Vaikene!

Internetissä on, jälleen kerran, puhuttu siitä miten Jumalasta puhuminen on todiste Jumalan olemassaolosta. Aihe on hyvin yleinen.

Tällä kertaa keskiössä oli se, että (a) igteistit, eli ihmiset jotka eivät välitä Jumalasta - eivät edes sen vertaa että olisivat agnostikkoja -  ovat niitä jotka parhaiten osuvat ajatukseen siitä että Jumalaa ei ole olemassa. (b) Ja tätä jatkettiin sillä että koska Raamatun mukaan alussa oli Logos, teisti etsii totuutta, ateisti ja agnostikko on totuuttarakastava koska on tosiasiassa uskova joka on vain vihainen Jumalalle. Mutta igteisti joka ei tähän logokseen usko ei tietenkään voi myöskään rakastaa totuutta joten he eivät voi olla kiinnostuneita tieteestäkään.

Ajatus igteismin ja totuuden suhteesta on omituinen. Sillä argumenttina oli nimenomaan se, että koska kristinuskon määritelmien mukaan heidän Jumalallaan on logosluonne, sitä ei voi olla millään muulla. Tässä on samantyylinen perusongelma kuin siinä että alkusyyargumentissa alkusyy on vain nimetty Jumalaksi. Kuitenkin joku voisi uskoa universumin syntyyn vaikka kvanttifluktuaatiolla ilman että kyseessä olisi teismi. Vaikka mikä tahansa big bangin syy onkin ensimmäinen syy ja siksi muka kutsuttu Jumalaksi. Kyse on enemmän Jumalan määrittelystä tavalla johon vastapuoli ei suostu kuin mistään varsinaisesta argumentista. Luonnontieteellisyyteen ei tarvita muuta kuin ajatus siitä että ihminen havaitsee säännönmukaisuuksia maailmassa. Siksi tuo b -kohta ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se kertoo lähinnä millä teistit oikeuttavat oman tieteenrakkautensa. Ei että ei-teisteiltä puuttuisi tämä tieteenrakkaus.

Ateismikysymys on sitten hieman erikoisempi. Siinä katsottiin että oikeutus keskustella Jumalakysymyksestä vaatisi kiinnostusta ja olisi homo religiosus -suhteenotto. Toki ateisti voi mainita tämän esimerkiksi siksi että hän uskoo uskovaisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle Jumalakysymys ei ole niin innostava. Minua sen sijaan kahlitsevat kristillisen ajattelun minuun iskostamat ajatuskehät. Sekä ärsyttävät hyvin monet instituutiot ja ihmiset jotka toimivat maailmassa oikeuttaen kusipäisyyttään uskonnollisella vakaumuksellaan. Uskon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja valtapeliin ja siihen että minulta udellaan uskonnollilsta vakaumusta sellaisella asenteella että "nämä ovat niin perustavanlaatuisia kysymyksiä että jokaisella pitää olla vastaus niihin." Vastaamattomuus nähdään yleissivistymättömyyden puutteeksi ja törkeydeksi ja typeryydeksi ja ignoranssiksi. Vastaaminen taas menee tähän "ootkin oikeesti uskovainen hähää". (Oikeasti. Tämänlaista asenneilmapiiriä pidetään älykkäänä keskusteluna eikä sinä että ollaan vastenmielisiä idiootteja.)

Erikoisinta tässä on se, että tosiasiassa argumentoinnissa vedettiin ateistisuuden "nihilistisyyteen". Että ateisteilla ei ole objektiivisia arvoja ja velvoitteita tai objektiivisia kiinnostuksenkohteita joihin pitäisi mennä. Tämä on dogmaattisen ajattelun puutetta ja antiuskonnollisuutta. Ja olen tässä itse asiassa samaa mieltä. Jos katsomme Friedrich Nietzscheä, hän oli varmasti ateisti mutta hän ei luottanut siihen että tietäisimme maailmasta. Hän piti luonnontieteitä - mukaanlukien evoluutioteoriaa - liian "apollonisina". Samoin Sartre keskitti huomionsa eitieteen puolelle, eksistentialismissa eksistenssi on tärkeämpää kuin essenssi. Ateisteilla ei siis ole välttämätöntä tieteenrakkautta. (No, eipä sitä ole kristityilläkään. Mystiikan perinteessä ja kaikessa missä myönnetään transsendenssi korostetaan että tämänpuoleinen on pintaa joka häiritsee syvän perimmäisen totuuden ymmärtämistä. Ei ole vaikeaa löytää propositionaalisen tiedon kritiikkiä puhtaasti kristillisestä aineistosta.)

Mitä tämä viistämättömyyden puute sitten tarkoittaa? Kristityt viittaavat vastaavaan tilanteeseen usein etiikassa. He korostavat että ateisteilla ei ole objektiivista moraalia. Tässä he eivät kuitenkaan sano suoraan että ateistit eivät voisi toimia mitenkään. Että jos jokin asia nähdään hyvänä tai pahana tai jos ateisti kokee asian hyvänä tai pahana niin hän ei voisi toimia näin. Esimerkiksi Jokelan kouluampumisen kohdalla saatiin kuulla että tämä olisi ateismin seuraus. Sillä ateismi oli nihilismiä jossa ei tarjota jarruja tai väistämättömyyttä. Sävy oli että koska ateismi ei velvoita ihmistä mihinkään on Auvisen ateismi ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi. Ja niin kauan kuin asia on koherentti ateistisen sisällön kanssa, voi tehdä mitä vain. Silloin on sisäisesti eheä rationaalinen ateisti.

Jos sama logiikka toimii tietoon tai tieteeseen tai mihin vain, ei ateistilla tosiasiassa olisi mitään rajoitteita. Hän voisi puhua tai olla puhumatta ateismista. Mutta jos tämä logiikka toimii pitäisi sitten hyväksyä että Pekka-Eric Auvinen oli sisäisesti ristiriitainen ateisti koska nihilisti ei voi olla vihainen. Ja että nihilisti ei voi tehdä moraalisesti oikeutettua työtä. Että jo se että Auvinen lähti ateistina kirjoittamaan moraalista oikeutusta ja ideologiaa ylös viittasi että hän uskoi objektiiviseen moraaliin. Eli hän olisikin oikeasti ollut perimmiltään nimenomaan kristitty.

Uskoisin että vaikka nämä ateistienmollaamiskulmat ovat yleisiä, ei juuri kukaan, kenties ei yksikään, kristitty käy näitä teitä loppuun asti. Hän ei kohtele samoja argumentteja samalla tavalla vaan vaihtaa argumentistoaan aina sitä mukaa mitä ideologiaa on moitittava ja mitä kehuttava. Tämä on laadutonta keskustelua, huonoa argumentointia ja vittupäistä antisosiaalista ihmisyyttä. ; Siis kaiken kaikkiaan jotain joka muistuttaa siitä että Kristinusko on maailman paras uskonto. Se on rikas ja muunteleva. Tarjolla on sekä maailmasta vetäytyneitä askeetikkomunkkeja että Lutherin kaltaisia räväköitä saksalaisia nautiskelijoita. Ja se rationalismi, joka on kasvanut tiedettä kunnioittavien nerojen kavalkaadiksi. Sellaisten kuin Newton, Faraday ja Einstein (joka oli kyllä ateisti, mutta laskemme hänet tässä kristityksi). Ja miten "Raamattu" on Iso Kirja, tuo hurjasti myynyt teos jolla on saavuttamaton ensisijaisasema. Asema jota uhkaavat lähinnä "Harry Potter" ja "Fifty shades of Grey". Kristinuskon sisältö ja merkitykset elävät ja hengittävät rikkaasti, eettisesti ja intellektuellisti, niin tieteessä kuin arjessa.

Ja Kyllä. Samanaikaisesti kristityn identiteetillä tallustaa maan päällä myös ainakin miljardi aivan totaalista idioottia. Sellaista, joilla ei riitä älyä, kykyä eikä vaivannäköhalu tutustua tieteesee - saati tieteellististä aiheista keskusteluun tieteellisesti. Mutta joilta löytyy vankka mielipide siitä että älyllisesti rehelliset eikristityt eivät saisi olla kiinnostuneita ja puhua tieteestä, koska tämähän tekisi heistä kristittyjä.

---

Voiko ihminen ylipäätään puhua vain asioista joihin heillä on vahvoja tunteita ja mielipiteitä? Kun katsoo internettiä, etenkin kristittyjä puhujia siellä, voi kyllä syntyä mielikuvia siitä että tämä olisi totta. Sen verran vähän sitä puhutaan järkevistä asioista järkevästi ilman tohkeilua ja vouhkaamista. Mutta jos tämä ei pidä paikkaansa ja ihminen voi käyttää sananvapauttaan ja on oikeutettu puhumaan ilman että vaahto lentää suusta - ja niin että tästä ei pilkata omaa itseä ja kiistetä että "ei sinulla mitään tuollaista maailmankuvaa ole, valehtelet itsellesi ja muille, me tiedämme kyllä tasan tarkkaan vakaumuksesi paremmin kuin sinä itse" -  niin sitten en enää ymmärrä yhtään mitään siitä miksi helvetissä nuo rumat apinat jaksavat metelöidä niistä darwinisteista.

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.

Erikoisia asioita joita "Game of Life" opettaa meille tieteenfilosofiasta

Convayn "Game of Life" on hyvin tunnettu soluautomaatti. Se on normaalilla ruudukolla toimiva peli. Se perustuu siihen että jokaisella ruudulla on 8 naapuria joiden keskellä se on. Sitten lasketaan näiden määrä. Ja sitten noudatetaan seuraavaa kahta sääntöä (1) Solu muuttuu eläväksi, jos sen naapureista tasan kolme on eläviä. (2) Solu pysyy elävänä, jos sen naapureista tasan 2 tai 3 on eläviä. Muuten solu kuolee.

Pelin kenties merkittävin piirre on se, että se on täysin deterministinen. Kun alkuasetelma on asetettu, periaatteessa kaikki vuorot ovat täysin määrättyjä. Periaatteessa voidaan siis tietää minkälainen tulos pelissä on vaikka tuhannen tai kymmenen tuhannen kierroksen päästä. Kun tietää alkuasetelman ja muutoksen suunnan, voi ennustaa koko tulevaisuuden eteenpäin.

Toki peli on myös hyvin holistinen. Usein nopein ja helpoin tapa laskea tulokset on itse asiassa pyörittää peliä. Toisin sanoen nopein tapa ennustaa pelin tulos on simuloida. Eikä laskea paperilla tuhannen kierroksen päähän ilman välivaiheita. Tämä tekee siitä hämmentävän. Vaikka peli on deterministinen, se lähestyy holistien arvostamia piirteitä. ; Tulos on laskettavissa mutta koska peli on itse matemaattinen, ei ole ilmiselvää että olisi vielä yksinkertaisempaa tapaa laskea pelin lopputuloksia.

Mutta sitten tulee kenties hämmentävämpi asia. Edelläolevat vielä seuraavat Laplacen demonia. Tässä ajatuskokeessahan ajatellaan että determinismi tarkoittaisi sitä että maailman kulku voitaisiin tietää. Eli kun kappaleen tilanne ja liiketilat on tiedossa voitaisiin kertoa mitä on tapahtunut menneisyydessä ja mitä tulevaisuudessa. Usein tätä konseptia kritisoidaan siten että indeterminismi tuhoaa demonin kaikkitietävyyden. Mikä on tietenkin totta. Mutta "Game of Life" on kuitenkin erikoinen. Se on deterministinen mutta silti epäsymmetrinen. Ongelma johtuu siitä että moni edeltävä tila voi johtaa tiettyyn lopputulokseen. Eli kun katsotaan sitä miten jokin alkutila on syntynyt, on tähän usein monia ratkaisuita. ; "Game of Lifeä" voidaan ratkaista menneisyyteen päin mutta rajallisesti. Alkutilaa on voinut edeltää muutama tapa. Ja näin voidaan tarjota ratkaisuja joista esilläoleva tila on peräisin. Näin ollen saadaan tietää avaruus jossa on useita ratkaisuita jotka antavat kyseisen tilan. Eli vaikka systeemi on deterministinen, Laplacen demoni ei voisi varmasti tietää mikä on kohteen historia.

Lisäksi voidaan huomata että jos historiaa ryhdytään tutkimaan tulee vastaan toinenkin ongelma. Jokin on peliin asetettu alkutila. Eikä voida tietää miten tämä alkutila voitaisiin tunnistaa. Toisin sanoen sitä voitaisiin laskea "pseudohistoriaa" taaksepäin ja laskea tiloja joita ei edes ole tapahtunut simulaatiossa. ; Tämä muistuttaa siitä miten astronomian puolella havaittuja asioita perustellaan parsimonialla. Esimerkiksi alkuräjähdys oletetaan siitä että kun avaruus laajenee - inflaation vuoksi peräti kiihtyvällä tahdilla - niin sitten universumin täytyisi lähteä yhdestä pisteestä. Kenties Jumala olisi voinut luoda universumin laajenevana mutta ei pisteenä. Mutta tätä vaihtoehtoa ei oleteta koska se rikkoisi parsimoniaa. Säännöillä on pelattava niin pitkälle kuin voidaan. Tämä näkyy myös avaruuden muotoa pohdittaessa. Sitä mietitään onko avaruus satulanmuotoinen tai tasainen. Mietitään onko sillä negatiivinen vai positiivinen kaareutuminen. Mutta näiden sekoitelmia ei mietitä. (Vaikka esimerkiksi banaaneissa on pinnanmuotoja joissa on sekä positiivista että negatiivista kaareutumista.) Niin kauan kuin ei ole todisteita muusta oletetaan että luonnonlait ovat kaikkialla samat. Ja näin "Game of Lifeä" ikään kuin vain takaisinkelattaisiin ikuisesti.

Tietokonepelit ja henkisyys

Monesti ajatellaan että hengellisyys olisi väistämättä jotenkin uskontoon ja yliluonnolliseen ja vastaaviin liittyvä ilmiö. Psykologisesti se on kuitenkin määritelty hieman erikoisesti. Se ei tarvitse ajatusta Jumalasta. Itse asiassa, vielä enemmän. Se ei tarvitse mitään tietynlaista ajatusta todellisuudesta. Ilmiö on psykologinen ja sitä voidaan herätellä montaa kautta. Uskonto on yksi keino, ja se on hyvin perinteinen. Tämä ei kuitenkaan anna sille yksinoikeutta.

Tätä on todella vaikeaa kuvata oikeastaan mitenkään muutoin kuin ottamalla esiin erikoisen tuloksen. Ryan Hornbeck on kognitiivinen antropologi ja hän tutki hengellisiä kokemuksia "World of Warcraftissa". Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että tavallisesti tutkimusnäkökulmaa käytetään uskonnoissa. Ja tämä peli todella antaa ihmisille hengellisiä kokemuksia ilman että pelissä erikseen harjoitetaan uskonnollisia rituaaleja tai käydään temppeleissä. Peli, ei mitkään pelissä olevat virtuaalikirkot, siis synnyttivät näitä kokemuksia. Siitä huolimatta että hyvin suuri prosenttiosuus peliä pelanneista kiinalaisista - joiden parissa Hornbeck teki tutkimustaan - oli "pesunkestäviä ateisteja".

Toki uutista on uutisoitu hieman väärin. Kun peleistä löytyi hengellisyyttä, nousi esiin ajatus siitä että Hornbeck uskoisi että "WoW" on uskontoa. Tämä nojaa tietysti siihen perusoletukseen että uskonto ja vain uskonto voi tuottaa hengellistä kokemusta ja niin jos jokin antaa näitä kokemuksia, se on itse asiassa uskonnonkorvike. Tämä on tietysti siitä hauska temppu että sillä voidaan ajaa uskonnottomia uskovaisille tyypilliseen kiusaamiskurimukseen : Jos hengellisiä kokemuksia ei saa, elää köyhää ja paskaa elämää ja osoittaa miten uskonto on rikkaampi. Ja jos saa näitä kokemuksia niin sitten osoittaa homo religiosus -ihmiskuvan todeksi ja kyseessä on uskonto. WoW ei kuitenkaan ole uskonto vaikka siitä saa hengellisiä kokemuksia. Ja tämä johtuu siitä että uskonnollekin on määritelmiä, ja nämä eivät osu WoWiin. Kun kahta käsitettä liitetään yhteen, niiden olisi oltava toisiinsa suhteessa. Ei siten että määritelmiä pyöritellään epätäsmällisesti ilmassa jotta saadaan ne lopputulokset jotka oma maailmankuva vaatii.
1: Hengellisyys nimenä on jo terminvalloitus joka johtuu siitä että uskonto on ollut valtakeino saada tämä elämysrepertuaari käyttöön. Ja siksi se on ominut termin nimen. Tämä ei tietenkään muuta psykologiaa, vaan ainoastaan luo mielikuvia ja tätä kautta ylläpitää näitä valtarakenteita.

Ihmisillä voi olla hienoja kokemuksia pelejä pelatessa vaikka niiden kuvaama maailma ei ole tosi. Niissä tehdään esimerkiksi samoja asioita. MMORPG:eissä - joita WoWkin on - on sosiaalista yhteyttä. Hornbeck onkin korostanut tätä yhteyttä oleelliseksi. Henkisyyteen on perinteisestikin kuulunut jonkinlainen ajatus yhteydestä maailman kanssa. Pelaajat saavat toisiltaan ehdotonta tukea, apua ja ystävyyttä hirviöidenpieksennässään. Pelaajahahmot kiertävät maailmaa ja tekevät ihmeellisiä asioita joka antaa heille vapauden tunteen. Eläytymiskykyiset eivät myöskään vain pelaa avatariaan vaan saavat immersiokokemuksen jossa he ovat avatarinsa, kokemuksellisesti. Näin ollen pelimaailman digitaalinen ympäristö ja siinä liikkuminen ovat jonkinlaisia oman kehon ja aistipiirien laajentamista. Tapahtumat koetaan haastavina ja merkityksellisinä, vaikka ulkopuoliselle siinä tietysti vain tapetaan digitaalisia hirviöitä. Ja tämä tehdään tavalla jossa korostuu tiimipelaaminen yhteistyössä muiden pelaajien kanssa, jolloin itsekeskeisyys vähenee. Oma toiminta suhteessa ympäristöön jäsentyy prosessissa. Kasvanut yhteisön ja yhteyden tunne vastaa transsendentin kokemista. Eli kyseessä on varsin klassinen hengellinen kokemus.

Tämä ei tietenkään yllätä niitä jotka ovat pelanneet sellaisia pelejä kuin "Journey". Siinä vaelletaan erilaisissa surreaaleissa ja tyypitellyissä maisemissa ja käytetään kilikelloa. Muiden kulkijoiden kohtaaminen on usein elämää suurempaa. Pelin sisällä on jopa kehitetty morsekoodin kaltaista tapaa viestittää toisten kanssa. Kilinän kanssa se on tietysti hyvin hidasta. Peli on hieno ja sen sisällä ihmiset tekevät asioita joita pelintekijät tuskin ovat edes miettineet. Pelaajat eivät pelaa "vain peliä" vaan he löytävät olemassaolon ja kanssakäymisen muodon jota he eivät voi saada mistään muualta "naturalistissa maailmassa" ja arkielämässään. Ja tämä korostaa sitä että rituaaleilla on yksi psykologisesti oleellinen yhteinen piirre pelaamisen kanssa ; Molemmissa on jokin temppu jolla rajataan arkielämästä aivan siitä eriävä tila, jossa arkinen logiikka ja fysiikka ei toimi samalla tutulla tavalla. Avataan vaihtoehtotodellisuus toisenlaisilla säännöillä.

Minä, joka pelaan yksin, olen tietysti huomattavasti vähemmän hengellinen. Toki hyvä tappoputki "Assassin's Creedissä" tarjoaa flowkokemuksia. Ja vaikka peliä on moitittu siitä että sen tehtävärakenteissa on toistoa, minä pidän siitä että teen toistoja vaikeutuvissa haasteissa. Joku voisi sanoa sen olevan meditatiivista. Vaikka oikesti siinä puukotetaan digitaalisia ihmisiä väkivaltapelissä. Saan sisäistä rauhaa vaanimisesta ja ihmisten päälle hyppäämisestä useiden kerroksien korkeuksilta hidastettuna ilman että minulle käy mitään. (Tosin se joka oikeasti tekee näitä on avatar ja minä olen kalsareillani tuolilla ja juon liikaa kahvia. Mutta tämän turvallisuuden korostaminen on vähän hoopoa.) Tässä pelissä ei ole toisia pelaajia, vaan juonta edistetään tarinaa ajavilla videopätkillä ; Tosin tässä kohden on syytä muistaa että immersiokokemuksia saadaan myös elokuvissa. Tässä on kuitenkin kyseessä enemmän pelistä ja leikistä kuin edellisissä. (Joka varmasti johtaa siihen että se on se minun tapani pelata.) Ja se johtaa Robert Bellahin ajatuksiin ; Hänen mukaansa peli ja leikki on eläimien tapa harjoittaa kehojaan ja aivojaan. Ja että tämä on avannut reitin uskonnollisuudelle ja muulle vastaavalle. Mielikuvitusskenaarioiden käyttö on avannut tien uskonnolle. Siksi pelin ja leikin yhteys ei ole kovin yllättävä. (Samoin kuin se, että flowkokemuksia koetaan henkisinä hirvittävän monessa itsepuolustus/taistelu/kamppailulajissa.)

Sitten osa haluaa vain kohota suuruuteen. Ja tästä ottaisin esimerkiksi "Minecraftin". Se on hieno peli jossa on käytetty hyvin syvää modernia tietotekniikkaa jotta voitaisiin tehdä peli joka pinnallisesti näyttää olevan kotoisin 1980 -luvulta. Sen virtuaalisessa hiekkalaatikossa tehdään asioita jotta voidaan tehdä toisia asioita. Pelin ainoat rajoitukset ovat siinä, miten paljon jaksaa googlata netistä että miten esimerkiksi lasia valmistetaan. Ja kärsivällisyys, koska monien ruutujen kaivaminen vie hirveästi aikaa.

Siinä missä minä olen jaksanut saada aikaan jonkinlaisen suojan. Melkein. (Siinä on reikiä seinässä ja unohdin tehdä soihtuja.) Ja olen muutoinkin onnistunut tuottamaan lähinnä kuoppia Helvettiin (vai mitä se laava sitten onkaan.) Mutta jotkut ovat näyttäneet että tämä peli on upea. Siinä todellakin voi olla pieni sininen mies, joka tekee oman seikkailunsa. Joka koostuu pääasiassa puiden hakkaamisesta, maan kaivamisesta, pienten eläinten ruuaksimuuttamisesta, ja ylipäätään siitä että hän kulkee ympäriinsä näkemällä kaiken, aivan kaiken, ympärillään olevan luonnon jonain joka voidaan pistää päreiksi ja käyttää resurssina jonkun rakentamiseen. Ahneus ja päreiksi laittaminen ja pelin toistuvuus voivat herättää tuntemuksia siitä että on pelin paha hahmo. Sillä kasaamisen ainoa sisältö on siinä että niitä voidaan käyttää erilaisten, yleensä merkityksettömien, rakennelmien tekemistä.

Kuitenkin moni on yltänyt tässä arkijärjen ja hyödyn rajat ylittävässä puuhastelussaan inhimillisen kyvykkyyden rajojarikkoviin suorituksiin. Pelissä on esimerkiksi rakennettu konstruktio joka toimii kuten tietokone, jossa on muistia ja joka tulostaa tuloksia. Tietokone on siis rakennettu toimintaperiaatteen kautta, ei siten että lasin ja laatikon yhdistäminen tuottaisi peliin jotain joka näyttäisi tietokoneelta ja johon olisi erikseen ohjelmoitu pelejä. Jälkimmäinen ei olisi kovin ihmeellistä. Edellinen ponnistus taas ylittää terveen ihmisen käsityskyvyn. Sillä temppu on haastavuudeltaan ja mittakaavaltaan jotain joka herättää kaksi kysymystä ; (1) "miksi" ja (2) "miten". Kun samalla tietää että jo se maja oli vaikea rakentaa ; Tämä on kontrastina sille mitä minä ja tavalliset pelaajat tekevät. Ja mitä sitten ne monet kenties kateuttakin herättävät tyypit tekevät. Jos tämänlainen kyhäily ei ole kohottavaa niin en tiedä mikä on.

Kansalle joka kirkotta vaeltaa

Seurakuntavaaleja mainostettiin tänä vuonna melko runsaasti. Vaalit olivat selvästi osallistumisvaalit. Kehotettiin äänestämään ahkerasti. Kerrottiin että nyt olisi mahdollisuus vaikuttaa. Jori Mäntysalo esimerkiksi ihmetteli että "Tänään se odotettu Suuri Päivä sitten on koittanut. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 2014 suurin mainoskampanja huipentuu. Ja millainen kampanja: nettisivuilta roskakorien kylkeen on mainostettu, ettei suorastaan painostettu: äänestä, äänestä!" Äänestysaktiivisuuteen kannustaminen on toki tervettä. Mutta nämä vaalit näyttävät olleen näkyvämmin mainostettuja kuin monena muuna kertana. Kirkko on yrittänyt petrata ja aktivoida.

Kuitenkin tänään on sitten uutisoitu tämän aihepiirin parissa lähinnä kahdesta asiasta. Seurakuntavaalien äänestysprosentti jäin 15.6 prosenttiin. Se on laskenut hirvittävän epäsuosituksi teoksi. Ja sitten toisaalta on uutisoitu että kirkko luopuu yhteisöverotuksesta. "Purnaus yhteisöveroa kahmivasta kirkosta jäänee piakkoin lopullisesti historiaan, kun kirkko luopuu yhteisövero-oikeudestaan. Mikäli eduskunta hyväksyy keväällä uuden rahoituslain, kirkolle tilitetty yhteisövero korvataan valtionrahoituksella, jonka suuruus on 114 miljoonaa euroa vuodessa." Mikä on toki hieman erikoinen tapa kuvata asia. Sillä se on sama kuin selittäisi että kirkko luopuisi miljoonatuloista sitä kautta että se luopuisi jäseniensä kirkollisverottamisesta. Mutta sitten se saisi prosentin kokoisen siivun kaikkien verotuksesta uskontokunnasta riippumatta.

Ainakin minua tämänlaatuiset veroasiainmuutokset ärsyttävät siinä mielessä että niissä uskonto ottaa itselleen vahvemmin sellaisen aseman jossa se on poliittinen ilmiö joka imee olemassaoloonsa käyttämät rahat kaikkien rahoista. Yhä vähemmän vaikuttamisvaltaa. Koska maailma on opettanut lähinnä sen että niin kauan kuin raha on varmaa, kirkossa pyritään viettämään turvallisia virkapäiviä ilman että mikään muuttuisi. Ainut keino saada jotain vipinää on kirkosta eroaminen. Eikä tässä prosessissa pidä ajatella hurksaasti eronneiden sielujen suremista. Ei siellä selvästi mitkään sielut kiinnosta vaan ne kirkollisverorahat.

Molempien pikku-uutisten takana on oikeastaan saman ilmiön eri puolet. Verotuksen kohdalla haetaan ennen kaikkea vakautta. Kirkkoon tulee kenties jopa vähemmän rahaa mutta sen määrä on varmempaa. Joka tarkoittaa likimain sitä mitä yllä urputin ; Kirkko saa varmaa rahaa. Molemmat pikku-uutiset kertovatkin oikeastaan siitä että kirkko lähestyy yhä enemmän ja enemmän valtionkirkkoa sellaisesta kulmasta jossa ei ole lainkaan tilaa kansankirkkoideaalille. Siinähän peruskaava on "Kansankirkko toimii koko kansaa varten ja kansan kanssa. Terminä se kuvaa kirkon tehtävää. Nimitystä käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikoisasema. Suomessa kansankirkkoja ovat evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Niiden juhlat ja tavat ovat osa suomalaista perinnettä. Kansankirkolla on joskus tarkoitettu samaa kuin valtionkirkolla. Valtionkirkko on järjestelmä, jossa valtio määrää ratkaisevasti kirkon asioista. Kirkko voi kuitenkin olla kansankirkko, vaikka sillä ei olisi virallista asemaa valtiossa." On yhä tärkeämpää korostaa sitä että kirkko voi olla valtionkirkko olematta kansankirkko. Sillä matala äänestysprosentti kertoo että moni asia ei ole tältä osin kunnossa ; Muutosmahdollisuuteen ei uskota, oman äänen valtaan ei uskota, eikä ihmisiä kiinnosta kirkon asiat. (Enkä ihmettele yhtään miksi ei.)

Tähän rahantulon laihenemiseen on sitten liittynyt erikoisia asioita.

Leikkaamistarpeesta onkin keskusteltu viime aikoina tavallista enemmän. Minua, kirkosta eronnutta, on jopa moitittu siitä että kirkko on joutunut potkimaan köyhiä vuokralaisiaan pois, ja nämä ovat nyt joutuneet tavallisille kaupungin markkinoille. Tämä toki liittyy varojen vähenemiseen. Mutta toisaalta kirkko on sitten rakennellut Kamppiin kalliin kappelin, ei ole leikannut johtohenkilöidensä palkkausta. (Minusta kirkossa voisi olla palkkayläraja 3000 euroa kuukaudessa, johon laskettaisiin autoedut ja muut.) Eli leikkaaminen kertoo itse asiassa kirkon priorisointipuolesta. Samalla on kuitenkin korostunut se, että on jouduttu kasvokkain niiden ivojen ja pilkkojen kanssa mitä on ollut "ateistit ei tee hyväntekeväisyyttä" -asian kohdalla. Vapaa-ajattelijoiden (jäsenmäärä 2000) on verrattu valtionkirkon tekemään hyvään työhön (jäsenmäärä 4.1 miljoonaa). Olen tähän ennenkin sanonut että tulojen suuruus vaikuttaa varmasti toiminnan laajuuteen. Ja nyt kirkon puolella on tämä asia oikein konkretisoitunut. Jos vapaa-ajattelijoiden on kyettävä ilman varoja toimimaan niin kyllähän sitä kirkko pystyy. Heillähän on Jumala puolellaan ja hyvä tahto kristittyjen kesken, joten tässä pitäisi olla paljon vähemmän vaikeuksia kuin vapaa-ajattelijoilla. (Tai sitten iva ja pilkka on ollut halpamaista käytöstä johon kristityn ei pitäisi alentua.)

Mielenkiintoista tässä debatissa jatkon kannalta onkin lähinnä se, että tähän asti kirkkokeskustelu on soutanut kaksoisstandardissa. Valtionkirkkoutta vastaan taistellaan argumentilla jossa korostetaan että "Seurakunnat pitävät rekisteriä jäsenistään. Tiedot Suomen koko väestöstä kirjataan väestötietojärjestelmään, jota ylläpitää maistraatit ja Väestörekisterikeskus." Mutta kun yhteisöverotusta on perusteltu, on korostettu usein sitä että kirjanpitoasia on tärkeä. "Kirkon yhteisöverosta saama osuus on tukea yhteiskunnallisesti tärkeiden tehtävien hoitamisesta. Niihin lasketaan hautaustoimi, kirkonkirjojen pito ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpito." Hautaamisen rahoittaminen on ollut myös tärkeä argumentti yhteisöverotuksen tärkeydelle. Samalla kun eikristityt saavat sitten toistuvasti kuulla miten pitäisi olla kiitollinen siitä että hautamaksuja ei koroteta heille. Eli raha hautaamiseen olisikin tosiasiassa jostain muualta. On mielenkiintoista katsoa miten tämä keskustelu muuntuu. Tuskin mitenkään, sillä tosiasiassa tämä maksetaan tavallisten ihmisten varoista. Ennen yhteisövero oli jotain joka koottiin vahvemmin kuluttajalta. Nyt maksaja on veronmaksaja. Kulutuksesta tuloihin. (Jotka varmasti ns. korreloivat. Koska tuhlaamiseen tarvitaan ns. fyffeä.) Muuten yhteisö maksaa vakaumuksesta riippumatta, kenties raha kulkee vain hieman eri taskujen kautta.

Paradokseja, ideologiapuhtauden komisaario Puolimatka

Tapio Puolimatka on kirjoittanut "Keskisuomalaiseen" tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä teksti ei ollut ensimmäinen. Ahkeruus on tietysti ajankohtaiseen poliittiseen päätöksentekoon sidottua ja siksi odotettavissa. Sellainen tietenkin kuuluu myös poliittiseen päätöksentekoon ja julkiseen keskusteluun. Toisaalta jokainen myös tietää sen ihmistyypin joka on aina kirjoittelemassa mielipidepalstoille. Ja kieltämättä Puolimatka sopii myös tähän mielikuvaan varsin mallikkaasti.

Otan aivan aluksi esiin mielenkiintoisen seikan. Puolimatka otsikoi mielipidekirjoituksensa "Uuden avioliittolain paradokseja". Paradoksi taas on looginen käsite jolla on määritelmäsisältö. Sivistyneenä ihmisenä Puolimatkan tulisi tietää mitä sana tarkoittaa. Merriam-Websterin sanakirja kuvaa sen käsitteeksi jossa on kolme eri vaihtoehtoista mallia (1) "something (such as a situation) that is made up of two opposite things and that seems impossible but is actually true or possible" (2) "someone who does two things that seem to be opposite to each other or who has qualities that are opposite" (3) "a statement that seems to say two opposite things but that may be true".

Puolimatkan teksti näyttää kuitenkin käsittelevän aihetta kuin se tarkoittaisi "eettisesti epämiellyttäviä seurauksia" tai "sisäisesti ristiriitaista asiaa". Olisi siis terveenpää kritisoida samaa sukupuolta olevien avioliittoa epäeettiseksi tai loogisesti ristiriitaiseksi. Paradoksi -sanan käyttö kun tarkoittaisi kaiken kaikkiaan sitä että jos aiheessa olisi todellinen ristiriita se olisi itse asiassa illuusio ja asia tästä huolimatta olisi tosi. Otin tämän esiin koska tämänlaatuinen terminkäyttö on oireellista ; Puolimatka selvästi valitsee epätäsmällisen ja epäpätevän termin asiallisen ja pätevän sijasta jos tällä valinnalla saadaan luotua älyllisyyden auraa sillä että valittu termi on sivistyssana. Ja oikeastaan tämäntapaisen lähestymisen kautta voidaan lähestyä sitä mistä Puolimatkaa aivan liian usein kehutaan.

Nimittäin analyyttisyydestä.

Onpa sukupuolineutraali avioliitto sitten oikein tai väärin, Puolimatka käyttää väitelauseita soveltavia rakenteita joiden looginen rakenne voidaan purkaa ja läpikäydä. Niiden uskottavuuskin voidaan arvioida Ja näin spoilerina uskallan sanoa että jokainen joka kehuu tätä Puolimatkan kirjoitusta kiittää mielipidettä eikä rakennetta. Tai sitten on vaihtoehtoisesti idiootti. Vaihtoehtoja kun ei oikein ole.

Kirjoituksen syvin virhe on se, miten se käsittelee adoptiota. Perhemalli on biologinen. Puolimatka toistaa tätä teemaa hieman varioiden. Tämä saman asian toistaminen on toki vänkkäävää, mutta se toisaalta lyhentää loogista analyysiä todella helvetin paljon. Sillä kun väitteet toistuvat, käytetty argumentaatio lyhenee. Päätelmä voi tietysti olla inttämisestä huolimatta oikea. Mutta toisaalta väitteen toistuminen näinkin lyhyessä tekstissä tuo vahvan mielikuvan siitä että substanssia ei ole paljon kun sanottavaa pitää toistaa jotta edes noin lyhyt asia saadaan sanotuksi. "Kun aikuiselle annetaan oikeus määritellä avioliitto vaihtelevien seksuaalisten taipumustensa ehdoilla, lapsen normaalitilaksi määrittyy elämä irrallaan biologisista juuristaan." ... "Niin kauan kuin avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi, avioliittolaissa säilytetään YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemä lapsen ihmisoikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan."

Biologinen vanhemmuus on siis keskiössä. Perhe määritellään tätä kautta. Tämä premissi on tärkeää muistaa. Siitä ei nyt luovuta. Puolimatka täydentää vielä aivan koherentisti että "Mutta kun avioliitoksi määritellään myös samaa sukupuolta olevan parin suhde, tämä lapsen oikeus poistuu avioliittolaista, sillä samaa sukupuolta olevan parin kodissa elävä lapsi on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään." Tämä on luonnollisesti totta. Ja siksi samaa sukupuolta olevien avioliitto ei sovi yhteen biologisen perhemallin kanssa. Tämä sinänsä koherentti argumentti ei tosin vakuuta ketään koska se on maailmankuvallinen. Itse asiassa tämä on julistus eikä argumentti. Se ei ole dialogia siinä mielessä että jossain määrin arvokeskustelussa keskiössä on ollut juuri se, että samaa sukupuolta olevien avioliitossa tätä biologista pohjaa ei hyväksytä. Puolimatka on tässä vaiheessa sisäisesti koherentti mutta ei muuta vastapuolen perustaa tällä.

Siksi häneltä löytyykin argumentteja omalle puolelleen. Niiden yrityksenä on selvästi ylittää tämä maailmankuvallisuuden ongelma. Tuoda esiin jokin yhteinen pohja jolla asia voitaisiin ratkaista, ikään kuin "maailmankuvariippumattomasti", siinä mielessä että eri puolet ovat näistä perustoista yksimielisiä. "Lapsen moraalisen identiteetin kannalta on tärkeä kokea olevansa isänsä ja äitinsä rakkauden hedelmä. Monet lapset kokevat eron biologisesta isästään tai äidistään traumaattisena hylkäämiskokemuksena. Lapselle herää kysymys, miksi oma äiti tai isä alun perin hylkäsi hänet. Lisäksi lapsen erottaminen biologisesta isästään tai äidistään siirtää lapsen ulottumattomiin paljon sellaista informaatiota, jota hän tarvitsisi oman identiteettinsä ja jopa oman terveytensä hoidon perustaksi." En toki oikein ymmärrä miten ihmeessä biologinen vanhemmuus erityisen hyvin takaa lapsen kokemuksen eihylättynä. Adoptiolapsen, toisin kuin avioliitossa eläneen lapsen, kohdalla hylkääminen on helpompaa. Vauva ei ole persoona samalla tavalla kuin se joka kokee hylättynä ja eirakastettuna olemista omassa kodissaan. Tämä on tosin aiheen parissa normaalia. Ihmiset tietävät sellaisia asioita kuin avioero ja adoptio. Molemmat konsepteja joita ei ole kielletty tai kriminalisoitu.

Ja tässä Puolimatkalla on sitten suuria heikkouksia. "Vaikka tällaista erottamista tapahtuu myös avioerojen seurauksena, biologista juurettomuutta ei aikaisemmin ole lainsäädännössä määritelty lapsen normaalitilaksi. Adoptiossa lähtökohtana on lapsen, ei aikuisen tarve: isättömäksi tai äidittömäksi jääneelle lapselle etsitään korvaava koti." Tämä on argumentatiivisesti todella huono. Nimittäin mikä on se prosessi joka tekee homoseksuaalien adoptiosta normaalitilan? No se, että laki sallii sen tekemisen. Joka ikinen adoptiolapsi joutuu eroon biologisista vanhemmistaan. Tieto terveydestä seuraa samoja ehtoja heteroilla kuin homoseksuaaleilla. Se, että adoptio sallitaan tekee adoption mahdolliseksi joten sekin määrittelee sen "normaalitilaksi" juuri sillä tavalla mikä tekee homoseksuaalien adoptiostakin "normaalitilan". Eli sillä että laki mahdollistaa sen tekemisen vaikka biologinen vanhemmuus tässä prosessissa katkeaakin ja tilalle tulee potentiaalinen lapsen hylkäämiskokemus. Jos taas tämä lain tilan anto adoptiolle ei tee "biologisen vanhemmuuden katkeamista normaalitilaksi" niin sitten ei ole mitään syytä uskoa että täsmälleen sama, lain sallima mahdollisuus prosessiin, muuttaisi "homoperheeseen adption normaalitilaksi".

Argumenttina tämänlainen on ekvivokaatio tai red herring. Joko samasta asiasta aletaan puhumaan eri termein tai sitten argumentti viedään sivupoluille harhaanjohtamalla. Puolimatka puhuu homoseksuaalien kohdalla eettisistä seurauksista jotka koskevat kaikkea adoptiota, mutta hän ei tartu siihen että kaikki mainitut argumentit toimivat myös kaiken adoption kohdalla. Samoin voidaan sanoa että adoptiolapsella on tarve perheeseen, biologinen suhde on joka tapauksessa katkennut. Ja homoparit tarjoavat tämän kodin aivan kuten heteroparitkin. Adopitio ei yksinkertaisesti luo isättömiä ja äidittömiä lapsia. Adoptiotilanteeseen päädytään koska tämä suhde on jo katkennut. Ollakseen koherentti Puolimatkan pitäisi siksi
1: Tunnustaa että hänen samaa sukupuolta vastustavien argumentit eivät itsessään ole kovin vahvoja. Siksi ne eivät päde heteroperheisiin adoptoimista. Joka tosin tarkoittaa sitä että jos samat argumenttirakenteet pätevät samanlaisissa tilanteissa - kuten logiikassa ja argumentoinnissa ja todistamisessa ajatellaan - eivät argumentit ole relevantteja homoseksuaalien adoptionkaan kohdalla. Eli Puolimatka on täyttänyt juttunsa tyhjillä tekoargumenteilla. Kenties relevantteja argumentteja on mutta jos näin on, ne eivät ole tässä kirjoituksessa vaan kenties jossain muualla. Jolloin herää kysymys että miksi arvon professoristatuksellaan jatkuvasti TV7 rehvasteleva älyn jättiläisemme ei kirjoita näitä argumentteja vaan listaa vain sellaisia jotka eivät ratkaise heteroadoption ja homoadoption suhteen. Että miksi niitä hyviä argumentteja ei esitetä vaan kirjoitetaan vaan noita huonoja.
2: Tunnustaa että argumentit ovat itse asiassa vahvoja ja ylipäteviä. Joka taas johtaa väistämättä siihen että heteroidenkin tekemä adoptio pitäisi täyskieltää. Ja hyväksyä tätä kautta myös se mikä vaikutus tällä päätöksellä on aborttiargumentteihin. Niihin joissa korostetaan että ei pidä abortoida vaan tunkea adoptioon. Tässä vaiheessa ei korosteta sitä hylkäämiskokemuksen relevanttiutta ja muita vastaavia asioita.

Voidaan jopa sanoa että Puolimatka sotii tässä kirjoituksessaan vahvasti omia periaatteitaan vastaan. Hänhän korostaa kaikessa dialogisuutta ja pluralismia. Hänestä ihmisillä on Jumalan antama järki ja ajattelukyky. Ja siksi pitäisi keskustella avoimesti. Ei pidä sensuroida jotain näkemystä vain siksi että pitää sitä vaarallisena tai typeränä. Ihmisten pitäisi antaa valita, koska siten he voivat myös valita oikein. Voitaisiin sanoa että jos Puolimatkan yleinen avomielisyystematiikka otettaisiin esiin, niin silloin kaikki adoptiot pitäisi sallia ja ihmiset saisivat itse miettiä ja päättää miten asia koskee juuri heitä. Näin ollen ihmiset voisivat aivan itse valita oikein. Sillä homoseksuaaleja ei tässä lainmuutoksessa pakoteta tekemään adoptiota. Eikä heteroseksuaaleja pakoteta antamaan ainuttakaan lastaan adoptioon. Joten he voivat oikeasti miettiä ja valita. On kuin nämä tekstit tulisivat aivan eri eetoksesta. Tämänlainen sisäinen ristiriita tarkoittaa sitä että Puolimatkan omassa maailmassa on joko ristiriita tai paradoksi. Mikä on hieman ironista kun otetaan huomioon hänen otsikkonsa.

Mukaan tulee myös todella ontto ja omituinen heitto.

Väitelause joka muuttuu argumentiksi Puolimatkalle tyypilliseen tapaan. Siten, että löydetään joku joka sanoo jotain. Tämä heitetään esille auktoriteetilla eikä argumentilla. "Alana Newman on ilmaissut näin syntyvän moraalisen ongelman terävästi: ”Miten voit odottaa tulevan sukupolven taistelevan vapauden, demokratian, puhtaan ilman ja veden puolesta, kun heiltä on varastettu jotakin niin kallisarvoista ja perustavaa kuin äiti tai isä?”" Tätä kehutaan teräväksi, mutta ei millä mekanismein. Jos takana olisi todella argumentti, se olisi kannattanut tuoda esiin. Se olisi helppoa kun väitelauseiden toistamista olisi vältetty ja heteroadoption ja homoadoption välillä olevat täysin analogiset piirteet olisi jätetty pois tekstissä jonka sisältönä on se että heteroperheeseen adoptointi on hyvä kun taas homoseksuaalien perheeseen adoptio on kauheaa ja pahaa.

Tämä lausunto on tunteisiin vetoava, siinä oikein rypevä. Emotionaalinen kohkaaminen on toki tehty Puolimatkalle tyypillisesti siten että sisältö pidetään mutta sanavalintoja viilataan. Tämänlaatuinen retoriikka on äärimmäisen epäargumentatiivista. Itse asiassa siinä yritetään olla tehokkaita argumentaation puuttumisesta huolimatta. Ja rehellisesti sanoen Puolimatkan toiminnasta valtaosa nojaa tämän taidon osaamisen varaan. Väite ilman arugmenttia on itse asiassa varsin epäuskottava monestakin syystä:
1: Jos mietitään miksi ihmiset ylipäätään taistelevat oikeuksista, voidaan huomata että yleensä tähän ajaa epämukavuus. Miksi minä olen aktivisti? No koska olen ärsyyntynyt kusipää paska. Ja se voima joka minut on ärsyynnyttänyt on ollut nimenomaan se, että asiat eivät ole olleet ihanteellisia. Jos Puolimatka siis olisi oikeassa että homoseksuaalien adoptioon olisi todella ongelmallista - (en itse usko tähän mutta filosofi osaa ottaa tämänlaisen ajatuskokeena - niin sittenhän niiden pitäisi lisätä taistelunhalua. ; Voidaan jopa sanoa kääntäen että jos ihmiset laiskistuvat moraalisesti se johtuu siitä että heillä on moraalisesti helppoa. Ja kenties homoseksuaaleille adoption salliminen olisi sellaista. Moni jopa selittää että "milläs sitten kohkaisit kun laki menee läpi". Ikään kuin kohkaaminen jollekin olisi välttämätöntä tai väistämätöntä. (Tai että tämä todella olisi ainut asia elämässä. Kenties tämä on projektiota ja kertoo siitä että kristittyjen ainut elämänsisältö on yhdestä asiasta kohkaaminen kuin pikku idiootti.)
2: Maslown tarvehierarkiaa katsoen voidaan huomata että identiteetti on itse asiassa varsin korkealla portaissa. Vesi on melko matalalla. Adoptioperheissä saa ruokaa ja turvallisuudentunnetta. Ongelmat ovat henkisempiä ja kulttuurisempia. (Lasta kiusataan koulussa koska heidän vanhempansa. No toisaalta lapsia kiusataan jos heidän vanhempansa on köyhiä. Minua kiusattiin koska jotain. Mutta siis jos oletettaisiin että Tapio Puolimatka olisi oikeassa ja kanta olisi relevantti. Niin silloin tulisi vastaan tuo ongelma.) Näin ollen on turhaa luulla että ihminen ei taistelisi paremmista perusasioista vain siksi että heiltä puuttuu jokin korkeampi arvo. Kääntäen on pikemminkin niin että tuollainen ylemmän tason arvoilla kohkailu on sellaista joka kertoo siitä että perusasiat ovat kunnossa ja siksi ihmiseltä jää aikaa pyöriä ns. hedonic threadmillissä kohti uusia vaikeuksia. Identiteetti Puolimatkan kuvaamana on itse asiassa jotain rikkaiden luksusta ja se soveltuu vain sellaisiin paikkoihin joissa Puolimatkan ja Newmanin korostamia ongelmia ei ole.
3: Ja historiallisesti on mietittävä sellaisia asioita kuin "Aku Ankka". Siinä ei toki eletä tosielämää. Mutta kyseessä on adoptioperhe jossa on yksinhuoltajaisä, eikä isää ja äitiä. (Akun selvästä heteroseksuaalisuudesta huolimatta ; Mutta Puolimatkalle näyttää olevan tärkeää että hän ei suoraan vastusta homoja vaan sen sijaan epäsuorasti puhuu "biologisesta äidistä ja isästä". Tämä on toki onttoa sillä jos hän pitäytyisi tässä "oikeus nimenomaan biologiseen äitiin ja isään" -kulmassa hän huomaisi heteroperhdadoption ongelmat. Mitä hän ei tee, joten selvästi hän dissaa homoja koska nämä ovat homoja mutta on luonteelleen tyypillisesti pelkurimasen epärehellinen propagandistidemagogi joka yrittää piilottaa tätä. Ikään kuin luonteen näkyvimmän piirteen ja käyttäytymistä leimallisimmin kuvaavan asenteen voisi muka jotenkin piilottaa. Hänen "kohteliaasta analyyttisyydestä" kumpuaa huvittunut olo. Vaikutelman ja sisällön  jännite on samankaltainen kuin minkä saa Karismaattisesta mr. Hitleristä.) Tähän on osittain nähty syyksi sota. Sodassa kuolee isiä. Helvetisti. Sota tekee sotaorpoudesta yleistä. Adoptiosta tulee normaalitila. Tässä ei kyse ole siitä onko tämä eettistä tai toivottavaa. Vaan siitä että jos isättömyys ja äidittömyys todella estää lapsiltaan hyveellisen asioista taistelun, niin miksi ihmeessä emme ole nähneet tätä kun asiaa on isoissa mittakaavoissa yhteiskuntakokeiltu, esimerkiksi täällä kotimaassamme talvisodan ja jatkosodan jäljiltä.

Loppukaneetti.

Kaiken kaikkiaan Puolimatka tekee kuitenkin pahimman virheensä jo siinä että hän nostaa tämän äiti- ja isäkysymyksen esille. Sillä kun avioliittolainmuutos oli arvokeskustelussa, korostettiin usein sitä että asia saataisiin aivan täysin läpi eri nimillä. Oli korostunut ns. symbolinen näkökulma jossa korostettiin että homoseksuaalit eivät tarvitse avioliittoa koska lait antavat samoja oikeuksia. Tässä esimerkiksi perinnönjakokysymykset korostuivat. Ja korostettiin että homot eivät taistele yhtään minkään konkreettisen muutoksen vuoksi. Että juttu on pikkumaisuutta. Tämä oli hyvin leimallista. "Sisällöiltään identtiset mutta rinnakkaiset lait" toistuivat homojen avioliittoa vastustavien suusta. Puolimatkan arugmentti pakotti esille sen että tosiasiassa muutoksessa on yksi valtavan suuri seikka. Eli tämä "identtiset oikeudet" on paskaa ja vahvin todiste tästä tulee eräältä vahvimmalta homoavioliiton kieltäjältä!

Ironiaa toki lisää sekin, että klassisesti homoseksuaalisuudessa on tuomittu lähinnä itse seksuaalinen aktio. Tätä ei ole lavennettu koskemaan koko ihmistä ja koko hänen elämäänsä. Puolimatka sen sijaan laajentaa homoseksuaalisuuden vastustamisen muihin homoseksuaalien elämän osa-alueisiin. Itse asiassa vastustus on ymmärrettävä pakosti jotenkin niin että ei enää vastustetakaan homoseksuaalista aktiota vaan jotain laajempaa homoseksuaalista elämäntapaa, joka ilmeisesti koskee monenlaisia asioita sisustusratkaisuja myöten. Puolimatka on siksi hieman hassussa tilanteessa. Hän ei pinnallisesti korosta sitä että hän vastustaa homoseksuaaleja vaan kiertää asiaa siten että seksuaalisuus ei kiinnosta vaan lasten oikeudet. Hän tekee tämän omituisella kaksoisstandardien läpitunkemalla tavalla joka itse asiassa vastustaa homoseksuaaleja laajemmin ja vahvemmin kuin mitä klassiset homoseksuaalien vihaajat ovat tehneet. (Lisäksi homojen vastustaminen rehellisesti homojen dissaamisena on rehellistä. Puolimatkalle tämä hyve on luonnollisesti täysin vieras.)

Itse asiassa pahempaa. Puolimatkan mukaantulo pakotti mukaan sen seikan mikä on hämmästyttävää. Avioliitolla ei oikeasti ole juuri mitään väliä jos olet heteroseksuaali. Sillä avoliitossa perinnönjaot ja muut voidaan hoitaa mitenkuten. Avioliitto ei tuo moderneissa nuorissa piireissä erityistä statustakaan. "Susipareihin" on syvästi totuttu. Ja jos vaikkapa minä haluan lapsia, ei minun tarvitse mennä avioon sen vuoksi. Valtion väliintuloa avioliittolainsäädännön kohdalta ei tarvita lainkaan sosiaalisessa perhesidoksessa. Voin elää kenen kanssa haluan siten että talossa on myös lapsia. Homoseksuaaleille ainut tapa saada taloon lapsia on sama kuin lisääntymiskyvyttömillä heteroseksuaaleilla. He tarvitsevat avioliittoa koska adoptio. Avioliitto on juridisena konseptina tyhjä, paitsi jos se annetaan homoseksuaaleille. Kaikki muut kulmat ovat sitten ideologisia päällemaalauksia joissa tähän juridiseen konseptiin liitetään maailmankuvallisia sidoksia. Ja jos nämä sidokset ovat rajoitteita niillekin jotka eivät näitä ideologioita kannata, niin silloin harrastaa maailmankuvallista rajoittamista. Jota Puolimatka vastustaa ihan sikana. Paitsi silloin kun tekee sitä itse, jolloin siihen pitää kannustaa kaikki ja mahdollisimman ahkerasti.

Kysymys on laaja ja huolestuttava. Sillä tosiasiassa Puolimatka ajaa hyvin yhteiskuntakontrollikeskeistä perhekuvaa. "Perheen ihmissuhteet ovat perustana koko yhteiskuntaelämälle. Rikkoessaan lapsen suhteen biologiseen isäänsä ja äitiinsä sukupuolineutraali avioliittolaki heikentää lapsen perusluottamusta ja siten yhteiskuntaelämän perustaa." Tätä asennetta ei ole eettisenä pidetty kovinkaan laajasti. Tämä on sitä kulmaa perhe-etiikassa jota on kannatettu ja vahvana argumenttina pidetty lähinnä rotyhygieniassa, eugeniikassa ja ideologista puhtautta korostavissa teokratioissa. Ei tähän voi paljoa sanoa. Ei siksi että ei voisi. Vaan siksi että ei tarvitse.

Vahingossa sisältänne löytynyt kikkelivitsi ; Eli miesten kohtaaman väkivallan huvittavuudesta

Huumori on liukas käsite - jotkut ihmiset taas ovat vain limaisia.

Joskus asiat ovat outoja ja yllättäviä. Kuten esimerkiksi itsemurhakuva tyttöjen prinsessataikasauvassa. Tämänlainen yllättävyys on kieltämättä usein jollain tavalla koomista. Asia on tietenkin jossain määrin eettisesti vaikea ja hankala. Ja muutenkin tempussa on törkeitä sävyjä. Mutta en voinut olla nauramatta siitä mitä kaikkea pikkutyttölelujen koristetarrojen alta voi löytyä. Huvitun. Tämä reaktio perustuu melko puhtaasti tilanteen yllättävyyteen. Yllättävyys taas perustuu siihen että mielessä on jonkinlainen ajatus "normaalista" johon kaikki sitten peilautuu.

Ja kukapa ei pitäisi raiskausvitseistä?

Ottaakseni esimerkin tämänlaisesta yllätyshuvittuneisuudesta on pikku-uutinen Jamaikalta. Vanhemmat naiset raiskaavat miehiä. "Tässä ei ole sinänsä uutta. Vanhemmat naiset ovat aina harjoittaneet seksiä poikiemme kanssa. Mutta uskokseni asia on muuttunut niin, että pojat ovat nyt kokeneet sen tapahtuvan ilman heidän suostumustaan, ja mieltävät teon raiskaukseksi". Tämä on varmasti paikallisessa kulttuurissa nähty "nuorten miesten opettamiseksi". Mikä on lähinnä poliittisesti korrekti uudelleenmuotoilu raiskaukseksi. Sellainen jolla valkopestään kulttuuria niiden parissa joista etiikka on perimmiltään jonkinlainen kulttuurin luoma illuusio. (Heitä kutsutaan suvaitsevaisiksi tai monikulttuurisiksi, mutta se on enemmänkin tavallaan yksi piilonihilismin muoto.) Tämä uutinen levitti jonkin verran huvittuneisuutta ihmisissä. Osa heistä oli miehiä, yllättävän suuri osa huvittuneista oli naisia. Kun asiaa kuitenkin kysyi ja tähdensi oli selvää että he eivät olleet miettineet asiaa kovin pitkälle ; He eivät esimerkiksi sanoneet uskovansa että tämänlainen uutinen olisi jotain jolla sovinistimiehet oikeuttaisivat sovinismiaan ja naisten huonoa kohtelua sillä että miehilläkin on tasa-arvo -ongelmia. He eivät olleet samaa mieltä jamaikan kulttuuria puolustaneen kanssa joka esitti että "Minun mielestäni mies voi olla jossain määrin vastahakoinen osapuoli, mutta ei kyse silti ole raiskauksesta." Tämä oli heistä pelleä. He olivat vain huvittuneita.

Modernissa feminismissä on yleisesti nähty että stereotypiat ovat huolestuttavia. Tässä mielessä koomisuus on aihe jonka parista voidaan katsoa sellaisia asioita kuin epätasa-arvoisuus. Tämä tuli mieleeni kun vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa oli naispuolisen psykologin, Hannele Törrösen, lausunto. Hän oli ihmetellyt kuinka akateemiset fiksut ihmiset olivat hihitelleet ja pitäneet humoristisena miehiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli kysynyt sellaisia kysymyksiä kuin että jos sama kohdistuisi naisiin, niin olisiko asia kovin huvittava. Asia nähtiin vitsinä, josta huomauttaminen on huumorintajutonta, eikä vakavasti otettava asia ollenkaan. Huumorilla on tässä mielessä suuri valta.

"Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään. Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo. Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa. "Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?" Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!"

Huvittavuus näissä tilanteissa syntyy juuri odotuksista.

Se kertoo niistä oletuksista joita jopa naistutkimusta opiskelevat naiset - joita varmasti kiinnostaa ihan ehta tasa-arvoasia sekopäisen telaketjufeminismin sijasta - uskovat vähintään vähän tämänlaisiin uskomuksiin ja stereotyyppeihin. Tämä on jossain määrin luonnollista. Kuten Tulva -lehdessä mainittiin, tuoreesti noin viidennes miehistä on ikäviä kokemuksia. "Vuonna 2012 noin viidennes 15–34-vuotiaista miehistä kertoi, että eri sukupuolen edustaja oli häirinnyt heitä seksuaalisesti. Samanikäisten naisten kohdalla osuus oli noin puolet." Naisten luku on huolestuttavampi, mutta molemmat numerot ovat kertaluokkia liian suuria. (En usko että lukuja mitenkään saadaan nollaan, mutta uskon jonkinlaiseen kohtuuteen. Nämä numerot eivät sitä ole.) Mutta vaikka miehiin kohdistuva härintä koskee noinkin suurta määrää ihmisistä ei tätä osata käsitellä. "Ihmiset eivät välttämättä pysty edes hahmottamaan ilmiötä." Sillä juuri tältä näyttää ns. hegemoninen diskurssi. Stereotyyppi on niin vahva että sille ei oikein ymmärretä edes voivan olla vaihtoehtoja.

Ajatus on tärkeä. Sillä miehiä voidaan raiskata. Ja tätä voidaan tehdä hyvinkin oudoin motiivein. Tästä kulmasta kertoo toinen pikku-uutinen jossa mies ei halunnut isäksi, ja suhde oli muutenkin karussa, mutta nainen halusi saada lapsen ja sitoa miehen suhteeseen velvollisuudesta. Siksi nainen oli käyttänyt miehensä päihtynyttä tilaa hyväkseen. Tämänlaiset asiat ovat seksuaalista vallankäyttöä jota ei ole tehty suostumuksessa. Nykykulttuurissa tämänlaista ei nähtävästi paheksuta kovin vakavasti. Se vastaa hieman minua vanhempien sukupolvien ajatusta siitä että mies ei voisi raiskata aviopuolisoaan. Joka on tietysti nykyään lähes kaikista ns. hevonpaskaa. ; Ajat ovat tässä mielessä varmasti muuttumassa. Muuten asiasta ei olisi aineistoa "Tulvan" tyylisissä julkaisuissa. (Joita kuvaa pseudokapinallisuus ja tekovallankumouksellisuus jossa ratsastetaan tietyn kulttuuripiirin muodissa olevilla ilmiöillä.) Miesasia kiinnostaa itse asiassa myös monia naisia, ja muunakin kuin vastustuksen kohteena.

Tähän liittyen luin pienen naisnäkökulmasta kirjoitetun tekstin sosiaalisessa mediassa.

Siinä puhuttiin sekasaunasta. Monille tämänlaiset asiat ovat nykyään normaaleja. Minua vanhemmissa sukupolvissa asia on toinen. Siksi eräs nuorehko nainen joka oli tottunut - roolipelikulttuurin ohessa - käymään sekasaunassa ilman ongelmia ja ilman seksuaalista häirintää. (Pyyhkeiden kanssa.) Hän oli siksi mennyt työpaikkansa sekasaunailtaan.

Muut työpaikan naisetkin olivat ilmeisesti tehneet saman virheen vain kerran. Ja hän olikin ollut ainut nainen kun muut olivat miehiä. Hän oli saanut, pääasiassa yhden öykkärin provosoimana, kuulla sellaisia vitsejä kuin että kannattaa varoa saippuan tiputtelua ettei pippeli vahingossa löydy hänen sisältään. Tämä on tietysti aivan yhtä raiskaus kuin mikä on se kaunis suklaajunatapahtuma joka tapahtuu miesten kesken vankilasarjojen suihkukohtauksissa. Sama öykkäri oli myös huudellut muille miehille halpamaisia vitsejä kuten siitä että hän halusi nähdä oliko jonkun miehen haarovälissä oikeasti pimpsa. Jutut olivat olleet niin huonoja että osa miehistä olikin poistunut paikalta. Tekijä oli oikeuttanut näitä "huumorilla" ja sillä että nainen joka tulee sekasaunaan tulee itse asiassa näyttelemään ruumistaan seksuaalisessa mielessä. Joka on varmasti sukupolvikysymys.
1: Paitsi roolipelaajien kesken jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen. Kuten siihen että pelissä nuori nainen pukeutuu vain ihomaaliin ja pitkiin hiuksiinsa. Ja sitten alkaa satamaan. Tämänlaiset vaativat tiettyä turtumista ja tottumista. Ja vähemmän tottuneet voivat huvittua yllättävyyden kautta. Kokemattomille asiat voivat olla hihittelyn aihe.

Samalla korostuu että tavallaan sukupuolisessa häirinnässä on yllättävän vähän kysymys suorasta seksistä tai edes sukupuolesta. Sama henkilö häiritsi seksuaalisesti sekä miehiä että naisia. Hän toki korosti heteroseksuaalista statustaan, mutta ylläolevassa tiivistelmässä juuri näin oli käynyt. Toki näkökulma vaihteli mutta halveeraus oli kuitenkin sekä sukupuolikeskeistä että hyökkäävää. Oikeutuksetkin olivat hieman saman suuntaisia.

Tuolta mieheltä voisi kysyä että miten huvittavaa olisi jos vaikka kaltaiseni puukkosankari alkaisi kyselemään hauskoja vitsejä siitä miten hänen ei kannata kääntää selkäänsä, koska siitä saattaa löytyä veitsi pystyssä? Se ei olisi hauskaa vaan rikoksella uhkailua. Ja nähdäkseni raiskaus on samassa juridisessa statuksessa. Itse - saunan ystävänä joka ei yleensä harrasta sekasaunoja tai yleisiä saunoja koska niissä on ihmisiä - saattaisin jopa huomauttaa että on inhottavaa että naisia ajetaan sekasaunoista pois.
1: Jos ei muuten niin siitä likaisesta syystä että jos naiskauneutta haluaa oikeasti ihastella niin jumalauta älä pilaa tätä meidän juttua! On ihan idioottia olla öykkäri joka ilkeydellä ajaa naiset pois. Paitsi tietysti jos on joku kaappihomo jota naisten ruumis inhottaa ja jotka haluavat sanoissa tirkistellä misten kikkeliosastoa. Tuokin saunamies "vitseineen" halusi nähdä miesten elimiä ja hän oli taatusti saunatilassa se jolla oli pienimmät todennäköisyydet saada tuolta saunassa vierailleelta naiselta seksiä. Huonoin iskustrategia ikinä. Saatanan homo!

Hillittömän hauskaa!

     1.1: Minulla ei siis ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta ymmärrätte kyllä kelle ja miksi tämän halpamaisen vitsin kohdistan. Koska se on "hahhahhauskaa huumoria". Ja jatkankin niin että jos joku ilmiselvä homo yrittää raiskata saunassa, niin puolustaudun henkeen ja vereen. Vaikka haluankin heidät avioon en halua että jos pudotan saippuan että heidän kikkelinsä löytyy sisältäni. Muun ajankin olen kyllä varovainen noiden toisten munien tarkistelusta innostuneiden "vaginatarkistelijoiden" kanssa. Kiitos.

Tässäkin keskustelussa korostui onneksi se, että ongelmaa ei nähty "sellaisia kaikki miehet ovat" -kulmassa. Vaan nähtiin että sama ihminen loukkasi sekä miehiä että naisia. Ja että tämänlaisten ihmisten vuoksi maailmaan kaivataan tasa-arvoajattelua ja feminismilläkin on työsarkaa. Itse suosin tosin tapakasvatusta. Ja jos se ei tottele, niin poliisia. (Sekä tilanteenmukaisesti myös lain kiemurat ohittavia sosiaalisia suhteita, sellaisia jotka vaikuttavat oleellisesti mm. siihen miten varovainen vankiloiden suihkussa tarvitsee olla.)

---

Joitain voi yllättää että tämä oli näinkin positiivinen feministejä kohtaan. Olen tosiaan painottunut heidän kritisoimiseensa. Mutta yleensä moitteeseen on jokin syy. Ja lisäksi tätä moitekulmaa ei ole aina ollut näkyvissä riittävästi. Joskus on hyvä yllättää lukijat, se voi jopa huvittaa heitä.

Avoin kirje Keira Knightleylle (Suomeksi, vaikka hän ei edes osaa kieltä)

Arvoisa Knightley.

Kuulin uusimmasta tempauksestanne, jossa päätitte vilauttaa lehdistölle sillä ehdoin että mitään kuvankäsittelyä ei tapahdu. Teko on ymmärrettävä, sillä muistan kuinka kohdallanne "King Arthur" -elokuvan julisteissa käytettiin kuvankäsittelyä. Se onkin eräs tunnetuimmista ja käytetyimmistä esimerkeistä.

Luonnollisesti olen monellakin tavalla iloinen päätöksestänne, olenhan ihaillut teitä muutenkin kuin ammattitaitonne vuoksi esimerkiksi "Pirates of Caribbean" -elokuvasarjassa (siinä, jossa teillä on miekka). Ja koska etiikkani ei salli katsoa ilman lupaa vuodettuja vähäpukeisien tahi alastomien naisten kuvia, on tekonne tietenkin kaunis ja arvokas lahja monessakin mielessä. Haluaisin toki sanoa että näin ei olisi, että olen läpeensä professionaalinen ja kohtelen silmiini tulevia aistisignaaleja neutraalisti. Mutta se olisi valehtelua. Pahoittelen tätä asennettani kuitenkin, vähän. Siitä huolimatta että tempauksesi menestyy juuri kaltaisteni ihmisten vuoksi tai ansiosta.

Olette myös tässä ottamassa osaa johonkin jota on selvästi liikkeellä. Meillä Suomessa pyörii puoliviihteellinen pikkuvitsienlaukomisohjelma "Hyvät ja Huonot uutiset". Sellainen jossa ihmiset arvioivat internetissä ja muutoin tiettyjen aivan oikeiden uutisten sisältöä. Että ovatko ne hyviä vai huonoja. Ja sitten julkkisvieraat heittävät vitsejä aiheesta. Tuoreesti käsitelty uutinen oli se, miten alusvaatefirma lopetti kuvien retusoimisen ja tämän vuoksi heidän myyntinsä kasvoi. Tämä on luonnollisesti hyvä uutinen. Dove -saippuan "Real Beauty" -mainoskampanjallakin on ilmeisesti mennyt hyvin. Tämä onkin asia joka on kenties tulossa muuttumaan. Tai sitten saamme vähintään lisää vaihtelua. Joka on sekin hyvä.

Näistä kaikista hyvistä puolista huolimatta minun on vaikeaa uskoa että toimintasi johtaa tavoiteltua lopputulosta kohden. Sillä kanssanne olo on hieman sama kuin katsoisi uutta Calvin Cleinin rohkeaa mallivalintaa. He kun ovat valinneet "Plus Size Model". Tätä oikein mainostetaan. Että nyt on terveemmän kokoisia malleja. Ja sitten kun menee katsomaan, niin nehän ovat laihempia kuin minä! Ja kukaan ei taatusti heitä minulle läskivitsejä. Jos sanon McDonaldsissa että "Super Size Me", he tajuavat että kysymys on ruoka-avusta keskitysleirivangille. Siksi onkin omituista että näitä luuviuluja korostetaan jotenkin extra-large -malleina. Jo tämä ajatus tuntuu jopa pahentavan sitä laihuuspakkoa.

Teidän toimintanne kohdalla olen näkeväni hieman samanlaisia sävyjä. Sillä, älkää ottako tätä väärin, te olette aivan liian ihana. ; Ajatukseni on kenties minulle intuitiivisesti luontevampi ja ilmiselvempi sen vuoksi että olen mies. - Tai siitä että olen minä, ja omat ajatukset tuntuvat aina itselle järkevämmiltä kuin muille ; Mutta en halua panostaa erityisesti tähän työhypoteesiin.

Miesten maailmoissa naisten ihanuus on ollut ja on nykyäänkin valitettavankin yleinen keskustelunaihe. Ja jonkin näkymän näihin ihanteisiin saa katsomalla tämän likaisen mieheyden puolen ydinmehusta, eli pornografiasta. En tässä väitä että rintojen vilauttelu olisi väistämättä samaa kuin pornorunkkausobjektiksi ryhtyminen tai pornoammattilaisuus. En pidä tempaustanne pornona. Joskin voin olla lähes varma että sitä käytetään myös kuin se olisi pornoa. Mutta nostan esiin sen, miten pornotähdillä rintojen koko on yllättävänkin ihmismäinen. (En sano "pieni" vaan "ihmismäinen". Se on "pieni" korkeintaan suhteellisesti niihin ylinormaaleihin silikoniärsykkeisiin verrattuna.) Kenties tässä on osansa silläkin että pornoa tuotetaan usein melkoisen halvalla, joten editointeihin ei ole panostettu. Eikä käsikirjoittamiseen, mutta kuvanretusointi on tämän kirjeen kannalta tärkeä. Mutta silti voisi ajatella että suosio tulisi suurempirintaisille jos suuret rinnat olisivat todella jokin miesilmiö. Tämänlaatuisesta ei näy merkkejä.

Photoshop onkin jonkinlainen naisten sisäinen ilmiö. Kun katsotaan seksualisoituja ja vahvasti retusoituja naisia, ne näyttävät olevan naistenlehdissä. Meikit, naisten muotivaatteet ja vastaavat näyttävät luuviuluja joilla on retusoitu jättimäiset ja pinkeän pystyt jättirinnat. Tässä mainostajat käyttävät hyväkseen naisten epävarmuutta ja kateutta. Noita tunteita jotka tietysti koskevat kaikkia ihmisiä, mutta koska he myyvät tuotteita naisille, he hyväksikäyttävät nimenomaan naisten kateutta ja epävarmuutta. Enkä usko että naiset menevät halpaan kohdallanne. Jokainen terve täysjärkinen ihminen näkee että te olette kadehdittavan ihana. Koska ideanne ei kierrä epävarmuus-kateusaspektia en pidä sitä niin tehokkaana kuin mitä sen suuri näkyvyys lehdistössä antaisi odottaa. (Kuitenkin, kiitos.)

Rehellisesti ja Kunnioittaen.
Tuomoh ; Teidän, rintojenne ja miekkojenne suuri fani
Vaikka kukaan ei kyllä opikaan miekkailua niin nopeasti kuin teet sen em. elokuvasarjassa.

Kun naapurissa on kummat teekutsut, kelle soitat?

You know, Tea party.
Party of Mad Hatter.

TEA -Party on erikoinen hyvin Amerikkalainen ilmiö. Minulla on facebookystävänä eräs "Doug", joka on tämän liikkeen kannattaja. En tiedä miten asettelisin sanani kohteliaasti tämän liikkeen perusasenteen. Miten kuvata liikkeen ydintä. Se on hieman sekopäinen yhdistelmä oikeistokonservatiivisuutta ja liberaalia yksilönvapautta joka onnistuu vain hyvin sekopäiseksi modifioidulla libertarismilla, sellaisella jossa on paljon tilaa salaliittoteorioille.

On vaikeaa nähdä hyvää tässä vähä-älyisessä modernissa poliittisessa aktivismiliikehdinnässä, jossa kannatetaan minimaalista hallitusta, maksimaalista uusliberalismia, kannatetaan julkista tuliaseiden kantamista ja ylikorostetaan perinteisiä kristillisiä arvoja. Tai ei kristillisiä, vaan niitä perhearvoiksi määriteltyjä asioita joista monet eivät oikeasti edes käsittele perhettä vaan pelkästään arvoja. Kombinaation osat eivät itse asiassa edes ole kovin omituisia tai edes inhottavia. Mutta kun ne asetetaan yhteen syntyy varsin omituinen seos. Ja tätä on vaikeaa nähdä positiivisessa valossa.

Mutta jos tätä liikettä pitäisi lähestyä jotenkin - vaikkapa siksi että on hyvä tehdä asioita, ei siksi että ne ovat helppoja vaan siksi että ne ovat vaikeita - on syytä tehdä mitä tehdään joka kerran kun vastassa on jotain kummallista joka ei näytä hyvältä. (If it's something weird and it won't look good.) Ja ottaa esille elokuva joka on peräisin minun lapsuuteni ajoilta. Elokuva joka on lastenelokuva niiltä viattomilta ajoilta jolloin lapsille sopivaan elokuvaan voitiin laittaa sankareiden rentoa tupakointia lähes kaikkialla, sankareiden ja muiden ihmisten kiroilua, sekä kummitushirviöitä jotka tarttuvat naisia tisseistä ja ottavat miehiltä suihin. Ja jossa on annettu sivosarooli Ron Jeremylle, eräälle kaikkien aikojen kuuluisimmalle pornotähdelle. (Elokuvat olivat siihen aikaan kiistatta parempia.)

"Grab your stick", "heat em up", "make em hard" & "Don't cross the streams" ; Ja muita freudilaisia sloganeita! Se on "Haamujengi"! Sillä kun naapurustossasi tapahtuu jotain outoa - kunhan tämä naapurusto on New Yorkissa - on vain yksi ryhmä jolle soittaa. Ryhmä joka on monestakin syystä jotain joka täyttää keskivertoisen TEA -partylaisen unelmat. Elokuvan sankarit ja toiminta ovat kuin TEA -partylaisen stereotypia, ilman niitä haittapuolia.

Pinnallisesti elokuva on elokuva nörteistä jotka jahtaavat kummituksia kotitekoisin vempelein ja vangitsevat näitä laatikoihin. Mutta on syytä katsoa tämän pinnan alle. Siellä on kaikenlaista varsin einörttiä. (Esimerkiksi ne em. elementit jotka tekevät elokuvasta mainion lastenelokuvan.) Elokuvan eetos ja asenneilmapiiri on hyvin TEA -partylaista. Vaikka elokuva ei tietenkään ole mikään poliittinen elokuva joka olisi tarkoituksella tehty sellaiseksi. Se enemmänkin kertoo mistä - itse asiasta hyvinkin ajan hengen mukaisista, populaareista ja yleisistä - asenteista TEA -partylaisuus on kummunnut ja saantu voimansa ja valtansa.

Joukolle yksityisyrityksen perustaneita eilisensoitujen kookkaiden ja raskaiden aseiden kantajia, jotka ovat myös akatemian halveksumia naturalismin hylkäämiä professoreita. Jotka kaikki ovat yksinäisiä susia mutta nörtillä tavalla. Ja joista ainakin yhden voidaan sanoa ylittävän sovinismissaan kohteliaisuuden rajat tavalla joka asettaa kysymyksiä siitä missä vaiheessa seksuaalinen häirintä alkaa ja sananvapaus loppuu.

Vastustajat oat kummituksia. Itse asiassa elokuva näyttää nämä olentoina jotka eivät tee juuri mitään kovin hirvittävää. Paitsi ajavat taksia, lukevat kirjoja, syövät, levittävät limaa ja kourivat naisia ja ottavat miehiltä suihin. (Tosin vain kerran.) Näille tietoisille olennoille ei anneta oikeudenkäyntiä. Ne vangitaan ikuisiksi ajoiksi laatikkoon. Sillä ne ovat rasittavia ja "tavallisen ihmisen" tiellä. Oikeudellisia perusteita ei mietitä, eikä kummituksia oteta talteen jotta heidän käytöstään voitaisiin sovittaa yhteiskuntakelpoisiksi ja palauttaa maailmaan. Lukitseminen on pysyvää. Roskat siivotaan kaduilta ikuisiksi ajoiksi. Koska ne ovat ärsyttäviä ja hankalia tiettyjen ihmisten arjessaelämiskokemuksen kanssa. Tällä on selvä yhteys siihen miten ja millä ehdoin TEA -party -liikkeessä halutaan hoitaa vankeinhoito.

Kummitusten kohdalla on muutakin mielenkiintoista. Ensimmäisessä elokuvassa kummitukset tulevat itse asiassa kaupunkiin siksi että sen moraali on heikko. Kummitukset ovat siis eräänlainen vitsaus joka johtuu siitä että kaupungissa eletään huonojen arvojen vuoksi. Jumala on siis kehittänyt menetelmiään omituisimmiksi sitten esikoispoikien surmaamisten, vesien vereksi muuttamisten, heinäsirkkavitsausten ja Sodoman ja Gomorran tuhoamisen jälkeen. Tosin elokuvassa ei mainita Jumalaa, mutta tietty asenteellinen yhteys on periaatteessa olemassa. Väärät arvot ovat haitaksi myös valtiontaloudelle ja vapaalle yrittäjyydelle.

Toisaalta elokuvissa on myös ei-yliluonnollisia vihollisia. Antagonistit ihmispuolella ovat poliitikkoja ja byrokraatikoita. Elokuva on oikeasti jotain jossa vapaat pienyrittäjät ratkaisevat oikeita ihmisten ongelmia, ja heitä rajoittaa, jarruttaa, estää, haittaa ja kiusaa poliitikkojen ja byrokraatikoiden laumat. Nämä kuvataan elokuvissa inhottavina tyyppeinä. Elokuvasarjan edetessä on hyvä huomata että näiden inhottavien tyyppien määrä kasvaa ja heidän poliittinen statuksensa myös nousee. Ensimmäisessä osassa riittää tarkastajavirkamies, mutta toisessa osassa on jo annettu tilaa korkea-arvoisille poliitikoille. Oikeastaan ainoat jotka pystyvät antamaan kampoihin näille kammotuksille ovat villit ja vapaat kummitustenmetsästäjämme. Jotka ovat elokuvan siistejä omalaatuisia ja kiinnostavalla tavalla miellyttäviä sankareita.

Huomattavaa on myös se, että hallituksenvasustusteorioita on monenlaisia. Osassa hallitus nähdään kaikkivoipana illuminatipahuutena joka osaa ja hallitsee kaiken. Tea -partylaisille pääargumentti hallituksenvastaisuuteen on se, että keskusjohto on inkompetenttia, läpeensä inkompetenttia. Samoin tässä elokuvassa iljettävät byrokraatit ovat tehottomia, huonoja ja osaamattomia. He eivät hallitse hurjalla kurilla vaan oikeastaan sillä että he eivät osaa pitää yllä järjestystä vaan kontrolloivat villejä vapaita individuaaleja jotka seuraavat hyviä arvoja.

Samoin on huomattavaa että elokuvissa nähdään kuinka kummitustenmetsästäjät rakentavat ilman lupaa tietyöasioita koska kummitukset. Poliisi tulee estämään tätä toimintaa ja kyselemään että miksi he ovat avaamassa yleistä tietä. Ja elokuva esittää tämän poliisin jotenkin pikkumaisena. Samanaikaisesti bustereiden hieno auto pitää katollaan sireenejä ja vastaavia joka kertoo että he ovat yksityistäneet avuntarjoamisen, he ovat eräänlaisia lääkintämiehien, poliisien ja tuomareiden sekoitelmia. Johtamista, saati Montesquielaista vallan kolmijakoa ei tarvita, sillä kaikkia tietoisia ja tuntevia toimijoita ei lasketa täysivaltaisiksi kansalaisiksi. (Eikä syynä taatusti ole se että nämä kummitukset eivät maksa veroa. Verothan ovat vastenmielisiä!)

Puhumattakaan siitä miltä haamunmetsästäjät näyttävät. He kuljettavat kookkaita aseilta näyttäviä varusteitaan (jotka myös ovat aseita) julkisilla paikoilla. Tätä korostetaan sillä että he ovat valinneet univormupuvun joka ei tuo mieleen vaikkapa paikallista hyönteismyrkyttäjää tai rottien pyytäjää. Vaan nimenomaan sotilaallisia cooleja seikkailullisia mielikuvia. On selvää että tämä on melko ultimaattista aseiden vapaata kantamista.

Tältä pohjalta voidaan sanoa että on yllättävän helppoakin nähdä se, miksi TEA -party miellyttää. Mikä veto ja tenho heidän ajattelumaailmassaan, arvoissaan ja toiminnassaan on. Samalla on selvää että liikkeen perusajatukset eivät ole perustaltaan hirveän ekstreemejä. Se, mikä koko puolueesta tekee niin sekopäisen onkin jossain muualla. Se ei ole siinä mitkä perusosaset ja perusteemat liikkeessä on. Se on siinä miten nämä teemat liimataan yhteen. Se on se sälä jolla nämä erilliset periaatteet sidotaan yhteen. Se roina jolla tilkitään rakoset. Esimerkiksi "Doug" ei ole ollenkaan vastenmielinen tyyppi.

Uskonto ja politiikka ; Julistaminen ei ole keskustelua

"Helsingin Sanomissa" oli näkyvällä paikalla valtio-opin professorin, Kaisa Herneen, lausunto siitä että uskonto ei ole jotain jolla poliittisista asioista päätettäisiin. Hän korostaa tässä sitä varsin hyvää perustelua, että "Rawlsin ihanneyhteiskunnassa poliittisen päätöksenteon pitää perustua niin kutsuttuun julkiseen perusteluun. Rawlsin mukaan etenkin tärkeät päätökset edellyttävät julkista perustelua. Päättäjien pitää kuunnella toisten perusteluja ja heillä pitää olla valmiutta perustella oma kantansa siten, että myös muut voivat ymmärtää ja hyväksyä perustelun."

Ajatuksessa on paljon perää. On hyvin ihmeellistä miksi minun, eikristittynä, tulisi jotenkin kumartaa sille että joku rajoittaa vaikka minun kaupassakäymispäiviä tai päiviä jona minä käyn tai en käy töissä vedoten juhlapäiviin.
1: Saan toki usein kuulla siitä miten minun pitäisi olla kristityille kiitollinen joulusta, tuosta kristinuskoa vanhempaa perua olevasta pakanajuhlasta, ja että lomat eivät ole perusteltuja. Mutta herranjestas mitä tapahtuu kun hyväksyt pointin ja jatkat tästä lähtökohdasta että haluat nimenomaan ehdottomasti pois pakkolomapäivät, että saa ihminen itse valita työrytminsä. Jumalauta että siitä tulee meteliä!

Mutta.

En kuitenkaan näe että sekularismi ja teokratia olisivat ainoat vaihtoehdot. Hyvin harva kuitenkin kannattaa sitä ajatusta että valtiota pitäisi johtaa uskonnolla. On toki ihmisiä joista "täysin kristillisten oppien varaan rakennettu valtio olisi ihanne" ja jotka ponnistelevat ahkerasti jotta mahdollisimman moni toimisi näin. He ovat de facto teokraatteja vaikka he kiistävätkin teokraattisuutensa. Ainut mikä heistä ei tee teokraatteja on se, että heillä ei ole valtaa niin paljon kuin he haluaisivat. Heitä on, mutta he eivät ole enemmistö edes kristityistä.
1: Ja he vänisevätkin uhristatuksestaan. Muistuttavat tältä osin kolmannen aallon feminismin mukanaantuomaa täydellistä sukupuolineutraaliutta. Ennen pulassa oleva neito oli nainen, yleensä prinsessa, heikko ja muutenkin tuen tarpeessa. Nykyään feminismin sukupuolineutralisoimassa maailmassa pulassa oleva neito on yllättävän usein feministien vihaama keski-ikäinen suomalainen valkoihoinen kristitty karvaperseinen mies joka kannattaa perussuomalaisia.

Tämän eron vuoksi haluaisinkin leikata omiksi käsitteikseen poliittisen päätöksenteon, julkisen keskustelun ja poliittisen vaikuttamisen ja argumentoinnin.

Näkisin että demokratian ydin on juuri siinä että se ei ole aristokratia eikä meritokratia. Toki tällä on varjopuolia. Tuoreesti keskustelin liikuntaan liittyvää tiedettä tekevän ihmisen kanssa. Hän oli pahoillaan siitä etä kouluasioista päättävien ihmisten tutkintotaso oli lukiopohjaa. Eikä sillä tasolla kovin helposti ymmärrä urheiluun liittyvää tiedettä kunnolla. Hän olisi halunnut että ministeritasolle vaadittaisiin tohtorintutkinto. Hän siis kannatti meritokratiaa. Ja ymmärrän hänen turhautumisensa.

Kelatkaa, nää ihmiset äänestää!

Mutta demokratian perushenkenä on juuri se, että yksilö voi tehdä päätöksiä ties miten tyhmien mielipiteiden, tuntemusten ja mieltymysten pohjalta. Jos joku haluaa tehdä päätöksiä esteettisen mieltymyksen pohjalta hän voi tehdä niin. Demokratia sallii siis päätöksenteon vaikka kristinopin pohjalta. Lisäksi moni poliittinen päätös ja rajoite koskee suoraan uskonelämää. On aivan asiallista että vaikka sharialakien kivityskäytänteistä tai suvivirsien laulamisista keskustellaan. Ne vaikuttavat vaikka siihen miten koulua käydään ja miten poliittinen elämä toimii. Miten voidaan esimerkiksi käsitellä koulujen toimintaa, asia joka on julkista yhteistoimintaa - eli by definition poliittista - ottamatta kantaa uskontoasioihin ja uskontoon liittyvään hienotunteisuuteen vaikkapa allaolevassa tuoreessa tapauksessa? En usko että se on mahdollista. Ja tämä on laajasti tärkeää koska politiikka pitää - kenties sen jopa pitääkin pitää - sisällään arvokeskustelua. Etiikka taas on maailmankuvaan sidottua, joko siksi että moraali ei ole objektiivinen empiirinen tieteen asia, tai koska ihmiset ovat tampioita eivätkä yllä maailmankuvariippumattomasti tähän eettiseen moraalilakien maailmaan..

Omien näkemysten perustelu oman maailmankuvan sisällä ei kuitenkaan ole keskustelua. Se ei perustele vaan vetoaa. Siinä kerrotaan oman viiteryhmän kanta ja syyt joilla tämä viiteryhmä toimii. Se ei vakuuta yhtään ihmistä toisella puolella. Samalla erimieliset voivat mollata näitä uskonnollisia periaatteita koska sekin kuuluu siihen julkiseen keskusteluun.

Jos nyt vaikka mietitään sitä että miten hienotunteinen pitää olla ihmisille joille kurpitsalyhty symbolisoi pahuutta, on syytä ottaa uskonto ja sen kohtelu esille. Jos moni on kristitty, on aivan asiallista jotenkin huomioida tämä asia. (Seikka jota näiden täsmälleen samojen yksilöiden jotka tuohtuvat kurpitsoista näyttää olevan täysin mahdotonta ymmärtää vaikka suvivirren kohdalla.) Mutta eihän tämä argumentti tietenkään erimielisiä vakuuta. En usko veisteltyjen maataloustuotteiden demonisuuteen yhtään enempää luettuani noiden ihmisten argumentteja ja näkemyksiä.
1: Itseäni hieman huvittaakin tässä kurpitsalyhtysokorassa se, että kenties olisikin hyvä jos joku vapaa-ajattelija ottaisi fundamentalistikortin vakavasti ja jatkaisi siitä eteenpäin ja sanoisi että "onko vakaumuksen fundamentalistisuus siis syy torjua niihin liittyvät ratkaisut"? Ja kysyä että mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi sen kannalta että Jehovan Todistajat eivät syö koulun verilettuja, että eikö "kaikkea pitäisi maistaa, ettei olisi pikkumainen"? Ja että jos jokin asia loukkaa vakaumusta, niin miksi niihin osoitetaan kunnioitusta kristillisten fundamentalistien kohdalla? Että fundamentalismi on irrelevanttia näiden esimerkkien varjolla. Että olisiko jokin ns. tasapuolinen ja reilu argumentti tämän asian puolella...

Mutta kyseessä ei olekaan keskustelu. Tuo on poliittista kannanottoa, ja sen ideana on pelkästään nostaa esiin viiteryhmän olemassaolo ja käyttää tämän viiteryhmän valtaa. Kyseessä ei ole mikään punnittu harkittu keskusteleva päätöksenteko jossa paras argumentti ja perustelu voittaa. Se asettuu tämänlaisen ulkopuolelle. Rawlsin periaate ei todellakaan toteudu. Se ei ole poliittista keskustelua ja jokainen joka kutsuu tämänlaista osallistumista keskusteluksi on idiootti joka ei ymmärrä että "keskustelu" on yleensä kaksisuuntainen prosessi. Ei tuo ole analyyttistä tai terävää. Se on pelkkää maailmankuvan ilmituomista. Sen paikka on poliittisessa julkisessa mielipiteenilmaisussa. Sitä ei vaan saa kutsua millään sellaisella nimellä kuin "keskustelu". Se on julistamista ja kannanottamista. Ja tätä kautta se kuuluu itseilmaisun, sananvapauden ja mielipiteenvapauden piiriin. Mutta keskustelua se ei ole. Joten on turhaa teeskennellä - ja typerää väittää - että se sellaista olisi.

Ja samalla on syytä muistaa että kun meillä on vapaus tuoda näitä näkemyksiä esiin, on vastapuolella oikeus pilkata niitä aivan yhtä yksisuuntaisesti. Ei se ole vainoa. Koska jos julistus olisi vainoa olisi koko tuo mielipiteenilmaisu itsessään vainoa.

Vilpittömällä tuulella!

Tapio Puolimatka on kirjoittanut "Savon Sanomiin". Hän haluaa vilpitöntä keskustelua, sellaista joka on tasapuolista ja reilua. Homoseksuaalien avioliittokysymys ei hänestä ole aihe jota juuri nyt käydään tällä tavalla. "Yhteiskunnallinen muutosehdotus voi saada kannatusta ilman asiaperusteluja pelkästään esiintymällä myönteisten arvojen kuten tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden nimissä, koska tällöin syntyy mielikuva vastustajista syrjivinä ja ennakkoluuloisina." Kaiken takana on syvä demokratia "Demokratian perusajatuksena on kansalaisten kriittinen osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon ja julkiseen keskusteluun, niin että valta on viime kädessä kansalla, joka kontrolloi valtaapitävien toimia." Riskinä on siis se, että ilman dialogia ollaan syvässä ongelmien suossa. Ja siksi olisi syytä muistaa että "Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on esimerkki prosessista, joka sisältää tällaisen vaaran, koska jo kansalaisaloitteen nimi leimaa sen vastustajat tasa-arvon vastustajiksi."

Kysymys on hyvin kiinnostava. Sillä olen yllättävissä määrin samaa mieltä Puolimatkan kanssa. On todellakin sellainen riski että jos jotain asiaa pidetään etiikan ytimenä ja siitä poikkeamista epäeettisyytenä, ollaan helposti hakkaamisen ja murjomisen kannalla. Ja että on hyvin ikävää että erimieliset tuomitaan vastustamaan jotain mitä he eivät itse asiassa vastusta. Ongelma on vain siinä että Puolimatkaa ei näytä pätkääkään haittaavan mikään edellämainituista onglemista, kun kyse on hänen omasta toiminnastaan.

Jos otamme tämän homoseksuaalisuusaiheen esille, hän on toistuvasti tuo esille erikoista teemaa. Hän vetoaa lapsen oikeuksiin. Hän antaa uskonnollisille lehdille lausuntoja esimerkiksi siitä että "Tapio Puolimatkan mukaan sukupuolineutraalin avioliittolain seurauksena lainsäädännöstä poistuisi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemä ihmisoikeus ”tuntea vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan”." Jos hänen omaa logiikkaansa soveltaisi tähän, voitaisiin sanoa että Puolimatka on tässä itse asiassa vähemmän implisiittinen kuin mitä sukupuolineutraalin avioliiton nimessä sanotaan. Joku voi ajaa lapsen parasta laittamalla hänet kitaratunnille eikä tämä ole pois siltä että toinen laittaa lapsensa partioon. Mutta tässä Puolimatka nimenomaan esittää että hänen vastapuolensa vastustaa lasten oikeuksia. Mitä he eivät tietenkään koe tekevänsä. Toki Puolimatkalla on sananvapaus jolla hän voi sanoa mitä haluaa. Mutta tämä sama itseilmaisu kyllä koskee niitäkin ihmisiä joiden hän näkee ajavan sukupuolineutraalia avioliittoa eteenpäin. Loukkaavat lausunnot ovat siis paha kun ne puolustavat homoseksuaalien avioliittoa, mutta hyvä jos vastustaa niitä. Itse asiassa asia on kulminoitunut siihen että Puolimatka on kirjoittanut kokonaisen kirjan joka on käytännössä kannesta kanteen sellaisella asenteella kirjoitettua materiaalia jota hän pitää homoliittojen kannattajilta törkeänä. Kaksisataasivuinen "Lapsen ihmisoikeus: oikeus isään ja äitiin" on teos jossa Puolimatka väittää että homoseksuaalien avioliitto on ohittanut lasten oikeuden isään ja äitiin. Puolimatkan koko kirjan ideana on että tämä on lapsen perusoikeus jota ei saisi poistaa laista ja esittää että jos tätä ollaan tekemässä niin pitäisi havahtua miettimään että miksi kukaan ei suojele yhteiskunnan kaikkein hauraimpien ja puolustuskyvyttämimpien jäsenten perusoikeuksia. Oikeasti.

Toisaalta jos mietimme mikä voima kulttuurissamme on ominut etiikan, voidaan huomata että filosofisessa metaetiikassa on apologeetikoiden siipi joiden puuhat ovat käytännössä teokratiaa, mutta jota ei kutsuta sillä nimellä. Tämän ytimessä on teismiin sidottu metaetiikka. Ja tässä perusteemana on ajatus siitä että jos Jumala poistetaan yhtälöstä, etiikka tuhoutuu. Etiikalla ei ole perustaa. Tätä ei toki tässä yleensä nähdä siten että ateistit olisivat pahoja. Vaan että heidän hyvyydellään ei ole pohjaa. Tähän liitetään myös ajatus siitä että ateisti joka toimii eettisesti tekee niin koska heillä on kristillinen kasvatus. Arvot tulevat yhä Jeesukselta. Näin jos ateismi saa valtaa ja yleistyy siitä tulee yhteiskuntaa tuhoava uhka. Ja näin voidaan vihata ideologiaa ja ajatusta.

Arvatkaa kuka on ajanut paljon tämänlaista ajattelua? Siis sellaista jossa tiede ja etiikka ja niiden yleisyys yhteiskunnassa on kristinuskon ansiota ja jossa "darwinismi" on riski joka on vaarallista ja voi aivan täysin johtaa eugeniikkaan, natsien hirmutekoihin ja nihilismiin? Kuka ajattelee lisäksi että jokainen ateisti on itseään ja muita pettävä oikeasti teisti joka on epäautenttinen valehtelija vain siksi että avaa suunsa sanomaan niitä mielipiteitä jotka tuhoavat pohjan etiikalta ja ovat täten vakava riski?

Kannattaa lukea sellaisia mahtiteoksia kuin "Usko, tiede ja evoluutio" ja "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa". Ne ovat näitä teemoja raskaasti korostavia ja eikristittyjä tylyttäviä tiiliskivikirjoja Tapio Puolimatkalta, henkilöltä joka on kansainvälisestikin tunnettu siitä että asiallinen keskustelu tarkoittaa sitä että kirjoihin ja kansiin liitetään perseestä levitetty huhu jossa erimielinen ja väärää ideologiaa kannattava yrittää tappaa ihmiskunnasta 95% ebolaviruksella. Just fucking because avoin tasapuolinen keskustelu ja se miten Puolimatkaa vainotaan sillä että ollaan erimielisiä hänen kanssaan eikä jaeta kristillistä maailmankatsomusta vaan ollaan vaarallinen "darwinisti" joka on tietenkin maailmankuvasmaailmankuva toisin kuin tälläiset ebolahuhut jotka ovat faktapohjaista perustelua.

Puolimatka onkin erikoinen tyyppi joka puhuu vilpittömyydestä. Vaikka jos katsotaan mitä vilpitön mieli yleensä tarkoittaa, niin se tarkoittaa sitä että puhuja tietää tai hänen pitäisi tietää asiaan liittyvistä seikoista. Puolimatkakin tietää tai hänen pitäisi tietää mitä hänen kirjoissaan on. Hän tietää tai hänen pitäisi tietää että kun hän puhuu keskustelusta, hän ei voi vain haukkua muita vaan hänen on pakko katsoa miten hänen oma keskustelutapansa soveltuu näihin normeihin joilla hän muita haukkuu. Ja jos itse ei oikein onnistu ei pitäisi ryhtyä huutelemaan moitteita. Pitäisi hävetä ja parhaansa mukaan pyyhkiä täysin pois asiattomat sanansa ja tekosensa ja korjata niiden aikaansaamat seuraukset. Palata sitten katuneena takaisin ilman että enää toistaa tätä virhettään.

Puolimatkalla on erikoinen "huonon häviäjän" aura, aina kun joku hänen kannastaan poikkeava saa suosiota, olipa aiheena tiede tai etiikka tai politiikka, hän syyttää siitä että hänen ideologiansa kannattajia vainotaan. Ajatus on erikoinen. Sillä jos muistetaan että avioliiton kohdalla kristitytkin puhuvat "Raamatun" etiikasta joka kyllä on pitänyt vahvoja sävyjä siitä että homoseksuaalisuus on moraalitonta. Ja tämä luonnollisesti pitää sisällään kaikki ne ristkit joista Puolimatka varoittelee. Sillä Puolimatka varoittelee asenteesta. Tämä asenne tarkoittaisi sitä että olisi kaksi puolta jotka yrittävät vainota toisiaan. (Mikä mielestäni kuvaakin tilannetta oikein hyvin.) Puolimatka ei kuitenkaan puhu asiasta kuin toisen puolen sortamisesta. Ja osallistuu sortoprosesseihin itsekin varsin leimallisesti. (Paitsi jos tappouhkauksia tuottaneeseen viha-kiusaamiskampanjaan aktiiviosallistuminen ei ole sellaista. SIllä Puolimatka puhui naturalistin ebolamassamurhasuunnitelmista joiden lähde oli uskonfanaatikko ja Puolimatkan oma perse joka erehdyksessä on sijoitettu väärään puoleen ruumista.)

Kannatankin sukupuolineutraalin avioliiton puolesta keskustelun lisäämistä koska se on ihmisten yleinen mielipide. Keskustelua voi sievistää sitten kun se on Puolimatkan omien keskustelustandardien tasolla. Tai vaihtoehtoisesti kunnes hän on vetänyt kaikki teoksensa markkinoilta, kirjastoista ja pyrkinyt ostamaan asiattomat asennevammansa takaisin viimeiseen kappaleeseen.

Sitä ennen voitaisiin keskustelua toki asettaa Puolimatkan standardeihin yleisemminkin. Silloin voitaisiin sanoa että jokainen homojen avioliittoa vastustava on perimmiltään homoseksuelli joka elää itsepetoksessa ja muita pettäen, ja siksi tämä raivokin herää. Ja että jos puhe siirtyy lapsiin voitaisiin keksiä hatusta että se johtuu siitä että kyseinen henkilö on kierouttanut perverssit sodomiittiset homoseksellisminsa huonon heteroseksin petettyä pikkulapsiin, joita he sitten ovatkin raiskanneet yhtä monta kuin kirjoittavat sivuja aiheesta kirjoihin ja internettiin. Tämänlaisia voidaan väittää, kun asioita saa vain vetää hatusta ja valehteluista. (Onhan se valehtelua, onhan? Kunhan keskustelen, esitän kannanottojani ja herätän kysymyksiä siitä että jumalauta onhan?)

---

Minulla on kenties kyrpä otsassa tässä asiassa, mutta Puolimatka on tässä kuitenkin pahempi. Hän on sen verran kokoruumisgenitaali että hänellä on enemmänkin otsa kyrvässä.

Valitsen sinut, luonnollisesti

Kristityillä on ollut kristillisiä iskurepliikkejä. Sellaisia joissa kysellään onko toinen pudonnut taivaasta. Evoluution kannattajilta ja ateisteilta vastaavat iskulauseet puuttuvat. Siksi tämä puute on syytä paikata. Ja tarjota evolutionisteille typeriä ja eitoimivia iskurepliikkejä. Sellaisia joita voisi kuvitella humalaisten heteroseksuaalien miesten suuhun.

---

Haluaisitteko vaikka huomenna mennä yhdessä, vaikka kahvilaan, vertailemaan adaptiivisia ominaisuuksiamme?

Olette niin ihana, että suhteemme tullaan tulkitsemaan eugeniikaksi.

Darwinin mukaan meillä on yhteinen esi-isä, mutta Teidän kanssanne olen halukas harrastamaan pientä insestiä.

Olen absoluuttisen varma että olette kelpoinen suhteeseen.

Sattuiko se kun putositte geenipoolista? Esteettiset ominaisuutenne kun ylittävät järjen ja hyödyn rajat niin suuresti että ne on pakko selittää zahavin haittaperiaatesignaaleina!

Ei paineita, mutta luonnollisesti toivoisin että seksuaalivalitsisit minut.

Tahdotko olla minun punainen kuningattareni?

Olen darwinisti, mutta lupaan että en luennoi kukista ja mehiläisistä, vaan tarjoan konkreettista tutustumista oogamiaan.

Minulla ei ole tietoja vanhemmistanne, ja rehellisesti toivon että jälkeläisarvostelua ei ole edes mahdollista tehdä, mutta kuitenkin teitä katsellessanne silmämääräisesti arvioin odotukset suhteenne varsin korkeiksi.

Herätätte sisälläni tunteita jotka pyyhkivät sivistyksen pintakerroksen ja kutsuvat syvältä muistoja jotka periytyvät yhteisestä kantamuodostamme. Tunnetko sinäkin yhteisen kantamuotomme kutsun?

Olet atrappi ; Rintanne ovat todella voimakas ylinormaali ärsyke.

Silmänne lupaavat paljon, kuten hyvän näkökyvyn jälkeläisillemme.

Mitä jos ajautuisimme neutraalisti vaikkapa makuuhuoneen puolelle?

Mitä sanoisit jos menisimme yhdessä kehittämään meidän kummankin kelpoisuutta?

Haluan että geeninne yleistyvät geenialtaassa, ja ennen kaikkea haluan tukea ja auttaa teitä projektissa henkilökohtaisesti.

Takaan että kohtaamisemme ei ollut älykkäästi suunnitellun vaanimisen tulos, mutta toivoisin silti, että voisimme kehittää suhdettamme kumulatiivisesti kokeilemalla erilaisia asteittaisia parannuksia.

Kumman habitaattiin siirrymme parantamaan populaatiomme kilpailukykyä?

Olette elämäni puuttuva lenkki.

Minulla ei ole vihreää partaa, mutta haluaisin silti olla sankarinne.

Haluaisin että meillä olisi muutakin yhteistä kuin kantamuoto.

Ihanat MHC -kompleksit.

Toivottavasti geenini eivät vaikuta liian itsekkäiltä, mutta haluaisin kutsua teidät luokseni.

Tiedän, että tapasimme vasta, mutta olisiko mahdollista että geeniemme interaktiot eivät ole a priorisesti poissuljettuja?

Haluaisitko rakennella kanssani odotusarvoisesti keskivertoa kelpoisamman tsygootin?

Haluaisitteko auttaa pientä sisartani Hamiltonin säännön kautta?

Olette ilmiselvästi niin kelpoinen että tiedustelisin olisitteko halukas pelastamaan sukuni sukupuutolta?

You are absolutelly so fit that i hope you can fit me as your future relative.

Porttiteoria

Relevantein alkoholikiista sitten #viskigaten on nyt viimein käyty. Ollaan keskusteltu siitä tarvitseeko kirkko ehtoollisen vuoksi anniskeluluvan. Ja mitä tämä tarkoittaa rippikoulun käyneiden mutta alle 18 -vuotiaiden kannalta. Kysymys on tietenkin juridisesti kiinnostava, sellaisella tavalla joka viehättää innokkaimpia pykälänviilaajia ja byrokraatteja astmakohtauksen rajoille. Mutta terveyttä ja seurausetiikkaa ajatellen hieman erikoinen.

Tosin asiaa on hyvä lähestyä porttiteorian kautta. Siinähän korostetaan että jos antaa kannabikselle pikkusormen, niin siinä helposti antaa heroiinille koko esiin käärityn käsivarren. Ja tämä yhteys on relevantti. Sillä nykyaikana nuoret käyttävät alkoholia yhä vähemmän ja vähemmän. Ja samanaikaisesti nuoret eivät oikein innostu kristinuskosta. Nuorille halutaan, tehdään ja yritetään tehdä kiinnostavia asioita kirkossa, mutta silti suosiota ei tule ovista ja ikkunoista. Joku voisi nähdä tämänlaisissa ilmiöissä syy-yhteyttä.

On kuitenkin paljon pahempi ja vakavampi ongelma. Ehtoollinen on porttiteoria nykyajan kenties kammottavimmalle vitsaukselle. Vampirismille. Ehtoollista nauttiva nuori saa eteensä Jeesuksen Kristuksen Veren, joka on heidän edessään lasiin vuodatettu. Ja se tarjoaa melko hyvältä maistuvan ja positiivisen kokemuksen tästä verellä läträämisestä.

Tässä kohden on huomattava että katolisessa kirkossa kannatetaan transsubstantiaatio -oppia jossa ehtoollisviini todella on Jeesuksen verta, jollain mystisellä metafyysisellä tavalla, sellaisella joka ei kuitenkaan näy DNA -testeissä. Osa näkee veren symbolisempana. Luterilaisessa kirkossa virallisen opin mukaan kannatetaan reaalipreesensoppia, jossa Jeesuksen veri on konkreettisesti läsnä. Näin ajatus porttiteoriasta on hyvin konkreettinen. Ja nekin jotka modernisti ajattelevat että ehtoollinen on oikeasti symbolinen - eikä siis jotain jossa olisi "mystisellä tai vähemmän mystisellä tavalla" Oikeaa Jeesusta niissä nautintoaineissa - ovat kuitenkin antaneet periaatteessa valtaa sille mihin symboli viittaa. Ja näin hekin ovat antaneet pikkusormen.

Ja voi mille kauheudelle he ovatkaan antaneet pikkusormen. "Twilight" -saagalle. Joka on täynnä vampirismia ja vampirismin ihailua! Nykynuoriso ei toki ryyppää, sen sijaan se tuntuu viehättyneen tätä huomattavasti huolestuttavampiin ilmiöihin. Nykynuoriso on todella turmeltunutta! Perusolemukseltaan inhottavan vampyyrigenren suosio todistaa tämän! Että oli hyvä että joku viimein otti kantaa tuohon hirvittävyyteen jota luterilainen kirkko on vuosisatoja harjoittanut kulttuurissamme!