Tämä muistuttaa siitä että kenties nämä museoissa joskus nähtävät kokeiluasiat eivät anna ihmisille aivan oikeaa viestiä. Niitä kokeilemalla tosin näyttää hyvältä peilin edessä ja selfieissä joten kenties tämä ongelma ei ole kovin tärkeä.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Haarniskaleikkiä
Tämä muistuttaa siitä että kenties nämä museoissa joskus nähtävät kokeiluasiat eivät anna ihmisille aivan oikeaa viestiä. Niitä kokeilemalla tosin näyttää hyvältä peilin edessä ja selfieissä joten kenties tämä ongelma ei ole kovin tärkeä.
Norsunluutorniin painumisesta
Hyvin usein esitetään että filosofit ovat todellisuudesta vieraantuneita. He ovat arkijärjelle vieraita olentoja jotka pärjäävät vain akateemisessa norsunluutornissa. Turhia olentoja jotka ns. elävät kuplassa. (Kuten uudempi termi sanoo. Norsunluutorni on klassisempi.) Olen kuitenkin itse ollut huomaavinani että tämä norsunluutorni on enemmänkin se paikka jonne halutaan työntää. Etenkin jos sattuu olemaan epistemologi. Tai muuten tieteenfilosofian ystävä.
Tämä konkretisoi kun vähän aikaa sitten vänkkäsin Martti Muukkosen kanssa. Otin ytimeen sen että minun oli vaikeaa erottaa miten hänen maailmassaan erotetaan toisistaan "ideologia" ja "taloustiede jonka tavoitteita vastaan seuraukset ovat". Ihan sen vuoksi että vaikuttaa että tämä vaihtuu tilanteen mukaan. Hän selitti että "jos haluat eksaktimpaa keskustelua niin mene filosofian jatko-opintoihin". Toisaalta kun väänsin aikanani Päiviö Latvuksen kanssa hänen oman teoriansa tieteellisyydestä ja perusteista, hän esitti että "en tiennyt että täällä vaaditaan noin kovaa tieteellisyystasoa". Muukkonen edustaa laajemminkin kantaa jossa sosiaalinen media ei pysty taipumaan tieteelliseen keskusteluun. Oikeastaan lainkaan.
Ymmärrän toki että sosiaalinen media ei ole tiedemaailma. Tiukimmassa mielessä tiedettä tehdään vain ja ainoastaan vertaisarvioitujen papereiden julkaisuvaiheessa ja tuotettaessa niitä papereita jotka onnistuvat tässä prosessissa. Tiukassa mielessä. Ja tässä mielessä esimerkiksi facebookissa ei koskaan tapahdu tiedettä. Ja tämä ei tietenkään ole mielipidekysymys. Facebookissa kommentoijissa eivät välttämättä ole myöskään ainuttakaan sellaista joka kykenisi oikeasti arvioimaan minkään loogisuutta muulla kuin tunteilemalla sitä vastaavatko nämä heidän mielipiteitään ja tunteitaan vai eivät. Moni kokee tämän samana kuin lupa lyödä lekkeriksi.
Toisaalta facebookissa ei ole tässä asiassa sensuuria eikä kommentin pituuskaan ole ongelma. Itsestään voi olla vastuussa. Pyrkiä mahdollisimman hyvään. Esimerkiksi skeptikot pyrkivät tämänlaiseen toimintaan. Että tieteellilstä ajattelua tuetaan myös arkielämässä. Eli jos esittää lausuntoja niin sitten sen paikkaansapitämisen ja tieteellisyydenarviointi - joka on aina väistämättä epistemologinen kannanotto by definition - se on aina asiaankuuluvaa. Onkin erikoista että uskonnollisten mielipiteiden esittämistä politiikassa pidetään aina mahdollisena. Eli uskonnonvapaus sallii sen ja sitä ei saa torpata täysin ja antaa nollatoleranssia uskonnollisille mielipiteille. Ne saa aina sanoa ääneen. Mutta jos esittää vaikka lausunnon epistemologiaan liittyviä kannanottoja niin tämä näkökulma on "asian ohi puhumista" tai jotain jota ei sanota oikeassa kontekstissa ja oikeassa tilanteessa. Koska sellaisen paikka on ilmeisesti vain akatemian norsunluutornissa.
Tämä todellisuus on itselleni hyvin vieras ja vastenmielinen. Haluan elää todellisuudessa jossa tiedettä tehdään yliopistoissa mutta tieteellistä ajattelutapaa sovelletaan elämässä hyvinkin laajasti. Esimerkiksi kun Kanadan pääministeri Justin Trudeau kertoo kvanttilaskennasta, mieleeni ei tule että tuollaisen paikka ei ole politiikassa vaan tiedemaailmassa. Sen sijaan raastan hiuksiani sillä että meillä on talouselämän keskiössä ministeri joka ei tiedä mitä 90% tarkoittaa.
Toki tiedostan että oikeasti sitä tulee sanottua ei-tieteellisesti-varmistettuja asioita elämässä. Mutta tämä on syy lopettaa skeptismi aivan samoin kuin kristitylle on syy lopettaa kristittynä oleminen sen vuoksi että hän kuitenkin joskus tekee syntiä. Oletuksena on että syntiä tulee tehtyä mutta synnittömyyteen pitää silti pyrkiä. Se on ihan sama asia sen tieteellisyyden ja tiedonmukaisuuden kanssa. Täytyy vaan asettaa vaatimukset ja odotukset vähemmän naurettaville tasoille. Pelle on se joka luulee että tieteellinen maailmankuva vaatii erehtymättömyyttä ja kaiken varmiastamista. Tai jonka mukaan kristittynä oleminen on sitä että sitä uudelleensyntyy eikä enää koskaan syntiä tee. Jos ulkopuolinen vaatii tälläisiä se kertoo että tämä ulkopuolinen on pelle ja paska ihminen. Ja on hyvä että he sanovat mielipiteensä ääneen koska sen jälkeen meillä on tästä asiantilasta empiirinen todistus!
Filosofia on aivan liian tärkeää jätettäväksi filosofeille. Itse toki ehdotan että jokainen jonka mielestä filosofiaa ja eksaktia keskustelua saa haluta ja hakea vain menemällä yliopistoon töihin tai jatkamaan jatko-opintoja ja joka haluaa puhua uskonnosta ja kertoa omasta vakaumuksestaan on toki tervetullut menemään teologisen tiedekunnan sisälle hankkimaan itselleen opintopisteitä ja keskustelemaan siellä. Että painu helvettiin politiikasta ja ateistien facebook-kanavilta koska väärä konteksti. Että paini uskovaiseen norsunluutornikuplaasi. Kun sanoisin näin ja perään haukkuisin että uskovaiset vaan elävät omissa sulkeutuneissa kuplissaan aivopesun alla.
Edes minun egoini ei taivu tähän.
Tämä konkretisoi kun vähän aikaa sitten vänkkäsin Martti Muukkosen kanssa. Otin ytimeen sen että minun oli vaikeaa erottaa miten hänen maailmassaan erotetaan toisistaan "ideologia" ja "taloustiede jonka tavoitteita vastaan seuraukset ovat". Ihan sen vuoksi että vaikuttaa että tämä vaihtuu tilanteen mukaan. Hän selitti että "jos haluat eksaktimpaa keskustelua niin mene filosofian jatko-opintoihin". Toisaalta kun väänsin aikanani Päiviö Latvuksen kanssa hänen oman teoriansa tieteellisyydestä ja perusteista, hän esitti että "en tiennyt että täällä vaaditaan noin kovaa tieteellisyystasoa". Muukkonen edustaa laajemminkin kantaa jossa sosiaalinen media ei pysty taipumaan tieteelliseen keskusteluun. Oikeastaan lainkaan.
Ymmärrän toki että sosiaalinen media ei ole tiedemaailma. Tiukimmassa mielessä tiedettä tehdään vain ja ainoastaan vertaisarvioitujen papereiden julkaisuvaiheessa ja tuotettaessa niitä papereita jotka onnistuvat tässä prosessissa. Tiukassa mielessä. Ja tässä mielessä esimerkiksi facebookissa ei koskaan tapahdu tiedettä. Ja tämä ei tietenkään ole mielipidekysymys. Facebookissa kommentoijissa eivät välttämättä ole myöskään ainuttakaan sellaista joka kykenisi oikeasti arvioimaan minkään loogisuutta muulla kuin tunteilemalla sitä vastaavatko nämä heidän mielipiteitään ja tunteitaan vai eivät. Moni kokee tämän samana kuin lupa lyödä lekkeriksi.
Toisaalta facebookissa ei ole tässä asiassa sensuuria eikä kommentin pituuskaan ole ongelma. Itsestään voi olla vastuussa. Pyrkiä mahdollisimman hyvään. Esimerkiksi skeptikot pyrkivät tämänlaiseen toimintaan. Että tieteellilstä ajattelua tuetaan myös arkielämässä. Eli jos esittää lausuntoja niin sitten sen paikkaansapitämisen ja tieteellisyydenarviointi - joka on aina väistämättä epistemologinen kannanotto by definition - se on aina asiaankuuluvaa. Onkin erikoista että uskonnollisten mielipiteiden esittämistä politiikassa pidetään aina mahdollisena. Eli uskonnonvapaus sallii sen ja sitä ei saa torpata täysin ja antaa nollatoleranssia uskonnollisille mielipiteille. Ne saa aina sanoa ääneen. Mutta jos esittää vaikka lausunnon epistemologiaan liittyviä kannanottoja niin tämä näkökulma on "asian ohi puhumista" tai jotain jota ei sanota oikeassa kontekstissa ja oikeassa tilanteessa. Koska sellaisen paikka on ilmeisesti vain akatemian norsunluutornissa.
Tämä todellisuus on itselleni hyvin vieras ja vastenmielinen. Haluan elää todellisuudessa jossa tiedettä tehdään yliopistoissa mutta tieteellistä ajattelutapaa sovelletaan elämässä hyvinkin laajasti. Esimerkiksi kun Kanadan pääministeri Justin Trudeau kertoo kvanttilaskennasta, mieleeni ei tule että tuollaisen paikka ei ole politiikassa vaan tiedemaailmassa. Sen sijaan raastan hiuksiani sillä että meillä on talouselämän keskiössä ministeri joka ei tiedä mitä 90% tarkoittaa.
Toki tiedostan että oikeasti sitä tulee sanottua ei-tieteellisesti-varmistettuja asioita elämässä. Mutta tämä on syy lopettaa skeptismi aivan samoin kuin kristitylle on syy lopettaa kristittynä oleminen sen vuoksi että hän kuitenkin joskus tekee syntiä. Oletuksena on että syntiä tulee tehtyä mutta synnittömyyteen pitää silti pyrkiä. Se on ihan sama asia sen tieteellisyyden ja tiedonmukaisuuden kanssa. Täytyy vaan asettaa vaatimukset ja odotukset vähemmän naurettaville tasoille. Pelle on se joka luulee että tieteellinen maailmankuva vaatii erehtymättömyyttä ja kaiken varmiastamista. Tai jonka mukaan kristittynä oleminen on sitä että sitä uudelleensyntyy eikä enää koskaan syntiä tee. Jos ulkopuolinen vaatii tälläisiä se kertoo että tämä ulkopuolinen on pelle ja paska ihminen. Ja on hyvä että he sanovat mielipiteensä ääneen koska sen jälkeen meillä on tästä asiantilasta empiirinen todistus!
Filosofia on aivan liian tärkeää jätettäväksi filosofeille. Itse toki ehdotan että jokainen jonka mielestä filosofiaa ja eksaktia keskustelua saa haluta ja hakea vain menemällä yliopistoon töihin tai jatkamaan jatko-opintoja ja joka haluaa puhua uskonnosta ja kertoa omasta vakaumuksestaan on toki tervetullut menemään teologisen tiedekunnan sisälle hankkimaan itselleen opintopisteitä ja keskustelemaan siellä. Että painu helvettiin politiikasta ja ateistien facebook-kanavilta koska väärä konteksti. Että paini uskovaiseen norsunluutornikuplaasi. Kun sanoisin näin ja perään haukkuisin että uskovaiset vaan elävät omissa sulkeutuneissa kuplissaan aivopesun alla.
Edes minun egoini ei taivu tähän.
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Lisäksi huulesi haisevat aivan vanhalle viinalle...
Jossain vanhemmissa lauluissa ja muissa törmää joskus siihen kuinka naista kutsutaan nimellä "simasuu". Tässä täytyy muistaa että sima on alkoholijuoma. Joten mitä tämä nimitys itse asiassa sanoo? Nykyajan vastineena voisi sanoa, että "tuolle tyypillepä maistuupi kalja". Onkohan tuo käsite ollut aikanaan jonkinlainen siideripissiksen nimitys?
Tietämättömät torkkupeiton alla.
Ministerit ovat tehnet innostavia ja kiinnostavia muutoksia työttömien käsitelyyn. Tuovat mieleen ajatuksia siitä että Suomeen ei saada orjuutta koska orjuus nimetään ilmaiseksi työkuntoutukseksi ja työnäytteeksi. Tai miksi sitten nimetäänkään.
Muutokset ovat niin innostavia ja kiinnostavia että hellittelen ajatusta jossa Suomen kansa yhdessä antaisi ministereille ihanan tilaisuuden. Koska seuraava vaalikausi tulee, olisi mukavaa tehdä mahdollisimman monista näistä ministereistä työttömiä.
Heidän yritystoimintaansa olisi mielekästä boikotoida niin että heillä ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin ajautua itse työttömiksi kerjäämään työtä niiltä rassukoilta jotka ovat liian typeriä tajutakseen että noilla ihmisillä ei ole käytännössä mitän lisäarvoa tarjottavana edes puhelinmyynnille. Että itse loivat systeemin, eläkää siinä sitten myös.
Ideani tuntunee julmalta, mutta on itse asiassa vain pieni väännös Rawlsin "tietämättömyyden peittoon". Mielestäni sen pitäisi päteä. Yhteiskunnasta pitäisi tehdä sellainen että poliitikko ei tiedä vaalikauden jälkeen että mihin rikkaus-köyhyysluokkaan itse kuuluu. Tai että tekisi päätöksiä jotka iskevät koviten siihen ihmisryhmään johon siviilissä sitten itse kuuluu...
Muutokset ovat niin innostavia ja kiinnostavia että hellittelen ajatusta jossa Suomen kansa yhdessä antaisi ministereille ihanan tilaisuuden. Koska seuraava vaalikausi tulee, olisi mukavaa tehdä mahdollisimman monista näistä ministereistä työttömiä.
Heidän yritystoimintaansa olisi mielekästä boikotoida niin että heillä ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin ajautua itse työttömiksi kerjäämään työtä niiltä rassukoilta jotka ovat liian typeriä tajutakseen että noilla ihmisillä ei ole käytännössä mitän lisäarvoa tarjottavana edes puhelinmyynnille. Että itse loivat systeemin, eläkää siinä sitten myös.
Ideani tuntunee julmalta, mutta on itse asiassa vain pieni väännös Rawlsin "tietämättömyyden peittoon". Mielestäni sen pitäisi päteä. Yhteiskunnasta pitäisi tehdä sellainen että poliitikko ei tiedä vaalikauden jälkeen että mihin rikkaus-köyhyysluokkaan itse kuuluu. Tai että tekisi päätöksiä jotka iskevät koviten siihen ihmisryhmään johon siviilissä sitten itse kuuluu...
Vaikeista peleistä
En ole kovin hyvä pelaaja. Itse asiassa minut tunnetaan pelaajana joka ei ole hyvä. Pelaan kuitenkin paljon. Paitsi tosin joissain peleissä alan olemaan hyvä, harjoituksella. Ja niissä pystyn tekemään saavutuksia jotka ovat monille vaikeita.
Tietokonepelien vaikeus on kuitenkin asia johon on syytä paneutua tarkemmin. Esimerkiksi en pelaa "ruuhkaisia" kilpa-autopelejä, en vaikka ne olisivat kohtuu helppoja. Samoin en pelaa "Bullet Hell" -pelejä. Eli pelejä joissa on paljon väisteltävää.
Syynä on se, että en ole "meditatiivinen pelaaja". Tällä on kaikki tekeminen tietoisuuden hallinnalla. Jos katsotaan mainitsemiani pelejä joissa en pärjää, niitä yhdistää se, että niissä on paljon samanaikaisesti hallittavia muuttujia. Jotka ovat joka kerran hyvin erilaisia.
Kun katsotaan vaikka "Bullet Hell" -pelejä, niitä ei siis voi opetella ulkoa ja niissä on paljon kohtia jotka itse asiassa täytyisi hoitaa intuitiivisesti. Ja intuitiivisuusvaatimus tulee siitä että niissä on hrair rajan ylittävä määrä mietittäviä yksiköitä. ; Viittaan tässä George Millerin huomioon että ihmisen työmuistissa on tavallisesti hyvin rajallinen määrä tietoisesti hallittavia yksiköitä. Jos pelissä pärjäämisessä on useampia muuttujia on kysymys enemmänkin alitajuntaan uppoavista hahmontunnistamisista (pattern recognition). Ja tälläisessä pärjäämiseen auttaakin ote jota on hyvä kutsua meditatiiviseksi siitä huolimatta että ne eivät ole millään sortilla hengellisiä (ja tietokonepelaaminen muutenkin on konsumeris-materialistista toimintaa jos joku : Ei pelaamista aloiteta ajatuksena että tässä sulaudutaan maailmansieluun tai saavutetaan viisaus. Menettely voi kuitenkin olla meditaationkaltaista. Ja tähän analogisuuteen viittaan tässä yhteydessä.)
Sen sijaan olen hyvä sellaisissa peleissä joissa pitää suunnitella aktio tai kyetä toimimaan luovasti ympäristössä jossa on vain hyvin rajallinen määrä muuttujia. Näin ollen monet hiiviskely-stabberointipelit menevät paremmin kuin vaikka kilpa-ajaminen. Pärjään näissä osittain sillä että tietoisuudessani on hieman ruuhkaa. Oma hrair -rajani on hieman normaalia korkeampi. (Mikä tosin turmelee työmuistini keston ja heikentää sen häiriönsietoa hirvittävästi.) Toisin sanoen olen jossain määrin aivovammainen eikä mieleni suodata asioita tietoisuudesta ulos aivan niin hyvin kuin pitäisi.
Toisin sanoen voidaan sanoa että olen harjoitellut ja tottunut peleihin joissa olen pärjännyt edes jotenkin. Ja olen niissä melko hyvä. Sitten on niitä pelejä jotka ovat yhtä kaaosta. Kenties "hyvä tietokonepelaaja" vaatiikin lisämäärittelyjä. Eri tietokonepelit kun ovat vaikeita siten että ne kuormittavat mieltä ja suorituskykyä eri tavoilla. Ja ihmisten kesken kyvyt ja tottumukset ovat kasautuneet eri kohtiin.
Tietokonepelien vaikeus on kuitenkin asia johon on syytä paneutua tarkemmin. Esimerkiksi en pelaa "ruuhkaisia" kilpa-autopelejä, en vaikka ne olisivat kohtuu helppoja. Samoin en pelaa "Bullet Hell" -pelejä. Eli pelejä joissa on paljon väisteltävää.
Syynä on se, että en ole "meditatiivinen pelaaja". Tällä on kaikki tekeminen tietoisuuden hallinnalla. Jos katsotaan mainitsemiani pelejä joissa en pärjää, niitä yhdistää se, että niissä on paljon samanaikaisesti hallittavia muuttujia. Jotka ovat joka kerran hyvin erilaisia.
Kun katsotaan vaikka "Bullet Hell" -pelejä, niitä ei siis voi opetella ulkoa ja niissä on paljon kohtia jotka itse asiassa täytyisi hoitaa intuitiivisesti. Ja intuitiivisuusvaatimus tulee siitä että niissä on hrair rajan ylittävä määrä mietittäviä yksiköitä. ; Viittaan tässä George Millerin huomioon että ihmisen työmuistissa on tavallisesti hyvin rajallinen määrä tietoisesti hallittavia yksiköitä. Jos pelissä pärjäämisessä on useampia muuttujia on kysymys enemmänkin alitajuntaan uppoavista hahmontunnistamisista (pattern recognition). Ja tälläisessä pärjäämiseen auttaakin ote jota on hyvä kutsua meditatiiviseksi siitä huolimatta että ne eivät ole millään sortilla hengellisiä (ja tietokonepelaaminen muutenkin on konsumeris-materialistista toimintaa jos joku : Ei pelaamista aloiteta ajatuksena että tässä sulaudutaan maailmansieluun tai saavutetaan viisaus. Menettely voi kuitenkin olla meditaationkaltaista. Ja tähän analogisuuteen viittaan tässä yhteydessä.)
Sen sijaan olen hyvä sellaisissa peleissä joissa pitää suunnitella aktio tai kyetä toimimaan luovasti ympäristössä jossa on vain hyvin rajallinen määrä muuttujia. Näin ollen monet hiiviskely-stabberointipelit menevät paremmin kuin vaikka kilpa-ajaminen. Pärjään näissä osittain sillä että tietoisuudessani on hieman ruuhkaa. Oma hrair -rajani on hieman normaalia korkeampi. (Mikä tosin turmelee työmuistini keston ja heikentää sen häiriönsietoa hirvittävästi.) Toisin sanoen olen jossain määrin aivovammainen eikä mieleni suodata asioita tietoisuudesta ulos aivan niin hyvin kuin pitäisi.
Toisin sanoen voidaan sanoa että olen harjoitellut ja tottunut peleihin joissa olen pärjännyt edes jotenkin. Ja olen niissä melko hyvä. Sitten on niitä pelejä jotka ovat yhtä kaaosta. Kenties "hyvä tietokonepelaaja" vaatiikin lisämäärittelyjä. Eri tietokonepelit kun ovat vaikeita siten että ne kuormittavat mieltä ja suorituskykyä eri tavoilla. Ja ihmisten kesken kyvyt ja tottumukset ovat kasautuneet eri kohtiin.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Induktioiden varmentelusta
Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.
Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.
Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.
Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.
John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.
On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.
Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.
Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?
Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.
Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.
Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.
John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.
On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.
Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.
Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?
lauantai 16. huhtikuuta 2016
Why chicken grossed the road? (Because it's head exploded)
Eija-Riitta Korhola lankesi villiin huhuun. En käyttäisi moista ilmaisua mutta jos YLE käyttää tämänlaista kieltä, sen täytyy olla korkealaatuinen ilmaisu. Korhola väitti että tuulimyllyt olivat tappaneet kanoja Siikaisissa. Tuulimyllyn sijaan kanat oli tappanut minkki. Tämä kaikki on tietenkin hauskaa. Etenkin kun veriset silmämunat on tulleet mainituksi.
Itselleni tuli kuitenkin mieleen vanha urbaani legenda. Siinäkin kyseessä olivat kanat. Ja sen sisältö on sellainen että uskon että sillä voi olla yhteys Korholan väitteeseen. On nimittäin puhuttu siitä miten 7 hertsin taajuus tappaisi kanoja. Infraäänet ovat jotain jota teknologia voisi tuottaa. Ne kun iskevät säännöllisesti mutta hitaasti. Näin ollen ei voisi olla mahdotonta kuvitella että tuulivoimala tuottaisi juuri sen korkuista ääntä.
Väite esiintyy usein. Ja olen joskus teininä itsekin ottanut sen jonkin aikaa vakavasti. Koska siinä oli hienoja sanoja ja menetelmä joka ei ollut napattu taikuuskirjoista vaan joka on fysiikan mukaan teoriassa mahdollista.
Ajatus siitä että jokin tietty resonanssitaajuus tappaisi kanoja ei ole itse asiassa täysin epäfysikaalinen ajatus. Toki emme elä Tintti -sarjakuvissa joten oopperadiivojen laulu ei riko shampanjalaseja. Mutta periaatteessa ihmisäänellä voi rikkoa shampanjalaseja. Tietyillä taajuuksilla voidaan rikkoa laseja. Toki tämä vaatii oikean frekvenssin lisäksi myös desibelejä. Sillä jos on joskus kokeillut resonointia vaikka tietokoneen frekvenssihuutimillaan tietää että oikean frekvenssin löytämisen kuulee. Ja koska kohde päästää ääniä, siitä vuotaa energiaa. Aineen ja energian säilymislaki sanookin loput tästä tilanteesta. Mutta shampanjalasit ovat hauraita ja melko pieniä. Temppu on mahdollisuuksien rajoissa.
Kanojen päät ja kallot ovat kovia objekteja. Niilläkin taatusi on jokin taajuus. Se ei välttämättä ole lajikohtainen koska kanat ovat yksilöitä ja niiden pään koossa on variaatiota. Mutta jokin luku voitaisiin saada hyväksi keskiarvoksi.
Tässä on kuitenkin tiedostettava se, että resonanssia hakiessa frekvenssiluku kasvaa kun kohteen koko pienenee. Tämä on ymmärrettävää jos mietitään mikä aallonpituus on. Ääniaalto etenee äänen nopeudella. Ja siinä on aallonharjoja ja aallonhuippuja. Kun ne osuvat ja vahvistavat toisiaan ne muodostavat rytmin. Joka etenee frekvenssin aikana jonkin verran. Ja mitä pienempi frekvenssi sitä kauempana edellinen rytmiytys on. 7 Hz ääni normaalissa äänennopeudessa on suunnilleen 44 m.
Tämä tukee sitä mielikuvaa missä esimerkiksi niitä shampanjalaseja rikotaan korkeilla äänillä. 7 hertsiä taas on infraääni. Kanan kallo taas on pienempi kuin shampanjalasi. Näin ollen 7 hertsin teoria on aika epäuskottava.
Jos frekvenssiä lähestytään tarkemmin, käytössä on kaava:
Tässä kohden on selvää että resonoitava kohde ei ole välttämättä yllä kuvattu. Kkanan kallo on kovaa materiaalia kuten shampanjalasikin. Kuitenkin esimerkiksi ihmisen korva kuulee asioita sillä että simpukkaan syntyy resonanssi-ilmiöitä. Modifioimalla joustavuuden ja massan suhdetta voidaan saada aikaan paljon. Joten kenties 7 hertsissä räjähtäviin kananpäihin saataisiin silti tilaa.
Mutta tämä ei toki riitä. Sillä taajuuden lisäksi tarvitaan volyymiä (ei tilavuutta vaan desibelejä). Ja kanan aivot ovat joustavia mutta täynnä nestettä. Jousivakiolla pelaaminen tuottaa tässä yhteydessä uudenlaisen ongelman. Resonanssi saadaan mutta hauraus menetetään. Kallojen frekvenssitaajuus olisi ollut tätä kautta parempi koska kallo on kovaa materiaalia. Aivoja ei yksinkertaisesti saa särkymään. Tai se vaatisi ainakin niin kovaa volyymia (joka tosin on ongelmana muutenkin) että ajatus siitä että tuulivoimala tekisi tämän on hyvin epäuskottava. Vaadittavat energiamassat havaittaisiin kyllä muutoinkin. Aineen ja energian säilymislaki on tässä mielessä se bitch joka Korholan itsensä lisäksi tekee loppujen lopuksi Korholan väitteistä epäuskottavan.
Hymiöiden käytöstä
Internetkeskustelussa käytetään usein hymiöitä. Näitä perustellaan usein tavoilla jotka tuovat mieleen Albert Mehrabianin. Hän toi 1970 -luvulla esiin ajatuksen siitä että 7% viestinnästä on sanallista ja loput tulevat eleiden ja vastaavien kautta. Paitsi internetissä kaiken tietysti täytyisi olla sanallista.
Idea täytyy tietenkin ottaa hieman varovaisesti. Tosiasiassa Mehrabian tutki viestintää hyvin kapealla alalla ja tämän soveltaminen kaikkeen kommunikaatioon on kaikkea muuta kuin perusteltua ja yksinkertaista. Mutta voidaan nähdä että hymiöitä käytetään tarpeen vuoksi. Internetissä kommunikointi toi selvästi monille ongelmia. Ja hymiö on helpompi tapa korjata asia kuin panostaa vaikka äidinkielellisiin kykyihin. Ja toisaalta hyvällä kielitaidollakaan saa paikattua vain hyvin vähän asioita jos vastapuoli ei ole yhtä kielellisesti harjaantunut. Ja tarjolla on viestintäpohja jossa on pituusrajoitteita.
Hymiötä voidaankin käsitellä näin. Silloin kyseessä on ei-kielellinen visuaalinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tai sitten ei. Sillä esimerkiksi Oxford Dictionaries on antanut hymiöille statuksen sanoina. Tällöin hymiö onkin kielellinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tällöin hymiö on sukua vaikka kiinan kielen kirjoitusmerkeille joissa merkki viittaa sanaan. Ja sana voi kattaa vaikka idean. Tämänlainen tiivistäminen on varmasti hyödyllistä jos lukija on malttamaton tai käytettävissä on merkkilaskuri bittilaskurin sijasta.
Itse en kuitenkaan näkisi hymiöitä minään varsinaisena kielenä. Ne ovat enemmän symboleja. Kielellisesti ne ovat kiinan kirjoitusmerkkejä yhtä paljon kuin luolamaalauskuvio on kirjoitusta. Ne ovat toki jonkinlaista symbolista viestintää. Mutta se on korkeintaan alkeellista protokieltä kuin jotain joka on jo kehittynyt kieleksi. Ja tämä näkyy siitä miten hymiöitä käytetään. Ne ovat lisukkeita. Niillä ei esimerkiksi ole syntaksia. Kielessä sanoilla on sanajärjestyksen kaltaisia kielioppisääntöjä. Nämä ovat ikäviä. Niitä joudutaan myös pänttäämään kielestä toiseen mentäessä.
Hymiöt taas toimivat juuri siksi että tälläistä harjaannusta ei tarvita. Niiden käytettävyys on suuri. Ne eivät vaadi ennakko-opettelua. (Kieltä käytetään paljon mutta sen käytettävyys on tavallaan kauhistuttavan huono. Tämä unohtuu koska opettelemme puhumisen työläästi ensimmäisinä elinvuosinamme. Vuosina joiden haasteet unohdamme. Eikä syntyessä saa edes manuaalia josta voisi opetella.) Näin ollen en itse oikein suostu pitämään hymiöitä sanoina. Ne ovat enemmän sitä käsillä huitomista jota tehdään kun yritetään kommunikoida jonkun kanssa joka puhuu itselle aivan vierasta kieltä.
Hymiöillä ei voi siksi puhua tai argumentoida tarkoista rajatuista aiheista. Ne välittävät lähinnä asenteita joilla väritetään se muu kielellinen viestintä. Jolla nämä tarkat asiat sitten itse asiassa sanotaan. Hymiöiden käyttö ei minun simissäni samasta syystä oikeastaan "pilaa kieltä" koska se on ei-kielellinen ongelma jolla paikataan kielellisiä ongelmia. Toki niiden kanssa tulet toimeen huonommalla äidinkielen taidoilla. Mutta ne ovat kuitenkin pääasiassa jotain jota käytetään äidinkielen lisäksi kuin sen sijasta. Ihan siksi että se äidinkielentaito ei tosiasiassa ole kovin mainittava juuri kenelläkään. (Ja siksi meillä on tarve käyttää hymiöitä.) ~ Hymiöiden käyttö uhkaa äidinkieltä yhtä vähän kuin elehtiminen kasvokkain keskustelussa. Tai jolla tanssitaide, etenkin moderni tanssitaide, uhkaa kielellistä ilmaisun runsautta.
Miksi ne ovat hymiöitä eivätkä surioita?
Idea täytyy tietenkin ottaa hieman varovaisesti. Tosiasiassa Mehrabian tutki viestintää hyvin kapealla alalla ja tämän soveltaminen kaikkeen kommunikaatioon on kaikkea muuta kuin perusteltua ja yksinkertaista. Mutta voidaan nähdä että hymiöitä käytetään tarpeen vuoksi. Internetissä kommunikointi toi selvästi monille ongelmia. Ja hymiö on helpompi tapa korjata asia kuin panostaa vaikka äidinkielellisiin kykyihin. Ja toisaalta hyvällä kielitaidollakaan saa paikattua vain hyvin vähän asioita jos vastapuoli ei ole yhtä kielellisesti harjaantunut. Ja tarjolla on viestintäpohja jossa on pituusrajoitteita.
Hymiötä voidaankin käsitellä näin. Silloin kyseessä on ei-kielellinen visuaalinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tai sitten ei. Sillä esimerkiksi Oxford Dictionaries on antanut hymiöille statuksen sanoina. Tällöin hymiö onkin kielellinen ratkaisu kielelliseen ongelmaan. Tällöin hymiö on sukua vaikka kiinan kielen kirjoitusmerkeille joissa merkki viittaa sanaan. Ja sana voi kattaa vaikka idean. Tämänlainen tiivistäminen on varmasti hyödyllistä jos lukija on malttamaton tai käytettävissä on merkkilaskuri bittilaskurin sijasta.
Itse en kuitenkaan näkisi hymiöitä minään varsinaisena kielenä. Ne ovat enemmän symboleja. Kielellisesti ne ovat kiinan kirjoitusmerkkejä yhtä paljon kuin luolamaalauskuvio on kirjoitusta. Ne ovat toki jonkinlaista symbolista viestintää. Mutta se on korkeintaan alkeellista protokieltä kuin jotain joka on jo kehittynyt kieleksi. Ja tämä näkyy siitä miten hymiöitä käytetään. Ne ovat lisukkeita. Niillä ei esimerkiksi ole syntaksia. Kielessä sanoilla on sanajärjestyksen kaltaisia kielioppisääntöjä. Nämä ovat ikäviä. Niitä joudutaan myös pänttäämään kielestä toiseen mentäessä.
Hymiöt taas toimivat juuri siksi että tälläistä harjaannusta ei tarvita. Niiden käytettävyys on suuri. Ne eivät vaadi ennakko-opettelua. (Kieltä käytetään paljon mutta sen käytettävyys on tavallaan kauhistuttavan huono. Tämä unohtuu koska opettelemme puhumisen työläästi ensimmäisinä elinvuosinamme. Vuosina joiden haasteet unohdamme. Eikä syntyessä saa edes manuaalia josta voisi opetella.) Näin ollen en itse oikein suostu pitämään hymiöitä sanoina. Ne ovat enemmän sitä käsillä huitomista jota tehdään kun yritetään kommunikoida jonkun kanssa joka puhuu itselle aivan vierasta kieltä.
Hymiöillä ei voi siksi puhua tai argumentoida tarkoista rajatuista aiheista. Ne välittävät lähinnä asenteita joilla väritetään se muu kielellinen viestintä. Jolla nämä tarkat asiat sitten itse asiassa sanotaan. Hymiöiden käyttö ei minun simissäni samasta syystä oikeastaan "pilaa kieltä" koska se on ei-kielellinen ongelma jolla paikataan kielellisiä ongelmia. Toki niiden kanssa tulet toimeen huonommalla äidinkielen taidoilla. Mutta ne ovat kuitenkin pääasiassa jotain jota käytetään äidinkielen lisäksi kuin sen sijasta. Ihan siksi että se äidinkielentaito ei tosiasiassa ole kovin mainittava juuri kenelläkään. (Ja siksi meillä on tarve käyttää hymiöitä.) ~ Hymiöiden käyttö uhkaa äidinkieltä yhtä vähän kuin elehtiminen kasvokkain keskustelussa. Tai jolla tanssitaide, etenkin moderni tanssitaide, uhkaa kielellistä ilmaisun runsautta.
Miksi ne ovat hymiöitä eivätkä surioita?
Laulu Ilionista
Jos ihmisiltä kysytään "Iliaksesta", he puhuvat yllättävän paljon "Odysseiasta". Tämä on toki ymmärrettävää koska molemmat ovat Homeroksen teoksia ja jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Väärinymmärryksen takana on varmasti hyvä syy siinäkin että "Ilias" on pääasiassa Troijan sodasta. Kun taas "Odysseian" teemana on Odysseuksen kotimatka.
Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.
Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.
Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.
Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.
Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.
Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.
Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.
Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.
Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.
Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.
perjantai 15. huhtikuuta 2016
Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole
"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."
Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.
Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.
Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.
Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.
Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.
Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.
Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.
Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.
Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.
torstai 14. huhtikuuta 2016
Hotelli Hellpotus
Olisi mukavaa saada muutama miljoona ylimääräistä. Jos saisin, niin rakentaisin rahoilla korkean hotellin. Tässä hotellissa olisi pelkästään 13. kerroksia. Monen mielestä tämä olisi aivan naurettavaa.
Mutta tosiasiassa se ei ole. Monissa korkeissa hotelleissa ei ole ollenkaan kerrosta 13. On vain 12. kerros ja sitten mennään suoraan 14. kerrokseen. Tämä on arkipäivää eikä ollenkaan naurettavaa.
Ja johan sen sanoo järkikin ; Jossainhan niiden 13. kerrosten tulee olla. Miksi ei siis minun omistuksessani?
Mutta tosiasiassa se ei ole. Monissa korkeissa hotelleissa ei ole ollenkaan kerrosta 13. On vain 12. kerros ja sitten mennään suoraan 14. kerrokseen. Tämä on arkipäivää eikä ollenkaan naurettavaa.
Ja johan sen sanoo järkikin ; Jossainhan niiden 13. kerrosten tulee olla. Miksi ei siis minun omistuksessani?
Valmiina paikoillanne
Tänään näin junassa miehen jolla oli hieman sellaiset Friedrich Nietzschen karvoitusta tapailevan tyyliset viikset. Mies vaikutti muutenkin jotenkin sellaiselta että hänen voisi uskoa kykenevän kaikkien arvojen uudelleenarviointiin.
Hän sattui istumaan eteeni. Pian huomasin jotain. Miehen keskisormi oli proteesi. Proteesit ovat nykyään aika hyviä. Mutta tästä keskisormesta paistoi kuitenkin tietty ... muovisuus. Sitä ei ole ensivilkaisulla helppoa huomata mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sen kykeni huomaamaan. Hänen kaikki muut sormensa olivat aivan kunnossa.
Sillä hetkellä varmistui että olin todellisen yli-ihmisen läsnäolon piirissä.
Hän sattui istumaan eteeni. Pian huomasin jotain. Miehen keskisormi oli proteesi. Proteesit ovat nykyään aika hyviä. Mutta tästä keskisormesta paistoi kuitenkin tietty ... muovisuus. Sitä ei ole ensivilkaisulla helppoa huomata mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sen kykeni huomaamaan. Hänen kaikki muut sormensa olivat aivan kunnossa.
Sillä hetkellä varmistui että olin todellisen yli-ihmisen läsnäolon piirissä.
Utilitarismin sisäisiä ongelmia
Utilitarismi on oppi joka on hyvin lähellä hedonismia. Jeremy Benthamin mukaan moraalisuus arvioidaan seurauseettisesti siten miten paljon se tuottaa onnellisuutta. Onnellisuus ja mielihyvä tuppaavat olemaan ainakin intuitiivisesti toisiinsa sidottuja. Näin ollen siitä tulee helposti egoistista. Kuitenkin samanaikaisesti Benthamin näkemys on äärimmäisen altruistinen. Se jopa vaatii yksilöiden uhraamista. Utilitarismissa kun haetaan mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monille. Tämä sosiaalisuus on vaikeaa yhdistää hedonismiin.
Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.
Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.
Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.
Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Mielenhajaannuksesta
Gilbert Rylen teos "Mielen käsite" esitti näkemyksen joka kritisoi kartesiolaista dualismia. Hänestä oli hylättävä ghost in the machine -henkinen ajattelu. Virheenä on jakaa mieli sisäiseen ja objektiivinen ulkoiseen. Tätä kautta luodaan epätosi kategoriavirhe. Dualistinen määritelmäpohja hylkäämällä ongelmat muuttuvat epäongelmiksi tai pseudo-oneglmiksi.
Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.
Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.
Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.
Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.
Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.
Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.
Tämä on kommunismia!
Viime päivinä on puhuttu hallituksen ehdottamasta ns. työnäytteestä. Tämä on palkatonta työssäoloaikaa joka tehdään valtion piikkiin työttömyyskorvauksella. HOK -elannosta esimerkiksi lausuttiin että "Tämä voi olla mahdollisuus aika monelle ihmiselle. Työnäytteen tekijä pääsee näyttämään miten homma hoituu. Samalla hän imee itseensä työkokemusta. Tällainen malli johtaa sitten ennemmin tai myöhemmin myös vakituiseen tai ainakin määräaikaiseen työhön."
Temppu on toki tuttu. Muistan kuinka määräaikaisia työsopimuksia ja koeaikoja käytettiin jonain jolla ansaittiin näytteen kautta vakituinen työpaikka. Käytännössä tämä on johtanut moniin työpaikkoihin jotka "vaihtavat määräaikaisia". Pätkätöistä on tullut minun sukupolveni aikana poikkeuksesta vakio. Ja miksi ei olisi - se on työnantajalle edullisempaa kuin täyden palkan maksaminen.
Onkin selvää että tässä haetaan vapaan markkinatalouden nimissä mahdollisimman edullista työvoimaa. Palkattomalle työlle johon pakotetaan yhteiskunnan minimitoimeentulon menettämisen uhalla voidaan kehitellä monia nimityksiä. Vaihtoehtonahan ei ole valita työpaikkaa vaan valita työttömyyskorvauksen menettämisen ja tämänlaiseen suostumisen välillä. Työtön tuskin hyötyy prosessissa mitään. Työnantaja saa työpanoksen.
Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan ole vapaata markkinataloutta vaan itse asiassa kommunismia. Tätä tehdään valtion piikkiin. Kun puhutaan työttömyyskorvauksesta eli siitä että työnäytteen tekijä ei jää täysin ilman rahaa, unohtuu että tämä ei noudata vapaan markkinatalouden menetelmiä. Sen sijaan kyseessä on se että kansalaisia käytetään resurssina jota jaetaan eri työthtäviin. Valtion piikkiin työntekeminen onkin jotain jota myös tapahtui kommunistisissa valtioissa. Ja miksi ei? Tämähän on puolet siitä että "jokainen tekee kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan". Kun valtio jakaa työvoimaa ja maksaa työntekijöiden palkat, on yhtälö yhtä osaa vajaa kommunismia. Ja tämä on tietenkin se, että valtion pitäisi myös omistaa tuotantovälineet.
Kun mietitään miksi VR halutaan yksityistää heti kun valtion piikkiin on saatu junatoiminnan kallein investointi, rataverkko, ymmärretään että kysymys on vähän samasta. Kommunismin haikailusta.
Temppu on toki tuttu. Muistan kuinka määräaikaisia työsopimuksia ja koeaikoja käytettiin jonain jolla ansaittiin näytteen kautta vakituinen työpaikka. Käytännössä tämä on johtanut moniin työpaikkoihin jotka "vaihtavat määräaikaisia". Pätkätöistä on tullut minun sukupolveni aikana poikkeuksesta vakio. Ja miksi ei olisi - se on työnantajalle edullisempaa kuin täyden palkan maksaminen.
Onkin selvää että tässä haetaan vapaan markkinatalouden nimissä mahdollisimman edullista työvoimaa. Palkattomalle työlle johon pakotetaan yhteiskunnan minimitoimeentulon menettämisen uhalla voidaan kehitellä monia nimityksiä. Vaihtoehtonahan ei ole valita työpaikkaa vaan valita työttömyyskorvauksen menettämisen ja tämänlaiseen suostumisen välillä. Työtön tuskin hyötyy prosessissa mitään. Työnantaja saa työpanoksen.
Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan ole vapaata markkinataloutta vaan itse asiassa kommunismia. Tätä tehdään valtion piikkiin. Kun puhutaan työttömyyskorvauksesta eli siitä että työnäytteen tekijä ei jää täysin ilman rahaa, unohtuu että tämä ei noudata vapaan markkinatalouden menetelmiä. Sen sijaan kyseessä on se että kansalaisia käytetään resurssina jota jaetaan eri työthtäviin. Valtion piikkiin työntekeminen onkin jotain jota myös tapahtui kommunistisissa valtioissa. Ja miksi ei? Tämähän on puolet siitä että "jokainen tekee kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan". Kun valtio jakaa työvoimaa ja maksaa työntekijöiden palkat, on yhtälö yhtä osaa vajaa kommunismia. Ja tämä on tietenkin se, että valtion pitäisi myös omistaa tuotantovälineet.
Kun mietitään miksi VR halutaan yksityistää heti kun valtion piikkiin on saatu junatoiminnan kallein investointi, rataverkko, ymmärretään että kysymys on vähän samasta. Kommunismin haikailusta.
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Hallintaotteita?
Fiore dei Liberin ja monien muiden keskiaikaisten manuaalien puolelta puuttuu selvästi yksi tekniikkajoukko joka on tavallinen modernin maailman kamppailutaidoissa. Nimittäin hallintaotteet. Syy on melko selvä. Miekka ei ole hyvä poliisin tai siihen rinnastettavan ase. Se on siihen liian letaali. Fiore on lyhyesti ja ytimekkäästi jotain jossa on kysymys tappamisesta. (Tavalla jossa ei ole hermopisteitä ja kuristusotteita koska niiden toimiminen kestää liian kauan.)
Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.
Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.
Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.
Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.
Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.
Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.
Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.
Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.
Yövartijavaltio
Sakari Timonen on käyttänyt termiä "yövartijavaltio". Termi viittaa siihen miten julkisia rahoja halutaan käyttää tietyllä tavalla. Hän ottaa kohteeksi erityisesti Lepomäen. "Lepomäki itse on menestyjä. Markkinaliberaalien tapaan hän ei halua valtion sekaantuvan millään tavalla markkinoiden toimintaan." Julkista taloutta ja yhteisomistusta halutaan minimoida. Tässä on kuitenkin omituisia kulmia. Esimerkiksi sairaanhoidosta halutaan mahdollisimman vähän julkista. Eli mahdollisimman paljon yksityistä. Kuitenkin valtiolle nähdään rooli jossa turvallisuudesta maksetaan. Esimerkiksi poliisille täytyy antaa valtion tukea sen sijaan että se hoidettaisiin mahdollisimman hyvin yksityisillä turvallisuusalan toimijoilla. Timonen kuvaakin miten tälläinen "valtio sitten olisikin yövartijavaltio, jossa valtion tehtäviin kuuluisi vain armeija, poliisi ja tuomioistuinlaitos. Kun sosiaalipolitiikka on ajettu alas, niin niitä kaikkia varmasti tarvitaan suojelemaan vähälukuista pärjääjien joukkoa osattomien massoilta."
Kysymys on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Koska näyttää todellakin siltä että kun puhutaan vapaasta markkinataloudesta, halutaan leikata sosiaalituesta ja yrityksistä. Mutta turvallisuuspuoli olisi hoidettava erinomaisesti. Valtion velvollisuus olisi hoitaa nämä minimiverotuksilla tai jopa verottomasti saatavilla tuilla.
Onkin selvää että tämän takana on "tiettyjä asioita". Voidaan nimittäin nähdä että jos sosiaalihuolto vedetään alas, syntyy jopa kasvanut tarve turvallisuusalalle. Jos esimerkiksi yhteiskunnan kantokyky romahtaa ja ruokaa ja rahaa ei riitä, ei ole tavatonta ajatella että joku intoutuisi ryöstämään rikkaita. Ei antaakseen köyhille, paitsi siinä mielessä että roisto on itse varaton. Eikä siksi että rikas on rikas ja eettisesti hyvä ryöstön kohde. Vaan siksi että köyhillä on niin vähän mitään varastettavaa. On selvää että tiukoissa oloissa rikas aivan rationaalisesti ajattelee omaa etuaan ja katsoo että poliisien kohdalla kommunismi onkin maanmainio ajatus.
Timonen onkin kaivanut Lepomäen muita näkemyksiä. Ja niistä paistaa jännittäviä henkiä. Lepomäki korostaa että edullinen tapa hoitaa palomiesasia. Timonen tiivistää miten erikoista onkin että vaikka vapaata markkinataloutta kannatetaan niin "Sen turvaamiseksi yleinen asevelvollisuus olisi kuitenkin oltava, koska palkka-armeija on liian kallis ja halvalla saa vain palomiehiä." Tämä on tietenkin yllättävää koska olen luullut että kommunismi tarkoittaisi sitä että saadaan huonoa laatua isolla hinnalla kun etuudet syövät palkkoja. Lepomäen ajatuksissa paistaakin esiin se että vapaa markkinatalous työnottajan puolella on monin paikoin ikävä juttu. Markkinaliberaali turvallisiin hyväpalkkaisiin töihin päässyt tuskin haluaa maksaa vaarallisen työn lisää ja muuta ei-haluttavuusbonusta. Saati olla itse ilman valtion apua maksamassa asiantuntevan turvallisuusalan koulutuksen niille omaa nahkaansa suojeleville. Tässä halutaan julkistaa ja käyttää yhteismaata tavalla joka muistuttaa yhteismaan tragediaa. Mikä on sinänsä erikoista että tämä on todella se ongelma joka kommunismissa on periaatteessa mahdollinen. Sosiaalitukien kohdalla tämä realisoituminen ei ole yhtä ilmiselvää. Mutta kun vapaalla markkinataloudella rikastunut ei halua maksaa vapaan markkinatalouden mukaista palkkaa vaan haluaa loisia muiden rahoilla tässä asiassa, ei ongelmilla ole merkitystä koska raha on valtaa.
Vapaan markkinatalouden täyskannattaja voisi kuitenkin sanoa että jos hinnoittelussa olisi jokin ongelma niin vapaa markkinatalous kyllä paikkaisi sen. Tämä paikkaaminen tosin tarkoittaisi sitä että esimerkiksi palokunta alkaisi saamaan riskienottoaan vastaavaa palkkaa. Ja kun riskinä on oma henki, jonka palomies tai poliisi laittaa. Mukaanlukien koulutuksesta ja taidoista saadut bonukset tälläisen työn tekijän kukkaroon.
Toki tässä Samalla määrittyy mikä olisi lainkuuliaisen köyhän osa Timosen yövartijavaltiokonseptissa. "Siinä valtiossa jokaisella olisi oikeus pitää saaliinsa itse ja osattomiksi jääneillä olisi pakkoon perustuva velvollisuus puolustaa rikkaiden saalista."
Tästä konseptista mieleeni tulee lähinnä Hobbes.
Hobbes on mielestäni siitä hyvä hahmo mukaanotettavaksi että hän vihasi sisällissotaa ja halusi ylläpitää yhteiskuntaa. Hän myös käytti paljon termiä nimeltä yhteiskuntasopimus. Hobbes eli aikana jolloin sisällissota oli hänelle koettu asia. Ei olekaan ihme että hänestä mikä tahansa on parempi kuin tämänlainen.
Hän kuvasikin yhteiskuntajärjestykselle vastapooliksi "luonnontilan". Se on väkivaltainen ja kaaoottinen paikka. Syynä on se, että siellä jokainen voi periaatteessa tappaa toisen. Yhteiskuntasopimuksen puute tarkoittaa tämänlaiseen tilaan päätymistä. (Mikä johtaa koomisiin juttuihin aina kun kuulen yhteiskuntasopimuksettomuuden televisiosta. Todellako saan mennä tekemään pääministeristä "Soylent Greeniä" uudella reseptilläni? Tässä toki tuskin puhutaan yhteiskuntasopimuksesta Hobbesin määritelmissä.) Hobbes piti tätä niin kauheana että mikä tahansa tyranniakin olisi parempi. (Tosin Hobbes ei itse asiassa väittänyt että luonnontila olisi koskaan välttämättä toteutunut missään ihmisten parissa.) Ihmiset sopivat vaikka että eivät tapa toisiaan. Ja näin syntyy sopimus yhteiskunnasta.
Onkin hyvä huomata että monesti ihmiset ajattelevat että yhteiskunta antaa heille oikeuksia. Kuitenkin nämä oikeudet ovat hyvin usein kieltoja tai käskyjä. Oikeus pitää sisällään kymmenen käskyn henkisiä kieltoja kuten "älä tapa", "älä varasta", "älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi"... Yhteiskuntasopimukseen päätyikin tätä kautta sellaisia asioita joita kuvasi ennen kaikkea se, että siinä oli asioita joita ihmiset eivät halunneet että toiset ihmiset tekisivät heille itselleen. Kysymys on muiden ihmisten vapauksien rajoittamisesta.
Hobbesin tärkein oivallus liittyikin siihen että tässä näkökulmassa yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. (Joka taas on vapaata markkinataloutta vastaan.)
Toki Hobbesilla oli mukana näkökulma joka teki hänestä epäsuositun. Yhteiskuntasopimus on suvereeni mutta vain tiettyyn rajaan asti. Esimerkiksi ihminen jonka valtio tuomitsee kuolemaan tuskin hyväksyy yhteiskuntasopimusta. Ja hän varmasti yrittää väistää tätä. Kuitenkin samalla yhteiskuntasopimuksessa nimenomaan annetaan yhteisölle valtaa päättää siitä mikä on juuri minulle tärkeää ja soveliasta vaatia. Joten yhteiskunta voi tappaa ihmisiä vaikka se olisi heidän yhteiskuntasopimuksentekemisetujaan vastaan ja jopa sen perushenkeä vastaan.
Mutta Hobbesin suurin skismojasynnyttävä ajatus liittyy sisällissotiin ja vallankumouksiin. Nimittäin mitä tapahtuu sisällissodan aikana? Se vaikuttaa luonnontilaan palaamiselta. Ja sitä se onkin. Aina siihen asti kunnes vallankumous onnistuu. Hobbesilla yhteiskuntasopimuksen perusoikeutus kun on se että se kykenee ylläpitämään itsensä. Jos yhteiskunta ei toimi, ja niin moni kärsii että he saavat vallankumouksen joka voittaa vallitsevan järjestelmän, niin se kertoo että hävinnyt entinen valtajärjestelmä toimi huonosti. Ja uusi vallankumous on näin oikea vain siksi että se on voittanut. Tämä jossain määrin palauttaa tilannetta vahvimman lakiin.
On selvää että Lepomäen ideaalien kohdalla julkishyödykkeenä loisittu poliisivoima on resurssointia yhteiskuntasopimuksen koheesiolle. Se voi olla toimiva strategia kriisioloissa. Tai se voi olla kriisinluontia.
Kysymys on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Koska näyttää todellakin siltä että kun puhutaan vapaasta markkinataloudesta, halutaan leikata sosiaalituesta ja yrityksistä. Mutta turvallisuuspuoli olisi hoidettava erinomaisesti. Valtion velvollisuus olisi hoitaa nämä minimiverotuksilla tai jopa verottomasti saatavilla tuilla.
Onkin selvää että tämän takana on "tiettyjä asioita". Voidaan nimittäin nähdä että jos sosiaalihuolto vedetään alas, syntyy jopa kasvanut tarve turvallisuusalalle. Jos esimerkiksi yhteiskunnan kantokyky romahtaa ja ruokaa ja rahaa ei riitä, ei ole tavatonta ajatella että joku intoutuisi ryöstämään rikkaita. Ei antaakseen köyhille, paitsi siinä mielessä että roisto on itse varaton. Eikä siksi että rikas on rikas ja eettisesti hyvä ryöstön kohde. Vaan siksi että köyhillä on niin vähän mitään varastettavaa. On selvää että tiukoissa oloissa rikas aivan rationaalisesti ajattelee omaa etuaan ja katsoo että poliisien kohdalla kommunismi onkin maanmainio ajatus.
Timonen onkin kaivanut Lepomäen muita näkemyksiä. Ja niistä paistaa jännittäviä henkiä. Lepomäki korostaa että edullinen tapa hoitaa palomiesasia. Timonen tiivistää miten erikoista onkin että vaikka vapaata markkinataloutta kannatetaan niin "Sen turvaamiseksi yleinen asevelvollisuus olisi kuitenkin oltava, koska palkka-armeija on liian kallis ja halvalla saa vain palomiehiä." Tämä on tietenkin yllättävää koska olen luullut että kommunismi tarkoittaisi sitä että saadaan huonoa laatua isolla hinnalla kun etuudet syövät palkkoja. Lepomäen ajatuksissa paistaakin esiin se että vapaa markkinatalous työnottajan puolella on monin paikoin ikävä juttu. Markkinaliberaali turvallisiin hyväpalkkaisiin töihin päässyt tuskin haluaa maksaa vaarallisen työn lisää ja muuta ei-haluttavuusbonusta. Saati olla itse ilman valtion apua maksamassa asiantuntevan turvallisuusalan koulutuksen niille omaa nahkaansa suojeleville. Tässä halutaan julkistaa ja käyttää yhteismaata tavalla joka muistuttaa yhteismaan tragediaa. Mikä on sinänsä erikoista että tämä on todella se ongelma joka kommunismissa on periaatteessa mahdollinen. Sosiaalitukien kohdalla tämä realisoituminen ei ole yhtä ilmiselvää. Mutta kun vapaalla markkinataloudella rikastunut ei halua maksaa vapaan markkinatalouden mukaista palkkaa vaan haluaa loisia muiden rahoilla tässä asiassa, ei ongelmilla ole merkitystä koska raha on valtaa.
Vapaan markkinatalouden täyskannattaja voisi kuitenkin sanoa että jos hinnoittelussa olisi jokin ongelma niin vapaa markkinatalous kyllä paikkaisi sen. Tämä paikkaaminen tosin tarkoittaisi sitä että esimerkiksi palokunta alkaisi saamaan riskienottoaan vastaavaa palkkaa. Ja kun riskinä on oma henki, jonka palomies tai poliisi laittaa. Mukaanlukien koulutuksesta ja taidoista saadut bonukset tälläisen työn tekijän kukkaroon.
Toki tässä Samalla määrittyy mikä olisi lainkuuliaisen köyhän osa Timosen yövartijavaltiokonseptissa. "Siinä valtiossa jokaisella olisi oikeus pitää saaliinsa itse ja osattomiksi jääneillä olisi pakkoon perustuva velvollisuus puolustaa rikkaiden saalista."
Tästä konseptista mieleeni tulee lähinnä Hobbes.
Hobbes on mielestäni siitä hyvä hahmo mukaanotettavaksi että hän vihasi sisällissotaa ja halusi ylläpitää yhteiskuntaa. Hän myös käytti paljon termiä nimeltä yhteiskuntasopimus. Hobbes eli aikana jolloin sisällissota oli hänelle koettu asia. Ei olekaan ihme että hänestä mikä tahansa on parempi kuin tämänlainen.
Hän kuvasikin yhteiskuntajärjestykselle vastapooliksi "luonnontilan". Se on väkivaltainen ja kaaoottinen paikka. Syynä on se, että siellä jokainen voi periaatteessa tappaa toisen. Yhteiskuntasopimuksen puute tarkoittaa tämänlaiseen tilaan päätymistä. (Mikä johtaa koomisiin juttuihin aina kun kuulen yhteiskuntasopimuksettomuuden televisiosta. Todellako saan mennä tekemään pääministeristä "Soylent Greeniä" uudella reseptilläni? Tässä toki tuskin puhutaan yhteiskuntasopimuksesta Hobbesin määritelmissä.) Hobbes piti tätä niin kauheana että mikä tahansa tyranniakin olisi parempi. (Tosin Hobbes ei itse asiassa väittänyt että luonnontila olisi koskaan välttämättä toteutunut missään ihmisten parissa.) Ihmiset sopivat vaikka että eivät tapa toisiaan. Ja näin syntyy sopimus yhteiskunnasta.
Onkin hyvä huomata että monesti ihmiset ajattelevat että yhteiskunta antaa heille oikeuksia. Kuitenkin nämä oikeudet ovat hyvin usein kieltoja tai käskyjä. Oikeus pitää sisällään kymmenen käskyn henkisiä kieltoja kuten "älä tapa", "älä varasta", "älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi"... Yhteiskuntasopimukseen päätyikin tätä kautta sellaisia asioita joita kuvasi ennen kaikkea se, että siinä oli asioita joita ihmiset eivät halunneet että toiset ihmiset tekisivät heille itselleen. Kysymys on muiden ihmisten vapauksien rajoittamisesta.
Hobbesin tärkein oivallus liittyikin siihen että tässä näkökulmassa yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. (Joka taas on vapaata markkinataloutta vastaan.)
Toki Hobbesilla oli mukana näkökulma joka teki hänestä epäsuositun. Yhteiskuntasopimus on suvereeni mutta vain tiettyyn rajaan asti. Esimerkiksi ihminen jonka valtio tuomitsee kuolemaan tuskin hyväksyy yhteiskuntasopimusta. Ja hän varmasti yrittää väistää tätä. Kuitenkin samalla yhteiskuntasopimuksessa nimenomaan annetaan yhteisölle valtaa päättää siitä mikä on juuri minulle tärkeää ja soveliasta vaatia. Joten yhteiskunta voi tappaa ihmisiä vaikka se olisi heidän yhteiskuntasopimuksentekemisetujaan vastaan ja jopa sen perushenkeä vastaan.
Mutta Hobbesin suurin skismojasynnyttävä ajatus liittyy sisällissotiin ja vallankumouksiin. Nimittäin mitä tapahtuu sisällissodan aikana? Se vaikuttaa luonnontilaan palaamiselta. Ja sitä se onkin. Aina siihen asti kunnes vallankumous onnistuu. Hobbesilla yhteiskuntasopimuksen perusoikeutus kun on se että se kykenee ylläpitämään itsensä. Jos yhteiskunta ei toimi, ja niin moni kärsii että he saavat vallankumouksen joka voittaa vallitsevan järjestelmän, niin se kertoo että hävinnyt entinen valtajärjestelmä toimi huonosti. Ja uusi vallankumous on näin oikea vain siksi että se on voittanut. Tämä jossain määrin palauttaa tilannetta vahvimman lakiin.
On selvää että Lepomäen ideaalien kohdalla julkishyödykkeenä loisittu poliisivoima on resurssointia yhteiskuntasopimuksen koheesiolle. Se voi olla toimiva strategia kriisioloissa. Tai se voi olla kriisinluontia.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Kaikki se hyvä
Yksi syy on se, että kuvan sarkasmin piikki pitä ytimessään yleistä syytöstä. Olen usein kuullut että ateistit ja uskontokriitikot eivät tunnusta kirkossa yhtään mitään hyvää. En ole koskaan törmännyt yhteenkään ateistiin joka olisi todella tuota mieltä. Itse asiassa ilman todisteita tuo on herja ja jokainen tuollaisen levittäjä on lähtökohtaisesti herjaaja. Sellaiset saattavat kokea negatiivista palautetta. Kun tälläisiä syytöksiä heittelvä kohtaa moitetta niin heille itselleen on toki helppoa rinnastaa haukku ulos omasta käytöksestä. Ja tällöin sitä saattaa kokea että omaa itsekä koskeva kohtelu johtuu siitä että mollataan koko uskontoa. Toinen vaihtoehto olisikin kasvaa aikuiseksi, tehdä siihen liittyvät johtopäätökset, hankkia suhteellisuudentaju ja omaksua edes sen verran häpyä, ettei viitsisi oikeuttaa obsessiivista ja noloa asennoitumistaan ja vaatimaan jotain selityksiä sille, miksi ihmiset reagoivat itseensä kohdistuvaan asennevammaiseen toimintaan negatiivisesti.
Mutta asiapohjalta löytyy toinen asia. Se on suhtautumista historiaan.
En lähde sille tielle että sanoisin että kirkko opetti kansan lukemaan väärin ja vääristä syistä. Toki on selvää että nykyajan standardeilla opettamisen motiivit eivät ehkä ole muodikkaimmat. Toki on samalla selvää että lukutaito nostetaan esiin lähinnä koska se on niitä harvoja asioita joiden vaikutukset ovat sellaisia että ne ovat nykyajan ihmisenkin silmiin muodikkaita ja hyväksyttäviä. Mutta jos aatehistoriaa seuraa niin sen että opit muuttuvat. Lukutaito tuli, olipa taustamotiivi miten likainen tahansa. Joten tässä mielessä on hyvä antaa "kirkolle löysää" muuallekin kuin pöksyihin.
Toki on hyvä muistaa että riimukirjoitukset Pohjoismaissa vihjaavat että lukemiseen nähtiin jopa maagisia arvostettavia piirteitä. Ennen kristinuskoa. Lukutaito ei ole kristinuskon ominaisuus. Monet ei-kristilliset kulttuurit ovat hallinneet lukutaidon. Toisin sanoen teksti tekee vaihtoehtoista historiantulkintaa jossa käsitellään muutakin kuin tapahtunutta historiaa. Siinä ohitetaan vaihtoehtoiset historiat jotka koskevat ei-kristillistä piiriä. Siinä vain oletetaan että jos historia olisi jatkunut pohjoismaissa ilman kristinuskoa niin sitten lukutaitoa vaikka riimukirjoituspohjalta ei olisi muutettu historian varrella kansan yleiseksi taidoksi. Puhutaan muuten jopa kansan lukutaidon siirtymisestä sadoilla vuosilla jos kristinuskoa ei olisi tullut.
Mikä tosin johtaa kysymykseen siitä että oppisimmeko siis lukemaan vasta tulevaisuudessa ; Kirkko on kuitenkin tästä viestin näköalattomuudesta huolimatta todella kiinnostunut kansan valistamisesta. Valitettavasti tässä nousee esiin se, että tämä alkoi oikeasti tosissaan vasta autonomian aikana. Sitä ennen kristityt olivat olleet maassa Piispa Henrikistä asti. Suomalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin tähän verrattuna hyvin lyhyt. Ja jos katsoo kirkko- ja lakitekstit mukaan, voi huomata että niitä on jonkin verran mutta tällä on hyvin vähän jos mitään tekemistä tavallisen kansan lukutaidon kanssa. Kirjakielen yleistymiseen vaikuttanut Snellman oli hahmo jonka esikuvana oli Hegel. Ja jopa Snellmann oli hyvin elitistinen. Jos uskonnon ja kansan lukutaidon välistä yhteyttä haetaan on mentävä erilaisiin kansanherätysliikkeisiin. Eli niihin tahoihin joita evankelis-luterilaisessa kirkossa kohdellaan jännitteisesti. Ihan siksi että nämä liikkeet ovat tavanneet erottautua kirkosta ja pitävänsä leipäpappeja hieman ala-arvoisina olentoina. Ja toisaalta siksi että kirkon modernina linjana näyttää olevan se, että se esittää olevansa suoja joka esimerkiksi koulun uskonnonopetuksen kautta estää maata fundamentalisoitumasta ja muuntumasta herätysliikkeiden pietististen anti-auktoriteettisiksi hurmosliikkeiksi..
Aleksis Kivi eli 1800 -luvulla ja vaikutti 1800 -luvun keski- ja loppuvaiheessa. Tässä on melko turha puhua kansan runsaasta lukutaidosta ja vuosisataisesta lukutaitoperinteestä. Kontrastina ; Mikael Agricola eli 1500 -luvulla. Mikä selittää tämän vuosisatojen mittaisen aikavälin noiden kahden välillä? Ei ainakaan se että siihen aikaan kovasti vallassa ollut kirkko olisi pitänyt lukutaitoa ensisijaisen ja korvaamattoman tärkeänä asiana.
Historia onkin identiteettitarinointia?
Historiaa lähestytään joskus jonain joka ei ole tiedettä vaan joka koskee ihmisen ymmärrystä. Tässä näkökulmassa historia latistuu usein henkilökohtaisen maailmankuvan ja tulkitsijan oman egon rakennusaineeksi. Jos usein toistetun sloganin mukaan se joka ei lue historiaa on tuomittu toistamaan sitä, niin nämä ihmiset lukevat historiaa jotta voisimme toisintaa sitä. Historiaa tarvitaan jotta joku voisi luota Weberiläisen rautahäkin johon meidät sovitetaan. Historia kertoo suurta tarinaa siitä kuka me olemme. Ja tässä prosessissa on tietenkin kysymys tulkinnasta. Mutta ei vapaaksi tulkinnaksi. On olemassa auktoriteettejä joiden asenteiden mukaan määrätään mitkä tulkinnat ovat luvallisia. ; Ja kun huomioidaan kirkon kova valta jopa nykyaikana ei ole ihme että nämä tarinat ovat kirkolle ja uskonnolle positiivisia.
1: Onkin kuvaavaa että niistä poikkeava törmää siihen tunnustukseen että "historiasta nyt voi vetää monenlaisia trendejä". Mutta tätä ei sitten tiedosteta osana sitä omaa narratiivia. Eikä varsinkaan tunnusteta että tätä valtapelitarinaa sitä itse ollaan omilla teoilla tukemassa. Historiassa onkin useita tulkintoja ja useita trendejä. Ja yhtä hyvät tulkinnat ovat keskenään tasa-arvoisia. Mutta osa niistä on tasa-arvoisempia kuin toiset. Jopa ei-historioitsijoiden ei-tiedekontekstissa jossa historiaa käytetään sumeilematta ja avoimesti oman identiteetin rakennusaineena.
Tässä historia muuttuu muuksikin kuin tapahtumiksi joita on tapahtunut menneisyydessä ja miten ne ovat muuttuneet. Se muuttuu kuvaukseksi siitä miten ihminen saa juuret. Ja juuret tarkoittavat sitä että altistutaan historian ideologiapeliin taotuille piirteille. Tässä mielessä historia muuttuu vaatimukseksi. Omien vanhempien ja esivanhempien kannattamat asiat ovat paitsi muokanneet sitä miten meidät on kasvatettu ja mihin meidät on tuomittu elämään. Ne muuttuvat velvollisuuksiksi joita pitäisi kunnioittaa ja arvostaa.
Kysymys ei siis ole siitä että tuntee historian. Esimerkiksi minun historiaan liittyvää yleissivistystä harvoin väheksytään. Kuitenkin on selvää että minun ei anneta rakentaa niistä tulkintakokonaisuutta. Koska tämä sisältää vääränlaisen suhtautumisen menneisyyteen.
Olenkin kieltämättä juureton.
Olen juureton. Ja moni pitää tätä ongelmana. Itse en pidä. Näen että ongelmanani on se, että olen jopa juurettomassa versiossani liian pitkävihainen. Minulle asiat ovat henkilökohtaisia ja ikuisia. En tiedä miten anteeksi annetaan. Olen unohtanut asioita, mutta en tiedosta ainuttakaan tapausta, ainuttakaan vinoilua, ainuttakaan suuntaani ajettua VMP -kirjainyhdistelmää jonka olisin antanut anteeksi. Tämä tekee minusta kaunaisen. Mutta en sentään aseta vastuuta ihmisille teoista joita he itse eivät ole tehneet. (Enkä kunniaa sen puolesta.) Uskontokritiikissäkin keskityn yleensä ottaen ja keskitytysti tapahtumiin joita ovat tehneet ihmiset joita on nykyään yhä hengissä. (Tai jotka ovat omassa muistissani "lähihistoriaa". Kuten historiaan ja unohdukseen haipunut 1990 -luku.) Historia on tässä mielessä sellainen että moni lukee historiaa vankilana eikä siitä vapautumisena. Ja tässä on usein lisäsävynä kaunaisuus joka on samaa kuin minun kaunaisuuteni. Mutta se kulkee henkilöiltä toiselle. Vastuu - olipa tämä kunniaa tai häpeää tai syyllisyyttä - muiden ihmisten teoista siirtyy identiteettimerkkien kautta.
Tästä asenteesta löytyy hienohko kuvaus fiktion puolelta. "Red Dead Redemption" -pelistä. (Pelistä jolla on tärkeämpi osa kokemieni asioiden sanojana kuin "Raamatulla". No. milläpä ei olisi?) Siinä eletään villissä lännessä. Pelin sankari John Marston kertoo "Even in this new country, memories don't really fade. My father was an illiterate Scot, born on the boat into New York. He never saw his homeland, but to hear him talk about it, you would imagine he only ate haggis and wore a kilt. And he hated the English for what they had done to his great-grandparents he'd never met. People don't forget. Nothing gets forgiven." Onkin vaikeaa ottaa historian arvostusta ilman että mukana tulee syyllisyys. Kristitty toki pahastuu noitavainoista aivan kuten kommunisti Stalinin teoista. Mutta näin käy jos muiden ihmisten teot muuttuvat kunniaksi itselle. Eli jos kristinusko on jotenkin saanut arvostuspankkia lukutaidosta ja Agricolasta niin sitten mukana tulee kaikki. Myös huonot asiat.
1: Tosin jostain syystä Stalinin teot nähdään helpommin irrottamattomina osina vasemmistolaista ajattelua kun taas noitavainot nähdään jonain jotka tapahtuivat kristinuskosta huolimatta. Tässä on mielenkiintoista huomata että protestantit syyttävät usein katolisia noitavainoista. Kuitenkin katoliset hoitivat noitavainoa yllättävän vähällä ruumismäärällä ja oikeudenkäyntijärjestelmät olivat kauniita. Guilloun "Noitien asianajaja" kertoo siitä miten vastaavat vainoamiset hoidettiin protestanttisissa Pohjoismaissa. Ne olivat lynkkaushenkisempiä. Mikä sopii antiautoritaariseen ja henkilökohtaista kokemusta ja omaa omaatuntoa alleviivaavaan oppiin. Vainoparanoija ja paniikki on toki tuttua muun muassa saatanapaniikissa joka levisi Suomeenkin.
Itse olen opetellut lukemaan ilman kirkkoa. Itse asiassa opettelin lukemaan ennen peruskoulun alkamista. Minun onkin hyvin omituista että nykyään eletään siinä mielesä sekulaarissa maailamassa, että kirkko ei enää nykyään opeta lapsia lukemaan. Lukutaidon historian osuus Suomessa on kuitenkin sellainen että minun jotenkin ihmeellisesti pitäisi olla kiitollinen kristitylle joka ei ole opettanut ainuttakaan lasta, saati minua itseäni, lukemaan. Kysymys onkin yleensä siitä että nykyaikana elävä persoona vaatii omalle identiteetilleen kunnioitusta ja kiittelyä perustuen johonkin jota hän ei ole itse tehnyt tai keksinyt. Minun on hyvin vaikeaa suhtautua tähän muulla kuin joko huvittuneisuudella tai pienellä halveksunnalla.
Tietokonepelaamisen halveksunnasta
Tietokonepelaamista pidetään selvästi jonkinlaisena kidultin harrastuksena. En sano että luonnehdinta olisi omalla kohdallani väärä. Mutta yleisenä kuvauksena se on vähintään kiinnostava. Itse asiassa se voidaan liittää tiettyyn ajatusperinteeseen. Ja kun tämä kytkös tehdään, esiin nousee hyvin omituisia asioita.
Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.
Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.
Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.
Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.
Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.
Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.
Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.
Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.
Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.
Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.
Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.
Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.
Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.
Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.
Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.
Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Penseitä
Blaise Pascal kirjoitti, vanhoilla päivillään, teoksen "Pensées" ("Mietteitä"). Oli vuosi 1670. Teos oli kaikkea muuta kuin jumalatodistuskeskeinen. Pascal sen sijaan korosti että Jumalan etsiminen oli välttämätöntä ja merkitsi jokaiselle jotain.
Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".
On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.
Pascalin ihmiskuva on yleinen.
Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.
Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.
Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.
Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!
Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)
Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.
Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.
Olkaatten vaan niin hyvät!
Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.
Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.
Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.
Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".
On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.
Pascalin ihmiskuva on yleinen.
Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.
Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.
Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.
Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!
Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)
Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.
Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.
Olkaatten vaan niin hyvät!
Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.
Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.
Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)