Initiaatio ja nostalgia. Ja susi.

Pieni sisareni saavutti täysi -ikäisyyden muutama päivä sitten. Useissa kulttuureissahan aikuisuuteen siirtyminen ei ole sitä, mitä se nykyään on. Eli pelkästään se, että juuri mitään ei tapahtunut. Ollaan sama kuin eilen.

Usein aikuisuuteen siirtymiseen liittyy jonkinlainen initiaatioriitti. Se voisi teoriassa olla vaikkapa benjihyppy, jonka suorittamisen jälkeen "olisi mies". Ideana on se, että muutostilanne, esitettäisiin jollain lailla konkreettisena. Nyky -yhteiskunnassa esimerkiksi rippikoulu ei tunnu aikuisuusriitiltä. Mutta baareihin sen sijaan on ikärajat. Siksipä tästä saa kätevän initiaatioriitin. Kävin sisareni kanssa tequilalla. Höpisimme, tai tarkemmin sanoen enimmäkseen minä höpisin. (Rasittavaa.)

Itselleni riitti ei tietenkään ollut mikään initiaatio. Minulle se oli nostalgiaa. Käytiin nimittäin TOTTI:ssa, jonka käytössä itselläni on perinteitä. (Toki en mikään alkoholi -imuri en ole, juonen runsaasti keskiarvoa vähemmän.) Jos minulla olisi kantis, se olisi tämä paikka. Tämä oli minulle siis hieman kuten siinä benjihyppyesimerkissä olisi se hyppyjen vahtija, joka voisi tätä kautta elää omaa aikuistumistaan.

Kuitenkin voidaan ajatella että kehittyminen ja kasvaminen olisi pidempi prosessi.

Tähän liittyen sattumalta, luin tällä viikolla Jack Londonin "The Call of the Wild" -kirjan. Siinähän keskiössä on kirjailijalle tyypillinen sekarotuinen koira. Kirjassa on vaikeuksia, jotka alkavat kun tavallinen koira ryöstetään kotoaan ja viedään pohjoiseen rekikoiraksi. Esimerkiksi Buck -koira kohtaa nuijamiehen, joka kouluu piiskaamalla koiraan pelon jotta tämä ei uskalla niskuroida. (Eli kyseessä on "väkivaltaa tavoitteella", ei puhtaasti sadismin vuoksi.) Kirja huipentuu siihen kun Buck saavuttaa täyden aseman susilaumassa. Muu on prosesia joka tähtää tähän. Vaikeudet kouluvat ja opettavat. Ja jopa viimeinen vaikeus, rakastavan isännän kuolema, on tärkeä koska Buck pääsee kostonsa jälkeen vapaaksi kahleistaan ihmisiin. Syynä on luultavasti sama, kuin miksi eräässä Suomi-Filmissä ensin rakennetaan yhteiskuntaluokan ylittävää rakkautta, kunnes kulkuri paljastuukin aateliseksi. Itse jännitetteen purkaminen ei ole idea, vaan tavoitteet ovat muualla. (Eli London ei ole halunnut tehdä kannanottavaa arvovalintaa "hylkää ihminen tai toteuta luontoasi", vaan on purkanut tämän jännitteen ulkopuolisten toimijoiden kautta.)

Jännittävää on se, että initiaatio yhdistyy usein rituaaliin. Jack Londonin ja muiden tapauksessa kasvaminen on asteittaisempi prosessi. Tosin Buckin tapauksessa tapaukset olivat aika isoja, jopa sankaritekoja. Tätä kautta voidaan sanoa että kirjassa yksittäinen initiaatioriitti oltaisiin korvattu sarjalla pienempiä. Ehkö "elinikäinen oppiminen" onkin tavallaan sitä.

---

Jack Londonin kirjan kohdalla arvomaailmaa voitaisiin kutsua "perinteiseksi Amerikkalaisuudeksi". Tässä korostuu yritteliäisyys raa-assakin maailmassa. Idea on karaiseminen. Tämä onkin, ainakin miehistymisinitiaatioissa, aika yleistä. Mieheksi tullakseen pitää tehdä jotain joka tekee ikävää ja kestettävä.

Arvot näkyvät myös hahmojen kuvauksissa. London esimerkiksi kuvaa Buckia väärin kohdelleen rekiretkueen - joka lopulta tuhosi itsensä omaan tyhmyyteensä - Mercedestä sanoilla "pretty and soft", ja hänen puolisonsa jotka on siis tulkittavissa huonoiksi ominaisuudeksi. Hänen puolisonsa Hal esitetään hienostelevana ja aseitaan esitelevänä keikarina. Sen sijaan hyvät ihmiset, kuten John Thornton esitetään yksinkertaisena ja rehellisenä mutta kovasti töitä tekevällä ihmisellä. Tämä on tietynlainen ihanne, joka on yhdistettävissä ajan henkeen.

Erikoista onkin se, miten Jack Londonin kirjat esittävät arvot ovat keskeisiä kapitalistisessa, yrittämiskeskeisessä, maailmassa. (Sanotaan suoraan Amerikkalaisessa konservativismin sävyttämässä maailmassa.) Tämä sopii tietysti kuvioihin, koska konservatiivit USA:ssa korostavat yrittäistä ja ovat usein nuivia esimerkiksi sosiaaliapuja sekä asteittain rikkauden mukana kohoavia veroja kohtaan, koska siinä joidenkin annetaan loisia ilman työtä ja ahkeruutta. Toisin sanoen kirja ihannoi juuri niitä elementtejä, joita esimerkiksi kreationistit (jotka ovat vahvasti konservatiivista joukkoa) varoittelevat evoluutioteorian kohdalla.
1: Heistähän evoluutio antaisi luvan sille, että ihmiset olisivat petoja, ja että elämä olisi taistelua jossa selviytyminen on kamppailua ja jossa vain voittajat saavat kaiken. (Toki evoluutioteoria on vain ohje siitä miten maailma toimii, joten se sanoo yhtä paljon "toimi näin", kuin se että dynamiitin kemiallisen kaavan analyysi ja sen empiirisesti räjähdeluonne tarkoittaisi että ihmisten pitäisi räjäytellä toisiaan.) Erikoista onkin se, että nämä arvot nähdään toisaalla pahana. 2: Toinen on tietysti luonnollisuus. Ei ole ainutkertaista kuulla miten "evoluutio alentaa meidät eläimiksi". Kuitenkin Jack London korostaa sudeksi palaamista hienona asiana, kasvun huipentumana. Samoin hyvät ihmiset ovat ikään kuin "Amerikan jaloja villejä maahanmuuttajia" (pol.kor. rohkeita yksinkertaisia kouluttamattomia uudisraivaajia.). Hyveellinen ihminen on luonnollinen ja uljas. Kaupungistuminen ja muu joka ajaa kauemmas elämän julmista realiteeteista ei kasvata, ja tätä kautta ihmiset ovat kerskailevia, pehmeitä ja tekevät typeriä asioita joilla vaarantavat kaikki. Tässä on jotain erittäin Nietzscheläistä. Karut olot kasvattavat salojen yli-ihmisiä. Mutta sillä erolla että niissä ei ole negatiivisia konnotaatioita, koska ne ovat karjapaimenia tai rekikoirilla ajavia kullanetsijöitä ja muita uudisraivaajia.

Jack Londonin kirjoja on myyty vieläkin, joten ne ainakin jokseenkin hyvin tiivistänevät yleisiä arvoja ja näkemyksiä. On hyvä muistaa että kirja on seikkailukirja ja Jack London on kehittänyt tarinan mielikuvituksellaan. Tätä kautta myyntiluvut kertovat kiinnostumisesta ja siitä että asiaa ei nähdä vastemielisenä.

Yksimielisyyden synty.

Thomas Kuhnin paradigmanäkemys on erityisen tunnettu näkemys, jossa ajatellaan että tieteenteossa on yleisiä käsityksiä joiden "huipulla olo vaihtuu", jolloin näkemys korjataan uudella. Kuitenkin sana "paradigma" on sinällään mutkikas. Esimerkiksi Margaret Masterman löysi Kuhnin teoksesta "The Structure of Scientific Revolutions" 21 erisisältöistä sanaa termille. Nykyään sanan käyttö on, jos mahdollista, vieläkin epämääräisempää.

Kuitenkin Kuhn itse tiivisti näkemystään. Hän nosti paradigman perusluonteen ytimeen seuraavaan kahteen kohtaan.
1: Exemplars. Nämä ovat malliesimerkkejä, joilla tieteentekijät ratkaisevat ongelmia. Kuhnin ideana oli se, että tieteentekijät oppivat ikään kuin "alakoululainen laskemaan": Ei määritteitä pänttäämällä, vaan ratkaisemaan ensin helppoja ongelmia ja sitten pikku hiljaa oppimalla näkemään uudet ongelmat entisten kaltaisina. Tätä kautta tieteen luonne määräytyisi esitettyjen malliesimerkkien kautta soveltamisena. Jos malliesimerkit vaihdetaan eri tyyppiseen, koko rakennelma on olennaisesti erilainen. Tämä nojaa ajatukselle siitä että valtaosa tieteenteosta on hiljaista tietoa, eikä sellaista osaamista joka olisi suoraan loogisessa muodossa.
2: Tieteenalamatriisi, jonka rakentavat jaettu koulutus ja tieteellinen tausta. Tässä perustana on yhteinen jaettu kirjallisuus, joka johtaa siihen että kaikilla on yhteinen näkemys siitä minkälaiset tutkimukset ja tulkinnat ovat hyviä. Myös yhteiset, kulttuurin tai tiedekulttuurin, näkemykset siitä mitkä ovat jonkun tieteenalan keskeiset tavoitteet, vaikuttavat tutkimuksen suuntaan. Lisäksi jaettu maailmankuva voi vaikuttaa siihen mitkä vastaukset sallitaan. (Viimeksi mainitun vuoksi tiedemaailmaa syyttävissä argumentaatioissa maailmankuvakysymykset ovat keskiössä. Valitettavasti usein kyse on siitä että että muutakaan ei ole. Varsinaisia suoria todisteista ei voida esitellä, joten sitten syytetään norsunluutornissa olemisesta. Tämä ei tietenkään tee maailmankuvan vaikutusta täysin vääräksi.)

Tämän valossa ei ehkä ole erikoista, että Kuhn esitti että paradigmat olisivat yhteismitattomia. Tällöin arvostukset ja tutkimusohjelmat voivat olla "sisäisesti koherentteja", ja vaihtoa ei tehdä niinkään perustelemalla kuin vakuuttamalla. Toki tämä ei ole pelkkä mielipidekysymys - muutenhan esimerkiksi Newtonin fysiikaalinen maailma olisi yhtä hyvä kuin Aristoteelinen, tai aurinko ja maakeskisysy yhtä viisaita. Vaihto olisi vain valta- ja mielipidekysymys. Kuhn kuitenkin korosti myös tutkimus ja ongelmanratkaisukykyä, joskin uusi paradigma voi pitää vanhan tutkimusmenetelmiä turhina - aurinkokeskinen tuskin pitää maakeskisen lisäympyröiden laskemista yhtään järkevänä, nehän eivät ole teorian johdannaisia vaan vanhan paradigman korjaavia elementtejä, joita ei tarvita. Lisäksi jotkut kysymykset voivat olla sellaisia että niitä ei pidetä mielekkäinä. (Jos aika on fysikaalinen suure, ei ole järkevää miettiä mitä oli ennen alkuräjähdystä etc.)

Riskit ja Ennaltaehkäisy.

Tämä on hieman outo kokoomajuttu. Sekoittelen vartijan työtä ja normaalin kaduntallaajan itsepuolustustarvetta toisiinsa. Yhdistävä elementti on riskianalyysi ja siihen liittyvä ennaltaehkäisy. Se, joka kaikki luulevat osaavansa, mutta harva oikeasti osaa. Ja osatessaankin on yleensä jonkun kapea -alaisen alueen hallitsija. Yhdistämisen kirjaamisen syy taas on se, että molemmista minulla on "jotain konkreettista" käsissä.

Vartijoiden suurin arvo ei ole pelkästään siinä, kuinka monta myymälävarasta hän saa kiinni. Eikä siinä kuinka monta häirikköä hän poistaa. En kuitenkaan esitä että vartijoilla olisi ihmisarvo ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. (Koska se olisi ihanteena liian ilmiselvä ja käytännössä se on naurettava utopia.) Suurin arvo tulee ennaltaehkäisyssä. Tässä on samanlainen vaikutus kuin vaikka junalippujen tarkastamisessa. Tarkastusputken jälkeen ihmiset muistavat sakon konkreettisuuden ja lipunosto joko maistuu tai muistuu mieleen paremmin. (Viimeinen omalta kohdalta. Olen pari kertaa saanut sakot unohdettuani ostaa lipun. Esim. Umberto Econ ohjeistus tutkielman tekemiseen on tuonut silloiselle ValtionRautateille lisätienestiä.)

Sama asia pätee tietysti itsepuolustukseen. Valtaosa toimivimmista jutuista, jotka konkreettisimmin pelastavat henkiä, on ennaltaehkäisevä toiminta. Luultavasti me kaikki teemme niitä lisäksi aika usein. Tässä kohden voidaan esittää ohje, että ensinnäkään ei pidä mennä miinakentälle. Ja jos sinne päätyy, ei siellä kannata riekkua ja ryntäillä ja säntäillä ympäriinsä. Ja jos silti tekee niin, ei sitten pidä ihmetellä kun jotain tapahtuu.

Tämä on sanan tasolla ilmiselvää. Tämä on ideaali, jonka ihan jokainen tietää. Ongelmana on pääasiassa kaksi asiaa:
1: Juanita Watkinsin korostama ongelma : Koska jonkun vaarallisen asian tekeminen ei automaattisesti johda siihen että jotain tapahtuu, voi kokematon tai mielikuvitukseton tehdä pahoja asioita aikansa, ja luulla että tämä tarkoittaa sitä että tämä toiminta on täysin turvallista. Vartija itse asiassa kohtaa ammatissaan tämän riskin vahvasti. Koska suurin osa työpäivistä on suorastaan tylsää talsimista, tai jossain tapauksissa jopa samassa paikassa paikallaan seisomista, ei tule helposti mieleen että se nyt oleva työpäivä eroaisi mitenkään niistä muista ihan samanlaiselta näyttävästä päivästä. Töissä ei pidä miettiä mitään Umberto Ecoja ettei saa vaikkapa kaljakorista naamaan.
2: Toinen ongelma on se, että ihmisten maailmankatsomus ohjaa heidän elämäänsä. Yleensä ihmisellä on jokin käsitys, jonka hän ajattelee suojaavan. Ja toimii sen mukaisesti. Ongemana on tietysti se, että muitakin riskejä on. Karkeasti asiaa on esitetty esimerkiksi MacYoungien (Mark & Dianna Gordon) esitys, jossa ihmisillä on käsitys riskeistä. Ne voidaan kirjata muodossa "Älä tee (täytä tämä)".⁰ Tosiasiassa itse asia takana on kompleksisempi. Tämä nyrkkisääntölista on vain maailmankatsomuksellinen näkökulma, jonka kautta yksilöt näkevät turvallisen ja riskialttiin käytöksen eri lailla. Asiaan liittyy sosiologiaa, biologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, neurologiaa sekä itse kulkijan tarkkaavuutta ja arviointikykyä. Siksi ihmiset voivat esimerkiksi varoa alkoholi+huumeet+bilettämistä, mutta voivat kuitenkin pukeutua pukuihin köyhillä asuinalueilla ja suojautua sanallisesti esimerkiksi ryöstöyrityksen kohdatessa. (Molemmat huono asia.) Heille ei tule mieleenkään että motoristien kanssa bilettävä nätti tyttö voi hyvinkin olla paremmin suojassa kuin hän.¹
3: Riskit ovat epärealistisesti painottuneet. Ihminen ei välttämättä ajattele että viaton yksin lenkkeily tai tapa käydä tarkastamassa onko maassa makaava nisti, alkoholisti tai sairaskohtauksen saanut mahdollisesti avun tarpeessa, kasvattaa riskiä että jotain ikävää tapahtuu. Syynä on se, että ihminen elää harhassa jossa "riskikäytös" tarkoittaisi moraalitonta tai epäilyttävää toimintaa. Samoin unohtuu se, että valtaosa väkivallasta tapahtuu tuttujen kanssa. Esimerkiksi suomalainen perustappo on se, jossa tapetaan paras viinakaveri kännissä. Tuntemattomien kanssa harvemmin (1) ollaan tekemisissä (2) riidellään.
4: Ajatellaan että ohjeet olisivat yksiselitteisiä. Kuitenkaan näin ei ole: Ryöstön uhriksi joutuu helposti jos ei ole tarkkaavainen, ei niinkään sillä että näyttää pahalta bodarilta jolla mahdollisesti on huumeiden väärinkäyttötaustaa ja jotain ylimääräistä terävää kilkutinta. Toisaalta suuri osa väkivallasta tehdään "hyökkäävällä puolustuksella", eli joku ihme narkomaanin näköinen häiskä nähdään riskinä ja tälle joko halutaan näyttää kaapin paikka tai ajaa muualle. Ja baaritappeluissa osa haluaa saada mainetta voittamalla riskittömästi, jolloin uhittelu voi suojata. Ja osa taas kokee uhittelun nurkaan ajamisena, josta tietysti seuraa jotain muuta. Tällöin taas oikea tapa olisi nöyristellä - jopa sanoa että "Sinä voitit". (Jopa ennen tappelun alkua, niin outoa kuin se onkin. Tämä lienee sitä samaa rataa sen kanssa että monet itsemurhan tehneet jotka hyppäävät korkealta ottavat ennen hyppyä silmälasit pois että eivät satuttaisi itseään sen sankoihin pudotessaan.) Valitettavasti väkivaltaa on erilaista, ja sitä tehdään eri tavoitteita saavuttaakseen. Ryöstävä narkomaani tarvitsee rahaa, kulmakunnan pahis arvovaltaa...

Lisäongelmia tietysti tulee addrenaliinista. Se on toki ihan hyödyllinen, mutta ongelmana on se, että se Peyton Quinnin mukaan aikaansaa toimintaan maagista ajattelua; Kun pelkäämme ja siihen sekoittuu toiveajattelua, on tuloksena outojakin ajatuksia. Luulemme helposti että "kun näytän hänelle että en pelkää, hän lähtee pois". Tässä unohtuu se, että muitakin vaihtoehtoja on. Väärässä paikassa tämä päin vastoin provosoi toisen lyömään. Toinen asia on tietysti se, että vaikka ihminen normaalisti voi ajatella että "kun kaapin kokoinen gangsta tunkee mutkaa nenään ja pyytää rahaa", ei kannata ruveta argumentoimaan kuinka rahaa tarvitsee itse, tai että "Mutherfucker" -nimityksen käyttäminen em. ganstasta ei ole kovin fiksua, ja että tälle ei kannata uhitella että "Mitä muka teet, ammut vai?", näitä virheitä tehdään yllättävän helposti kun pelko ja yllätys noinkin konkreettisesti tulee vastaan. Näiden tekojen seurauksena kuollaan. (Joskus kannattaa luopua omaisuudesta vapaaehtoisesti.)

Teoreettinen riskianalyysi, oikeakaan, joka ei toteudu tosielämässä, ei ole kovin arvokasta.

"Aihepiirin spirit" vielä osin lisää riskejä. Useinhan itsepuolustuskirjat korostavat sitä kuinka hyökkääjä on ulkopuolinen, ja neuvotaan miten saa helposti pistettyä toista nenukkaan. Etenkin naisille suunnataan mielenkiintoista "pallinmurskaustavaraa", jossa osana kirjaa on emotionaalinen pelottelu, jossa korostetaan nimen omaan ulkoisia uhkia. Liian usein unohdetaan se, että tosiasiassa väkivallassa häviää aina silloin tällöin - olipa sitten miten kova tappelija tahansa. Siksi on joko opittava kestämään se pieksentä (joka on monin paikoin jopa mahdotonta. Puukonkestäviä teräsihoja ei ole kuin Kung-Fu -elokuvissa), jota vastaan tulee, tai sitten opeteltava välttämään itse tilanteita. Minusta se on tuskattominta. Eli väkivalta ei ole perusselviämiskeino, vaan vasta vihonviimeinen konsti. Joskin käytöksessäni on useitakin riskielementtejä. Mutta niitä teen "pääasiassa periaatteiden vuoksi", ja ne ovat tietoisia riskejä. Jos siis joskus kuolen niiden seurauksena, niin tiedätte että se oli ideologista typeryyttä, eikä muunlaista typeryyttä.

---

0 Tein tämän alaviitteen paradoksin vuoksi. Jos ohje on että "Älä tee 'älä tee -listoja'", on tämäkin käsky jossa kielletään, sanotaan "älä tee"..
1 Jos teidän on pakko tehdä "Älä tee" -lista. Jota ei tietenkään saa tehdä. Sen olisi oltava "älä vittuile", "älä haasta toisen hallinnan tunnetta" (Toisen täytyy kokea olevansa pomo vaikka ei olisikaan oikeasti), "älä toimi kuin asia ei tapahtuisi ja sillä ei olisi merkitystä" (Tämä on osalle vaikeaa, mieli ikään kuin kieltää tapahtuman, ja toinen kokee kuin tilannetta ei otettaisi riittävän vakavasti.) ja "älä aseta toista siihen että pelkkä pois kävely tilanteen raukaisemiseksi olisi tulkittavissa kasvojen menettämiseksi."(Kuten pakenemiseksi.)

Rapsutusta!

Tieteenfilosofia on perinteisesti rakentanut ihanteita. Näissä on tietenkin sellaisenaan kauniita utopioita. Mutta tosiasiassa tieteenfilosofia joka ei toimi käytännössä, se ei vaikuta. Ja tätä kautta tälläinen puhtaana ei ole kovin tärkeä asia. Tieteenfilosofialla on merkitystä vain jos sitä noudatetaan.

Tästä on aikaansaatu paljon jotain ajatuksia ja tietenkin paljon vääntöä.

CUDOS -normi.¹

Sosiologi Robert Merton esittikin, että tiedemaailman sosiaalinen systeemi tarjoaa puitteet tieteenteon onnistumiselle. Tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovata seuraavat:
1: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja.
2: Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta.
3: Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa.
4: Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.

Luettelo näyttää tietysti joltain enkeli -ihmisten yhteisöltä ja muistuttaa kovasti perinteistä ihannetta ja kuvaa tieteentekijöistä. Kuitenkaan Merton ei olettanut että tiedemiehet olisivat enkeleitä. Päin vastoin. Hän ajatteli että tieteentekijä voisi tehdä vaikka mitä vilunkia. Vastuu onnistumisesta onkin hänestä valvonnalla ja ohjaavilla elementeillä. Osa on rajoittavaa ja rankaisevaa. Tästä esimerkiksi on plagioinnista tai vääristelystä kiinni jääminen. Tällöin koko tutkijan ura voi romahtaa ja hänen uskottavuutensa katoaa. Ja tietenkin osa kannustaa: Esimerkiksi julkaisemisessa tulee julkista rapsutusta tutkijoille, jolloin sitä halutaan tehdä. Samoin esimerkiksi epäily on Mertonin mielestä samanaikaisesti metodillinen ihanne että instituution vahtima asia: Liian nopea sitoutuminen tuo tutkijalle tuulihaukan tai ideologiatavoitteisen maineen. (Kun sotaan on lähdetty vaikka ei osata puolustautua, ei tähän taistelijaan enää luoteta.)

Mertonin mukaan suuri osa normeista on sisäistetyistä arvoista peräisin. Toki tutkijat lukevat myös tieteenfilosofiaa ja metodeja joilla tehdään vaikka populaatiotutkimusta hyvin. Kuitenkin osa leviää yhteisön keskellä. Tämä on olennaisesti samanlainen ajatus, kun mikä on Pascal Boyerin teologisessa korrektiudessa uskontojen kohdalla: Raamatusta saadaan tietysti kristitylle ihanteita, mutta valtaosa on "tulkintaa", eli yhteisöllä on normeja. Nämä voidaan tietysti joskus tukea etsimällä Raamatusta oikea paikka (Jokin toinen etsii eri Raamatunpaikat tai tulkitsee joitakin eri tavoin.) Usein ne ovat kuitenkin vain tapoja, jotka ovat "ilmiselviä", ja kaikki yhteisössä tietävät ne. Niitä ei vain ole kirjoitettu mihinkään. Mertonin ideassa tämänkaltainen ajattelu tarkoittaa sitä että tiedemies omaksuu itselleen roolin, jonka sisäistää. Samalla tavalla kuin uskovainen asettaa itselleen ihanteen, jota yrittää tavoitella ja siinä ehkä joskus jopa onnistuu.

Tärkeä asia on tietenkin se, että normit ovat samanaikaisesti tieteenfilosofisia ihanteita että käytäntöjä. Oikeutus niille on tultava (ja tulee) sekä tieteen päämääristä että menetelmistä joilla sitä voidaan käytännössä tavoitella. Syy on se, että ne kertovat miten ihmisiten kaltaisista olennoista koostuva yhteisö voi tavoitella tietoa ilman että romahtaa omiin teologisiin ja maailmankatsomuksellisiin kiistoihinsa ilman aseellista yhteenottoa.

Mertonin kriteeristö sai kuitenkin vastakriteerit. Ian Mitroff teki sosiologisen tutkimuksen tieteilijöistä. Tulokset perustuivat koeryhmäänsä päätyneiden tieteentekijöiden haastattelujen tuloksiin että heidän toimiensa seuraamiseen tieteellisissä konfrensseissa. Koeryhmään oltiin valittu alan huippuina pidettyjä henkilöitä. Hän otti lähtökohdaksi Mertonin ajatuksen siitä, että jos jokin asia herättää puheissa paheksuntaa, sen takana on jonkinlainen normi.

Yllättävää ei ollut se, että haastatteluista löytyi Mertonin ohjenuoria tukevaa materiaalia. Yllätykseksi paljastui se, että osa tuloksista oli aivan päinvastaisia. Esimerkiksi huippuina pidettyjä tutkijoita pidettiinkin sellaisina jotka olivat mm. "sitoutuneimpia suosikkiteorioihinsa". Hyvä tieteentekijä näyttikin olevan rohkea hypoteesin esittäjä, joka oli valmis puolustamaan ideaansa viimeiseen asti. (Siis sen lisäksi että hän oli oikeassa.) Jos henkilö ei ollut sitoutunut näkemykseensä, häntä pidettiin keskimääräistä epäuskottavampana. Samoin selvisi että juuri väitteen esittäjän arvovalta on tärkeä. Huipputiedemiehiä kuunnellaan. Lisäksi se sellittiin että käynnissä olevaa tutkimusta salattiinm ja kolleegoiden haluttiin juuri tukevan omaa ryhmää ja edesauttavan sen tutkimustyötä. Tämä ei ole kovin vahvasti arki -ihmisen intuition mukainen. Kuitenkin niitä pidettiin tieteen päämäärille suotuisia. (Osia Mertonin kriteereistä pidettiin uskottavina vain opiskelijoiden ja ei käytännössä tieteitä tekevien parissa, kun taas tieteentekijäti itse pitivät niitä sellaisina että niitä ei voida käytännössä toteuttaa.)

Michael Mulkay otti esiin ajatuksen, jossa normin lausuminen ääneen ei riitä, vaan on oltava kontrolloiva järjestelmä. Hänestä pelkkä ääneen lausuminen ei kerro kovin paljoa. Erilaisiin normeihin voidaan viitata kun kuvataan tai oikeutetaan omaa tai toisten toimintaa. (Ja etenkin jos puhe on ideaaleista ja siitä miten asiat pitäisi hoitaa.) Viittaaminen on helppoa, niiden mukaan toimiminen ei. Hänestä tieteen normien ongelmana on se, että tutkimuksissa käytetään passiivia ja tekijöistä tiedetään usein vain nimi. Tutkimuksiin yritetään tiivistää tulokset teknisessä muodossa. Vakuuttavuus, luettavuus ja käyttökelpoisuus omassa työssä ovat usein läsnä. Ellei sitten puhuta aivan terävimmästä kärjestä, ja aivan kanssatutkijoista. Heidän elämänsä ja luonteensa voi olla useallekin tiedossa. Nämä edustavat kuitenkin hyvin pientä osaa kaikista tutkijoista. Siksi Mulkaysta normit ovat vain vakiintunut puhetapa: Niihin vetoamalla voidaan toki esimerkiksi rakentaa jännitettä kilpailijoiden välille, mutta mikään ohjaava ja hallitseva nuora ne eivät ole. Eetoksen sijasta taitava tieteenteon metodin noudattaminen on keskeistä. Eetos on vain kiva väline, verbaalisia repertuaareja, joita käyttämällä muokataan muiden käsitystä joko omasta tai kilpailijan toiminnasta.

Harriet Zuckerman on sitä mieltä että Mulkay on keskittynyt liikaa palkintoon. Hänestä eetos voidaan pelastaa rankaisun kautta. Sen sijaan että onnistujia "rapsutetaan", rikkureille jaettaisiin "rapsuja". Rangaistuksilla tieteentekijät saataisiin kuriin. Tuloksien varastamisesta suuttuminen olisi esimerkki tälläisestä vahvasta sitoumuksesta. Toki tämä on samanaikaisesti itsekästä, koska tieteentekijä suojelee samalla itseään siltä että joku varastaa hänen työnsä ja saa sillä arvovaltaa - ehkä jopa alkuperäistä tutkijaa paremmin. Samoin tulosten vääristelystä suututaan, koska se uhkaa kaikkien muiden työtä. Jos olet viitannut virheeseen, se nostaa ikävyyksiä koska argumentti voi kärsiä sen seurauksena. Ja uskottavuus. Että "tuokin meni lankaan, onko fiksukaan?"

PLACE -normi.²

John Ziman taas otti mukaan sen, että normitkin muuttuvat. Kuten kaikessa muuallakin, ei tiedemaailman normistokaan ole missään tapauksessa muuttumaton. Hänen mukaansa 1960 -luvulta lähtien tiede on muuttumassa. Jos vanha tieteenteko oli akateemista, tämä on post-akateemista tiedettä. Se toimii erilaisessa kulttuuriympäristössä, joten sillä on erilainen henki. Suurin syy on rakenteellinen muutos. Vakanssi ei ole vakaa ja varma, vaan tutkija voi olla hyvinkin lyhyissä projekteissa mukana, pätkätöissä. Tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin.
1: Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä.
2: Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta.
3: Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä.
4: Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä.
5: Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.

Arki -ihmisen korvaan tämä tietysti särähtää pahasti. Kuitenkin Ziman näki tämän kaksiosaisena. Muutoksesta on tiettyjä etuja. Tutkija ei voi "paeta norsunluutorniin", eli hänen on kohdattava realiteetteja. Haittoina on tietysti se, että akateemisesti tavallisesti teoria tehdään ensin ja vasta sitten innovaatio. Ja teorian vahvistamisessakin menee aikaa. Tätä kautta edut voivat tulla vasta pitkän ajan päästä. Rahoittaja taas haluaa usein nopeita tuloksia. Samoin riippuvuus rahoittajista vie luottamusta tutkijoiden puolueettomuudesta. Kun rakkaaseen teoriaan sitoutumisen (jossa onnekkaat harvat ovat neroja ja enemmistö joko taviksia tai sitten jääräpäisiä pseudotieteilijöitä) korvaa raha. Samoin sisäisyys estää tulosten kriittisyyden. (Millä voi olla pitkässä tähtäimessä ikäviä tuloksia myös tilaajien kannalta. Huonolla tieteellä tehty laite voi ihan hyvin perustua väärään toimintaperiaateodotukseen.) Haittaa voi tulla siitäkin että tutkijan saama etu ei enää olekaan maine, vaan sovellus ja keksintö markkinoilla.

Tätä näkemystä on kritisoitu siitä, että se on liian yksioikoinen ja stereotypioita rakentava. Osa tieteentekijöistä on sitä mieltä että jako "teknisiin" ja "teoreettisiin" on hieman karkeaa. Molemmissa tehdään asioita, joista on apua prosessissa. Osan mielestä ongelmia ei ole niin kauan kuin edes osa tieteestä on akateemista. Tätä vääntöä käydään tietenkin etenkin tieteenpolitiikan alueella. (Eikä tässä itse asiassa ollut edes läheskään kaikki...)

---

1 CUDOS : Communism, Universalism, Disintrestness, Originality, Scepticism.
2 PLACE : Propietary, Local, Authoritian, Commissioned, Expert

Ihmisen sija.

Usein sanotaan että tieteen tulokset voivat johtaa kokonaan uuteen maailmankuvaan. Tällöin ihminen ikään kuin muuttaa näkemystään asioista tosiasioiden mukana. Toisaalta is-ought -ongelma kieltää sen, että tieteen tosiasioiden olisi mitenkään pakko vaikuttaa moraaliasioiden tulkintaan.

Tässä näyttää ensi alkuun olevan jonkinlaista jännitettä.

Asiaa voidaan ehkä ymmärtää ottamalla mukaan "kolmas elementti". Sitä voisi kutsua vaikka "sijaksi". Se on melko lähellä ajatusleikkiä, jossa otetaan lause "(ihmis)elämän tarkoitus on" , ja muutetaan tämä koneen toiminnaksi. Tässä on mukana sekä toiveet, että tavoitteet ja päämäärät. Sekä yhteiskunta että yksilö. Sitten se toimiva maailma. Ja sitten on kasa symboleita ja tarinoita.
1: Tulin tähän jaotteluun siksi, että usein haluamme yhteiskunnalta tiettyjä asioita, mutta emme itse välttämättä haluaisi itse toimia toiveidemme mukaisesti ja niiden rajoissa. Yhteiskunnallinen utopia että yksilön toiveet voivat ainakin paikoin olla ristiriidassa. (Esimerkiksi silloin kun minä nousen töihin.)
2: On selvää että jos halutaan jotain lopputulosta, on tiedettävä myös keinot miten siihen päästään. Tämä on mukana koneenkin funktiossa. Näidenkin rakentamisessa käytetään mm. tietoa luonnonlaeista. (Koneen toimintavirheet johtuvat siitä että toiminnan tavoitteeseen pyritään väärällä tiedolla maailmasta.)

Otetaan siis maakeskinen maailmankuva. Siinä on sääntö, joka ei sellaisenaan sano mitään perustavaa ihmisen arvosta. Kaikki taivaankappaleet kiertävät maata. Tämä kuitenkin antaa ihmiselle sijan kaiken keskipisteenä. Tällä on symbolinen merkitys. Ja se antaa ihmiselle tietynlaisen minäkuvan. Ihminen rakentaa itselleen sijan tämän tosiasiatiedon ympärille. Siinä on mukana kaikenlaista moraalista silpettä. Maakeskisyyden ympärille tietenkin kerrotaan tarinoita. Ja sen katsotaan symbolisoi keskeisyyttä. Syntyy tarina Jumala on luonut meidät keskiöön. Moraali ja muu sidotaan tähän. Systeemi on tässä vaiheessa kasassa.

Siksi käy niin, että kun aurinkokeskinen maailmankuva astuu mukaan kuvioihin, sitä pidetään sekä faktuaalisesti vääränä että "moraalisilta implikaatioiltaan arveluttavina". Ei siksi että se todella olisi näin. Vaan sen takia että koko rakennelma on rakennettu tämä tosiasia huomioon ottaen, ja maailmankuvasta on lopulta tullut iso ja koherentti. Ja sillä on perinteet. Siinä kaikki nojaa kaikkeen muuhun. Sitä on työllä ja rakkaudella hellitty ja rakennettu. Se on suuri ja kaunis ja sisäisesti johdonmukainen.

Erilainen muutos voi siksi vaikuttaa pahasti, jos se on ollut symbolisesti keskeinen. Tällöin ihminen ajattelee helposti koko kokonaisuutta. Pelkän väärän tosiasiaväitteen hylkääminen ei tule mieleen, vaan sen sijaan mieleen tulee se, mitä kaikkea "sijasälpettä" siihen liittyy. Olisi luovuttava myös monesta tarinasta, ja nämä taas liittyvät ... (Vähemmistäkin kiusasta sitä on äijiä laitettu kotiarestiin!)

Tämä herättää tiettyjä samankaltaisuusasioita muihinkin seikkoihin. Tekisi mieli sanoa "tuoreempiin", joka viittaisi ajatuksen lyhyämpään historiaan, nykyaikaisuuteen. Mutta vastaus taitaa kuitenkin olla enemmän "ajankohtaisempiin", joka mahdollistaa myös viittaamisen "mennneisyyden jääräpäisyyden ylläpitämään jäänteeseen".

Pioneeriasenne.

Thomas Kuhnin paradigmateoria oli ensimmäinen tieteen kehityksen käsittely, jossa ei käsitelty tiedettä ihanteena, vaan toiminnallisena yksikkönä. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin tieteenfilosofit olivat asettuneet siihen asemaan, että he miettivät mitä tieteen pitäisi olla. Tätä kautta vaikutusvalta oli filosofeilta tiedemaailmaan: Jos tiedemies toimi eri tavalla kuin ihanne, tiedemiehen oli muutettava näkemystään. Kuhn taas tutki tieteellisen vallankumouksen rakennetta, joten alisteisuus meni toiseen suuntaan: Jos havainnot näyttäisivät erilaisilta, olisi Kuhnin muutettava näkemystään.

Tosin tässä on myös se asia että Kuhnin tulokset eivät välttämättä kerro millaista tieteen pitäisi olla. Se kertoo vain sen, millaista se on oikeasti. Ehkä siksi monet tieteenfilosofit, kuten Karl Popper, moittivatkin Kuhnia siitä että tämä hylkäsi rationaalisten menetemien miettimisen arvon.

Imre Lakatos teki kuitenkin hedelmällisen näkökulman, jonka kautta Kuhnin ja Popperin asenteet saatiin ikään kuin paiskaamaan kättä keskenään. Syynä on se, että luonnontieteet ovat kiistatta toimineet hyvin. Se tarkoittaa sitä että jos kaikki tieteen elementit eivät ole hyviä, ne kuitenkin ainakin enimmäkseen tai olennaisilta osiltaan ovat. Jos historian tieteen meno olisi ideologiaboostaamisen, valtapelin ja "itse kunkin rapsutustarpeen" saastuttamaa ja pilaamaa, se ei olisi toiminut näin erinomaisesti kuin se nyt toimii.

Tiede ei siis välttämättä ole täydellinen tai puhdas, mutta se on ollut "Ihan ou kei" Tämän seurauksena sosiaalitieteilijät ja muut ovat tietenkin päässeet lyömään tieteenfilosofeja korville heidän omalla maallaan. Tätä voisi kutsua vastavuoroisuudeksi. Filosofia ja tiede eivät niinkään ohjaa toista yksisuuntaisesti. (Ehkä kuitenkin nyt selvisi se, miksi käytän paljon aikaa psykologian ilmiöiden kirjoitteluun ja mm. korostan assimilaatiota joka välissä.)

Tätä kautta Lakatos jakoi tieteenfilosofian kahteen tärkeään osaan. (1) Historiallinen metodologia tutkii sitä miten tieteen historiaa tulee lähestyä ja (2) tieteellinen metodologia kertoo sen, mitkä periaatteet ovat johtaneet tieteen kasvuun.

Tässä Lakatoksella on keskiössä ajatus siitä miten tieteenhistoriaa lähestytään usein normatiivisesta mallista. Induktiivisen perinteen ystävä näkee tietysti kaiken induktion valossa, jossa teoriat ovat olleet induktiivisia ja ne selittävät yhä laajemman alueen. Fallibilisti taas etsii erilaisia teorioiden kumoamisia ja korostaa niiden arvoa. Tai jos uskoo että monoteismi on tieteen ytimessä, hän etsii monoteistisia, kuten kristillisiä tai muslimeja, jotka ovat tehneet tiedettä. Tämä johtaa siihen että tulkitsijan kannalta aineisto on käytännössä jaettavissa "järkevään osaan", joka sopii, sekä "merkityksettömiin yksityiskohtiin".
1: Sisäinen tieteenhistoria tarkoittaa sitä osaa, joka on tulkintaan sopivaa. Tätä käytetään todisteena koko asialle.
2: Ulkoinen tieteenhistoria koskee sitä osaa joka ei sovi. Se taas yritetään sovittaa vääräksi. Se on joko merkityksetön yksityiskohta, tai sitten tiede olisi edistynyt vielä paremmin, jos hän olisi ollut toisenlainen. Ja jos ei muuta keksitty, tutkimusaihekin olisi ollut tärkeämpi, keskeisempi ja uraauurtavampi.

Lakatoksen mukaan pääsijaan tuleekin nostaa näiden vertaileva testaaminen. Paras malli on se, joka selittää valtaosan aineistosta. Teorioiden yksityiskohdat, niiden luonne ja muut vastaavat elementit - kuten tutkijan luonne. Siinä missä kristillinen voi korostaa että tutkija on kristitty, fallibilisti tietysti korostaa tutkijan itsekriittistä asennetta - on saatava sopimaan. Tässä on vaikeutena tietenkin se, että historiaa pitäisi voida jotenkin tulkita sekä "sisältä", että "ulkoa". Lakatos itse on ehdottanut että tämä ratkaistaan rationaalisella rekonstruktiolla. On hylättävä rationalistinen näkemys jossa olisi jokin matematiikan formalismin kaltainen malli, jossa on sääntöjä ja todistuksia. Sen sijaan olisi korostettava heuristista luonnetta.

Yleisenä ratkaisuna Lakatoksella on ideana se, että samaa aihetta käsitellään usein hieman eri näkökulmista. On erilaisia tutkimusohjelmia.

Tässä kohden Lakatos korostaa sitä että Popperin falsifiointiin perustuva idea ei ole toteutunut käytännössä kovin usein: Pikemminkin näyttää siltä että tutkijat pitävät jääräpäisesti kiinni suosikkiteoriastaan. Paradigmaideaa hän kritisoi sillä, että tieteelle on tyypillistä erilaiset tutkimusohjelmat. Lähes kaikista aiheista löytyy kilpailevia näkemyksiä. Vain osassa on erityisen vahva yksimielisyys. Jokaisella teorialla on Lakatoksen mukaan "protective belt". Siinä on apuoletuksia joilla näkemystä suojataan. Tästä malliesimerkkinä toimii tietenkin kopernikaanisen perinteen alussa ollut tapa kuvitella että planeetat kiertävät pyöreillä radoilla. Tilannetta korjailtiin lisäämällä episyklien ja deferenttien mutkikkaalla järjestelmällä. Ellipsiratamalliahan pidettiin aluksi vain "kivana temppuna tehdä laskelmia", joka ei kertonut tosiasioista. Näkemystä ei kumottu nopeasti.

Toisin sanoen jo mittausvirheen ja anomalian erottaminen on vaikeaa. Ja anomalia pitäisi vielä selittääkin. Siksi hylkääminen "liian helposti" olisi fallibilistisen näkemyksen riskinä. Ja se ei ainakaan sovi siihen mitä tiedämme tieteenteosta ja käytännöstä. Kun tämä otetaan huomioon, Lakatoksen mukaan teorialla on aina kahdenlaisia heuristiikkoja ratkaista hankaluuksia :
1: Negatiiviset heuristiikat kertovat mistä ei kannata etsiä syntipukkia. Käytännössä vahvin on tietysti teorian kova ydin. Sitä on suojattava. Muitakin selityksiä tietysti voi olla.
2: Positiiviset heuristiikat taas kertovat miten suojavyöhykettä tulee muuttaa ja miten asia tulee selittää.

Tämä voi kuulostaa "sairaudelta", mutta kun tämä kuitenkin näyttää olevan yleistä, se ei välttämättä ole sellainen. Näiden seurauksena teoria on sangen kestävä kokonaisuus. Se on myös hyvin lähellä Duhemin-Quinen teesin ideaa. Lisäksi tässä on selvää että lähes mikä tahansa teoria voi selittää pois lähes minkä tahansa ongelman. Tämän luulisi olevan ongelman?

Lakatos sanoo "Ei". Koska tiede perustuu tutkimukseen.

Emme tietenkään voi testata teoriaa vertaamalla sitä siihen totuuteen, koska koko testaamisen idea on siinä että me emme tiedä mikä se on. (Jos meillä olisi rationaalinen tapa saada tämä esoteerinen Totuus, emme tarvitsisi koettelua. Tästä minulla on erikoislaatuisen uskovaisen kommentti; Hän selitti minulle miten evoluutio on hänestä hyvä tieteellinen teoria, mutta se on väärässä, koska ihminen on erehtyväinen, evoluutioteoria muuttuva ja Jumala taas pysyvä, samoin kuin Raamatun sana.) Havaintoihin sopiminen taas ei ole täydellinen ratkaisu, koska virheensietoa voidaan kasvattaa tekemällä iso "suojavyöhyke". Uusi episykli ja deferentti vaan peliin!

Kuitenkin yhden asian tässä voi tehdä. Ja se on tutkimus. Keskiöön nouseekin tutkimusohjelma. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma etenee kahdella rintamalla ja taantuu yhdellä:
1: Teoreettisesti se edistyy, jos siitä voidaan nostaa tai johtaa uusia hypoteeseja. Tällöin teoria ennustaa miten jokin tapahtuma tulisi tapahtumaan.
2: Empiirisesti tutkimusohjelma edistyy kun nämä ennusteen osoittautuvat paikkaansapitäviksi, jolloin teorian voi vakuuttavasti sanoa selittävän tämän aineiston.
3: Tutkimusohjelma sen sijaan taantuu aina kun peliin laitetaan ad hoc -oletus. Lakatos vaati että ainoastaan uudet tulokset lasketaan: Muutenhan teoria voisi tehdä sen, että rakennettaisiin ad hoc -selitysten verkko, eräänlainen "iso suojavyöhyke". Tämähän voitiin aina tehdä. Ja sitten tätä kompleksia esitettäisiin teoriana, jolloin se saisi tukea siitä mitä se on alun perin pistetty selittämään.

Toki tämä tuo peliin uuden ongelman. Nimittäin niin oudolta kuin se arki -ihmisen päähän voi sopia, on itse asiassa hieman vaikeaa erottaa "isolla suojavyöhykkeellä paikattu näkemys" uudesta teoriasta.
1: Kriitikoiden mielestä selvittäminen on lisäksi mutkikasta ja ehkä jopa turhaa: Esimerkiksi emme tiedä oliko Merkuriuksen anomaliat vahvasti pelissä kun yritettiin rakentaa teoriaa korvaamaan Newtonin näkemyksiä? (Ja jos oli, niin so what?) Lisäksi kun eri näkemyksiä testataan, ongelmana on se, että selityksistä tulee pidemmän päälle joko (1) ympäripyöreitä tai (2) ainakin osin vääriä. Sama ongelma on itse asiassa tyypillinen kaikille tieteenhistoriaa selittäville tahoille.

Kuitenkin käytännön tasolla idea voidaan tiivistää siihen, että kun edistyvä tutkimusohjelma (1) nostaa paljon hypoteeseja (2) testaa niitä, sen kannattajat tekevät paljon tutkimusta. Tätä kautta teorian vahvuus voi näkyä siinä että se ei kesity pelkkien jo tehtynen kokoavien tutkimusten esittelyyn, jossa keskitytään siihen miten hyvin ne sopivat heidän teoriaansa, ja joissa nostetaan esiin "ei tiedettyä" ja "anomalioita" muita vastaan. Sen sijaan sen piirissä tehdään runsaasti muunlaisia tutkimuksia. Tätä kautta tutkimusohjelman hedelmällisyys näkyy käytännössä esimerkiksi Nature -julkaisuja laskien. Tietysti tämä ei ole täydellinen tapa. Siinä "filosofinen tarkkuusvaatimus" korjataan "nyrkkisäännöllä".

Hassu.

Huumorissa tärkeitä ovat erilaiset koomiset hahmot. Nämä hassutteluelokuvien päähenkilöt tai hauskat sivuhahmot voidaan karkeasti jakaa kahteen luokkaan:
1: Hahmot ovat "erikoisen tavallisia", eli ne korostavat ja liioittelevat yleisesti tunnettuja tai oletettuja konventioita, sekä lainaavat kliseitä toisista elokuvista. Tästä esimerkkejä ovat vaikkapa "Mies ja alaston ase" tai "Scary Movie" -elokuvat, joissa remediation, toisesta tahosta lainaaminen, toimii tärkeänä huumorin lähteenä: Ne vaativat siis jonkin verran taustatietoa tietyistä elokuvista ennen kuin niistä saa kaiken irti. Komedian punkkari on siis "punkkarimpi kuin elävät punkkarit", ja siksi tietenkin tosi koominen. Kun hahmosta luodaan karrikatyyri, voidaan nauraa totutulle. Parhaimmillaan jopa itselle ja omille odotuksille. Tästä syntyy vapauttavaa naurua.
2: Erikoislaatuiset taas ovat yleensä hulluja, vammaisia, ylilihavia tai muuten "omituisia". Tässä nauretaan ylemmyydentuntoista naurua, jossa huumorin lähde on oma paremmuus ja toisen kummallinen toiminta. Tässä syntyy ylenkatseellista naurua, joka kumpuaa tabuista, mahdollisesti niitä vahvistaen. Älyllisen viihteen huipentuma eli "Nuija ja tosinuija" sisältää toki muutakin huumoria kuin tätä. Mutta jokainen chilinsyöntikohtauksen nähnyt tietää että tällä on tärkeä rooli.

Mielenkiintoiseksi tilanne tietysti muuttuu siitä, että yleisesti ei pidetä hyvänä vammaisille nauramista. Siksi karrikatyyrikin yrittää nauraa tavallisille. Kuitenkin tästä hyvästä tavasta voi tulla tabu, jolloin vammaisille nauraminenkin olisi vapauttavaa.

Sitten on tietysti tapauksia, jossa dekonstruktio epäonnistuu. Takana on tietysti Jussi Halla-ahon blogi. Siellä hän otti sanomalehdestään lukeman jutun, jossa tutkimukset viittasivat suomalaisilla olevan geeni joka yleistää alkoholin vaikutuksen alaisena ärhentelyn. Tämä ei ollut rasismia. Tai ainakaan sitä ei pidetty rasismina. Jussi Halla-aho sen sijaan yritti osoittaa että "tekstin tarkoituksena oli käsitellä sarkastiseen sävyyn sananvapautta ja sitä, että viestimet ja viranomaiset asettavat ihmisiä eriarvoiseen asemaan." Ja teki tilannetta hämmentävän tempun. Hän vaihteli sanoja keskenään artikkelista ja sai aikaan lopputuloksen, jonka mukaan ulkomaalaiset ovat geneettisesti "verovaroilla loisimisen olevan somalien geneettinen erityispiirre." Ideana on tietysti se, että "jos ensimmäinen ei ole, ei ole toinenkaan". Jos toista rotua kohdellaan eri tavalla, kyseessä on kaksoisstandardi. Ja tälläisiä ei yleensä pidetä minään "etiikan mallisuorituksena".

Hän kuitenkin unohti yhden asian: Luonnontieteellisen faktan mainitseminen ei ole rasismia. Olipa kyseessä sitten havaittu yhteys alkoholin vaikutuksen alaisena örveltämisestä tai mustasta ihonväristä. Sen toteaminen on luonnontieteellinen fakta. Tätä kautta pelkkä sanojen vaihtaminen ei välttämättä toimi: "Verorahoilla loisimiseen" kun ei ainakaan toistaiseksi ole onnistuttu yhdistämään yhteenkään geeniin. Kun pelkkä "ryhmän määritelmä+havaittu piirre" ei geenien käytöstutkimuksessa riitä. Muutenhan mustalaisetkin havaintojen mukaan "geneettisesti pukeutuisivat" tietynlaisiin kansallispukuihin. Samoin tietyt kulttuuripiirit voitaisiin samalla tavalla yhdistää "geneettisesti hindulaisiksi" Tämänkaltaista systeemiä ei tietenkään kannata kukaan luonnontieteilijä. Geneettisiä piirreyhteyksiä selvittäessä otetaan huomioon tämän kaltaisia kulttuurillisia vaikutuksia, korrelaatiot yritetään rakentaa kulttuuripiirin sijasta genomiin, jossa on ulkomaalaistenkin sisällä tietysti variaatiota. Näin voidaan ulkomaalaistenkin tai suomalaistenkin ryhmä jakaa "niihin joilla on geeni X ja niihin joilla ei". Ja näiden välille pitäisi saada eroa.

Toisin sanoen minusta näyttää siltä, että Halla-aho yritti rakentaa argumenttia, mutta epäonnistui siinä. (Mutta hei, kun filologi, taidemaalari tai lähes mikä muu tahansa toimija lähtee leikkimään alansa ulkopuolelle asennemielellä, on tietenkin rillumareitä ja virheitä odottettavissa.) Vaikka Halla-aho onkin syystä tunnettu poleemisuudestaan ja kärkkäistä näkemyksistään, juuri se juttu josta hänet pääasiassa haastettiin oikeuteen, oli sellainen että hän vaikuttaa syyntakeettomalta. Mikä muu tahansa hänen juttunsa vaikuttaa minun silmiini ilkeämmältä ja loukkaamistarkoituksellisemmalta. (Kantaa ottamatta siihen "miten paljon ne sitä ovat".)

On vaikeaa nähdä, kenelle pitäisi nauraa. Missä on stereotyyppinen hahmo ja missä hupsu pelle. Olo on hieman kuin olisi Charles Chaplinin äidillä, joka näkisi kun Charles imitoi vammaisen konkaamista. Antaisi kotiarestia pojalle ja nauraisi sitten samalla liinaansa, kun on niin hauskaa se vammaisen matkiminen. (Tälläisen tarinan olen kuullut, mutta en ole onnistunut varmentamaan sitä missään. Että Charles Chaplinin hassukävely olisi lainattu vammaiselta. Eettistä, neiti kaksipalaa.)

Yritän kuitenkin olla nauramatta, koska olen joskus itsekin tehnyt vahingossa argumenttivirheitä. Ja kerran lähetinrappeutumisen matematiikkaa koskevan kommentin sähköpostiin, otsikolla reteästi "kreationistien rappeutuminen". Ikään kuin kreationistit olisivat olleet ne, jotka rappeutuivat. Ei ollut kumminkaan puolin hauska huomio tuo sanaleikki..

Toisto varioiden

Toistettavuus ja kriittisyys ovat tärkeitä tieteenfilosofisia ohjenuoria. Samoin havaintoja ja tutkimuksia pidetään tärkeänä ja keskeisenä.

Osa vaatii enemmän. James Bogen & James Woodward ovat sitä mieltä, että tieteentutkimuksessa ei riitä, että on jokin koesarja ja sen tulos. Syynä on se, että tieteentekijät tietävät että jokin elementti häiritsee tuloksia. Tähän on tietenkin varmistusmenetelmä. Toistettavuus on tietenkin kätevä määrittely, mutta tosiasiassa tieteentekijät eivät käytä sitä sellaisenaan. Tyypillisempi ilmiö on koejärjestely, joka yhdistää sekä toistettavuuden että kriittisyyden.

Näin otetaan huomioon sekä se, että koe on tehty huolellisesti, että otetaan huomioon että koeaineistoa ei häiritse jokin tuntematon elementti. Onhan mahdollista että koetulos on idiosynkraattinen ~ Juuri tämä koejärjestely tuottaa väärän tuloksen. Tähän on syynä se, että aineisto on seurausta maailmasta, jossa on monia systeemejä ja niiden tulkintaankin osallistuu useita eri tekijöitä. Havaintoaineisto syntyy siis eri asioiden vaikutuksesta keskenään, eikä näitä kaikkia välttämättä tunneta hyvin. Kaiken kukkuraksi voi olla niin, että on tietty laitteisto tai järjestelmä voi olla rakennettu vain tuota yhtä koetta varten.

Variointi johtaa käytännössä vain hyviin asioihin. Kokeita tehdään varioiden, jolloin löytyy ilmiöitä ja niiden rajoja. Samalla saadaan tuloksia tarkemmaksi. Toisin sanoen tutkimuksilla saadaan samalla varmistettua että etsittyä uutta. Näin saadaan otetta tarkemmasta ilmiöstä. Hypoteesinmuodostus on tälläisessä tapauksessa jopa mekaanista puurtamista. Isoa tai vaikeaa inspiraatiota ei vaadita. Tämä tarjoaa siis monenlaisia etuja tutkimukselle ja tulosten luotettavuudelle. (Arkikielellä voisi sanoa että tämä tuottaa saivartelusuojaa. Eri elementit otetaan huomioon, ja niiden muuntelulla varmistellaan sitä että ne eivät vaikuta. Ja vaikka niitä ei tunnettaisikaan, kun olosuhteita muutetaan, on mahdollista että se "vaikuttava tuntematon elementti" muuttuu myös muutettavien osasten mukana.)

Tosin Woodward ja Bogen ovat sitä mieltä että toistaminen itsessään on mahdotonta: Kokeita voidaan tehdä hyvin samanlaisissa olosuhteissa, mutta niissä on ehkä minimaalisen eroja. Tätä kautta itse yksittäinen koekin on idiosynkraattinen, vaikka sitä yrittäisi toistaa mahdollisimman identtisenä.

Tällä on käytännön merkitystä myös pseudotieteiden tunnistamisessa. Parapsykologiassa esimerkiksi jotkin kokeet voivat näyttää positiivista tulosta jostain ulkopuolisesta syystä. Samoin jossain rukousparantamisessa kokeen koejärjestely tuottaakin eron, eikä aito rukous. Tämä estää liian heppoisesti tehdyn meta -analyysin tutkimuksista. On toki arvokasta tehdä tutkimus joka tekee yhteenvedon jo tehdyistä tutkimuksista ilman sen kummempaa omaa empiiristä panosta. Mutta jos tälläinen sotkeutunut koetulos iskee koeaineistoon, se vaikuttaa keskiarvoon erikoisesti. Pinnallisesti näyttää siltä että osa tutkimuksista antaa tukea ja osa ei. Keskiarvolla tilannetta lähestymällä syntyy sellainen tilanne, että ilmiö on joko heikko tai toimii vain "harvinaisissa tapauksissa", joka voitaisiin tulkita erityislahjakkuudeksi. Se on toki mahdollista, mutta silloin pitää tehdä tarkentava koerypäs, jolla tutkitaan juuri näitä erikoislahjakkaita erilaisissa tilanteissa.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että havaintoaineisto toimii todistusaineistona. Teoriat selittävät useiden kokeiden rinta rinnan vaikuttavista ilmiöitä (phenomena) eivät yksittäisestä kokeesta saatavaa havaintoaineistoa (data) tai edes yksittäistä havaintoa. Siinä missä koeaineiston yksittäinen outo havainto tulkitaan yleensä mittausvirheeksi, samoin ilmiön kohdalla haetaan vakaata ja säännönmukaista, astetta laajempaa, vaikutusta.

Digiboksi -ironiaa.

Meillä on tallentava digiboksi. Hommattiin se, koska MTT -aikoina halusin tietysti katsoa TV:tä. Ja olin poissa lähes joka päivä, joten voin katsoa sitä vain parina päivänä viikosta. Kun itse asuintilassani ei ollut jääkaappia eikä edes radiota, tämä tietysti takasi sen, että pitkämiekka sai riittävästi huomiota. Mutta se ei suinkaan "auttanut elämään ilman".

Tästä päästään tietysti siihen että mitä digiboksilla oikeasti tekee. Se riippuu tietysti siitä mitä katsoo televisiosta. Jos ohjelmia tulee viikon mittaan paljon, tarvitsee todennäköisemmin jotain tallennuskapasiteettia. Kuitenkin myös jakautuminen on tärkeää. Jos ohjelmat ripottuu sinne tänne, ne voi ehtiä katsoa kaikkikin. Jos taas ne tulevat päällekäin, tallennuskapasiteettia tarvitaan.

Tietenkin myös työajoilla ja muilla menoilla on iso merkitys. Jos hyvät ohjelmat tulee työajalla, laatikkoon kannattaa laittaa tallennustilaa. Tämä vielä korostunee jos vapaa -aikaa on vähän ja hyviä ohjelmia tulee vain harvoin. Tällöin laatikon koon ei tietenkään tarvitse olla hirmuinen. Jos taas on vapaapäiviä, ja paljon ohjemia, tarvitsee ison tallennuskapasiteetin. Ja kaikki tulee käytettyä kun pitkän ajanjakson kokoutuma puretaan sitten "kerralla".

Tyhjenemisessä on siis katsomisen ja tallentamisen tuottama rytmiikka. Näin se toimisi, jos ihminen olisi rationaalinen. Mutta mitä on totuus? Ainakin meillä on käynyt kuten monilla kävi VHS -aikana. Videoita vain kertyi nurkkiin. Ainakin itse olen huomannut, että mahdollisuus tallentaa on johtanut siihen että "tallennuskritiikki" on aika matalalla. Tämä on johtanut siihen, että mikään laatikon koko ei itse asiassa riitä. Kun kaikkea ei kiinnosta katsella, ne jää pyörimään ja viemään tilaa. Ja kun tätä jatkaa, määrä kasvaa. Siksi jos ei kiinnosta katsella, pitäisi olla "löyhä tuhoamiskäsi". Jostain syystä poistaminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin tallennushetkellä latausnappia painaessa tuntuu. Tulee mieleen että "jos nyt kuitenkin". Ja mitä isompi tila boksissa, sitä enemmän tämä ristiriita tietenkin korostuu. "Mahtuuhan tähän".

Tämän seurauksena olen yrittänyt muun muassa katsella lasten piirrettyä, jossa oli huono juoni, huono piirrosjälki, kamalia lauluja ja niin edes päin. "Kun on sitten edes katsellut kun on ladannut". Tämä vilkuilu taas tuntuu jopa vähän kuin velvollisuudelta. Tämä on tietysti hieman ironista, koska boksin oston alkuperäisideana on se, että pääsee katsomaan niitä hyviä ohjelmia, että vapaa -ajalla ei tarvitsisi katsoa niitä tylsiä ohjelmia. (Kuten niitä joita juuri sillä hetkellä tulisi telkkarista.) Tässä kohden en siis ole kovin rationaalinen, tai ainakaan kovin konsitentti.

Punahilkka ja muut ihmisaiheet.

Tiede, tieteellisyys ja tutkimus nostavat mieleen ensisijassa mieleen "kovat" luonnontieteet. Tietenkin niiden piirissä tehty kvantitatiivinen tutkimus on arvokasta. Niissä käytetyt kaavat ja tilastot ovat tieteitä, ja niiden käyttäminen antaa paljon tietoa ja ne ovat tehokkaita. Kuitenkin pelkästään siihen jämähtäminen olisi hieman liian tiukkaa : Esimerkiksi historiantutkimuksessa tutkitaan vaikkapa luokkatietoisuutta ja luokkatietoisuuden kehittymistä keskiajalla. Joku toinen voi tutkia vaikkapa Tuomas Akvinolaisen näkemyksiä sielusta. Kolmas voi tutkia Raamatun käännöksien sanamuotoja. Niissä käytetään paljonkin kvalitatiivista tutkimusta, ja ne lasketaan silti tieteiksi.

Luonnontieteelliseen metodiin nojataan usein, koska kaavan käyttö on ihmisille yleensä "ymmärrettävää" (Vaikka he eivät osaisi niitä). Samoin se sopii siihen näkemykseen joka ihmisillä on tieteistä. Ja toki on myönnettävä että kvalitatiivisen tieteen läpimurrot ovat usein "vähemmän konkreettisia", eikä niitä näy ainakaan Nobel -jakotilaisuudessa. Toki luonnontieteiden teema, jonka voisi (tässä yhteydessä julmasti karkeistaen) tiivistää vaikka "input-output" -laatikoksi, jossa teoria on umpinainen laatikko, jota ei voi avata ja sen päällä on "nimilappu ja kaava". Ja sitten laatikon sisään laitetaan syöte ja katsotaan mitä tulee ulos. Ja jos tulos ei vasta "nimilapun kaavaa", laatikkoa ei avata, vaan kaavaa muokataan. Ja tätä toistetaan. Tämä "mustalaatikkomalli" ei tietenkään sovi sellaisenaan historiaan.

Kuitenkaan ihan mikä tahansa ei tässäkään ole tiedettä. Historia ei ole "puhdasta relativismia". Esimerkiksi sotien alkamissyyt voivat tietysti vaihtua eri aikoina, ja tämä johtuu siitä että toiset tulkinnat hylätään koska ne eivät ole yhtä hyviä kuin muut. Sotien alkamisvuodet taas ovat yleensä vähemmän muuttuvia. (Täälläkin on vakaampia ja vähemmän vakaita alueita. Tässä mielessä yhteneväisyyksiä luonnontieteisiin löytyy.)

Ehkä yksinkertaisinta on lähteä lähestymään retoriikan kautta. Tieteellisellä tutkimuksella on tietynlainen muoto, joka tukee sitä tavoitetta että "kuka tekee kenelle". Tähän liittyy tietysti erottelu esimerkiksi runoteoksista: Runoudessa on usein tulkinnanvaraisuutta, kun tieteissä pyritään yksiselitteisyyteen. Tämä yltää tietysti lähteiden merkitsemiseen.

Tähän liittyvä, mutta osin erillinen asia on esimerkiksi lähteiden käyttö, ja niiden painoarvon määritteleminen, lähdekritiikki. Lähteet tulee merkitä niin että kyseinen tieto löytyy, ja kertoo miten tieto on päätynyt esitykseen. Tietenkin jos kyse on tutkimuksesta, se on peräisin laboratoriosta. Ja jos kyseessä on vaikka keskiaikaisen miekkailumanuaalin tutkiminen, se viittaa johonkin painokseen joka on esimerkiksi museon varastossa, kokoelmassa, kirjastossa tai esittelyssä. On hyvä huomata, että lähteen kohdalla esillä on vahva kysymyksenasetteluriippuvaisuus. Esimerkiksi jos aiheena on USA:laisten ZEN -keskusten näkemys, lähteeksi voi kelvata vaikka paikallisen ZEN -palveluja myyvän hipin haastattelu. Sillä ei ole väliä, onko hipin näkemys yhtenevä japanilaisen ZEN -näkemyksen kanssa vai ei, tai onko hän edes lukenut yhtään ZEN -kirjaa. Tutkimuksen aihehan ei ole tämä. Jos aihe taas on laajempi ZEN -filosofia, tulisi tutustua etenkin japanilaisiin teoksiin, ja mielellään alkuperäiskielellä. Hipin haastattelu tässä kohden voisi olla jopa typerä virhe.

Tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen asiaan. Aiheen valinta, näkökulma ja muut vaikuttavat paljon siihen, mitä on järkevää ottaa lähteiksi ja millä tavalla sitä on viisasta lähestyä. Ja vasta kun metodi, näkökulma ja tulkinta ovat yhdessä sopivat, voidaan tulosta kutsua tieteeksi. Tähän on eräänlaisia karkeita ohjeita, joiden kautta sitä voidaan lähestyä helposti.
1: On oltava tutkimuskohde. Määritelty, eksakti ja tunnistettava sellainen. Tutkimuskohde sisältää määrittelyn, jonka on peräti oltava sellainen että se voidaan tunnistaa niiden kautta. Tutkimuskohde voi tietysti olla vaikkapa karhu, mutta myös sellainen "ei reaalinen yksikkö", kuten vaikkapa potenssiinkorotus voi olla matemaatikon tutkimuskohde. Samoin punahilkka voi olla tutkimuskohde. Silloin on kuitenkin määriteltävä ehdot, joilla punahilkka tunnistetaan. Tämä on tärkeää, koska esimerkiksi luokkayhteiskunnan luokista puhuessa kyse on tilastollisesta karkeistuksesta. Ja tämän karkeistuksen määrä vieläpä kasvaa jos aletaan puhumaan siihen liittyvistä rypäytymisilmiöistä. Kun määritelmä tehdään, voidaan puhua järkevästi vaikkapa kommunismista, vaikka jokainen kommunismia kannattava yksilö on yksilö, jolla saattaa olla erimielinen mielipide tai muutamakin, joita kukaan muu kommunistiksi itseään kutsuva ei tee. Vaikka kukaan ei ole "puhdasoppinen kommunisti mitään lisäämättä ja/tai mitään pois jättämättä", siitä voidaan tutkia kun se on määritelty.
___1.1: Tässä on hyvä muistaa että esimerkiksi punahilkkaa tutkiessa on määriteltävä, onko kyseessä kirjallinen esitys. Eli tutkitaanko satuhahmon "esimuotoja" ja versioita kansanperinteessä, ja sadun eri versioita. (Ja miltä ajalta.) Silloin kukaan ei välitä vaikka punahilkka olisi puhtaasti fiktiivinen hahmo. Jos kuitenkin haluat käsitellä punahilkkaa historiallisena hahmona, sinun olisi viitattava vaikka tehtyyn hautalöytöön. (Tai muuten se ei ole kovin järkevää.) Teologian kohdalla tämä on tietysti mutkikasta, koska esimerkiksi Buddha tai Jeesus uskonnollisena hahmona on hieman eri kuin Jeesus tai Buddha konkreettisena historiallisena henkilönä ja nämä molemmat eroavat siitä mikä Jeesus ja Buddhan "Jumalallinen piirre" on, mikäli sellaista on. Jeesus ja Buddha "kokemuksellisena yksikkönä" vaikka uskovan tai ateistinkin mielikuvissa taas voi erota kaikista edellisistä (Jeesus on Raamatussa ja/tai Jeesus oli historiallinen hahmo ei vielä johda siihen että Jeesus olisi meidät pelastanut hahmo. Eri piirit eivät välttämättä todista toisiaan. Sama koskee tietysti Buddhaakin. Ja tietenkin punahilkkaa)
2: Tutkimuksen on esitettävä jotain jota ei ole ennen sanottu. Matematiikassa tämä tietysti tarkoittaa sitä että jos todistat jotain jo todistettua, se sopii ehkä harrastelijan kirjaan, mutta ei työhön. Luonnontieteissä on tietysti joskus järkevää toistaa testejä, jotta varmistetaan niiden lopputulokset ja "estetään filunki". (Esimerkiksi kylmäfuusio jäi vahvistamatta koska vain yksi laboratorio sai tulokset ja missään muualla sitä ei saatu toistettua.) Sen piirissä jonkin verran joustetaan tästä kohdasta. Kuitenkaan sielläkään ei pidetä järkevänä esimerkiksi sitä että menisi toistamaan Galileo Galilein pudottelukokeet. Ne ovat sen verran runsaasti toistettuja, että "ei ehkä ole ihan järkevää" keskittyä siihen vaan kannattaa ennemmin tehdä jotain muuta ja palata pudottelukokeisiin vasta sitten jos tulevaisuudessa tutkimus tuottaa jotain erityistä syytä epäillä anomalioita tässä. Sosiaalisissa tieteissä ei samasta syystä "välttämättä kannata" lähteä tutkimaan Hitlerin syntymävuotta. Sen sijaan kahden ideologian vertailu, vaikka se sisältäisi vain tunnetut tosiasiat, olisi uutta tietoa, koska se samanlaisuuksien ja erilaisuuksien esiintuominen vanhasta asiasta on uutta tietoa.
___2.1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muitaa että myös kompilaatiot ovat tutkimusta. Vaikka ne vain kokoavat erilaisia näkemyksiä siitä mitä muut ovat olleet mieltä jostain teemasta, ne ovat hyviä jos alalta ei ole tehty sen kaltaisia. Kompilaatiot voivat olla jopa melko työläitä tehdä ja niiden kokoaminen voi vaatia tarkkaa näkemystä. Ja niiden kautta saadaan aikaan yleiskuvia, joita voidaan käyttää tulevissa muunlaisissakin tutkimuksissa apuna.
___2.2: Toinen mielenkiintoinen asia on tietysti jonkun filosofin tai hänen näkemyksiensä tutkimus. Sillä tästä voidaan löytää uusia kannanottoja. Sellaisia joita ei ole ennen tiedetty. Eli vaikka filosofi on ollut mullan alla vaikka kuinka kauan, on mahdollista löytää häneltä uusia näkemyksiä. Aina välistä löydetään myös näkökantoja, joita "filosofi olisi mitä luultavimmin sanonut, jos oltaisiin kysytty." Tästä malliesimerkkinä pidetään melko usein Tuomas Akvinolaisen näkemystä estetiikan tajuamisen luonteesta. Koska hänellä ei ollut intuitiota, hänen mukaansa kauneuden näkemys olisi varmasti kuulunut arviointejen piiriin. Hän kuitenkin kirjoituksissaan vain ohittaa estetiikan, koska hän piti muita asioita tärkeämpänä. Mutta johdonmukaisuuden vuoksi hän varmasti olisi ollut estetiikasta juuri sitä mieltä.
3: Tutkimuksesta on oltava hyötyä. Tämä ei tarkota välttämättä sitä, että tulos tuottaa rahaa (edes kirjoittajalle.) Yleisesti hyödyllisyys tieteessä tarkoittaa likimain "ohittamattomuutta". Eli mitä enemmän tutkimuksesta on hyötyä, sitä tärkeämpää siihen viittaaminen on, jos tekee alan tutkimusta. Tätä kautta osalla tutkimuksista on tietysti vähemmän hyötyä kuin toisista, mutta jos siihen viittaamalla voidaan sanoa jotain, eli se tarjoaa esimerkiksi uutta tietoa jostain asiasta, se on "hyödyllinen". Esimerkiksi jos jostain löytyisi Fiore dei Liberin kauppalista, ja siinä kerrottaisiin munien ja maidon ostamisesta, se voisi olla arvokaskin tieto siitä, miten keskiaikaisessa miekkailussa on harjoiteltu ja miten ruokavalio on liittynyt siihen. (Useampi kauppalista olisi tietysti parempi. Tuskin näitä kuitenkaan on.) Silloin tämä pieni asia olisi hyvinkin tärkeä. Tähän liittyy arkeologiassa oleva näkemyshajonta: Tavallinen ihminen pitää kulta -aarteita erityisen mielenkiintoisina. Kuitenkin tutkijan kannalta jokin arkipäiväisempi esine voi tarjota paljon enemmän tietoa.
4: Tutkimus tarjoaa välineitä jatkotyölle. Eli jatkotutkimus voi tarjota jatkamisen mahdollisuuden. Tämä tarkoittaa - useille hieman epäintuitiivisesti - sitä että tarjotaan keinoja joilla siinä esitettyjä väitteitä voidaan joko tukea ja kritisoida. (Toki moni ymmärtää että jos tutkimus tarjoaa lisää keinoja joilla sen väitteitä voidaan tukea, se on arvokas koska se pumppaa sitä tukevaa tutkimusta. Mutta jos se tarjoaa myös keinoja kritiikille, se on itse asiassa monin verroin arvokkaampaa.)

Tässä näkemyksessä korostuu näkökulman valinta ja sen rajat. Tutkimusmenetelmät voivat vaihdella paljonkin : Lähteiden valinta ja tulkintojen laajuus on ne asiat, joihin tulee keskittyä erityisen paljon, ja ne ovat molemmat sellaisia että "oikea tapa" riippuu olennaisesti "siitä mitä kysytään". Moni voisi ajatella, että "olisi helpompaa" tehdä esimerkiksi historian tutkimusta. Kuitenkin voidaan ajatella, että jos maailma on "redusoituvissa fysiikkaan", ja kemia edustaa mutkikkaampaa versiota, ja biologia vielä mutkikkaampaa, on ihmistieteiden tutkimus itse asiassa kompleksisemman asian piirissä penkomista. Tämän pitäisi tarkoittaa sitä että myös sen kanssa pitää olla myös erityisen huolellinen.

Niin totta kuin voin.

Mark Twainin mukaan ihminen valehtelee koko ajan, jopa nukkuessaan. Anneli Jäätteenmäki sen sijaan kertoi : "Puhun niin totta kuin voin." Anneli Jäätteenmäki taisi osua kultasuoneen, kun Twain taas hieman liioitteli.

Toki ihmisen elämään liittyy tietenkin joskus myös manipulointi ja valehtelu. Naiset ainakin tarinoiden mukaan valehtelevat orgasmeja. Miehet kertovat kuinka "illalla juututtiin ruuhkaan _*kaaljalle* ruuhkaan." Koululainen kertoo että koulussa oli "Ihan OK". Jopa etiketti ja vähemmän normatiivisetkin "hyvät tavat" vaativat tai odottavat meitä valehtelemaan tietyssä määrin. Jos toinen kysyy kuulumisia vaikka oopperassa, ei sovelias tapa ole kertoa avoimesti peräpukamistaan. Tällöin hyvä pääsääntö on että "Valehdella ei saa, mutta kaikkea ei tarvitse kertoa."

Nämäkin ovat yleensä samanlaisia tilanteita, joissa toinen halutaan tekemään jotenkin. Käytännön tasolla ihminen kuitenkin korostaa sitä että:
1: Manipulaatiosta puuttuu vastavuoroisuus sekä kompensaatio. Työsuhde tai vastapalvelus perustuu jonkinlaiseen molempiin suuntiin menevään ideaan. Työ ja palkka. Palvelus ja vastapalvelus. Manipuloija voi kertoa totuudenkin, mutta käyttää sitä välineenä saada toinen tekemään jotain. Joskus manipulaatiossa taas tehdään epäreilu asetelma, jossa toinen saadaan tekemään vastavuoroinen kompensaatio. Näin tehdään esimerkiksi kidnappauksissa, jossa lapsi takavarikoidaan ja sitten toinen pistetään maksamaan lasta vastaan. Tässäkin voidaan kuitenkin ajatella että itse kaappausta ei kompensoida, vaan ainoastaan vapauttaminen. Ja tästä epätasa -arvosta johtuu tilanteen epäreiluus.
___1.1: Toisaalta lastenkasvatuksessa tätä vastavuoroisuutta ei välttämättä odoteta. Vanhempien ideaali etenkin kertomuksissa on tietysti pyyteetön ja uhrautuva. Siinä missä satuprinssi tekee uroteon ja saa palkkioksi prinsessan ja puoli valtakuntaa (kompensaatio) satuäiti pelastaa lapsensa (ja satuäitipuoli syöttää ne susille tai tekee muuta ilkeää.) Toisaalta monissa saduissa lasten odotetaan olevan kuuliaisia ja tottelevaisia vanhemmilleen, jolloin tilanne muuttuu jälleen vaihtokaupaksi. Kuitenkin jos äiti uhrautuu "kovimman kautta", hän sadussa esiintyy jatkossakin suojelevana enkelinä tai muuna vastaavana siunausvoimana, jolle ei makseta takaisin. Tälläinen vanhemman tarina on esimerkiksi "Harry Potterissa".
2: Valehtelussa sen sijaan korostetaan epätotuuden (joko aktuaalisen tai kertojan uskomuksiin sidotun) kertomista keinona. Tietenkin manipulaatio ja valehtelu kohtaavat jos toisen toimesta luvataan palkkaa, jota ei sitten kuulukaan, ja tämä on palkatta toisen jättävän tiedossa jo aluksi.

Tietyllä tavalla tämä on ihmiselle tyypillistä. Brian King kirjoitti "The Lyng Ape" -kirjassa, kuinka ihmisapinoidenkin laumassa menestymisen tärkeä elementti on kyky huijata ja vaikuttaa muihin. Tämä tietenkin pätee ihmisissäkin.

Ihmisissä kenties merkittävämpi kyky on kuitenkin huijata itselleen. Itsepetos ei tietenkään aina ole edullista, mutta jossain tapauksissa käy niin, että "jos tavoittelee aurinkoa, voi päätyä kuuhun". Tämä on havaittu muun muassa tutkimalla puhelinmyyjiä ja heidän menestystään. Pessimistisen myyntikuvan myyjillä oli paras käsitys omasta onnistumisprosentista. Sen sijaan optimistit liioittelivat osaamistaan ja vähättelivät epäonnistumisiaan enemmän, mutta he kuitenkin myivät kaiken kaikkiaan paremmin.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että valtava osa ihmisen sosiaalisesta kanssakäymisestä keskittyy siihen että toinen saadaan tekemään jotain haluttua asiaa. Emmekä kutsu tai näe sitä manipulaationa tai huijaamisena. Kun haluamme saada toisen tekemään jotain mitä haluamme, kutsumme sitä sopimukseksi tai kaupankäynniksi tai työsuhteeksi. Kun haluamme lapset tekemään ja toimimaan kuten haluamme, sitä kutsutaan kasvatukseksi. Kun mies tulee lahjojen kanssa kotiin, ja seurauksena on romanttinen ilta ja seksiä, ei tätä ainakaan aina pidetä minään ostotoimenpiteenä tai lahjaa manipulaationa. Eikä sitä yleensä saisi katsoa edes kompensaatiotilanteena.

Toki on sellaisia feministejä, joiden mielestä avioliitto on vain yksi huoraamisen muoto. Ja on sellaisia pelimiehiä, jotka käyttävät romanttisia aseita päästäkseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Ja itsekin näen tässä tietyn vastavuoroisuuden. Mutta jos minä manipuloin muita, ja toinen manipuloi minua, ja molemmat tiedämme sen ja sallimme sen, ja jopa haluamme sitä. Sille on oma nimi.

Ohjeet ja käytäntö.

Käytännössä kaikissa uskonnoissa on kyse paitsi todellisuusväitteistä, jossa jotakin henkeä tai Jumalaa esitetään olemassaolevaksi, myös siitä että sen piirissä tarjotaan ihmisille käskyjä, ohjeita ja normeja.

Usein ajatellaan että tekopyhyys tai kerettiläisyys / vääräuskoisuus tarkoittaa sitä että joku uskovainen ei seuraa näitä ohjeita. Silloin teon ja sanomisen välillä on ristiriita. Tätä pidetään ikään kuin suoraan pahana asiana.

Tässä vaiheessa on tietenkin aivan normaalia ottaa fundamentalistit pöydälle. Syykin on selvä: Heillä on yleensä ottaen eniten ja tiukempia sääntöjä, joten jos joku heistä käyttäytyy "siten kuten normaali toimii", hän todennäköisemmin rikkoo omaa (fundamentalistien) normia, ja se "normaali" rikkoo omaa (eifundamentalistista) normistoa harvemmin.

Sävy on tässä kohden hieman erilainen.

Ajattelin nimittäin lähestyä asiaa Pascal Boyerin kautta. On ymmärrettävä kaksi asiaa: Ensinnäkin hänestä uskonnossa on aina kaksi puolta. On teologinen korrektius joka mukailee sen pyhän kirjan sisältöä ja vakiintunita virallisia mielipiteitä, ja sitten on uskonnon käytäntö, joka eroaa tai on usein "virallisen totuuden kanssa" jännitteiden jollakin tavalla. Jos unohdetaan että uskontojen toiminnassa kaikki ei ole teologista korrektiutta, syyllistytään teologismiin. Sen piirissä asia on "neutraalimmin nimetty". Ilmiö on tietenkin olennaisesti sama, kuin perinteinen ajatus tekopyhyydestä tai vääräoppisuudesta. Toki se on hieman löyhempi, koska harvemmin yhteisön vakiintuneita käytänteitä pidetään vääränä. Yleisesti ottaen uskonnoissa on myös "ei kirjoista napattua", jota suoritetaan. Vääräoppisuudeksi se muuttuu yleensä vasta, kun käytänne joko eroaa jonkun yksilön mielestä liian vahvasti Pyhästä Kirjasta, kuten naispappeuskysymys. Tai sitten kun tapa on sekä "Ei Kirjoissa, eikä yleisesti tehty käytänne".

Tästä hienon esimerkin saa James M. Alltin tekemästä. Hän vietti kolme vuotta fundamentalistisessa piireissä. Hän ei ollut uskonnon jäsen, vaan ulkopuolinen tarkkailija. Hän huomasi että yhteisössä keskeistä oli yhteisöllisyys. Syy tässä oli luultavasti se, että seurakunta oli sukukeskeistä: Siihen oltiin pääasiassa synnytty. (Vanhemmat ovat tietenkin uskonnoissa erityisen yleinen liittymisen aikaansaava elementti.) Tätä kautta kaikki olivat toistensa lähipiiriä. Avunanto ja keskinäinen tuki olivat erittäin vahva elementti. Tässä oli tapahtunut tietenkin myös toiseuttamista: Allt havaitsi että tiedemaailmaa ja kaikkea ulkopuolista helposti epäiltiin. Ne edustivat potentiaalisesti särkevää. Ryhmän sisäinen yhteys koettiin tietenkin tärkeäksi, ja muu vaaransi sitä.

Alltin huomioiden mukaan teologinen korrektius oli melko yleistä. Esimerkiksi yhteisö vastusti avioeroa ja piti sitä kysyttäessä pahana asiana. Kuitenkin jos joku yhteisön jäsen erosi, se sallittiin ja eroajalle osoitettiin kohtelussa armeliaisuutta. Näin ryhmän eheyttä ei rikottu vaikka joku tekikin virheen. Tätä voisi tietysti pitää "tekopyhyytenä", jos ulkopuolisen ero on sitä että "annetaan pahalle pikkusormi" ja ryvetään synnissä, ja siihen suhtaudutaan paheksuvasti, ei oman ryhmän jäsenille pidetä samanlaista paheksuntaa. Mielestäni tämä on ymmärrettävää. Eivät ulkopuoliset tarvitse ryhmän armoa, kun sen armo ei sille juuri mitään merkitse. Ryhmän jäsenille se sen sijaan on erittäin tärkeä asia.

On hyvä muistaa että joissain uskonnoissa ja lahkoissa on erotuskäytäntöjä, joissa väärintekijä eristetään ryhmästä. Niissä ryhmäpainetta luodaan siten että lisätehokeinona on ignoraatio ja hylkääminen. (Ja jos uskontoon ollaan synnytty, eli vanhempien kautta liitytty, se on verrattavissa siihen että uskonto "ottaa perheen pois syntiseltä".) Mielestäni fundamentalistien antama sormien läpi katselu on tässä kohdalla nimen omaan eettinen teko. Tämä on käytännössä sitä "Rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -osastoa, josta valitettavasti ryhmän ulkopuoliset harvoin saavat osaansa.

Okei. On se ehkä hieman tekopyhyttäkin. Mutta sen paheksunta nojaa sille virhepäätelmälle että oman uskonnon normien seuraaminen olisi jotenkin automaattisesti hyvä asia.

Vastustetaan.

Ihmiset haluavat kovin usein metsästää petoja. Jos yksi karhu tappaa ihmisen, ihminen tappaa karhun. Kun tulee hirvikolari, halutaan metsästää hirviä. Susille halutaan yhä lisätä rajoitteita, vaikka ne eivät ole tappaneet ketään pitkään aikaan - ei sen vuoksi että ne eivät olisi petoja ja valmiita, vaan koska niitä on sen verran vähän.

Tästä voidaan tietysti vetää mietintöjä luontosuhteeseen. Mutta en nyt viitsi.

Sillä tosiasiassa autot tappavat enemmän. Autoja ei kuitenkaan vastusteta samalla mittakaavalla.

Tässä on mielestäni muutama tärkeä asia.
1: Ensinnäkin ihminen ajattelee usein omaa hyötyään. Tämä voi heijastua luontosuhteeseen. Ja petojen vastustus johtuu siitä että ihminen tekee riskianalyysin, jossa mukana on hyödyt ja haitat. Tämä on tietenkin ihan oikea tapa silloin, kun puhutaan asioista jotka ovat ihmisten välineitä. (Kuten vaikkapa ostaako uusi traktori, mikä hinta laitetaan kotivakuutukseen ja pitääkö lapset rokottaa.) Se, ovatko eläimet välineitä vai itseisarvoisesti arvokkaita, on tietysti sitten se asia joka pitäisi "omassa pienessä päässä miettiä". Petoja vastustetaan, koska niistä ei ole hyötyä. Autoista taas on ihmiselle konkreettinen, vaikka ei välttämättä elintärkeä, hyöty. (Autoja vastustetaan vähemmän kuin rokotteita, koska rokotteiden antama hyöty ei näy yhtä selvästi. Toki elävä ihminen on konkreettinen, mutta se itse vaikuttava asia: Eli ne ihmiset jotka muuten olisivat kuolleet, eivät näy raatoina.)
2: Toinen juttu on tietysti tuttuus. Ihmiset kuolevat useammin ja todennäköisemmin automatkalla, kuin jos he tekevät saman matkan lentokoneessa. Auto on jokapäiväinen.
3: Ja toki yksi lento -onnettomuus tappaa aina kerralla useita ja ne uutisoidaan näyttävämmin, jolloin näkymä vääristyy ihmisten silmissä. Sama koskee tietysti petojakin. Sillä uutisointi ei näytä jokaista auto -onnettomuutta. Mutta sen sijaan lähes jokainen lento -onnettomuus näkyy. Näin ihmisten kuva todellisuudesta vääristyy koska tapahtumat, jotka sinällään ovat tosia, näkyvät eri painotuksilla. Se on siis hieman sama kuin luontodokumenttien kohdalla. Moni voi luulla että luonto on jännää. Kun vaan menee ulos, niin heti löytyy mielenkiintoinen eläin. Ja koko ajan on saalistusta ja parittelua. Tosiasiassa elukoita ei näy, ja kun ne löytyvät, on ne jotain yleisiä, eikä tietenkään niitä joita dokumenteissa tutkitaan. Ja jos löytyy harvinainen, ei ole saalistusparittelu menossa, vaan on esimerkiksi leijonalauman 10 -tuntisen siestan aika.

Matka Galileo -syndrooman keskipisteeseen.

Galileo Galilei oli kuuluisa empiristi, joka tuli tunnetuksi siitä, että hän joutui kiistaan vatikaanin kanssa. Syynä oli tietenkin perususkomuksissa. Vatikaani kannatti ajatusta jossa maa on keskiössä. Galileon mielestä taas näin ei ollut. Hän oli aurinkokeskisyyden ystävä. Koska Galileon työ tulkittiin kerettiläiseksi - Sitä itse asiassa vastusti myös Luther - tästä oli seurauksena kotiarestia.

Kaikki tietävät tämän kertomuksen. En oleta että opit sen tuosta. Mutta sen sijaan se kertoo tarinan, johon liitän koko jutun. On tuomari ja tuomittava. Ja maailmankuva. Sekä maailmaa koskeva ongelma, johon on ratkaisu, ja josta ei tarvitse siksi tehdä olotilaa. Vaikka tuomarit olivat dogmaattisia, ratkaisu ei siksi ole relativistinen "hei, jos sä uskot näin, niin mä uskon näin".

Tässä vaiheessa huomio siirtyy Tapio Puolimatkaan. Hänen teoksensa "Usko, tiede ja Raamattu" on nostanut tiettyä ääntä. Puolimatkalla on kuitenkin tämän asian ympärillä kaikkiaan kolme, nimen omaan filosofianäkökulmaista, kirjaa. Niissä kaikissa on olennaisia osia. Kirjat ovat "Usko, tieto ja myytit", jo mainittu sekä "Usko, tiede ja evoluutio".

Siinä kenties näkyvin asia oli Alvin Plantingan näkemysten tuominen kreationistien tietoisuuteen suomessa. Tämä evoluutio-kreationismi -väritys on sävyttänyt koko keskustelua. Ohitan tämän puolen Puolimatkasta. Sen sijaan nostan esiin juuri tuota "Galileo -tilannetta" korjaavan näkemyksen hänen tuotannostaan. Hän kannattaa dialogista pluralismia. Tämä tarkoittaa sitä että argumentin painoarvoa ei merkitse se, onko jollakulla oikeat vai väärät perususkomukset. Tässä on siis ideana se, että joku ei ole väärässä sen vuoksi että on vaikkapa ateisti tai uskovainen. Tämän ajatuksen ideaali on melko lähellä omaani. Kuitenkin Puolimatka nostaa maailmankuvan ja perususkomukset keskiöön. Itse taas kannatan nimen omaan niiden sumentelua.

Syy tähän on selvä. Ja otan tästä esimerkit konkretian kautta. Kaikki tiivistyy perususkomuksiin. Puolimatkan ideassa näille annetaan valtavan suuri painoarvo. Hänestä keskeistä on että ihmisillä on monia perususkomuksia jotka ovat välittömiä. Yksi tälläinen voisi olla esimerkiksi punaisen värin näkeminen. Toinen vastaava, tässä yhteydessä usein otettu termi, on sensus divinitatis, jumala -aisti. sen toiminta vain muistuttaa aistihavaintoa, muistia ja a priori -uskomuksia niin että niitä ei voi erottaa toisistaan. Uskomus syntyy spontaanisti jumaluusaistin kautta, joten sen muodostamat uskomukset ovat perususkomuksia samaan tapaan kuin muidenkin havaintotyyppien aikaansaamat aistimukset. Tätä kautta Plangingan mukaan Jumalan kokeminen on samaa kuin punaisen aistiminen. Vastaavaa ajattelua on tietysti tavattavissa kaikissa "kuudennen aistin" -jutuissa. Kummituksiin uskovat, spiritualistit, manaajat, shamaanit ja monet muut vastaavat kokevat havaitsevansa niitä ilmiöitä jotka "muille ovat näkymättömiä". Tämä vähintään tuntuu heistä välittömältä perususkomukselta.
1: Shamaanit kokeva että meditoimalla tai huumeilla saadut hallusinaatiot ovat olennaisesti välittömiä perususkomuksia syvemmästä totuudesta, keinot vaan avaavat ihmisen normaalit rajoitteet - ja heillä on tästäkin vahva peruskokemus. Itse taas omistan perususkomussetin, jossa hallusinaatiot ovat aistien harhatoimintoja, jotka eivät näytä totuutta. Kumman perususkomukset ovat "välittömiä"? Entisenä shamaanina, sen unenkäytön menetelmien hallitsijana, tiedän että kokemus on "sisäisesti vahva", kun tilanne on kohdalla. Mielestäni tämä asia on kuitenkin ratkaistava tieteellä. Vaikka menetelmä tuntuu yksilöstä ja kokijasta vahvalta, se ei tarkoita että se olisi totta. Siksi minunkin olisi jotenkin tieteellisesti osoitettava että havaintoni ovat yhdenmukaisia jonkun ihmisen mielen ulkopuolisen, mitattavan todellisuuden, kanssa. Tämä on oleellista, koska esimerkiksi silmän kohdalla tiedämme näköaistinelimen sen toimintaperiaatetta myöten. Kaukoputki ja tekniset laitteet kuten erilaiset valokuvauskoneet (esim. kamerat), antavat meille yhteneviä tuloksia näköaistiemme kanssa. Samoin jos näytän punaista omenaa keniassa, saan ihmiset erottelemaan keltaiset omenat ja punaiset appelsiinit toisistaan samalla tavalla. Mutta jos kohteena on "Jumalan olemassaolo ja sen luonne", saadan isompaa variaatiota. Osasta jumaluus on pientä henkitoimintaa, ei isoa kosmista. Ja on siksi paikkaan sidottua. Osasta se taas on kosmisempaa...

Tästä päästään peruskysymykseen. Mitkä perususkomukset ovat välittömiä. Sillä nykyisessä tilassaan on niin, että mitä tahansa voidaan väittää perususkomukseksi, ja tästä voidaan tehdä tabu, jota ei voida kritisoida. Kun tämä sallitaan kaikilta osapuolilta, syntyy normaliin tapaan dogmaattisia ja keskenään riiteleviä ja taistelevia perinteitä. Niillä kaikilla on pysyvyyden illuusio. Syntyy helposti leirejä, joilla on jokin perususkomus, josta ei luovuta, ja jonka varaan kaikki tulkitaan. Tämä on täysin mahdollista saivarrella, laitettin perususkomukseksi sitten ihan mitä tahansa. Vaikka maan litteys. Tämän ovat osoittaneet Duhemin ja Quinen mietinnöt. Empiirisessä tutkimuksessa syntyy usein ristiriitatilanteita, jossa tiedetään että jotain on falsifioitava. Suoralta kädeltä on kuitenkin vaikeaa tietää mitä yksityiskohtaa pitäisi falsifioida: Havainnon saaminen kun tulee usein laitteilla tai silmällä, joilla on toiminta_tulkinta -metodi. Heidän ratkaisunsa on minusta järkevä: Poistetaan se osa, mikä muuttaa verkkoa vähiten. Tätä kautta mistään yksittäisestä kohdasta ei tule itsekriittisyyden ulkopuolella oleva tabu. Tämän ratkaiseminen on keskeistä.

Toinen mainittava näkemys asiaan liittyen on perspektiivien pluralismi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että jos tätä muokkaamista ei tehdä, syntyy tilanteita joissa "täsmälleen sama havaintoaineisto synnyttää täysin erilaiset tulkinnat." Havaintoverkko on rakennettu eri tavalla. Ja kun muistetaan että jopa logiikassa on aina premissejä, näitä perususkomuksia, ei ihminen voi tehdä oikeasti juuri mitään päätelmiä ilman että takana on jotain perususkomuksia, jotka vain esitetään tosina. Ja keskustelu asioiden tiimoilta vaatii yhteistä kielenkäyttöä, yhteistä perususkomusjoukkoa. Jos muutat taustalogiikkaa, syntyy tilanne, jossa erilaiset tulokset ovat yhteismitattomia. Silloin ei tapahdu mitään paradigmanvaihtoja, kun molemmat elävät omassa erilaisen logiikan ja erilaisen perususkomustulkinnan maailmoissaan.

Suvaitsevaisuuden nimissä tätä ei ainakaan voida tehdä. Moni yhdistää "maailmankuvien kuuntelun" siihen, mutta havaintoverkon rakentamisessa tabun ympärille on itse asiassa tyypillisesti sitä, että toisesta tehdään karrikatyyri jota pilkataan. Keskustelun sijasta syntyy riitelyä. Argumenttien kehittelyn sijasta poteronkaivuuta. Tästä seuraa tietenkin, kun ihmisistä puhutaan, kaunoja ja erimielisyyttä.
1: Tästä malliesimerkki on "ateistisen peruskokemuksen" jossa koetaan vaan tämä maailma, ja "teistinen perususkomus", josa koetaan Jumala. Ateisti rakentaa tulkintaverkon siten, että teisti hallusinoi. (Toinen suosittu tulkinta on, että uskovainen on pelolla kasvatettu uskomaan Jumalaan ja katsomaan että ilman uskoa on vain pahuutta ja onneton elämä ja tuho ja kidutus edessä, ja että tämä pelko on se, joka saa kasvatuksen ja indoktrinaation tuntumaan uskottavalta. Sen a prioriluonne saa sen muistuttamaan perususkomusta kun sen epäilykin synnyttää tunteenomaisen pahan olon.) Teisti rakentaa tilanteen siten että ateisti on sokea, häneltä puuttuu aisti. (Toinen suosittu tulkinta on, että ateisti valehtelee. Hän tietää Jumalan ja vastustaa tätä koska vihaa tätä.) Tämä tulkintatapa on tietysti uskovan tai ateistin perususkomusten perustalle asettamisen ja sen päälle kaiken tulkitsemisen seuraus. Mutta se ei silti ratkaise kysymyksen loogisuutta tai paremmuusjärjestystä. Syntyy vaan tiukempia ja keskenään erimielisempiä ja riitelevämpiä alakulttuureita.
___1.1: Siksi rivikreationistikin katsoo että Puolimatkan Plantingan teesi ei tarkoita vain sitä että tieteenteko ei saa olla dogmaattista käytännön ateismia (jota mieltä itsekin olen), vaan että se tarkoittaa sitä että "ei ole lainkaan rationaalista olla ateisti tai millään tavalla ei_teisti". Se unohtuu, että kaikki rakentuu sen varaan että juuri heillä on oikeat välittömät kokemukset, ja että ne ovat samat kaikilla ja että ne ovat olennaisesti totuudenmukaiset. Tämän vuoksi tämä ateistien vastustaminen ei ole dialogista pluralismia vaan sen vastakohta. Kun ateistilla näyttää olevan eri perususkomukset, tässä tuomitaan juuri sen mukaan että "toisella on väärät perususkomukset". Hän on siis suoraan väärässä maailmankuvansa vuoksi. Luotan/Toivon/Miltei tiedänkin, että Puolimatka itse ei ole tarkoittanut tätä asiaa takaa ihan tällä tavalla.

Harva unohtaa, että Galileo Galileikin sai näkemyksensä perille vain yhteisen kautta. Kaikki uskoivat että kaukoputki näyttää asioita. Kaavojen luonne ratkaisi myös paljon. Ja konkreettisest testit. Ja se, että loppujen lopuksi havaintojen annettiin vaikuttaa perususkomuksiin. Katolinen perinne katsoi että maakeskisyys oli ilmiselvä tosiasia, josta ei voida luopua ilman että koko peruskokemus Jumalasta tuhoutuisi samalla. Vastaava ilmiö liittyy myös kreationismiin. Rivikreationisti kun on tulkinnut kokemuksieni mukaan Puolimatkan hieman turhan ärjysti. Heistä "ateisti ei voi olla rationaalinen". Tämä on heistä normaalia ja tämä pitää tehdä. Mutta jos ateisti tekee saman oman välittömän kokemuksensa varjolla, kreationisti syyttää tätä vainoamisesta. Juuri tätä tarkoittaa "Galileo -syndrooma" : Ollaan sopivati inkvisiittori ja Galileo Galilei samassa tilanteessa. Eli ollaan halukkaita tuomita muut, ja olla argumentaatiossa, mutta heti jos aletaan hävitä tai ei saada suosiota, huudetaan taikasana "vainoa". Roolia vaan vaihdetaan aina sen mukaan miten sosiaalinen valtapeli ja PR -tilanne vaatii. (Anwards, my brothers of ideology, stand against those forces of evil and destruction!)

Tämän syynä ei tietenkään ole pelkästään Puolimatkan kirjan sisältö, vaan se maaperä ja ajattelutapa, jolla se otetaan vastaan. Esimerkin kautta: Kun Tapio Puolimatka esimerkiksi ajattelee että "Vähemmistökulttuurien ominaisluonteen säilyttäminen on tärkeä osa yhteiskunnallisen pluralismin säilyttämistä", ajattelee kreationisti tietysti että se tarkoittaa että juuri hänen uskomuksensa pitää säilyttää vaikka se ei ole suosittu. Sen sijaan toinen vähemmistö, ateistit, pitää murskata "koska ei ole rationaalista olla ateisti". Tämä kaikki tapahtuu tietysti saman tyypin toimesta.

Itse olen sitä mieltä että meidän on fiksumpaa painottaa Duhemin-Quinen teesiin. Pidän arvokkaana saavutuksena sitä, että Galileon näkemys murensi toisen perususkomusjärjestelmän. Valitettavasti juuri tätä tiedon karttuminen tarkoittaa. Jotkut maailmankuvat osoitetaan sen pohjalta epätieteellisiksi. Tämä ei välttämättä ole tavoite, mutta se on pakollinen seuraus. Ja ymmärrän että tärkeistä asioista luopuminen voi ärsyttää kovasti. Taatusti katolisen kirkonkin tyypit olivat pettyneitä kun Galilein "heistä väärä ja perususkomuksia herjaava" maakeskisyys tunki tieteeseen valtateoriaksi.

Tietenkin näitä juttuja lukiessa ja miettiessä tuli osittain sellainen olo, joka tulee kommunismia lukiessa. Osa jutuista on tavoitteina ihailtavia ja toteutuessaan toimivia ja jopa erittäin eettisiä. Ongelmana vain on se, että se ei toimi elävillä ihmisillä. Ihmiskunnan pitäisi olla olennaisesti erilainen, että ne hyvät asiat tulisivat esiin. Oma näkökantani on, että "Herkempi omatunto vaatii enemmän ja konkreettisempaa empiriaa." (Vitsin vuoksi voisi sanoa että jos haluatte minut aidosti uskomaan Jumalaan, älkää antako minulle lappua. Tiedän että uskovaisia on olemassa ja että heillä on jokin kirjoitettu näkemysjoukko. Sen sijaan pyydänkin että tuotte hänet toki perusaistimusteni piiriin. Meillä on esimerkiksi tiskaamattomia astioita. Hän tietää kyllä, missä asun. Ja osannee tiskata, kaikkivoipa.)

Mitään eivät tehneet.

"-Bobby (isosta aseesta): "It's not Zen"
-Crews : "It'll have to do until Zen comes along.""
("Life", "One")

Kouluampumisissa erikoisia sävyjä herättävät ne viattomat uhrit. Vaikka monilla ampujilla on ollut kiusatun taustaa, niin suuri osa uhreista on ollut sellaisia jotka eivät ole konkreettisesti tehneet hänelle mitään. Edes pipoa ei ole heitelty tai jotain pienempää kiusaamista harjoitettu. Yleisessä puheessa nämä ihmiset ovat tämän vuoksi uhreja mitä mainioimmalla statuksella. He ovat "viattomia uhreja".

Oman kokemuksieni mukaan pystyn kuitenkin ymmärtämään tämän toiminnan. Siis ymmärtämään, en hyväksymään. Sillä samalla tavalla kuin jos minä menen tönimään nakkikioskilla tuntematonta tyyppiä ja tiedän että saan nyrkistä, tämä lyöminen on jotain jota tietää tapahtuvan mutta ei sitä iskua silti pidä moraalisena tekona. Tämä erottelu on keskeistä tässä kohden. Sillä olen sitä mieltä että "Life" on oikeassa kun sen nauhuriääni (Jo edesmennyt ZEN -guru Alan Watts muuten. Hän ei ehkä ole "ihan perinteisin" Zen -mestari, mutta kuitenkin. Sarjaan juuri hän sopii tietenkin hyvin. Charlie Crewskin on juuri samalla tavalla "zen-ish".) Kertoo että "Revenge is a poison meant for others that we end up swallowing ourselves. Vengeance is a dark light that blinds all who seek it. The untroubled soul knows there is no justice in revenge. The untroubled soul knows that to seek vengeance is to seek destruction". Kiusattu ei kuitenkaan ole "untroubled soul". Kaukana siitä. He tietävät että asiat ovat toisella tavalla.

Kiusatun kannalta varsinainen kiusaamistoiminta on ymmärrettävää. Sanallinen vittuilu on suoraa aktiota ja lyöminenkin on sangen helposti tajuttavaa ja konkreettista. Pahimpia ovat ne, jotka eivät tee yhtään mitään. Tämä ignoranssi on kuitenkin ihmiskunnan perustila. Katsojavaikutuksen kautta ihmiset, sääliöt, eivät esimerkiksi auta ensiavuntarvitsijaa Helsingissä, tai eivät puutu ryöstämiseen tai kiusaamiseen. Toki he tapahtumien mentyä ohi kauhistelevat kivasti kahvipöydässä - ja pahimmassa tapauksessa apua tarvinneelle - miten asia oli niin hyhhyh. Että ei tuollaista saisi. He eivät tarkoita pahaa, mutta he rakentavat pahan ilmapiirin, jossa mitä vaan saa tapahtua. Psyykkisesti juuri ignoraatio on erittäin raskasta. Eristäminen on tehokas kontrollin tai murtamisen keino. Haukkukin tekee haavaa, jos ja vain jos, ei ole kaveria jakamaan murheita.

Tätä kautta en ihmettele, että jollakulla napsahtaa päässä ja he päätyvät "haluamisen ja tarvitsemisen ristiriitaan", jota "Life" tietenkin myös tarjoaa:

"-Ted Earley: "Charlie. What are you thinking?"
-Charlie Crews: "I'm thinking about what I want and what I need."
-Ted: "What do you want?"
-Charlie: "I want a peaceful soul."
-Ted: "And what do you need?"
-Charlie: "I need a bigger gun.""
("Life", "Initiative 38")

Tätä kautta en usko "viattomiin uhreihin". Sellaista ei koulukiusaustapauksessa olekaan. Ne ovat turhia uhreja, koska niitä ilman tultaisiin toimeen, jopa paremmin. Niitä ei pitäisi olla, joten ne ovat ainakin eitoivottavia uhreja. Mutta tekijän kannalta, "They are guilty as hell". Ainakin, mikäli koulukiusaaminen kuuluu kuvioon.

Itse olen rakentanut oman tapani elää sen varaan että ulkopuolinen piiri varaa minulle juuri sen ignoraatiotila, johon olen tottunut. Ideologioita tai kerhotoimintaa ei "vaan tulla tyrkyttämään", koska ne ovat vain vaatimuksia. Ne taas vaativat perusluottamusta, jossa tulijalla on emotionaalisia odotuksia ja toiveita, joita sitten vaatimukset täyttäen saadaan. Kun menen kadulle odotuksestani on tullut vaatimus. Kun menen, haluan päivittäisen annokseni ignoraatiota. Se tarkoittaa sitä että tuntemattomat ihmiset eivät yritä teeskennellä kaveruuden illuusiota. Asian ydin on tietysti luottamus, jota tuntemattomilla ihmisillä ei minun kohdallani juurikaan ole, ellei kyseessä sitten ole jokin virka.

Itse olen "ottanut opikseni" ja pyrin yksinkertaisesti olemaan aktiivisemmin jeesaamassa kuin yksikään sääliö ikinä kykenee. Koska tiedän, mitä on kun näin ei käy. Enkä voi luottaa että muut tekevät. Itse asiassa voin melko rohkeasti luottaa että he eivät. Olen vastuussa vain itsestäni. Tilanteet tarjoavat toiveita, mutta ei saa olla mitään odotuksia. Moni voisi katsoa että tässä on ylenkatsetta, paremmuudentunnetta. Ehkä onkin. Mutta luulen että suurin osa tästä ylenkatseen kokemuksesta tulee siitä, että useimmille tulee ideologinen alemmuudentunne, kun he seuraavat tilannetta ulkopuolelta. (Uskonnostaan riippumatta.) Toimintastrategiani ei tietenkään ole "kirjattu sääntö", mutta sen hyvä likiarvo löytyy Robert Humphreyn "Warrior's Greedin" ideaaleista. "Wherever I go everyone is a little bit safer because I am there. Wherever I am, anyone in need has a friend. Whenever I return home, everyone is happy I am there."

Maailma antaa.

Ihminen, joka tieteentekijäkin on, ei koskaan elä kulttuurillisessa tyhjiössä. Tätä kautta ympäröivä kulttuuri antaa vaikuttimia siihen, minkälaisia teorioita sen piirissä todennäköisemmin keksitään.

Lainaan tästä esimerkkiä "Olemisen porteilta":

"Darwin teki esimerkiksi päätelmänsä populaation yksilöiden välisestä olemassaolon taistelun Malthusin teorian pohjalta joka kuvaa orastavan kapitalismin talousjärjestelmää. Nähdäkseni tällaisessa kilpailuyhteiskunnassa on helpompaa päätyä ajattelemaan olemassaoloa taisteluna elämästä kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään kumoa darwinistista ajattelua. Tämä tietenkin on pelkkää spekulaatiota... Kuitenkin kiinnostavaa rinnakkaisuutta darwinismin ja kehittyvän kapitalismin välillä on. Eräässä mielessä voimme ajatella Darwinin teorian historiallisen a priorin nousseen englannin yhteiskunnallisten olojen maaperästä. Mutta huom!, tämä ei kerro mitään siitä onko teoria tosi. Minusta olisi absurdia väittää Darwinin teoriaa vääräksi vain sen takia että sen esiintymisellä oli historialliset ehdot."

On toki selvää, että inspiraation syntymistä ei voida täsmälleen toisintaa, ja idean alkuperäinen lähde jää tätä kautta usein arvailuiksi ja spekulaatioiksi. Ja vaikka keksijälläkin olisi sanansa sanottavana, voi olla että tässäkin on kyseessä vain tarinointi. Kuitenkin tämä tuntuu "tietyllä tavalla uskottavalta": Darwinin kohdalla Malthusin teoria luultavasti loi assosiaatioita. "Entä jos samantapainen toimisi muualta". Tätä kautta maailmankuvalla ja kulttuuriympäristöllä on tietysti merkitystä. Se, mitä siinä on, tuottaa helpommin assosiaatioita samankaltaisempiin asioihin.

Keksijän gloorian tarttuminen.

"How Isaac Newton was not only Isaac Newton of gravity, but the Isaac Newton of alchemy and biblical studies also."

Myös uskontojen kohdalla usein nostetaan esiin puheita siitä, miten esimerkiksi Newton oli uskovainen. Tämä pitää tietenkin paikkaansa. Ja tämä ei ole yllättävää: Siihen aikaan oltiin yleisesti uskovaisia. Tätä kautta Newtonillakin oli "historialliset ehdot". Toki uskovaisuus näkyy myös teoreettisemmalla tasolla : Hänen keskeinen teologinen perustelusna koskien planeettojen kiertoratoja oli mm. se että hän uskoi että ne eivät voisi toimia pidemmän päälle, ellei Jumala kävisi ratoja aina välillä korjailemassa. Näin Jumala ei jäänyt toimettomaksi ja turhaksi. Kristillisellä maailmankuvalla on ollut taattu vaikutus.
1: Tosin tämä taustaperustelu on nykyajasta katsoen siitä erikoinen, että nykyään ei enää uskota että Jumalaa tarvitaan korjailemaan planeettojen ratoja. Newtonin aikaa on kuitenkin katsottava Newtonin ajan kautta.

Tähän ajattelutapaan liittyy kuitenkin yleinen "epäreiluuskuoppa". Se on tilanne, jossa "kruuna minä voitin - klaava sinä hävisit". Tämä on yleinen uskovaisten piirissä, ja muissa sellaisissa tahoissa jossa oikea maailmankuva nousee tärkeämmäksi kuin testaaminen :
1: "Kruuna" : Jonkun heidän pitämänsä maailmankuvan kautta inspiroidutaan teoriaan, joka tarkoittaa sitä että tämä on tuki sille että tämä maailmankuva auttaa tieteenteossa. Tässä on syynä koko maailmankuvan totuudenkaltaisuus. Tätä kautta Newtonin näkemys sopii, paitsi gravitaation todisteeksi, myös kristinuskon ja Jumalan todisteeksi.
2: "Klaava" Ja jos jonkun heidän inhoamansa maailmankuvan kautta inspiroidutaan, tätä teoriaa pidetään pahana ja huonona tieteenä. Vaikka se saisi yhtä suuren suosion kuin tuo edellinen. Ja kun tämä teoria on vaara, se nähdään osoituksena siitä, että miten turmiollinen tämä "heistä paha" maailmankuva on. Tämä näkyy erityisen vahvasti evoluutioteorian kohdalla. Mutta aina keskustelevasta tahosta riippuen myös Big Bang -teoria on yleinen dissauksen kohde. Tämän teorian suosio ei siis kerro että maailmankuva olisi mitenkään oikea tai hyvä. Jossain tapauksissa tosin voidaan "liennyttää", ja hyväksyä että tämän uuden teorian takana onkin se, että tutkija ei ollut oikea ateisti, vaan yhteiskunnan perinteet, eli kristinusko, vielä näkyvät hänessä tuon keksinnön kautta.

Moni fiksukin ihminen on tehnyt kuitenkin ylläolevan rinnastuksen. Maailmankuvasta saatu inspiraatio kertoisi jotain siitä että juuri se olisi tapa löytää uusia toimivia hypoteeseja on siis ihmiselle jotenkin erityisen intuition mukaista. Ehkä tässä on syynä se, että tiedemies glorifioidaan kauttaaltaan, ja hänen nerokkuuttaan kehutaan kaikilla alueilla vain koska "on viisas yhdessäkin". Tämä näkyy tietysti siinäkin, miten "Hän ja hän sanoi näin + siteeraus" on yleinen tapa, jolla saa asialle uskottavuutta. Tämä on tietysti kätevä kikka, koska jokainen tiedemieskin on puhunut ei omasta alastaan, ja olipa näkemyksesi sitten mikä tahansa, on lähes varmaa että löydät siteerauksia jotka on sanonut joku menestynyt tiedemies tai filosofi ja joka on ollut samaa mieltä.

Erikoista kyllä, yksi esimerkki tälläiseen illuusioon uskomisesta on Isaac Newton. Hän uskoi omaan illuusioonsa; Eikä tietenkään vähemmästä syystä kuin onnistumisiensa innoittamana. En usko että häntä ajoi niinkään itseriittoisuus, kuin konkreettiset meriitit. Kuitenkin hänen huima uransa lopahti jännittävästi. (BTW. Juuri minun ijissä. En ole toistaiseksi mullistanut mitään tiedettä. No, lohduttaudun sillä että minulla on ollut pitkä ura luuserina. Kun Mozart viisivuotiaana sävelsi, minä opettelin joko istumaan potalla tai olemaan istumatta potalla. Tai jotain muuta vastaavaa. Että pitkät perinteet minulla näiden "ikien ylittämisessä jossa moni muu on tehnyt jotain merkittävää.")

Lainaan Newtonin lopputuloksen Pierre-Gilles de Genneksen ja Jacques Badozin "Hauraat esineet" -kirjasta pätkän sivulta 163. "Mutta äkisti 27 tai 28 vuoden ikäisenä hän vaihtoi tutkimusaihetta eksyen alkemian pariin, jolle hän omisti 10 täysin hukkaan heitettyä vuotta. Tämä hävitty uhkapeli on eräs tieteen historian turhauttavimpia näytöksiä. Newtonilla oli tutkimusvälineitä, joilla Lavoisier vuosisataa myöhemmin loi perustan kemialle. Mutta Newton, ortodoksinen protestantti, joka noudatti tiukasti Pyhää Kirjaa ja Jumalan Sanaa, uskoi löytäneensä tiedon avaimet alkemian formalismista - sen rakenteista, numeroista, geometrisiin kuvioihin perustuvista luokitteluskeemoista. Tässä mielentilassa hän eksyi kuuluisan keskiaikaisen "Ruusurunon" veroiseen esoteeriseen labyrinttiin."

Newtonin hairahdus saattaa monista tuntua vahingolta ja sattumalta. Kuitenkin voi olla että Newton painottui juuri gravitaation toimivuuden kautta kohti alkemiaa ja okkultismia : Newtonin painovoimalaki ja fysiikka oli ajankuvaan verrattuna okkultistismilla sävytettyä : Hänen aikansa fysiikka kun oli kirkon perinteen mukaan aristoteelinen: Maailmassa törmäilevien hiukkasten valtakunta. Kaikenlaiset kaukovaikutukset olivat siinä täysin tuntematon käsite. Sen sijaan sen ajan okkultistisissa teoksissa oli mainintoja mystisistä vetovoimista kappaleiden välillä, pohdintoja äärimmäisen pienestä ja suuresta. On luultavaa että antoi aihetta Newtonin pohdiskeluihin aristotelisen järjestelmän ulkopuolisista käsitteistä. Tämä toi löytöjä. Ja löytöjen tekeminen sai ajattelemaan että inspiraatioimiskyvyn, ja kyvyn ajatella uudesta näkökulmasta, lisäksi se sisälsi niin ison osan totuutta, että sen kautta saadaan aikaan tosia hypoteeseja, joita tarvitsee vain testata. Tässä on siis takana ajatus siitä että empiria voidaan ottaa päätestin sijasta "sijaiseksi", kun totuus saadaan sellaisenaan maailmankuvasta. Tämä on idealismia ja rationalismia, ei empirismiä. Empirismi ja testaus on vain sen soveltamisen viimeinen niitti, jolla vakuutetaan "skeptikotkin" ja osoitetaan kanssauskovaisille että maailmankuva todellakin on hyvä.

Lyhyt mutta tärkeä huomautus joka ansaitsee oman lukumerkintänsä.

Osa taas on neutraalimpia, ja pitää tätä vain muistutuksena että kristittykin voi tehdä ihan hyvää tiedettä, jolloin kyseessä ei ole vastaava erilaisten maailmankuvien mollaamiskampanjointi. On tietenkin mielenkiintoista huomata, että monet ateistitkin pitävät hyviä tiedetuloksia saaneita ateisteja ikään kuin todisteena ateismin yleisestä oikeudellisuudesta. Käsittääkseni juuri tämä maailmankuvan totuusarvo on kuitenkin jäänyt todistamatta.

Mistä pitäisi olla kyse?

Ratkaiseva "juttu" on tietenkin siinä, että sekä Newton että Darwin tekivät hyvää tiedettä. (Joskin heistä ainakin Newtonin näkemykset on hylätty tieteessä ja korvattu paremmilla, niin hän teki sangen suositun paradigman, joka on tietysti todiste siitä että se täytti sen ajan tiedekäsityksen vaatimukset paremmin kuin erinomaisesti.) Kumpikaan heistä ei elänyt kulttuurillisessa tyhjiössä. Molempien teorioiden syntyminen ei näytä olevan irrallaan sen ajan kulttuurin tuulista. He ovat päässeet tuloksiin erilaisilla ajattelutavoilla. Hypoteeseja voidaan kuitenkin kehitellä vaikka huumeiden vaikutuksen alaisena, eikä tämä tee huumeiden käytöstä "oikeaa maailmankuvaa" - mutta ei tietenkään tee näin keksitystä toimivasta teoriasta myöskään väärää. Koska empiria on sidottu ensi sijassa testaamiseen, kun hypoteesinmuodostus taas nähdään enemmän sen luovana toimintana. Jos testaus on se, joka tekee oletetut teoriat rationaalisiksi ja sellaisiksi että niihin on syytä uskoa, on niiden kehitteleminen tieteenfilosofienkin mielestä ainakin pienen "irrationaalisen elementin sisältävä" aktio.

Luonnontieteiden kannalta olennaista on se, että mitään sosiaalista määräävää suhdetta testituloksiin ei ainakaan luonnontieteen suurissa linjoissa esiinny. Newtonilla ja Darwinilla oli kaikilla myös tiedolliset perusteet heidän teorioilleen. Tai ainakin tämän voidaan totuusteorioiden valossa osoittaa. Juuri tämä korostaa tieteen maailmankuvavapautta. Nykytieteessäkin on huippunimiä ties mistä maailmankuvista. (Toivottavasti tämä ei todista että New Age on oikeassa - heillähän "sirpale kaikesta" on se keskeinen idea!) Tämä tarkoittaa sitä että keksijänsä maailmankuvilla teorioita ei voida oikeuttaa. Ne eivät synny tästä vapaana, mutta kuitenkin juuri teorian testattavuus on pääasia, ja puheet siitä että olisi jokin yksi ja tietty maailmankuva, joka olisi pakko olla jotta voisi keksiä hyviä hypoteeseja sisältää vähintään implisiittisenä esityksen siitä että kaikki muut maailmankuvat olisivat huonoja ja niiden kannatajien päästäminen tiedemaailmaan ei ole yhtä fiksua kuin oikean maailmankuvan kannattajan.

On kuitenkin jännittävää huomata, miten että tieteen teoriat on nousseet uuden mukana. Voi olla että yksi maailmankuva toimii pitkänkin aikaa hyvin. Mutta se ei sisällä uusien näkökulmien mahdollisuutta. Ja siksi jonkin ajan päästä maailmankuvan vaihdolla voi olla juuri se "jättipotteja synnyttävä" vaikutus. Vaikka kyseessä olisi jokin niinkin outo juttu, kuin alkemia ja okkultismi. Newton oli aikaansa nähden sangen epänormaali. Vaikka hän oli sen ajan hengen mukaan vahvasti hengenmies, oli sinä aikana okkultistinen puuhastelu virallisesti kiellettyä. Alkemian harjoittaminen oli Newtonin elinaikana laitonta. Tämän puolesta kertoo sekin, kuinka monet ovat olleet useiden eri aateryhmien vaikutuksen alla. Newton oli kristitty ja okkultisti. Impetuksen kehittänyt Filoponoskin oli elämänsä aikana kristinuskon, uusplatonismin ja Egyptiläisten puolikristillisen triteistisen näkemyksen piirissä.