Joskus ei ole mitään "tarkoitin hyvää"

Olen eronnut kirkosta. Olen ollut jo kauan eronneena kirkosta. Tämä ja kieltävä suhde uskontoon on itse asiassa useille kristityille mysteeri ; En juokse maailmassa keskustelemassa tästä aiheesta. (Netti on sitä varten että ei tarvitse kasvokkain ; Ja ennen kaikkea, verkko on paikka jossa ei ole pakko kahlata itselleen vastenmielisen tekstimuurin läpi, vaan voi suoralta kädeltä painua vittuun tai nykymodernin liberaalissa seksuaalihengessä muuhun itselle mieluisaan paikkaan joka ehdottomasti ei ärsytä.) Niistä jotka tietävät valtaosa suhtautuu normaalisti tai korkeintaan pienellä huvittuneisuudella. - Ja ihan oikeasti se, että minuun kohdistaa pientä huvittuneisuutta on vain tervettä kriittisyyttä. Tai vähintään hyvää ihmistuntemusta.

Kuitenkin maailma ei ole tältä osin kovinkaan reilu. Sillä valtaosa kristityistä on oikein ystävällisiä. Tai tarkemmin ; Heitä ei kiinnosta. Tämä on mainio asenne, eikä hankaloita elämääni. Ja suurin osa niistä jotka välittävät ovat keskittyneet siihen että vihaavat omaa syntiään eivätkä muita syntisiä. He saattavat pyytää osallistumaan vaikka kun he esittävät-kertovat esirukouksen puolestasi tai jonkun muun asian puolesta. Tämä ei välttämättä ole häiritsevää, ja jos se pyyntö on esiintynyt mukavalla asenteella ja mielentilani on muutoin ollut itselläni sopiva olen jopa suostunut. Luultavasti olen suostunut useammin kuin moni tapauskovainen. (Koska tilaisuuksia tähän on enemmän.)

Mutta ongelmanani on se uskovaisten vähemmistö jota uskonto kiinnostaa niin että he tekevät siitä osan sosiopoliittista identiteettiään ja ottavat sen olennaiseksi osaksi toimintaansa argumentoimalla että vakaumusta ei voi erottaa politiikasta. (Joka on itse asiassa monesti totta.) Ongelmia tulee etenkin jos he eivät tunne minua henkilökohtaisesti. Aikaisemmin ongelmia on ollut pienessä määrin myös tuntemieni ihmisten parissa, mutta tämä asia on hoidossa. (Joko he ovat oppineet vaikenemaan tai sitten he ovat kadonneet ja juoksevat jossain minusta poispäin. Ja toivon että he juoksevat lujaa.) Heissä ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa, kuin se, että kaikki asiallisemmat uskonnon suuntaukset eivät näy mitenkään. Ne eivät ole "relevantteja". Toisin sanoen niillä ei ole omaan arkeen mitään merkittävää kontaktipintaa. Ne ovat muita varten. Ne eivät häiritse. Tämä pieni osio sen sijaan näkyy. Ja sitä ei voi välttää. Tämä piiri on kenties pieni, mutta se on äänekäs. Ja se harjoittaa sosiaalikontrolliaan "ikuisella paluulla". Eli harjoittavat jotain jossa erimielinen joutuu oikeuttamaan olemassaolonsa ja näkemyksensä toistuvasti aina uudestaan ja uudestaan. Tätä kutsutaan yleensä nimellä "keskustelu". Mutta se ei ole koskaan sitä. Niitä sanoja jotka kuvaavat tätä toisiin suhtautumistapaa he eivät käytä koska sen konnotaatiot ovat niin negatiivisia että ketään ei pakotettaisi tai suostuteltaisi sellaiseen.

Olen etelä-suomessa. Täällä tilanne ei ole kovinkaan paha edes ; Muualla Suomessa tilanne on vielä hankalampi. Tästä maailmanmenosta täällä Suomessa saa hyvän pienen esimaun lukaisemalla Leinivaaraa.

Tyypillisin tapa on nimittäin äärimmäisen vittumainen. Se ei ole suoraa väkivaltaa. Sen sijaan se on jotain paljon pahempaa. "erään suomalaisen kokeneen samanlaisia asioita pienessä kotikaupungissaan kuin minä koin joitakin vuosia sitten täällä Toijalassa. Hän erehtyi ilmoittamaan uskonnottomuudestaan sukulaisilleen. Sitä kautta skandaaliuutinen levisi kyläradioon asti. Ja mummut ilmestyivät puhuttelemaan tuota nuorta naista. Hänelle ilmoitettiin, että mummopartio rukoilisi naisen puolesta. Sehän on kiva. Vähemmän kivaa oli se miten mummot tekivät verbaalisesti selväksi naisen kelpoisuuden ihmisenä. Jos hän ei palvoisi samaa jumalolentoa heidän hyväksymällä tavallaan, niin nuori nainen ei olisi hyvä ihminen. Vaan jonkin metaeheytyksen kaltaisen teon tarpeessa, jotta naisen elämä pääsisi hyväksytyille raiteille." Ateisti saa huomiota joka liittyy vahvasti kontrolliin. Kun media haastattelee, se voi pinnallisesti kertoa olevansa reilu ja avoin. Tosiasiassa tämä kuitenkin tuo "vastustajan" esille.
1: Joskus tämä on ignoraatiota. Leinivaarakin kertoi miten ihmiset väistävät häntä kadulla ja vaihtavat kadun puolta koska ilmeisesti ateismi on nykyajan Suomessa sellainen stigma että hyvin pukeutunut siisti ja käytökseltään läpeensä herrasmiesmäinen ihminen on liian vaarallinen kohdattava. Kadun ylittäminen liittyy suurempaan asennetilaan ; Laajemmin tämä on sitä että sosiaaliset kontaktit minimoidaan eli kieltojen vuoksi lapset eivät leiki väärien lasten kanssa (paitsi salaa), ja sukulaiset ja entiset ystävät välttävät kaikkea keskustelua ja kanssakäymistä. Pienemmissä paikkakunnissa tämä on de facto yritys eristää kaikesta byrokratian ulkopuolisesta yhteiskuntaelämästä. Ja byrokratiapuolikin tehdään vain koska muuten seurauksena olisi vankilaa. Mikään ei tietysti estä Kalseaa Asiakaspalvelua, jossa Suomalaisuus ilmenee jo muutoinkin.
2: Ja joskus tätä kohtaan sitten tehdään korostettua käännyttämistyötä. Ikään kuin erimielisyys olisi samaa kuin osoitus siitä että kyllä. Juuri tämä asia josta olen irtautunut selkeästi ja sanonut ei olisi asia josta pidän ja haluan aina ja kaikkialla kuulla, ottaa osaa siihen ja muutenkin olla niinkuin ihan kympillä kääntymässä mukaan.

Toisin sanoen ateistien ja uskonnottomien on oman hyvinvointinsa huomioidakseen otettava huomioon se, että:
1: Jos ateismi olisi ruoka -allergia, olisi tästä kertominen esimerkiksi ravintolan kokille se, että vaihtoehtona olisi vain (a) kokki ei anna sinulle ollenkaan mitään ruokaa tai (b) kokki tarjoaa sinulle vain niitä ruokalajeja joissa on tätä allergeenia. Kun selittäisit allergiashokista, kokki selittää että eihän yksi haukkapala hänen herkkuaan voi ketään tappaa. Että hän rakkaudella ja työllä kokkaa. Ja että onhan sitä siedätyshoitoakin joten tästä nyt vaan tappopalaa kurkkuun, suu auki, lentokone tulee"
2: Jos ateismi olisi lapsen joululahjatoive, jossa sanottaisiin että nyt ei oikein barbie kiinnostaisi että jos jotain muuta. Niin sitten ei joko tulisi ollenkaan lahjoja. Tai sitten jokainen sukulainen antaisi vain ja ainoastaan barbeja lahjaksi.

Tämän toiminnan eettinen perustelu paljastuu toiminnan motiivejen arvioinnista ; "Jos joku tuollainen mummo tai pappa sattuisi lukemaan tätä (vaikka blogini nimi melko varmasti karkoittaa heidät välittömästi), niin toivoisin heidän ymmärtävän erään asian. Tiedän, että heidän mielestään he ovat tekemässä äärimmäisen tärkeää asiaa. Tiedän, että he ovat oikeasti huolissaan minun ja muiden uskonnottomien sieluista. Kuulin itse miten paikallisen vanhemman herrasmiehen ääni värisi surullisena, kun hän oli lukenut lehdestä minun olevan ateisti. Sain lahjaksi printattuja rukouksia ja hengellistä luettavaa. Sekä tietenkin tiedotuksen puolestani tehdyistä rukouksista."

Moni ajattelee että tämä kertominen on hyväntahtoisuutta. Hyvä intentio ja kaunis tavoite siis oikeuttaa toisen elämään tunkemisen väkisin. Ateisteja syytetään usein empatiakyvyn puutteesta kun eivät ota tätä rukoilusessiota jonain pirun kivana merkkinä siitä että uskovat ovat hyviä ihmisiä ja ottaisivat sitten osaa rituaalistoon kun "mitä siinä muka menettää että on kiva". Olen toki itsekin ottanut osaa ties moneenko rukoilusessioon. Puolestani on rukoiltu niin että tiedän, ja varmasti ison liudan sellaisia josta en tiedä. Ongelmana on se, että jos rituaaliin ei vaikka jaksa osallistua, niin se tarkoittaa samaa kuin häijy luonne. En kykene erottamaan tätä "ystävällisyyskuvaa" diktatuurien valtionuskontoon pakko-osallistuttamisesta.

Kuitenkin tämä annettu perustelu osoittaa lähinnä juuri sen, mikä Leinivaaran tekstistäkin nousee esille. Sen, että tosiasiassa ateistit tietävät tämän taustaintention helvetin hyvin. Ongelmana on se, että uskovaiset eivät ymmärrä ateistin mindsettiä ja ajatuksenkulkua eivätkä ainakaan välitä tästä pätkääkään. Heidän toimintaansa ei oikeasti väritä mikään "hyvän tarkoittaminen". Perustelu tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että he ovat nykyajan jesuiittoja joille "tarkoitus pyhittää keinot." Kuvaus ei kerro pätkääkään uskovaisten hyvyydestä. Se kertoo pohjimmiltaan vain ja ainostaan sen, että heidän toimintansa on vahvasti ideologisesti motivoitunutta. He eivät koskaan kohtaa ihmistä, koe tarvetta toiminnan reflektointiin toisen kautta. He eivät ole empaattisia ja mieti miten kohde kokee lähestymisen. Tämän takia heidän käytöksensä ei käytännössä ole koskaan pätkääkään sympaattista. Eivät, vaikka he itse luulevat toimintansa olevan perinjuurin sympaattista. Koska he ovat niin ideologisen motivaationsa sävyttämiä että eivät osaa kuvitellakaan muuta vaihtoehtoa.

Kun uskonnoton sanoo tämän, sillä syyllistetään välittömästi ja vahvasti uskonnottomuutta. Että tämä olisi todiste siitä että uskonto poistaa sydämen ja sympatian ja empatian ihmisistä. Tämä johtuu kuitenkin siitä että näillä valittajauskovaisilla itsellään on aivan läpeensä surkea empatiakyky, tunnemaailmasto on heillä yksinkertaisesti niin läpeensä turmeltunut että he sekoittavat innokkaan ideologisen vallankäytön heille antaman tunnetilan ystävällisyyteen. He määrittelevät kusipäisyyden ja henkisenväkivallan mukavuudeksi ja ystävällisyydeksi.

Syynä on huonosti reflektoitu intention käsite. Monesti ajatellaan että tunne on tärkeää.
1: Onkin hyvä huomata että joskus sitä tulee tehtyä ikäviä asioita vaikka ei olisikaan pahoja intentioita ; Esimerkiksi jos lapset rikkovat ikkunan, niin vain aivan pienimmät lapset joiden vastavuoroisuuskyky on heikkoa, näkevät että lopputulos, ikkunan rikkoutuminen, merkitsee. Eli heille ei ole väliä onko ikkuna rikottu tahallaan sitä pommittamalla vai huolimattomuudessa leikeissä vaikka pallon ohisujahduksessa. Kypsät ihmiset näkevät että vahinko on olemassaoleva käsite. Uskovaiset leimaavat kritisoivan uskonnottoman lapseksi joka ei näe tätä eroa. Kuitenkin he itse ovat tässä kohden tunnevammaisia (enkä voi sanoa kuinka äärettömän paljon he ova tätä) ; Vahingosta ollaan pahoillaan. Vahinkoa yritetään olla toistamatta. Julistustoiminnassa toisto on vain tehokeino. Näin ollen uskovaiset eivät ymmärrä tilannetta sen kaikessa rikkaudessaan vaan osoittavat että heidän tunnetilojen ymmärtämisensä on uskonnon halvaannuttamaa. Tämä ei rehellisesti sanoen ole argumentti sen puolesta että uskonto auttaa eettisyydessä. Se on päin vastoin osoitus siitä että uskonto on potentiaalinen riski, mahdollisesti jotain jota pitää varoa. Tai sitten se toimii hyödyllisesti vain niille empatiavajakeille jotka ovat oikeasti niin lapsia että eivät erota vahingon ja tahallisuuden tasoa toisistaan
2: Joskus sitä yrittää tehdä hyvää mutta tämä sitten johtaa eiodotettuun lopputulokseen. Voidaan nähdä että tässä on kaksi eri tyyppiä : (a) Odotettu seuraus on eri kuin haluttu, tavoitetta ei saavuteta. (b) Seuraus on odotettu mutt siihen suhtaudutaan eri tavalla kuin on ajateltu. Tässä korostuu se, että on tehty jonkinlainen arviointivirhe tai epäonnistuminen. Tämä onkin selvästi aikaisempaa vaihtoehtoa julistajaan paremmin osuva tila, siinä nimittäin halutaan että ateisti kääntyy ja tätä tavoitetta ei täytetä. Ja siinä odotetaan että ateisti ottaisi lähestymisen eri tavalla kuin hän sen ottaa. Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata, että tässäkin mukana on virheenkorjausaspekti. Tätä tekoa ei yritetä toistaa samanlaisena. Jos jokin asia loukkaa, sitä yritetään välttää. Uskovaiselle toisto on kuitenkin tehokeino. Kieltäytyminen ei monesti tarjoa minkäänlaista suojaa jatkossa. Näin ollen tämä kohta musertuu kovasti ; Kun seuraus on kokemuksen pohjalta odotetusti tietty ja siihen suhtautuminenkin on tietty, ei voida puhua enää vahingosta. Mitään lieventävää asianhaaraa ei siis ole tässäkään kohden luvassa. ; Uskovainen onkin ongelmissa koska he julistavat paljon ja pitävät tätä tärkeänä asiana elämässään. Myös muiden pelastaminen ja julistamisen suhde oman vakaumuksen vahvistamisessa ovat kunnioitettuja piirteitä uskonnon sisällä. Tämä tarkoittaa sitä että julistaminen on heille tärkeää. Se, että jokin on tärkeää antaa vahvistetun vastuun siitä että tekoon liittyvät tilanteet on huolellisesti reflektoitu. Näin ollen epäonnistuminen tässä kulmassa on uskovaiselta uskonelämän sisäistä epärehellisyyttä. Näin tärkeää asiaa yksinkertaisesti pitää miettiä. Julistus ei ole vain jotain jota tehdään pikkaisen fiiliksen mukaan hosuen, aiheenhan pitäisi olla megatärkeä joten tässä ei voida suvaita edes typeryksiltä oikeastaan minkään sortin virheitä. Joko hän ottaa selvää tai hänelle kerrotaan asiasta.

Tämä intentioanalyysi johtaa siihen että on hyvä miettiä mitä kautta "tarkoitan hyvää" -perustelu sitten rakentuu. Jotain kauttahan se rakentuu. Ja hyvää tarkoittaminen eli kasvattava ja rakentava intentio ei ole selkeästikään kelpaava argumentti tämän puolustamiseksi. Toki voitaisiin ajatella että julistajat olisivat yksinkertaisesti kollektiivisesti ja yksilöinä toivottomia pösilöitä, ainakin kykenemättömiä ajattelemaan yhtään mitään empaattisesti ja sosiaalisesti. Tämä olisi kuitenkin aivan väärin. Sillä heillä on perustelu. Se on koherentti. Sen ainut ongelma on se, että se ei ole eettisesti kovinkaan kaunis ; Aikaisemmin selitin miten nykyisessä uskontokulttuurissa akilleen kantapäänä on desisionismi. Tämä desisionismi on nimenomaan ongelmana tässäkin kohdassa. Sen perusluonteena on se, että oma vilpittömyys laitetaan ytimeen ja sen mukaan eletään maailmassa hyvin vahvasti. Oma maailmankuva määrittelee tällöin kaiken, myös sen miten toisia ihmisiä - etenkin niitä jotka eivät ajattele samoin - kohdellaan. Tämä estää kommunikaation koska sanojen konteksteja ja sanomisia ei ohjata ollenkaan toiseen sovittaen. Tämä ns. vastavuoroisuus ja toisen huomioon ottaminen ovat normaalia tavallisessa kanssakäymisessä. Desisionismissa tämä katoaa. Julistaminen on tästä vain vähiten ärsyttävä ilmenemismuoto. Pahimmillaan desisionismin päässä on terrorismi ; Vilpitön halu heittäytyä vakaumuksensa innoittamana vaikka kuolemaan tai ajamaan turmellusta paheellisen maailman tuhoamiseksi on niissäkin vahvana elementtinä. Kysymys on jatkumosta jossa julistajat ovat ottaneet ensimmäisen askeleen. Ja tosiasiassa tämä askel on se vaikein askel otettavaksi. Vain hyvin harva ihminen normaaliaiheessa ja normaalitilanteessa kykenee vastaavaan yksisuuntaistumiseen kuin keskivertoisessa julistustilanteessa aktivistijulistajan kohdalla tapahtuu. Julistajat itsekään eivät ole samanlaisia muissa aiheissa. (Siksi he eivät ole terroristeja.)

Mutta ei hätää. Desisionismia vastaan voi sotia aina desisionismilla. Kuvitellaan että minulla on reikätiili. Kuljeskelen näkyvästi sen kanssa kadulla. Kun jossain tulee vastaan julistaja joka kysyy että "haluatko kuulla Jeesuksesta", niin lyön häntä rempseällä litsarilla  keskelle otsaa. Teen tämä vain sillä kädellä jossa on se tiili. Perusteluksi sanon että tämä teko oli vilpitön reaktioni, joka oli vahvasti kannattamani ideologian, aggressologian, opin mukainen. Ja että tämä kasvattaa keskusteluilmapiiriä koska toiset oppivat kunnioittamaan rajoja ja antaa aggressologialle tilaa. Että syvin tavoitteeni on kasvattaa ihmisiä ja että tiilestä saatu "Cainin merkki" suojelee maailmanlopulta. Tavoitteeni on kenties ideologiani mukaan hyvä, siihen voi vaikka liittyä kohteen pelastus. Mutta se on tosiasiassa vain ideologisesti motivoitua.

Tämä esimerkki on toki vain ajatuskoe, enkä kannata kenenkään hakkaamista. (Vaikka se onkin joskus jotain jota vilpitön lyhytaikainen tunnetilni kehottaa. Kun vaikka joku sääli-itkeskelijä tulee vastaan, sellainen joista on aivan ehdottoman oleellisen tärkeää kertoa miten olen huono epäihminen ja jonkin arvoinen jos ja vain jos minulla on oikea mielipide ja kadun tätä minun nykytilaani. Ja näitä tulee vastaan väistämättä jos naamasi liittyy yhtään missään ikinä vakaumukseesi joka on muuta kuin "kristitty".) Se on vain muistutus siitä että kusipää is as kusipää does. Se, että toisen herjaaminen (aivan sama onko se "et voi olla hyvä ihminen ilman uskontoa" vai "et voi olla älyllisesti rehellinen ja moraalinen ilman uskontoa") ja uhkailu (Helvettituomio, et pelastu ja muut vastaavat) ja toisen ylenmääräinen häirintä ei muutu oikeutetuksi sillä että on niin röyhkeä kusipää että keksii jonkun assimiloivan saivartelun siitä että teko olisi jotain abstraktia ja ehdottomasti oman ideologian mukaan määriteltyä "hyvää tarkoittamista".

Se, että tämän ymmärtäminen on enemmistölle aktiivisia uskovaisia aivan ylitsepääsemätöntä kertoo että ongelma on hyvin vakava. Sen olemassaolo kiistetään jopa silloin kuin se on yhtä vaikuttavaa ja kohtaamiskokemuksena loukkaavampaa kuin se tiili naamaan. ; Itse asiassa tässä onkin teille Suomen julistajille mainio ehdotus. Kun mietitte esimerkiksi minulle puhumitsa tästä aiheesta, niin tämä tosiaan on tahtoni. Jos haluatte julistaa minulle, teidän on ensin otettava iso tiili. Sitten teidän täytyy iskeä kalloni mäsäksi sillä keskelle katua. Tämän jälkeen saatte julistaa poliiseja odottaessanne aivan niin helvetin paljon kuin sielunne sietää. Muutoin ; No deal. Ja itse asiassa jokainen julistamisehdotus onkin ilmoitus että sinulla on tiili ja että haluat käyttää sitä. Tämä olkoon ajatuksia ohjaava universaali totuus, jonka mukaan teidän on kenties turhaa odottaa minun elävän. Mutta toivoisin että eläisitte kuin tietäisitte minun elävän sen mukaan. Ja jos olette   inhimillisiä, toimitte sen säännön mukaan kuin tämä käytänne olisi se, joka koskee joka ikistä uskonnotonta tai ateistia ikinä missään.

"Ette edes ymmärrä aitoja kysymyksiä" ja muita dehumanisointeja

"Takkiraudan" "ruukinmatruuna" kirjoitti ateismista ja autismista. Tässä hän nosti esille sen, että "Autismilla ja ateismilla on hyvin vahva korrelaatio - enemmistö autisteista on ateisteja, Psychology Today kysyy, että johtaako autismi ateismiin?" Tämä korrelaatio onkin itsessään tosi ja blogini lukijoille myös tuttu. Tämä korrelaatio on siis tosi. Blogaus mainitsee myös korrelaation autismin ja tieteenteon kanssa ja menestyksestä eirlaisiin asiantuntijatehtäviin. Tässäkään ei ole oikeastaan mitään ongelmaa.

Ongelmana onkin sitten oikeastaan se kaikki muu. Ensimmäinen asia on tietysti se, että kun autismi aikaansaa uskonnottomuutta, niin mikä on tämän suhde homo religiosus -ajatteluun ; Peruskaavanahan oli väittää että ihminen on luonnostaan hengellinen ja uskonnollinen. Sitten esitetään ihmisryhmä joka ei ole luonnostaan hengellinen ja uskonnollinen. Tämä on dehumanisointistrategia jota en ole havainnut minkään "muun ihmisyyden tilan" (kuten lievän puolen aspergeriin liitoksissa oleminen) tai "kehitysvamman" (kuten autistina oleminen on rajoittunutta) kohdalla. Päin vastoin, usein heidän esteellisyytensä otetaan huomioon. (Tässä onkin omituinen tilanne, liikuntavammaisten erilaisuutta paapotaan uskonnoissa, mutta anna olla jos rajoitteesi on sosiaalinen.) Kuitenkin Takkirauta on tälläkin blogauksellaan harjoittamassa jotain jossa tämä synnynnäinen tila - jolle ei voi vaihtaa sen enempää kuin vaikkapa opettaa itselleen erilaisen ihonvärin - muuttuu joksikin halventamisen ja kritisoimisen yleiseksi syyksi. ; Nähdäkseni tämänlainen kiukku joka kohdistetaan synnynnäiseen ominaisuuteen ei ole sympaattista, empaattista tai ollenkaan kaunista käytöstä. Tämänlaisen asennevammanäytteen jälkeen on itkettävän kaksinaamaista vaatia parempaa kohtelua.

Itse asiassa moderni tiede suhtautuu homo religiosus -ihmiskuvaan yhdellä tavalla. Se on suurelta osin paskaa ; Uskonnolliset näkemykset toki tarttuvat, mutta kukaan ei ole uskovainen ilman indoktrinaatiota ideologiaan. Ihminen on luonnostaan ateisti, mutta hänet voidaan helposti ajatussaivarrella tästä pois (tästä jatkan myöhemmin tässä blogiviesissä kun käsittelen buddhalaisuutta.) Tosiasiassa ihminen ei ole luonnostaan uskovainen, hänen mielensä rakenteet vain ovat sellaisia että niihin vetoaa tietynlaiset ideoiden rakenteet. Pascal Boyer on esimerkiksi tutkimustuloksissaan tuonut esille sitä että ihmisen mielessä on luonnostaan skeemoja jotka käsittelevät esimerkiksi ihmisiä ja fysikaalisia kappaleita ja esineitä. Jumala on sen sijaan näiden luontaisten skeemojen sekoittuma. Ne ovat epäluonnollisia skeemoja ja jäävät siksi mieleen. Ihmiset siis saadaan uskomaan joukkoon ns. komplekseja ideoita joista yhdentyyppiset ovat hengellisiä. Tätä tosiasiaa yritetään kiertää omituisilla rationalisointileikeillä kuten "sama genetiikka, joka tekee ihmisistä empaattisia, tekee heistä myös hengellisiä (joskaan ei välttämättä uskonnollisia)."

Esimerkiksi esitetään väite siitä, että koska autistit ovat empatialtaan rajoittuneita, he olisivat psykopaatteja tai vähintään että psykopaattisuus olisi yhteydessä autismiin. "Jos ateistien väite, että jokainen ihminen syntyy ateistina, olisi totta, niin silloin myös ruukinmatruunan väite, että psykopatia on ihmisen normaalitila, olisi myöskin totta. Näin ilmeisesti ei kuitenkaan välttämättä ole; sillä a) syystä b) toisesta enemmistö ihmisistä on tavalla tai toisella hengellisiä/uskonnollisia ja varsinaisia ateisteja on hyvin vähän, noin 2% populaatiosta - ja myöskin enemmistö ihmisistä ei ole psykopaatteja tai p*skiaisia." Tämä on sinänsä ongelmallista. Eikä vähiten siksi että Ruukinmatruuna tekee sisäisen ristiriidan jo tämän yhden aiheen sisällä. Hän selittää että "Ateismin kolme muotoa ovat humanismi, nihilismi ja satanismi. Näistä humanismi on kaikkein heikoin. Se kaatuu väärään ihmiskuvaan. Ihminen ei ole hyvä ja jalo olento, vaan loppuun saakka itsekäs p*skiainen. Joka ainoa yritys pystyttää humanismin pohjalta uskonnoton yhteiskunta on johtanut katastrofiin." Eli samanaikaisesti enemmistö ihmisistä ei ole kusipäitä että on niitä. Tämä vaatii sellaista riemullista logiikkaa joka on taatusti tieteellis-matemaattis-loogisen autismiajattelun ymmärryksen ulkopuolella. Ja vähän kaiken muunkin... (Valitettavasti kuvauskolmikkokaan ei ole tosi, Sam Harris ja Dawkins kannattavat lajityypillistä käytöstä joka ei satu olemaan yksikään yllä kuvatuista. Kritiikki kohteesta jonka päänimien pääteesejä ei tunne ei ole vakuuttavaa. Kritiikin minimisääntö on se, että tuntee kritiikin kohteen.)

Sillä autisteilla on tunteet. Heidän ongelmansa on ennen kaikkea ymmärtämisessä ja ilmaisussa. Psykopaatit taas eivät ole ärsyttäviä kusipäitä, ja he ovat taitavia nimenomaan tässä sosiaalisessa pelissä. Toisin sanoen rinnastus psykopatiaan on aivan väärä. Tämä on väärä dikotomia joka tehdään taint by association -argumentaatiovirheellä eikä siinä ole oikeasti mitään perusteltua. Näin ollen jos ateismi liittyisi autismiin pitäisi tulla lisää nenäkkäitä sosiaalisesti rajoittuneita näsäviisastelijoita mutta päin vastoin psykopatia voisi jopa vähentyä.

Toinen ongelma on se, että kun luonnehäiriöitä ja narsisteja ja vastaavia tutkitaan, on heitä tavallista useammin uskonnoissa johtotehtävissä. Tämäkin on korrelaatio. Tästä ei kuitenkaan voida oikeasti vetää johtopäätöstä siihen, että uskonto aikaansaisi luonnehäiriöitä. Itse asiassa siitä ei voi vetää oikeastaan juuri mitään yhteyksiä uskontoon. Sillä tosiasiassa on luontevaa että uskonnon ja lastentarhojen kaltaiset paikat tarjovata luonnehäiriöisille juuri sitä mitä he kaipaavat. Muita ylempänä olemista, valtaa suhteessa muihin ihmisiin. He ovat myös viitseliäitä että he osaavat karismaattisen kivasti manipuloida ihmiset niin että he eivät ryhdy kriittisiksi. (Itse räyhään joskus ihan vain siksi että kohteliausuus on joskus vain selkääntaputtelua synnyttävä elementti. Yleensä toki räyhään koska minua sellaisella emotionaalisella tasolla vituttaa kun huomaan toisessa jonkun saatanallisen asennevamman jonka päätteeksi hän vaatii minulta hyviä tapoja ja kohteliasta käytöstä.)

Pääsyy on tietysti lukumäärissä (Autismi johtaa ateismiin, mutta ateismi johtuu pääsääntöisesti muusta kuin autismista ; Korrelaationuolia ei voi vedellä aivan miten päin tahansa. Tai voi, mutta silloin on lapsellinen ja jos tällä rakentaa loukkaavan väitteen on myös sosiaalinen ääliö vaikka kykyä tai halua sympaattiseen käytökseen ja empaattiseen olemiseen.) ; Kuten "Takkiraudankin" kommenteissa ja muutoin asian parista on noussut esille, autismi ei voi selittää ateismin suosiota. Ihan sen takia että ateismin suosio ja näkyvyys on valtavasti noussut viime aikoina. Ja ennen kaikkea että kyseessä ei ole mikään kaapistatulo eli entiset tekokristityt vain tulisivat avoimesti vakaumuksineen esiin, vaan heidän lukumääränsä on kasvanut. Ja ennen kaikkea auteisteja on tilastollisesti liian vähän jotta heillä voitaisiin selittää kuin osa ateismista. Sama koskee tietysti luonnehäiriöisiä. Itse asiassa se, että luonnehäiriöinen pärjää uskonnossa johtuu siitä että suurin osa uskovaisista on aivan kelpo tyyppejä. Jos vastassa olisi pelkkä lauma psykopaatteja, taistelutanner olisi liian karu ja laskelmoiva psyko lähtisi iskemään jotain helpommin koijattavaa uhristoa. (Kuten menisi koijaamaan aspergeristinörttejä joiden tilannetaju on niin huono että heitä voi huijata joillain hyvin yksinkertaisilla tavoilla.) Itse asiassa uskonnossa onkin havaittavissa että korrelaatio joka lisää luonnehäiriöisten pitoisuutta ei tarkoita samaa kuin syy-yhteys. Autistien kohdalla tilanne on sama ; Tiedemaailmassa ateistit ja autistit pärjäävät, koska heillä on sopivat kiinnostuksenkohteet. Heitä kiinnostaa tutkiminen automaattisesti tavalla joka vaatii muilta harjaannusta ja pitkäjänteisyyttä jo oikean mindsetin saavuttamiseksi. (Sellaisen joka saavutettuna sitten auttaa esimerkiksi tulkitsemaan tilastoja ja ymmärretään korrelaation ja syy-yhteyksien suhteita toisiinsa ilman että tulee jotain aivan käsittämätöntä autismi=ateismi=psykopatismi -soopaa.) He eivät ole tiedemaailmassa suosiossa siksi että heidän maailmankuvansa olisi jotenkin absoluuttisesti tosi.

Tämän vahvistamiseksi nostan esiin sen, miten Tuore uutisointi on itse asiasa tuonut esiin myös tutkimustuloksia joissa uskonnollisuus vähentää empatiantunnetta. "ateistit, agnostikot ja vähemmän uskonnolliset henkilöt tunsivat toistuvasti vahvasti uskonnollisia ihmisiä enemmän myötätuntoa auttaessaan avuntarvitsijoita" Ateismi siis on juuri sitä jota pitäisi tukea jos empatia olisi tavoitetila. Sillä uskonto toimii enemmän sääntöjä noudattamalla ; Samanaikaisesti tutkimukset ovat näyttäneet että uskonnon roolina onkin pitää psykopaatteja kurissa ; Ja tässä kohden ei toimi se, että opetetaan leppeyttä, kauniita arvoja ja kunnoitusta. Vain Helvetillä pelottelu pitää kurissa. Tämä korostaa sitä että väite empatian vähenemisestä ja psykopatian lisääntymisestä on enemmänkin toisin päin kuin mitä "Takkirauta" -blogi siihen liittää. Näyttää pikemminkin siltä että Takkirauta sekoittaa syvällä tavalla sisäisen ja ulkoisen kautta linjan ; Tämä näkyy siten että kun hän käsittelee empaattisuutta hän moittii sympatian puutteesta. Ja kun hän käsittelee hengellisyyttä, hän kuitenkin tarttuu uskonnollis-ideologisen perinteen seuraamisen tasoon. Ajatus hengellisestä ateismista näyttää hänestä aivan mahdottomalta.

Se näyttää mahdottomalta pääasiassa "koska henkilökohtainen kokemus". Hän on katsonut kuiluun ja jättänyt tien kesken. "Ja tämä oli myös ruukinmatruunan oma tarina. Hänkään ei kulkenut tuota tietä sen loogiseen loppuun saakka." (Tässä en tosin voi olla muistuttamatta että eksistentialismiin ja liberaaliin maailmaan tosiaan liittyy ongelma. Sen nimi on desisionismi. Mitä desisionismi sitten on pohjimmiltaan? Uskonnollistyyppistä ajattelua jossa oleellisesa roolissa on homo religiosuksen kaltainen ihmiskuva tai siihen verrattava asia. Ja sitä ilmentää voimakkaasti esimerkiksi silloin kun määrittelee kysymykset oman maailmankuvan kautta ja kieltää toisenlaisen kysymyksenasettelun.) Mutta ymmärrän toki, mistä tässä on kysymys. Itselläni on nimittäin täsmälleen samanlainen kokemus rukoilusta. Olen kokeillut enkä ole saanut siitä mitään. Oikea ratkaisu tässä ei ole selittää että rukoilu ei tuota ihmisille mitään. Sillä moni kuitenkin harjoittaa sitä. Sartren loikka on Takkiraudalle yhtä epäomakohtainen kuin rukoilijan omituisen höpinän yhteys sisäiseen rauhaan. Yhteys tapahtuu monilla ihmisillä, joten minusta olisi aika helvetin egoistista ja epäsympaattista ja epäempaattista olettaa että juuri minä olisin ihmisyyden ylin mitta ja minun tunteeni se ydin jonka heijastumia joka ikinen muu ihminen on hyvinkin tarkasti. (Edes minä en ole noin besserwisseri.)

Sartren hyppäys tiukkaan etiikkaan on päin vastoin suora seuraus siitä että ulkoinen teleologia vaihdetaan sisäiseen intentionalismiin jossa syntyy aivan uusi tavoitteellisuus. ; On itse asiassa aivan selvää että evolutionistis-skientistis-ateistinen ihmiskuva ei ole mikään "tabula rasa", joka eläisi jossain kulttuurirelativismissa. Päin vastoin, ateistejen Sam Harris ja muut korostavat evoluutiota ja laumakäyttäytymistä altruismin selityksenä. Ja perustavat etiikan tähän. Ihmisessä on siis lajinmukainen teleologia joka tekee siitä intersubjektiivisen. Se ei toki vastaa Jumalateleologiaa. Mutta se vastaa hyvin voimakkaasti buddhalaista näkemystä ihmisluonnosta jossa suhde Jumalaan jää enemmänkin arvoitukseksi ; (Buddhalainen ateismi ei ole mahdottomuus).

Nostin tietysti buddhalaisuuden esille itsetarkoituksellisesti. Sillä "Ruukinmatruuna" on toistuvasti kertonut olevansa buddhalainen. Siksipä juuri tämä blogaus on mainio esilleotettava. Sillä siinä puhutaan teleologiasta seuraavasti : "autisteille on tyypillistä kyvyttömyys hahmottaa teleologisia kysymyksiä eli asioiden tarkoitus-syysuhteita. Normaali-ihminen kysyy läheisen ihmisen kuollessa ensimmäiseksi että miksi?, kun taas autisti kysyy miten?. Richard Dawkinsin mukaan kysymys "miksi" on täysin mieletön, ja muuan asperger-nainen toteaa lapsuudestaan: Minulle maailma oli kaoottinen, itseriittoinen systeemi. Sitä ei oltu suunniteltu; se oli kehittynyt. Ajattelin, että talot ja tiet kasvoivat maasta samalla tavoin kuin puut: minulle oli käsittämätöntä, että joku oli suunnitellut ja rakentanut ne. Hän ei ymmärtänyt, että joillakin asioilla oli tarkoitus. Ja kuinka ollakaan, ruukinmatruunaa on kovisteltu juuri teleologiasta ja annettu ymmärtää hänen olevan hullu ja tollo, kun hän pohtii teleologian kysymyksiä. Itse asiassa ruukinmatruuna kutsuu niitä elämän suuriksi kysymyksiksi. Mistä olemme tulleet? Miksi ylipäänsä olemme olemassa? Mitä kuoleman jälkeen? Mikä elämässä on tärkeää? Mikä on kaiken perimmäinen substanssi? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on hyvä elämä? Mikä on kaiken tarkoitus, alkuperä ja päämäärä? Jotta millään olisi mitään tarkoitusta. kokonaisuudella täytyy olla jokin tarkoitus. Jotta kokonaisuudella olisi mielekäs tarkoitus tällä hetkellä, sillä täytyy myös olla tarkoituksellinen alku ja päämäärä. Jos luomakunnalla ei ole tarkoituksellista alkua ja jos sen ainoa tarkoitus on sen väistämätön loppu, niin kaikki mitä me sillä välillä teemme, on todellakin turhuuksien turhuutta."

Tässä toki tulee esiin se, että onko kenen kysymykset oikeita. Että onko "enemmistö oikeassa" ja "onko totuus käsiäänestyskysymys". Mutta ennen kaikkea tämä on mielenkiintoisessa suhteessa buddhalaisuuteen. Alan Watts kertoo "Zen" -kirjansa sivulla 33-34 että itämainen ajattelu, taolaisuus,  zen ja buddhalaisuus nimenomaan kategorisesti kieltää nämä euroopassa oleelliset "suuret kysymykset" ; "Tärkeä ero taon ja tavanomaisesti käsitetyn Jumalan välillä on se, että kun Jumala tekee maailman tekemällä (wei(h)), tao tuottaa sen ei-tekemällä (wuwei(i)), joka merkitsee lähimain samaa kuin se mitä tarkoitamme 'kasvamisella'. Sillä esineet, jotka tehdään on koottu erillisistä osista kuten koneet ja muotoiltu sisällyksettömästä kuten veistokset. Sen sijaan kasvaneet esineet jakautuvat osiin sisältä päin. Koska luonnollinen maailma toimii pääasiassa kasvuperiaatteen mukaan, kiinalaisessta mielestä olisi jotenkin kummallista kysyä miten se tehtiin. Jos maailma tehtiin, silloin joku myös tietäisi kuinka se tehtiin - joku joka pystyisi selittämään kuinka se koottin osa osalta, kuten teknikko pystyy selittämään 'yksi kerrallaan' -sanoin, kuinka jokin kone kootaan. Mutta ajatuksen ja kielen kömpelöin keinoin on yksinkertaisesti mahdotonta tietää kuinka kasvava maailmankaikkeus kasvaa, niin että kukaan taolainen ei edes uneksi kysyvänsä, tietääkö tao, kuinka se tuottaa maailmankaikkeuden. Sillä se toimii välittömästi, ei suunnitelmallisesti."

Tämä on tärkeä huomio koska tosiasiassa buddhalainen ajattelu näkyy eksistentialismissa hyvin vahvasti. Jos esimerkiksi lukee vähänkin fenomenologiaa, ei voi olla huomaamatta vahvaa samanlaisuutta, mentaliteettiyhteyttä buddhalaisen asenteen kanssa. Tämä on antiskientististä. Kun ateismi liitetään tähän ja autismiin samanaikaisesti, on selvää että "jossain mättää vahvasti".

Olenkin itse asiassa ihmetellyt miten Ruukinmatruuna kuvastaa itseään toistuvasti "historian elävöittäjäksi". Ihan sen takia että en ymmärrä miksi suurin osa tämän skenen ihmisistä on sellaisia että he eivät voi tunnustaa vain leikkivänsä. Heille vapaa-ajan täytyy olla aivan vitun kaikkiselitettyä. Että jos taiteen tekeminen ja leikki eivät ole nasakkaana koherenttina kokonaisuutena kaikessa, niin sitä ei voi hyväksyä. Itse asiassa tämä asenne paistaa myös Ruukinmatruunan tästä blogauksesta joka korostaa että "maailmanselitys joka ei sisällä taiteentuottamista ei ole riittävä". "Ollakseen mielekäs, maailmankatsomuksen tulee olla johdonmukaisesti sovellettavissa elämään. Se tarkoittaa, että maailmankatsomuksen täytyy olla johdonmukaisesti sovellettavissa kaikkiin tieteen ja myös taiteen aloihin. Sen mukaan pitäisi olla mahdollista toimia rakentavasti ja eheyttävästi niin yksilötasolla kuin yhteisötasollakin, juridiikassa, politiikassa, ekologiassa jne. Jos maailmankatsomusta ei voi johdonmukaisesti soveltaa elämään, vaan se johtaa käytännöllisiin mahdottomuuksiin, täytyy sen lähtökohta asettaa kyseenalaiseksi. Jos maailmankatsomuksemme ei sovi minnekään muualle kuin korviemme väliin, meidän tulisi vaihtaa joko maailmankatsomustamme tai sitä maailmaa, jossa elämme." Tämä on tietysti sen sortin nuivuutta, että hyväksyn sen. Lisäksi juuri tämänlainen "kaiken selittäminen tai irrelevantiksi jättäminen" ja ehdoton dikotomisuus ja tiukka normisto ja käytäs on autisteille tyypillistä. Tämä tuottaa tietysti pienen inhimillisen huvittuneisuushymähdyksen. Kunnes tajuaa että historiassa ja lähtökohdassa riippuminen on nimittäin perustaltaan jotain hyvin ei-buddhalaista. Historian elävöittäminen ja "taiteen selittäminen" ja "leikkimielisyyden tuhon" kun voidaan nähdä olevan äärimmäistä käsitteellistämistä jota buddhalaisuus vastustaa.

Näenkin vain yhden syyn sille miksi Ruukinmatruuna on omien sanojensa buddhalainen. Hän on uuskonservatiivi. Ja tämä on maailman pessimistisin maailmankatsomus. Se on ottanut vaikutteita Schopenhauerilta. Joka taas oli tunnetusti buddhalaisuuteen päin. Kristinuskon ongelmana on nimittäin ongelmallinen suhde pahan ongelmaan. Sen sijaan Buddhalaiselle ajatus siitä että "Miksi maailmassa on tuskaa" on yhtä omituinen kuin kysymys "miksi maailmassa on gravitaatiota". Alan Watts korostaakin että buddhalaisen suhde pahan ongelmaan on se, että koko kysymystä ei nähdä mielekkäänä. Koska maailma on sellainen kuin on. Tämä tarkoittaa tietysti sitä että Ruukinmatruunan "suuret kysymykset" pamahtavat jälleen seinään. Mutta toisaalta juuri tämä pahan ongelmaan suhtautuminen on luonteva selitys sille, miten hän on buddhalainen ; Olisi hankalaa sovittaa yhteen kristinuskon sympaattis-empaattista ystävällisyyttä uuskonservatiivien äärimmäisen kovaan ja julmaan ihmiskuvaan. (Tosin tämä onnistuu monilta kristityiltä, perisyntiä ylikorostamalla. Mutta näissä on jotain epärehellisyyden makua ja psykopatismia ja ymmärrän täydellisesti miten Ruukinmatruuna kokee inhoa tätä ratkaisumallia kohtaan ja siirtyy buddhalaisempaan asenteeseen.)

Tosin kun elämänohjeet tulevat uuskonservatiivilta, jopa minä olen ihmeissäni. Sillä tämä maailma olettaa että ihmiset ovat läpeensä paskoja ja että kaikki on menossa vain huonompaan suuntaan. He ovat ärtsyjä. hakevat konfliktia vaikka puhuvat rauhasta ja ystävällisyydestä. Kokevat murinansa oikeutettuna. Kokevat dehumanisoinnin, ali-ihmisöinnin ja halveksunnan olevan yhteiskunnan pelastamista, koska vain oikeaoppisuus tarjoaa heistä ihmisenä elämisen mallin.

Ja vittuuntuvat siitä että jos he ensin rakentavat omituisia loukkaavia kyhäelmiä joissa ateismi tarkoittaa nihilismiä ja moraalittomuutta ja sitten vastapuoli ei hyväksy näitä ollenkaan kuvauksiksi itsestään. Tämän jälkeen Ruukinmatruunan vakaalla rintaäänellä sanottu lausunto "Autismilla ja ateismilla on selkeä korrelaatio ja todennäköisesti myös kausaatio, ja tässä valossa ei ole lainkaan outoa, miksi ns. suuri yleisö kokee Vapaa-ajattelijoiden liiton sekoilut aivan kuten Illuminati-pelissä: "Fanaattinen-Outo". Mutta autismi ei ole mielisairaus eikä tunnesokeus rikos. Eivätkä ateistit ole kovaäänisyydestään ja suvaitsemattomuudestaan huolimatta viharyhmä. Ikävä kyllä metsällä on paha taipumus vastata kuten sinne huudetaan, ja ateistien on vaikeaa nähdä, miksi heitä nuivitaan." muuttuu kokonaisuutena varsin omituiseksi. Harmaasävyjä ei nähdä vaan "hulluus on hulluutta" ja ateistejen mahdollisuus olla "jotain siltä väliltä" kielletään. Huvittuneisuuden maksimoinniksi ei voi oikeastaan enää tehdä paljoa. Paitsi siteerata lisää. "Mutta tolkkua on vaikeaa odottaa, sillä autisti näkee maailman mustavalkoisena, eikä näe aste-eroja. Tyypilliselle ateistille esimerkiksi maltilliset kristityt ja kiihkomuslimit ovat "yhtä hulluja" ja "heidän välillään ei ole mitään eroa" kun taas neurotypaalinen ihminen näkee valtavan aste-eron sekä paljon harmaasävyjä siinä välillä. Myöskään autisti ei kykene näkemään mitään eroa hengellisyyden ja taikauskon välille - hänelle ne ovat sama asia. Juuri tämä ehdottomuus tekee autisteista vaikeita sosiaalisissa tilanteissa." Kuitenkin kenties tämä kinastelu onkin pessimismin vuoksi nähtävissä hieman uudessa valossa. ; Uuskonservativismi on yksinkertaisesti "ongelma josta tehdään olotila". Tämän seurauksena syntyy omituinen tila jossa loukkaannutaan jos joku ei pidä uskomista järkevänä ja jos uskonnolle annetaan vain psykologisia syitä joka tekee niistä eitieteellisiä ja taikauskoisia ; Mutta itse voidaan sitten rakentaa ties minkälaisia psykologisointeja joissa vastapuolelta estetään sekä elämässä että filosofisessa maailmankatsomuksessa vaihtoehdot muuhun kuin arvotyhjiönihilismiin jossa voidaan viljellä sosiaalista kyvyttämyyttä, empatiattomuutta ja psykopatismia ja muita kivoja termejä. (Psykologismeilla vastustajansa ihmisyyden lukitseva buddhalainen soveltaa muuten käsitteellistä ja rajaavaa ajattelua, joten tässäkin nousee esiin este niistä "suurista kysymyksistä". Jo medikalisoiva näkökulma todistaa että Ruukinmatruuna on lähempänä kristillistä punaniskajuntti-ääri-fundamentalismia kuin buddhalaisuutta.)

Uuskonservativismi on etääntynyt siitä ajasta jolloin Schopenhauer ärstsyili. Silloin oltiin vielä maailmassa jossa vallitsi "tough love". Konservativismin ja uuskonservativismin merkittävin ero on siinä että uuskonservativismi on luopunut siitä "lovesta". Klassisessa konservativismissa on erimielisyyksiä ja syviä debatteja. Mutta tämän kohdalla maailmankuvakisaamisessa on kysymys jostain paljon kivemmasta. Jostain joka ei ole "mulla on mun omat faktat ja oma logiikka ja paljon pahaa verta ja lokaa teidän ali-ihmisten päälle heitettäväksi". Uuskonservativismi on "nietzscheläistynyt" ja tämän seurauksena on sitten ongelmia. Klassinen konservativismi jota itse ihailen olisi perusluonteeltaan ehdottoman "homoseksuaalista" tai "sadomasokistista". Ellei olisi niin "venäläistä".

---

Jotenkin tämän Ruukinmatruunan tekstin lukeminen rikkoi jotain sisältäni. Ennen arvoitukselta tuntunut kysymusjoukko josta esimerkkejä ovat esimeriksi "miksi Ruukinmatruunan kaltainen fiksu nainen on käynyt vain ammattikoulun" ja "miksi Ruukinmatruunan kaltainen olento korostaa sitä miten vaihtoi alfaurokset betauroksiin" muuttuivat paljon paljon käsitettävämmiksi. Kun ennen ihailin hänen asennettaan jossa asiaan emnnään suoraan ja tämä yhdistetään kaikenlaisen "joskun-mutkun" -jossittelun ohittamiseen ja tätä kautta saadaan vastaus, ja tämä vastus haetaan perusteluilla jotka ovat joskus selkeitä ja toisinaan elegantteja. Ennen tätä päivää tässä oli mielessäni jotain niin kaunista, että hänen aivojaan olisin - syvistä ja runsaista erimielisyyksitä huolimatta - ollut valmis rakastelemaan any time. Nyt olen pettynyt enkä kykene tyrmistykseltäni rinnastamaan häneen mitään menestysviiveisen kaltaisia kiertoilmauksia. Olen niin pettynyt että saatte tästä lähtien tyytyä vain minun omiin brainfuckeihin.

Anna heille edes kengä♀ vääriin jalk♂ihin

Katsoin eilen yömyöhällä YLE Teemalta "Antikristus" -elokuvan. Elokuva oli katsomiskokemuksena ennen kaikkea häiritsevä. Sitä ei voi pitää nautittavana elämyksenä. Silti - tai oikeastaan tämän vuoksi - se oli hyvin vakuuttava siinä mitä se teki. Se käsitteli hyvin monisyisesti väkivaltaa ja ihmisten vallankäyttöä. Elokuvan sanomasta voi olla eri mieltä, ja joku voi pitää sen arvomaailmaa vastenmielisenä. Tästä huolimatta esityksessä ja kuvauksessa on sen tason koherenttiutta ja monisyisyyttä että sen taidokkuutta ei voi olla korostamatta.

Jo elokuvan otsikko viittaa teologiseen sisältöön. Elokuva on sisällöltään kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraan uskonnollinen. Sen symbolitkin ovat paljon kaikkea muuta kuin uskontoa. Sävyiltään se ei ole transsendentti vaan surrealistinen.

Elokuvan ytimessä on erittäin yksinkertainen juonirakenne ; Vanhempien lapsi kuolee. Tämä on kova murheen paikka, ja vahvemmin tilanteesta selviävä mies ryhtyy terapoimaan naista metsässä. Nainen näyttää tervehtyvän mutta tuleekin hulluksi. Seksuaalisuuden purskahduksien kautta paheneva tilanne eskaloituu ensin sanalliseksi ja manipulatiiviseksi vallankäytöksi ja lopulta vastassa on konkreettinen väkivalta. Tämä tarina sitten pitää sisällään kolme rinnakkaista tarinaa:

Terapoitava nainen on Raamatun Eeva.

Hän palaa luonnolliseen tilaansa, ja tämän lopputuloksena hänestä tulee noita. Nämä ovat elokuvassa sama asia. Eeva on luonnollinen nainen ja noita on luonnon ilmenemä sillä luonto on valitettavasti perisynnin kaltainen tila, eli se ei olekaan hyvä ja kaunis asia.

Nainen asetetaan elokuvassa ensi sijassa luontosuhteeseen ja toissijaisesti miesvallan ohjailun alle.  Tämä suhde on hankala, naisen olisi ikään kuin oltava madonna ja huora samanaikaisesti, mutta sitten hänen ei sitten kuitenkaan anneta olla kumpaakaan. Tämän tajuaminen kumoaa sen, että elokuva olisi naisvastainen. Se on toki antifeministinen siinä mielessä että se ei anna naiselle pelkkää enkelin ja uhrin roolia vaan antaa hänelle manipuloinnin seksin, sanallisen manipuloinnin ja fyysisen väkivallan kautta.

Jos tätä ei huomaisi, joku voisi nähdä että elokuva olisi peräti kammottavan naisvastainen. Tajuaminen poistaa tämän tunteen, ja jäljelle jää se että elokuvassa naiseuteen liitetään jotain alkuvoimaista ja eläimellistä. Luonto on elokuvassa täynnä aktiivista julmuuta. Perisynnin luonto on ihmisen luonto ja niin nainenkin on paha. Näin naisen aggressio ja vallakäyttö on näkyvämpää. Mielenkiintoinen lisävire tulee siitä että nainen on elokuvassa kirjoittamasa feminististä tulkintaa noitavainoista. Lopulta hänen roolinsa onkin se, että terapointi poistaa kaiken kulttuurillisen lukkiutumisen ja naisesta tulee ihmispeto, joka peräti poltetaan rituaalisesti roviolla.

Terapeuttimies taas käy elokuvassa läpi Jeesuksen osan.

Itse asiassa hän on sekä juonen aktiivinen ohjaaja että lopussa se ainut henkiin jäänyt henkilö. Näin ollen tarina on ensi sijassa hänen tarinansa. Näin ollen ei olekaan ihmeellistä että juonikuvio on rakenteeltaan täsmälleen sama mikä tavataan kaikissa Jeesuselokuvissa ; Valtaosa elokuvasta on itse asiassa varsin rauhallista. Mies esiintyy viileästi ja älyllisesti ja on tätä kautta oleellisesti erilainen kuin nainen. Hempeät puheet jotka johtavat jopa riemuun ; Ennen väkivaltaa on kohtaus jossa nainen riemuitsee siitä miten hän on parantunut koska mies on niin fiksu. Tämä vertautuu Jeesuksen aasilla ratsastamiseen. Elokuvan loppupuolella hän myös kohtaa aggressiivisen väkivallan (koska elokuvassa sukupuoli on valtapelissä on luvassa pallinmurskajaiset). Ja ristiinnaulitsemista selkeästi kuvastavan myllynpyörään naulaamisen. Tämän jälkeen hän pakenee naisen pelkäämään ketunkoloon josta hänet kaivetaan ylös kuolleen oloisena. Lopulta hän on se joka toipuu, voittaa perisynnin ja pelastuu. Ja joka saa kaikesta tapahtumasta uhrin osan ja marttyyrinkruunun itselleen. (Sillä historia on voittajien kertomaa. Etenkin jos historia on Jeesuksen kannattajien kertoma historia Jeesuksesta.)

Ja kuten kunnon Jeesuselokuvassakin aina käy, lopun väkivaltaisuus on makaaberia ja kuvottavaa ja vakavassa kontrastissa sen pitkän edeltävän rauhallisuuden rinnalla. Ja tämä väkivalta on se, joka kaikista Jeesustarinoista tuntuu jäävän pinnallisesti mieleen. Niin käy taatusti Antikristuksessakin, jossa väkivaltakohtaukset ovat surrealistisuudessaan kamalampia ja väkivallanvastaisempia kuin aito elämän väkivalta.

Elokuvassa olennaista on se, että Jeesus eli terapeutti on pohjimmiltaan vallassa. Hän on se voima jonka tahtoa seurataan ja joka määrää miten asioiden on mentävä. Hän on se vahvempi jonka varassa toinen on heikko. Tämä on vahva manipulaatiosuhde. Ja jos elokuvaa katsoo tarkasti, tätä ei voi olla huomaamatta.

Toisaalta hänen asemansa on myös heikompi koska älyllisyys tarkoittaa etäisyyttä. Näin hänellä ei ikään kuin (a) ole oikeutta suruun koska lapsi on enemmän äidin lapsi ja (b) hänen tapansa surra ei ole yhtä arvokasta kuin se masennukseen vaipuva naisen suru, saadakseen kunnioitusta surulleen ja tunteilleen miehen pitäisi tuntea naismaailman tavalla ja muita ei hyväksytä.

Lapsi on antikristus.

Nähdäkseni elokuva aukeaa kuitenkin vasta kun huomaa antikristuksen. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska elokuvassa läsnäoloa kuvastaa pääasiassa nainen ja mies. Kuitenin kuollut lapsi on läsnä vahvasti kaikessa. Poissaolo on se vahva syy joka kuvaa koko elokuvaa. Tämä itse asiassa käy järkeen, sillä kun juonen rakennetta katsoo lapsen kannalta, se esittää Raamatun käänteisenä. Elokuvassa hänen tarinansa alkaa hänen kuolemastaan ja se päättyy Edeniin.

Ja jos Jeesus syntyy neitseellisesti, on lapsen kuolema omituinen. Kuolemahan tapahtuu siten että hän putoaa ikkunasta samanaikaisesti kuin hänen vanhempansa harrastavat kiihkeää seksiä. Tilannetta pahentaa se, että hänen äitinsä on kuoleman hetkellä "täysin antimaria" ; Hän nimittäin näkee miten lapsi on vaaranpaikassa, mutta ei lähde ensi tilassa auttamaan lasta koska hän on juuri saamaisillaan orgasmin. Vaara tuntui abstraktimmalta, kaukaiselta potentiaalilta, kuin konkreettisesti ja pian saavutettava mielihyvä. Jos Jeesus syntyy seksittä, antikristus kuolee seksistä.

Toisaalta symbolina antikristus on selvästi lapsi ; Jeesuslapsi on itsessään merkityksellinen juuri siksi että hänet on ladattu lupauksilla ja odotuksilla. Elokuvassa pettymys ja suru kumpuavat hyvin suuresti sitä kautta että nämä lupaukset ja odotukset eivät ole koskaan aktualisoituneet. Lapsi on siis kuollessaan tehnyt jonkinlaisen petoksen vanhemmilleen. Itse asiasas tämä lapsen poissaolo on nerokas ratkaisu, koska se tekee lapsesta vain ja ainoastaan vanhempiensa mielessä olevan konstruktion joka valetaan täyteen omaa vallantahtoa. Ydinperhe ei olisi täydellisen murskana jos lapselle annettaisiin oikeastaan mitään valtaa. Tavallaan tämä kuvaakin sitä että lapsen rooli ylipäätään on olla vanhempiensa ohjaksissa.

Elokuvan antikristuksessa mielenkiintoista onkin se, että juonen jatkuessa esille nousee esimerkiksi se, miten kasvatus on pohjimmiltaan syvä valtasuhde vanhemman ja lapsen välillä. Lapsi kuvataan nimittäin haahuilijana, jonain joka ei haluakaan olla läsnä vanhempiensa tai korostetusti äitinsä kanssa. Äiti kuvataan läheisyyttä kaipaavaksi joka etääntyy seksuaalisesta roolistaan ja menee kirjoittamaan opinnäytetyötään feminismistä ja ajaa miehen kauemmaksi. Sillä hän priorisoi lapsen miehensä yli. Lapsi ei kuitenkaan oikein anna tätä läheisyyttä takaisin vaan juoksentelee. Siksi äiti laittaakin lapsen jalkaan kengät aina vääriin jalkoihin. Lopputulos näkyy vain rivissä ruumiinavausta, kun jaloissa havaitaan melko pieni rakennevika. Ja valokuvissa joissa lapsen kengät ovat aina väärin. Äiti siis rakastaa lastaan niin paljon että "leikkaa tämän siivet jotta tämä ei voisi lentää karkuun". (Tämä suhde elokuvassa ohjataan myös mieheen. Jättämisuhkaus on jotain jota nainen voi käyttää ohjailuun mutta hän suhtautuu tähän hyvin dramaattisesti jos tätä kohdistetaan häneen itseensä. Tämä valta on helpompi huomata kuin tämä lapseen kohdistuva. Se on kuitenkin identtistä.)

Loppusanat:

Elokuvan hahmot rakentuvat omituisen karrikatyyrisesti. Syynä ei ole stereotyyppisyys vaan se, että elokuva on läpeensä surreaali. ; Näin ollen mies ei oikeasti kuvaa yhtä miestä vaan jonkinlaista ideaa mieskunnasta. Ja nainen vastaavasti ei ole mikään traumaattinen yksilö vaan symbolinen naiseuden ilmenemä.

 Tämä itse asiassa on elokuvan heikkous ja vahvuus. Liioittelu ja stereotyyppisyys auttavat tekemään tarinasta symbolisen. Mutta samalla siitä voi tulla ennakkoluuloja lietsova. Elokuva toki yrittää itse asiassa vähentää lietsomista rakentamalla tilannetta mahdollisimman vahvasti sellaiseksi, että suru olisi yhteistä ja molemmat käyttävät paljon valtaa. Ja tarkasti katsoen elokuva myös jakaa syyllisyyden lapsen kuolemaan. Jopa äidin traumatisoituminen on ymmärrettävä seuraus kun on samanaikaisesti vahdittava stressaavaa luonnossa juoksentelevaa lasta ja hoidettava akateemista loppututkintoa. Mies joka on aluksi haluttu ajaa pois että saa olla rauhassa on poissa ja tämä onkin tässä kontekstissa hylkäys ja auttamatta jättäminen.

Elokuvassa kukaan ei ole pohjimmiltaan syyllinen eikä kukaan ansaitse kohtaloaan - siitä huolimatta, että elokuvan rakenne ei pidä sisällään oikein mitään muita variaabeleita. Ihmisen sisäinen luonto, kuten seksuaalisuus ja tunteet ja stressinsietokyvyn rajallisuus sekä yleinen neuvokkuus ja ulkomaailman luonto vain iskevät kauniisiin tavoitteisiin ja ideaaleihin murskaavalla voimalla.

Mutta vaikka periaatteessa elokuva sanoo tämän, se ei tee sitä tarpeeksi selvästi ; Ihmisen on kuitenkin helpompi huomata konkreettinen kuin symbolien kautta tehty väkivalta. Tämä korostaa naisen pahaksi ja miehen hyväksi. Ja näin en usko että elokuva onnistuu poistamaan tätä lietsoutumista, vaan on perussävyltään misogyyninen "sellaisella pahalla tavalla". ; Ja tämä tarkoittaa sitä että elokuva tässä vähän ampuu omaa pohjaansa rikki. Se on siis hieno ja monitasoinen elokuva joka kertoo pinnallisesti yksinkertaisen tarinansa takana monta tarinaa rinnakkain ja samanaikaisesti ja koristaa ne vieläpä mielenkiintoisilla yksittäisillä symboleilla. Se ei kuitenkaan ole täydellinen elokuva. Selkeä puute lietsomisen kohdalla antaa ainakin minulta pitkän miinuksen muuten erittäin vahvaan työhön.

Kenties tämä miinus katoaisi elokuvan uudelleenkatsomisella. Mutta rehellisesti sanoen en usko että kykenen katsomaan elokuvaa uudestaan. Tämä elokuva on loppuhuipennukseltaan hieman kuten "baise moi" -elokuvan raiskauskohtaus, jonka aikana tuntuu lähinnä kuvotus ja se, että "vieläkö se jatkuu"? Jonkinlainen julmuus elokuvassa ei yksinkertaisesti ole tehty kestettäväksi. (Kysymys on perimmiltään se, pitäisikö minkään elokuvaväkivallan olla kestettävää tai viihdyttävää. Että pitääkö ihmisen pahaa luontoa lietsoa vai ei.)

Tervetuloa ajatusoksentamooni!

Tämä on 3300 julkaistu kirjoitus tässä blogissa. Olen tavannut kirjoittaa sataluvun taitteessa jotain kirjoittamisesta. Tämä on tietysti hieman samanlaista kuin se, että laulajat säveltävät laulujen säveltämisen vaikeudesta ja laulavat niistä sitten. Tai runoilijat runoilevat runoilusta.

Tämä on tavallaan vastaus kysymykseen jota ei koskaan esitetä. Hännikäinen on korostanut että usein kirjoittavilta ihmisiltä kysytään syytä. "Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat." Hänestä suurin osa selityksistä on vain sanahelinää. Kirjoittaja esimerkiksi oikeuttaa oman toimintansa keksimällä hienostuneen tekosyyn toimilleen. "Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille."

Tämä kertoo siitä että minulla on ilmeisesti jonkinlainen tarve (a) selittää, (b) oikeuttaa ja (c) puolustaa blogaamisharrastustani. En ole tässä varmasti niitä poikkeuksellisia ja hyviä selittäjiä. Pääasiassa kirjoitan siksi että se on hauskaa, enkä oikeastaan voi muutakaan kuin kirjoittaa.

Toki asiaa voi psykologisoida mielin määrin ; Blogaamiseen saa helpon syyn kun vähänkin katsoo persoonaani. Minulla on selkeää taipumusta, tarvetta ja halua yleiseen pätemiseen. Itse asiasa en edes yritä torjua tätä kulmaa itsestäni. Se on niin leimallinen että sen piilottaminen ei yksinkertaisesti onnistuisi, joten aintu tapa jolla oikeasti voin päteä on se, että naamioin pätemisestä avoimen kertomisen tavaksi, jolloin ihmiset tulkitsevat sen nöyryydeksi. Jolloin en oikeasti muka pätisikään yhtä paljon vaan olisin itselleni naurava ja vähemmän itseriittoinen. Tosiasia on kuitenkin se, että minulla nimenomaan on vähintään kaupungin kokoinen ego ja haluan näyttää sen. Blogaaminen tarjoaa lisäksi helpon pääsyn vallankäyttämisen äärelle. ; Tämä egoilu ja päteminen, niin luonteenomaista itselleni kuin se onkin, ei selitä kirjoittamistani kokonaan.

Nimittäin ihan sen vuoksi että en mainosta blogiani enkä saa tätä kautta juurikaan responssia. (Pääosa debateistani ja aivotyöstä käydään ehdottomasti muualla kuin blogin parissa.) Moni toki ajattelee että blogaaminen on sama asia kuin sananvallan käyttäminen ja vaikuttaminen asioihin. Aivan vakavasti uskon että vaikutusvalta on juuri se, joka ei liity tähän blogiin - tai oikeastaan kovin muuhun toiseenkaan blogiin. Moni toki saattaa ajatella että kirjoittaminen julkisuuteen on samaa kuin vaikutuspanos. Mutta tosiasiassa internet on täynnä blogeja, ja ihmiset joka tapauksessa lähinnä etsivät keinoa vahvistaa sitä mielipidettä joka heillä on jo valmiiksi. Näin ollen blogi ei oikeastaan nosta mitään muutosta asiantiloihin. En yksinkertaisesti usko että tämänlaisella on merkittävästi valtaa, toki aina kun kaksi ihmistä kohtaa vaikkapa erimielisyyden nimissä, niin tapahtuu jotain johon liittyy hieman valtaa. Mutta uskoisin että jos haen maksimaalista vaikutusta yhteiskuntaan, tätä on haettava työpaikkani kautta yhteiskunnasta.

Päänavaus internettiin on siis lähinnä mielen tyhjentämistä. Netti on lähinnä yleinen "ajatusoksentamo", joka jopa passivoi siinä mielessä, että ihminen joka kirjoittaa nettiin tuohtumustaan saattaa kokea vaikuttavansa ja jättää oikeat ja vaikuttavat muutosteot tekemättä. ; Itse asiassa sosiaalisen median ja blogimaailman vaikutusvaltaa nimenomaan liioitellaan. Esimerkiksi "Voima" -lehdessä mietittiin sitä, miten vapaa informaationlevitys nähdään aivan liian usein samaksi asiaksi kuin demokratian ajaminen. "Jack Dorsey, Mark Zuckerberg ja heidän aseveljensä ovat jatkuvasti etenevän demokratia-ja-ihmisoikeudet-armeijan kenraaleja ja me kaikki twiitteinemme ja Facebook-viesteinemme olemme sen sotilaita. Media ja viesti ovat yhtä - ja digitaalisten viestimien viesti on, että informaatio on nyt paljasta ja että silmiemme edessä aukeaa uudenlainen vallan ja universaalien ihmisoikeuksien topografia." Näin rakennetaan omituista teknokraattista gloriaa vaikkapa facebookaktivismiin. Kuitenkin käytäntä on aivan toinen. Kun esimerkiksi tarkastellaan  Iranissa tapahtunutta turhautumista ja tästä seurannutta yhteiskunnan murrosta, on sosiaalista mediaa usein korostettu merkittäväksi vaikuttajaksi. Kuitenkin tosiasiassa tilanne on toinen ; "Al-Jazeeran mukaan Teheranissa oli vain kuusikymmentä aktiivista Twitter-tiliä. Siksi mielenosoitusten järjestäjät turvautuivat enimmäkseen sellaisiin häpeällisen vanhanaikaisiin joukkotiedotuskeinoihin kuin puheluihin ja naapureiden ovien koputtamiseen. Samaan aikaan autokraattisen Iranin nokkelat johtajat, jotka ovat netin käyttäjinä yhtä taitavia kuin poliitikkoina armottomia ja häikäilemättömiä, etsivät Facebookista vihjeitä tunnetuista toisinajattelijoista ja käyttivät löydöksiään eristääkseen, pidättääkseen ja neutralisoidakseen potentiaaliset kumousjohtajat – ja nitistääkseen kansanvallan haasteen autokratialle (jos sellaista koskaan voi olla) alkuunsa."

Facebookin voima onkin siinä, että se tarjoaa valtavan hyvän lähteen erilaiselle tiedustelulle. Ihmiset tekevät tämän vapaaehtoisesti ; Itse asiassa oma strategiani tähän onkin ollut se, että laitan facebookini ja muut paikat täyteen erilaista informaatiosurinaa, joka peittää alleen monia asioita joita en halua näyttää. Kun ne näkemykset joita haluan julkisesti tunnustaa pukkaavat ylivahvasti esiin, ne asiat jotka haluan oikeasti kätkeä ovat vaikeammin löydettävissä.

Siksi minulla ei olekaan blogini pitämiseen mitään kunniallista tekosyytä. Ja näitä 100 -lukuartikkeleita kirjoittelen siksi että olen aina jotenkin viehtynyt rekursioon ; Muistan kuinka jo lapsena Keravalla eläessäni meillä oli jokin lastenkirja jonka kannessa oli kuva jossa lapset riitelivät kirjasta jonka kannessa he myös riitelivät kirjassa. Yhä pienempänä olivat he siinä. Teini-ikäisenä olin kiinnostunut ja viehättynyt fraktaalien ulkonäöstä ja halusin luonnollisesti tietää miten niitä voi itsekin tehdä. (Ja itse asiassa käsittelin yllättävissä määrin fraktaaleja, kuten jotkut kenties muistavat esimerkiksi erilaisista pienistä lasku- ja koodausprojekteistani joita pyörittelin tuolloin.) Nykyään olen sen verran rapistunut että rekursio esiintyy lähinnä metailuna. Minua viehättävät laulut laulamisesta ja runot runoilusta. Siksi on luontevaa että metailen blogeja blogaamisesta.

Perimmäinen syyni on siis esteettinen suhde tietynlaiseen ajattelujärjestelmään.

---

Joku voisi kutsua rekursiivisuutta luovimpana mahdollisena itseriittoisuuden muotona, eli meta olisi jonkinlaista itsefellaatiota. Mutta tässä muistutan vain, että pikkumaiset muutokset lähtötilassa saavat aikaan suuria muutoksia itseensä käpertyneissä ajattelujärjestelmissä. Jos joku kysyy miksi kaikesta huolimatta harjoitan itsefellaatiota, vastaukseni on sama kuin kysymys siitä miksi koirat nuolevat pallejaan.

Virgin by choise

Hännikäisen "Ilman" -kirja oli tarjolla alennusmyynnissä. Kirjan kohuarvo on jo mennyt. Näin, turvallisemmassa ja laskeutuneessa ilmapiirissä sitä oli mukavaa lueskella junassa.

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun selibaatti ei ole oma valinta.
1: Osansa saa esimerkiksi se, miten selibaatissa elämisestä tulee itseään ruokkiva ketju, johon liittyy rituaalinomaista käyttäytymistä. Jotain johon ihminen urautuu ja jossa esimerkiksi pedataan parisänkyä koska uskotaan että se jotenkin parantaa mahdollisuuksia baarin puolella ; Kirja puhuu tästä "puutteen kehänä". Tämä taas on kirjan sisällön valossa seurausta siitä että seksi ei oikeastaan ole koskaan vain seksiä. Mukana on vahva kelpaamisen elementti ; Jos ei saa seksiä ja naiset haluavat esimerkiksi olla ns. "vain ystäviä", se iskee siihen että ei kelpaa kumppaniksi.
2: Lisäksi aihe on sellainen, että harva ajattelee että kukaan on selibaatissa "valinnasta". Yhteiskunta mainostaa seksuaalisuutta, ja vapaamielisyyden kerrotaan vapauttaneen seksin. Kuitenkin osa elää silti ilman seksiä. Itse asiassa yhteiskunta määrittelee ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta, ja esimerkiksi katolisen kirkon pedofiliaskandaali nähdään usen pelkkänä selibaattielämän seurauksena. Tuloksena pidättyväisyydestä olisi perversioita. Ajatus siitä että munkkiluostareissa olisi salaisia orgioita nousee värikkäänä kuvana mieleen. (Rehellisesti sanoen Hännikäistä lukiessa tälläinen vaihtoehto ei voi olla hiipimättä mieleen että vakavia psykologisia vaikutuksia selibaattiin näyttääkin liittyvän.)
3: Lisäksi mielenkiintoisia olivat mietteet siitä miten aktiivisesta seksuaalielämästä poikkeava tulkitaan sairaudeksi. Jos on esimerkiksi ujo, tämä määritetään psykologinen oireeksi, lukkiutumaksi. Lisäksi Hännikäinen kuvaa mielenkiintoisesti sitä, miten esimerkiksi aseksuaalisen hahmon toimia helposti tulkitaan seksuaalisuuden kautta. Pidättyväisyys flirtistä katsotaan kuvaavan rakastumista. (Ja jos tämä kumotaan, sitä pidetään sairautena ja lukkiutumana.)

Samastumiskokemus 1

Oma vahva tuntemus kirjaa lukiessa on se, että  Hännikäinen on itse asiassa kyynikko nimenomaan ja vahvasti siinä mielessä missä kyynisyys tarkoittaa pettynyttä romantikkoa. Hänen nuoruuden naisihanteensa osoittautuu kuplaksi ja naisetkin käyttävät valtaa. Siksi syylliseksi pakkoselibaattieloon laitetaan feministisen suuntauksen ja liberalismin piikkiin. Maailmaan jossa seksi on jotain josta kilpaillaan.

Itse kuitenkin näkisin että pääsyy on selkeästi Hännikäisen tavassa käyttää tilaisuuksia. Hän kertoo suoraan miten hän on ollut sokea annetuille merkeille. Hän ei huomaa flirttiä ja jos huomaa on liian suoraviivainen. Hän ei suinkaan vaikuta siltä että hän olisi ensimmäisenä panopuuhissa, vaan hän on ollut nimenomaan idealistinen lukutoukkamainen nörttimies jolta on puuttunut aggressiivinen maskuliinisuus. Kun kirja kuvaa sitä miten hän on ystäviensä mukaan ohittanut mahdollisuuksia, esille nousee se, että selibaattiin syyt eivät olekaan pelkästään missään naisten "tavaran" rajoittamisessa. Kysymys on sosiaalisista taidoista.

Itse asiassa Hännikäinen toi minulle vahvan samastumistunteen naisiin ; Jos Hännikäinen olisi nainen ja minä olisin mies, tunnistaisin tämän ihmistyypin vahvasti. Kysymys on naisista joita pidän "pelottavimpana ja kauhistuttavimpana" naistyyppinä ikinä. En puhu mistään aggressiivisista dominanaisista (sillä niistähän minä vaan tykkään) vaan niistä romanttisista hupsuista joilla on päällä äkki-ihastuminen ja joista on ihan OK että toisten treffien jälkeen aletaan puhumaan kihlautumisesta. Näiden elämää ei ohjaa ihminen vaan romanttinen ideaali. Eli vaikka Hännikäisen kirja näyttääkin paikoin hyvin dekandentilta ja pervoutuneelta, niin näen että kaiken tämän takana on nimenomaan se, että ideaali on puhjennut ja sitten tästä ei syytetä omaa mielikuvitusta vaan sitä kohdetta johon ideaali on aikanaan liitetty.

Hännikäisen syvin syy selibaattiin ei siis ollutkaan liberaali maailma ; Vapaista markkinoista ja kilpailun kovuudesta ja keskittymisestä huolimatta hän selkeästi sai tarjouksia joita hän ei osannut huomata. Perimmäinen syy on selkeästi ujon varovainen. ; Tämä on tietysti varsin karmiva huomio, kun muistetaan että jostain syystä naisfeministit suhtautuivat Hännikäisen kirjaan melko vihamielisesti. Tämä luultavasti vain vahvistaa tämänlaista mielikuvaa. Tämä tietysti liittyy Hännikäisen selibaattitilan itseään ruokkivaan tilaan. Jossa saatu valloitus kertoo että on mahdollisesti sittenkin haluttava, ja tätä kautta saa itsetuntoa ja pääsee laajemmillekin metsästysmaille. Ja jossa toistuva epäonnistuminen tarkoittaa samaa kuin tilan syveneminen.

Samastumiskokemus 2

Kirja tarjosi minulle kuitenin katasuksen omiin teinivuosiini. Tämä on tietysti luontevaa koska en ollut nuorena seksuaalisesti aktiivinen. Itse asiassa en harrastanut seksiä ennen kuin 20 -vuoden iässä. Tämä on harvinaisen korkea ikä. Sittemmin en ole selibaattielämää nähnytkään.
1: Osa selittää että yöblogaaminen johtuisi mahdollisesti siitä että ei saa seksiä ja vain nettipornoilee, ja osa selittää että jotkut blogaukseni näyttävät siltä kuin ne olisi syntynyt mökkihöperöityneen erakon perverssissä mielessä. Ja että haastattelussa tämä omasta mielestään omintakeinen ja ehdottoman itseoppinut nero laukoisi salaisuuden "Jo 12 vuotta ilman pillua." Itse kuitenkin suosittelen vaihtamaan kalenteria ja harjoittamaan seksiä aamuisin. Herääminen on minulle nimittäin muutoin keskimäärin helvettiä. Olen tavallisesti hyvin pahalla tuulella ilmeisesti jo ihan heräämisen vuoksi. En muista ainuttakaan aamua koko elämäni ajalta että ei vituttaisi. Se liittynee jotenkin hormoneihin jotka liittyvät vuorokausirytmiin enemmän kuin siihen että uneni olisivat niin kivoja tai elämäni olisi niin päin helvettiä aina ja ikuisesti. Seksi yksinkertaisesti irrottaa tästä kehästä. Mutta ei tästä enempää, asiasta tulee jo nyt monille tunnetasolle ns. "aivan liikaa informaatiota"...

Kuitenkin kävin hyvin innokkaasti tyttö-ja-roolipelaus -lukiota. Olin hontelo tällöin (kuten nykyäänkin) enkä muutenkaan erityisen hyvän näköinen. Minulla oli kuitenkin kaikenlaisia lyhytaikaisia yritelmiä ; Tämä tarkoittaa sitä, että minulla oli aivan oikeasti takana aikamoinen määrä torjuntoja. ; En voi olla enempää samaa mieltä siitä että seksi on muutakin. Itse asiassa väitän että Hännikäinen on oikeassa tai ainakin kanssani samanmielinen siitä e ttä mikään kunnonllinen laatuseksi bordellissa ei voi nousta hyvää itsetyydytystä kummemmaksi. Sen sijaan se, että oli ollut tyttöystävä oli itsetuntoa voimakkaasti ja pitkäjänteisesti kasvattava.

Toki myös kaatumiset tuottavat pettymyksen ja oman huonouden tunteita. Tai korjaan. Tuottivat aluksi. Sitten tajusin sen, että ei kannata olla yltiöihastunut romanttinen ritari. Tärkein asia on jarrut. Tärkein asia on se, että antaa pettymysten kyynistää niin että ei enää ole pettynyt romantikko vaan päästää irti tästä romanttisesta ideaalista. ; Nähdäkseni se, että seksuaalisuus on laitettu esille on mainostus hyvästä elämäntavasta, eikä suinkaan poista sen kiinnostavuutta ja merkitystä kuten ennen vanhaan peloteltiin. Päin vastoin nykykulttuuri tarjoaa omituisen ensihuumaan ja ihastukseen painottuvan näkökannan jossa ikuisuus elämän loppuun asti on varma kun alkuvaikeudet saadaan pois.

Miehen tärkein asia oppia modernissa maailmassa on nimenomaan hylätä ideaali naisesta oikeastaan minään muuna kuin ihmisenä. Jos käsittelet tätä prinsessaideaalin mukaan, asiat eivät tule onnistumaan. "Shokkipeli" oli itse asiassa alun perin kehittynyt turhaumasta. Jos asiaan lähtee heti alusta liian vakavin mielin, ei voi oikeastaan olla muuta kuin romanttinen ideaali. Ja tässä on se ongelma, että se on näytelmä ja illuusio jonka rituaalinomainen toteuttaminen tekee siitä totta. Liika innokkuus taas johtaa karkaamiseen. Jos ihminen haluaa liikaa liian nopeasti, tästä tulee ahdistunut olo. Tämän ideaalin saa rikottua mielenkiintoisesti vaikkapa juuri shokkipelillä jossa luetellaan omia huonoja piirteitä vähän kuin kilpailuna. Se toimii ennen kaikkea itselle. Tässä ideana on juuri kehän katkaisu ; Jos asia on heti alussa vakava, on pettymyskin valtava ongelma. Ja tällöin on vaikeaa miettiä mitään muuta.
1: Hännikäisen sitoutuminen ideaaliin paistaa kirjan läpi paitsi näillä prostituutiokommenteillaan, myös kuvauksissaan joissa hän esimerkiksi tuomitsee "Sinkkuelämää" -televisiosarjan ja "Playboy" -lehden kuvan jossa korostetaan hedonismia ja pintaliitoelämää joka on houkuttelevampaa nykymaailmassa kuin avioliitto joka päättyy usein eroon.

Itse asiassa Hännikäisen tapa suhtautua "vain ystäviin" pahalla on jossain määrin tuttu tunne. ; Kun usein selitetään että joku (yleensä mies) on "puutteessa ja epätoivoinen" ei tätä pidetä usein muuna kuin fraasina. Kuitenkin "tietty yleinen optimismin ja toivon puute" sävyttää pettymyskokemusten jälkeistä elämää. Siksi esimerkiksi lausumat "nurkan takaa tulemisesta" eivät tunnu kovin rohkaisevilta. Kun ideaalia on odottanut ja maailma on ensin ladattu romattisilla odotuksilla ja sitten sitä saakin joko torjuntaa tai sitten kaikki näyttäytyy rituaalisena vallankäyttönä (tai jopa prostituutiona ja pornona) pettymystä ei tämänlaiset fraasit pelasta. Pettyneen maailmassa nurkan takaa tulee vain luoteja. Tai uusia pettymyksiä. ; Pettymysilmapiiri on tältä osin muistojen kautta hieman tuttu, joskin tietysti Hännikäistä lievempi ; Kun alkujaan latasin asioihin liikaa odotuksia heti alkuun, ajatus siitä että olisi ystävä tuntui joltain ylenmääräiseltä sääliltä tai joltain joka olisi joka tapauksessa liian tuskallista. Sehän olisi vähän kuin olisi Helvetissä se kuuluisa omena aivan miltei tarttumis/haukkaamisetäisyydellä mutta aina pakenemassa yrityksiä. Asennemuutoksen jälkeen tämä muuttui. Itse asiassa olen saanut parhaat neuvot juuri minut torjuneilta. He sentään tietävät mikä minussa on vastenmielistä, ja tähän ongelmaan tarttumalla asiat korjaantuvat tässä varsinaisessakin aihepiirissä. Omia luonteen kolhuja ei tosiasiassa voi maskeerata pois, mutta ne voi muotoilla kiinnostaviksi. (Minun paras korttini naisten parissa ~ Oikein käytetty persoonallisuushäiriö? Jotain sinne päin!)

Samastumiskokemus 3

Hännikäisen kirjan omituisin paradoksi on siinä että hän näkee maailman äärimmäisen seksualisoidusti. Näin hän ei oikeastaan voi käsitellä aseksuaalisuutta. Tämä on hieman omituista sillä hän käyttää apuvälineenä elokuvissa olevia aseksuaalisia hahmoja. Itse uskon että selibaatti voi olla myös oma valinta. On toki luonnollista että Hännikäinen ei panosta tähän kulmaan koska se ei ole hänen kirjansa aihe tai teema.

Kuitenkin itselle tuli vahva tunne siitä että kun katsotaan tapoja joilla seksualisoitu yhteiskunta katsoo niitä jotka joko eivät halua seksiä tai eivät saa sitä, tuntuu että tämä kuvaa hyvin juuri sitä näkökulmaa jolla uskonnottomia käsitellään. Itse asiassa mitä kaunaisempi ja katkerampi kohta, sitä vahvemmin tuntemukset tuntuivat tutulta juuri tästä aiheesta. Jos siis haluat saada jonkinlaisen emotionaalisen kuvauksen siitä miltä minusa tuntuu uskonto, niin lue tämä kirja ja katso miten Hännikäinen suhtautuu naisten seksuaaliseen valtaan. Nämä ovat nimittäin häkellyttävän samat.

Ajatellaan että hengellisyys on osa perusihmisyyttä ja että sen ulkopuolella on jonkinlainen patologia joka tarvitsee ja vaatii jonkinlaisen psykologisen syyn.; Näin ateismi määrittyy esimerkiksi jumalavihaksi, tai pettymykseksi uskontoon jota ei saa sekoittaa pettymykseksi uskoon. (vrt. Et voi pettyä naiskuntaan ja tuomita koko kulttuurin naisyksilöitä koska et ole tullut naiskunnan pettämäksi vaan pettynyt yksittäisiin naisiin ; Miten tämänhenkistä asennoitumista vastaan muka voi puolustautua vaikka se olisi totaalisen väärässäkin?)

Itse asiassa hupaisinta onkin se, että kaikista pettyneimmät kuvaukset johtivat mielessäni jonkinlaiseen yhtäläisyyteen uskontoteemassa. Toki joitain analogioita on selvästi havaittavissa ; Kummassakaan ei esimerkiksi nähdä tai tunnusteta olevan vakavaa valtaa. Koko ongelman olemassaolo pääsääntöisesti kielletään ja pinnallisesti virallinen totuus on että "tässä kohden ei ole syrjintää paitsi joitain yksilöitä ehkä." Ja tämä on sekä keskustelun alku että sen loppu. Kummankin taakse on määritelty ilmiö (hengellisyys, seksuaalisuus) jotka kulttuurimme esittää jotenkin erottamattomana osana ihmisyyttä. Molempia ladataan ideaaleilla joita yltiökaunistellaan. Molemmat lupaavat onnellista elämää, hyvää elämää ja "onnellista loppua".

Tämä näkökulma on sinänsä erikoinen, että sen kautta voidaan nähdä että suurin syy ongelmaani onkin juuri se, että olen peruuttamattomasti leimattu ideaaliin, minulle on ikään kuin tehty "mielen ympärileikkaus" joka pakottaa minut näkemään asiat joko ideaalin tai ideaalin poissaolon kautta. Olen tässä yhtä sidottu opetettuun hengelliseen ideaaliin kuin Hännikäinen on sidottu romanttiseen ideaaliin. Tämä tarkoittaa sitä, että:
1: Pääsyyni tiettyyn asenneongelmaisuuteen aihepiirin parissa johtuu siitä että minulla on mielessä uskonnon ja kirkon ideaali. Todellinen kirkko ja uskovaiset eivät tätä oikeaoppisuutta noudata, ja rakkaudellisuus paistaa poissaolollaan yhtä paljon kuin valtapeli paistaa kirkkaana - etenkin sen jälkeen kun tämä valtapeli todella kiivaasti kiistetään olemassaolevaksikaan. Todennäköisesti mielenlaatuni paranisi jos en vihaisi ideaalin kohdetta siitä että se ei noudata minun ideaaliani (siitä huolimatta että he sen takoivat päähäni pyhäkoulusta ja uskonpiireistä lähtien.)
2: Tämä tarkoittaa sitä että en oikeasti ole kovinkaan vahvasti samaa joukkoa kuin modernit uusateistit jotka ovat irrallaan uskonnosta ja elämässään "itseriittoisia" (siinä positiivisessa mallissa jossa elämä itsessään riittää, ei siinä toisessa). En ole myöskään kuten klassiset ateistit. Itse asiassa agnostismini näyttäytyy tässä valossa eräänlaisena obsessiivis-kompulsiivisen -ritualisoituneena itseäänruokkivana selibaattikehänä. Olen uskonnon ulkopuolella, mutta en omasta valinnasta. Jos uskonto olisi seksiä, olisin todellakin se naureksituin ja halveksituin neitsyttyyppi. "Virgin by choise. But not your own choise." Luonnollisin reaktio on tietysti katkeruus. Ja vastareaktio tähän katkeruuteen itse asiassa helposti nimenomaan kasvattaa kehää entisestään.
+: Vaihtoehtoinani on siis karkeasti joko nykytilan jatkuminen pahenevana ad nauseam. Tai sitten pääsen irti symboliikasta ja opin elämään "vapaavalintaisena neitsyenä". Tai sitten "saan" Jeesukselta tai muulta hahmolta elämäni "panot", kerrankin. Ja toisen. Ja kolmannen. Tämä viimeisin vaihtoehto kuulostaa niin homoseksuaalilta ja perverssiltä että en oikeastaan edes malta oikeastaan odottaa. Mutta puutteessa tietysti kelpaa vähän oudompikin meno.

Tämä näkökulma tuntuu rehellisesti sanoen kuitenkin hieman vieraalta. Sillä en ole koskaan pitänyt itseäni hengellisenä tyyppinä. Kuitenkin se on samalla juuri tämän vuoksi hyvin tärkeä näkökulma. Sillä se oikeasti iskee kiilaa juuri siihen pääargumentaatioon jonka mukaan suhteeni uskontoon on pelkästään traumaattinen. Että olen tutustunut uskonnon ideaaleihin ja yrittänyt ja yrittänyt ja mitään niitä mainostettuja kokemuksia en ole saanut. Ja että mikä yrittäminen sitten oikein riittäisi kun kaiken tämän jälkeen ehdotetaan että "jos vielä kerran" tai "tässä olisi vähän asiaa". Tämä normaalimallini selittää tilannetta siten, että uskonto on ylitarjonnassa samaan tapaan kuin seksi monista on.
1: Tosin on poliittisesti korrektia sanoa että kulttuuri on yliseksualisoitunut aina kun näkee vaikka televisiossa rakastelukohtauksen tai mainoksessa vähäpukeisen bikinimallin. Mutta jos sanoo katujulistajan tai uskonnollisen symbolin nähdessään että kulttuuri on yliuskonnollistunut, tätä ei katsota hyvällä. Ei sitten yhtään. Näin siitä huolimatta, että tosiasiassa näitä uskontohokemisia tulisi aika paljon ; Viihde on pullollaan kristillisiä alluusioita ja symboleita. Eikä sitä voi katukuvassakaan välttyä.

Kuitenkin on selvää että joku näkee että juuri tutustuminen+yrittäminen ja tästä seurannut pettymys tarkoittaisikin sitä että sitä ollaan vaan "puutteessa". Tässä kohden on vain sanottava että en selvästi ole neitsyt omasta valinnasta. Syyllistä on helppo hakea pihtaajasta ja ehdottaa että kenties hän voisikin taipua siihen naurettavaan vanhakantaiseen ideaaliin sen nykyisen "megafonilla ja ymmyrkäsilmäisellä ilmeellä varustautuneen epäuskottavien tarinoiden kertojan ja vallankäyttäjän" kaavaa. Tämä on tärkeää, sillä Hännikäisen kirjasta paistaa läpi se, miten pohjimmiltaan "selibaattikehässä" vain ulkopuolinen voi rikkoa kehän ja ilman ulkopuolisen panosta kyynistyminen vaivaa aina vain enemmän ja enemmän. ; Tässä "uskonno pettyneen puutteessaolevan seksuaalisssa ei aseksuaalisessa" tulkinnassa on toki sama ongelma mikä Hännikäiselläkin. Hän katsoo asiaa vain eivapaavalintaisen selibaatin kautta, ja siksi hänen kirjansa aseksuaalisuusasiat irrelevantisoituvat ja itse asiasssa lopputilana on äärimmilleen kärjistynyt "siitä puhe mistä puute" -tilanne jossa aivan kaikki seksualisoidaan. Myös sellainen joka ei ole muutoin yleensä nähty seksuaalisena. (Kaikki yhtymäkohdat blogiini ovat satunnaisia.)

Kun lapset ovat pieniä aikuisia

"Partakäkipaholainen" kirjoitti uusista lasten kauneuskilpailuista kriittiseen sävyyn. Huolenaiheena on se, miten lapsista tehdään helposti kilpailuvälineitä "Amerikassa lasten kauneuskilpailut ovat jo pitkään olleet tuottoisaa bisnestä jossa kilpailu on kovaa ja karutonta. Näissä kilpailuissa eivät kilpaile lapset vaan aikuiset omilla lapsillaan. Puheet siitä, että kilpailut käydään lasten ehdoilla ovat joko valetta tai kömpelöitä yrityksiä korjailla huonoa omatuntoa." Myös kilpailun tekijät yrittävät ottaa tässä kantaa tavalla jossa yritetään etääntyä amerikan välineellistävästä mallista. "Olen aina katsellut näitä jenkkien lapsimissikisoja ja ajatellut, että ai kamala, miksi lapset esineellistetään? Miksei tätä voisi tehdä toisin, päivä prinsessana –tyyliin?"

Älkää ymmärtäkö minua väärin ; Olen kammottava libertiini. Mikään ihmismielen perversio ei ole minulle salattu, ja kykenen joustamaan hyvinkin tiukasti. (Goddamit, kannatan jopa hyvin laajaa uskonnonvapautta. Kestän siis todellakin omalla epämukavuusalueellani eläviä.) Ajatus lasten kauneuskilpailuista tuntuu kuitenkin jotenkin irvokkaalta. Ja jos itseään kammottavaksi libertiiniksi kutsuva on tätä mieltä, niin joko asia on vakava tai hän ei ole oikea edes libertiini, vaan kenties vaan pelkästään kammottava. ; Tämä ei kuitenkaan olisi kunnolla filosofinen jos en hieman analysoisi takan olevia käsitteitä. Etenkin kun tässä ilmenee samassa lauseessa eettinen väitelause "ei lapsille" että tähän liittyvät attribuutit "kauneus" ja "kilpailu". Ne tarjoavat hyvin yksinkertaiset ja käsitettävät työkalut tähän aiheeseen.

Ensimmäinen kysymys on tietysti se, että pitäisikö lapsille antaa kilpailuja?

Tämä on itse asiassa erittäin vaikea eettinen kysymys. Sillä lapsi on vanhempiensa alla samaan tapaan kuin lemmikkieläimet. Julkinen salaisuus on että esimerkiksi kissanäyttelyt eivät ole kissoja varten vaan omistajia varten. Kissaa toki yleensä rakastetaan vahvasti myös näyttelyperheissä, ja jotkut ajattelevat kissan jopa saavan näyttelytilanteista uusia kokemuksia. Tämä ajatus perustuu kuitenkin yleensä siihen että kissa nähdään omistajan omien halujen projisoinnin kautta. Lajityypillistä käytöstä ei ymmärretä kissojen kohdalla. Lasten kanssa ongelmana on se, että lapset harvemmin ovat pieniä aikuisia.

Tämä on itse asiassa vaikea kysymys joka iskee esimerkiksi siihen että saako lapsille opettaa omaa uskonnollista vakaumustaan. Samaan piiriin kuuluu myös kysymys saako kasvissyöjävanhemmat laittaa oman näkemyksensä lapsille. Vai pitääkö asiasta käydä vähintään vakava keskustelu ravintoekspertin kanssa ja että tässä olisi peräti velvollisuus totella tätä käskyä eikä tuomita sitä "viralliseksi norsunluutorniksi joka ajaa big pharman asiaa". Vai pitääkö kulttiin sidotut lapset pakkoadoptoida? Tämä kysymys olisi ollut ajankohtainen ns. "Tenavatähti" -boomin aikaan. Silloin osa vanhemmista antoi lapselle tilaisuuden esiintyä. Osa taas näki kilpailun oikotienä parrasvaloihin ja menestykseen ja harjoittivat jälkikasvuaan tiiviin organisoidusti tähän yhteen päämäärään. Usein tässä lapsesta tuli vanhempien oman halun projektioita. He tietysti sanovat itsekin haluavansa tätä koska lapset tietysti indoktrinoituvat vanhempiensa näkemyksiin.

Tämä lapsen muuttaminen vanhemman halun välineeksi ja "ideologiseksi monistuskoneeksi" onkin ollut vahvasti esillä tämän kauneuskilpailun kohdalla. Tässä on usein korostetusti esillä lapsen itsetunto. Että lapsi ei kestä häviötä. "Luultavasti tästä syystä kaikki palkitaan ja jokainen on joko ykkönen, kakkonen tai kolmonen. Valitettavasti se miten tämä käytäntö suojelee tai nostattaa itsetuntoa ei mahdu kovaan kallooni. Ilmeisesti Niittyviita pitää lapsia niin tyhminä, että jos viimeistä sijaa kutsutaan kolmanneksi sijaksi niin he eivät ymmärrä olevansa vähemmän kauniita kuin ykköset ja kakkoset."

Tämä kulma ei vakuuta itseäni oikeastaan yhtään. Sillä olen sitä sukupolvea jonka kohdalla tapahtui muutos. Aiemmat sukupolvet kasvatettiin nöyryyteen, jossa arvostettiin osaamista ja tämän mukanaan tuomaa elitismiä. Sivistys ja tieto ja vaikka urheilumenestys olivat saavutuksia. Minun sukupolvessa opetettiin yleisesti että jokainen on erinomainen. Minut kasvatettiin hieman vanhoillisesti, joten tässä mielessä olen "itseäni vanhempi". Ja näen että tosiasiassa tässäkin aikuiset projisoivat enemmänkin omia asenteitaan ja oman asennoitumisensa ongelmia. ; Sillä nykyään yritetään elää ikään kuin "jatkettua 20 -vuotiaisuutta". Tästä nuorekkuudesta yritetään pitää kiinni vielä keski-iän korvilla. Ja tätä nuorekkuutta yritetään aloittaa jo esiteini-iässä. Toki jo itse kauneuskilpailun tekeminen nimenomaan tyttölapsille korostaa sitä että kauneuskilpailukin on itse asiassa "valmistautumista" tai "pehmeä lasku" aikuisempien kauneuskilpailuihin. ; Näin lapsille opetetaan kovaa kilpailemista ja pärjäämistä.

Kuitenkin tämä 20 vuotijuusasenne on myös tämän kilpailun kritiikissä. Se liittyy kuitenkin enemmän riskienhallintaan. Tai oikeastaan siihen että lasten pettymyksiä ei kestetä, koska aikuisuuteen asti on eletty asenteella jossa pettymykset ovat vaikeita ja ylitsevuotavia myös aikuisillekin. Tässä kohden on selvä sukupolvikysymys ; Sillä kun sukupolveni on kasvatettu "kaikki ovat erinomaisia" -näkemykseen se ei osaa enää ottaa itsetuntemusta identiteettinsä rakennusaineeksi. Itse asiassa se heikentää kykyä käsittää epäonnistumista. Ihmisen epäonnistuminen ja rajallisuus taas ovat niin valtava asia, että lapsiakan ei voi siltä välttyä. Tässä kohden näen että kilpailu voisi oikealla asenteella toteutettuna olla hyvä asia. Se murtaisi illuusiota siitä että kaikki olisivat hyviä kaikessa tai että asioita ei tarvitse yrittää. Nykykylttuurin "päteminen ilman kompetenssia" -hengessä on kammottavaa, toisin kuin "päteminen kompetenssin kanssa" joka on kenties noloa mutta ihan "aikuisten oikeasti" ymmärrettävämpää.

Kilpailun järjestäjä on ohjelmassaan tullut selvästi esiin "yrittämisen ja harjoittelun henkeä", mutta samalla esille tuntuu nousevan epäterve suhtautuminen epäonnistumiseen. Ja kritiikkiin on aiheta ; Kilpailu on kovahenkistä ja välineelistävää jos se tehdään väärin. Eli jos häviämiseen suhtaudutaan väärin. Tässä ei ole edes kysymys siitä haluaako lapsi tehdä jotain asiaa vai ei. Vaan siitä että onko häviö ja huonous tekemässään asiassaan sama kuin tuomio. Jako "voittajiin" ja "luusereihin" ei tällöin ole itsetuntemuksen esilletuomista vaan tapa tallata ihmisiä. Identiteetin ohjaamisen sijaan häviöistä tehdään tuomio jossa luuseri on jotenkin huonompi ihminen. (Kun ohjelmassa ei jaeta kuin mitalisijoja, tässä itse asiassa opetetaan että juuri näin sen asian pitääkin olla, joka on huolestuttava oppi epähäviämiskulttuurista joka utopiana on jotain jota arkielämä innolla puhkoo pois.)

Kilpailuja voi puolustaa sillä että lasten nimenomaan pitäisi aivan ehdottomasti oppia epäonnistumaan turvallisessa ympäristössä. And I mean learn to fail big time! Moni kauhistelee että lasten ei tulisi kestää vahvaa itseen kohdistuvaa kritiikkiä. Kuitenkin tässä kohden on mietittävä miksi sitä kovaa kritiikkiä on lennossa? Syynä on yksinkertaisesti se, että aikuiset ihmiset harrastavat kovuutta aivan kaikille ja aivan kaikkialla. Tästä kovuudesta selviäminen on arjessa elämisen peruskokemus (ainakin jos ryhdyt uskontokriitikoksi tai PerusSuomalaiseksi tai julkkikseksi tai sanot jotain lehdessä tai internetissä tai... tarkemmin sanoen teet oikeastaan yhtään mitään.) Se, että lapset oppisivat äkkiä että maailma on täynnä puhetta, ja että usein koira haukkuu mutta ei pure ja että joskus purevakin koira on ääliö josta ei tarvitse välittää (ei tarvitse, koska kaikki eivät ole erinomaisia ja jokaisesta ei tarvitse välittää. Period.)

Oikea ongelma onkin siinä että kilpailuasenne kulttuurissamme on jo läpeensä saastunut ; Asennevamma kattaa kulttuurimme, joten varoitukset on otettava huomioon siitä huolimatta että ne eivät ole "perimmäinen ongelma" vaan pikemminkin omituinen juuri meidän kulttuuriamme ja aikaamme vaivaava asennesyöpä.

Kannustava näkemykseni on, että lasten tulisi oppia mahdollisimman äkkiä että yrittäminen on riski josta voi seurata epäonnistuminen. Ja että häviö, vaikka sen tekisi big time, ei ole maailmanloppu. Ja että vaikka häviö on mahdollinen, niin kannattaa silti yrittää, koska joskus sitä onnistuu. Ja että häviäminen kannattaa oppia mahdollisimman nuorena, koska tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei saa elämänsä aikana aikaiseksi mitään niin erityistä että maailma oikeasti palvoisi maata heidän jalkojensa alla. Ja että jopa parhailla "onnistujilla" on elämässään epäonnistumisia enemmän kuin oikein kukaan uskaltaa kertoa. Häviäminen, epäonnistuminen ja siihen oikea suhtautuminen on siis taito jo itsessään. Ja yrittäminen kasvattaa rohkeutta kun menestys opettaa hyvän ja tappio opettaa että se häviö ei olekaan niin kammottavaa.
1: Toki uskon että lapset osaavat kilpailuttaa itseään. Esimerkiksi tietokonepeleissä menestyslistat kavereitten kanssa ovat tärkeä asia ja kova paikka ; Muistan esimerkiksi yläasteella miten yhdessä matopelissä ("Beerworm II") tehty yli 11,5 promillen ennätys oli shokko pelin omistajalle. Ja tämän seurauksena hän pelasi kokonaisen yön jotta saisi ennätyksen ylitettyä ja voiton omiin nimiinsä. Tätä tehdessään hän oppi taidon. Se ei ehkä ole merkittävä taito, mutta se opetti että osaaminen tuo kompetenssia ja että kompetenssilla on arvoa jos ja vain jos siinä on takana työtä. (Oma all time -ennätykseni kyseisessä pelissä on säälittävät 9.7 promillea. Ja kyllä, näillä luvuilla on merkitystä koska muistan ne.) Ja että huonompien itsetunnon ei tarvitse romahtaa, koska epäonnistuminen ei tuhoa identiteettiä jos ihminen ei ole sitonut koko ihmisarvoaan ja identiteettiään siihen että hän onnistuu kaikessa. Hyvä tulos ansaitsee ihailua, ja tällä saa boustata koska se on ison työn hedelmä. Se, että hävinneet eivät voi boustata tällä asialla ei tarkoita sitä että heidät olisi tallattu maahan. Sillä tilanne näissä kohden ei ole nollasummapeli. Paitsi tietysti nykymaailmassa on. (Emmekä voi tulkita televisioformaattia muuta kuin nykymaailmaan suunnattuna asiana.)
___1.2: Meillä oli näihin pelikisoihin jopa sanonta "Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Joka tarkoitti sitä että osallistuminen ja häviön mahdollisuus liittyivät yhteen. Vaikka olimmekin turmeltuneita kakaroita niin peli-kahvi-sekoilu ryhmämme jäsenet ovat yleisesti ottaen menestyneet yllättävän hyvin. Koulutuksena on yleensä vähintään AMK:ta. Ja sillä joka ei ole menestynyt koulutusjärjestelmässä on kuitenkin varsin paljon nimeä musiikkiskenessä, koska se kiinnosti tosin kuin koulu. Se, että asenteemme leppoisimpaan vapaa-aikaankin oli näin kova ja kilpailuhenkinen oli erittäin epäajanmukainen. Vasta lama-aika nosti kyynisempiä puolia esiin kasvatuksessa.

Vaikka olen kriittinen niin otin kuitenkin positiivisemmankin kannan esille tarkoituksella. Sillä lapsien laulukilpailuja ja monia muita kilpailuja ei suinkaan kritisoida samaan tapaan kuin ulkonäköä. Tämä johtaakin siihen että jostain syystä kilpailuargumentaatio ei vakuuta näissä muissa. Tämä tarkoittaa sitä että ulkonäössä on jotain omituista.

Toinen kysymys on onko kauneus kielletty lapsilta?

Lasten sievyys ja tyttöjen prinsessaleikit ovat tavallisia. Niitä ei paheksuta. Se itse asiassa nähdään osana sitä lasten "erinomaisuuskasvatusta" joka on nykyään vallalla. Selvästi itse ulkonäköä ei ole kielletty.

Ulkonäkö on toisaalta myös osa jokaisen ihmisen omaa ruumista johon on vaikeaa vaikuttaa. Siinä missä viulukilpailu on soittotaitoa, on ulkonäkö enemmän jotain jota olet ja vähemmän sitä mitä teet. (Nähdäkseni vain miekkataito on jotain jossa teet mitä olet. Mutta tämä kertoo enemmän itsestäni kuin viulunsoittajista.) Näin ollen jos häviät laulukilpailussa, kritiikki koskee jotain mitä teet. Ja harjoittelemalla tätä asiaa voidaan muuttaa. Kauneuskilpailussa kritiikki koskee enemmän jotain jota olet. Ongelmana onkin oikeastaan se, että kauneuskilpailuihin voidaan harjoitella. Kysymys on muustakin kuin meikistä ; Kysymys on elekielestä, kävelystä, asennoista, esiintymisestä. Näitä elementtejä paitsi voidaan harjoitella, niin niitä myös harjoitellaan ja ahkerasti. Näin kauneuskilpailumenestyskin liittyy myös osioon jota voi harjoitella ja tämä lieventää sen pahaa puolta. (Se ei tosin kadota tästä kaikkea.)

Kuitenkin kauneus liittyy ulkonäköön. Ja kauneuskilpailuissa ulkonäkö valitettavan usein liittyy jotenkin seksuaalisuuteen. ; Kauneuskilpailut nähdään jatkeena tai esivaiheena missikisoihin. Se, että kauneuskilpailut ovat nimenomaan tytöille vielä korostaa tätä. Kauneuskilpailut ovat siis paitsi heteronormatiivisia (mikä ei tietysti aina ole pahe, eikä tässäkään ole rikos) niin ne itse asiassa korostavat moista erilaisista kauneuskäsityksistä sitä kuvaa joka on kulttuurissamme jo nyt läpeensä erotisoitu.

Ongelmia ei tulisi jos lapset eivät olisi kulttuurissamme pieniä aikuisia. Mutta he ovat. (Ja aikuiset ovat itse asiassa varsin lapsellisia. Ja yrittävät olla tätä mahdollisimman pitkään.) Tästä seuraa se, että kauneuskilpailussa nousee jo uudestaan se, että vaikka ulkonäkö ja sievyys ei itsessään ole erotisoitu, on kulttuurimme niin vahvasti tietyn asenteen sävyttämä, että jos teet tiettyjä asioita on selvää että siitä syntyy välittömästi vain ja ainoastaan yksi tulkinta. Ja tämä on sitä että ulkonäkökisat ovat vähän kuin pehmolapsipornoa. ; Tämän hyvä asia on se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan ja huono asia on se, että he välittävät tätä asennevammaa tämän ymmärtämisen kautta.

Siksi kauneuskilpailu lapsille nostaakin esiin sen, että kultturissamme on ongelma sekä lasten kilpailemisen kanssa että lasten ulkonäön kanssa. Molemmissa syinä on se, että lapset nähdään pieninä aikuisina. Eivätkä joinain jolla on oma elämä, ja joille on lähinnä annettava eväät jotta he selviävät ns. elossa ja mielenterveinä maailmassa. (Ja mahdollisesti jopa yrittäisivät harjoitella ja oppia jotain eivätkä olisi passiivisesti omassa automaattisessa erinomaisuudessaan ja tärkeydessään.)

Johtopäätös

Näin ollen lasten kauneuskilpailut ovat todellakin varsin negatiivinen asia. En ihmettele että sitä vastustetaan. Kuitenkin pääosa kritiikistä kohdistuu hieman asian ohi. Sillä lasten kauneuskilpailut eivät ole oikeastaan itsessään paha asia. Se, mikä niistä tekee pahan on yhteiskunta ja sen asenneilmasto. Se ilmasto johon minä aikuisena ihmisenä menen huomenna. Ja joka pelottaa yhä. Jossa toimiminen on yllättävän usein strong, couragious act. Se on väkevää elämää. Ja perusongelma on siinä että lapsi ei ole pieni aikuinen joten hän ei ole harjaantunut elämään tätä väkevää elämää. Ja toisaalta jos pidämme lapsia pumpulissa emmekä anna heidän kokea mitään pehmeää laskua tähän kovuuteen, niin he eivät yksinkertaisesti tule kestämään sitä aikuisena.

Kauneuskilpailujen kritiikin kohdalla ongelmana onkin oikeastaan se, että kilpailun järjestäjä on helppo kohde. Moni kriitikko näkee ongelman, ja syyttää tästä yleisestä ilmapiriistä ja lapsiin kohdistuvasta asenteesta kilpailun järjestäjää. Kuitenkin jos asiaan haluaisi aidosti tehdä muutosta, pitäisi syyllistä etsiä peilin toisesta päästä. Asennevamma ei ole kilpailuareenassa, vaan yleisössä. Areena vain tuo tämän kauheuden esille.

...korjaan ketään

Puolisoni ei juurikaan katso televisiota. Eikä hän pidä sarjoista joissa on ruumiita. Itse olen kuitenkin seuraillut yhtä sarjaa. Se ei ole "Dexter", joka on sarja joka vastannee sitä mielikuvaa joka useilla lienee minusta. En kuitenkaan kykene seuraamaan kyseistä sarjaa. Sen filosofis-humoristiseksi tarkoitettu kuvailu tuntuu yksinkertaisesti liian kauhealta. En myöskään katso "Housea" ihan sen takia että kyseinen sarja on jo saatu päätökseen ja eräs televisionkatsomishistoriani merkittävimmistä ajanjaksoista on täten saatu päätökseen. Se on "NCIS". Tänään sain puolisoni katsomaan kyseistä sarjaa, sitä kun tulee kätevästi kahdelta kanavalta peräkkäisinä tunteina (sääli vain että eri tuotantokausista). Kommentti oli "Nyt tiedän miksi tykkäät tästä sarjasta. Se on tuo Gibbs." ... "Kyyninen mutta hauska. Ei kunnioita auktoriteetteja korjaan ketään."

Tämänlainen sankarikuvaus viihdyttää minua yleisesti. Lisäksi sillä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani kyynisen optimismin elämänasenteeseen. ; Olen yksinkertaisesti ihmisenä aivan läpitunkevan negatiivinen. Tämä voisi olla ahdistavaa, mutta olen oikeastaan tästä huolimatta - tai oikeastaan juuri tämän vuoksi - jotain joka näyttäytyy iloisuutena ja positiivisuutena. Itse asiassa voidaan sanoa että House kuvaa minua äksyimmilläni, mutta jos kyynisen optimismin ottaisi ideaalina, niin Gibbs itse asiassa noudattaa tätä paremmin ; Housea kuvaa humanismista kumpuava turhauma ja kärsimys johon reagointi sarkasmein johtaa siihen että ihmiset suhtautuvat häneen nuivasti ja ongelmat itse asiassa kasautuvat ; Gibbs taas on enemmänkin liikkeellä asenteella jossa pinnallisesti samantapainen sarkastinen asenne ei tuotakaan ongelmia vaan ratkaisee niitä. Esimerkiksi selitys siihen miksi muille ärhentelevä koira ei pure häntä saa selityksekseen Gibbsmäisen tokaisun jonka sisältö on se, että "dogs can smell sarcasm."

Itse asiassa tällä "TV:stä tutulla" asenteella on yllättävän suora kytkös Camus'n moraaliin ; Hän kuvaa tätä kuuluisassa "itsemurhaesseessään" "välimerelliseksi valoksi" joka tarkoittaa sitä että se, miten maailma kuvataan ei muuta sinua. Sietämättömyyteen ei pidä jäädä "rypemään", vaan tätä siedetään asiantilana ilman että vaivutaan epätoivoon. Tämä on itse asiassa helppoa jos maailma nähdään absurdina, ja on hyvin vaikeaa elää tämän mukaan jos kärsimystä yritetään sietää paremmin rakentamalla jotain joka usein näyttäytyy optimismina tai toivona ; Camus korostaa juuri sitä, miten se, mikä yleensä koetaan "riittäväksi selitykseksi elämälle" muuttuu joksikin jonka nimissä elämästä sitten tehdään sietämätöntä. Syy joka antaa ihmiselle filosofisen oikeutuksen elää on usein se syy jonka puolustamisen nimissä hän on valmis kuolemaan.

Tämä itse asiassa muistuttaa zeniläinen nirvanakäsitys, jossa korostetaan luopumista. Alan Watts kuvaa tätä "ZEN" -kirjassaan seuraavasti  (s.70-71) "Yhtäältä tarkasteltuna se vaikuttaa epätoivolta - sen tunnustamiselta että elämä ehdottomasti tekee tyhjiksi yrityksemme hallita sitä, että kaikki inhimillinen pyrkimys on vain katoava käsi kourimassa pilviä. Toisaalta tarkasteltuna tämä epätoivo puhkeaa iloksi ja luomisvoimaksi sen periaatteen mukaiseti, että elämänsä menettäminen on sen löytämistä: kun Minän pelastamisen ja hallinnan yrityksiin sisältyvä huoli ja turhautuminen lakkaavat ehkäisemästä, löydetään toiminnan vapaus." Watts kuvaakin kirjassaan laajasti sitä että ahdistus johtuu pohjimmiltaan siitä että ihminen riippuu yhä väkisin odotuksissaan ja vaatimuksissaan maailmaa kohtaan. Hän toki muistuttaa siitä mitä se ei tarkoita (s 84) "Akateemiselta kannalta prazna-paramita ja Nagardzunan oppi ovat epäilemättä jonkin muodon nihilismiä tai 'absoluuttista relativismia' Mutta tämä ei ole Nagardzunan kanta. Dialektiikka, jolla hän hajottaa jokaisen todellisuuskäsitteen, on pelkästään keino tarrautumisen noidankehän murtamiseksi, eikä hänen filosofiansa päätepiste ole nihilismin viheliäinen epätoivo vaan vapautuksen luonnollinen ja valmistautumaton autuus (ananda)."

Camusin ajatteluun palaten tämä itämainen asenne voidaan modifioida länsimaiseen viitekehykseen pienin tausta-ajattelumuutoksin tarkoittamaan sitä että absurdi tuntuu ahdistavalta vain koska ihminen ei ole sisäistänyt sitä ; Jos sen on sisäistänyt, niin mitää ahdistavuusongelmaa ei enää ole. Camus korotti itsemurhan tärkeimmäksi filosofiseksi kysymykseksi ja huomasi että vastaus on ei. Camus olisi itse asiassa kieltänyt itsemurhan ja jopa eutanasian siksi että hänestä tämä on huonoa suhtautumista absurdiin.

Oikeastaan kyyninen optimismi on juuri tätä. Paitsi että se ei ole absurdia maailmaa koska maailma on säännönmukainen eikä siksi ole mitään absurdia elämää johon vapautua. Ja se ei ole myöskään zen. Sillä vaikka zenissäkään ei ole mitään mihin vapautua, siinä kuitenkin on "mistä vapautua". Kyynisessä optimismissa ole edes mitään mistä voisi vapautua. Maailma on osittain käsitettävä, maailma täynnä ongelmia jotka voidaan ratkaista ja olotiloja jotka on vain siedettävä. Ja usein ero näiden kahden välillä paljastuu omaksi tyhmyydeksi, joka asettaa rajat sille mitä käytännössä voi ratkaista. Kärsimys ei siis pohjimiltaan ja oikeasti johdu haluamisesta itsessään ; Kärsimys johtuu ponnistelusta jolla tätä saavutetaan jolloin se tuo mukanaan myös tyyneyttä ja onnellisuutta. Ja osa kärsimyksistä johtuu epäonnistumisesta joka kuluttaa ponnistelut turhiksi ja tarjoaa kiitokseksi ja vastineeksi kärsimystä. Tässä maailmassa epävarmuus ongelman ja olotilan jakamisessa on ikuinen, ja pohjimmiltaan ainut varma olotila on oma epätäydellisyys ja tyhmyys joka on niin rajatonta että siitä ei voi parhaalla yrittämiselläkään päästä eroon.

Jos etsit häiriötöntä mieltä, sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua maailmasta sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua mielen prosessoimilta käsitekokonaisuuksilta sinun on kuoltava. Karkeimman ja selvimmän tietoisuuden sammuttaminen ei nimittäin riitä, on sammutettava aivojen neuronien tanssi, alitajunta ja tämän mukana elintoiminnotkin. Jos haluat olla pettymyksistä ja haluamisista vapaat, sinun on kuoltava. Sillä muuten kaipaat sitä paljon puhuttua "vettä kupissasi". Joka on muuta mieltä saa kävelykepistä päähän ja näemme että hänessä on vielä joko säpsähtämisen henki tai elämäss roikuminen. Ellei hän tietysti sitten kuole prosessissa jolloin hän on toki vapaa käsitteistä, ihmisten vallasta, tuskasta, kärsimyksestä, haluamisesta. Kaikesta.

Siinä on sitten hieman seuraavan koanin tapaan "Elämän pelastamiseksi se on tuhottava ; Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen kerran rauhassa ; Yksi sana asettaa taivaan ja maan ; Yksi miekka tasaa koko maailman." Mutta vähemmällä eeppisen ylevällä paatoksella ja enemmällä huumorilla.