Tähän meidän kaikkien on syytä varautua...

Epäilys on tuotteemme ~ Kun maailma ei riitä.

"This isn't another new fashion / or a new wave plastic trend / everybody's searching for something / but in the mean time let's all just pretend / I've got this feeling / and I don't know what it is / this room is overcrowded, man, / and I need air to breath / Big Bang, Big Crunch / you know there's no free lunch / kneel down and pray / here comes your judgment day / big crunch / you know / it's going to be quite a show / what goes around always comes around, yeah."
(Bad Religion, "Big Bang")

Kulttuurissamme on liikkeellä erinomaisen laaja ja monipuolinen ilmiö. Se muistuttaa kovasti filosofista kamppailua analyyttisen ja mannermaisen filosofian kanssa. Hermeneutiikan ja positivismin perinteet ovat siirtyneet myös maallikkokentille, tosin vasta muodonmuutoksen kautta. Ja tässä muutoksessa se on lakannut olemasta argumenttiperäistä ja sen sijaan se on muuttunut valtapeliksi. Toki moni uskoo että valtapeli on tieteen kehityksessä vaikuttavana elementtinä. Mutta vain harva postmodernistikaan uskoo että se on pelkästään sitä. Kyseessä on tietysti valtava Pseudoskeptismi vs. Denialismi -kiista, joka ei vello niinkään tiedemaailmassa, kuin poliittisessa ja kulttuurillisessa piirissä. Ja ne kaikki haluavat aikasi ja huomiosi. Ja vaikka pseudoskeptikot ja denialistit haluavat molemmat vastustavat toisiaan kiivaasti, se, mitä he eniten näyttävät inhoavan, on se että joku ei suostu astumaan jompaan kumpaan leiriin. On pakko olla puolesta tai vastaan.

Tämä blogaus käsittelee näitä ainoastaan kulttuurillisina ilmiöinä, ottamatta kantaa siihen kumpi puoli on "ontologisesti oikeassa". (Sillä toinen kuitenkin on, koska heillä ovat vastakkaiset näkemykset monissa olemassaoloa ja jonkin käsityksen oikeudellisuutta käsittelevissä kysymyksissä.) Pääasiassa on se, että olipa kuka tahansa oikeassa, hän ei ole sitä perustellusti. On tärkeää huomata konteksti ja olla tästä yleistämättä maailmankatsomusta niihin tahoihin, jotka aidosti yrittävät etsiä tai ovat jo löytäneet evidenssiä näiden näkemysten taakse. Tosin on hyvä huomata, että näissä näkemyksissä on sosiaaliset piirit, ja tämän jälkeen olisi syytä katsoa, onko niissä itse asiassa mitään muuta: Eli Suomeksi: Onko heillä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä usein julkaisuja ja onko heillä aktiivinen tutkimusohjelma. Jos on, näkemys on tiedettä, jos ei muuten niin siksi että se on nykytieteen paradigma, jota tutkitaa nykytieteen menetelmin. Yhtä tärkeää on myös huomata, että vaikka näkemys itse olisi kuinka hyvä, perusteltu tai tieteellinen, sen ympärillä pyörii erilaisia tahoja, jotka ovat kaikkea muuta kuin sitä. Olennaista onkin katsoa, missä tasossa nämä tahot ovat. Jos sen "huippunimien" johdosta löytyy tätä sosiaalista piiriä, eikä sen ulkopuolella ole lainkaan sen tutkimusta, on syytä miettiä.

Pseudoskeptismi

Pseudoskeptismi on Marcello Truzzin määrittelemä käsite, jolla tarkoitetaan epäilemistä, joka ottaa ennemmin negatiivisen kuin agnostisen kannan, ja perustuvat epäuskoon enemmän kuin epäilyyn, ovat pseudoskeptikoita. Pseudoskeptikot esittävät useimmiten vastaväitteitä jotka perustuvat ennemmin omaan uskottavuuteen kuin empiiriseen todistusaineistoon. Keskustelussa he yleisesti keskittyvät vastapuolen nimittelyyn. Pseudoskeptikot edustavat yleensä näennäisesti jotain tieteen valtaparadigmaa, mutta vain harvoin tietävät oikeastaan mitään sen sisällöstä. Ja kaiken lisäksi he esittävät tätä puutteellista, vääristynyttä tai jopa väärää näkemystään ikään kuin se näkemys todella olisi tieteen käsitys asiasta. Tyypillinen pseudoskeptikon piirre on se, että mikään todistusaineisto ei saisi häntä muuttamaan mieltään. Tämä johtuu siitä että hänellä on maailmankatsomus, jota hän ensisijaisesti puolustaa. Tiede on vain tekosyy siihen että hän saa tähän oikeutuksen itselleen ja jotta hän voisi muuttaa muiden ihmisten mielipiteet samaan näkemykseen.

Pseudoskeptismin tärkein piirre on kuitenkin se, että se ei varsinaisesti kehity. Se ei myöskään varsinaisesti esitä todisteita jonkun teorian puolesta. Nämä tyytyvät vain kritisoimaan jotain näkemystä jonka nämä katsovat olevan epätiedettä. He myös esittävät asiasta vain kritiikkiä, eivätkä usein edes tiedä kritisoimansa näkemyksen sisältöä. Perusteluissa korostuvat usein tieteentekijät auktoriteetteina, joiden kannatus voidaan rinnastaa asenteeseen pappeja kohtaan. (Tämä asenne ei kerro näistä tutkijoista, mutta niiden seuraajista sitäkin enemmän.)

Kuitenkin on huomattava, että pseudoskeptisyys ei tarkoita sitä että hylkäisi todistustaakan. Usein pseudotieteilijät esittävät että heidän kritisoijansa on pseudoskeptikko heti jos hän ei ole valmis koettelemaan ja testaamaan heidän asiaansa eikä ole valmis hyväksymään sen lopputuloksia. Tämä taas on virhe, joka johtuu tieteellisen metodin väärinymmärryksestä. Esimerkiksi jos haluamme todistaa ajatuksenlukukyvyn, se että joku sanoo että ajatuksenlukukykyä eikä halua tutkia koko ilmiötä ei ole ei vielä tarkoita että hän olisi pseudoskeptikko. Jos joku esittää että jokin väite on pätevä, joutuu todistustaakan mukaan osoittamaan että näin todella on.

Denialismi

Denialismi on termi, jota in käytetty kuvaamaan valtioiden, yritysten, tiettyjen sosiaalisten ryhmittymien tai yksilöiden kannanottoja, jotka keskittyvät kritisoimaan tieteellisiä teorioita. Kannanotoillaan he pyrkivät levittämään sanomaa, torjumaan yritystoimintansa taloudellisia esteitä, vaikuttamaan politiikkaan. Tämä tehdään kiistämällä tieteen teoriat. Denialismille tyypillisintä on olla esittämättä mitään selvää vastateoriaa, joten tieteellisesti niistä ei tarvitsisi välittää. Mutta niiden jättäminen rauhaan olisi vielä pahempi virhe, koska kyseessä ei ollut tiede "in first place". Ongelmalliseksi kritiikin kuitenkin tekee se, että niitä tietenkin käsitellään sosiaalisina ryhmittyminä, jolloin tutkimukseen astuvat mukaan ryhmien sisäiset tavoitteet ja vakaumukset. Tyypillisesti denialistit itse väittävät tätä "ad hominem" -tyyliseksi herjaamiseksi, jossa keskustelu siirretään itse asiasta syrjään. Kuitenkaan tämä ei ole herjaamista, jos niitä tutkitaan sosiaalisena ilmiönä sosiaalisen ryhmittymien tutkimisen tavoin. Näitä tuloksia ei toki voi yhdistää niiden tieteellisiin väitteisiin. Mutta denialistien ensimmäinen tehtävä olisikin selvittää, onko niillä jotain aktiviteettia tämän sosiaalisen kontekstin ulkopuolella : Nyrkkisääntönä voi sanoa että ne ovat ainakin suurimmalta osin pelkästään kulttuurillisia ilmiöitä. Jos ryhmä saa maailmanlaajuista kuuluisuutta ja kykenee tuottamaan tutkimuksia saman verran kuin keskiverto "grad student", on helppoa huomata että kyseessä on ilmiö mallia "paljon porua, vähän villoja". Denialismia esiintyy runsaslukuisesti:
1: Revisionismi eli holokaustin kiisto, joiden kanta on se, että Hitlerin keskitysleirit ovat joko kokonaan valetta tai liioiteltuja.
2: AIDS -denialismi, joiden mukaan HI -virus ei aiheuta AIDSia.
3: Ilmastonmuutoksen vastustajat, jossa esitetään että ilmastonmuutosta ei joko ole tai se ei ole ihmisten aiheuttama tai että ihmisten vaikutuksia siihen on liioiteltu.
4: Evoluutionkiisto, jossa esitetään että evoluutio ei ole tieteellinen ilmiö, joka voi olla kreationismia, luomisoppia, jossa esitetään tarkkoja väitteitä, jotka käsittelevät esimerkiksi maan ikää tai Jumalan luonnetta, Intelligent Designiä, jossa Jumalan luonteeseen ei oteta kantaa, tai evoluutiokritiikkiä, jossa ei oteta kantaa oikein mihinkään.
5: Rokotteiden vastaisuus, jossa väitetään että rokotteet ovat vaarallisia, tappavat lapsia, aikaansaavat sairauksia tai aiheuttavat autismia.

Eräs varhaisimmista denialismin muodoista oli tupakkatehtaiden suorittama epäilyksen levittäminen. Tässä oli tietysti takana USA:n korvauspolitiikka: Jos tupakkateollisuuden johtajat olisivat tienneet että heidän tuotteensa on vaarallinen, he olisivat joutuneet maksamaan korvauksia. Siispä ytimeen ei noussut se, onko tupakka vaarallista, vaan onko se kiistatonta. Aatteen pohjalta syntyi kuuluisa tupakkateollisuuden lobbarin eräälle senaattorille esittämä lausahdus "Doubt is our product". Eli "epäilys on tuotteemme". Tietenkään tupakan vaarallisuuden tieteellisyydellä ei ole mitään tämän kanssa tekemistä, mutta kyseessä olikin kulttuurillinen ilmiö, joka oli ymmärrettävä nimen omaan sosiaalisessa kontekstissa. Eikä kukaan ollut yllättynyt, kun tupakka osoittautui vaaralliseksi vaikka tupakkateollisuus tuottikin tutkimuksia joissa tupakka ei ollut vaarallista. Kun seurasi rahan jälkiä, jäljet alkoivat pelottamaan.

Samantapaisia asioita on yhdistetty ilmastonmuutoksen vastustamiseen, jossa Exxon ja muut vastaavat öljy -yhtiöt ja tahot, joiden taloudelliseen tulokseen Kioton sopimus kiistatta tuo ikävän loven, maksavat tutkimusta joka kritisoi ilmastonmuutosta. Tulokset ovat erikoisia: Esimerkiksi tässä ilmastoskeptikoiden käsittelemä data on analysoitu siten, että trendi katoaa. Ongelmana on tietysti se, että se on ainut datankäsittelytapa, jossa se katoaa ja syynä tähän on tiedetyt ja tunnetut vaikutukset, El Ninó ja La Ninã ja muut ilmiöt, jotka heillä olivat tiedossa jo ennen datan analysoimista. Sosiaalisessa kontekstissa tämä sopii tietysti ryhmän tavoitteisiin, eikä ole ihme että data on analysoitu julkaisuun juuri siten miten se on.. Asiaan sopii myös Frank Luntzin vuonna 2001 kirjoittama muistio. Aiheena oli se miten republikaanit - oikeistopoliittinen siipi, joka kannattaa mm. yksityisautoilua ja teollisuutta ja jolle öljy näyttelee tärkeää osaa - voisivat kontrolloida kieltä joka käsittelee ilmastonmuutosta: "Voters believe that there is no consensus about global warming within the scientific community. Should the public come to believe the scientific issues are settled, their views about global warming will change accordingly. Therefore, you need to continue to make the lack of scientific certainty a primary issue in the debate, and defer to scientists and other experts in the field" Näistä lausunnoista käy selvästi, että vaikka ilmastonmuutoskritiikki olisi osittain tieteellistä, siihen liittyy selvästi sidosryhmiä joita ei kiinnosta tiede vaan raha tai aate. Samoin tietysti Intelligent Designissä ; Sen suurin taho, jonka alle käytännössä kaikki aiheeseen liittyvä debatti on liittynyt, Discovery Institute, tuotti Wedge -dokumentin, johon se liitti pitkäaikaistavoitteensa. Se alkaa sanoilla: "The proposition that human beings are created in the image of God is one of the bedrock principles on which Western civilization was built. Its influence can be detected in most, if not all, of the West's greatest achievements, including representative democracy, human rights, free enterprise, and progress in the arts and sciences." Loppuosassa käsitellään muun muassa sitä, kuinka yhteiskunta puhdistetaan "materialismista", jolla ei tarkoiteta niitä asioita joita oikeistopolitiikka ajaa, vaan ateismia. "To replace materialistic explanations with the theistic understanding that nature and human beings are created by God". Tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen instituutti - vaikka sanojen tasolla kiistääkin olevansa liitoksissa kristinuskoon - on pohjimmaisilta tavoitteiltaan nimen omaan aatteellinen laitos. Asiaan kuuluvasti on huomautettava, että kun dokumentti ensin vuosi julkisuuteen, sitä väitettiin valehteluksi. Wedgen levittäjiä kutsuttiin salaliittoteoreetikoiksi jota veti "Darwinian paranoid". Tätä nimittelyä kohtasi luultavasti eniten asiaa sosiaalipoliittisesta lähtökohdasta tutkinut Barbara Forrest. Myöhemmin he kuitenkin tunnustivat että se oli varastettu heidän toimistostaan. Myös rokotteiden vastustajissa taustalla väikkyy poliittinen tahto vaikuttaa siihen että rokotteet kiellettäisiin täysin - pohjalla on New -Agemaista ideologiaa siitä kuinka länsimainen lääketiede sotkee "luonnollisen tasapainon". Tämä kaikki tietysti kiistetään julkisuudessa, vaikka omat julkaisut muualle osoittavat toista. Heillä on siis "julkinen totuus" ja "sisäpiirin totuus". Toki tämä kaikki ei osoita, että ilmastonmuutos, holokaustin kieltäminen, tupakkateollisuuden lobbaus, AIDS -viruksen kiistäminen tai Intelligent Design olisivat pelkkää politiikkaa ja ideologiaa. Tämä vain osoittaa sen, että ne ovat ainakin sitä. (Siksi pseudoskeptikoiden hyökkäykset näitä tahoja vastaan ovat omalla tavallaan oikeaan kohteeseen suunnattuja. Sillä tieteestä ei alun perinkään ollut kyse. Mutta toisaalta myös väärät näkemykset ovat ymmärrettäviä koska pseudoskeptikot levittävät niitä.)

Denialismeissa on sellaisia piirteitä, jotka suuresti erottavat ne muista epätieteellisinä pidetyistä näkemyksistä ; Esimerkiksi siinä, missä tarotkorttien lukeminen tai reikiparannus pysyvät käytännössä muuttumattomana, nämä mukautuvat koko ajan olosuhteisiin ja uusiin argumentteihin. Tosin siinä, missä trendinä on tieteessä eksaktimpaan suuntaan meneminen, eli uusien paradigmojen selitysarvon kasvaminen suhteessa seuraavaan, denialismin trendinä on epämääräistyminen. Eikä minkä tahansa lainen epämääräistyminen, vaan sellainen, jossa aate ikään kuin jakautuu moneen osaan, jossa uusi on laimeampi kuin edellinen. Tästä mainiona esimerkkinä on rokotevastustus, jossa ensin syytettiin niiden pieniä elohopeamääriä vaarallisuudesta - ilman että asiasta oli tutkimusaineistoa tukemassa väitettä - ja kun vaarallisuus ei tutkimuksissa löytynyt, nyt syytetään kaikkia mahdollisia erilaisia yhdistelmiä. Nytkään ei ole todisteita, mutta väitteet ovat entistä vaikeammin testattavia ja epämääräisempiä. Samoin ilmastonmuutoksen vastustajissa on tapahtunut jakautuminen, kun osa on myöntänyt että ilmastonmuutos tapahtuu. Se vain ei enää ole autojen ja ihmisten syytä vaan johtuu pelkästään luonnollisista prosesseista joihin ihmisellä ei voi olla mitään valtaa. Samoin kreationismista lientyminen ensin Intelligent Designiksi ja tästä pelkäksi evoluutiokriittisyydeksi on kenties tunnetuin ja näkyvin liennytys. Olennaista näissä jakautumisissa on kuitenkin se, että vanhat näkemykset silti pysyvät rinnalla, eivätkä uudet koskaan vahingossakaan kritisoi näitä. Ja itse asiassa näyttää siltä että jos jokin antaa tukea näille liennytetyille, myös radikaalimman puolen tahot mielellään kopioivat tulokset ikään kuin itselleen sopiviksi.

Arkitason denialisti taas esiintyy yleensä "kriittisenä" tarkkailijana. On melkoisen tavallista törmätä sellaiseen strategiaan, että henkilö väittää että hän ei tiedä asiata mitään, ja tämän jälkeen listaa paljon materiaalia joka esittelee vain tätä kriittistä puolta. Tämä kertoo toki siitä, että vaikka henkilö kenties puhuu totta tietämisestään, hän kuitenkin vakaasti uskoo toiseen näkemykseen. Näiden kanssa keskusteleminen taas on aika erikoista, koska jos et keskustele heidän kanssaan, vaikenet asiasta etkä uskalla osallistua debattiin, ja jos osallistut, latistat keskustelua. Sitäpaitsi eihän asoiden esittäjä sanonut muuta kuin että "tuota kohtaa ei ole vielä vastattu, se on siis auki, ja voin jatkaa epävarmuuttani". Kun vastaukset taast tulevat, vastauksena on usein uusi litanja vastaavia tai sitten siihen viittaaminen että henkilö nyt vain esitti mitä joku muu oli sanonut, aivan kuin sillä ei tämän jälkeen olisi mitään merkitystä. Arkitason denialistin puheissa korostuu myös vainoamisaspekti. Hänen erikosia näkemyksiään ei ole tieteessä, koska tiedemaailma on väärien henkilöiden hallinnassa. (Joka minusta nojaa "arkipsykologiaan", eli siihen että voi eläytyä muiden ihmisten kokemuksiin. Usein tämä tarkoittaa sitä että henkilö ajattelee miten hän itse kokee tai toimii jossain tilanteessa ja yleistää tästä.) Yleinen ilmiö on myös se, että jos esimerkiksi rokotevastustajien vanhoja, jo vääriksi osoittautuneita väitteitä nostaa esiin, he sanovat että ne ovat vanhoja käsityksiä. Toki on kenties niin, että "joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään", mutta tässä tapauksessa ne ainakin näyttävät että sidosryhmillä ei koskaan ole ollut todisteita kannalleen, vaan he ovat aina esittäneet testaamattomia väitteitä. Toisin sanoen, he hutkivat ja tutkiminen jää toisille, mikä ei tarkoita enempää eikä vähempää kuin sitä, että he vaativat ainoastaan toiselta puolelta todisteita. Heille riittää pelkkä epäilys ja "mahdollisuus", vastapuolen on todistettava itsensä aukottomasti. Ja kun tämä tehdään, onkin aika siirtyä uusiin, hieman epämääräisempiin, epäilyihin. Sillä on muistettava että Totuus ei ole se tuote, jota taustalla myydään, vaan epäilys. Siksi rokotevastustajat eivät tavoittele lainkaan todistettuja riskejä suhteessa etuihin, vaan herkuttelevat sen sijaan todistamattomilla katastrofeilla ja - jos sattuvat oikein laadukkaalle ja perustelunhaluiselle tuulelle - hyödyt unohtavilla riskianalyyseillä.

On kuitenkin tärkeää huomata, että pelkkä tieteen paradigmojen kritisointi ei tee denialistia. Ydinajatus siitä että jokin liike tunnistetaan denialistiseksi ei siis tapahdu sillä, että katsotaan onko se tieteen nykyparadigman vastainen. Se katsotaan sillä, miten se toimii. Paradigmojen vaihdokset saavat toki joskus - mutta eivät aina - julkisuutta, mutta näissä tapauksissa teorian menestys kulkee tiedemaailmasta maallikoille päin, eli ensin se saa suosiota tiedemaailmassa ja vasta sen jälkeen sitä opetetaan ja levitetään muille. Jos näkemys tekee tutkimuksia ja saa ne julkaistua vertaisarvioiduissa lehdissä, sellaisissa joita ei ole perustettu "vain heidän itsensä piirissä vain heitä itseään varten" - eli joiden luonne saa muidenkin tiedemaailmalaisten hyväksynnän - pitämiä, se on tiedettä. Sen sijaan jos järjestöllä on varaa kirjoittaa lukuisia maallikoille suunnattuja kirjoja aiheesta ja varaa tehdä Ben Steinin tapaan Hollywood -elokuvia joilla promotoivat liikettä samanaikaisesti kun sitten porukalla valittelevat että sillä ei riitä rahaa tehdä omaa tutkimusta, tilanne on todennäköisesti aivan toinen.

Yhteiset piirteet:

Sekä denialistia että pseudoskeptikkoa yhdistää aatteellinen sitoutuminen. Kun he keskustelevat toistensa kanssa, tämä on tietysti aivan oikein, koska kummassakin on loppupeleissä kyseessä pelkkä sosiaalinen aktiviteetti. (Jonka vuoksi on virhe kritisoida pseudoskeptikkoja eli näitä pseudoskeptikkoja ja sen jälkeen väittää että koko kyseisen tieteen teon piiri on tätä samaa. Sillä esimerkiksi ilmastonmuutoksen teorian tutkimusohjelma peerlehtiin lähetettyine julkaisuineen on aivan eri asia kuin "kasvinsyöjäluonnonsuojelijaopiskelija Tampereelta".)
1: Molemmat puolet soveltavat luovasti assimilaatiota, eli havaintojen sovittaminen ja selittäminen tai lattian alle lakaisemista siten että se sopii jo ennalta päätettyyn maailmankuvaan.
2: Toinen yleinen molemmilla tavattu - tosin denialisteille hieman tyypillisempi - strategia on dissimulaatio, eli näkemyksen piilottaminen. Dissimulaatiossa esimerkiksi uskovainen henkilö piilottaa vakaumuksensa ja väittää esimerkiksi olevansa "pian kääntynyt ateisti" (vaikka hänellä sattuu olemaan sattumalta sama IP -osoite, kuin vuosia samassa paikassa uskoaan esittäneellä henkilöllä. Ja tämä IP ei satu olemaan kirjaston koneen tai muun julkislaitoksen kone.) tai rokotteiden vastustaja, joka esiintyy "tietämättömänä mutta huolestuneena henkilönä", joka sitten esittää runsaissa määrin rokotteita vastustavaa materiaalia, joiden sekaan ei ole vahingossakaan eksynyt rokotteita kritisoivaa materiaalia. (He siis noudattavat eräällä tapaa Islamilaisen Taqiyyan kaltaista perinnettä.) Samaa löytyy toki molemmilta puolilta.
3: Vastapuolen näkemykset esitetään olkinukkemuodossa, eli vääristelyssä muodossa, jolloin ei lainkaan käsitellä sitä argumentaatiota mitä hän oikeasti esittää vaan jotain mielikuvaa joka tästä on. Esimerkiksi lääketieteessä ei väitetä että rokotteilla ei olisi mitään riskejä. Sitä perustellaan enemmänkin sillä, että rokotuksista saadut edut, kuten isorokon katoaminen, ja muiden vakavien tautien väheneminen ovat selkeitä ja tärkeitä etuja. Ja että rokotekampanjoita ei tehdä vain rokottamisen vuoksi, vaan niihin liittyy haittoihin, tehoihin ja kustannuksiin liittyvät arviot. Ja että nämä edut pelastavat useampia henkiä, kuin mahdolliset riskit vaarantavat. (Kun taas pseudoskeptikoista rokotteet ovat täysin riskittömiä, eikä niistä edes voi olla mitään haittaa.) Lääketieteen kannalta rokotevastustus onkin erikoista sen takia että sen antamia etuja kukaan ei enää tunnista, kun kukaan ei enää kuole tai sairastu vakavasti sikotaudista.
4: Sellaisiin asioihin ja yhteyksiin viittaaminen, jotka ovat mahdollisia mutta joita on mahdoton tai erittäin vaikea testata ja joita ei voi osoittaa virheellisiksi tai huonoiksi millään vastaesimerkillä. Esimerkiksi se, kun rokotteiden "jokin yhdistelmä" aiheuttaa autismin, vaikka edes rokotteiden yhteyttä autismiin ei ole kokellisesti osoitettu.
5: Asenteissa on myös sellaista, että omien puolien väitteitä ei tarvitse perustella - itse asiassa sitä ei yleensä tarvitse edes esittää suomen kielisenä, vaan asia esitetään linkkilitojen tai copy - Pasten muodossa.
6: Runsaasti erilaisien kysymyksien esittäminen, joilla hän pommittaa toista kysymyksillä ja kritiikillä itse asiassa lainkaan perustelematta oman kantansa empiirisiä todisteita, jotka todella käyvät läpi jonkun kriittisen testin. Tämä strategia tunnetaan nimellä Gish Gallop, joka on saanut nimensä Duane Gishin mukaan. Hänen tapansa osallistua keskusteluihin oli se, että hän pommitti vastapuolta koko ajan ja esitti omaa näkemystään kysymyksien muodossa siten että toinen puoli ei edes ehdi vastata kaikkiin kysymyksiin - saati sitten esittämään oman kantansa. Aivan samoin pseudoskeptikot ja denialistit usein vuodattavat uskomattomia määriä tavaraa vastapuolen niskaan vaatien että kaikkeen on vastattava. Muutoin he julistautuvat tietenkin voittajiksi. (Tämä ei siis ole kreationistien yksinoikeus, myös muut harjoittavat tätä kyseenalaista taiteen lajia.)
7: Kaksoisstandardien käyttö, eli valikoiva kriittisyys jossa itselle asetetaan eri tieteellisyyden kriteerit kuin toiselle, eli se että henkilö ei lainkaan esitä kritiikkiä tietyille näkemyksille, mutta kritisoi aina toista näkemystä. Esimerkiksi taho esittää että "falsifiointi ei ole tärkeää", mutta toisaalta hän oppiveljineen muualla esittää kuinka hänen kritisoimansa näkemys on falsifioimattomissa, mikä taas siellä osoittaa sitä että se ei ole itsekriittistä eikä siksi lainkaan tieteellistä. Tätä voi kuvata tilanteella "Kruuna, minä voitan - Klaava, sinä häviät" -koeasetelmina.

Oikeastaan on hyvä huomata että pseudoskeptismi ja denialismi ovat oikeastaan samoja asioita, erona on vain se, että pseudoskeptikko luottaa tiedemaailman kantaan ja denialisti vastustaa sitä. (Ja molemmat haittaavat tieteellisyyden asiaa, koska denialistit joskus onnistuvat myymään epäilyksen tuotteensa ja pseudoskeptikoiden aggressiivinen, asiaton asenne taas herättää jo sinänsä vastustusta, mutta ennen kaikkea heidän esittämänsä olkinukkemaiset näkemykset heidän "kannattamastaan tieteellisestä teoriasta" levittävät epätietoisuutta jopa tehokkaammin kuin denialismi, koska luulisihan sitä että kannattamansa teorian sisällön tuntee. Valitettavasti näin ei ole pseudoskeptikkojen kohdalla.) Ero on siis vain siinä "kumman puolella tiedemaailman näkemykset ovat". Mutta tämä puolella oleminen ei tule ansiosta. Muutoin eroja ei ole paljoa. Paitsi ehkä se, että pseudoskeptismillä ei ole muutostrendiä ja denialismi epämääräistyy.

Heidän tilanteensa voisi kuvata Poets of the Fallin "Carnival of Rust" -kappaletta lainaamalla:

"It's all a game / avoiding failure / when true colors will bleed / All in the name / of misbehavior / and the things we don't need / I lust for after / no disaster can touch / touch us anymore / And more than ever / I hope to never fall / where enough is not the same it was before"
(Poets of the Fall, "Carnival of Rust")

Valehtelija, ei paradoksia.

"Somebody tell me what made us all believe you / I should have known all along it was all a lie / should have known it was all a lie / Now, / now / I know the truth / truth / I'm through fearing you / you / I am free"
(Evanescence, "Lies")

Nathan Rothschild oli kuuluuisa arvopapereilla pelaaja 1800 -luvulta. Vuonna 1815 oli kuuluisa Waterloon taistelu, jossa Napoleon Bonaparte taisteli Wellesleytä (aka. Wellingtonia) vastaan. Tarina kertoo, että hän sai kyyhkysellä tiedon siitä, että Napoleon oli hävinnyt. Tämän tiedon saatuaan hän lähti välittömästi pörssihalliin ja käski alaisiaan myymään kaikki konsulit. Konsulit olivat (Englannin) valtion oblikaatioita. Odotusarvoisesti jos Englanti voittaa, niiden arvo nousisi pilviin ja jos Napoleon voittaa, niiden paperin arvo on arvokkaampaa ennen kuin konsuli painettiin sille. Arvonnousua siis tiedossa, ja tyyppi myy kaiken ENNEN tätä hinnannousua. Tämä on totaalista tyhmyyttä.

Tosiasiassa hän oli kuitenkin ovela. Hän oli suuri meklari, jonka paikan vieressä oleva kannatinpalkkikin tunnettiin "Rothschildin pylväänä". Kun kaikki näkivät että Rothschild tulee ja käskee, he olettivat että tämä oli juuri saanut tietoa. Koska kaikki tiesivät että "Wellington vs. Napoleon -taisto" oli merkittävä, he olettivat tietysti -ironista kyllä aivan oikein- että tieto koski tätä Waterloon taistelun lopputulosta. Ja kun he näkivät Rothschildin, ovelana pidetyn meklarin, vaivihkaisesti luopuvan konsuleistaan, huhut alkoivat liikkumaan. "Rothschild tietää Napoleonin voittaneen". He myivät paniikin vallassa. Konsulin arvo romahti tämän takia, kun tarjonta kasvoi eikä kukaan halunnut ostaa. Ja TÄSSÄ vaiheessa Rothschild käski alaisiaan ostamaan kaikki konsulit jotka vain saivat irti.

Kun kyyhkyä hitaampi kuriiri sitten saapui uutisineen, Rotchildillä ei ollut vain niitä konsuleita, jotka hänellä oli silloin, kun hän oli saanut tiedon. Hän oli lisäksi
1: Myynyt kaikki entiset omistamansa konsulit kun ne olivat kalliita
2: Ostanut kaikki konsulit silloin kun ne olivat halpoja.
3: Romahduttanut toimillaan konsulien hinnan niin että hän sai ne pilkkahinnalla ja heti tämän jälkeen niiden arvo tietenkin kohosi taivaisiin.
Hän oli siis saanut tuloja 2 kertaa.

Pinnallisesti ajatellen tämä näytti typeryydeltä. Kuitenkin toiminnan lopputulos kertoi että hän oli ovela ja osasi huijata kaikkia juonikkaasti. Toisin sanoen, hän oli taitava huijari. Mutta valehteliko Rotchild? Tämä riippuu käytetystä valehtelun määrittelystä.

1: Valehtelu on sitä että "Esittää väärän lausunnon jonka tavoitteena on johtaa harhaan." Valehtelu on siis kielellistä toimintaa, jossa esitetään joko väärä tai vääräksi koettu lausunto. Lisäksi tässä on mukana valehtelijan intentio harhaan johtamisesta.
2: Williams on määritellyt valehtelun hieman toisella tavalla julkaisussaan "Ethics and the Limits of Philosophy". Siinä valehtelu määritettiin seuraavasti: "I take a lie to be an assertion, the content of which the speaker believes to be false, which is made with the intention to deceive the hearer with respect to that content." Eli toisin sanoen tässä edellistä näkemystä on muutettu siten, että lauseen pohjimmainen totuusarvo ei ole se, mikä tekee valehtelusta valetta, vaan se mitä lausuja itse uskoo sen olevan. Tässäkin versiossa puhuminen on tärkeää, valehtelu on kielellistä toimintaa.
3: Valehtelu on tehdä tarkoitettu uskottava, mutta väärä lausunto toiselle ihmiselle siten, että tavoitteena on saada toinen ihminen uskomaan että jotkut uskovat asiaan.
4: Valehtelu on joko uskottava mutta ei tosi tai uskottava väärä lausunto esitetään kohteelle siten, että kohde luulee että henkilö joka on esittänyt lausunnon on oikeutettu ja pätevä esittäjä ja että esittäjä uskoo lausunnon olevan tosi tai että henkilö, joka kuulee lausunnon on oikeutettu uskomaan että henkilö joka esittää lausunnon uskoo sen olevan tosi.
5: Tehdä uskottu mutta väärä lausunto toiselle, siten että tavoitteena saada kohde uskomaan lausuntoa tai että kohde uskoo että muut uskovat että se on tosi.

Määritelmiä on toki muitakin, mutta niissä toistuvat yleensä seuraavat piirteet, joita voidaan kutsua vaikka ehdoiksi. Valehtelun määritelmästä riippuen käytetään joko yhtä (tosin vain kohtien 2 tai 4 kohdalla) tai useampia näistä:
1: statement -ehto; valehtelu perustuu kielellisesti esitettäville propositionaalisille väitteille. Määritelmästä riippuen se voi olla puhetta, se voi olla morsekoodia tai viittomakieltä tai ilmeitä ja eleitä.
___1.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että valehtelun kielelliseksi sitoutuminen on väärin, ei siksi että kielellä ei voitaisi valehdella, vaan siksi että eleet ja monet muut vastaavat asiat ovat myös mahdollisia.
2: untruthfulness -ehto, valehtelu on joko epätosi lausunto tai lausunto jonka valehtelija itse kokee epätodeksi.
___2.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että lauseen epätotuus ei loppupeleissä ratkaise, koska esimerkiksi puolitotuuksissa kerrotaan pelkästään tosia asioita, mutta jätetään jotain kertomatta ja tämä on valehtelua. Myös tilanne, jossa toinen luulee sinun valehtelevan ja tiedät tämän ja haluat pettää häntä ja kerrotkin totuuden, viittaavat siihen että tämä kohta tuottaa useiden mielestä vääriä tuloksia. Toisaalta tätä ehtoa on kritisoitu myös siitä, että jos esität jollekulle puutaheinää ja kerrot sen olevan sellaista puutaheinää, jonka useimmat uskovat, ja
henkilö uskoo tämän, itse puutaheinää -osio ei ole valehtelua. Tosin jos useat eivät usko tätä, eikä lausunnon esittäjä itse usko tätä, tämä väite täyttää untruthfulness -ehdon.
3: addressee -ehto, eli valehtelu kohdistetaan jollekin yleisölle.
___3.1: Tätä kohtaa vastaan on kritisoitu siten, että jos esimerkiksi uskomme että paikalla on salakuuntelija, voimme syöttää hänelle vääärää informaatiota. Ja tämä toiminta on valehtelua, vaikka tosiasiassa mitään salakuuntelijaa ei olisikaan. Tämän kohdan kritiikki nojautuu yleensä yleisön käsitteeseen: Eräiden määritelmien mukaan itselleen valehtelussa itse on sekä esittäjä ja yleisö, kun taas osan mielestä itselleen ei voi aidosti valehdella. Samoin tässäkin kritiikissä erottelu perustuu kuvitteelliseen ja aitoon yleisöön.
4: intention to deceive -ehto, eli valehtelun tavoitteena on harhaanjohtaa.
___4.1: Tätä ehtoa on kritisoitu siitä, että esimekriksi todistaja voi todistajanaitiossa esittää väärän lausunnon, jonka hän tekee siksi että syytetyn kaverina oleva Mafiajoukko ei tule tekemään temppujaan hänelle, jonka hän sanoo silti koko ajan toivoen että kukaan ei uskoisi lausuntoa todeksi, eikä mafiamiestenkään tarvitse uskoa lausunnon sisältöä. Tässä kohdassa mielenkiintoista onkin se, yrittääkö henkilö vakuuttaa mafiamiehet omista intentioistaan. Useimpien mukaan ei. Mafiamiehiä harvemmin kiinnostaa se, mitä valehtelija itse tavoittelee, kunhan hän toimii siten kuten he haluavat.
5: Justified belief -ehto, jossa vaaditaan että vale on niin hyvä, että kuulijat todella ovat oikeutettuja uskomaan väitteen. Tämä on laadullinen kysymys, ja merkittävä esimerkiksi sen takia että jos joku kertoo satuja, tavoitteenaan saada yleisö tempautumaan mukaan kuvitteelliseen tarinaan, hän kuitenkaan ei suoranaisesti valehtele vaikka hän ei erikseen kertoisi muille valehtelevansa.
___5.1: Tätä ehtoa vastaan on kritisoitu siten, että tämä muuttaa valehtelun joko subjektiiviseksi, koska tuntuisi reilulta antaa tyhmille ihmisille helpotuksia tässä kohdassa. Yleisön luonne muuttuisi myös merkitykselliseksi.

Rothschild selvästi antoi merkkejä joita muut tulkitsivat. Statement -ehto on se, joka antaa Rothschildille useissa määritelmissä vapautuksen: Hän ei valehdellut. Mutta laajimmissa merkityksissä tämä ehto kuitenkin toteutuu - Esimerkiksi Vrij on artikkelissaan "Detecting Lies and Deceit" esittänyt että valehtelun muoto voi olla mikä vain, ilmeet ja eleet jotka sisältävät harhaanjohtavan viestin ovat hänestä myös valehtelua. Rothschildin merkit, jos olivat statement -ehdon mukaisia, ovatkin sitten jo automaattisesti lausuntoja jotka ovat sekä epätosia että Rothschild itse koki sen epätodeksi - tai sitten hän oli todella hölmö myydessään konsulinsa. Untruthfulness -ehto toteutuu siis väistämättä. Lausunnolla oli myös yleisö, eli muu pörssin väki, muut meklarit, joten adressee -ehtokin toteutuu väistämättä. Ja Rothschild oli toiminnaltaan melko ymmärtämätön, jos hän todella myi konsulinsa siksi että englanti oli voittanut - tai sitten hänen tavoitteenaan oli harhaanjohtaa. intention to deceive kohdalla vaihtoehtoina on siis se, että Rothschild oli joko tyhmä tai huijari. (Kivat vaihtoehdot.) Justified belief -ehto täyttyy koska muiden meklareiden oli loogista uskoa että Rothschild oli saanut tiedon. Ja Waterloon lopputuloksesta voitiin odottaa mitä vain tulosta, Napoleonin voitto ei olisi ollut mikään mahdottomuus tai edes "extraordinary" -väite. Yleisesti voidaan sanoa että joko Rothschildin merkit eivät olleet kieltä, jolloin hän ei valehdelut, tai sitten hän oli tyhmä, tai sitten hän valehteli. Itse uskon että viimeisin on oikea, koska tyhmäksi tuolla toiminnalla ja asemalla - Rothschild oli vakaassa asemassa pörssissä, hän siis osasi toimia oikein, tuo tilanne ei siis ollut "pokerinpeluuta, jossa pelaaja nokittaa siksi että hän luulee että hänellä on hyvä käsi vaikka se on surkea" vaan "pokerinpeluuta jossa pelaaja nokittaa koska tietää että hänellä on huono käsi ja tietää myös että tuossa tilanteessa 'bluffi' menee läpi". Ja lisäksi enemmistö valehtelun määritelmistä tuomitsee hänet valehtelijaksi.

Tosin valehtelussa on erikoisia tilanteita vakoilun maailmassa. Jos vakooja esimerkiksi kuvittelee että toinen on vakoja ja uskoo hänen valehtelevan, hänen kannattaakin kertoa totta. Silloin täyttyy pelkästään intention to deceive -ehto. Jos siis vakooja haluaa ajaa toiset länteen hän voi kertoa totuuden siitä että salainen kohtaaminen tapahtuukin idässä. Myös Sartren novellissa "The Wall" on esitetty huijaustilanne: Teloitettavaksi määrätty vanki pakenee ja fasistit haastatelevat hänen kaveriaan, joka on myös tuomittu kuolemaan noiden samojen henkilöiden toimesta. Vanki luulee, että karannut on serkkujensa luona, joten hän kertoo että hän piileskeleekin muualla. Hänen mieleensä tulee hautausmaa. Valitettavasti hän on väärässä luulossa ja kaveri löytyykin oikeasti hautausmaalta. Tämän valehtelu kuitenkin riippuu lujasti siitä mikä on untruthfulness -ehdon sisältö. Tuo sekä oli että ei ollut valehtelua. Intentio to deceive -ehdon ja untruthfulness -ehtojen kohdalla voidaan käsitellä myös erilaisia huhuja ja laajalle levinneitä virhekäsityksiä. Jos meillä on henkilö, joka valehtelee silmät korvat päästään kaikilla ehdoilla ja täysin. Hän siis esittää lausuntoja jotka ovat sekä epätotta että hän tietää ne sellaisiksi, hän kertoo ne yleisölle kielellisessä muodossa ja tavoitteena on nimenomaan harhaanjohtaa ihmiset. Ja hän onnistuukin. Nyt hänen valheeseen uskoo moni ihminen, ja he levittävät hänen sanomaansa identtisenä. Heidän valehtelunsa ei enää olekaan niin itsestäänselvää. Voidaan siis sanoa että valehtelu ei ole pelkkä viestin muoto ja sisältö, vaan esittäjällä - tai tarkemmin, heidän tavoitteillaan ja luuloillaan - on merkitystä. Toisaalta tyhmyys, tietämättömyys ei kuitenkaan väistämättä pelasta, koska esimerkiksi Suomen Laissa "vilpitön mieli" (joka voidaan liittää sekä intentio to deceive sekä justified belief -ehtoon) on määritelty muotoon "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää." Toisin sanoen jos henkilö luulee jonkin asian olevan totta, hän voi silti valehdella, koska valheen nieleminen vaatii tyhmyyttä tai koska voidaan uskoa että henkilö ei ole ottanut selvää asioista, jotka pitäisi olla tiedossa. Vilpillinen mieli - ja tätä kautta intentio - syntyy siis siitä että henkilö ei ota selvää vaan ottaa jutun totena esimerkiksi siksi että se on "liian hyvää ollakseen totta". (Ne yleensä ovat.)

Valehtelu toisen ihmisen kontekstista on kuitenkin hieman erilainen, kuin valehtelun määritelmä. Sillä siinä, missä yllä mainituissa valehteluissa kyseessä on "kaikkitietävä kertoja", eli asiaa tarkastellaan valehtelijan tai jonkun objektiivisen ja tietävän tarkastelijan toimesta, valehtelu tunnistetaan kuitenkin jostain muusta. Valehtelua ei tunnisteta siitä onko sillä yleisöä, koska kaikki kommunikaatio tapahtuu kielellisesti ja valheen tunnistaja on jo tuota yleisöä. Yleisesti voisi sanoa että valehtelu tunnistetaan eri asioista kuin vale määritellään: Untruthfulness -ehdon kohdallahan on usein vaikeaa käsitellä sitä, mitä valehtelija itse luulee asian totuusarvosta - joudumme turvautumaan omiin käsityksiimme tai muuhun tietoon. Tämä korostuu justified belief -kohdassa, jossa valehtelun tunnistaminen on itse asiassa päinvastainen asia kuin sen määritelmässä: Siinä missä valehtelijan tuottamassa valeessa tärkeäksi voidaan nähdä se että se on vähintään hänen itsensä mielestä järkevä ja uskottava, ulkopuolinen kohde tunnistaa valheen juuri siitä että asiat eivät sovi yhteen. Karkeasti voisi sanoa että valehtelija yrittää olla hyvä siinä, missä valheen tunnistaja katsoo valheen olevan huono.

Jäsentää valveen ja luo pakotteen.

"Lie to me / Convince me that I’ve been sick forever / And all of this / will make sense when I get better / I know the difference / between myself and my reflection / I just can’t help but to wonder / which of us do you love."
(Evanescence, "Breathe No More")

Kokeellisissa tieteissä etsitään korrelaatioita, Koska tutkimme mitä tapahtuu kun jokin asia toimii, etsimme säännönmukaisia seurauksia. Kun tarkastellaan korrelaatioita, esitetään siis että jonkinlaisia mitattavaa yhteneväisyyksiä on olemassa. Kausaliteetti kuvataan usein metaforan kautta: Sitä verrataan mekanismiin. Kun jotain tapahtuu, siitä seuraa jotakin.

Kokeissa yritetään selvittää miten maailma toimii, joten sen kannalta tärkeää on että asiat tapahtuvat koeasetelmissa tietyllä tavalla ja toistettavasti. Kun tehdään näin, oletetaan että on mahdollista etsiä jonkinlaisia säännönmukaisuuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että kausaliteettia etsiessä oletetaan että maailmassa on jonkinasteinen lainmukaisuus : Vesiputoukset eivät (lähes) ikinä virtaa ylävirtaan ja niin edespäin. Syy tähän voi tietysti olla pohjimmiltaan indeterministinen: Jos nopat olisivat aidosti satunnaisia, niiden heittojen odotettavissa tuleva tulos lähestyisi tilastollisesti 3,5:ttä kun noppien määrää kasvatettaisiin. Jokainen yksittäinen nopanheitto olisi siis satunnainen, mutta niiden tuloksista syntyisi käyrä joka saisi tietyn muodon ja tietyt rajat. Tutkimuksessa oletetaan että näitä sääntöjä voidaan etsiä ja käyttää hyväksi esimerkiksi arkielämässämme. Pragmaattisesti ajatellen tämä näyttää uskottavalta.

Määritelmiä:

1: Humesta syy ja seuraus ovat toisistaan käsitteellisesti riippumattomia, mutta niiden välillä on silti jatkuvuus. "Syy on olio, josta seuraa toinen, jolloin kaikkia edellisen kanssa samanlaisia olioita seuraavat jälkimmäisen kanssa samanlaiset oliot, tai toisin sanoen, jolloin siinä tapauksessa, että edellistä ei olisi, toistakaan ei olisi." Humen käsitteen mukaan syntyi syyn ja seurauksen regulariteettiteoria, jota käsitellään kausaalianalyysillä. Tässä ajattelussa jokin asia on toisen asiasn syy vain jos jokaista tapahtumaa seuraa toinen tapahtuma. Humen näkemyksen mukaan on mahdotonta olla samanaikaisesti ilmiön syy ja seuraus ja myös ajassa taaksepäin vaikuttava syy-seuraussuhde on ehdottomasti mahdoton.
___1.1: Humen mallissa ongelmana on se, että vain harva asia täyttää hänen ehtonsa. Useimmissa säännönmukaisuuksissa tunnetaan erilaisia anomalioita. Ja usein sallitaan tilastollinen korrelaatio. Tämä on tulkittu myös siten että syy-seuraussuhteet ovat itse asiassa harvinaisia. Monien mielestä tämä kuitenkin osoittaa että Humen syy-seuraisketjun vaatimus on epärealistisen tiukka.
2: Tieteellisessä realismissa ajatellaan usein, että ei ole syytä vaatia poikkeuksettomia säännönmukaisuuksia. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä että havaittava säännönmukaisuus ei tarkoita samaa asiaa kuin ontologinen kausaalilaki. Emme havaitse syy-seuraussuhdetta, mutta voimme havaita erilaisia korrelaatioita, jotka ovat hyödyllisiä, vaikka ne eivät suoraan komennakaan ja pakota tapahtumia juuri tietylle uralle. Ne kuitenkin painottavat todennäköisyyksiä ja tätä kautta kertovat meille jotakin.
3: Kontrafaktuaaliteoriassa ajatellaan että syy on sellainen elementti, jonka kyseisissä olosuhteissa pois jääminen tai muuttaminen olisi aikaansaanut sen, että seuraus olisi jäänyt tapahtumatta. Tämä tarkoittaa sitä että näkemys hyväksyy myös redundantin kausaation, jossa usea eri elementti aikaansaa saman tapahtuman. (Eli jos teloituskompanjassa ammutaan paljon luoteja, joista moni olisi yksinään letaali, nämä kaikki ovat syitä tapahtumalle.) Toisaalta se on herkkä määritelmällisille virheille. Tuntuisi hieman erikoiselta väittää että torstai on perjantain syy ja perjantai torstain seuraus.
4: Agenttiteorian, mukaan syy ja seuraus riippuvat toisistaan ; Kun tuotamme syyn, voimme saada seurauksen.
___4.1: Ongelmana tässä käsitteessä on se, että se voi käsitellä vain sellaisia asioita, joita voimme manipuloida. Tämä tarkoittaa sitä että tutkimukseen vaadittaisiin aina älyllinen agentti, joka taas ei ole kaukana siitä että sanoisi että kaikki kausaalisyyt joita tiede voi tutkia ovat jollain lailla ihmisen aikaansaamia. Tämän seurauksena on syytä miettiä esimerkiksi sitä, että jos kokeita tuottava mieli olisi aivan erilainen, olisivatko myös saadut yhteydet aivan yhtä erilaisia.
5: INUS -ehto (Insufficient but Non-redundant part of an Unnecessary but Sufficient condition) on näkemys, jonka mukaan syy on ei-välttämätön, mutta riittävä syy joka aikaansaa seurauksen, eikä muita seurauksen aiheuttavia ei-välttämättömiä mutta riittäviä syitä ollut läsnä.
6: Dowen ja Salmonin kehittämän prosessiteorian mukaan "Kausaalinen prosessi on säilytetyn kvantiteetin omaavan objektin maailmanviiva ja kausaalinen vuorovaikutus on maailmanviivojen kohtaaminen, jossa tapahtuu säilytetyn kvantiteetin vaihtoa". Tämä tarkoittaa sitä että analyysi ei perustu käsiteanalyysiin vaan empiriaan. Siinä kvantiteetti voi olla suure, kuten liikemäärä ja maailmanviiva taas on aika -avaruus. Tässä näkemyksessä tärkeintä on sen erottaminen, onko kausaaliprosessi aito vai pseudoprosessi: Esimerkiksi kun puhutaan nopeuksista ja taskulampun valokiilasta, ja Einsteinin suhteellisuusteoriasta, on tärkeää huomata että käden varon liike on pseudoprosessi: Kun heilutamme kättä taskulampun valokiilassa, käden varjo on takaseinällä isompi kuin lampun edessä. Kun heilutamme kättä lampun edessä, liike seinällä on paljon suurempi kuin lampun edessä. Tätä hyväksikäyttäen voimme siirtyä kohti universumia, ja heiluttamalla kättämme, saamme itse asiassa näkymään varjon, joka heiluu jossakin valoa nopeammin. Tämä ei tietenkään riko Suhteellisuusteoriaa, koska testissä olevat aidot kausaaliprosessit, eli valokiila, itse asiassa koostuu useista valonsäteistä, jotka kulkevat viivasuoraan. (Käden varjo etenee valokiilan mukana etäisyydelle X, joka on "takaseinä jonka suhteessa varjo heiluu) valon nopeudella. Samoin käsi heiluu valoa hitaammin, kiilan levetessä mittasuhteet vain muuttuvat.

Koejärjestelmien asettelusta:

Tieteessä koetta tehtäessä pyritään etsimään mahdollisimman yksiselitteisiä sääntöjä. Tämä johtaa siihen että koejärjestelyjä mietitään paljon ja tarkasti. Tämä taas johtuu siitä, että koejärjestelyissä pyritään tekemään suljettu järjestelmä, jossa testitilanteet eroavat vain yhden muuttujan verran: Esimerkiksi jos vertailemme pesuaineiden tehoja, etsimme korrelaatiota puhtaisiin vaatteisiin. Pesutuloksissa on kuitenkin eri elementtejä:
1: Pesukonemerkkejä on useita, eivätkä ne ole samanlaisia.
2: Pesukoneilla on eri pesulämpötiloja.
3: Pesukoneita voidaan käyttää eri pitkiä aikoja.
4: Pesukoneet kuluvat ja saavat toimintahäiriöitä.
5: Vaatteet ovat eri tasoisesti likaisia.
6: Vaatteissa on erilaisia likoja.
7: Vaatteissa lika on ollut eri aikoja.
8: Vaatteissa on eri määrä likaa.
9: Pesuaineita on useita erilaisia.
10: Pesuaineita käytetään eri määriä.
11: Vaatteiden eri materiaalit suhtautuvat likaan eri tavoilla.
12: Myös vaatteiden koko voi vaikuttaa.
13: Merkityksetöntä ei välttämättä ole myöskään se, miten täynnä kone on pestäessä.
Kun siis teemme vertailun, jokainen tajuaa että tilanne on epäreilu, jos mainostettavaa pesuainetata käytetään paljon vesivärillä sotkettuun paitaan, ja pesuohjelman annetaan pyöriä kauan, kun taas vertailtavan pesuainetta laitetaan lusikallinen, ohjelmaa pyöritetään vain hetki ja sotkukin on kuivunutta verta ja pinttyneitä öljymaaleja - vaikka nämä elementit eivät tarkoitakaan sitä että ensimmäinen pesuaine ei todella olisi parempaa. Tämä sama asia korostuu, kun yritetään selvittää mahdollisimman varmasti sitä, että joku väitetty elementti todella oli luonteeltaan sellainen, että sen läsnäolo todella vaikuttaa lopputulokseen väitetyllä tavalla.

Kausaliteetin erikoisuuksia.

1: Tosiasiassa emme voi koskaan tietää ovatko kaikki mahdolliset elementit otettu huomioon ; Emme voi eliminoida kaikkia mahdollisia elementtejä - esimerkiksi emme voi ottaa huomioon niitä hypoteeseja ja luonnonilmiöitä, joita ei vielä ole keksitty. Eli vaikka käytimme samaa pesuainetta samanlaisiin tahroihin, kone hajosi ensimmäisen pesun aikana hieman tavalla joka vaikutti toiseen tulokseen: Myös ihan huolimattomuus voi vaikuttaa. Eräässä nimeltä mainitsemattomassa porsaiden syntymäpainoja mittaavassa tutkimuksessa possut laitettiin punnituspussiin ja punnittiin. Huomattiin että paikka käytävällä oli painolle korrelaatio. Tulos oli yllättävä - ja väärä, koska porsaita punnittiin järjestelmällisesti lähtien käytävän päästä ja punnitsija unohti että porsaat päästävät hätiään punnituspussiin hieman, jolloin tämän painosta osa jää punnituspussiin. Ja tämä paino tuotti sen pienen korrelaation. Tämä yllättävä tekijä oli confounding factor. Tämän vuoksi tutkimuksissa etsitään yhteyksiä, jotka oletetaan jonkinlaiseksi syy-yhteydeksi. Toisin sanoen koejärjestelmissä pyritään testaamaan rajatussa syteemeissä, joissa asioihin puututaan aktiivisesti. Erikoista kyllä, voimme esittää että juuri tämä aktiivinen toiminta on ero koeaineiston ja todellisuuden välillä, jolloin voidaankin väittää että kun havaittavat säännönmukaisuudet ovat syntyneet tilanteessa jossa on aktiivista ja huolellista ja järjestelmällistä puuttumista tapahtumien kulkuun, tieteentekijä voikin koejärjestely itse luoda kausaalilait. Tämän pohjalta on jopa esitettu, että kausaalilait pätevät vain kokeellisesti tuotetuissa suljetuissa systeemeissä, eivätkä siksi mitenkään selitä asioita avoimissa systeemeissä, kuten luonnossa. Toiset taas ovat sitä mieltä, että pyrkimys erojen minimointiin on tärkeää, ja että syy voi olla myös juuri siinä elementissä, joka koejärjestelmässä on. Tämän suositun näkemyksen mukaan rautanaula ruostuu vedessä koeputkessa laboratoriossa samalla tavalla kuin se ruostuu luonnossa, eikä suinkaan niin että kokeessa ruostutettu naula ruostuisi siksi että se on laboratoriossa. (''Anyone buying?'' kysyisi muutama tietämäni henkilö..)
2: Simpsonin paradoksi (Simpson's Paradox) on havainto siitä, että mikä tahansa havaittu korrelaatio, eli tilastollinen suhde kahden muuttujan välillä, voi kääntyä päinvastaiseksi, jos löydetään jokin muuttuja joka korreloi molempien kanssa. Se ei siis oikeastaan ole paradoksi, vaan yllättävä tulos. Simpsonin paradoksi on vain erikoistapa siitä, kuinka empiriassa sekoittava tekijä (confounding factor) voi vaikuttaa lopputulokseen. Jos esimerkiksi havaitaan, että miehet paranevat tilastollisesti useammin käyttämällä jotain lääkettä kuin naiset, voidaan havaita että paraneminen johtuukin siitä että miehet ottavat lääkkeensä useammin. Voidaankin havaita että lääkettä ottaneiden naisten joukossa lääke tehoaa useammin kuin miehiin, jolloin itse lääke tosiasiassa toimisikin paremmin naisilla kuin miehillä. Samoin jos esimerkiksi "kansanryhmä X tunnetusti varastaa" voikin olla niin että kun mittariksi otetaan slummissa asuminen, joka on "yleisempää kansanryhmällä X" kuin muilla, havaitaankin että "kansanryhmän X jäsen varastaakin vähemmän kuin muut yhtä köyhästi elävät". Näitä ilmiöitä on havaittu melko runsaasti, ja nämä huomiot ovat tietenkin tarkentaneet tietoamme. Paradoksi on merkittävä ongelma tilastotieteelliselle analyysille, sillä sen kiertämiseksi ei ole mitään täsmällistä metodia. Emme voi kuin löytää erilaisia mielenkiintoisia korrelaatioita, jotka voivat muuttua päälaelleen jos niiden takaa löydetään jokin uusi tekijä. Eikä silloinkaan ole mitään taetta siitä, että tässä tilanteessa olisi oikeat valittuna taustatekijät. Lindlay ja Novick kun ovat osoittaneet, että olisi jokin menetelmä, jolla aineistosta voitaisiin tunnistaa suoraan, mitä tekijöitä siinä tulisi käsitellä. Esimerkiksi Judea Pearl on tämän vuoksi sitä mieltä, että todennäköisyyslaskenta on yksinään riittämätön menetelmä, jotta asioiden väliset aidot syy-seuraussuhteet voitaisiin selvittää, hän korostaa ratkaisussaan "paradoksin" empiirisen luonteen ymmärtämistä. Ongelma johtuu tietenkin taustatiedosta : Päätelmämme ovat perusteltuja vain kontekstissa. Tämä siis korostaa sitä että kun tieteessä mitataan korrelaatioita, on olemassa vain tietoa toistaiseksi: Voi olla että takaa löytyy uusia elementtejä ja tietomme muuttuvat ajan kanssa. Mutta itse koetulokset säilyvät, ja uudetkin muutokset -sekä ne joissa elementti löytyy, että ne joissa sitä ei löydy - käyvät erilaisia testauksia läpi. ja voimme tätä kautta lähestyä tietoa, vaikka se toki voikin matkan varrella heilahdella siten, että ulkopuolista hirvittää.
3: Yleisesti ajatellaan, että seuraus on aina jonkun syy, on oletettava että jokin asia on causa sui, eli itse itsensä syy, koska muutoin joutuisimme aina etsimään syyn : Jos esimerkiksi jokin tapahtuma on seurausta X:ästä, kaikelle olisi oltava selitys, eli jokin aiheuttaja, tulisi selvittää mikä on syy Y, jonka seurausta X on. Koska tälläinen olisi argumentoinnin virhe "ad infinitum", on täysin sallittua hyväksyä että jokin on itse itsensä syy. Tuomas Akvinolainen esitti että tämä on Jumala. Ateisti taas voi laittaa alkusyyksi vaikkapa baryogeneesin tai kvanttifluktuaation. Kummankaan käsityksen järkevyys ei siis vaarannu, vaikka ensimmäinen porras jääkin selittämättä. (Sen sijaan esimerkiksi Jumalallinen ilmoitus ei voi olla causa sui, koska se on lähtöisin esimerkiksi Jumalasta. Tälläisen tiedon alkuperän todistamiselta ei siksi voi paeta.)
4: Induktion ongelman mukaan korrelaatiosta ei voi koskaan suoraan osoittaa että asiat vaikuttaisivat toisiinsa, eikä syy-seuraussuhdetta voida koskaan osoittaa varmasti todeksi. Korrelaatiosta ei voida koskaan tietää, että onko niiden takana ylimääräinen elementti (jäätelön syöminen ei aiheuta hukkumisia, mutta lämpimät päivät yhdistävät hukkumiset ja jäätelönsyönnin epäsuorasti.) Korrelaatiosta on joskus myös vaikeaa nähdä sitä, kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Tähän tarvitaan usein esimerkiksi ajallisuutta tarkastelevaa analyysiä, eli sen tarkastelemista kumpi asioista tapahtuu ensin.

Yhteneväisyys.

"Religion is compatible with eating bacon / Religion is compatible with marrying multiple times / Religion is compatible with beheading your enemies and eating their brains. / Wait a second, shouldn't that be some religions?"

Melko usein törmää ihmisiin, jotka esittävät että heidän näkemyksensä ovat yhteensopivia tieteen kanssa. He voivat esimerkiksi kertoa kuinka naturalistinen tutkimusmenetelmä on yhteensovitettavissa Jumalaan uskomisen kanssa, esimerkiksi siten että uskovainen kokee tutkivansa Jumalallisen älyn tulosta. Tosiasiassa tämä on hyvin mahdollista. Tässä kohden on kuitenkin muistettava, että yhteneväisyys ei tarkoita sitä että sen kanssa ristiriitainen näkemys ei myös olisi yhteneväinen. Usein naturalismi yhdistetään myös ateismiin - siinähän ei suostuta vetoamaan yliluonnollisiin elementteihin, joten mikäs olisi ateistille sen parempaa kuin naturalismi? Tämä tarkoittaa sitä että ateismi ja uskovaisuus ovat toistensa kanssa ristiriidassa, mutta ne molemmat voivat olla yhteneväisiä tieteen teon kanssa.

Tässä suhteessa voidaan kuitenkin sanoa että yhteneväisyyden kannattajat tekevät muutamia vakiovirhettä. Olivatpa he ateisteja tai uskovaisia:
1: He väittävät että kun jokin kristillinen tai ateistinen näkemys on yhtenevä tieteen teon kanssa, kaikki kristilliset tai ateistiset näkemykset ovat. Tosiasiassa kuitenkin moni kristitty myös luottaa muutoin yliluonnollisiin syihin ja he syyttävät ihmisiä siitä että he eivät ole avomielisiä vaan elävät norsunluutorneissaan, kun eivät hyväksy näitä yliluonnollisia elementtejä vakavasti. Ja sanoipa Lutherkin, että "Reason is the enemy of faith". Toisin sanoen, olisi erityisen merkittävää tarkastella aina tapauksia erikseen. Toisaalta samanlainen virhe olisi väittää että kun osan näkemys vaatii käytännössä useimpien tieteen paradigmojen ja työskentelymetodejen alasampumisen, se tarkoittaisi sitä että kaikki maailmankuvaa edustavat olisivat tieteen vastaisia.
2: He vetoavat auktoriteetteihin. He kertovat kuinka Newton tai Einstein ja Fisher sekä monet monet muut olivat uskovaisia ja tiedemiehiä. Tai sitten he kertovat luetteloa huipputason tiedemiehistä, jotka ovat ateisteja, sellaisista kuten Watson tai Turing. Nämä ovat toki faktoja. Mutta tämä on irrelevanttia, koska tosiasiassa ihmiset eivät ole ristiriidattomia olentoja. Henkilö voi olla ristiriitainen. Filosofiapuolelta esimerkkejä on helppo löytää. Rousseau on näistä helpoin: Hän kirjoitteli lasten kasvatuksesta teorioita ja laittoi omat lapsensa orpokotiin koska ei omien sanojensa mukaan olisi osannut niitä kasvattaa. Subjektiivisuudesta eroon pyrkiminen on tärkeä elementti, joka estää "maailmankuvan vaikutuksen", tekee siitä itse asiassa oikein tehtynä täysin irrelevantin : Kun yksilön henkilökohtainen elämä pyritään jättämään laboratoriohuoneen oven ulkopuolelle. Toki kognitiivinen dissonanssi, väsyneenä hairahtaminen ja omien kotiasioiden miettiminen koeputkia pestessä ja monet muut psyykkiset tekijät estävät sen, että henkilö ei tässä voi mitenkään täydellisesti onnistua, mutta se ei tarkoita sitä että osa tästä ristiriitaisuudesta ei silti jäisi ovien ulkopuolelle. "Labrassa olen ateisti" on eräskin uskovainen tutkija vihjannut siitä mihin hän vakavasti pyrkii tutkimuksessaan. Tiede ja tietynlaiset uskontavat ovat kuitenkin yhteensopivia ilman ateismiin sortumistakin, koska on esimerkiksi Epikuroksen kannattama näkemys jonka mukaan Jumala on vain pykännyt universumin pystyyn eikä puutu sen toimintaan, ei vaikuta itse työskentelyyn mitenkään. Odotukset havainnoista eivät muutu. Metafyysiset tulkinnat niihin liittyen voivat toki saada erilaisia sävyjä, mutta jos tätä sävyä ei kirjata tutkimustulokseksi, siitä ei seuraa ongelmia. Se jää vain metafysiikaksi, joka on hieno tapa sanoa että se on vain mielipide. Toisin sanoen: Tieteentekijän mielipide ja paperille kirjoittamat asiat ovat tässä tapauksessa yhteensopivia, mutta eivät kuitenkaan sama asia.
3: Kun näkemykset ovat tieteenmukaisia, ne ovat tiedettä. Tämä on hauska, koska sen voi kumota sillä että monista näkemyksistä voidaan sanoa että ne ovat yhteensopivia, mutta ne ovat keskenään ristiriitaisia. Logiikassa, jota tieteessäkin käytetään keskeisenä apuvälineenä, ristiriidassa olevista lauseista toisen ajatellaan olevan väärin. Tämä tarkoittaa sitä että ateismin yhteensopivuus tieteen kanssa ei tarkoita sitä että uskonto jotenkin heikkenisi. Ja sama tietysti toisin päin. Syynä on se, että jotkin kannanotot ovat pelkästään "voi ollaa", jota ei voida testata. Tämä tarkoittaa sitä että kun tieteen määritelmään kuuluu testattavuus, nämä näkemykset eivät ole tieteellisiä. Niihin vain voidaan täysin uskoa, koska ne eivät vaadi ainoankaan tieteen (valta)teorian kumoamista tai tiedeprosessin muuttamista. Toki monet uskonnolliset tahot jotka esittävät tieteen kanssa ristiriitaisia näkemyksiä, ja joiden näkemys sotii tieteen tekoprosessin, että olettavat että luonnonlakien lisäksi tarvitaan jotain niitä voimakkaasti rikkovaa anomalia -elementtiä ovat tieteen kanssa yhteensopimattomia, mutta näiden pohjalta tehty päätelmä siitä että kaikki uskonnäkemykset olisivat tieteen kanssa ristiriidasa, ovat vain virheellisiä yleistyksiä.

Siksi voidaan ihan ajatella, että kysymys Jumalasta on tässä suhteessa aivan kuten kvanttimekaniikan superpositio. Superpositiossahan asia voi olla samanaikaisesti keskenään ristiriitaisessa tilassa. ; Ajatusleikin Schrödingerin kissa on laatikon ulkopuoliselle maailmalle samanaikaisesti elossa ja kuollut. Vasta laatikon avaaminen murtaa aaltofunktion. Tässä suhteessa Jumalan olemassaolo onkin erinomainen olio superpositiolle, koska hän täyttää superpositiossa siinä olevan olennon tärkeimmän ehdon: Kukaan ei ole tehnyt Hänelle mittausta, eikä havainnoinut Häntä. Siksi Hänen olemassaolonsa aaltofunktio ei ole romahtanut. Minulle itselleni tämä edustaa samanaikaisesti ääretöntä vapautta ja ääretöntä vastuuta. Olemme vastuussa vaikka valitsisimme seuraavamme Jumalan käskyä, koska olemme itse valinneet tämän tien. Tähän minulla on jopa lopetussitaatti:

"I walk a lonely road / The only one that I have ever known / Don't know where it goes / But it's home to me and I walk alone"
(Green Day, "Boulevard of Broken Dreams")

Kiinnostavat keskustelut.

"As Humpty Dumpty said to Alice: "There's glory for you!"
"I don't know what you mean by 'glory' " , Alice said.
Humpty Dumpty smiled contemptuously. "Of course you don't - till I tell you. I meant 'there's a nice knock-down argument for you!' "
"But 'glory' doesn't mean 'a nice knock-down argument'", Alice objected.
"When I use a word", Humpty Dumpty said in rather a scornful tone, "it means just what I choose it to mean - neither more nor less."
"The question is", said Alice, "whether you CAN make words mean so many different things."
"The question is", said Humpty Dumpty, "which is to be master - that's all."
(Lewis Carroll, "Alice in Wonderland")

Mielenkiintoisen keskustelun määrittely on vaikeaa. Siihen liittyy sekä itse keskustelun sisältö, että keskustelijoiden suhteet.

Keskustelun sisältö:

Tärkein niistä on tietysti aihe. Jos olemme filosofeja, meitä kiinnostaa viisaus. Ja jos perusteleminen, meitä kiinnostaa tieto. Tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen filosofisesti mielenkiintoinen keskustelunaihe, sitä olisi voitava jotenkin käsitellä. Metafysiikka, joka ei nouse mielipiteen yläpuolelle on vain saivartelua. Saivartelun määritelmäni kun on "metafyysistä voi ollaa ilman testausmahdollisuuksia". Koska emme voi tietenkään paeta metafysiikkaa, meidän olisi minimoitava se mahdollisimman paljon. Voidaan siis sanoa että pyrkimys minimointiin poistaa saivartelun. (Saivartelun määritelmäni on siis kaksiosainen.) Suhtaudun saivarteluun siis samalla tavalla kuin John Wilkins kielenkäyttöön tieteessä:

"Words are not the master of science; science is, or should be, the master of its words. But we can inquire how scientists use their words, and whether they use them consistently. And having done that, we can inquire whether others who are not scientists read too much into them, or use them in a totally different way."

Lisäksi mielenkiintoisessa keskustelussa on tärkeää perustelutavat. Pelkkä aihe voi olla kiinnostava, mutta jos sitä käsitellään huonosti, lopputulos ei ole mielenkiintoista, vaan roskaa. Se ei tarjoa tietoa.

Tässä kohden mukaan astuvat päättelyvirheet. Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma" -teoksessa pätemättömille argumenteille esitettiin kaksi luokkaa, jota käytän pohjana. Toki tiedän että Wittgensteinin varhaistuotantoa on muutettu, mutta juuri tämä osa on sitä, joka on säilynyt lähes kaikessa : Evidentialismin todennäköisyyteen perustuvat lähtökohdat ovat tämän kehitelmiä. Samoin fallibilismin kumoaminen ja hypoteettis-deduktiivisen metodin teoriasta nostetut hypoteesit seuraavat tätä seuraavaa luokitustapaa, koska se perustuu informaation käsitteeseen: Jotta voitaisiin sanoa jotain jostain, sen täytyy painottaa jotenkin todennäköisyyttä. Bitti sanoo että "jokin on jotenkin eikä toisin". Karkeasti voidaan sanoa, että jos teoria ennustaa jonkun yksittäistapahtuman jollain todennäköisyydellä, se sisältää "murto -osa bittejä". Ja deduktiivinen ennuste sanoo että jokin tapahtuma on jokin eikä muu, jolloin siinäkin on bitti tai bittejä teoriasta. Samoin tietysti fallibilismissa joka kieltää jonkun tapahtuman, jolloin sen vastatapahtuma tietenkin samalla ennustetaan. Olen toki esittänyt Wittgensteinin jakoa alaluokkiin, jotka toimivat esimerkkeinä erilaisista tapauksista jotka täyttävät ehdon:
1: kontradiktio, joka tarkoittaa sitä että esitetty tapahtuma ei voi tapahtua koskaan. Niissä esitetyt tapahtumat ovat mahdottomia, koska ne sotivat toisiaan vastaan. Tässä tapauksessa näkemys siis tuottaa ristiriidan. Kun tekee tälläisen päätelmän, tietää että se on väärin. Virhe voidaan tehdä kahdella tavalla:
___1.1: Ristiriita suoraan. Tässä näkemyksessä väitetään esimerkiksi että 1+1=3, tai että Pekka on samanaikaisesti pidempi kuin Matti että lyhyempi kuin Matti.
___1.2: Ristiriita taustaselitysmallin vaihdolla. Tätä tapahtuu yleensä pitemmissä debateissa: Henkilö yrittää selvitä yksittäisistä ongelmista ja keksiikin näihin vastaukset, mutta käyttää niihin logiikkaa jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Toisin sanoen hän yrittää pysyä veneessä eikä huomaa että vene keikkuu, ja elää tämän siten kuin vene olisi koko ajan ollut paikallaan. Tätä on vaikeampi huomata, hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi se, että toisissa oloissa hyväksyy että asiasta ei ole suoria havaintoja, ja toisaalla vaatii ankaraa koettelua. Tai että väittää että Jumalasta ei voi puhua eikä tätä tutkia, mutta toisaalta esittää sitä ja tämän olemassaoloa koskevia väitelauseita.
2: tautologia, ne ovat perusteettomia, koska niihin sopivat mitkä tahansa tapahtumat. Mikään asia ei ole niiden vastaan ja kaikki mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Ne eivät siis itse asiassa kerro asiasta yhtään mitään, eikä niiden pohjalta voida tietää mitään, ne eivät selitä mitään. Ne sanovat aiheesta jotain ja toimivat kannan perusteluna vasta kun oletamme niin. Ne ovat mahdollisia, mutta eivät koskaan perusteltuja.
___2.1: Kehäpäätelmät, joissa johtopäätös löydetään premisseistä.
___2.2: Päätelmät, joissa "samat havainnot, eri tulkinnat", mutta tulkintamalli taustalla on sellainen, että se pohjaa "voi ollaan", joka sallii kaikki vaihtoehdot. Tällöin kannanotto on pohjimmiltaan mielipide. Tämä luokka on erittäin keskeinen, koska erittäin monet virhepäätelmät ovat virhepäätelmiä siksi, että niiden käyttö on arationaalista. Eli ne eivät itse asiassa sano kiellä hänen kannanottoaan. Jos niiden kohdalla siis väittää että "ei rajaa päätelmää poiskaan", ei voi toimia kovin rationaaliselta pohjalta. Ne virheellisiä, koska niiden totuusarvoa ei voida testata. Tämä virhepäätelmä on itse asiassa sitä, että jos aihe ei ollut tähän asti saivartelua, tätä argumentointitapaa käyttävä yrittää tehdä siitä sellaista. Siksi, jos henkilö perustelee argumenttivirhettä ja saivartelua vetoamalla siihen että se ei suoraan sano, että hän on väärässäkään, hän taatusti menettää kunnioitukseni. Eikä siltä mikään hymiöiden perään laittaminenkaan pelasta. Sillä tälläinen päätelmä ei ole väärä vaan arationaalinen. Ja vaikka en ihan tarkasti tiedä pitäisikö arationaalisuuden edessä itkeä vai nauraa (eli en tiedä ovatko ne surkuteltava irrationaalisuuden osa -alue, vai vain huvittavaa sekoilua johon ei voi suhtautua lainkaan vakavasti.) Tiedän kuitenkin että evidenssipohjaista, perusteltua - saati tieteellistä - tämä ei missään suhteessa ole.
_____2.2.1: Argumentum ad Hominem, eli argumentin esittäjän pilkkaaminen ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi ristiriitoja, vaan siksi että se on aiheen kannalta irrelevanttia.
_____2.2.2: Argumentum ad Baculum, eli voimakeinojen käytöllä uhkailu ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi jonkun ristiriidan, mahdottomuuden tai virheen, vaan sen takia että se on irrelevanttia.
_____2.2.3: Humen giljotiini kieltäää naturalistisen virhepäätelmän, eli sanoo että siitä miten asiat ovat ei saa sanoa mitä sen pitäisi olla. Ei siksi, että tietäisimme, että "se miten asiat ovat kertoo miten asioiden pitää olla" on väärässä vaan siksi, että tiedämme, että tämän väittäminen on perustelematon metafyysinen mielipide, jota ei voida perustella, se voidaan vain päättää a priori. Perustelu on sama kuin sanoisi että on koska tuntuu siltä että on.
_____2.2.4: Argumentum ad consequentiam, eli päätelmän ikäviin lopputuloksiin vetoaminen ei ole virhe siksi, että voitaisiin sanoa että ikävät lopputulokset todistaisivat ilmiön, vaan siksi että se ei sano asiasta yhtään mitään, ennen kuin ihmisen mielipide vetoaa siihen.
_____2.2.5: Red herring, eli savusilli, eli ison irrallisen datakasan heittely hämmentämistarkoituksessa ei ole virhepäätelmä siksi että se osoittaisi että päättelyn takana olevan asian olisi pakko olla väärä, vaan se on virhepäätelmä siksi että se on asian kannalta totaalisen irrelevanttia.
_____2.2.6: Jos joku vetoaa intuitioonsa tai tunteisiinsa jonkin asian takana, se ei tarkoita sitä että vaistottu ja tunnettu asia olisi väärin, vaan siitä että tämä ei ole evidenssipohjaista ja perusteltua. Niihin vetoaminen on virhepäättelyä koska ne ovat luotettavia vain mielipiteellä perustellen.
_____2.2.7: Aukkojen Jumala eli GODDIDIT ei ole virhe siksi, että takana ei voisi olla Jumalaa tai että asioiden tietämättömyys tarkoittaisi että takana pakosti olisi tuntematon luonnonlaki, vaan sen takia että sen käyttäminen ei perustele asiaa mitenkään. Tuntemattoman takana voi olla vaikka mitä, eikä siksi ole mitään syytä uskoa että siellä olisi Jumala. Aukkojen Jumala -argumenttivirheen käyttäjä ainoastaan yrittää kääntää todistustaakkaa nurin, ja väittää tämän pohjalta jotain todistetuksi, ilman että mikään tilanne itse asiassa olisi todiste hänen väitettään vastaan: Se, että jokin tapahtuma tunnetaan ja sillä on luonnollinen selitys kun ei tarkoita että sen takana ei voisi olla Jumala. (Sen sijaan fossiilirekordissa meidän ei tarvitse välittää aukoista, koska meillä on fossiilistojen järjestykseen liittyvälle teorialle jo sopivia löytöjä, kuten Archaeopteryx, jolla on jo lintumaiset höyhenet ja kuitenkin vielä hyvin matelijamainen häntä - eihän kaikkien muutoksien voisi olettaa tapahtuvan samanaikaisesti, kun evoluutiolla ei ole mitään ennakkosuunnitelmaa. Ja fossiiliaineiston kautta voitaisiin myös kumota evoluutioteoria - kuten esimerkiksi Kambrikauden jänisfossiililöytö tekisi - joten tässä on selvästi kyse eri asiasta: Fossiilirekordiin liittyy ennusteita -muutenhan mitään "aukkoa" tai ei voisi olla, kun kaikki mahdollinen eliöstö sopisi ennusteeseen. Eli Kaikkialla ei välky koettelematonta "voi ollaa", vaan sieltä nousee "aukkoja", jotka eivät tuota ristiriitoja teorialle, vaan suuntaavat tutkimusta siihen mikä alue voisi olla kiinnostavaa, näitä voidaan toteuttaa ja taustateoria jolla selitetään voi jopa kumoutua. Kyseessä ei siis ole tautologia tässä Wittgensteinin virhepäätelmämielessä, ja aivan eri asiasta kuin Aukkojen Jumalassa. Asiasta voisi vinoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla "Ne aukot, joihin selitetään "aukkojen fossiileja" syntyvät havaittujen fossiilien välille, mutta aukot joihin "aukkojen Jumalaa" sovitetaan eivät rakennu havaituista Jumalista..")

Sosiaalinen puoli.

Sitten päästäänkin itse keskusteluun. Tämä on tärkeä asia, koska keskustelu on myös sosiaalista aktiviteettia. Keskustelulle on tärkeää diskurssi logiikan asetelmista. Tämä tarkoittaa sitä, että on oltava yhteiset ehdot, joilla päätetään että jokin asia on pätevä tai ei ole pätevä. Tämän yhteisen säännöstön hyväksymisen jälkeen tällä ehdolla voidaan olla rajustikin erimielisiä. Tämä on valitettavasti parasta mihin kykenemme, koska erilaisten logiikoiden yhteismitattomuus, vertailtamattomuus, estää eri logiikoista lähtevän keskustelun täysin. Ilman yhteistä diskurssia tulos voi olla vain tyhjää inttämistä. (Tieteellisyys on hyvä rajaus, koska tieteenfilosofiassa on jonkinlaisia suuntaviivoja siitä mikä on tieteellistä. Juttujen on täytettävä tietyt ehdot ollakseen tieteellisiä. On huomattava että tämäkin on hieman eri asia kuin totuudesta puhuminen.) Keskustelun tulisi olla jollain lailla järkevää. Tässä käytän John Rawlsin määrittelmää "järkevyydelle". On kahta mahdollista vaihtoehtoa, joista molemmat on täytettävä:
1: "rational" -ehto. Tässä on ajatuksena järjen, eli logiikan jonka molemmat puolet hyväksyvät -tai jos puhe on siitä onko jokin tiedettä, niin sellainen jonka tiede hyväksyy- käyttö yksilön omien päämäärien tavoitteluun.
2: "reasonable" -ehto. Tässä ideana on halu reiluun sosiaaliseen yhteistoimintaan toisin ajattelevien osapuolten kesken. Tämä näkemys vaatii erilaisten näkemysten hyväksymistä, mutta toisaalta se voidaan nähdä myös sillä tavalla että se ei hyväksy niitä jotka eivät hyväksy erilaisia, koska ne eivät täytä "reasonablen" ehtoja. Näin monet eri loogiset järjestelmät hyväksyvä menettely kieltäisi esimerkiksi natsismin tai fundamentalistisen uskon, koska sellainen usko ei hyväksy moniarvoista(pluralistista) keskustelua, vaan päin vastoin yrittää haitata sitä. Tällöin tämänkaltaiset näkemykset eivät ole reasonableja, vaan sen vihollisia, sen vastakohta.

Lisäksi keskustelijoiden välillä täytyisi minusta olla side. Kohdallani korostuu kunnioitus. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta kunnioittaa täytyy. Kuten eräs työntekijäkumppanini sanoi epäkohtelijaille tutkimushaastateltavalle: "Vastata ei tarvitse ja haastattelun saa lopettaa kesken jos haluaa. Mutta tämä ei tarkoita että voisi olla epäkohtelias. Minullakin on tunteet." Jos en kykene arvostamaan toista väittelijänä tai ihmisenä, en osallistu hänen kanssaan keskusteluun, toki voin vinoilla ja härnätä tätä. Samoin käy, jos huomaan että hän ei kunnioita muita vaan tämän sijaan korostaa omaa egoaan ja erinomaisuuttaan. Heitäkin pilkkaan koko sydämen kyllyydestä ja avoimesti. Mutta en enempää. Asiallinen kommunikaationi on tältä osin ansaittava. Tämän saamisessa kohdallani eniten vaikuttaa se, miten kritiikkiin reagoidaan. Sillä, onko ihmisellä tietoa kuinka paljon ei ratkaise läheskään yhtä paljon. (Toki jos jollakulla ei ole tietoa jostain aiheesta, en lähde häntä jyräämään sillä, koska haluaisin kuitenkin selvittää asioita sen suhteen mitä tiedetään tietämättömyyden sijasta. Jos tiedoissa on virhe, se viittaa siihen että henkilö ei tiedä, ei siihen että hänen kannattamansa asia on väärä.) Samoin sanomisten kohteliaalla muodolla ei ole merkitystä, koska kyseessä on asenne -asia. Jos henkilö on selvästi valmis kehittymään, hänen kanssaan kannattaa jutella. Sillä silloin keskustelu ei ole turhaa. Jos henkilö taas on lähtökohtaisesti "oikeassa" eikä reagoi vastaamalla kritiikkiin vaan jatkaa linjaansa, eli mielipiteensä ja näkemyksensä opettamista muuttumattomana, keskustelu tuskin kannattaa. Eli kuten Ken Alstad on sanonut: "Älä lähesty sonnia edestä, hevosta takaa äläkä idioottia mistään suunnasta."

Sitten onkin kritiikkiin suhtautuminen: Reagoinnissa luokittelen neljä vaihtetta. Vaihetta ei diagnosoida yksittäistapauksilla, vaan kokonaisuutta katsoen. On katsottava minkä tasoista keskustelua hän yleensä harjoittaa.
1: Ad hominemin käyttö, auktoriteettiin vetoaminen ja vastaaviin pakeneminen. Henkilö vastaa kritiikkiin korostamalla omaa asiantuntemustaan ja osaamista ja vähättelemällä kritisoijan persoonaa. Hänestä asia muuttuu vääräksi jos sille esittää appeal to ridiculea, eli sanoo että ei jaksa selittää kun vastakeskustelukumppani on tyhmä ja itse niin osaava, että välissä on ylittämätön kuilu. Siksi itse argumentin sisältöön ei puututa. Korkeintaan kerrotaan nimi, joka on jotain sanonut, mutta ei esitetä mitä hän on sanonut. Itse ajattelen, että jos älykkyys ja tietotasoerot todella ovat niin suuret, palataan asiaan sitten kun ollaan samalla tasolla, enhän minä tai kukaan voi keskustella asiasta josta en mitään ymmärrä. - Koska tyhmä, joka on tässä tapauksessa kuulemma minä, ei voi leikkiä tyhmää mutta viisas, joka tässä tapauksessa on itseoikeutetusti kiistakumppani, voi alentua tyhmän tasolle ja selittää, minä en voi tehdä tilanteelle mitään. Joten Ja jos en ymmärrä, eikä toisella ole aikaa tai voimavaroja alentua selittämään, en voi tietenkään järkevästi vakuuttuakaan, kun en tajua kuin että on hienoja merkkejä. Aito vakuuttuminenhan syntyy vain jos asian ymmärtää, muutoin syntyy vain fiilis vakuuttumisesta ja mahdollisesti kääntymys tämän fiiliksen pohjalta, mikä onkin jo eri asia.
2: Virheestä vaikeneminen. Tälläisen henkilön kanssa keskustelu ei onnistu koska hän vain jättää kommentoimatta asiaan. Näiden tekstejä lukiessa ei enää välitä mitä he kirjoittaa, vaan totuuden debatin takaa hakee siitä, mihin asia -argumentteihin hän jättää kommentoimatta, mitä hän ei huomaa ja mihin hän ei tarjoa vasta -argumentteja. Vaikka tätä esitetään hänelle kerran toisensa jälkeen.
3: Virheen myöntäminen, mutta reagoinnin unohtaminen. Tälläiset ihmiset ehkä myöntävät että "kysymystä ei ole vielä ratkaistu" tai että "kritiikki on ollut asiallista". Tämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hänen toimintaansa. Henkilö tyypillisesti joko vaihtaa palstaa ja/tai nimimerkkiä ja/tai pitää taukoa ja palaa tämän jälkeen toistamaan samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin osoitettu virheelliseksi ja jonka kritiikkiin hän ei ole reagoinut.
4: Virheen myöntäminen, ja siihen reagoiminen. Henkilö muuttaa asennettaan, eikä toista kyseistä virhettä enää toiste. Tai vaihtoehtoisesti keksii miksi se ei olekaan virhe, ja kertoo tämän perustelun käyttäessään tätä seuraavan kerran.

Mielestäni vasta vaiheessa 4 syntyy keskustelua. Siihen asti keskustelu on vain "Kaikilla on oikeus kuulla mitä julistan". Toki halveksuntani kasvaa käänteisen eksponentiaalisesti taulukossa. Mitä pienempi numero, sen suurempi hyöky tunnetta siitä että henkilön kanssa ei voi käydä hyviä keskusteluja.

Tappajamato -ongelma.

"Olemme nyt Mongolian autiomaalla. Olemme kulkeneet jo useamman päivän, mutta merkkejä mystisestä tappajamadosta ei ole ilmeentynyt - voimme todeta, että se on ihmisen vilkkaan mielikuvituksen tuotettaaaarg!!! "
(skeptikko, joka ei kuunnellut kryptozoologia, eikä paikallisia.)

Olen vinkannut hiemaan aiheeseen liittyen aikaisemminkin.

Kun puhutaan kryptozoologiasta, tarkoitetaan epätieteellistä oppia, jossa metsästetään myyttisiä eläimiä. Sen tutkimuskohteita ovat kaikki kiistanalaiset havainnot eläimistä, jotka ovat suuria tai keskisuuria. Sen kuuluisimpia tutkimuskohteita ovat merihirviöt, Nessien ja Mokele mbemben tapaiset eläimet, lumimiehet, isojalat sekä muut todellisiksi väitetyt kädelliset. Myös dinosauruksia ja yksisarvisia he metsästävät tyytyväisinä. Tyypillisesti kryptozoologiassa luotetaan paikallisten kertomuksiin tai muihin vastaaviin lähteisiin ilman että itse eliöstä on muutoin merkkiäkään. (Jos esimerkiksi keskiajan lohikäärmemaalauksien taistelukuvaukset ovat aitoja kuvauksia eläimistä, miksi linnoista löytyy esimerkiksi hirvenpäitä ja muita metsästystrofeita, sekä näiden luita, mutta ei koskaan näiden lohikäärmeiden?)

Kysymys on oikeastaan pohjimmiltaan siitä, millä ehdoin hyväksytään uusia eläinlajeja. Eeppinen sävy hirviössä ei vaikuta tähän luonteeseen. Myyttinen ja "cool" eliölaji on saatava lajiksi siinä missä minkä muun lainen tahansa. Otus kun otus, samat kriteerit. Kenties keskeisin ymmärrettävä asia on siinä, että on voimme arvioida tuntemattomien eläinlajien lukumäärää, koska meillä kuitenkin on otos, jossa on joltain alueelta löydetyt lajit, joista tiedetään montako niistä oli alkaessa tunnettuja ja sekä montako tuntematonta. Näistä saadaan otos, jota sovelletaan lähialueisiin. Siksi tuntemattomien lajien määrää voidaan arvioida erilaisten virherajojen sisällä. Sen sijaan on aivan eri asia kuin sanoa että joku näistä tuntemattomista lajeista on esimerkiksi juuri "undulaattipääkakadu" tai jokin muu tietty laji. Siksi normaalisti kun lajeja etsitään, etsitään jälkiä, ulosteita ja valokuvataan elukkaa itseään. Mahdollisesti saadaan myös nahkoja ja muita konkreettisia todisteita. Tai jopa itse eliö häkkiin. Nämä ovat konkreettisia todisteita, joiden valossa sitten osoitetaan että on todella laji joka on vaikkapa juuri se "undulaattipääkakadu".

Kryptozoologit muistuttavat meitä usein siitä, että havaitsemattomuus ei vielä riitä. He jaottelevat tilanteen ikään kuin seuraavalla tavalla:
1: Eliöstä on havaintoja
2: Eliö on kätketty, eli se on syrjässä tai piilossa eikä vain havaittu
3: Eliötä ei ole.

Heistä se, että skeptikko ei hyväksy isojalkaa pätevänä johtuu siis siitä, että hän ei ole lainkaan miettinyt vaihtoehtoa 2, vaan vääristelee ja olkiukottaa kärjistäen ajattelemalla että vaihtoehtoja olisi vain kaksi. (1 ja 3) He ajattelevat että jos käymme suolla, emmekä näe sen järvihirviötä, se ei tarkoita että järvihirviötä ei olisi. Eli toisin sanoen kryptozoologi asettaa skeptikolle seuraavanlaisen haarukan:
1: Hirviö on havaittu. Tämä tarkoittaa sitä että hirviö on pakko uskoa.
2: Hirviötä ei ole etsitty tarpeeksi. Tämä tarkoittaa sitä että skeptikoita on syytä pilkata, koska nämä tekevät hätiköityjä johtopäätöksiä.

Eli se siitä itsekriittisyydestä ja siihen pyrkimisestä. Kryptozoologi itse ei anna mahdollisuutta sille että olentoa ei todella olisi. Hän voi ehkä vedota siihen että "riittävä tutkiminen" saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta tätä ei käytännössä tapahdu, koska asetelma ei loppu pelissä tutkimalla muutu - paitsi jos hirviö on olemassa, jolloin se löydetään. Skeptikko taas on "aina valmiina nöyrytykseen", hänen mittaristossaan on toki myös kaksi piikkiä. Mutta ne ovat itse asiassa seuraavat:
1: Olento on havaittu.
2: Olentoon uskominen on epäpätevää ja perusteetonta, joten sitä ei tule sotkea tieteelliseen kirjoittamiseen. Tämä piikki on itse asiassa aivan eri asia kuin väittää asiaa olemattomaksi. Se tekee siitä itse asiassa vielä pahempaa. Se tekee siitä tyhjää pulinaa, nonsenseä. Tämä tarkoittaa sitä että ennen lisätodisteita asiasta puhuminen ei ole epäloogista, se on tyhjää. Tämä teoria ei ole edes väärässä, se on jotain vielä huonompaa. Se on ainakin toistaiseksi hyödytön.

Tästä on helppo huomata, että kryptozoologien skeptikoille heittämä kritiikki on vain pinnallisesti pätevää, mutta se perustuu itse asiassa näennäislogiikalle. Heidän kritiikkinsä ei sisällä mitään muuta kuin sen, että skeptikon esittämä todiste on "liian tiukkaa saatavaksi". Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että kun skeptikko vaatii että olio saadaan havaittua, tämän olion havaitseminen on epätodennäköistä - muutenhan skeptikon vaatimukset eivät olisi tiukkoja, vaan kevyitä. Lisäksi tässä ajattelussa tehdään se virhe, että unohdetaan että tiede nojautuu enemmän evidenssille eikä niinkään "piikkien eliminoinnille". Falsifiointitilanteessa tosi eliminoidaan jotain, mutta se toimii siten että epäonnistunut kumoaminen tuottaa teorialle tukea, korroboraatiota, ja onnistunut kumoamisyritys tuhoaa teorian. Tämä kumoutuminen ei siis suinkaan ole todiste millekään toiselle teorialle. Tässä näkemyksessä "se toinenkin teoria" joutuu tukea saadakseen itse selviytymään sille asetetusta haasteesta, joka voisi jossain muodossa osoittaa sen vääräksi.

Kryptozoologi ei siis suinkaan perustele että hänen uskomuksensa olisi rationaalinen, vaan että skeptikon päätelmän tulos ei ole väistämätön. Tämä on oikeastaan aivan eri asia. Kryptozoologi ainoastaan osoittaa että hänen kannanottonsa on mahdollinen, ei että se olisi hyvin perusteltu. arationalismi on logiikkaa käyttävälle tutkimukselle samaa, kuin mitä kalju asiakas on hiusmuotoilijalle.

Valitettavasti tähän liittyviä argumenttivirheitä harjoitetaan myös uskontojen piirissä. Tästä seuraa muuten se, että ne kryptozoologit jotka ovat ateisteja tai jotka eivät pidä Jumalasta, suuttuvat jos heidän argumenttinsa muutetaan muodosta "hirviö X -> Jumala" ja uskovaiset yksisarvisten viholliset eivät pidä jos heidän suosikkiargumenttinsa muutetaan kryptozoologian sovellukseksi.

Asiaa voi tarkastella myös toisella tavalla. Nyt L. Ron Hubbart on muotia. Tai tarkemmin hänen perustamansa rahankeruu -uskonnon, skientologian, vastustamisensa on muodikasta. Hän esitti että galaktinen ruhtinas Xenu on paiskonut avaruusolentoja kraateriin ja imuroinut näiden sielut ja änkenyt näitä katsomaan elokuvia jotka ovat sotkeneet näiden mielen siten, että näitä on useita kasautunut yhteen. Näitä on sitten mennyt ihmisiin ryhminä ja tämä on kaikkien tautien takana. Meillä on tarinaan törmätessämme kaksi vaihtoehtoa:
1: Tarina on sepite.
2: Tarina on totta.
Moni voisi ajatella, että Hubbardin vakuuttava ura patologisena valehtelijana voisi auttaa todistamaan kohdan 1. Tosiasiassa tämä on kuitenkin vain ad hominem -argumentaatiota. Siinähän sanotaan loppupeleissä että skientologia on kulttuurillisesti vaarallinen ja sen perustaja on ärsyttävä ja vastenmielinen olento, joten hänen näkemyksensä ovat vääriä. Tosiasiassahan Hubbardin auktoriteetin rakentaminenkaan ei ole argumentti hänen kannanottonsa puolesta, joten tämän perusteettoman kohdan tuhoaminen ei itse asiassa vaikuta hänen näkemyksensä oikeudellisuuteen. Teoriassa voitaisiin sanoa että "Kyllä, hän oli tätä kaikkea mistä pilkkaatte, mutta hän oli tämän kaiken lisäksi MYÖS suuri profeetta ja näkijä."

Hubbardin esittämä hahmo, Xenu, ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Se ei vaadi tieteen minkään teorian kumoamista. Ja kaikella sillä logiikalla millä jotain todistetaan, voidaan käyttää kryptozoologiaan. Mokele mbembe, "dinosaurus joka elää ihmisten aikaan", on nähty vain piirroksissa ja ehkä paikallisten puheissa. Heistä muutama väittävät että he ovat nähneet olennon. Xenusta on väitetty silminnäkijähavainto, näkijänä Hubbard. Hän ja muutama muu väittävät saaneensa tiedon asiasta. Onko siis aidosti väliä sanooko tarinan Hubbard vai heimolainen? Ei. Sillä ihan yleisesti logiikassa ja tieteessä ajatellaan että argumentti on totta riippumatta siitä kuka sen sanoo. Eli jos minä sanon että 1+1=2 en saa väärää pistettä matematiikan kokeessa vain siksi että opettaja ei pidä minun pärstästäni ja vakaumuksestani ja että hän tietää että olen kammottava ureakefaalikko (urea, virsa ; kefalo, pää). Kuitenkin tässä näyttäisi olevan jotain tämmöistä takana, koska kyryptozoologian kannattaja voi samanaikaisesti pitää Xenua sepitteenä. Kokemuksieni mukaan kaikki kryptozoologian puolustukset siirtyvät tässä vaiheessa evidenssiperustaan. He siis itse asiassa hyväksyvät skeptikoiden haarukan, paitsi siinä omassa kysymyksessään. Toisin sanoen tässä vaiheessa he siirtyvät siihen että he tekevät töitä saadakseen ne todisteet.

Tämä tarkoittaa sitä, että he voivat todistaa väitteensä - Toisin kuin Hubbard. Joku nappaa Loch Nessien hirviön ja vie sen vaikka Korkeasaareen, niin siinä on skeptikko huuli ymmyrkäisenä. Xenu taas on missä onkaan, vangittuna ja kätkössä. Tämä onkin minusta merkittävä ero. Tosin se tarkoittaa myös sitä että meillä ei tällä hetkellä ole mitään perusteita uskoa Nessieen tai muihin.

Onkin siis tärkeää huomata, että vaikka skeptikot kenties ovatkin rajoittuneita eivätkä hyväksy sellaista noodia, jossa on "uskotaan johonkin josta ei ole evidenssiä", he ovat paljon itsekriittisempiä kuin kryptozoologit. Sillä skeptikoilla haarukoissa on edes teoriassa mahdollisuus pakottaa muuttaa mieltään. Vaikkapa sillä että Jumala laskeutuu taivaalta ja ojentaa meille Mokele Mbemben kultalautasella, ja tarjoaa UFO -palvelijoita tätä palvomaan, voi olla epätodennäköinen, mutta se on mahdollinen. Tässä tulisi todistettua avaruusolennot, Jumala ja kyryptozoologinen peto, kaikki kerralla. Tämä on oleellista, koska falsifiointiperiaatteessa käsketään olemaan jollain positiivisella todistusaineistolla - eli ei havaintojen puutteella - kumottavissa ; Tämä on erityisen merkittävää silloin kun emme voi aidosti päätellä jonkun ilmiön todennäköisyyttä, jolloin joudumme joko hylkäämään kysymyksen tai siirtymään eipropabilistisiin evidensseihin. Siitä miten todennäköinen tämä havaintoaineisto on, on sitten eri asia. Ts. on järkevämpää olettaa että olentoa ei ole, kuin että tämä on. Asiaan viittaa siis muukin kuin Okhamin partaveitsi tai todistustaakan periaate, jotka nekin viittaavat tähän suuntaan. Tämä päätelmä on siis oikeastaan suuresti näkökantariippumaton.

Kryptozoologi taas ei anna tälle mahdollisuutta. Hänelle joko asia on todistettu tai "voi olla". Tyypillisesti juuri hän kuitenkin muistuttaa, että skeptikko harjoittaa vain toiveajattelua.

Toisin sanoen kryptozoologit toimivat tässä suhteessa juuri samalla tavalla kuin oikeastaan kaikki epätieteet: He ovat ikään kuin miekkamiehiä, jotka juoksevat kadulla haastamassa kaikkia kaksinkamppailuun, ja lesoamassa miten he ovat taitavia taistelijoita, ja kun joku esittää vastineen he eivät taistele vaan katsovat toista ja sanovat että "Olet niin huono että en edes viitsi taistella kanssasi - olet siis hävinnyt". Kukaan ei koskaan missään näe heidän taistelevan. Samoin kuin epätieteilijöiden nähdään esittävän "kritiikkiä", mutta he itse eivät koskaan sellaiselle suostu alistua. He toki muistuttavat kaikesta kognitiivisesta dissonanssista - ja muista ihan tosista ilmiöistä jotka osoittavat että mielemme, havaintomme ja muistimme eivät ole erehtymättömiä ja lopullisen luotettavia - jotka estävät skeptikkoa olemasta objektiivinen. Mutta heidän omalla kohdallaan "falsifiointi ei ole niin tärkeää", eli itsekritiikin puute ei ole heidän omalla kohdallaan mikään ongelma. Se kun heistä voidaan aina oikeuttaa tu-quoque -virhepäätelmällä, eli sanomalla "kun ne muutkin tekee". NOT

Toisin sanoen: Pystyn täysin kunnioittamaan seuraavanlaisia kryptozoologeja
1: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle ja löytävät Jetin.
2: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle eivätkä löytä Jetiä ja sanovat että "Jetiä ei löytynyt, siihen ei siis ole vielä syytä uskoa, mutta olemme hommaamassa uuden retkikunnan."

Sen sijaan ne, jotka jäävät kotiin kirjoittamaan kirjoja Jetistä, joissa pilkataan skeptikkoja siitä että nämä skeptikot eivät vain etsi Jetiä tarpeeksi -ikään kuin asian todistaminen ja evidenssin hankinta ei olisikaan niiden vastuulla jotka ajatusta kannattavat, kuten todistustaakkaperiaatteessa normaalisti pidetään. Ja jotka muistuttavat että määrärahojakaan Jetinetsintään ei saada kun heitä kryptozoologeja - eli omilla aivoillaan, muista poikkeavasti ja eri lailla ajattelevia omaa tietän individualistisesti kulkevia rohkeita sankareita - erityisesti "vainotaan". Niin, heitä minä en kunnioita yhtään. He ovat sitä roskasakkia, joka vie kunnioituksen myös noilta yllä mainituilta, kunnioitettavilta yrittäjiltä, jotka sentään uskaltavat yrittää ja jotka tunnustavat että eivät onnistuneet. Sillä nämä "kotiin jäävät" ovat niitä miekkamiesrehentelijöitä, jotka palkkaavat toiset kantamaan heidän aseensa, kun he itse eivät viitsi, jolloin heille jää vain taidoilla kehuskelu, miekkaa ei enää edes kanneta näön vuoksi mukana. Jäljelle ei jää enää tutkimusta, tai toimintaa. Jää vain kerska ja "odotas vain mitä seuraavassa kirjassani sanotaan" -uho.

Sillä jos tyhjät ämpärit kolisevat eniten, reunattomien tyhjien ämpärien kolina painetaan populaarijulkaisuksi vertaisarvioinnin ohi ja myydään tavallisille ihmisille tieteenä.