Suvivirsi kansalaisuustestinä

"Nebukadnessar puhutteli heitä ja sanoi: "Ettekö te, Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, tosiaankaan tahdo palvella minun jumaliani ettekä kumartaa kultaista patsasta, jonka olen pystyttänyt? Jos nyt suostutte heittäytymään maahan ja kumartamaan teettämääni patsasta heti kun kuulette torven, huilun, sitran, harpun, luutun, säkkipillin ja koko juhlamusiikin soivan, niin hyvä on. Mutta jos ette kumarra, teidät heti heitetään tuliseen uuniin. Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?"
(Daniel 3:14-15)

Joskus ei pitäisi tietää. Suvivirsi vaikuttaa nimittäin sellaiselta pieneltä asialta josta kohkaannutaan turhaan puolin ja toisin. On omituista että sen sanat olisivat niin repiviä, että siitä ei voisi kerran vuodessa selvitä ilman traumoja. On myös omituista että tämän yhden asian poisjättäminen olisi jotain jota voitaisiin mitenkään vakavasti kutsua "kulttuuriperinteen hylkäämiseksi". Tai jos voi, niin ohuissa kantimissa on se kulttuuriperinne. Tässä mielessä ei voi sanoa muuta kuin että on puolin ja toisin hyvin asiat, kun tämän suuremmista asioista ei kinata.

Mutta sitten on hyvä muistaa, että "suvivirsi" ei kosketa vain kouluelämää. Ja tämä liittyy yleiseen uskontoihin liittyvään kyyläämiskulttuuriin. Nimittäin kun koulun ovet menevät kiinni, samat ihmiset jotka olivat juhlatilaisuudessa eivät lakkaa olemassa. Koulun tilaisuuksissa voidaan katsoa ihmisten käyttäytymistä ja tehdä tästä luokitelmia. Ja monessa paikoin nämä vaikuttavat kaikkeen elämään. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten uskonnottomien kokemusmaailmassa tärkeää on piilottaa oma vakaumuksettomuus. Uskonasioista ei ehkä vouhkata uskovaisten puolella vahvasti, mutta esimerkiksi lestadiolaisalueilla on tervettä piilottaa televisioantenni. Ihan sen takia että tämä rauha ja uskonasioiden yleinen ja voimakas esilletuomattomuus jatkuisi.

Asian selviämisellä voi olla vaikutusta työllistymiseen ; Työhaastattelut harvoin ovat eksaktia tiedettä, ja jos lestadiolaisalueilla haluaa työtä kannattaa olla uskovainen koska riittää että on suunnilleen siinä parhaiden joukossa että on mahdollisuus saada työpaikka. Julkiateistin on syytä olla kertaluokkaa toiseksi parasta parempi, jotta hänellä olisi mahdollisuuksia. (Työnhakutilanteen epäeksaktius estää asioiden viemisen oikeuteen siten että se menisi myös läpi.) Samoin ateistiksi tunnettu saa muita helpommin potkut, toki aina jostain syystä. Muiden kohdalla vain tälläisistä katsottaisiin sormien läpi.

Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, mutta asiaan voi saada selvyyttä kun miettii vaikka sitä miten lestadiolaisilla on "salakieltä" jossa pelkkä "päivään" sanominen voi olla loukkaus, vittuilua ja tuomitsemista. Vaikka ei sanottaisi "haista paska" tai muuta vastaavaa. Ihan "päivää" riittää. SRK on toimittanut "Valinnan paikka" nimisen kirjan, joka kertoo (s. 125-126) siitä miten ihmisen pitää tervehtiä uskonkumppani9a "Jumalan terve" -lausahduksella. "Tervehtiessämme ”Jumalan terveellä” kerromme toisaalta halumme olla uskomassa. Samalla myös kysymme toiselta uskovaiselta: ”Oletko pysynyt terveenä puun oksana?” Voimme miettiä, tyydymmekö sanomaan toiselle uskovaiselle pelkästään ”Moro” tai ”Terve”. Häpeämmekö tervehtiä toisiamme ”Jumalan terveellä”?" Siksi jos tervehtimisen jättää väliin vihjaa että ei pidä toista kunnollisena uskovaisena ja ihmisenä. "Päivää", sinällään muutoin kohtelias ilmaus, muuttuu tätä kautta toiseuttavaksi konseptiksi. (On myös inaisen vaikeaa lähteä vetämään oikeusjuttua joka menisi läpi sillä että joku sanoo sinulle "päivää"..)

Lisäksi on huomattava, että suvaitsevaisuus lasketaan usein "mokuttamiseksi", aka. "liberaaliksi monikulttuurisuuspaskaksi" josta kunnon konservatiivi pysyy kaukana. Ja tämän vuoksi vaikka etelä-suomessa onkin erityisen suuri ateististen perussuomalaisten klikki, ei ole vaikeaa joutua alueelle jossa kristittyjen perussuomalaistyyppisten ihmisten joukot ajavat asioitaan. Tässä ateismia siedetään aivan samalla tavalla kuin islamia. Niitä pidetään riskinä. Itse asiassa usein esitetäänkin että pahin riski on se, että ateistit saavat tahtonsa läpi koska sen jälkeen islam tulee ja täyttää ateistien rakentaman nihilistisen arvotyhjiön. Ateismi siis ajaa heistä islamin asiaa. Näkemys on yleinen ja islamvastaisuus on varsin yleisesti tunnustettua. Ihmiset eivät silti näytä osaavan laskea 1+1 siihen mitä tämä tarkoittaa sen suhteen että olet ateisti tietyillä alueilla.
1: Itse pidän islamisaation riskin kannalta pahimpana vaarana sen, että erilaisilla fundamentalisteilla on hyvinkin jaettuja intressejä. Seksuaalisuuteen ja alkoholiin ja moneen muuhun vastaavaan agendaan on yhteistä kaikupohjaa. Tämän konkretisoinee se, kun Abdullah Tammi sai islamilaisen, sharialakia kannattavan puolueensa kanssa näkyvyyttä takavuosina, se lähti tekemään yhteistyötä Päivi Räsäsen ja kristillisdemokraattien kanssa. Yhteistä kaikupohjaa löytyikin. [QED]

Ja kun muistelen että miten lestadiolaisten kohdalla meni vuosia kun yhteisön pedofiilejä piiloteltiin, muistutan vain siitä että tämänlainen vakaumuskiusaaminen on varmasti lestadiolaiselle paljon pienempi synti. Kun into ratkaista pedofiliaongelma oli sitä mitä oli, niin miten suurta tarvetta tähän kontrastissa nähtäisiin sosiaalisen torjunnan, eristämisen ja muun vastaavan yhteisössä hartiavoimin tehdyn käyttäytymisvalvonnan ja mielipidepoliisina toimimisen korjaamiseksi. Sitä tuskin edes pidetään ongelmana. Sitä pidetään varmasti suunnilleen "heikoilta jäiltä pelastamisena".

Perussuomalaisessa hengessä suvivirren laulaminen onkin "kulttuurinen asia" hyvin erilaisella sävyllä kuin mitä kristilliset liberaalit Helsingin virastoista haluavat sanalle antaa. Konnotaatiot vaihtuvat lennosta. Suvivirrestä tulee kansalaisuustesti jossa mitataan onko maassa maan tavalla vai maasta pois. (Jota Laajasalokin muuten mielenkiintoisesti ehdotteli televisiossa, vaikka liberaalia linjamaa edustaakin. Esitti suoraan, että pitää mennä muualle jos.) Tässä hengessä on ymmärrettävää miten Puumalaisen tekemä perustuslain antamiin oikeuksiin vetoaminen on huomioitu Patmos -säätiössä. Juha Ahvio kutsuu sitä "perusoikeusfundamentalismiksi". Ja että takana on ajatusmaailma jossa tietyt mielipiteet on omaksuttava jotta on lupa esittää haluamiaan asioita julkisuudessa. "”Neutraalius” tarkoittaa sitä, että kaikkien on omaksuttava ja hyväksyttävä tämä vakaumus todeksi ja normatiiviseksi saadakseen oikeuden ilmaista itseään julkisessa tilassa." (Mikä on alustukseni jälkeen kannalta huvittavaa. Etenkin kun ei tässä olla kieltämässä ristikoruja tai uskonnollista pukeutumista tai sitä että tiellä on kirkko tai että ihminen laulaa kotona vessassaan Leonard Cohenin "Hallelujaa" vaan siitä että pakottaa nekin jotka eivät tätä vakaumusta jaa, laulamaan mukana julkisesti.)

Lausunto "perusoikeusfundamentalismista" on ymmärrettävissä kun muistaa että liberaalimmatkin uskovaiset ovat korostaneet sitä että suvivirren kieltäminen tuntuu keinotekoiselta ylhäältä annetulta komennolta joka siksi vieraannuttaa ihmisiä. Vaikka kysymys argumentissa onkin laista. Ei ole vaikeaa nähdä tämän kanssa vahvaa yhteyttä poliisiministeri Päivi Räsäsen aikaisempiin lausuntoihin lain ja vakaumuksen suhteesta.

Suvivirsi onkin tässä mielessä koettelutilaisuus. Kun yhteisö toimii tällä tavalla, on selvää että valinnan paikkaa ei ole. Ei ole mitään kunnollista "mahdollisuutta valita". On vain vapaaehtoinen pakko. Kun esimerkiksi minut pistetään vankilan uhalla maksamaan veroja, joista vuotaa varoja evankelis-luterilaiselle kirkolle, joka taas tekee tiivistä yhteistyötä esimerkiksi em. lestadiolaisten kanssa. Tämä oikeuttaa haastamaaan kirkkoa siitä, että miksi "hedelmällinen vuosia jatkunut yhteistyö hyvässä yhteisymmärryksessä" ei ole saaneet korjattua tilannetta niin että tämänlaista uskonnon ympärille kehittynyttä ja uskonnolla perusteltua "kyyläysyhteisöllisyyttä" ei olisi enää lainkaan olemassa.

Itse näin kreationistien kanssa keskustelleena ja väärää mieltä evoluutiosta olleena tiedän että tappouhkauksiakaan ei osata uskonnollisessa innossa välttää. Ja tiedän että professori Puolimatka osaa laittaa kirjoin ja kansiin Pianka -viittauksia joissa arvon "harras uskovainen pluralismin puolestapuhujamme" rinnastaa naturalismin haluun tappaa 98% maailman väkiluvusta ruiskuttamalla ebola -virusta ilmakehään. (Oleellista ei ole se, onko tästä no anteex -heitto internetissä vaan se, että miten tämänlainen pääsi professoritasoisen akateemisen ihmisen kirjaan in first place.) Ja ihmettelee tämän jälkeen että miten tämänlaisella pelottelulla saattaa olla vaikutusta siihen että joku kokee tappouhkailun ja muun aggroamisen oikeutettuna itsepuolustuksena. Tämä kertonee siitä miten rajua toiminta voi olla silloin kun hiljaisuuden muuri rikotaan, ja vaikka vahingossa jätetään suvivirsi laulamatta.

On selvää että yhteiskunnan on otettava ympäristön olosuhteet huomioon. "Suvivirttä" ei siksi voi pitää pelkkänä lauluna. Ikäväkseni olen saamieni uusien tietojen pohjalla pakotettu korjaamaan vanhaa näkemystäni. Ennen uskoin että se on pääasiassa symboli. Laulusta puhuttaessa puhutaan siis muista asioista ja laulu viittaa valtaan ja auktoriteettiin enemmän kuin on vallankäyttöä ja autoritaarisuutta. On selvää että tämä tulkinta pätee kuitenkin lähinnä omassa elinpiirissäni, liberaalissa Etelä-Suomessa. Suomessa on kuitenkin paljon alueita joissa suvivirsi on symbolin lisäksi signaali. Ja siksi sanonkin että joko ihmisellä on nollatoleranssi kiusaamiseen tai hän kannattaa suvivirren laulattamista. Molempia ei voi saada. (Sori.)

Mitä jos ateismi olisi fundamentalismia?

Teemu Laajasalo oli televisiossa puhumassa suvivirsiasioista. Hän toimi kohtuullisen fiksusti. Toki puheeseen livahti esimerkiksi lapsus. Kun Petri Karisma nosti esiin sen, että moni tuomari voi arvostaa Raamatun kanssa tehtyä juridista vannomista enemmän kuin pelkkää vakuuttamista, hän korosti että moni haluaa että tässä tukeudutaan ihmistä suurempaan tahoon. Hän varmasti halusi puolustaa sitä että valan saa tehdä käsi Raamatulla, eikä sitä että nämä tuomarit ovat oikeassa kun eivät luota ateistiin joka pelkästään vannoo oman itsensä, kunniansa ja omantuntonsa, kautta.

Sen lisäksi hän toisti fundamentalismi -sanaa. Ja selitti että se, että tehdään kuten fundamentalistit sanovat ei ole mitään uskonnonvapautta. Että vapaus on sitä että ihmiset saavat valita eikä sitä että jokin asia kielletään siksi että jotakuta häiritsee ja joku pitää sitä harhaoppina.

Tässä oli toki jonkinlainen viisauden siemen, joskin on hyvin erikoista että se tulee kirkon edustajalta. Laajasano ei ole samalla paatoksella hyökkäämässä kirkon rajoitteita vastaan, vaikka näissä on kysymyksessä yhtä laulua isommasta kysymyksestä, kuten esimerkiksi avioliitosta. Lisäksi Suvivirsi on koulutuspolitiikkaa ja nämä isommat asiat ovat kirkon sisäisiä. Ja Laajasalo näytti tiedostavan että ihmisiä häiritsee se, että kirkko puuttuu heidän elämäänsä. (Ohjelmassa yli 70% äänestäjistä oli sitä mieltä että kirkko hallitsee liikaa poliittista elämää.)

Laajasalo turvautui tässä perinteiseen suomessa käytettyyn strategiaan. Eli siihen että valtionkirkkous määritellään sellaisella tavalla jota juuri kukaan valtionkirkkoudesta puhuja ei käytä. Tämä on siitä mielenkiintoinen argumentti, että kun tämän huomaa voi huomata että kirkolla on enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Huomion jälkeen lopputulos on pahempi. Kun ihmiset pitävät väliintuloa pahana, on oleellista tiedostaa että valtionkirkossa valtiolla ja kirkolla on tiivis yhteistyö jossa valtio voi vaikuttaa kirkon oppiin. Suomen kirkko taas tekee yhteistyötä jossa valtiolla ei ole kirkon autonomiaan päätäntävaltaa. Jos valtionkirkko määritellään muutoin, suomessa on nimenomaan valtionkirkko. Ja tämä "saattaa tulla Laajasalolle ja muille yllätyksenä".
1: Laajasalo kaivoi kirkon kuoppaa korostamalla sinänsä sen tosiasian, että kirkolla on paljon jäseniä ja että tämä iso ihmismassa tekee yhteistyöstä valtion kanssa "tarkoituksenmukaista". Olenkin havainnut että suurin osa kirkon vallasta on epäsuoraa. Kirkko on dogmineen leuto, mikäli leutous tarkoittaa sitä että tarjotaan muutama rituaali elämässä ja muuten generoidaan ympärille byrokratiakoneisto jonka liturginen väri on harmaa. Mutta ihmisiä häiritsevät erityisen vahvasti "eikirkolliset yhteistyötehtävät" ja kirkon lieveilmiöt joita kirkko tukee jäseniensä tukemalla. Moni ei kykene näkemään kirkon jäsenistön ja esimerkiksi fundamentalistien toilailuja kirkon generoimana viihteenä jossa kirkollisverorahat tuottavat naurunpyrskäyksiä enemmän kuin mikään "Putous" ikinä. Siksi on hyvä katsoa mitä Laajasalo vihjasi ; Laajasalo viittasi kirkon jäsenlukuun tavalla jota Kari Enqvist on osuvasti moittinut. Tämä asia tarkoittaa sitä että kysymykseen jonka 72% näki ongelmalliseksi on vain ainut ratkaisu. "Tarkoituksenmukaisuuden" voi poistaa lähinnä eroamalla kirkosta.

Kuitenkin Laajasalon fundamentalisti -sanan hokeminen ihmetytti. Monellakin tavalla. Sillä jos hän käyttää terminologian sanakirjamerkitystä argumenttina valtionkirkkoasiassa, hänen tulisi tiedostaa että fundamentalismi on käsitteenä jotain joka viittaa pohjoisamerikkalaiseen protestanttiseen liikkeeseen, joka on sitten sirpaloitunut useiksi tiettyjä fundamentteja seuraaviksi liikkeiksi. Ja että laajemmassakin määritteissä fundamentalismi tarkoittaa oppia joka pyrkii palauttamaan ideologiansa sen alkuperäisiin dogmeihin ja pyrkii puhdistamaan oman ideologiansa oikaisemalla siinä olevia uudempia piirteitä, joiden katsotaan hämärtävän oikeaa oppia. Ja vaikka vapaa-ajattelijoita voidaan kutsua yli-innokkaiksi tai ideologistisiksi tai aktivisteiksi, fundamentalistia heistä tuskin saa. Toki Laajasalo voi käyttää sanaa sen arkimerkityksessä, mutta tämän tiedostaminen kaivaa pohjan hänen argumentiltaan joka täsmensi, että monelle on varmaan yllätys ettei Suomessa ole valtionkirkkoa.

Mutta jos ateistit olisivat fundamentalistisia sanan perimmäisessä merkityksessä, he voisivat käyttää esimerkiksi sellaisia argumentteja, joissa selitettäisiin vaikka sellaista, että heidän oppinsa mukaan kristityt eivät voi mennä naimisiin. He voisivat ajaa tätä poliittisessa linjamassa ja tätä pidettäisiin uskonnonvapaudellisena aktiona eikä sen rajoittamisena. Samoin he voisivat selittää että aito eettisyys vaatii sitä että eettisyys tulee itsestä eikä delegoida tai yritetä soluttaa eettisyyttä jonkun auktoriteetin totteluun. Tällöin sitten pitäisi epäillä kaikkia niitä jotka vannovat käsi Raamatulla, koska he selvästi eivät ole itse kovin eettisiä kun joutuvat hakemaan luotettavuutta itselleen, vieläpä jostain ei-tieteellisesti-todistetusta tahosta. Ja että on ymmärrettävää että ihmiset haluavat osoittaa oman eettisyytensä oikeudessa.

Mutta ei. Tämänlaista on vaikeaa havaita. Uskovaisten puolelta tämänlaatuiset ovat ihan standardikäytänne ja Laajasalo kuten monet muutkin kuluttavat aikaansa ikään kuin siihen että kun he valkoisina ihmisinä itse eivät ole rasisteja eivätkä ole todistaneet rasismia tai joutuneet itse rasismin kohteiksi, ei niistä neekerien hölinöistä tarvitse välittää, nehän on fundamentalisteja ja poppaukkoja kaikki.

Palveluksettaminen

Vanhoissa viikinkisaagoissa ei tunteilla. Niiden tunne-elämä koostuu lausunnoista tyyliin "olen vihainen, kostan". Tai "sitten he hautoivat kostoa kaksi viikkoa". Eräs tarina kertoo kaksintaistelusta. Ja se muistuttaa siitä minkä elokuvaväkivalta usein unohtaa. Nimittäin sen, että ihminen ei kuole haavoituttuaan heti.

Tarinassa voitettua lyötiin jalkaan ja hän nojasi kantoa vasten. Hän pyysi kaksintaisteluvihollistaan tuomaan hänelle vettä kypärässään. Toinen epäröi, koska toinen kuitenkin löisi häntä päähän. "En lyö, lupaan." Kun toinen sitten haki vettä ja tuli lyöntietäisyydelle, häntä lyötiin päähän. Tietysti lyötiin. Kyseessä oli viikinkisaaga. Se opettaa että vain idiootti ottaa kypäränsä päästään kaksintaistelussa. Sillä vaikka toinen pitäisi sanansa, on riski kova ja sitä ei tee se jolle tehdään palvelus.

Hieman samantapainen tilanne tulee vastaan uskonnollisessa julistamisessa. Esimerkiksi joskus he käyttävät apunaan kahvitarjoilua, voivat kysyä että haluaako kahvia. Ja korostavat että kyseessä on ilmainen kahvi. Jos heiltä kysyy että eihän tule raamatulla päähän lyömistä, sanovat että ei tule. Jos sitten juot kahvia, he juttelevat seuranasi. Ja vaikka kuinka yrittäisit jutella "Nalle Puhista", he pyrkivät siirtämään keskustelun Jeesukseen. Ja kun yksi väsyy kun ei pääse Nasu -teflonin ohi, he vaihtavat toiseen. Tätä voi sitten jatkua jopa useita tunteja. Tietenkin siinä julistetaan ja yritetään käännyttää ja lyödä raamatulla päähän. Kyseessä on "lähetystyötä tekevän" käännytysryhmän kahvitarjoilu. Jos tässä kohden yllättyy, on typerä.

Tästä ei pidä yllättyä. Sillä se, miten julistaminen toimii on yllättävää. Moni ajattelee että ystävyys ja luotettavuus saavutetaan hyvillä teoilla ja auttamisella. Mutta tosiasiassa tämä on kallis ja tehoton tapa. Benjamin Franklin mainitsikin siitä miten hän hankki usein luotettavuutta siten, että hän pyysi muita tekemään hänelle palveluksia. Ne olivat pieniä palveluksia, joita ei viitsinyt olla tekemättä. Ja tämän jälkeen nämä ihmiset joille Franklin oli kaiken järjen mukaan kunniavelassa, luottivat Frankliniin enemmän. Vaikka tosiasiassa Franklin ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen heidän luottamuksensa kun taas he olivat tehneet asioita jonka vuoksi Franklin tiesi että he olivat luotettavia.

Ja toki julistajakin ajattelee omassa ideologiassaan pelastavansa heikoilta jäiltä, tekevänsä palveluksen. Mutta tämä "heikkojen jäiden argumentti"  toimii vasta jos kohde olisi jo sisällä kristillisessä opissa. Ja koska kyseessä on käännyttäminen on käytännössä niin että toinen ei ole. Koska jos kristitty kääntää kristityn kristityksi kyseessä ei ole käännyttäminen sanan missään kovin oleellisessa mielessä. Tosiasiassa se, että kuuntelee julistajien paasausta on pieni palvelus joka tehdään kohteliaisuudesta tai pienestä omasta kiinnostuksesta. Julistaminen ei ole niin haluttua toimintaa että ihminen kiertäisi tuntikausia ympäri kaupunkia voidakseen kuunnella sitä. Eivät edes ne jotka lopulta kääntyvät tähän julistajan uskontoon. Kuuntelija tekee palveluksen.

Psykologia tunteekin ilmiön joka on nimetty Benjamin Franklinin mukaan Ben Franklin effectiksi. Sen mukaan ihminen joka on tehnyt toiselle palveluksen luottaa toiseen ja on valmiimpi tekemään samalle ihmiselle uuden palveluksen. Sen sijaan ihminen jolle palvelus on tehty, palauttavat palveluksen harvemmin kuin se joka on jo valmiiksi tehnyt palveluksen. Samoin jos joku on lähtenyt häiritsemään tai vahingoittamaan toista ovat todennäköisemmin tekemässä tekoa uudestaan. Ja tässäkin uhrin tekemä kosto on epätodennäköisempi tapahtuma kuin tämä tekijän vääryyteensä palaaminen.

Melko paljon voi siis oppia yhdestä kahvikupillisesta, joka ei olekaan niin ilmainen kuin voisi luulla. Yritän välttää tilanteen toistumista tulevaisuudessa.

Ihailevan katseen kohde

Seurasin feministien sisäistä keskustelua. Kevään alku on saanut heidät miettimään kesäkauteen valmistautumista. Monet esimerkiksi pitävät pienistä hamosista. Mutta eivät siitä mitä siihen liittyy. Esiin myös se, että huomiota myös halutaan. Ongelmana on siis se, että nainen asetetaan katseen kohteeksi, että se että häntä ei oteta.

Tämänlainen jännite on hyvin yleinen. Kun katsoo esimerkiksi meikkimainoksia, nousee esiin epärealistinen kauneuskuva. Joka johtuu siitä että mainoksen nainen photoshopataan katseen kohteeksi, että siitä että muut naiset eivät saa huomiota kun miesten vaatimukset siirtyvät siihen suuntaan että kaikkien pitäisi näyttää photoshopatuilta.

Esille nousi, että monen miehen on vaikeaa antaa kohteliasta palautetta, mutta helppoa kouria ja vihellellä.
* Kouriminen on inhottavaa, ja on vaikeaa tulla imarrelluksi jostain "hauhau uu-uu-ttelusta". Ja näistä loukkaantumista ja vaikka vastaukseksi annettua keskisormennäyttöä ei pidetä epäkohteliaisuuteen vastaamisena vastaavan epäkohteliaalla keinolla joka täyttää vastavuoroisuuden ja sananvapauden tarpeet. Vaan sen sijaan keskisormea pidetään jonkinlaisen naisellisena kiukutteluna, joka tekee itseään puolustavasta naisesta jotenkin lapsellisen ja pikkumaisen.
* Naiset sen sijaan selvästi toivoivat kohteliaisuuksia, eli valittujen vaatteiden kehuminen oli hyvinkin positiivisesti muisteltua. On selvästi ero siinä kutsuuko toisen pukeutumista sieväksi, kuin se että huutelee toisen perään paneskeluehdotuksia.

Kun vaihtoehtoina joillekin näyttää olevan vain ääripäät, joko pois katsominen tai törkeily, on selvää että keskenään ristiriitaiselta vaikuttavat asiat ovat vastustuslistalla. Käsite kohteliaisuus on rakentavampi huomio kuin syytös syvästä ristiriidasta.

Itselleni tämänlaiset tosin ovat ilmiselvyyksiä. Mutta eipä sitä rasismin olemassaoloakaan kiistetä sillä, että ei ole itse rasisti tai että ei ole itse kokenut tai huomannut rasismia arjessaan. (Paitsi uskonnottomuuden kohdalla, jossa ollaan ihan into piukeana selittämässä että itse on niin asiallinen eikä ole huomannut mitään joten vikoja ei voi olla missään ikinä koskaan.) Ja on tavallaan surullista, että tämänlaista keskustelua joudutaan yhä käymään.

Se kertoo siitä että naisille on vaatimuksia ja rooleja. Ja jos nainen pukeutuu tietyllä tavalla, hän ei vain pukeudu vaan ikään kuin pakko-ottaa roolin jossa normaaleista kohteliaisuussäännöistä olisi joustettava. Hyvät tavat kuvaavat siis osaa ihmistä ja lyhyeeseen hameeseen pukeutuneen naisen olisi pakko olla jonkinlainen hutsukka - tai sitten ymmärtää ensi kerralla pukeutua säkkiin.

Kykenen ymmärtämään asian koska samantapaisia asioita tehdään miehille.

Itse asiassa katsoin Foxilta tulevaa "Mammanpojasta mieheksi" -sarjaa. Konsepti oli aivan käsittämätön. Siinä valitaan sinkkuja nörttejä ja heitä lähdetään koulimaan. Sarjassa katsottiin kyynistä ja negatiivista nörttimiestä, jota sitten leivottiin eteenpäin vaihtamalla vaatteet ja kampaus, laittamalla tämä töihin roskakuskien kanssa. Vammautunut urheilija pantiin selittämään optimismista ja heittäytymisestä. (Nörtti itse kuvasi asiaa minusta osuvasti "guilt trip" ja että hän ymmärtää yrittämisen hyödyt mutta että optimismin funktiota hän ei ymmärrä.) Nörtti itse oli vaivautunut naisten seurassa, mutta häntä pakotettiin mahdollisimman epäluonteviin tilanteisiin joihin kuului vähissä vaatteissa urheilu jossa oli koskettelua ja porealtaassa olemista bikineissä olevien naisten kanssa.

On selvää että sarjan konsepti ei ollut mikään eheyttäminen tai auttaminen, eli se millä sitä on myyty katsojalle. Se oli itse asiassa lähempänä "pelkokerrointa ujoille miehille". Epämukavuusalueelle pakottaminen on tietysti jotain joka tekee meistä rohkeita, mutta se, kun epätoivoisessa tilanteessa haetaan apua, on hyvin kyseenalaista missä vapaa tahto loppuu ja toisen hyväksikäyttö alkaa. Puolison etsimisen tai siihen liittyvien signaaleiden ei pitäisi tarkoittaa sitä että pitäisi sietää keneltä tahansa heti koskettelua, aivan kuten ei lyhyen hameenkaan pidä tarkoittaa sitä että antaa luvan lääppiä itseään.

Sarjan henki oli juuri se, mikä yleensä on. Eli se, että vaikka meille opetetaan että tärkeintä vastakkaisen sukupuolen kanssa ollessa on olla oma itsensä. Kuitenkin kun asiaa korjataan ei mietitä että minkälainen lähtökohta on kasassa ja miten tämän kanssa päästään eteenpäin, vaan katsotaan että minkälaiseksi pitäisi muuttua jotta saisi mahdollisimman positiivista palautetta naisilta. Kun Henry Laasanen tekee samaa ja kutsuu sitä pelimieheilyksi, ihmiset kuitenkin järkyttyvät. Idea on kuitenkin täsmälleen sama. Tosin Laasanen lähestyy asiaa miehen omilla ehdoilla, toisin kuin "Mammanpojasta mieheksi" -sarjassa, sarjassa jonka juontaja ja mentori on nainen. Kyllä tässä tekee mieli jo meteliksi pistää!

Pieni ajatus : Julistajan torjuminen

Uskovaisuuteen kuuluu usein sananlevitys. Tämän vuoksi sananlevittäjät ovat hieman kuten puhelinmyyjiä. Heillä on lupa toimia, he toimivat ja ihmiset kohtaavat heitä silloin tällöin. Ja koska puhelinmyyjillekin on myyntiesteitä, jonka jälkeen toiminta muuttuu laittomaksi, moni painiskelee erilaisten keinojen kanssa jolla he voisivat vähentää julistamista, tai ainakin vähentää sen toistuvuutta. Osa yrittää jopa olla kohtelias tässä prosessissa.

Erään uskovaisen ihmisen mielestä on erikoista että moni torjuu käännyttäjän sanomalla että he ovat ateisteja tai agnostikkoja. Esimerkiksi jos tämän sanoo Jehovan Todistajille, ollaan erikoisessa tilanteessa : "En oikein ymmärrä niiden ihmisten logiikkaa, jotka kuvittelevat, että "olen ateisti" tai "olen agnostikko" tai joku muu vastaava on toimiva tapa karkoittaa jonkun uskonnon levittäjät. Miksi kuvittelette niiden puhuvan teille? Saadakseen selville, että olisitteko tekin sattumalta Jehovan todistajia?" ... "Kristityn näkökulmasta se, että joku sanoo "olen agnostikko" tarkoittaen, ettei halua keskustella uskonasioista on suunnilleen sama kuin veden varassa oleva ihminen sanoisi avuntarjoajalle "olen vedessä" ja odottaa toisen ymmärtävän, ettei halua apua tai edes keskustella asiasta."

Itse näkisin että oman vakaumuksen kertovat haluavat luultavasti korostaa sitä, että ovat miettineet ja ratkaisunsa tehneet ja elävät sen mukaan. Kuitenkaan kristitty ei katso asiaa sanojan näkökulmasta, vaan hän on julistamassa uskontoaan uskovaisen näkökulmasta. Näin ollen tämä viestintätapa ja sen väärinymmärrys vaatii sitä että vakaumuksestaan kertova epäonnistuu koska ei kohdista viestiään kuulijalle. Ja vastaanottaja epäonnistuu koska ei kykene huomaamaan että sanoja ei sano asiaa mistään "kristityn näkökulmasta" koska on ateisti.

Toisaalta vakaumuksen korostaminen voisi olla tehokasta "kristityn näkökulmastakin" jos tämä olisi koherentti kristillinen näkökulma. Useinhan sitä kuullaan että ateismi on fundamentalismia. Ja fundamentalistit eivät käänny. Jos kristityn aitona tarkoituksena ei ole päteä ja riidellä vaan pelastaa ihmisiä, hän varmasti kohdistaa vaivannäkönsä rationaalisesti sellaisiin ihmisiin jotka haluavat pelastua. Kinaaminen vie aikaa jona aikana jokin syntinen voi olla kuulematta Jeesuksesta ja joutuu siksi kadotukseen, ihan vain sen takia että kiukku, ärsyyntyminen ja oma ylpeys on ajanut kristityn vihaan ja riitelyyn ateistin kanssa. Mutta tämä tulkintatapa ei helposti nouse esiin käännyttäjien mieleen, jossa on päällä "se yksi tietty vaihde", ja jossa ei jarruja tunneta.

Mutta tärkeä oppi tästä onkin se, että uskovaisten kanssa kannattaa olla selkeä. Ei antaa helppoja tekosyitä. Puhelinmyyjäkin voi ihmetellä jos heille sanoo että "emme tarvitse tuotettanne" ennen kuin hän edes on ehtinyt kertoa miten hieno lehtitarjous hänellä on. Jollain autistis-loogisella tasolla tämä ihmetys on ymmärrettävää. Mutta on hyvä välttää väärinkäsityksiä. Siksi minäkin selitän asian tavalla joka ei jätä tulkintoja. "Viiltäisin mieluummin kurkkuni auki sahalaitaisella sotilasveitsellä ja vuotaisin vereni lastenne päälle kuin kuuntelisin viittä minuuttia Teidän Jeesuksestanne." Se välittää viestin sellaisella tarkkuudella, että se ajanee hyvän ja tilanteeseensopivan viestinnän ehdot. Siinä ei tarvita mitään "kristityn tai ateistin näkökulmaa" joiden välillä pitäisi sompailla.

Onko elämä peli?

Elämää lähestytään usein pelaamisen analogialla. Tätä voidaan korostaa vaikkapa sillä, että puhutaan "voittajista" ja "häviäjistä". Tämänlainen ajattelu liitetään usein etenkin materialistiseen ja kapitalistiseen malliin, jossa ihmiset ovat välineitä. Mielestäni analogiassa on jotain järkeä. Mutta kokonaisuutena ja kaiken kaikkiaan se jossain määrin loukkaa pelikulttuuria.

Jotta voidaan käsitellä kysymystä siitä onko elämä peli, on hyvä määritellä mitä peli ylipäätään tarkoittaa. Ajatus voi tuntua hieman turhalta, koska me kuitenkin käytämme sanaa varsin luontevasti. Tätä kautta kuitenkin voidaan huomata ja ilmituoda niitä seikkoja jotka oikeuttavat jonkin kutsumista peliksi. ; Tähän on monia lähestymistapoja. Mutta yksi kohtuullisen näppärä on Chris Crawfordin tekemä määrittely. Se kun kerää tarkentavia attribuutteja ja tämä voidaan muodostaa prosessina joka jo itsessään hieman vaikuttaa jonkinlaiselta älylliseltä peliltä jossa seikkaillaan.

Hän lähestyy siitä että (1) Pelien on oltava hauskoja tai viihdyttäviä tai sellaiseen pyrkiviä. Mutta koska elokuvat, kirjat ja muut viihdetuotteet (entertainment) voivat olla hauskoja mutta ne eivät ole pelejä ei tämä määritelmä riitä. On lisäksi korostettava sitä että peli on jonkinlaista mahdollisuutta käsitellä kohdetta. (2) Tästä seuraa se, että pelin on oltava interaktiivinen. Lelut (toys) ovat interaktiivisia ja viihdyttäviä, mutta koska niillä ei ole jonkinlaista tavoitetta tai haastetta joka tulisi yleistää, ne eivät ole pelejä. (3) Siksi pelin täytyy tarjota jonkinlainen tavoite ja haaste. Monet pulmat (puzzles) ovat haastavia, mutta harva silti kutsuisi rubiikin kuutiota peliksi. Siksi pelit tarjoavat usein jonkinlaisen sosiaalisen elementin tai sen imitoimisen. (4) josta seuraa se, että peleissä on kysymys konflikteista. Tämä osuu sinänsä että kilpailu (competition) ei usein ole interaktiivista, eikä juoksukilpailua voida kutsua peliksi vaan urheiluksi (sports), mutta on myös liikunnallista kilpailua - ja vaikkapa kamppailulajeja jotka ovat yksilölajeja - joissa on vahva interaktiivisuus ja konflikti. Ja esimerkiksi jalkapalloa pidetään jo pelinä. Crawfordin määritelmä esittää että esimerkiksi urheilussa olevat pelit ja tietokonepelit ovat molemmat pelejä (games).

Voidaan siis kysyä, onko elämä peli = täyttääkö se pelin määritelmän.

Siinä on usein kysymys konflikteista. Ja ne ovat sosiaalisia. Tavoitteita taas on niin paljon, että Aristoteles määritti teleologian kautta maailman joksikin jossa päämäärät ja tavoitteet kattavat kaiken mitä maailmassa on. Hänestä mikään selitys ei ollut valmis ennen kuin oli selitetty myös sen telos, sen tavoitteet ja pyrkimykset. Samoin nykyaikana keskitytään siihen että ihmisen toiminnassa ideologia ja intentiot ovat ratkaisevan tärkeitä. Elämä on ehdottomasti interaktiivinen. Ja monet, Epikuroksesta lähtien ovat korostaneet että onnellisuus olisi elämän ytimessä. Ja jopa paatuneet uskovaiset korostavat uskomiseen uskomista, sitä miten uskonto tuo onnellisuutta elämään ja miten Rakkaudellinen Jumala haluaa täyttää elämäämme syvällä onnellisuudella joka on niin paljon parempaa kuin se kapitalistien tarjoama onnellisuus. Eli peli olisi myös viihdyttävä tai sellaiseksi tarkoitettu.

Analogia vaikuttaa hyvältä. Ja siksi onkin järkeä sanoa että miksi analogia elämän peliluonteesta on osuva. Kuitenkin ennen kuin ryhdyn täysivaltaiseksi pelimiehiksi, katson että pelin määritelmää on syytä täydentää. Crawford on lähellä, mutta ei pääse aivan perille. Mielestäni Bernard Suits tiivistää siinä olevan puutteen yhteen lauseeseen ; "Game is a voluntary attempt to overcome unnecessary obstacles." Suits puhuu hyvin samansuuntaisia kuin Crawford, mutta elämässä olevat haasteet saavat merkityksensä siitä että yritykset eivät ole useinkaan vapaaehtoisia ja esteet ovat täynnä merkitystä ja niissä epäonnistuminen on hyvin merkityksellistä. Ja tämä tekee niistä tarpeellisia. Jatkaisinkin siksi siitä että Crawfordin ehtojen lisäksi pelien tulisi olla absurdeja, mielivaltaisia ja turhia.

Peli, elämää absurdimpi mutta hallittavampi

Kun aikaisemmin kirjoitin pelaamisesta, siitä mikä motivoi ihmisiä pelaamiseen, päädyin esittelemään Edward L. Decin kolmiosaista mallia. Maslown tarvehierarkiaan sovittaen voidaan huomata, että pelit voivat täyttää monia tarpeita, mutta ne osuvat Maslown tarvehierarkialla kohtuullisen korkealle. ; Pelit antavat tilaisuuden olla kyvykäs, autonominen kuulua yhteen muiden kanssa. Kuuluvuus (relatedness) antaa luvan kuulua vaikka peliyhteisön kiltaan ja tämä täyttää yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita (porras 3). Kyvykkyys (competency) taas täyttää arvonannon tarpeet (porras 4) ja itsellisyyttä hakeva (autonomy) täyttää itsensä toteuttamisen tarvetta (porras 5). Selvästi tarvehierarkiaa täytetään ylhäältä (porras 5 on korkein, kun fysiologiset tarpeet kuten ravinnontarve ovat porras 1). Ja tätä kautta se tarjoaa jonkinlaisen nyrkkisäännön siitä mitä absurdi tarkoittaa tässä "Bernard Suitsin hengessä".

Mutta tämä ei vielä avaa sitä miksi juuri pelit ovat suosittuja. Maslown tarvehierarkioita kun voidaan täyttää monella tavalla. Mielestäni tämän tarpeen saa hyvin selitettyä hakemalla apuja siitä miksi erilaiset salaliittoteoriat ovat suosittuja. "Scientific American MIND" viittasi tuoreessa "What is Hoax" -artikkelissaan siihen miten salaliittoteoriat ovat helppoja. "Conspiracy theories offer easy answers by casting the world as simpler and more predictable than it is." Ja tämä on se, mikä peleissäkin viehättää. Oikeassa elämässä tavoitteet ovat usein sekavia. Ihmiset valitsevat esimerkiksi uraansa tietotyhjiössä, jossa ei ole varmaa onko valittu ratkaisu paras tapa yhteiskunnallisesti ja itselle. Ihminen voi yrittää arvata ja ennakoida uravalintoja jotka viehättävät itseä tai joissa työllistyminen on todennäköistä. Nämä eivät usein ole sama ala, ja molemmat ovat ennakkoarvioita jotka voivat pettää. Samoin palkinnot ovat abstrakteja ja joskus ne puuttuvat. Ja keinot tavoitteiden hakemiseen ovat melko usein samanlaisessa epävarmuudessa. Ja vielä vaikeampaa on sanoa onko oma valinta sopiva muille.

Mutta pelien maailmassa asia on toisin. Jalkapallossa on esimerkiksi hyvin absurdi tavoite. Maalin tekeminen ei ole sidoksissa mihinkään järkevään millään tasolla. Tiede ei sido maalia muuhun kuin urheilukilpailujen voittamiseen. Eikä se muistuta edes niitä tieteenvastaisia sadetansseja jotka ovat absurdeja ja toimimattomia mutta joilla on yritetty vaikuttaa asioihin, keinot ovat vain olleet epätoimivia. Jalkapallon pelaajat tietävät että se on peli jonka peruskonsepti, maali, ei ole sidoksissa oikein muuhun kuin palkkapussiin. Maali on kuitenkin hyvä konsepti, koska se on vaikea mutta saavutettavissa, se on rakenteeltaan välitön ja selkeä. Palkkio maalista ei tule viiden vuoden kuluttua jos on tullakseen ollenkaan.

Samoin on hyvä huomata, että vaikka monet pelit ovat vaikeita, niin niiden vaikeus on aivan erilaista kuin vaikeus vaikkapa valmistua yliopistosta. Pelien haasteet ovat sellaisia, että ne ovat usein saavutettavissa varsin miellyttävällä työtuntimäärällä. Jos pelaat juonellisen pelin läpikotaisin ja siihen menee, sanotaan 60 pelituntia (joka on kohtuullinen, ei suuri eikä pieni peli), pelastat maailman varsin säällisellä vaivannäöllä. Palkkiot, kuten välidemot ja kortille pamahtavat saavutusmerkinnät, ovat välittömiä. Ja niistä seuraa suoraan jotain jonka muut voivat nähdä internetissä. (Siis ne jotka kytkevät konsolinsa internettiin, minä esimerkiksi en niin suostu tekemään.) Pelit tarjoavat interaktiota ja haasteita jotka ovat luonteeltaan määriteltyjä, vaikeustasoltaan vaikeita mutta ei ahdistavan vaikeita, ja epäonnistumisessakaan ei tarvitse välittää koska voi vain lopettaa pelaamisen ja muu elämä ei siihen hajoa. Pelit tarjoavat helpon ja turvallisen ja riskittömän oikotien. Moni muu tapa täyttää nuo ylimmät Maslowin hierarkian portaat ovat ylitsepääsemättömän vaikeita.

On siis helppoa nähdä elämä pelinä, mutta toisaalta pelaaminen voidaan nähdä eskapismina ja ongelmien absurdisoimisena. Tämä voi olla se syy, miksi niin moni puhuu virtuaalisuudesta kuin se olisi jotain totaalisen epätotta. (Vaikka se on tosiasiassa yhtä totta kuin jalkapallomaali on olemassaoleva konsepti. Se on "absurdi" eikä "harhainen illuusio ja epätosi vale".) ; Ja tämän huomion tekeminen voi selittää kaksi nörttikulttuuria koskevaa ilmiötä : (1) Tietokonepelaamista pidetään huonona korvikkeena jalkapallolle, urheilulle ja muulle pelaamiselle. Eli tietokonepelien virtuaalinen absurdius on turhuutta kun taas jääkiekon tökkiminen tiettyyn reikään on reipasta ja järkevää. (2) Urheilijanuorukaiset (jocks) ovat tunnetusti niitä jotka nähdään nörttien (nerds) vastapooliksi. Ruumis vastaan mieli -hengessä, jossa urheilija edustaa reaalista fyysisyyttä kun taas nörtit ovat intellektuelleja abstraktin tiedon alueella toimivia.

Skisma on erikoinen koska molemmat elävät pelikulttuurissa. Mutta jos absurdiuden asteet huomioidaan, voidaan tiedostaa että atleettisuus ei sovi yhteen nörttiyden kanssa koska peleissäkin on jonkinlainen syvyysero. Tässä mielessä pelit voitaisiin jakaa pienempiin alakokonaisuuksiin jatkomääritteillä:
1: Nörttien puolella intellektuaalisuus ja virtuaalisuus on oleellinen. Tässä kulttuurissa haasteiden ratkaisu on yhtä abstraktia kuin haasteen määritelmä. Tietyssä määrin nörttien tietokonepelit ovat läpeensä absurdeja, niiden toteutus on virtuaalista,
2: Urheilijanuorukaisten kohdalla korostuu ruumiillisuus. Maalien tekeminen on virtuaalista ja absurdia. Jalkapalloilija vain ratkaisee tätä tilannetta vähemmän virtuaalisin keinoin. Haaste on absurdi, mutta sitä lähestytään pragmaattisesti.
+: Liikunta antaa urheilijanuorukaisille fyysistä kuntoa jolla pestä nörtin päätä vessanpöntössä. Pelaamisen virutaalisuus taas opettaa abstraktimpia keinoja jossa nörtti vaikkapa laittaa urheilijanuorukaisen koneelle internetpommin joka läväyttää urheilijan pornoa sisältävät kansiot urheilijanuorukaisen nimissä urheilijanuorukaisen äidin sähköpostiin.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että elämässä on peliä, mutta elämä itsessään ei ole peli. Jos elämä on sinulle kaikesta huolimatta peli, teet jotain todennäköisesti väärin. Ja tällä kertaa syynä ei ole se, että Immanuel Kant kielsi käyttämästä ihmisiä välineinä. Vaan siinä, että jos elämän näkee pelinä, muuttaa sen määritelmälliseti myös itselle turhaksi. Jos oma elämä on itselle korkeintaan absurdia viihdykettä, kannattaa miettiä olisiko syytä tehdä siitä vaikka absurdia ja tärkeää tai keskeistä mutta viihdyttävää.

Prinsessaelokuvat epätasa -arvon asialla?

Perinteiset "prinsessaelokuvat" eivät ole miellyttäneet feministejä. Niissä naiselle kuvataan hyvin tiukka rooli. Näiden elokuvien nähdään tukevan patriarkaattia. Feministit ovat perinteisesti väheksyneet myös "prinssielokuvia", koska niissä prinssit sotivat vihollista vastaan ja saavat lopuksi prinsessan, ikään kuin palkinnoksi.
1: Näkisin, että tässä on hyvinkin paljon oikeita huomioita. Jos otetaan vaikka "Star Wars" -elokuvat, ne ikään kuin yhdistävät prinssielokuvat ja prinsessaelokuvat hieman vanhemmalle yleisölle. Prinsessa Leia on näissä usein lähinnä läsnäoleva. Ja ratkaisut tehdään miesten toimesta maailmassa.

Mutta en kuitenkaan ymmärrä sitä miten monet feministit näkevät "Brave" -tyyliset elokuvat rakentavina ja emansipoivina. Tämä on oleellista, sillä tämä edustaa uudentyyppistä, nykyään suosittua ja tulevaisuudessa yhä suositummaksi tulevaa, prinsessaelokuvien mallia. Niiden malli näyttää olevan perinteinen prinssielokuva jossa ainut asia joka on vaihdettu on sukupuoli. Eli jos nainen laittaa sota-asun päälleen, se jotenkin opettaisi naisia taistelemaan epätasa-arvoa vastaan.
1: Malli on suosittu ja esimerkiksi koko "Nälkäpeli" -sarja voidaan nähdä tämänlaisen uudenmallisen prinsessaelokuvan myymistä hieman vanhemmalle yleisölle.

Näkisin että tarinan rakenne on oleellisempi kuin sankarin sukupuoli. Ja jos perinteinen "prinssielokuva" on epätasa-arvoa lietsova, kuten feministit usein korostavat, niin sitten nämä uudet "prinsessaelokuvatkin" ovat juuri tätä. Olen hyvin tyytymätön jokaiseen sellaiseen naisasiaihmiseen jonka mielestä asiat muuttuvat oikeutetuiksi tai eioikeutetuiksi sen mukaan kumpaa sukupuolta hän edustaa. Nähdäkseni tasa-arvosta poiketaan juuri sillä että tälläisiin asioihin uskotaan. Ja näiden tekeminen oikeutetuiksi - aivan sama vedotaanko tässä perinteisiin sukupuolirooleihin vai valtarakenteista irtautumiseen - on juuri se voima jolla kusipäisyys tulee mukaan moottoriin ; Ihmiset kun eivät sorra toisia pahuuttaan vaan sillä että he keksivät oikeutuksia jotka naamioivat pahuudet hyvyydeksi.

Siksi tarkistaisin enemmänkin sitä, miten tarinankerronta etenee. Perinteisen "prinssielokuvan" tunnistaa yleensä siitä että siinä on tiettyjä rakenteita. Suositun Bechdelin testin sijaan siirrän huomion aivan muuhun kuin sukupuoleen ja keskusteluihin. Sen sijaan katson suoraan siihen eriarvoistetaanko ihmiset hyviin ja akanoihin jollain metafysiikalla.
1: Sankarin kohtalonomaisuutta korostetaan. Täytyy siis olla jokin profetia tai vastaava joka määrittää että sankarin kohtalona on sankaroitua. Eli hän on syntyjään jotenkin erikoislaatuisen laadukas, ja valinnalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tämä johtuu USA:n vahvasti kalvinistisesta kulttuurista, jossa vapaa tahto rikkoisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Ja tällä oikeutetaan esimerkiksi se, että USA:ssa ei ole sosiaalisia turvaverkkoja (joita pidetään suoraan kommunismina loisille). Sillä menestys on merkki Jumalan siunauksesta eli predestinaatiosta pelastuviin. USA tarjoaa vapautta lähinnä siinä mielessä että heikot saavat kaatua yksinään.
2: Tarinassa on yksiselitteinen paha, joka voitetaan taistelulla. Elokuvassa on siis paitsi aggressiota, se myös tehdään jonkinlaiseksi nollasummapeliseksi sodaksi jonka ratkaisu onnistuu vain yhtä tietä, eikä muita edes harkita tai kokeilla. 
3: Sankari on yksin ; Usein paha käyttää minioneita, kun taas sankarilla on vain pieni joukko. Loppuhuipennus tapahtuu usein sankarikeskeisesti, siten että yksilö muuttaa lopputuloksen herooisella teolla jota koko muu elokuva alustaa. Tällä on yhteys juuri siihen miten tahto on määrittynyt kalvinistisessa maailmassa, joka yhdistyy siihen että kommunismi hakee voimaa suurista joukoista.
4: Tarina loppuu siten, että sitä ei voi luontevasti jatkaa ilman että luodaan uusi konflikti jossa sankari uudestaan todentaa-ilmentää kohtalonsa. Jos tarinassa seikkailun jälkeen on luvassa pelkkä loppuidylli jonka tarkoitus on näyttää että ponnistelu johti palkintoon, ja jonka venyttäminen minuuttiakin pidemmäksi saisi haukottelemaan, on selvää että tarina on keskittynyt pelkästään konfliktiin ja sen ratkaisuun.

Tästä kaavasta löytyy jonkin verran poikkeuksia. Kykenen keksimään kaksi. Ensimmäinen on "Ihmemaa Oz" -elokuvan klassikko versio (1939). Etenkin Ihmemaa Oz on siitä mielenkiintoinen että se edeltää kaikkia niitä vanhoja paheksuttuja "hörhelö-perhonen-kimalle -prinsessaelokuvia" ja jossain mielessä se on modernimpi ja tasa-arvoisempi kuin mikään "Powerpuff Girls" ikinä. Sillä tässä elokuvassa Dorothy ei ole kohtalon valitsema sankari jonka tulee taikatohveleillaan pelastaa maailma. Sen sijaan hän kulkee kultaista tietä, kohtaa ystäviä ja tukijoita ja kokoaa joukot puhaltamaan yhteen hiileen. Elokuvalla ei ole klassista tiukkaa rakennetta joka noudattaa kaavaa ja johtaa tietynlaiseen loppuhuipennukseen. Ja vaikka aggressiota ja väkivaltaa esiintyy, se ei tee elokuvasta sodankäyntielokuvaa.

Toinen vastaava onkin "Ihmemies MacGyver", jonka perusideana oli se, että Mac yritti tulla toimeen kaikkien kanssa, ja jonka menestyminen perustuu paitsi omaan älyyn ja tieteen osaamiseen, myös siihen että muut auttavat häntä. Itse asiassa sukupuolten tuijottaminen pitäisi jättää vähemmälle. Dorothy toki pyöri naisena elokuvassa jossa Glindat ja monet muut vastaavat ovat myös paitsi kompetentteja niin myös naisia (glitteristä huolimatta). Mutta tämä ei tehnyt siitä tasa-arvoista elokuvaa.

Ihmemies MacGyver on enemmän feminismin asialla kuin mikään modernin ajan feministien ihailema "uusprinsessaelokuva" jossa se, että klassisen miehisen elokuvasankarin asennevammaisia pahuuksia tekeekin nainen joka on laittanut "perinteisen heteronormatiivisuuden mukaan miehisen asusteen", haarniskan, päälleen ja lähtee tekemään niitä asioita joita on perinteisesti nähty sortamiseksi kun miehet ovat niitä tehneet. ; Nämä elokuvat toki kenties opettavat että partiarkaattia vastaan pärjää tulemalla itse patriarkaatiksi (joka on mahdollista jos muistetaan että queer -mallissa sukupuoli voidaan nähdä muutenkin kuin biologisena, ja tämä on vahvasti mukana feminismissä). Tämä on tietysti jossain määrin realistista, ja kertoo että joskus tulta vastaan voidaan taistella vain tulella.

Mutta sitten toisaalta nämä elokuvat harvoin opettavat pojille mitään sellaista mallia jolla tulla toimeen maailmassa, miten olla tasa-arvoinen mies. Tai enemmän. Nämä elokuvat eivät kerro kenellekään - ainoallekaan ihmiselle - miten olla ylipäätään hyvä ihminen maailmassa jossa on vain patriarkaattiklikkejä jotka taistelevat toisiaan vastaan jossain "sukupuolten sodankäynnissä" ja jotka kutsuvat omaa näkemystään reiluudeksi, jonka kovat keinot oikeutetaan "koska ne toiset".

Avaruushissi, avaruustorni ja painottomuus

Nykyisin maata kiertävälle radalle ammutaan satelliitteja. Tämä on melko kallista puuhaa. Avaruusraketit ovat hinnakkaita. Sen vuoksi on arvioitu, että maa joka saa ensimmäisenä rakennettua ns. avaruushissin saavuttaisi helposti monopoliaseman satelliittialalla. Sillä vaikka hissi on teknisesti vaativa innovaatio ja hirvittävän kallis rakentaa, sen valmistumisen jälkeen satelliitin lähettäminen on todella edullista. Juuri kukaan ei kykene kilpailemaan.

Olisi toki kiinnostavaa rakentaa avaruushissi vaikkapa Enontekiöille. AInakin keskustapuolue kiittäisi, tekisi hyvää maaseudulle ja kansantaloudelle ja mahdollistaisi Paavo Väyryselle uran jossa hän pääsisi Paavo Väyryseksi Paavo Väyrysen paikalle, joka on presidentinpaikka pitkäikäisestä suvusta. Enontekijöistä tulisi helposti huipputekninen tiedonsiirtomaailman keskus, Paavo Väyrysestä onnellinen. Ja meistä muista ehkä vähän vähemmän. Mutta avaruushissien olisi sijaittava päiväntasaajalla, joten Jumala tai luonnonlait ovat rankaisseet aika ikävästi Enontekiöläispoloja, jotka eivät ole tehneet mitään (ainakaan monet) ansaitakseen kohtaloaan paikkana jonne ei voi rakentaa avaruushissiä.

Saavutettu etu ja monopoliasema on haluttava, taloudelliset edut ovat kovat joten riskisijoittajia taatusti tulee. Tämä tarkoittanee, että on hyvinkin mahdollista,e ttä avaruushissi valmistuu joskus. Ja se tarkoittanee myös sitä, että maantiede tulee oleelliseksi osaksi politikointia. - Esimerkiksi Afrikassa on paljon päiväntasaajaa, mutta ei teknologiaa. Mutta riistettäviä, köyhiä ja epätoivoisia ihmisiä siellä on. Joten avaruushissi on vain ajan kysymys.

Jos teknologiasta jatkaisi tekologiikkaan voisi huvitella ajatuksesta jossa tulevaisuudessa olisi jonkinlainen avaruushissi ja sen huoltamisen ja korjaamisen vuoksi sen ympärillä olisi torni joka yltäisi nykyisten avaruusasemien korkeudelle asti.

Ensimmäinen mielikuva siitä kun joku lähtisi maan tasalta kiipeämään tornin huippuun olisi se, että aluksi putoaminen olisi vaarallista. Maan vetovoima vetäisi maata kohden. Sitten putoaja saavuttaisi rajanopeutensa, ja putoaisi maksimivauhtia. Mutta jossain sitten leijuttaisiin kun ei ole gravitaatiota. Ja mitä tässä välillä tapahtuu? Onko jokin hitaan putoamisen alue jossa voisi rämpiä ja kenties pelastaa itsensä ennen kuin putoaa nopean putoamisen alueelle.

Tämänlainen ajatus on harhaa. Sillä tosiasiassa avaruudessa riittää gravitaatiota. On itse asiassa illuusio että esitetään, että avaruuslentäjät olisivat painottomuudessa. Tosiasiassa auringolla on massaa joka vaikuttaa maahan, kuu toimii maan ja auringon vetovoimalla. Joten tottakai tässä välissä on vetovoimaa joka tehoaa astronauttiin. Tornissa ylös kiipeävä ei huomaisi suurtakaan eroa, valtaosa maan vetovoimasta on sellaisenaan jäljellä. Jos ihminen haluaisi hypätä avaruushissitornin huipulta avaruusasussaan leijumaan avaruuteen, hän putoaisi vauhdilla maata kohden.

Itse asiassa likimain 90% maan vetovoimasta vaikuttaisi, joten hän voi hakea lohtua lähinnä King Kongista ja siitä että ihmisen havainnointikyvyllä on rajoituksia.
* "Science 2.0" nimittäin kertoo, että ihmisen havainnointikyvyllä on tiedostamisaika. Eikä tässä tarkoiteta sitä reagointiaikaa jonka voi havainnoida seuraamalla kun puoliso pysäyttää eteenpäinkelauksen mainoskatkon lopussa. Siis sitä viivettä kun havainto tapahtuu ja voit tehdä jotain. Reagoit mainoskatkon loppumiseen ja puolisosi pysäytykseen ja huomaat niissä viiveen. Ja huvittavinta on, että tämä reaktio tapahtuu myöhässä, koska sinulla on reagointiaika. Tässä tarkoitetaan aikaa joka hermoimpulssin eteneminen ja muu vaatii että asia voidaan tiedostaa. Tämän viiveen ansiosta on mahdollista kuolla ilman että ehtii tiedostamaan sitä. Täytyy vain hypätä tarpeeksi korkealta ja olet murskana kun aivosi vasta tiedostavat olevasi vaikka 9 metrin korkeudessa. Eli ei se putous, ei se äkkipysäyskään, vaan se tietoisuuden loppuminen.
* King Kong taas putosi Empire State Buildingin katolta. Tämä talo oli ensimmäinen niin korkea ihmisen tekemä rakennus, jonka huipulta putoava ehti saavuttaa rajanopeuden. Kaikki ylimääräinen matka avaruusasematasolle asti tarjoaa siis vain aikaa katsoa maisemia, ei nopeuden kiihtymistä. On tavallaan lohdullista, että King Kong ei siis kenties ehtinyt tiedostaa omaa kuolemaansa, ja hänen kuolemansa oli tuskallinen lähinnä puhtaanapitolaitokselle. Tämä on hyvä asia koska eläinten hyvinvointi on minulle tärkeä asia, ja toisaalta Kongista tavattu tehdä kaiken kaikkiaan varsin sympaattinen olento.

Mutta miksi avaruuslentäjät sitten leijuvat? Samasta syystä miksi nollapainovoimakoneissa olevat leijuvat. Kysymys ei ole ulkoavaruudesta vaan putoamisesta. Kun harjoitellaan painottomuutta varten, lennetään koneella korkealle ja annetaan sen olla jonkin aikaa vapaassa pudotuksessa. Koneen sisällä kaikki vaikuttaa painottomalta. Illuusio ei näytä yhtä mukavalta jos voisi katsoa ulos lentokoneen ikkunasta. Sillä gravitaatio imee täydellä tehollaan ja se mikä tässä prosessissa sitten koetaan on 0:n G:n voima.

Avaruusasemissa tapahtuu sama. Ne ovat kiertoradalla, hyvin nopeassa liikkeessä. Ne ovat saavuttaneet pakonopeuden, joka tarkoittaa sitä että ne putoavat maata kohden koskaan osumatta siihen.  Illuusio särkyisi, jos avaruushissitornin huipulla oleva suisidaalikko näkisi kun avaruusalus suhahtaisi ohi. Älytöntä vauhtia viipottaisi ohi. Ei näyttäisi paikallaanolevalta.   Sillä avaruusasemalla leijumista miettiessä tärkeintä ei ole edelleenkään se nopeus, vaan edelleenkin se äkkipysäys. Se äkkipysäys on se G -voima jonka me tunnemme. Gravitaatio ei siis ole sama kuin G -voima.

Pudotessa sitä kokee vain painottomuutta. Ja jos putoaa tarpeeksi korkealta, ei enää koe mitään muuta. Ja tässä mielessä Epikuros oli harvinaisen oikeassa sanoessaan että ihmisen ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska elossaollessaan hän ei koskaan kohtaa sitä. ; Hän on oikeassa, ainakin jos kysymyksessä on riittävän korkealta putoaminen.
1: Tai oikeastaan tämäkin ehdoilla. Jos Bowien laulussa esiintyvä Major Tom löisi kättä avaruushissin ympärille rakennetun tornin huipulla olevan kanssa, impakti olisi raju, sillä Majuri Tom kiitäisi kiertorataa koko ajan pudoten, kun taas avaruushissin huipulla olevan kohtalo seuraisi King Kongin opettamaa rataa. Korkeus ei ole niin tärkeä kuin liikesuunta. Molemmat lähtisivät avaruuden pimeydestä ja kävisivät samassa pisteessä. Toinen päätyisi maahan mielestään tarpeettoman nopeasti, toinen ei koskaan.

Ensimmäisen ja toisen luokan kansalaisuudesta

Olen lueskellut ensimmäistä luterilaista tunnustuskirjaa. "Confessio fidei" on vanhahtavaa ja herttaista kieltä. Se muistuttaa varsin vahvasti siitä, että siinä missä katoliset sekoittavat uskonnon ja politiikan, luterilaisuudessa niitä pidetään erillään.

Tässä mielessä suurin osa suomalaisista voidaankin laittaa protenstanttiseen asenneympäristöön. Ja tätä kuvaa vaikkapa "Tm²" -blogin tiivistys : "Koen kuitenkin olevani isänmaallinen, eli uskollinen asuinpaikan ja paikallisen kulttuurin normeille ja halukas noudattamaan niitä liberaalissa hengessä, so. ilman että koen tarpeelliseksi pakottaa niitä muille. Päinvastoin, koen että omat arvoni, normini ja asenteeni ovat arvokkaita täysin riippumatta siitä, noudattavatko muut niitä vai eivät; ne ovat arvokkaita minulle ja perheelleni, ja, näin uskon, iso osa niistä on jaettuja suomalaisessa yhteiskunnassa."

Tämä onkin oikeastaan protestanttisten maiden "maan tapa". Ja tämä heijastuu moniin puoliin. Esimerkiksi meillä ei ole koulupukuja. Monissa maissa koulupuvut ovat käytänne. Ja katolisten koulujen koulupuvut ovat jopa jonkinlainen käsite. Siinä missä koulupukuja käyttävässä maassa puolustetaan, että samanlainen pukeutuminen johtaa siihen että ainakaan vaatteiden vuoksi ei kiusata, ja että koulupuvuilla on pitkät perinteet, suomalainen tiedostaa että vaikka lausunnot ovat totta, niin siltikin ei ole niin että koulupuku rajoittaisi myös ihmisten omaa ilmaisua ja identiteettiä.

Siksi moni myös kavahtaa ja vierastaa islamin burqaa. Siinä kun joku velvoittaa pukeutumaan tietyllä tavalla. Ei siis siksi, että islamilainen identiteetti olisi huono asia, tai että perinnettä ja kulttuuria ei tulisi kunnioittaa. Tai jos ei kunnioittaa niin antaa ainakin lupa pukeutua haluamiinsa hölmöihin vaatteisiin.
1: Tässä joillakuilla on vaikeus ymmärtää sisältöjä. Esimerkiksi jos puolustaa lasten lupaa pukea burqa koulussa, pitäisi samantien puolustaa sitä että on yleisiä uskonnollisia aamunavauksia ja virsien yhteislaulua.

Luterilaisuuden ydin on teologialtaan jopa yllättävän sekulaari. Ja tätä kautta voidaan ihmetellä miksi maassamme on niinkin paljon skismaa uskonnottomien ja uskovaisten välillä. Katolisissa tai kalvinistisissa maissa kinat olisivat ilmiselviö. Syynä on se, että käytännössä maassamme on uskonnonvapaus jossa kaikki vakaumukset eivät olekaan samanarvoisia. Käytännössä kulttuurimme on pullollaan "katolisen koulupuvun kanssa analogisia konsepteja".
1: Näissä yhteistä on se, että uskonnollisuuteen osallistutetaan.

Mikko Puumalainen nosti esiin että näin on. Ja kuten "Paholaisen asianajaja" -blogissa havaittiin, siihen ei suhtauduttu hyvin. Puumalaisen käsittelemä listaus käsitteli uskonnonvapautta. Mutta kaikki uutisoivat kuin kysymys olisi suvivirrestä. Mikä oli hoopoa sillä Puumaalaisen esitys tuottaa hakusanalle "suvivirsi" vastauksen "ei osumia".

Kun on pakko puhua suvivirrestä, vaikka haluaisi puhua muista asioista.

Tämä muistuttaa siitä, minkä olen aiemmin kirjoittanut pidemmin. Siitä, että tosiasiassa suvivirsi on symboli ihan muille asioille. Suvivirsi on uskonnottomille enemmän esimerkki ja uskonnollisen yleisasenteellisen vallankäytön esimerkki kuin pääasia. Ja aina kun uskonnonvapaudesta puhutaan uskovainen kokee että aiheena on suvivirsi. Silloinkin kun se ei ole. Nyt ei ollut. Mutta ainut järki jonka uskonnonvapauskeskusteluun helposti saa, on se, että referoi uskovaisten kantoihin. Jotka puhuvat vain suvivirrestä, eivätkä kaikesta muusta, suoraan sanoen relevantimmasta.
1: Syynä on tietysti se, mikä aina. Eli se, että ateistien kannat tiedetään aina etukäteen niin että niihin ei edes tarvitse tutustua. Ja sitten vaaditaan että perinteen ja kulttuurin vuoksi ateistit tekevät kristityille juuri toisin ja ottavat kiinnostuneesti selvää. Uskovaiset eivät tietääkseni ole kiinnostuneita koska jos heitä kiinnostaisi, he osaisivat ja ymmärtäisivät, jutut eivät ole kovin vaikeita. Tai sitten uskonto tekee lapamadontyhmäksi ja se on selvästi jokin idioottien juttu. Kummin vain, mutta kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Suvivirsi on siitä verevä aihe, että se toistuu joka vuosi. Ja sen taakse on niputettu kaksi erillistä teemaa. (1) On kysymys uskonnon ja valtion suhteesta, koska suvivirsi lauletaan kouluissa joka taas kuuluu yhteiskunnan asioihin. (2) On kysymys uskonnon ja vanhempien ja lapsen välisestä valtasuhteesta. (+) Näiden kahden kohdan vuoksi voidaan sanoa että suvivirteen siirtäminen on kätevä red herring -temppu, koska muutoin uskovaisilla olisi vaikeuksia koota taakseen puolustajia. Suvivirren taakse saadaan sekä ne joista vanhemmat omistavat lapsensa että ne joiden mukaan maamme nyt vain on kirkkovaltio jonka tehtävänä on pakottaa tiettyyn uskontoon ja kutsua tätä identiteetille oleelliseksi perinteeksi joka yhdistää sukupolvia.

On toki hyvä miettiä suvaitsevaisuutta. Moni on sneerannut että suvivirsi on jotain jossa uskonnottomien tulisi olla suvaitsevaisia, eli harrastaa sitä mitä yleensä vaativat. Tässä unohtuu se, että mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa.
1: Jos katsotaan kotimaa -blogin tonttu-ukkoesimerkkiä, siinä korostetaan monikulttuurisuutta islamin kautta. Islamissa ne ovat paha asia ja siksi uskonnollisista syistä lapset voivat piiloutua jotta eivät joudu tonttuleikkeihin. Siinä ehdotettiin että kouluun voitaisiin järjestää myös islamilaista ohjelmaa. Tämä on mielestäni aivan asiallinen tapa hoitaa asia. Kuitenkin se mitä olen nykynuorilta oppinut on se, että kun luterilainen kirkko pitää uskonnollisia aamunavauksia, ja niiltä haluaa suojautua, saadaan kuulla jopa ivaa siitä että on heikko usko jos kaatuu yhdestä pienestä esitelmästä. Mutta jos ateistijärjestö ilmaisee halunsa koulujen aamunavauksista, vedotaan siihen että ateismi loukkaa monien herkimpiä uskomuksia. Ääni muuttuu kellossa aina tilanteen mukaan. ; Tämä muistuttaa siitä että uskonnonvapaus koskee joko kaikkia tai ei ketään. Säännöt ovat yhteiset eikä ole mitään "ateistien on oltava kokonaisvaltaisesti suvaitsevaisia kun puhuvat suvaitsevaisuusdesta" kun taas uskovaisilla olisi uskovaisten omat ehdot. Kun uskovainen näyttää että sensuuri on se mitä pitää tehdä kun jonkun arvoja loukkaa niin sitten asia todellakin on näin. Ei voi olla niin että on monokulttuuri jossa kaikki juhlat ovat yhden tietyn uskonnon ehdoilla. Suvaitsevaisuus on joko-tai, kristityt ovat ateisteille suvaitsevaisia samassa mitoin kuin ateistit takaisin. Tai jos eivät ole, niin ateistit ja muut saavat sitten ihan luvan kanssa ottaa omansa takaisin ja tehdä muiden elämästä vittumaista, moniarvoisuuden nimissä. Se on sitä "samat oikeudet kaikille" -maailmaa. 
2: Usein manauksena onkin se, että uskonto kuvataan perinteeksi. Ja niitä käsitellään kuin ne olisivat eri asioita. Tästä hyvän esimerkin antaa "Metron" kolumni. Tekstissä kuvataan sitä, että suvivirren aikana ajatellaan sekulaaristi lomia, ja siksi sillä ei olisi uskonnollista sisältöä. Tämä ei ole kovin pätevää koska katolisen kirkon koulupukukin heijastaa ideologiaa vaikka tosiasiassa katolisen koulun kävijät pelaavat enemmän facebookpelejä kuin miettivät Jeesusta. Lisäksi on huomattava että nämä korostavat monien uskovaisten suvaitsevaisuutta, joka onkin aivan uskottava tila. Kuitenkin tosiasiassa se ei tarkoita sitä että suvivirsi ei olisi uskonnonvapautta vahvasti vastaan hyökkäävän väkivallan väline. (Eihän rasismiakaan torjuta selittämällä että tummaihoinen ei voi kokea rasismia koska itse vaaleaihoisena ei ole kokenut rasismia eikä koe itseään rasistiksi.) Jos esimerkiksi luetaan teksti siitä miten "Jumalanpelko on tärkeää" korostuu siinä nimenomaan  se, että suvivirsi on hengellistä kontrollia. "Yle uutisoi, että "Äidit nyysivät tavaraa synnytyssairaaloista". Se kertoo siitä, että jos yksilöllä ei ole kehittynyt jumalanpelkoa, ei hänellä ole kunnioitusta edes yhteistä omaisuutta kohtaan. Ei ole rangaistuksen pelkoa, ei millään mitään väliä, jollei ole Jumalaa." Tämä on herjana sama kuin jos selittäisin että kun Suomessa on aina tehty tilastollisesti paljon itsemurhia ja täällä on pitkä kristillinen historia, niin se johtuu siitä että ihmiset haluavat päästä taivaaseen mahdollisimman pian, kun uskonto imee kaiken ilon elämästä. Argumentti ei tietenkään olisi hyvä, ilmiselvin syin. Mutta se korostaakin sitä miten on ihan tavallista että uskovainen selittää että uskonnottomuus johtaa arvotyhjiöön. Ja tämä on heistä hienoa syvällistä osaamista. Samat ihmiset kokevat "syviä tunteitaan loukatuksi" jos heidän järjenjuoksunsa kyseenalaistaa ja kutsuu heitä taikauskoisiksi idiooteiksi. Vaikka tekisi tämän sen jälkeen kun on osoittanut että näissä arvotyhjiöargumenteissa ei ole voimaa. (Olen kumonnut aiheen blogissani niin useasta eri kulmasta ja perustasta että katson että minun ei tarvitse enää jatkoperustella asiaani. Jos olet erimielinen, murskaat joka ikisen näistä vaihtoehtomalleista. Hyvää loppuelämää.)
3: Lisäksi korostetaan, että Jumala -sanan ajatellaan voivan olevan vaikka "luonnonlakien kaikkeus". Tämä kun lähtee määrittelemään mihin ateistit ja uskonnottomat uskovat ja millä tavoin eivät. Itse kutsuisin tuontapaista ajatusta joksikin liberaaliteologiaksi, enkä ateismiksi. (Joskin ymmärrän että ateismia ja liberaaliteologiaa voi olla vaikea erottaa jos on vaikkapa Timo Eskola.) Itse asiassa jos me mietimme mitä SuviVIRSI sanoo, voimme ottaa esille sellaisen tulkinnan jossa huomataan että luterilaisen kirkon mukaan virsi on erityisesti yhteislauluksi tarkoitettu hengellinen laulu, jossa lähennytään Jumalaa musiikin avulla. On turha väittää että tämä ei olisi hengellistä, tai jos ei ole niin ei yksi saatananpalvonnallinen musta messukaan hengellistä pilkkaa tekisi, joten kyllä sellainenkin voitaisiin saada mukaan kesäloman alkajaisiin. Tulkintaa vahvistaa se, että eräs laulun säkeistö viittaa "OI JEESUS KRISTUS JALO". Joka vihjaa että kysymys ei ole mistä tahansa minkä tahansa uskonnon Jumalasta todellakaan. Eli se, että joku ateisti voisikin tulkita asian sanotulla tavalla, ei tämä "tälläkin tavalla voi tulkita" ole mikään muu kuin sitä että ulkopuolinen tulee määrittelemään ateismin dogmit uusiksi koska haluaa. Ja tämä on enemmän kuin suvivirren pakkolaulatus. Tämä määrittely on jotain joka ylittää toisen vakaumukseen puuttumisen hyvin syvällä tasolla. Jos et usko, niin määrittelen että teidän kristinuskontonne antaa tilaa tulkinnalle jossa ympärileikkaus on hyvä asia, joten teitä ei luonnollisesti haittaa jos minä tulen huomenna lääkärin kanssa pakkonipsaisemaan pikkuisen nahkasuikaleen allekirjoittaneen alapäävärkistä. Kun tosiasiassa olen lähinnä määritänyt että ympärileikkaus ei ole epäkristillistä. En että kaikissa mahdollisissa kristillisyyden määrittelemissä maailmoissa ympärileikkaus olisi ehdottomasti hyväksyttävää.
4: Lisäksi ajatus siitä että se, että ei halua laulaa virsiä olisi osoitus jostain vakaumuksen heikkoudesta on outo. Toki on jossain hyvin absurdissa mielessä tosi että on rajoittavaa sensuroida laulu. Sillä kaikki arvot ovat jonkinlaisia rajoitteita. Esimerkiksi vegaanien kohdalla kukaan, ei kukaan, ei selitä että vegaanien vegaaniuden täytyy olla todella heikkoa jos se ei yhtä pihvinsyömistä kestä. Koulujen juhlissa tilanne tuppaa vain olemaan se, että uskonnoton on kuin vegaani makkarabileissä, joissa saa ihan vapaasti valita syökö lihaisaa makkaraa vai jättääkö täysin syömättä.  ; Vapaus valita laulaako vai ei on hyvin samantapainen, molemmat ovat erottautumissignaaleja joihin muuten voi liittyä sitä että sinua ei enää sen jälkeen pidetä rehellisenä ihmisenä. Sillä hyvin moni ajattelee juuri kuten se linkkaamani nainen. Jonka mielestä virsilaulu ylläpiti kansan moraalia perätuhtona ja että ilman Jumalaa ihminen on moraaliton, ja esimerkiksi varastelu on tämänlaisten ihmisten syytä. Uskovaiset jotka eivät uskonnottomuutta ole kokeilleet eivät tietysti tunnusta tämänlaista tapahtuvan, mutta he puhuvat omasta puolestaan. Uskovaisia on sen verran paljon että on enemmän kuin todennäköistä törmätä vähintään yhteen fundamentalistikusipäähän joka ottaa moraaliseksi velvollisuudekseen elämäsi pilaamisen. Tai riski tämänlaiseen on merkittävästi olemassa, eikä näitä ratkaisuja ehdotteleva ole tarjonnut keinoja joilla tämän mahdollisuuden voisi korjata ja estää. Helppohan heidän on sanoa kun he haluavat ajaa tiettyä asiaa, eikä asian kohdalla heillä ole ns. omaa persettä tulilinjalla. Helppous onkin tyhmyyden ja torspoilun lähtötila, harvemmin ilkeys. (Tiedemiehen kuvaus pätee yhä.)

Mutta kuten mainitsin, suvivirsi on symboli. Ja tässä tapauksessa red herring, jonka avulla keskustelua siirretään syrjään. Ja Puumalaisen asia koskee positiivista ja negatiivista uskonnonvapautta jotka ovat lyöty Suomen perustuslakiin. Ihmisellä on lupa tehdä omaa uskontoaan ja olla osallistumatta muiden uskontoon. Tämä tarkoittaa sitä että jokainen saa halutessaan pukeutua pukuun joka on jonkun koulun koulupuku, mutta kukaan ei voi pakottaa tätä koulupukuun.

Ja kyllä, se pukeutuminen ei ole kovin iso asia kuten ei suvivirsikään. Paitsi että on, koska ei sen poistaminenkaan merkitsisi mitään. Mutta tämä "nipottamista" -kortti ei toimi. Ei vaikka sen näkisi aivan täysin paikkaansapitäväksi. Sillä tosiasiassa kysymys on siitä koskeeko laki kaikkia vai ei. Oikeusvaltioissa tämä otetaan lähtökohdaksi. Ja tässä mielessä kyseessä ovat isot periaatteet. Tätä voi vain olla vaikea huomata sen jälkeen kun asia unohtuu, huomio keskittyy suvivirteen eikä siihen mitä kaikkea tämä edustaa ja minkälaisesta laajemamasta toiminnasta se kertoo.

Otan tästä demonstraation. Demonstraation siitä miten kristityt ovat heteroavioliittoja vastaan.

Oikeastaan vasta nyt olen alustanut asenteet varsinaista pääasiaani varten. Mielelläni en olisi puhunut suvivirrestä, vaan uskonnonvapaudesta mutta koska uskovaiset eivät ole suostuneet puhumaan muusta, on tämän keskustelun tuottamia asenteita ollut pakko nostaa esille. Varsinainen aihe ponnistaa jopa laajemmalle kuin Puumalaisen kannanotot, jotka koskivat koulua. Itse näkisin että maassamme on aivan aikuisia ihmisiä koskevia outouksia jotka eivät koske koulumaailmaa. Ateismi ei lopu ysiluokan ovelle. Ei lukion jälkeen. Ei jää edes armeijan sotilaspastorin luo patsastelemaan rynkkyjumppaa. Uskonnottomuutta on kaiken tuon jälkeenkin. Ja kenties suurin ongelma koskeekin juuri minun kaltaisiani nuoria aikuisia. Joita on melko paljon.

Tärkein näistä on "tavallaan historiallinen". Voidaan sanoa että tämä sitoo hyvin likaisella tavalla sukupolvet yhteen. 1600 -luvulla, ns. puhdasoppisuuden aikana, luterilainen kirkkomme liitti itsensä hyvin lujaksi osaksi yhteiskuntaa. Tällöin aloitettiin kansanopetus. Moni uskovainen korostaa että tämä oli hienoa uskonnon hedelmää koska tätä kautta saatiin lukutaitoa kaikille. Kuitenkin kansanopetuksen lukutaito ei tuolloin ollut hurrattavaa ja lähinnä kansalaiset opetettiin hokemaan ulkoa "Vähä katekismus".  Merkittävintä oli että ilman ripilläkäymistä ei päässyt lainkaan naimisiin. Jostain syystä se pikkuseikka että ateistit eivät saaneet päästä naimisiin ei ollut mitään mainittavaa.

Nykysuomessa on tälläinen samanlainen henki. Sivistyspuoli on latistunut siihen, että Kansankirkko kantaa huolta sosiaalipolitiikasta niiltä osin kuin maan hallitusta ei satu kiinnostamaan vaikka niiden pitäisi olla valtion eikä uskonnon asioita. Mutta avioliittorajoite on jotain joka on yhä läsnä. ; Ei toki de jure. Eikä edes siksi että uskovaiset haluaisivat. (Tai itse asiassa en ole tästä varma, homoseksuaalit herättävät kuohuntaa, mutta jos esille nostetaan uskovaisten mielipiteet kaltaisestani eiuskovaisesta kirkon ulkopuolisesta joka sitten hankkisi aviopaperit maistraatista, niin kysymystä halutaan kiertää. Selvästi moni on niin fiksoitunut siihen että avioliitto vaatii kirkkohäät että tästä poikkeaminen on hämmentävää. Ja että siviilivihkiminen ei ole mikään "oikea avioliitto" ollenkaan. On siis mahdollista että kannat tähän vain kuulostavat liian pahalta.) Vaan siksi että uskonnottomat ovat toisen luokan kansalaisia joiden asiat ja pulmat eivät kiinnosta valtiota tai ketään muutakaan pätkääkään.

Totuus on, että jos ei asu aivan Etelä-Suomessa, on tuhottoman vaikeaa päästä avioliittoon jos ei ole valtionkirkon jäsen. Juha Leinivaara kirjoitti omasta avioonmenostaan Toijalassa. Vuosi oli 2011.
1: Maistraatti on mahdollinen, mutta monin paikoin niiden aukioloajat ovat järkyttäviä. "Vihkiminen tapahtuu valkoisessa toimistossa. Siellä on sentään pari koristetta seinillä. Noh, systeemi toimii. Kunhan on valmis menemään naimisiin vain tiistaisin. Tiistai on ainoa päivä jolloin henkikirjoittaja kerkiää vihkimään. Parisen vuotta sitten siviilivihkimiset hoidettiin perjantaisin, jotta hääväki olisi hieman juhlatunnelmissa vihkitilaisuuden jälkeen. Mutta se taisi olla liian suosittu päivä."
2: Muut vaihtoehdot ovat monesti mahdollisia jossain muualla "Ei hätää, voi todeta. Hankkikaa vihkijä juhlapaikalla juhlapäivänä. Helpommin taiottu kuin tehty, sillä lähiympäristöstä ei tahdo löytyä matkavalmista virkailijaa. Soitin läpi Pirkanmaan käräjäoikeuden ja Hämeenlinnan maistraatin. Halukkaita vihkijöitä ei löytynyt. Pari vuotta sitten Tampereella oli juhlapaikoille matkustava tuomari, mutta hän on nykyään eläkkeellä." Köyhä ateisti ei siis pääse naimisiin. Ja rikaskin on aivan oikeasti uskovaisten armoilla : Jos kenenkään uskovaisen vakaumus vahingoittuu jos joutuu laulamaan suvivirren vihkimään eikirkolliseen avioliittoon ihmisen jolla on väärä vakaumus, vaikka olisi työltään byrokraatti.

Nyt on vuosi 2014 ja ateisteja on suomessa yli 20% ihmisistä. (Ja kyllä, luvussa on huomioitu että kirkosta eroaminen ei ole samaa kuin ateismi!) Asioiden luulisi korjautuvan. Mutta se vaatisi olettamista jossa uskonnottomat eivät olisi toisen luokan kansalaisia. Ja tämä olisi kertakaikkisen väärä oletus. Asiat ovat huonontuneet vuodesta 2011. Kun katsotaan miten maailma makaa kolme vuotta myöhemmin, voimme huomata että "Maistraatteja ollaan lakkauttamassa lisää. Jäljelle jää julkisen hallinnon toimipisteitä, joissa ei suoriteta vihkimisiä. Yhä useammalla paikkakunnalla helpoimmaksi vaihtoehdoksi taitaa tulla virkailijan tilaaminen. Kunhan maksaa hieman tuosta palvelusta, joka olisi muuten ilmaista maistraatissa." Toki jollain faustisessa pilkunviilausjurismibyrokratiatasolla ateisti pääsee naimisiin. Mutta terve järki sanoo että jos naimisiin päästäkseen pitäisi uudenkuun aikana tasan kello kaksitoista suorittaa tietyssä paikassa rituaali, jossa naputetaan 12 -numeroinen salasana joka saadaan ilmoittamalla halukkuudestaan vuotta aiemmin, ovat ehdot niin spesifit että voidaan yhä enemmän ja enemmän sanoa että mahdollisuutta ei reaalisessa mielessä oikeastaan ole ollenkaan.

Moni ei pidä tätä uskonnonvapauskysymyksenä, vaan byrokratiakysymyksenä. He ovat tavallaan oikeassa. Järjestelmä ei nimittäin toimi siten että merkittävät asiat olisivat provokatiivisia keskustelunaiheita joissa on kova ideologinen syy vastustaa. Tämän avioonmenovaikeuttamistilanteen takana on se, että kristittyjä on paljon, heitä ei kiinnosta ja he eivät välitä. Koska mitään ilkeää intressiä ei ole, kukaan ei myöskään jaksa tehdä sille mitään.

Moni on tässä kohden viitannut pykäliin ja väittänyt että asiat olisivat kunnossa. Eivät ne ole. Itse asiassa pykälät näyttävät sen, että nykymaailmassa uskonnoton on toisen luokan kansalainen, joka ei saa edes lain hänelle määrittämiä oikeuksia. Jotka ovat muille helppoja ja ilmiselviä. Lakipykälien heiluttelu ei suinkaan näytä että uskonnottomien asiat olisivat hyvin, vaan päinvastoin se kaivaa kuoppaa nimenomaan syvemmäksi. Pääsyy on siinä että asioita ei mietitä uskonnottomien kannalta ja kaikista ongelmista mainitseminen johtaa siihen että nipotetaan siitä miten ateisti pohjimmiltaan nipottaa suvivirrestä (tai on vaihtamassa raamattuja pornoon, asia jota esimerkiksi minä moitin, peräti paikan päällä käyden, silloin kun se tapahtui). Asiaa ei tarvitse hoitaa ja ymmärtää tai tunnustaa kun voi puhua ihan muista asioista. Provokatiivisista, niistä jotka ovat identiteetistä eikä laista. Sillä laki nyt on "ylhäältä tulevaa pikkumaisuutta" joka vieraannuttaa uskovaiset ja huonontaa rakentavia välejä uskonnottomiin.

Kaikista pahinta tässä avioliittokysymyksessä onkin se, että se ei koske valtion ja uskonnon suhdetta eikä vanhemman valtaa päättää lapsen uskonnosta. Se koskee aikuisia ihmisiä ja heidän välistään juridista sopimusta joka on lakisääteinen, ja sekä perusasia että tärkeä asia hyvin syvällisellä tasolla. Uskovaisilla asiat ovat niin automatisoituja ja ilmiselviä että näiden puutetta ei osata edes tiedostaa vaihtoehtona. Siksi heidän lienee helpompaa puhua abstraktista kunnioituksesta. Minä olen jo kauan aikaa sitten lopettanut sellaisen utopian odottamisen kuin suvaitsevainen ja oikeinymmärretty ja rakentava uskontokeskustelu. Minulle riittäisi se, että lait koskisivat kaikkea sen sijaan että perustuslainvastaisia asioita voisi vain ohittaa miten lystää siksi että pitää perustuslain mukaisia asioita "pikkumaisuutena". Kunnioitus ja suvaitseminen ovat niille joilla ei ole tämän tärkeämpiä murheita. Moni hakee ihan lain kirjaimen mukaisuutta. Voivat jopa ajatella että mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus tuottavat sellaisia asioita kuin sen, että kaikkia ei kunnioita.

Ja ei, tämän ei todellakaan pitäisi kuulua suomalaiseen perushenkeen. Luther ei sanonut mitään tämänlaista. Suomen uskonnonvapaus tarkoittaa kuitenkin sitä että saat päättää olla uskomatta Jumalaan, mutta sinua epäillään heti arvotyhjiössä olevaksi varkaaksi, ja että et ole hyvä täysivaltainen lainkuuliainen kansalainen (paitsi ehkä jos olet himopinnallinen ahnehtija). Että sinussa on jokin syvällinen psykologinen vika ja vamma joka tekee tyhmän ja emotionaalisesti sairaan. Ja että avioliiton kaltaiset palvelut voidaan vetää pikku hiljaa pois ja valittaa sen sijaan kovaan ääneen miten ateisti-natsi-evolutinistit kannattivat eugeniikkaa jossa lisääntymiskontrolli ja avioliittojen kieltäminen olivat osa julmaa prosessia jossa vahvimmat selviytyivät vallan ja mahdin voimalla torjuen uskonnon ja vapauden jalkoihinsa kuin Stalindogma.

Lakiasiat johtuvat siitä että ei välitetä, ja tämä ignoranssi - ei suinkaan ilkeä intressi - on se joka tekee uskonnottomista toisen luokan kansalaisia. Kyseessä ei ole uskonnollinen viha, vaan ideologinen syrjäyttäminen. Se on kuitenkin puolisosiaalista, sillä arvokeskustelupuolella on kuitenkin sosiaalinen ulottuvuus. Valta lakiin tässä on pieni - suvivirsikeskustelu ja monet muut vastaavat toistuvat vuodesta toiseen tutulla, ikinä muuttumattomalla kaavallaan, ja siitä on itsessään tullut jonkinlainen perinne joka yhdistää sukupolvia. Arvokeskustelu pilaa elämän, ignoranssi pilaa yhteiskunnan rakenteet. Molemmissa tapauksissa syntyy eriarvoisuutta joka perustuu siihen mitä ideologiaa kannatat. Mutta niiden luonteet ovat keskenään hyvin erilaisia.

Hikipedia ja nostalgia

On hyvä aloittaa oleellisesta. Hikipedia on kaiken kaikkiaan aika typerä ja turha projekti. Siinä on paljon kaikenkattavaa turhuutta. (Ja olen henkilökohtaisesti tuottanut tätä turhuutta.) Ja se tekee siitä miellyttävää puuhastelua. Nähdäkseni paikka on kehittynyt vuosien varrella. Ja ihmisten suhtautuminen siihen on jossain määrin muuttunut.
1: Ennen esimerkiksi voitiin pahastua (yllättävän harvoin) kun on kirjoitus, nykyään ymmärretään että pitää olla kirjoitus, ja jos sitä ei olla, se tehdään itse (toki myös yllättävän harvoin). Yleinen trendi onkin, että ihmiset ovat jotenkin oivaltaneet, että haukkuminen koostuu sanoista, jotka ovat vain kielen pieniä osasia jotka voivat välittää emootioita, merkityksiä, eristämistä, sosiaalista ylenkatsetta ja tätä kautta ne kykenevät tuottamaan kenties runsaastikin subjektiivista kärsimystä, mutta jotka eivät koskaan kykene tuottamaan riittävän nopeasti riittävän keskittynyttä painetta jotta niillä voisi suoraan rikkoa ihoa.

Lisäksi näyttää siltä että alueelle on tullut jonkinlainen nostalgia. Nostalgia esimerkiksi ihanaa vuotta 2005-2006 (tjsp) kohtaan. Eli ikään kuin hikipedian ryönäisyyden takana olisi joko laadukas - tai ainakin vähemmän huono - huippuhetki, jonkinlainen kulta-aika jolloin asiat toimivat kuin JATin purkkaviritykset. Ja kaikki oli parempaa kun Peelo ja "kaikki suosituista artikkeleista tutut klassikot" olivat paikalla. Etenkin Peelon ympärille on näin jälkikäteen syntynyt positiivista pörinää, joka on sinänsä mielenkiintoista että hän oli aikanaan ... varsin mielipiteitä jakanut ... hahmo.

On tietysti positiivista, että ihmisillä on nostalgiantunteita. Etenkin kun se kohdistuu aikaan jota on elänyt. (Toisin kuin vaikkapa se monien konservatiivien idylli jota he eivät ole eläneet, eikä pelkästään siksi että tämä sidotaan ajassa menneeseen, vaan koska se sidotaan tilanteeseen joka ei ole koskaan toteutunut.) Ja hikipedian kuten maailman kohdalla ihmiset eivät koe nostalgiaa lähimenneisyyteen. Esimerkiksi tuskin kukaan kokee nostalgiaa sitä hetkeä kohtaan kun aloitit lukemaan tätä artikkelia. Nostalgiaa ei tunneta kuluneeseen päivään. Siksi muutaman vuoden takaiset ajat ovat sopivampia.

Osittain nostalgiantunteiden syynä on se, että ihmiset värittävät menneisyyttään. Muistimme tekee kokoaikaista menneisyydenhallintaa. Siksi kesät olivat aiemmin lämpimämpiä ja vitsit hauskempia. Ja blogiteksteissä oli alun "koukuissa" paremmat yliteknistetyt mukaelmat käytetyistä sanonnoista. Ne olivat legendaarisia, toisin kuin nuo kyhäelmät joita nykyään tuotetaan. (Poikkeuksena tähän voi olla 1980 -luku, josta monet tiedostavat että se oli typerää aikaa joka oli kokonaisuutena myös vuosia kestänyt syvä rikos tyylitajua kohtaan.)

Ja tämän vuoksi esimerkiksi musiikki näyttää aina olevan huonompaa nyt kuin ennen. Sillä emme muista menneisyydestä läheskään kaikkia kappaleita. Sen sijaan muistamme hitit. Ja väritämme niihin muistoja jotka olivat hyviä. Ja näin unohtuu, että vaikka Peelo oli paikoitellen hauska, mutta myös rasittava ja ärsyttävä. Ja ne purkkaviritykset eivät tosiaan aina toimineet.

Suosittelen nostalgiaa lähimenneisyyttä kohtaan. Se onnistuu parhaiten siten, että tekee nyt asioita jotka ovat nostalgisia ensi viikolla. Ja jos ette kykene tähän, voitte tehdä samoin kuin minä. Nauttia valittamisesta.

Pieni ajatus ; Paiskontaparadoksi ja tutkintaohjelmat

Ääretön viehättää teologeja, mutta sitä ei arvosteta fysiikassa. Henkenä on se, että fyysinen maailma toimii äärellisessä ajassa, joten siinä ei edes periaatteessa voisi tapahtua äärettömiä ajatuksia. Ja tätä pidetään "järjenmukaisena" ja "ilmiselvänä". Kuitenkin jos otetaan fysiikka, voidaan sen avulla tuottaa hyvin erikoisia tuloksia. Esimerkiksi sitä hyväksikäyttäen voidaan saavuttaa tilanne jossa kappaleet kiihdyttäisivät äärellisessä ajassa äärettömään nopeuteen.
Tulos on epäintuitiivinen. Ja oikeasti se on "irrelevantilla tavalla ääretön". : Jos otetaan kaksi kappaletta joiden välillä on gravitaatiota ja laitetaan ne lepotilaan, ne vetävät toisiaan kohti. ja Take two gravitational attracting point particles and set them at rest. Kappaleiden nopeus saadaan äärettömäksi (∞) äärellisessä ajassa. Gravitaatioon liittyvä potentiaalienergia käyttäytyy Newtonin fysiikassa erikoisesti. Fyysikko Xia "The Existence of Noncollision Singularities in Newtonian Systems" tuottaa viiden kappaleen gravitaatioon liittyvän interaktion jossa kappaleet alkavat oskilloimaan yhä nopeammalla tahdilla ja lopulta tämän amplitudi ja frekvenssi menevät äärettömäksi äärellisessä ajassa. John Barrow on kuvannut tätä ilmiötä kansanomaisesti, mikäli hieman tarkemmat yksityiskohdat kiinnostavat. (Mukana hänen tekstissään on myös helppo koripallolla ja pingispallolla tehtävä leikki ja fysikaalinen temppu, jolla voi ilahduttaa sukulaisiaan arvokkaissa juhlissa joissa on paljon kristallia.)

Tosiasiassa Barrow ei tietenkään todista että ääretön nopeus olisi realistinen. Päin vastoin, hän kuvastaa sitä miten suhteellisuusteoria on tarpeen. "This example solves an old problem posed by philosophers as to whether it is possible to perform an infinite number of actions in a finite time. Clearly, in a Newtonian world where there is no speed limit, it is. Unfortunately (or perhaps fortunately), this behaviour is not possible when relativity is taken into account. No information can be transmitted faster than the speed of light and gravitational forces cannot become arbitrarily strong in Einstein's theory of motion and gravitation. Nor can masses get arbitrarily close to each other and recoil. When two objects of mass M get closer than a distance 4GM/c² , where G is Newton's gravitation constant and c is the speed of light, then a "horizon" surface of no-return forms around them and they form a black hole." Tämänlaiset esimerkit voivat siksi itse asiassa osoittaa että Newtonin fysiikka vaatii korjaamista. Ja tämä on peruste suhteellisuusteorian hyväksymiselle.

Itseäni tämänlaisissa asioissa viehättää se, että sekä Newtonin maailma että Einsteinin maailma ovat sisäisesti koherentteja. Ne ovat matemaattisia malleja sellaisessa mielessä, että niiden tulokset seuraavat niiden aksioomista. Kari Enqvist vertaakin "Suhteelisuusteoriaa runoilijoille" -kirjassaan, miten rationaalisella tasolla suhteellisuusteoria on matemaattinen konstruktio jonka sisäisen eheyden kannalta ristiriidat vastaavat samaa kuin jos yrittäisi todistaa että 1+1 ei ole 2. Ja että kaikki todelliset kysymykset ovatkin siksi aina sellaisia, että katsotaan noudattaako maailma samoja aksioomia kuin suhteellisuusteoria.

Ja tämä erottaa mielestäni hyvin oleellisesti rationalistin ja empiristin. Rationalistille riittää sisäinen koherenssi. Ja tällöin tilanne siirtyy helposti "mahdollisten maaimojen filosofiaan" jossa katsotaan voiko systeemi olla koherentti jossain järjestelmässä. Ja tässä mielessä esimerkki Newtonin maailmasta näyttää että mahdollisten maailmojen filosofian kannalta äärettömässä ajassa saatu ääretön nopeus ei ole ilmiselvästi väärä ajatus.

Kuitenkin fysiikan kannalta oleellisempaa ei ole se, onko malli koherentti. Se on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Oleellista ei ole myöskään se, miten hyvin malli sovitetaan havaintoihin, koska tämän voi tehdä pelkillä ad hoc -oletuksilla ja muilla sovittamisilla ja venkoiluilla. Sen sijaan fysiikassa erilaisia malleja tutkitaan ja kiinnostavaa aineistoa on se, jossa tutkitaan tilannetta X ja malli_A ennustaa että siinä tapahtuu jotain ja että malli_B ennustaa samassa tilanteessa X jotain ihan muuta. Eli mallit eroavat toisistaan eivätkä salli samoja tuloksia. Ja näin tästä saadaan aineistoa kokeelle ja vertailuille. On tuloksia  verrataan ja katsotaan kumpi sopii tilanteeseen paremmin. (Ja näin esimerkiksi voidaan selvittää onko maailmassa jossain tilaisuuksissa syntynyt äärettömiä nopeuksia vai mustia aukkoja.) Tämä ennustusten vertailu taas on helposti rationalistille vierasta. Sillä mahdollisten maailmojen tutkimisen tai uskomusten perustelemisen (justification of beliefin) näkökulmista tämänlainen on usein turhaa.

---

Kirjoittaja ymmärtää että moni käyttää rationaalista ihmistä tieteellisesti ajattelevan synonyyminä.

Nälkään kuolevat taiteilijat ~ eli designin läpitunkeva maailma

Ylläoleva video vaikutti minuun syvästi. Se nosti esiin asian, jota olin jossain määrin aivan tyystin ohittanut. Se käsittelee "Comic Sans" -fontin hyviä ja huonoja puolia. Ja se avasi minulle maailman jossa design on nykyajan retoriikkaa. Siinä missä ennen on keskitytty sanavalintoihin ja vastaaviin, elämme maailmassa jossa on ehdottomasti osattava valita myös oikeanlaisia fontteja.

Monen mukaan Comic Sans -fontin käyttö vie uskottavuutta. (Syy jonka vuoksi harkitsin sitä blogini viralliseksi ja ainoaksi käytetyksi fontiksi hetken aikaa.) Tästä on jopa varoiteltu kirjan muodossa "Thou Shall Not Use Comic Sans: A Designer's Almanac of Dos and Don'ts". Ajatus ei varmasti ole kovin monelle hirvittävän uusi. Mutta itselleni fontit ja vastaavat ovat olleet estetiikkaa, taiteilijoiden hommia. En ole panostanut. Kuitenkin designissä on valtavasti valtaa.

Tiedostus kuitenkin johti toiseen huomioon. Nimittäin siihen, että elämme kulttuurissa jossa kerrotaan tarinaa siitä missä humanisti taiteilijahippi ei menesty. Pitäisi olla dynaaminen ja menestyvä ja mennä designeriksi. Ja nykyaikana design on vain kaikkialla. Steve Jobs menestyi designillä ja sen alaosioilla kuten käytettävyydellä. ; Emme vain näe Jobsia taiteilijana.

Tässä voi olla monia syitä. Kenties designin ja taiteen välillä on jokin syvä ero. Näitä eroja voidaan hakea sitten vaikka mistä:
* Designin kaupallisuus voidaan nähdä ongelmana.
* Design on myös jotain joka ikään kuin laitetaan johonkin asiaan kun taide voidaan nähdä olemaan itsessään. Design olisi siis välinearvoistettua taidetta.
* Design liittyy vahvasti käytettävyyteen ja tätä kautta siitä tulee myös funktionalistettua taidetta.

Tämänkaltaisia syitä voidaan varmasti listata hyvinkin pitkästi. Ja jokainen niistä on tavallaan argumentti sen puolesta että design ei ole taidetta. Niiden hengen voisi tiivistää David Hockneyn lausumaan, jossa puhutaan tunteista, liikutuksista ja liikkeistä "Art has to move you and design does not, unless it's a good design for bus." Tässä mielessä design liittyy vahvasti käytettävyyteen kun taas taide liittyy myyntiargumentteihin. Sillä hyvän käytettävyyden nyrkkisääntönä on se, että se ei kiinnitä huomiota. Se on kuin hovimestari joka ei kiinnitä huomiota siihen että miten ahkera hän on, vaan pitää paikat siistinä niin että et koskaan näe häntä ja sen sijaan tuolisi edessä odottavat lämmitetyt tohvelit.

Toinen syy voi kuitenkin olla se, että design ja taide ovat lähempänä toisiaan kuin designerit tai taiteilijat oikein haluaisivat myöntää. Syynä on se, että ihmiset eivät arvosta satunnaisia asioita. Joku voi sanoa että taide ei välttämättä liity esteettisiin kokemuksiin. Mutta silti voidaan sanoa että sillä on varmasti jotain väliä. Ja tämän voi tiivistää suuntaukseen jonka George Birkhoff aloitti. Matemaatikkona hän halusi mitata ja mallintaa esteettisiä kokemuksia. Ajatus tuntuu postmodernikosta hirvittävältä, ja moni pitää tätä subjektiivisen ja objektiivisen rajapintana, jonain joka on a priorisesti mahdotonta.

Estetiikan objektisointi - naurrettavus.

Onkin ihan järkevää muistuttaa kvalioiden mielenfilosofiasta ja explanatory gapista. En vain pidä niitä niin ylitsepursuavan ylitsepääsemättöminä kuin mitä niiden väitetään olevan. Klassinen esimerkki siitä että mikään määrä puhetta ei saa sokeaa tiedostamaan miltä punainen aistimus tuntuu, korostan että puhe ei ole ainut datan muoto ja välitystapa. Ja että datan määrän sijasta korostan että vaikeudet ovat datan käsittelynopeudessa (bandwith). ; Itse edustan likimain kaikessa muussakin kantaa, jossa vain melko harvat asiat ovat a priorisesti mahdottomia. (Esimerkiksi vastustan Intelligent Designiä a posteriorisesti ja sitä kautta että sen metodit ja argumentit eivät tee mitä ne väittävät tekevänsä. Joka on eri asia kuin väittää että sitä ei voisi tehdä jollain muulla menetelmällä.) A priorisesti ilmiselviä asioita ovat lähinnä sen kaltaiset asiat kuin että keskimäärin pojilla on enemmän sisaria kuin tytöillä. (Ja tytöillä on keskimäärin enemmän veljiä kuin pojilla. Koska ovat itse otoksessa.) Ja näin olisi a priori mahdotonta että keskimäärin pojilla olisi vähemmän sisaria kuin tytöillä. Lisäksi on a priorisesti mahdotonta, että minä en olisi elossa nyt. (Mikä on väliaikaista. Mikäli aikaa on.)

Mielestäni ihmisen peräti erottaa apinoista tietoisuus, eikä mikä tahansa tietoisuus vaan ns. mielen teoria. Siinä ytimessä on se, että viittomakieltä oppinut Koko tai muutkaan apinat eivät ole koskaan kysyneet yhtään kysymystä. Ja ne vastaavat Sally Anne testissä samoin kuin aivan pienet ihmislapset. Tässä on kysymys testissä jossa koehenkilö näkee Sallyn, Annen ja piparin. (Nyt ei eksytä niille sivuille joita varten internet on tehty.) Sally laittaa piparin koriin. Ja poistuu sitten paikalta. Anne käy sillä aikaa hakemassa piparin korista ja laittaa sen laatikkoon. Sally palaa. Ja koehenkilöltä kysytään, että mistä hän hakee piparin. Apinat, pienet lapset ja autistit ovat objektiivisia ja ajattelevat että piparia haetaan laatikosta. Muut tietävät että Sally ei tiedä kaikkea ja siksi he ajattelevat että Sallylla on hyvä syy hakea piparia sieltä missä sitä ei ole, korista. Tämä vaatii sitä että tiedetään mitä toinen tietää (subjektiivista) ja vasta kun on tiedostettu että muilla on tietoinen mieli joka on samanlainen kuin omasi, ja jolla voi olla tietoja joita sinulla itselläsi ei ole, on järkevää siirtyä tiedottajasta tiedustelijaksi.

Estetiikkaa onkin kehitelty sen ajatuksen pohjalta että subjektiivisuueste ei olisi ainakaan aivan täydellinen. Eli ongelmaa voisi vähintään kiertää, kenties jopa ratkaista. Ihan sen takia, että ne ihmiset jotka uskovat että subjektiivisuus on piilossa eivät nimenomaan ole autisteja. (Autistit, jotka eivät aidosti ymmärrä muita ihmisiä, eivät edes käsitä tuota erottelua subjektiin ja objektiin, tässä on siis maailmaan syväkoodattua ironisuutta.) Valtaosalle ihmisistä rakkaus ilman todisteita on stalkerointia. Sillä jos emme voi suoraan lukea ajatuksia, monesti ihmisilla on yllättävän hyvä käsitys siitä mitä toisten päässä liikkuu ja ei.

Ja siksi estetiikkaprojektia voi yrittää lähestyä;

Ja näin em. Birkhoff havaitsi jotain siitä miten havaitsemme maailman. "Aestethic Measure" pitää sisällään kulttuuria, maalauksia, musiikkia ... monesta eri kulttuurista. Birkhoff tiivisti esteettisen kokemuksen kaavaksi. Aestethig Measure = Order/Complexity. Kaava on itsessään, tietysti, melko ympäripyöreä, tendenssimäinen ja väitteenomainen. Kuitenkin jos eri kulttuurissa olevilta ihmisiltä kysytään esteettisiä arvostuksia, niistä syntyy viitearvo esteettiselle arvolel. Ja voidaan katsoa onko se todella korreloimassa mainittujen ominaisuuksien kanssa. Birkhoff ottikin ylös erilaisia symmetrioita, ja näiden määritelmien kautta järjestys ja kompleksisuus eivät olleet kovin moniselitteisiä. ; Ajatus on sitten myöhemmin nostanut päätään esimerkiksi bioestetiikassa jossa mietimme minkälaisten piirteiden vuoksi jotkut ihmiset tulkitaan kauniiksi kun toiset harvemmin.

Birkhoffin ajatus on jotain jonka voisi kuvitella tulevan designin suunnittelijan kynästä. Sillä designin toisiksi tärkein asia (tärkein on huomaamattomuus) on viehättää jollain tavalla. Ja ainakin itse pidän monia funktionaalisia esineitä hyvinkin kauniina. Krumeluurit tuppaavat jopa pilaamaan tunnelmaa. (Tämänlainen funktionaalinen estetiikka saattaa toki liittyä siihen, että minulla on monin paikoin varsin rujo kauneuskäsitys.) Tässä kohden taiteellinen näkökulma, estetiikka ja design ovat kaikki yhdessä. Jotain oleellista samanlaisuuttakin taiteen ja designin väliin voidaan siis nähdä. Yksinkertainen mutta funktionaalisuus, joka oli myös Steve Jobsin designtyön menestystekijöitä, on monesti aivan itsessään esteettisyyttä lisäävää ; Etenkin kulhojen kohdalla asia näyttää olevan niin, että kun asian tekee taidolla, toimivaksi ja oikein, on hyvin vaikeaa että se ei olisi myös kaunis. 
1: Evolutiivisesti ajatellen se, että meitä miellyttäisi funktionaalisuus -  olipa keino analyyttinen, esteettinen tai reaktiivinen, ei ole evoluution kannalta merkityksellinen erottelija - ei olisi ollenkaan mahdotonta. Näin ei olisi mahdotonta että minä pidän yksinkertaista vuoltua kulhoa kauniina ei olisi sen omituisempaa kuin se, että tykkään syödä sokeria ja rasvaa. Ne ovat olleet aikanaan hyödyllisiä. Käyttöesineet ovat apuvälineitä ja niiden arvostaminen ja huoltaminen on varmasti jotain joka on pidentänyt silloin tällöin elämää..

Kenties tämä johtaa siihen, että vaikka nuotteja voidaan läimiä aivan hirvittävän monella eri tavalla kasaan, niin kuitenkin näyttää siltä että suuri osa kappaleista kuulostaa samalta. Ja tämä ei ole vitsi. Musiikkihittien toistuvat rakenteet ovat tuottaneet esimerkiksi sellaisia musiikkikappaleita kuin "Axis of Awesome 4 Chords" joka soittaa hirveän määrän hittikappaleita neljällä soinnulla. Samoilla neljällä soinnulla ja samassa järjestyksessä. Tämä on Väkevää!

Se, että musiikkimieltymykset näyttävät keskittyvän äärimmäisen marginaaliseen osaan "kaikkien mahdollisten nuottien joukossa" kertoo siitä että Birkhoff ei ole kovin tuuliajolla. Ja tästä päästään siihen hauskaan kohtaan joka voi ilahduttaa postmodernistia, sitä joka on muuten pahastunut tästä tekstistä. Sillä populaarimusiikki on otettu heidän parissaan vakavasti juuri siksi, että se ei ole elitististä. Mielikuvissa Birkhoff voi tuoda mieleen jonkun sinfonioita säveltävän elitistisen nirppanokan joka etäännyttää musiikkikokemuksen matemaattiseksi ja kutsuu tätä sivistykseksi. Mutta tosiasiassa hänen mallinsa muistuttaa siitä miksi me pidämme "niistä typeristä kappaleista".

Kenties designin ja taiteen väli onkin lähinnä siitä kuka on vallassa, ja onko lopputulos populistista vai elitististä.