Katsoin televisiosta "Batman - paluu" -elokuvan. Se on suoraan sanoen käsittämättömän huono elokuva. Tietyllä, hyvin tarkasti määriteltävällä tasolla huono. Se oli niin absurdeissa määrissä "konu" että en voinut olla nauramatta, ääneen, toistuvasti. Se onkin tunnetusti elokuva tekijältä joka ei ole pitänyt koko supersankarigenrestä ja joka ei ole tutustunut sarjakuviin. Tässä mielessä elokuva onkin jopa jonkinlainen kollaasi sarjakuvien elementtejä joista sitten on rakennettu jonkinlainen "kokonaisuus".
Aikanaan (vuonna 1992) elokuva on taatusti heijastanut yleistä halveksivaa kannanottoa sarjakuviin ja supersankareihin. Kun näkemyksenä on ollut että supersankarigenre on sitä pinnallista sarjakuvaviihdettä, on sen sisältö luonteva. Kuitenkin nyt, kun supersankarigenrestä on tullut "vakavasti otettavampaa" ja hyvin suosittua, se tarjoaa kulman joka on suorastaan tuore.
Elokuva nimittäin käsitteli supersankareita friikkeyden kautta. Peräti sillä tavalla että elokuvassa aivan eksplisiittisesti kerrottiin miten Batman ja Kissanainen "olivat kyllästyneitä pitämään naamioita" ja miten Pingviini korosti että Batman on kateellinen koska Batman joutuu pukemaan naamion kun taas Pingviini itse oli "synnynnäinen friikki". Lisäksi elokuvan monet kohtaukset olivat, tietyssä halpamaisuudestaan huolimatta tai juuri niiden ansiosta, sellaisia että oli ikään kuin pakko heittää vitsejä lateksifetisismistä.
Nykyään kun supersankareiden alter egoja lähestytään tehdään helposti kuten "Hulkissa", jossa peilataan ihmisen eri puolia. Yhteydet kulttuurillisesti korkeatasoiseksi yleissivistykseksi kanonisoituun "Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde" -tematiikka taipuu varsin helposti (~lähes suoraan) "tohtori Banner ja Mr Hulk" -tarinaksi. Toisaalta modernissa "Yön ritari" -elokuvan pohjustamassa Batmanissa korostetaan sitä miten alter ego ja naamari tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa itseään. Näin ollen Bruce Wayne on se rooli jota pidetään ja Batman on se ehta persoona.
"Batman - paluu" onkin nykyään itse asiassa tärkeä muistutus koko supersankarigenrelle.
1: Sillä siinä naamio on sen mukaan vihje epäautenttisuudesta, erikoisuudentavoittelusta. Sadomasokismivertaukseen vetäminen on oleellinen koska tässäkin alakulttuurissa voidaan tehdä julkaistava video, mutta nahkanaamari estää henkilöllisyyden paljastumisen. Julkisuudella ja friikkeydellä leikitellään, mutta henkilökohtainen vastuu halutaan sysätä piiloon.
2: Kysymys on myös epäautenttisille ja huonoille piirteille alistumisesta. Kissanaisen kohdalla naisellisiksi stereotyypeiksi nähtävät loukkaavat piirteet johtuvat alleviivatuista mielenterveysongelmista. (Joskin hysteria on myös jonkinlainen naisten stereotyyppi, joten tämä loukkaavuus on sekä opettavaista että ilkeää hyvin syvällisille tasoille.) Tietyssä mielessä Batmanin yön kostajuus johtuukin mielenterveysongelmiin hyppäämisestä eikä mistään itsen toteuttamisesta. Bruce Wayne on aito ja Batman on sairausidentiteetti, jonkinlainen traumaidentiteetti.
Ja tosiasiassa Batman on yksi parhaista supersankareista tämänlaisen friikkeyskulman esilletuomiseen:
1: Sillä Bruce Wayne on rikas. Hänet voidaan nähdä malliesimerkkinä Maslown tarvehierarkiasta jossa ihmisellä on kaikkea muuta paitsi toteutunut itsensä toteuttamien tarve. Elämänsä pinnallisuuteen turhautunut miljonääri toimii parempana lähtökohtana kuin vaikka joku köyhäilevä Peter Parker (aka Hämähäkkimies).
2: Bruce Wayne on korostetusti traumatisoitunut, jolloin friikkeyden sairauspuolta voidaan korostaa. Tony Stark (Iron Man) on liian hilpeä ja liian ilman "pimeää puolta" tehdäkseen saman vaikutuksen.
3: Bruce Wayne ei ole synnynnäinen friikki tai onnettomuuden tulos. Hän tekee itse itsensä. Mikään mutanttivoimilla syntynyt Wolverine tai kemiallisen onnettomuuden tuottama Matthew Murdock (eli Daredevil) eivät valitse rooliaan.
Onkin melko selvää, että supersankarigenressä on viehätyksensä takana itsetoteutuksen lisäksi sellaisiakin puolia kuten ; (a) Se, että ihmisiä kiinnostaa yllättävyys yllättävyyden vuoksi. Pinnallinen ja järjestelmän mukaan elävä Bruce Wayne onkin traumatisoitunut lakia rikkova yön kostaja. Sivistynyt tohtori Hannibal Lecter onkin kannibaali. (b) Katsojia viehättää jossain määrin ajatus siitä että he olisivat erikoislaatuisia. Se, että elämässä ei ole mitään merkittäviä piirteitä voivat johtaa eskapistisiin fantasioihin joissa kuvitellaan tehtäväksi kaikkia sellaisia asioita joita ei oikeasti tee tai tekisi (tai välttämättä edes haluaisi) tehdä.
Siksi kun "Batman - paluu" elokuvassa naamarin takana oleva henkilöllisyys on paljastunut, voidaan kissanaisesta puhua hänen etunimellään. Ja Batman voi repiä kuminaamarinsa auki vihollisen läsnäollessa. ; Se muistuttaa siitä että vaikka Batman kenties tekee asioita joita Bruce Wayne haluaa tehdä, mutta ei omilla kasvoillaan uskalla, hän ei kuitenkaan taivu fetisistiä pidemmälle niin kauan kuin "ei seistä tekojensa takana". Tässä mielessä naamio on vihje epäautenttisuudesta ja rohkeuden puutteesta. (Eikä pelkästään lähipiirin suojelemisesta.) Batman ei voi siksi kuvitella harrastavansa mitään Nietzscheläistä ikuista paluuta. Hän ei voi kuvitella että jos hän saisi valita tekonsa uudestaan, että hän toimisi juuri samoin. Naamarinkäyttö on tie jonkinasteiseen tyytymättömyteen ja katumukseen.
Toki tätä samaa mekaniikkaa on tehty sivistyneemmin tuoreemmin. "Watchmen" -elokuvassa esimerkiksi nostetaan esille se, miten Walter Kovacs (Rorschach) menettää minuutensa kostonhimolle. Lopputuloksena on reaktiivinen kaunainen ja kostonhimoinen hahmo joka tuottaa ympärilleen väkivaltaa. Hahmo tuntuu monesta sellaiselta jota Nietzsche voisi kutsua yli-ihmiseksi. Mutta joka tosiasiassa on Nietzschen halveksima ali-ihminen, ihminen joka käytännössä elää pelkästä ressentimentistä ilman minkäänlaista sublimaatiota. (Sublimaatiossa likainen motiivi ja kärsimys jalostetaan siten että lopputulos on laatua johon voidaan suhtautua ilman katumusta.) "Watchmenin" Rorschach joutuessaan vankilaan menettää naamionsa ja hän tuntee että hän on menettänyt aidot kasvonsa. "Batman - paluu" tekee tämän saman, mutta hauskemmin. Sillä onhan alleviivattu kumifetisismi ja kissanaisen "yliseksualisoituna" mutta "pihtarina" esiintyvä hahmo kaikkine lateksi-nahkaruoska-kiemurteluineen huvittava dominanaiseen rinnastaminen. Siinä missä "Watchmen" voi itkettää, "Batman - paluu" naurattaa. ; Ja asioille nauramisella voi olla enemmän voimaa. Naurettava asia kun menettää voimaansa, kun taas tragedia antaa heikkoudelle ja huonoudelle voimaa - ja kenties valtaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti