Naturalismi.

"Even so, this entry will not aim to pin down any more informative definition of ‘naturalism’. It would be fruitless to try to adjudicate some official way of understanding the term. Different contemporary philosophers interpret ‘naturalism’ differently. This disagreement about usage is no accident. For better or worse, ‘naturalism’ is widely viewed as a positive term in philosophical circles -few active philosophers nowadays are happy to announce themselves as ‘non-naturalists’"
(Stanford Encyclopedia of Philosophy "naturalism")

Eri aikoina filosofiassa on keskitytty erilaisiin asioihin. Esimerkiksi Platonin ideamaailmassa keskityttiin ideoiden metafysiikkaan ja maailman ilmiöt nähtiin vain heijastumia, ja keskiaikana keskiössä olivat sieluun liittyvät käsitteet, kuten tietoisuus, tahto ja muut asiat, joiden arvo saatiin teologiasta -joka korostaa tuonpuoleista tämänpuoleisuuden sijasta. Voisi sanoa, että jos nykyään olisi pakko valita jokin yksi, se olisi ehkä parhaiten naturalismi. Tämä on filosofinen suuntaus, jonka sisältö on joustanut aikojen saatossa. Sen vuoksi sen sisältö vaihtelee historiallisten ajankohtien vuoksi. Syykin tähän on selvä, kun katsoo mistä lähtökohdista termiä on lähdetty kehittämään ; John Dewey, Ernest Nagel, Sidney Hook ja Roy Wood Sellars halusivat lähentää filosofiaa tieteeseen. He korostivat sitä että luonnontieteellisiä menetelmiä pitäisi käyttää myös radikaalilta tuntuvissa alueissa, kuten ihmisen mielen tutkimuksessa.

Tämä tarkoittaa sitä, että naturalisti keskittyy tutkimuksessaan tieteellisten metodien käyttämiseen. Naturalismissa onkin sitten enemmän variaatiota monissa kohdissa. Keskeisin lienee seuraava jako:
1: Ontologinen naturalismi, jossa kaikki mitä luonnossa on, on fysikaalista. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys, että se voidaan tulkita ateistiseksi. Kuitenkin sen piirissä voisi periaatteessa uskoa jumalolentoihin, kunhan nämä vaan toimisivat fysikaalisilla tavoilla ja olisivat esimerkiksi energiasta koostuvia olentoja, joilla on vaikka kyky manipuloida aikaa. Ja tästä päästään itse asiassa siihen, että esimerkiksi ainuttakaan Raamatun tai edes Bhagavad Gitan kertomusta ei tarvitsisi hylätä. (Mistä minusta ihan hauskana esimerkkinä on kvanttijoulupukki.) Tässä on takana se mielenkiintoinen huomio, että "riittävän hienostunut teknologia tuottaa samanlaisia asioita kuin magia".
2: Metodologinen naturalismi eli tietoteoreettinen naturalismi on sitä mieltä että kaikki luonnossa havaittavat piirteet selviävät parhaiten sen hetken luonnontieteellisillä menetelmillä. Tässä kohdassa näkemykset voidaan jakaa kahteen päänäkemykseen: (1) Luonnontieteellinen tutkimus on ainut tapa saada tietoa, joten jos on jotain muutakin ilmiöitä, emme voi saada siitä tietoa ja tätä koskevat väitteet ovat arvailua. (2) Luonnontieteellinen metodi on paras, ja muut ovat huonompia ja niitä tulee käyttää vain kun on aivan välttämätöntä. Jos vastakkain on muuten samanarvoiset luonnontieteellinen näkemys ja eiluonnontieteellinen näkemys, luonnontieteellinen näkemys on uskottavampi. Tästä seuraa automaattisesti yliluonnollisten selitysten karsiutuminen (Tämä johtuu oikeastaan yliluonnollisen määrittelytavasta: Se on määritelty eiluonnolliseksi. Valitettavasti yliluonnollisen määrittely on siksi aika epämääräistä. Luonnontieteellisen selityksen ja yliluonnollisen ihmeen erottaakin toisistaan se, että esimerkiksi sattuman tai gravitaatiolain ominaisuuksia tunnetaan ja niistä saadaan tätä kautta ote, ja tätä kautta niitä voidaan myös "tunnistaa kohdatessa" eli havaitessa.) Metodologiselle naturalismille voidaan tietenkin antaa aina jonkinlainen kuvaus, joka on sama kuvaus kuin sen ajan empiirisen teen sisällä kulkevat kuvaukset. Se siis toisaalta myös muuttuu ajan kanssa, ja voi olla että tämän päivän yliluonnollinen on ylihuomisen luonnollista.
3: Lisäksi on konsilienssia, eli kaikkien tieteiden yhteyttä korostava naturalismi, jota edustavat esimerkiksi Quine ja George Santayana. Heistä tiede ja filosofia tutkivat samaa todellisuutta, ja tavoitteena on saada aikaan mahdollisimman yhtenäisiä ja sisäisesti ristiriidattomia verkkoja. Tiede ja filosofia ovat ikään kuin toistensa jatkumoja, ja toisiinsa kietoutuvia. On hyvä huomata, että tässä naturalismissa ei tämän tarkemmin määritellä tiedonhakemisen menettelyjä.

Koska naturalismissa sinällään ei ole metodia, vaan se pikemminkin mukailee aikansa tieteellisiä käsityksiä, on hyvä huomata, mitä aihetta käsitellään milloinkin. Jos tätä ei huomata tehdä, syntyy paljon sammakkoja skeittilaudoilla, eli Texas sharpshooter fallacyja. Otan esiin lainauksen Karl Popperilta, joka kirjoitti "The Logic of Scientific Discoveryssä" seuraavaa: "I reject the naturalistic view: It is uncritical. Its upholders fail to notice that whenever they believe to have discovered a fact, they have only proposed a convention. Hence the convention is liable to turn into a dogma. This criticism of the naturalistic view applies not only to its criterion of meaning, but also to its idea of science, and consequently to its idea of empirical method." Kuitenkin nykyään ei ole tavatonta törmätä naturalistiin, joka olisi fallibilisti, eli henkilö, jonka mielestä tieteen on oltava nimen omaan Popperin ehdottamien ehtojen mukainen: Se on voitava kumota jollain havaintoaineistolla. Ja juuri tämän puutetta Popper kritisoi tuossa lainauksessaan. Naturalismissa on siis selvästi myös ajallinen ulottuvuus. Siksi osa sinänsä osuvasta kritiikistä on ikään kuin vanhentunutta. Muutenkin se on sisällöltään joustava : Yleensä tähän näkemykseen liitetään reduktionismi ja fysikalismi, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Eli kuten Internet Encyclopedia of Philosophyn "Naturalism" -artikkeli sanoo: "That does not require that in embracing naturalism one also embrace determinism, physicalism, and reductionism. (However, it is true that many advocates of some or all of those are also very often naturalists.)" Toisin sanoen se, että olet holisti tai uskot Jumalaan ei tarkoita että et olisi naturalisti. Mutta jos olet ateisti, joka uskoo reduktionismiin, determinismiin ja pelkkään fysikaaliseen todellisuuteen, olet miltei varmasti naturalisti.

Naturalismin tai ainakin siitä juttelemisen suurin ongelma on muuntuvuus : Oikeastaan, kun puhutaan naturalismista tai kritisoidaan sitä, pitäisi aina erittäin huolellisesti määritellä mitä tarkoittaa, ja kun sitä käsitteleviä lainauksia tai juttuja lukee, pitäisi aina selvittää ajallista kontekstia. Tämä aikaansaa tiettyjä vaikeuksia. Kuitenkin jotain voidaan sanoa. Otan esiin ontologisen ja metodologisen naturalismin kahtiajaon järkevyyden kritiikkiä.

Alun perin naturalismin ensisijaisena tavoitteena oli se, että metafysiikasta ei pidetty. Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata Wittgensteinin keksimä asia: Kun lähdemme hakemaan luonnontieteellistä tietoa, emme aluksi tiedä että onko sitä mahdollista saada. Siksi jo tutkimuksen tekeminen on metafyysinen hyppäys. Samanlaista ajattelua on Suomessa edustanut Sami Pihlström, jonka mielessä naturalismi on ylipäätään järkevä vain muodossa, jossa kaikki yliluonnolliset tai muut luonnontieteen maailmankuvaan sopimattomat oliot poistetaan järkiperäisen ajattelijan todellisuuskäsityksestä.
1: Mielestäni hän on unohtanut ignoraation mahdollisuuden. Kieltämättä Pihlström on siinä mielessä oikeilla jäljillä, että eiluonnontieteellisiä väitteitä ei tulisi esittää perusteltuina empiirisinä väitteinä. Kuitenkin jos myöntää että nämä ovat mielipidekysymyksinä ja vakaumusasioina, tilanne mielestäni muuttuu radikaalisti.
2: Olen toisaalta myös sitä mieltä, että luonnontieteiden menetelmä on toiminut hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme kenties ennen hyppyä ole tienneet onko mahdollista saada tieteellistä tietoa, nyt tiedämme että voimme tietää sillä jotain, eli tälläistä tietoa todella on olemassa. Ainoana vaihtoehtona tälle näkemykselle on tietenkin täydellinen tieteenvastaisuus aina ja kaikkialla, jolloin sen tuloksetkin voi tulkita vaikka jonkinlaisiksi konstruktioiksi. Myönnettävä kuitenkin on, että ainakin minä olen vakuuttunut siitä että mikään metafysiikasta vapaa naturalismi ei silti ole. Mutta tämän ei pitäisi olla yllätys. Olenkin metafysiikan kanssa samaa mieltä kuin mitä olen alkuoletusten kanssa: Niitä on aina mukana, mutta tavoite on niiden minimoiminen.

Mitä saa tappaa?

Patient: "It's murder. I'm against it. You for it?"
House: "Not as a general rule."
Patient: "Just for unborn children?"
House: "Yes. The problem with exceptions to rules is the line-drawing. It might make sense for us to kill the ass that did this to you. I mean, where do we draw the line? Which asses do we get to kill and which asses get to keep on being asses. The nice thing about the abortion debate is that we can quibble over trimesters but ultimately, there's a nice clean line: birth. Morally there isn't a lot of difference. Practically, huge."
(House MD, "One day, One room")

Kysymys tappamisesta on nykyään aika ajankohtainen asia. Se liittyy moniin räväköihin aiheisiin; Tästä puhutaan kun puhutaan abortista, eutanasiasta, itsemurhasta, sotimisesta ja jopa silloin kun puhutaan eläinten oikeuksista. Aihetta ei voida välttää edes silloin kun puhutaan katastrofialueiden auttamisesta tai terveydenhuollon määrärahoista. Sen sijaan kun otetaan määrittely, jossa vain elävän voi tappaa ruukkujen rikkominen ja vastaavien suunniteltujen rakenteiden tuhoaminen ei ole tappamista, joten ne jäävät tästä aiheesta ulkopuolelle.

Mielestäni tässä aihepiirissä esiintyy monia ihmisiä, joilla on antaa ns. "vastauksia". On pappia ja lääkäriä. Mielestäni tämä aihe on kuitenkin jotain sellaista, jota nämä tahot eivät omista täysin. Muillakin on elämä, joten luulisi että heillä olisi jotain valtaa asiaan. Ja olen sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin, ja kuten kaikki laumaeläimet, joiden jäsenet kykenevät tappamaan toisiaan, meilläkin on synnynnäisiä estomenetelmiä tappamiselle. Pidämme sitä luonnostamme pahana. Harjoittelu voi sitten vahvistaa tai heikentää tätä jonkin verran. Ja tämän vaiston varaan papit ja lääkärit ja eetikot rakentavat eettisiä kannanottojaan. Ne eivät synnytä vaan ilmaisevat tätä. Ja toivon mukaan harjoittavatkin. (jotta "eettiset lihakset" kasvaisivat. Osa voi olla synnynnäisesti "skrodempi" No, itse olen aika ruipelo oli miten oli.)

Mielestäni vakavin virhe tässä kohden ovat irrallaan käytetyt kategoriset käskyt. On ikään kuin käskyjä ja komentoja joilla on yleispätevän lain luonne.
1: Näillä kategorisilla käskyillä on tietenkin se ongelma, että niitä ei voida todistaa. Käytännössä ne tungetaan läpi esimerkiksi auktoriteettiin vetoavilla asioilla, kuten Jumalallisella komennusvallalla jonka sanotaan olevan käskyn takana. Keskustelu latistuu tämän luonteen vuoksi lähes pakotetusti kinaamiseksi jossa esitetään ristikkäisiä kannanottoja.
2: Kun näitä normeja laajennetaan ja saadaan vastaus toki moniin yksityiskohtiin. Mutta sitten huomataankin että tätä samaa universaalia sääntöä ei käytetäkään toisaalla, se ikään kuin "unohdetaan". Ja näin käy lähestulkoon kaikille: Ei ole tavatonta löytää eutanasian vastustajaa, joka vetoaa siihen että kaikki elämä on pyhää, mutta joka silti sallii esimerkiksi kuolemantuomion.

Tosiasiassa emme kuitenkaan koskaan toimi minkään kaavan "Tee kaikki voitavasi jotta joka ikinen maan päällä elävä/siitetty/synnytetty ihminen eläisi niin kauan kuin se on mahdollista". Pikemminkin meillä on aina jotain poikkeuksia. "Paitsi ei tässä". Joku hyväksyy että sotilashenkilö saa ampua toisen sotilashenkilön sotatilassa. Joku on sitä mieltä että itsepuolustukseksi saa ääritilanteissa tappaa. Kolmannesta eutanasia on hyvä keino. Neljäs kannattaa elvytyskieltoa. Viidennestä kuolemaantuomion saa pistää täytäntöön, kunhan sen suorittaa tähän palkattu pyöveli tietyillä ja valvotuilla menetelmillä. Hieman ekstreemimmät jopa näkevät että hänen suorittamansa toisen murhaaminen oli "oikeutettua" esimerkiksi vuosien seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi.

Ja kun sodassa esimerkiksi siviilien päälle tiputetaan napalmia, tätä kauhistellaan erityisesti televisiossa. Kammoksumme "sotarikoksia" emmekä niinkään sitä onko "sota rikos" ; Emme kauhistele yhtä paljon sotatilaa ylipäätään, joka kertoo siitä että emme suinkaan kammoksu itse ihmisten tappamista, vaan sitä että "sodan sääntöjä" ikään kuin rikotaan. Voisi sanoa että tämän kammon rajanvedoista kävin jutustelua armeija -aikanani hienon persoonan, luutnanttini Jalkasen, kanssa ; Eräällä marssilla heittelin kysymyksiä esimerkiksi siitä, miksi en voi saada liekinheitintä. (Turhaa tuskaa? Mitä varten ne luodit ovat? Psykologinen vaikutus? Vähentää intoa ja kuolemia, miksi muuten muka haluaisin?...) ja missä menee miinan ja ovelan käsikranaatista puihin viritellyn sotajuonen välinen raja. (Hän oli taatusti hieno mies, koska kävi jutut loppuun asti ja ymmärsi sävynkin. Halvempi persoona olisi lopettanut chattailyn jonkin tekosyyn nojalla.)

Kysymys on siis lähes käytännössä rajanvedosta.

Esimerkiksi Suomen laissa abortin kohdalla tällä hetkellä rajana pidetään 20. raskausviikkoa. Toiset vetäisivät rajan syntymään, siihen kun vetää ensimmäistä kertaa henkeä. (Joissain uskonnoissa hengitys on elämä, joten sikiö on heille by definition ei_elossa.) Toinen vetää rajan hermoston toimintaan: Jos ei ole hermosolujen toimintaa ei ole tuskaa. Kolmas vetää rajan alkion kiinnittymiseen istukkaan. Heistä kierukkaa tai katumuspilleriä saa käyttää jotta kiinnittymistä ei tapahtuisi. Katolilaisille kondomin käyttökin on liikaa. Moni kuitenkin vastustaa esimerkiksi kloonaamista, vaikka kukaan tuskin väittää että esimerkiksi Dolly -lampaasta tehty klooni ei olisi elävä. Tosiasiassahan klooni olisi elävä ja sillä olisi oma persoonallisuus : Ovathan identtiset kaksosetkin itse asiassa "luonnon tekemiä klooneja", joten käytännössä me kaikki jo tiedämme tämän. Osa jopa vastustaa hedelmöityshoitoja, koska niissä tehdään monta alkiota, jotka eivät liity kohtuun tai jotka kuolevat pian ja tämä tiedetään ennalta.

Ja kun tappaminen laajennetaan eläinkuntaan, pandojen suojelua pidetään tärkeänä, hieman harvempi arvostaa hämähäkkejä ja kärpäsiä, ja hindulaisuuden aktiivimmat lakaisevat muurahaisia tieltään kävellessään ja syövät vain hedelmiä koska koko kasvia ei tarvitse tappaa hedelmän vuoksi ; mutta toisaalta bakteeritautien aiheuttajien tuhoamista ei pidetä minään rikkeenä, päin vastoin. Sekin on periaatteessa kyllä elämä. Rajanveto joudutaan siis tekemään, jossain kohdassa se kategorinen normi onkin sitten "saivartelua ja naurettavaa".

Esittämäni taas voivat ensin tuntua suorastaan naurettavalta, mutta nostan kuitenkin erään "kettutytön" minulle tekemästä muistutuksesta. (Täsmennys: En karkeasti sanoen pidä heidän tavoitteistaan erittäin monien yksityiskohtien kohdalla, vaikka en mikään eläinten kiduttamisen ystävä olekaan. Pääpiirteet ovat ehkä samansuuntaiset, mutta vedän rajan eri kohtaan kuin he. Ja aihepiirin keskustelut vain käydään lähes aina juuri tuolla raja -alueella, joten en koe olevani "one of them".) Miksi vetää elävän rajaa ihmisiin? Miksi vain ihmisen elämän pitäisi olla pyhää? Onhan se kieltämättä aika itsekeskeistä sanoa, että ihmisellä on valta päättää ihmisten ja eläinten arvot. On hyvä miettiä miksi ihminen olisi erikoisasemassa määritellä tämän. En osaa tähän sanoa muuta, kuin kaksijakoisen kommentin:
1: Vastakysymyksen "Jos määrittelemme eläimien arvon samaksi kuin ihmisen, me kuitenkin teemme sen määrittelyn"
2: Arrogantin kommentin "Koska vain me voimme." (Tosin käytän samaa siihen, kun joku kysyy miksi ihmisten pitäisi pitää huolta elinolosuhteista eikä vain kulkea ja mässätä, kun eläimet eivät säästä. Syy miksi he eivät tuhoa maailmaa ylensyönnillä on se, että ne eivät voi. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjassahan viitataan siihen että monien alkuperäisheimojen "yhteys luonnon kanssa" on eräänlainen harha: He päin vastoin käyttävät luontoa niin paljon hyväkseen kuin tekniikallaan voivat. Se tekniikka on vain alkeellista. Vastaukseni on "koska vain me voimme." "And if we don't do it, no one will.")

Joten palaan tätä kautta itsekkäästi ihmisiin, myönnän puutteeni.

Kun asia palaa terveydenhuoltoon, huomaamme että meillä on asiat ihan hyvin. Mutta me voisimme tehdä lisää. Joku voisi ajatella, että meillä ei ole varaa. Mutta meillä olisi enemmän varaa, jos emme käyttäisi sitä johonkin muuhun. Esimerkiksi taidemuseoiden ylläpidosta on yhteiskunnalle menoja, ja jos leikkaisimme muualta kaiken pois, niin että vain kuolemien estäminen olisi tärkeää ja muun tukeminen minimoitaisiin tämän asian tärkeyden vuoksi, meillä olisi enemmän varaa. Tästä säästöstä tulee yksiselitteisesti kuolemia. Harva kuitenkaan taitaa kannattaa tälläisiä megaleikkauksia : Ainakin elämän laadulla on siis jotain merkitystä kun asiasta puhutaan.

Ja verta saataisiin kinaamisen muodossa jos tässä vaiheessa nostettaisiin kantasoluhoidot puheeksi. Toisten mielestä ne pelastavat elämää samaan tapaan kuin vaikkapa elinsiirto -joka se tavallaan onkin, toisten mielestä se on "aborttiin sidotusti murha" koska ne saadaan niinkuin ne saadaan ja monien näkemys kieltää abortin.

Minulta ette saaneet vastauksia, vaan toivon mukaan muutamia kysymyksiä kuitenkin. Jätän vastaukset lääkäreille, papeille, valehtelijoille ja muille. Ihmisille?

Skandaalilehden polttaminen vahvistaa ilmastonmuutosta.

Jos sademetsässä kaatuu puu vaikka kukaan ei tunnusta sitä kaataneensa, murskataanko siitä painoalusta tarinoille, joissa hyvänä tarjouksena myydään eläviä eläimiä yksilöhintaan ja kuolleita kilohintaan? (Ei toisin päin.)

P1: Aika, jona jokainen syntynyt lapsi on väestönkasvua eli "keskeinen uhka ja kestävän kehityksen este." Mutta lehdessä oli hyvä tarjous joten kakarat hankkikoot omat luonnonvarat. Luomuruoka on kalliimpaa kuin tavallinen koska sen syöminen kaikkien etu. (Yritys hyvä mutta huono.)

P2: Aika jona lehden ensimmäisillä sivuilla tärkeimmät uutiset, epäreilun kaupan halvat omenat ja viimeisillä sivuilla on kuolinilmoituksia. Niissä ihminen ikävän kohde jota ei myydä kilohintaan. Kun omaansa ei näe, ne tuntuvat keinotekoisilta ja epäajankohtaisilta vaikka ei olisi väärässä vaan tavoitetilassa: edellä aikaansa. "The reports of my death are greatly exaggerated." (Tarvittiin Nietzsche sanomaan"Jumala on kuollut", Jumalaa ei tarvittu sanomaan "Mark Twain on kuollut".)

P3: Aika jona olemassaolo on myydyksi tulemista ja kynä miekkaa mahtavampi. Yritys hyvä, mutta huono koska esiaurojen sijasta käytössä siviilihakuiset ohjukset joita välittävät uutiset välittämättä. (Ja kynääkin mahtavampi on ignoraatio joka toimii kuin vuorisaarna ; vahvistuu kun kokee itsensä aseettomaksi "oheistappioiden" edessä.)

V: Paperia painetaan, mutta ketään ei kiinnosta.

Ylpeä Eläin

Ihmiset miettivät ihmisyyttä. Omia erityispiirteitään, ja sitä miten he ovat samanlaisia ja erilaisia kuin muut asiat, kuten kivet, ruusut, sammakot tai apinat. Näitä mietelmiä tekee aina ihminen.

1: Ihminen tasa-arvoisena osana luontoa. Aristoteles määritteli ihmisen "valtiolliseksi eläimeksi". Hän edusti ajatusta, jossa ihminen ei eroa eläinkunnasta hirvittävän paljoa. Sama näkemys näkyy useassa kansanuskonnossa, jossa erilaiset toteemieläimet saavat inhimillisiä piirteitä. Samoin esimerkiksi Hannon retkikunta näki 400 eKr. gorilloja, ne tulkittiin ihmisiksi. Toisaalta tätä näkemystä puolustavat myös nykyajan New Age, jossa eläimet ja ihmiset nähdään osana samaa ketjua. Tämän näkemyksen riskinä on antropomorfismi, jossa esimerkiksi eläimissä nähdään inhimillisiä piirteitä, joita niissä ei ole.
2: Ihminen luontoa suurempana. Ihminen on nähty myös aivan erillisenä. Hän ei ole yksi eläin muiden joukossa. Tämäkin näkemys on, jos ei uskonnon synnyttämä, niin ainakin sen levittämä. Ne kun yrittävät sanoa että ihmisellä on esimerkiksi sielu, joka erottaa ne täysin eläimistä. Tässä näkemyksessä ihmisen tarkoitus on hallita luontoa, ei niinkään olla osa sitä. Tämän näkemyksen riskinä on antroposentrismi, jossa on kyse liiasta ylpeydestä: Ihminen nähdään liian keskeisenä, liian tärkeänä, liian suurena suhteessa kosmokseen ja niin edes päin.

Tietenkin riskit ovat molemmissa: Esimerkiksi ihmisen jumalallisuutta korostavassa näkemyksessä voidaan nähdä Jeesuksen kasvoja paahtoleivissä tai pensaissa ja tässä on kyseessä antromorfismi. Eikä ihmistä luonnonolentona pitävä ole suinkaan immuuni suuruudenhulluudelle. Riskit kuitenkin painottuvat, ja ne ovat seurausta niiden keskeisen logiikan jatkamista sinne minne se ei toimi. Induktioon hyppää silloin sellaista mitä siihen ei voida liittää.

Toisaalta tälläinen dualismikin on hieman erikoista: Esimerkiksi biologian kannalta tämä jako on erikoinen. Carl von Linnén taksonomiassa ihminen asetettiin hierarkiassa huipulle. Ihminen oli siis enemmän kuin eläin. Toisaalta hän kuitenkin kuului ominaisuuksiensa vuoksi osaksi luokittelua, eli hän oli myös eläin ja osa luontoa. klisee "luomakunnan kruunu" kuvannee tätä molempien osien täyttymistä melko hyvin. Ihminen oli jumalan kuva ja eläimen kuva saman aikaisesti. Varhaisversiossa evoluutioteoriassakin seurattiin samanlaista näkemystä, jossa eläimistöä kuvattiin ikään kuin kehityksen portailla, jossa huipulla keikkui ihminen. Nykyisin evoluutioteoria näkee että evoluutiolla ei ole varsinaista suuntaa, jolloin on mieletöntä väittää että jokin olisi evoluution "huipulla". Samoin evoluutiota levitettiin väärällä tarinalla "olemassaolon taistelusta", jossa ihminen nähtiin ikään kuin sankarillisen kertomuksen sankarina, joka taistelee vaikeuksia vastaan ja voittaa sen vuoksi, ja ihminen oli siksi sen lopullinen huipentuma. Tälläinen näkemys oli selkeästi antroposentrinen. Nykyään kuitenkin nähdään että evoluutio ei kehitykään teleologisesti päämäärää kohden vaan stokastisesti. Tällöin esimerkiksi ajanhetken X suurin eläin on yleensä suurempi kuin mitä suurin eläin on ollut ennen ajanhetkeä X, mutta tämä ei johdu siitä että evoluutio jotenkin pyrkisi monimutkaisempaan. Evoluutiolla ei ole suuntaa, joten ei voida sanoa että kun eläin elää ajanhetkellä X, se olisi monimutkaisempi kuin eläin varhaisemmalla ajanhetkellä. (Vaikka ajanhetken X monimutkaisempaa tuskin löytyy ennen. Tämä johtuu ns. "juopon merimiehen kävelystä": Jos baarin seinä ja ovi estää juoppoa kävelemästä baarin puolelle tai sen taakse, hän lopulta päättyy ojaan, vaikka tämä olisi kaukanakin baarista. Mitä pidempi aika, sitä kauempana oja saa olla, jotta siihen ei pudottaisi.)

Tietenkin evoluutio on vain pieni osa samantapaista muutosta: Vastaava muutos esimerkiksi psykologiassa ja etenkin aivotutkimuksessa on loukannut vanhaa mielen mystisyyttä : Henkisyyden hienouden tiivistäminen aivomassaan ja sen fysikaalis-kemialliseen toimintaan on ollut monista loukkaavaa. Psykologian kohdalla ero on kuitenkin kenties selvempi kuin evoluution. Evoluutiossahan ihminen on kuitenkin oma lajinsa, joka on ainutlaatuinen samaan tapaan kuin kaikki lajit ovat ainutlaatuisia. Ainutlaatuisuus omalla tavallaan ei ole ainutlaatuista, vaikka ne piirteet ovatkin. Siksi ihmiselle voi yhä kuvitella taivaasta annetun sielun, jota ei ole eläimillä.

Ja toisaalta nykyäänkin näkemys siitä, minkälainen ihmiskuva valitaan johtuu uskonnollisista ja poliittisista tekijöistä. Humanismikin edustaa jonkinlaista antroposentrisyyttä, koska se asettaa "ihmisen kaiken mitaksi". Tämä ei toisaalta vielä tarkoita sitä, että se olisi väärässä. Se on hieman sama, kuin väittäisi että fysikaalinen näkemys siitä että aurinko nielee maan on totta, koska ihminen ei voi vaikuttaa siihen, mutta näkemys saastuttamisesta johtuvasta ilmastonmuutoksesta olisi väärässä koska siinä ylpeillään sillä että ihminen olisi niin kaikkivoipa että voisi tuhota itsensä.

Brotherhood of sword

Tämä on jonkinlainen historiallinen katsaus saksalaiseen miekkailuun.

Johannes Liechtenauer eli 1300 -luvulla. Hänellä oli "Gesellschaft Liechtenauers" , joka oli ryhmä joka oli taitava monissa keskiajan taistelutaidoissa, joista tietenkin pitkä miekka korostui. Hänen seuraajistaan tulee nimeltä mainita Paulus Kal, Sigmund Ringeck ja Peter von Danzig (joista viimeisin kirjasi kirjaansa mm. Martin Hundfeldin ja Andres Lignizerin ohjeita.)jotka kirjoittivat miekkailutekniikoista kirjoja (kukin omansa). Myös Sigmund Rinngeck jatkoi Nimitys katosi kun miekkailijat organisoituivat.

Kuitenkin myöhemminkin jokainen miekkamestari vähintään väitti jatkavansa Liechtenauerin perinnettä. Samoin perinteelle tyypillistä oli se, että miekka oli vain yksi osa. Manuaaleissa on kirjattuna eri aseiden käyttöä.

Marxbrüder (engl. Brotherhood of Saint Mark) oli merkittävä organisaatio, joka oli miekkailijoiden kilta. Se vaikutti 1500 -luvulla. Se aloitti toimintansa 1400 -luvulla.
1: Sen alkuajankohta ei ole aivan selvä, mutta Hans Talhoffer mainitaan usein sen varhaisimmaksi jäseneksi. Talhoffer tuotti muutamia miekkailukirjoja (Fechtbücher), joissa oli mukana kuvitusta. Talhofferilla oli mukana pitkän miekan lisäksi myös aseetonta taistelua, tikaria, ratsuilla käytävää taistelua ja salkoaseita käsittelevä osio. Talhoffer liitetään Marxbrüderiin koska Pyhän Markuksen leijona esiintyy eräissä hänen manuskripteissään, tosin hän oli varmasti myös "Liechtenauerin porukkaa". Hänellä oli luultavasti myös eräänlainen kova kilpailusuhde Paulus Kalin kanssa.
2: Ensimmäinen aivan varma maininta veljeskunnasta on 1474, koska heidän kokoontumisestaan löytyy pöytäkirja, jossa he valitsivat kapteeninsa. Toiminta oli tällöin joka tapauksessa jo järjestäytynyttä.
3: 1487 keisari Frederick III antoi veljeskunnan jäsenille monopoliaseman titteliin "Meister des langen Schwerts" (~pitkän miekan mestarit.) Tämä oli olennaista, koska jalkaväen palkkasoturit, landsknechtit, pääsivät tuplapalkkaa saaviksi doppelsöldnereiksi vain tämän jäsenyyden kautta. Normaalit "knihtit" olivat yleensä pikemenejä, eli heille annettiin pitkä keihäs jonka päässä oli piikki. doppelsöldnerit sen sijaan saivat kahden käden miekan (zweihander) joiden tehtävä oli löydä aukkoja vihollisen piikkimuuriin ja katkoa piikkejä.

Joachim Meyer oli luultavasti juuri tämän veljeskunnan jäsen, hän kirjoitti 1570 merkittävän "fechtbüchin". Tosin hänet liitetään myös toiseen miekkailukiltaan, joka oli nimeltään federfechter eli freifechter.

Se perustettiin vuonna 1570 Prahassa. Heidät tunnettiin jo heti alusta asti hyvistä taidoistaan. Killan nimen alkuperä on hieman epäselvä, se viittaa sulkaan. Grimmin veljekset arvelivat kirjassaan "Deutsches Wörterbuchissa", että syy nimelle olisi ollut tapa laittaa sulkia hattuun tai peitseen.
1: 1575 Frankfurtissa heille myönnettiin sama oikeis kuin mikä Marxbrüdereillä oli. 1607 Marxbrüderit yrittivät kumota tätä, mutta he epäonnistuivat. Monopoliasema, joka alalla oli ollut noin sata vuotta, loppui.

Kolmas mainittu miekkamiesten veljeskunta oli Lukasbrüder (Brotherhood of Saint Luke), mutta se oli epäorganisoitunut, ja se voidaan luokitella lähes tulkoon huligaaniporukaksi.

Saksalaisen miekkailun viimeisen säilyneen teoksen kirjoitti Jacob Sutor. Hän kirjoitti "Neues Künstliches Fechtbuchin" vuonna 1612. Kirja oli lähinnä Meyerin kirjojen päivittämistä - ilkeimmät sanovat jopa että plagiointia. Kirjassa edelleen perinteelle tyypillisesti laaja kirjo erilaisia aseita. Tässä tapauksessa aina aamutähdestä viitta-rapiiri -pariin asti.

Järjestäytymisellä oli tavallaan suuri merkitys: Sen piirissä tuotettiin suuri valikoima testattuja tekniikoita, joista tehtiin kirjoja. Ja kun itse systeemi muutoin on loppunut, se olisi tarkoittanut sitä että tekniikat olisivat kadonneet. Nyt ne on rekonstruktioitavissa näistä kirjoista, ja tiedetään että ne tehdään juuri samalla tavalla kuin vuosisatoja sitten. Ja kun näillä kirjojen tekniikoita "ikään kuin myytiin sodankäyntiin" eli ne olivat eräällä tavalla "kaupallisia sovelluksia", eikä ostaja halua maksaa tuplapalkkaa tyhjästä, oli tekniikoiden myös toimittava. Ja tietenkin kun kirjoihin on kirjattu tekniikoita, jotka on kirjannut miekkailija joka on elänyt siihen asti että on päässyt kirjaamaan oppinsa ylös, jo tämä yksinään tarkoittaa jotain.

Joachim Meyer seisoo omillaan.

Seuraava kuvitus on Joachim Meyerin "Fechtbuch" :ista. Pääsen laittamaan näitä kuvia, koska tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Kuvat on tehty 1570, oma roolini on ollut lähinnä kasaaminen ja pelkistäminen. Eli kuvista on poistettu koristelua jne. Lisäksi lisäsin asentojen nimen kuvaan.

Primary Guards:




Secondary Guards:

Mielen matkaajat.

Psykonautit (kreik. ψυχοναύτης, mielen seilaajat) ovat oma, melko erikoinen ryhmänsä, joka pyrkii ensin aikaansaamaan jollakin tavalla muuntuneen mielen tilan, ja jotka tätä kautta kokevat saavansa jonkinlaista tietoa tai ymmärrystä. Keinona matkaamiseen voi olla lähes mikä tahansa meditaatiosta lucid dreamingin kautta hallusinogeenisiin huumeisiin ja ärsyketyhjiön (sensory deprivation) käyttöön. Hän voi käyttää yhtä tai useampaa erilaista menetelmää näistä. Toisaalta osa saattaa myös kieltää jonkun menetelmän. Esimerkiksi monet psykonautit pitävät hallusinogeenisiä huumeita hieman tai paljon halveksittavana oikotienä joka toimii vain niille jotka "eivät muuten osaa".

Psykonautiikan nimesi ensimmäisen kerran Ernst Jünger, jonka kulttuurillisen, kamppailuun ja tässä menestymiseen perustuvan, ajattelun on esitetty auttaneen Adolf Hitlerin valtaanpääsyssä. Toisaalta hän oli edelläkävijänä myös taiteellisen rintaman, maagisen realismin alueella. Tässä taidelajissa ihmeelliset asiat esitettiin ikään kuin tavallisina, jolloin niiden paranormaaliutta tai yliluonnollista luonnetta ei itse asiassa lainkaan korostettu. Jünger kirjoittikin kirjan "The Glass Bees", joka luokitellaan science fictioniksi. Jünger kokeili elämänsä aikana monia huumeita, eetteriä, kokaiinia, hasista ja elämänsä loppupuolella meskaliinia sekä LSD:tä.

Psykonauteilla on havaittavissa samantapaista ajattelua, mitä maaginen realismi edustaa taiteessa. Heidän mielestään muuntuneilla tietoisuuden tiloilla on suuri hengellinen, henkinen ja tiedollinen merkitys. Heille tilanne ei ikään kuin ole mitään taikojen tekemistä, vaan enemmänkin mielen voittoa aineesta. Tämän avulla sitten saavutetaan tietoa kenties myös jumalista, psykonauttiyksilöstä riippuen. Psykonautiikka liitetään usein shamanismiin ja New Age -sävyiseen uusshamanismiin, jonka rakenne on yksilöllinen eikä kokonaisuutena kovin koherentti. Siinä saa olla melko vapaasti mitä mieltä haluaa. Suurin osa heistä kuitenkin edustaa jonkinlaista animistista tai panteistista kantaa. Uusshamanismi eroaa Michael Yorkin mukaan shamanismista koska "In traditional shamanism, the shaman’s initiation is an ordeal involving pain, hardship and terror. New Age, by contrast is a religious perspective that denies the ultimately reality of the negative, and this would devalue the role of fear as well"

Suoritteillaan psykonautit hakevat vastausta siihen miten mieli toimii, kuinka he voivat parantaa mielensä ja tunteidensa hallintaa, kehittyä henkisesti tai saada vastauksia henkisiin kysymyksiin, saada tietoa metafyysisen maailman rakenteesta tai vain jokapäiväisestä elämästä enemmän saamiseen. Tavoitteena ei siis ole pelkästään saada pää sekaisin. Keskeisintä on huomata, että siinä missä psykologit yrittävät tavoittaa ihmismielen toimintaa, eli ymmärtää miten ihmisten mieli toimii, psykonautit ovat liikkeellä subjektiivisemmasta lähtökohdasta. Heitä kiinnostaa miten heidän oma mielensä tuottaa. Se on siis enemmän itsensä kehittämistä, ja lähempänä uskonnollista kuin tieteellistä tarkastelutapaa.

Loppuosa onkin sitten niille valikoiduille psykonauteille, joiden mielestä kyseessä on perusteltu asia, eikä niinkään uskomustoiminta.

Ei ole aivan tavatonta löytää psykonauttia, jonka mielestä esimerkiksi aistiharhoista saadut näyt ovat jopa aidompia kuin normaalit havainnot ja siksi nämä olisivat luotettavampia tietolähteitä. Pyhtaasti hermeneuttisesti ajatellen tiedämme vain, että ne muuttavat ajattelutapaa, joten periaatteessa emme tiedä, onko todella näin. Kuitenkin tämänkin katsantokannan mukaan olisi aivan yhtä järkevää väittää että normaali itsetutkistelu ilman tajunnan muutosta toisi luotettavimman tiedon ja että huumeet ja muu mielen muuttaminen vääristää havaintoja ja tekee niistä tätä kautta epäluotettavia. Psykonauteista kokemus siitä että hallusinaatiot ovat aitoja, jopa aidompia kuin normaalisti nähty totuus on melko yhtenäinen ja se on tuttua lähes kaikkien huumeiden parista. Kokemus sinällään ei kuitenkaan tarkoita että näin on: Kysymys on loppujen lopuksi siitä, että jos "psyyken muuttaminen valehtelee", ne valehtelevat tämä kokemuksen aitoudesta ja jos "psyyken muuttaminen tekee todeksi" ne varmistavat aitouden. Mistään objektiivisesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse.
1: Itse olen aika vahvasti sitä mieltä, että psykonauttien suurin ongelma on konsilienssi. He eivät saa tukea näkemyksilleen muuta kuin omista muuntuneen todellisuuden maailmoistaan, kun taas normaaliaisteille on muutakin: Nimittäin jos näen hallusinaation junasta, muut eivät osaa kuvailla junaa samoilla väriominaisuuksilla, eikä siitä saa esimerkiksi valokuvaa joka säilyisi. Jos taas näen aidon junan, muut voivat kuvailla samanlaisen junan ja saan valokuvankin. Tämä jälkimmäinen vaatisi melkoisen mutkikasta harhanrakennussysteemiä, jossa on esimerkiksi muistilaitos jossa systeemi säilyy ja jossa koko maailma muokataan harhan mukaan, kun taas ensimmäisessä riittää että omat aistit vääristyvät. Kysymys on siis siitä, onko todennäköisempää että koko maailma on harha jossa on muisti vai onko vain itse näkemässä harhoja.
2: Lopullista todennäköisyyslaskua sille kumpi on aidosti todennäköisempi ei kyllä voi suorittaa. Mutta jotenkin en jaksa uskoa että moni uskoo harhamaailmaa yksinkertaisemmaksi kuin omaa harhannäköään. Tosin tässä kohden olen osittain väärässä. Osa nimittäin uskoo.

Someone Is Wrong On The Internet.

"You cannot reason a man out of a position he has not reasoned himself into."
(Benjamin Franklin)

SIWOTI eli "someone is wrong on the internet." kuvaa tilannetta, joka on tavallinen internetissä: Jos joku laittaa verkkoon jotain järjetöntä, monet lähettävät pakonomaisesti ja runsaasti vastineita yrittäen jotenkin oikaista virheen tekijää : Ihmiset haluavat selvästi kovasti korjata toisten virheitä. SIWOTI -akronyymin kehittäjäksi kutsutaan usein Paul Zachary Myers. Ilmiö on tuttu. Esimerkiksi hassuhkona esimerkkinä on taannoin 100 -lehden palstalla ollut väite, jossa yksi viesti sisälsi esityksen siitä, että kananmunissa on tipu sisällä. Seuraavat pari päivää palsta oli täynnä kommentointeja siitä, että tipua ei tule ilman kukkoa, ja että munissa ei ole alkiota. Niitä tuli siis todella runsaasti. Ihmisillä on selvästi kova tarve opettaa ja opastaa, ja kenties brassailla hieman osaamisellaan.

Ehkä vielä erikoisempaa on kuitenkin se, että normaalikeskustelun tasolla faktojen käyttö ns. "ei vain toimi" : Tämä lähestymistapa alleviivaa sitä, että erimielinen on tietämätön ja tyhmä, jolloin tilanne kääntyy siihen että korjailtu kokee että oikojalla on määräilevä ja auktoritaarinen asenne. Ongelmana on tietysti se, että jos joku osaa jonkun taidon, jonka hankkiminen vaatii taitoa, hän osaa jotain jota muut eivät osaa. Tämä voi tehdä jonkinlaisen auktoriteettiaseman. Henkilöt eivät keskimäärin tutki asiaa, vaan suhtautuvat tunteellisemmin. (Tosin internetissä monet SIWOTI -ilmiön aikaansaajat harrastavatkaan eivät tee perustelujaan arumentatiivisesti vaan siitä syystä että ovat erimielisiä ja reagoivat asioihin tunteellisesti. Internetkeskusteluissa noin keskimäärin ei ole kyse prosessista vaan projektista : Rakenne on, että ensimmäinen porukka yrittää voittaa toisen porukan sanallisessa kiistassa - ei siis keskustelussa jossa eri kantoja perustellaan ja ehkä päädytäänkin johonkin lopputulokseen käyttäen pelkkää perusteltua argumentointia.) Tähän liittyen Anto Leikola kirjoittikin kirjassaan "Kätilösammakon arvoitus", että hippiliike ja muut antirationalistiset (tai uusromanttiset, kuten itse tapaan sanoa, ihan sen vuoksi että se on hieman kunnioittavamman kuuloinen) liikkeet haluavat mieluummin tuntea asioita ja kerätä kokemuksia, kuin miettiä asioita, perustella niitä ja saada näin kokemusta. Syynä on osittain juuri se, että tiede nähdään ikään kuin sellaisena, jossa tieteentekijät laskeutuvat jalustaltaan kertomaan kuolevaisille miten asiat ovat, ja tämä luonnollisesti koetaan inhottavana. Hallinta ylhäältä alas tilanteessa jossa on jotain eriarvoistavalta vaikuttavaa, ei ole koskaan mukavaa. Ainakaan, jos olet se joka on portaalla se joka on alempana.
1: Tässä kohden minusta tärkeää on huomata, että tiede on paitsi ratkaissut ongelmia, tuonut myös uusia tilalle. Ennen ei tarvinnut miettiä, miten kantasolututkimuksen etiikkaa pitäisi laitella. Nyt se on hyvinkin tärkeä keskustelunaihe. Lisäksi asiat ovat monisyisempiä ja kompleksisempia, koska asioita tiedetään enemmän ja enemmän. Ja tämän seurauksena niiden mekaniikkaa joutuu opettelemaan, jolloin ne eivät ole joka ikisen saatavilla tai edes arkijärjen mukaisia. Tilanne on hieman kuten matematiikassa: Kun joku taitava matemaatikko väittäisi ratkaisseensa jonkun ongelman, en osaisi tarkistaa puhuuko hän totta. Tämän arviointiin tarvittaisiin toinen matematiikan osaaja. Tiedeasioiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että henkilö osaa päätellä eikä toinen välttämättä edes ymmärrä koko perustelua, jolloin ulkoisesti henkilö ei voi vakuuttua, hän vain joko luottaa tai ei luota tahoon. Aina tieteellistä perustelua ei erota "Argumentum ad Technobabblesta", jossa vain hämmennetään hienon kuuloisilla sanoilla.
___1.1: Myös käytetty kieli muuttuu monimutkaiseksi, eikä ole vaikeaa joutua tilanteeseen, jossa ei edes ymmärrä mitä toinen sanoo. Kun lausetta ei ymmärrä, on vaikeaa tietää onko sen sisältö myös totta : Ja nykyäänhän erilaisia termejä on paljon. Terminologiaahan käytetään "helppouden vuoksi" : Jos esimerkiksi pokerinpeluussa tiettyjä pelitemppuja, tilanteita ja asioita kutsutaan nimeltä, tämä tehdään sen vuoksi että ei tarvitsisi joka kerta sanoa yksityiskohtaista määrittelyä. Siksi esimerkiksi kun pokerinpelaaja kertoo että olet pelaajana liian "Calling Station", voit jäädä huuli pyöreänä ihmettelemään. Tätä ei tehdä aina siksi jotta pokerinpelaaja voisi brassailla, vaan sen takia että olisi hitaampaa ja mutkikkaampaa ruveta selittämään joka kerta asiaa alusta. Tosin ilman pokerisanaston osaamista henkilö voisi sanoa että "häviät koska olet liian Unga-Bunga" -enkä voisi sanoa onko se joku eksakti pokeritermi, joka vain kuulostaa hassulta. Siksi jos joku tulee moittimaan peliäni -luultavasti ihan syystäkin- käyttämällä termejä, koen sen uhkaavana. Arkitermeillä perustuvaa lähentämistä ja selittämällä voisin kuitenkin oppia pokeria, ja samalla ne termitkin tulisivat tietysti tutuksi. Mutta kaiken kohdalla tähän on tietysti liian vähän aikaa. (En vieläkään tiedä mitä "Calling Station" tarkoittaa. Olen kuitenkin ilmeisesti sellainen.)

Kun tilanne on tämä, syntyy tietenkin ongelmia, koska normaalisti tunteenomaisempaa argumentaatiota pidetään enemmän virheellisenä, ja asioiden yksinkertaistamista taas pidetään olkiukko -argumenttivirheenä, eli Yleisesti Huonona Asiana. (Kenties siksi että ne ovat juuri sitä.) Kun asiat ovat monimutkaisia ja vaikeita ei perusteltu tapa voi olla se että vaikeat mutta olennaiset asiat vain poistetaan ja pelkistetään niistä jokin helppo heijastus ; Jotta näkökanta on hyvä, se ei saa tappaa tietoa vain siksi että se olisi sen kanssa "monista liian mutkikas".

Siispä vaihtoehtona internetin "argumentatiivisessa maailmassa" on siis olla joko tunnetason argumentaatiota ja yliyksinkertaistamista käyttävä henkilö jota syytetään huonosta argumentaatiosta tai sitten kaamea zombie-robotti jota syytetään ylimielisyydestä. (Zombie-robotti on peräisin lähteestä: Eräällä puolisoni tutoroimalla yliopistokurssilla ollut oppilas käytti nimitystä. Tilanne oli se, että puolisoni reagoi erääseen kommentointiin jota tämä harrasti ja johon tämä viittasi myöhemmin "tieteellisenä perusteluna". Puolisoni sitten listasi siihen viereen argumenttivirheiden nimet ja asiavirheet, minä lähinnä hihittelin : Esimerkiksi "tieteellistä perustelua" on ilmeisesti se, että kritiikkiin vastataan sanomalla "Olen vain niin nero että idiootit eivät ymmärrä". [End of argument]. Tämän viereen ilmaantuikin muutamia latinankielisiä sanoja. Oppilaan reagointi tähän kommentointiin oli tietenkin tuo sangen eloisa termi.)

Oma kantani on, että SIWOTI on yleensä ilmiönä turha, koska se ei itse asiassa yleisesti katsoen vaikuta mihinkään eikä kehenkään. Se ei kuitenkaan ole menossa minnekään. Ja ehkäpä minäkin tulen tekemään sen ylläpitämisessä oman osani.

Ryhmä ja yksilö.

Charles Darwin mietti sitä miten evoluutio aikaansaa sosiaalista käytöstä ja älykästä toimintaa kirjassaan "The Descent of Man". Hänestä se oli evoluution seuraus. Moni kuitenkin pitää moraalin luonnontieteellistä tutkimusta epäonnistuneena, koska siihen liittyy subjektiivisuutta jota ei voitaisi tutkia objektiivisesti. Heistä asia on tavallaan luonnontieteen ulkopuolella ; esimerkiksi Matti Sintosen "Moraalin evoluutio" -jutussaan joka on kirjassa "Kaikki evoluutiosta" kuvaa (mutta ei kannata) näkemystä, joiden mukaan evolutiivisella selittämisellä on filosofista taakkaa, koska se kertoo vain siitä miten asia on voinut syntyä, eikä kerro sitä onko se todella syntynyt niin. Tämä perustelu antaa monille sosiologeille ja uskonnollisille näkemyksille ikään kuin luvan väittää evoluutioteoreettisia selityksiä väärinä ja epäonnistuneina, ja ajattelevat että tämä tarkoittaa sitä että jokin uskonnollinen selitystapa olisi parempi. Kuitenkin tässä on siitä erikoinen seuraus, että toiset tulkinnat ovatkin itse asiassa "tasa -arvoisempia kuin toiset" : Unohtuu että esimerkiksi uskontokin kertoo samaan tapaan miten "voi olla" aktuaalisesti todistamatta että niin aivan varmasti myös on.

Toisaalta Ilkka Pyysiäisen jutussa "Uskonnon evoluutio" (joka on samassa kirjassa) mainitaan siitä, että vaikka monet ajattelevat että moraali tulee uskonnon normien kautta, se jättää itse asiassa täysin auki sen kysymyksen, miksi kukaan haluaisi seurata niiden esimerkkiä. Hän esitti, että Raamatusta löytyvät moraaliset ohjeet ja monista muista uskonnoista löytyvät moraaliohjeet ovat tulleet sinne sitä kautta, että niihin on onnistuttu sitomaan sitä miten ihmiset kokevat ja ovat kokeneet asioita. Pyhä kirja ei siis ole moraalin lähde, vaan ne ovat moraalikannanottoja.
1: Mielestäni tämä näkemys on hyvä: Uskonto jonka tapa määritellä hyvä olisi ihmisille vastenmielinen, ei saisi suosiota. Sen sijaan jos sen hyvyys tuntuu jo omalta, sen seuraaminen on helppoa. Ja siksi käännyttäjätkin aloittavat usein selittämällä sellaisia asioita jotka ovat kaikista hyviä ja sitovat moraalin Jumalaan vasta myöhemmin: Eli käännytys ei mene niin että ensin perustellaan vakuuttava Jumalatodistus ja tämän jälkeen muutetaan henkilön moraali, vaan ensin esitetään että jokin asia on hyvää, ja kun tästä ollaan samaa mieltä, tehdään ikään kuin induktiivinen hyppäys, jonka seurauksena se, että moraaliarvostelmat ovat sellaisia että ihminen hyväksyy ne, johtaa siihen että myös muut esitetyt asiat, kuten väitteet tuonpuoleisen luonteesta, ovat yhtä oikeita.
2: Mielestäni tämä Pyysiäisen näkökanta ei myöskään suinkaan vähennä uskonnon arvoa, pikemminkin päin vastoin: Ideana on se, että kaikki uskonnot sitovat jotain näkemyksiä, mutta kaikki uskonnot eivät menesty. Näin ollen ne uskonnot jotka menestyvät, vetoavat eettisiin arvoihimme harvinaisen hyvin. Ideana on hieman sama kuin mikä taiteen kohdalla tulee vastaan: Hyvä esteettislähtökohtaine taiteilija osaa vedota siihen mikä ihmisistä yleensä on kaunista. Kaikki osaavat nähdä että se on hyvä taulu, mutta harva osaa maalata ihastuttavaa taulua. Jos minä maalaan taulu, voi amatöörikin moittia sitä vaikka ei osaisi: "Ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että (lehmän)maito on hapanta, mutta täytyy olla lehmä voidakseen tuottaa sitä." Siksi menestyneet uskonnot kiteyttyvät tunnetta ja ovat samaan tapaan enemmän hyviä kuin arvostettujen maalareiden taulut ovat kauniimpia kuin minun töherrykset.
3: Tietenkin tässä on ongelmana maailman muuttuminen ja sen vaikutus. Erilaisissa tilanteissa erilaiset moraalinormistot voivat olla tarpeen ja tuntua hyviltä, ja maailman muuttuminen voikin johtaa siihen että se mikä ennen on kiteyttänyt hyvin ihmisten tuntemukset eivät toimikaan toisessa kontekstissa, eli toisenlaisessa maailmassa. On hyvä miettiä onko joku näkemys sopinut vanhaan systeemiin mutta ei vain toimi uudistuneessa maailmassa. Tässä on kahdenlaisia kohtia:
___3.1: Esimerkiksi se, onko lapselta oikein viedä tikkari on sellaisenaan kysymys, joka on ollut olemassa vain vähän aikaa, mutta se voidaan rinnastaa siihen onko kivikauden ihmisestä OK viedä lapselta maukas keitetty luu mistä tämä imee luuydintä. Tilanne on sovellettavissa, eikä yhteiskunta muuta sen pohjimmaista ydintä. (Tosin tämä toimii vain jos moraalia ei näe yksityiskohtakäskyinä - jolloin esimerkiksi kynän antaminen lahjaksi ja kumin antaminen lahjaksi olisivat aivan erillisiä asioita jotka tulisi tulkita erikseen ilman että toisesta seuraisi toinen - vaan yleisempien periaatteiden, moraalilakien, mukaan.)
___3.2: Toisaalta voidaan ajatella että systeemi on muuttunut isommissa määrin: Esimerkiksi yhteiskunta joka on muutaman kymmenen metsästäjä-keräilijä -heimo toimii sosiaalisesti, fyysisesti ja muutenkin erilaisissa tilanteissa kuin maanviljelijäporukka, jonka on mahdollista kerätä omaisuutta jota ei jaksa kantaa mukana, puhumattakaan nykykulttuuria, jossa tilanteet toimivat eri tavalla ja jossa suurin osa ihmisistä joita kohtaan on ventovieraita.

Mutta palataan siihen evoluution miettimiseen. (Tuli harvinaisen pitkä alustus. Minua fiksumpi olisi varmaan jakanut parin eri päivän blogauksille. Mutta en ole minua fiksumpi.)

Järjelle on helpohko keksiä erilaisia evolutiivisia menestymisen syitä: Sehän tuo joustavuutta toimintaan. Jos vaihtoehtojen punnitsemisesta on hyötyä niin että henkilö ei kuole koska osaa miettiä oikeaa toimintaa, luonnonvalinnallinen etu täyttyy. Tälläinen vaihtoehtojen punnitseminen on hyödyllistä etenkin jos elinolot muuttuvat, ja jos tilanne on monen tekijän vaikutusten alla, jolloin pinnallisesti samalta näyttävässä tilanteessa voikin olla hyvä toimia eri tavoin kuin toisinaan taas ei. Toisaalta älykkyys voi auttaa myös toisten ihmisten hurmaamisessa, jolloin seksuaalivalinnan ehdot täyttyvät. Darwin edusti aikansa kantaa, jossa järki ja moraalisuus olivat ikään kuin samanlaisia asioita, eikä hän tietenkään ollut aikanaan poikkeuksellinen tässä kohden.

Järki ja tunteet voivat kuitenkin olla myös toisistaan erillisiä. Tämän vuoksi etiikan kohdalla tilanne on astetta mutkikkaampi. Tässä kohden mietitään yleensä altruismia. (Ja tämä näkyy uskonnoissakin: Kielletyiksi/synneiksi tulkitaan usein teot jossa yksilö auttaa itseään muiden kustannuksella ja kunnioitettaviksi hyveiksi taas sellainen jossa yksilö auttaa yhteisöä omalla kustannuksellaan : Toisin sanoen on syytä muistaa että altruismin selittäminen ei välttämättä ole moraalisuuden tutkimista ja selittämistä, mutta jos pidät altruismia moraalisena, se sitten kyllä on sitä.) :
1: Jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että henkilö aiheuttaa itselleen haittaa josta tulee muille etua, on sille vaikeaa keksiä syitä joilla se voisi yleistyä populaatiossa. Henkilö ei saa enempää jälkeläisiä jos hän esimerkiksi kuolee toisten puolesta. Tällöin altruistille muiden huomioiminen on itsessään hyvä tavoite, eikä siihen sidota egoistista ajattelua, jolloin niihin sidotaan ajatus omasta hyödystä (esimerkiksi vastapalveluksesta tulevaisuudessa) tai hedonistisia, jolloin henkilö auttaa muita siksi että siitä tulee hyvä mieli, jolloin auttaminen on väline omaan hyvään.
2: Toisaalta jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että siinä ihminen auttaa toista, tälläinen voi syntyä hyvinkin evolutiivisesti : Esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta syntyy tilanne, jossa se että pelastat 3 lastasi ja kuolet itse, on itse asiassa evolutiivisesti viisas strategia. Joten se, että henkilöt kokevat tunnetasolla tälläistä auttamis ja pelastamispakkoa aidosti saisi evolutiivista etua.
___2.1: Tällöin esimerkiksi Kantin määritelmä moraalista täyttyisi hyvinkin: Hänhän määritteli moraalisen toiminnan siten että siihen liittyi henkilön motiivi sekä mietintä siitä mikä tuottaa hyvää. Eli Kantin mielestä moraali vaatii jonkinlaisen motiivin ja sen että toiminta on rationaalinen tämän suhteen.
___2.2: Samoin Humen ehto siitä että moraali liittyy sympatiantunteisiin täyttyy. Näiltä näkemyksiltä katsoen evoluutio voisi tuottaa jonkinlaista moraalista toimintaa.

Siksi yksi hyvä kysymys sen suhteen, kun henkilöt auttavat toisiaan, onkin, että onko altruismi millä tavalla määriteltyä. Lisäksi voidaan vakavasti ajatella myös sitä, että jos altruismi määritellään ensimmäisellä tavalla, että onko sitä itse asiassa havaittavissa luonnossa ja ihmisissä vai ei. Jos sitä ei esiinny, ei sen olemassaoloa tarvitse selittääkään.

Tämän vuoksi koko itsensä uhraaminen muiden kustannuksella voidaan poistaa selittämistä vaativien ilmiöiden joukosta, selittämällä miksi sellaiselta tuntuvat toimintatavat voidaan selittää egoismin ja yksilön oman edun kautta.
1: Yksilövalinnallisesti etua saadaan vaikka Hamiltonin perustelun kautta : Jos henkilö on minulle läheistä sukua, hänen auttamisensa yleistää myös omia geenejäni, koska meillä on sukulaistemme kanssa yhteisiä geenejä. (Esimerkiksi minulla on ½ geeneistä isältäni.) Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi lapsista ja suvusta huolehtiminen ei ole "pyyteetöntä altruismia", sillä se parantaa vanhemman kelpoisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä että vanhempi itsekkäästi miettisi, että "autan tuota kakaraa, jotta se levittäisi geenejäni." Itse asiassa tässä kohden on muistettava, että evoluutiossa automatisoituminen on monesti "hyvä kikka": Jos jostain toiminnasta on etua, sen automatisoituminen auttaa isosti, koska silloin sitä ei tarvitse aktiivisesti miettiä, toiminnasta tulee ikään kuin automatisoidusti järkevää. Ihmisen ei siksi tarvitse miettiä sitä auttaako lapsiaan, koska tässä mietinnässä on aina vain yksi tulos, ja sen miettiminen voi johtaa joskus erehdykseen päätelmässä. Jos eliö tekee lapsen auttaisen automaattisesti, ja tunteisiin sidutusti, se tekee tekee sen aina.
2: George Williamsin mukaan useat ryhmävalinnalla selitetyt asiat antavat itse asiassa itsekästä etua: Esimerkiksi jos päästän varoitushuudon, käy paitsi niin että jätän pakenematta ja jätän vähemmän valmistautuneita taakseni (jolloin saan etua muihin nähden) ja että huudolla kiinnitän saalistajan huomion itseeni (jolloi saan itselleni haittaa) aikaansaan lisäksi hässäkän, jossa pakeneminen on todennäköisempää (jolloin saankin tästä itse etua). Ja tietenkin lisäksi mahdollistan sellaisen tilanteen että kukaan laumassa ei kuole, mikä nostaa geenieni yleisyyttä, koska laumassa olevat ovat minulle todennäköisesti jotain sukua (mistä saan myös itse etua.)
3: John Maynard Smithin peliteoriaan liittyvät mietinnöt selittävät kuinka joltain epäitsekkäältä tuntuvissa jutuissa on kyse oman edun maksimoinnista. Hänen hyökkäävät haukkansa ja pakenevat kyyhkynsä saavuttivat aina tasapainotilan. Peliteoriassa lyhyen tähtäimen etu, eli huijaaminen, aggressio tai muu vastaava on pitkässä tähtäimessä huono. (Tätä efektiä voidaan vieläpä voimistaa, jos esimerkiksi huijarin kanssa ei suostuta pelaamaan, jolloin hän ei enää saa edes mahdollisuutta voittaa pisteitä.) Tätä kautta yhteistyöllä ja muilla vastaavilla on hyöty, johon evoluutiokin voi luonnollisesti tarttua.

Toisaalta moni haluaa selittää altruismia myös ryhmävalinnan kautta, jolloin myös "itsensä uhraava altruismi" on mahdollista. David Sloan Wilsonin ideana ryhmätason adaptaatio seuraa jos valintaa tapahtuu ryhmätasolla ja eri ryhmillä on erilaisia kelpoisuuseroja jotka johtuvat siitä että eri ryhmät toimivat eri tavoilla, eli niissä on variaatiota. Ryhmävalinnassa ryhmän säilyminen on ratkaisevaa: Esimerkiksi jos heimo A muodostaa yhtenäisen sotilaallisen ryhmän niin jokaisen sotilasyksilön olisi asetettava henkensä alttiiksi. Näin esimerkiksi sotaa käyvä porukka toki sallii henkensä vaaralle laittamisen, mutta saavuttaa kuitenkin parempaa etua ryhmän kautta.
1: Tosin taistelutoveruuttakin voidaan ajatella itsekkäästi: Jos kuulun ryhmään A, ja järjestäytynyt heimo B hyökkää maillemme (sukulaisvalinnan etua ei ole tässä esimerkissä edes mietitty, vaikka tyypillisesti saman heimon jäsenet ovat toisilleen myös sukulaisia. Eli käyttämäni perustelu on egoistisista egoistisin), vaihtoehdot ovat joko:
___1.1: Heimo A ei järjestäydy, jolloin heimon B tyypit voivat piestä yksinäisiä ryhmän A ihmisiä yksi kerrallaan. Ja tässä todennäköisin tilanne on sellainen että heimo B saisi heimon A tyypin maahan ilman että heimon A edustaja saisi vedettyä kenellekään heimon B edustajalle turpaan. Monta vastaan yksi tappelu kun on olennaisesti vaikeampaa. Näin tälläinen tiivis ryhmä jossa on vaikka kolme tyyppiä, voisi hyvinkin voittaa kymmenenkin yksittäistä tyyppiä ilman että ketään heistä rökitetään tässä välissä. Seuraus: Heimo A:lla ei ole käytännössä mahdollisuuksia. Tuhosta seuraa se että yksilö ei saa jälkeläisiä, eikä hänellä ole ainakaan resursseja ylläpitää niitä.
___1.2: Heimo A järjestäytyy, jolloin joko heimo A häviää tai se voittaa. Yhteistyö tuo mahdollisuuden, joka vaikuttaa yksilön geneettiseen menestykseen.
2: Kuitenkin ryhmävalinnan mahdollisuus liittyy ehkä hieman yllättävästi Simpson's paradoxiin, jossa esimerkiksi yliopisto voi olla tasa -arvoinen ja reilu vaikka selvästi suurin osa pääsykokeissa hylätyistä olisi naisia, jos naiset hakevatkin tyypillisesti aloille joille on vaikeaa päästä ja/tai miehet pyrkisivät yliopistoon menemällä aloille jonne pääseminen on helppoa. Tästä suora sovellutus evoluutioon kun on se, että vaikka ei-altruistit olisivat kelpoisempia kaikissa osapopulaatiossa, ei tästä seuraa, että ne ovat kelpoisempia myös koko populaatiossa keskimäärin. Tämän vuoksi esimerkiksi Elliot Sober on sitä mieltä, että ryhmävalinnan miettiminen on hyödyllistä, ja että sitä on syyttä väheksytty. Ryhmävalinnan kannattajat eivät toki ole sitä mieltä että yksilötasolla tai geenitasolla ei tapahtuisi valintaa, vaan että valintaan liittyy monta erilaista mekanismia ja tasoa, jotka kaikki on otettava huomioon, jotta ilmiötä voitaisiin aidosti ymmärtää
___2.1: Ryhmävalinnan ajatuksen kautta esimerkiksi uskonnollisuutta on selitetty: Se vahvistaa ryhmähenkeä, ja silloin uskonnollinen heimo taistelee rohkeammin ja häviää huonommin heimona, vaikka yksilöille voisikin käydä hassusti. Tällöin uskonnosta on hyötyä.
_____2.2.1: Tätä perustelua ei kuitenkaan kannata esimerkiksi Richard Dawkins. Syynä voi olla hänen tapansa kannattaa geenivalintaa yli kaiken: Hänen selityksensä altruismiin liittyy itsekkäisiin geeneihin, jonka todistukset liittyvät edellä mainittuihin esimerkkeihin joissa avunanto tuo etua ei yksilöille eikä ryhmille vaan sen sijaan yksilön geeneille. Dawkinsin mielestä uskonnollisuus selittyy samalla tavalla kuin se, että perhonen lentää kynttilän liekkiin: Ne ovat sivutuote jostain josta on muualla hyötyä, mutta josta on tälläisissä yksittäistapauksissa haittaa. Dawkinsista uskonto on siis esimerkiksi vanhempien tottelevuudesta syntynyt joko harmiton tai pikemminkin jopa haitallinen sivuoire, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Minusta hänen näkemyksensä siis perustuu suoraan hänen kannanottoihinsa ryhmävalinnasta.

Jalostusarvoitus

Jatkan jälleen "eläineugeniikan" eli kauniimmin jalostamisen parissa. Näiden menetelmien soveltaminen ihmisiin on toki mahdollista, mutta yleisten eettisten näkemysten mukaan se ei ole suositeltavaa. Toki vastarannankiiskejä löytyy joka linjaan. Tähänkin.

Eläinyksilön jalostusarvo (breeding value) on tärkeä jalostuksessa käytettävä käsite. Siinä eri hyvät ja huonot ominaisuudet saavat jonkinlaisen painoarvon - esimerkiksi sen vaikutuksen keskeisyyden kuten tuotanto -ominaisuuksien taloutta kehittävän luonteen ja jalostushelppouden kuten suuren heritabiliteetin kautta - ja ne laitetaan yhteen. Näin ollen jalostusarvo kertoo genomin keskimääräisen vaikutuksen suhteessa jalostuksellisiin tavoitteisiin. Tämä arvo on tärkeä, koska jalostuksessa tavoitellaan hyviä jälkeläisiä: On siis syytä miettiä minkälaisia jälkeläisistä tulee. Arvioinnin voi tiivistää seuraavaan kolmikohtaiseen nyrkkisääntöön:
1: Eläimen sukutaulu kertoo sen, minkälaisia jälkeläiset todennäköisesti ovat.
2: Eläimen oma tulos kertoo sen fenotyypin eli miltä eläin näyttää.
3: Eläimen jälkeläisen tulokset kertovat genotyypistä, eli siitä minkälainen perimä yksilöllä on.

Eläinten jalostusarvon määrittämisen ja ennustamisen kannalta tärkeää on se, että testausta ylipäätään tehdään. "Mitä et mittaa, sitä et voi kehittää". Mittauksissa tärkeää on niiden antamien tulosten luotettavuus ja tulosten rekisteröinti ja sen laajuus. Luotettevuuteen liittyy sukulaisten tulosten saatavuus ja tehtyjen arviointejen lukumäärä, sekä tuloksiin muutoksia tekevien asioiden ja ilmiöiden huomioonottaminen. (Esimerkiksi sukupuolen vaikutus, ominaisuuden mittaushetki ja muut ympäristötekijät sekä jalostettavan ominaisuuden heritabiliteetin suuruus.) Jalostus on panostusta tulevaisuuteen, joten yleensä kun tehdään mittauksia esimerkiksi lypsymääristä, tuloksista voidaan ennustaa tieteellisesti eläimen tulevan tuotoksen tasoja ja monia muita asioita, mutta pääasiassa tulosten perusteella arvioidaan yksilön sukulaisten jalostusarvoa. Karkeasti voisi sanoa että jos talossa on hyvä lehmä, se on jo talossa ja se lypsää yhtä hyvin riippumatta siitä testataanko tulokset vai ei, joten ei tarvitse tietää onko se hyvä lehmä vai ei, jotta siitä saataisiin rahaa taloon. Sen sijaan sen jälkeläisiin voidaan panostaa jos se tiedetään hyväksi lehmäksi.

Otan aluksi tarkempaan käsittelyyn yksinkertaisen mallin fenotyypin eli ilmiasun jaottelusta eri elementteihin. Olen napannut tämän Matti Ojalan osuudesta kirjasta "Kotieläinjalostus". Siinä pelkistetyn mallin nimellä kulkevassa jaottelussa eläimen tulos (P) muodostuu kolmesta elementistä:
1: μ= yleinen keskitaso, joka on karkeasti sanoen "keskimääräinen perimä keskimääräisellä tilalla". Vaikka mikä tahansa eläimen ominaisuus(joukko) johtuu joko siitä että se on perinnöllisesti jotain tai sitten ympäristö on jotenkin vaikuttanut siihen - vaikka satunnaisen onnettomuuden tai hyvän ruokinnan kautta - jolloin ne pohjimmiltaan ovat joko perimää tai ympäristöä, "Pikku Myy" on jalostuksellisena elementtinä ihan hyödyllinen.
2: G = genotyyppi. Genotyypin laatu riippuu (1) additiivisista ominaisuuksista, jotka ovat yksittäisten geenien vaikutuksia ja (2) geeniyhdistelmien vaikutuksista.
3: E = ympäristön vaikutus, joka taas riippuu (1) systemaattisista ympäristötekijöistä, jotka ovat kiinteitä tekijöitä, kuten yksilön sukupuoli, vuodanaika ja esimerkiksi maidontuotannossa vaikuttaviksi tekijöiksi on havaittu esimerkiksi poikimaväli, eli kuinka usein lehmä on tiineenä. (2) satunnaisista ympäristötekijöistä jotka voivat parantaa tai huonontaa perimän ominaisuuksia. Näiden arvoa ei voida tietää ja tuntea. Näiden eliminointi arvioinnista onnistuu kasvattamalla testiotoksia. (Koska ympäristöä ei jalosteta yksilöitä jalostamalla, vaan parantamalla hoito -olosuhteita ja hoitoa, ne eliminoidaan jalostusarvioinnista.)
2: Pelkistettyä mallia voidaan täsmentää määrittelemällä keskitaso tarkemmin: Tällöin siinä voidaan ottaa huomioon systemaattisia tekijöitä joissa eläin on arviointihetkellä. Näin esimerkiksi iän, vuodenajan, kuluneen vuoden laadun, sukupuolen, karjan ja monet muut vastaavat elementit saadaan siirrettyä joko genotyyppiseksi tai ympäristön vaikuttamaksi, ja ne saadaan pois lopullisesta arviosta. (Tässäkin kohden on huomattava, että jalostus voi purra vain perinnölliseen osaan.)

Kun osataan jakaa ominaisuus näihin kolmeen, voidaan ruveta katselemaan mikä on perimän osuus. Ja se jalostajaa kiinnostaa. On hoitajan ja kasvattajan homma miettiä kasvatusympäristöä. (Toki nämä ovat usein sama henkilö, mutta jaottelun kohdalla on nyt ymmärtämisen helpottamiseksi leikitty tähän kohti monta ammattia.)

Tähän, noin puoliväliin voikin sitten laittaa sen pakollisen kaavarykelmän. Siihen palataan ja siitä palataan.

Eläimen jalostusarvon suuruus voi perustua sen omiin tuloksiin ja sen sukulaisten tuloksiin. Sukulaisuuteen sidottuja testejä voidaan tehdä (1) vanhemmista ja esivanhemmista "ylenevässä polvessa" tai (2) sisaruksista ja muusta perheestä sekä (3) jälkeläisistä "alenevassa polvessa".
1: Yksilöarvostelussa yksilön jalostusarvio arvioidaan yksilön henkilökohtaisiin tuloksiin perustuvassa arvioinnissa. Tämä perustuu siihen, että mitä korkeampi heritabiliteetti ominaisuudella on, sitä varmempaa on, että yksilön hyvä tai huono ominaisuus johtuu perimästä (Karkeistetusti : Jos ominaisuus on vahvasti perinnöllinen yleensä, ja se on yksilöllä, se on myös juuri tällä yksilöllä luultavasti perinnöllisyydestä johtuvaa.) Tätä kautta arvioinnille voidaan hakea varmuutta. Ennusteet ovat tällöin keskimäärin hyviä, mutta koska kyseessä on tilastollinen käsittely, niissä yksittäiset ennusteet heittelevät. Yksilöarvostelua käyttäessä tulokset saadaan nopeasti, joka lyhentää jalostuksessa sukupolvien välistä aikaa. Toisaalta tämä on ongelmallinen niiden ominaisuuksien kohdalla, joiden heritabiliteetti on pieni, koska niiden kohdalla arvosteluvarmuus on huono: Moni ympäristötekijä vaikuttaa niihin ominaisuuksiin jolloin perimän osuutta on vaikeaa huomata.
2: Jälkeläisarvostelussa yksilö saa arvionsa sitä kautta miten paljon parempia tai huonompia yksilön jälkeläiset ovat keskiarvoon nähden. Jälkeläisarvostelu on hyvä menetelmä silloin, kun arvioidaan sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, tai jos ominaisuudet mitataan teurastuksessa. Tässä kohden ne ominaisuudet, joiden heritabiliteetti on alhainen, tarvitaan suuri otos jälkeläisiä. Tämän vuoksi niitä tutkitaan pääasiassa uroksien jälkeläisiä arvioimalla. Jos jälkeläisten määrä saadaan riittävän suureksi, tulokset ovat luotettavia.
3: Jälkeläisten arvioinnissa taas arvioidaan tulevien jälkeläisten jalostusarvon odotusarvoa. Eli minkälaista karitsaa ja kiliä todennäköisesti pukkaa, jos tietyt yksilöt risteytetään. Kun yksilön jalostusarvoja tiedetään, niiden pohjalta voidaan arvioida jälkeläisten tuloksia. Jälkeläiset saavat ½ geeneistään molemmilta vanhemmiltaan, joten yksilön jalostuksellinen odotusarvo saadaan yhdistämällä näiden geenien odotusarvoja. Tällöin arviona on yleensä se, että jälkeläisen jalostusarvo on sen vanhempien jalostusarvon keskiarvo. [Tosin tämä on karkeistus: Heteroosi on tilanne, jossa heterotsygotia lisääntyy (geenistä on vastinkromosomeissa samasta geenistä eri alleeleja eli versioita) parantaa tulosta, jolloin summa on hieman parempi kuin pelkkä "isin ja äidin keskiarvo". Tätä käytetään jalostuksessa yksilöiden kohdalla, mutta heteroosi ei periydy, joten on hyvä miettiä missä kontekstissa sitä pitää mukanaan (kun tavoittelee hyvää yksilöä) ja missä ei (kun tavoittelee hyvää sukua).] Kun jollakin yksilöllä on jälkeläisiä, nämä ovat aina jollakin tavalla suhteessa keskiarvoon. Ne ovat joko parempia tai huonompia tai yhtä hyviä kuin se. Jälkeläisen paremmuus taas johtuu ½ tietyltä vanhemmalta peräisin olevista geneettisistä ominaisuuksista. Jalostusarvoa voidaan arvioida myös muuta sukua hyväksi käyttäen samantapaisella periaatteella: Lähisukulaiset ovat geneettisesti samanlaisempia kuin kauemmat sukulaiset. Kuitenkin on huomattava, että sisarusyksilöiden todella saamat geenit ovat keskenään hieman erilaisia, joten niiden toteutuneessa jalostusarvoissa on vaihtelua, mutta niiden ennustettu jalostusarvo on sama.
___3.1: Kuitenkin - usein etenkin kvantitatiivisiin ominaisuuksiin liittyvien ominaisuuksien kohdalla - hankaluuksia tuottaa se, että ominaisuuteen vaikuttavat yksittäiset geenit ovat tuntemattomia, joten niiden arvoakaan ei voida suoraan arvioida.(Tämän vuoksi jalostusarviointeja tehdäänkin nimen omaan niin että ei arvioidakaan jälkeläisiä vanhempien kautta vaan vanhemmat jälkeläisten kautta. - jota kautta kyllä saadaan arviointia myös niiden jälkeläisten yksilöidenkin perinnöllisen arvon määrittämiseen. Sisaruslauman arviointi antaa suuntaa yksittäisen sisaruksen edustajalle arviolle vanhempien kautta.)
___3.2: Monet asiat voivat tuoda muutoksia yksittäisiin arviointituloksiin, ja näiden ilmiöiden huomioon ottaminen, niiden eliminointi ja muu häiriöiden ja epäolennaisuuksien häivyttäminen on tärkeää juttu, ja koko jalostamisen luotettavuus nojaa siihen. Häiriöitä tuottavien elementtien luettelointi eivät siis suinkaan osoita että itse jaslostussysteemi olisi huono, vaan että siihen liittyy monia eri asioita ja ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen tuo menetelmään lisää tarkkuutta. Itse asiassa se kertoo vain siitä että ilmiö on kompleksinen, ja sellaisten kohdassa itse asiassa erilaisten häiriönkorjausmenetelmien käyttö -paitsi tekee systeemistä vaikeamman - myös itse asiassa tekevät siitä paremman, vaikka arkiajattelussa näin ei tietysti käykään.

Helppo ja yksinkertainen.

Vaatteet tekevät symbolin.

Cristopher Nolanin "Batman begins" on ihan mielenkiintoinen ja aika erilainen kuin se batman johon olen tottunut. TV:n Camp -henkinen vanha batman -sarjassa batman oli sarjakuvamainen hieman koomisella tavalla, jossa jopa lyönntien äänitehosteet kuten "Boom" olivat tekstinä ruudussa. Aikaisempi batmanelokuvasto taas on kuvannut ikään kuin supersankarimaisempaa batmania, joka on kyvyissään ylivoimainen.

Nolanin batmania oli sen sijaan hieman realistisempi ja vähemmän supersankari. Se oli tietenkin myös synkempi, mikä on aina minun mieleeni. Minusta elokuvassa mielenkiintoisinta oli kuitenkin sen hieman poikkeava tapa käyttää alter egoa. Normaalistihan on ihan järkevää jakaa alter egot siihen tapaan, miten sitä jaottelin aikaisemmin. Tässä tapauksessa naamiolla oli erilainen merkitys.
1: Elokuvassa korostettiin sitä, että Batman asuineen oli selkeästi symboli. Tämän symboliuden tärkeydessä korostettiin muutamaa asiaa. Nämä elementit ovat tietenkin olleet lähes aina mukana naamioituneiden sankareiden toimiessa:
___1.1: Anonymiteetin suojaava voima : Siinä missä normaali ihminen voidaan kukistaa koska tämä tiedetään ja voidaan selvittää mitä menetettävää tällä on. Vaikka olisi itsensä suhteen kuinka peloton, on aina sukua ja ystäviä, jotka voidaan tappaa tai joita voidaan uhata. Sen sijaan kaavutettu henkilö on tuntematon, joten vaikka hän olisi teoriassa ostettavissa
löytämällä oikeat kauppakohteet, näiden kauppakohteiden löytyminen estetään tai sitä ainakin vaikeutetaan paljon. (Joku voisi yhdistää tämän internetin keskustelupalstojen anonyymiteettiin, joka näyttää poistavan estoja. Valitettavasti tämä näkyy harvoin sananvapautena tai "toiseuden hyväksymisenä", sen sijaan se näyttää usein tarjoavan luvan herjata ja olla epäkohtelias.)
___1.2: Puvun tuoma mahtipontisuus ja symbolisoituminen : Elokuvan batman saa oppinsa ninjoilta, jotka korostavat sitä, kuinka piiloutumisen lisäksi myös mysteerisyys sekä mahtipontisuus tuo turvaa, koska ne herättävät kunnioitusta ja pelkoa. Kun salaperäiselle hahmolle saadaan vielä yliluonnollinen aura, tätä pelätään ja tämä taas heikentää toisten toimintaa. Bruce Wayne pukee pukunsa koska pelkää lepakoita, ja haluaa että hänen vihollisensa jakavat hänen pelkonsa. Poliisiuniformu lisää kunnioitusta institutionalisoimalla ja batmaninkaapu tekemällä symbolin, jolla on jopa mystisyyden sävyjä saava merkitys.
2: Poikkeuksellista taas oli tämä: Elokuvassa korostettiin sitä miten Bruce Wayne gigolomiljonäärinä oli nimen omaan pelkkä kulissi. Tässä tapauksessa ikään kuin korostettiin sitä että batman ei ollut naamio, vaan että Bruce Wayne on naamio. Bruce Wayne on vain yhteiskunnan nimeämä kohde, jonka nimi oli yhteisön valitsema ja rooli niiden odotusten mukainen.
___2.1: Elokuvan keskeisin teema oli se, että ihmisen teot ratkaisevat, eivät ihmisen sisäinen maailma. Tästä on vain pieni matka siihen, että jos teot vastaavat ihmisen tunne -elämää, hän "on oma itsensä". Tässä kohdassa voidaankin ihan vakavasti kysyä eteenpäin; "Jos vaatteet ei ole sun aatteet tai teot", se onko henkilöllä päällään punainen tai valkoinen paita ei muuta sitä onko hän aito vai ei. Miksi siis joku musta - sinänsä hieman koominen - kaapuasukaan toimisi toisin? Olisi aika erikoista esittää että henkilön toiminta-tunne -yhteys voi olla aito vain jos pukeutuu "normaaliksi tulkitulla tavalla" ja että eksentrinen tai uniikki pukeutumistyyli olisi jotenkin näyteltyä tai erikoisuudentavoittelua. Tämänkaltainen katsantotapa erottaa Nolanin batmanin aika monista muista naamiosankaritarinoista : Niissähän aito henkilö takana elää omaa elämäänsä ja haluaa elää sitä. Sala -asun tehtävä on mahdollistaa se että "työt eivät tule kotiin" : Esimerkiksi hämähäkkimiehen Peter Parker yrittää hakkailla tyttöjä joista pitää, ja Zorro viettää aitoa perhe -elämää vapaalla. Heille rooliasu on ikään kuin työasu, joka vertautuu siihen että virkapuku laitetaan päälle ennen kuin mennään töihin. Nolanin batman taas on sellainen että Bruce Wayne on se työ, jonne mennään että voidaan seuraavanakin päivänä jatkaa batmanina elämistä.

Tätä pukuleikkiä voisi tietysti rinnastaa hieman myös ritareiden kypäröihin. Elokuvan lopussa nimittäin tehtiin Jokerin synnylle selitys kilpavarustelun kautta: Jos poliiseille antaa luotiliivit, rikolliset ostavat panssariluoteja joita he eivät muuten tarvitsisi. Ja kun sankarista tulee supersankari, ne pakottavat ikään kuin superrikollisia nousemaan. Sillä vastaavalla kilpavarustelulla euroopassa kävi niin, että panssarointia lisättiin ja aseita tehostettiin. Ritareilla oli siksi isot kypärät, jotka lopulta olivat niin massiivisia, että ne peittivät kasvot:
1: Eräs historiaa jonkin verran opiskellut humanisti nimittäin selitti minulle kerran aivan vakavasti siitä, että kypärän ensisijainen tehtävä on mahdollistaa tappotyö psykologisesti: Ne peittivät kasvot, joten henkilö sai ikään kuin luvan peittää kasvot koska kostoa ei tulisi. Toisin sanoen hänestä kypärää käytettiin ensi sijaisesti siihen, että voitaisiin purkaa esteitä joita ihmisen tappaminen tuo. Itselläni on ihmisistä hieman kyynisempi kuva, enkä usko että sitä tappajan sielua olisi aivan mahdoton kaivaa esiin. Näkyyhän tämä jo moderneistakin sodista, joissa kasvoja ei ole peitetty ja ruumiita on silti tullut. Vanhemmista sodista voisi mainita Yhdysvaltojen sisällissodan, jossa ei juuri kypäröitä käytetty. Catling -kampikonekiväärien sarjatuli ja avoimen tantereen taistelutavan vuoksi ne olivat veristä puuhaa. Toisaalta tässä voi tietenkin olla takana myös asevaikutus, eli se että liipasimen painallus on jotenkin kliinisempi tapa tappaa kuin esimerkiksi tapparan huitaisu päin pläsiä, jolloin se, että on ase, johtaa siihen että väkivaltaa myös tehdään. Lisäksi hän korosti sitä että kasvoton vihollinen herätti pelkoa, jolloin kypärästä tuli tätäkin kautta etua.
___1.1: Ehkä tässä esityksessä oli hieman perää, mutta olen kuitenkin enemmän sitä mieltä, että kypäröitä käytettiin koska miekkailussa ensisijainen kohde on pää. Useimmat osumat tulevat niemen omaan pään ja hartioiden alueelle, ja vasen puoli on herkempi osumille kuin oikea puoli ulottuvuusseikkojen vuoksi, miekka kun on yleensä oikea käsi miekan kahvalla (kahdella kädellä pidessäkin oikea käsi on lähempänä terää.) Tämä tarkoittaa sitä että jos on suojattava jotain, on kypärä erittäin hyvä valinta. Esimerkiksi jalkojen toppaaminen ei ole yhtä hyvä valinta, kuin pään ja vasemman hartian suojaaminen, jos nämä olisivat keskenään vaihtoehtoisia. (Paitsi jos ollaan ratsailla, tietysti.) Ja kun aseita tehostettiin, ja kehitettiin miekkailutekniikoita joiden avulla pään alueella oleviin suojattomiin alueisiin saatiin lyötyä tehokkaammin, oli kypäröiden suojaavaa pinta -alaa lisättävä ja paksuutta suurennettava. Psykologiset tekijät eivät olleet ainakaan ensisijaisia kypäröiden pitämisen syitä.

Jos tätä taas soveltaa "Batman beginsiin", kävisi niin että batmanin puku oli ensisijaisesti laattavahvistettua monikerroksista kevlaria ja vasta tosisijaisesti musta. Mutta tietenkin, kun kyseessä on elokuva, voi olla että näiden arvot priorisoituvat toisin päin. Sankarihahmona batman on aivan "uskottava" batman mustissa trikoissa, mutta batman ei ole "uskottava" batman vaaleanpunaisessa kevlarbalettiasussa.

Creeps

Kuten jotkut kenties tietävät, minulla on takana hieman kummitustalomiehen menneisyyttä. Näihin kokemuksiin liittyy olennaisesti, ainakin minulla, tietynlainen tunne kosketuksesta. Syynä eivät kuitenkaan olleet kummitukset, vaan yksinkertaisesti se, että hermostuessaan ihminen hikoaa, ja hikipisarat valuvat jolloin ne taivuttavat ihokarvoja, vaikka ne eivät olisi mitenkään ison kokoisiakaan. Samoin hien haihtuminen iholta tuntuu viileältä, koska kuten fysiikassa opimme, aineen höyrystyminen sitoo lämpöenergiaa ulkotilasta. Tämän vuoksi veden muuttuminen vesihöyryksi, koska se seuraa energian säilymislakia, viilentää hieman ihoa - minkä huomaa siitä, että kesähelteillä uimasta tullessa paleltaa/tuntuu muuten viileämmältä niin kauan kuin märkyyttä haihtuu. Toisin sanoen "pelkään kummituksia vaikka en usko niihin". Moni on tietysti sitä mieltä, että tämänkaltainen järkeily on "mielen sulkeminen äärimmäisiltä vaihtoehdoilta", mutta minusta kyseessä on ihan normaali "wit" tai "common sense". Mielestäni käsitystäni tukee se, että samankaltaisen reaktion sai muistelemalla kokemusta vaikka kotona, joten kummitustyyppi jotenkin tarttuisi aina mukaan talosta ja esiintyisi vain silloin kun sitä muistelee.

Toisaalta en ihmettele, että joku kirjaa näitä "subjektiivisia tuntemuksia" jonkinlaisena todisteena. Esimerkiksi "Most Haunted" -sarjassa ihmiset usein kertovat kokevansa kosketusta. Tuntemusten kuvaus tuntuu itsestä ns. "kovasti tutulta". Tästä päästäänkin tavallaan harhaluulojen maailmaan. Niiden luonne on sellainen, että ovat usein varsin yksityiskohtaisia ja todentuntuisia : Psykoosipotilaille heidän hulluutensa on ikään kuin järkevää, ja itse asiassa sairaus johtuukin juuri tästä. Samoin harhaluuloissa on usein vähittäisyyttä, hulluus ei ole joko-tai -tila.

Jatketaan kutinalinjalla, kun sillä kerran tuli aloitettuakin.
1: Formikaatio (formication) on erikoinen psyykkinen häiriö, jossa henkilö tuntee ihollaan kutinaa, joka muistuttaa sitä kuin hyönteinen kävelisi sillä. Sen on huomattu liittyvän ihosyöpään, syfilikseen, hormonivaihteluihin, diabeeteksen iho -ongelmiin, sukeltajantautiin sekä joihinkin lääkeaineisiin kuten Ritaliniin. Alkoholismi ja huumeet lisäävät oireita.
___1.1: Tätä vakavampi versio onkin sitten delusionaalinen parasitoosi eli Ekbomin sairaus eli syöpäläisharhaluulo (Ekbomin tautia ei ei saa sekoittaa levottomien jalkojen syndroomaan jolla on miltei sama nimi, Ekbomin syndrooma.) Siinä kutinan lisäksi itse hyönteiset koetaan olemassaoleviksi. Potilas kokee olevansa parasiittien vallassa vaikka niitä ei olekaan. Sille altistavia tekijöitä on paljon, ja myös normaalit ilmiöt jotka aikaansaavat kutinaa muuten terveillä ihmisillä, voivat innostaa harhalooloon. Se voi myös esiintyä yksinään ilman mitään muuta sairautta, tosin kaikki formikaatiolle altistavat piirteet voivat myös lisätä tämän todennäköisyyttä. Delirium tremens eli "juoppohulluus" saattaa esimerkiksi tuottaa hallusinaatioita, jotka aivot sitten yhdistävät formikaation oireiksi sopiviksi. Ekbomin sairaudessa potilas raapii itseään ja ääritapauksessa esiintyy jopa viiltelyä kun hän yrittää poistaa syöpäläisiä ihonsa alta leikkaamalla tai kaivamalla niitä ulos jollakin esineellä.
_____1.1.1: On melko tavallista että Ekbomin sairaudesta kärsivä selittää että mistä hyönteiset tulevat : Esimerkiksi ne ovat voineet vallata talon, jolloin se että potilas esimerkiksi myrkyttää taloa ja pesee pyykkiä päivittäin, ei itse asiassa tuota helpottunutta oloa. Jotta he saisivat lääkärin uskomaan että hyönteiset ovat todellisia he voivat esimerkiksi keräillä purkkeihn näytteitä, jotka ovat kuitenkin nöyhtää tai vastaavaa.
_____1.1.2: Ei ole tavatonta, että esimerkiksi sairaan puolisollakin alkaa ilmetä samanlaista hyöteiskutinaa: Oireet ikään kuin "tarttuvat" potilaan lähipiiriin, jolloin kyseessä on folie à deux ("a madness shared by two") -ilmiö, jossa psykoosin oireet siirtyvät toisiin. Tätä tapahtuu melko harvoin, mutta se nkohteena ovat tavallista useamin vainoharhoihin ja deluusioihin rakentuvat näkemykset. Samoin se voi levitä muussakin sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tällöin siitä tulee tavallaan netin kautta tarttuva tauti, jossa sairaat ikään kuin vahvistavat toistensa näkemyksiä. Tämä voi vaikeuttaa hoitoon hakeutumista. Folie á deux jakautuu kahteen alatyyppiin.
_______1.1.2.1: folie imposée, jossa ensisijainen potilas muodostaa harhaisen näkemyksen psykoosissa ja esittää näkemyksensä jollekin toiselle ihmiselle tai ihmisille. Toissijainen kohde ei olisi harhainen ilman tätä levittäjää.
_______1.1.2.2: folie simultanée taas on tilanne, jossa kaksi ihmistä saa toisistaan irrallaan samantapaisia oireita ja kohtaavat sitten toisensa ja jakavat kokemuksensa. Kun he kokevat oireensa samanlaisiksi ja tämän seurauksena heidän versionsa jopa lähentyvät toisiaan.

Tieteen päivät 2009

Kävin kaverin kanssa eilen Tieteen päivillä. Suurin asia, joka sieltä jäi käteen, oli se että tieteen popularisointi on melkoisen vaikea asia. Otan siitä esimerkinomaisesti vääriä ääripäitä, ja yrityksen siitä mikä mielestäni oli hyvin toteutettu.

1: Heta Pyrhösen "Kehittyykö rikoskirjallisuus?" oli sisällöltään melkoisen hyvä. Siinä argumentoitiin evolutiivisen näkökannan eli suomeksi meemimetaforan käytön hyödyistä kulttuurinanalyysissä. Aihe oli populaaria ihmistä ajatellen aika naseva. Itsekin olen kuluttanut muutamat viime päivät käytännössä rikoskirjallisuuden tv -johdoksen eli "X -filesin" parissa, koska jouluksi tuli muutama tuotantokausi em. sarjaa. Dekkareita luetaan paljon ja muutenkin aihe on yleisölle läheinen. Pyrhösen esitys oli myös asiapitoinen, ja siinä kerrottiin muun muassa siitä, kuinka yksityiskohtia on aina katsottava osana kokonaisuutta:
___1.1: Esimerkiksi kun katsotaan rikoskirjallisuutta, muutokset ovat trendeissä: "Vanhahtavia juttuja" löytyy muutamista uusistakin kirjoista ja jokin "moderni juttu" voi olla muutamissa vanhoissakin kirjoissa: Yksittäinen kirja ei tietenkään muutu, mutta genren sisällä näkemykset muuttuvat. Kuten evoluutiossakin yksilöt eivät muutu vaan populaation geenialleelien suhteet toisiinsa. Esimerkiksi rikoskirjallisuus oli aikaisemmin moralisoivaa näkemystä, jossa huipennus oli teloitus ja pääasiana oli moraalin kunnioittaminen. Siksi rikollinen saattoi olla joko selvä alusta asti tai synnintunto ajoi hänet tunnustamaan. Lisäksi se on aikojen saatossa "alalajiutunut", se on jakautunut nykyisin kahteen pääosastoon, jossa ensimmäisessä dekkareissa tärkeää on rikollisen löytämisen ja ratkaisemisen teema, ja jossa lähtökohtana on rationaalinen lähestymistapa Sherlock Holmesin tyyliin ja (2) jossa pääasiassa on rikollisen sielunelämän kuvaus, se miksi rikollinen teki rikoksen ja mitkä elämän, kulttuurin ja yhteiskunnan tekijät vaikuttivat siihen että hänestä tuli rikollinen. (Dekkarit joissa profilointi on tärkein menetelmä ovat näiden välimuotoja, mutta tämä ei tarkoita että kahtiajako ei olisi järkevä: Yleensä teokset jakautuvat näihin.) Nämä ovat sitten myös saaneet uusia versioita, joissa on toki nämä olennaiset elementit, mutta lisäksi jotain muutakin. Esimerkiski "kovaksi keitetyt dekkarit" ovat levinneet muutamasta avainteoksesta, kun niiden ideoita on kopioitu.
___1.2: Pyrhönen opetti myös että kirjallisuudessa menestys tulee siitä että mitä kustantajat, lukijat ja ostajat tekevät. Näin sitä mikä kirjallisuus menestyy on heijastusta tästä, joten kulttuurin ymmärtämistä voidaan käyttää hyväksi kirjallisuustutkimuksessa. Hänestä kirjoja voidaan luokitella ilman että tämä on vain jotain mielivaltaista vallankäyttöä ja näkemyksen yleistämistä kuten jotkut ääripään postmodernistit esittävät. Voidaan siis puhua järkevästi esimerkiksi rikoskirjallisuudesta, eikä kyseessä ole pelkästään tulkitsijan näkökannan esitys ja kirjallisuusaineiston hengettömäksi pilkkominen joka poistaa tulkinnanvapauden.
___1.3: Pyrhönen kuitenkin käytti aika mutkikkaita ilmaisuja, ja jos kirjallisuusanalyysi ei ollut jo tuttu, ei argumentteja todennäköisesti edes huomannut. Ymmärrän tämän vaikeuden kuitenkin, on varmasti vaikeaa muistaa millaista "oli olla aloittelija". Hänelle "tosi helpot asiat" voivat olla muille hankalia. Samoin oli helppoa huomata että professori oli tottunut pitämään subjektiivisen persoonansa ulkopuolella, jonka vuoksi aiheen käsittely tuntui hieman etäiseltä. Tämä on "taviksille tarkoitetussa tilaisuudessa" heikkous.
2: Toiset esitykset olivat paikoin jopa turhan keveitä: URSAn tähtikupu, jonka muodossa oli mielestäni hupaisaa samankaltaisuutta synnytyselimistön kanssa, koostui lähinnä siitä että esiteltiin paria tähtikuviota. Efektit, kuten pyörittäminen tekivät tästäkin vaikeampaa, kun ainakin minä jouduin mielessäni vääntämään sitä kuviota siten että koko ajan piti "alun hetkeä" vertailukohtana. Muuten esimerkiksi toisella puolella taivaankantta olevaa kuviota etsisi toisen vierestä, koska taivas kääntyi. Lisäksi esitettiin kuvio, jossa näkyi piirrettynä ekliptika. Sen merkitystä ei kuitenkaan kerrottu. Kokonaisuudesta jäi mieleen se, kuinka pegasos on "tuommoinen laatikko". Kupla oli sinällään ihan siisti, mutta tietomäärät maailmankaikkeudesta jotka esitettiin olivat likimain "zero, not, nil, nonexistant, supernatural". Esiintyjä oli kuitenkin kohtuu karismaattinen ja jotkut kuvat ihan näyttäviä ja pallon tunnelmakin oli OK. Olin selvästi väärää yleisöä, ja Peter von Baghin elokuvissa olevien professorikuvien läpikäyminen olisi varmaan ollut minulle parempi ratkaisu.

Tietenkin ymmärrän että popularisointi on vaikeaa. Kun ihmisillä on jo yksi iso osaamisalue, ei voida olettaa että olisi hyvä lisäksi jossain toisessakin asiassa. Tässä kohdasa minulla on isot sympatiat, koska minun on jokapäiväisessä elämässäkin aika vaikeaa saada itseäni ymmärretyksi, enkä ole muutenkaan tunnettu "ylen karismaattisena kaverina".

Mutta oli siellä ihan hyvä esimerkki siitä, minkälaista hyvä popularisointi on. (Jätän nyt hieman ilkeästi käsittelemättä Hanna Kokon juttelua evoluutioon ja ekologiaan liittyvästä vieraissa käyvien ja monogamisten pikkulintujen tutkimusprojektista jota hän juuri puuhasi paraikaa Australiassa, ja Erika Ruonankosken fenomenologisen lähestymistavan ihmis-eläin -kontaktista ja siihen liittyvästä vastavuoroisuudesta, jotka molemmat kieltämättä herättivät minussa "ihan riittävästi" ajatuksia ja olivat ihan kohtuullisia popularisoinnissakin. Tosin ainakin Ruonankosken ideoita soveltanen joissain blogauksissa, sekä asian lähteenä että kritisoinnin kohteena, sen aihe kun liittyy läheisesti siihen "melkein omaan ammattiini".)
1: Timo Vesala teki mielestäni valaisevia arkitajuisia analogioita siitä miten ilmastoa tutkitaan. Hän erotti sään ja ilmaston (josta erottelusta olen itse tavannut sanoa että "Climate is what you expect; Weather is what you get. And in Russia Weather is what gets you!") Hän kuvasi sitä koulutodistuksella, jossa lämmin syksy vertautui siihen että nostetaan jonkin yhden kouluaineen arvosanaa. Hän vertasi ilmastonmuutosta siihen että koko todistuksen keskiarvo nousisi. Ja kun ilmastotutkijat ottavat keskiarvot 30 -vuoden kalibroinnilla, yksittäiset numeronnostot ovat merkityksettömiä. Hän kuvasi tästä eteenpäin korttipakalla, josta hän ensin valitsi 10 korttia ja sai yhden ässän. Hän poisti "huonoja kortteja" josta hän saikin sitten 3 ässää. Hän nosti yhden ässän esiin ja sanoi että vaikka pakkaa oltiin muutettu hän ei voisi sanoa että onko juuri tämä yksi ässä seurausta siitä että pakkaa oltiin muutettu. Silti hän voisi sanoa että isompi määrä ässiä on pakan muuttamisen todennäköinen ja odotettu seuraus.
___1.1: Samoin hän muistutti kuinka ohut ilmakehä on: Kuin pallon päällä olisi WC -paperi, joten ihmisten päästöt jotka tuottavat ilmakehään hiilidioksidia muuttavat sen koostumusta, jopa yllättävän paljon. Ilmakehä tuntuu ihmisistä isolta ja tuntuisi erikoiselta että pienet teot voisivat muuttaa sitä. Mutta kokonaisuuteen nähden ihmisiä on paljon ja ilmakehä itse asiassa yllättävän pieni. Hän sanoi myös että hiilidioksidi taatusti nostaa ilman lämpötilaa, siitä ei tarvitse kysyä mielipidettä: Siitä mielipiteiden kysyminen on suunnilleen sama kuin kysyisi että "Oletko sitä mieltä että jos autolla ajetaan 50 kilometriä 100 kilometrin tuntinopeudella, että matkaan menee puoli tuntia?"
_____1.1.1: Sen sijaan hän myönsi että siitä epävarmuutta on suuruuksista (1) kuinka paljon hiilidioksidi lämmittää, (2) kuinka paljon ihmisen toiminta vaikuttaa suhteessa esimerkiksi myrskyihin joista yksittäiset saattavat kaataa jopa ruotsin vuosihakkuun verran metsää vaikuttaa, etenkin kun ilmaston lämpeneminen tuottaisi useammin, jolloin nämäkin voivat olla ihmisten toiminnan lisäämiä, (4) ja kuinka paljon lisääntynyt ilman hiilidioksidi tehostaa tai heikentää puiden kasvua, joka taas muuttaa ilmakehän rakennetta koska puut ottavat hiilidioksidia ilmakehästä. Ainoana moitteena oli se, että varsinainen ilmastotutkijan työtapa jäi vieraaksi. (Lukuunottamatta sitä aineiston kalibrointia ennen tulkintaa.) Mutta aikaan ei saa tietysti sovitettua kaikkea, etenkään kun niihin pitäisi miettiä lisää vastaavia erinomaisen osuvia rinnastuksia. Se taas ei ole helppoa, vaan työlästä koska tieto pitää soveltaa tähän mielikuvitustakin ilman että juttu muuttuu pelkäksi sanahelinäksi ja manipulaatioksi.

Mielestäni tässä oli "(1) ihmisille läheistä (2) asiaa (3) ymmärrettävässä ja sangen (4) karismaattisessa muodossa esitettynä niin että (5)paikassa syntyi miellyttävä tunnelma." Minun hyvän tieteen popularisoinnin ehdot täyttyivät. Ja voin sanoa näin vaikka en olekaan mikään ilmastonmuutoksen osaaja.