varsin omituisten rakennelmien päälle.

Myersin blogi näyttää katolisen lähestymisyrityksen. Otsikko on huikea "five Catholic teachings that make sense to atheists." Sisältö ei ole kovin vakuuttavaa. Esimerkiksi yhdeksi vaihtoehdoksi päätyy kiirastuli. Yliluonnnollinen tuonpuoleiskonsepti. Kehtaankin tehdä tästä "miten sanotaan - miten luetaan" -kaavan. Aihe "The Communion of Saints" Katolisen mukaan "I didn't struggle with this doctrine at al-it struck me as an articulation of a spiritual truth known to the human heart from time immemorial." Miten ateisti kuulee "The communion of saints is the idea that all Christians have a mystical bond with each other, both alive and dead. Magic ESP restricted to people who believe in the right god (the damned don't get it) is not exactly a truth. What atheist would hear that and think that was perfectly reasonable?"

Yleinen kaava näyttääkin siltä kuin ateisti olisi teisti joka on vihainen Jumalalle. Ateistit kuitenkin ovat ateisteja, koska konseptit eivät näytä järkeviltä. Tähän uskovainen selittää miten esimerkiksi kiirastuli on selitettävissä reiluuden kautta ; Jumala voi armahtaa niitä joilla on jotain paikattavaa etiikassaan ja päästää heidät silti taivaaseen. Ateistille tämä selitys ei kuitenkaan muuta sitä järkeväksi, koska siinä ei ns. todisteta kiirastulikonseptin aktuaalisuutta. Ateisti näkee että konsepti "on järkeenkäypä" samaan tapaan kuin joku Marvel -universumin maailma voi olla "järkeenkäypä" (Kumpi voittaa, Volverine vai Magneto? Kamppailun lopputulos on "järkevä" kun vastakkain on mies jonka luuranko on metallivahvistetu ja toinen hallitsee metallia ajatuksen voimalla miten haluaa..)

Samoin ateistien jumalatodistusten ruotimiset ovat uskovaisille irrelevantteja, koska tämä "järkeenkäypyys sillä Marvel -universumitasolla" on kristitylle se olennaisempi. Muu peittyy voi olla -saivarteluun jota kutsutaan uskon hypyksi.

Eipä ihme, että tilanne on se, että tässäkin katoliset vaikuttavat ikään kuin odottavan että heidät päästetään rauhallisesti höpöttelemään ja että samalla miltei tarjotaan teetä ja keksejä. Kuitenkin heidän näkemyksensä sitten revitään debattihengessä riekaleiksi ihan perustasta lähtien. Ongelma on kaiken kaikkiaan seuraava : "If an argument makes a big song and dance about a prior need for "an openness of heart," chances are good that the intellectual case is not very good." Pelkästään intellektuellisena keskusteluaiheena kesksutelusta tulee kuitenkin aika tiukkaa, ja sen piirissä on likimain ilmiselvää että joku tulee loukkaantumaan : Jomman kumman -tai jopa molempien- tärkeänä pitämä asia murskataan epäloogiseksi ja eiperustelluksi intellektuellien logiikkamyllyssä.

Itseä suurempi todellisuus (Sitä tapahtuu ateistisemmissakin perheissä)

Itseä suurempi todellisuus liitetään tyypillisesti uskonnolliseen maailmaan. Ainakin mielikuvissa. Sen sijaan jos ei usko itseään suurempaan todellisuuteen, näkemys koetaan ateistiseksi.

Leinivaaran blogissa kommentoitiin mielenkiintoisesti "There is no absolute truth apart from myself. Luen tämän tarkoittavan metafyysistä relativismia. Naturalismin (oletan useimman ateistin olevan kuta kuinkin naturalisteja) mukaan fysikaalinen aine ja energia ovat olemassaolon perimmäinen perusta; teismin mukaan tietoinen ja täydellinen olento on tämä perusta. Kummankin näkemyksen mukaan kuitenkin jokin ultimaalinen, meidän itsemme ulkopuolinen perusta ja totuus on olemassa. Relativismin tai konstruktivismin mukaan tällaista meidän itsemme ulkopuolista ultimaalista totuutta ei ole olemassa."

Tosin relativismin kohdalla ylläoleva näkemys on hieman ongelmallinen, sillä se johtaisi siihen että relativismi olisi sisäisesti ristiriitainen ; Tieto itseä suuremman todellisuuden puutteesta on sekin tietoa. Oikeasti relativismi voitaisiinkin määrittää enemmän sitä kautta että ei ole välttämätöntä että olisi ihmisen ulkopuolista totuutta.

Toisaalta ylläolevaa voi jatkokehittää. Totuus kun voidaan nähdä joko "maastona" (ontologia) tai "karttana" (epistemologia). Ylläoleva näkemys perustuu siihen että naturalisti ja teisti on foundationalisti. Hän katsoo että on jokin konteksti joka on jaettu ja yhteinen eri ihmisten kanssa. Mutta jos ajatellaankin että ontologian sijasta epistemologia, niin naturalisti tuskin uskoo totaalisen objektiiviseen tietoon. Loogisen positivismin kumoaminen on johtanut siihen että tiede ei ole maailmankuvavapaata tai kuvaa todellisuutta aivan sellaisenaan. Tällöin itseä suuremman totuuden näkeminen voi olla mahdollista.

Sitten on tietysti vielä tosiasiamaailman ja eettisen maailman ero. Ateitit uskovat usein Humen giljotiiniin ~ olemisesta ei voi päätellä että asian pitää olla niin. Tästä seuraa se, että moraalinen totuus sidotaan inhimilliseksi konstruktioksi. Tällöin ihminen ja hänen lajikehityksensä perustuu ihmistä suurempaan todellisuuteen, mutta eettinen puoli on sitten konstruktivismin mukainen.

Toki löytyy ateisteja, kuten Sam Harris, jotka katsovat että etiikka on lajinkehityksen mukana tullut lajinmukainen käyttäytymismallisto. Silloin etiikka on ymmärrettävä tehokkaana yhteistyöstrategiana joka auttaa selviytymään. Harris moittiikin siksi kovasti Humen giljotiinia ja konstruktivistista etiikkaa. Hänelle etiikkakin perustuu itseä suurempaan todellisuuteen.

Itse olen toki näitä ihmisiä, joiden mielestä modernismi on loistava asia. Sen kirous on tieytsti se, että ihminen ei voi "ylittää itseään" tai "tulla itseään suuremmaksi". Sen siunaus on se, että ei tarvitse. ~ Katsonkin että fysikaalinen todellisuus on itseäni suurempi, mutta ei välttämättä itseäni eettisempi. Soveltava etiikka näyttäytyy minulle tosin sekoituksena sekä lajityypillisiä mieltymyksiä että opittuja mielipiteitä. Se, mitä etiikka on tämän ulkopuolella - tai onko sitä tämän ulkopuolella. Siihen kieltäydyn ottamasta suoraa kantaa. Kompetenssini ei riitä.

En osta sertifioimattomilta katukauppiailta!

Kaupassakäyminen vaatii paljon luottamusta. Se ei kuitenkaan ole sokeaa luottamusta. Tämä tulee melko selkeästi esiin, jos vertaa marketissa vierailua katukauppaan. Kaupassa on luottamustekijöitä jo sen takia että se on auki tiettyinä aikoina ja samassa paikassa. Myös kaupan omistusoikeus myymäänsä tavaraan on periaatteessa selvitettävissä, mikä tuo avoimuutta kaupankäyntiin silloinkin kun asiaa ei "varmisteta oikeasti".

Lisäksi prosessissa on reklamaatioketju, jossa voi periaatteessa saada rahansa takaisin.

Yleensä ottaen onkin hyvä varoa sertifioimattomia katukaupustelijoita. He eivät välttämättä myy sitä mitä omistavat. Ja he voivat myydä omistamaansa asiaa jonain muuna mitä se on.

Uskonnon kanssa tämä asia tietysti korostuu. Uskonto odottaa aina maksun, esimerkiksi aikaa, käännytystyötä, rukouksiin panostamista ja muuta vastaavaa. Kuitenkin niillä on kauppaehto jossa maksu vaaditaan nyt ja jutun saa "sitten joskus". Mitään takeita ei anneta - Vaikka rukouksen kerrotaan voivan parantaa syövän, ei syövän paranemista luvata tavalla josas paranematta jääminen olisi reklamaation paikka.

Muutenkin tuotetta tarjoavat ihmiset, joilla ei selvästi ole valtuuksia. Yksikään tietämäni julistajaihminen ei voi määrätä kuolleiden sielujen kohtalosta. He kuitenkin lupaavat asioita, joihin heillä itsellään ei ole valtaa.

Tämänlaisessa epäselvässä tapauksessa ostan tuotteen suoraan valmistajalta. Tavalla jossa on reklamaatio -oikeus. Jos Jumalaa ei olekaan olemassa, vaadin jokaisen uskontoon käyttämäni sekunnin takaisin. Tämä on reilua, avointa ja perustuu varmuuteen siitä että luvatut asiat ovat todellakin totta. Jos esittämäni diili ei kelpaa, niin painukaa hemmettiin, katukauppiaat!

Eufemismejä ja toiminnan vaikeuksia

"Crackedissä" oli kertomus siitä miten USA:ssa voi oikeasti vahingossa napata kyytiinsä "Rakkauden ammattilaisen". Tarinassa koettiin että annettiin liftarille kyyti, mutta prostituoidun saaminen autosta oli vaikeaa. Opimme että ilman seksiä se voi olla jopa kalliimpaa kuin seksin kanssa. Tekosyy "en tiennyt" on tietysti jotain jonka poliisi myös aina saa. Tekosyyt eivät siksi oikein autakaan. Syyksi vaikeaan havaittavuuteen on poliisityössä. USA:ssa poliisit voivat tehdä valeostoja ja muita vastaavia. Näin alasta on tullut kissahiirileikkiä. Kiertoilmaukset ovat käytössä. ; Toisin sanoen lainsäädäntö ja valvonta paitsi kitkevät rikollisuutta, ohjaavat rikollisten toimintatapoja. He oppivat kiertämään sääntöjä.

Toki tarinassa on myös sosiaalista sokeutta. Mutta minä tiedän, mistä löydän lähimmän sosiaalisesti sokean. Itse asiassa koko tilanteen kuvauksessa on jotain juuri sellaista, jonka tapaista aspergerin syndroomaisille tapahtuu aina silloin tällöin. Sitä on jokin skeema jota on pakko seurata kun muuta ei ole. Sen parissa sitä sitten jättää paljon huomaamatta, antaa loput anteeksi joustavasti. Ja päätyy katastrofiin.

Tilanne opettaa myös sen, miten kiertoilmaukset, eufemismit, ovat hankalia. Siinä missä selkeä ja siististi määritelty kieli levittää ymmärrystä, eufemismi muuttaa kommunikaation kompleksiseksi harmaasävyiseksi leikiksi. Lopputulos on mystistä "mumbo-jumboa", joka kenties tavallisille ihmisille on hauskaa leikkiä ja tuo oman runollisen seikkailullisuuden siihen kun hakee sitä (useista halveksittavaa) ulkoistettua maksettua seksiä. Mutta jos jo normaali kommunikaatio on vaikeaa, tämä on erinomaisen eriyttävää.

Jos on sosiaalisesti sokea, on hyvin vaikeaa keksiä ratkaisua ongelmaan. Jos tavalliset naiset ja prostituoidut eivät erottaudu vaikkapa jonkinlaisen "ammattiuniformun" kautta, erottaminen on vaikeaa. Tämä johtaa tietysti vaikeuksiin jos on vaikkapa aspergerin syndroomainen ja ystävällinen kaveri joka antaa ihmisille liftikyytejä. Helppona vaihtoehtona onkin kasvattaa ilkeyttä. Se tarkoittaa sitä että on paranoidimpi ja varovaisempi. Epäsosiaalisuus on kätevä ratkaisu tämänlaiseen ongelmaan. Se tarkoittaa sitä että on sydäntä ajaa viattomien liftareiden ohi kaatosateessakin.

Onneksi asiaan on myös vaikeampi tie ; Jos on suoran reilu ja vain kysyy jokaiselta naiselta heti alkuun, että onko hän prostituoitu vai haluaako hän vain liftiä. Se ratkaisee kaikki ongelmat. Ei siksi, että prostituoidut eivät valehtelisi. Vaan sitä kautta että tavalliset naiset antaisivat tässä tilanteessa "ympäri korvien". Eli jos ihminen juttelee sinun kanssasi tämän kysymyksen jälkeen, hän on todennäköisesti prostituoitu. Ongelma ratkaistu, tiedät mitä ihminen on.

Tottakai tämä ylläoleva on vain esimerkki. Suomessa systeemi on erilainen. Sen sijaan tämä kuvastaa yleisempää ongelmaa, joka kattaa aspergerin syndroomaisen likimain kaikki kohtaamistilanteet. On aina jotain sekaantumisen paikkaa. Ja ne ovat joskus yllättävän vakavia. Ja usein ratkaisu nojaa johonkin sellaiseen, että erottelu tapahtuu, mutta lopputuloksena "on se pahin mahdollinen". Näin siis jos yrittää. Jos ei halua elää eristyneesti, tämänlainen katastrofi on nurkan takana. Moni voisi ajatella että sosiaalisuus sujuu, sitä pitäisi vain heittäytyä ja luottaa. Mutta he eivät olekaan niitä ihmisiä jotka eivät erota liftaria prostituoidusta ja jotka ajautuvat tilanteisiin joita poliisikaan ei usko.

Tämän valossa on huvittavaa, miten oireyhtymästä on tullut "tietyissä piireissä" muotia. Sillä se antaa "ilmaisen Albert Einstein -kortin", ja samalla "minun ei tarvitse välittää alkeellisimmistakaan käytöstavoista -kortin". He ikään kuin poimivat rusinat pullasta ja saavat fiksun maineen. Mutta unohtavat, että ihminen voi olla fiksu ilman aspergerin syndroomaakin. Itse asiassa moni ihminen pääsee fiksuuteen opettelemalla ja harjoittelemalla. Fiksu ihminen onkin siksi hieman kuin tyyppi joka saa Assien hyvät puolet osaamisessa. Mutta joka ei samalla vaivu pakkomielteeseen johonkin irrelevantilta tuntuvaan aiheeseen jossa he taitojaan kehittävät (kuten palapelejen kokoamiseen tai pihan muurahaisten määrän laskemiseen). Ja ennen kaikkea. He osaavat tunnistaa tavallisen liftarin ilotytöstä ja ottaa likimain kaiken irti siitä, mitä kaikkea tällä erottelulla voikaan sitten tehdä.

---

Kirjoittaja ei ota liftareita kyytiin. Mutta ei toisaalta kysy kaikilta naisilta ovatko he prostituoituja.

Ei ole mitään tekemistä perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien kanssa

Homoseksuaalisuuskeskustelussa on liikkeellä teema, joka korostaa sitä että aihe ei ole kovin merkittävä. Ja koska aihe ei ole tärkeä, siitä ei pidä puhuakaan. Tämä on ns. irrelevantisoiva diskurssi. Se ei sinällään ole aina väärin. Joskus asiat nousevat mittasuhteissaan liian suuriksi suhteessa kyseessä olevan asian merkittävyyteen.

Näin esimerkiksi korostin itsekin, miten ylimitoitettua Starbucks/Starsluts -debatti oli. Kärpäsestä voidaan todellakin tehdä härkänen. Kuitenkin tässä käy juuri päin vastoin, kuin mitä yleensä luullaan. Kun joku tekee kärpäsestä härkäsen, asia muuttuu tärkeäksi. Näin on mielestäni esimerkiksi uskonnon kanssa. Aihe on itsessään merkityksetön, herttaisen yhdentekevä, ylipäätään turha, tylsä jopa lautapäisyyteen asti, ahdistavan mitätön, ___________ [laita oma vaihtoehto tähän].... Mutta ihmiset ovat höpisseet siitä, pakottaneet muut ottamaan kantaa asiaan. Näin uskonnosta on tullut pirun tärkeä aihe, jonka ruotiminen ja josta keskusteleminen on kaikkea muuta kuin ajan haaskaamista.

Itse viittaisin asiassa vain tilastoihin. Homoseksuaaleja on prosentuaalisesti paljon. Avioliitto ja siihen liittyvät juridiset kysymykset ovat ihmisille tärkeitä (symbolisesti ja rahallisesti). Asia on tätä kautta tärkeä. Koska esimerkiksi avioliitto itsessään on tärkeä. Sitä voi pitää perusoikeutena aivan kuten oikeutta nimeen tai muuhun vastaavaan. Usein homoseksuaalisuuskysymystä katsotaan vain sitä kautta että "nälkään kuolee homoaviottomuuteen ei kuole". Tämä latistaa ihmisyyden johonkin, johon edes kaltaiseni skientistinen ääriskeptikkomunapää ei suostu ihmistä laittamaan. Asian suuruus tekee siitä merkittävämmän kuin vaikkapa maahanmuuttajien väkivallan uhriksi joutumisen. Frekvenssin yleisyysero tekee olennaisen eron.

Jukka Hankamäki kirjoittaakin juuri tästä aiheesta. Homoseksuaalisuuden puolestapuhuminen on hänen puolellaan paljon. Hän muistuttaa että pride ei ole vain maansisäinen asia. Se on kanannotto laajemmassa kontekstissa. "Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle despotialle. Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen "viharikokseksi" suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikassaan pelkkiä amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä." Prideläinen ei siis vittuile Päivi Räsäselle (joka on sinällään ansiokas teko) vaan heiluttaa sympatiaa myös näille ulkomailla oleville. Median kautta viesti välittää viestin siitä että länsimaat eivät hyväksy tämänlaisia kuolemantuomioita. Samalla tulee tehtyä kannanotto siihen miten ihan oikeasti monet tahot pistävät ihmisen ideologian (uskonnon) arvokkaammaksi suojeltavaksi kuin aktuaaliset ihmiset. Tämä on irvokasta, iljettävää ja KristillisTeokraattista.

Erikoisinta on, että pridelle ei myönnetä ansiota Suomessa. Jossa kuitenkin viime vuonna kävi miten kävi. Räsänen on esittänyt että pride on provokaatio ja että hyökkäys oli tätä kautta ymmärrettävä, joskaan ei ehkä kuitenkaan hyväksyttävä. Hän on esimerkki siitä että asenneilmapiiri ei todellakaan ole tasa-arvoinen vaan eriarvoisuus ja syrjintä on selviö. Jos kristittyjen kesäkokoontumiseen hyökättäisiin vastaavalla tavalla, puolustuksena se, että suvuvirsi provosoi, niin Räsänen taatusti vain haukkuisi näiden ihmisten arvomaailman maan rakoon (ja syystä). Prideen osallistuminen on eettinen keskisormi. Siinä on henkeä "Ai, et tykännyt että kokoonnutaan Suomen Lain mukaan? Ai, hyökkäsit väkivaltaisesti! Me emme neuvottele Terroristejen kanssa, joten nyt meitä on tässä tuplasti! Ai, aiot hyökätä? Go ahead punk - make my day!"

Räsänen on korostanut että avioliitto on moraalinen kysymys. (Ja Räsänen on tässä tietyllä tavalla hyvinkin oikeassa.) Valitettavasti tästä seuraa jotain ihan muuta kuin mitä Räsänen puheissaan korostaa. Hankamäkeä lainaten "Yleensäkin katson, ettei julkisen vallan interventio ihmisten välisiin suhteisiin ole perusteltua. Mutta legitimaation kieltäminen tai luovuttaminen osoittaa asenteita ja voi sen vuoksi olla monille perushomoille tärkeää."

Itse asiassa jopa irrelevantisoiva diskurssi on tässä tärkeä. Se kertoo asenteista. Jos minä kuvaan uskontoja turhiksi, tämä on asenneratkaisu. Kyseessä on uskonnon arvonpoisto. Homoseksuaalisuuden kohdalla asenne on myös vähättelevä. Se on sama kuin suoralta kädeltä sanoisi että homoseksuaalinen ihminen ja hänen avioliittonsa ovat turhia asioita. Tietysti jos tämän perusoletuksen nielee, on sujuvaa vähätellä koko ihmisryhmää. Mutta arvokeskustelussa onkin se jännittävä puoli, että kun tässä on erimielisyyttä, keskustelua nousee. Näin on käynyt uskonnon kohdalla. Minun vähättelevä mielipide ei paina mitään sen rinnalla että moni asiasta haluaa keskustella. Päin vastoin. Minunkin on ollut pakko "heittäytyä mukaan". (Katsokaa vaikka montako juttua "uskonto -otsikoilla" löytyykään.)

Vaikenemisen vaatiminen ei toimi. Äänekkyys ja keskustelu on tärkeämpää kuin sensuristinen poliittinen korrektius jossa asioista ei saa keskustella kun joku taho kokee "väärän mielipiteen" (a) loukkaavaksi, (b) provokatiiviseksi tai (c) sisällöltään epäkiinnostavaksi ja (d) levinneisyydeltään ylipainottuneeksi. Keskustelun kieltäjäkin joutuu kirjoittamaan kantansa - osallistumaan keskusteluun. Siksi ignoraatiota vaativa itse asiassa lisää vastustamansa asian tunnettavuutta (kuten minäkin lisäsin ihmisten tietoisuutta Starslut -kampanjasta.)

Kenties huolestuttavin piirre homoseksuaalisuusteeman parissa on se, että aiheen pitäisi olla omakohtainen että se saisi kiinnostaa. Minun elämääni homoavioliitto -oikeudet eivät muuttaisi pätkääkään. Ajatus omasta suhtautumisestani homoseksiin osallistumisesta ovat melkoisen vastemielisyyden sävyttämiä - puolisoni on suorastaan huvittunut siitä miten vaikutan kauhealta homofoobikolta jos aihe nousee esiin edes vitsinä. Kuitenkin olen oppinut että maailmassa on oman navan ulkopuolellakin asioita. Hyväntekeväisyys on noin laajemmassa mielessäkin sellainen teema, jossa autetaan nimen omaan muita.

Itse olen tietysti kauhean itsekäs paskiainen, joka ei välitä mistään joka ei tuota minulle voittoa, ja joka ei sano "piip" kun nappia painaa. Homoseksuaalisuusteema on, rehellisyyden nimissä, minulle lähinnä esimerkkimaailma, joka on priorisoinneissa vähemmän kiinnostava kuin se metodologia jolla asioita pyörittelen. Olen tässä mielessä kenties psykopaatin oloinen ; Monet ihmiset merkitsevät minulle lähinnä aineistoa. Itse heidän ajamansa asia ei ole "niin tärkeää" että jaksaisin sitoutua niiden puolesta taistelemiseen. He siis latistuvat toimijoiksi joiden tehtävänä on tuottaa minulle viihdykettä. He antava aineistoa prosessoinnille.

Mutta maailmassa on muunlaisiakin ihmisiä. Sellaisia joiden mielestä tässä on maailmanlaajuisesti ja paikallisesti merkittävä aihe, jossa on vääryyttä joka koskettaa monta ihmistä. Peräti tasolla joka iskee arkisesti monien ihmisen kannalta hyvin tärkeään asiaan, avioliittoon. (Jota pidetään tosi ihanana ja tärkeänä asiana "joidenkin jotka eivät ole minä" toimesta) Heidän toiminnalleen on siis löydettävissä oikeutuksia. Ja niitä konkreettisiin asioihin sidottavissa olevia oikeutuksia on löydettävissä huomattavasti laajemmin kuin Starslut -kampanjalle. Tai Jeesukselle, jos sille tielle mennään. (Ja miksipä ei mentäisi?)

Terävä mieli ja realistinen "jalat maassa" -asenne riittää?

Usein ihmiset suhtautuvat kummitustarinoihinsa siten, että he ovat ottaneet kaiken oleellisen huomioon. Näin tarinan epäily olisi samaa kuin vihjaisi että he ovat jotenkin vajaita. Tämä suhde anekdoottiin luottamisen ja henkilökohtaisen uskottavuuden välillä on jostain syystä todella suuri. Kuitenkin moni oikeasti eliminoitava syy on sellainen, että normaali terve järki ei sellaista keksisi. Asian havaitsemiseen on tarvittu sen sijaan tiedettä, joka siis ei ole vain kokoelma arkijärkeä, vaan kokeellinen toistettavuuteen liittyvä asia. Kysymys ei siis ole ihmisten järkevyydestä itsessään, vaan metodologiassa.

Esimerkiksi kummitustapahtumissa ei yleensä eliminoida infraääntä. Ja tämä on todella outo, arkijärjellä ajatellen omituinen, selitys kummitushavaintoihin. Hallusinogeeniset huumeet, ikkunasta tuleva veto, unenpuute, joukkohallusinaatio, unenpuute ja ohiajavan auton lamppujen aikaansaama näennäinen liike seinällä ja valehtelu tuntuvat realistisilta kummitustarinoiden elementeiltä. Infraääni sen sijaan ei tule mieleen juuri kenellekään.

Se on kuitenkin olennaista, koska hyvin usein kummittelupaikkaan liitetään kuvaus paikan tunnelmasta. Tämä ikään kuin kuvaa "eifysikaalista havaittavissa olevaa tilaa" joka kuvaa "sitä että energiatasolla tapahtuu jotain". Tunnelma ei ole fysikaalinen suure, mutta kun moni ihminen saa samassa paikassa ahdistuneen mielen, niin sitä kutsutaan paikan ilmapiiriksi. Tämä voi tietysti tarttua jo odotuksesta ja levitä siksi että ihmiset ovat sosiaalisia. Näin kummitustentutkijaryhmä voi kasvattaa sisäistä tunnelmaansa. Mutta sosiaalisuuden lisäksi sama saadaan syntymään infraäänellä. Ihminen ei kuule infraääntä, mutta sillä on vaikutusta. Sillä kuulemisen lisäksi on muitakin aisteja. Infraääni on värähtelyä. "low frequency sound can cause people to have unusual experiences even though they cannot consciously detect infrasound." Ihmiset kokevat ahdistusta "Their unusual experiences included feeling uneasy or sorrowful, getting chills down the spine or nervous feelings of revulsion or fear." Kenties syynä on se, että monet eläimet tuottavat infraääntä, petojen varominen on adaptiivinen toimi. Näin infraäänen pelko ei ole mitenkään epäadaptiivista.

Itse asiassa tilanne ei jää pelkkään tunnelmaan. Ihmisen mieli rakentaa kaikenlaista jännittävää. Tätä varten on olemassa toinen koe. Siinä tutkittiin erään laitoksen kellaria jossa väitettiin kummittelevan. Tunnelman lisäksi mukana oli myös näköhavaintoja. Esimerkiksi kellariin mennyt journalisti koki kovia ; "journalist described a feeling as if a balloon was being pushed between his shoulder blades and an intense feeling of a presence. Eventually he reported that the face of a woman seemed to be peering over his right shoulder." Ihmiset todellakin aistivat esimerkiksi kellarin infraäänet - joita aikaansaa vaikkapa henkilön oma kävely kellariin! Värähtelyn perään päästiin minusta täydellisen tieteellisellä sattumalla "The wave was detected accidentally by its effect on a foil blade (fencing weapon), which the author was attempting to cut a screw thread on, in preparation for fitting a new handle. This five-minute job resulted in several hours of research when the blade began to vibrate." Monia juttuja otettiin huomioon ja loppupäätelmä kertookin että "The findings of this investigation would seem to support the effects described in the Ghost in the Machine (Tandy and Lawrence 1998). To find exactly the predicted frequency was astonishing and the experiment was repeated several times to ensure that it was not an anomaly of the equipment. While reluctant to rule out other frequencies in the infrasound band, clearly 19 Hz must be of particular interest. The dimensions of the corridor leading to the cellar fit well with the assertion that it is resonating at this frequency and contains a standing wave." Alan kirjallisuus tunteekin infraääni -ilmiön. Kummitustenmetsästäjät sen sijaan ovat tästä harvemmin tietoisia. He ovat kiinnotuneempia siitä mitä he itse suoraan havaitsevat ja kokevat. Kummitusten metsästys onkin perussävyltään egosentristä puuhaa, jossa ytimessä on kummitustenmetsästäjän rohkean avomielisen seikkailun kokemukset, josta saadaan ulos ikään kuin tarina.

Voidaan siis sanoa että joko kummitukset seuraavat infraääntä paikasta toiseen, tai sitten infraääni itsessään aikaansaa näitä kokemuksia. Ja kokemukset "ääneen jota ihmiset eivät edes kuule" voidaan liittää jopa näköaistimukseksi koettu näky ihmishahmoista.

Tämä muistuttaa siitä, miten kriittinen mieli on mainio apuväline. Mutta että avuksi täytyy ottaa myös asiaankuuluvaa tiedettä. Ihminen ei yksinkertaisesti voi vain keksiä kaikkia mahdollisia selityksiä, vaikka olisi kuinka ovela. Samalla muistutetaan siitä että toisen valehtelijaksi tai hallusinoijaksi kutsuminen on "helppo kritiikki". Sen taakse tarvitaan kuitenkin jotain aineistoa ja perusteluja. Kuten se, että infraääntä ei ole osattu ottaa huomioon!