torstai 30. syyskuuta 2010

Toisen käden suista.

"Toisen käden tietoa saan. / Syön kerran syötyä ruokaa. / Joudun laulun uhrin tapaamaan."
(Absoluuttinen nollapiste, "Pimeässä vietetty aika minuuteissa")


Huhut ovat ilmiönä varsin mutkikas ilmiö. Olenkin eräällä tavalla peräti vältellyt aihetta. Ne ovat tämän blogin kannalta tärkeitä koska ne liittyvät vahvasti sensuuriin ja keskustelukulttuuriin. Sekä siihen että miten sanoma ja sanoja pitäisi erottaa. Huhu on kuitenkin minun debattiasenteessani "eräänlainen ongelma".

Huhun määritelmän lähestymisestä sitä kautta mitä se ei ole.

Ensiksi erotan huhut juoruista. Sillä juorussa on kysymys pienimuotoisemmasta ilmiöstä. Juoruilu liittyy sosiaalisene peliin jossa juoruajalla on jonkinlainen yhteisöllinen sidos sekä juorukerhoon että juoruttavaan. Huhut taas ovat laajemmin levinneitä. Niissä on kysymys laajemmasta asiasta.
1: Toki juoru on monen huhun alkulähde - ja joissain tapauksissa erottelua on hyvinkin vaikeaa tehdä.

Huhu liittyy tavallaan myös valehteluun. Kuitenkin huhun erottaa valehtelusta intentio. Huhun kertoja levittää tietoa pitäen sitä totena tai vähintään uskottavana ja mielenkiintoisena. Valehtelijalla taas on selvä tuntuma sanotun asian vääryydestä. Tätä kautta huhupuheiden levittäjä on eri kuin valehtelija.
1: Huhu voisi liittyä myös hieman vitsailuun. Mutta vitsailussa kuulija ja kertoja tietävät molemmat että asia ei ole totta.

Huhu liitetään helposti epäluotettavuuteen ja suoranaiseen epätotuuteen. Kuitenkin huhuina on alkanut esimerkiksi Bill Clintonin seksisuhde Monica Lewinskyn kanssa. Asia oli totta, mutta se paljastui vasta kun huhumylly oli hyvin laaja ja asiaa ruvettiin tutkimaan. Selvisi ja paljastui monelaisia mielenkiintoisia asioita, kuten likaisia mekkoja. Nämä todisteet näyttivät että huhu oli totta.

Huhun määritelmä sitä kautta mitä se on.

Huhu on "sekä kanava että viesti". Toisin sanoen tarvitaan monta elementtiä että huhua voi puhua huhuna.
1: Huhun täytyy perustua lähteistämättömään tai huonosti lähteistettyyn tietoon. Huhu ei ole ensimmäisen käden tarina, vaan "moni sanoo" -kertomus. Kreikan martyros tarkoitti paikalla ollutta todistajaa. Huhupuheissa on kysymys kuulopuheista, jolloin asia kuullaan mutkan kautta. Vääristelty itsensä todistajaksi väittäminen on valehtelua. Mutta kuullun eteenpäin kertominen
2: Huhu vaatii leviämisen sosiaalisessa verkostossa jossa asiaa kerrotaan toisille. Tätä kautta esimerkiksi lehdistön uutisankka on journalistinen huhupuheen uskominen tai huhupuheen rakentaminen. Huhu on yleisesti ottaen hyvin suosittu ja laajalle levinnyt ennen kuin siitä aletaan puhumaan huhuna, eikä juoruna.

Huhu on suusta suuhun leviävä tosiasiaväite, jonka lähteistys on huolimatonta.

Huhuiluun viestikanava.

Huhut leviävät ensi sijassa siksi että ne ovat messevistä aiheista. Niiden sanoma kiinnostaa jollakin tavalla kuulijoita ja ihmisiä. Siksi sitä kerrotaan toisille. Kauhistelu tai muu vastaava virike on siksi helposti viestin leviämisen takana. Siksi huhut leviävätkin hyvin nopeasti.
1: Jopa niin nopeasti että niihin sopii Douglas Adamsin "huonoja uutisia" koskeva sääntö. Hän kun muistutti että mikään ei liiku valoa nopeammin, paitsi huono uutinen, jonka leviämisellä on aivan omat lakinsa.

Karkeasti voitaisiin sanoa että asian (1) aiheen yleinen kiinnostavuus, (2) väitetyn tapahtuman tärkeys ja (3) yleinen epätietoisuus asiasta tekevät juorusta mehevän.
1: Mutta usein huhut leviävät myös niiden "keveyden" vuoksi. Niitä pidetään hauskoina tai jopa harmittomina. Siksi tämä on enemmän nyrkkisääntö kuin ehdoton laki.

Huhujen ongelmana on kaksi asiaa. Ensin on alkuperäisen viestin luotettavuus. Sitten on levityskanavan luotettavuus. Huhupuheet kun voivat esimerkiksi saada yksityiskohtia matkan varrella. On hyvin vaikeaa arvioida ovatko kaikki "suusta -suuhun" kertoneiden ketjussa olleet yksilöt arvioineet viestin kertojan luotettavaksi oikein syin. Ja ovatko he levittäneet muistin tai tarinaniskijän ominaisuuksiensa vuoksi tarinaa eteenpäin muuttuneessa muodossa.
1: Kyseessä on eräänlainen rikkinäinen puhelin. Joskushan viesti tulee selvänä läpi. Mutta usein viesti muuttuu matkalla.

Huhuiluun suhtautumisesta.

Huhun suosion syy tulee usein retorisista syistä. Aihe on vaan niin messevä. Tämä tuottaa vaikeuksia minunlaiselleni, jonka mielestä "ei saa ampua viestintuojaa vaan viestiä". Ja joka ajattelee samalla vahvasti myös että "viestin kritisointi ei ole viestintuojan lyttäämistä".

Huhu on kuitenkin sekä kanava että viesti samanaikaisesti. Siksi käy niin että:
1: Jos kritisoit viestin sisältöä epäuskottavaksi, se ei vaikuta huhuun mitenkään koska se kerää voimansa siitä että "monet sanovat näin" ja aihekin on mielenkiintoinen ja sopii hyvin esimerkiksi omiin ennakkoluuloihin tai pelkoihin.
2: Ja jos kritisoit viestikanavaa, se on sama kuin sanoisit kertojaa epäluotettavaksi. Tätä taas on vaikeaa ellei mahdotonta olla ottamatta henkilökohtaiseksi.

Itse asiassa ongelma on hyvinkin paljon yllä mainittua suurempi. Sillä jo viestin kritisoiminen kertoo epäluottamuksesta. Sillä juorussa perustelu joudutaan "tietovajeen" vuoksi - objektiivisen tiedon puute on yksi juorun leviämistä helpottava tekijä, se antaa ikään kuin epäilyille tilaa - helposti tekemään lähdekritiikkiargumentein. Tällöin kertoja loukkaantuu. Ja loukkaat hänen kavereitaankin. Sitä "luotettavaa tyyppiä" joka on sen tarinan kertonut.

Omalta kohdaltani olen ratkaissut tilannetta siten että huhu ei ole todiste. Huhu on epäluotettava koska sitä ei voi varmistaa. Kuitenkin iso huhu tekee asian tutkimisesta tärkeää. Jos ei muuten, niin sen vuoksi että korjataan "yleinen vihrekäsitys". Siksi esimerkiksi Bill Clintonin tapaus oli hyvä esimerkki siitä, miten huhu tuomitaan todeksi tai epätodeksi vasta kun on saatavilla tietoa asiasta. Siihen asti huhu on epäilyttävä.
1: Vetoan tässä sellaisiin hyveisiin kuten "syytön kunnes toisin todistetaan". Koska ne toimivat melko kohteliaina syinä, joissa ei kertojaa suoraan tuomita juoruämmäksi ja juorukelloksi.

Huhujen siipien katkaisusta.

Toinen huhun kannaltani ongelmallinen seikka perustuu sananvapauteen ja sensuuriin. Minähän kannatan niitä kovasti. Kuitenkin samanaikaisesti pidän huhuja ongelmana. Huhuihin puuttuminen on kuitenkin sensuuria.

Tässä kohden tilannettani voidaan verrata melko sujuvasti "vapaan rakkauden ystävään", joka kannattaa seksuaalista vapaamielisyyttä. Sellainen jonka mielestä liika hygienia tuottaa vain kliinisen ja tylsän seksielämän. (Itse asiassa en kannata itse, vaan vertaudun tälläiseen.) Tässä tilanteessa huhu on ikään kuin sukupuolitauti. (Vertaus on sinänsäkin osuva että huhun leviäminen on eräänlainen kontaminaatio : Juttu hyppää ihmisestä toiseen jonkun kanavan kautta.)

Tätä kautta uskallan sanoa että huhupuheiden määrä -ja laajuus - todennäköisesti kasvaa sananvapauden laajenemisen seurauksena. Siksi sananvapauden kanssa pitää tunnistaa huhujen oireet. Vapaan rakkauden tuntijan on tunnistettava sukupuolitautien oireet hyvinkin tarkasti jotta hän voi edes jokseenkin turvallisesti jatkaa "mielenkiintoisen epäkliinistä elämäänsä."

Siksi minäkin suhtaudun huhuihin siten että sananvapauden kannattajana ja sensuurin vastustajana korostankin "tervettä järkeä", "tiedettä" ja "lähdekritiikkiä", joiden avulla epämieluisa mutta väistämätön seuraus "saadaan pidettyä säällisissä rajoissa".

Vain sukunimi, kiitos.

Yleisen tarkastelutavan mukaan tarinankerronnassa on kolme tärkeää elementtiä. On (1) hahmo, (2) juoni ja (3) maailma. Näistä ensimmäinen ja kolmas ovat elementtejä joiden kohtaaminen pinnallisesti katsoen tuottaa keskimmäisen. Yleisesti ottaen voidaan tehdä karkea nyrkkisääntö, jonka mukaan hahmo edustaa vapaata tahtoa ja maailma kohtaloa. Hahmo hallitsee itseään mutta maailma heittää hänelle haasteita, ja tästä hän vain selviytyy.

Tarina voidaan tietysti rakentaa minkä tahansa varaan. Joskus juoni on ensin, ja sen ympärille rakennetaan hahmot ja ympäristö. Joskus mieleen tulee hyvä hahmo. Ja ainakin minä teen roolipelisessioita sillä tavalla että minulla on jokin skenaario jossa on voimakas psykologinen jännite. Luon siis kaaoottisen maailman, tilanteen. Pelaajat saavat sitten rukata niitä hahmojaan ja pelitilanne tuottaa sen juonen.

Tämä juttu on kuitenkin omistettu "ihmemies" MacGyverille. Tässä televisiosarjassa kun on tehty moni asia hieman poikkeuksellisesti.
1: Normaalisti sarjat voidaan jakaa "pääjuonivetoisiin", jolloin yksittäisten jaksojen lisäksi kantaa suurempi tarina. Tälläinen on esimerkiksi sarja "Babylon 5". Tässä taustalla on tarina jota seurataan jaksosta toiseen. Sarjan yksittäiset jaksot toki kuvaavat muitakin tapahtumia. Mutta näissä tarina etenee. Maailma ei ole stabiili.
2: Toinen tapa tehdä sarjoja on tehdä siitä sellainen, että jokainen jakso lopettaa tilanteen samaan. Klassisesti etsiväsarjat näyttävät olevan tälläisiä. Esimerkiksi "Columbo" tai "Matlock" ovat olennaisesti sellaisia että jaksoja voi jättää välistä tai ne voi jopa katsoa missä järjestyksessä tahansa. Näiden ideana onkin päättää tilanne vakiotilaan. Maailma on stabiili.

MacGyverin maailma : Kaaoottinen stabiilius.

MacGyver -sarjahan on varsin pitkä, seitsemän tuotantokautta. Mutta missään vaiheessa sillä ei ole varsinaista pääjuonta. Jokainen jakso kertoo jostakin tietystä MacGyverin seikkailusta. Jokainen jakso ikään kuin päättyy tiettyyn tilaan. MacGyverin maailma koostuu monista elementeistä, joissa vakioituna ovat asunto, auto ja ihmiset. Voi kenties tuntua kauhealta liittää MacGyverin ystävät maailmaan, mutta ne

Sarjassa kuitenkin jokainen seikkailu on irrallinen. Tämä tekee seuraamisesta kaaoottista. Tätä kokemusta sarjassa on paikattu siten että käyttöön on otettu vakioituja hahmoja. MacGyverin pomo Pete Thornton, hänen kujeileva puolikelmi ja lapsuudentoverinsa Jack Dalton, koominen tytsy Penny Parker, kohjo naapuri Wilt, MacGyverin isoisä Harry.... ja monet muut hahmot ovat useissa eri episodeissa. Ne tuovat pysyvyyden illuusion. Loppujen lopuksi näitä hahmoja ei käytetä kovin konsistentisti.

Kenties tämän vuoksi sarjaan oli liitetty myös useampi muistelujakso, joiden pääideana oli näyttää katkelmia eri jaksoista. Myös MacGyverin unijaksot voidaan nähdä yrityksinä stabiloita seikkailuja. Niissähän on aina muutoinkin käytettyjä hahmoja.
1: Sarja näytti eräässä vaiheessa jopa tuottavan MacGyverille vakaamman parisuhteen Nikki Carpenterin kanssa. Aluksi riitaisasta parista ruvettiin selvästi leipomaan paria. Jopa ennustaja saatiin eräässä tarinassa vihjaamaan tälläisestä. Nikki Carpenter kuitenkin vain katoaa sarjan myötä, kuin ilmaan. Siihen ei sidota edes tarinaa, kuten hänen kuolemaansa tai murhaansa. Hänen nimensä mainitaan tämän jälkeen yhden kerran yhdessä muistelujaksossa, ja tällöinkin ikään kuin ohimennen. Vaikka hän sai peräti pysyvän pestin Phoenix -foundationissa, joten hänellä on MacGyverin kanssa sama työpaikkakin.

Samaa jatkaa myös MacGyverin auto.
1: Sarjan alkupuolella hänellä oli Jeep. Tämä oli sotilaallinen ja seikkailullinen ajoneuvo ja sopi siksi hahmolle.
2: Sitten se vaihdettiin keltaiseen "isoon autoon", jossa oli ruskeat lokasuojat. Tämän kerrottiin olevan jokin hänen isoisänsä autoista, mutta ei kerrottu mitä vanhalle autolle kävi. Tämä on herttainen auto ja sopi hahmolle.
3: Kolmas auto oli sininen melkoisen hieno ja arvokas mutta myös vanha "nomad", jonka hän sai Harryn kuoltua perintönä. Auto näkyi sen jälkeen aina,
4: Kunnes viimeisessä tuotantokaudessa MacGyver alkoi yllättäen jälleen ajamaan jeepillä.

Myös MacGyverin asuinpaikka muuttui monesti.
1: Ensin hän asui valkoisessa kerrostalossa, jonka alakerrassa oli kahvila. MacGyver asui kattohuoneistossa. Tätä taloa kuvasi sana "jääkiekko". Sillä urheilullisuus pisti lujasti silmään. Tämä sopi hahmolle.
2: Toinen asunto oli hieman boheemi ruskea asuntolaiva, joka oli asuntona hyvin monen tuotantokauden ajan. (Tämä muun muassa ajettiin avomerelle eräässä jaksossa.) Sen sisustus oli karumpi, mutta siinä oli selvästi portaat yläkertaan (Yläkertaa ei näytetty paitsi sen osalta että siellä oli vuode). Vieraat asuivat aina yläkerrassa, ja MacGyver nukkui alakerran sohvalla. Tätä kautta yläkerran rooli kuuluikin siihen että vieraat tulivat sieltä kohtaukseen. Muuttoa tähän asuntoon ei kuvattu. Se kuitenkin nähdään yhdessä jaksossa ennen kuin se mainitaan asunnoksi. MacGyver on muuttnaut siihen aikaisemin kuin katsojalle kerrotaan.
3: Kolmanteen asuntoon MacGyver muutti viimeisen tuotantokauden alussa. Tämä on avoin ja sitä kuvaa taiteellisuus, jos hippitaidetta voi laskea taiteellisuudeksi. Asunto sijaitsee boheemissa ympäristössä, jossa on värikkäitä ja boheemeja hahmoja kuten pitkätukkaisia herroja ja voodoopapitar. Muutto perustellaan jaksojen ulkopuolisella tarinalla : MacGyver kertoo uusille naapureilleen saaneensa paljon esineitä pelastettua koska hänellä oli hyvä savuhälytin. Kuitenkin yksi syy voi olla toiseksi viimeisen tuotantokauden lopussa tapahtunut Murdoc -jakso, jossa tämä sarjan toistuva pahis ja salamurhaaja yritti tappaa MacGyverin tämän omassa kodissa. Tälläistä ei tietysti kerrota kun ollaan uuteen paikkaan muuttamassa.

Hahmon muutos.

Esittelin maailman muutoksen ensin sen takia että ne kirvoittavat mielen miettimään MacGyverin imagoa. Paikat eivät ole sattumaa. Itse asiassa alkupuolen jaksojen MacGyver on melkoisen erilainen loppupuolen hahmon kanssa.

Ensimmäisessä tuotantokaudessa MacGyver on miehekäs hieman poikamaisella tavalla. Ja hänellä on aina "jakson nainen". Seikkailuissa oli paljon actionia ja vähemmän puhetta. Toimintaa oli useissa maissa. MacGyveriä tarvitsevat apuun esimerkiksi korkea -arvoiset sotilaat. MacGyverillä ei myöskään ole "takatukkaa". Eräässä jaksossa paljastuu jopa että hän oli ollut vietamin sodassa pomminpurkajana - ja ollut peräti erityisen taitava sellainen.

Itseäni viehättää MacGyverin alkupuolen tarinankerronnan rakenne, jossa MacGyver täyttää puhetyhjiötä kertojaäänellä, joka on tietysti hän itse. Niissä on letkautuksia ja sanaleikkejä. Tätä kautta hän on melko normaali actionsankari. Tosin kertojaääni on jotain sarjalle hyvin osaa.

Sarjan edetessä kertojaääntä tarvitaan kuitenkin vähemmän. Siitä itse asiassa luovutaankin hissukseen, sitä on ikään kuin tarjolla yhä harvemmin ja yhä enemmän jaksojen alussa. Sarjan toiminnan keskelle kommentointi jää ensin pois, ja sille jää normaalien tarinoiden kertojan osa, eli sitä tarvitaan lähinnä jakson aluksi.

Sillä MacGyver jättää vakoojatouhut ja menee töihin Phoenix -foundationiin. Hän alkaa keskittymään kylmän sodan, loikkareiden ja vakoilun sekä viidakkosotimisen sijaan keskittymään ihmisoikeuksiin. Matkusteluakin tulee vähemmän. Eikä MacGyver edes säädä ihmeellisiä temppujaan samanlaisella "konetulisarjalla" kuin aikaisemmin. Hän myös kasvattaa takatukan.
1: Alkutunnuksen ensimmäisten tuotantokausien kohdat itse asiassa lavastettiin uudestaan myöhempien tuotantokausien alkutunnukseen, koska takatukka puuttui "alkuperäisistä".

Myös naisten rooli muuttui. Yhä enemmän alettiin esittämään suoria ja vahvoja naisia. Koska pasifistin huitomiseen tarvittaan jonkinlainen motivaattori, "nainen pulassa -moottori" on tarpeen. Tämä kyseenalainen kunnia siirtyikin Pete Thorntonille, josta muotoutui pulassa oleva ja pelastettava. "Jakson pulassa oleva nainen" jäi vähemmälle. Tilalle saatiin "sarjan keski -ikäinen ylipainoinen mies pulassa."

MacGyverin hahmossa on kuitenkin jotain pysyvää. Ystävällinen ote asioihin. Aseiden käyttämättömyys. Ja se, että tilanteet ratkaistaan tekemällä jostain tavallisesta ratkaisu johonkin erikoislaatuiseen. Kaiken kaikkiaan MacGyver jää jopa latteaksi hahmoksi. Hän on Asenne ja temppu. Asiaa tosin auttavat MacGyverin heikkoudet. Jotka ovat tietysti nekin hyveitä.

Juonen muutos.

Sarjassa jotkin asiat muuttuvat. Yksi on MacGyverin tapa käyttää väkivaltaa. Alkupuolen jaksoissa MacGyver ei osaa lyödä. Siksi hän aina kaatuu kun hän lyö. Ja ravistaa nyrkkiä. Myöhemmissä jaksoissa hän muun muassa päihittää moottorisahalla aseistautuneen jakuzan. Ensivilkaisuilla tämä tuntui oudolta, kunnes huomasi että MacGyver itse asiassa lopetti kaatumisen ja nyrkin ravistamisen. Syytä tähän ei kerrota suoraan. Mutta epäsuoraan se kerrotaan.

Yksi MacGyverin tärkeistä ja useita jaksoja koostuvasta osasta kun liittyy "Challengers" -nimiseen nuorisokotiin joka yrittää pitää nuoria erossa huumeista ja jengeistä. "Tough Boys" -jaksossa nuorisotyömaailmaan liittyy karateka ja entinen merivoimien mies joka yrittää korjata tilannetta sotillaallisuudella ja kurilla ja kovalla treenaamisella, MacGyver taas ajaa pehmeämpää linjaa. Jakson lopussa MacGyver ja hän ovat löytäneet erimielisyyksiinsä sovun, molemmat ovat joustaneet ja he alkavat tekemään yhteistyötä. MacGyver on siis alkanut yksinkertaisesti harrastamaan karatea. Ilmeisesti harrastus hiipuu muuton myötä, koska MacGyverin tappelutaidot huononevat selkeästi viimeisessä tuotantokaudessa.

On itse asiassa hyvin vaikeaa sanoa, kehittyykö juoni mitenkään koko pitkän sarjan aikana. Mutta MacGyverin kalustus muuttuu kuitenkin pikku hiljaa. Tätä muutosta ei kuitenkaan ole tarinallistettu, joten se voidaan nähdä lähinnä mukautumisena kulttuurin arvomaailman muutoksiin.
Otsikko ei avaudu jos sarjaa ei ole seurannut paljon. Sillä sarjassa on ikään kuin vitsinä se, että MacGyverin etunimeä ei kerrota. Jos etunimi on jossain paperissa, on se esillä siten että joku pitää paperia niin että etunimen päällä on kuvassa peukalo. Ja esimerkiksi "Amadeus" -jaksossa on keskustelu "tuoko on nimesi" -mallilla, ja "Harry's will" -jaksossa lakimies utelee etunimeä ja kun ei saa vastausta, vitsailee siitä miten etunimen poisjättäminen säästää aikaa ja mustetta. Etunimeä ei paljasteta katsojalle. Vasta viimeisellä tuotantokaudella selviää että etunimi on "Angus". Vähemmänkin haluaa pitää synkeänä salaisuutena.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Lasten ja itsen parhaaksi.

Perhettä on aina pidetty lasten hyvinvoinnille olennaisen tärkeänä. Samoin onnellista parisuhdetta on pidetty tärkeänä asiana. Näitä arvoistetaan. Mutta se, miten niitä puolustetaan on käynyt läpi yllättävän kovan muutoksen.

Parisuhde.

Ennen parisuhteessa korostettiin pysyvyyttä. Parisuhde tarjosi vakautta. Siksi ytimeen nousi avioliittoon meneminen. Avioliittoa korostettiin myötä- ja vastamäissä. Tämä tarkoitti sitä että parisuhteen ongelmia haluttiin korjata. Vaihtaminen ei tullut kysymykseen.

Sittemmin parisuhdetta pidettiin niin tärkeänä osana elämää, että ollaan valmiita vaihtamaan se, jos siihen ei olla tyytyväisiä. Tätä kautta huonoa parisuhdetta ei suostuta jatkamaan. Tätä kautta eroaminen ja uuden parisuhteen hakeminen tarjoaa onnellisuutta jota vanhassa pysyminen ei tarjonnut.

Lapset.

Ennen isän ja äidin eroamista ei katsottu hyvänä. Yhdessä täytyi pysyä vähintään lasten vuoksi. Tätä kautta lapselle tarjottiin molemmat vanhemmat. Tätä kautta onnettomassa parisuhteessa sinnittely oli tärkeää. Ajateltiin että jos toinen vanhempi lähtee, lapsi kokee sen hylkäämisenä ja tulee onnettomaksi.

Sittemmin on ajateltu että lapsen ei ole hyvä elää tilanteessa jossa kylmät välit, vihottelu, ja riitely värittävät. Jos vanhempiensa kesken on vain aggressiivista tai kylmänilkeää kanssakäymistä, se ahdistaa lasta. Siksi avioero lasten vuoksi olisi periaatteessa vaihtoehto.

Auto.
Tilanne vertautuu tavallaan autoon. Jos on hyvä auto, ongelmaa ei ole. Kaikki ovat yksimielisiä. Auto kulkee riittävän hyvin, eikä sen kanssa menemistä koe sinnittelynä.

Kysymys on tavallaan siitä että jos on huono auto, täytyykö se viedä korjaamolle vai romuttamolle / ostaako uusi auto vai fiilata vanhaa. Tähän tilanteeseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Asiaan vaikuttavat esimerkiksi korjauksen vaikeus, osien saatavuus ja hinta ja parempien autojen saatavuus sekä hinta. Sekä yleinen oma varallisuus.

Samaan tapaan perheessäkin ongelmissa on takana monenlaisia elementtejä. Toiset luonneviat voi parantaa, osa on synnynnäisiä tai ainakin mahdottomia - tai lähes mahdottomia - korjata. Myös ihmisten voimavarat ovat erilaisia. Joku kestää sitä että häntä pilkataan, se voi tuntua jossain määrin jopa hauskalta ja huvittavalta. Toinen kokee tämän julmana pilkkana ja menettää yöunensa. Perheväkivallankin kohdalla skaala on todennäköisesti kapeampi, mutta hajontaa on silti olemassa.
Kuvan graffiti on Korsossa, kuvaamisen hetkellä maali tuoksui vielä. Blogauksen kirjoittamisen hetkellä kuva on reippaan päivän ikäinen. Kuvan auto taas oli aikanaan, muutama vuosi sitten, samoissa opiskelija -asunnoissa asuvan käytössä. Toisille kaamea hoppa, toisille unelmien ajopeli. Vinkeä teksti vihjaa sen olevan käyttökelpoisuudessaan suojaava. Sellaisen avulla ns. "vaikeassa perheessä" voi kenties elellä ja oleilla?

PRNGeleen PRNGele!

Arkiajattelussa tieteellinen ymmärtäminen sidotaan helposti determinismiin ja yksinkertaisiin lakeihin. Kuitenkin tieteessä aivan yhtä tärkeää osaa annetaan myös sattumalle ja satunnaisuudelle sekä kompleksisuudelle. Todennäköisyyteen perustuvat arviot ovat aikamme tieteenteon tärkeitä välineitä. Luonnon ja eri ilmiöiden kuvauksissa aikaisempi varmuus on korvattu todennäköisyyksillä. Peruskäsitteissä on siis valtava ero. Normaali ihminen kokee sattuman epäymmärryksenä ja arvailuna. Tieteessä ne kuitenkin tarjoavat tietoa

Tässä jutussa lähestyn aihetta "hyvin tietyltä kantilta".

Tietojenkäsittelytieteessä kun tunnetaan käsite PRNG (pseudo-random number generator). Arkikielessä tässä kohden puhutaan satunnaislukujen generoimisesta. Asia on tärkeä, koska satunnaislukugeneraattoreita käytetään hyväksi esimerkiksi tietokonepeleissä, kun tuotetaan isoja alkulukuja salauksia varten. Tietotekniikassa satunnaisluvut ovat numeroita jotka asettuvat tietylle välille.

Ensin on hyvä miettiä kysymystä "Miten ohjelman satunnaisuuden voi tarkistaa?"

Matematiikassa sattuma ja laki ovat tavallaan toistensa vastinparit. Lainomaisille asioille, kuten suoran yhtälölle tai eksponentiaalisen kasvun kaavalle, on eksakti muoto. Satunnaisuus taas on tavallaan se jämä joka jää jäljelle kun kaikki lait on poistettu. Tämä tarkoittaa sitä että satunnaisluvuille ei ole olemassa mitään kaavaa. Satunnaisuutta joudutaan siksi arvioimaan tilastollisin menetelmin.

Jos kuvitellaan asiaa siten että arvotaan lukuja 1 ja 6 väliltä, kahden kanssa keskiarvo olisi useimmiten 7. Mutta ei aina. Kun lukuja otettaisiin 100, niiden keskiarvon pitäisi olla melko lähellä 7:ää. Sadan tuhannen luvun kanssa keskiarvon pitäisi olla vielä useammin ja vielä lähempänä seitsemää. Tämä ei kuitenkaan ole vielä kovin paljoa. Koska jos toistetaan vaikkapa lukuja 1 ja 6 aina vuoron perään, saadaan keskiarvoksi 7. Jono on kuitenkin kaikkea muuta kuin satunnainen. Siksi luvuilla täytyisi olla myös tasainen jakauma. Eli lukua 1 on yhtä monta kuin 2 ja 3 ja niin edespäin. Ja mitä pidempiä sarjoja tehdään, sitä vähäisempiä ja harvinaisempia erojen jakaumissa pitäisi olla. Tämäkään ei vielä riitä, koska voidaan toistaa jonoa 1,2,3,4,5,6 ja toistaa sitä peräkkäin. Tällöin keskiarvo on 7 ja numeroiden jakauma on tasainen, 1 on yhtä yleinen kuin vaikkapa 4. Jono ei kuitenkaan ole satunnainen. Siksi mukaan tulee myös riippumattomuus. Tämä tarkoittaa sitä että siitä että tiedetään että nyt on luku 1 ei voida sanoa mikä luku oli tätä ennen (ei mikä oli yhden tai mikä oli kymmenen numeroa sitten) tai jälkeen.

Jonon osoittaminen satunnaiseksi onkin hyvin vaikeaa. Voikin olla jokin järjestyksen vihje, joka kertoisi miten asia voitaisiin esittää tiiviimmin. Näin ollen satunnaisuutta tunnistaviin algoritmeihin liittyy erikoinen ominaisuus, joka selviää Ivars Petersonin "Satunnaisuuden viidakot" -kirjasta. Jos jokin satunnaislukujen tuottaja selviää satunnaistesteistä aina, se ei todennäköisesti ole aidosti satunnainen. Koska sattuman ideana on se, että mitä tahansa voi tapahtua, ja satunnaisuuden tunnistin antaa deterministisen vastauksen, kävisi ennen pitkää pakosti niin että joskus sattuma tuottaa jotain jonka ohjelma tunnistaa epäsatunnaiseksi. Ohjelmat siis ikään kuin tunnistavat lain puolelle "todennäköisyyden vuoksi", jolloin kyseessä ei ole satunnaisuuden todistaminen vaan satunnaisuuden arvio.
1: Näin ollen Algoritminen kompleksisuus on hämmentävä lähestymistapa esimerkiksi kasinossa. Siellä käy nimittäin helposti erikoisia. Kun satunnaisuus tunnistetaan merkkijonon kautta, se antaa "deterministisen vastauksen". Siksi käykin helposti niin että epätodennäköinen asia tunnistetaan lainomaiseksi, epäsatunnaiseksi. Sattuma kasinossa kun tuottaa joskus algoritmisesti matalasti kompleksisia tilanteita. Sattuma tuottaa niitä vain harvoin, mutta laki usein. Ongelmana on se, että sattuma tuottaa niitä kuitenkin joskus, niiden syntyminen ei ole mahdottomuus vaan pelkästään epätodennäköistä. Koska kasino yrittää simuloida sattumaa, olisi sen koneiden tulosten annettava tälläisiäkin tuloksia. Muutoin puuttuvia sarjoja voitaisiin käyttää voittotodennäköisyyksien parantamisessa, mikä taas painaisi kasinon kassavirrassa.

Tämän jälkeen siirrytään miettimään nörttimäisesti "Miten satunnaisuutta voi generoida?"

Karkeasti ottaen algoritmisen kompleksisuuden idea sitoutuu pakattavuuteen ja sen vaikeuksiin.

Jos jonkun pitkän numero tai merkkisarjan muistamiseen riittää pieni määrä ohjetta, se ei ole kovin mutkikas. Jos jono on niin epäjärjestyksessä, että mikään sen kirjoittava ohjelma ei ole itse jonoa lyhyempi, sitä pidetään satunnaisena. Näin ollen satunnainen tarkoittaa sitä että jonolla ei ole tiivistä kuvausta. Tähän liittyen Chaitin todisti, että mikään ohjelma ei voi tuottaa itseään kompleksisempaa lukua. Hän kuvasi löydöstä sanoin "Kilon teoria ei voi tuottaa kymmenen kilon teoreemaa sen enempää kuin raskaana oleva viisikymmentäkiloinen nainen ei voi synnyttää satakiloista vauvaa." Chaitin osoitti tilanteen toimivan myös toiseen suuntaan. Ohjelman on mahdotonta osoittaa että jokin ohjelmaa kompleksisempi luku on satunnainen ; Ei siis voida ottaa satunnaisuuden analysoivaa ohjelmaa ja liittää sitä lukuja läpikäyvään algoritmiin ja tulostaa ne sarjat jotka analysaattori tunnistaa kompleksisiksi. Satunnaisuutta saadaan korkeintaan sen verran mitä tällä "ohjelmakombolla" on pituutta. Tätä korkeampaa kompleksisuutta ei voida tarkistaa.

Näin ollen.

Käytännässä PRNG -nimessä olevat kirjaimet PR ovat tärkeät. Tietokoneet eivät arvo aitoa sattumaa vaan arpovat näennäissatunnaislukuja. Näin on pakko tehdä koska tietokoneet ovat deterministisiä koneita. Ne ovat algoritmeja, joilla on pituus.

Generaattorit perustuvat kaavaan johon liitetään jotenkin siemenluku. Tämän jälkeen generaattori näyttää eri luvun. PRNG:ssä sama siemenluku tuottaa aina saman luvun. Lisäksi siemenlukuun liittyy helposti lainomaisuuden mahdollisuus. Ja tavallaan asia menee niinkin että jos siemenluvun kykenee tuottamaan satunnaisesti, on ratkaisu satunnaislukujen saamiseenkin saatu, joten koko PRNG muuttuisi turhaksi. Lisäksi PRNG:illä on ominaisuus jonka mukaan ne tuottavat sarjoja jotka alkavat jossain vaiheessa toistamaan itseään.
1: Petteri Järvisen "Salausmenetelmät" -kirjan mukaan esimerkiksi yleisessä 32 -bittisessä järjestelmässä voi olla 232 erilaista sarjaa. Se on useampi kuin erilaisia lottorivejä. Sen sijaan korttipeleissä tilanne on ongelmallinen, koska 52! on suurempi kuin tuo. Tätä kautta normaalien tietokoneiden pokeriohjelmissa on aina ja väistämättä vain murto -osa erilaisista pakan järjestyksistä. Tämä mahdollistaa periaatteessa sen, että pelejä voidaan hallita kun huomataan että toiset järjestykset toistuvat ja toiset puuttuvat. Tilanne muuttuu vielä huonommaksi, jos siemenluku otetaan vaikkapa päivämäärästä ja kellonajasta, koska silloin siemenluvut ovat luonteeltaan tietynlaisia, eivätkä ne valikoidu kaikkien mahdollisten siemenlukujen joukosta. Tätä kautta satunnaisuuden taso voi olla mainittua pienempi.

Mielenkiintoinen asia onkin se, että satunnainen asia tuottaa helposti ja usein asioita jotka ovat algoritmeille vaikeita. Kuitenkin ero satunnaisen ja säännönmukaisuuden välillä ei ole helppoa tehdä. Algoritmisen kompleksisuuden kohdalla kysymys on siitä kuinka pitkä algoritmi tuottaa jonon, joten kysymys tavallaan tiivistyy siihen "miten monta bittiä pitkä ohjelma on liian pitkä ollakseen laki tai riittävä ollakseen riittävän umpimähkäinen".

Käytännössä joskus kysymys on syötteen pituudesta. Siitä voidaanko sitä pakata pienemmäksi, jolloin voidaan katsoa onko se umpimähkäinen vai ei. Joskus, esimerkiksi kasinoissa, taas kiinnostaa enemmän suurempi kokonaisuus.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Hyökkääjän osa.

Tämän jutun tarkoituksena on lähestyä keskiaikaista miekkailua hyökkääjän näkökulmasta. Hyökkääjän määrittely on tietysti itsessään vaikeaa, koska manuaaleissa kyseessä on ensi sijassa kaksintaistelunäkökulma. Tällöin molemmat toimijat ovat aktiivisia. Asiaa voidaan ymmärtää aloitteen kautta :
1: Hyökkääjä on se, joka on saksalaisessa miekkailussa vor -asemassa, eli jolla on lyöntiin ennakkotila, joka pakottaa toisen reagoimaan.
2: Italialaisessa miekkailussa tilanne on helpompi, koska toinen osapuoli on juridisesti määrätty hyökkääväksi ja toinen puolustavaksi osapuoleksi.

Asiaa voi siis lähestyä tavalla joka on melko relevantti. Näin "hyökkääjä" ei ole vain mielivaltainen rooli. Jos se olisi, ei tietysti tarvittaisi tälläistä blogiotsikkoa ja säästyisin vaivalta kun voisin kirjoittaa vain mitä "miekkailija ylipäätään" tekee.

Hyökkääjä voi tehdä käytännössä seuraavat asiat. Lauserakenteet on kirjattu tarkoituksella siten että oletuksena on se, että toinen ei vaan seistä möllötä paikallaan. Toisin sanoen oletetaan aktiivinen vastustaja. - Muunlainen tapa olisikin kaksintaistelunäkökulman vuoksi hieman outo.

Luokitelmia tehdessäni sain seuraavantyyppisen jaon kahteen ja eteenpäin. Lähestymistapani keskittyy lyönnin liikeradan muutokseen ja siihen miten aikaisin tai myöhään se tehdään. Tämä ei kenties ole "luova" tai "kekseliäs" luokittelu, mutta korostankin että lähestymistapani on "varsin klassinen" jopa kliseisyyteen asti. Se on minunlaisen innokkaan amatöörin tapa varmistaa että ei tule jauhettua aivan lööperiä. Tosin joissain kohdissa järjestys on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Erot ovat nimittäin hyvin pieniä.

Lisäksi pääsen brassailemaan terminologialla. (Jonka pänttääminen on itse asiassa yksi pääsyy kirjoittaa koko juttu.) Toki lopputulos ei ole "koko totuus", eli monia tekniikoita jätetään mainitsematta ja roolittamatta. Mutta siinä on "sen verran totuutta", että uskallan sanoa sitä "harrastelijalle riittävän kattavaksi", ja usean mainitsematta jääneenkin saa leppoisasti liitettyä jo mainittuihin luokituksiin. Vetoan laiskuuteeni - ja siihen että tekniikat ovat joskus vain esimerkkejä luokitelman sisällöstä.

Miekan hyökkäyksessä kontakti joko on tai ei ole.
1: Normaali hyökkäys (joka voi olla isku, pisto tai viilto). Tämä voidaan tehdä ajoituksella, jolloin nopeus antaa etulyönnin ja toinen ei voi torjua. Tai sitten isku ohittaa puolustuksen, tai sitten iskussa on rakenteen rikkova teho joka tekee torjunnasta toimimattoman niin että sen läpi päästään osumaan.
2: Feint taas tarkoittaa sitä että hyökkäyslinjaa muutetaan varhaisessa vaiheessa jolloin toinen reagoi iskuun kuin se olisi toisenlainen. Tämä muutos kesken iskun muuttaa tilanteen niin että koko toisen tekemä torjunta ohitetaan.
Tämän jälkeen alkaa hyvin erilainen miekkailun osa. Sillä iskujen liikerataa muutetaan, mutta vasta teräkontaktin jälkeen.
3: Bind -tilanteessa puolustautujan torjunta onnistuu, mutta voittajan kannalta tämä ei ole tavoite, joten tässä tilanteessa hän keskittyy kontrolloimaan vastustajan miekkaa. Tämä onkin mahdollista vain jos miekat osuvat yhteen.
4: Winden -issä jos toisen kontakti on heikko, painetaan läpi, ja jos torjunta on voimakas, sen ohi kierretään joutamalla ulkopuolelle. Kiertäminen ulkopuolelle on italialaisessa miekkailussa kutsuttu nimellä angulation ja saksalaisessa auswinden.
5: Duplieren / Mutieren taas tarkoittavat sitä että teräkontaktia pidetään yllä ja samalla vaihdetaan hyökkäyksen suuntaa. Teräkontaktin piste on tällöin ikään kuin vivun tukipiste, ja terää kierretään eri paikkaan jolloin suoja päästään ohittamaan.
6: Yielding, jossa miekka joko kimmautetaan teräkontaktin energialla ympäri mulinellolla tai sitten torjunnan alla vain joustetaan ja siirtytään lähemmäs lyömään miekan kahvalla (pommelilla) päähän.
7: Punta falsa, jossa isku lyödään kontaktiin "ulkopuolelle", mutta kärki pyöräytetäänkin yläpuolelta ympäri samalla kun pommelilla oleva kätesi siirretään terälle, jolloin päädytään toisen torjunnan sisäpuolelle ja ollaan half swordingissa.
8: Grappling, jossa keskeisessä roolissa on siirtyminen aseettoman taistelun suuntaan. Teräkontaktia pidetään ja käytetään sen vuoksi että se tarjoaa suojatun tien tarttumaan toiseen. Tähän perustuu esimerkiksi durchlaufen.

Edelliset olivat suoraa toimintaa, jossa ideana on edetä mahdollisimman suoraviivaisesti. Tätä kautta jäljelle jää kuitenkin vielä yksi tapa, jota voidaan kuitenkin käyttää. Se on kaksiosainen
9: "Parry and riposte", joka voi tuntua torjujan roolilta. Hyökkääjän kannalta se on relevantti sen vuoksi että toisen voidaan odottaa tekevän vastahyökkäyksen iskulle, jolle voidaan tehdä torjunta ja vastahyökkäys.
Termit on värikoodattu. [O] tarkoittaa että termi on "yleiskäytössä", [O] viittaa saksalaiseen perinteeseen ja [O] italialaiseen.

Ulkokultaisen käytöksen kirja.

"Unkuri" kirjoitti lööpeistä ja niissä esiintyvistä julkkiksista seuraavaa. "lööppi on yhteisen tajuntamme suurin yhteinen nimittäjä." Lööpit ovat pintakulttuuria, ne menestyvät koska ja vain koska ihmiset ostavat sitä. Näin se mukailee "ajan yleistä käsitystä". Tätä kautta lööpit tuovat eräänlaista suomikuvaa. Eivät kulttuuria tai snobismia, vaan sitä samaa suomikuvaa mitä esimerkiksi kapakat tai suosittu popmusiikki edustaa.

Lööppi liittyy sanana lööperiin ja mielikuvissa hömppään.

Oma suhtautumiseni lööppeihin tulee (tietysti) modernismin kautta. Julkkikset voidaan eräässä mielessä nähdä henkilökohtaisen julkistajina. He ovat erään modernismin kovimman ristipaineen ytimessä. He ovat vapaita, ja ilmaisevat itseään. Mutta altistuvat samalla julkiselle arvioinnille ja arvostelulle ja haluavat tätä. Julkkis on äärimmäisellä tavaääa Yksilö Yhteisössä ; Massalle hän näyttäytyy erikoisuutena, jontain ekstreeminä. Mutta toisaalta yhteisöllä on valta rakentaa, tuhota, tukea ja tuomita julkkis.
1: Pikkusormikielellä : Peter Wagnerin mukaan modernismissa yksilöt pyrkivät vapauteen ja itsemääräävyyteen ja oikeuteen toteuttaa ja ilmaista itseään. Yhteiskunta lakeineen suojelee tätä, jolloin tulee rajoituksia. Touraine taas esittää että modernismi syntyy rationaalisuuden ja subjektiivisuuden ristipaineessa ; Rationaalinen viittaa yleiseen järkiperäisyyteen ja objektiivisuuteen mutta yksilöllisyys taas omakohtaisuuteen joka ei ole yleisen säännön alla, ja subjektiivisuuteen. Jokainen sääntö rajoittaa subjektiivisuutta.
2: Lapsenomaisesti julkkikset ovat kuten Helsingin seurasaaren oravia. Oravat näyttävät söpöiltä ja tulevat rohkeasti kädestä hakemaan ruokaa. Ne tekevät näin koska niitä on ruokittu aina, ja ne ovat oppineet että ihmistä ei tarvitse pelätä. Seurasaaren oravat voivat jopa kipittää päälle ja penkoa taskuja että onko siellä pähkinäpussi. Oravat näyttävät seurasaaressa käyvälle turistille vain söpöyttään, mutta ne ovat toisaalta myös aika kusipäisiä pikku olentoja jotka esimerkiksi raatelevat ja syövät linnunmunia ja -poikasiakin.

Kun ruvetaan puhumaan lööpeissä näkyvistä hahmoista, ei voi olla tekemättä muutamaa perusjakoa. Karkeasti sanoen henkilöt voidaan jakaa kuuluisuuksiksi ja julkkiksiksi. (1) Kuuluisuudet ovat esimerkiksi oppineita alan erikoisasiantuntijoita. Heidän nähdään ikään kuin ansainneen paikkansa. (2) Julkkikset taas ovat enemmänkin viihdyttäjiä. He eivät anna välttämätöntä panosta yhteiskunnalle, vaan enemmänkin tekevät elämisen sinnittelystä hauskempaa. Julkkiksissa on helposti "hömpän" makua. (2+) Julkkiksista voidaan jakaa esiin vieläpä sellainen luokka kuin "turha julkkis", jolla ei ole ansioita taiteensa tai muiden suoritustensa kautta. Lööpit kirjoittavat heidän toilailuistaan koska he ovat saaneet julkisuutta aikaisemmin. "Turhan julkkiksen" suhde yhteiskuntaan on varsin erikoislaatuinen. He viihdyttävät paljastamalla itsestään asioita. Ja he ovat median itsensä luomuksia.
1: Tosiasia on että yksikään näistä kolmesta luokasta ei ole jotain jota vain saadaan. Sillä asian täytyy myydä. Tätä kautta media kenties luo julkkiksen, mutta median taitoa onkin nostaa esiin sellaisia hahmoja ja elämänkohtaloita - sekä kertoa elämänkohtalot sellaisella tavalla että sen hetkinen yhteiskunta niitä haluaa ostaa.

Jotta voisin selittää nykyisyyttä, hypähdän menneisyyteen. En tee sitä siksi että historia opettaisi meitä, vaan siksi että historiassa ihmiset ovat olleet aivan yhtä hoopoja kuin nykyäänkin. Se, mitä yritän sanoa, tulee esiin paremmin kun puhun jostain muusta, joka taas kenties johtuu ilmaisullisista puutteistani.

Otan kontrastiksi viktoriaanisen maailman.

Viktoriaaninen kulttuuri perustui olennaisesti kodin ympärille. Koti oli linna joka suojasi kaoottiselta maailmalta. Kodin hengettäreksi korotettiin nainen, jonka tehtäväksi nähtiin kodin rauhan ylläpitäminen. Naiset huolehtivat perheestä ja elannosta. Miehiä pidettiin vähemmän hyveellisinä, heidät nähtiin seksuaalisempina olentoina jotka toimivat talon ulkopuolella. Näin "ulkomaailman kaaoskin" tahrasi miehiä, kun he kohtasivat esimerkiksi maailman viettelyksiä ja kovuutta. Miehen oli ikään kuin oltava ritarillinen voidakseen selvitä. Nainen oli viaton ja herkkä ja mies oli viettelevässä maailmassa oleva taistelija. # Naisen jääminen kotiin oli siis perusteltu naisen suojelulla ja korkeammalla sivellisyydellä.

Viktoriaaniseen kulttuuriin liittyikin voimakas yksityisen erottaminen. Tästä seurasi voimakas itsesensuuri. Moraalin totteleminen muodosti erityisen säädyllisyyyden, jossa yläluokkainen ulkona tapahtuva käytös ja julkisuuskuva oli keskeisessä asemassa. Kotona tapahtuvista "paheellisista asioista" vaiettiin. Pahaa ei puhuttu eikä tunnustettu ulkopuolisille. Kodin rikkumattomuus oli tabu, ja kun koti edusti suojaa oli kodin mädännäisyys samaa kuin se, että eli koko elämänsä altistuneena maailman kaaokselle. Tätä kautta korostui jopa naisen sankarillisuus vaikean miehen kanssa eläessä. Moraali rakentui peittelyyn, jossa ulkokultaisuus oli ratkaisevassa tilassa. Status siitä miltä näyttää oli tärkeintä.

Viktorianismin ymmärtäminen syntyy kun tajuaa että sensuuri ja moralismi lyövät kättä siten että vain julkinen on tärkeää. "Julkinen elämä" ja "perhe -elämä" erottuivat toisistaan syvästi. Niiden ikään kuin teeskenneltiin olevan sama asia. Tälläisestä ulkokultaisuudesta eivät kaikki pitäneet. Sitä pidettiin kaksinaismoralistisena.

Huomattiin että aitous ja vapaus rajautuivat sensuurimallissa pois. Alettiin hakemaan sitä "kokonaista ihmistä" pintakiiltoisen julkisuuskuvan sijasta ; Taiteilijat nousivat lehdistön tarkastelun alle. Ajallisesti tämä tapahtui jossain siinä 1800 -luvun taitteessa.

Boheemit taiteilijat olivat vapaan elämän symboli. Heidän touhujaan katseltiin ja niitä jopa kauhisteltiin. Syntyi mielikuva jossa boheemit taiteilijat elivät värikästä ja mielenkiintoista elämää. Juttuihin saatiin aineistoa joka vetosi kaikkiin: Toiset näkivät vapautta ja jännitystä, kun taas toiset voivat katsoa reposteluja ja kauhistella moraalista rappiota ja kokea tätä kautta suuria tunteita ja saada ylenkatseen sävyttämää kokemusta siitä että on itse jotenkin moraalisesti korkeammalla oleva olento.

Rooli tietysti yleistyi ja ajan saatossa yksi ammattiryhmä nousi selvästi taiteilijoita kiinnostavammaksi ; Elokuvien alettua elokuvatähdistä tuli nopeasti suosittuja. Kenties siksi koska heidän kasvonsa näkyivät tarinoissa, ja heidät samastettiin helposti mielenkiintoiseen elämään jota he elokuvan valkokankaalla näyttelivät. Vastaavaa pian myös urheilijat - jotka itse asiassa ovat eräänlaisia esiintyviä taiteilijoita - nousivat tarkastelun kohteeksi.

Tässä vaiheessa boheemista itsessään tuli "median midaksen kosketuksen kautta" pintakiiltoinen julkisuuskuva. Nykyään pyörivät "turhat julkkikset" ovatkin monesti lehdistön kannalta samanlaisia kuin elokuvatähdet - tosin ilman niitä elokuvia.

Nykyisin täytyy tietysti puhua supertähdistä ja megatähdistä.¤ Tähtiä kuvaakin yllättävän hyvin "voittaja saa kaiken" -malli. Tälläistä on kannattanut Stivers, jonka mukaan yhtä alaa alkaa helposti leimaamaan tietty naama. Tällöin yhteiskunnassa ollaan kiinnostuttu vain tähdistä.
1: Kysymyksessä ei ole välttämättä edes paremmuus : Erot parhaiden välillä ovat häviävän pieniä tai olemattomia. Tai tähti ei ole edes alansa huippu. Tähdestä tehdään erikoislaatuinen imagolla, joka on median rakentama ja se on yleinen mielikuva joka ei ole välttämättä edes sidottuna minkäänlaisiin tosiasioihin. Näin ollen julkisuudesta ja tunnettavuudesta tulee helposti menestyksen itsearvoinen mittari.

Kun katselemme lööpeissä vaikkapa Johanna Tukiaista, on selvää että hän paljastaa sellaisia asioita joita viktoriaanisessa ajassa oltaisiin pidetty kauheina. Onkin mielenkiintoista miettiä sitä, että Tukiaisen käsittelyssä on yhä edelleen kauhistelevia sävyjä. Epäeettisyyttä siunaillaan sillä erityiselä tyylillä jossa tekoa ei pidetä siunauksen arvoisena vaan kauhisteltavana.

Moderni maailma näyttääkin ainoastaan muuttaneen retoriikan jolla tälläinen tuomittiin. Moralistille kyseessä oli tabu, kodin pyhyys ja viktoriaaniset (p)erhearvot oli rikottu ; "Tuksu" rikkoo pysyviä (k)arvoja. Nykyisin täsmälleen samat asiat kielletään ja halvennetaan "hömppänä ja turhuutena". Tukiaisen kaltaisille on varattu puhekielinen termi "turha julkkis" joka vihjaa että he ovat pinnalla ikään kuin ilman omia ansioitaan ; He ovat kuitenkin julkisuudessa koska ovat tyrkyttäneet tarinoitaan aktiivisesti ja koska heidän tarinoitaan on ostettu ja ostetaan edelleen. Heillä on jotain tekemistä asian kanssa.

Onkin mielenkiintoista huomata, miten media on tehnyt julkkisten kohdalla erikoisia asioita:
1: Julkkiksissa on rakennettu eräänlainen "uusboheemi", jossa ansioiden ja taiteen sijasta katsotaan värikästä elämää jota "uusboheemi" elää. Tämä on sävyltään hieman kapinallista koska tässä loukataan yksilöllisyyden tabua, joka on modernina aikanakin yllättävän voimakas. Näin he kokeilevat rajoja.
2: Boheemiudesta on tehty pintakiiltoa. Julkkiksissa on vahva "julkinen kuva" ja "todellinen minä" jotka ovat kenties yhtä erilaisia kuin viktoriaanisen ajan kuva. Julkkiksista näytetään vain se, mikä myy ja kiinnostaa.
3: Julkkikset voivat myös tukea ja vahvistaa normeja, koska eräässä mielessä he näyttävät vaihtoehdon. He voivat olla ikään kuin varoitustarinoita, jotka näyttävät vaarallisen ja vaihtoehtoisen. Ihmisillä taas on tälläisessä tilanteessa ikään kuin kovennettu velvollisuus kertoa mielipiteensä.

Näiden yhteistuloksena julkkis voi ajaa asioita mihin tahansa suuntaan. Julkkis on koetinkivi, joiden avulla voidaan nähdä minkälaisia asioita ihmiset sietävät. Sama "roolisuoritus" voi kuitenkin johtaa mihin tahansa suuntaan. Sillä yleinen arvokeskustelu määrää suunnan, sen miten tarina "tulkitaan oikeaoppisesti".
# Miehiä ei kuitenkaan pidetty syyllisinä kaaokseen. Turvattomuus ei siis johtunut miehisyydestä vaan maailmasta ja yhteiskunnassa olevasta pelistä.
¤ Pian kai supernovista. Jossain vaiheessa tähdet ovat niin suosittuja ja rikkaita että pitää alkaa puhumaan mustista aukoista ovat niin voimakkaita että mikään, ei edes heidän valovoimansa, ei kykene pakenemaan sen pinnalta. Sinne mulahtaa meidän kaikkien karisma, tiukkaan singulariteettiin.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Moralismi moraalin antiteesinä.

Kompleksinen "Napoleon" kirjoitti Oscar Wildestä. Etenkin kohta "moralismi, moralistiset ennakkoluulot ja moralistisiksi säädetyt lait parhaiten palvelevat: moraalittomia, katkeria ja ahneita ihmisiä; vihamiehiä, kiristäjiä, muuten vain niljaisia surkimuksia. Yleinen mielipide on tunnetusti taipuvainen ottamaan moralistisen kannan oikein stimuloituna, ja moraalinen paniikki saadaan syntymään mitättömyyksistä." on jotain jonka voin allekirjoittaa.

Tämä tuo esiin eräänalisen uushienon iskulauseen: "Populismi on elitismin vastakohta." Tässä lauseessa on ehdottomasti totuuden jyvänen. Elitismi kun keskittyy ylhäöisön vakuuttamiseen ja populismi pyrkii vaikuttamaan massoihin. Ihanteellinen propaganda on populistista.

Diktatuuri on elitismin, harvainvallan huipentuma. Siinä on kyse yhdenvallasta. Populistinen propaganda taas on keino häivyttää ja minimoida erimielisyys. Kansa saadaan tätä kautta tekemään mitä halutaan. Propaganda on siksi taikatemppu jolla demokraattinen järjestelmä muutetaan elitismiksi. Malliesimerkki tästä saadaan natsikorttia heiluttamalla ; "Ein volk, Ein reich, Ein führer" ("Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja") sanoi Adolf Hitlerin iskulause. Syynä oli se, että kansan mieleen saatiin ekvivokaatio ; Demokratia ja diktatuuri ikään kuin määriteltiin yhteen.
1: Hitler oli führerinä äärimmäinen johtaja, eli elitisti. On jännittävää huomata, miten populistinen natsipuolue oli. Itse asiassa on varsin kyseenalaista oliko mitään suurempaa ja koherenttia natsi -ideologiaakaan olemassa. Natsismi viittaili poliittisesti niin oikealle kuin vasemmalle. Näiden ideana oli ensi sijassa saada kansa tekemään mitä haluttiin. Yhtenäisyys on tietysti kaunis asia, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

Yleisesti ottaen demokratiassa kansan tahto pitää sisällä soraääniä. Se ei vetoa kansaan vaan on kansasta. Diktatuureissa jotka syntyvät demokraattisissa maissa sen sijaan on vallalla näkemys Kansan tahdosta, josta eriävä on vaaratekijä. Ja Kansan tahto määritellään johtajien toimesta ja taotaan päähän populistisilla tempuilla. Sillä kansa kenties luulee haluavansa jotain, mutta johto tietää mitä he tarvitsevat.
1: Populismi ei ole elitismiä. Mutta elitismin vastakohtaa se on vain marginaalisesti. Yllättävän usein se on kuitenkin elitistien käyttämä keino silloin kun elitisteillä ei ole lähtökohtaisesti riittävästi valtaa. Valtaannousussa tarvitaan massojen apua. Tämän jälkeen tärkeää ei ole kansan tahto, vaan se että kansa saadaan ohjailtua haluamaan mitä halutaan.

Populistinen elitismi syntyy taikaiskusta. Se on demokratiaa koska siinäkin on "yksi mies - yksi ääni". Valitettavasti tämä yksi mies on johtaja. Ja yksi ääni on hänen kantansa.

Nallennaurattajat.

"Ei makeaa mahan täydeltä."

Lauri Järvilehto kirjoittaa usein menestymisestä ja onnellisuudesta. Nyt hän on kirjoittanut aiheeseen liittyvän kirjoituksen "Tehdään Nallesta onnellinen". Aihe koskee tuloeroja ; Kansa on huolissaan rikkaista, ja asioita katsotaan lähinnä talouden kautta. Mutta onnellisuus ei ole suoraa seurausta rahasta. Talouskasvu perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ei enää tuota samanlaista iloa. Kuvaukseen sopii tavallaan Epikuroon ruokaa koskeva varoitus ; Nälässä ei ole hyvä, mutta ahminnasta ja mässäilystä tulee vain mahanpurut.

Siksi Järvilehdon mukaan tuloerot johtavat tuhlailukyvyn lisäksi valtaan ; Rikkailla on rahansa vuoksi vaikutusvaltaa. Hän näkee ongelmana sen, että rikkaat ovat onnettomia "Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie." Rikkaat eivät olekaan mesenaatteja vaan tiedostavat olevansa potentiaalisesti köyhiä. Järvilehdon mukaan tilanne muuttuu jos rikkaista tehdään onnellisia. Onnellinen rikas kun auttaisi muita.

"Onnellisuus on velvollisuutemme."

Järvilehdon puhe liittyy vahvasti filantrokapitalismiin. Siihen voi tutustua esimerkiksi Matthew Bishopin ja Michael Greenin "Philantrocapitalism" -kirjassa. Siinä korostetaan sitä miten ratkaisua haetaan Bill Gatesin tapaisista superrikkaista, joiden hyväntekeväisyyteen vuosittain laittamat rahat ylittävät WHO:n vuosibudjetin.

Ajattelutapa on amerikkalaisperäinen ja kirjoitinkin siihen liittyen vastikään. Sen sävyt ovat paikoin sellaisia, että huvittuneena voi jopa tulla mieleen markkinamiesten sanojen "visio" ja "missio" uskonnollisperäinen alkuperä.

Sen varhaisempien näkemysten piiriin kuuluu esimerkiksi tihkumisteoria, jonka mukaan rikkaat kuluttavat esimerkiksi kultaseppiin ja tuhlailevat, joten he parantavat yhteiskunnan hyvinvointia laittamalla rahaa kiertoon. Tämän ongelmaksi jäi se, että rikkaat myös säästivät. He eivät eläneet "kuin huomista ei olisi", vaan keräsivät pesämunia. Eikä tuhlailukaan jaksa useita innostaa. Rikkaat eivät välttämättä alakaan elämään ylettömästi. Jos rahan kierto on hyväksi, niin rahan laittaminen köyhille johtaisi rahan kierron maksimoitumiseen, koska kaikki rahat menisivät tarpeellisiin laskuihin.

Perinteinen talousteoria, jossa tekninen raha ja bruttokansantuote ovat keskiössä, on painopisteet siirretty sellaisiin sanoihin kuin flow, innostus ja onnellisuus. Sen keskeiseksi vastustuksen kohteeksi on nostettu tehoton työntekijä, jonka kahvitauot on minuuttiaikataulutettu ja työtä tehdään mahdollisimman tehottomasti. Tällä taatusti murennetaankin tietynlaista virkamiesten vallankäyttöä ; Jokainen on taatusti kohdannut tälläisen "leipääntyneen" työntekijän. Mika Sipura löysi sellaisia käydessään poikansa kanssa terveyskeskuksessa. Tälläinen sopii itse kunkin kokemusmaailmaan.

Tämän ratkaisuun haetaankin inspiroitumista. Esimerkiksi ratkaisuksi on ehdotettu jopa osa -aikatyötä. Lyhytaikaiseen sopimukseen liittyvä työpaikka ei ole "turvasatama" jonne tullaan laiskottelemaan kun ei pidetä itse tekemisestä. Ja toisaalta osa -aikatyöntekijä saa vaihtelua. Toiset, kuten Handy, taas korostavat joustavuutta ; Työajan ja arkielämän raja muutetaan häilyväksi. Työn ja muun elämän välistä kuilua kavennetaan.

Handyn kirjassa "The New Philantropist" katsotaan yritysjohtajia. Ideana on se, että anteliaisuutta korostetaan ja että köyhien tulisi vain antaa rikkaiden tehdä hyvänsä ja olla puuttumatta asiaan.

"Parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipeä."

Ongelmana tässä on se, että laiskuuden syykin voi olla onnettomuus. Jos työstä ei tule onnelliseksi, tulee helposti leipääntyneeksi. Osa -aikatyö taas tekee juuri sen, minkä mahdollinen köytyminen tekee "Järvilehdon rikkaille" ; Epävarmuus tulevaisuudesta tekee hermostuneeksi. Ja tämä ei paranna työtehoa tai onnellisuutta.

Rikkaudenkin kohdalla on hyvä huomata, että se kenties lisää vaikutusvaltaa. Mutta samalla se antaa valtaa määritellä hyvä. WHO:lla on koulutettuja ihmisiä tekemässä ja miettimässä päätöksiä budjetoinnista. Bill Gates taas voi syytää rahaa juuri siten kuin hänestä hyvältä tuntuu. Tämä lahjoitus ei väistämättä maksimoi selviämistä. Asia on olennainen. Sillä suuria tuloeroja on koeteltu historiassa.

Ennen muinoin aateli oli hyvin rikasta, oli isot tuloerot. He eivät kuitenkaan vuotaneet hyvinvointia. Itse asiassa melko tuore "Historia" -lehti kertoikin eräästä rikkaasta ylimyksestä, joka rakasti kaunotaiteita. Hän rakennutti linnoja, ja maalautti valtavan hienoja ja kalliita kirjoja. Ympärillä riehui rutto ja hänen alaisensa kapinoivat. Taidekirjoissaan ja projekteissaan ylimys esitti itsensä ihanteellisena ja kirjassa näkyy muun muassa ulkomailta tuoduilla väreillä tehdyssä kuvituksessa hänen maitaan joissa ahkerat ja onnelliset työläiset puuhastelivat. Keisari Nero on toinen esimerkki tapauksesta, joka kohdisti innostumisensa kohteeseen, taiteisiin, valtavan paljon rahaa. Yhteiskunta kärsi.

Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, että jos verot olisivat kovemmat, Bill Gates ikään kuin pakotettaisiin lahjoittamaan. Tämähän ei aiheuttaisi onnetonta mieltä, paitsi jos onnellisuutta alkaa mittaamaan rahassa. Mutta kun puhuttiin rahasta köyhien kohdalla, tämän piti olla irrelevanttia. Tosiasiassa köyhä on useammin sellainen jolla ei ole varaa edes perustarpeisiinsa. Megarikkaan todennäköisyys pudota köyhyysrajan alapuolelle on varsin pieni - verrattuna esimerkiksi minuun.

Filantrokapitalistien kohdalla näyttääkin olevan erikoista se, että tuloerot ovat merkittäviä ja eivät ole merkittäviä samanaikaisesti. Ja raha liittyy onnellisuuteen mutta ei liity onnellisuuteen. Ja tätä liittyy-eiliity -hippaa käydään aina sen mukaan onko kohteena köyhä vai rikas. Jos raha on vaikutusvaltaa, niin miksi köyhille ei haluta antaa enempää vaikutusvaltaa, jolloin talous muuttuisi demokraattisemmaksi? Jos liika raha tuottaa vain krapulaa, eikä vaikuta onnellisuuteen, niin miksi ei kupata "niin maan perkeleesti" rikkailta kun se vaikuttaa heihin vain marginaalisesti? Jos onnellisuudessa ei ole kysymys rahasta, niin miksi ihmeessä rikkaiden verottamisen vähentäminen olisi olennaista?
1: Eli "rikkausonnellisuuspuheessa" on tässä kohden selvästi ekvivokaatio.

On toki selvää, että onnellisuuspuheessa on paljon perää. Onnellisuus on eri asia kuin rikkaus. Onnellisuus kuitenkin liittyy rahaan. Ja siinä missä keskimääräinen bruttokansantuote ei välttämättä johda onnellisuuteen tai kerro, tuloerot vaikuttavat kovemmin. Filantrokapitalisti tietysti ajattelee että jos ihmiset ovat onnellisia, on maan taloudellinen menestyskin hyvä.

Otan kuitenkin simppelin esimerkin. USA:ssa malli on lähempänä filantrokapitalistien ajamaa tilaa. ; Siellä tuetaan kilpailua. Suomessa progressiivinen verotus on kovempaa ja köyhiä hemmotellaan rikkaiden verorahoilla. USA:ssa on kuitenkin slummeja. Niissä taas on ihmisiä, joilla ei ole isosti mahdollisuuksia. Siellä lentelevät sellaiset asiat kuin luodit. Uskallan väittää että he ovat onnettomia. USA:ssa ongelmana ei ole se, että rikkailta viedään verorahat. Siellä on liikaa onnettomia köyhiä jotta onnelliset megarikkaat painaisivat. Edes Bill Gates ei ole ratkaissut slummiongelmaa.

Erikoisinta onnellisuuspuheessa on kuitenkin se, että keskeisenä keinona on syyllistäminen. Kun nähdään vaikkapa tehoton sairaanhoitaja, vaaditaan tältä onnellista työntekoa. Onnellisuus on ikään kuin valinta. Jos rikas masentuu progressiivisesta verotuksesta, syy on köyhien. Eipä ihme, keskustelua johtavatkin varsin varakkaat herrat. He luultavasti ovat tehneet työtä jossa on sen verran valinnanvapautta, vastuuta ja kiinnostavuutta että he kokevat onnellisuuden valintana. Tosiasia on kuitenkin se, että monet palveluammatit ovat junnaavia ja toistavia. Tehtaassa liukuhihnalla on tylsää koska se toistaa samaa ilman mitään vapautta muuttaa tilannetta.
1: Filantrokapitalistit harvoin kokeilevat. Tai voivat kenties kokeilla vähän aikaa hommaa ja uutuudeninnolla jopa pärjätä vakiintuneille työntekijöille. Mutta haluaisin nähdä samat filantrokapitalistit pakotettuna osaansa vuosiksi. Rahat vaikka jäädytettäisiin ja sanottaisiin että et välttämättä saa takaisin. Sillä aivan kuten asiaan liittyvä tarina kertoo : Slummeissa voi elää parin kuukauden koeajan, jos taskussa on rahat jotka takaavat pääsyn pois. Slummeissa elävillä tätä vapautumislippua ei ole, joten he eivät voi ajatella tilaa yhtä kauaskantoisesti väliaikaisena.

Minun vastaus filantrokapitalisteille on se, että annan heidän olla onnellisia siinä vaiheessa kun he tekevät massasta onnellista. Siihen asti "laitoinpa tässä näin monta miljardia hyväntekeväisyyteen" on vain kehuskelun makuista. Jos rikkaat ovat niin hyväntekijöitä, luulisi että koko puhetta filantrokapitalismista ei tarvittaisi. Hommathan olisivat ratkenneet ylimysten voimin jo keskiajalla - tai viimeistään valistusajalla jolloin ihmiskuva vapautui.
Kuvassa bloggaaja tavaravuorensa keskellä. Näyttävät tuovan jotain lohtua. Tai sitten tuo pupu on sukua sille kuuluisalle "Monty Pythoneiden" jänikselle. Niin tai näin, raha tekisi bloggaajan nykyään taatusti ... onnellisemmaksi. Kuva Erkki Hämäläinen.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Rivoja vitsejä.

"Ufopornoo, jonkun kotona." ... "Ufopornoo markantalonmiehen kattellessa."
(Ranuan Kummit, "Ufoporno")

Usein pornografia määritellään siten, että sen tarkoituksena on kiihottaa sukupuolisesti. Tämän mukana usein keskiöön nousee vertailu erotiikan kanssa. Erotiikassahan tarkoituksena on innostaa ihanteellisia romanttisia ajatuksia seksuaalisuuden kautta. Tämä tarkastelutaso on tärkeä.

Tänään mieleeni tuli kuitenkin myös muuta. James Cameronin "Avatar" -elokuva kun on saamassa sitä mukailevan pornoversion. "Hustler" tuottaa siis rainallisen sinisiä hahmoja vaakamambossa. "Avatar-pornoilu jatkaa Hustlerin todellisiin elokuviin ja tv-sarjoihin pohjautuvien pornoelokuvien sarjaa. Aikaisemmin eroottiseen käsittelyyn ovat joutuneet mm. Star Trek, The Jeffersons ja Beverly Hills 90210. Myöhemmin tänä vuonna Hustler aikoo julkaista myös mm. elokuvan This Ain’t CSI XXX: Chatsworth ja jatko osan This Ain’t Star Trek XXX:lle."

Yllä oleva lista vaikuttaa aiheiltaan sellaiselta että sen ei luulisi herättävän seksuaalisia intoja. Ainakaan minä en koe sinisyyttä minään erityisen seksikkäänä piirteenä. -Tuomitsen tällä tavalla rasistisesti ihmisiä ihonvärin perusteella. Toisinnot ovat selvästi yleisiä, ja "Hustlerin" kaltainen toimija tuskin ryhtyy tekemään asioita jotka eivät myös tuota rahaa. Ainakaan pitkää sarjaa.

Tästä tuli mieleeni että pornografiaksi kutsutussa olisikin paljon sellaista joka ei sovi pornografian "viralliseen määritelmään". Ne ovat ikään kuin näyteltyjä roiseja vitsejä. Pornopätkät ovatkin elokuvaparodioita. Tämä henki on tietysti hieman havaittavissa myös esimerkiksi armeijassa kiertäneissä pornolehdissä. Ne olivat siellä suosittuja, ja ne kiersivät ahkerasti. Mutta kyseisenlaisessa paikassa ei itse asiassa ns. toteuttaa seksuaalisuuttaan. Kasarmin olosuhteet eivät innosta tälläiseen.

Sen sijaan tarvetta räkättämiseen, jossa mies ottaa ikään kuin maskuliinisen roolin on tärkeässä sijassa. Pornolehti on ikään kuin roisin vitsin jatke. Pornoa katseleva ja hihittelevä inttipoika ei lue kiihottuakseen ; Hän ei ole suhteessa paperilla olevaan naiseen, vaan suhteessa muihin varusmiehiin.

Tätä kautta on tietysti saatavissa esiin toinen ja kolmas rajanvedon paikka. Erotiikan lisäksi vitsailuaspekti ja sosiaalinen miehekkyysstatus olisi otettava huomioon. Tämä on tietysti vaikeaa, koska monesti eiperverssit vitsitkin ovat aika huonoja. Siksi moni pornovitsikin on taatusti vitsinä huono ja mauton. Mutta se on silti vitsi.

Terve Usko vs. Uskonnottomuuden Sairaus.

"Science Daily" julkisti tiedon, jonka mukaan uskonnon jättäminen johtaa helposti sairastumiseen. Christopher Scheitle kertookin että aikaisemminkin on saatu tuloksia joiden mukaan uskontoon liittyy terveys. Tutkimus oli haastattelututkimus. Siitä selvisi että etenkin tiukoista uskonnoista eronneiden terveydentilan kokemus huononi huomattavasti. Sen sijaan ne, jotka oli kasvatettu lapsesta uskontoon kokivat itsensä terveiksi.

Tästä on tietysti helppo lähteä ajattelemaan että uskonto tekee terveeksi, joka viittaisi kenties yliluonnolliseen paranemiseen. Scheitlekin uskoo ennen kaikkea uskonnon sosiaaliseen voimaan. Kuitenkin takana on monia muita elementtejä: Niitä tulee esiin Science Dailyn uutisen lisäksi myös John Pieretiltä.
1: Uskonnot kannustavat positiiviseen ajatteluun. Optimismi taas vaikuttaa terveyteen.
2: Uskonnoilla on usein erilaisia epäterveellisten tapojen kieltoja. Kuten esimerkiksi alkoholin juomiseen tai huumeisiin liittyviä rajoitteita. Tätä kautta uskonnon ohjeet ajavat terveeseen elämään ilman yliluonnollista apua.

Yllä olevat ovat tietysti sellaisia että ne tavallaan antavat tukea uskonnollisuudelle. Vaikka niiden tarinat eivät olisi totta, niiden seuraaminen johtaa terveempään elämään.

Kuitenkin syitä voi olla muitakin:
1: Ryhmästä luopuminen itsessään aikaansaa stressiä. Ryhmästä, etenkin tiukasta uskonnollisesta ryhmästä, ei usein lähdetä "ainoastaan". Vaan niissä on usein esimerkiksi sosiaalisia rajoitteita. Perhe joka uskoo "tiukkaan uskontoon" ei tue tai kohtaaminen on uskonnon normeissa rajoitettua - ellei peräti kiellettyä. Ja vaikka ei olisikaan, on heidän kohtaamisensa helposti vaikeaa. Kun ihminen vaihtaa uskoa, on tämä kenties yksinäänkin stressin paikka. Maailamankuva muuttuu radikaalisti. Mutta lisäksi siinä tulee helposti sosiaalisen hylkäämisen kokemuksia. Tästä elävänä esimerkkinä olkoot kreationistien museon erikoiset rajoitteet ja kävijöiden vakaumuksen valvonta ja vääräuskoisten kohtelu. Niiden kanssa entinen uskova kokee vaikeuksia - koska osaa samastua kreationisteihin tuntevina elävinä ihmisinä joiden kohtelu satuttaa.
2: Uskonnot odottavat usein jotain. Etenkin "tiukoissa uskonnoissa" ei vain olla jäsenenä, vaan jäsenen on todistettava paikkansa. Esimerkiksi sosiaalinen status romahtaa ilman kaduilla julistamista. Tätä kautta sairaat ihmiset jättävät helpommin yhteisön, koska kokevat huonoa kanssakäymistä.
3: Uskonto myös jätetään helposti jonkun kriisin vuoksi. Tätä kautta he helposti epäilevät Jumalaa ja pettyvät. Stressi lisää sairauksia itsessään - ja voipa se sairastuminen itse olla se stressi jonka vuoksi usko joutuu ahtaalle.

Toisaalta kokemuksesta puhuminen on astetta eri asia kuin aito terveys. Kenties uskova kokee optimistisuutensa vuoksi itsensä terveemmäksi kuin on. Tai sitten hän kokee peräti vastuuta korostaa terveyttään, koska se kertoo Jumalallisesta suojelusta.

Tokihan uskonnollisuuden vaikutukset esimerkiksi Mohrin havainnot psykoottisten potilaiden mielenterveyden kohenemiseen ovat mielenkiintoisia. Mohrhan huomasi että eiuskonnolliset deluusiot paranevat helpommin kuin uskonnolliset. Osittain syynä on se, että potilaat konsultoivat pappiaan, joka kertoo että tälläinen eiuskonnollinen harha on mielenterveyden häiriö. Uskonnolliset deluusiot taas voidaan nähdä jopa ilmestyksinä. Toisaalta havaittiin että uskonnollisia harhoja kokevat ovat vähemmän sosiaalisia uskossaan. Osittain siksi että he eivät tarvitse "konsulttiapua suoran linjansa takia" ja osittain siksi että uskonveljet ja -sisaret vierastavat heitä.

Näin uskonto itse asiassa auttaa joitakin ja vaikeuttaa tilannetta toisilla. Tämänlaisessa tilanteessa on vaikeaa sanoa onko uskonto hyvä vai huono asia. Samaan asiaan kun johtaa montakin syytä samanaikaisesti. Ja osa niistä ovat positiivisia ja osa negatiivisia. Uskonto ei siis ole läpeensä hyvä mutta ei läpeensä huonokaan asia. Tämänlaisissa asioissa on luultavasti mahdollista myös hieman poimia rusinoita pullasta, joka on tietysti uskonnoille etu.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Lakien pysyvyys,

Luonnonlakien pysyvyydellä ja energian säilymisellä on havaittu olevan mielenkiintoinen yhteys. Asiaa voi selittää symmetrian kautta. Kaksiulotteisista kappaleista ympyrällä on maksimaalinen symmetria, koska sitä voi kääntää, heijastaa ja pyörittää vapaasti keskikohtansa kautta ja se pysyy muuttumattomana. Neliömäisilläkin on vahva symmetria, koska niitä voi heijastaa ja peilata ja pyörittää monella tavalla. Mutta huomattavasti vähemmillä kuin ympyrää.

Fysiikan laeilla on takanaan eräänlainen symmetrian ajatus. Esimerkiksi biljardipallot kimpoavat tietyssä kulmassa. Kulmat ovat riippuvaisia pallosta, eikä vaikuta onko kulmaa katsottu pohjoisesta vai idästä. Laeilla on myös symmetriaa ajassa : Jos koetta tehdään monta kertaa, on tulos samankaltainen. Tämä ominaisuus johtaa siihen että luonnonlait eivät muutu, eivät olit missä paikassa tai ajassa tahansa.
1: Lokaatio ja aika vaikuttaa vain sitä kautta että elementit ympäristössä muuttuvat. Kuun pinnalla kappaleen putoamisnopeus on eri kuin maassa, mutta massan takana oleva sääntö kuussa ja maassa on sama.

Noether tekikin tärkeän huomion symmetrisyyteen liittyen. Hän huomasi, että jos lakejen pysyvyys oletetaan, aineen ja energian säilymislait tulevat väistämättömänä lopputuloksena. Tietyistä symmetrioista seurasi tietyt säilymislait ; Esimerkiksi aikasymmetriasta on seurauksena se, että energia säilyy. Tätä kautta väittämällä että enegia säilyy, esittää myös että fysikan lait ovat samat nyt kuin menneisyydessä. Ja että ne ovat sitä myös tulevaisuudessa.

Toisaalta tästä seuraa myös se, että jos energian säilymislaki osoittautuu vääräksi, myös fysiikan lakien pysyvyys kumoutuu. Induktiivinen päättely nykyfysiikassa taas vaatii lähestymistapansa vuoksi oletuksen pysyvistä luonnonlaiesta jotka pysyvät nyt ja eilen ja huomenna. Väitteelle luonnonlakien pysyvyydestä saadaan siis empiirinen testi.

Tämä on hyvin tärkeä asia silloin kun puhutaan yliluonnollisesta. Useinhan ihmeitä lähestytään siten että ne olisivat anomalioita luonnonlaeista. Eli jos luonnonlaki selittää jonkin ilmiön, sen takana ei ole ihmettä. Taikuuden ydin on siksi siinä että luonnonlait rikkoutuvat joskus. Tätä kautta sen pitäisi jättää jälkiä ; Energian säilymislain rikkoutuminen on "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta tälläinen yliluonnollinen ihme voisi tapahtua. Jos maailmaan manifestoituu jotain ulkopuolelta, se tarkoittaa sitä että joko (1) olemassaolevaa ainetta järjestöityy joka vaatii energiaa tai (2) syntyy uutta ainetta joka on Einsteinin oivalluksen mukaan energiaa. (Tämän vuoksi aineen ja energian säilymislain pitäisi olla jokaisen yliluonnollisen ystävän vihamies.)

Samoin vaikka mitään ei ilmenisikään, vaatisi esimerkiksi levitoiminen nostetta, joka vaikuttaa sekin energialta ; Jokin voimahan estää gravitaatiota vetämästä levitoijaa maahan. Tätä kautta aineen ja energian säilymiseen vaikuttaisivat hyvinkin monenlaiset paranormaalit ilmiöt, kuten kappaleiden leijunta, kummitusten ja räyhähenkien äänet (ääniaallotkin ovat paineaaltoja) ja niin edespäin.

Aineen ja energian säilymislain kannalta väite Jumalallisesta väliintulosta vaikuttaa siksi tieteenvastaiselta. Lakien rikkoutumista ei ole havaittu, ja laki on vahvasti koeteltu, joten se asettaa monet uskonnäkemykset kyseenalaisiksi. Deismi kuitenkin selviää tälläisestäkin haasteesta, koska Jumala on voinut vain laittaa lait päälle ja on sitten pysynyt hiljaa. Erimieliset selittävät harvinaisuutta, mutta ilmiön harvinaisuus tarkoittaa todistamisen vaikeutta, eikä niillekään anneta luonnontieteissä mitään erikoislupaa olettaa ne vain oikeaksi ilman todisteita. Se kun vähintään rikkoo koko empiiristä lähestymistapaa vastaan. Toinen vaihtoehto on selittää kaikkivoipaisuutta. Jumala kykenee pitämään aineen ja energian säilymislain manifestaatiossaan. Tämä on selitys miksi siitä ei ole saatu todistetta. Joka on tietysti aivan eri asia kuin väittää että asiasta olisi todisteita.

Kenties tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi aineen ja energian säilymislain rikkoutumista on pidetty "klassisena vaatimuksena" jota odotetaan dualisteilta joiden mielestä erillinen henki toimii aivojen ohjaajana. Esimerkiksi Daniel Dennett on vaatinut dualismiin uskovilta tämänlaisia näyttöjä. Tämä vaatimus ei siis ole mielivaltainen, vaan sille on syy.

Mielenkiintoista kyllä, aineen ja energian säilymislaki on hyvin pitävä laki. Siksi esimerkiksi ikiliikkujen keksijöihin on pitkään suhtauduttu melkoisella kyynisyydellä. Inflaatioteorian mukainen universumin kiihtyvä laajeneminen tosin tekee punasiirtymää, jonka aikaansaama dopplerin efekti saa maailman näyttämään hieman siltä kuin universumista vuotaisi energiaa pois. Punasiirtymä kun viittaisi energian katoamiseen. Mutta sekin johtuu siitä että itse avaruutta tulee lisää, jolloin energiahävikkiä ei itse asiassa tapahdukaan.
Yläkuva on kuva bloggaajasta. Kuvaajana Erkki Hämäläinen.

Licensed for Public Dancing

"-"You do have some cheese, do you?"
-"Of course, sir. It's a cheese shop, sir"
("Monty Python's flying circus", Cheese shop)


"Monty Pythoneilla" on juustokauppasketsi, jossa mies menee juustokauppaan ja päätyy arvailemaan mitä juustoa kaupassa on. Ostaja yrittää arvata mitä kaupassa on, luetellen juustomerkkejä. Ja myyjä sanoo että kyseistä juustoa ei ole. Lopulta selviää että kaupassa ei ole juustoa ollenkaan. "No, sir, not a scrap. I was deliberately wasting your time, sir."

Tämäntapainen olo tulee yllättävän usein, kun puhutaan innokkaiden pseudotieteilijöiden kanssa. On tavallista että hän referoi johonkin luotettavaan tahoon. Esimerkiksi UFOjen kannattajat suosivat viittaamista kunnioitettuihin sotilaisiin, lääkäreihin ja tiedemiehiin. Mutta ei ole tavatonta että esimerkiksi kreationisti viittaa asiaan sanomalla että "Professori Matti Leisola, jonka tunnen henkilökohtaisesti" on jotain mieltä asiasta. Tälläisenäänhän tilanne muistuttaa helposti tieteellistä keskustelua. Onhan siinä mainittu nimi. Tieteellisissäkin julkaisuissa viitataan nimiin joilla on arvovaltaa.

Name dropping on retorisena strategiana kuitenkin pohjimmiltaan vain auktoriteettiin vetoamista, koska tieteellisissä artikkeleissakin viittaus ohjaa argumentaatioon ja luonnontieteiden kohdalla myös argumentin empiiriseen varmisteluun, evidenssiin. Tätä kautta perinteisen lähdeviittauksen ideana on pikemminkin viitata tähän argumenttiin kuin ihmiseen. Pelkkä nimen mainitseminen itsessään ei kerro juurikaan mitään.
1: Tälläisessä viittauksessa onkin olennaista tajuta että on hyvä katsoa se, mihin se viittaa. Pelkkä kuuluisuus ei tee asialle painoarvoa. Sillä tavoitteenahan on puhua asiasta, ei ihmisistä. Name dropping ainoastaan imitoi muodon kautta tieteellistä lähdeviittausta, mutta oikeasti se siirtääkin asian henkilön arvovaltaan. Tässä on muistettava vanhaa sanontaa "ei kultaa kaikki mikä kiiltää".

Toki asiallista keskusteluakin esiintyy. Mutta hyvin usein henkilöön vetoaminen perustelurakenteena on kuitenkin itsestäänselvyys. Näin käy esimerkiksi silloin kun viitteen antaja ei osaa esimerkiksi lyhyesti tiivistäen referoida argumentaatiota jota hänen viittaamansa taho harjoittaa. Todellisessa tiedollisessa vakuuttumisessa kun on keskiössä argumentaation ymmärtäminen. Jos argumenttia ei ymmärrä, se voi näyttää mutkikkaalta ja luotettavalta. Mutta tälläisen käyttäminen hämmentämisenä on mahdollista ; Argumentum ad technobabble on sitä että joku hämmennetään mutkikkaan kuuloisilla, usein itse nimetyillä, termeillä.
1: Tässä kohden voi toki olla niin että viitatussa tahossa on todella jotain asiaa. Mutta se ei voi tulla esiin tässä keskustelussa, koska viittaaja ei osaa siitä mitään kertoa. Vastakommunikoijalta sen vaatiminen että tämä kuluttaa rahaansa saadakseen kirjan on aika ikävä vaatimus keskustelun jatkamiselle. Siksi ainakin minä suhtaudun näihin kirjakehujiin samoin kuin muihinkin mainosmiehiin. Tosin minä en anna painoarvoa mainostajalle joka ei hallitse mainostamaansa tuotetta.

Asia voi mennä vieläkin mutkikkaammaksi. Olen nimittäin kerran elämässäni sortunut mainospuheeseen. Ostin kirjan ja luin sen. Kun viittasin siihen, oli kommenttina se, että olin ymmärtänyt asian väärin. Minulle ei kerrottu miten tein virheen ja miten se olisi korjattavissa. Jos kysymyksessä olisi todellakin olkiukko, sen voi kyllä näyttää viittaamalla samaan teokseen. Virheen näyttäminen osoittaa että se on korjattava. Ilman tätä kokemuksekseni jäi se, että maksoin pienistä palkoistani suhteutettuna merkittävän panostuksen, näin lukemisen vaivan ja sain kädenheilautuksen ja vittuilua takaisin.
1: Pelkkä väitös "olet tehnyt olkiukon" on helppo tehdä. Sen voi sanoa vaikka väitteessä ei olisi mitään perää. Kun strategiana on "osta kirja ja lue se" ja jos on lukenut ja erimielinen sanotaan "lue uudestaan". Tätä tapaa voi tietysti harjoittaa ikuisesti.

Kolmas tapa jatkaa tälläistä keskustelua on se, että vasta -argumentoijaa syytetään ylpeydestä. Kun ihan PROFESSORI on tuota mieltä, niin erimielisyys tarkoittaa että väittää että on fiksumpi kuin tämä, koulutettu mies.(Sama ei vain jostain syystä päde jos tälläiselle referoijalle löytää erimielisen professorin. He kun ovat pettureita ja typeryksiä.) Kuitenkin keskusteluissa on ideana on puhua siitä mikä on perusteltua ja selvittää tätä. Silloin kysymys ei ole fiksuudesta.
1: Itse asiassa olen sitä mieltä että valtaosa pseudotieteestä innostuneista on hyvinkin älykkäitä ja näkevät isosti vaivaa asiansa eteen. En halveksi heitä, heidän nämä positiiviset ominaisuutensa ovat jopa suurempia kuin minun. Syynä on se, että he ovat "tortucoja". On itse asiassa hyvin vaikeaa keksiä miksi jokin epätieteellinen asia olisi superhyvin perusteltu. Tälläisen puolesta kikkailu vaatii paljon enemmän ja vaikeampia loogisia puolivoltteja, kuin se että katsoo mitä tiedemiehet ovat keksineet ja miksi. Minun puolellani on tavallaan vain se, että on helpompaa tukea sitä mikä on perusteltua, kuin se jonka perusteltavuus on hyvin marginaalista.

Yllä oleva keskustelustrategia on rasittavan yleinen. Jostain syystä vaikka pseudotieteissä kannattaja tavallisesti pitää kovasti asiastaan, heillä ei näytä olevan useinkaan intoa tutustua aiheeseensa ja sen kirjallisuuteen niin että syntyisi referoitavaa argumentaatiota. Joko he ovat tälläisiä ignorantteja jotka referoivat ja sanovat että "asia ei ole noin". Tai sitten he ovat cranceja joilta löytyy vastaukseksi jotain kaksisataa sivua aineistoa, josta on usein vaikeaa löytää sitä kohtaa jolla on relevanssia esitetyn kysymyksen ja asian kannalta. Sillä aineisto on heillä valmiina, eivätkä he käytä aikaansa siihen että he ottaisivat sieltä sen tarvittavan osan ja käyttäisivät sitä.

Tämä kyllä pistää skeptikon vakavasti miettimään sitä, että onko kyseessä vain julkinen häirintäperformanssi, ja että onko siellä sitä "juustoa" ollenkaan. Tosiasia on, että luvattoman suuri osuus ajasta menee inttämiseen, jossa on "Mozzarella?" ... "Venezuelan Beaver Cheese?"
1: Itse asiassa strategia toimii usein myös "linkkisodassa" ja "copy -paste -floodeissa". Käytettyä aineistoa ei ole sisäistetty, siihen viittaaja ei käsittele sen argumentointia. Eikä linkitettystä aineistosta esitetä referaattia tai siihen liittyvää argumenttia. Eikä sitä esitetä jotta sitä voisi kriittisesti lähestyä ja olla erimielinen. Se on pistetty esille, jotta lukija vakuuttuisi. Sillä noin fiksu tyyppi ja noin hienostuneita sanoja. Erimielisyys sellaisesta ei voi olla muuta kuin väärinkäsitystä ja ylpeyttä!
Otsikossa oleva lupa tanssia on sketsin juustokaupan edessä olevien kylttien mukaan sen erityinen oikeus.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Epäonnistuneet

Usein filosofit puhuvat suuria. Totuus ja osaaminen ovat keskiössä. Niiden vastaparit, epäonnistuminen ja huonous toki ovat mukana tulkinnoilla. Mutta niihin ei yleensä keskitytä.

Tosin esimerkiksi stoalaiset pitivät häviämiseen suhtautumista tärkeänä ; Heistä fortuna heitti ihmisen tielle epäonnea, jolle tämä ei mitään mahtanut. Heistä oli vaan paljon asenteellisesti coolimpaa kestää ongelmat ; He vertasivat tätä vankkureihin sidottuun koiraan. Koira voi aivan vapaasti valita käveleekö liikkuvien vankkureiden mukana tai raahautuuko niiden mukana.

Toiset, kuten Montaigne, olivat leppeämpiä. Hänestä epäonnistuminen oli osa ihmisyyyttä, ja siksi ylevää kuvaa esittävät itse asiassa tuovatkin pinnallisen valekuvan ihmisyydestä. Niissä tehdään hienostuneen ihmisen kulissi, jonka taakse aito ihminen kätkeytyy. Ihminen on siksi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa.

Toisten epäonnistumiseen suhtautuminen on tietysti astetta erilaista kuin omien virheiden tunnustaminen ja esilletuominen. Tässä olennaisessa roolissa on vahingonilo ja huumori. Hobbes korostikin epäonnistumista niin suuresti että hänestä huumori oli ikään kuin valtapeliä. Siinä nauraja korottautuu naurettavan yläpuolelle. Huumorin kautta joko ylennetään itsensä tai alennetaan toinen. Huumori salli tämän jopa niin että alhaiso voi nauraa ylhäisölle. Tälläinen huumorintajun määritelmä tuntuu toki ilkeältä, mutta toisaalta esimerkiksi IltaLehden "Ovatko tässä maailman surkeimmat kotisivut" -tyyliset otsikot ovat melko suosittuja. Ja itse asiassa Haminalaisen matkailusivut huvittavat ainakin minua, tosin kenties enemmän absurdiudessaan kuin häijyyttäni - mutta voihan tietysti olla että teeskentelen teille ja itsellenikin.
Kuvassa bloggaaja näyttää varhaiskypsyytensä. Jo aivan pienenä hänen tapansa lähestyä kouriintuntuvalla tavalla erilaisiin älykkyystehtäviin ovat selvästi esillä. Kuvassa selvästi nautitaan palapelin ratkomisesta vaihtoehtoisella tavalla, tehtävää ajatellaan selvästi "out of box". Kuva Erkki Hämäläinen, pelottavalta 1980 -luvun alulta, kuvauspaikkana Kerava.

His Noodly Appendage

Pastafarismi on huumorimielessä kehitetty uskonnon parodia, jossa Jumalana on lentävä spagettihirviö, jolle rukoillaan ja lopetetaan sanaan ramen. Pastafarismin kehitti Bobby Henderson, jonka tavoitelmana oli vaikuttaa poliittisesti. Hän lähetti Kansasin koululautakunnalle vaatimuksen opettaa sitä koulussa. Idean oli tarkoitus olla vastalause Intelligent Design -liikkeen vaatimuksille saada itsensä kouluopetukseen. Hendersonin ehdotus sai paljon julkisuutta, ensin internetissä ja pian tämän jälkeen myös uutisoinnissa. Sen kotisivut ovat yhä suositut.

Lentävän spagettihirviön ympärille kasautui monenlaisia käsityksiä ja näkemys paisui. Se esittää myös kannanottoja tuonpuoleisesta. Esimerkiksi oikeaoppisille on luvassa paratiisi, jossa on stripparitehdas ja olutta syökseviä tulivuoria. Henderson on uskonnon määritelmien mukaan profeetta. Hendersonin mukaan pastafarismi on aivan yhtä paljon uskonto kuin vaikkapa islaminusko tai kristinusko.

Vitsejä ei tietysti pidä ottaa liian vakavasti. Mutta vitsien sisältöä kannattaa katsoa riittävän vakavasti.

Ulkoinen ja sisäinen.

Pintatasolla lentävän spagettihirviön parodiassa on tärkeä puute ; Spagettihirviö on immanentti, eli se vaikuttaa tässä maailmassa. Jumala taas on transsendentti eli se näkyy vain universumin ulkopuolella. Tämä on itse asiassa yleinen ongelma jumalaa kritisoivissa näkemyksissä ; Esimerkiksi jos Jumalia rinnastetaan tonttuihin, näkee uskova helposti tilanteen siten että tonttu on materiaalinen ja Jumala yliluonnollinen olento, ja että niiden testaamisessa olisi jokin olennainen ero.
1: Ateisti taas näkee tilanteen helposti uskonnolle pahempana juuri tämän vuoksi. Sillä siinä missä tonttu on testattavissa ja vääräksi osoitettu, on Jumala jotain joka on enemmän kuin väärässä ; Sitä ei voi edes koetella joten se on ikään kuin äärimmäisen turha käsite ihmisen mietittäväksi.

Kuitenkin lentävän spagettihirviön voidaan katsoa olevan transsendentin manifestoituma. Eli samaan tapaan kuin transsendentti enkeli voi ottaa muodon ja toimia maailmassa, voi Lentävä Spagettihirviö tietysti tehdä saman. Tätä kautta lentävä spagettihirviö onkin olennaisesti parempi vastaesimerkki kuin klassisemmat "tonttu ja joulupukkirinnastukset".

Itse asiassa transsendentin kautta saadaan irti vielä isompia asioita. Sillä Jumala on transsendentti. Tämä tarkoittaa sitä että siitä ei saada propositionaalista tietoa. Näin ollen Jumalaa ja Jumalallista maailmaa voidaan lähestyä vain vertausten kautta. On vaikeaa sanoa miten hyvin jokin vertaus kuvaa tai on kuvaamatta lopputilaa. Tätä kautta se, että Jumalaa verrataan "rakkauteen" tai "isään" on periaatteessa aivan yhtä tiedottava kuin Jumalan vertaaminen "kasaan pastaa".

Intelligent Design -kritiikkinä.

Henderson kohdisti kritiikin selvästi Intelligent Design -liikkeelle. Tätä se ensi vilkaisulla kuvaa melkoisen vähän. Intelligent Designissä kun pidetään tärkeänä että Suunnittelijan tavoitteita ja persoonaa ei selvitetä. He eivät suostu ottamaan kantaa siihen onko Jumala kristinuskon, Islamin tai jonkin muun uskonnon Jumala.

Tältä pastafaristit puolustautuvat viittaamalla jollakin tavalla Intelligent Designin kaksinaismoralistiseen luonteeseen. Teologisesti korrekti puoli sanoo että ei ota kantaa, mutta kuitenkin sivulauseessa peukalo voi osoittaa selän taakse ja sanoa että "kyllähän me tiedämme mihin se viittaa". Tästä esimerkkinä olkoon William Dembskin lipsahdus kirjassa "Intelligent Design: The Bridge Between Science and Theology", jossa hän sanoo suorasanaisesti että "Any view of the scene that leaves Christ out the picture must be seen as a fundamentally deficient" ja jatkaa aiheesta sanomalla "The conseptual soundness of a scientific theory cannot maintain apart from Christ." Joku voisi sanoa että hän viittaa henkilökohtaisiin näkemyksiinsä. Mutta joku voisi myös sanoa että tälläisiä henkilökohtaisten mielipiteiden lipsahduksia yritetään tavallisesti välttää jotta sekaannuksia ei tulisi. Kun tämänlaiset sammakot tulevat mukaan, on seurauksena se että voidaan sanoa jotain sen tapaista kuin "Maailma on Älykkäästi Suunniteltu ja tämä Suunnittelija voi olla lentävä spagettihirviö", joka taas osuvasti parodioi kristillisten fundamentalistien - Intelligent Designin suurimman tukiryhmän, jolla on olennaisen suuri vaikutus myös "liikkeen sisällöntuotannossa" - näkemystä asiasta, ja ivamukailee heidän harjoittamaansa asian esilletuontia.

Silti jollain tapaa parodia tuntuu osuvan huomattavasti paremmin perinteiseen kreationismiin ja uskontoihin. Niiden kohdalla se toimii filosofian kannalta paremmin kuin muut vastaesimerkit. Tosin mielestäni vitsi ei ole niin hauska kuin sen maailmanlaajuinen suosio voisi antaa ymmärtää.

On toki selvää että vaikka kyseessä on vain vitsi, se myöskin on toiminut mielipidevaikuttajana. Sillä politiikassa ei usein toimita argumentoinnin varassa, vaan mukana on myös muita keinoja. Retoriikallakin pääsee pitkälle. Hendersonin keinoille antaa tavallaan luvan, kun huomaa että hänen vastustamansakin puolisko käyttää melko mielenkiintoisia retorisia strategioita yrityksissään saada poliittista vaikutusvaltaa.

torstai 23. syyskuuta 2010

ignorantit kaikenpuhujat.

"Scientific American (Aug. 2010)" sisälsi Lawrence Kraussin kirjoituksen otsikolla "Faith and Foolishness". Siinä aiheena oli koulutusjärjestelmän kartoitus. Koulutusjärjestelmän onnistumisia kun mitataan erilaisilla testeillä. Amerikkalaiset ovat usein pärjänneet niissä huonosti. Syynä on esimerkiksi evoluution ja big bangin käsittäminen. Usea ei hyväksy näitä asioita.

Itse asiassa näiden aiheiden kohdalla esille nousee kannanotto siihen että koska useiden uskontojen näkemykset eivät hyväksy niitä. Koska esimerkiksi evoluutioteorialla - ja hieman yllättäen Big Bang -teorialla - on ikävä spillover effect joidenkin uskolle, eli he eivät voi pitää vakaumustaan ja uskoa evoluutioon, ei evoluutiosta kysymystä pidetä kohteliaana tai edes sallittuna. Muistutetaan että usko ja tiede on pidettävä erillään.

Kraussin mukaan tämä kertoo siitä että uskonto on vahvemmassa asemassa kuin tiede. Jos tiede rikkoo jotain uskonnollista tabua, sen arvo pitää heittää syrjään. Sen esiintuonti on epäkunnioittavaa ja väärin. Krauss oli samalla huomannut että juuri samat sensuroimista vaativat tahot vaativat myös keskimäärin enemmän avoimuutta Näkemyksistä olisi keskusteltava avoimemmin.

Kraussista tässä on selvä epäsymmetria : Jos näkemys on uskonnonvastainen mutta tiedemaailman vallitseva paradigma, siitä pitää puhua ikään kuin häpeillen. Mutta epätieteelliset näkemykset pitää esittää tieteellisinä koska mielipiteenvapaus. Samat tahot vaativat samanaikaisesti sensuuria että lisääntynyttä keskustelua.

USA:ssa fundamentalistit näkevät tämän tietysti aivan konsistenttina. Evoluutio ja alkuräjähdys ovat heistä epätotta ja niitä vastustetaan. Ja koska tiedemaailma ei hyväksy heidän totuuttaan, vaan pidättäytyy esimerkiksi evoluutiossa ja big bangissa, se vainoaa.
Kirjoittaja kannattaa ns. gang bang -teoriaa. Siinä keskiössä on se, että ei uskota seksin ja lapsien väliseen yhteyteen. Sellainen on vain seksihullujen mytologiaa. Sen sijaan luotetaan kansanperinteen suosimaan ulkosynnyttimeen jota ei tarkemmin identifioida mutta joka saattaa olla haikara. Hän on tyrmistynyt siitä miten tämä vakava aihe yritetään sensuroida tiukasti. Se saa osakseen julmaa naureskelua eikä sen tieteellisiin väitteisiin edes oteta vakavasti kantaa.

Mythomaagit

Ollessani teini -ikäinen televisiosta tuli sarja nimeltä "Kameleontti" (engl. "The Pretender"). Sarjan päähenkilönä oli superälykäs ja erityisesti koulutettu Jarod, joka kykeni ottamaan minkä tahansa roolin. Ja tekemään mitä tahansa ammattia erinomaisesti. Sankari oli tuhattaituri. Jännitys sarjaan tuli siitä että ei osannut arvata miten hän tässä jaksossa onnistui naruttamaan kouluttajiaan, joilta hän oli pakenemassa.

Jarod oli elävä unelma jossa omilla kyvyillä ja yrittämisellä saadaan aikaan mitä tahansa. Se kuitenkin puolusti optimistisuuttaan erikoisuuksilla, kuten Jarodin poikkeuksellisuudella niin biologisesti kuin kasvatuksellisestikin. Osa esittää että sama olisi kaikkien saatavilla.

Siirryn heihin, mutta ensin jotain ihan muuta.

Perinteisessä taikauskossa on perinteisesti liitetty symboli ja asia yhteen. Näin samankaltaisuudesta, analogiasta, tulee syy-yhteysseurays. Näin käy esimerkiksi silloin kuin metsästysrituaalissa luolaan maalattua piirtokuvaa tökitään keihäillä ennen metsästämään menoa. Symbolinen toiminta ikään kuin aktivoi asian.

Tämäkin näkemys on, ei toki todistanut tehokkuuttaan, mutta kuitenkin järjestelmällistänyt käsityksiään aikojen saatossa. Karkeasti tilanne voidaan tiivistää kaavaan joka perustuu dualistiseen henki-maailma -jaotteluun, jossa maailma on alisteinen henkimaailmalle. Kun ihminen ajattelee symbolia, hänen ajatuksensa vaikuttaa siihen. Ja tämä taas on yhteydessä todellisuuteen. Tätä kautta tilanne muuttuu ikään kuin luonnonlaiksi, jossa ihmisen mieli hallitsee symbolia kuin valokatkaisijaa ja valokatkaisija taas vaikuttaa todellisuuteen.

Tämänlaista ajattelua on tarvittu perinteisesti silloin kun on pitänyt vaikuttaa massoihin. Esimerkiksi antiikin kreikan filosofit moittivat sofisteja. Sofistit kun elivät vakuuttavuuden eivät totuuden ehdoilla. Filosofit olivat ikään kuin heidän kilpailijoitaan. Sofistit hallitsivat koska he olivat teräväkielisiä, terävämielisiä ja osasivat kertoa "myyviä stooreja". Hyvä tarina on aina helppo ymmärtää. Looginen ja rationaalinen ajattelu on sen sijaan vaikeaa.
1: Kreikan filosofit olivat siis tavallaan huolestuneita totuusrelativismista ja populismista jotka kättelivät sofisteissa. Voittaja ja todenpuhuja oli se, joka sai eniten kannattajia. Minusta ongelma on relevantti edelleen. Toki esimerkiksi valistuksen aikana uskottiin että järki päihittää taikauskon. Itse en jaksa uskoa näin.

Nyt on hyvä siirtyä Amerikkoihin.

Sillä siellä luvataan Jarodelämää ilman jahtaajia.

Amerikka on historiallisesti erikoinen paikka, koska siellä ihmiset ovat uudisraivaajia. Siinä missä euroopassa ihmiset paikkaan sitoo provenienssi, alkuperä. Ympärillä on pitkä historia ja kulttuuri, on Amerikkaan ikään kuin menty tyhjän päälle. Siksi siinä missä eurooppalainen sanoo "olipa kerran", Amerikkalainen sanoo "kerran tulee olemaan". "America is a place where man can reinvent himself." -kuuluu sanontakin ; Ihminen saa uuden mahdollisuuden.

Toisaalta Amerikkoihin siirryttiin paljon myös "uskonpakolaisina". Siksi monelle muuttaneelle uskonto oli erittäin tärkeä asia. Mutta valtionkirkkoa ei haluttu. Siksi järjestelmä korosti sekularismia, jossa valtio ei määrää ihmisien vakaumuksia - eikä ihme, oltiinhan sitä kerran paettu ihan toiselle mantereelle asti. Tästä seuraa tietysti individualisoituminen.

Ja siinä missä valtionkirkko voi vain olla ja määrätä mitä ihmiset uskovat, individualistisessa valintamaailmassa uskonto on arvostelun kohde ja kuka tahansa voi ruveta kilpailemaan sen kanssa. Tässä vaiheessa on ikään kuin pakko keksiä "Hyviä stooreja", ettei suosio hiipuisi taloudellisesti kannattamattomaksi.
1: Sillä yksikään uskonto ei pyöri ilman rahoitusta, pyhällä hengellä ne eivät pyöri ainakaan yhteiskunnallisen instituution tasolla.

Näin uskontojen tulee tarjota jotain houkuttelevaa.

Tästä seuraa asenne -eroja. Yksi merkittävimmistä liittyy epäilyyn ja optimismiin. Suomessa on tavattu ajatella että perisynnin vuoksi ihmisen tulisi olla varovainen. Hän voi erehtyä tekemään väärin. Siksi itse -epäily ja syntien tunnustus ja katuminen ovat tärkeitä asioita. Tämä itsekriittisyys, oman huonouden tunnustaminen ja muu ei tunnu mukavalta. Siksi se ei taatusti myy samalla tavalla kuin lupaus terveydestä, onnesta ja muista suorastaan hedonistisista asioista.

USA:ssa sen sijaan enemmän suosiota on saanut näkemys, jossa on euroopassakin toki tuttu ajatus pahuudesta joka on vain hyvyyden poissaoloa. Mystikot ovat ajatelleet Jumalaa ikään kuin "tulena jonka kipinöitä hyvä on". Kaukana nuotiosta on pimeää, ja tämä on valon poissaoloa. Tämä asenne liittyy USA:ssa suosittuun spiritualismiin. Sen piirissä sairauksia ja muita pidetään harhautuneen mielen tuotoksina. Totuuden edessä ne sulavat pois. Tätä kautta hyvä seuraa siitä että paha suljetaan pois.
1: Tässä aiheessa paljon kuuluisuutta, ystäviä ja vaikutusvaltaa saaneen Frank Robinsonin "Psychiana" esimerkiksi kertoo että epäily on sama asia kuin perisynti. Jumalaa kohtaan koettu epäily tai epäusko oli maailman ainut synti.

Ajatus on vaikuttanut Amerikoissa runsaasti. Esimerkiksi:
1: Menestysteologiassa korostetaan sitä että sairaus on vain harha. Jos ihminen ei usko Jumalaan riittävästi, hänellä on jokin vaiva. Uskoa vahvistamalla sairaudesta voidaan parantua, koska Jumalallinen voima vaikuttaa. Saatana on vain pelkkä kupla jolla on valtaa sen verran minkä ihminen sille antaa.
2: Hubbardin dianetiikka lähti oletuksesta että ihminen voisi muistaa aivan kaiken elämänsä varrelta ja voisi myös ajatella virheettömästi. Tämä tehtiin poistamalla engrammit, ikävät tuntemukset Kun Hubbard ilmoitti tilaisuudesta jossa olisi ensimmäisen Clear, tämä osoittautuikin puutteelliseksi. Tämän jälkeen Hubbard alkoi kehittämään Thetan -tasoja. Clear olikin ikään kuin ensimmäinen askel. Skientologia jatkoi siitä mihin dianetiikka jäi. Ihmiset ovat jumalia, Thetaneja, jotka on sodan vuoksi niputettu ihmisiin. Siksi jos Clear -tasolla olikin muistikatkoksia onkin harjoiteltava Thetan -tasoja. OT 8 jäi Hubbardin kehitelmän korkeimmaksi tasoksi. Jos ikävuosia olisi tullut Hubbardille enemmän, olisi luultavaa että tasoja olisi syntynyt paljonkin enemmän. Ne kun tarjosivat portaat ja etenemisen tunteen.

Onkin hyvä huomata että esimerkiksi siinä missä Suomessa kristillisyys liitetään mielikuvissa heikkojen puoltamiseen, Amerikoissa henki on enemmän se, että kaikilla on mahdollisuus yrittää. Köyhät ovat USA:ssa kristillisyydessä helpommin loiseläjiä ja elättejä. Heitä toki kannustetaan ja tsempataan yrittämään -mahdollisimman paljon hengessä tietysti. Tälläinen tuntuu euroopassa, etenkin protestanttisissa pohjoismaissa, hieman erikoiselta ja vieraalta.

Ihana elämä mutta kaameat viholliset.

Olennaista ymmärrettävää on kovat lupaukset ja tätä kautta optimistisuus. Menestysteologiassa ihminen on erityisen kyvykäs. Skientologiassa peräti Jumala. Molemmissa keskiössä on se, että ihminen voi uudelleenkeksiä itsensä.
1: Ei liene yllätys että sekä menestysteologia että skientologia ovat syntyneet Amerikoissa ja sittemmin laivautuneet suomeenkin. Sävyiltään "paljon lievemmin Amerikkalaiset" suomalaiset herätysliikkeetkin pitävät sisällään armolahjat ja muut vastaavat lupaukset, jotka ovat ikään kuin uskonnon myyntiargumentteja. Ja askel kohti optimistista "voit määritellä itsesi uudestaan ja menestyä". Oppimatonkin uskovainen voi saada statusta osaamalla vaikkapa puhua kielillä.

Toinen yhdistävä elementti on siinä että silmien sulkeminen pahalta on sama kuin pahan poissaolo. Ongelmana tässä on tietysti se, että epäonnistumisia tulee väistämättä. Optimistien esityksissä kun ei tunneta väsymystä ja epäonnistumista. Onnistumisen hurmiossa kun on usein loppu. Yritteliäisyys ja ahkeruus johtavat usein myös burn-outiin. Voimakas Nihilaatio nouseekin siksi yllättäväksi muutoin yltiöoptimististen ja suorastaan suuruudenhullujen lupausten vastapainoksi. Optimismi itseen johtaa erilaisuuden vihaamiseen.
1: Esimerkiksi Hubbardilla tärkeässä roolissa on "suppressiivinen persoona", joka epäilee skientologiaa ja tätä kautta häiritsee sen toimintaa ja sen parissa toimivien yrityksiä kehittää itsessään Jumalallisuuttaan. Menestysteologiassa parantumatta jättänyt on "kesken". Vika ei ole uskonnossa vaan yksilön uskossa. Todiste riittämättömyydestä on parantumattomuus. Napina taas on itsekkyyttä ja syntiä.

Nihilaatiossa olennainen osa on se, että erimielisyys on "ohjeiden rikkomista". Esimerkiksi jos epäily kielletään, epäonnistujan yritysten jälkeinen kritiikki on ikään kuin todiste siitä että ohjeita on noudatettava; Ohjeethan kielsivät lannistumisen. Koska optimismissa negatiiviset tunteet kielletään, kohdistetaan paha helposti ulkopuolelle. Vastoin oppeja tuovat lannistavat, ne ovat pahoja koska ne muistuttavat siitä mistä yritetään vapautua siinä tasolla että se ei ole edes ajatuksen tasolla läsnä kokemusmaailmassa. Rytty häiritsee täydellisyyttä. Erimielisyys muuttuu uhaksi, joka vaarantaa oman täydellistymispyrinnön. Erimielinen on heille hieman kuin suolistoloinen, kyvytön elämään yksin, kooltaan pieni, voimiltaan ja ominaisuuksiltaan surkea. Mutta sillä on vaarallinen ominaisuus tehdä ihmisestä heikko.
1: Tästä erikoinen esimerkki löytyy herännäisten lehtisestä. Siinä käsitellään ateistien vasta -argumenttia "olen jo lukenut Raamatun". Se sanoo että Raamattu joka ei vakuuta on luettu liian nopeasti tai huolimattomasti. On luettava uudestaan. Ja jos ei tehoa, on luettavan niin hitaasti että alkaa tuntumaan. On selvää että tässä tarjotaan vaihtoehdoksi vain "et ole lukenut riittävästi" ja "olet uskossa" -vaihtoehdot. Näin tälle "kritiikille ollaan rokotettu", ja Raamattua lukenut on syyllinen tilaansa, "yrittäis enemmän". "Ei riitä" tulee konemaisesti liukuhihnalta ongelmatapauksissa.

Osta elämä.

Otin tämän esiin itse asiassa senkin vuoksi että tämän tyyppinen ajattelu, joka on uskonnoissa tuttua, on mukana myös optimismipuheissa jotka liittyvät hyvinkin laajasti ns. "self help" -maailmaa, sekä erilaisia ennen kaikkea taloudelista menestystä lupaavia strategioita.

Niissähän esitetään optimismia. Esimerkiksi verkostomarkkinoinnissa vetoaminen syntyi suurista lupauksista. Ihmiset osasivat eksponenttimatematiikkaa sen verran että tajusivat että jos hän myy kahdelle ja nämä kaksi myyvät kahdelle ... alkaa jo muutaman portaan jälkeen heillekin asti juoksemaan hyvät rahat. Mutta he eivät tajunneet että portaat jäävät käytännössä mataliksi, koska ihmiskunnassa on rajallinen määrä ihmisiä. Portaat eivät voi olla käytännössä kovinkaan korkeat. Verkostomarkkinoinnissa kerrotut jo kerrotut menestystarinat tuntuvat tunnetasolta samalla kuin todiste homman toimivuudesta. Ne kuitenkin itse asiassa takaavat sen, että "on jo liian myöhäistä hypätä kelkkaan" ; Verkostomarkkinoinnin koko matematiikka kun rakentuu siihen että kaikki tulot tulevat ekspontentiaalisen kaamean nopeasti laajenevista portaista, joissa ylhäällä on vähän ja alhaalla paljon. Perusmatematiikan taidot kertovat että Aloittajat ja varhaiset pärjäävät ja muut maksavat viulut.

Suomalaisista optimisteista tulee tietysti mieleen Jari Sarasvuo. Hän ei ole yhtä radikaali kuin USA:laiset toverinsa, mutta hän onkin eurooppalainen ja sen perinteessä ja kulttuuriympäristössä elänyt.

Hänen sisäinen sankarinsahan perustui imitaatioon. Hänen ideanaan oli se, että ihmiset katsovat ihailemiaan ihmisiä ja alkavat toimimaan kuin he. Näin ihmisiin tarttuu ajattelu- ja toimintatapa ja heistä tulee ihailemiensa kaltaisia. Tässä imitaatio on symboli, jonka ihmisen tahto herättää ja tämän katsotaan vaikuttavan todellisuudessa.

Sarasvuo ei kehottanut kriitisyyteen vaan korosti lannistumattomuutta. Ja jopa hänen neuvomansa lukutapa oli erikoinen. Siinä missä perinteisesti luettua pitäisi liittää muuhun tietoonsa ja arvioida entisiä tietojaan luetun varassa, Sarasvuo korosti "Sisäisessä sankarissaan" heittäytymistä. Ihmisen tuli lukea kirja eläytyen sen kirjoittajaan, jolloin tämän vuosikymmenten aikana hankkimat taidot sisäistyisivät samastumisen kautta.

Vastaavaa ajattelua edustavat tietysti "nimeltä mainitsemattomat" optimismifilosofit, joilla tuntuu olevan vallalla trendi "saavutat mitä haluat jos yrität tarpeeksi". Heillekin "negatiivinen ajattelu" on usein se suurin ongelma ja syypää kaikkeen.

Oma kantani näihin optimisteihin on sama mikä löytyy Nassim Talebin "Mustasta joutsenesta". Talebin näkemyksessä mukana ovat riskit ; Ristkinottaja näkee mahdollisuuden ja tarttuu siihen. Mahdollisuus ei ole ilmiselvä, ja joskus yrittäjä epäonnistuu. Superrikkaus ei Talebin mukaan synny suoraan työstä vaan kopioimisesta. Jos esimerkiksi kirjotan kirjan, ja se myy miljoonia, olen rikkaampi kuin jos sama kirja myisi 20 painosta. Suurin osa kirjailijoista on hyvin köyhiä, he jopa joutuvat tekemään muita töitä tai yrittämisen jälkeen siirtymään sellaiselle. He epäonnistuvat. Näemme helposti vain ne miljonäärit. Heidän kirjansa kun pullottavat jokaisessa kirjakaupassa. Suomalaisen kirjakaupan painoksissa on tietysti melko vähän menestyneitä. Mutta hekin ovat menestyjiä verrattuna niihin lukuisiin pöytälaatikkokirjailijoihin, joita minäkin tiedän useita.
1: Taleb kertoi tässä kohden vertauksen elostelijoihin ja Casanovaan. Casanova oli menestynyt. Hän nousi yhden kerran useammin kuin romahti, joten hän oli huipulla. Moni ajattelee että "hän nousee jaloilleen", mutta emme ikään kuin näe näitä tapauksia. Suuri osa opportunisteista ottaa riskin ja häviää. Casanova on "kunkku", se yksittäinen ja harvinainen tapaus, joka innostaa suuren joukon muita epäonnistumaan.
___1.1: Talebin näkemys ei ole yltiöoptimistinen. Se kertoo että menestys on mahdollista, mutta se ei ole automaattista. Sen mukaan menestys ei ole ilmiselvä seuraus imitaatiosta. Todennäköisesti Casanova -imitaatio saidastuu sukupuolitautiin ja kuolee varattomana kun elintasot ovat nielleet pohjalla olleet varat. Joku harva onnekas heistä voi imitaatiollaan onnistuakin.

Siksi self -helpissä näyttääkin vallitsevan sama asia kuin "miten voitat lotossa" -kirjallisuudessa. Niiden kirjoittajat menestyvät hyvin. Mutta eivät oppiensa avulla, vaan myymällä oppejaan. Siksi minun silmissäni "yltiöoptimistit" ovat maksimissaan mytomaaneja, jotka kuvittelevat ja fantasioivat itsensä sankareiksi ja luulevat olevansa niitä vaikka eivät ole.

He eivät ole "kameleontteja" suomeksi vaan "pretendereitä" (teeskentelijöitä) englanniksi. He eivät voi yliluonnollisen nopeasti sisäistää paljon tietoa ja taitoa ja ovat siksi tuhattaitureita. Olen kenties pessimisti, kun uskon että kirurgiksi ei päädytä viikossa. Taidon puutteen kohdalla rooliksi jää vain delegoiminen, joka vaatii epäonnistumisen tunnustamisen - tai oikeastaan sen nihiloinnin "kahlitseviin ihmisiin ja muihin irrelevantteihin tosiseikkoihin". Asia saadaan kenties tehtyä, mutta delegoija ei ole tehnyt asiaa. Tarvitaan se kirurgi.