Reilukerhot.

Hyvä on sana, jonka sisällöstä kaikilla tuntuu olevan jonkinlainen aavistus, mutta jossa on sitten silti paljon vaihtelua. Etiikka ja moraali ovat tärkeitä mutta hyvin moninaista.

Tätä voidaan jaotella. Ne voidaan jakaa esimerkiksi sen mukaan, keskittyvätkö ne (1) toiminnan takana olevaan intentioon eli tekijän tavoitteisiin vai saavutettuun tulokseen, (2) pitääkö tyytyä siihen mitä on vai tavoitella enemmän (3) ja pitääkö seurata ulkopuolista moraalilakia vai olla individualisti.

Jo näiden muutamien varsin ylimalkaisten jakojen kautta saadaan monenlaisia yhdistelmiä. Vaikka eroja on paljon, voidaan käsitteistöä lähestyä. Karkeasti sanoen voidaan sanoa että on "neljä hyvää", joita painotetaan eri määrissä.
1: Tasapuolisuus tarkoittaa sitä että kaikkia kohdellaan samoilla säännöillä, järjestelmällisesti. Tämä ei tarkoita joustamattomuutta tai harmaan sävyjen puutetta. Mutta jos vaikka rangaistukseksi määritetyissä tuomioissa on vaikka 30 erilaista tuomioluokkaa, niin niihin laitetaan samoilla ehdoilla. Tässä ongelmana on tietysti se, että jos kaikkia mitataan samalla mitalla, se ei vielä tarkoita että mitta on oikeudenmukainen. Tarkkailtavaksi on voitu laittaa vaikka ihonväri, sukupuoli tai aate. Näin jokainen joka on juutalaisneekerinainen, saa tasapuolisesti saman tuomion tämän johdosta, ja jos satut olemaan vaikkapa valkoihoinen zarahustralainen mies saat aivan erilaisen tuomion samoista teoista, aivan yhtä tasapuolisesti ja järjestelmällisesti.
2: Ihmisyksilön tunnemaailman huomioiminen. Tässä ideana on se, että ihmisten puolesta ei voida päättää kaikista asioista, heiltä kysymättä. Hyvään tulee liittyä jonkinlainen reiluuden tunne. Ongelmana tässä on tietysti se, että puhdas yksilön tunne johtaa helposti esimerkiksi koston ylikorostumiseen, ja siihen että helposti närkästyvät ja loukkaantuvat saavat tätä kautta ylimääräistä aktiota. Ja samasta teosta voi saada hyvinkin erilaisen tuomion.
3: Käytännön taso, jossa ollakseen eettinen järjestelmän tulee toimia myös käytännössä. Tavoitteita pitää lähestyä. Pelkkä funktionaalisuus ei tietenkään ole yksinään kovin ratkaiseva. Voihan natsien juna tulla aina tasalta, ja samalla palaa juutalainen. Tämä voi olla nerokkaasti ja toiminnallisesti erittäin hienostunut järjestelmä.
4: Näiden liimaksi voidaan laittaa moraalisääntöihin muokatut moraalilait. Tämä kohta on tosin hieman vaikea, koska se samalla punnituttaa tarkkailun jota oikeudenmukaisuudessa käytetään, ja toisaalta se punnitsee ihmisten tunteet. Kuitenkin se voi olla peräisin näistä, esimerkiksi demokraattisen tai implisiittisen käsiäänestyksen kautta. Tätä kautta on vaikeaa sanoa onko se oikeastaan mitään muuta kuin sitä että yksilöiden tahdot (yksilöiden tunteet) törmäytetään yhteisöllisyyden (yhteinen lainsäädäntöelin) kautta (ja tämä tehdään käytännön syistä, se on ikään kuin valvontaelin joka estää yksittäiset väkivaltaiset huijarit. Jos jokainen huolehtii vain itsestään, on heikoilla ainakin joskus tukalat paikat). Eli tämä voi olla vain yllä olevien kolmen heijastuma. Osa on tästä kohden vahvasti erimielinen.

Näiden pohjalta voidaan sanoa että hyvän käsite sisältää aina elementin yhteneväisestä kohtelusta, eettiseltä tuntumisesta, toimiva ja sellainen että se on perusteltavissa johonkin yhteiskunnan sopimaan moraalijärjestelmällä.

Näillä säännöillä jokainen reilukerho tavallaan pelaa. Yksityiskohdissa on sitten paljonkin eroa.

Ateismin ihmiskuva.

"Victor Hugon romaanissa Pariisin Notre-Dame (tunnetaan myös nimellä Notre-Damen kellonsoittaja) mies tarkastelee pöydällä olevaa teosta. Hän selailee aikansa uutuutta, painettua kirjaa, ja ihastelee sen täydellisiä kirjaimia, viivasuoria rivejä ja siistejä palstoja. Mies nostaa katseensa ja katselee pitkään edessään olevaa Notre-Damen katedraalia. "Tämä on surmaava tuon", hän osoittaa lähes profetaalisesti kirjaa osoittaen. Hugon romaanihahmo näki että painettu sana tulisi anastamaan kirkolta yksinoikeuden totuuteen."
(Historia, "Gutenberg jakoi kirkon", 4/2010)

Tämän päivän "Metron" tekstiviestit sisälsivät MUM -nimimerkin kysymyksen. "Mikä on ateismin ihmiskäsitys? Entä kenen kannattaa ateistin mielestä elää ja miten?" Minulla on toki syytä epäillä että kysymys on tehty ns. "ketunhäntä kainalossa". On nimittäin perinteistä perinteisin tapa asettaa ateisti tilanteeseen jossa joudutaan valitsemaan joko dogma tai nihilismisyytös. Eli tässä tapauksessa jos ateistilla on tarjota ihmiskuva jossa on moraalinormeja, on ateisti "uskovainen". Eli edustaa vain toisenlaista, kilpailevaa, käytösdogmaa. Ja jos ei, on vastassa syytös siitä että ateismi sallii murhaamisen ja on nihilististä. Tälläisestä tilanteesta, jossa teki miten tahansa, on väärässä, ei kukaan voi selvitä. Uskontokaan ei selviäisi tälläisestä rajoituksesta. Kuitenkin kysymys on sinällään mielenkiintoinen. Tätä voidaan lähestyä monella tavalla. Ja ne tietysti antavat erilaiset vastaukset.

Ensimmäinen taso: Teoreettis-moraalinen taso, jossa asioita tarkastellaan premissien ja johtopäätösten erottamisen ja tunnistamisen kautta.

Puhtaasti moraalisfilosofisesta näkemyksessä ateismi tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalan olemassaolon kiistämistä. Tämä on olemassaoloväite, joka koskee yhtä asiaa. Olemassaoloväitteitä taas koskee "se kuuluisa Humen giljotiini." Olemassaolosta ei itsessään voi sanoa pitääkö sen olla niin. Esimerkiksi avoimen kysymyksen argumentti on varsin helppotajuinen. Jos meillä on väite X on eettisesti hyvä, voimme kysyä sille "miksi" ja saada sille vastauksen. Esimerkiksi "koska X tuottaa mielihyvää" Tästä saadaan aina jatkokysymys, jossa kysytään "Onko eettistä että X tuottaa mielihyvää". Tämä on oletus. Mielihyvä voidaan lisätä vaikka normistoon, joka voi olla mikä tahansa "Raamatusta" "Koraanin" kautta "Nalle Puhiin". Rakenteellisesti tällä tavalla törmätään siihen että jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne jossa X oletetaan eettiseksi, tai sitten tilanne ajautuu kehäpäätelmään. Tämä tarkoittaa sitä että etiikka sisältää tätä kautta välttämättä puhtaasti perutelematta tehtyjä oletuksia. Ateistit toistavat tätä humen giljotiinia melko usein, joten se on osana heidän maailmankuvaansa. Tämä on vähintään tämän vuoksi otettava osaksi.

Tätä kautta ei sanota että ateismi on nihilististä. Tämä on yleinen virhepäätelmä joka johtuu siitä että nihilismi ymmärretään väärin : Siinähän oletetaan että koska etiikan tietäminen on olemisen ulkopuolella, se tarkoittaisi sitä etiikkaa ei ole. Tämäkin on yhdenlainen tietokannanotto. Humen giljotiinin kautta emme vain osaa sanoa miten Jumalan hylkääminen vaikuttaa etiikkaan. Vai vaikuttako se mitenkään. Uskovaisilla asiat tietysti muuttuvat, koska heillä on etiikassa tiettyjä oletuksia. Mutta on aivan täysin olemassaoleva vaihtoehto että tämä kertookin olennaisesti enemmän heidän oletuksistaan enemmän kuin ateistejen etiikasta. Jos minä määrittelen oletuksin omassa maailmankuvassa hyvyyden johonkin asiaan, se ei tarkoita että muiden olisi pakko tehdä juuri nämä samat oletukset.

Yksinkertaisesti sanoen: Se, että on erimieltä Jumalasta ei tarkoita että olisi erimielinen joka ikisestä asiasta. Ateistin ei tarvitse hylätä gravitaatiota siksi että uskovainen siihen uskoo. Samoin kuin hänen ei tarvitse muuttaa näkemystä murhaan siksi että uskovaisella on tietty kanta. Ateismi on Jumalan olemassaolon hylkäämistä, ei uskovaisten maailmankuvan negaatio.

Tätä kautta voidaan ymmärtää että ateismi edustaa ennen kaikkea eräänlaista vapautta. Se antaa yksilöille ja ihmisille oikeuden päättää omilla aivoillaan etiikkakysymyksistä sen sijaan että se delegoitaisiin ulkopuolisille. Jokin tietty normisto onkin tätä kautta outo ajatus. Tämä on laajemmin ajatellen demokratioissa aivan normaalia. Niissä äänestetään. Vaikka kansalaiset eivät ole nerokkaita tiedemiehiä eivätkä heidän käytöksensäkään ole pyhimysmäisiä, ei asioiden ratkaisutapa ole teokraattinen. Eli että asiat päätettäisiin suhteessa pappin sanaan, "Koraaniin" tai "Peter Paniin".

Toinen taso: Kulttuuris-ideologinen taso, jossa tarkastellaan massoja tilastollisesti.

Tosiasiassa ateismiin liittyy eettinen järjestelmä. Ateistit ovat järestään humanisteja. Tämä kertoo tietystä yhteydestä. Kun katsoo vapaa -ajattelijoita ja humanisteja, on selvää että samat henkilöt pyörivät keskenään. Nykyajan kristilliset arvot taas ovat hyvin pitkälti humanistiset arvot.
1: Osasyynä tässä on tietysti se, että humanistit kasvavat kristillisessä maassa ja tätä kautta meillä on kristillistä perinnettä.
2: Mutta mukana on myös sitä, että kirkon toiminnassa korostuvat Raamatuntulkintatavat ovat muuttuneet sopimaan maailmanmenoon. Kirkko on siis osittain mukautunut ja päättänyt että humanistien asiat ovat sitä mitä Jumala haluaa.
___2.1: Siis samaan tapaan kun Galileon aurinkokeskisyyden kohdalla kirkko oli ensin sitä vastaan, mutta nykyisin se on mukauttanut sen osaksi omaa järjestelmäänsä eikä aurinkokeskisyyttä enää nykyisin pidetä kristinuskon vastaisena.

Käytännössä yhteiskunnallisena ilmiönä ateismi onkin humanistiset arvot ja totuusväite että Jumalaa ei ole olemassa. Tämä on tietysti vain pieni rajattu luokka kaikista mahdollisista ateismin tyypeistä joita filosofi voi luokitella. Jokin niistä voi sallia vaikka massamurhat. Mutta on vaikeaa sanoa miksi ihmeessä näiden alaluokkien yleistäminen havaittaviin ateistilaumoihin on millään laatua relevanttia. Nehän ovat aivan erilaista ateismin alalohkoa. Ei ole mitään perustelua sille miksi ne elämää tuhoavat ja toteutumattomat olisivat olennaisesti tärkeämpiä kuin elämää arvostavat ja toteutuvat. (Halu hyökätä eriarvoisia vastaan on motiivi, joka selittää tämän valinnan. Se ei kuitenkaan ole perustelu.)

Moraalin monimutkaisuuden vuoksi on hyvä tarkastella myös uskontoa, ja sen ihmiskuvaa.

Sekään ei ole kovin tarkkarajainen kun haetaan kysymystä MUMin esittämiin kysymyksiin. Osa uskovaisista katsoo että ihminen on evoluution tuottama eläin. Tämä on sen ihmiskuva. Elämän kunnioittaminen ei ole välttämättä kristitylle mitenkään olennainen kysymys. Sillä vaikka objektiivisen moraalin nimissä esimerkiksi vastustetaan aborttia ja homoseksuaaleja, (1) eivät kaikki kristityt jaa tätä näkemystä näistä asioita ja (2) usein esimerkiksi kysymykset kuolemantuomiosta jakavat silti uskovaiset.

On myös muistettava että vaikka käytännössä jokainen uskovainen uskoo elämään ja kannattaa ihmisarvoja, teologisesti ja käytännön tasolla asiat ovat senkin kohdalla mutkikkaita. Uskovaisen voi periaatteessa hyväksyttävä ateistien kiduttaminen. Jumalahan laittaa ateistit Helvettiin, joten sen täytyy olla oikeudenmukaista. Tai sitten muuten Jumala on paha. Ehkä syynä on se, että uskovaisuuden takana on perisynti, joka poistaa ihmisarvon. Tätä kautta ihmisarvo olisi vain uskonnon kautta. Tällöin elämällä ei ole itseisarvoa vaan välinearvo. Elämä on testi jolla ehkä saadaan itseisarvo joka toteutuu Paratiisissa. Muuten mitään arvoa ei saada ja joudutaan Helvettiin. Ja kun ei ole arvoa, ei se kidutuskaan ole mikään eettinen ongelma ja Jumalan pahuussyytökset voidaan hylätä, tämä erityislaatuinen pahan ongelma, ratkaista. Ja sitten osa kristityistä tietysti uskoo että jokainen pelastuu, heille Helvettiä ei edes ole. Tämä on vasta pintaraapaisu siihen erimielisyyteen ja tulkinnanvaraan jota kristinuskossa on.

Karkeasti sanoen objektiivinen moraali tiivistyy yleensä muutamaan ideologian brändiväitteisiin jotka vaihtuvat lahkosta ja ryhmästä toiseen. Kristitytkin ovat hyvin monisyisiä ja heidän näkemyksissään on variaatiota. Tätä kautta tietyssä mielessä kysymys on mahdoton heidänkin kohdallaan.

Tätä kautta voisi sanoa että kahden "puolittaisen vastauksen" lisäksi on olemassa se oikea vastaus. Ja siinä missä ensimmäiset kaksi eivät toimi tekstiviestipalstoilla koska ne vaativat paljon merkkejä, ei kolmatta voi tekstittää koska se tekee juuri samoin kuin uskontokin. Jos siihen vastaa aidosti, eikä vain yhdestä rajatusta näkökannasta, se loppujen lopuksi vie nolla merkkiä. Koko kysymys on pohjimmiltaan mieletön, kysymyksen laajuus häivyttää järkevän vastaamisen kokonaan ulkopuolelle. Kysymys on kuin kristillinen ihmiskuva. Se ehkä tuntuu yksinkertaiselta esitykseltä, jos sitä katsoo vain oman lahkon sallimasta suppeasta raosta. Ja tämäkin toimii vain jos miettii vain niitä asioita joita lahko on lappuihinsa suoraan painanut.

Pieni ajatus torjuntatikarista.

Etäisyydenhallinta on yksi tärkeimpiä asioita, jotka tulee ottaa huomioon kaikissa itsepuolustuslajeissa. Miekkailussa se on tärkeää. Ja sitä mutkistaa tietysti se, että kaikki aseet eivät ole saman mittaisia. Jopa kuuluisa samurai Musashi opetti suuren miekan ja toverimiekan samanaikaista käyttöä. Hänellä niillä oli erilaiset roolit ja rytmi. Tämä oli hänestä tärkeää.

Euroopassa tätä kuvaa hyvin rapiiri+torjuntatikarin käyttö. Oikeassa kädessä on pitkä pistomiekka ja vasemmassa torjuntatikari.

Tässä kohden on hyvä muistaa että se, että toinen yltää pistämään miekalla ei tarkoita että sinun tikarisi yltäisi tähän. Miekalla voidaan siirtää toisen kärki syrjään ja lyödä tällä miekalla loppuun asti. Tätä on tehty standardisti muidenkin aseiden kanssa. Tätä kautta samalla miekalla voidaan sekä torjua että hyökätä. Aivan samalla tavalla sen kanssa toimitaan silloinkin kun vasemmassa kädessä ei ole tikaria. Ja se, että vasemmassa on ase, ei muuta tätä mahdollisuutta. Se toki lisää erilaisia muitakin toimintamahdollisuuksia. Mutta ei pidä unohtaa että se, että entiseen laitetaan lisää tarkoittaa sitä että entisestä olisi luovuttava ja käytettävä vain näitä uutuusasiaoita.

Samanaikaisesti kuitenkin vastustajasi tavoittelee miekalla sinua, joten hän tuo sen kärjen lähellesi. Ja tähän miekkaan tietysti yllät tikarilla. Näin on helppo tajuta periaate, jossa toisen miekan kärki työnnetään sivuun ja oman miekan kärki työnnetään toiseen. Tämä on jotain, joka on esimerkiksi bucklerin käytössä ihan normaalia. Koska veitsi on lyhyt verrattuna miekkaan, sillä on vaikeampaa hyökätä ja torjua samanaikaisesti.

Tikarillakin voidaan tietenkin lyödä. Mutta silloin siinä on tiettyjä ehtoja. Jos torjut omalla miekalla toisen miekan, on sinulla tikari vapaana. Tämä vaatii lyhyempää etäisyyttä. Tätä varten ihmisillä on jalat. Niillä voi kätevästi kävellä. Ja joskus vastustaja hyökkää niin että hän itse liikkuu lähemmäksi.

Tikarilla torjuminen onnistuu käytännössä aina kun se on relevanttia. Lyöminen onnistuu vasta lyhyemmillä etäisyyksillä.

---

Kuvat ovat Capo Ferron tuotannosta.

Pieni ajatus "miesten" ja "naisten" elokuvista.

Katsoin sellaisen elokuvan kuin "Uneton Seattlessa". Siinä on pieni kohtaus, jossa naiset itkeskelevät rakkauselokuville ja pian miehet keskustelevat toimintaelokuvista yhtä kyynelehtien. Koska en oikein jaksanut seurata Tom Hanksin touhuja, mieleni vaelteli tästä kohtauksesta eteenpäin.

Olisi tietysti melko tylsää ja kliseistä miettiä että miksi naiset eivät pitäneet toiminnasta ja miehet romanssielokuvista. Mutta niitäkin mietteitä tuli silti mieleeni. Onneksi nousin tästä kysymyksestä eteenpäin, kun tajusin kutsua niitä "miesten elokuviksi" ja "naisten elokuviksi" korostetusti lainausmerkeissä. Tämän jälkeen ne ovat stereotyyppisten näkemysten leimaamat "genrerajat". Molemmat niistä ovat tunteisiin vetoavia ja erilaisilla tavoillaan sentimentiaalisia. Siksi myös "miesten elokuvia" kuvaa sana romanttinen, tosin ei sen arkikielisessä merkityksessä. (Vaan siinä jossa esimerkiksi kauhu on vaikkapa "goottiromantiikkaa".) Siksi haenkin apua kreikkalaisesta antiikkisesta filosofiasta.

Niistä löytyykin kaksi erilaista aihepiiriä. Ne käsittelevät erilaista ihmisten välistä rakkautta. Elokuvissa on yleensä pakollinen seksikohtaus, mutta seksi on näissä kuitenkin vain mauste. Teemat ovat syvempiä.

"Miesten elokuvissa" on usein kysymys filiasta. Ne siis käsittelevät kreikkalaisten ystävyyttä. Sotaelokuvissa puolustetaan usein omaa ryhmää, joka koostuu samanarvoisista yksilöistä. Tällä on miltei aina keskeisen tärkeä rooli. (Sen sijaan agape -rakkaudella niissä on usein vähän osaa, kun pitää ampua vihollisia.) Itse asiassa "maskuliinisissa elokuvissa" ystävyyttä on jopa niin erikoisessa ja ihmisvihaisessa elokuvassa kuin "Hyvät, Pahat ja Rumat" -elokuvassa. Siinä vain käsitellään ystävyyttä vaikean kautta. (Siis hieman samaan tapaan, kuin minä yritin etsiä kauneutta graffiteista.) Elokuvaa seuratessa Tuco ja Blondie eivät ehkä ole parhaita kaveruksia, mutta he kuitenkin jakavat keskenään hieman sitä filiaa, jota he taas eivät jaa Angeleyen kanssa. Tässä elokuvassa näkyy tavallaan se Aristoteleen ystävyyden teema, jossa hyvillä ihmisillä on hyvät ystävät - ja samalla logiikalla huonoilla ihmisillä on huonot ystävät. Tätä kautta elokuva kertoo tavallaan siitä missä ystävyyden ja luottamuksen ja vihollisuuden ja epäluottamuksen rajat menevät.

"Naisten elokuvat" esittävät parisuhdetta. Ne ovat muutenkin eros -elokuvia. Eli ne heijastavat sitä mitä kreikkalaiset pitivät rakkauden esityksenä. Platonin eros ei ollut subjektiivinen tunne yksilöön, vaan siinä koettiin tunteita laajempaa kauneuden ideaa kohtaan. Tämä kuvaa näitä romanssielokuviakin melko hyvin. Siksi ne pelaavat erilaisilla logiikoilla kuin esimerkiksi spagettiwesternit ja sotaelokuvat. Mielestäni on olennainen ero katsotaanko rakkaustragedioita vai romanttisia komedioita.
1: Romanttisissa komedioissa rakkaus on usein vaikeaa. Ne kertovat enemmän itse rakastamisen vaikeudesta. Tyypillisesti "tyttö kohtaa pojan ja poika kohtaa tytön", ja sitten seuraa erilaisia kommelluksia ja väärinymmärryksiä jotka tuovat epävarmuutta koko rakastamiseen. Näin käy vaikka elokuvaksi valittaisiin elokuva miehekkäämmästä päästä, kuten "Hitch lemmentohtori" tai "Weddingcrushers", vai onko kyseessä "perinteisen naisellinen" "Notting Hill".
2: Rakkaustragedioissa rakkaus sen sijaan on helppoa, mutta tätä halutaan estää. Niissä on yleensä rakastavaisia vaikeuksissa. Näin on vaikka otettaisiin komediallisia sävyjä sisältävä tragedia "Moulin Rouge", jossa rakkauden eteen laitetaan rikkaita, aseita, salamurhaajia ja kuolema. Tai otetaanko aiheeksi puhtaammat "Romeon ja Julian" (teemojen) pohjalta tehdyt elokuvat.
+ Toki ylläoleva on karkeistus. Tosiasiassahan romanttisissa komedioissakin kuvataan kuinka "rakkaus on automaattista", sitä vain hämmentää esimerkiksi joku valehteleva taho. Ja "Moulin Rougessakin" mies haluaa maksaa jotta vapautuisi velasta, mikä kuvaa sitä että senkin takana on "romanttisista komedioista" tuttu elementti. Kuitenkin niissä asiat käsitellään "isolla pensselillä katsoen" likimain näin. Ero tragedian ja komedian välillä on oikeasti joskus aika häilyvä, ja joskus erottaminen onnistuu vasta loppukohtauksesta. Jos aina siitäkään.

On hyvä huomata että myös monissa sotaelokuvissa - ja omissa suosikeissani, kostoelokuvissa - on usein perhe -elämää. Niillä kuitenkin korostetaan usein sotilaan inhimillisyyttä. Tai ihanuus on juonenrakenteellisesti merkittävää vaan tuhottuna - jolloin sillä oikeutetaan elokuvan silmitön väkivalta. Niillä ei ole samanlaista asemaa kuin romanttisissa elokuvissa. Siksi juuri kukaan ei mene katsomaan sotaelokuvaa sen alkupuolen kauniiden maisemien ja perhesuhteen kuvausten vuoksi. Mutta romanssielokuvissa ne ovat ikään kuin kohokohtia. Syy ei ole suoraan siinä mitä kuvissa on, vaan se mikä asema, rooli, arvo ja tehtävä niille annetaan juonenkehityksessä.

"Art" in "Martial".

Itsepuolustuksessa, ja miekkailussa tietenkin myös, voidaan toimia erilaisella tavalla.
1: Periaatteessa voidaan huitoa ilman sen kummempaa. Tässä ei ole taustalla sitä "Art" -osaa sanaparista "martial art". Juuri kukaan ei usko että tämä on varsinaista taitoa. Yleensä täysin maallikotkin ihmiset tietävät että on osattava jotain "tekniikoita".
2: Yksittäisten tekniikoiden osaaminen ei kuitenkaan sekään ole kovin paljoa. On tietysti mukavaa keksiä vastareagointi toisen vastareagointiin. Tällöin kasautuu erilaisia tekniikoita ja niiden vastatekniikoita.
3: Tätä kautta saadaan toimintasarjoja, joissa toinen tekee jotain ja tähän vastataan jotenkin ja tähän vastataan jotenkin....

On melko yleistä että tämä osa hallitaan. Kuitenkin on hyvä muistaa että vaiheita voidaan laittaa lisää.

Tekniikkasarjat joissa toisen vastaiskuun tehdään vastaisku johtavat usein kamppailun pitkittymiseen. Jos reagoit toisen reagointiin liittämällä perään toisen toimintatavan, kamppailu pitkittyy. Yleinen perussääntö on, että tilanne pitäisi saada melko nopeasti ohi. Tälläinen vastatekniikkasarja pitkittää kamppailua, joka ei ole toivottavaa.

Siksi pitää tiivistää. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen vastatekniikkaan laitetaan vastatekniikka, joka ei pidennä tilannetta. Näin tilanne loppuu suunnilleen yhtä nopeasti. Tästä saa ymmärrettävän esimerkin katsomalla seuraavan italialaisen tyylin swashbucklingia käyttävästä toimintasarjasta. Siinä henkilöt voittavat vuorotellen, vastaamalla aina edellisen voiton oikealla ratkaisutavalla. On helppo huomata, että tilanne ei pitkity.

Oikeasti tämäkään ei vielä ole kovin paljoa. Sillä yllä mainitut sarjat ovat yleensä tietystä asennosta tehtyjä reagointeja siihen että toisella on tietty asento. Jos liikesarjasta löytyy ratkaisu periaatteessa mihin tahansa tilanteeseen, ja nämä tavat ovat ratkaisutavaltaan olennaisesti samankaltaisia, koherentteja, voidaan puhua "systeemistä". Tämän ymmärtäminen on se, joka erottaa "Martial artistin" niistä jotka ovat vain "muutaman tempun poneja". He pyrkivät hallitsemaan toimintaa tällä tasolla.

Ilmainen lounas.

Perinteisessä talousteoriassa kaikki ihmisen toiminta ja ostokset ovat hyvin informoituja, ja niissä on mukana tarkka tieto siitä miten paljon onnellisuutta esineen osto tuo. Myös vaikeus saada esine on tiedossa, jolloin sekä myyjä että ostaja tietävät kalibroida kysynnän ja tarjonnan lakinsa suuruuden järkeväksi. Tätä kautta tarkka esineen hintalaatusuhde ja utiliteetti (hyöty) on tiedossa, ja kaikki mahdollinen tieto on tuotteiden hinnoista.

Tässä logiikassa joka ikinen toimija maksimoi etunsa ja optimoi toimintastrategiansa. (Tämä ei toki tarkoita täydellisyyttä, vaan parasta mahdollista toteutusta niissä olosuhteissa.) Tässä näkemyksessä ei ole olemassa "ilmaisia lounaita". Jos sellainen olisi, joku olisi jo keksinyt sen ja käyttäisi sitä hyväkseen ja velottaisi siitä jotain.

On olemassa myös toisenlainen tapa lähestyä ostokäyttäytymistä. Behavioral economics. Tässä ihmiset tekevät virheitä ja ovat laiskoja ja huolimattomia - ainakin joskus. Tämä tarkoittaa sitä että virheiden korjaamisen kautta voidaan luoda mahdollisuuksia ja kehittymistä. Tässä on mahdollista että on "ilmaisia lounaita". Mutta toisaalta voi olla myös "maksettuja paastoja".

Tämä vaikuttaa tulkintoihin aika paljon.

Normaalissa talousteoriassa eläkesäästöjen vähyys johtuu siitä että ihmiset eivät välitä siitä onko heillä eläkkeellä varaa mihinkän vai ei, tai koska he haluavat kokea köyhyyden. Tai koska he odottavat että heidän lapsensa tai yhteiskunta kustantaa heille riittävän elämisen. Virheidentekoon luottava lähestymistapa taas selittää asiat sillä että ihmiset eivät osaa laittaa eläkeiän olojaan oikeaan mittasuhteeseen. Parikymppinen ei yksinkertaisesti tajua sitä että "jos säästän nyt pari kymppiä, niin sitten kun olen 64 vuotias gubbe niin...", vaan ajattelee vain lyhytjänteisesti esimerkiksi tuoretta CD -levyä. Joka on tietysti aina ehdottoman kriittisen tärkeä investointi tehtäväksi juuri nyt eikä puolen vuoden päästä kun se ei enää ole listoilla ja hintakin on pudonnut puoleen.

Ratkaisujen kohdalla suhtautumistapa eroaa tietysti paljonkin. Esimerkiksi jos ajatellaan perinteisen ekonomian mukaan, ei tehdä mitään. Jos taas halutaan tyhmän nuoren etua, voidaan kysyä vaikka työhaastattelun yhteydessä että paljonko tulevaisuuden tuloista laitetaan suoraa työnantajan puolesta eläkesäästöön. Standardinäkemyksen mukaan tämän ei pitäisi suurentaa eläkesäästämistä. Mutta tosiasiassa eläkesäästäminen voisi hyvinkin kasvaa, koska on helpompaa luopua abstraktista omistuksesta jota ei vielä konkreettisesti ole. Kun taas se parikymppinen siellä parikymppisen taskun pohjalla...

Muodonmuutoksia.

Surrealistina pidän kaikenlaista absurdia erittäin tärkeänä työkaluna. Pinnallisesti ajatellen absurdin voisi ajatella liittyvän epätodelliseen, epätoteen ja irrationaaliseen. Absurdin syvin olemus on kuitenkin outous. Ja outous ei ole järjettömyyttä tai epätotta. Se on odottamatonta. Absurdi on siis suhteessa ihmisten odotuksiin.

Tätä kautta absurdi voidaan nähdä sitä kautta että se yllättää. Ja tällä on huvituksen ja ällistyksen lisäksi lisäulottuvuuksia. Absurdi kertoo odotuksistamme - ja se voi avata silmämme totuudelle. Esimerkiksi seuraavat asiat ovat tärkeitä:
1: Absurdi voi korostaa odotettuja asioita niin paljon että se näyttää vieraalta. Tällöin odotuksemme voivat särkyä.
2: Absurdi voi esitellä vieraan stereotypian, joka on yhtä hyvä kuin se "normaali stereotypia". Tällöin odotettu asia joutuu kriittisen tarkstelun kohteeksi. Hegemonia särkyy, kun sille esitetään vaihtoehto.
3: Absurdisti voi kertoa totuuden siellä missä odotuksissa on valhe. Tällöin se on hyvinkin odottamatonta.
4: Absurdi voi olla valhe siellä missä on totta, joka valaisee sitä että ollaan "oikeilla jäljillä"

... Muitakin vastaavia varmasti on ... Mutta niiden kaikkien teema menee siististi sanan "dekonstruktio" alle. Absurdi esittää asioita joihin määritämme suhteemme, joko sitä kautta mitä on, että sitä kautta mitä ei ole.

Tahallinen absurdismi, taitava absurdismi, vaatii todellisuudentajua. Itse asiassa Umberto Econ "Foucaultin heilurissa" tästä on esimerkki. Siinä esitellään "Tetrapiloktomiaksi" nimetty ajattelutapa, jossa ideana on kehittää irrelevanssintaju äärimmilleen. Tässä vaaditaan logiikan tajua - jotta logiikkarikko tajutaan on osattava mikä on loogista. Ja jotta tiedettäisiin mikä on mahdollista, on tunnettava mahdollisten tapahtumien rajat. Samoin jotta kykenet olemaan kunnolla absurdi, sinulla täytyy olla hyvinkin hienostunut ja hiottu näkemys asioiden tiloista.

Yksi käytetyistä esimerkki muodonmuutos. Esimerkiksi Kafkan eräässä novellissa asioita käsitellään symbolisesti syyllisyys valtaa ihmisen, ja tämä muuttuu vähemmäksi. Tätä symbolisoi hyönteinen. Tässä tapahtuu täydellinen määritelmän muutos. Kuitenkin hienovireisempi - joskin vahvemmin absurdi - on oma suosikkini, Daniil Harms. (Tämä ei ole edes hänen oma syntymänimensä.)

Hän keskittyi olemassaoloon, esineisiin ja identiteettiin. Harmsin mukaan joka ikisellä esineellä ja asialla on monta merkitystä. Absurdeimmillaan asia on jos sillä on vain yksi merkitystaso, silloin se "on olemassa, mutta mahdoton". Jos sillä on niitä nolla, sen olemassaolokin lakkaa. Harmsin "Esineet ja muodot" on luettavissa internetin puolellakin:

Tulkintani mukaan keskeisintä on että on se, että jokainen sana, kuten "kaappi" koostuu äärettömän monesta sanasta. "Kaappi" saadaan kun otetaan iso lista adjektiiveja. Ja kun otetaan ääretön määrä erilaisia kaapin edustajia, jotka yhdessä ovat yleiskäsite "kaappi". Tätä kautta jokainen substantiivi rakennetaan analogian kautta. Sama ehto koskee myös liikettä ja toimintaa, kuten "juoksemista".

Olemassaololla on Harmsin mukaan tasoja. On neljä tapaa olla "käytettävä". On kuvaava, geometrinen / rakenteellinen, merkitys. On funktionaalinen, käyttötapaa ja tarkoitusperää koskeva taso. On vaikutuksia ihmisen tunteisiin. Ja on vaikutuksia ihmisen kauneudentuntoon. Lisäksi esine voi olla olemassa. "Käytettävyys" on ihmisen suhde esineeseen. Olemassaolotaso taas on ihmisestä riippumatta. Mahdottomilla esineillä on vain yksi ominaisuus, olemassaolemattomalla niitä ei ole yhtään. Unenomaiset esineet ovat yli -inhimillisiä ja niistä puuttuu jokin käyttöominaisuus. Ja tietoinen mieli pyrkii konstruoimaan kaikki neljä käyttöominaisuutta. (Esimerkiksi esteettinen voi olla ruma, kaunis tai neutraali. Tai mitä tahansa näiden välistä.) Ääritilanteessa kappaleella on vain olemassaolo, jolloin ihminen mielessään liittää tämän olemassaolon käsitteen itseensä ja rakentaa kohteen käyttöominaisuudet itsensä kautta.

Näiden kautta voidaan rakentaa hienovaraisempia muodonmuutoksia. Harmsin kertomuksissa toistuukin usein erilaisia tapahtumisen tasoja. Otan esimerkkejä novelleista jotka on netissä helposti luettavissa. (En siksi että en jaksaisi selata omaa kirjahyllyäni, vaan siksi että innostuisitte.):
1: Esimerkiksi novellissa "Nuori mies joka hämmästytti vartijan" alkaa kuvauksella jossa vartija kuvittelee ääneen kärpäsen tappamista liimapisaraan. Ja myöhemmin vartija murskaa saman kärpäsen sormissaan. Tässä ideologinen ja sanallinen taso ja konkreettinen taso olivat erilaisia, ja kyseessä oli tämän teon muodonmuutos.
2: Ja tietenkin "Eukko" -novellissa on lause, jossa pelkästään sitä kautta että hän tietää ruumishuoneen vartijan olemassaolon, ihminen rakentaa mielessään funktionaalisen selityksen sille miksi vartija on olemassa. "Miksi te kuvittelette hänen istuvan siellä? Vain yhdestä syystä: vahtiakseen, etteivät vainajat ryömi ympäriinsä." Teleologia, päämääräsyiden etsintä, pulpahtaa kuvioihin kuin itsestään. Vartijalla on novellissa jopa eettinen rooli, kun tämä suojelee ihmisiä niiltä ryömiviltä ja vaarallisilta vainajilta, joiden kanssa pitää aina olla varuillaan.
3: Ja "Kun näen ihmisen" -novellissa on mies jonka toiminnat ovat samat kuin hänen impulssinsa. Moni on varmasti törmännyt tilanteeseen jossa vieraan kuuntelu, joka voi aluksi olla innostavaakin, muuttuu ärsyttäväksi. Jossain on se raja, jossa esimerkiksi ne iänikuiset ja tuhat kertaa kuullut lomamuistot alkavat tympimään. Novellissa henkilön nyrkki heiluu siihen malliin, joka olisi täysin tavallista jos ihmisissä ei olisi eettistä ja toimintaa hillitsevää tasoa.

Tätä kautta voidaan nähdä että Harmsin takana on selkeähkö ja laaja toimintatapa, jonka kautta hän on jäsentänyt maailman. Hän vain on seulonut tavanomaisen ulos, jolloin jäljelle jää epätavanomainen. Ja joskus tämä epätavanomainen pyyhkii lattiaa odotuksillemme ja ajatustavoillemme. Tätä kautta voi kriittinen mieli saavuttaa jopa jotain jota voisi kutsua sanalla "knowledge".

Ystävänpäivän massahurma.

"A flatterer is a friend who is your inferior, or pretends to be so."
(Aristoteles)

Ystävänpäivä on melko uusi juhlapäivä, jota kai pitäisi joskus jotenkin käsitellä. Minun tapani käsitellä voisi olla vaikka kertoilu "Saint Valentine's day massacresta", jossa 1920 -luvulla, kieltolain aikaan, ammuttiin seitsemän ihmisiä. Kyseessä oli ilmeisesti se että mafiamiehet ampuivat kilpailevia mafiamiehiä. Syylliset eivät jääneet kiinni, ja yksi kuuluisimmista epäillyistä, Capone, ihan sattumalta sattui olemaan juuri silloin todistettavasti ihan muualla. Olisi tietysti kovasti tapaistani - ja varsin makaaberia - pistää ystävyys ja mafia yhteen.

Siksi ajattelin yllättää kaikki ja tehdä jotain muuta. Voisin rupatella keveästi hieman ystävyydestä.

Ystävyys -sanan ydintä on vaikeaa tavoitella. Otan sen ytimeksi "perinteisentylsän ja klassisen" kreikkalaisen filian. Tätä "Ystävyydeksi" käännettyä filia -termiä Aristoteles kuvaa "Retoriikassaan" seuraavasti: "Ystävyyttä aiheuttavat kiltit teot ja niiden tekeminen pyytämättä ja julistamatta että ne on tehty." Tämä on siis tuskin kovin huono lähtökohta.
Tässä muodossa filia tuntuu nykyaikana tutulta. Ja ystävyyttä voi pitää kaikille ihmisille tärkeänä kulttuuriuniversaalina.

Mutta vaikka ihmisen sisin olisi sama, hän voi katsoa asioita eri perspektiiveistä. Tätä kautta on hyvä huomata että klassinen filian määritelmä on hieman erilainen kuin nykyään oleva ystävyyden määritelmä:
1: Nykyisin pidämme ystävyyttä yksityisenä asiana, joka kohdistuu yksilöiden välille. Mielenkiintoista on se, että kreikkalaisten näkemys filiasta on laajempi. Se oli sympatian tunteiden lisäksi uskollisuutta perheelle - ja paikalliselle yhteisölle, polikselle.
2: Nykyisin myös erotiikka, parisuhderakkaus ja sukupuolellinen ja parisuhteeseen liittyvä rakkaus liitetään ystävänpäivään. Kreikkalaiset sen sijaan erottivat eroksen vahvasti. - Ehkä syynä on se, että edes minä en ole niin kieroutunut että panisin kaikkia mikropoliksessani. Erikoista kyllä eros oli kreikkalaisista sitä että rakasti toisessa olevaa kauneuden ideaa ; Kohde siis heijasti jotain ominaisuutta, joka oli itse asiassa kaikkea muuta kuin katsojansa silmässä. Eroksessa et siis oikeastaan välittänyt tästä ihmisestä suoraan.

Aristoteles liitti ystävyyteen haluamisen. Meillä on sellaisia ystäviä joiden kanssa haluamme ystäviä. Tämä tarkoittaa vapaaehtoisuutta. Ystäviä ei voi määrätä. Tämä ei varmasti ole yllätys kenellekään joka (1) on ollut teini (2) on ollut lapsia jotka ovat teinejä tai (3) muuten vaan on ollut perheessä teinejä.

Aristoteleen ystävyyden ytimessä oli samanlaisuus. Hänestä halusimme itsellemme sellaisia ystäviä joita olimme itse. Tässä hän nosti keskeiseksi samanarvoisuuden.
1: Tavoitteiden on oltava samansuuntaisia. Jos haluaa elämältä aivan erilaisia asioita, on hyvin vaikeaa saada yhteyttä. Jos joku haluaa tuhota niitä asioita joita me haluamme tuottaa mahdollisimman paljon, ei ystävyys voi sujua kovin hyvin.
2: Sosiaalisen, taloudellisen ja muun vastaavan aseman on oltava suunnilleen samalla tasolla. Jos toinen on liikaa alapuolella, tai yläpuolella, kyseessä on ystävyyttä vaikeuttava seikka. Jos toinen loisii toista enemmän kuin toinen loisii takaisin, vastavuoroisuus särkyy.
3: Aristoteleen samanarvoisuus on samanlaisuutta ja identtisyyttä joustavampaa, koska se keskittyy sympatiaan, kykyyn ajatella itsensä toisen asemaan ja ajatella toisesta samanaikaisesti hyväntahtoisesti. (Mitä itse pidän usein lähes mahdottomuutena, monesti tuntuu että on valittava vain toinen yllä olevista.) Tätä kautta ystävä voi samanaikaisesti toisessa tilanteessa antaa anteeksi ja toisessa puhua suunsa puhtaaksi. Tätä kautta ystävien ei tarvinnut olla kaikessa samanlaisia ja yhtä hyviä. Riitti että toinen ihailee toista saman verran kuin toinen ihailee takaisin. Samanaikaisesti kuitenkin Aristoteles torjuu siipeilijät. He voivat olla mielinkielin, mutta he eivät ole samanarvoisia, joten heidän ystävyytensä on valjumpaa.

Ystävällä piti lisäksi olla jotain muitakin ominaisuuksia. Olimmepa itse minkälaisia tahansa, arvostamme ja haluamme ystäviimme sellaisia ominaisuuksia kuin reiluus, luotettavuus sekä tyyneys. Näiden takana on tietysti se, että jos ystävä suuttuu helposti, siitä syntyy helposti riitoja jotka vaikeuttavat ystävyyttä. Emme halua ystävää joka levittää salaisuutemme kaikille, ja joka kohtelee meitä epäreilusti.

Aristoteleen mukaan kaikki eivät voi kokea yhtä hyvää ystävyyttä. Hänestä parhaat ihmiset kokevat parasta ystävyyttä. ~ Kun ystävät ovat samanlaisia, on hyvillä ihmisillä on hyvät ystävät. Etiikkaa ja ystävyyttä ei voi erottaa toisistaan. (Mikä on tietysti valtava uutinen teineille, joskaan ei heidän vanhemmilleen.) Aristoteles kuitenkin muistutti että ystävyyttä on alempilaatuistakin. Tämä on usein välineellistä ystävyyttä. Eli voimme esimerkiksi ottaa baarireissulle mukaan anteliaan tyypin josta emme muuten pidä. Ja jos joku on kuuluisa, voit hengata hänen seurassaan jotta saat tästä jotain. Ja jollekulle voidaan soittaa sitten kun muut kaverit ovat pettäneet ja vaihtoehtona on yksinäisyys. Näissä ystävyyksissä on tietty loisimisen maku. Mutta kun muistetaan että nämä ystävät ovat sellaisia että näille voidaan tehdä näin - se kertoo että hekään eivät ole kovin hyviä. Yksi on baarissa tuhlaileva ja hillitön, toinen kaipaa ympärilleen pinnallisia ylistäjiä, ja kolmas on sellainen luuseri että sallii että on "viimeinen oljenkorsi".

Ja tietysti oudot friikit saavat vaikeasti ystäviä. He ovat harvinaisia joten samanlaisia on hyvin vähän. Ehkä tätä kautta ystävyyteen saadaan ero suhteessa entiseen aikaan. Aristoteles näki että ihmisen tahtotila oli luontoa ja luonto oli hyvä. Joku voisi kuitenkin sanoa että tässä määritelmässä on rippunen suvaitsemattomuutta : Jos ystävyys rakentuu samanlaisuudelle, on selvää että erilaisuus ei sovi kovin hyvin ystävyyteen. Tätä kautta erilaiset olisivat Aristoteleen maailmassa ystäviä eroistaan huolimatta. Eikä sen takia että tämä erilaisuus kiehtoisi heitä.
1: Itse olen oppinut pitämään eroista ja kummallisuuksista. Kenties pakon edessä kun "kanssani samanlaisia" ei ole juurikaan pyörinyt missään, tietty "irrallisuus" kuvaa itseäni paljonkin. Tunne irrallisuudesta, kuulumattomuudesta, kuitenkin minustakin ystävyyden kanssa vahvasti erossa. Ystävyys on tietyllä tavalla "kaksisuuntaista lähelle tulemista ja lähelle päästämistä". Mielestäni Aristoteles siis sekoittaa tietyllä tavalla "yleisyyden" ja "helppouden". Itse näkisin että on olemassa myös "harvinaista ja vaikeaa ystävyyttä", joskin vähän.

Ystävyys kuitenkin kaikesta huolimatta sopii tietyllä tavalla mafiaankin. He tasan tarkkaan huolehtivat poliksestaan. Heillä on normit joita he seuraavat tasapuolisesti, nämä eivät ehkä ole kaikilta määrin eettiset, mutta ne ovat kuitenkin edes kaikille suunnilleen samat. Mafiosoilla on tietty yhdistävä sosiaalinen ja taloudellinen taso, ja he ajavat samoja asioita. Ongelmana vain on se, että heillä on samanlaisia ystäviä. Ja vielä suurempi ongelma on se, että osa heidän vihollisistaankin ovat samanlaisia kuin he itse. Ne voisivat olla heidän ystäviään, mutta eivät ole. Vähemmästäkin syntyy skismaa. Etenkin kun viinapullot pyörivät mukana kuvioissa.

---

Kirjoittaja on ollut aikanaan pitkiä aikoja riidoissa ystävänsä kanssa eräiden naisasioiden vuoksi. Erosjännitteet rikkoivat filian, tässä kohden samanlaisuus kohteessa ei ollut mikään ystävyyttä helpottava asia. Mutta ehkä Aristoteles silti olisi osannut ennustaa tämän. Sittemmin anteeksianto on tehnyt filiasta vahvemman. Eros sen sijaan on ehkä ikuista, mutta sen kohteet vaihtuvat. Näin skisma on kadonnut, ja nostalgiaankin on jäänyt kysyvä sävy : Mihin ihminen muka tarvitsee sitä tiettyä naista, kun hänellä on ystävä ja jaossa yhteinen näkemys kauneuden ideasta. Ja absinttia!

Jumalankiellosta - ja hieman lusikoidenkin.

"kyllä nuo lauseet sittenkin koskevat Jumalan olemassaoloa. Eihän mitään tuollaisia ajatuksia tai ongelmia voisi syntyä, jos Jumalaa ei ensin olisi olemassa. Tarvitseeko ihminen Jumalaa maailmansa selittämiseen?" ... "Nuo kysymykset syntyvät vain siitä, että kuvattu asia on ensin olemassa, ja sitten me pohdimme omaa suhdettamme siihen. Jos asiaa ei olisi olemassa, koko ajatus olisi täysin turha ja järjetön. Jumalan kieltäminen tai väittäminen tarpeettomaksi vahvimpia todisteita Jumalan puolesta. Jumala on niin vahvasti olemassa, että ihmisen täytyy jopa kapinoida vastaan."
(Eero Ojanen, "Mitä Aristoteles on minulle opettanut", sivut 80-81)

Otin yllä olevan lainauksen esille, koska se on melko yleinen. Ja se on itse asiassa liitoksissa ihan mielenkiintoisiin asioihin.

Keskeisin on tietysti loogisen lauseen suhde todellisuuteen. Sekä kuviteltavissa olevan ja aidon välinen ero. Se, että jokin on loogisesti hyväksyttävä, eli totuusarvolta pätevä päättely, on myös muistettava totuusehtojen mahdollisuus. Jumalan olemassaolo on siis olemassa mahdollisuutena loogisessa mielessä. Ja tämä ei välttämättä ole sama asia kuin oleminen myös muutoin. Määritelmän olemassaolo ei viittaa aktuaaliseen olemassaoloon - ja tämän vuoksi meidän ei tarvitse pelätä kentaureja matkallamme kotiin. Mielikuvan totuusarvo ja todellisuuden totuusehto ovat eri asioita. Jokainen tunnistaa tämän eron ja siksi Daniil Harmsin novellissa "Tarinoita Himmelkumovista" tuntuu tapahtuvan epälooginen asia: "Piipputupakka loppui eikä Himmelkumovilla ollut mitään poltettavaa. Hän imeskeli tyhjää piippua, mutta se vain lisäsi tuskaa. Näin kului parisen tuntia. Sitten piipputupakka ilmestyi." Mielessä oleva määrittely omassa piipussa olevasta tupakasta on sama kuin aito tupakka.

On tärkeää muistaa että meillä on kahdenlaista suhdetta asioihin. Molemmat niistä ovat relevantteja: Mietimme olemassa olevaa ja suhdettamme siihen. Ja mietimme mitä ei ole, ja suhdettamme siihen.

Tästä saa mielenkiintoisen huomion "Matrixista". Siinähän "There is no spoon" -huomio oli tärkeä. Moni mystikko on iloinnut siitä että tässä on takana syvä totuus. Heistä elokuva muistutti että henkisempi ja aidompi ja todellisempi totuus oli bittien ulkopuolella. Harva kuitenkaan esitti että lusikan kieltäminen jotenkin varmistaisi lusikan olemassaolon. Se osoitti että lusikka on vain illuusio. Suhde tämän mietintään oli hyvin tärkeä, ainakin juonen etenemisen kannalta. On mielenkiintoista että lusikoiden kyseenalaistamiseen suhtaudutaan kevyemmin ja sallivammin kuin Jumalan kyseenalaistamiseen.

Tämä kertoo jotain olennaista takana olevista asenteista.

Syy on se, että itse "kielto vahvistaa" -argumentti ei itse asiassa rakenteensa vuoksi vakuuta ketään. Se hyväksytään jos ja vain jos sinulla on asiaan liittyvä sokea piste. Eli hyväksyt asian muutenkin, ja puolustat sitä niin puupäisesti että mikä tahansa pönkkä kelpaa. Oman identiteetin suhde olemassaoloon on mietitty ja siihen vahvasti sidottu. Maailmankuva ei kestäisi muutosta tässä asiassa. Siksi se tuntuu vakuuttavalta vasta kun Jumalan olemassaolo on itsestäänselvyys jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa.

Asiantila on helppo huomata esimerkiksi siinä miten argumentteja ei käytetä samankaltaisissa tilanteissa: Tämänlaatuista argumentaatiota ei oikeastaan sovelleta mihinkään muuhun kuin Jumalakysymykseen. Esimerkiksi tästä voisi ottaa jutun jossa kerroin Ryösön reagoinnista "darwinkala -puskuritarraan" Hän vastustaa evolutionismia, koska ei usko evoluutioon. On siis jokin evoluutio jolla on totuusarvo ja totuusehto. Olisi toki tavattoman helppoa muistuttaa että tosiasiassa reagoinnin tarve johtuisi psykologisesta tunteesta. Siitä että tietää että on väärässä. Tämä olisi kuitenkin nihilointia. Tällä tavalla voidaan aina rakentaa kritiikki -immuniteetti, kun vastustus vain tukee itse asiaa. Tosiasiassa Ryösö vastustaa evoluutiota koska ei usko että evoluutiota on muuna kuin ideologisena konstruktiona. Ja koska hän näkee että evolutionismi vaikuttaa maailmassa. Hän on ehkä epäonnistunut evoluution totuusehdon arvioinnissa, mutta muuta osin hänen toiminnassaan ei ole mitään irrationaalista.

En näe että Ryösö kokisi että "evoluutio on niin vahvasti olemassa että sitä vastaan täytyy ihan kapinoida." - Ei vaikka taikasana "alitajuinen" iskettäisiin mukaan ad hoc -selityksenä sille miksi Ryösön kokemukset lienevät erilaisia.

Itse asiassa tähän liittyy jännittävä yhteys. Yhteys saadaan nihilismin kautta. Ateisteihin liitetään usein sana "nihilismi". Vihainen nihilistihän olisi eräänlainen oksymoroni. Jos ateisti ei siis reagoi ja kiellä aktiivisesti, hänet katsotaan nihilistiksi. Ja tätä taas pidetään pahana asiana jo sellaisenaan. Jos hän on aktiivi, hän kapinoi ja Jumalalla on tässä mahtava valta. Tässäkin kohden on kyseessä se, että rakennetaan tilanne jossa pelin henki on "Kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät". Lakitermien : Epäilty on automaattisesti jo tuomittu. Systeemin merkitys on vain löytää miten hän on syyllinen. Syyttömyysmahdollisuutta ei sallita.

Kuitenkin vastustamisen intoon täytyy olla syy. Jostain syystä olemassaolottomuus on ateisteille kovin merkittävä asia. Tätä näkemystä puolustetaan kovasti. Ateisti ei siis ole nihilisti, vaan kokee että tällä asiantilalla on merkitystä. Tätä kautta päästään kätevästi siihen kapinointien syyhyn.

Ideologia ja ideologian kannattajien vaikutusvalta ja heidän uskomustensa totuusarvo eivät ole sama asia. Kiistäminen ei välttämättä olekaan tukea. Syy on hyvin yksinkertainen : Ihmisen ei tarvitse uskoa evoluutioon uskoakseen evoluutikoihin. Ihmisen ei tarvitse uskoa Jumalaan uskoakseen uskontojen olemassaoloon. Jos nykyään kiistää Isiksen, ei tästä saa aikaan kovin suurta tunnekuohua, koska kaikki ovat samanmielisiä asiasta. Tämä Jumala on jäänyt historian lehdille. Tämä ei siksi vaadi mitään kapinointia. Jos kuitenkin perustaisin Isiskultin, joka saisi suosiota, ja joka alkaisi pitämään aamunavauksia kouluissa, kieltämään lastenvaippojen myyntiä ja ostoa, komentaisi kaikki vuosittaiseen Isiksen palveluun ja pistäisi balsamoinnin kouluaineeksi, se alkaisi saamaan vastareaktiota. Isiksen totuusarvo ei muutu mihinkään. Mutta suhde hänen seuraajiinsa on pohdittava sitäkin tarkemmin. Suuri syy on siinä että Isiksen seuraajat käyttäisivät tässä yllä mainitussa tilanteessa valtaa. He olisivat sen verran ylimielisiä että määrittäisivät oman arvonsa myös muille: He vaikuttavat esimerkissä sen verran paljon että käytännössä sitä ei voi välttää. Kaikkien olisi pakko ottaa heihin kantaa, koska instituutioon törmää lähes yhtä varmasti kuin gravitaatioon.

Jumalan olemassaolokysymys herättää tunteita siksi että se ei ole tyhjiössä oleva totuusarvoväite. Siihen on liitetty ideologiaa, toimintaa, arvoja, normeja ja käskyjä. Uskonto on ideologia joka hallitsee. Uskontokysymys on ennen ollut hegemonia, eli itsestäänselvyys, jota ei saa kritisoida. Ja tätä kautta sen ei ole aikaisemmin tarvinnut puolustaa itseään mitenkään. Ilman erimielistä ei ole diskurssia, ja taisteluun tarvitaan toinen osapuoli, vihollinen. Erimielisyyden vuoksi sen kannattajista osa kuitenkin puolustautuu raivokkaasti ja kohtaa vastaraivokkuutta. Kyseessä ei enää ole hegemonia -asemasta. Kaipuu hegemonia -aikoihin kertoo siitä että eri vaihtoehtojen punnitseminen on heistä automaattisesti huono asia. Toki eri vaihtoehtojen punnitsemisessa on erimielisyys, kina ja konfliktin ja jännitteen paikka. Ja kaikkien yksimielisyyteen panostamisessa on helpommin harmonisuutta ja ykseyttä. Se ei silti ole filosofiassa tai tieteessä kovin rakentavaa.

Kun puhutaan olemassaolosta, voi olla loogista sanoa että Jumala on olemassa määriteltynä kappaleena. (Toki transsendentin ystävät ovat tästä varmasti erimielisiä.) Tämä ei tarkoita että sillä olisi vaikutusta kehenkään. Jumala voi olla ideologian kautta vaikuttava määritelty normisto. Tämä ei tarkoita että normien takana oleva yliluonnollinen olisi konkreettisesti olemassa.

Muuttumisleikki

Televisiosta tuli tänään "Muotojen merkitys" ("The shape of things"). Karkeasti voisi sanoa että elokuva ei ollut "erityisen mieleeni", mutta se oli kuitenkin sen verran kiinnostava että jaksoin katsoa sen alusta loppuun, vaikka aloitinkin sen katsomisen spontaanisti. Elokuva siis piti yllä koko matkan jollakin tavalla.

Ja sitä paitsi tätä elokuvaa voi "käyttää astinlautana" moneen herkulliseen asiaan. Otan sen avukseni kun käsittelen identiteettiä ja parisuhteen vallankäyttöä. Ainut asia mistä sitä voisi moittia, on se, että identiteetti ja stereotypia eräällä tavalla sekoittuvat elokuvassa samantapaiseksi asiaksi. En pidä tätä välttämättömänä. Mutta toisaalta tämä hahmoihin liitettävissä oleva stereotyyppisyys tarkoittaa myös sitä että asiat on helpompi esittää. Ne perustuvat ikään kuin kaikille tuttuihin perushahmoihin.

Tätä elokuvaa ei voi käsitellä tekemättä siitä juonireferaattia. Tämä on elokuvan lähestymistapa, joka on yleinen ala -asteen elokuvista ja kirjoista kirjoitettaessa. En yleensä pidä tästä tavasta. Mutta tällä kertaa se on aivan pakko tehdä:

Juonireferaatti.

Elokuvan juoni voidaan tiivistää seuraavasti. Olipa kerran tyylitajuton, ylipainoinen ja nörtti Adam, joka kohtaa museonvartijana toimiessaan anarkistisen taiteilijan Evelynin, joka uhkaa sutata spraymaalilla erään patsaan koska siinä on sukuelimet peitetty kipsillä. Itse asiassa tämä sensuuriaktio on patsaan muuttamista ja lisäksi se on tehty melko huonosti. Vandalismia tapahtuu vaikka sitä ei näytetäkään.

Olennaista on että nörtti saa takkiinsa maalattuna puhelinnumeron. Alkaa suhde, jossa Evelyn muokkaa nörttiä. Saa hänet liikkumaan, mikä tekee hänestä hoikemman ja parempikuntoisen. Saa tämän menemään parturiin. Vuosia käytössä ollut takki lähtee ja tilalle tulee uusi look. Nörtti ottaa tatuoinnin. Menee jopa kauneusleikkaukseen.

Samanaikaisesti tapahtuu tietysti muutakin. Nörtti saa itseluottamusta, hänestä tulee "komea". Ihmiset osoittavat hänelle huomiota ja arvostusta. Hänestä tulee itsevarmempi. Hän flirttailee leikillisesti tarjoilijoille. Tämä huipentuu siihen että hän pussailee ystävänsä tyttöystävän kanssa, koska "niin vain tapahtuu".

Hän luopuu myös ystävistään joista Evelyn ei pidä koska he ovat "pinnallisia". Tätä on ehdoteltu pitkin matkaa, mutta vasta syyllisyyden ja hyvittelyn tunne ovat se "kynnys", joka saa hänet ottamaan tämän askeleen.

Lopulta valtavan muodonmuutoksen käynyt "metroseksuaali adonis" eli "entinen plösö nörtti" kosii tyttöä, ja saa kuulla taidenäyttelyn paljastustilaisuudessa, että koko suhde on ollut näytelmää. Taiteilija -anarkisti on muokannut hänen ulkokuortaan ja identiteettiään. "Ennen" ja "jälkeen" -kuvat yhdistetään luonneanalyysiin. Alun yliystävällinen hahmo, jossa ei näy moraalista häilyntää, alkaa käytöksessään heijastaa moraalista ailahtelevaisuutta samalla kun ulkonäkö muuttuu. Kuitenkin samalla kuvissa pistää silmiin se, että nörttimies ei hymyile ja on asentokieleltään varovainen ja sulkeutunut. Kun taas adonismies on hymyilevä ja elekieli on jopa nenäkkään avoin ja sosiaalinen.

Koko aikana ei ole tehty ainuttakaan komennusta. On vain ehdoteltu. Samalla on tarjottu näyteltyä kiintymystä ja seksiä. Muuntelukeinona on ollut manipulaatio, ei käskytys. Muotoilun seurauksena saatiin komeampi, lihaksikkaampi, terveempi, itsevarmempi ... mies, joka oli sellainen jota muoti pitää hyvänä. Monet muutokset ovat sellaisia että moni voisi sanoa että miehestä olisi tullut "parempi". Samalla nainen kyseenalaisti tämän ja vihjasi että miehestä olikin ehkä tullut "huonompi".

End of story.

Juoni nosti esiin paljon erilaisia kysymyksiä. Ehkä tärkein asia on tietysti siinä että se näyttää miten mutkikasta valtapelin ja identiteetin suhde ovat. Miehen käytös muuttui - itse asiassa se muuttui stereotypiasta toiseen. Arka ja kiltti nörtti muuttui hieman huikentelevaksi ja röyhkeäksi metroseksuaaliksi.
1: On vaikeaa tietää oliko nössö itse asiassa yhtä moraaliton kuin sama ihminen metroseksuaalina. Koska nörtillä oli ennen kaikkea vähemmän mahdollisuuksia. Voi siis olla että kaikki tämä moraalittomuus oli olennaisesti hänessä jo silloin kun hän raahusti museon käytävillä ja odotti työvuoronsa loppumista.
2: Toisaalta muutos saattaa johtua siitä että nörtti odottaa tietynlaisilta hahmoilta tietynlaisia asioita. Tätä kautta hänen mielessään on peruskuva siitä mitä "tuon näköinen voi tehdä" ja mitä "on odotettavissa tehdä" ja jopa "mitä pitää tehdä". Tätä kautta syntyy itsellä oleva kuva. Tässä voi olla myös se mitä odottaa muiden odotuksista tuon näköistä kohtaan.
3: Voidaan ajatella että käytös voi johtua aidosta ympäristön aiheuttamasta persoonanmuutoksesta. Tällöin ympäristö on tukenut tiettyä käytöstä nörtiltä ja tiettyä metroseksuaalilta. Jos nörtti on läski ja tyylitajuton, hänen flirttailunsa voitaisiin kokea kiusana. Se olisi ns. "häiritsevää". Kun komea adonis tekee saman, se on tietysti ns. "imartelevaa ja leikkimielistä", johon ostallistuminen taas kuvaa jopa sitä että komea mies on "niin itsekeskeinen että ei huumoria ja leikkimieltä..." Tätä kautta "nössö" kohtaa identiteettipaineita ja "adonis" toisenlaisia. On vaikeaa sanoa mitä valtapeliä kehenkin kohdistetaan. Ja itse asiassa tätä kautta koko ajatus siitä että yksilö olisi oman identiteettinsä herra muuttuu kyseenalaiseksi. Jospa me kaikki muovaamme toisia ja itseämme samalla kun muut muovaavat meitä ja itseään.
4: Ehkä järisyttävintä on tietysti se, että nörtin ja adoniksen hyväksymisen tarpeet ovat elokuvassa koko ajan vahvasti mukana. Se on oikeastaan sen kantava teema. Se "punainen lanka" joka jatkuu elokuvan alusta loppuun. Onkin jännittävää että manipulaatio oli hyvin tehokasta ja vaikuttavaa, koska se oli "vapaaehtoista pakkoa", jossa syöttinä oli rakastetuksi tuleminen. Kuitenkin näyttelypuheessa mies kuvataan pahoin sanoin. Taiteilijan tekemänä "moraalinen kyseenalaisuus" - joka miehen kohdalla oli merkki jostain jota oli hyvä kritisoida - oli taiteilijan tekemänä itseilmaisua ja rohkeaa vapautumista. Manipulaatio oli siis luova aktio. Taustalla voi miltei kuulla se, miten näyttelyä pitävä Eve kertoisi sen olevan emansipationarinen valinta.

Toinen teema mikä tästä tuli esiin on tietysti se, että naisen ohjaava käytös on itse asiassa jotain hyvin tuttua. On ihan tavallista että juuri naiset pistävät poikaystäviensä vaatekaappia ja ulkoasua uusiksi. Elokuva herätti kysymystä siitä, miten paljon tälläistä manipulaatiota itse asiassa tehdäänkään. Jokainen nainen varmasti haluaa muuttaa jotain asioita puolisossaan - ja itse asiassa saa jopa jotain muutoksia aikaiseksi. Kysymys on tässä tietysti määrällinen. Mutta myös laatu mietityttää: Elokuvassa suhteen valheellisuus tuntui tekevän manipuloinnisa erityisen pahan. Siinähän vain välineellisesti kokeiltiin mitä oltiin valmiita tekemään milloinkin - ja miten pitkälle asia voidaan viedä pikku hiljaa edeten. Toisaalta ulkoisen teon taustalla olevien sisäisten vaikuttimien rooli teossa ei muuta itse tekoa.

Kuitenkin elokuvan pintarakenteen takana voi olla myös kostoteema. Minä näen kostoteemoja tietysti aivan joka ikisessä asiassa, mutta tässä elokuvassa se tuntuu mahdolliselta tulkinnalta. Sillä tilanne huipentuu kuitenkin vasta sen jälkeen kun Adam on pussaillut kaverinsa tyttöystävän kanssa. Kysymys on oikeastaan siitä, valehteleeko taiteilija silloin kun näyttelee olevansa suhteessa, jolloin hän tekee parisuhdetta simuloivan valheellisen ja illusionaarisen performanssin. Vai valehteleeko hän näyttelysalissa kun esittää että koko juttu oli farssia. Parisuhteen luonne on hänen sanansa varassa.
1: Tosin elokuva korostaa myös sitä että parisuhde oli metroseksuaaliksi muutettavalle nörtille aitoa, koska hän koki sen matkan varrella sellaisena. Hänen silmissään se muutti luonnettaan myöhemmin, mutta ennen sitä se oli hänelle aitoa. Se, mitä se oli taiteilijalle, ja muuttuiko sen kuva hänen mielessään, jää arvoitukseksi. Elokuvassa mies on se elementti joka tunnetaan ja nainen taas on arvoitus. Tämä on tietyllä tavalla tuttu ajatus. Perinteisesti naista on pidetty arvoituksena. Ja postmodernissa maailmassakin se on suosittu: Luce Irigaraynhan mukaan länsimainen tiede on maskuliinista, koska mies haluaa ymmärtää, rakentaa, ja ottaa haltuun. Mies tutkii virtauksia ja rakentaa siltoja ja vesivoimaloita. Nainen sen sijaan ihmettelee. Joki jää virtaamaan, eikä minnekään ilmesty tylsiä kaavoja. Tässä mielessä elokuvassa nainen ja mies ikään kuin heijastavat sitä olemassaolon tapaa, joka mielelle ja naiselle "yleisesti ottaen" nähdään.
___1.1: Hyvin perinteinen näkökulmanlisäys tähän kohden on tietysti myös se, että vallankäyttöä on monenlaista. Ja niihin liitetään tiettyjä sukupuoliodotuksia. Elokuva mukailee tätä kaavaa laittamalla manipuloijaksi naisen. Sillä voidaan sanoa että perinteinen mieskuva antaa miehisiksi vallankäytön keinoiksi käskyttämisen, aggression ja väkivallan. Ja naisellisille keinoille jäävä tila taas on se että käytetään seksuaalisia pihtejä ja sosiaalista pelikenttää välineenä.

Onko kyseessä performanssi vai mustasukkainen kosto, on vaikeaa tehdä. Tulkintaa itse asiassa vaikeuttaa se, että
1: Seinällä on sekä sitaatti siitä miten "moralistien paikka ei ole taidenäyttelyssä". Se voi suojata miestä, eli se muistuttaa että muokattu mies ansaitsee tilaa. Toisaalta se voi kertoa siitä että moni voi pitää manipulointia, eli itse taiteentekotapaa, halveksittavana. Tällöin hän ikään kuin joko (1) ennakolta puolustautuu tähän vasta -argumenttiin tehden siitä heikomman tai (2) jossain määrin nostaa esiin sen että taiteilija jotenkin häpeää tekonsa etiikkaa, mutta pitää etiikanrikkomista taiteenteon yhtenä tärkeänä elementtinä. Tässä tulkinnassa moralisoiva argumentti voi jopa vahvistua. "Miksi se pitäisi muuten ääneen sanoa, jos siinä ei olisi jotain pahaa."
2: Että se, että siellä on neonvaloputki "She loves me not", jossa viimeinen sana vilkkuu. (1) Vilkunta voi kuvata epävarmuutta, jolla mies on saatu tekemään itselleen ja käytökselleen isoja muutoksia. Silloin se on taiteilijan esittämä motiivi muutokselle. Mies on valmis uhraamaan hyvän ja vanhan identiteettinsä pinnalliseen ja huonoon koska hänelle vihjataan että ehkä se "rakkaus ei olisikaan ikuista". (2) Toisaalta se voi kuvata oikeaa asiantilaa. Eli onkin vaikeaa sanoa onko taiteilijanaisella sittenkin ollut tunteita mukana pelissä vai onko tilanne sittenkin vain näytelmä. (3) Vai oliko teksti vain se muutos missä ennen paljastusta mies koki rakkautta ja jälkeen ei.

Tässä mustasukkaisuus - kosto tulkinnassa tämä elokuva käsittelisi sitä miten nainen voi käyttää valtaa mieheen varsin arkisilla keinoilla, ja tehdä hyvinkin äärimmäisiä asioita. Ilman että se olisi mitenkään ilmiselvää ennen kuin taidenäyttelyn alussa asia kerrotaan kaikille sanallisesti. Sitä ennen se oli "hegemoninen hiljaisuus", asiantila joka "on siten kuin on ja pitää olla" niin itsestäänselvästi että vaihtoehdot eivät edes tule mieleen.

Ennen kaikkea tässä jäi auki, pilkkaisiko tälläinen performanssi kritiikkiä miehille ja heidän stereotypioilleen. Vai olisiko se kritiikki naisille sallitulle vallankäyttöpatteristolle.

Muutakin kuin viljankorjuuta.

Yllä olevan, Paulus Hector Mairin tuotannosta olevan, kuvan avulla on helppo kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat sirpinkäytössä sille tärkeitä että sille uniikkeja asioita.

Moni asia tehdään sirpin kanssa sellaisella tavalla joka voi tuntua oudolta jos on tottuneempi miekka-puukko -linjan mesoamiseen. Tietyt asiat tietysti pysyvät kaikissa eri aseissa samoina. Etäisyyden hallinta, ajoitus ja muut seikat on aina otettava huomioon. Mutta käyttötapojen ja toimintojen yksityiskohdat voivat olla hyvin erilaisia. Tämä tarkoittaa sitä että yhden aseen hallinta ei tee kaikkien aseiden mestariksi. Mutta yhden aseen osaamalla osaa kuitenkin samalla hieman jotain toisestakin.

Sirpin kohdalla olennaisimmat vaikuttavat elementit ovat aseen pituus, sen muoto ja sen pitotapa (yhdessä kädessä suoraan). Suora terä on ihanteellinen viiltämiseen, ja sillä saa painoon nähden pitkän ulottuvuuden suhteessa terän pituuteen. Sirppi taas on kaareva, joten se on lyhyempi ja rakenteellisesti ihanteellinen tarttumiseen. Lisäksi kaareva terä suojaa hieman kättä.

Siinä missä messerin - eli "pitkän puukon ja miltei miekan" - käytössä on hyvä pitää toinen käsi selän takana "suojassa" ja ottaa se käyttöön vain kun siihen sopiva tilanne tulee, on sirpin kanssa vähemmän riskaabelia. Koska etäisyys on messerin kanssa kauempana kuin sirpin kanssa, on sirpin kanssa etäisyys sen verran lyhyempi että sirpin torjunta tarttumisen kautta on paljon relevantimpaa.

Sirpin erikoinen ominaisuus 1: Tarttumisen tapa.

Sirppien kohdalla Mair esitti torjunnat tavalla, joka olisi tikarin kohdalla johtanut siihen etä torjuja murtaa oman peukalonsa. Syynä eroon on pari asiaa:
1: Tikaria pidetään "rystypuolella", ja sirppiä etupuolella.
2: Normaalissa torjunnassa toinen voisi helposti kääntää sirppiään ja napata tarttuvan käden siihen. Kun tästä vääntää ja vetää taaksepäin, syntyy joko tuhoisa viiltovamma käteen, tai sitten vähintäänkin seurauksena on rannelukko, josta vetämällä toinen saadaan maahan. Kun sen sijaan sirppi torjutaan tarttumalla alapuolelta ja käännetyllä kädellä, tätä tarttumista ei voida tehdä.
3: Tikarin tapainen torjunta tarjoaisi monissa tilanteissa, eenkin jos torjuttava hyökkäys on yläpuolelta tuleva, se tarjoaisi kyynärpään seuraavaksi maaliksi.

Tätä ylläolevaa asiaa valaissee seuraava video: Demonstraatiossa vertaillaan erilaisten torjuntojen mekaniikkaa. Esimerkiksi tikarinkäytöstä tuttu tarttumistapa näytetään ja se osoittautuu toimimattomaksi.

Sirpin erikoinen ominaisuus 2: Jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset.

Yleisesti voidaan sanoa että sirpin kanssa tehdään pääasiassa muutamia asioita. (1) lyödään päähän, (2) lyödään käsille, (3) toisen sirppiin tartutaan, (4) toista lyödään muuten vain, (4) toinen heitetään sivuun mitä erikoisimmilla tavoilla ja (6) hyökätään jalkoihin.

Ylläolevissa järjestys on tärkeä. Mitä lyhyempi etäisyys kamppailussa on, sitä pienemmissä numeroissa tarvitsee toimia. Siksi pitkissä aseissa on paljon pienen numeron -tyyppisiä tekniikoita, koska suurempia numeroita käyttämiseksi täytyy jotenkin kulkea lähemmäs. Sirpin ja veitsen kanssa etäisyydet ovat tietysti lyhyempiä ja erot pienempiä.

Tätä kautta päästään siihen että sirpin kohdalla jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset ovat melko yleisiä. Tämä ei ole mitenkään erityisen yleistä. Esimerkiksi Windsor esitti yhdessä "Realities in Steel" -luennossaan että italialaisessa miekkailussa voidaan hyökätä jalkoihin, mutta tähän on ihan vain muutama kuriositeetinomainen tapa. Se voidaan tehdä ja tunnetaan miten ja missä tätä kannattaa tehdä, mutta se ei ole keskeistä, ei ajatellaan sitten tekniikkojen lukumäärää tai keskeisyyttä.

Yleensä ottaenhan tämä on ulottuvuuden kannalta huono asia. Jos yletät toisen jalkaan, ylettyy toinen päähäsi. Siksi jalkat ovat eräässä mielessä "sekundaarisia" maaleja. Niihin tähdätään vasta kun toisen sirppi on sidottuna ja/tai jos ensisijainen hyökkäys on epäonnistunut ja torjuttu ja sivuun käännetty.

Tätä asiaa valaisee Frank B Hunt ja Nathan Grondin.

Transsendenttia kakkaa tuulettimessa.

Transsendentin käsite on olennaisimmillaan tiivistettävissä siihen että sitä ei voida esittää loogisessa, propositionaalisessa, kielellisessä ... muodossa. Siitä ei saada objektiivista tietoa, eli jos subjektiivinen tieto on mahdollista - ei välttämätöntä - sen välittämisessä muille tulee vaikeuksia. Tätä kautta siitä syntyy vain jaettavia aavistuksia. Transsendentti ei ole tietoa (knowledge), sen paikka on enemmän ihmettelyssä.

Tästä seuraa se että määritelmällisesti transsendentista puhuminen on outoa. Siinä höpistään jostain josta ei voi höpistä. Sama koskee tietysti transsendentin kritisoimista. Sekin on tämän eikielellisen aiheen käsittelyä sanallisesti.

Toki kaiken voisi kieltää, jolloin olisi vaiettava. Toinen vaihtoehto on se, jota minä kannatan. Eli "antaa kaikkien kukkien kukkia". On pakko sallia moninaisuus.

Tätä kautta mikä tahansa ilmaisun muoto voi kuvata transsendenttia asiaa. Hieno puhe, maalaus, runous ja musiikki voivat tarjota aavistuksia. Erilaiset näkemykset - jopa sellaiset jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään - voidaan sallia, koska niissä molemmissa voi olla jotain totta. Mutta ei voida sanoa mitä. Tämä hyväksytään yleisesti.

Esimerkiksi Charles Darwinin matkoista huomattavaa on se, miten hän matkansa alkupuolella ihastuu luonnosta. Metsä oli hänen temppelinsä. Kuvauksissa välittyy jotain tunne -elämästä, johon eläytyvä voisi jopa kutsua aavistukseksi pyhästä. Metsän kauneus ja eläinten monet kauniit muodot ovat ihastuttava ja hyväksyttävä muoto. Moni teologikin hyväksyy tälläisen lähestymisen luonnon kautta - olipa hän sitten itse setä -Charlesista mitä mieltä tahansa.

Kuitenkin jotkut itseilmaisun muodot sivuutetaan näitä enemmän. Sillä transsendenttia sallitaan kvuattavaksi esimerkiksi oheen laittamani kuvan kautta. Tauluissa voi olla luontoa sellaisenaan tai outoja värejä - kuten minä tykkään väsätä. Ne näyttävät sellaiselta "kuin sen sanotaan pitävän näyttää".

Kuitenkin määritelmällisesti mikä tahansa ilmaisun muoto on yhtä hyvä ja huono transsendentin esittämiseen. Tämä on sama asia kuin se, että transsendentin puolestapuhuja saa turvautua sen outoon rakenteeseen. Mutta sen kriitikko ei voi. Tosiasiassa molemmat ovat yhtä hakoteillä tai toimivia näkemyksiä. (Ja ehkä molemmissa on jotain totta.)

Transsendentti aavistus voi välittyä periaatteessa sillä että menee teologikonfrenssiin, pistää ison tuulettimen päälle ja heittää siihen kakkaa ja katsoo kuinka se lentelee. Tämän jälkeen voisi sanoa että on sanonut sanottavansa aiheesta ja että muiden tulisi ottaa tämä yhtä vakavasti kuin mikä muu tahansa asia.

Transsendentti kokemus voi ehdottomasti syntyä rujoudesta ja sellaisesta joka ei heti tunnu ylevältä ja jalolta.

Jos aiheesta haluaa tarinan, voi katsoa vaikkapa animen "Fullemtal alchemist". Siinä on jakso jossa veljekset vietävät aikaa metsässä. Heillä on nälkä. Ja siellä pyörii tyyppi ison nuijan kanssa pelottelemassa ja häiritsemässä. Ja eräänä päivänä lopen uupuneet ja turpaansa saaneena näkevät kuinka muurahaiset repivät palasiksi ja syövät kaskasta. Tämä julma näky opettaa lapsille että he ovat yhteydessä kaikkeen.

Itse olen saanut vastaavan kokemuksen hieman makaaberista vitsistä. Siinä kerrotaan miten vasikan syntymisen aikana tätä juotettiin ja miten vasikan kanssa oli leikitty. Lehmän elämää seurataan läheltä, suoraa maalaisen näkökulmasta. Eläin on hoivattava ja kaveri. Vitsi loppuu siihen miten ihanaa ja maukasta tästä lehmästä tehty makkarakin oli. Opetus on siinä että ihminen on osa luonnon suurta ketjua. Ravintoketjua.Karkeasti voisi sanoa että transsendentikot kannattavat perhosien käyttöä. Harvemmin hämähäkkien. Ja paskan käyttäminen välineenä on heistä jotenkin loukkaavaa.

Tämä kertoo siitä että transsendentin nimilapun alla halutaan itse asiassa välittää jotain varsin propositionaalista ja kielellistä. Tällöin puhutaan ideologiaa, kuten uskontoa tai muuta aatetta. Tai tiettyä identiteettiä johon liitetään juuri tiettyjä ulkoisia käytöstapoja ja rituaaleja. Tämä ei tietenkään ole transsendentin käsitteen vika. (Mutta ei se sen viattomuuskaan tietysti ole.)

Siksi halusinkin tuoda transsendentin jokaisen luo. Kuvassa on kuollut maamyyrä, sitä hautaava turkkilo ja nurmikkoa. Minua ellotti kuvaa ottaessa, koska raato ei tuoksu kauniilta eikä näky muutenkaan ollut miellyttävä. Mutta jotain aavistusta sitä kautta voi saada. Yhteys luontoon on niin suuri että paremman yhteyden saamiseksi minun täytyisi jotenkin saada mäyrä puremaan ahterista.

Kupit on kuin olisi häät.

Paholaisen Asianajaja nosti esiin sensuuriasiat. Takana on seuraava: Australiassa suhtaudutaan vakavasti pedofiliaan. Tämän vuoksi monenlaisia asioita halutaan sensuroida. Näissä aiheissa rajanveto on yleisesti ottaen vaikeaa. Siksi Australiassa syntyi ehkä erikoisin pornosensuurin rakenne. "pienrintaiset naiset luokitellaan sopimattomaksi materiaaliksi. Pienet tissit luovat vaikutelman lapsipornosta." Myös Tommi Paalanen on kirjoittanut tästä aiheesta.

Mielenkiintoiseksi asian tekee tietysti se, että täysi -ikäisiä on sensuroitu sen vuoksi että heidän sanotaan näyttävän joltakin. Lapsiporno ei enää olekaan alaikäiseen sekaantumista, tai edes tietyssä seksuaalisessa vaiheessa oleva. Se on tietynlaiselta näyttävään sekaantumista. Joku voisi sanoa että tässä mennään hieman yli.

Tässä on tietysti melko paljon ironiaa. Sillä pornoteollisuutta syytetään usein siitä että se lietsoo tietynlaista naiskuvaa jossa odotetaan tiettyä varustusta. Suuririntaisuuden esittäminen on siis paha asia, mutta pienirintaisuus tulee kieltää. Tämä viittaa siihen että oikeasti kysymyksessä ei ole se, onko pornografia hyväksyttävää. On jo päätetty että se ei ole hyväksyttävää - päälle liimataan vain tilannekohtaisesti vaihtuvat perustelut sille miksi näin on. Tämä on toki OK, kun tämä sanottaan suoraan. Tällöin yksilön kanta on selvä ja syy ilmiöön on kaikkien julkisesti tuntema. Mutta yllättävän usein asia halutaan "kätkeä mutkan taakse". Koko perimmäisen tavoitteen olemassaolo vaietaan. Se vain vaikuttaa argumenttivalintoihin. Tämä on vähemmän OK.

Takana on tietysti se että pedofilia on vakava ongelma. Sen vastustamisessa onkin siksi paneuduttava tehokkuus mielessä. Näin voimavarat saadaan mahdollisimman hyvin käytettyä. Toki joka ikinen tapaus on liikaa. Mutta kun realismin pitää mielessä on selvää että vain täysi totalitarismi mahdollistaisi nollatoleranssin - ja silloinkin jos ja vain jos "vartijoiden vartijoiden ... vartija" -ongelma vain onnistuttaisiin vielä ratkaisemaan. Siksi on oltava mahdollisimman tehokkaita.

Olennainen asia on siinä että epäolennaiset keinot kohdistavat voimavaroja väärään suuntaan. Jos ne kohdistetaan epäolennaisiin asioihin - kuten laillisesti ja julkisesti esitettävään pornografiaan joka on tunnetusti hoitanut tähtiensä tunnistamisen - sen sijaan että muistettaisiin että pedofiilit pyörivät ei_niin_julkisessa "underground -pornossa". Valvonnan kohdentaminen ei siis ole kovin kustannustehokasta.

Lisäksi tämä kohdistaa huomioita väärin. Tästä mallista Hankamäki on näyttänyt prosessimallisen systeemin. Keskustelu siirtyy helposti metakeskustelutasolle, jossa ensin voidaan lähteä pedofiliasta ja pian keskustelussa pedofiilit mellastelevat vapaasti ja keskustellaankin pienistä rinnoista. Hankamäki käyttää tässä taidemaailmassa ollutta tapausta valaisevana esimerkkinä. Se on liian herkullinen jätettäväksi linkin taakse: "Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sitten lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa tehtävässään näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri."

Kun keskustelu ajautuu tällä tavalla pois uriltaan, voimavaroja tuhlataan irrelevanttiin sepeämiseen. Samanaikaisesti itse asia, joka vaatisi ratkaisua, jää hoitamatta. Pseudotieteiden kohdalla tämä tarkoittaa usein sitä että keskustelu siirtyy avaruusolentojen todistamisesta siihen miten hallitus voi piilotella asioita, ja mitä tieteenfilosofisia todistamisasioita siihen liittyy.

Strategiana tämä on tietysti red herring, jossa asian perustelusta aletaan selittämään miksi hyväksyttäviä perusteluja ei ole. Ja tietysti joskus tämä on ihan aiheellistakin. Se kuitenkin harhaannuttaa helposti keskustelun johonkin aivan muuhun.

Tämän sepeämisen sallin, ja osallistun kinaamiseen ilolla. Koska uskon että avaruusolennot ovat itse asiassa melko irrelevantti asia ratkaistavaksi. UFO -jen kannataminen ei ole mielessäni priorisoitunut kovin korkealle tuhoamisen ansaitsevana juttuna. Se on harmitonta höpöä, joten sen ympärillä voidaan harmittomasti höpöillä.

Mutta oikeasti vakaviin ja ratkaistaviin asioihin on minusta suhtauduttava välineellisemmin.

Holding my house : Talous sosiaalisuutena ja hyvyytenä.

Murresana huushollaus viittaa ruotsin kieleen ja "talon pitoon". Tätä kautta voidaan ajatella että taloa ylläpidetään. Ekonomian etymologia taas juontuu sanaan oikonomeia [oikos:talo ; nomos:laki]. Tämä kertoo juuri samantapaisesta asiasta.

Tätä kautta taloudella on välineellinen arvo. On elämä, johon tarvitaan taloa. Ja sen lait pitävät talon toiminnassa. Välineellisyys on yleensä ottaen itsessään nihilististä. Välineen kohdalla on enemmän kyse siitä että miten sitä käytetään : Esimerkiksi käytetäänkö sitä hyvään vai pahaan.

Kuitenkin taloudenpidosta on tullut itseisarvo. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Yritän kuitenkin tehdä siitä pörröistä. En siksi että minusta asia olisi niin. Vaan sen takia että asiaa on vaikeaa nähdä niin. Siksi on hyvä kyseenalaistaa radikaalistikin omia perususkomuksiaan. Niin kannattaa tehdä vaikka epäonnistuisikin yrityksessään.

Aristoteles korosti kultaista keskitietä ja hänestä taloudessa oli hyvä erottaa rahan teko ahneudesta ja rahan teko talouden ylläpidoksi. Jos tämän hänen ideansa siirtäisi nykypäivään, sisältö olisi se, että talouden ei tullut ohjata ihmistä - esimerkiksi vaatia heiltä itsensä loppuun polttamista tuottavuuden nimissä - vaan ihmisen ohjata taloutta - eli saada ja varmentaa talouden avulla onnellisuutta.

Kuitenkin hän samalla tarjosi erikoisen hyvän määritelmän: "Nikomakhoksen etiikka" kertoo että "hyvä on sitä mitä kaikki tavoittelevat." Tässä määritelmässä talous on nykyään varsin hyvää.

Talouselämää kuvataan helposti lukuina. Kuitenkin joka ikinen kaupankäyntitilanne on jonkinlaista inhimillistä toimintaa.
1: Mukana on ehdottomasti tunne -elämä. Markkinavoimat on valjastettu niiden täyttämiseksi. Tästä päästään aivan suoraan kysynnän ja tarjonnan lain kysyntä -osaan. Tämä koostuu ihmisen haluista ja toiveista. Ihmisen halut ja toiveet liittyvät jollakin tavalla oleellisesti onnellisuuteen.
___1.1: Ongelmana tässä on Aristoteelisessä näkökannassa kohtuuttomuus. Eli ihmiset ovat ylenpalttisia ja ajavat tätä kautta itsensä haluamaan liikaa asioita. Tässä kohden vika ei ole välineessä vaan ihmisissä. Toinen asia on tietysti tyhmyys, joka saa ihmiset haluamaan asioita luulojen mukaan. Tässäkin kohden vika on ihmisissä.
2: Kaupankäynti on konstruktiivista ja säilyttävää eikä destruktiviista. Sillä jos sinulla on turha esine, jota et halua, markkinataloudessa sitä ei kannata rikkoa vaan myydä eteenpäin.
___2.1: Ongelmia tässä kohden tulee siinä että usein ihmiset heittävät asioita vain kaatopaikalle. Koska he eivät ole riittävän kaupallisia yrittääkseen soveltaa sitä elämänsä jokaiselle osa-alueelle. Tässä mielessä kierrätys on yhdenlainen erittäin markkinataloudellinen tapa yrittää hyödyntää toisen roskaa ja myydä sitä toiselle raaka -aineena. Tässä vika on välineen puutteellisuudessa ja ihmisisten laiskuudessa. (Ja ensimmäinen osuus johtuu osittain jälkimmäisestä.)
3: Kaupankäynnissä on aina kyse onnellisuusmoottorista. Maitokaupassa kauppias haluaa ennemmin rahasi kuin maitolitran ja sinä haluat toisinpäin. Tätä kautta molemmat tulevat onnellisiksi. Raha on tässä vain sovittu yhteinen väline, joka mahdollistaa erilaisten ja eri ihmisten onnellisuuksien ja arvostusten jonkinlaisen vertailun.
___3.1: Tässä asiaa mutkistaa "kysynnän ja tarjonnan lain" tarjonta -osuus. Se nimittäin tuottaa kilpailua. Kilpailun seurauksena hinnat putoavat. Monopolitilanteessa kauppias saa tasan tarkkaan sellaisen hinnan minkä ihmiset vielä suostuvat maksamaan, on kyseessä epäreilu tilanne jossa ostaja saa juuri saman verran onnea kuin mitä rahaansa arvostaa. Kaupankäynnissä kauppias muuttuu onnellisemmaksi. Kilpailutilanteessa hinnat taas lähestyvät sitä minkä kauppias on valmis myymään, jolloin kauppiaan onnellisuusosuus lähestyy sitä että hän tekee nollakaupan ja kaupassa vain ostajasta tulee onnellisempi.
4: Rahassa ja kaupankäynnissä ytimenä on luottamus. Inflaatio, rahan arvon väheneminen, juontuu usein nimen omaan luottamuspulaan. Tätä kautta terve markkinatalous pönkittää myös luottamuspuolta. Tämä taas ei ole huono asia.

Aristoteles sanoisi ehkä että ongelmana on pakote ja liiallisuus. Kilpailutilanteissa on häviäjiä ja häviäminen lisää onnettomuutta. Ja jos kilpailussa voitot keskittyvät eksponenttilakien mukaan, käy niin että on hyvin pieni määrä megavoittajia isoa häviäjien määrää kohden. Tämä tuskin lisää onnellisuutta. Tätä tehostaa se, että kaikille sama raha ei lisääkään onnellisuutta saman verran. Jos köyhä iloitsee eurosta enemmän kuin miljonääri, ei euro olekaan kaikille tasapuolinen onnellisuusmittari. Ja tämän varaanhan suurin osa yllä olevasta ajatusketjusta perustui. I FAIL. (Or not.)

Erilaiset mielipiteet ja niiden käsittely.

Jehovan Todistajien "Vartiotorni" -lehden joka ikisessä pääartikkelissa on jo vuosia ollut tietynlainen rakenne. Aluksi esitellään aihe. Tutustuttaminen nähdään nostamalla esiin erilaisia mielipiteitä aiheeseen liittyen. Tämän jälkeen juttu keskittyy siihen miten "Jehovan Todistajien kanta on tämä".

Toimintatapa on identtinen sen kanssa, kun lukioni elämänkatsomustiedon opettaja opetti teemoihin liittyen erilaisten uskontojen näkemykset ja kertoi loppuun että "kristinuskon kanta on kuitenkin tämä". Kaneetti korostaa sitä miten yksi näkemys on keskeisempi.

Tämä on psykologisesti toimiva strategia.
1: Syynä on se, että kun erilaiset kannat esitetään, se antaa kirjoitukselle tasapuolisuuden vaikutelman. Kun erilaiset näkökannat tuodaan esiin, se tuntuu reilulta. Näin teksti voi sisältää vaikka miten yksisilmäistä ja ideologisesti värittynyttä tavaraa, mutta se kätkeytyy, kun "molemmat puolet on tuotu esiin".
2: Samalla kun ne jäävät maininnan tasolle, ne tuntuvat tutulta. Mutta niiden taustoja ei kuitenkaan ymmärretä, jolloin ne ovat vieraita. Tätä kautta on vain yksi näkemys joka on perusteltu. Se on oikea mielipide. Muut ovat vain mielipiteitä.
3: Esittelysarja voidaan itse asiassa nähdä jopa suoranaisena kilpailutilanteen esityksenä. Etenkin Jehovan Todistajien julkaisujen strategia on sellainen että alussa esitetään "paljon vääriä näkemyksiä", joille loppu onkin ikään kuin vastavoima. Eli kun ne on mainittu ja sitten ollaan perusteltu omaa näkemystä, on samalla itse asiassa tehty debunkkaus niille alussa mainituille asioille.
___3.1: Itse asiassa ei ole lainkaan tavatonta törmätä kirjoitteluun jossa aiheena on "aihepiiri X, ja miten kanssani erimieliset ovat väärässä". Tällöin toinen puoli voidaan esittää puutteellisesti vain kritiikin kohteena, ilman että tämän vahvuuksia nostetaan esiin. Ja samoin toinen näkemys on vain "voittajana" ilman että sen heikkouksia nostetaan esiin. Tällöin asenne ei ole tasapuolinen vaan epäreilu, etenkään kun tilanne esitetään jonkinlaisena kisana jossa on "oikeita mielipiteitä" ja "typerysten mielipiteitä".
4: Tämä myös lisää luottamusta omaan vakaumukseen jos kirjoittaja on "omaa leiriä". Silloin se antaa kuvan siitä että "tuo on tutustunut molempiin puoliin ja on silti meidän puolella". Tätä kautta on helppoa delegoida ajatteluprosessista vastuuta tälle viisaalle ja ajatella että tämän kannan täytyy olla todella perusteltu.
___4.1: Tätä strategiaa käytetäänkin paljon ihan puhtaanakin. Esimerkiksi moni fundamentalistikristitty voi tehdä kirjoitelmia joissa on teemana "olen argumentoinut monen ateistin kanssa ja se on vahvistanut uskoani". Tätä voidaan tukea vaikkapa tekemällä juttuja siitä missä on "argumenttivirheitä joita joku ateisti on sanonut" - ja nimetä sen vaikkapa "kymmenen huonoa syytä olla ateisti". Tämä ei itse asiassa kerro paljoakaan itse asiasta, koska usea uskovainenkin tai minkä tahansa ideologian tai näkemyksen edustajissa on huonojen argumenttien esittäjiä. Uskonto ei ole väärä siksi että minä olen kohdannut ison kasan uskontoa puolustavien virheargumentteja. Argumenttivirhe on toki aina argumenttivirhe, mutta jos kannatan asiaa joka on totta ja puolustan sitä ad hominemilla, se ei tarkoita että se itse asia on huono. Se tarkoittaa sitä että se ad hominem -osa on nollan arvoinen. Tälläisen kisaamisasenteen takana on itse asiassa hyvin usein takana väärä dikotomia, "joko he tai me" -asenne, joka ei ole mitenkään välttämätön.

Tietenkin tämä erilaiset näkökulmien maininta tuo aiheen lähelle ja kiinnostavasti. Etenkin jos niihin on lainattu yleisiä näkemyksiä. Tätä kautta juttu tuntuu relevantilta ja herättää kiinnostusta. Tämä onkin lähes ainut strategian hyvä puoli.

Kaikkien mielipiteiden esittäminen ei siis välttämättä vielä tarkoita tasapuolisuutta tai reiluutta. Siksi puolisoni, joka näki minun hihittelevän Jehovan Todistajien aineistolle, halusi vilkaista niitä. Viiden minuutin analyysin jälkeen hän sanoi sen, mitä mielessäni oli ollut kauemmin. Sisältö oli likimain seuraava: "Alkavat kiinnostavasti ja sitten jatketaan tylsästi ja autoritaarisesti siitä miten juuri Jehovat ovat oikeassa omista lähtökohdistaan." Hän huomasi heti sen, mikä on vahvistunut mielessäni ison tutustumisen kanssa. Olen ilmeisesti tuhlannut aikaani.

Geenien rahoittamisesta.

Jalostuksen perusideana on vaikuttaa eläinten geenistöön. Muuttuminen voi olla monenlaista, ja siksi jalostus ei ole irrallaan siitä mitä muutoksia halutaan. Jos otetaan puhtaasti taloudellinen ajattelu käyttöön, on jalotuksen ideana yksinkertaisesti verrata jalostuksen kustannuksia niiden aikaansaamiin tuottoihin. Jalostuksen kulutus saadaan yksinkertaisesti arvioimalla jalostussuunnittelun vaatima työmäärä - sekä karsittavien tai suosittavien eläinten jalostuskäytöstä/käyttämättömyydestä mahdollisesti syntymät tappiot. Jalostuksen tuotto saadaan sitä kautta että se minimoi tuotantokuluja - kuten sairaspäiviä - ja/tai jos se lisää voittoja - esimerkiksi lisää maidontuotantoa. Tulot ja menot voidaan tietysti esimerkiksi diskontata, jolloin tulevaisuuden tuotoilla on pienempi arvo kuin heti saadulla rahalla.

Perinnöllisyyden osuus on ehkä se "yksinkertaisempi osuus". Jos ominaisuuden periytyvyysaste on korkea, sitä voidaan jalostaa nopeasti. Hallittavuutta toki mutkistavat esimerkiksi ominaisuuksien kytkökset. Jos hyvä ominaisuus korreloi jonkun huonon ominaisuuden kanssa, se vaikuttaa. Kuitenkin tilanne on tältä osin "tietyn matematiikan sisällä". On arviointeja ja niiden luotettavuusrajoja, joita voidaan käsitellä tilastomatematiikalla.

Vaikeuksia on kuitenkin siinä että jalostettujen eläinten tulee sopia niihin olosuhteisiin joissa eläin on. Tämä vaatii markkinoinnin ja tuotanto -olosuhteiden hallintaa. Koska jalostus vaatii aikaa, on pakko jalostaa sellaisia ominaisuuksia jotka ovat todennäköisesti tulevaisuudessa hyödyllisiä.

Tätä kautta mukaan tulevat markkinat. On arvattava erilaisia trendejä, kuten kuluttajien tottumksia ja infrastruktuurin muutosta. Jotkin asiat, kuten lyhytaikaiset muotioikut ja tuet voivat olla yllättäviä ja lyhytaikaisia ja niillä voi olla iso vaikutus tulokseen. Mutta ne ovat lyhyytensä ja ennustamattomuutensa vuoksi "käytänössä jalostuksen saavuttamattomissa". Vaikeutena tässä kohden on tietysti se että tulevaisuuden ennustamisessa voi tapahtua isojakin muutoksia ja ne eivät välttämättä sovi mihinkään ennalta arvioitaviin luottamusväleihin, joissa on ennakoitavissa oleva määrä ennakoitavissa olevalla suuruudella olevia heittelyitä.

Ehkä pikkuisen hauska yksityiskohta tässä on se, että asiaa voidaan tarkastella kahdella tavalla. Niiden tulokset ovat samansuuntaiset, mutta niiden takana oleva logiikka on hyvin erilaista:
1: Jos jalostusta tarkastellaan ensisijaisesti taloudellisen tehokkuuden kautta, käy niin että tuloksiin tulee tuotantokustannusten muuttuminen. Tätä kautta jalostusarvo paranee vaikka muutos on ympäristössä eikä perimässä. Jalostus tavoittelee sitä että se kohdentuisi juuri geneettiseen edistymiseen. Tätä kautta on vain muistettava että tässä jalostus tarkoittaa hieman eri asiaa ; vaikka eläimen genetiikka pysyisi samana, sen kannattavuus voi olla hyvinkin erilainen. Tämä on ihan järkeenkäypää. Jos maidon hinta nousee, tietyn lehmän pito on taloudellisesti kannattavampaa vaikka se lypsäisi saman verran kuin ennen.
2: Jos näkökulma on biologisessa tehokkuudessa, tällöin tutkitaan tiettyjä ominaisuuksia lukuarvoina. Tällöin saadaan luku joka on vaikkapa tuotettavien maitolitrojen (eikä tuotteesta saatavien rahamäärien) määrä. Tämä tulos ei vaihdu vaikka tuottajahinnat muuttuisivat. Tosin tällöin hyvä jalostusarvo voi tarkoittaa huonoa kannattavuutta. Vaikeuksia syntyy siinäkin että eri ominaisuuksien väliset hyödyt on vertailtava jotenkin, jotta tiedetään miten niitä ja mitä niistä priorisoidaan mitenkin. Kun tarkastelussa on rahamäärät, on vertailu tietysti helpompaa.
+ Jännite on ymmärrettävä sitä kautta että miettii miten asian voisi sanoa toisin. Jos ominaisuus mitataan ja niille laitetaan taloudellisen tilanteen mukainen painoarvo, on laskettu ominaisuus ja sen painoarvo on tehty tuotoksen mukaan. Loppusumma on silloin sama kuin jos tarkasteltaisiin pelkkää taloudellista tulosta, mutta tiedetään mikä on perimän ja mikä on perimän ja mikä taloudellisen tilanteen mukaista.

Toki tämä yllä oleva oli röyhkeä yksinkertaistus. Tosiasiassahan "raha ei ole ihan kaikki". Esimerkiksi tilan tuotantotapa ja etiikka vaikuttavat siihen minkälaisia asioita painotetaan ja mitä ei. Raha oli vain ymmärrettävä esimerkki. Esimerkiksi usea jalostussuunnitelma voi painottaa ympäristöystävällisyyttä. Jos tiedot on kerätty ominaisuuksina, samoja jalostustietoja voidaan käyttää jopa täysin vastakkaisissa jalostussuunnitelmissa. (Tämän vaihtoehdon relevanssi on arki -ihmisellekin kouriintuntuva. Eri koirarodut ovat hyvinkin erinäköisiä ja niillä on eri rotuominaisuuksia.)

Hämärtyminen.

Tekstiviestipalstat ovat yllättävän suosittuja. Olen ihmetellyt sitä miksi ihmiset lähettävät maksullisia tekstiviestejä lehteen, kun nettifoorumit tekevät saman tehokkaammin, sallivat pidemmän ja paremman viestittelyn ja interkontekstuaalisuuden. Ja tekevät sen vieläpä halvemmalla.

Tämän päivän "Metro" sisälsi tekstiviestin joka näyttää miten vaikeaa idean tiivistäminen tekstiviestin pituuteen voi tarjota.

"Ihmisten omantunnon muokkaa ympärillä vallitseva ilmapiiri ja vallalla oleva moraali, sen sijaan että antaisivat Raamatun terveiden moraalinormien muokata omantunnon. Seurauksena tästä on hämärtynyt oikean ja väärän käsitys, jonka varmasti jokainen huomaa. NIMETÖN"

Pinnallisesti katsoen tässä on melkomoinen ristiriita. Ympäristö vääristää moraalin jolloin moraalinäkemys vääristyy. Tässä ihminen tekee väärin eikä huomaa sitä. Heti perään vihjataan että kaikki tietävät tämän vääristymisen eli he huomaavat tekevänsä väärin.

Tältä kannalta tämä viesti osuu teologiassa asiaan jossa ollaan erimielisiä. Omatunto on toisten mukaan kaikissa ihmisissä oleva "Jumalan ääni". Eli ihmiset tietävät mikä on hyvää ja pahaa. Pahantekijä ja vääräuskoinenkin tietää "jollain tasolla" toimivansa epäeettisesti. Toisen näkemyksen mukaan perisynti on sumentanut ihmisten kyvyn ja siksi ihmiset eivät ymmärrä mikä on hyvää ja pahaa ellei sitä heille opeteta. Tässä ihminen tarvitsee kaitsentaa jotta voisi tajuta mitään moraalista.

Tältä kannalta viesti ottaa kaksi keskenään ristiriitaista teologista kannanottoa ja dumppaa ne yhteen. Tätä kautta syntyy jotain joko täysin ristiriitaista tai vähintään melkoisen jännitteistä. Ihmiset eivät osaa moraalia, näkevät sen väärin ksoka eivät ymmärrä että miten sen kuuluu olla. Mutta kuitenkin he näkevät olevansa väärässä.

Kuitenkin tähän tulkintaan voidaan - minusta jopa kannattaa - lähestyä hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Silloin oletetaan että ihminen on järkevä. Jos koherentti selitystapa jolla asiat voidaan liittää löytyy, sen on oltava se.

Tässä liimana toimii se, että kirjoittaja lähestyy asiaa vain omalta näkökannaltaan. [Tämä onkin kokemuksieni pohjalta yleisesti ottaen "standardi" jolla kohdella kaikkia "yhden asian miehiä". Se on heidän tunnuspiirteensä. Itse asiassa tämän voi ottaa perustaksi lähes kaikessa kommunikaatiossa, eikä kovin usein epäonnistu.] Hän katsoo oman napansa kautta, mikä tarkoittaa sitä että hän antaa itselleen ja omalle näkemykselleen etuaseman, ja hänestä poikkeaminen on lähtökohtaisesti huonompia.

Tässä tulkintatavaksi tehdään alkuoletus siitä että vain Raamattu on terve moraalinormisto. Kaikki siitä poikkeaminen on huonoa, vääristymistä. "Vääristyminen" on vääristymää suhteessa siihen. Tätä kautta sanonta sanoo että ihmisten näkemykset ovat muuttuneet kulttuurin mukana ja etääntynyt Raamatun normistosta. Ja ihmiset eivät pidä tätä pahana asiana. Tästä ei voi tietenkään olla kuin yhtä mieltä.

Keskustelullisesti tälläinen asetelma on tietysti kestämätön, koska siinä oletetaan että "olen oikeassa" ja muut käsitellään tämän oletuksen kautta. Jos toisen sallitaan tehdä sama oletus omalle kohdalleen saadaan esille se että "meillä on näkemysero" on todiste siitä että (1) olet moraalisesti superior ja (2) toiset ovat pahoja. [Tämä 1+2 -henki itse asiassa sopii valtaosaan "non face to face" -keskusteluja.]

Itse asiassa näihin liittyen suvaitsevaisuus määrittyy uudestaan. Se ei eräällä tavalla enää ole "erilaisten mielipiteiden sallimista" ja "pyrkimmystä sympata ja ymmärtää niitäkin jotka eivät jaa mielipiteitäsi". Sen sijaan se on "sietämistä", ja "raivon tukahduttamista". Tasapuolisen keskusteluaseman sijasta otetaan ennakkoasenne jossa "vaatii paljon suvaitsevaisuutta sietää noita pahoja epäeettisiä kusipäätolloja". Asia on ymmärrettävä kun termin sisällön määrittää hyväntahtoisuuden periaatteen kautta.

Tämän jälkeen voidaan huomata miten kaikki voivat huomata miten monet näkemykset ovat erilaisia kuin Raamatussa. Mielenkiintoiseksi tämän tietysti tekee se, että ennen -esimerkiksi viel minun lapsuuden aikaan- ympäristö on ollut selvästi kristillinen. Ympäristö ja ihmiset ovat vuorovaikutuksessa, eikä tälläisiä vihjattuja "yhden suunnan nuolia" voida ottaa kovin vakavasti.

Asenne, joka on yleinen, toi viestiin ristiriidan sijasta ymmärrettävyyttä. Ja vaikka asenne on tietyllä tavalla asennevammaista, tämä on sitä sellaisella tavalla jossa on jotain sellaista yleisinhimillisyyttä mitä on jokaisessa ihmisessä. Sellaista yleisinhimillisyyttä josta ei pitäisi olla ylpeä, mutta jonka ylenkatsominen osuisi lopulta omaan nilkkaan.

Ehkä tämä on yksi syy, miksi en kirjoittele tektiviestipalstoille. Liian lyhyt kirjoitusmuoto sisältää helposti väärinymmärtämisen siemenen. Jos asiaa lähestyisi vain omalta lähtökohdaltaan, ei olisi hyväntahtoinen. Ja tuossakin viestissä näkisi vain sen ristiriidan. Toki tässä käy niin erikoisesti että hyväntahtoisuuden periaate näyttää että toisella osapuolella ei ole samanlaista hyväntahtoisuutta kuin miten se on hyväntahtoisuuden periaatteesa määritelty.

---

Tästä aiheesta on tehnyt mieli kirjoittaa pitkään, mutta sopivaa ja helppoa ja ymmärrettävää että autenttista esimerkkiä ei ole löytynyt.