sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Mikä tekee ateisteista "fanaatikkoja"?

Kun katsotaan fanaattisuutta, se on käsite jolla on relevanttia sisältöä.
* Esimerkiksi Russellin mukaan "Fanaattisuus on ensisijaisesti järjen käytön älyllistä vajavaisuutta, sellaista johon filosofiasta löytyy älyllinen vastamyrkky." Eli hän korosti sitä että kun näkemyksellä ei ole älyllistä ulottuvuutta, se on fanaattista.
* Usein fanaattisuus liitetään kuitenkin asenteeseen. Eli siihen että jotain asiaa tehdään kiihkomielellä. Asiassa ollaan dogmaattisia, sitä harrastetaan liian paljon ja sen ajamisessa ollaan paitsi ahkeria niin myös vihaisia.
* Fanaattisuus liittyy myös jonkin asian eteen käytettyjen keinojen äärimmäisyyteen.

Voidaan nähdä että fanaattisuus voidaan tiivistää vahvasti käsitteeseen jossa jotain älytöntä ei-tieteellistä asia sitouttaa elämän pakkomielteenomaisesti ja sen levittämistä harrastetaan vihaisesti ja kovia keinoja käyttäen. Tämänlaisessa maailmankuvassa on käännytettäviä ja vihollisia. Mielipiteet on naulattu dogmeilla seinään. Ja niin edes päin.

Kuitenkin John Passmore on kuvannut sitä miten fanaattisuus on "kulunut käytössä". Se on muuttunut lähinnä haukkumasanaksi. Jokin jolla vastustetaan uusia ajatuksia ja yhteiskunnallista toimeliaisuutta. Etenkin kun nämä yhdistyvät.

Tämä näkyy hyvin vahvasti uusateisteista puhuttaessa. Tätä asennetta löytääkseen ei tarvitse mennä kauas. Monista, kuten Henrik Himbergistä, on aivan kohteliasta selittää että ateistit nyt vaan ovat laumasieluisia militantteja neckbeardläskejä joita on oikein vihata. Ja jos haemme muistutusta dipolomaattisuuttaan ja sillanrakentamisestaan mainostavasta Sami Liedeksestä, voimme muistaa että takana on enemmänkin. Erityisesti Dawkinsin kohdalla tilanne on aivan yleisesti muuttunut sellaiseksi että on tiedostettu että militanttiuden ja fanaattisuuden kaltaiset termit voivat jossain tilanteissa olla perusteltuja, joten niitä voi sitten vain tunkea mihin tahansa koska ei ole tärkeää katsoa mitä nämä relevantit fanatismin ja militanttiuden muodot määritellään ja osuvatko nämä määritelmät militantiksi ja fanaattiseksi kutsuttuun kohteeseen.

Bussien kylkiin laitetut mainokset saivat aikanaan julkisuutta. Ja jo silloin puhuttiin "militanttiateisteista" jotka olivat niin "vihaisia". Onkin hämmentävää miten esimerkiksi Dawkinsia pidetään usean kristityn mielessä fanaatikkona. Hän kuitenkin lähinnä luennoi ja on nokkava. Tämä voi ärsyttää mutta ei se ole vihaisuutta tai fanaattisuutta. Astetta ymmärrettävämpi oli se tilaisuus jossa pornolehtiä vaihdettiin raamattuihin. Joskin olen sitä mieltä että tuokaan temppu ei ollut kovin radikaali.

Muutenkin Dawkins näyttää olevan "fanaaatikko" koska hänellä on vääriä mielipiteitä. Esimerkiksi jos hän kannattaa aborttia, tätä mielipidettä pidetään jonain joka vain fanaatikolla voi olla. Joka on hyvin kätevä tapa piilottaa se, että tämänlaista fanaattisuuden määritelmää käyttää vain joku joka on niin dogmaattinen että fanaattisuuden relevantit määritelmät alkavat hipomaan häntä itseään. Jos väärä mielipide eettisissä kysymyksissä - etenkin jos tätä mielipidettä häneltä itseltään kysytään ja hän ei ole levittämässä sitä yleiseksi laiksi joka koskee kaikkia ihmisiä vaan esittää asian tätä kautta omana mielipiteenään ja ehdotuksena jonka vastaanottaja joko ottaa tosissaan tai ei - on fanaattisuutta kristityistä niin se kertoo sen että kristityillä on aikamoinen asenne. Asenne joka jo paljon mainittua vahvemmin astuu siihen "fanaattisuuden" ja "militanttiuden" maaperälle.

Tosiasiassa jos katsotaan argumentteja tarkemmin voidaan huomata että lähimmillään uusateistien fanaattiudesta moittijat ovat kun he demonstroivat sitä miten uusateistit harrastavat samanlaista asiaa kuin uskonnolliset toimijat ja instituutiot. (Tai kuten nämä demonstroijat viittaavat "kuin muutkin uskonnot".) Lappujen jako kadulla, bussien kyljissä olevat pibliamainokset, erilaiset kertarykäistyt kampanjat, internetissä riitely ... nämä kaikki ovat tosiaan jotain jota uusateistit ja vaikka fundamentalistikristityt harrastavat. Mutta niitä harrastavat myös kansankirkon jäsenet joita kutsutaan vaikkapa "passiivisluterilaisiksi". Eikä fundamentalistejakaan kutsuta fanaatikoiksi ja militanteiksi jos he tunkevat lappuja.

Itse asiassa jos lähdet kovin ankarasti haukkumaan lappuhihhulia militantiksi vain koska tämä jakaa lappua, joudut naurunalaiseksi koska tuo syyttelyasenne on vihaisempaa ja enemmän militanttia kuin se lapunjakaminen. Kunpa tämä sama ymmärrettäisiin myös tässä ateistien mollaamisessa. Kunpa ymmärrettäisiin että Dawkins on lähinnä ärsyttävä. Ja että jos ateisti ärsyyntyy on syytä miettiä että ovatko ihmisen tunteet kaksisuuntaisia. Eli katsoa sitä että käyttäytyvätkö kaikki kristityt itse mallikelpoisesti ja täydellisen kohteliaasti ilman asennevammarikkomuksia. Ja jos eivät niin kuinka laajasti. Koska uusateistit käyttäytyvät "kuin kaikki muutkin" ongelma, kuten aggroilu, ei ole ateisteissa eikä ateismissa. Tällöin ateisteja ei voi leimata yhtään mistään. Sen sijaan vika on jumankavita sentään aivan kaikissa.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Simuloinnista ja toimintaperiaatteista

En ole kauheasti pitänyt siitä tavasta jolla John Searlen kiinalaisen huoneen argumenttia käytetään. Tämä klassikko "Minds, brains and programs" -kirjasta esitetään argumenttina tekoälyä vastaan. Argumentissa kommunikoidaan kiinalaisen huoneen kanssa, jossa on joko kiinalainen tai mekaaninen vastaaja. Ja argumentin tiivistys on että kommunikointi pelkkien hyvin monimutkaisten sääntöjen nojalla ei ole tietoista koska mekaaniselta laitteelta merkityksen ymmärtäminen puuttuu.

En pidä sitä hyvänä mahdottomuusargumenttina. Se pikemminkin olettaa että mekaaninen ei voi olla tietoista vaikka tämä on se mitä se esittää todistavansa. Periaatteessa voidaan ajatella kuten Daniel Dennett ; Että voidakseen imitoida tietoisuutta koneen täytyisi toimia oleellisesti samalla tavalla kuin tietoisen mielen. Ja tämä taas tekisi siitä itse asiassa tietoisen.

Mutta tämän mahdottomuusväitteen takana on kuitenkin oleellinen asia. Kiinalainen huone toimintamekanismeineen on piilossa. Ja voidaan ajatella että on kenties ehkä aivan mahdollista että kone vain simuloi vastauksia ymmärtämättä. Kun tälle vaihtoehdolle jätetään tilaa, voidaan huomata että on pakko keskittyä toimintaperiaatteisiin.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Turingin testi on enemmänkin viitteellinen kuin osoitus tekoälyn tietoisuudesta ja asioiden ymmärtämisestä. Voidaan sanoa että jos on samanlainen ulosanti mutta oleellisesti erilainen asioiden generointimetodi niin siinä tapauksessa voi olla mahdollista että tulee samantyylisiä ulosanteja mutta toinen on tietoinen ja toinen ei.

Zombiet ovat pahempia.


Sitten jos mennään Chalmersin "The Concious Mindin" zombiemaailmaan, ajatuskokeen hyödyllisyys vähenee. Sillä tässä mallissa tarkastelun kohteena ovat kaikki asiat. Tämä tarkoittaa myös elimistön ja niiden toiminnan samanlaisuutta. Eli se on kuin "kiinalainen huone" mutta ilman epätietoisuutta toimintaperiaatteesta.
* Zombiemaailma onnistuu vain olettamalla että tietoisuus todella koostuu kvalioista ja nämä ovat sellaisia että fysikaalinen toimintaperiaate ei voi niitä tuottaa. Joka on itse asiassa sitä että tietoisuus olisi jotain joka vain olisi ja sillä ei olisi mitään mitä se selittäisi. Kvaliatietoisuus eizombiemaailmassa ei eroaisi mitenkään ja tietoisuuden selitysarvo olisi nolla.
* Samalla tässä on jo oletettu että tietoisuus ei ole fysikalistinen. Koska jos se on fysikalistinen niin sama toimintamalli + sama toimintaperiaate = sama asia. Ja tämä taas oli jotain jota argumentti esitti todistavansa. Eli että mielen olisi oltava fysikalistinen. Taustaolettamalla että mieli koostuu kvalioista jotka ylittävät fysikalismin ja pitämällä tätä johtopäätöksenä kaikki kiertää kehää nopeammin kuin ehtii sanoa petitio principii.

Tästä ulos on kaksikin fysikalistista tapaa selvitä ongelmista.
* Oletetaan todellakin että tietoisuus on illuusio. Eli ei ole mitään selitettävää. Kannanotto on että "me elämme zombiemaailmassa".
* Toinen tapa on se, että nähdään että jos sama toimintaperiaate ja sama toiminta niin sitten ollaan tietoisia. Eli ei ole mitään zombiemaailmaa vaan jos on jokin joka näyttää samalta ja toimii samalla fysiikalla niin sitten on samanlainen. Eli toisin sanoen zombieversio on kupla joka johtuu siitä että väitetään että mieli olisi vain jotain joka olisi "fysiikan päällä" jonain puhtaasti dualistisena otuksena.

Tämä ero johtaa erikoiseen asiaan.

Searlen argumentti tarjoaa relevantin puolen jotta voidaan katsoa mind uploadingia. Eli ajatusta jossa tietoisuus aivoista digitoidaan ja siirretään koneeseen. Jos ajatellaan että simulaatio tarkoittaa tietoisuutta, mind uploadingiin suhtaudutaan helposti positiivisesti. Itse olen sen suhteen pessimistisempi.

Mind uploadingia periaatteessa tukee tehokas ajatuskoe; Pylyshynin "Computation and cognitionissa" kuvattu silikoniaivovertaus ; Kuvitellaan että aivomme yksi neuroni korvataan samalla tavalla toimivalla mekaanisella silikonisella vastineella. Tämä ei tuhoa tietoisuutta. Kuten ei sekään että korvataan toinen ja kolmas. Jos aivot ovat mekanistinen laitos, riittää että otetaan samalla tavalla toimivat osat ja korvataan. Näin voidaan tehdä mekaaninen aivo joka toimii juuri kuten oikeakin aivo. Jos tietoisuus on fysikalistinen tässä ei ole mitään ongelmaa.

Näen itse että ongelmana on enemmänkin se, mitä tämä korvaaminen käytännössä vaatisi. Uskon että on "fysikaalisessa teknologisesti erityisen supertaitavassa skenaariossa" aivan mahdollista ottaa kopio ihmisen jokaisesta atomista. Ja tallettaa tämä. Ja tulostaa tämä ja kyseessä olisi samanlainen ihminen jolla on samanlainen tietoisuus.

Sen sijaan en usko että tämä kopio voisi väistämättä vain toimia tietokoneessa koska tietokoneen toimintaperiaate olisi erilainen. Se saattaisi periaatteessa olla vain simuloija. Samasta syystä kun mietitään korvaamisargumenttia, ei voi olla tulematta mieleen että jos ominaisuuksien olisi pysyttävä samana, niin käy helposti niin että hiiliatomi täytyy korvata toisella hiiliatomilla. Lopputuloksena olisi orgaanisen aivon rakennus samaan paikkaan eri atomeilla. Ei mekaanisen vastineen rakentaminen.

Minun on vaikeaa pitää ilmiselvänä että ainesten vaihtaminen johonkin toiseen - eli aivojen biologisen aineksen toisintamisen sijaan sen mekanistaminen - toimisi mitenkään väistämättä samalla tavalla. Ja jos sen toimintaperiaatteessa on ero, on mahdollista että käsillä on käytännössä kaksi hyvin samalla tavalla käyttäytyvää asiaa joista toinen on tietoinen ja toinen ei.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Viihde ja velvollisuus

Kun olin nuorempi, käytössä oli melko vähän televisiokanavia. (Neloskanavan avaaminen oli aikanaan uutinen, nykyisin niitä on maassamme ties kuinka monta.) Ihmiset seurasivat aika vahvasti samoja sarjoja joista sitten puhuttiin. Nykyisin tätä on vähemmän. Siinä missä ennen jaettiin kokemuksia samoista sarjoista, nykyisin useammin enemmänkin "mainostetaan" sarjoja ja tiedustellaan seuraako toinenkin tätä.

Tosin nykyään on television lisäksi valtava määrä elokuvia erilaisissa datakirjastoissa, kokonaisia televisiosarjoja, kirjoja, tietokonepelejä, musiikkilevyjä ja vastaavia. Vapaa-ajan tarinankerronnallinen viihde on räjähtänyt silmille. Viihdettä on jo kauan tuotettu paljon. Mutta sitä on sekä kasautunut siten että osa vanhoista sarjoista ja elokuvista on klassikkoja. Että koko ajan tulee uusia sarjoja joita niitäkin pitäisi katsoa.

Syntymisen tahti ja kasautuminen ovat pahempia kuin minun nuoruudessani. Mutta toisaalta emme enää sen ansiosta elä yhtenäiskulttuurissa jossa juuri tiettyjen ja samojen asioiden tekeminen olisi jotenkin velvollisuus. Massa on tavallaan tehnyt asian paremmaksi ja pahemmaksi samanaikaisesti. On vaikeaa sanoa kumpi on hankalampaa.

Tästä seuraa joskus hankalia tilanteita. Sillä siinä missä ennen yhtenäiskulttuuri oli vangitseva, nykyään alakulttuuri saattaa joskus räjähtää silmille. Sillä alakulttuureissa on aina kysymys porukkaan kuulumisesta. Ja sitten olet tilanteessa jossa markkinoille tulee 100+ pelituntia vaativa peli, uusi merkittävä televisiosarja ja muuta vastaavaa. Ja niistä täytyisi kyetä puhumaan samanaikaisesti kun kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Vaikka ei ole mediapoliisia joka rankaisee siitä että ei katso tiettyjä televisiosarjoja, niin silti joskus jonkin katsomatta jääminen voi tuntua nololta tai sosiaalisesti eristävältä. Joka tuntuu velvollisuudelta tai ei ole kovin kaukana sellaisesta.

Molemmissa tapauksissa viihteestä on tullut velvollisuus. Yhtenäiskulttuurissa oli ikään kuin "ilmiselvää" että samoja sarjoja seurattiin. (Koska mitä muutakaan terve normaali ihminen tekisi ajallaan.) Oli helppoa ajautua oudoksi vain siksi että ei ollut katsonut niitä tiettyjä sarjoja. Nykyään tilanne on taas niin että omassa alakulttuurissa on sosiaalista painetta joka on ikään kuin tyydytettävä jotta saisi olla outo. (Kaikki on nykyään niin ironista.)

Onkin hyvä kysyä miten tähän "viihdevuoreen" tulisi suhtautua? Minulla on kuitenkin kirjoja lukulistassa, joten periaatteessa voin siirtää oleellista eteenpäin. On selvää että viihdettä on ja sitä tuotetaan lisää nopeammin kuin sitä ehtii kuluttamaan. Jopa niin että omaa periaateessa marginaalista alakulttuuriasi koskevaa aineistoa syntyy enemmän kuin ehdit sitä kuluttamaan ja tämä kasautuu siihen "lukemattomaan, näkemättömään ja kokemattomaan" vuoreen. Josta syntyy voimakas käsitys siitä että "etkö seuraa aikaasi" ja "eikö tuo sarja nyt kuulu yleissivistykseen"...

Osittain tätä tietenkin luodaan sosiaalisen paineen lisäksi mainonnalla. Horkheimer ja Adorno esittivät tähän liittyen että kapitalismilla on pahana tapana tehdä viihteestä velvollisuus. Viihteen katsomisesta voi siis syntyä palkaton työ. Sillä kapitalismissa mesenaatti omistaa taiteen. Mesenaatti maksaa taiteilijalle joka tuottaa teoksia. Jotta taiteilijalla on palkka työ ja mesenaatilla myyntitulot, tuotteen täytyy mennä kaupaksi. Tuote ojennetaan massoille mainostamalla ja luomalla mielikuvia siitä että jos ei kuluta tuotetta niin jää vaille jostain oleellisesta, ja oleellinen tarkoittaa yleensä ottaen sitä että on sosiaalinen hylkiö. (Tai kääntäen : Kun katsoo sarjaa on hip ja tosi trendikäs siinä omassa hupsussa alakulttuurissaan.) Perimmiltään kuluttajan täytyy tehdä työnkaltaisia suorituksia vapaa-ajallaan jotta markkinatalous pyörisi silläkin ajalla kun he eivät tee työtä. Markkinatalouden rattaiden ylläpitäminen on siis paitsi työn niin myös vapaa-ajan asia. Vapaa-ajan työ voi olla mainosten seuraaminen. (Ja tätä blogia voi lukea 24/7, kiitos kapitalismin.)

Periaatteessa tämä muistuttaa hyvin vahvasti uskontoa. Sekin on kulttuuria jota tuputetaan yleissivistyksen nimissä kaikille. "Raamattu" on tässä vielä "suurempi kirja" kuin jokin normaali viihdepläjäys. Sitä ei ole tavallaan asiallista vain laittaa lukulistalle. Saati että sen heittäisi kokonaan pois koko lukulistalta - koska kuulemma ateisteillakin on velvollisuus tutustua Raamattuun ennen kuin hylkäävät sen tietoisena ratkaisuna. (Minä olen jättänyt pirun monta kulttisarjaa katsomatta ja tehnyt sen tietoisena ratkaisuna. Koska tosiasiassa aihe ja muu kertoo monesti aivan riittävästi.) Tuokin kirja on minusta kirja muiden joukossa. Yhtenä osana vaatimassa huomiotamme ja aikaamme. Ja olen melkoisen varma että kun "Raamattujen" myymistä ja levittämistä katsoo, joku jossain tienaa rahaa sillä että saa minulle ja muille ihmisille synnytettyä tuntemuksia joissa "tämä juttu nyt on vaan tunnettava".

torstai 16. heinäkuuta 2015

Omistus ja väkivaltamonopoli

Pekka Lampelto kirjoitti artikkelin jonka mukaan 1% ei omista mitään. "Jatkuvasti jaksetaan jauhaa ja valittaa kuinka maailman rikkain prosentti omistaa puolet maapallon varallisuudesta. Tämä on pölhöpopulismia. Rikkain prosentti ei omista useimmassa tapauksessa oikeasti muuta kuin äänioikeuden myötä osuuden valtiostaan." Lampelton kanta edustaa hyvin tarkasti libertarismia. Juuri sellaisessa muodossa jossa eettiset kannanotot kiistetään ja asiat esitetään muka objektiivisina.

Lampelto sanoo asian suoraan seuraavalla tavalla "Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voida johtaa moraalisääntöjä. Tämä ei ole siis kannanotto, miten asioiden kuuluisi olla. Asiat ovat kuitenkin niin, että yksilöt eivät demokraattisissa maissa omista suoraan mitään, vaan suvereenit valtiot omistavat väkivaltamonopolinsa turvin. Se että rikkaat, kuten kaikki muutkin, nöyrtyvät valtion lakien ja verotuksen edessä on vain merkki siitä, ettei heillä ole todellisuudessa täydellistä suvereniteettia omistustensa suhteen. Valtio voi muuttaa lakeja ja nostaa veroja."

Valitettavasti hänen oma näkemyksensä on nimenomaan Humen giljotiinin rikkomista. Hän vetoaa omistamiseen liittyvään vallankäyttöön ja kutsuu tätä omistusoikeuden essenssiksi. (On muuten hauskaa että hän itse kylvää pejoratiivisia sanoja ja loukkaantuu kun hänelle vastataan kovasanaisesti.) Kun hänelle kerrotaan että omistamisen ja vallan yhteys toki on, mutta tämä ei välttämättä ole omistusoikeuden määrittämistä on kommenttina se, että "Mitä se sellainen omistaminen on, josta joku ulkopuolinen taho päättää?" Samaa voisi tietysti kysyä ryöstötilanteessa jossa väkivaltakoneistoa käytetään omaisuudensiirtoon. De facto omaisuus siirtyy, mutta tätä pidetään omistusoikeuden rikkomisena. Aivan yhtä hyvin voitaisiin perustella että jos valtio varastaa kansalaisiltaan niin se kyllä voi tehdä sen mutta se ei tee siitä omistusoikeuden määrittämistä vaan rikoksen omistusoikeutta kohtaan. Valtio ei omistaisi legitiimisti varastamaansa vaikka se käyttäisi sitä. Ja huvittavaa kyllä juuri tämä on sitä mitä Humen giljotiini tarkoittaisi.

Mutta libertarismissa onkin kysymys juuri siitä että valta muuttuu oikeutukseksi. Ja tätä vallan olemassaolo tunnustaen siitä luodaan deskriptiivinen rakenne siihen mitä esimerkiksi omistusoikeus tarkoittaa. Tämä ei ole nihilismiä tai arvoneutraaliutta. Siinä vain kieltäydytään miettimästä omien asenteiden eettisiä premissejä ja sitten  teeskennellään että niitä ei olisi. Lampelto itse kuvaa prosessia niin että "Mielestäni vallasta ei tule oikeutus, vaan omistus ilmenee vallan kautta silloin, kun tulee ristiriita." Joka perustuu juuri siihen eettisiä premissejä ottavaan prosessiin jonka kuvasin. Libertaristi puhuu omistuksesta ja omistusoikeudesta erikseen ja hänellä ei ole kieltä puhua omistusoikeudesta. Jos olemassaolevasta asiantilasta (is) ei muka päätellä että miten omistusoikeus määrittyy (ought) niin miten voidaan sanoa että omistusoikeus kyseenalaistuu jos joku ulkopuolinen siitä päättää? Eikö se että joku on (a) sisäpuolinen ja (b) ulkopuolinen ja (c) vallassa ole faktuaalisia tosiasioita?

Onkin hauskaa että Lampelton näkemys edustaa varsin klassista liberarismia tässä mielessä. Mutta jos todella on kuten hän sanoo ;  "Jos todella haluaa omistaa jotain, on hankittava oma puolustuskykyinen armeija ja olla alistumatta kenenkään muun tahdon alle. Esim. suomalaisten veroja ei tällä hetkellä määrää Venäjän valtio, vaan Suomen valtio, koska Suomi on itsenäinen, puolustuskykyinen maa. Valitus rikkaiden omistuksista on siis jonnin joutavaa puhetta. Ei ole mitään järkeä syyttää rikkaita, kun syypää resurssienjakoon on poikkeuksetta valtio." ; on hänen oma kannanottonsa kokonaisuutena hyvin omituinen.

Sillä eihän hän tässä todista että 1% ei omista mitään. Vaan nimenomaan hän osoittaa että on olemassa sotilaallista valtaa käyttävä taho. Se jolla on perimmäinen valta armeijaan. Ja vaikka tällä ei näennäisesti olisi omistusta, niin hänellä on silti käytännössä kaikki omaisuus. Hän kun voi ottaa sen haltuunsa. Kun tämä vaihtoehto tuodaan esiin, Lampelto puolustautuu "Se, ketä armeija (väkivaltamonopoli) kulloinkin tottelee, sillä on valta. Suomessa se enemmän tai vähemmän tottelee puolustusvoimien komentajaa, joka tottelee valtioneuvostoa, joka tottelee eduskuntaa, joka erinäisten mekanismien kautta tottelevat enemmän tai vähemmän äänestäjiä." Mikä on tietenkin destruktiivista. Jos tosiasiasssa ihmisillä on väliaikainen keinotekoinen ja näennäinen omistus jos heillä on rahaa tilillään koska väkivaltapotentiaalin perimmäinen valta omistaa kaiken, ei tosiasiasa ole niin että äänestäjä omistaa vain äänensä, vaan tämä ääni on perimmäistä valtaa väkivaltapotentiaaliin. Jos armeijan valta on perimmiltään kansalla niin sitten kansa perimmiltään omistaa sen mitä omistaa. Tässä mallissa on jälleen se "1%" jolla on aivan sikana rahaa tilillään.

Onkin herkullista miettiä asiaa niin että Lampelto edustaa hyvin klassista libertaaria joka on ylpeä omasta fiksuudestaan. Tämä fiksuus kuitenkin näkyy lähinnä siten että hän on pakonomaisesti kaikesta erimielinen vasemmistolaisten kanssa. Ja kun tämä kokonaisuus laitetaan yhteen se on sisäisesti yhteensovittamattomissa. Kokonaisuus ei ole looginen. Lampelto joutuu tilanteeseen jossa hänellä on jokaiseen yksittäiseen vasta-argumenttiin vastaus. Mutta näiden vastausten asenteet ovat keskenään ristiriidassa. Hän on siis hyvin valmistautunut voittamaan jokaisen yksittäisen taistelun hävitäkseen sodan.

Onkin hauskaa nähdä että
* Omistaminen liittyy väkivaltamonopoliin
* Rikkain 1% ei omista mitään koska valtio.
-> Peruskannanotto on "Kenellä on väkivaltamonopolin perimmäinen valta?" Vastaus tähän on selkeästi "valtio". Koska libertaari vihaa kontrollia ja valtio on hyvä taho syytettäväksi.

Kuitenkin toisaalla väitetään on että
* Väkivaltamonopolia ei ole hallituksella vaan äänestäjillä ja tätä kautta väkivaltapotentiaali on kansalla.
-> Eli jos väkivaltapotentiaaliteoria kuvaa omistamista niin kansa oikeasti omistaa sen mitä omistaa. Mitä on pankkitilillä se on sen kansalaisen omistamaa. Näin ollen 1% todella omistaa juuri sen mitä sanotaan. Vaikka teesi oli että näin ei ole. On selvää että jossain on vaihdettu "omistusoikeuden" määritelmää lennosta. Kokonaisuus on sisäisesti ristiriitainen kyhäelmä.

On kuitenkin hauskaa kuulla armeijasta väkivaltapotentiaalina ja äänioikeudesta armeijan väkivaltapotentiaalin perimmäisenä mahtina, ja huomata että välistä äänioikeus ei ole omistamista ja armeija legitimoi sen muille. Paitsi kun sitten yht'äkkiä väkivaltapotentiaali sitten EI olisikaan se jolla asioita legitimoidaan ja äänioikeus on väkivaltapotentiaalin käyttöä. Miten niin kansalainen demokraattisesti omistaa armeijan jos hän ei omista mitään? Miten hän ei omista mitään jos hänellä on kaikkien muiden kansalaisten tapaan osuus armeijasta?

Tässä on kaiken kaikkiaan niin syvä omituisuus että vaikka miten antaisi tilaa sen tiedostamiselle että libertaristille valtion puuttuminen vaikka verottamalla on ihan kauheaa eli ei eettistä omistusoikeutta, niin ei tilanne näytä kauniilta. Ja vaikka katsoisi että Lampelto vain kuvaa "omistamisen valtarakenteita" ottamatta kantaa "omistusoikeuteen eettisenä konstruktina" tähän "epäreiluusininään" viitaten niin tämä heijaaminen sen kanssa kenellä armeijan perimmäinen väkivaltapotentiaali on tekee kokonaisuudesta joka tapauksessa niin tyhmän että sen kutsuminen "pölhöpopulismiksi" on tarpeetonta kehumista.

Sillä jos perusteesi on että "ei se 1% oikeasti relevantisti omista mitään" ja taustalla on väkivaltapotentiaaliteoria ikään kuin Randilaisen objektivismin multihuipentumana, niin on itse asiassa selvää että jommasta kummasta on luvuttava. Sillä jos väkivaltapotentiaali todella pitää paikkaansa, niin kaikissa tapauksissa valta on hyvin pienellä määrällä.
* Jos kansalainen ei ole armeijan vallassa ja rikkaita potkitaan valtion toimesta instituutiona, niin silloin kansalaisilla ole mitään aitoa sananvaltaa. Ja näin todella valtio voi ohjailla. Tämä viittaa siihen että väkivaltapotentia tosiasiassa olisi muualla kuin vaikka liikemiehillä ja muilla kansalaisilla. Äänestäjä omistaa vain äänensä. Josta seuraa edeelleen se, että väkivaltapotentia kuuluu hyvin pienelle osalle väestöstä joka sitten omistaa de facto kaiken. Jos heillä ei ole oikeasti rahaa tilillään se on näennäistä valtaa koska heillä on suvereeni oikeus ottaa mitä haluavat. Joka oli valtapotentiateorian mukaan se joka määritteli omistusoikeuden.
* Jos kansalainen onkin armeijan vallan takana, niin silloin omistus on se mitä kullakin on pankkitilillä. Tässäkin mallissa vähemmistö omistaa hirvittävästi. Ja itse asiassa tämä 1% koostuu hyvin paljon samoista ihmisistä kuin edellisessä versiossa. (Raha on valtaa, ja sillä saa poliittista valtaa. Jopa vaalikampanjat maksavat jne.)
-> Sillä kuka on perimmäisessä vallassa ei ole väliä. Kummassakin tapauksessa on pieni eliitti joka omistaa suurimman osan. Ja itse asiassa sillä mikä näkökulma valitaan ei ole väliä koska tämä pieni vähemmistö koostuu yllättävän runsaasti samoista ihmisistä. Eli käytännössä väkivaltapotentianäkökulma johtaa väistämättä siihen että vähemmistö, joka itse asiassa on kaikissa skenaarioissa enemmän tai vähemmän sama vähemmistö, omistaa lähes kaiken tai aivan täysin kaiken. Mikä on tietenkin vain täydellsiesti ristiriidassa sen johtopäätöksen kanssa jota Lampelto väitti todistavansa.

Itse toki katson asiaa toisin.

Itse näen ensinnäkin että omistus on enemmän käyttöoikeus kuin kyky ottaa kaikkea haltuun. Voidaan kysyä että onko vallalla väliä jos sitä ei käytännössä toteuteta. Klassisesti on ajateltu että lahja on sitä että joku suo sinulle jotain. Onko lahjaan omistusoikeus? Nähdäkseni niin kauan kuin siihen on käyttöoikeus.

Teologit ovat toki tapelleet tämänlaisista asioista. Toisissa uskomuksissa ihmiselle ei kuulu edes askeltensa ohjaaminen, ja Jumalan kaikkivaltius poistaa jopa ihmisen vapaan tahdon (kalvinismi). Toisaalta osa taas selittää että elämä on lahja jonka saa käyttää vaikka olemalla ateisti vastoin Jumalan tahtoa. Ja se elämä on silti oma.

Kiinnostava ja oleellinen huomio ei ole se, että voiko ihminen olla "kalvinisti" myös libertaarina. Periaatteessa voi. Mutta tosiasiassa tähän kuitenkin liittyy eettinen premissi jossa rikotaan Humen giljotiinia vastaan. Joka taas oli Lampeltolla relevantissa asemassa. Omistusoikeus ei siis ole vain "omistamisen kuvaus" vaan taustalla on hyvinkin vahva henki siitä mikä on aitoa omistusoikeutta ja mikä ei ole.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tieteen rajat ja miten ne leimataan aiheisiin

Jokainen "skientismin" tai "tiedeuskon" kriitikko tietää että loogisen positivismin kaipaama ihannetodellisuus ei ole mahdollinen. Eli ajatus siitä että voitaisiin tehdä tiedettä täysin ilman metafysiikkaa. Tästä saadaankin sellainen ajatus jossa tieteellä on rajat. Omituista kyllä tämä päätyy usein siihen miten nämä rajat sijaitsevat tietyissä paikoissa. Mikä taas ei ole sitten lainkaan niin yksinkertaista. On hämmentävän tavallista että esitetään että esimerkiksi tietoisuus tai Jumala olisivat tieteen rajojen ulkopuolella. Ja siksi tiede tutkii eri asioita.

Sävy on nähdäkseni enemmän siitä että tieteeseen noin yleensä luotetaan ja kuitenkaan ei haluttaisi luopua uskonnosta. Ja siksi itse asiassa luotetaan että olisi olemassa. Toisin sanoen tosiasiassa ihmiset eivät ole luopuneet loogisen positivismin ideaaleista vaan kokevat ja luottavat tieteeseen monissa asioissa. Tiedettä ei vihata siksi että se olisi huonoa vaan sen takia että omat tietyt maailmankuvalliset näkemykset eivät ole tieteellisiä.

Asiaa voi lähestyä kohtuullisen argumentatiivisestikin.


Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten kreationisteilla on vahvasti sellaisia näkemyksiä että (a) Jumalaan liittyvät asiat ovat vahvasti todistettuja ja tieteellisiä kysymyksiä. (b) Samanaikaisesti tiede ei voi tutkia edes historiallisia kysymyksiä.

Jos katsotaan kreationistien tapaa jakaa tiede, voidaan huomata että heillä on naïvin realismin mukainen maailmankuva. He luottavat Raamattuun koska se on heille silminnäkijäkertomus ja kaikkea mitataan Hovindin tyylisellä "were you there" -meiningillä. Eli historiassa katsotaan silminnäkijätodistuksia. Tämä tietysti sopii siihen että uskovaiset kannattavat kertomuksia. Anekdootit ovat heille vahvaa todistusmateriaalia.

Tehtävänäni ei ole ruotia tämän ajattelun aukkoja, pääasiassa siksi että olen tehnyt sitä valmiiksi jo aiemmin aivan riittämiin, riittämiin jotta kehtaan selittää että noissa piireissä "tiedeuskoa" vihataan lähinnä koska tiede sotii arkijärkistä todellisuuskäsitystä vastaan maailmankuvallisesti ikävistä syistä. Niiden kaikkien ongelmat tiivistyvät kuitenkin samaan henkeen kuin ID -teoriankin kohdalla. Nimittäin siinä miten niissä suhtaudutaan demarkaatiokriteereihin. Intelligent Design korostaa että metafysiikatonta tiedettä ei ole. Ja sen vuoksi demarkaatiokysymys on väistämättä joltain osiltaan avoin kysymys. Ei ole mitään täydellistä maailmankuvatonta tietoa siitä mitkä ovat demarkaatiokysymyksiä ja mitkä eivät.

Kuitenkin se, mitä tästä lähtökohdasta todistetaan on päinvastaista. He ottavat hyvinkin vahvasti kantaa demarkaatiokysymyksiin. Jos väitteenä on, että tieteellä ei ole demarkaatiokysymyksiä on sisäisesti ristiriitaista väittää että on ilmiselvä tosiasia, että tiede ei voi tutkia menneisyyden tapahtumia. Moderni kreationismi on induktiokammonsa ja menneisyydentutkimuskieltoineen tieteenfilosofiassaan sisäisesti ristiriitainen. Se on kuin taruolento jota ei sen omien kriteerien mukaan voi ollakaan.

Tällä on syvempiäkin yhteyksiä.

Kreationistit ovat siitä hauska rinnastuskohta, että vain melko harva on kreationisti. Enemmistö sitten puolustaa tunteenomaisesti asioita jotka ovat hyvin samanlaisia kuin ne asiat joita kreationistit puolustavat tunteenomaisesti.

Kirjoitin tuoreesti mielenfilosofiasta, tarkalleen ottaen Chalmersin P-zombimaailmasta. Chalmersin ajatukset ovat sen tyylisiä että moni ottaa ne vakavasti ja niiden älyllistä rehellisyyttä ei kyseenalaisteta. Niitä pidetään hienoina. Monille sellaisille joista on naurettavaa että kreationistit torppaavat evoluutioteoriaa koska siinä ei ymmärretä tieteen ja uskon suhdetta on aivan luonnollista ja älykästä korostaa että tiede ei voi selittää tietoisuutta.

Kuitenkin näissä argumenteissa tapahtuu juuri kuten tuossa Chalmersin maailmassa. Kun yleinen tieteenfilosofian täydellisyyden ongelma muutetaan silmänkääntötempulla yleisestä (general) ongelmasta tiettyä aihetta koskevaksi (particular) ongelmaksi, prosessissa käytetään maailmankuvallisia taustaoletuksia joista voidaan olla erimielinen. Systeemissä itse asiassa käytännössä väistämättä onkin metafysiikkaa. Koska jos ei olisi, looginen positivismi eläisi ja hengittäisi hyvin.

Kun joku selittää että tietoisuutta ei voi tutkia koska se ei ole fysikalistisen ohjelman piirissä, oletetaan että
1: Tiede voi olla rajoittunut vain fysikalistiseen maailmaan - joka taas on eri asia kuin vaikkapa korostaa että tiede voi tutkia vain sellaista mitä ihmiset voivat havaita niitä (enkelit ja Jumalat tarjoavat itsestään näkyjä muuttumatta fysikalistisiksi) ja
2: Mielellä on tietty rakenne. Chalmersin taustafilosofian kautta tarkalleen ottaen mieli ei ole fysikalistinen koska meillä olisi kvalioita. Jos meillä on tietoisuus ja kokemus, voimme tietää siitä Rene Descartesin Cogito -oivalluksen kautta vain sen että on kokija. Emme voi ilman metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia tietää onko tämän kokijan kokemus (aka. tietoisuus) rakenteeltaan sitten mitä. Jos havainto voi olla demonin kiero hallusinaatio niin aivan yhtä hyvin voimme tietää että meillä on tietoisuus, mutta ajatus siitä että se koostuisi kvalioista ei ole metafysiikaton.

Tästä taas seuraa ihan oikeasti se, että jotta voidaan sanoa että mieli olisi jotenkin eri tavalla tutkittavissa kuin tiiliskivet ja maan vetovoima, niin niihin ladataan erilaisia rajoittavia maailmankuvallisia oletuksia. Ja suurimmat osat näkemyseroista fysikalistien ja ei-fysikalistien välillä on juuri siinä että näihin metafyysisiin oletuksiin suhtaudutaan eri tavalla.

Miten itse suhtaudun tähän ongelmaan?

Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, siinä mielessä että olen vahvasti sitoutunut pragmatismin asenteeseen. Jos "Platonin luolan ulkopuolella ei ole mitään", voin suhtautua asiaan tutkimusohjelmina. Jos joku sanoo että "mieli koostuu materiasta" hänen näkemyksestään ainakin voidaan tehdä tutkimusohjelma. Ja jos hän on oikeassa, tästä tullaan myös saamaan löytöjä. Vastapuoli on merkittävä jos se saa omista asioistaan tehtyä tutkimusohjelmallisen.

Kirjoitin tähän liittyen aiemmin Popperista ja tämän suhteesta tietoon. Siinä esitin hänen kuvaamansa ajatuskokeen. Jos kuvitellaan tietojen ja taitojen tuhoutuvan, ja toisessa skenaariossa käytettävissä on kirjasto ja toisessa ei, niin onnistuisiko esimerkiksi maataloustaitojen kehittäminen näiden kirjojen pohjalta paremmin kuin ilman. Jos vastaus on kyllä, niissä ei ole ehkä ehdotonta totuutta eli universumin parasta mahdollista maataloudenhoitotapaa. Mutta niissä on kuitenkin tietoa. Kysymys ei tavallaan edes ole siitä onko mieli materiaa vai ei. Vaan siitä että että tutkitaan asioita. "Tiede ei voi tutkia" on tiedepysäytin, jarru tiedon etsimiselle. Eikä oikeastaan mitään muuta.

Se on demarkaatiokriteeriksi väitetty asia. Ja jos sillä ei ole perustaa se on enemmän pelkkä maailmankuvallinen sensuristinen heitto kuin jokin joka kertoo tosimaailmasta. Tämä pakottaa huomaammaan esimerkiksi sen miksi "Aukkojen Jumala" -argumenttia puolustetaan syyttämällä vastapuolta väärin "Aukkojen Naturalismista". Tavoilla joita olen aiemmin hupsuksi todennut. Niissä on tämä sama henki. Tieteen rajoitteet muutetaan "yleisestä" "tiettyyn" oletuksin. Ja tämä tehdää jotta voidaan korostaa sitä miten ollaan niin hiton varmoja siitä oman itselle rakkaan maailmankuvan erehtymättömyydestä.

Paneeleista ja jakautumisista

NYT otti kantaa paneelikeskustelujen tasa-arvoon. Se ottaa tietyllä tavalla kantaa tärkeään asiaan, eli siihen että ammattitaidon lisäksi sukupuoli saattaa vaikuttaa siihen kelpaako joku ihminen asiantuntijaksi vai ei.

Se otti siihen kantaa katsomalla sukupuolijakaumia yksittäisissä paneelikeskusteluissa. Ja ottaa esille paneeleita joissa on vain miehiä "Toukokuussa maailma hekotteli suomalaistutkija Saara Särmän luomalle netti-ilmiölle, all male panelille. Yhä sykkivässä ilmiössä nauretaan paneeleille ja seminaareille, jossa rivissä istuu pelkkiä miehiä eikä lainkaan naisia. Miesten täyttämien seminaarikuvien päälle lätkäistään peukku näyttävän David Hasselhoffin kuva ja onnittelu: Congrats, you have an all male panel!" Tämä näkökulma solahtaa tietenkin klassiseen ajatukseen siitä että tasa-arvoa kannattaa mitata ja arvottaa sukupuolien lukumääräjakaumilla. Tämä tapa on objektiivinen siinä mielessä että siinä on numeroita ja paneelien sukupuolijakauma ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän suurelta määrin mielipidekysymys. Itse vain en pidä tätä hirvittävän hedelmällisenä sen takia että paneeleita järjestetään melko paljon ja niiden asiantuntijamäärä on melko pieni. Sukupuolia on vain kaksi. Joten on selvää että jos jäsenet vain arvottaisiin, ei naisia ylipainotettaisi ja silti saataisiin "all-male paneleita".

Itse arvostaisin enemmän sitä että otettaisiin vaikka kaikki mainitun SuomiAreenan asiantuntijat ja katsotaan sitten minkä ikäisiä asiantuntijoiksi päässeet ovat. Jos tämä on se aika joka vaaditaan asiantuntijuuden tunnistamiseen, se mittaisi silti kenties vaikka sellaisia muuttujia kuin "asiantuntujoiden kouluttautumisensa ja lapsuutensa ajan sukupuolitasa-arvoon suhtautuminen". Vasta kun katsottaisiin kaikki asiantuntijat ja verrattaisiin sitä onko esiintyvissä ammattilaisissa yli- vai aliedustus miehiä ja naisia voisi sitten kertoa sitä onko vikaa myös tämän hetken yhteiskunnassa. (Tai jos aiheena ovat kaikki Suomi-Areenan paneelit, niin Suomi-Areenassa, joka sentään on eri asia kuin yhteiskuntamme.) Tästä on tietenkin pirun vaikeaa tehdä meemiä.

Toisaalta se otti kantaa asiaan jolla voi olla merkitystä yksittäistenkin paneelien kohdalla. Esimerkiksi nostettiin all-male panel, Suomi-Areenan perussuomalaisten maahanmuuttoa käsittelevän paneelin. Jossa ei ollut yhtään maahanmuuttajaa. Kun aiheena on maahanmuutto, on tärkeää katsoa kahta kysymystä. Ne molemmat kysytään kuin ne olisivat tärkeitä. Ja niihin vastataan samalla tavalla, kuin ne eivät olisi tärkeitä.

"Olisiko mukana voinut olla naisia?
"Tärkeintä on, että mukana on asiantuntevia ihmisiä. Ihan sama, ovatko kaikki miehiä vai naisia, kun on asiantuntemusta. Muutamaa naistakin kysyin mukaan, mutta aikataulut eivät natsanneet."

Teillä ei ollut maahanmuuttopaneelissa yhtään maahanmuuttajaa?
"En käsitä, että jos vaikkapa alkoholipolitiikasta puhutaan, pitäisikö siinä olla alkoholisti mukana? Mukaan haluttiin alaan perehtyneitä ihmisiä. Jos on yksi ihminen, niin se on vain yksi näkökulma."


Olen itse niitä ihmisiä joiden mielestä kysymykset eivät ole yhtä tärkeitä. Eivät kysymisen eivätkä vastaamisen osalta. On toki selvää että tieteessä on tärkeämpää olla asiantunteva kuin se onko maahanmuuttaja vai ei. Paneelissa konteksti kuitenkin väistämättä jonkin verran heijastaa myös mielipiteilyä. Onkin itse asiassa hupaisaa miten perussuomalaiset ovat korostamassa maahanmuuttajan kannan ei-tärkeyttä. Sillä jos Etelä-Suomessa ei pidä perussuomalaista näkökulmaa ja osallistumista relevanttina saa tasan tarkkaan kuulla olevansa "punavihreässä kuplassa". Joka tekee automaattisesti naurettavaksi näiden samaisten perussuomalaisten mielestä. Kupla! Ilmiö on itse asiassa hyvinkin sama. Katsotaan kaveripiirien jakaumia ja katsotaan onko siinä perussuomalaiskiintiö. Jos ei, niin sitten kokonaisuus on epäreilu. Samalla tavalla sitten vain katsotaan paneeleita.

On kuitenkin helppoa saada uutinen perussuomalaisten kohdalla esille. Mutta ottaisin esiin SuomiAreenan uskontokeskustelun. Siellä oli sellainenkin. "Suuressa uskontokeskustelussa olivat mukana Heinimäen ohella Suomen islamilaisen neuvoston puheenjohtaja Hajjar Anas, Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala sekä Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja Nadbornik Yaron. Yaron ihmetteli keskustelussa suomalaista Suvivirsi-ilmiötä." Kaikki olivat miehiä. Ja arvatkaa mitä muuta he olivat? He olivat kaikki uskovaisia. Jos keskustelussa ihmetellään suvivirsi-ilmiötä on tässä uskonnottoman kanta varmasti ymmärrystä lisäävä. Uskovaisten tittelöidyt auktoriteettihahmot sitten saivat hämmästellä yhteisvoimin uskonnottomien hoopoutta. Mutta koska asennevammainen toimija ei ole perussuomalainen, sinänsä suuri joikko, ihmisiä vaan laajemmin lähes koko vallassa oleva yhteiskunta, ei asiasta saada tietenkään kannanottoa mihinkään NYTiin.

Asia saatiin linkkiinikin asti ylipäätään sen vuoksi että uskontokeskustelussakin kiinnosti aiheen sijasta feminismi ja naisten tasa-arvo. (Jotka voivat olla monia kiinnostavia ja tärkeitäkin asioita kyllä. En ole kiistämässä tätä, vaan nostamassa esiin jotain muuta.) Kun naisten asemasta kysyttiin niin Jaakko Heinimäki oli vastannut "Tää taitaa olla semmoinen kysymys, että me voidaan avata Pandoran lipas ja katsoa kuinka se aikataulu menee, tämä uskonnot ja naisen asema ylipäänsä on asia, jonka mä luulen, että me kätkemme nämä sanat sydämeemme ja tutkiskelemme niitä. Seuraava kysymys." Tässä tilanne on hieman kuten seksistisillä sovinistimiehillä, joilla olipa aihe mikä tahansa, niin naiset tulevat mieleen. Sen sijaan jostain syystä oikein missään uskontoaiheisissa asioissa ei tule mieleen että että kun keskustelu käydään uskonnosta, niin siihen otetaan vain uskontojen edustajia. Ei tule mieleen kaivata ateistia tai uskonnotonta tai uskontokriitikkoa lavalle. Ei, vaikka muutoin keskustelu pursuaakin sitä että "ateismi on uskonto" ja "sunkin näkemys on vaan uskonto". Sillä kun tuota hoetaan korostetaan sitä miksi ateisteilla ei olisi samoja oikeuksia kuin kristityillä. Ja tässä ateismin uskontous toisi heidät samanarvoisiksi ja antaisi heille samoja oikeuksia mitä kristityillä on. Ja se on yllättävän monille ihmisille aivan helvetin hirvittävä asia. Ja muut pitävät tätä niin asiaankuuluvana että heille ei edes tule mieleen tämä uskontoaiheisissa paneeleissa. Naisetkin ovat jokaiseen mahdolliseen aiheeseen relevantimpi esiinnostettava kuin ateisti uskontokeskusteluaiheeseen.

Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita

Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.

Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.

Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.

On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.

Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.

Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.

Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.

Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Isän, Pojan ja Sarjamurhaajan nimeen


Olen lomallani katsonut "Dexter" -sarjan. Sarja on aiemmin ahdistanut minua, joten olen katsonut sitä sieltä täältä. Nyt kykenin katsomaan sen melko vaivattomasti. Se on tehty harvinaisen vahvasti tuotantokausi kerrallaan. Jonka seurauksena sarjan jaksojen välinen laatu on hyvin vaihteleva. Alussa tuotantokauden keskeiset teemat ja henkilöt esitetään, ja tämä on usein paikoitellen tylsää. Loppukautta myöten asioita ei tarvitse esitellä ja sarja etenee mukavasti. Tämän rakenteen vuoksi sarja ei toimi yksi jakso sieltä täältä katsottavaksi. Kokonaisuus menee rikki.

Sarja kertoo poliisissa työskentelevästä veriroisketutkijasta joka on sarjamurhaaja joka murhaa sarjamurhaajia. Tapahtumapaikkana on Miami, osavaltio jossa tarjotaan kuolemantuomiota sarjamurhaajille. Mikä on kaiken kaikkiaan varsin viehättävä kokonaisuus.

Tavallaan sarjassa ällistyttävää onkin se, että Dexter Morgan os. Moser on varsin kammottava hahmo. Kuitenkin hän on ollut myös pidetty hahmo. Hänen puolestaan jännitetään. Tämä ei toki ihmetytä niitä jotka tiedostavat että Dexter itse asiassa on monin paikoin "täydellinen uuskonservatiivi". Hän ei luota hallituksen kykenevän hoitavan ongelmia ja toimii oman käden oikeudella jakaen ajatusta siitä kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla.

Mutta vakavammin.

Sarjan perusviesti ei kuitenkaan oikeasti ole se, että murhaaminen on perhearvo. Sen sijaan se käsittelee ennen kaikkea vieraantumista, autenttisuutta ja rooleja. Jotka taas ovat tuttuja kaikille niille meistä jotka eivät satu olemaan sarjamurhaajia.

Ensimmäisissä kausissa Dexter on korostetusti irrallinen. Hänelle asiat ovat rooleja. Hän on hankkiutunut seksittömään suhteeseen koska se on kätevää. Perhe luo illuusion normaaliudesta. Näin hän voi ikään kuin toteuttaa omaa itseään. Suhde Ritaan luonnollisesti syvenee sarjan edetessä. Häntä alkaa korostetummin huolettamaan se voiko kulisseja pitää yllä. Etenkin avioliiton, lapsen syntymän ja Ritan kuoleman kautta Dexter muuttaa suhtautumista ihmisiin. Samoin kuin suhteet muihin ihmisiin. Kaudella 7 hän jo aivan suoraan tunnustaakin että häntä huolestuttaa se, että hän oli näytellyt rooleja niin kauan että kyseessä ei enää ollut rooli vaan aito asia.

Karkeasti sanoen alkuvaiheessa Dexter on hedonistis-utilitaristinen hahmo. Ja pikku hiljaa hän muuttuu hyvin Kantilaiseksi hahmoksi.
1: Merkittävää on, että Dexter puhuu sarjassa varsin pitkälle omasta murhanhimostaan nimellä "Dark Passenger", joka ottaa hänet valtaansa. Tämä on tarve ("need") joka on pakottava ja ylitsepääsemätön. Sarja alleviivaa tämän taustafilosofian erään Dexterin murhaamaksi tulevan hahmon, self-help -kultin perustaneen Jordan Chasen kautta. Tämä kun kertoo lukeneensa Platonin ajatuksen särkyneestä minuudesta ("notion of the fractured self") ja painaneensa tämän kirjoihin ja tienanneensa miljoonia. Puhe on "alkukantaisesta minästä" jonka tahtoa ja intuitioita on kuunneltava ja sitten otettava se. ("Take it!") Tätä sirpaloitujen roolien keskeisyyttä on korostettu myös kaudella jossa Dexter painii vastasyntyneen vauvan, työn, vaimon, adoptiolasten, sisarensa ja sarjamurhaamisen paineissa. Hänellä on useita eri rooleja. Ja jos kysytään mikä niistä hän oikeasti on, hän on ne kaikki. Tämän tarpeen tyydyttäminen pakonomaisesti tekee Dexteristä hedonistin. Nimeomaan ja tarkemmin utilitaristin hänestä taas tekee vahva ajatus siitä että tappamalla murhaajia tuotetaan suurempi hyöty yhteiskunnalle. Suuri osa utilitarismin suuntauksista kieltää murhaamisen. Mutta jos pitää löytää jostain ajatusmalli jossa yksilöitä voidaan uhrata suuremman hyvän edestä, ratkaisu tämänlaiseen löytyy utilitarismista. Utilitarismin hyötylaskelmaa sarjassa edustaa Dexterin isän hänelle opettama periaatteista. ("The Code of Harry")
2: Myöhemmin, tarkalleen ottaen kaudella 7, Dexter on jo niin pitkällä että hän ymmärtää että "Dark Passenger" ei ole jokin hänestä erillinen osa joka ottaa hänet valtaansa. Hän taistelee sen kanssa että tämä tarkoittaa sitä että hän itse on vastuussa kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. Tämä tiedostaminen tekee hänestä Kantilaisen. Kant on siitä sopiva että Dexterin ei tarvitse muuttaa suhdettaan murhaamiseen vaan ainoastaan suhdetta vapauteen ja autenttisuuteen. Kant nimittäin kannatti retributiivista rankaisumallia. Eli hänestä rangaistuksen tehtävänä on nimenomaan kostaa tehty. Tämä oli peräti moraalilaki. Näin ollen Dexter antaa sarjamurhaajille mitä nämä ansaitsevat. Kantilaisuudessa ei tietenkään voida olla "Dark Passengerin" possessoimia koska Kantin mukaan eettisyys implikoi mahdollisuutta. Eli jotta jokin teko olisi eettinen tai ei-eettinen sen olisi oltava valinta. Himo ei tässä maailmassa ole valinta, vaan pakote jota vastaan voidaan tarvittaessa taistella. Dexter osoittaa vapautensa jättämällä henkiin naisen jonka pitäisi kuolla Harryn koodin mukaan. Ja surmaa toisen sen vuoksi että tämä paremmin ansaitsee kuolla. Lopulta Dexter vapautuukin puunhakkaajaksi. Hän sarjamurhaa enää puita.

On mielenkiintoista miten sarjassa käsitellään monia muitakin teemoja. Eräs silmiinpistävä ajatus on siitä että Periaate kuvastuu Dexterillä melko lailla samaan muotoon millä William Lane Craigin "God Command Theorya" voisi kuvata. Dexter kuvaa miten hän on oppinut tiettyjä periaatteita joita noudattamalla hän ei joudu vaikeuksiin. Dexterin sisar tuomitseekin tämän joksikin jonka voisi opettaa vaikka koiralle. Tämä demonstroi sitä että Dexterin koodisto on epäkypsä ja lapsellinen laajemmassakin mielessä. (Dexteristä on tehty myös avoimesti ateisti, mikä on tietenkin monista kätevää ja ymmärrettävää.) Se, että Dexter noudattaa pakkomielteistä murharituaaliaan ja tottelee itsensä ulkopuolista koodistoa eli käskyjä onkin jotain jota törmäytetäänkin uskontoon kokonaisen kauden verran. (Kausi 6, ns. Doomsday Killer.) Sävynä on se, että tottelu voi olla sitä että ollaan osana itseä suurempaa. Mutta se voi olla myös vastuun väistämistä, syyllisyyden siirtämistä jonkun muun käsiin.

Harry keskustelee sarjassa Dexterin mielikuvituksessa erikoisella tavalla joka ei ole hallusinaatio tai kaksoispersoona. Hän on ikään kuin Dexterin omatunto. Joka ei ole aina oikeassa. Onkin vaikeaa nähdä onko Dexter vapaa ja Harry on vain hänen omatuntonsa, vai onko Harry itse asiassa osoittamassa siitä miten joku nalkuttava superego kahlitsee. Ja tämä onkin sarjan eräs tärkeistä ideoista. Jos sarjaa seuraa vähän tarkemmin voi huomata että Dexter on ns. epäluotettava kertoja.

Sarja on itse asiassa hyvin täynnä asioita missä Dexter on kauhea hyvin omituisella tavalla. Esimerkiksi kun hän saa kuulla Ritan naapurin suudelleen Ritaa, hän käy dramaattisesti lyömässä naapuria turpaan. Hän ravistelee kättään kuin olisi tottumaton tappelija (jota hän ei ole) ja on Ritalle ihmettelevinään ja pahoillaan siitä että tämä on huomannut tapahtuman. Temppu on sosiopaatin laskelmoivaa peliä. Mutta jos tätä ei huomaa Dexter vaikuttaa itseään monta kertaa karismaattisempana. Tämä näkyy myös siinä miten Dexter itse asiassa puhuu asioita itselleen parhain päin. Syy löytyy aina muista. Vaikka tarkempi katsominen vihjaa että tosiasiassa syy löytyy hänestä itsestään. Tätä vähennetään hienosti sarjan mittaan asteittain ja tämä kuvastaa Dexterin kasvua ihmisenä. Valitettavasti moni Dexterin hahmosta pitänyt ei todennäköisesti ole huomannut tätä muutosta. Vaikka se on sarjan "ison tarinan" kannalta hyvin tärkeä.

"Dexterin" keskeisin paradoksi on siinä että sarjassa punnitaan kahta varsin suosittua näkemystä. Ensimmäinen on se, että ihminen luo itsensä valinnoillaan. Toinen on se, että valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on. Probleemana onkin se että jos valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on, onko mahdollista pettää itseään ja teeskennellä. Ja jos ihminen luo itsensä valinnoillaan niin mikä on se minuus joka valitsee. Jos on periaatteet, nämä voivat olla minuutta. Ja jos muuttaa näitä voi pettää itsensä. Toisaalta identiteetti voi olla vankila joka estää olemasta oma itsensä. (Ja tämä kaikki voi muuttua vaikka ulkoisesti kietookin ihmisiä muoviin, tuikkaa heitä sydämeen, paloittelee heidän ruumiinsa ja heittää jäänteet mereen veneestä jonka nimi on osuvasti "Slice of Life".)

Tämä kysymys onkin niin vaikeaa että se vaatii paljon asioiden pilkkomista pieniksi palasiksi. Prosessin lopputulokseen on helposti niin pettynyt että ei voi muuta kuin heittää syntyneet jäänteet mereen. Ja toivoa että rikospaikalle ei jää yhtään todistusaineistoa siitä että mitään olisi tapahtunutkaan.

Häiriintynyt iltarukous

Rakas Jeesus.
Anna minulle rakkautta, anna minulle rauha.
Älä anna äidin huutaa isälle, isän lyödä äitiä.

Tai anna sittenkin haulikko,
tai isän asekaapin avain.
Perimmiltään sama,
mutta vaatii pienemmän ihmeen.

Rakas Jumala.
Ota vanhempani tykösi.
Ja maassa rauha ihmisten kesken hyvä tahto.

Tai älä sittenkään.
Rakas humala.
Se on siinä Jumalan vieressä,
mutta vaatii pienemmän ihmeen.

Myytinmurtajien pointti

"Myytinmurtajat" ovat tuotantokausien kasaantuessa alkaneet tekemään yhä toistuvammin elokuvia koskevia myyttejä. Ne ovat tietenkin hienoja ja vauhdikkaita. Saadaan nuoliseiniä, räjähdyksiä ja erikoisia skenaarioita. Nämä ovat kuitenkin aika kaukana monista alkuaikojen myyteistä jotka eivät olleet niinkään "taiteellisia konventioita" kuin jotain joita uskotaan tosiksi. Harva ihminen todella ottaa vakavasti "Indiana Jonesin" tai "Star Warsin" faktoina. Oletan että näitä jaksoja katsotaan näiden elokuvien fanituksen vuoksi, eikä myyttejä selvästi testatakaan siinä mielessä että niiden osoittautuminen mahdottomiksi olisi jokin loukkaava asia elokuvan tekijöille.

Kysymys voi olla siitä, onko elokuvantekijöillä itse asiassa jonkinlainen vastuu.

Jos mietitään mitä elokuva tekee, se itse asiassa yrittää luoda itselleen jonkinlaista uskottavuutta. Etenkin jos elokuvan tarkoitus on olla immersiivinen, sellainen että siihen on erityisen helppoa eläytyä, se tehdään usein sillä että siitä tehdään uskottavaa viittaamalla jotenkin tuttuihin asioihin. Erikoisefektejä tehdään isoilla pikselimäärillä ja maailma on jotenkin tuttu niin että kaikki näyttää todelliselta.

Tämä uskottavuus on hyvin lähellä sitä että esitetään tai luodaan mielikuvia siitä miten maailma toimii. Toki on selvää että fysiikan mukaan räjähdykset eivät kuulu avaruudessa. Mutta koska arkikokemuksessa räjähdykset kuuluvat, on helppoa valehdella jotta tehdään uskottavuutta. Toisaalta räjähdykset voivat tuoda jännitystä ja tunteita tilanteeseen. Jos toimintaelokuvilta vaadittaisiin realismia, niistä tulisi aika tylsiä. On siistiä ratsastaa paineaallolla vaikka "Myytinmurtajat" todistivat että tämä ei olekaan mahdollista. Emme ole kiinnostuneita menemään elokuviin katsomaan kuinka valkoisen talon työntekijät pyörittävät byrokratiaa. Sen sijaan jos valkoinen talo räjäytetään avaruusolioilla, se on mitä mainiointa ja elähdyttävintä viihdettä. Ja jos elokuvat olisivat todenmukaisia ilman valikointia ja liioittelua, tuskin itse asiassa menisimme niihin. Jopa luontodokumentteja joudutaan editoimaan ja käsikirjoittamaan. Koska vuoden savannillakykkiminen vaaditaan siihen että saadaan leijonan dramaattiset saalistus-parittelukuvat. Koska se, että leijona makaa kolme tuntia savannilla, pieree ja kääntää kylkeä ja haukottelee ei ole sellainen dokumentti joka saa katsojakuntaa. Tai saa ihmisiä kiinnostumaan leijonista. Tai saa heitä haluamaan suojella luontoa. (Joka tuntuu olevan luontodokumenttien yleinen teema. Tai ainakin se millä niiden tekeminen oikeutetaan eettisesti.)

Ja joissain asioissa on käynyt niin, että tämän toistaminen on vaikuttanut ihmisiin ja siihen miten he toimivat oikeassa elämässä. Esimerkiksi turvavöiden kohdalla moni on niitä kohtaan vastahankainen siksi että he pelkäävät autojensa räjähtävän. Koska elokuvissa autot räjähtävät hyvin helposti. Toisaalta on havaittu "CSI efekti" jonka mukaan poliisisarjat vaikuttavat siihen miten ihmiset ymmärtävät oikeussysteemin ja miten he toimivat esimeriksi joutuessaan tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa.

Jokin vastuu tekijällä voi siis olla. Jos mietitään faktuaalisuutta (facticity) pelkän uskottavuuden ja sisäisen eheyden (coherency) paremmuusjärjestystä ja keskinäistä suhdetta fiktiossa, voidaan nähdä ajatus siitä että tosiasioidenmukaisuus olisi itse asiassa jotenkin sivistyneempää. Kysymys on tavallaan siitä että korkeakulttuurissa opittaisiin jotain ymmärrystä maailmasta. Populaarikulttuurissa ja alakulttuureissa voitaisiin sitten saada lyhytaikaisia immersiivisiä tunne-elämyksiä jotka ovat ohi yhtä nopeasti kuin elokuvastudion ovet menevät kiinni näytöksen jälkeen.

Bertolt Brecht onkin esittänyt tämänsuuntaisia. Hänestä teatterin piti olla jollain tavalla opettavaista. Hän korosti toisaalta myös sitä että teatterissa pitää olla jotain etäännyttävää. Täydellisessä immersiossa katsojat eivät pystyisi pitämään tarvittavaa etäisyyttä. Ja olisivat tämän vuoksi epäkriittisiä katsojia.

Tällä näkökulmalla on tilaa ainakin joihinkin asioihin ; On melko selvää että jos tekee "Kauniin mielen" tai "Imitation gamen" kaltaisia elokuvia, niin niillä olisi ikään kuin suurempi vastuu olla todenmukaisia. Siksi esimerkiksi "Kauniin mielen" virheet Nashin peliteoriakuvauksissa ovat kauheita. Sen vuoksi että nämä virheet olivat ensinnäkin turhia. Elokuva olisi toiminut ilman niitä. Ilman niitä se olisi jopa toiminut paremmin. Ja toisaalta elokuva viittaa todelliseen tosimaailman ihmiseen joten siltä voi odottaa faktuaalisuutta. (Myytinmurtajat eivät jostain syystä murra näitä myyttejä.)

Toisaalta on todellakin järkeä vähätellä kritiikin merkitystä. Jos ihan hirveästi moittii scifielokuvaa sen tiedevirheistä, on hyvä huomauttaa että elokuva on fiktio, ei tosiasiaväite. Ohjaajat voivat lisäksi haluta olla eettisiä. Tämä voi vaatia epäuskottavia tai erikoislaatuisia hahmoja. Heillä voi olla puhtaasti esteettinen mielikuva erikoistehosteista joissa lentää sporttisia urheiluautoja räjähdyksien paineaalloilla.

David Ehrlich onkin esittänyt että faktuaalisuuden ylivaatiminen on ongelma. Hän erottelee faktat ja totuuden toisistaan. Hänestä taiteen tehtävänä on ikään kuin kertoa ohjaajan näkemys jostain totuudesta. Hänestä elokuvan suuri voima voikin olla siinä että elämän totuuksia voidaan lähestyä ilman faktojen kahleita.

Tällekin puolelle voidaan asettaa jotain vastuuta. Tämä on tuttua jokaisen nörttikulttuuriin tutustuneen valituskuorosta. Kun jostain sarjakuvasta - tai Tolkienin kirjasta - tehdään elokuva, löytyy ihmisiä jotka vaativat realismin sijasta jotain muuta. Nimittäin referenssipintaa alkuperäisteoksiin. Nörtit eivät valita siitä että Hulkin voimat - saati origin story noille voimille - on epäuskottava. He valittavat siitä että elokuva ei onnistu kaappaamaan sitä kompleksia maailmaa johon paneutumiseen niin moni on innostunut. Syynä on se, että elokuva on (a) epätarkka siinä mielessä että sen tapahtumat eivät ole tapahtuneet sarjakuvassa tai ovat peräti ristiriidassa sen kanssa mitä niissä on tapahtunut ja (b) ennen kaikkea kadottaa sen asenteen jonka varaan kyseinen sarjakuvasankarin seikkailut ovat rakentuneet.

Palatakseni "Myytinmurtajiin". Ylläoleva on haasteellista. Väittäisin että sarjan testit nojaavat siihen että ihmiset saavat nostalgiatrippejä immersiivisien elokuvien immersiivisimpiin kohtauksiin. Räjähdykset ovat toisaalta itsessään esteettisiä ja uusintavat näitä kysymyksiä. Räjähdys valkokankaalla ja televisiossa ovat samankaltaisia. Paitsi että "Myytinmurtajissa" ne ovat oikeita. Testaamisen lopputuloksella ei ole väliä. Siinä missä "aitoja myyttejä" murtavien myyttien ongelma voi olla jopa siinä että se on loppupäätöskeskeistä joka voi olla monia loukkaavaa. (Aiemmissa jaksoissa on ollut runsain mitoin myyttejen uusinnusvaatimuksia kun katsojat eivät ole pitäneet lopputuloksista.) Elokuvat ovat harmittomia. Testissä tulee lopputulos ja se on kiinnostava mutta siihen voi suhtautua neutraalisti koska se ei missään tapauksessa uhkaa omia uskomuksia jotka koskevat tosimaailmaa. Tämä lopputuloskeskeisyydestä irrottautuminen on tosin siitä kiinnostavaa että se olisi kaikista tärkeintä saada jotenkin opetettua nimenomaan niiden tosimaailman myyttien kohdalle.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Mielen ja mielekkyyden käsittelystä

Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.

Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.

Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.

Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."

Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.

Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.

Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.

Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.

Leijonakuningas ja toimiva yhteiskunta

Jos katsotaan "Leijonakuningas" -elokuvaa, siinä on selvä yhteiskunnallinen viesti. Se kuvaa luontoa ja sitä miten luonnollisuus on tärkeää. Puhutaan elämän kierrosta. Elokuvan alku ja loppu kuvaavatkin sitä miten uusi sukupolvi syntyy, ja kaikki jatkuu samanlaisena. (Elokuva on toisinto "Hamletista" ja "Kimba the White Lionista" joka ei ole tarina plagioinnin voimasta ja siitä miten ihmisen luovuus on vähäisempää kuin voisi luulla. Se tukee tätä tarinaa kaiken kiertämisestä. Ratkaisut ovat siis filosofisesti perusteltuja.) Tämä tekee sen perusasetelmasta konservatiivisen sanan konservatiivisuus klassisessa merkityksessä. Eli siinä mielessä että asioiden säilyttämistä arvostetaan.

Elokuva on siitä jännittävä, että sen syvin perusviesti on moderneille konservatiiveille vieras. Sen voisi muotoilla muotoon "tiedä paikkasi". (Elokuva tapahtuu Afrikassa.) Tietyt asiat ovat tietyillä paikoilla eikä pidä kiirehtiä. (Sen sijaan elokuva ei ole varoitus "varo mitä toivot" vaikka Simba laulamassa iloista rallia siitä miten hän toivoo että hän tulisi kuninkaaksi mahdollistuu tarpeettoman aikaisin kun hänen isänsä kuolee.) Tämä järjestys korostaa sitä että leijonat ovat kuninkaallisia. Järjestyksessä olevaa paikkaa ei ansaita taidoilla tai saavutuksilla vaan syntyperällä.

Tämä järjestys myös oikeuttaa leijonien saalistuskäyttäytymisen. Kun Simba keskustelee hänen isänsä kanssa siitä mitä hänen lauleskelujensa hauskoille taustalaulajille ja kenties ystävillekin tapahtuu, kerrotaan aivan suoraan että heidät syödään. Ja että sitten kun leijonat kuolevat, heidän ruumiistaan tulee multaa jota ruoho syö ja jota leijonien saaliit syövät. Elokuva ei kerro paljoa mätäbakteereista. Eikä siitä että leijonien saaliit kuolevat ennenaikaisesti, kivuliaasti ja väkivaltaisesti. (Hieman kuten Mufasa ja Scarkin.)

Scar onkin tarinassa vahva hahmo. Hän ennen kaikkea kyseenalaistaa tämän luonnollisen järjestyksen haluamalla päästä kuninkaaksi omilla ansioillaan. Tämä arpeutunut hahmo joka on traumatisoitunut ja jota nimitellään tämän vamman kautta, selittää hiirille ennen syömistään että maailma ei ole reilu. (Hänellä on, arpensa sijainnin kautta päätellen, mahdollisesti esteettisen vamman lisäksi myös otsalohkovamma, joka selittäisi hänen tietyt sosiaalis-moraaliset vaikeutensa.) Hän puuhastelee hyeenojen kanssa elefanttien hautausmaalla, paikassa joka on on Mufasan hallitseman yhteiskunnan kannalta slummialueita. Hyeenat haluavat syödä ja niillä on nälkä. (Mikä kertoo siitä miten käy kun ei satu syntymään kuninkaaksi vaan väärään sosiaaliseen luokkaan yhteiskunnassa jossa ei ole statuskierrolle tilaa.) Scar on ehdottomasti paha ja väärässä. (Tätä alleviivataan laulukohtauksella jossa on suoraan lainattua natsiestetiikkaa, koska hienovaraisuus.)

Merkittävää on, että kun Simba adoptoidaan kahden miehen talouteen ja oppii elämään kuten hippikommuunissa eletään (syömällä hyönteisiä), Scar ottaa vallan. Luonto muuttuu ruohottomaksi, karuksi ja aivan kaikilla on nälkä. Tämä johtunee siitä että Scar ei kunnioita elämän kiertoa. Ja mahdollisesti siitä että jos kaikki haluavat syödä tarpeekseen, syntyy paljon kulutusta. Hyeenat ja leijonat ovat kuitenkin luonnolle raskaita koska ne ovat luonteeltaan predatorisia. Ja näin resurssit kuluvat ylikulutuksessa.

Tämä muuttuu vasta sitten kun mitään opiskelematon Simba kyllästyy Nalan nalkutukseen. (Suunnilleen sama syy joka sai minut saamaan opiskeluni loppuun.) Ja kukistaa senhetkisen hallitsijan. Sen jälkeen, hyvin pian ja ihmeellisesti, luonto kukoistaa jälleen vihreänä. Joka muistuttaa siitä että kommunistiset yhteiskunnat joissa yritetään jakaa köyhille resursseja on johtanut omituiseen yhteiskuntaan joka yhdistää matalan elintason kovaan luonnon saastumiseen. Toisin kuin suunnilleen mikään muu yhteiskuntajärjestys.

Tätä kautta uskallan sanoa että elokuvan eettinen sanoma on se, että yhteiskunnan parhaaksi pitää elää siinä roolissa mihin sattuu syntymään. Ja toimivan yhteiskunnan ero on siinä että hyvässä yhteiskunnassa rikkailla hyväosaisilla ei ole nälkä. Tämän kulutusyhteiskunnan malliksi annetaan kuitenkin vaihtoehto. Jos ei halua elää kuten sanotaan, täytyy elää Hakuna Matata. (Suomeksi : "vedetään läskiksi".) Tällöin vaikka yhteiskunta olisi huono, löytyy jostain aina riittävästi hyönteisiä ja muuta iljettävää syötäväksi. Mutta jos haluaa elää kulutusyhteiskunnassa, kannattaa kaikesta huolimatta valita biologiset vanhempansa huolella. Adoptiovanhemmat kun eivät muuta mitään.

Teippaa-liimaa-leikkaa -esikoulua aikuisille


Ostin vähän aikaa sitten messerin? Se tuli "terävänä", joka tarkoittaa sitä että olen joutunut hioskelemaan sitä paremmaksi. Siinä oli teoriassa terä. Mutta ei mitään mainittavaa. Sen metalli on ollut erinomaisen laadukasta eli teräosiltaan kovaa. Joten käsipelillä pikku hiljaa riipien olen onnistunut saamaan sen hiomakivellä käsiteltyä välttäväksi. Se ei vieläkään ole terävä sanan vahvassa mielessä. Mutta nyt siinä on kuitenkin jotain jota jo kehtaa kutsua teräksi. Varmistin tämän leikkelemällä mehutölkkejä. Kikkailin jonkin aikaa ulkona vedellä täytetyillä tölkeillä ja se sujui melko hyvin.

Videoin kuitenkin muutaman tölkin tuhoamisen sisätiloissa ja niiden kohdalla käytin pestyjä mutta tyhjiä tölkkejä. Koska mehupurkeissa on korkki, ne saa vesitiiviiksi ja ilmatiiviiksi. Kuitenkin neste on puristumatonta ja ilma ei, joten sisätiloissa viiltely oli hieman vaikeampaa. Lopputulos ei ole videolla kovin kiinnostava tai dramaattinen. Mutta on tavallaan palkitsevaa että vaikka se oli urakalla jeeusteipattu alustaansa, se riipiytyi irti pohjasta. Ja silti tölkki oli lähes halki (kuva ohessa), vain jeesusteipin riekale ja osa kulmasta piti tölkin kasassa.

Ääni ilmalla täytetyissä tölkeissä erikoinen ja erilainen kuin nestettä täynnä olevilla tölkeillä. (Ja se sotkee aika tavalla vähemmän.) Pamauksessa on jotain miehekästä, Kari Grandi -miehekästä. Pistolla ei ole yhtä miehekästä atmosfääriä. (Ei ainakaan jos lyöskentelee ohi, kuten minä tuossa ihan videollakin, mutta on hyvä olla rehellinen epäonnistumisissakin.) Pistoa itse asiassa tuskin edes tuntee kun se menee tölkistä läpi.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Sydämen perimmäinen sopukka

Naistenlehdissä on monenlaisia haastatteluja. Kansikuvissa näkee usein miten joku julkis selittää että "Olen sydämeltäni suomalainen" tai "Olen perimmiltäni rakkautta". Olisi mukavaa päästä naistenlehtien haastateltavaksi. Minun kohdallani lehtiotsikko voisi olla vaikka "Sydämeni on perimmiltään lihaa".

Zombie P:stä

David Chalmersin "The Conscious Mind" pitää sisällään erään argumentin. Hän kuvittelee siinä filosofisten zombien maailman, eli maailman, jota ei voi fysikaalisesti erottaa omastamme, mutta josta puuttuu kaikki tietoinen kokemus. Siellä ei esimerkiksi olisi tietoisia ja kokevia ihmisiä mutta ulkoisesti kaikki toimisivat samalla tavalla kuin mitä meidän maailmamme ihmiset.

Chalmers teki tästä argumentin:
P1: Jos fysikalismi on tosi, kaikki tosiseikat ovat täysin fysikaalisten tosiseikkojen määräämiä; tämän vuoksi mikä tahansa maailma joka olisi fysikaalisesti mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme olisi kokonaisuudessaan mahdoton erottaa aktuaalisesta maailmastamme. Fysikalistisessa maailmassa ei ole eroa "tavallisen" ja "zombiemaailman" välillä. Eri ei ole mahdollinen.
P2: On kuitenkin mahdollinen maailma, jossa kaikki fysikaaliset tosiseikat ovat samat kuin aktuaalisessa maailmassamme, mutta jossa on myös lisätosiseikkoja kuten tietoisuus. On kuviteltavissa maailma jossa kaikilta puuttuvat kvaliat ja jotka näyttävät aivan maailmamme olennoilta joilla taas on kvaliat.
J:
Fysikalismi on epätosi eli sen vaihtoehto ei-fysikalismi on tosi.

Noin muotoiluna päätelmä on validi. Se on muotoa modus tollens. Premisseistä seuraa johtopäätös. Sen vuoksi moni tarttuukin siihen että ei hyväksy premissejä. Tarkalleen ottaen useimmiten premissiä nro 2.
* Useimmat itse asiassa pitävät ensimmäistä premissiä uskottavana ; Siinä missä Turingin testi pitää sisällään mahdollisuuden erottaa simulaatio asiasisällöstä, se ei ole Chalmersin kuvaamassa tilanteessa mahdollinen koska simulaatio joka tuottaa samanlaisia ulospäin näkyviä syötteitä eroaa aktuaalisesta asiasta siten että se tuottaa sen erilaisella metodilla ja tavoilla. Ja nämä toimintaperiaatteet ovat fysikaalisia asioita joita voidaan ainakin periaatteessa tutkia ja havaita. Toki olisi mahdollista ajatella että kvaliat redusoituvat tai päältävät fysikaalisia maailmoja emergentisti joten olisi periaatteessa mahdollista ajatella että kvaliat ovat todellisia ja perimmiltään fysikalistisia. Tämä ei vain ole kovin suosittua.
* Esimerkiksi minä, kuten moni muukin, pitää nimenomaan premissiä 2 kyseenalaisena. Itse pidän kvalioita ei-totena konseptina, joten en tietenkään voi tätä kautta pitää relevanttina että olisi maailma jossa olisi jotain muita kuin kvaliattomia olentoja. Jolloin ei ole kuviteltavissa kahdenlaista verrattavaa maailmaa, sellaista jossa on filosofisia zombieita että sellaisia jotka eivät ole filosofisia zombieita.

Toisaalta Chalmersin maailmassa on myös metodinen ongelma. Se tarkoittaa sitä että premissien hyväksyminen ei tarkoita sitä että olisi todella hyväksyttävä päätelmä. Tässä on taustalla hyvin erikoinen ekvivokaatio. Sana "mahdollinen" on siinä hyvin erikoisella tavalla käytetty. Siinä puhutaan yhtäällä loogisesta mahdollisuudesta (heikosta mahdollisuudesta), vaan metafyysisestä mahdollisuudesta (vahvasta mahdollisuudsta). Chalmers itse tunnustaa eron mutta korostaa että fenomenologisella alueella se olisi sallittua. On vaikeaa nähdä miksi.

Sillä on varsin yksinkertaista kuvata asia arkisellakin kielellä. Sellaisella tavalla että on hyvin järkeenkäypää miksi "mahdollisuus" on hyvinkin erilainen. Voidaan rakentaa seuraavanlainen päätelmä;
P1: Naturalismi kieltää yliluonnolliset asiat. Yliluonnolliset asiat ovat sen mukaan mahdottomia ja olemassaolemattomia.
P2: Nykytietojemme valossa yliluonnollisuutta ei ole falsifioitu, kenties yliluonnollisuutta ei edes voida falsifioida. On siis olemassa kuviteltavissa oleva mahdollinen maailma jossa on vähintään yksi yliluonnollinen ilmiö.
J: Siksi naturalismi on epätosi eli falsifoitu ja tätä kautta supernaturalismi on tosi.

On selvää että harva lähtisi uskomaan tuollaista päätelmää. Korostin tuossa sitä miten ontologisella tasolla naturalisti todella näkee että maailmassa on vain ei-yliluonnollisia asioita. Ja voidaan todella nähdä että emme epistemologisella tasolla tällä hetkellä tiedä onko maailma oikeasti naturalistinen vai ei. Siitä että yliluonnollisuus on mahdollista ei kuitenkaan voida nähdä että naturalismi olisi epätosi. Päätelmä sanoo vakavastivakavasti enemmänkin niin, että naturalismia ei ole täysin todistettu. Joka on aivan käsittämättömän paljon eri asia. Ja tämä ero häivytetään siten että asiayhteydessä 1 käytetään "mahdollisuutta" konkreettisena ja asiayhteydessä 2 "mahdollisuus" on abstraktimpi. Käyttämällä samaa sanaaa eroa voidaan piilottaa. Perustelu ei onneksi välitä sanamuodoista vaan määritelmien sisällöstä joten argumentilla ei ole rakenteensa puolesta arvoa. Sanamuodot ovat enemmänkin tapa hämätä argumenttia seuraavia, se on ikään kuin yritys huijata tavalla jota olisi hankalampi huomata. (Tämänlaisten huomaaminen on sitten filosofista taitoa. Kyse on vähän kuin "poliisityöstä" ja huijauksien huomaamisesta.)

Tästä voidaan palata siihen alkuperäiseen argumenttiin. Tiedämme että samantapainen metodiikka törmää tuohon argumenttiin melkoisen vahvasti. Chalmersin filosofisten zombieidenkin päätelmässä voidaan nähdä että jokaikinen mahdollinen maailma joka ylläpitää filosofisen zombien on eifysikalistinen. Olettamalla että tälläinen fysikalistinen maailma on todellinen hän toditaa että sen automaattinen vastakohta on väärin. Kuitenkin ajatus ei-fysikalismista on esitetty johtopäätöksenä. Se on kuitenkin enemmänkin salakuljetettu itse päätelmään ikään kuin puolisalaisesti. ~ Saadakseen filosofisen zombien mahdolliseksi Chalmers olettaakin, että jokin muu on mahdollista. Tarkalleen ottaen hän vertailee "meidän maailmaamme" tavalla joka itse asiassa olettaa että nimenomaan meidän maailmamme koostuisi muusta kuin ei-filosofisista zombieista. Nämä oletukset ovat siitä ikäviä että kun niiden sisältö jätetään pois, päätelmästä ei jää oikein mitään jäljelle.

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Ihmisoikeuksista, ihmisvelvollisuuksista ja negatiivisesta vapaudesta ihmisyyteen

Ihmiset puhuvat melko runsaasti ihmisoikeuksista. Erityisen omituista on se, että joskus arvokeskusteluissa törmää jopa siihen että keskustelu siirtyy siihen onko jokin asia ihmisoikeus vai vain oikeus. Jossain määrin kyseessä on vain valta joka on annettu tietyille instituutioille. Ihmisoikeus voidaan nähdä jonain jota perustellaan filosofisella ihmisarvolla ja joka legitimoidaan näiden instituutioiden kautta.

Mutta jotain yleisiä teemoja voidaan kuitenkin nähdä. Ja voidaan nähdä, vaikka keskustelut menevätkin helposti vääntöön siitä että onko homojen avioliittoon meneminen ihmisoikeus, tai onko lapsen oikeus isään ja äitiin ihmisoikeus YK:n sääntöjen mukaan. Tai siihen onko vangeille annettava äänioikeus tai heidän ihmisoikeuksiaan rikotaan.

Yllättävä nyrkkisääntö on siinä että perinteisesti kun puhutaan oikeuksista, käsitellään useimmiten sellaisia aiheita jotka on näppärää kuvata positiivisina vapauksina joita annetaan ihmisille valittaviksi. Ihmisarvojen kohdalla kysymys on kuitenkin usein kysymys negatiivisista vapauksista tai velvollisuuksista. Eli jos ihmisoikeudet käskevät että ihmisillä on ruumiillinen koskemattomuus, se tarkoittaa itse asiassa sitä että monet väkivallanteot ovat kiellettyjä ja on velvollista noudattaa näitä velvollisuuksia ja käskyjä.

Tässä mielessä voidaan huomata että esimerkiksi "Raamatun" kymmenen käskyä ovat itse asiassa monilta kohdiltaan vahvasti nimenomaan ihmisoikeuslakeja. Huomio on kiinnostava koska kouluaikanamme opettajamme ajatteli haastaa ihmisiä positiiviseen ajatteluun. Ja siinä kiellot piti kuvata ilman ei -sanaa, positiivisen kautta. Se oli hyvin vaikeaa. Saman sisällön kuvaaminen kieltoina oli näppärämpää. Ihmisillä on negatiivinen vapaus ruumiillisesta vahingoittumisesta ja velvollisuus totella tätä käskyä.

Tässä mielessä vapaus valita jokin uskonto voi olla ihmisoikeuskysymys kun taas vapaus olla vaikka kristitty on sitten "vain" oikeus. Sääntö on toki nyrkkisäännönomainen. (Jo senkin takia että jotta voidaan tunnistaa piirteet jotka yhdistävät ihmisoikeuksia pitää ensin olla jokin yksimielisyys siitä mitkä ovat ihmisoikeuksia. Erimielisyys tässä voi muuttaa tuloksia.)

On kuitenkin oleellista huomata että ihmisoikeudet ovat yleensä jonkinlaista "paskamaisuuden rajoittamista". Toki on hyvä huomata että jos ajatellaan velvollisuutta auttaa haavoittunutta, kysymys on jo positiivisesta velvollisuudesta jossa pitää tehdä jotain. Kysymys ei ole enää kiellosta tehdä jotain vaan velvollisuudesta tehdä jotain. (Kyseessä on kuitenkin nyrkkisääntö.)

Yksilön vai yhteisön velvollisuus ja oikeus?

Se, mitä ihmisoikeus sitten tarkoittaa on aivan toinen asia. "Raamatun" tapa on ollut hyvin yksilökeskeinen. Kymmenen käskyä sitoo yksilöitä. Tämä toki sopii melko hyvin kristilliseen ajatukseen jossa pelastus ei ole kollektiivista vaan yksilön asia. Siinä näkökulmassa on luontevaa ajatella että yksilöillä on oikeus ja velvollisuus noudattaa ihmisoikeuksia. Näin ollen oikeudet ja velvollisuudet säädetään yhteiskunnassa mutta yksilöiden velvollisuus on totella niitä.

Modernina aikana tästä ajatuksesta on suurelta osalta luovuttu. Sen sijaan on ajateltu että ihmisoikeudet ovat velvollisuuksia joita tavoitellaan yhteiskunnan säädöksin. Toisin sanoen yhteiskunta pitää tehdä sellaiseksi että ihmisoikeusrikokset olisivat epätodennäköisiä. Tässä ei luoteta kansalaiseen vaan siihen että koulutus, opastus, rankaisu ja ties mitkä muut keinot otetaan käyttöön jotta ihmiset noudattaisivat ihmisoikeuksien säätämiä asioita muutenkin kuin velvollisuudentunnostaan. ; Ihmisoikeuksien valvominen on tässä instituution asia. Siinä esimerkiksi rangaistaan rikollisia ja muuten ohjataan niin että tehdään yhteiskunta joka takaa ihmisille pääsyn resursseihin joita koetaan elämisen arvoiseksi. Ja pois niistä jotka haittaavat sitä.

Näkökantaeronmuutos on aika oleellinen.

USA on omituinen maa. Siellä tehtiin abortti lailliseksi, mutta monissa paikoissa tilanteet on hoidettu niin että aborttiklinikoita on hyvin vähän ja niihin on todella vaikeaa päästä. Joten käytännössä vaikka kukaan ei ole estämässä aborttia, niin sitä ei saa tehtyä. Samoin tuoreen avioliittokäytänteenmuutoksen kohdalla on ollut niin että laki antaa oikeuden, mutta sitä voi olla vaikeaa leimata kun etenkin pienillä paikkakunnilla on vähän pappeja ja he voivat vakaumussyistä kieltäytyä.

En nyt sano että abortti tai homoseksuaalin häät ovat ihmisoikeus. Mutta sen sijaan esitän että ajatuskokeen vuoksi voidaan olettaa näin. Mitä tämänlainen käytänne tarkoittaa jos ihmisoikeuksia ajatellaan yksilöiden ja instituutioiden tasolla? Jos ajatellaan asiaa yksilötasolla, niin yksilöiden oikeuksia ei rikota. Ihmisillä on oikeus aborttiin eikä kukaan estä sitä. Institutionaalisella tasolla ihmisoikeusrikos kuitenkin tapahtuu koska systeemi on koodattu sellaiseksi että lain suomia oikeuksia ei pääse käyttämään.

Suomessa tämä kategoriaero on relevantti toisaalla. Monien paikkakuntien ateistejen avioliitto on kätevä keino muistuttaa että naimisiinmenoasiassa ateistit ovat toisen luokan kansalaisia. Oikeus avioliittoon ja perheen perustamiseen on tavallisesti liitetty ihmisten perusoikeuksiin, ellei peräti ihmisoikeuksiin. Perhe ja lisääntyminen ja niihin kajoaminen on eugeniikan jälkeen koettu erityisen suojeltavaksi asiaksi. (Ja avioliitto on joidenkuiden mukaan perheen ja lisääntymisyksikön juridinen kirjaaminen tähän liittyvien perintöoikeuksien ja vastaavien kuittaamiseksi byrokratiasta.)

En mene sanomaan että byrokratiamyllyyn pääseminen olisi ihmisoikeus. (Onko se "negatiivinen vapaus" ja jos on niin mistä? "Vapaus sinkkuudesta?") Mutta jotain oleellista ajateltavaa tästä kenties kuitenkin saa.