Selibaattien tasoista ja siveystasojen testaamisesta

Siveys on siitä erikoinen hyve, että se on korkeintaan pahuuden puutetta. Siihen viitataan englannin kielelläkin sen tyyppisillä sanoilla kuin "purity" ja "innocence". Sanavalinta helposti vihjaa että siveyden puute olisi sitten jotenkin likaista ja jotain muuta kuin viatonta. Se kuitenkin nähdään usein nimenomaan hyveenä.

Tässä asenteessa on usein käytetty teologista oikeutusta. Sen tyylistä jossa JOS Jumala on olemassa ja JOS Jumala tahtoo että ihmiset eivät harrasta seksiä ja JOS tämä Jumalan tahto on todella hyvää NIIN silloin siveys todella on vähintään pahuuden puutetta. Itse olen sitä mieltä että on tärkeää voida kyseenalaistaa yleisiäkin uskomuksia. Ja että statementissa on aikamoisen monta tyhjää premissiä jotka pitäisi vain ottaa annettuina. Mutta vastaavia ongelmia ei tietenkään ole, jos olet vaikkapa kirkonmies.

Siksi onkin syytä paljastaa Johannes Cassianus. Hän oli kirkonmies joka kirjoitti paljonkin siveydestä. (Hänen sukunimensä sisältää niin paljon mielleyhtymiä jokaiselle suomenkieliselle, joten tämä on hauska sattuma. Tämä yhteensattuma tarjoaa paljon tilaa synkronisiteettisille munkkien välisille homoseksivitseille.) Hän ei tosin tuominnut liberaaleja tai lutkamaisesti käyttäytyviä feministejä, vaan ohjeisti munkkeja. (Onkin oikein hyvä jos moralisointi kohdistetaan omanuskoisiin eikä käytetä sodankäyntivälineenä sen ulkopuolella oleviin.)

Cassianuksella oli selibaattiudessa tasoja. Ja mitä korkeammalle munkki pääsi, sitä sukupuolisiveellisempi hän oli. Merkittävää oli, että jokainen näistä tasoista oli selibaatissa elämistä.
1: Ensimmäisessä tasossa munkki kykenee välttämään masturbointia herätessään.
2: Toisessa asteessa hän kykenee hallitsemaan ajatuksiaan niin että ne eivät harhaile seksuaalisiin aiheisiin.
3: Kolmannessa askeleessa hän ei saa seksuaalista kiihotusta nähdessään kauniita naisia.
4: Neljännessä vaiheessa munkki ei enää saa aamuerektioita, eikä munkin elin aamulla kohoa vaikka tätä stimuloitaisiinkin.
5: Viidennessä tasossa munkki ei saa seksuaalisia mielenliikutuksia lukiessaan seksuaalista materiaalia.
6: Kuudennessa tasossa ollaan immuuneja myös unessa nähdylle seksille.

Luokitelmat ovat siitä kiinnostavia, että ne ovat toisaalta paatuneen selibaatin kirjoittamia. Ja tämä kokemusasiantuntijuus näyttää viittaavan siihen että sanonta "mieli on vahva mutta liha on heikko" on hieman virheellinen. Näyttää että pornografiaan reagoiminen on vaikeammin hallittavissa kuin masturbointiin liittyvä stimulointi. Munkin pahin vihollinen ei ole alaston nainen tai porno, vaan hänen unensa. Tämä on ajatuksena kiehtova. Etenkin kun Cassianus korostaa että vain jotkut pyhimykset ovat päässeet viitostasolle ja kuutostasolle.

Kun huomaat tämän
katolisen kirkon krusifiksin
vatsalihakset, tulee mieleen
kaikenlaisia kysymyksiä,
vaikka siitä onko kyseessä
King of Glory Hole.

Mutta minä en tietenkään olisi minä jos en miettisi miten tätä hierarkiaa on testattu. Käytännössähän ihminen voi tietää asioita lähinnä jonkinlaisesta kokemuksesta. On hauskaa ajatella miten jossain vaiheessa munkki ensin pidättäytyy aamuisesta masturboinnista ja jossain vaiheessa hän on sitten sellaisella vyökoetasolla että nimenomaan kokeilee elimensä reaktiivisuutta. Ja tässä pervomielisyyteni on jossain määrin oikeutettua. Sillä jos mietitään luostarielämää, on hyvä tiedostaa että tietoinen kamppailu helposti muistuttaa niistä haluista ja asioista joita yritetään torjua. Pahinta tässä kaikessa on tietenkin se, että pidättäytyminen johtaa helposti erilaisiin mielleyhtymiin. Ja sitten niitä alkaa löytämään kaikkialta. Mukaan lukien Jeesusta kuvaavat Pyhät krusifiksit. Ja kun näitä asioita on kerran nähnyt, niitä on vaikeaa unohtaa.

Mutta sitten jos mietitään miten munkit pääsivät yhteyteen pornografisen kirjallisuuden kanssa ollaankin sitten erikoisella tasolla. Joku voisi sanoa että tämä olisi osoitus siitä miten pyhimyksetkin lukevat pornoa. Mutta tosiasiassa on syytä muistaa että munkit kopioivat kirjallisuutta. Ja vaikka nykyaikana hartauskirjallisuus ajatellaan seksittömäksi, on syytä aivan oikeasti lukea joitain keskiajan hengellisiä kirjoja. Etenkin niitä joissa puhutaan - toki tuomitsevasti - seksuaalisuudesta.
1: Jos lukee vaikka Jean de Gersonin kirjaa joka käsittelee niinkin pitkästyttävää aihetta kuin munkien ripittämistä, voi huomata osioita jotka ovat haasteellisia sillä de Gerson käyttää varsin kuvailevaa kieltä kertoessaan munkkien lihallisista haluista ja niihin liittyvistä ajatuksista. ; Sama tunne on toki monissa nykyajankin moralistisissa teoksissa. Näyttää enemmänkin siltä että paheksunta ja moralismi ovat tekosyitä ikään kuin hypätä syvään päähän koko aihetta.
2: Samoin kirjoista löytyy Aelredin kaltaisia teoksia. Hän oli ensin elänyt seksuaalista elämää ja vasta myöhemmin tehnyt munkinlupauksen. Hän korosti että kadonneen lampaan kohdalla pidättäytyminen on vaikeaa koska ihminen tietää mistä luopuu.

Eli viitostason testaamiseksi riittävät sen tyyliset hartauskirjat joita saatettiin tarjota tutustuttavaksi aivan aloittelevillekin munkeille. Mikä on tavallaan huvittavaa. Siksi, kun on ensin aamulla vemputtanut kaluaan vimmatusti, oli luontevaa ja helppoa mennä koettelemaan siveytensä tasoa luostarin kirjaston hartaimpien teosten osastolle. Valitettavasti tässä on mukana pieni koukku. Jos kirjastovierailun vuoksi kuuluu voihkintaa, muut munkit tietävät epäonnistumiseta. Mutta jos sieltä sen sijaan kuuluu "kyllä, kyllä" tai muita kannustushuutoja, tiedetään että uusi syvempi siveyden taso on saavutettu.

Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.

Kissa kiitoksella elää - ja sotilaat kuolee.

Jotkin asiat elämässä ovat hämmentäviä. Esimerkiksi politiikan kohdalla kyseessä on usein enemmän puolueesta, tai oikeastaan siitä mitä ajatusta jokin puolue ajaa, kuin mistään eksakteista mielipiteistä.

Tästä hauskahkon esimerkin saa katsomalla sitä miten homoihin on suhtauduttu sinä aikana kun minä olen ollut aikuinen. Kun minä olin nuori, homoseksuaalisuutta vastustettiin käyttämällä moralisoivaa kieltä. Selitettiin että homoja pitää vastustaa koska he eivät sitoudu yhteen ihmiseen. Avoin syntisyyden korostaminen ei ollut edes silloin kovin muodikasta, tämä on luultavasti tuttua minua vanhemmille sukupolville. Sen sijaan homoseksuaaleissa vastustettiin juuri ajatusta lyhytjänteisestä hedonismista. Nykyään taas homoseksuaaleissa eniten näyttää ärsyttävän se, että he menevät naimisiin keskenään. Erityisen moni selittää että homoseksuaalejen elämää ja elämäntapoja ei rajoiteta mitenkään. He saavat harjoittaa seksiä. Tätä puolta ei nosteta ylös paheksuntalistalle. Mutta se homojen avioliitto. Jos asiaa lähestyisi pelkästään ajatellen että homoseksuaalisuutta vastustavat ovat rationaalisia koherentteja tyyppejä, olisi tilanne absurdi. Mutta jos ajatellaankin että tosiasiassa homoseksuaalisuuden vastustaminen on enemmän puolueen kuin minkään mielipiteen asia on tilanne aivan ymmärrettävä.

Kysymys on siitä että joku edustaa jotain. Tämä edustaminen on se tärkein asia. Ja tähän edustukseen kohdistetaan kieltä koska sitä kautta voidaan olla joko puolesta tai vastaan. Ja tämä on politiikan kenties tärkein funktio. Politiikalla kenties tavoitellaan yhteistä hyvää ja kaikkien parasta. Mutta käytännössä poliittinen keskustelu, etenkin eduskuntatalon ulkopuolella, on käytännössä lähinnä tätä identiteetti-tiimipohjaista mekastamista. Eikä siinä mitään, tämänlaisen harrastaminen on viihdyttävää. Ongelma onkin tavallaan lähinnä siinä miten vakavasti tämä absurdi vouhotus yleensä tehdään. (Tosin teen sitä itsekin, ja joskus otan kieltämättä itseni aivan liian vakavasti.)

Kieli, etenkin poliittinen kieli, on useimmiten mukana vain hämmentämässä asioita.

Jatkaakseni samaa rintamaa voitaisiin ajatella sitä miten nykyään tuntuu olevan vallalla se, armeijaan pääseminen on etuoikeus. Siis se, että pääsee sotilaaksi olisi jotenkin hieno ja kunnioitettava asia.

Tämä johtuu siitä että sotilaisiin kohdistetaan kunnioittavaa kieltä. Ihmiset haluavat sotilaiksi lähinnä siksi että heihin kohdistuisi tuota kieltä ja sen levittämää asennetta. Jolla taas ei ole yhtään mitään sen kanssa tekemistä mitä sotilaat tekevät. Edes sen kanssa mitä he tekevät edes rauhan aikana. (Sotilaspapeilla on tässä kohden muista poikkeava rooli. Heille tungetaan sotilasarvoja ja niihin liittyvää statusta ja kunnioitusvaatimuksia. Heillä ei ole kuitenkaan tätä sotilaiden työn tekemiseen ja sanomiseen kuuluvaa kuilua.)

Syynä on osittain se, että feminismissä katsotaan usein variaatiota. Variaatio taas oikeuttaa erilaiset ratkaisut. Kun löydetään joku naissotilas, kuten Jeanne de Arc, hän näyttää että naisetkin voivat sotia. Trendit, olivatpa ne miten voimakkaita tahansa eivät kuitenkaan jostain syystä saa toimia argumentinheikentiminä. Sen sijaan niiden täytyy näyttää vain rajoittamisen ja kahlinnan paikkoja. Siksi jos jossain on yliedustus naisia tai miehiä, syynä on ohjelmointi.

Mutta kenties onkin syytä katsoa asiaa hieman evoluutiopsykologisemmasta perspektiivistä. Tai heimoyhteiskuntaperspektiivistä. (Tällä ei ole niin tarkkaa suhdetta genetiikkaan.) Voidaan nimittäin sanoa että sukupuolilla on erilaisia ominaisuuksia. Biologisesti erilaisia ominaisuuksia. Ja tämä johtaa tiettyihin strategioihin. Näitä strategioita voidaan myös nähdä.

Karkeasti ottaen kun miesten ja naisten töitä jaotellaan, on huomattavissa että käytännössä kaikissa kulttuureissa on tietyn tyyppinen joukko nimenomaan miesten töitä. Nämä ovat yleensä vaarallisia. Niissä voi päästä hengestään. Niissä voidaan kuolla. Tämä luokka kattaa sotilaat, poliisit, palomiehet ja muut vastaavat. Niiden tekijät ovat äärimmäisen usein miehiä. Ja itse asiassa miehet tekevät niitä sillä että näiden töiden tekijöiden päälle ripotellaan gloriaa. Näitä pidetään miehekkäinä töinä. Kaikissa näissä on edellä mainitsemani kuilu tekemisen ja kohtelun välillä.

Mutta miksi tämä trendi on olemassa? Onko niin että maskuliininen miesyhteisö haluaa sortaa naisia? Itse väitän että tosiasiassa yhteisö tietää mikä on yhteisölle hyödyllistä. Ja kieli on petos. Petosta tarvitaan koska miehet kärsivät tässä järjestelmässä eniten. Gloriapuhe on hämäämistä jonka avulla miehet saadaan riskeeraamaan oma hyvinvointinsa. Jos tässä on tasa-arvo -ongelma se on miesten puolella. ; Lähtökohta tälle järjestelmälle on kuitenkin melko selvä. Ja se ei ole mikään naisten salaliitto. Se on enemmänkin käytännön järjestelmä. En puhu siitä että miehet ovat useammin vahvoja kuin naiset. Kysymys ei ole sukupuolisidonnaisesta politikoinnista. Sen sijaan kysymys on sukupuolielimistä ja lisääntymisestä.

Jos ajatellaan ihmismääriä, voidaan muistaa että ihmiskunnan koko on kasvanut eksponentiaalisesti. Aiemmin yhteisöt ovat olleet pienempikokoisia. Ja tämänlaisessa yhteisössä on syytä miettiä vaikkapa sitä että jos heimo lähettää ihmisiä sotaan, niin heimon väkiluku laskee. Sodissa kuolee ihmisiä. Voisimme kenties ajatella että paras tapa olisi rakentaa rauhaa, mutta tällöin ei tietenkään tarvittaisi sotilaita, ei naisia eikä miehiä. Ja koko ajatuskoe olisi absurdi. Haluamme kuitenkin miettiä naisia sodassa.
* Jos vaikkapa puolet kaikista miehistä kuolisi mutta ei yhtään naisista, heimon väkiluku pomppaisi melko pian takaisin. Sillä jos jokaiselle miehelle on keskimäärin kaksi naista, se ei laskisi syntyvien lasten määrää yhtään. Mies on tässä mielessä hyvin korvattava. Lisäksi jos ajatellaan että seksi ja seksuaalisuus ovat ihmisille tärkeitä - samoin kuin ajatus omista lapsista - Voidaan huomata että kahden naisen järjestelmässä kaikille on seksiä eikä yhdenkään naisen tarvitsisi luopua äitiydestä. Tämä on yhteiskuntarauhalle hyvä.
* Jos puolet naisista kuolisi, seuraukset olisivat hyvin toisenlaisia. Seuraavassa sukupolvessa syntyvien lasten määrä pienenisi helposti ja käytännössä väistämättä. Näin ollen sodasta palautuminen olisi hitaampaa. ; Yhteiskuntarauhan kohdalla tästä seuraukset ovat hankalampia. Puolet miehistä eläisi joko ilman omia lapsia - isyydestä luopuminen - tai sinkkuna - seksistä luopuminen - ilman mahdollisuutta seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Tämä ei ole yhteiskuntarauhan kannalta hyvä.

Siksi yhteiskunnat joissa on ollut huijausjärjestelmä jossa miehiä on manipuloitu  riskeeraamaan oma henki ja terveys kauniisiin sanoihin ovat olleet elinkykyisempiä. Ne ovat voineet uhrata enemmän miehiä vaikkapa hyökkäyssotaan asti ja ne ovat palautuneet puolustussodistakin paremmin. Tämä ei kenties ole eettistä, mutta se on ollut toimivaa. Nykyään kun väkiluku on suurempi on tämä kaikki ylläoleva tietenkin menettänyt merkitystään. Huijausjärjestelmä on kuitenkin säilynyt reliikkinä. Mutta niin kauan kuin sodassa kuolee ihmisiä on turha teeskennellä että sotilaana oleminen olisi jotain josta naiset olisi ikään kuin epäreilusti leikattu pois. Armeija ja sotiminen on tasa-arvo -ongelma. Naisten armeijaan menokin kenties paikkaa tasa-arvo -ongelmaa. Mutta se ei ole parantanut naisten asemaa tai antanut heille enempää oikeuksia. Se on antanut naisillekin mahdollisuuden tulla kusetetuksi. And how glorious is that?

Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.

Se on Täytetty (33)

Juhlat vietettiin perhepiirissä. ; Tarkalleen ottaen juhlaa viettivät
minä ja yllätyskasa syanidinmakuisia leivonnaisia.
Paremmin ei siis voisi juhlinta mennä.

Yllättävän moni ihminen muisti sen mitä en itse meinannut. Eli täyttöpäiväni. (Isäni kyllä pilasi yllätyksen jo eilen muistuttamalla siitä että minulla on syntymäpäivä. Muuten olisin unohtanut sen. Tapa ei ole ainutlaatuinen.) Monet ovat toivottaneet toivotuksensa tavalla joka korostaa ns. "onnea". Onni on tässä kiinnostava konsepti;
* Sillä en paatuneena naturalistina tunnetusti usko sellaiseen. Vain todennäköisyyksiin. Joku siis haastaa maailmankuvani omana syntymäpäivänäni? Mitä helvettiä?
* Todennäköisyyskulmassa korostuu vähän sellainen henki että olisi jotenkin odotettujen todennäköisyyksien vastaista täyttää vuosia. Joka tuo mieleeni sen, lähinnä vanhoja ihmisiä vaivaavan, asenteen jossa tekisi mieli urputtaa siitä että "olen toki vanha mutta en niin vanha". En tiedä ovatko "parasta ennen" -päiväykseni menneet kovin loppupuolelle kun näitä onnentoivotuksia jaellaan.
* Ja muutoin onni tarkoittaa jotain onnellisuustilaa. Joka on kaltaiselleni pikkumaiselle nipottajalle ja yleisesti ärsyyntymisherkälle urputtajalle poikkeuksellinen tila, Minulle on valitettavan luontevaa viilata pilkkua joistain "onni" -sanan denotaatioista kuin katsoa mitä toivottajat ovat perimmiltään tarkoittaneet. Ja tässä ilmapiirissä tietty iloisuus ja positiivisuus voivat karista nopeammin kuin hilse päänahastani.

Mutta kenties toivottekin minulle tältä osin persoonallisuudenmuutosta, asenteenmuutosta ja kasvua ihmisenä. Se tulleekin tarpeen. Joskin en tiedä miten epäkohteliasta tai kohteliasta on korostaa heikkoja puolia juuri syntymäpäivänä. Mutta toisaalta se on päivä muiden ohella. Se on vain 24 tuntia ; Maapallon pyörimisen mukaan määritelty inhimillisen kulttuurin konstrukti. Joten miksipä ei.

Ahterista revitty argumentti ; Nyt ainakin tiedämme minkä aukon Jumala on kyseessä...

"...how wrong it is to use God as a stop-gap for the incompleteness of our knowledge. If in fact the frontiers of knowledge are being pushed further and further back (and that is bound to be the case), then God is being pushed back with them, and is therefore continually in retreat. We are to find God in what we know, not in what we don't know."
(Dietrich Bonhoeffer)

"Areiopagilla" oli Jaakko Sorrin kolumni jossa aiheena oli aukkojen jumala -argumentti. Hänen sävynsä oli se, että "Yleensä tätä käsitettä käytetään negatiivisessa mielessä. Joskus vaikuttaa jopa siltä ikään kuin jo nimeäminen ”aukkojen Jumala” –tyyppiseksi ajatukseksi olisi jonkinlainen argumentti." Sorri ei selkeästi ajattele että luokituksessa olisi kysymys argumentista. Sen lisäksi hän kyseenalaistaa koko luokituksen merkitystä. "Kuten Alvin Plantinga on todennut, on vaikea sanoa, mitä termi “aukkojen Jumala” täsmälleen tarkoittaa. Sitä on usein ennemminkin luonnehdittu tai kuvattu tarinoin kuin koitettu määritellä. Aukkojen Jumala -käsitteeseen liitetään usein tietynlainen kuvaus tieteen kehityksen ja Jumalaan uskomisen historiasta."

Eli kyseessä on enemmänkin historian tulkinta. Ja tästä seuraa Sorrin mukaan seuraavia asioita ; "ilmaisun taustalla on tällainen: Entisaikaan jotkin luonnon tapahtumasarjat ymmärrettiin, ja loppuja tapahtumia pidettiin ihmeinä ja Jumalan suorasta toiminnasta johtuvina. Kun tieto luonnollisista prosesseista kasvoi, aukot ymmärretyissä ilmiöissä kapenivat ja harvempia asioita pidettiin luonnossa Jumalan toiminnasta johtuvina. Nykyään tunnetaan vähintäänkin pääpiirteet suurimmasta osasta luonnollisten prosessien toimintaa… fraasi ”aukkojen Jumala” vaikuttaa olevan tarkoitettu viittaamaan virheeseen, jossa uskotaan Jumalaan, joka toimii [vain] mysteerien kentällä." ... "Filosofi John Bishopin mukaan esimerkiksi näin: “jos uskovat kernaasti hylkäävät teologiset selitykset aina kun kilpailevia tieteellisiä selityksiä ilmaantuu, heidän Jumalansa kutistuu ”aukkojen Jumalaksi”". Lisäksi hän tarjoaa tarkemman luokitelman erilaisia aukkojen jumala -argumentteja;

"Mahdollisia suhtautumistapoja ovat ainakin seuraavat (Craig Rusbultin esityksessä vaihtoehtoja on esitelty enemmänkin):
1: Edellä jo viitattu näkemys, jossa Jumalan nähdään voivan toimia vain aukoissa. Tässä näkemyksessä lähtökohta on komplementaarinen: ”luonnolliset” tapahtumat katsotaan ilman Jumalaa tapahtuneiksi. Perusajatusta voisi kuvata niin, että jos kyse ei ole (varmasti) erityisestä ihmeestä, Jumalan ei katsota tehneen sitä.
2: Näkemys, että aukot ovat mahdottomia: joko siksi, ettei usko Jumalaa olevan tai siksi, ettei usko Jumalan voivan toimia aukkojen kautta. Tähän liittyvä suhtautumistapa on siis se, että Jumala ei koskaan toimi aukoissa.
3: Näkemys, jossa katsotaan erilaisten aukkojen tai ihmeiden olevan maailmassamme mahdollisia, mutta ollaan rajaamatta Jumalaa vain ihmeellisiltä ehkä tuntuvissa ”aukoissa” toimivaksi. Siinä, missä vaihtoehto (1) edusti ajatusta, että Jumala toimisi vain aukoissa, tämän päätyypin ajattelussa katsotaan, että Jumala voi toimia myös aukoissa."

Tämä on mielenkiintoinen lähtökohta.

Olen nimittäin keskustellut useinkin kristittyjen kanssa aukkojen jumalaan liittyen. Kreationistien kohdalla vastaan on tullutkin se, että ensin he eivät tiedä mitä koko käsite tarkotitaa. Ja selittämisen jälkeen heistä aukkojen jumala on yksi validin päättelyn muoto. Olen tottunut tähän ja se tulee toistuvasti vastaan.

Sorrin kuvaukset ovat jotain jota käytetään teologien parissa. Heillä on asenteeseen tietysti tietty, teologin näkökulma. Usein kriitikot käyttävät hieman toisenlaista asennetta. Silloin kyseessä on hyvin tietynlaatuinen argumentaatio ja siihen liittyvä rakenne. Aukkojen Jumala ei tällöin ole eikä edes voi olla mitenkään kovin epämääräinen.

Teologin on kenties sujuvaa ajatella kuiten Charles Coulson, joka esitti että "There is no 'God of the gaps' to take over at those strategic places where science fails; and the reason is that gaps of this sort have the unpreventable habit of shrinking" ... "Either God is in the whole of Nature, with no gaps, or He's not there at all." Tai vaihtoehtoisesti he voivat korostaa Jumalan mysteerisyyttä. Kenties tässä voidaan ajatella jopa kuten Intelligent Designistä tuttu William Dembski joka todisti Suunnittelua siten että kaikelle vaaditaan selitystä ja tunnetut luonnonlait ja sattuma eliminoidaan selittäjinä. Ja tämän eliminoinnin jälkeen käsissä on Suunnittelua. Hän argumentoi että tosiasiassa Jumala/Suunnuittelija voi toimia luonnonlakien kautta. Mutta jos asiaa ei voi selittää luonnollisin syin, sen takana on väistämättä älyllinen syy. Joka sitten joko on tai ei ole yliluonnollinen. Dembskin ajatusvirtausten kautta kreationistitkin ajattelevat että aukkojen Jumala on rationaalinen peruste asioille.

Kaksi tapaa ; Deduktiivinen aukkojen Jumala ja induktiivinen aukkojen Jumala.

"The argument from incredulity is a logical fallacy that essentially relies on a lack of imagination in the audience. The general form of the argument is as follows.
Minor premise: One can't imagine (or has not imagined) how P could be so.
Major premise (unstated): If P, then one could imagine (or would have imagined) how P could be so.
Conclusion: Not-P"
(Rational Wiki, "Argument from incredulity")

Mutta itse olen tavannut aukkojen jumalaa syytöksenä tahoilla joilla tämänlaiset ajatukset eivät ole luontevia. Silloin korostuu kaksi argumenttia joilla on hieman samantapainen muotoilu mutta hyvin erilainen sisältö

Jos katsotaan vaikkapa Dawkinsin ajatuksia aiheeseen liittyen voidaan huomata että hän käsittelee aukkojen Jumalaa kuin se olisi Argument from ignorancen erityistyyppi. Tällöin kyseessä on hyvin klassinen ja tietyllä tavalla muotoiltu argumenttivirhe. Kyseessä on tällöin looginen ristiriita. Eli argumentin deduktio on rakenteellisesti rikki. Se ei ole siksi lainkaan argumentti. Kyseessä on itse asiassa ristiriidasta. Argumentin rakenne on että "emme tiedä miten X joten tiedämme miten X on syntynyt". Tämän tyyliseen argumentaatioon on suhtauduttu negatiivisesti myös teistien puolella. C.S. Lewis on esimerkiksi kuvannut tämäntyylistä argumentaatiota seuraavalla tavalla "The very lack of evidence is thus treated as evidence; the absence of smoke proves that the fire is very carefully hidden."

Moni kiertää asian siten että tosiasiassa he eivät väitä että he tietävät että Jumala on mysteerin takana. Se on vain mahdollista. Silloin deduktiivinen argumentaatio muuttaa tilanteen. Ei puhuta todistamisesta vaan mahdollisuudesta. Tämä asenne on se joka Intelligent Designin kohdalla näkyy siinä että he puhuvat Suunnittelijan todennäköisyydestä. Ja miten naturalisti sortuu aukkojen naturalismiin olettaessaan että jos jotain asiaa ei vielä tiedetä niin sitten sille tulevaisuudessa löytyy naturalistinen selitys. Ja että teismi voittaa nämä pattitilat jotenkin lähtökohtaisesti. Eli asia on ihme kunnes toisin todistetaan. Aukkopaikkojen täyttö Jumalalla onnistuu mutta naturalisti vain "arvailee". Tässä argumentissa idea on se, että ei katsota deduktiivista ehdotonta totuutta vaan katsotaan mikä on todennäköisempää.

Tässä vaiheessa vastaan tulee sitten se miksi sitä tieteen historiaa käytetään. Kun Sorri katsoo historiantulkintaa hän ei huomaa että kyseessä voi olla historian narraatioon sovittmisen lisäksi induktiivisesta argumentista. Tästä saadaan sen tyylinen induktiivinen argumentti kuin mitä muusikko Tim Minchin on esittänyt ateisteille. ; Hän sanoo että historia tuntee paljon tapauksia joissa ilmiötä tai selityksen puutetta on paikattu Jumalalla mutta tälle on tullut sittemmin naturalistinen selitys. Mutta sen sijaan ei ole käynyt niin että jollekin olisi keksitty luonnollinen selitys ja sitten sen taakse olisi myöhemmin saatu yliluonnollinen vaikutus. Tästä seuraa se, että oppimamme mukaan voimme arvata että kumpi on todennäköisempää. Kysymys ei siis ole deduktiivisen totuuden selvittämisestä vaan siitä mikä on tietojemme valossa todennäköisempää.

Aukkojen Jumala ei siis oikeastaan lainkaan ole kannanotto siitä mitä Jumala voi ja ei voi tehdä. Kysymys on Jumalatodistusten rakenteesta. Siitä onko tietyntyyppinen jumalatodistus perusteltu vai ei. Tällä on vaikutusta siihen onko kristittyjen oppi järkevä. Siksi puheen siirtäminen siihen että mitä Jumala voi ja ei voi tehdä on keskustelun siirtämistä toiseen aiheeseen. Kun tämän ymmärtää ei voi sanoa oikein muuta kuin että "aukkojen Jumala" ei pärjää deduktiivisessa eikä induktiivisessa versiossaan kovin hyvin. Se on siis ehdottomasti tietynrakenteinen argumentti. Siinä missä Sorri vaatii että eriteltäisiin mitä Aukkojen Jumalalla tarkoitetaan milloinkin, on enemmänkin niin että aukkojen Jumala on nähtävissä kasautuvana argumenttina. Ensin deduktiivinen kumous pakottaa induktiiviseen puolustukseen ja tässä kohden on tiedolllisesti vahvempi conter valmiina. Kysymys on siis enemmänkin kumulatiivisesta argumentista jossa molemmat osat on otettava samanaikaisesti tai peräkkäin ja kokonaisuus on perustelullisesti vahvempi kuin kumpikaan osa yksinään. Näin suosittelen kaikkia tätä käyttämään.

Toki tästä on hyvä huomata seuraava:

Alvin Plantinga, kuten Sorrikaan, ei selvästi ole oikein tutustunut siihen missä muodossa aukkojen jumala -argumenttia käytetään muiden kuin uskonmiesten keskuudessa. Ja argumenttia on selvästi tulkittu tämän näkökulman puitteissa ja tästä poikkeaminen nähdään epämääräisyytenä. Vastapuolen argumentteihin tutustumattomuus tulkitaan samaksi kuin vastapuolen epämääräisyys. Tämä demonstroi enemmänkin hänen omaa laiskuuttaan.

Tämä näyttää olevan hänellä valitettavan usein strategiana. Aiemmin fiksu ja ovelakin teologi tuntuu rapistuneen. Esimerkiksi Tapio Puolimatkan mukaan Plantinga esittää fundamentalismista seuraavaa "Filosofi Alvin Plantingan mukaan fundamentalismi-termiä käytetään solvaamiseen ja paheksunnan ilmaisemiseen. Se muistuttaa tässä mielessä termiä ”öykkäri”. Näin käytettynä termiä ei yleensä määritellä. (Jos kutsuu toista öykkäriksi, ei yleensä koe tarvetta tarkemmin määritellä käsitteen sisältöä.) Tämän tunnemerkityksen lisäksi fundamentalismi -sana tarkoittaa yleisessä käytössään jotakin sellaista kuin ”typerä öykkäri” tai ”fasistinen öykkäri”. Lisäksi termiin liitetään vihjaus jumalauskosta ja usein myös perinteisestä kristinuskosta. Lisäksi sanan merkitys on suhteessa sen esittäjän näkemyksiin. Niinpä sen merkitys Plantingan mukaan voitaisiin määritellä näin: ”Typerä öykkäri, jonka käsitykset ovat selvästi omia käsityksiäni enemmän kallellaan perinteiseen kristinuskoon.”" Tässä nähdäkseni tehdään toinenkin virhe kuin sekoitetaan oma oppimattomuus vastapuolen hölmöydeksi. Siinä nimittäin sekoitetaan sanan arkikäyttö ja sanan akateeminen käyttö. Termin "fundamentalismi" -käyttäminen voidaan siis tuomita kokonaan, vaikka tosiasiassa se on usein hyvinkin perusteltua. (Itse asiassa fundamentalismi liitetään Raamatun kirjaimellisena totuutena ottamiseen ja tarkemmin se on liitetty tiettyihin protestantteihin suuntauksiin. Ja vaikka fundamentalismi onkin kieltämättä arkikäytössä enemmän pilkkasana kuin analyysiväline, niin silti usein kun uskovaista leimataan fundamentalismiksi niin hän täyttää myös sanan" akateemisen merkityksen" yllättävän usein.)

Kuitenkin voidaan nähdä että Plantingalla on pointti. Aukkojen Jumala voi todella olla pelkkä herjasana. Mutta se tosiasiassa kuitenkin on kaiken kaikkiaan varsin tarkasti määritelty. Tätä tosin käytetään jonkin verran epäreilysti. Olen esimerkiksi törmännyt esitykseen jonka mukaan Plantingan EAAN -argumentti olisi aukkojen Jumala -argumentti. Ajatus on toki ymmärrettävä siltä osin että Plantinga argumentoi että evoluutio ei antaisi ihmisille warrantia. Ja hän kieltämättä lähtee siitä että aistien luotettavuus on "ylhäältä annettu fakta" joka evoluution ikään kuin pitäisi selittää. Ja siitä että evoluutio ei voi selittää tätä on hänelle tärkeä lähtökohta siihen että aistien luotettavuutta selitetään Jumalalla.

Mutta tämä on kuitenkin väärä tulkinta, sillä Plantinga tosiasiassa pääasiassa argumentoi sitä että miten krisitinuskolla olisi warrant. Hän on tästä kirjoittanut kirjankin jonka sisältö näkyy otsikossa "Warranted Christian Belief". Plantingan ongelmana on se, että hän päätyy tilanteeseen jossa jumala-aisti takaa Jumalan ja Jumala takaa jumala-aistin. Joka on tosiasiassa klassinen kehäpäätelmä. (Plantingan argumentti tiivistyy huvittavaan statementiin joka perimmiltään sanoo että se vain näyttää kehäpäätelmältä ja vaikuttaa kehäpäätelmältä. Mutta hän ei pura miten jumala-aisti ja jumala olisivat sekä jotenkin perusteltuja premissejä että eivät kehäpäätelmäisessä suhteessa toisiinsa.) Tämä rakenne ei kuitenkaan ole aukkojen Jumala. Joten selvästi argumenttia käytetään joskus epäreilusti. Se ei kuitenkaan johda siihen että aukkojen Jumala olisi epämääräinen. Se voisi kenties olla mutta tosiasiat näyttävät että näin ei ole.

Sen sijaan

Jos minä olisin teisti olisin hyvin hiljaa näistä epämääräisyyksistä. Sillä jos katsotaan "naturalismi" -sanan käyttöä se on muuttunut Plantingalla ja hänen seuraajilla - saati koko teistien suunnalla - enemmänkin asenteelliseksi pilkkasanaksi kuin joksikin jolla on oikein mitään sisältöä. Se on enemmänkin niin että jos joku on erimielinen omista jumalatodistuksista tai on sanojaa liberaalimpi tai ateistisempi tai vaatimassa luonnontieteellisempääkin otetta perusteluihin, hänen asenteensa tuomitaan "naturalistiseksi". Tähän liitetään usein ajatus öykkäryidyestä ja snobismista ja asiattomuudesta. Mitä enemmän katsoo käsitteen käyttöä voidaan huomata että naturalismi on klimppi johon liitetään kaikki se joka ei ole suoraan jumalatodistuksiin luottavaa pro-teismiä vaan joka vaatii että asioita lähestytään todistamalla sen sijaan että asiat vain määritellään presuppositionistisesti niin että ensin päätetään että Jumala on ja sitten sen jälkeen mietitään mitkä argumentit mahdollistaisivat tämän ennaltapäätetyn johtopäätöklsen.

Tämä on analoginen vaihtoehtohoitohömpötysten kanssa. Tekisi mieli quotata Tim Minchinin lausetta "You know what they call alternative medicine that's been proved to work? - Medicine." Sillä miksi empiristi kutsuisi sellaista jumalatoistusta joka osoittaisi että Jumala toimii taikavoimin todellisuudessa sellaisella tavalla joka voidaan havaita, ihmisen järjellä kuvata ja myös todistaa? Luonnontieteeksi.

Sillä jos mietimme vaikka Sammeli Juntusta, voimme lainata areiopagin linkkiämme "dosentti Sammeli Juntunen on kritisoinut tällaista oletusta, ja huomauttanut: ”Se, että jotain teologista ajattelumallia syytetään ”aukkojen Jumalaan” uskomisesta, on siis pikemminkin seurausta siitä, että tuo ajattelumalli puolustaa Jumalan reaalisuutta julkisella foorumilla, kuin siitä, että se haluaisi työntää hänet ”aukkojen” marginaaliin. Kyllä tällainen ajattelutapa yleensä uskoo Jumalan olevan muuallakin kuin aukoissa. Ongelmana on se, että naturalismissa Jumalasta ei voi keskustella muualla kuin tieteen aukoissa.”"
Tässä valitettavasti joudutaan nojaamaan ekvivokatiiviseen "naturalismi" -käsitteeseen. Naturalismia kun käsitellään (a) luottamuksena siihen että induktiiviset luonnonlait ja todennäköisyyttä ja sattumaa estimoivat tilastolliset analyysit ovat selityksiä ilmiöille ja (b) luottamusta siihen että yliluonnollista ei ole olemassa.

Kuitenkin jos meillä on vaikkapa ihmeparannus, se voi toimia näkymättömällä massattomalla Jumalalla. Mutta paraneminen on kuitenkin empiirisesti havaittavaa. Näin ollen kaksoissokkokoe toimii rukousparannuksen todisteena samaan tapaan kuin mikä muu tahansa. Vanha Testamentti kuvaa Jumalaa joka avaa punaista merta, puhuu ilmoista ihmisjoukoille ja tekee muita havaittavia ihmetekoja. Nämä ovat havaittavia ja empirian piirissä. ; Toisin sanoen jumalatodistuksia voitaisiin tehdä aukkojen ulkopuolella. Sillä yliluonnollinen intelligentti agentti voi toimia kaavamaisesti ja ennustettavasti. Induktiivinen ja deduktiivinen todistaminen eivät rajaa yliluonnollista selitystä yhtään mihinkään.

Tosiasiassa ongelmana onkin se, että tätä vaihtoehtonäkemystä on kokeiltu jatkuvasti. Jopa Alvin Plantinga on yrittänyt todistaa Jumalaa eiaukkojenjumalisella argumenttirakenteella. (Kuten kuvasinkin juuri tässä blogitekstissä aiemmin.) Erilaisia muitakin positiivisia Jumalatodistuksia on yritetty tehdä. Niitä ei suinkaan ole tuomittu siksi että ne yrittävät todistaa Jumalaa. Plantingankaan argumentaatiota ei ole tuomittu siksi että se yrittää todistaa Jumalan ja tehdä Jumalasta totuttua vahvemmin aistinvaraisesti havaittavan empiirisen konseptin. (Joka on yhtä aistinvaraista kuin näkeminen ja fotonien tulkinta koska sensus divinitatis.) Sen sijaan hänen argumenttinsa on torjuttu siksi että se on kehäpäätelmäinen.

Aukkojen Jumala -argumentti itsessään taas on tuhoutunut hieman samoin syin. Ei siksi että naturalisti ei hyväksyisi että "aukoissa voi olla muutakin kuin luonnonlakeja" vaan siksi että aukkojen Jumala on huono argumentti niin deduktiivisen kuin induktiivisenkin päättelyn mukaan. Joka taas tarkoittaa sitä että looginen ja rationaalinen ajattelu, ei naturalismi, on se joka perimmiltään tuhoaa lähestymistavan merkityksen. Valitettavasti tätä voi olla vaikeaa huomata jos on maailmankuvaansa intoutunut teisti joka on leimautunut käyttämään "naturalisti" -termiä herjasanana ja öykkärin vertauskuvana. Tämänlaisille ihmisille "naturalismia" on kaikki mikä torjuu sen oman lempiargumentin siitä rakkaasta Jumalasta. Tässä asenneilmapiirissä on tietysti vaikeaa nähdä että logiikka ja järki on omaa konseptia vastaan. Sillä logiikka ja järki muodostaa argumentteja. Jotka taas voidaan aina tuomita "naturalismiksi". Järkeä on vain se joka antaa haluttuja tuloksia, ja jos jokin lähempi tarkastelu löytää näistä järkevistä asioista ristiriidan, niin se on sitten liian tarkasti katsottu.

Kuka hallitsee kirkosta eronneen identiteettiä?

"Seurakuntalainen" -lehdessä oli Kirsi Rostamon kolumni "Kuka tiedottaa ja kuka tavoittaa kirkosta eronneet?". Ytimessä on se, että vapaa-ajattelijat ovat tietolähde kirkosta eroamisessa "Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa se lienee se, että vuonna 2014 kirkko on menettänyt historiansa aikana toiseksi eniten jäseniä. Vuonna 2010 jäseniä erosi noin 83.000 ja tänä vuonna "eroa kirkosta" -sivusto ennustaa sen olevan noin 74.000. Valitettavasti media joutuu tyytymään vapaa-ajattelijoiden antamiin tiedotteisiin, koska kirkko itse pystyy antamaan todelliset luvut liian myöhään. Eroa kirkosta -sivuston tilastojen virhemarginaali on kuitenkin todistetusti riittävän pieni." Tässä on Rostamon mielestä ongelmia. "...onhan se kieltämättä aika omituista, että kirkosta jättäneistä tiedottaa taho, jonka idealistisena tavoitteena on saada ihmisiä eroamaan sieltä. Journalistin eettisten sääntöjen mukaisesti on hyvin arveluttavaa julkaista näitä tiedotteita ja onkin uskottavaa, että vapaa-ajattelijoilla on tiedotusstrategia, jolla pyritään lietsomaan kirkon sisäistä skismaa ja eroamisia. Ehkäpä joskus eroaminen ei vielä ole ollut edes merkittävää, kun siihen mediassa haetaan jo lumipalloefektiä ja siinä onnistutaan."

On toki hieman kummaisaa että kirkosta eroaminen on vapaa-ajattelijoiden vastuulla. Tärkein syy tähän on se, että kirkko itse ei ole hoitanut tätä. Se on päin vastoin tehnyt kirkon käyttämisestä vaikeaa, kirkkoon liittymisestä haasteellista ja eroamisen se on samassa syssyssä tehnyt mahdollisimman vaikeaksi. Tällä hetkellä vapaa-ajattelijoiden palvelu on siitä erikoinen että se tekee kirkosta eroamisesta helpompaa kuin kirkkoon liittymisestä. Mutta ilman sitä kirkosta eroaminen olisi hyvin paljon vaikeampaa kuin siihen liittyminen. Tämä tilanne yhdistettynä kasteautomaatioliittomasiinaan tekisi uskonnonvapauskysymyksestä suoraan sanoen perin kyseenalaista. Tämä kaikki on jossain määrin omituista.
1: Itse suosisin sitä että kirkko hoitaisi asiat itse. Kenties olisi jopa hienoa että jokaisen uskonnollisen järjestön olisi pakko tehdä eroamisesta mahdollisimman helppoa. Tai sitten se menettäisi täysin oikeutensa kantaa penniäkään tuloja ja kerätä rahoja jäseniltään yhtään mitenkään yhtään millään argumenteilla ja vetoamisilla. Tämä varmasti innostaisi eroamispalvelun perustamisen kirkon omien palveluiden sisään.

Mutta Rostamo on tässä kohden esittämässä sitä argumenttia joka on suunnilleen niitä ainoita puolia joiden mukaan kirkosta eroamisesta on syytä tehdä vapaa-ajattelijoiden kaltaisen tahon asia. Jos me nimittäin mietimme kuka edustaa kirkosta eronneita, on selvää että se ei ole ainakaan kirkko. Miksi kirkosta eroamisien ja niiden piikkien hallinta pitäisi jättää kirkolle? Siitähän tässä juuri ollaan irtautumassa, joten olisi omituista jättää identiteettitietonsa ja eroamisista uutisointi kirkon kontolle. Jos kirkko ylläpitäisi eroamispalveluita, se todennäköisesti ei uutisoisi lainkaan eropiikeistä ja piilottelisi niitä. (Vanhassa järjestelmässä moni eronnut korosti miten kirkkoherrat saattoivat tentata ja laittaa väkisin vaatimalla rastia tiettyihin ruutuihin eritoten eroamisen syissä. Koska näin saatiin fabrikoitua tarina siitä miksi ihmiset eroavat kirkosta. Ja tämä tarina oli kirkolle miellyttävämpi tarina kuin totuus.) Sen sijaan voisimme kuulla miten olisi päiviä jolloin entistä harvempi on eronnut kirkosta. Nämä olisivat ikään kuin onnistumisia.

Meille kirkossa on ikävää että
joku luvut tietävä taho
raportoi lehdille jos moni
sattuu eroamaan lyhyen
ajan sisällä. Siksi haluamme
tiedottaa epäonnistumisistamme
siten että tälläisiä tietoja
ei vuodeta ja näin lietsota
eropiikkiä isommaksi...

Ei kirkkokaan ole mikään neutraali taho tässä asiassa. Toki tapa uutisoida eropiikeistä on sekin itseääntoteuttavaa. Olen tosin Rostamon kanssa hieman samaakin mieltä. Hän korostaa että "Eroa kirkosta -sivuston vastapainoksi kirkon verkkosivuilla onneksi voi jo liittyä kirkkoon helposti. Kun sinne lisätään vielä eroaminen, voi kirkko ottaa omiin käsiinsä kirkon eroamisistakin tiedottamisen. Organisaation pitää itse kertoa myös huonot uutiset." Tämä taatusti poistaisi eroa kirkosta -palvelun luotettavuusrajaa ja kirkko voisi paremmin ennakoida jäsenmääriään. Ja näin vapaa-ajattelijoiden viestit menettäisivät merkitystään. Tämä taas seuraisi väistämättä ja riippumatta siitä pitääkö tätä kirkon sivujen kautta eroamista hyvänä tai huonona asiana. Toki on selvää että "epäonnistumisista tiedottamisen" sijaa ajaisi kirkon nykyinen virallinen kanta, eli "epäonnistumisten lakaiseminen maton alle". On turhaa väittää että kirkko tiedoittaisi. Se ei tiedota tämänlaisista asioista niissäkään asioissa joissa sillä on tällä hetkellä pääsy oleelliseen informaatioon. Kirkko on näissä asioissa sensuurilaitos. Ja kirkosta eroamispalvelu ei taatusti poikkeaisi tästä mitenkään.

Toki kirkon palveluna kirkosta eroamisesta uutisoiminen on enemmän juurikin Rostamon mainitsemaa "huonojen uutiseten" ja "epäonnistumisista kertomista". Joka on intressien sävyttämä ja läpiasenteellinen tapa ilmaista asia. Vapaa-ajattelijoiden kannat taas pitävät eroamista hyvänä uutisena ja tätä kautta ne heijastavat kirkosta eroavien tuntemuksia. Jos palvelu muuttuu kirkon ajamaksi tämä kulma menetetään. Silloin kirkko viestittää eronneiden ja kirkosta eroavien tapahtumista ja asioista kirkon, eikä eronneiden, ehdoilla. Toisaalta on ymmärrettävää että eroaminen kuuluu kirkolle koska kysymys on heidän jäsenmääristään. Ja on aika omituista huolehtia jonkun toisen järjestön jäsenrekisterien siivoamisesta. Etenkin jos se tehdään lähinnä sen vuoksi että kyseinen järjestö ei itse kykene sellaista asiallisesti itse rakentamaan. Kyllä eroamisen mahdollistaminen kuuluu asiakaspalveluun muissakin järjestöissä. On perseestä että kirkko on tässä kohden niin huono että sivua on pitänyt rakentaa in first place. Ja jo tämä yksinään on minusta syy erota kirkosta. Se on syy erota siitä tuhat kertaa.

Kiitos käynnistä.
Tervetuloa uudestaan.

Toki ihmettelen sitäkin miksi Rostamo puhuu kirkosta eronneiden tavoittamisesta. Kun se on otsikossa mutta sitä on vaikeaa nähdä itse tekstissä. Mutta asenteena tässä on tietysti sellainen erikoinen asia että miksi helvetissä kirkon muka pitäisi ylipäätään hakea kontaktia eronneisiinsa. Itsekin muistan kun erosin - ihan vapaapäivän ottamalla ja kirkkoherranvirastossa vieraillen koska nettieroamisia ei ollut silloin vielä olemassa - sain Korson kirkkoherralta soittelun perään. Hän tiedustelisi mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Sen soiton olisi kenties pitänyt tulla ennen sitä eroamista. On helvetin konua että eroaa järjestöstä ja tässä vaiheessa tämä kuvittelee että se on signaali siitä että juuri tuon ihmisen kanssa on hyvä puhua. Yleensä jos ideana on jakaa ajatuksia tiettyjen ihmisten kanssa, on jäseneksi liittyminen ja jäsenenä oleminen signaaleja tähän. Kirkon ja uskovaisten tulisi kenties tiedostaa sekin että uskonnottomuus ja kirkosta eroaminen ovat signaaleja siitä että heidän pitää laittaa turpansa kiinni. Tai sitten ei itkeä siitä jos kostoksi takaisin tulee yhtä asiatonta, loukkaavaa ja repivää jumalanpilkka. Se kun on sitä omien mielipiteiden avointa kertomista. Sitä mihin vedotaan kun uskovainen avaa suunsa uskontoasioineen.

"Varovaisuusperiaate"

ArsTechnicassa oli artikkeli joka oli jonkinlainen robotiikan ja soveltavan etiikan ajatuskokeen risteymä. Ajatuksena on toisintaa aivotoiminnot koneellisesti. "With an approach known as whole brain emulation (WBE), the idea is that if we can perfectly copy the functional structure of the brain, we will create software perfectly analogous to one." Ja ennen kaikkea ; jos tässä onnistuttaisiin niin miten tätä tekoälyä pitäisi kohdella. Ajatus tuntuu epäintuitiiviselta. "Everything. Of course, a perfect copy does not necessarily mean equivalent. Software is so… different. It's a tool that performs because we tell it to perform." Mutta asia ei ole niin ilmiselvä. "While many people might choose to respond, “Oh, it's just software,” this seems much too simplistic for Sandberg. “We have no experience with not being flesh and blood, so the fact that we have no experience of software suffering, that might just be that we haven’t had a chance to experience it. Maybe there is something like suffering, or something even worse than suffering software could experience,” he says."

Just in case.

Se mihin itse tartun tässä kysymyksessä on kuitenkin jotain jota voisin paremman termin puutteessa kutsua "varovaisuusperiaatteeksi". "Sandberg argues that it's better to be safe than sorry. He concludes a cautious approach would be best, that WBEs "should be treated as the corresponding animal system absent countervailing evidence.” When asked what this evidence would look like - that is, software designed to model an animal brain without the consciousness of one - he considered that, too. “A simple case would be when the internal electrical activity did not look like what happens in the real animal. That would suggest the simulation is not close at all." Tämä näkökulma on nähdäkseni kiinnostava. Itse toki olen sitä mieltä että jos aivot todella onnistutaan simuloimaan täydellisesti niin ne ovat täsmälleen yhtä paljon "tekemässä sitä mitä niihin on ohjelmoitu" kuin mitä ihmiset toimivat ja tekevät "vain sitä mitä DNA on hermostoomme mahdollistanut". Varovaisuusperiaate on niitä varten jotka eivät ole yhtä luottavaisia tässä kohden.

Jossain mielessä varovaisuusperiaatetta voidaan soveltaa melko laajaan - ja monen mielestä luultavasti helvetillisen - argumentistoon. Tekoäly on toki siitä kiinnostava aihe, että sille on tarvetta. Moni kristitty ei itse asiassa usko tekoälyn tietoisuuteen siksi että heillä on sieluteoria. Toisin sanoen kysymys ei heistä ole lainkaan aivojen toimintaperiaatteesta. Mikään todistemäärä ei vakuuta heitä että kyseessä olisi mikään muu kuin hienosti ohjelmoitu filosofinen zombie. Kun jokin kielletään a priorisesti, on helppo torjua monenlaisia asioita.

Eläinten hyvinvointi.

Mutta varovaisuusperiaate on kuitenkin hyvin haasteellinen. Siinä kun nojataan enemmän ajatukseen mahdollisuudesta. Vaatimus varovaisuudesta on itse asiassa jotain joka alleviivaa että a priorinen kielto on tietyssä määrin paitsi science stopper niin myös mahdollistaa erilaisen julmuuden.

Ja tästä asenteesta on tullut jo nyt paljon vaikeuksia ja esimerkkejä. Nimittäin täsmälleen samaa asennetta on aiemmin kohdistettu eläimiin. Descartesin ns. Trademark -argumentin kohdalla esitin aiemmin sen miten hän piti koiraa vain mekaanisena olentona jonka tuskalta vaikuttavat olivat vain rikkimenevän koneen kitinään verrattavissa olevaa ääntelyä. Descartes vei tämän tien loppuun asti ja paloitteli vaimonsa koiran elävältä. Sillä jos jollain ei ole sielua eikä tietoisuutta, ei se koe tuskaa eikä kidutus ole silloin mielekäs konsepti. Myös William Craig on esittänyt samantyylisiä ajatuksia. Tosin hän ei ole demonstroinut uskoaan kiduttamalla eläimiä.

Tämä on kristityn kannalta hyvin inhottava asia. Olen aikaansaanut muutamissa kreationisteissa hyvin pahaa mieltä sillä että olen korostanut että Pekka Reinikainen on kirjoissaan kuvannut sitä miten eläimillä ei ole sielua ja siksi eläinten kärsimyksestä puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Heistä tämä ei tarkoita että Reinikainen olisi eläinten rääkkääjä. He eivät näytä tiedostavan että tämänlaiseen asenteeseen iskee juuri sen tyylinen metaeettinen argumentointi jota kreationismissa harrastetaan evoluutikoihin. Eli ajatusta siitä että jos naturalismi ei nyt käske tappamaan ja murhaamaan niin tappava ja murhaava ateisti ei ole harhaoppinen ja ristiriidassa ateismin kanssa. Toisin kuin murhaava kristitty. Tässä samassa mielessä on aivan oikeasti tilaa sille että kristitty rääkkää ja kiduttaa eläimiä äärimmäisen julmasti ilman että tässä on mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa. Joten metaetiikka näyttää että kristinuskon validina riskinä olisi eläinrääkkäys. Ja että on tärkeää puhua tästäkin puolesta avoimesti jotta riskit tulevat yleisessä arvokeskustelussa kaikille selviksi. (Itse en usko että näin on mutta kreationistien logiikka toimii evoluutikoiden kohdalla juuri näin. Joten...)

Mutta varovaisuusperiaate tuo tässä kenties jonkinlaisen pelastuksen. Kristitty voi sanoa että vaikka ei pitäisi kovin uskottavana että tietoisuus olisi ohjelmoitavissa niin kuitenkin jo se että Jumalan keinot eivät ole ihmisen tiedoissa, niin jo tämä johtaa siihen että on mahdollista että jonkinlainen älykkäästi suunniteltu DNA -ohjelmointi rakennuttaa ihmisenkin sielun. Joten varovaisuusperiaatteeseen vedoten voi olla syytä olla kiduttamatta eläimiä siitä huolimatta että pitää eläinten tuskasta puhumista epätarkoituksenmukaisena.

Pro life ja muu ihmisten kanssa pelaaminen.

On hyvä huomata että kristinuskossa on itse asiassa hyvin jakautuneita kantoja kloonaamisen ja vastaavien kohdalla. Katolisilla on esimerkiksi erilaisia rajoitteita sille miten keinohedelmöitys on sallittua ja milloin ei. Osa voi ajatella että kloonaamisessa sielua ei tuoteta joten tässä on mahdollisuus jonkinlaisen filosofisen zombien luomiseen. Sen vuoksi ihmisten kloonaaminen voidaan nähdä jonain jota kristitty ei tee. Sen sijaan jos kloonista syntyy elävä ihminen, voisi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista tuottaa niitä. Sillä onhan elämä joka tapauksessa lahja. Varovaisuusperiaate voi johtaa hyvin kiintoisiin mietteisiin tässä kohden.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että varovaisuusperiaatteen hyväksyminen iskee ikävämmin abortin sallijoihin ja kantasolututkimuksen kannattajiin. Sillä näiden vastustajat soveltavat usein varovaisuusperiaatetta muistuttavia argumentteja. ; 

Tämä asia koskettaa itseäni henkilökohtaisesti ; Oma näkemykseni aborttiin on se, että sikiö ei koe tuskaa jos se abortoidaan ennen kuin sen hermosto on kehittynyt. Pidän tätä hyvin uskottavana. Mutta niin kauan kun en tee sieluttomuudesta dogmaa, eli määrittele eihermostollista tietoisuutta a priori täysin mahdottomaksi, varovaisuusperiaate iskee kapuloita rattaisiin. Abortin kieltäminen "varmuuden vuoksi" muuttuukin varsin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Tai vhintään se, että en ole valmis menemään näin pitkälle kertoo siitä että olen tekemässä samanlaisia ratkaisuita kuin ne kristityt jotka eivät pidä tekoälyn ohjelmointia elämän tuottamisena ja siksi sallivat näiden deletoinnin. Varovaisuusperiaate on siis joko liian vaativa jolloin se heikentää Sandbergin argumenttia. Tai sitten varovaisuusperiaate on tosi, mutta ihmiset vain dogmaattisesti seuraavat maailmankuvaansa epäeettisyyteen.

Kuitenkin.

Jos varovaisuusperiaate otetaan vakavasti syntyy hyvin erikoisia eettisiä dilemmoita. Kuten sitä että kannattaisiko ihmisten tukea tekoälyjen rakentamista. Perinteisesti kristillisessä maailmassa "jumalan leikkiminen" on jotenkin väärin. Ja tässä taustasävynä on enemmänkin pelko sieluttomista ja tunteettomista tappajaroboteista kuin usko siitä että ohjelmointi tuottaisi aidon kärsivän ja tuntevan tietoisen olennon.

Samoin se sitoo kloonin kehityksen katkaisemisen ja abortin yhteen. Jos ihminen tekee kloonaamista ihmisillä, on monesti ajateltu että prosessi on syytä vähintään katkaista muutaman solunjakautumisen jälkeen. Ja ihmisen kloonaamista pidetään muutoinkin pahana. Kuitenkin useampi sitten antaa myöten keinohedelmöitykselle - vähintään jos se tehdään "tietyillä metodeilla. Näissä kaikissa on jotain yhteistä. Mutta jostain syystä vain hyvin harva vastaa jokaiseen kohtaan samalla tavalla.

Ajatus uuden uskonnon perustamisesta

Monet uskonnot menestyvät taloudellisesti hyvin. Erityisen kannattavaa on tehdä siitä karismaattinen ihmeparannuskeskeinen uskonto. Ajattelinkin ryhtyä uudeksi messiaaksi.

Ihmeparantumisten järjestämiseksi menen erilaisten kauppakeskusten parkkialueille. Niissä on erilaisia autoja vammaispysäköintipaikoilla. Sitten vain rukoilen näiden autojen ääressä. Ja jos autoon tuleva ihminen kävelee siihen, kiitän kovaäänesti Messiasta eli itseäni. Onkin syytä kiittää kun rammat kävelevät!

Pienen ennakkokokeilun pohjalta uskallan sanoa että olen varsin taitava ihmeparantaja.

Jehovalaiset mainostaa (panettelua ja roskapuhetta)

Ylläoleva kirje ei ole tullut minun kotiini. Se on tullut eräälle toiselle, Järvenpäässä asuvalle, ihmiselle. Pyysin häneltä lupaa käyttää kuvaa ja hän antoi sen. Suomen kirjesalaisuuslaki on siitä mielenkiintoinen että minun ei tarvitse kysyä mitään lupia lähettäjältä. Kyseessä on Jehovan Todistajien mainos ja siihen on mukaan liitetty kirje. Kun ovikello ei soi, on kehitetty muita keinoja. Kyseessä on tavallaan mainos, joten jos ovessa ei ole mainoskieltoa sen lähettäminen tuskin rikkoo mitään lakia. Ihmiset saavat lähettää postia. Keino on kuitenkin asenteellisesti kyseenalainen. Siinä on sellaista irvokasta päämääräsuuntautunutta tuputtamista joka tuskin kantaa tulosta.

Samoin kuin tietysti on asenteellista sekin että en ole pyyhkinyt kirjeen lähettäjän nimeä yli. Sekin voi olla hieman asenteellisesti epäreilua. Mutta kun ihminen on aloittanut toimimisen lain mutta ei hyvien tapojen hengessä, on käytännönläheistä ja emotionaalisesti tyydyttävää palauttaa palvelus lähettäjälle. Miellyttävää on tietysti myös se, että käyttää julkisia tiedonhankintakeinoja ja hankkii selville kyseisen Jehovan Todistajan osoitteen. Hänen ovensa taakse voidaan sitten putkahdella soittelemaan ovikelloa. Ja hänelle voidaan lähettää postia. Postia jossa kerrotaan luonnonvalinnan pelastavasta voimasta. Valaisevaa! Väkevää!

Mutta takana on muutakin.

Jos mietimme Jehovan Todistajia liikkeenä on selvää että he eivät ole "julistuksellisia" vaan "käännytyshenkisiä". Siinä missä moni karismaatikko paasaa monologihenkisesti ja kääntyminen on kaiken huutamisen toivottu sivutulos on Jehovan Todistajilla ideana juuri se, että se on tehnyt uskonnosta - aivan kirjaimellisesti - ovelta ovelle -kauppaa. He yrittävät lähestyä henkilökohtaisesti mahdollisimman monia.

Ja tässä sillä on ongelma. Jos nimittäin kysymme miten Jehovan Todistaja päätyy soittamaan ovikelloasi, syynä on se että he kiertelevät vähän kaikkialla. Itse kutsun Jehovan Todistajia säännöllisesti kotiini nykyään ja he kertovat että Jehova tukee käännytystoimintaa ja jokainen joka päästää heidät kotiin on todiste Jehovan konkreettisesta vaikutuksesta. Mikä on höpöä koska tottakai he näkevät pirusti eiavautuvia ovia, se tuon kirjeen kirjoittamisenkin takana on ollut. Se, että joku avaa oven ei ole mitään johdatusta vaan odotettavissa mistä tahansa toiminnasta jossa ideana on Brute Force.

Mutta jos mietitte miten Jehovat tulevat takaisin, tilanne muuttuu jännittäväksi. Suomi nimittäin suhtautuu hyvin ankarasti henkilötietorekistereihin. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuore oikeudenkäynti jossa halutaan rangaista 50 000 euroa sakkoa satojen ihmisten tietojen keräämisestä. "Syytteen mukaan mies oli kerännyt, ryhmitellyt ja tallentanut muistitikulleen yli 300 henkilön valokuvat ja arkaluonteisina pidettäviä tietoja heidän yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja uskonnollisesta vakaumuksestaan. Henkilötiedot oli jaettu noin kymmeneen pääryhmään, jotka oli nimetty muun muassa oikeistoksi, vasemmistoksi, juutalaisiksi, rotupettureiksi ja eliittiseuroiksi". Nämä ovat isoja asioita. Toki tuomioita ei voi saada sillä että opettelee henkilöitä ulkoa. Pään sisäiseen muistiinsa saa toki painaa vaikka puhelinluetteloita, ongelmia onkin siinä että paperille tehdyn tai tietokoneelle talletetun rekisterin voi helposti kopioida ja sähköpostittaa vaikka satoihin eri osoitteisiin muutamalla klikkauksella.

Jehovan Todistajilla on hieman sama ongelma. He eivät toki ole yhtä ison sakkouhan alla. "Tietosuojavaltuutetun mukaan ovelta ovelle -työssä on merkitty muistiin esimerkiksi ihmisten nimiä ja osoitteita ilman lupaa. Henkilötietolain mukaan tietojen keräämiseen tarvitaan ihmisten suostumus." Haasteena onkin se, että Todistajat eivät muista tulla uudestaan tai eivät osaa karttaa osoitetita pyyntöjen jälkeen jos heillä ei ole mitään rekisteriä. Moni haluaa että "jehovalaiset" tulevat uudestaan. Ja erityisen moni haluaa että "jehovat" nimenomaan poistuvat häiriköimästä. Molempia varten tarvitaan osoitetiedot. Joka tarkoittaa sitä että lähes väistämättä Jehovan Todistajilla jotka lähettelevät postia laatikkoosi on henkilötietorekisteriin verrattavissa oleva asia. Jota tuskin käytetään lain vaatimalla tavalla. Mutta ilman sitä he vain kiertelisivät ovilla entistä satunnaisemmin.

Jehovan Todistaja ei voi vähätellä asiaa ilman että hän ilmoittaa halveksivansa lakia. Tämä tie ei tietenkään ole kovin kannattava. Asia johtaa mielenkiintoisiin kiertelyihin. Esimerkiksi meillä vierailleet todistajat sanoivat suoraan Helsingin Sanomien juttuun viitaten että tietorekisteriasia on roskapuhetta ja panettelua. Pienellä utelulla paljastui kuitenkin että todistajamiehellä oli kalenteri johon merkittiin tapaamisaikoja ja tapaamispaikkoja. Jotta hän osaa olla oikeana päivänä oikeissa paikoissa. Hän ei ilmeisesti käsittänyt että lain silmissä tuokin on henkilötietorekisteri. Toki on tärkeää tiedostaa että Jehovan Todistajat mielellään "tulkitsevat" lakia kohdissa jonka juridiset tulkitsijat ovat tietosuojavaltuutetut. Ja asiaan on ohjeistuksia, jotka kiistävät muistiinpanojen rekisteriluonteen ja kiertävät luvansaamispykäliä.
1: Samoin kuin tuon alkuun laittamani kirjeen lähettäjä tuskin tiedostaa että voidakseen tulla tapaamaan niitä henkilöitä jotka tuohon kirjeeseen tarttuvat hän tuottaa rekisteriä. Kirjeen saanut henkilö ei ole kutsunut Jehovan Todistajia kylään tai muutakaan, joten voidaan olettaa että sitä on lähetetty useille, juuri sellaisille joita ei ole tavattu. Joten tämänlainen informaatio on entistä väkevämpää. Hän ei voi vain muistaa missä "Tuomo" asuu. Koska nimi ei sano mitään, avuksi tarvitaan osoite.

Rekisteri kun helposti viittaa vain johonkin exeltaulukkoon tai paperilomakkeeseen jossa on ruudukoita. Mutta jos saisin käsiini tuon henkilön kalenterin tai jos hän hukkaisi sen, kalenterin mukana katoaisi arvokasta tietoa. Varkaita saattaa kiinnostaa sellaiset tiedot kuin että milloin kukakin on kotona. (Siitä saa vähintään vinkkiä milloin ei kannata murtautua taloon.) Ja tämä kulma on se syy miksi rekistereitä yleensä pantataan. Huolimaton käsittely voi johtaa muiden käsiin informaatiota joka ei heille kuulu. Joka vihjaa siihen suuntaan että nuo tietosuojavaltuutetun lausunnot ovat kaikkea muuta kuin panettelua ja roskapuhetta.

Kuinka antrooppinen periaatekaan ei ole kuten pitäisi

"As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."
(William Dembski)

Intelligent Designin kohdalla viitataan kohtuu usein antrooppiseen periaatteeseen. Etenkin Fred Hoyle on tässä kohden todisteena siitä että maailma olisi älykkäästi suunniteltu. Näkemys on hyvin erikoinen. Monestakin syystä.

On kenties hyvä ottaa ensin löysät pois. Fred Hoyle on todellakin harrastanut antrooppista päättelyä. Hän otti esille huomion siitä että elämä perustuu hiileen (tarkalleen ottaen pääosin hiili₁₂). Koska hiilen syntyä universumissa ei osattu selittää, hän ajatteli sitä kautta että tähdissä täytyy tapahtua prosesseja joiden kautta tätä hiiltä olisi pakko syntyä. Ja tästä lähtökohdasta hän sitten ikään kuin "reverse engineerasi" teorian jossa aurinko tuottaa hiiltä. Willie Fowlerin tutkimus sitten osoitti että tämän laskelman tuottamat ennusteet pätivät myös fysikaalisessa maailmassa. Tämä on antrooppista ajattelua. Mutta jos olisin Intelligent Designin kannattaja, niin tämä olisi juuri sitä antrooppista ajattelua jota yrittäisin välttää äärimmilleen.

Totuus on tuolla ulkona...
Tosin tämä ei ole tupakka,
joten saatte tyytyä
ulkoavaruuteen ettekä
pihalla oleviin humanoideihin.

Ensinnäkin Hoylen ajattelutapa on jotain joka on äärimmäisen helposti yhdistettävissä heikkoon antrooppiseen periaatteeseen (WAP). Siinä ajatellaan että emme elä satunnaisessa universumissa koska elämme siinä. Robert Dicke "Dirac's Cosmology and Mach's Principle" lähti nimenomaan siitä että jos universumissa on elämää, se ei ole mikä tahansa universumi. Joten se että katsomme unviersumia painottaa mahdollisuuksia. Tämä ajatustapa tiivistyy siihen että "jos universumi olisi toisenlainen emme olisi sitä katsomassa". Joka taas on hyvin päinvastainen sen kanssa että universumin elämällesopivuus olisi jotenkin tehty päämääräsuuntautuneesti siten että se olisi väkisin halunnut siihen eläviä tietoisia tarkkailijoita.

Toisaalta myös vahva antrooppinen periaate (SAP) on itse asiassa ytimeltään äärimmäisen ID -vastainen. Se sopii toki hyvin yhteen teismin ja deismin kanssa, mutta ID on sen kanssa hankaluuksissa. Koska se on vahvassa ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä ID:n kannattajat selittävät evoluution ja biologian kohdalla.

ID toki myy itseään jonain joka yhteensopii niin teismin kuin deisminkin kanssa. Mutta tosiasiassa se on tätä huomattavasti rajoittuneempi. Se tekee perusoletuksia jotka rajaavat tietyt teismin mallit kielletyiksi. Asia on erityisen relevantti kun mietitään miten evoluution ja naturalismin yhteyttä korostetaan. Itse näen että teismi sopii yhteen evoluution kanssa, tietyin ehdoin. ID taas näkee evoluution naturalismina jossa oletetaan että elämän ja lajikirjon selittäjänä on jokin luonnollinen prosessi. Ja tätä asennetta pidetään naturalismina.

Ymmärrän ajatustavan peruseetoksen. Ja sen ymmärtäminen onkin tärkeää jotta ymmärretään millä asenneilmapiirillä ID -argumentaatio elää. Mutta valitettavasti jos katsomme Hoylen ajatustapaa niin se on naturalistinen juuri samalla tavalla millä evoluutio määritellään naturalistiseksi teoriaksi. Siinä kiistettiin a priorisesti ajatusmallit jossa hiiliatomit vain puksahtavat tyhjästä ihneenomaisesti. Tässä siis rajattiin yliluonnollinen selitys pois ja luotiin malli siitä että hiili olisi syntynyt luonnonlakien kautta. Ja tätä on käytetty tutkimusmallin perustlähtökohtana. Tämä on kieltämättä äärimmäistä naturalismia. Ja siksi minä olisin Intelligent Designin kannattajana hyvin hiljaa kaikesta antrooppiseen periaatteeseen vivahtavastakin. Toki ymmärrän että normaali ID -isti tuskin tekee näin. Sillä he ovat nähneet miten antrooppista periaatetta muualla yhdistetään teismiin. Ja tämä Jumalan puolella oleminen on heille tärkeämpää kuin se, että he olisivat filosofisesti konsistentteja ajattelijoita.

Tekoälyn voitto on lähellä!

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Facebookin mainokset tarjosivat minulle vaihtoehtoa "osta tyylikäs naisten katetri". Jeesus. Tuossa on nyt sellainen kombinaatio jota en halua mieleeni. Sanakolmikko on sellainen että kykenen juuri ja juuri ymmärtämään kaksi sanaa. Ja olipa kolmas sitten mitä tahansa niin kokonaisuus on jotenkin särkevä. Lopputulos on aina sama, mutta särkevyys on kuitenkin eri. Ja etenkin "Tyylikäs" on se sana joka iskee johonkin, syvälle.

Kaupallisuus on kohta huonompi ja kauhistuttavampi stand-up -koomikko kuin minä ikinä!

Nollatoleranssi

Koomikko George Carlin on ihmetellyt sitä miten kuolemanrangaistuksia kohdennetaan. Hän ihmettelee miten kuolemanrangaistusta jaetaan väkivaltarikollisille. Sekä sitä miten sitä on haluttu laajentaa huumediilereihin. Sillä Carlinin on nähnyt että näissä rikollistyypeissä on usein kysymys ihmisistä jotka joutuvat jatkuvasti kohtaamaan kuolevaisuutensa. Huumejengiläiset joutuvat tulitaisteluihin keskenään. Eivät he pelkää kuolemaa joten kuolemanrangaistus on tuskin heille mikään pelote. Sen sijaan hän ehdottaa että kuolemanrangaistusta kohdistettaisiin ihmisiin joihin se tehoaa. Ihmisiin jotka pelkäävät kuolemaa ja jotka hakevat turvallisia olosuhteita. Sellaisia kuin huumejengien rahoja pesevät valkokaulusrikolliset juristit.

Ajatuksessa on jotain. Jotain joka sopii erityisen hyvin koulukiusaamiskysymykseen. Erityisesti ns. nollatoleranssiin. Hyvin usein poliittisessa puheessa nostetaan esiin nollatoleranssi. Koulukiusaamiselle halutaan loppu asettamalla sille tämänlainen. Idea on muutoin mainio, mutta tosiasiassa "nollatoleranssia" on tietääkseni noudatettu aina. Jos nollatoleranssi ratkaisisi jotain, se olisi ratkaissut asian jo. Sille, että tekee samaa virhettä uudesatan ja uudestaan ja odottaa erilaista lopputulosta. Tälle tilalle on ihan oma nimensä. Ja poliittinen keskustelu näyttää jumiutuneen juuri tähän tilaan. (Osittain siksi että kun asiaa ei korjata sillä saa ääniä kassaan jatkossakin. Ja toisaalta tämä nollatoleranssi kiusaajia kohtaan on sääliöiden ratkaisu, ja heitä on kuitenkin enemmistö ihmiskunnasta.)

Jo minun lapsuudessani korostettiin nollatoleranssia siinä mielessä että tietoon tulevat kiusaamistapaukset keskusteltiin läpi. Syyllisiä eivät ole edes inkompetentit opettajat vaan se, että he tekevät mitä voivat. Ja lisäksi nämä mainitut prosessit kohdistuvat kiusaajiin.

Mutta kuten olen aikaisemmin usein toistanut, kiusaajat eivät olleet se pahin asia. Pahinta ovat sääliöt, eli ne ihmismassat jotka katsovat mutta eivät toimi. He todennäköisesti paheksuvat kiusaamista mutta eivät tee mitään muuttaakseen asiaa. Kiusaaja saa heihin valtaa juuri sillä että hän on aktiivinen ja toimii. Hän näyttää että hänellä on valtaa ja sivustakatsojat eivät kykene puuttumaan siihen.

Tässä kohden onkin kenties tärkeintä huomata että kiusaajat elävät paheksuttuna. Moralisointi ei vaikuta heihin. Kiusaaminen vaatii usein väkivaltaa ja joskus kiusattu yrittää pistää vastaan. He ovat tekemisissä fyysisempienkin rangaistusten kanssa. Heihin on hyvin vaikeaa tehdä vaikutusta. He ovat jossain mielessä jengiläisiä jotka eivät pelkää kuolemaa ja ainut mitä yhteiskunta heille tekee on se, että se uhkailee niillä asioilla joita he eivät pelkää.

Mutta sääliöt. He ovat aivan eri asia. Heidän perusluonteeseensa, kenties irrottamattomana ja muuttumattomana osana aidointa itseään, on pelkuruus. Heihin on helppoa vaikuttaa. Väittäisin että jos kiusaamisen näkemisestä ja siihen puuttumattomuudesta tehtäisiin rikollista niin että siitä ropsahtelisi hirveitä sakkoja ja koulu antaisi jälki-istuntoja aina jos sitä havaittaisiin. (Ajatus ei ole niin omituinen, onhan esimerkiksi auttamatta jättäminen sairaala-apua tarvitsevan kohdalla lain edessä rangaistavaa.) Niin koulukiusaamistilanteita huomattaisiin enemmän ja niihin puututtaisiin paljon tehokkaammin. Väittäisin että kiusaaminen saataisiin laskemaan hyvin nopeasti.

Teräasekompromisseja ; Koko juttu on kaksiteräinen miekka

Eräässä sanontoja käsittelevässä keskustelussa nousi esiin väite siitä että yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välinen ero on siinä että yksiteräinen miekka olisi niille jotka katsovat vihollisen asetta ja jotka haluavat suojata itseään. Ja miten kaksiteräinen miekka taas on sellaiselle joka katsoo vihollista ja joka ei välitä itsen suojaamisesta. Ajatus on jotain jota vain kielestä kiinnostunut voi kehittää. Se nimittäin sopii hyvin sanontaan "kaksiteräinen miekka". Itse kuitenkin harjoittelen pääasiassa pitkällä miekalla. Joka on kaksiteräinen miekka sillä tavalla millä miekat ovat kaksiteräisiä.

Jotenkin ajatus on myös ymmärrettävä. Onhan miekassa yksi terä koko ajan itseä kohden. Joten teoriassa miekan voisi painaa itseä vasten ja näin teloa itseä omalla aseella. (Harva ihminen ajattelee kuitenkaan että yksiteräistä katanaa käyttävät samurait ajattelevat vihollisen miekkaa ja olisivat ensisijassa defensiivisiä.) Tämä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta kovin relevantti uhka. Sen sijaan on katsottava miksi jotkin aseet ovat yksiteräisiä ja kaksiteräisiä.

Täydellinen lippu ISIS -järjestölle
Valitettavasti Essex on ehtinyt
viedä sen ensin.

On hyvä aloittaa sapeleista. Ne ovat yksiteräisiä aseita. Niiden viilto-ominaisuuksia on korostettu kaarevalla terällä.
* Sapelin terän kaarevuus on hyödyllinen sillä siihen saadaan pitkä leikkauspinta jolla saadaan viillettyä tehokkaasti. Terään saadaan myös massaa kärkeen asti jolloin iskut ovat sielläkin voimakkaita ja tehokkaita.
* Tämä tehdään uhraamalla pisto-ominaisuuksia. Toki kaarevan sapelin kärkeen voidaan jättää pitkä "leikkaamaton" piikkikin. Tämänlaisella terällä pistäminen on hämmentävää ja vaarallista. Mutta tällöinkin pisto on heikko verrattuna suoran aseen pistoon. Sillä suorassa aseessa voima välittyy suoraan. Kaartaessa osa voimasta "vuotaa" aivan muualle.
* Sapelin toista puolta ei teroteta. Tämä on järkevää sillä viiltävän terän ei ole hyvä taipuilla hirveästi. Jotta terästä saadaan tarpeeksi nasakka voidaan takareunasta tehdä riittävän paksu. Ja sitten muu osa miekasta voidaan teroittaa tähän. Ja näin saadaan tehtyä loivempi teroituskulma. Joka sekä keventää asetta että mahdollistaa sen, että aseesta tehdään hyvin terävä.
* Tosin niissä on usein aavistus kahdesta terästä : Kärjestä on usein leikattu osa pois ja tätä "leikkauspintaa" on teroitettu. Näin mukaan on saatu jonkin verran toistakin terää. Mutta näin ei ole tehty aina. (Se vain muistuttaa että yksiteräisen ja kaksiteräisen aseen välinen ero on osittain harmaasävyinen.)
* Toisaalta osa yksiteräisistä aseista on tehty sen vuoksi että niitä on helpompi tehdä. Silloin kyseessä ovat enemmänkin messerin kuin sapelin tyyliset aseet. Kaksiteräisiä aseita on ollut vaikeampi tehdä.
* Jos pitkää miekkaa verrataan sapeliin voidaan sanoa että suoran kaksiteräisen kohdalla on kyse enemmänkin siitä että etenkin aivan terän kärkiosan viilto-ominaisuuksissa annetaan hieman periksi sapelille. Ja pisto-ominaisuudet otetaan vahvemmin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi. Joskus tosin on myös sellaisia kaksiteräisiä miekkoja jotka ovat hyvin kärkipainoisia. Niiden pisto-ominaisuudet eivät ole hyviä. Niillä on viilto-ominaisuuksia hyvin kärkeen asti ja ne ovat itse asiassa usein nimenomaan "kaksi kaarevaa terää jotka kohtaavat keskellä". Ne ovat kuitenin tämän ratkaisun vuoksi kokoonsa nähden hyvin painavia.
* Tärkein ero yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välillä on se, että iskua "palauttaessa" kaksiteräisen kanssa ei tarvitse kääntää rannetta ja yksiteräisen kanssa on pakko. Kääntämättä toiminta on pikkiriikkisen nopeampi. Ja toisaalta on vaikeampaa ennakoida seuraavia tekniikoita kun variaatiota on enemmän.
* Pistomiekka onkin sitten erikoinen. Sillä niissä on "kolmiteräisiä aseita" joissa on tavallaan kysymys vain piikistä. Sapeliin verrattuna voidaan huomata että pisto-ominaisuudet ovat oikeastaan täysin korvanneet viilto-ominaisuudet. Joku voisi sanoa että jotkut pistomiekat jotka ovat hyvin pitkiä ja keveitä ovat vaatineet hollow-grind -ratkaisun. Ja niissä on tavallaan kolme terää. Mutta niiden viilto-ominaisuudet ovat hyvin heikkoja ja nopeasti levenevä terä johtaa siihen että haavat ovat väkisinkin hyvin pinnallisia. Näin ollen niiden kanssa huitominen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin ohuella oksalla piekseminen. Eli niillä annetaan enemmän selkäsaunoja kuin surmataan vihollisia. Niiden koko funktio on siinä että on mahdollisimman pitkä pistoase ja muu rakenne vain tukee tätä pistoa.

Kaiken kaikkiaan teräaseissa on aina kysymys kompromissista. Tekemisen vaikeus, aseen keveys, iskun voima, aseen ketteryys, pisto-ominaisuudet, viilto-ominaisuudet ja efektiivinen ulottuvuus näissä kaikissa ovat sellaisia että kun otat jotain lisää joudut käytännössä väkisin uhraamaan jotain muuta. (Jos haluat lyödä tehokkaasti joudutaan usein siirtämään painopistettä kauemmas joka hidastaa asetta ja tekee siitä vähemmän ketterän ; Jos teet terästä ohuen se kevenee mutta taipuu helposti viillossa jolloin viilto-ominaisuudet heikkenevät. Jos teroitat terän tylsäksi, ase kestää enemmän...) Moni hakee "täydellistä miekkaa" mutta kyseessä on yleensä kompromissista.