Aivot narikkaan (tai kaappiin)

Jeffrey Shallit esittää blogissaan melko tiukan lausunnon mielenfilosofiasta. "If you want to understand the brain, look to neuroscience. Most philosophers (unless they have some decent neuroscience training*) have simply nothing of interest to say." On toki vaikeaa sanoa mikä on ylipäätään mielenkiintoista - ja siksi "mielenkiintoinen" ja "kiehtova" ovat niitä sanoja joita käytetään kun argumentit asian puolesta loppuvat - mutta Shallitin lausunto on silti jotain josta voi sanoa jotain.

Jos nimittäin katsotaan sitä miten tietoisuutta lähestytään, voidaan huomata että siellä on hyvin paljon tietyntyylisiä argumentteja. Shallit mainitsee Searlen kiinalaisen huoneen. Niiden joukkoon voisi laittaa Chalmersin filosofisen zombien,  Jacksonin "knowledge argumentin", Nagelin "millaista on olla lepakko" -ongelman ja Chalmersin jaon kevyisiin ja pieniin ongelmiin.

Niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat oikeastaan mielenfilosofiassa samanlaatuisia jäänteitä kuin mitä vitalismi oli biokemialle ennen kuin jako orgaanisen ja epäorgaanisen kemian välillä murrettiin. On itse asiassa jopa perusteltua sanoa että kvalia on nykyajan vitalismia. ; Asiaa voisi lähestyä siten että kaikkia niitä yhdistää ajatus siitä että puhtaan episteemiseltä kannalta tietoisuus on subjektiivisuutta jota ei voi redusoida kemiaan siten että siitä saataisiin tietoa. Tämä pitää sisällään kaikuja kartesiolaisesta dualismista ja sielusta. Tosin hyvin usein tässä korostetaan että itse asiassa nämä argumentit eivät ota kantaa siihen onko tietoisuus aivoissa tai ei. Ne eivät kumoa mitään metafyysisellä tasolla. Tämä sitoo ne kristillisen teologian sijasta enemmänkin eksistentialismiin. Mutta tämä voidaan nähdä jonain joka kertoo että eksistentialismi ei ole kenties kovinkaan vahvasti irtautunut uskonnollisen teologian sävyttämistä tietoisuuskonsepteista.

Luonnollisesti koska olen esittänyt tämänlaisen syytöksen, on minun myös argumentoitava asian puolesta jotenkin.

On kenties helpointa aloittaa filosofisesta zombiesta. Siinä kaiken ytimessä on zombie joka käyttäytyy ja näyttää tavalliselta ihmiseltä. Ne kertovat vitsejä eivätkä ulkoisesti eroa mitenkään tavallisista ihmisistä. Niiltä kuitenkin puuttuu tietoisuus omasta tietoisuudesta. Ne toki vastaavat kysyttäessä että kokevat olevansa tietoisia, mutta ne eivät oikaesti ole. Ne reagoivat aistiärsykkeisiin kompleksisesti mutta niillä ei ole kvalioita.

Tätä argumenttia vastaan on muutamiakin vastaväitteitä. Otan tässä esiin kuitenkin sen että Daniel Dennett on huomauttanut että tässä tärkein piilopremissi tehdään jo siinä että oletetaan että tämänlainen zombie on ylipäätään mahdollinen. Tämä oletus kantaa sisällään ne seikat jotka saavat argumentin toimimaan. On kuitenkin täysin mahdollista että olisi tilanne jossa tämä ei ole ollenkaan mahdollinen tai relevantti konsepti. Tätä voidaan toki kiertää sitä kautta että argumentti on nimenomaan episteeminen. Se ei koske sitä mitä maailma voi olla tai ei voi olla metafyysisesti. Se ei kumoa fysikalistista mieltä vaan ajatuksen siitä että voisimme tietää sellaisesta. Tässä mielessä Dennettin huomio johtaa pattitilanteeseen. Jos ottaa apupremissiksi että zombie on mahdollinen, on argumentti relevantti. Ja jos ei ole, se on turha. Joten tässä ollaan pattitilanteessa.

Itse ottaisin asiaan hieman erilaisen kannan. Ottaisin enemmänkin esiin ajatuksen siitä että jos filosofisen zombien käyttäytyminen jätettäisiin syrjään ja katsoittaisiin sitä miten sen mieli on rakentunut. Näin ollen jos filosofinen zombie laitetaan aivojenlukumasiinaan, sellaiseen kuvitteelliseen missä on täydellistä teknologiaa joka ohittaa nykyajan aivojenkartoituslaitteet. Mutta joka on kuitenkin naturalistinen. Se mittaa kaikenlaista. Tässä kohden esiin tulee se, että jos filosofisen zombien aivotoiminta on aivan identtistä kuin eifilosofisella zombiella, eli aidosti tietoisella mielellä, niin esitys vaatisi sen että aivoilla ei olisi merkitystä tietoisuuden kannalta. Näin ollen oltaisiin pakotettuja ottamaan jonkinlainen konkreettinen tuki sielukonseptia vastaan. Tai sitten tehdä niin että tosiasiassa on oltava jokin aivotoiminnallinen ero joka silti johtaa siihen että filosofinen zombie käyttäytyy kuten muutkin, mutta ilman tietoisuutta.

Dennettin ajatuksen takana on, omasta näkemyksestäni poikkeava, mutta sinänsä looginen ja melko pitkällinen ajatusketju. Hän korostaa että Alan Turingin kehittämässä Turingin testissä on se nokkela puoli että toimiakseen keskusteluissa mielen rakenteen täytyisi olla sellainen että se olisi myös tietoinen. Ajatus on ymmärrettävä. Jos nimittäin mietitään kaikkia keskusteluvaihtoehtoja, voidaan huomata että lauseet ovat rajallisen mittaisia. Mutta niitä on monta. Ne voitaisiin periaatteessa tehdä luetteloversioksi. "Kun A niin B". Kun kaikki keskusteluvaihtoehdot pitäisi listata läpi lista kasvaisi infinitesimaaliseksi. Siksi olisi syytä tiivistää luetteloa ja tehdä siitä jonkinlainen interaktiivinen tiivistetty verkko jossa on heuristiikka ja sisäinen mittaustapa, mahdollisesti jopa jonkinlainen satunnaisuuden tai pseudosatunnaisuuden lähde. Ja kun näitä rakenteita lisätään päällekäin, kokonaisuus olisi jotain jota pitäisi sanoa tietoiseksi. Ellei sitten oleteta että fysikalismi olisi tyysin mahdotonta, joka taas ei ole enää epistemologinen vaan ontologinen kannanotto.

Ajatus ei toki ole huono. Ja se palauttaa keskustelun suoraan zombeista kiinalaiseen huoneeseen. (Argumentit ovatkin tavallaan lähisukua.) Kiinalaisessa huoneessa on kysymys eräänlaisesta Turingin testin arkkivasta-argumentista. Siinä huoneen sisään syötetään signaali, kiinalaisia merkkejä, ja ulos tulee lappu. Lapussa on keskustelullinen vastaus. Laatikko on suljettu, eikä nähdä onko sisällä oleva kissa elossa vai kuollut. (Tai siis ei kissa, eikä elossa vai kuollut. Vaan onko lappu tuotettu mutkikkaalla koneistolla vai ihmisen toimesta. Se, onko. Alluusiohuvittelu sallittakoon yksityisbloggaajilta.) Searlen mukaan teknologia voisi kenties tuottaa keskustelua, mutta se ei silti ymmärtäisi ja olisi tietoinen. Kalkyylisidottu mekaniikka, hienostunutkin, ei siis ole sama kuin kvalian kanssa reagointi. Keskustelu olisi mahdollista mutta silti vain temppu.

Itse olen tässä astetta vähemmän Dennettin ja astetta enemmän Searlen kannalla. Syynä on se, että koko kiinalaista huonetta sävyttää intuitioiden ohjailu. Dennett on itse asiassa tutkinut asiaa ja huomannut että Searlen argumentin uskottavuus johtuu viidestä intuitioihin vetoavasta kohdasta jotka eivät ole argumentatiivisesti kovin vakuuttavia. Hän on tässä oikeassa. Argumentti voidaan muokata premisseiksi joista seuraa johtopäätös. Mutta premisseistä ja niiden relevanssista voi sitten olla erimielinen.

Itse en kuitenkaan näe että Dennett olisi täysin oikessa. Hänhän korostaa että toiminta viittaa vahvasti tietoisuuteen. En ole kovin viehättynyt tästä ajatustavasta. Siinä on kenties astetta liikaa sitä essentialismia jota vierastan Intelligent Designin kohdalla. ID -läinen voisi tietysti itse asiassa jopa sanoa Searlen kiinalaiseen huoneeseen että "Kiinalainen huone näyttelee kommunikaatiota koska siihen on salakuljetettu designiä huoneen ohjelmointiargumentteihin. Kieli ja vastaukset on ohjelmoitu." Eli laatikko kuvaa älyllisyyttä mutta ohjelmoijan älyllisyyttä. Argumentti tässä ID -muodossa on kuitenkin siitä valaiseva että se viittaa yhteen Searlen argumentin perusoletukseen jonka varassa rakennelma nojaa.

Itse tarkastelisin kuitenkin enemmän sitä että oikeasti Searlen huoneen "lappu sisään-lappu ulos" ei riitä. Jotta voi vastata onko laite älyllinen vai ei ei riitä että tietää onko sisällä ihminen vai koneisto. Täytyy tietää laatikon toimintaperiaate. Uskoisin että keskustelut tiivistyvät infinitesimaalisen suuriksi kokonaisuuksiksi. Ne voi jossain mahdollisessa maailmassa älyttömillä resursseilla tuottaa koneeksi, joten tämä eitietoinen ohjelmoitu älykkyys olisi mahdollinen. Mutta jos siinä on käytetty tiivistettyä rakennetta joka muistuttaa ihmisaivojen toimintaa olisi järkevämpää kutsua laitetta älykkääksi kuin eitietoiseksi. (En usko ehdottomuuden metafysiikkaan. Sellainen sopii johonkin loogisen positivismin edeltävään hybristunnelmaan. Sillä ei ole sijaa nykyajan luonnontieteenfilosofiassa. Eikä sitä saisi kannattaa muuallakaan.)

Molemmat näistä ajatuksista voidaan asettaa nyt sitten Chalmersin jaotteluun. Hän jakoi aivoja ja mieltä koskevat kysymykset kahtia. Oli "easy problem" ja "hard problem". Niiden ytimessä oli se, että helpot kysymykset olivat luonnontieteelle mahdollisia. Ne koskevat sitä millä neuroverkoilla haistamme, mitä reaktioita tapahtuu kun valo osuu silmään. Mutta ne eivät koskisi sitä miten koemme vaikka punaisen värin. "Easy problem" koskee tietoisuuden toimintaa, sitä mitä se tekee ja millä mekanismein tämä tapahtuu. (Nämä voivat vaatia älytöntä scifiä ja teknologiaa jota emme voi nykyään edes kuvitella. Mutta ne ovat kuitenkin mahdollisia. "Easy" on tässä mielessä hieman harhaanjohtava.) Sen sijaan tietoisuus ja kokeminen ovat subjektiivisia eikä niitä voida havaita.

Jossain määrin tämä jaottelu kummittelee Shallitin kommentissa. Hän tavallaan sanoo että vain kevyet ongelmat ovat relevantteja ja kovat ongelmat ovat sitten melkolailla turhia. Että niihin ei saada mitään kiinnostavaa. Tämä ei ole yllättävä vastaus empirismistä pitävältä, matemaatikolta se on sitten muutamaa astetta yllättävämpi. Mutta kenties tämä kummittelu on tässä kohden puolittaista. Itse asiassa minä ja Dennett kannattavat tässä sellaista linjamaa jossa voidaan ajatella että ero kovien ja pehmeiden ongelmien välillä on eräänlaisessa mielikuvituksettomuudessa. Se, että ei voida kuvitella miten tekniikka voisi, päädytään päättelemään että tekniikka ei myöskään voi.

Itse asiassa voidaan nähdä niin että jos meillä on fysikalistinen mieli, niin sitä kuvastaa sellainen ominaisuus kuin pääsy tietoisuuteen. Minä tiedän millaista on olla minä. Saadakseen tietoa millaista on olla minä on oltava minä. Ja jos tämä on "naturalistista" luonnonlakien alla tapahtuvaa, niin se on mahdollista. Tässä mielessä voitaisiin periaatteessa rakentaa hypertekninen lepakonaivo ja sammuttaa osa omista aivoistani väliaikaisesti ja näin saada minulle tuntemus siitä millaista on olla lepakko. Jos väittää että tämä ei ole mahdollista ottaa kantaa sielun olemassaoloon. Eli kysymys ei enää olisikaan episteeminen - kuten on esitetty - vaan metafyysinen. Mutta niin on metafyysinen toisaalta sekin että oletetaan että naturalistinen mieli on mahdollinen.

Miksi soudetaan ja huovataan tuohon pattitilanteeseen?

Ylläoleva argumentaatio ei varmasti vaikuta kovin vakuuttavalta. Sen premisseissä toistuu sellainen tietty maailmankuvallisuus joka häiritsee tyypillisesti niitä jotka eivät tuota maailmankuvaa jaa. Oletetaan että mieli voi toimia fysikaalisesti -oletuksen vallitsessa ongelmat muuttuvat irrelevanteiksi. Mutta toisaalta nämä premissit sitten ovat siitä vittupäisiä ja idioottimaisia että niissä oletetaan se mistä tavallaan ollaan keskustelemassa. Jos oletetaan että mieli on naturalistinen ja rakennetaan tämän päälle koherentti verkko ollaan luotu maailmankuva, metafysiikkaa, ei epistemologiaa.

Kuitenkin tämä on vain puolet asiasta. Toinen puoli asiasta on huomata että tosiasiassa jotta nämä voidaan torjua on pakko ottaa oletuksia jotka ovat täsmälleen yhtä maailmankuvallisia. Kiinalaiseen huoneeseen ja sen vakuuttavuuteen nojaavat joutuvat olettamaan maailmankuvallisuuksia myös.

Ja minulle ei todellakaan riitä tasapelitilanne tässä kohden. Itse asiassa varsinainen ja julmin puoli argumentissani onkin seuraava. Tein aluksi vertauksen vitalismiin tarkoituksella. Vitalismi ei nimittäin ollut a priorisesti ilmiselvästi väärä. Jälkikäteen se on kuitenkin paljastunut melkoisen huonoksi. Nykyisin jopa Intelligent Designissä korostetaan miten elämän kannalta DNA ja sen emäsjärjestykset ovat tärkeitä. He puhuvat biteistä ja järjestyksestä. Sillä informaatio on korvannut keskustelun kun vitalismille ei ole nähty mieltä. Mielenfilosofiassa avoimelle kartesiolaiselle dualismille on näyttänyt käyneen hieman sama. Mutta sen sijaan kiinalaisella huoneella ja muilla mainitsemillani argumenteilla menee vahvasti. Niitä kannattavat monet aivan järkevät älykkäät ihmiset.

Niissä kaikissa on kuitenkin perusongelma. Joka johtaa siihen että ne eivät ole muuta kuin "filosofis-rationaalisessa mielessä tasapelissä". Ne eivät tuota tutkimusohjelmia vaan ovat enemmän science stoppereita. "Tuota on turhaa tutkia, tuota ei voida tietää mitenkään". Näin niille ei ole tulossa hedelmällistä tuotteliasta tulevaisuutta. Ainut mitä ne voivat tehdä on se, että vastapuoli haaskaa tutkimusaikaa ja -resursseja joron jäljille.

Ja itse asiassa vielä pahempaa. Ne kaikki ovat mahdottomuusargumentteja. Niiden ytimessä on ajatus siitä että tietyt asiat ovat mahdottomia. Ja näissä kohden ei oikeasti tarvita edes todisteita. Jos joku sanoo että ei ole edes periaatteessa mahdollista saada tietoa vaikka kokemuksellisuudesta, se voidaan kumota tarjoamalla loogisesti mahdollinen tila jossa tätä tietoa voidaan saada. Tässä mielessä Dennett ja jopa minä ovat tarjonneet riittävästi tekosyitä sille että asioista voi olla välittämättä. Se, että on olemassa mahdollisuus muuhun on riittävää. Tietyssä mielessä aivokeskeisen ajattelun vastustajia leimaakin se, että he esittävät enimmäkseen jotain argumentistoja joiden oikeassaolosta, niiden peruspremisseistä, voi olla erimielinen. Mutta jotka siitä huolimatta yrittävät argumentoida sitä että "ei voi mitenkään tehdä, ei voi mitenkään tietää". Ja niiden tehokkuus vaatisi sen että tuohon väitteeseen voitaisiin jotenkin erityisen vankasti luottaa. Tämä todellakin tekee niistä heikkoja. Ja näin Shallitin lausunto olikin parempi ja syvempi kuin mitä tieteenfilosofian puolesta loukkaantunut ensin saattoi ajatella.

Hyvän mielen joulukomediaa koko perheelle

"Yksin kotona" -elokuva on jouluelokuva. Se sijoittuu joulun aikaan. Sitä myös esitetään yllättävissä määrin USA:ssa jouluisin. Kyseessä on kuulemani mukaan jonkinlainen perinne. Ajatus on ällistyttävä koska Suomessa joulupäivän klassikoihin kuuluu sellaisia elokuvia kuin "Lumiukko". Joka ei todellakaan ole "Yksin kotona".

Pinnallisesti tarkastellen elokuva korostaakin perhettä. Aluksi pieni Kevin riitelee perheen kanssa, sitten hän jaa yksin ja vaikeuksiin. Ja lopuksi perhe palaa kotiin. McCallisterien Perhe jopa iloitsee Kevinin näkemisestä. Elokuvan tarkempi analyysi paljastaa kuitenkin, käytännössä väistämättä, jotain hieman yllättävää.

Jos katsotaan elokuvan alkuosiota, siinä korostuu se miten Kevin riitelee sisarustensa kanssa, on vanhempiensa tiellä. Eikä kukaan ole huomaavinaan häntä. Tämä kulminoituu riitaan. Seuraavana aamuna tulee kiire kun perheen äiti ja isä nukkuvat liian pitkään. Kevin unohtuu kotiin. Perhe muistaa hänet vasta lentokoneessa. Sitten taloon iskevät murtovarkaat Harry ja Marv, tunnetuin seurauksin. Lopuksi perhe palaa takaisin, on innoissaan Kevinistä korkeintaan muutamia kymmeniä sekunteja. ja sen jälkeen he hajaantuvat eri suuntiin ja Kevin jää yksin siihen eteiseen. Äiti puhuu iloisesti sisaruksille ja poistuu jutellen ostoksista. Isä koskee Kevinin olkapäätä ja poistuu paikalta. (Katsokaa vaikka!)

Itse väitän että tässä kaikessa on paljon oireellista. Sellaista joka ei sovi perhe-elokuvaan. Ei edes kenties kaikkein aikojen väkivaltaisimpaan lastenelokuvaan ja koko perheen komediaan. Riitelyssä ja unohtelussa on jotain oireellista. Jos mietitään perhe-elämää, sukat, housut, avaimet, passi ja matkalaukku ovat sellaisia joita unohdetaan kiireessä. Ei lapsia. Perhe näyttää kohtelevan Keviniä hyvinkin nuivasti. Selvästi häneen ei ole samanlaista tunnesidettä kuin muihin lapsiin. Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen "miksi". Tästä voidaan generoida melko nopeasti kaksi perushypoteesia:
1: Kevin on itse asiassa kaltoinkohdeltu lapsi. Johon vuosien hylkääminen on jättänyt jälkensä. Tämä saa hänet kohtelemaan väkivallattomia murtovarkaita hyvin julmasti. (Murtovarkaathan vierailevat talossa selvittelemässä asioita. He voisivat hyvin ottaa perheen panttivangiksi tässä kohden. Sen sijaan he haluavat odottaa että kaikki menevät lomamatkalle!) Kevin on ns. häiriintynyt sosiopaatti.
2: Kevin on synnynnäisesti kieroutunut psykopaatti. Siksi hänen perustapansa olla muiden kanssa on sen luonteista että hänen kanssaan ei haluta olla. Sisarukset välttävät hänen tekosiaan koska niihin liittyy usein itsekkäitä strategioita.

Tässä avuksi voidaan ottaa "Psychology todayn" artikkelin "How to Tell a Sociopath from a Psychopath" kuvaamia merkkejä. Siinä nimenomaan erotetaan se miten psykopaatti on biologinen ja sosiopaatti kasvatuksen luomaa. Ja kerrotaan että näillä on muutakin eroa kuin syntymekanismi. Että ne ilmenevätkin hieman eri tavoilla. Niillä olevat yhteiset piirteet osuvat Kevin McCallisteriin todella hyvin. "A disregard for laws and social mores". Kevin mm. varastaa varsin sujuvasti tilanteen niin vaatiessa kaupasta. Check. "A disregard for the rights of others" Kevin käyttää kaikkea eteensätulevaa strategisesti hyödykseen, riippumatta omistussuhteista. Hän manipuloi muita, esimerkiksi viatonta pitsalähettiä. Check. "A failure to feel remorse or guilt". Ottaen huomioon Kevinin teot, normaali lapsi voisi traumatisoitua, mutta hän naureskelee ja hymyilee. Check. "A tendency to display violent behavior" Katso koko kyseinen elokuva ja laske murskatut pallit ja kolahtaneet kallot. Check. Tämä toki vasta validoi että Kevinin ajatteleminen psykopaatti-sosiopaatti -linjamalla on järkevä. Se ei kerro kumpaa tyyppiä hän on.

Artikkeli kuvaa sosiopaatteja hermostuneiksi, häiriintyneiksi, tyypeiksi. Kevin ei ole tämänlainen. Hän on päinvastoin hyvinkin cool, tilannetajuinen, joustava ja karismaattiselta vaikuttava pikku nappula joka ihastuttaa sosiaalisilla taidoillaan jopa pelottavan naapurin sedän. Tärkein kohta tämän elokuvan tulkinnan kannalta on se, että "Any crimes committed by a sociopath, including murder, will tend to be haphazard, disorganized and spontaneous rather than planned". Tämä on melkolailla Kevinin vastakohta. Koko elokuva on itse asiassa tribuutti lapsen kekseliäisyydelle ja suunnittelutaidolle.

Psykopaatti on sitten jotain aivan muuta. "Psychopaths, on the other hand, are unable to form emotional attachments or feel real empathy with others, although they often have disarming or even charming personalities. Psychopaths are very manipulative and can easily gain people’s trust. They learn to mimic emotions, despite their inability to actually feel them, and will appear normal to unsuspecting people. Psychopaths are often well educated and hold steady jobs. Some are so good at manipulation and mimicry that they have families and other long-term relationships without those around them ever suspecting their true nature." Näkisin että Kevin on nimenomaan psykopaatin arkkityyppi. Kevin on säälimättömän julma, ylimääräistä väkivaltaa ja muuta vastaavaa käyttävä. Ja katumaton. Mutta kuitenkin hellyyttää varomattomat, kuten naapurin pelottavan lapiosedän ja tämän perhe-elokuvan katsojat. Tätä kulmaa puoltaa sekin että McCallisterit eivät kohtele kaikkia lapsiaan samalla tavalla. Kevin jää yksin kotiin ja häneen suhtaudutaan muutoinkin jotenkin eri tavalla. Tämä viittaa siihen että välttelyyn olevat syyt johtuvat Kevinistä. Eikä niinpäin että Kevinin kaltoinkohtelu olisi tuottanut hänenkaltaisensa pikkuriviiöihmishirviön.

Kun elokuva on ilmestynyt 1990 -luvulla, on elokuvan valmistumisesta kulunut jo parikymmentä vuotta. (Mikä tuolla tavalla ilmaisten saa minut tuntemaan oloni todella vanhaksi.) Ja on kenties kiinnostavaa miettiä mitä Kevinistä on voinut tulla. Mieleeni tulee vertailukohtia. Sellaisia kuin "Saw" -kauhuelokuvasarjan sadistisia ansoja rakentava Jigsaw. (Kauhu on yllättävän usein lähellä komediaa.) Tai sitten tosielämän Macaulay Culkin. Jompi kumpi tämäntyyppisistä kohtaloista on uskottava tuolle talosta tappoansan kyhäävälle nassikalle.

Että Hyvää Joulua! HouHouHou!

Miksi kaikki on paskaa?

Olen kirjoittanut blogiini niin paljon roinaa, että 5000 blogikirjoituksen raja on suhahtanut täyteen. Tämä, mielenvikaisuudesta ja pakkomielteen vakavuudesta vihjaava, numero on hyvä tekosyy kirjoittaa blogaamisesta. Ja koska tuhannet artikkelit tulevat täyteen varsin harvoin, on kenties syytä valita tähän mitä keskeisin näkökulma.

Tärkein niistä on se, että blogini aiheet, käsittelytavat ja luultavasti myös laatu ovat vaihtelevia. Koska en liiku vain vahvuusalueillani vaan pyrin monialaisuuteen on väistämätöntä että seassa on väistämättä paljon paskaa. Ja toisaalta usein selvästi otan aiheeksi sellaiset vähemmän laadukkaat pseudotieteelliset asiat joiden käsittelyä ei pidetä kovin asiallisena ; Se on vähän kuin hakkaisi vauvoja. Sen voi tehdä, sen voi tehdä jopa hyvällä tekniikalla, mutta teossa on silti jotain hieman hävettävää. Lisäksi tapani kirjoittaa näistä asioista on väheksyvä, halveksuva, ärsyttävä ja muutenkin vittupäinen. Joten otsikkoon laittamani kysymys on monellakin kannalla oleellinen ja tärkeä. Syitä on monia.

Kenties helpointa olisi korostaa että kaikki johtuu vain persoonastani. Siinä olisi myös paljon totuutta. Minulla on valtava ego. Lisäksi olen suuttuessani kaunainen ja vaikka oikeasti suutun äärimmäisen vaikeasti, olen pienemmässä määrin hyvin ärsyyntymisherkkä. Negatiivisuuteni on muutoinkin vaikuttanut tekstin sisältöön. Ja se on vaikuttanut jopa siihen miten blogin perussävy on muuttunut vuosien varrella. Aloittaessani olin montaa astetta masentuneempi kuin nykyään. Kyynisyytenikin on mennyt pohjasta läpi ja muuntautunut sellaiseksi virheitä kestävämmäksi ironisuudeksi joka ehkä jo muutaman kymmenen vuoden jalostamisen jälkeen alkaa näyttämään ihmisistä asialliaselta ihmismäiseltä kanssakäymiseltä. Enkä oikeastaan edes häpeä tätä. Sillä suhtautumiseni persoonani likaisiin puoliin - puoliin jotka kiistatta edustavat ihmiskunnan halpamaisimpia ja pikkumaisimpia kulmia - on sitä samaa mitä Neil Gaiman korostaa kun hän kertoo Terry Pratchettistä. Että moni pitää Pratchettiä iloisena miehenä koska hän kirjoittaa humaaneja ja hauskoja kirjoja. Mutta oikeasti Pratchett on perusasenteeltaan vihainen. Kysymys on sublimoinnista. Ikävät puolet tulee ikään kuin valjastaa johonkin. Minulla ne valjastuvat usein pakkomielteiseen mielisairaaseen mutta harmittomaan internetkirjoitteluun. (Eikä esimerkiksi kirkkojen polttelemiseen.) Lisäksi olen kyllä nähnyt vaivaa filosofian taitojen pänttäämiseen. Ja olen jossain määrin myös ansainnut osan ylpeilystäni. (Joskin persoonallisuusvioillekin jää taatusti materiaalia.) Mutta tämän persoonapuolen korostaminen koko totuudeksi olisi liioiteltua.

Jos ajatellaan että blogini on jonkinlaista "filosofian popularisointia", voisin ottaa esiin eri strategioita joilla tätä on tehty. Voisin kenties olla enemmänkin kuin "vsauce" -kanavalla tunnetuksi tullut Michael Stephens. Hän lähestyy asioita aina positiivisen kautta. "Our World is Amazing". Hän on monialainen, huumorintajuinen ja kiinnostava. Kaikki ominaisuuksia joita haluaisin olla. Ja periaatteessa voisin, varsin pienellä yrittämisellä, editoida retoriikkaani ja vähentää debunkkausnäkökulmaa. Lisäksi tämänlainen lähestymisnäkökulma parantaisi lukijamääriä. (Olen jopa tehnyt pieniä eksperimenttejä tähän liittyen. En tavoittele lukijamääriä, joten voin tehdä testejä ja katsella miten ne vaikuttavat trendeihin.)

Mutta sitten toisaalta tämä ei ole oikeasti kovin opettavaista. Tämä on kenties niitä suurimpia yllätyksenaiheita. Mutta tähän on aika ottaa "veritasiumia" ylläpitävän Derek Mullerin näkemys. Hän on tehnyt tohtorinväitöskirjansa fysiikan popularisoinnista ja siitä miten opettavaista se on. Hän on kuvannut sitä miten fysiikan videoissa on usein käytetty demonstraatioita joissa asioita lähestytään positiivisesti. Niitä katsoneet kuvaavat videoita selkeiksi ja opettavaisiksi. Katsojien oman osaamisen luottamus kasvoi kohisten. Mutta kun näiden videoiden tehoja katsotaan ennakkotestauksen ja jälkitestauksen kanssa, ei oppimista tapahtunut oikeastaan yhtään. Debunkkausta korostavampi näkökulma koetaan sekavana ja haastavana. Ne tuottavat epävarmuuden tunnetta, iskevät lovea itsetuntoon. Mutta toisaalta ne hierovat osaamistuloksia ylöspäin. Syynä on se, että valtaosa selkeydestä johtuu siitä että ihmiset lähestyvät tekstiä intuitioilla ja ennakkokäsityksillä ja iso osa opetusvideoiden materiaalista itse asiassa menee mielen ohi, se ohitetaan ja se sovitetaan valmiiksi itsellä oleviin ennakkomielikuviin. (Tämä ei toki ole yllättävää. Ihminen pitää itseään johdonmukaisena ja järkevänä.) Muller edustaakin sellaista tieteen popularisoinnin näkökulmaa jossa ihmisten suututtaminen otetaan väistämättömänä ; Moni todella kokee kritisoivan kulman väheksyvänä, pilkallisena. Ja näkee että tämänlaiset asiat sekoittavat ja hämmentävät. Sekoittamista ja hämmentämistä kuitenkin tarvitaan jotta monet ihmiset aktivoituisivat. Uskonkin että ne joiden mielenterveys riittää blogauksieni lukemiseen ja jotka tämän lisäksi esimerkiksi tarkistelevat faktoja teksteissäni oppivat joskus jotain. Kun taas monessa muussa paikassa eivät.

Lisäksi en voi olla korostamatta Daniel Dennettiä. Hän kuvasi sitä miten hän ei ollut oikein ihaillut renessanssiajan kunnioitetuimpien mestareiden tekemää maalaustaidetta. Hän piti sitä ikävystyttävänä eikä oikein kunnioittanut sen tekijöitä. Kunnes hän oli nähnyt laajemmin maalauksia tuolta ajalta. Hänen mielensä oli muuttunut. Hän selittää tätä psykologialla ; Ihmiset jotka näkevät vain mestariteoksia eivät osaa suhteuttaa niitä. Kun kaikki nähdyt ovat hyviä siitä tulee normaali, keskiverto. Kun kaikki nähdyt ovat jotain tasoa, tämän tason saavuttamisenkin täytyy olla helppoa. Mutta kun näkee heikompiakin teoksia syntyy kontrastintajua. Sitä että saavutus on kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Siksi Dennett korostaakin että hyvä kirjasto on sellainen jossa on käsin valikoituja superhyviä teoksia. Mutta erinomainen kirjasto on sellainen jossa on tarjolla myös roskaa.

Ja se hienoksi kehumani
nymfikin katsoo alaspäin.

Ja olen tältä osin Dennettin kanssa samaa mieltä. Wallace Collectionissa kykenin ihailemaan Charles-Henri-Joseph Cordierin Nymfistä tekemää marmoriveistosta koska olin nähnyt heikompiakin kyhäelmiä. (Käykää katsomassa sitä! Mikään valokuva ei tee sille oikeutta!) Arvostusta lisää yleensä myös se, että ns. yrittää itse. Omat kyhäelmäni keramiikan kanssa on antanut jonkinlaista perspektiiviä siitä miten patsaiden muovailu on vaikeaa jopa silloin kun sitä ei pidä raapia esiin nelikulmaisesta kivenjärkäleestä. Epäonnistuminenkin opettaa jotain.

Kaiken kaikkiaan minulla on monia syitä pitää esillä vähän huonompaakin materiaalia. Mutta jota ei sekoiteta siihen että ne olisivat ansiokkaita tai yhtä hyviä kuin muut esilletuodut asiat. on syytä korostaa niiden ryönäistä perusolemusta sellaisella jonka nähdessä korostuu se, että filosofiakin on perimmiltään taito. Että ei voida olettaa että mikä tahansa on yhtä hyvää ja hyvin tehtyä.

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Barry Arrington ja ID:n pseudohaaste

Barry Arrington on ollut vauhdissa "Uncommon Descentissä". "As I’ve said before, I will abandon ID, shut down this site, and become a dyed-in-the-wool Darwinist just as soon as chance/law forces are demonstrated to have created complex specified information."

"Uncommon Descentissä" kuitenkin esitetään toisaaalta aivan suoraan erikoisia lausuntoja "Elizabeth Liddle has offered a challenge to CSI that seems worth considering. She presents a mystery image and asks for a calculation of CSI. The image is in gray-scale, and looks a bit like the grain in a plank of wood. Her intent is either to force an admission that such a calculation is impossible or to produce a false positive, detecting design where none was present. But as long as we remain in the dark about what the image actually represents, calculating its probability is indeed impossible. Dembski never intended the design inference to work in the absence of understanding possible chance hypotheses for the event. Rather, the assumption is that we know enough about the object to make this determination."

Tämä lausuntopari paljastaa mielenkiintoisen asian. Eräs kreationisti aikanaan selitti että luomisopin voi kumota löytämällä todisteet jotka kumoaisivat Jumalan. Hän ei kuitenkaan asettanut ehtoja siitä miten tämä voisi olla mahdollista. Hän kuitenkin piti tätä lausuntoa ovelana tapana todistaa että kreationismi on falsifioitavissa ja siksi tiedettä. (Moderni kreationisti tosin korostaa että "falsifioituvuudella ei ole niin väliä".) Arringtonin ongelmana onkin se, että CSI -informaatio on siitä ovela konsepti, että jos jonkin kohteen synty selitetään se ei olekaan ollut aitoa CSI -informaatiota. Koska CSI on määritelty eliminatiivisesti, "ei sattumaa, ei lakia" se on rakenteeltaan sellainen että jos laki ja sattuma ja muut luononilmiöt tuottavat kyseisen piirteen se ei ole ollut CSI:tä in first place. Parhaimmillaan voidaan tehdä niin että aluksi ei tunnu olevan selitystä, ja siksi se nähdään CSI:nä. Mutta uusi tieto paljastaa tämän ennenaikaiseksi. CSI onkin ollut "näennäistä", koska esitaustatieto ilmiöstä oli puutteellista ja väärää sillä joka arvioita teki.

Tämä olisi tietenkin lähtökohtaisesti käytännöllistä ja ID:n tieteelle positiivista. Jos he voisivat mitata ja ilmaista että kohteessa todella on CSI -informaatiota. Jos se voitaisiin havaita ja mitata, se olisi todellinen haaste. Laki ja sattuma eivät tietenkään voi tuottaa sellaista mikä ei määritelmällisesti ole lain ja sattuman tuottamaa. Mutta, kuten jälkimmäinen lausunto paljastaa, tästä ei ole kysymys. CSI ei ole jotain joka vain havaitaan ja mitataan. Se on aina suhteessa oletettuun-tiedettyyn syntyhistoriaan ja siihen että nämä laskelmat on tehty oikein.

Ja tämä johtaa perimmiltään siihen että CSI -informaatio on parhaimmillaan aukkojen Jumala -konsepti. Joka on tietenkin ristiriitainen siinä mielessä että jos tunnettu selitys paljastuu riittämättömäksi, emme tiedä miten se on syntynyt. Tästä on sisäisesti ristiriitaista väittää että sen syntytapa tunnetaan. ID -kreationistit ovat usein väittäneet että kyseessä ei ole aukkojen Jumala, koska CSI on luokitteleva filtteri joka tunnistaa ja lajittelee ovatko kohteet suunniteltuja vai eivät. Mutta jotta tämä voitaisiin tehdä pitäisi CSI:n olla jotenkin sellaisenaan mitattava ja havaittava ominaisuus.

Barry Arrington ei voi hävitä haastettaan juuri sen takia koska ID on roskaa. CSI on niin paska konsepti, että sitä ei voi havaita ja sitä ei voi edes falsifioida. Perimmiltään tämä paljastaa että ID on biologista evoluutiota koskevissa kannanotoissaan vain lausunto "näyttää minun intuitioihin ja uskonnoollisiin tunteisiini Luodulta, en voi ymmärtää miten evoluutio voisi tuottaa sitä vaikka en osaakaan tehdä evoluutioon aidosti sidottuja todennäköisyysarvioitakaan, ja siksi sen on pakko olla vain ja ainoastaan Jumalisen luomistyön tuotos" ja sitten se vain kääritään retorisesti varovaiseen muotoon "Ilmentää CSI -informaatiota joten olisi epätodennäköistä että kohde olisi syntynyt luonnollisesti, joten sen takana on todennäköisesti älyllinen toimija." Eli mielipide jonka mielipiteenvaraisuus ja ideologisuus kätketään heittelemällä sivistyssanoja. Ja käyttämällä eri tilanteissa keskenään ristiriitaisia menetelmiä.

Jo tässä blogauksessa esiin lattamissani sitaateissa Liddleä moitittiin että hän piti sellaista CSI -mallia relevanttina mihin ID-läiset itse viittaavat toisenlaisissa tilanteissa. Argumenttimallit vaihtuvat lennosta ja muut mallit ovat naurettavia heti jos ne ovat ID -ajatuksen perusteesiä siitä että biologiassa on Suunnittelua ja tärkeintä on keksiä argumentit jotka missä tahansa tilanteessa tukevat tätä a priorista uskonnollista vakaumusta. Liddlen menetelmä on väärä koska se antaa väärät tulokset. Tämä tiedetään koska vakaumus antaa intuition joka määrää a priori sen minkä lopputuloksen ID -laskelmien tulee antaa. Ja loppuosa Suunnittelu-Informaatiotiedettä onkin se, että etsitään keskenään ristiriitaisista malleista se joka sattuu antamaan oikeat halutunhurskaat lopputulokset. (Joka onnistuu väistämättä ja helposti kun sallitaan keskenään ristiriitaiset konseptit.)

Yhden naisen vapautusrintama

"Assassins Creed III:Liberation" ilmestyi alun perin PlayStation Vitalle, eli laitteelle jota en omista. Tänä vuonna siitä on kuitenkin tehty myös PS3 -versio. Grafiikat oli luonnollisesti hiottu tätä kautta hienommiksi. Tämä "itsenäinen ei jatko -osa" jossa on eri sankari, eri paikat, eri pääjuoni ja kaikki muukin kuin varsinaisessa ACIII:ssa, oli kohtuullisen mielenkiintoinen pelattava.

Se oli toki pieni. Vita -tausta näkyy. New Orleansin kartta on pieni. New Orleans on pieni. Bayou - jota ei ole pelisarjan muista paikoista poiketen sidottu maantieteellisesti sen tarkemmin kuin joksikin suoalueeksi jossakin Louisianassa - on hieman suurempi mutta sekin on pieni. Ja siellä on huomattavan vähän erilaisia metsän petoja ja muita eläimiä jotka ACIII olivat tärkeässä roolissa. Chichen Itza on sitten järkyttävän pieni. Tosin tätä aluetta on koostettu muutamalla aivan normaalikokoisella hyppimisluolastolla jotka jatkavat ACII aloittamaa maantieteellisten "kolmiulotteisten hyppypelien" malliin rakennettujen haasteiden perinnettä.

Mutta muutoin peli on hauska. Tavallaan pieni koko on tässä jopa eduksi. Peli ajaa pääasiassa tarinaa. Keräily ja kiertely on jouhevaa pienissä maastoissa, eikä ACII kotkansulkien kokoamisen painajaista ole toistettu. Haasteet ovat tehtävän kokoisia, eivätkä vain jotain jotka syövät vuorokausia elämästä. Itse asiassa pelasin koko pelin läpi varsin nopeasti. (Pelitunteja ei kasautunut kuin ehkä jotain reilut parikymmentä, mutta ne olivat hyviä pelitunteja.)

Liberation oli selvästi ohjelmoitu hyvin paljon ACIII peruselementtien päälle. Tämä oli jossain määrin häiritsevää sillä myös ACIII liikkumiseen liittyvät kummalliset häiriöt olivat läsnä. Jos hahmo jää kökkimään koska ohjausjärjestelmä ei tiedä mitä pitää tehdä, se on huvittavaa jos ollaan siirtymässä. Mutta häiritsevää jos kyseessä on pakenemistilanne tai ennen kaikkea ajastettu jahti jossa pitää kulkea enemmän tai enemmän haasteellisia ratoja lyhyessä ajassa. Näitä stoppeja tapahtuu, ja ne lisäävät peliin haastetta. Taistelumekaniikka ja tekniikat olivat myös tuttuja ACIII:sta.

Onneksi sankarille oli sentään ohjelmoitu omanlaisensa kävely ja juoksutyylit. Tässä mielessä muutokset olivat marginaalisia ja naissankari ei tavallaan merkitsisi mitään. Ja tämä on merkittävää sillä Aveline on nainen. Ja tämä on huomioitu pelissä.

Muutoin koko peli on kaiken kaikkiaan jotain sellaista jota Anita Sarkeesian tuskin tuo materiaalissaan esiin. Peli nimittäin tekee paljon enemmän kuin asettaa peliin naissankarin ; Useinhan naisia otetaan pelihahmoiksi sellaisella hieman häiritsevällä tavalla joka on tullut tutuksi "Bayonettassa". Eli tarjolla olisi mahdollisuus antaa tissi-iloa miespelaajille. Tätä ei ole tarjolla. Avelinen pukeutuminen ei noudata perinteistä tyttöhaarniskan lakia jossa panssarointi suojaa sitä paremmin mitä vähemmän sitä on. (Joka on käsittämätön mutta läsnä älyttömän monessa pelissä.)

Peli oli itse asiassa mekaniikaltaan varsin kantaaottava. Taidot eivät eroa kovinkaan paljon miesassassiinejen vastaavasta. Samat kiipeilyt ja varastelut tehdään. (Tämä kaavamaisuus on monista pelisarjan heikkous. Minä tykkään tehdä samoja asioita kunnes ne menevät hyvin. Se on meditatiivista.) Avelinen ainut "uusi ase", ruoska on käytännössä Connorin ropedart joka ei kulu käytössä. (Ja ropedart oli ns. ylimunchausta jo silloin kun sen käyttömääriä rajoitettiin.) Taistelumekaniikka on hyvin tuttua ja jos on pärjännyt entisillä assassiineilla niin naissankarilla saa vedettyä aivan kaikkia turpaan aivan samalla tahdilla. (Ellei enemmän, koska ruoska.)

Mutta Liberationissa on toisaalta avoimena se mikä ACII eri versioissa oli piilotettuna. Ezion sisar hoiti salamurhaajien talousasiat siten että Ezio lähinnä avasi kauppoja ja sai varoja käyttöönsä. Tässä jokainen kauppa on tehtävä itse. Kaupankäyminen onkin mielenkiintoista, siinä kun pelataan sekä sen kanssa että eri paikat tuottavat eri asioita ja tarve tuotteilla on aivan muualla. Joskus tavaroiden siirto kokee myöhästymistä, joskus niitä kohtaa ryöstely ja joskus kauppatavara jää pitkäksi ajaksi lojumaan satamaan ennen kuin se menee kaupaksi. Tämä opettaa varsin nopeasti hajautettujen järjestelmien hyödyn. (Jouduin yhdessä vaiheessa puille paljaille kun ostin isoimman laivan jonka peli sallii ja latasin sen täyteen kalleimpia mausteita. Arvatkaa ryöstettiinkö tämä vaikka luvattiin vain hyvin pientä riskiä tälle? Ei kaikkia munia yhteen koriin!) Avelinen kaupankäyntikyvyt ovat paremmat kuin yhdelläkään toisella sarjan sankareista. Tämä ei luultavasti halveksu naista. (Tosin en tiedä onko kaupankäyntiketkun taito vähän sama kuin sankarista tehtäisiin mestarillinen verovirkailija tai matkalippujen tarkistaja. Väittäisin että ei.)

Kuitenkin tärkein osa oli rooliasuissa ja siinä miten pelisarja erosi sarjan muista peleistä. Moni on moittinut pelin rooliasuratkaisua. Että se tekisi jonkinlaisen skitsofreenisen tunnelman. Että siinä vaihdettaisiin persoonaa. Kuitenkin tämä rajoite on ymmärrettävissä sitä kautta että mitä yhteiskunta odottaa ja vaatii naisilta ja muunlaisilta ihmisiltä. (Sekä sitä että hame rajoittaa liikkumista.)
1: Perinteisissä pelisarjan osissa aseistettu mies ei herätä huolia. Mutta kun Aveline laittaa assassiinirooliasunsa päälle hän on aseistettu nainen ja lähtökohtaisesti epäilyttävä. Tämä vaikuttaa pelaamisstrategiaan syvästi.
2: Jos tehtävänä on tehdä jotain hienovaraisempaa, on järkevämpää valita hienon neidin asu. Tällöin ei herätä oikeastaan mitään huomiota ja lainvalvojat eivät tarkkaile puuhia. Mutta sitten hameessa ei voi kiivetä, ja mukaan saa vähiten erilaisia aseita ikinä. (Vaikka tarjolla on nerokas sateenvarjo jonka avulla myrkyttää ihmisiä, sen lataaminen ja käyttäminen on hirvittävän hidasta.) Tässä asussa ärsyttävimpiä on kuitenkin se, että jos yrität vaikka viattomasti vakoilla-shankata pahaa temppeliherraa, niin jos viattomalla matkallasi katua pitkin vastaan tulee tietynlaisia miesporukoita, nämä huutelevat hävyttömyyksiä ja tarttuvat hihoista ja reuhtovat ja koskettelevat. Joka voi johtaa inhottaviin seksuaalisen häirinnän tunteisiin. Tai siihen että temppeliherra huomaa vakoilusi. Näitä sovinistipaskiaisia olisi miellyttävää kastroida, mutta pelimoottori ei salli tätä. (Niitä voi kuitenkin shankata.)
3: Jos tarkoituksena on päästä kiipeämään paikkoihin ja kannettua edes minimaalista määrää aseistusta ja tarvitaan kykyä piiloutua ihmismassoihin, on orjan asuvalinta käytännöllinen. Mukaan saa jopa hivenen aseistusta. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että kaikki vähänkin poikkeuksellinen - kuten ohikulkijan tönäisy tai juokseminen julkisilla paikoilla - kasvattavat epäilyttävyyttä. Käytännössä orjan asu on pidemmän päälle kamala siinä mielessä että jos "notorietyä" ei ole koko ajan viilaamassa, on vain ajan kysymys milloin joku on kimpussasi.

Kaiken kaikkiaan tämä vaihtelevuus tekee pelaamiseen muutaman muutoksen (a) Itse asiassa Avelinella saa tehtyä paljon asioita, jopa enemmän kuin muilla assassiineilla (b) koska toimintoja on vähemmän on niiden tekeminen helpompaa kun voidaan spesialisoitua niihin (c) koko ajan on sellainen tunne että tässä rajoitetaan omaa toimintaa aivan älyttömästi. Olisi helppoa syyttää pelimoottoria. Mutta on kenties tarinankerronnallisesti hedelmällisempää syyttää ympäröivää yhteiskuntaa. Sitä miten he kohtelevat naisia eri lailla kuin miehiä. Ja miten he kohtelevat rikkaita eri lailla kuin köyhiä.

Emansipaation asiaa ajanee myöskin se, että peli on rakennettu hyvin erikoisella juonirakenteella. Abstergo Industry ei näytä suoraa tietoa jonkun perimästä, vaan se esittää tästä jollain menetelmällä käsiteltyä versiota. Johon sitten saadaan peliin piilotettujen kohtien jälkeen kaivettua esiin se mitä siinä on oikeasti tapahtunut. Tapahtumia on yleensä editoitu niin että kohtia on jätetty pois. Nämä näkyvät alkuperäisessäkin juonessa pieninä häiriöinä. Ja siksi pelin voi itse asiassa pelata läpi ilman että tiedostaa että siinä on oikeasti isompikin sisältö. Pääjuoni aukeaa täydellisesti vasta kun kaikki nämä piilotetut datat on löydetty. Ja sen kanssa peliä on mielenkiintoista seurata koska siinä on esimerkiksi kahdet erilaiset lopputekstit. (Ensimmäiset koostuvat esimerkiksi pelisarjasta tuttujen Abstergo Industryn temppeliherroista. Mikä ei tietysti kiinnitä huomiota ellei ole sarjan paatunut fani. Tai siksi että lopputekstit eivät keskimäärin kiinnosta ketään hittojakaan.) Varsinaiset täydet lopputekstit ovat siis jotain joka pitää erikseen avata, mikä lienee peliteollisuudessa kohtuu harvinaista. (Vaikka pelejä tiettävästi pelataankin läpi yllättävän harvoin.) Avelinen tarinakin on otettu haltuun. Nainen ei ole kuoltuaankaan vapaa vaan hänen historiansa ja elämänsä manipuloidaan haluttuun muottiin. (Templariversiossa Aveline oppii assassiinien tien virheet ja kääntyy temppeliherraksi, kokoversiossa Aveline on templareihin soluttautunut assassiini. Kaksoisagenttitwist ei ole luova mutta on se silti vähän kiinnostava.)

Rakenne on siitäkin perusteltu että vaikka päähenkilö onkin nainen - ja emansipaatiokysymyskin vilahtaa esimerkiksi perinnönjakokysymyksissä ja muutoinkin - esille on pelin pääasiallinen aihe orjuus. Peli käsittelee pääjuonensa kautta nimenomaan yhteiskunnan, rodun ja luokkaerojen kysymyksiä. Pelissä temppeliherrat ovat pahoja koska he ovat ajamassa orjuutta. (Avelinen rooli on tässä mielenkiintoinen koska valtaosan pelistä temppeliherrojen johto itse asiassa kannattaa Avelinen toimia, koska tämä heidän mielestään puhdistaa heidän liikettään mädistä omenista. Oikeasti. Paha templaräitipuoli sanoo asian aivan itse.)

Eksplisiittisenä viestinä peli jatkaa siitä kysymyksestä minkä AC:III Connor sanoi ääneen. Kun kerran tässä taistellaan vapaudesta, niin miksi kyseessä on valkonaamat, miksi ei muisteta orjia ja intiaaneja. Tässä on kysymys nimenomaan orjista. Sen lisäksi se esittää vahvan implisiittisen viestin siitä että miksi muistaa rotu mutta unohtaa sukupuoli.

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Kuinka modernisti sivistynyt filosofi joka tunnustetaan yleisesti sellaiseksi on hyvin helposti ajastaan jälkeen jäänyt...

Filosofia on oppialana ikivanha ja se nojaa hyvin vahvasti erilaisiin perinteisiin. On järkevää puhua klassikoista. Filosofin on jossain määrin syytä tuntea "antiikkisia tai muuten vaan vanhoja partoja", sellaisia kuin Aristoteles, Platon, Cicero, Augustinus, Rousseau... Kenties jopa Kant ja Hume voidaan laskea "ikivanhoihin filosofeihin" jotka on syytä tuntea. Mutta sitten kun katsotaan moderneja filosofeja. Sellaisia joiden mainitseminen herättää ihmisissä mielikuvia ja antaa namedroppaajasta sivistyneen vaikutelman, saadaan kasa "moderneja filosofeja". Kun heidät laittaa aikajanalle voidaan huomata esimerkiksi seuraavien nimien kohdalla jotain leimallista.

Toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneet filosofit ovat suunnilleen tuoreimpia filosofeja joiden mainitseminen antaa sivistyneen vaikutelman. Tätä nuoremmat filosofit ovat tuntemattomia tai kiistanalaisia ja niihin vetoamisessa ei ole samanlaista arvovaltaa. Ollakseen moderni ja antaakseen itsestään lukeneen filosofian tuntijan vaikutelman pitää siis viitata periaatteessa ikivanhaan materiaaliin.

Kuitenkin tosiasiassa koko ajan vanhoja ajatuksia kehitellään paremmiksi ja uusia keksitään ; Jopa noissa moderneissa filosofeissa on huomattava että he ovat keksineet "kuningasajatuksensa" yleensä melko nuorina ja sitten kuluttaneet näiden kehittämisessä ja hiomisessa loppuelämänsä. (Ja modernit filosofit ovatkin järestään kuolleet, iso osa ihan vanhuuteen.)

Tässä mielessä yleissivistykseen kuuluvat filosofit ovat järestään jälkeenjäänyttä vanhaa materiaalia. Statussivistys vetoaa arvovaltaisiin klassikoihin jopa silloin kun niiden filosofioita pidetään nuorekkaina. Ne ovat nuorekkaita korkeintaan sitä kautta että keski-ikäiset ja jopa tätä vanhemmat ovat opetelleet asioita omassa nuoruudessaan yliopistossa ja tällöin nuo starat ovat olleet kuuminta hottia.

Kuinka kirkko trollaa seurakuntavaaleilla

Televisiossa, kadulla ja muutoinkin on näkynyt eräs seurakuntavaalimainos. Se kysyy "Avioliitto kaikille vai avoliitto toisille?" Kysymys on hyvin mielenkiintoinen sillä sen takana on kaksi asiaa : (a) homoseksuaalien avioliitto jakaa mielipiteitä ja on tunnetusti vahva syy erota kirkosta (b) avioliiton ehdot ovat yhteiskunnalliset eivätkä kirkolliset. Kirkko päättää häärituaalista ja siitä keille se sallitaan ja ei sallita. Tämä ei ole avioliitto vaan avioliittostatukseen siirtymistä koskeva sosiaalinen symboli.

Kirkko käyttääkin tässä hienoa strategiaa jota itse kutsun "gambiitiksi". Shakissa gambiitti on tilanne jossa nappulalla uhataan kahta nappulaa ja vastustaja joutuu valitsemaan kumman pelastaa tekemällä tätä koskevan siirron. Henkenä on että kaikkea ei voi saada. Mainos johtaakin kirkon kannalta win winiin. Jos mainoksen tunnustaa ja tunnistaa vääräksi, se tavallaan mitätöi valtavan määrän kirkosta eroamisia. In your face. Jos mainos taas on aito se on argumentti kirkkoon liittymisen puolesta. In your face, again.

Valitettavasti tässä strategiassa on se, että se ei vetoa tai vakuuta ketään. Se on täydellinen trollausstrategia. Käytän keinoa säännönmukaisesti. Sellaisissa tilanteissa joissa keskustelu on mennyt solmuun sen vuoksi että vastapuolella on vahva kognitiivinen dissonanssi joka johtuu siitä että hän kannattaa kahta keskenään ristiriitaista asiaa samanaikaisesti, eikä halua luopua kummastakaan niistä. Tästä seuraa yleensä kovaa saivarteloitumista jossa ad hocia ja non sequituria ei säästellä.

Esimerkkinä tämän strategian käyttämisestä voisi ottaa
1: Tilanteen jossa eräs varsin tunnettu kreationisti mielellään selittää sekä ateismin että homoseksuaalisuuden takana on se minkälaisia vanhempia on ollut. Kylmä isäsuhde on hänestä sama kuin kylmä Taivaan Isä -suhde. Hänen argumenttirakenteensa muistuttivat niitä argumentteja joita autistien vanhempiin kohdistettiin aiemmin. Ja hän on toisaalla, itse autistilapsen vanhempana, pitänyt tuota käytöstä törkeänä. Että sitä ei olisi saanut harjoittaa edes historiassa. Teolle ja asenteelle ei kuulemma ole ollut mitään oikeutusta. Kun nämä asiat löi yhteen, siitä luonnollisesti seurasi provosoituminen ja suuttuminen. Hän löi minut pois "kreationistien kirjeryhmästään" ja koki voittaneensa keskustelun koska olin joutunut turvautumaan noin alhaiseen strategiointiin.
2: Toisaalta taas viime päivinä keskusteltiin erään internetryhmän tekemästä bannista. Tässä henkilö oli sitä mieltä että vastenmielistä aineistoa ei saa bannia. Hän näki edustavansa vähemmistönkin asiaa, että hiljaiset saavat äänen. Otin esille hänen aiemmat lausuntonsa joita olin pitänyt törkeinä, koska niissä mainittiin varsin henkilökohtaisia asioita hänen lapsistaan. Hän oli sitä mieltä että asian esiintuominen oli asiatonta ja että minut pitäisi bannia. (Henkilökohtaisuuksista vuotamistempun mauttomuudesta mainitseminen oli siis törkeämpää kuin arveluttavan tiedon vuotaminen.) Käytös joka muiden tekemänä, ilmeisesti hänen omalle lempiasialleen, oli paheksuttavaa "diktaattorimaista" toimintaa jonka kanssa samaa mieltä oleminen oli "lynkkaamishenkistä". Hän ei myöskään kokenut että hänellä olisi tässä mitään ongelmaa. Hänestä oli aivan luontevaa kannattaa samoin tilanne-ehdoin (vähäinen määrä kommenttejen tykkäyksiä sekä minun että tuon bannitun kohdalle jne.) aivan erilaista käytöstä. Hänen argumenttinsa oli että hänestä voi samanaikaisesti kannattaa sekä asiaa A että B. Hän ei edes vaivautunut selittämään miten A ei ole B:n kanssa ristiriidassa. Pelkkä väite riitti. Siirtämällä tilanteen metatasolle, tunnistamalla toisen sisäinen ristiriita, ja hyväksikäyttämällä tätä sain luotua ahdistavan tilanteen jossa tarjolla on vain epämiellyttävyyttä. Henkilö ei luonnollisesti nähnyt että epämiellyttävyyden lähde oli hänen omissa perusnäkemyksissään. Hän näki että epämiellyttävyys oli minussa. (Mikä on kyllä tavallaan ihan totta, koska tiedän miten ihmisen mieli yleensä toimii tässä tilanteessa.)

Gambiitin harjoittamisen tarve onkin itse asiassa hyvin tärkeä osa nykymaailmaa. Se on rakenteeltaan jotain joka korostaa sitä että ihminen ei hyvin usein edes voi olla rationaalinen, järkevä ja hyvin perusteleva ilman että tästä väistämättä seuraa se, että joku kokee että häntä trollataan. Se, että gambiittiin reagoidaan noin ei itse asiassa ole yllättävää. Se on se mitä ihmispsykologiasta olevan nykytiedon mukaan on oletettavaa. Ihmisiä ei ole suunniteltu loogisiksi olennoiksi. Pyrimme voittamaan. Argumenteilla kyhätään tukea omalle kannalle. Eikä mietitä että jos samoja argumentteja sovelletaan erimielisiin niin mitä tästä sitten seuraa. (Sama kritiikin kanssa.) Syntyy kuin huomaamatta kaksoisstandardeja.

Asia on pahimmillaan silloin kun Dunning-Kruger -efekti iskee. Kun ihminen on niin huono, että hän ei enää tiedosta tätä itsekään. Silloin hän kokee vahvasti olevansa oikeassa ja että vika on vastapuolessa. (Hän ei toki osaa tuoda tätä esiin argumentein. Koska sekin vaatisi jo taitoa ja tilannetajua.) Huonoutta voi tietenkin pahentaa ideologisella lukkiutumisella. Psykologiassa on havaittu ns. backfire effect, jossa asiaan lisätutustuminen voi huonontaa osaamistasoa ja ajaa vahvemmin Dunning-Kruger -efektin alle. Tästä sain hieman hupaisan hetken aivan tuoreesti. Päästin Jehovan Todistajat meille sisälle. He toivat esiin sen miten he hylkäävät kolminaisuusopin. Että Jeesus on eri persoona ja toimija kuin Jumala. Pian he kuitenkin korostivat että Jeesuksen uhri oli nimenomaan Jehova Jumalan antama lahja meille. Ei Jeesuksen, vaan Jumalan uhri. Heistä Jeesuksella oli myös vapaa tahto. Otin esiin sen että autonomisuusteorian mukaanhan tässä on ongelma. Jos Jeesuksella on vapaa tahto, hän on perimmillään päättänyt että hän uhrautuu. Lahja on Jumalan tahdon mukainen mutta lahja on perimmiltään Jeesuksen. Jos Jeesuksella ei ole vapaata tahtoa, hän tottelee Jumalan suvereniteettia ja lahja on Jumalalta. Jehovan Todistajat latasivat pöytään vahvan argumentin. "Mutta kolminaisuusopille tuo sanomasi olisi pahempi ongelma." He nyökyttelivät toisilleen päätään tyytyväisinä voittaja-argumentistaan. Paitsi että juuri kolminaisuusopille tästä ei voisi olla mitään ongelmaa. Koska siellä Jumala ja Jeesus ovat saman Jumalan eri osioita. Silloin nimenomaan ei ole mitään ristiriitaa siinä että Jeesuksen vapaalla tahdolla tekemä uhri oli samalla myös nimenomaan Jumalan antama lahja. "koska" -sana muuttui argumentiksi koska, no, Jehovan Todistajat eivät ole asian suhteen ideologisesti neutraaleja, eivätkä he ole kovin fiksuja. He pänttäävät dogmeina kuin ulkolukuna. Jumalauta, koko liikkeen perusjulistuskaava on se että mennään ovelta ovelle ihmisten luo ja sitten luetaan keskustelu suoraan aineistosta.

Ja kun näitä haastetaan, ihminen yleensä assimiloi kognitiivisen dissonanssin. Siinä nykytilasta ei luovuta vaan ristiriitainen asia yritetään sovittaa olemassaolevaan maailmankuvaan. Tässä temput ovat yleensä hyvin pinnallisia ja helppoja, sellaisia joilla ihminen ei huijaa juuri ketään muuta kuin itseään ja aatetovereitaan. Mielipiteen muuttaminen, akkomodaatio, on sen sijaan harvinaisempaa ja se tehdään vain hyvin vakavissa ja vaikeissa tilanteissa. Siksi strategian käyttäminen on sitä älyllistä trollaamista jonka harrastamisesta olen itse ylpeä. Olen tässä mielessä iloinen että kirkkokin harrasti sitä. Mutta samalla on syytä huomata että tämä trollaus ei ole viestintää. Siinä ei vakuuteta tai saada toista muuttamaan mieltä. Sen sijaan tällä tempulla isketään ihmisen mieleen tavalla jossa tämä ei vakuutu tai muuta mieltään. Tämä on temppu joka tehdään lähinnä siksi että haluat omassa kotonasi nauraa siitä kun vastapuoli flameutuu.

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Loppupeleissä

Elokuva "Enders Game" on herättänyt paljon keskustelua. Tarkalleen ottaen kohinan ydin on se, että on paljon ihmisiä jotka haluavat boikotoida kyseistä elokuvaa. Että sitä ei mennä lainkaan katsomaan. Elokuvan näkemisestä on itsessään tullut poliittinen aktio. Se on monista turhaa ja yliampuvaa. Keskustelun ydin on sellainen, että sen ydinasioiden ymmärtäminen on kenties tärkeintä mitä voidaan tehdä kun käsitellään kansankirkkoa ja sen kriitikoita.

"Enders Game" on melko normaali scifihenkinen elokuva. Teini-ikäisellä Ender Wigginsillä on erikoiskyky, superhienostunut strategiointitaito. Tämänlaatuinen aikuistumistarina on kenties jopa tarpeettoman tavanomainen. Mutta siinä ei ole juuri mitään vahvasti poliittista tai ideologista. Siksi tästä elokuvasta pahastuminen ja muu kohina voi hämmästyttää. Etenkin kun elokuva perustuu kirjaan. Ja tämä kirja on palkittua scifiä. Se on saanut arvostettuja palkintoja, sellaisia scifissä arvostettuja kuin Hugo award ja Nebula award. Teos on klassikko. Ja elokuvassa näyttelee sellaisia tähtiä kuin Harrison Ford.

Paheksunnan aihe onkin aivan muualla kuin elokuvassa tai sen ideologisessa sisällössä. Kirjan kirjoittaja, Orson Card on monien mielestä arvoiltaan kuvottava. Hän on ajanut aloitteita joissa homoseksuaalisuudesta tehtäisiin laitonta. Toisaalla hän on tosin edustanut vähemmän kriminalisointia oikeuttavia kannanottoja selittäessään että homoseksuaalit ovat syntyneet omituisen geneettisen sekoittumisen kautta. Biologisia kummajaismutanttifriikkejä. Hän kuvaa Obamaa diktaattoriksi. Ja kannattaa lujasti teoriaa jonka mukaan tiedeyhteisön vainosalaliitto estää ihmisiä tietämättä totuutta ilmastonmuutoksesta. Tarkalleen ottaen siitä että ilmastonmuutosta ei tapahdu.

Tämänlainen teoksen moittiminen sen tekijän persoonan kautta on omituista. Ja inhimillistä. Ei ole tavatonta törmätä kreationistiin joka selittää että evoluutioteorian täytyy olla väärä koska sen keksijä Charles Darwin oli heidän mukaansa rasisti. Ja koska evoluutiolla olisi natsisympatioita, stalinsympatioita ja se on pelkkää eugeniikkaa ja mummojen teloittamista. (You know. That type.) Toki tämä on joskus perusteltua. Teokset kuvaavat ja heijastelevat usein tekijänsä arvoja. Mutta toisaalta "Enders Game" on kirjoitettu 1970 -luvun lopulla ja julkaistu 1985. Cardin ärsytystä herättänee lausunnot ovat sen sijaan paljon tuoreempia. On muutenkin hyvin vaikeaa nähdä miten tämä teos tarinassaan heijastelisi näitä arvoja. (Se itse asiassa vastustaa henkeen ja vereen massa-ajattelua, sitä että yksi ajatustapa olisi Oikein. Juuri tämä ajaa koko ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Ja kaikkien pelastus syntyy juuri individuaalin individuaalisesta ja poikkeuksellisesta ajattelutavasta.)

Kuitenkin asiassa on myös seurauseettinen puoli. Elokuvan lipputuloista menee rahaa Cardille. Sopimus on ollut hänelle tuottoisa. Kun tuottaa elokuvan ja on kirjan kirjoittaja, tämänlaisia taloudellisia etuja tapahtuu. Joten elokuvan katsoja ja ostaja itse asiassa tuottaa Cardille rahaa. Ja hän käyttää tätä rahaansa varmasti osittain myös siihen että hän ajaa niitä asioita jotka ovat hänelle tärkeitä. Joten jossain mielessä elokuvan katsominen on implisiittisesti tehty teko jossa poliittista valtaa ei välitä ideologia vaan raha, kahiseva, massi, hynä ja muut vastaavat nykyajan vallankäytölle oleelliset voimat. Monet ovatkin nähneet että seurausetiikan kannalta on oleellista tiedostaa että on ero siinä että Cardilla on ilmaisunvapaus. Hän saa tehdä elokuvia. Niitä ei tarvitse sensuroida. Sen sijaan näiden elokuvien ilmaisulle luvan antaminen on irrotettava syvästi siitä että ihmisten tulisi tukea tämänlaista toimea taloudellisesti.

Elokuvan kohtelu tuntuu omituiselta lähinnä koska se on taidetta. Olemme itse asiassa tottuneet siihen että asiat liitetään niiden tekijöiden intresseihin. Kun ostamme lenkkarit, ei kengissä itsessään ole mitään poliittista viestiä. Mutta jos ne on tehty lapsityövoimalla kehitysmaissa nyrkkipajalla, lenkkarin ei tarvitse pitää sisällään mitään viestiä koska niiden ostaminen suoraan tukee tätä toimintaa. (Itse asiassa viestin kadottaminen voidaan kokea kuluttajan pettämiseksi ja pahojen tekojen piilotteluna.) Kuluttajana olemisen tuska nykyään koostuukin pääasiassa siitä että ostamme asioita ilman pahoja intressejä, asiat itse eivät julista ideologiaa. Ja sitten huomaamme olevamme jonkinlaisessa hyvin omituisessa kuluttajanvastuussa. (Tälle ajatukselle rakentuu myös vaihtoehtohoitojen "big pharma" -retoriikka. Ajatukselle että lääkkeet eivät toimi koska valmistajien intressi on saada ihmiset ostamaan lääkkeitä joita terveet ihmiset eivät osta.)

Tuoreen kirkostaeroamispiikin kohdalla moni on (a) korostanut että liberaaleilta tulisi löytyä suvaitsevaisuutta. Uskononvapautta kuulemma sensuroidaan sillä että kirkosta erotaan. Että pitäisi ymmärtää ja joustaa koska on ymmärrettävää jos joku uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi vastustaa sitä että homoseksuaalit pääsisivät naimisiin tai saisivat häät kirkossa (b) ja sitten toisella rintamalla on korostettu että kirkon ideologiasta on vaikeaa löytää homojen vastustamista.

Molemmat näistä puolista ovat jokseenkin ymmärrettäviä. Mutta vääriä.
* Ajatus siitä että boikotti on sensuuria on kova. Idea siitä että kirkkoon kuulumalla maksetaan toimintaa nähdään siten että boikotilla rangaistaan. Tämä ei kuitenkaan ole vainoa tai sensuuria. Kirkkoon kuulumista ei olla kriminalisoimassa. Päivi Räsänenkin saa sanoa uutisissa mitä tahtoo ja saada palstatilaa. Tästä suun aukaisemisesta vain seuraa muiden ihmisten vapaita päätöksiä. Tosiasiassa jos eroaminen näiden lausuntojen takia kiellettäisiin, oltaisiin tarttumassa uskonnonvapauteen. Uskonnonvapauskysymys ja autonomisuus on tässä tilanteessa hieman yllättävä. Boikotti tukee tässä mielessä sananvapautta sen vastustainen on halua sen antiteesiin.
* Ajatus kirkon virallisesta kannasta läpitunkee keskustelua ja tässä on helppoa unohtaa ja vaikea muistaa että kirkon käytänteet ovat väkisin jonkun puolella. Joko homot menevät naimisiin tai eivät mene. Tässä on turha leikkiä puolueetonta. Päivi Räsänen ei edusta kirkollista auktoriteettia, hän ei ole valtahierarkiassa. Mutta jotta Päivi Räsäsen tahto homojen avioliitossa toteutuisi kirkon tarvitsisi muuttaa. No, sen ei tarvitsisi muuttaa yhtään mitään yhtään mistään.

Kysymys on oikeastaan samasta kuin mitä on tuon elokuvan kanssa tehty. Kirkko voi tehdä hyvää mutta sen varjolla sen rahaa menee asioihin joiden kanssa ei haluta olla missään tekemisissä. Ja nähdäkseni kirkko ei ole yleinen moraalinpriorisoimisauktoriteetti joka käskee mitä asioita ihmiset saavat ja eivät saa pitää tärkeinä. (Kirkko on auktoriteetti niille jotka uskonnonvapauden nimessä antavat sille sen vallan. Sillä ei ole tätä mitenkään lähtökohtaisesti. Yllättävän harva kristitty ilmeisesti edes haluaa ajaa tämänlaisia asioita. Ainakaan ideaalina. Toki näissä eropiikkiasioissa moni ajaa juuri tämänlaisia asioita sanoin ja teoin. Mutta ilmeisesti siksi että heidän on vaikeaa käsittää mitä he ovat ihan itse tekemässä.)

---

Itse ajattelin kyllä katsoa tuon elokuvan.

Miksi "goat simulator" on niin suosittu?

"Goat simulator" on jostain syystä tullut hyvin suosituksi. Se on yksinkertainen, periaatteessa tuntemattoman pienen pelitalon purkkaviritelmä joka on tehty parissa viikossa. Sen tekeminen on halpaa, mutta ilmeisesti sen pelaaminen on priceless. Pelin olemassaolokin on itse asiassa puolivahinko. Se syntyi tavallaan vitsillä. Ja sitten se muuttui jotenkin suureksi ja tärkeäksi populaarikulttuuriksi ja tärkeäksi huumoripeliksi.

Pelissä ei ole tarinaa, ei juonta, ja vaikka sinne on piilotettu absurdeja detaljeita, ei näitä voi pitää minään merkittävinä saavutuksina. Pelissä on pistesysteemi joka ei kuitenkaan ole kovin relevantti. Ruoholla makaamalla ja penkkejä nuolemallakin saa pisteitä. Vuohi ei voi edes kuolla, joten pisteiden kerääminen on suunnilleen kiinni vain siitä miten kauan peliä pelaa.

Yhtenä syynä on se, että peli käyttää yllättävän nerokkaasti itse pelaamista huumorin lähteenä. Perinteisesti huumoripelit ovat koostuneet pelaamisosuudesta joka on hyvinkin samanlainen kuin vakavammat pelit. Mutta niihin on kirjoitettu vitsejä. Pelissä on dialogeja ja välidemonpätkiä joissa on käsikirjoitettu hauskoja asioita, vitsejä ja tilanteita. Tämä on hyvin elokuvamainen tai televisiosarjamainen tapa, ei peleihin sopivalla tavalla interaktiivinen tapa rakentaa huumoria. (Se toimii. Koska se toimii elokuvissa ja televisiossa.) Pelit ovat klassisesti jotain jossa huumorin tekijä on pelitalolla ja pelaaja on yleisö. Tämä ongelma, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on toki jotain joka koskee lähes kaikkia pelejä.

"Goat Simulator" pitää sisällään hyvin vähän käsikirjoittamista. Kaikki skriptaus mikä tätä peliä koskee ovat pelimaailman toiminnan rajoituksia. Tässä mielessä maailma toimii peleissä hieman yllättävästi. Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "intuition pumps and other tools of thinking" sitä miten normaalielämässä taloon pitää rakentaa paksut seinät jotta naapurin häly ei kuulu. Tietokonepelien maailmassa pitäisi sen sijaan rakentaa jokin kanava joka välittäisi äänet paikasta toiseen. Tietokoneiden maailmassa kappaleet kulkevat toistensa läpi ellei niihin erikseen kirjata rajoitteita. Nämä fysiikkarajaukset ovat pääasiassa se jota Goat Simulatoriin on tehty. Ja niitä on tehty hyvin vähän. Peli on itse asiassa ottanut näistä glitcheistä itselleen positiivisen imagon. Se on määritellyt ominaisuudeksi jotain joka muutoin olisi määritelty virheeksi. ~ Olisi ollut helppoa ohjelmoida vuohi kiipeämään tikkaita, mutta sen sijaan vaakatasossa oleva vuohi ja päänpyöritys jätettiin jäljelle. Samoin jos pelissä fysiikka sattuu venyttämään vuohen pään viisimetriseksi ilmalennon aikana niin so to be it. Tätä anomaalisuutta ei lähdetä paikkaamaan ja normalisoimaan. Huumori syntyy juuri tästä minimipanostuksesta. Mahdollisimman vähäisestä käsikirjoittamisesta.

Pelin slapstick -pohjainen huumori onkin luonteeltaan jotain johon on panostettu äärimmäisen vähän. Kaikki jää oikeastaan pelaajan käsiin. Näin ollen hupi on itse pelimoottorissa. Ja jokainen pelaaja voi ikään kuin kokeilla että mitä kaikkea hän voi tehdä. Hänestä tulee enemmänkin jonkinlainen vitsin kertoja että sen yleisö. Ja tällä mekaniikalla ollaan pärjätty tosimaailmassakin. Ja tämänlaisessa hauskuudessa pärjää vallan mainiosti "vähän heikommallakin materiaalilla".

Koska Goat Simulatorissa ei ole juonta, se on sitä mitä Jerry Seinfeld väitti "Seinfeld" -sarjan olleen "a show about nothing". Vuohisimulaattori on tätä vain oikeassakin elämässä. Se on tätä kautta hyvin anarkistinen peli. (Vaikka luulisi että tällä perusasetelmalla syntyisi nihilismiä.) Koska peliin on koodattu mahdollisimman vähän rajoitteita, tämä peli saa pelaajat tuntemaan olonsa vapaaksi. Pelimaailman pieni koko on tässä kohden sen ainut ongelma. Se tuntuu kuitenkin kokoaan suuremmalta.

Tästä huolimatta pelin huumori voidaan tiivistää varsin yksinkertaisiin periaatteisiin. Mikä onkin väistämätöntä kun pelissä ei ole välidemoja tai keskusteluja tai muuta komediallista käsikirjoitusta. Kun isosta valikoimasta jätetään valtava määrä ulos, lopputulos muuttuu käsitettävän kokoiseksi. Peli sanoo vain että tässä on vuohi, mene tekemään hassuja asioita:
1: Surreaali absurdi yllättäminen. Pelin premissi on vuohi. Vuohet ovat mielikuvissamme leppoisia. Pelin ympäristökin on hyvin arkinen ja se korostaa tätä kautta sitä miten maailma olisi tavallinen. Tapahtumat eivät sitten ole. Tämä kaikki perustuu yksinkertaiseen yllättävyyteen. Tämänlainen ns. kompleksi idea on helppo muistaa. Ja tämä tekee pelistä kiinnostavan ja ikimuistoisen.
2: Pelin fysiikka on liioiteltua. On tunnettua että tragediaa näytellään yksityiskohdilla ja komediassa on kysymys siitä että maalataan isolla paletilla. Kun vuohi lentää viisikymmentä metriä, se on jotenkin huvittavaa.
3: Suurin osa pelimekaniikasta nojaa vaarattomia uhkia korostavan huumorin psykologiassa ajateltuun teoriaan (benign violation theory). Tässä huumorimallissa hauskuus syntyy siitä että tilanne koetaan uhkaavana mutta sitten se ei olekaan. Tästä syntyy helpotusta, yllättyneisyyttä ja muuta huvittuneisuutta. Siinä missä monissa hiekkalaatikkopeleissä voi puuhastella asioiden kanssa hyvinkin vapaasti, ja joka mahdollistaa vastaavantyyliset humoristiset tempaukset, niissä on tavallisesti jotain pelimaailmallisia rajoitteita. "Assassins Creedissä" notoriety -status johtaa siihen että joutuu juoksemaan pakoon virkavaltaa. Ja näissä peleissä voi kuolla. Goat Simulatorissa ei ole tätä ominaisuutta ollenkaan. Siihen ei ole ohjattu toimintaa ohjaavaa valvontaa ja siinä ei voi tuhoutua. Paitsi ympäristö. Kuitenkin on komediallisuudelle parannusta että tempuilla on impakti. Vuohi joka lentää kaaressa metritolkulla on hauskempi kuin räjähdyksessä paikallaan liikahtamatta tönöttävä vuohi.

Kaikista erikoisin asia pelissä on kuitenkin se, että se tuntuu vaativan sosiaalisen elementin. Simulaattorin pelaaminen yksin on tyhmää. Tämä peli tarvitsee kaverin. Vuohi saadaan tekemään vitsejä joita pelaaja käsikirjoittaa. Yleisölle voidaan sitten jopa rakentaa narraatio tähän päälle. Siksi tämä peli onkin suurelta osin suosittu siksi että (a) sen päälle on hauskaa tehdä ns. let's play videoita ja (b) se saa mainetta kun ihmiset näkevät YouTubesta siihen liittyviä let's play -videoita. Vuohen simulointi on tässä mielessä riittävän alkeellista toimiakseen pienimpänä yhteisenä nimittäjänä. Jossain määrin tämä onkin peli joka on yksinpelattavana hitusen tylsä, mutta joka saadaan helposti laajennettua jonkinlaiseksi yhdessäolon muodoksi. Kun peli antaa slapstickin, siihen tarvitsee vain lennosta keksiä käsikirjoitus päälle. Sitten ei tietysti kaivata kuin yleisöä.

"algokratia"

Jos ajatellaan mitä ihmiset pelkäävät teknologiassa, se näyttää olevan tietoisuuden saavuttanut konemieli. Kuitenkin kenties se, mistä pitäisi olla huolissaan ei ole yhtä futuristista ja abstraktia. Kenties suurempia ongelmia on tekoälyssä jolla ei ole tietoisuutta, mutta sen suurempi ongelma tekoälylle.

Me pidämme tästä. Ja sinun velvollisuutesi on tehdä samoin.

Jos katsomme internethakujen historiaa, voidaan muistuttaa mieleen nostalgisia aikoja jolloin ei ollut hakukoneita vaan listoja. Ihmiset laittoivat suosimiaan sivuja linkeiksi. Ne olivat vähän kuin julkisia "suositut" -kansioita jokaisessa nykyisessä selaimessa. Nämä ovat ehdottomasti käteviä. Mutta niiden kohdalla tajutaan että ne ovat mieltymyksiä. Suosituksilla on aina vallankäytöllinen elementti. Linkkiluettelon laatija on eräässä mielessä ensisijaisesti Mainostaja. ; Sittemmin asioita on algoritmistettu. Kukaan ihminen ei lue tekstimassoja ja suosittele, vaan arviointi on tehty automaattiseksi. Silloin mieltymykset irtautuvat yksilöstä ja muuttuvat ominaisuusluetteloiksi. Hakusanojen läsnäolon lisäksi kirjoittamispäivämäärä (tuoreus), sivulle ohjaavien linkkien määrä (viitattuus) ja vastaavat seikat vaikuttavat. Ja tästä tulee ongelmia. Sillä nyt hakukoneet itse asiassa määräävät mitä näemme ja mitä voimme lukea. Hakukoneet tarjoavat paitsi pääsyn tietoon niin tarjoavat myös valtavasti mainostusvaltaa. Valtaa päättää mitä näytetään ihmisille. Ja kääntäen tämä tarkoittaa aina sitä että jotain piilotetaan.

Lausunnon voisi tiivistää sanaan "Google". Mutta tämä olisi väärin. Käsittelemäni ongelma on ollut aina jossain määrin läsnä internetissä. Nykyään internet on vain suurempi joten ongelmat ovat jossain määrin kasvaneet. Näkisin että perimmäinen vika on internetin koossa itsessään. Nimittäin internetin koko pakottaa lajittelemaan aineistoa ja priorisoimaan niitä jotenkin. Ja usein tätä joudutaan tekemään nimenomaan epäsuorasti. Eli jotkin viitearvot antavat lukuja. Nämä nähdään hyvien ja arvokkaampien dokumenttien attribuuteiksi, ainakin tilastollisessa mielessä. Ja kun näin tehdään niistä myös käytännössä tulee arvokkaiden dokumenttien attribuutteja.

Ja yleensä tämä on hyvä asia. Se, että eiviitattu internetin pohjamudissa makaava ryönä - se jota kutsutaan 80% internetin sisällöksi - ei ansaitse tulla kenenkään lukemaksi ei ole mikään varsinainen arvoitus. Mutta algoritmien valta on aina johtanut omituisiin sivutuloksiin. Sillä menestykseen riittää näiden attribuuttien hankinta. Pornosivustot ovat kauan olleet ovelia tässä. Yksi syy miksi internet näyttää olevan täynnä pornoa johtuu siitä että pornosivustot luovat usein tiimiytyneitä sivustoja jotka linkittävät toisiinsa. Nyt ne saavat valtavasti sisäisiä viittauksia. Ne näyttävät olevan suosittuja koska niihin on paljon linkkejä muilta sivuilta. Porno siis näkyy, ei siksi että se olisi erityisen suosittua, vaan siksi että se osaa imitoida menestystä. Algoritmien valta johtaakin tämänlaisen kikkailun kautta juuri siihen että ulkomuoto ylittää sisällön.

Tällä on ollut suurta merkitystä. "YouTuben" priorisointimenetelmät ovat johtaneet omituisiin sivutuotoksiin. Ne nimittäin määrittävät miten videoita myös tehdään. Median muoto on seurannut näitä kriteereitä sitä kautta että (a) niitä mukailevat näkyvät koska vaikka ne olisivat harvinaisia niin ne kuitenkin saavat näkyvyyttä tämän avulla (b) ne huomataan hyviksi tempuiksi joten niitä aletaan käyttämään. Aikaisemmin klikkauksien määrä oli ratkaiseva kriteeri. Ja tällöin youtube -videon kuva sai hirvittävästi arvoa. Omituisena sivutuotteena oli se, että videokuvat jotka näyttivät perversseiltä tai seksiä sisältäviltä saivat hirveästi suosiota. YouTube vaihtoikin kriteeristöään ja mittasi sitä miten pitkään videoita on katsottu. Näin aloituskuvan illuusio sortui ja rivolta näyttävät videokuvat katosivat. Lisäksi YouTube luokittelee videoita ja tarjoaa sinua kiinnostavaa materiaalia.

Vajoa omaan kuplaasi, läjä.

Ihmiset eivät helposti pidä ylhäältä määrätyistä kriteereistä. Ja hakukoneet personifioivatkin aineistoa juuri sinulle sopivaksi. Näin ollen algoritmit tarjoavat jotain joka eroaa oleellisesti perinteisestä linkkisuositussivusta. Attribuutteihin voi oleellisen paljon vaikuttaa itse.

Ja pidän tätä älyllisessä mielessä vielä suurempana ongelmana. Googlen hakukoneet ovat nykyään melko hyvin spesifioituja. Itse esimerkiksi saan hieman eri tuloksia samalla hakusanalla riippuen siitä olenko kotikoneella vai työkoneella. Google tietää jotenkin että työkoneellani tehdään ihan eri asioita. Ja se sovittaa toimintaansa tähän. Tämän riskinä on johtaa echo chamberiutumiseen jossa saat sellaisia tuloksia joita haluat nähdä. Google ei esitä enää mitään ulkopuolista valtaa, vaan enemmänkin piilottaa ne sivut joita koet ikävinä ja uhkaavina. Riskinä onkin, hieman paradoksaalisesti, se että "olet oman vallankäyttösi uhri". ; Ajatus siitä että olet netissä kaltaisiesi seurassa omassa ideologisessa perheessäsi ilman että maailmankuvaasi uhataan on eräänlainen painajainen. (Painajainen jossa on miellyttävää elää, ajatus tuntuu omituiselta mutta ei se ehkä ihan niin outoa kuitenkaan ole.)

Ja toisaalta tämä personifiointi tarkoittaa perimmiltään yhtä asiaa. Tämä onnistuu jos ja vain jos sinusta kerätään dataa jota sitten ihan oikeasti myös käytetään jotenkin. Frank Pasquale on kirjoittanut "The Black Box Society" -kirjan jossa katsotaan miten ihmisistä kerätään tietoa. Ja kuinka tätä tietoa käytetään siihen että rahan ja informaation kulkua ohjataan. Selvästi luokittelulla on hyötyä siinä mielessä että itselle mieluisaa aineistoa löytyy helposti. Yksityisyyden menetys on jotain joka on tavallaan niin ilmiselvä osa elämää että en osaa siitä kauhistella. Kun sama yksityisyyden menetys koskee kaikkia, ei kukaan ihminen tosiasiassa oikein seuraa tuloksia. (Omat pornohakuni eivät kiinnosta rikospoliisia, ja jonkun algoritmin punastuminen ei ole nykyisellä teknologialla ongelma, koska se alussa mainittu tietoisuus puuttuu.) Suurin asia johon tietojen kerääminen vaikuttaa on se mitä mainoksia saat. Suurimmat ongelmat ovatkin siinä tiedon jakamisessa.

Tässä kohden voisin viitata "Takkiraudan" kirjoitukseen tekoälyn vaikutuksesta työelämään. Hän viittasi siihen miten teknisen alan ja juridiikan alan asiantuntemuutta on jo onnistuttu algoritmistamaan. (Yrityksiä on ollut jopa puhelinmyynnin algoritmistamiseksi. On kuitenkin aina helpompaa tehdä algoritmi joka lyö kaupustelijarobotille luurin korvaan.) Hakukoneet ovat itse asiassa kenties vahviten hoitamassa asiaa joka on perinteisesti ollut lehdistön ja uutisoinnin tehtävä. Nämä alat ovatkin kriisissä. Perinteinen lehdistö ei toki sekään ole ollut mikään ideologiaton tiedottaja. Se on tosiasiassa tarjonnut suunnilleen samanlaatuista materiaalia mitä ensimmäiset hakulinkkilistat ovat tehneet. Ne ovat valikoineet tiettyjä asioita näytille. Variaatio tiedossa henkilöiden kesken ja ylipäätään tarjolla oleva tietomäärä tuolloin ovat olleet kohtuu pieniä (verrattuna nykyaikaan). Eikä se, että asia on ihmisten kädessä ole minullekaan mikään arvo sinällään. Osalle jo ihmistyö ja sen teettäminen on arvo sinänsä. En kuulu heihin.

Vallan kolmijako

Ongelmana on enemmänkin se, että perinteisesti valtaa on tupattu fragmentoimaan. Montesquieun vallan kolmijaossa tuomiovalta, lainsäädäntövalta ja vallan toimeenpanovalta on pidettävä erillään. Näin estetään laajamittainen väärinteko. Samoin voidaan ajatella että kaupusteluvalta, valvontavalta ja tiedottaminen on syytä pitää erillään. Samasta syystä ammattillääkäreiden asiantuntemusta voidaan tarvita paljastamaan käärmeöljyä myyviä huijareita. Intressit ovat erillisiä ja toisistaan poikkeavia joten ei ole mitään syytä sille että lääkäri rapsuttelisi pikku vaihtoehtohoitotuotemyyjää vain siksi että tällä myyjän asiakaskunnalla on jokin maailmankuva jota ei saa loukata.

Isojen hakukoneiden kohdalla ongelmana on se, että jakoa ei voida tehdä samalla tavalla.
1: Sama taho on varmasti yhteistyössä poliisin kanssa. Kiinan kanssa tehty Googlen yhteistyö näyttää että sensuuri kuuluu tässä osana mahdollisia toimintamalleja. Kiina on maksava asiakas ja Google tätä kautta muutti hakuehtoja. Arvaa kuka on myös mainostaja? Vaihtoehtohoitojen myyjä. Ja lääkärit. Teoriassa tämä mahdollistaa sen että joku taho maksaa siitä mitä hakukoneet näyttävät ja eivät näytä. Algoritmi mahdollistaa keskusjohdetun hyvin tarkkaan säädellyn median. Ja mikä erikoisinta, se tekee sen juuri siksi että nämä algoritmit tekevät juuri sitä koko ajan. Se on suoraan niiden toimintaperiaatteessa : Isosta aineistokasasta etsitään ne harvinaiset parhaat. Jos sivuja sattumalta näpelöimällä saisi yhtä hyvän tuloksen helposti ja nopeasti, puhuttaisiin "todennäköisistä sivuista". Mutta hakukonetta tarvitaan in first place koska haemme aika spesifejä asioita jotka ovat "epätodennäköisiä sivuja" koko lähdeaineistossa.
2: Google on käytännössä vakoilija ja journalisti. Teoriassa olisi varmasti helppoa luoda yhteistyötä poliisin kanssa siten että vaikkapa pedofiliasivustojen asiakkaat saadaan poliisille. Ja mukaan tulisi tietysti data selaushistoriasta, eli syyllinen saadaan poliisille todisteiden kera. Tämä johtaa siihen että lakien toimeenpanovallasta osa yhtiöitetään. Tämä ei kenties ole ongelma pedofiilien kohdalla, mutta teoriassa Kiina voisi olla hyvin mielenkiintoisilla tavoilla kiinnostunut tämänlaatuisesta yhteistyöstä. Ja jos laki on esteenä, Kiina mielellään rukkaa alueensa lakeja uusisi niin että temppu on laiton.
3: Ja Googlen ja vastaavien yritysten suuri koko on sekin mielenkiintoinen. Nimittäin USA:ssa isot yritykset määräävät helposti alueen toimeentulosta. Google ei nimittäin vain tee lehtimiehiä työttömiksi vaan myös tarjoaa töitä hirveälle määrälle ohjelmoijia ja muita asiantuntijoita. Moni yritys ohjaakin paikallista politiikkaa - ja oikein isot yritykset laajemminkin - sillä jos alueella ei suostuta niiden ehtoihin ne vievät toimintansa muualle ja tästä seuraa paikallista massatyöttömyyttä. Alueella ei ole varaa kieltäytyä. Mitään lahjontaa ei tarvita, koska aiheena ovat perimmiltään äänestäjämassat.

Google on niin suuri että mieltymyksiemme sisältö on jollain tavalla sidoksissa googlen antamiin hakutuloksiin. ; "Algokratia" ei toki ole konkreettisesti ainakaan vielä toteuttanut pahimpia uhkakuviaan. Teoriassa siihen on kuitenkin paljon tilaa. Ja tämänlaatuinen riski on konkreettisuutensa vuoksi pahempi kuin mikään Terminator.