Valehtelija, ei paradoksia.

"Somebody tell me what made us all believe you / I should have known all along it was all a lie / should have known it was all a lie / Now, / now / I know the truth / truth / I'm through fearing you / you / I am free"
(Evanescence, "Lies")

Nathan Rothschild oli kuuluuisa arvopapereilla pelaaja 1800 -luvulta. Vuonna 1815 oli kuuluisa Waterloon taistelu, jossa Napoleon Bonaparte taisteli Wellesleytä (aka. Wellingtonia) vastaan. Tarina kertoo, että hän sai kyyhkysellä tiedon siitä, että Napoleon oli hävinnyt. Tämän tiedon saatuaan hän lähti välittömästi pörssihalliin ja käski alaisiaan myymään kaikki konsulit. Konsulit olivat (Englannin) valtion oblikaatioita. Odotusarvoisesti jos Englanti voittaa, niiden arvo nousisi pilviin ja jos Napoleon voittaa, niiden paperin arvo on arvokkaampaa ennen kuin konsuli painettiin sille. Arvonnousua siis tiedossa, ja tyyppi myy kaiken ENNEN tätä hinnannousua. Tämä on totaalista tyhmyyttä.

Tosiasiassa hän oli kuitenkin ovela. Hän oli suuri meklari, jonka paikan vieressä oleva kannatinpalkkikin tunnettiin "Rothschildin pylväänä". Kun kaikki näkivät että Rothschild tulee ja käskee, he olettivat että tämä oli juuri saanut tietoa. Koska kaikki tiesivät että "Wellington vs. Napoleon -taisto" oli merkittävä, he olettivat tietysti -ironista kyllä aivan oikein- että tieto koski tätä Waterloon taistelun lopputulosta. Ja kun he näkivät Rothschildin, ovelana pidetyn meklarin, vaivihkaisesti luopuvan konsuleistaan, huhut alkoivat liikkumaan. "Rothschild tietää Napoleonin voittaneen". He myivät paniikin vallassa. Konsulin arvo romahti tämän takia, kun tarjonta kasvoi eikä kukaan halunnut ostaa. Ja TÄSSÄ vaiheessa Rothschild käski alaisiaan ostamaan kaikki konsulit jotka vain saivat irti.

Kun kyyhkyä hitaampi kuriiri sitten saapui uutisineen, Rotchildillä ei ollut vain niitä konsuleita, jotka hänellä oli silloin, kun hän oli saanut tiedon. Hän oli lisäksi
1: Myynyt kaikki entiset omistamansa konsulit kun ne olivat kalliita
2: Ostanut kaikki konsulit silloin kun ne olivat halpoja.
3: Romahduttanut toimillaan konsulien hinnan niin että hän sai ne pilkkahinnalla ja heti tämän jälkeen niiden arvo tietenkin kohosi taivaisiin.
Hän oli siis saanut tuloja 2 kertaa.

Pinnallisesti ajatellen tämä näytti typeryydeltä. Kuitenkin toiminnan lopputulos kertoi että hän oli ovela ja osasi huijata kaikkia juonikkaasti. Toisin sanoen, hän oli taitava huijari. Mutta valehteliko Rotchild? Tämä riippuu käytetystä valehtelun määrittelystä.

1: Valehtelu on sitä että "Esittää väärän lausunnon jonka tavoitteena on johtaa harhaan." Valehtelu on siis kielellistä toimintaa, jossa esitetään joko väärä tai vääräksi koettu lausunto. Lisäksi tässä on mukana valehtelijan intentio harhaan johtamisesta.
2: Williams on määritellyt valehtelun hieman toisella tavalla julkaisussaan "Ethics and the Limits of Philosophy". Siinä valehtelu määritettiin seuraavasti: "I take a lie to be an assertion, the content of which the speaker believes to be false, which is made with the intention to deceive the hearer with respect to that content." Eli toisin sanoen tässä edellistä näkemystä on muutettu siten, että lauseen pohjimmainen totuusarvo ei ole se, mikä tekee valehtelusta valetta, vaan se mitä lausuja itse uskoo sen olevan. Tässäkin versiossa puhuminen on tärkeää, valehtelu on kielellistä toimintaa.
3: Valehtelu on tehdä tarkoitettu uskottava, mutta väärä lausunto toiselle ihmiselle siten, että tavoitteena on saada toinen ihminen uskomaan että jotkut uskovat asiaan.
4: Valehtelu on joko uskottava mutta ei tosi tai uskottava väärä lausunto esitetään kohteelle siten, että kohde luulee että henkilö joka on esittänyt lausunnon on oikeutettu ja pätevä esittäjä ja että esittäjä uskoo lausunnon olevan tosi tai että henkilö, joka kuulee lausunnon on oikeutettu uskomaan että henkilö joka esittää lausunnon uskoo sen olevan tosi.
5: Tehdä uskottu mutta väärä lausunto toiselle, siten että tavoitteena saada kohde uskomaan lausuntoa tai että kohde uskoo että muut uskovat että se on tosi.

Määritelmiä on toki muitakin, mutta niissä toistuvat yleensä seuraavat piirteet, joita voidaan kutsua vaikka ehdoiksi. Valehtelun määritelmästä riippuen käytetään joko yhtä (tosin vain kohtien 2 tai 4 kohdalla) tai useampia näistä:
1: statement -ehto; valehtelu perustuu kielellisesti esitettäville propositionaalisille väitteille. Määritelmästä riippuen se voi olla puhetta, se voi olla morsekoodia tai viittomakieltä tai ilmeitä ja eleitä.
___1.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että valehtelun kielelliseksi sitoutuminen on väärin, ei siksi että kielellä ei voitaisi valehdella, vaan siksi että eleet ja monet muut vastaavat asiat ovat myös mahdollisia.
2: untruthfulness -ehto, valehtelu on joko epätosi lausunto tai lausunto jonka valehtelija itse kokee epätodeksi.
___2.1: Tätä kohtaa on kritisoitu siitä, että lauseen epätotuus ei loppupeleissä ratkaise, koska esimerkiksi puolitotuuksissa kerrotaan pelkästään tosia asioita, mutta jätetään jotain kertomatta ja tämä on valehtelua. Myös tilanne, jossa toinen luulee sinun valehtelevan ja tiedät tämän ja haluat pettää häntä ja kerrotkin totuuden, viittaavat siihen että tämä kohta tuottaa useiden mielestä vääriä tuloksia. Toisaalta tätä ehtoa on kritisoitu myös siitä, että jos esität jollekulle puutaheinää ja kerrot sen olevan sellaista puutaheinää, jonka useimmat uskovat, ja
henkilö uskoo tämän, itse puutaheinää -osio ei ole valehtelua. Tosin jos useat eivät usko tätä, eikä lausunnon esittäjä itse usko tätä, tämä väite täyttää untruthfulness -ehdon.
3: addressee -ehto, eli valehtelu kohdistetaan jollekin yleisölle.
___3.1: Tätä kohtaa vastaan on kritisoitu siten, että jos esimerkiksi uskomme että paikalla on salakuuntelija, voimme syöttää hänelle vääärää informaatiota. Ja tämä toiminta on valehtelua, vaikka tosiasiassa mitään salakuuntelijaa ei olisikaan. Tämän kohdan kritiikki nojautuu yleensä yleisön käsitteeseen: Eräiden määritelmien mukaan itselleen valehtelussa itse on sekä esittäjä ja yleisö, kun taas osan mielestä itselleen ei voi aidosti valehdella. Samoin tässäkin kritiikissä erottelu perustuu kuvitteelliseen ja aitoon yleisöön.
4: intention to deceive -ehto, eli valehtelun tavoitteena on harhaanjohtaa.
___4.1: Tätä ehtoa on kritisoitu siitä, että esimekriksi todistaja voi todistajanaitiossa esittää väärän lausunnon, jonka hän tekee siksi että syytetyn kaverina oleva Mafiajoukko ei tule tekemään temppujaan hänelle, jonka hän sanoo silti koko ajan toivoen että kukaan ei uskoisi lausuntoa todeksi, eikä mafiamiestenkään tarvitse uskoa lausunnon sisältöä. Tässä kohdassa mielenkiintoista onkin se, yrittääkö henkilö vakuuttaa mafiamiehet omista intentioistaan. Useimpien mukaan ei. Mafiamiehiä harvemmin kiinnostaa se, mitä valehtelija itse tavoittelee, kunhan hän toimii siten kuten he haluavat.
5: Justified belief -ehto, jossa vaaditaan että vale on niin hyvä, että kuulijat todella ovat oikeutettuja uskomaan väitteen. Tämä on laadullinen kysymys, ja merkittävä esimerkiksi sen takia että jos joku kertoo satuja, tavoitteenaan saada yleisö tempautumaan mukaan kuvitteelliseen tarinaan, hän kuitenkaan ei suoranaisesti valehtele vaikka hän ei erikseen kertoisi muille valehtelevansa.
___5.1: Tätä ehtoa vastaan on kritisoitu siten, että tämä muuttaa valehtelun joko subjektiiviseksi, koska tuntuisi reilulta antaa tyhmille ihmisille helpotuksia tässä kohdassa. Yleisön luonne muuttuisi myös merkitykselliseksi.

Rothschild selvästi antoi merkkejä joita muut tulkitsivat. Statement -ehto on se, joka antaa Rothschildille useissa määritelmissä vapautuksen: Hän ei valehdellut. Mutta laajimmissa merkityksissä tämä ehto kuitenkin toteutuu - Esimerkiksi Vrij on artikkelissaan "Detecting Lies and Deceit" esittänyt että valehtelun muoto voi olla mikä vain, ilmeet ja eleet jotka sisältävät harhaanjohtavan viestin ovat hänestä myös valehtelua. Rothschildin merkit, jos olivat statement -ehdon mukaisia, ovatkin sitten jo automaattisesti lausuntoja jotka ovat sekä epätosia että Rothschild itse koki sen epätodeksi - tai sitten hän oli todella hölmö myydessään konsulinsa. Untruthfulness -ehto toteutuu siis väistämättä. Lausunnolla oli myös yleisö, eli muu pörssin väki, muut meklarit, joten adressee -ehtokin toteutuu väistämättä. Ja Rothschild oli toiminnaltaan melko ymmärtämätön, jos hän todella myi konsulinsa siksi että englanti oli voittanut - tai sitten hänen tavoitteenaan oli harhaanjohtaa. intention to deceive kohdalla vaihtoehtoina on siis se, että Rothschild oli joko tyhmä tai huijari. (Kivat vaihtoehdot.) Justified belief -ehto täyttyy koska muiden meklareiden oli loogista uskoa että Rothschild oli saanut tiedon. Ja Waterloon lopputuloksesta voitiin odottaa mitä vain tulosta, Napoleonin voitto ei olisi ollut mikään mahdottomuus tai edes "extraordinary" -väite. Yleisesti voidaan sanoa että joko Rothschildin merkit eivät olleet kieltä, jolloin hän ei valehdelut, tai sitten hän oli tyhmä, tai sitten hän valehteli. Itse uskon että viimeisin on oikea, koska tyhmäksi tuolla toiminnalla ja asemalla - Rothschild oli vakaassa asemassa pörssissä, hän siis osasi toimia oikein, tuo tilanne ei siis ollut "pokerinpeluuta, jossa pelaaja nokittaa siksi että hän luulee että hänellä on hyvä käsi vaikka se on surkea" vaan "pokerinpeluuta jossa pelaaja nokittaa koska tietää että hänellä on huono käsi ja tietää myös että tuossa tilanteessa 'bluffi' menee läpi". Ja lisäksi enemmistö valehtelun määritelmistä tuomitsee hänet valehtelijaksi.

Tosin valehtelussa on erikoisia tilanteita vakoilun maailmassa. Jos vakooja esimerkiksi kuvittelee että toinen on vakoja ja uskoo hänen valehtelevan, hänen kannattaakin kertoa totta. Silloin täyttyy pelkästään intention to deceive -ehto. Jos siis vakooja haluaa ajaa toiset länteen hän voi kertoa totuuden siitä että salainen kohtaaminen tapahtuukin idässä. Myös Sartren novellissa "The Wall" on esitetty huijaustilanne: Teloitettavaksi määrätty vanki pakenee ja fasistit haastatelevat hänen kaveriaan, joka on myös tuomittu kuolemaan noiden samojen henkilöiden toimesta. Vanki luulee, että karannut on serkkujensa luona, joten hän kertoo että hän piileskeleekin muualla. Hänen mieleensä tulee hautausmaa. Valitettavasti hän on väärässä luulossa ja kaveri löytyykin oikeasti hautausmaalta. Tämän valehtelu kuitenkin riippuu lujasti siitä mikä on untruthfulness -ehdon sisältö. Tuo sekä oli että ei ollut valehtelua. Intentio to deceive -ehdon ja untruthfulness -ehtojen kohdalla voidaan käsitellä myös erilaisia huhuja ja laajalle levinneitä virhekäsityksiä. Jos meillä on henkilö, joka valehtelee silmät korvat päästään kaikilla ehdoilla ja täysin. Hän siis esittää lausuntoja jotka ovat sekä epätotta että hän tietää ne sellaisiksi, hän kertoo ne yleisölle kielellisessä muodossa ja tavoitteena on nimenomaan harhaanjohtaa ihmiset. Ja hän onnistuukin. Nyt hänen valheeseen uskoo moni ihminen, ja he levittävät hänen sanomaansa identtisenä. Heidän valehtelunsa ei enää olekaan niin itsestäänselvää. Voidaan siis sanoa että valehtelu ei ole pelkkä viestin muoto ja sisältö, vaan esittäjällä - tai tarkemmin, heidän tavoitteillaan ja luuloillaan - on merkitystä. Toisaalta tyhmyys, tietämättömyys ei kuitenkaan väistämättä pelasta, koska esimerkiksi Suomen Laissa "vilpitön mieli" (joka voidaan liittää sekä intentio to deceive sekä justified belief -ehtoon) on määritelty muotoon "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää." Toisin sanoen jos henkilö luulee jonkin asian olevan totta, hän voi silti valehdella, koska valheen nieleminen vaatii tyhmyyttä tai koska voidaan uskoa että henkilö ei ole ottanut selvää asioista, jotka pitäisi olla tiedossa. Vilpillinen mieli - ja tätä kautta intentio - syntyy siis siitä että henkilö ei ota selvää vaan ottaa jutun totena esimerkiksi siksi että se on "liian hyvää ollakseen totta". (Ne yleensä ovat.)

Valehtelu toisen ihmisen kontekstista on kuitenkin hieman erilainen, kuin valehtelun määritelmä. Sillä siinä, missä yllä mainituissa valehteluissa kyseessä on "kaikkitietävä kertoja", eli asiaa tarkastellaan valehtelijan tai jonkun objektiivisen ja tietävän tarkastelijan toimesta, valehtelu tunnistetaan kuitenkin jostain muusta. Valehtelua ei tunnisteta siitä onko sillä yleisöä, koska kaikki kommunikaatio tapahtuu kielellisesti ja valheen tunnistaja on jo tuota yleisöä. Yleisesti voisi sanoa että valehtelu tunnistetaan eri asioista kuin vale määritellään: Untruthfulness -ehdon kohdallahan on usein vaikeaa käsitellä sitä, mitä valehtelija itse luulee asian totuusarvosta - joudumme turvautumaan omiin käsityksiimme tai muuhun tietoon. Tämä korostuu justified belief -kohdassa, jossa valehtelun tunnistaminen on itse asiassa päinvastainen asia kuin sen määritelmässä: Siinä missä valehtelijan tuottamassa valeessa tärkeäksi voidaan nähdä se että se on vähintään hänen itsensä mielestä järkevä ja uskottava, ulkopuolinen kohde tunnistaa valheen juuri siitä että asiat eivät sovi yhteen. Karkeasti voisi sanoa että valehtelija yrittää olla hyvä siinä, missä valheen tunnistaja katsoo valheen olevan huono.

Jäsentää valveen ja luo pakotteen.

"Lie to me / Convince me that I’ve been sick forever / And all of this / will make sense when I get better / I know the difference / between myself and my reflection / I just can’t help but to wonder / which of us do you love."
(Evanescence, "Breathe No More")

Kokeellisissa tieteissä etsitään korrelaatioita, Koska tutkimme mitä tapahtuu kun jokin asia toimii, etsimme säännönmukaisia seurauksia. Kun tarkastellaan korrelaatioita, esitetään siis että jonkinlaisia mitattavaa yhteneväisyyksiä on olemassa. Kausaliteetti kuvataan usein metaforan kautta: Sitä verrataan mekanismiin. Kun jotain tapahtuu, siitä seuraa jotakin.

Kokeissa yritetään selvittää miten maailma toimii, joten sen kannalta tärkeää on että asiat tapahtuvat koeasetelmissa tietyllä tavalla ja toistettavasti. Kun tehdään näin, oletetaan että on mahdollista etsiä jonkinlaisia säännönmukaisuuksia. Tämä tarkoittaa sitä, että kausaliteettia etsiessä oletetaan että maailmassa on jonkinasteinen lainmukaisuus : Vesiputoukset eivät (lähes) ikinä virtaa ylävirtaan ja niin edespäin. Syy tähän voi tietysti olla pohjimmiltaan indeterministinen: Jos nopat olisivat aidosti satunnaisia, niiden heittojen odotettavissa tuleva tulos lähestyisi tilastollisesti 3,5:ttä kun noppien määrää kasvatettaisiin. Jokainen yksittäinen nopanheitto olisi siis satunnainen, mutta niiden tuloksista syntyisi käyrä joka saisi tietyn muodon ja tietyt rajat. Tutkimuksessa oletetaan että näitä sääntöjä voidaan etsiä ja käyttää hyväksi esimerkiksi arkielämässämme. Pragmaattisesti ajatellen tämä näyttää uskottavalta.

Määritelmiä:

1: Humesta syy ja seuraus ovat toisistaan käsitteellisesti riippumattomia, mutta niiden välillä on silti jatkuvuus. "Syy on olio, josta seuraa toinen, jolloin kaikkia edellisen kanssa samanlaisia olioita seuraavat jälkimmäisen kanssa samanlaiset oliot, tai toisin sanoen, jolloin siinä tapauksessa, että edellistä ei olisi, toistakaan ei olisi." Humen käsitteen mukaan syntyi syyn ja seurauksen regulariteettiteoria, jota käsitellään kausaalianalyysillä. Tässä ajattelussa jokin asia on toisen asiasn syy vain jos jokaista tapahtumaa seuraa toinen tapahtuma. Humen näkemyksen mukaan on mahdotonta olla samanaikaisesti ilmiön syy ja seuraus ja myös ajassa taaksepäin vaikuttava syy-seuraussuhde on ehdottomasti mahdoton.
___1.1: Humen mallissa ongelmana on se, että vain harva asia täyttää hänen ehtonsa. Useimmissa säännönmukaisuuksissa tunnetaan erilaisia anomalioita. Ja usein sallitaan tilastollinen korrelaatio. Tämä on tulkittu myös siten että syy-seuraussuhteet ovat itse asiassa harvinaisia. Monien mielestä tämä kuitenkin osoittaa että Humen syy-seuraisketjun vaatimus on epärealistisen tiukka.
2: Tieteellisessä realismissa ajatellaan usein, että ei ole syytä vaatia poikkeuksettomia säännönmukaisuuksia. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä että havaittava säännönmukaisuus ei tarkoita samaa asiaa kuin ontologinen kausaalilaki. Emme havaitse syy-seuraussuhdetta, mutta voimme havaita erilaisia korrelaatioita, jotka ovat hyödyllisiä, vaikka ne eivät suoraan komennakaan ja pakota tapahtumia juuri tietylle uralle. Ne kuitenkin painottavat todennäköisyyksiä ja tätä kautta kertovat meille jotakin.
3: Kontrafaktuaaliteoriassa ajatellaan että syy on sellainen elementti, jonka kyseisissä olosuhteissa pois jääminen tai muuttaminen olisi aikaansaanut sen, että seuraus olisi jäänyt tapahtumatta. Tämä tarkoittaa sitä että näkemys hyväksyy myös redundantin kausaation, jossa usea eri elementti aikaansaa saman tapahtuman. (Eli jos teloituskompanjassa ammutaan paljon luoteja, joista moni olisi yksinään letaali, nämä kaikki ovat syitä tapahtumalle.) Toisaalta se on herkkä määritelmällisille virheille. Tuntuisi hieman erikoiselta väittää että torstai on perjantain syy ja perjantai torstain seuraus.
4: Agenttiteorian, mukaan syy ja seuraus riippuvat toisistaan ; Kun tuotamme syyn, voimme saada seurauksen.
___4.1: Ongelmana tässä käsitteessä on se, että se voi käsitellä vain sellaisia asioita, joita voimme manipuloida. Tämä tarkoittaa sitä että tutkimukseen vaadittaisiin aina älyllinen agentti, joka taas ei ole kaukana siitä että sanoisi että kaikki kausaalisyyt joita tiede voi tutkia ovat jollain lailla ihmisen aikaansaamia. Tämän seurauksena on syytä miettiä esimerkiksi sitä, että jos kokeita tuottava mieli olisi aivan erilainen, olisivatko myös saadut yhteydet aivan yhtä erilaisia.
5: INUS -ehto (Insufficient but Non-redundant part of an Unnecessary but Sufficient condition) on näkemys, jonka mukaan syy on ei-välttämätön, mutta riittävä syy joka aikaansaa seurauksen, eikä muita seurauksen aiheuttavia ei-välttämättömiä mutta riittäviä syitä ollut läsnä.
6: Dowen ja Salmonin kehittämän prosessiteorian mukaan "Kausaalinen prosessi on säilytetyn kvantiteetin omaavan objektin maailmanviiva ja kausaalinen vuorovaikutus on maailmanviivojen kohtaaminen, jossa tapahtuu säilytetyn kvantiteetin vaihtoa". Tämä tarkoittaa sitä että analyysi ei perustu käsiteanalyysiin vaan empiriaan. Siinä kvantiteetti voi olla suure, kuten liikemäärä ja maailmanviiva taas on aika -avaruus. Tässä näkemyksessä tärkeintä on sen erottaminen, onko kausaaliprosessi aito vai pseudoprosessi: Esimerkiksi kun puhutaan nopeuksista ja taskulampun valokiilasta, ja Einsteinin suhteellisuusteoriasta, on tärkeää huomata että käden varon liike on pseudoprosessi: Kun heilutamme kättä taskulampun valokiilassa, käden varjo on takaseinällä isompi kuin lampun edessä. Kun heilutamme kättä lampun edessä, liike seinällä on paljon suurempi kuin lampun edessä. Tätä hyväksikäyttäen voimme siirtyä kohti universumia, ja heiluttamalla kättämme, saamme itse asiassa näkymään varjon, joka heiluu jossakin valoa nopeammin. Tämä ei tietenkään riko Suhteellisuusteoriaa, koska testissä olevat aidot kausaaliprosessit, eli valokiila, itse asiassa koostuu useista valonsäteistä, jotka kulkevat viivasuoraan. (Käden varjo etenee valokiilan mukana etäisyydelle X, joka on "takaseinä jonka suhteessa varjo heiluu) valon nopeudella. Samoin käsi heiluu valoa hitaammin, kiilan levetessä mittasuhteet vain muuttuvat.

Koejärjestelmien asettelusta:

Tieteessä koetta tehtäessä pyritään etsimään mahdollisimman yksiselitteisiä sääntöjä. Tämä johtaa siihen että koejärjestelyjä mietitään paljon ja tarkasti. Tämä taas johtuu siitä, että koejärjestelyissä pyritään tekemään suljettu järjestelmä, jossa testitilanteet eroavat vain yhden muuttujan verran: Esimerkiksi jos vertailemme pesuaineiden tehoja, etsimme korrelaatiota puhtaisiin vaatteisiin. Pesutuloksissa on kuitenkin eri elementtejä:
1: Pesukonemerkkejä on useita, eivätkä ne ole samanlaisia.
2: Pesukoneilla on eri pesulämpötiloja.
3: Pesukoneita voidaan käyttää eri pitkiä aikoja.
4: Pesukoneet kuluvat ja saavat toimintahäiriöitä.
5: Vaatteet ovat eri tasoisesti likaisia.
6: Vaatteissa on erilaisia likoja.
7: Vaatteissa lika on ollut eri aikoja.
8: Vaatteissa on eri määrä likaa.
9: Pesuaineita on useita erilaisia.
10: Pesuaineita käytetään eri määriä.
11: Vaatteiden eri materiaalit suhtautuvat likaan eri tavoilla.
12: Myös vaatteiden koko voi vaikuttaa.
13: Merkityksetöntä ei välttämättä ole myöskään se, miten täynnä kone on pestäessä.
Kun siis teemme vertailun, jokainen tajuaa että tilanne on epäreilu, jos mainostettavaa pesuainetata käytetään paljon vesivärillä sotkettuun paitaan, ja pesuohjelman annetaan pyöriä kauan, kun taas vertailtavan pesuainetta laitetaan lusikallinen, ohjelmaa pyöritetään vain hetki ja sotkukin on kuivunutta verta ja pinttyneitä öljymaaleja - vaikka nämä elementit eivät tarkoitakaan sitä että ensimmäinen pesuaine ei todella olisi parempaa. Tämä sama asia korostuu, kun yritetään selvittää mahdollisimman varmasti sitä, että joku väitetty elementti todella oli luonteeltaan sellainen, että sen läsnäolo todella vaikuttaa lopputulokseen väitetyllä tavalla.

Kausaliteetin erikoisuuksia.

1: Tosiasiassa emme voi koskaan tietää ovatko kaikki mahdolliset elementit otettu huomioon ; Emme voi eliminoida kaikkia mahdollisia elementtejä - esimerkiksi emme voi ottaa huomioon niitä hypoteeseja ja luonnonilmiöitä, joita ei vielä ole keksitty. Eli vaikka käytimme samaa pesuainetta samanlaisiin tahroihin, kone hajosi ensimmäisen pesun aikana hieman tavalla joka vaikutti toiseen tulokseen: Myös ihan huolimattomuus voi vaikuttaa. Eräässä nimeltä mainitsemattomassa porsaiden syntymäpainoja mittaavassa tutkimuksessa possut laitettiin punnituspussiin ja punnittiin. Huomattiin että paikka käytävällä oli painolle korrelaatio. Tulos oli yllättävä - ja väärä, koska porsaita punnittiin järjestelmällisesti lähtien käytävän päästä ja punnitsija unohti että porsaat päästävät hätiään punnituspussiin hieman, jolloin tämän painosta osa jää punnituspussiin. Ja tämä paino tuotti sen pienen korrelaation. Tämä yllättävä tekijä oli confounding factor. Tämän vuoksi tutkimuksissa etsitään yhteyksiä, jotka oletetaan jonkinlaiseksi syy-yhteydeksi. Toisin sanoen koejärjestelmissä pyritään testaamaan rajatussa syteemeissä, joissa asioihin puututaan aktiivisesti. Erikoista kyllä, voimme esittää että juuri tämä aktiivinen toiminta on ero koeaineiston ja todellisuuden välillä, jolloin voidaankin väittää että kun havaittavat säännönmukaisuudet ovat syntyneet tilanteessa jossa on aktiivista ja huolellista ja järjestelmällistä puuttumista tapahtumien kulkuun, tieteentekijä voikin koejärjestely itse luoda kausaalilait. Tämän pohjalta on jopa esitettu, että kausaalilait pätevät vain kokeellisesti tuotetuissa suljetuissa systeemeissä, eivätkä siksi mitenkään selitä asioita avoimissa systeemeissä, kuten luonnossa. Toiset taas ovat sitä mieltä, että pyrkimys erojen minimointiin on tärkeää, ja että syy voi olla myös juuri siinä elementissä, joka koejärjestelmässä on. Tämän suositun näkemyksen mukaan rautanaula ruostuu vedessä koeputkessa laboratoriossa samalla tavalla kuin se ruostuu luonnossa, eikä suinkaan niin että kokeessa ruostutettu naula ruostuisi siksi että se on laboratoriossa. (''Anyone buying?'' kysyisi muutama tietämäni henkilö..)
2: Simpsonin paradoksi (Simpson's Paradox) on havainto siitä, että mikä tahansa havaittu korrelaatio, eli tilastollinen suhde kahden muuttujan välillä, voi kääntyä päinvastaiseksi, jos löydetään jokin muuttuja joka korreloi molempien kanssa. Se ei siis oikeastaan ole paradoksi, vaan yllättävä tulos. Simpsonin paradoksi on vain erikoistapa siitä, kuinka empiriassa sekoittava tekijä (confounding factor) voi vaikuttaa lopputulokseen. Jos esimerkiksi havaitaan, että miehet paranevat tilastollisesti useammin käyttämällä jotain lääkettä kuin naiset, voidaan havaita että paraneminen johtuukin siitä että miehet ottavat lääkkeensä useammin. Voidaankin havaita että lääkettä ottaneiden naisten joukossa lääke tehoaa useammin kuin miehiin, jolloin itse lääke tosiasiassa toimisikin paremmin naisilla kuin miehillä. Samoin jos esimerkiksi "kansanryhmä X tunnetusti varastaa" voikin olla niin että kun mittariksi otetaan slummissa asuminen, joka on "yleisempää kansanryhmällä X" kuin muilla, havaitaankin että "kansanryhmän X jäsen varastaakin vähemmän kuin muut yhtä köyhästi elävät". Näitä ilmiöitä on havaittu melko runsaasti, ja nämä huomiot ovat tietenkin tarkentaneet tietoamme. Paradoksi on merkittävä ongelma tilastotieteelliselle analyysille, sillä sen kiertämiseksi ei ole mitään täsmällistä metodia. Emme voi kuin löytää erilaisia mielenkiintoisia korrelaatioita, jotka voivat muuttua päälaelleen jos niiden takaa löydetään jokin uusi tekijä. Eikä silloinkaan ole mitään taetta siitä, että tässä tilanteessa olisi oikeat valittuna taustatekijät. Lindlay ja Novick kun ovat osoittaneet, että olisi jokin menetelmä, jolla aineistosta voitaisiin tunnistaa suoraan, mitä tekijöitä siinä tulisi käsitellä. Esimerkiksi Judea Pearl on tämän vuoksi sitä mieltä, että todennäköisyyslaskenta on yksinään riittämätön menetelmä, jotta asioiden väliset aidot syy-seuraussuhteet voitaisiin selvittää, hän korostaa ratkaisussaan "paradoksin" empiirisen luonteen ymmärtämistä. Ongelma johtuu tietenkin taustatiedosta : Päätelmämme ovat perusteltuja vain kontekstissa. Tämä siis korostaa sitä että kun tieteessä mitataan korrelaatioita, on olemassa vain tietoa toistaiseksi: Voi olla että takaa löytyy uusia elementtejä ja tietomme muuttuvat ajan kanssa. Mutta itse koetulokset säilyvät, ja uudetkin muutokset -sekä ne joissa elementti löytyy, että ne joissa sitä ei löydy - käyvät erilaisia testauksia läpi. ja voimme tätä kautta lähestyä tietoa, vaikka se toki voikin matkan varrella heilahdella siten, että ulkopuolista hirvittää.
3: Yleisesti ajatellaan, että seuraus on aina jonkun syy, on oletettava että jokin asia on causa sui, eli itse itsensä syy, koska muutoin joutuisimme aina etsimään syyn : Jos esimerkiksi jokin tapahtuma on seurausta X:ästä, kaikelle olisi oltava selitys, eli jokin aiheuttaja, tulisi selvittää mikä on syy Y, jonka seurausta X on. Koska tälläinen olisi argumentoinnin virhe "ad infinitum", on täysin sallittua hyväksyä että jokin on itse itsensä syy. Tuomas Akvinolainen esitti että tämä on Jumala. Ateisti taas voi laittaa alkusyyksi vaikkapa baryogeneesin tai kvanttifluktuaation. Kummankaan käsityksen järkevyys ei siis vaarannu, vaikka ensimmäinen porras jääkin selittämättä. (Sen sijaan esimerkiksi Jumalallinen ilmoitus ei voi olla causa sui, koska se on lähtöisin esimerkiksi Jumalasta. Tälläisen tiedon alkuperän todistamiselta ei siksi voi paeta.)
4: Induktion ongelman mukaan korrelaatiosta ei voi koskaan suoraan osoittaa että asiat vaikuttaisivat toisiinsa, eikä syy-seuraussuhdetta voida koskaan osoittaa varmasti todeksi. Korrelaatiosta ei voida koskaan tietää, että onko niiden takana ylimääräinen elementti (jäätelön syöminen ei aiheuta hukkumisia, mutta lämpimät päivät yhdistävät hukkumiset ja jäätelönsyönnin epäsuorasti.) Korrelaatiosta on joskus myös vaikeaa nähdä sitä, kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Tähän tarvitaan usein esimerkiksi ajallisuutta tarkastelevaa analyysiä, eli sen tarkastelemista kumpi asioista tapahtuu ensin.

Yhteneväisyys.

"Religion is compatible with eating bacon / Religion is compatible with marrying multiple times / Religion is compatible with beheading your enemies and eating their brains. / Wait a second, shouldn't that be some religions?"

Melko usein törmää ihmisiin, jotka esittävät että heidän näkemyksensä ovat yhteensopivia tieteen kanssa. He voivat esimerkiksi kertoa kuinka naturalistinen tutkimusmenetelmä on yhteensovitettavissa Jumalaan uskomisen kanssa, esimerkiksi siten että uskovainen kokee tutkivansa Jumalallisen älyn tulosta. Tosiasiassa tämä on hyvin mahdollista. Tässä kohden on kuitenkin muistettava, että yhteneväisyys ei tarkoita sitä että sen kanssa ristiriitainen näkemys ei myös olisi yhteneväinen. Usein naturalismi yhdistetään myös ateismiin - siinähän ei suostuta vetoamaan yliluonnollisiin elementteihin, joten mikäs olisi ateistille sen parempaa kuin naturalismi? Tämä tarkoittaa sitä että ateismi ja uskovaisuus ovat toistensa kanssa ristiriidassa, mutta ne molemmat voivat olla yhteneväisiä tieteen teon kanssa.

Tässä suhteessa voidaan kuitenkin sanoa että yhteneväisyyden kannattajat tekevät muutamia vakiovirhettä. Olivatpa he ateisteja tai uskovaisia:
1: He väittävät että kun jokin kristillinen tai ateistinen näkemys on yhtenevä tieteen teon kanssa, kaikki kristilliset tai ateistiset näkemykset ovat. Tosiasiassa kuitenkin moni kristitty myös luottaa muutoin yliluonnollisiin syihin ja he syyttävät ihmisiä siitä että he eivät ole avomielisiä vaan elävät norsunluutorneissaan, kun eivät hyväksy näitä yliluonnollisia elementtejä vakavasti. Ja sanoipa Lutherkin, että "Reason is the enemy of faith". Toisin sanoen, olisi erityisen merkittävää tarkastella aina tapauksia erikseen. Toisaalta samanlainen virhe olisi väittää että kun osan näkemys vaatii käytännössä useimpien tieteen paradigmojen ja työskentelymetodejen alasampumisen, se tarkoittaisi sitä että kaikki maailmankuvaa edustavat olisivat tieteen vastaisia.
2: He vetoavat auktoriteetteihin. He kertovat kuinka Newton tai Einstein ja Fisher sekä monet monet muut olivat uskovaisia ja tiedemiehiä. Tai sitten he kertovat luetteloa huipputason tiedemiehistä, jotka ovat ateisteja, sellaisista kuten Watson tai Turing. Nämä ovat toki faktoja. Mutta tämä on irrelevanttia, koska tosiasiassa ihmiset eivät ole ristiriidattomia olentoja. Henkilö voi olla ristiriitainen. Filosofiapuolelta esimerkkejä on helppo löytää. Rousseau on näistä helpoin: Hän kirjoitteli lasten kasvatuksesta teorioita ja laittoi omat lapsensa orpokotiin koska ei omien sanojensa mukaan olisi osannut niitä kasvattaa. Subjektiivisuudesta eroon pyrkiminen on tärkeä elementti, joka estää "maailmankuvan vaikutuksen", tekee siitä itse asiassa oikein tehtynä täysin irrelevantin : Kun yksilön henkilökohtainen elämä pyritään jättämään laboratoriohuoneen oven ulkopuolelle. Toki kognitiivinen dissonanssi, väsyneenä hairahtaminen ja omien kotiasioiden miettiminen koeputkia pestessä ja monet muut psyykkiset tekijät estävät sen, että henkilö ei tässä voi mitenkään täydellisesti onnistua, mutta se ei tarkoita sitä että osa tästä ristiriitaisuudesta ei silti jäisi ovien ulkopuolelle. "Labrassa olen ateisti" on eräskin uskovainen tutkija vihjannut siitä mihin hän vakavasti pyrkii tutkimuksessaan. Tiede ja tietynlaiset uskontavat ovat kuitenkin yhteensopivia ilman ateismiin sortumistakin, koska on esimerkiksi Epikuroksen kannattama näkemys jonka mukaan Jumala on vain pykännyt universumin pystyyn eikä puutu sen toimintaan, ei vaikuta itse työskentelyyn mitenkään. Odotukset havainnoista eivät muutu. Metafyysiset tulkinnat niihin liittyen voivat toki saada erilaisia sävyjä, mutta jos tätä sävyä ei kirjata tutkimustulokseksi, siitä ei seuraa ongelmia. Se jää vain metafysiikaksi, joka on hieno tapa sanoa että se on vain mielipide. Toisin sanoen: Tieteentekijän mielipide ja paperille kirjoittamat asiat ovat tässä tapauksessa yhteensopivia, mutta eivät kuitenkaan sama asia.
3: Kun näkemykset ovat tieteenmukaisia, ne ovat tiedettä. Tämä on hauska, koska sen voi kumota sillä että monista näkemyksistä voidaan sanoa että ne ovat yhteensopivia, mutta ne ovat keskenään ristiriitaisia. Logiikassa, jota tieteessäkin käytetään keskeisenä apuvälineenä, ristiriidassa olevista lauseista toisen ajatellaan olevan väärin. Tämä tarkoittaa sitä että ateismin yhteensopivuus tieteen kanssa ei tarkoita sitä että uskonto jotenkin heikkenisi. Ja sama tietysti toisin päin. Syynä on se, että jotkin kannanotot ovat pelkästään "voi ollaa", jota ei voida testata. Tämä tarkoittaa sitä että kun tieteen määritelmään kuuluu testattavuus, nämä näkemykset eivät ole tieteellisiä. Niihin vain voidaan täysin uskoa, koska ne eivät vaadi ainoankaan tieteen (valta)teorian kumoamista tai tiedeprosessin muuttamista. Toki monet uskonnolliset tahot jotka esittävät tieteen kanssa ristiriitaisia näkemyksiä, ja joiden näkemys sotii tieteen tekoprosessin, että olettavat että luonnonlakien lisäksi tarvitaan jotain niitä voimakkaasti rikkovaa anomalia -elementtiä ovat tieteen kanssa yhteensopimattomia, mutta näiden pohjalta tehty päätelmä siitä että kaikki uskonnäkemykset olisivat tieteen kanssa ristiriidasa, ovat vain virheellisiä yleistyksiä.

Siksi voidaan ihan ajatella, että kysymys Jumalasta on tässä suhteessa aivan kuten kvanttimekaniikan superpositio. Superpositiossahan asia voi olla samanaikaisesti keskenään ristiriitaisessa tilassa. ; Ajatusleikin Schrödingerin kissa on laatikon ulkopuoliselle maailmalle samanaikaisesti elossa ja kuollut. Vasta laatikon avaaminen murtaa aaltofunktion. Tässä suhteessa Jumalan olemassaolo onkin erinomainen olio superpositiolle, koska hän täyttää superpositiossa siinä olevan olennon tärkeimmän ehdon: Kukaan ei ole tehnyt Hänelle mittausta, eikä havainnoinut Häntä. Siksi Hänen olemassaolonsa aaltofunktio ei ole romahtanut. Minulle itselleni tämä edustaa samanaikaisesti ääretöntä vapautta ja ääretöntä vastuuta. Olemme vastuussa vaikka valitsisimme seuraavamme Jumalan käskyä, koska olemme itse valinneet tämän tien. Tähän minulla on jopa lopetussitaatti:

"I walk a lonely road / The only one that I have ever known / Don't know where it goes / But it's home to me and I walk alone"
(Green Day, "Boulevard of Broken Dreams")

Kiinnostavat keskustelut.

"As Humpty Dumpty said to Alice: "There's glory for you!"
"I don't know what you mean by 'glory' " , Alice said.
Humpty Dumpty smiled contemptuously. "Of course you don't - till I tell you. I meant 'there's a nice knock-down argument for you!' "
"But 'glory' doesn't mean 'a nice knock-down argument'", Alice objected.
"When I use a word", Humpty Dumpty said in rather a scornful tone, "it means just what I choose it to mean - neither more nor less."
"The question is", said Alice, "whether you CAN make words mean so many different things."
"The question is", said Humpty Dumpty, "which is to be master - that's all."
(Lewis Carroll, "Alice in Wonderland")

Mielenkiintoisen keskustelun määrittely on vaikeaa. Siihen liittyy sekä itse keskustelun sisältö, että keskustelijoiden suhteet.

Keskustelun sisältö:

Tärkein niistä on tietysti aihe. Jos olemme filosofeja, meitä kiinnostaa viisaus. Ja jos perusteleminen, meitä kiinnostaa tieto. Tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen filosofisesti mielenkiintoinen keskustelunaihe, sitä olisi voitava jotenkin käsitellä. Metafysiikka, joka ei nouse mielipiteen yläpuolelle on vain saivartelua. Saivartelun määritelmäni kun on "metafyysistä voi ollaa ilman testausmahdollisuuksia". Koska emme voi tietenkään paeta metafysiikkaa, meidän olisi minimoitava se mahdollisimman paljon. Voidaan siis sanoa että pyrkimys minimointiin poistaa saivartelun. (Saivartelun määritelmäni on siis kaksiosainen.) Suhtaudun saivarteluun siis samalla tavalla kuin John Wilkins kielenkäyttöön tieteessä:

"Words are not the master of science; science is, or should be, the master of its words. But we can inquire how scientists use their words, and whether they use them consistently. And having done that, we can inquire whether others who are not scientists read too much into them, or use them in a totally different way."

Lisäksi mielenkiintoisessa keskustelussa on tärkeää perustelutavat. Pelkkä aihe voi olla kiinnostava, mutta jos sitä käsitellään huonosti, lopputulos ei ole mielenkiintoista, vaan roskaa. Se ei tarjoa tietoa.

Tässä kohden mukaan astuvat päättelyvirheet. Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma" -teoksessa pätemättömille argumenteille esitettiin kaksi luokkaa, jota käytän pohjana. Toki tiedän että Wittgensteinin varhaistuotantoa on muutettu, mutta juuri tämä osa on sitä, joka on säilynyt lähes kaikessa : Evidentialismin todennäköisyyteen perustuvat lähtökohdat ovat tämän kehitelmiä. Samoin fallibilismin kumoaminen ja hypoteettis-deduktiivisen metodin teoriasta nostetut hypoteesit seuraavat tätä seuraavaa luokitustapaa, koska se perustuu informaation käsitteeseen: Jotta voitaisiin sanoa jotain jostain, sen täytyy painottaa jotenkin todennäköisyyttä. Bitti sanoo että "jokin on jotenkin eikä toisin". Karkeasti voidaan sanoa, että jos teoria ennustaa jonkun yksittäistapahtuman jollain todennäköisyydellä, se sisältää "murto -osa bittejä". Ja deduktiivinen ennuste sanoo että jokin tapahtuma on jokin eikä muu, jolloin siinäkin on bitti tai bittejä teoriasta. Samoin tietysti fallibilismissa joka kieltää jonkun tapahtuman, jolloin sen vastatapahtuma tietenkin samalla ennustetaan. Olen toki esittänyt Wittgensteinin jakoa alaluokkiin, jotka toimivat esimerkkeinä erilaisista tapauksista jotka täyttävät ehdon:
1: kontradiktio, joka tarkoittaa sitä että esitetty tapahtuma ei voi tapahtua koskaan. Niissä esitetyt tapahtumat ovat mahdottomia, koska ne sotivat toisiaan vastaan. Tässä tapauksessa näkemys siis tuottaa ristiriidan. Kun tekee tälläisen päätelmän, tietää että se on väärin. Virhe voidaan tehdä kahdella tavalla:
___1.1: Ristiriita suoraan. Tässä näkemyksessä väitetään esimerkiksi että 1+1=3, tai että Pekka on samanaikaisesti pidempi kuin Matti että lyhyempi kuin Matti.
___1.2: Ristiriita taustaselitysmallin vaihdolla. Tätä tapahtuu yleensä pitemmissä debateissa: Henkilö yrittää selvitä yksittäisistä ongelmista ja keksiikin näihin vastaukset, mutta käyttää niihin logiikkaa jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Toisin sanoen hän yrittää pysyä veneessä eikä huomaa että vene keikkuu, ja elää tämän siten kuin vene olisi koko ajan ollut paikallaan. Tätä on vaikeampi huomata, hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi se, että toisissa oloissa hyväksyy että asiasta ei ole suoria havaintoja, ja toisaalla vaatii ankaraa koettelua. Tai että väittää että Jumalasta ei voi puhua eikä tätä tutkia, mutta toisaalta esittää sitä ja tämän olemassaoloa koskevia väitelauseita.
2: tautologia, ne ovat perusteettomia, koska niihin sopivat mitkä tahansa tapahtumat. Mikään asia ei ole niiden vastaan ja kaikki mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Ne eivät siis itse asiassa kerro asiasta yhtään mitään, eikä niiden pohjalta voida tietää mitään, ne eivät selitä mitään. Ne sanovat aiheesta jotain ja toimivat kannan perusteluna vasta kun oletamme niin. Ne ovat mahdollisia, mutta eivät koskaan perusteltuja.
___2.1: Kehäpäätelmät, joissa johtopäätös löydetään premisseistä.
___2.2: Päätelmät, joissa "samat havainnot, eri tulkinnat", mutta tulkintamalli taustalla on sellainen, että se pohjaa "voi ollaan", joka sallii kaikki vaihtoehdot. Tällöin kannanotto on pohjimmiltaan mielipide. Tämä luokka on erittäin keskeinen, koska erittäin monet virhepäätelmät ovat virhepäätelmiä siksi, että niiden käyttö on arationaalista. Eli ne eivät itse asiassa sano kiellä hänen kannanottoaan. Jos niiden kohdalla siis väittää että "ei rajaa päätelmää poiskaan", ei voi toimia kovin rationaaliselta pohjalta. Ne virheellisiä, koska niiden totuusarvoa ei voida testata. Tämä virhepäätelmä on itse asiassa sitä, että jos aihe ei ollut tähän asti saivartelua, tätä argumentointitapaa käyttävä yrittää tehdä siitä sellaista. Siksi, jos henkilö perustelee argumenttivirhettä ja saivartelua vetoamalla siihen että se ei suoraan sano, että hän on väärässäkään, hän taatusti menettää kunnioitukseni. Eikä siltä mikään hymiöiden perään laittaminenkaan pelasta. Sillä tälläinen päätelmä ei ole väärä vaan arationaalinen. Ja vaikka en ihan tarkasti tiedä pitäisikö arationaalisuuden edessä itkeä vai nauraa (eli en tiedä ovatko ne surkuteltava irrationaalisuuden osa -alue, vai vain huvittavaa sekoilua johon ei voi suhtautua lainkaan vakavasti.) Tiedän kuitenkin että evidenssipohjaista, perusteltua - saati tieteellistä - tämä ei missään suhteessa ole.
_____2.2.1: Argumentum ad Hominem, eli argumentin esittäjän pilkkaaminen ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi ristiriitoja, vaan siksi että se on aiheen kannalta irrelevanttia.
_____2.2.2: Argumentum ad Baculum, eli voimakeinojen käytöllä uhkailu ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi jonkun ristiriidan, mahdottomuuden tai virheen, vaan sen takia että se on irrelevanttia.
_____2.2.3: Humen giljotiini kieltäää naturalistisen virhepäätelmän, eli sanoo että siitä miten asiat ovat ei saa sanoa mitä sen pitäisi olla. Ei siksi, että tietäisimme, että "se miten asiat ovat kertoo miten asioiden pitää olla" on väärässä vaan siksi, että tiedämme, että tämän väittäminen on perustelematon metafyysinen mielipide, jota ei voida perustella, se voidaan vain päättää a priori. Perustelu on sama kuin sanoisi että on koska tuntuu siltä että on.
_____2.2.4: Argumentum ad consequentiam, eli päätelmän ikäviin lopputuloksiin vetoaminen ei ole virhe siksi, että voitaisiin sanoa että ikävät lopputulokset todistaisivat ilmiön, vaan siksi että se ei sano asiasta yhtään mitään, ennen kuin ihmisen mielipide vetoaa siihen.
_____2.2.5: Red herring, eli savusilli, eli ison irrallisen datakasan heittely hämmentämistarkoituksessa ei ole virhepäätelmä siksi että se osoittaisi että päättelyn takana olevan asian olisi pakko olla väärä, vaan se on virhepäätelmä siksi että se on asian kannalta totaalisen irrelevanttia.
_____2.2.6: Jos joku vetoaa intuitioonsa tai tunteisiinsa jonkin asian takana, se ei tarkoita sitä että vaistottu ja tunnettu asia olisi väärin, vaan siitä että tämä ei ole evidenssipohjaista ja perusteltua. Niihin vetoaminen on virhepäättelyä koska ne ovat luotettavia vain mielipiteellä perustellen.
_____2.2.7: Aukkojen Jumala eli GODDIDIT ei ole virhe siksi, että takana ei voisi olla Jumalaa tai että asioiden tietämättömyys tarkoittaisi että takana pakosti olisi tuntematon luonnonlaki, vaan sen takia että sen käyttäminen ei perustele asiaa mitenkään. Tuntemattoman takana voi olla vaikka mitä, eikä siksi ole mitään syytä uskoa että siellä olisi Jumala. Aukkojen Jumala -argumenttivirheen käyttäjä ainoastaan yrittää kääntää todistustaakkaa nurin, ja väittää tämän pohjalta jotain todistetuksi, ilman että mikään tilanne itse asiassa olisi todiste hänen väitettään vastaan: Se, että jokin tapahtuma tunnetaan ja sillä on luonnollinen selitys kun ei tarkoita että sen takana ei voisi olla Jumala. (Sen sijaan fossiilirekordissa meidän ei tarvitse välittää aukoista, koska meillä on fossiilistojen järjestykseen liittyvälle teorialle jo sopivia löytöjä, kuten Archaeopteryx, jolla on jo lintumaiset höyhenet ja kuitenkin vielä hyvin matelijamainen häntä - eihän kaikkien muutoksien voisi olettaa tapahtuvan samanaikaisesti, kun evoluutiolla ei ole mitään ennakkosuunnitelmaa. Ja fossiiliaineiston kautta voitaisiin myös kumota evoluutioteoria - kuten esimerkiksi Kambrikauden jänisfossiililöytö tekisi - joten tässä on selvästi kyse eri asiasta: Fossiilirekordiin liittyy ennusteita -muutenhan mitään "aukkoa" tai ei voisi olla, kun kaikki mahdollinen eliöstö sopisi ennusteeseen. Eli Kaikkialla ei välky koettelematonta "voi ollaa", vaan sieltä nousee "aukkoja", jotka eivät tuota ristiriitoja teorialle, vaan suuntaavat tutkimusta siihen mikä alue voisi olla kiinnostavaa, näitä voidaan toteuttaa ja taustateoria jolla selitetään voi jopa kumoutua. Kyseessä ei siis ole tautologia tässä Wittgensteinin virhepäätelmämielessä, ja aivan eri asiasta kuin Aukkojen Jumalassa. Asiasta voisi vinoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla "Ne aukot, joihin selitetään "aukkojen fossiileja" syntyvät havaittujen fossiilien välille, mutta aukot joihin "aukkojen Jumalaa" sovitetaan eivät rakennu havaituista Jumalista..")

Sosiaalinen puoli.

Sitten päästäänkin itse keskusteluun. Tämä on tärkeä asia, koska keskustelu on myös sosiaalista aktiviteettia. Keskustelulle on tärkeää diskurssi logiikan asetelmista. Tämä tarkoittaa sitä, että on oltava yhteiset ehdot, joilla päätetään että jokin asia on pätevä tai ei ole pätevä. Tämän yhteisen säännöstön hyväksymisen jälkeen tällä ehdolla voidaan olla rajustikin erimielisiä. Tämä on valitettavasti parasta mihin kykenemme, koska erilaisten logiikoiden yhteismitattomuus, vertailtamattomuus, estää eri logiikoista lähtevän keskustelun täysin. Ilman yhteistä diskurssia tulos voi olla vain tyhjää inttämistä. (Tieteellisyys on hyvä rajaus, koska tieteenfilosofiassa on jonkinlaisia suuntaviivoja siitä mikä on tieteellistä. Juttujen on täytettävä tietyt ehdot ollakseen tieteellisiä. On huomattava että tämäkin on hieman eri asia kuin totuudesta puhuminen.) Keskustelun tulisi olla jollain lailla järkevää. Tässä käytän John Rawlsin määrittelmää "järkevyydelle". On kahta mahdollista vaihtoehtoa, joista molemmat on täytettävä:
1: "rational" -ehto. Tässä on ajatuksena järjen, eli logiikan jonka molemmat puolet hyväksyvät -tai jos puhe on siitä onko jokin tiedettä, niin sellainen jonka tiede hyväksyy- käyttö yksilön omien päämäärien tavoitteluun.
2: "reasonable" -ehto. Tässä ideana on halu reiluun sosiaaliseen yhteistoimintaan toisin ajattelevien osapuolten kesken. Tämä näkemys vaatii erilaisten näkemysten hyväksymistä, mutta toisaalta se voidaan nähdä myös sillä tavalla että se ei hyväksy niitä jotka eivät hyväksy erilaisia, koska ne eivät täytä "reasonablen" ehtoja. Näin monet eri loogiset järjestelmät hyväksyvä menettely kieltäisi esimerkiksi natsismin tai fundamentalistisen uskon, koska sellainen usko ei hyväksy moniarvoista(pluralistista) keskustelua, vaan päin vastoin yrittää haitata sitä. Tällöin tämänkaltaiset näkemykset eivät ole reasonableja, vaan sen vihollisia, sen vastakohta.

Lisäksi keskustelijoiden välillä täytyisi minusta olla side. Kohdallani korostuu kunnioitus. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta kunnioittaa täytyy. Kuten eräs työntekijäkumppanini sanoi epäkohtelijaille tutkimushaastateltavalle: "Vastata ei tarvitse ja haastattelun saa lopettaa kesken jos haluaa. Mutta tämä ei tarkoita että voisi olla epäkohtelias. Minullakin on tunteet." Jos en kykene arvostamaan toista väittelijänä tai ihmisenä, en osallistu hänen kanssaan keskusteluun, toki voin vinoilla ja härnätä tätä. Samoin käy, jos huomaan että hän ei kunnioita muita vaan tämän sijaan korostaa omaa egoaan ja erinomaisuuttaan. Heitäkin pilkkaan koko sydämen kyllyydestä ja avoimesti. Mutta en enempää. Asiallinen kommunikaationi on tältä osin ansaittava. Tämän saamisessa kohdallani eniten vaikuttaa se, miten kritiikkiin reagoidaan. Sillä, onko ihmisellä tietoa kuinka paljon ei ratkaise läheskään yhtä paljon. (Toki jos jollakulla ei ole tietoa jostain aiheesta, en lähde häntä jyräämään sillä, koska haluaisin kuitenkin selvittää asioita sen suhteen mitä tiedetään tietämättömyyden sijasta. Jos tiedoissa on virhe, se viittaa siihen että henkilö ei tiedä, ei siihen että hänen kannattamansa asia on väärä.) Samoin sanomisten kohteliaalla muodolla ei ole merkitystä, koska kyseessä on asenne -asia. Jos henkilö on selvästi valmis kehittymään, hänen kanssaan kannattaa jutella. Sillä silloin keskustelu ei ole turhaa. Jos henkilö taas on lähtökohtaisesti "oikeassa" eikä reagoi vastaamalla kritiikkiin vaan jatkaa linjaansa, eli mielipiteensä ja näkemyksensä opettamista muuttumattomana, keskustelu tuskin kannattaa. Eli kuten Ken Alstad on sanonut: "Älä lähesty sonnia edestä, hevosta takaa äläkä idioottia mistään suunnasta."

Sitten onkin kritiikkiin suhtautuminen: Reagoinnissa luokittelen neljä vaihtetta. Vaihetta ei diagnosoida yksittäistapauksilla, vaan kokonaisuutta katsoen. On katsottava minkä tasoista keskustelua hän yleensä harjoittaa.
1: Ad hominemin käyttö, auktoriteettiin vetoaminen ja vastaaviin pakeneminen. Henkilö vastaa kritiikkiin korostamalla omaa asiantuntemustaan ja osaamista ja vähättelemällä kritisoijan persoonaa. Hänestä asia muuttuu vääräksi jos sille esittää appeal to ridiculea, eli sanoo että ei jaksa selittää kun vastakeskustelukumppani on tyhmä ja itse niin osaava, että välissä on ylittämätön kuilu. Siksi itse argumentin sisältöön ei puututa. Korkeintaan kerrotaan nimi, joka on jotain sanonut, mutta ei esitetä mitä hän on sanonut. Itse ajattelen, että jos älykkyys ja tietotasoerot todella ovat niin suuret, palataan asiaan sitten kun ollaan samalla tasolla, enhän minä tai kukaan voi keskustella asiasta josta en mitään ymmärrä. - Koska tyhmä, joka on tässä tapauksessa kuulemma minä, ei voi leikkiä tyhmää mutta viisas, joka tässä tapauksessa on itseoikeutetusti kiistakumppani, voi alentua tyhmän tasolle ja selittää, minä en voi tehdä tilanteelle mitään. Joten Ja jos en ymmärrä, eikä toisella ole aikaa tai voimavaroja alentua selittämään, en voi tietenkään järkevästi vakuuttuakaan, kun en tajua kuin että on hienoja merkkejä. Aito vakuuttuminenhan syntyy vain jos asian ymmärtää, muutoin syntyy vain fiilis vakuuttumisesta ja mahdollisesti kääntymys tämän fiiliksen pohjalta, mikä onkin jo eri asia.
2: Virheestä vaikeneminen. Tälläisen henkilön kanssa keskustelu ei onnistu koska hän vain jättää kommentoimatta asiaan. Näiden tekstejä lukiessa ei enää välitä mitä he kirjoittaa, vaan totuuden debatin takaa hakee siitä, mihin asia -argumentteihin hän jättää kommentoimatta, mitä hän ei huomaa ja mihin hän ei tarjoa vasta -argumentteja. Vaikka tätä esitetään hänelle kerran toisensa jälkeen.
3: Virheen myöntäminen, mutta reagoinnin unohtaminen. Tälläiset ihmiset ehkä myöntävät että "kysymystä ei ole vielä ratkaistu" tai että "kritiikki on ollut asiallista". Tämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hänen toimintaansa. Henkilö tyypillisesti joko vaihtaa palstaa ja/tai nimimerkkiä ja/tai pitää taukoa ja palaa tämän jälkeen toistamaan samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin osoitettu virheelliseksi ja jonka kritiikkiin hän ei ole reagoinut.
4: Virheen myöntäminen, ja siihen reagoiminen. Henkilö muuttaa asennettaan, eikä toista kyseistä virhettä enää toiste. Tai vaihtoehtoisesti keksii miksi se ei olekaan virhe, ja kertoo tämän perustelun käyttäessään tätä seuraavan kerran.

Mielestäni vasta vaiheessa 4 syntyy keskustelua. Siihen asti keskustelu on vain "Kaikilla on oikeus kuulla mitä julistan". Toki halveksuntani kasvaa käänteisen eksponentiaalisesti taulukossa. Mitä pienempi numero, sen suurempi hyöky tunnetta siitä että henkilön kanssa ei voi käydä hyviä keskusteluja.

Tappajamato -ongelma.

"Olemme nyt Mongolian autiomaalla. Olemme kulkeneet jo useamman päivän, mutta merkkejä mystisestä tappajamadosta ei ole ilmeentynyt - voimme todeta, että se on ihmisen vilkkaan mielikuvituksen tuotettaaaarg!!! "
(skeptikko, joka ei kuunnellut kryptozoologia, eikä paikallisia.)

Olen vinkannut hiemaan aiheeseen liittyen aikaisemminkin.

Kun puhutaan kryptozoologiasta, tarkoitetaan epätieteellistä oppia, jossa metsästetään myyttisiä eläimiä. Sen tutkimuskohteita ovat kaikki kiistanalaiset havainnot eläimistä, jotka ovat suuria tai keskisuuria. Sen kuuluisimpia tutkimuskohteita ovat merihirviöt, Nessien ja Mokele mbemben tapaiset eläimet, lumimiehet, isojalat sekä muut todellisiksi väitetyt kädelliset. Myös dinosauruksia ja yksisarvisia he metsästävät tyytyväisinä. Tyypillisesti kryptozoologiassa luotetaan paikallisten kertomuksiin tai muihin vastaaviin lähteisiin ilman että itse eliöstä on muutoin merkkiäkään. (Jos esimerkiksi keskiajan lohikäärmemaalauksien taistelukuvaukset ovat aitoja kuvauksia eläimistä, miksi linnoista löytyy esimerkiksi hirvenpäitä ja muita metsästystrofeita, sekä näiden luita, mutta ei koskaan näiden lohikäärmeiden?)

Kysymys on oikeastaan pohjimmiltaan siitä, millä ehdoin hyväksytään uusia eläinlajeja. Eeppinen sävy hirviössä ei vaikuta tähän luonteeseen. Myyttinen ja "cool" eliölaji on saatava lajiksi siinä missä minkä muun lainen tahansa. Otus kun otus, samat kriteerit. Kenties keskeisin ymmärrettävä asia on siinä, että on voimme arvioida tuntemattomien eläinlajien lukumäärää, koska meillä kuitenkin on otos, jossa on joltain alueelta löydetyt lajit, joista tiedetään montako niistä oli alkaessa tunnettuja ja sekä montako tuntematonta. Näistä saadaan otos, jota sovelletaan lähialueisiin. Siksi tuntemattomien lajien määrää voidaan arvioida erilaisten virherajojen sisällä. Sen sijaan on aivan eri asia kuin sanoa että joku näistä tuntemattomista lajeista on esimerkiksi juuri "undulaattipääkakadu" tai jokin muu tietty laji. Siksi normaalisti kun lajeja etsitään, etsitään jälkiä, ulosteita ja valokuvataan elukkaa itseään. Mahdollisesti saadaan myös nahkoja ja muita konkreettisia todisteita. Tai jopa itse eliö häkkiin. Nämä ovat konkreettisia todisteita, joiden valossa sitten osoitetaan että on todella laji joka on vaikkapa juuri se "undulaattipääkakadu".

Kryptozoologit muistuttavat meitä usein siitä, että havaitsemattomuus ei vielä riitä. He jaottelevat tilanteen ikään kuin seuraavalla tavalla:
1: Eliöstä on havaintoja
2: Eliö on kätketty, eli se on syrjässä tai piilossa eikä vain havaittu
3: Eliötä ei ole.

Heistä se, että skeptikko ei hyväksy isojalkaa pätevänä johtuu siis siitä, että hän ei ole lainkaan miettinyt vaihtoehtoa 2, vaan vääristelee ja olkiukottaa kärjistäen ajattelemalla että vaihtoehtoja olisi vain kaksi. (1 ja 3) He ajattelevat että jos käymme suolla, emmekä näe sen järvihirviötä, se ei tarkoita että järvihirviötä ei olisi. Eli toisin sanoen kryptozoologi asettaa skeptikolle seuraavanlaisen haarukan:
1: Hirviö on havaittu. Tämä tarkoittaa sitä että hirviö on pakko uskoa.
2: Hirviötä ei ole etsitty tarpeeksi. Tämä tarkoittaa sitä että skeptikoita on syytä pilkata, koska nämä tekevät hätiköityjä johtopäätöksiä.

Eli se siitä itsekriittisyydestä ja siihen pyrkimisestä. Kryptozoologi itse ei anna mahdollisuutta sille että olentoa ei todella olisi. Hän voi ehkä vedota siihen että "riittävä tutkiminen" saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta tätä ei käytännössä tapahdu, koska asetelma ei loppu pelissä tutkimalla muutu - paitsi jos hirviö on olemassa, jolloin se löydetään. Skeptikko taas on "aina valmiina nöyrytykseen", hänen mittaristossaan on toki myös kaksi piikkiä. Mutta ne ovat itse asiassa seuraavat:
1: Olento on havaittu.
2: Olentoon uskominen on epäpätevää ja perusteetonta, joten sitä ei tule sotkea tieteelliseen kirjoittamiseen. Tämä piikki on itse asiassa aivan eri asia kuin väittää asiaa olemattomaksi. Se tekee siitä itse asiassa vielä pahempaa. Se tekee siitä tyhjää pulinaa, nonsenseä. Tämä tarkoittaa sitä että ennen lisätodisteita asiasta puhuminen ei ole epäloogista, se on tyhjää. Tämä teoria ei ole edes väärässä, se on jotain vielä huonompaa. Se on ainakin toistaiseksi hyödytön.

Tästä on helppo huomata, että kryptozoologien skeptikoille heittämä kritiikki on vain pinnallisesti pätevää, mutta se perustuu itse asiassa näennäislogiikalle. Heidän kritiikkinsä ei sisällä mitään muuta kuin sen, että skeptikon esittämä todiste on "liian tiukkaa saatavaksi". Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että kun skeptikko vaatii että olio saadaan havaittua, tämän olion havaitseminen on epätodennäköistä - muutenhan skeptikon vaatimukset eivät olisi tiukkoja, vaan kevyitä. Lisäksi tässä ajattelussa tehdään se virhe, että unohdetaan että tiede nojautuu enemmän evidenssille eikä niinkään "piikkien eliminoinnille". Falsifiointitilanteessa tosi eliminoidaan jotain, mutta se toimii siten että epäonnistunut kumoaminen tuottaa teorialle tukea, korroboraatiota, ja onnistunut kumoamisyritys tuhoaa teorian. Tämä kumoutuminen ei siis suinkaan ole todiste millekään toiselle teorialle. Tässä näkemyksessä "se toinenkin teoria" joutuu tukea saadakseen itse selviytymään sille asetetusta haasteesta, joka voisi jossain muodossa osoittaa sen vääräksi.

Kryptozoologi ei siis suinkaan perustele että hänen uskomuksensa olisi rationaalinen, vaan että skeptikon päätelmän tulos ei ole väistämätön. Tämä on oikeastaan aivan eri asia. Kryptozoologi ainoastaan osoittaa että hänen kannanottonsa on mahdollinen, ei että se olisi hyvin perusteltu. arationalismi on logiikkaa käyttävälle tutkimukselle samaa, kuin mitä kalju asiakas on hiusmuotoilijalle.

Valitettavasti tähän liittyviä argumenttivirheitä harjoitetaan myös uskontojen piirissä. Tästä seuraa muuten se, että ne kryptozoologit jotka ovat ateisteja tai jotka eivät pidä Jumalasta, suuttuvat jos heidän argumenttinsa muutetaan muodosta "hirviö X -> Jumala" ja uskovaiset yksisarvisten viholliset eivät pidä jos heidän suosikkiargumenttinsa muutetaan kryptozoologian sovellukseksi.

Asiaa voi tarkastella myös toisella tavalla. Nyt L. Ron Hubbart on muotia. Tai tarkemmin hänen perustamansa rahankeruu -uskonnon, skientologian, vastustamisensa on muodikasta. Hän esitti että galaktinen ruhtinas Xenu on paiskonut avaruusolentoja kraateriin ja imuroinut näiden sielut ja änkenyt näitä katsomaan elokuvia jotka ovat sotkeneet näiden mielen siten, että näitä on useita kasautunut yhteen. Näitä on sitten mennyt ihmisiin ryhminä ja tämä on kaikkien tautien takana. Meillä on tarinaan törmätessämme kaksi vaihtoehtoa:
1: Tarina on sepite.
2: Tarina on totta.
Moni voisi ajatella, että Hubbardin vakuuttava ura patologisena valehtelijana voisi auttaa todistamaan kohdan 1. Tosiasiassa tämä on kuitenkin vain ad hominem -argumentaatiota. Siinähän sanotaan loppupeleissä että skientologia on kulttuurillisesti vaarallinen ja sen perustaja on ärsyttävä ja vastenmielinen olento, joten hänen näkemyksensä ovat vääriä. Tosiasiassahan Hubbardin auktoriteetin rakentaminenkaan ei ole argumentti hänen kannanottonsa puolesta, joten tämän perusteettoman kohdan tuhoaminen ei itse asiassa vaikuta hänen näkemyksensä oikeudellisuuteen. Teoriassa voitaisiin sanoa että "Kyllä, hän oli tätä kaikkea mistä pilkkaatte, mutta hän oli tämän kaiken lisäksi MYÖS suuri profeetta ja näkijä."

Hubbardin esittämä hahmo, Xenu, ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Se ei vaadi tieteen minkään teorian kumoamista. Ja kaikella sillä logiikalla millä jotain todistetaan, voidaan käyttää kryptozoologiaan. Mokele mbembe, "dinosaurus joka elää ihmisten aikaan", on nähty vain piirroksissa ja ehkä paikallisten puheissa. Heistä muutama väittävät että he ovat nähneet olennon. Xenusta on väitetty silminnäkijähavainto, näkijänä Hubbard. Hän ja muutama muu väittävät saaneensa tiedon asiasta. Onko siis aidosti väliä sanooko tarinan Hubbard vai heimolainen? Ei. Sillä ihan yleisesti logiikassa ja tieteessä ajatellaan että argumentti on totta riippumatta siitä kuka sen sanoo. Eli jos minä sanon että 1+1=2 en saa väärää pistettä matematiikan kokeessa vain siksi että opettaja ei pidä minun pärstästäni ja vakaumuksestani ja että hän tietää että olen kammottava ureakefaalikko (urea, virsa ; kefalo, pää). Kuitenkin tässä näyttäisi olevan jotain tämmöistä takana, koska kyryptozoologian kannattaja voi samanaikaisesti pitää Xenua sepitteenä. Kokemuksieni mukaan kaikki kryptozoologian puolustukset siirtyvät tässä vaiheessa evidenssiperustaan. He siis itse asiassa hyväksyvät skeptikoiden haarukan, paitsi siinä omassa kysymyksessään. Toisin sanoen tässä vaiheessa he siirtyvät siihen että he tekevät töitä saadakseen ne todisteet.

Tämä tarkoittaa sitä, että he voivat todistaa väitteensä - Toisin kuin Hubbard. Joku nappaa Loch Nessien hirviön ja vie sen vaikka Korkeasaareen, niin siinä on skeptikko huuli ymmyrkäisenä. Xenu taas on missä onkaan, vangittuna ja kätkössä. Tämä onkin minusta merkittävä ero. Tosin se tarkoittaa myös sitä että meillä ei tällä hetkellä ole mitään perusteita uskoa Nessieen tai muihin.

Onkin siis tärkeää huomata, että vaikka skeptikot kenties ovatkin rajoittuneita eivätkä hyväksy sellaista noodia, jossa on "uskotaan johonkin josta ei ole evidenssiä", he ovat paljon itsekriittisempiä kuin kryptozoologit. Sillä skeptikoilla haarukoissa on edes teoriassa mahdollisuus pakottaa muuttaa mieltään. Vaikkapa sillä että Jumala laskeutuu taivaalta ja ojentaa meille Mokele Mbemben kultalautasella, ja tarjoaa UFO -palvelijoita tätä palvomaan, voi olla epätodennäköinen, mutta se on mahdollinen. Tässä tulisi todistettua avaruusolennot, Jumala ja kyryptozoologinen peto, kaikki kerralla. Tämä on oleellista, koska falsifiointiperiaatteessa käsketään olemaan jollain positiivisella todistusaineistolla - eli ei havaintojen puutteella - kumottavissa ; Tämä on erityisen merkittävää silloin kun emme voi aidosti päätellä jonkun ilmiön todennäköisyyttä, jolloin joudumme joko hylkäämään kysymyksen tai siirtymään eipropabilistisiin evidensseihin. Siitä miten todennäköinen tämä havaintoaineisto on, on sitten eri asia. Ts. on järkevämpää olettaa että olentoa ei ole, kuin että tämä on. Asiaan viittaa siis muukin kuin Okhamin partaveitsi tai todistustaakan periaate, jotka nekin viittaavat tähän suuntaan. Tämä päätelmä on siis oikeastaan suuresti näkökantariippumaton.

Kryptozoologi taas ei anna tälle mahdollisuutta. Hänelle joko asia on todistettu tai "voi olla". Tyypillisesti juuri hän kuitenkin muistuttaa, että skeptikko harjoittaa vain toiveajattelua.

Toisin sanoen kryptozoologit toimivat tässä suhteessa juuri samalla tavalla kuin oikeastaan kaikki epätieteet: He ovat ikään kuin miekkamiehiä, jotka juoksevat kadulla haastamassa kaikkia kaksinkamppailuun, ja lesoamassa miten he ovat taitavia taistelijoita, ja kun joku esittää vastineen he eivät taistele vaan katsovat toista ja sanovat että "Olet niin huono että en edes viitsi taistella kanssasi - olet siis hävinnyt". Kukaan ei koskaan missään näe heidän taistelevan. Samoin kuin epätieteilijöiden nähdään esittävän "kritiikkiä", mutta he itse eivät koskaan sellaiselle suostu alistua. He toki muistuttavat kaikesta kognitiivisesta dissonanssista - ja muista ihan tosista ilmiöistä jotka osoittavat että mielemme, havaintomme ja muistimme eivät ole erehtymättömiä ja lopullisen luotettavia - jotka estävät skeptikkoa olemasta objektiivinen. Mutta heidän omalla kohdallaan "falsifiointi ei ole niin tärkeää", eli itsekritiikin puute ei ole heidän omalla kohdallaan mikään ongelma. Se kun heistä voidaan aina oikeuttaa tu-quoque -virhepäätelmällä, eli sanomalla "kun ne muutkin tekee". NOT

Toisin sanoen: Pystyn täysin kunnioittamaan seuraavanlaisia kryptozoologeja
1: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle ja löytävät Jetin.
2: Jotka pakkaavat retkikunnan ja menevät Himalajalle eivätkä löytä Jetiä ja sanovat että "Jetiä ei löytynyt, siihen ei siis ole vielä syytä uskoa, mutta olemme hommaamassa uuden retkikunnan."

Sen sijaan ne, jotka jäävät kotiin kirjoittamaan kirjoja Jetistä, joissa pilkataan skeptikkoja siitä että nämä skeptikot eivät vain etsi Jetiä tarpeeksi -ikään kuin asian todistaminen ja evidenssin hankinta ei olisikaan niiden vastuulla jotka ajatusta kannattavat, kuten todistustaakkaperiaatteessa normaalisti pidetään. Ja jotka muistuttavat että määrärahojakaan Jetinetsintään ei saada kun heitä kryptozoologeja - eli omilla aivoillaan, muista poikkeavasti ja eri lailla ajattelevia omaa tietän individualistisesti kulkevia rohkeita sankareita - erityisesti "vainotaan". Niin, heitä minä en kunnioita yhtään. He ovat sitä roskasakkia, joka vie kunnioituksen myös noilta yllä mainituilta, kunnioitettavilta yrittäjiltä, jotka sentään uskaltavat yrittää ja jotka tunnustavat että eivät onnistuneet. Sillä nämä "kotiin jäävät" ovat niitä miekkamiesrehentelijöitä, jotka palkkaavat toiset kantamaan heidän aseensa, kun he itse eivät viitsi, jolloin heille jää vain taidoilla kehuskelu, miekkaa ei enää edes kanneta näön vuoksi mukana. Jäljelle ei jää enää tutkimusta, tai toimintaa. Jää vain kerska ja "odotas vain mitä seuraavassa kirjassani sanotaan" -uho.

Sillä jos tyhjät ämpärit kolisevat eniten, reunattomien tyhjien ämpärien kolina painetaan populaarijulkaisuksi vertaisarvioinnin ohi ja myydään tavallisille ihmisille tieteenä.

Joo. Kyllä me täytetään kerhon jäsenehdot, kunhan niitä ensin vähän muutellaan..

Väen valtaa, ei väkivaltaa.

"Ei ole helppoa kulkea eri tahtia heimonsa kanssa ja astua maailmaan, joka on pääluvultaan pienempi mutta henkisesti suurempi - ellei ole luonnostaan toisinajattelija ja ulkopuolinen."
(Susan Sontag, "Solidaarisuuden kova hinta")

Demokratia (Kreik δημος, kansa + κρατος, valta) tarkoittaa kansanvaltaa. Sen ytimenä on ajatus siitä, että hallinnossa tulisi jollain tavalla pyytää kansalta lupa ja oikeutus joihinkin toimenpiteisiin.

Ajan mittaan demokratia on tarkoittanut hieman eri asioita:
1: Kreikassa vain vapaat miehet äänestivät. Orjat ja naiset olivat hiljaa.
2: Myös raha - ääni -periaatetta on sovellettu monesti. Tässä henkilön tulot tai varallisuus ovat antaneet hänelle eri määrän ääniä. Tuorein raha - ääni -menetelmän sovellus on Alvin Tofflerin ajatus siitä, että henkilö saisi valita 1% maksamistaan veroista haluamalleen osa -alueille. Tämä olisi hänestä hieman äänestämistä piristävä vaikutus. (Itse olen Tofflerista irrallani ajatellut että buddjetti jaettaisiin hallituksessa, mutta veronmaksajat saisivat sitten jakaa veronsa sen piirissä kokemallaan tavalla. Verot saisi maksaa mihin aikaan vuodesta tahansa, kunhan verojen määrä olisi oikea. Maksaa saisi tipoittain tai kerralla. Pääasiana olisi se, että budjettivaatimus täyttyisi joten loppuvuodesta maksajat saisivat "vähemmän valinnanvaraa". Tosiasiassahan tällä menettelyllä ei olisi mitään merkitystä mihinkään. Se olisi pelkkä symbolinen ele, joka antaisi hallinnan tunnetta ja näennäistä kokemusta vaikuttamisesta. Joku maailmankolkka on siis selvästi menettänyt minussa uljaan hengellisen johtajan.)
3: Yksi mies - Yksi ääni -periaatteessa jokaisella äänestysoikeuden omistajalla on yhtäläinen sananvalta. (Adolf Hitler noudatti myös omanlaistaan yksi mies ja yksi ääni periaatetta, mutta tällä ei ollut tekemistä demokratian kanssa. Sillä mies oli hän itse, samoin kuin se ääni oli hänen äänensä.)

Demokraattisia näkemyksiä on lukuisia. Ne kaikki voidaan jakaa karkeasti kahtia. (Kunhan muistaa lisätä yhden.) En esittele kaikkia eri demokratioiden variaatioita, vaan otan mielestäni kuvaavia ja hieman keskenään erilaisia katsantokantoja.
1: Suora demokratia, jossa äänestyksen kohteena on päätettävä asia ja johon kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen mahdollisuus ottaa kantaa.
___1.1: Anarkistisessa näkemyksessä joko kannatetaan suoraa demokratiaa tai vastustetaan sitä tasapäistävänä. Pierre-Joseph Proudhon on sitä mieltä että oikein tapa toimia olisi suora demokratia, jossa enemmistöpäätökset eivät sido vähemmistöä. Murray Bookchin taas on sitä mieltä, että enemmistösääntö, eli enemmistön mielipide, on yhdenmukainen anarkismin kanssa.
2: Edustuksellinen demokratia on muun muassa Suomen tapa suhtautua demokratiaan. Siinä äänestäjät valitsevat edustajat, joista heidän mukaansa on valtuudet tehdä päätöksiä. Edustuksellisessa demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa, lukuunottamatta niitä tapauksia, joissa heille on annettu imperatiivinen mandaatti.
___2.1: Parlamentaarisessa demokratiassa parlamentin edustajat nimittävät hallituksen. Hallitusvaltaa käyttää toimeenpanevan ministeriön valtuuskunta ja hallitus on kansan valitseman lakiasäätävän parlamentin tarkistusten alainen ja tarkastelun kohteena.
___2.2: Konsensus demokratia ei nojaudu pelkkään enemmistön kantaan, vaan vaatii eriasteisia konsensuksia. Tällä menettelyllä yritetään suojella vähemmistön oikeuksia, jotta enemmistö ei alkaisi vahingossakaan sortamaan niitä.
_______2.2.1: Deliberatiivinen demokratia on malli, jonka määrittelyssä keskeistä sijaa ovat esittäneet Seyla Benhabib ja Joshua Cohen. Näkemys keskittyy siihen, että asioista päätetään keskustellen julkisesti. Näkemyksessä korostuu liberaali yksilön oikeuksien korostus sekä dialogia argumentoinnin ytimenä painottava republikaaninen demokratianäkemys. Cohen ja Benhabibi ovat esittäneet, että demokratiassa äänestyksessä tieto on tärkeää, ja keskustelussa äänestäjä ja kansalainen saa tietää paitsi sen, mihin tulokseen ollaan tultu ja mitkä asiat ovat vastakkain, myös sen miksi jotain asiaa perustellaan. Heistä keskustelu myös muokkaa automaattisesti kannanotoista rationaalisempia ja yhteensopivampia, kun vastapuoli ei vain esitä mielipidettään, vaan molempien kannat ja argumentit on otettava huomioon myös toisella puolella ja niihin on vastattava, joko mukautumalla tai keksimällä tilalle jotain muuta. Lopputuloksena syntyy konsensus, joka on hieman enemmän kuin enemmistön mielipide. Lopputuloksessa on mukana myös vähemmistön esittämien kannanottojen vaikutus. Tässä näkemyksessä ongelmana on se, että että henkilöt ovat erilaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että heillä on eri taloudelliset, uskonnolliset ja muut lähtökohdat, joiden lopputuloksena jokin asia, joka tuntuu toisesta järkevältä ja suorastaan moraaliselta velvollisuudelta, on toisesta julmuutta tai syntiä. On kyseenalaista voidaanko muotoilla kaikille ryhmille sopiva moraalinen ja rationaalinen yhteiskuntarakenne.
3: Valikoiva demokratia taas on sellainen, jossa arvotaan kansan parista ehdokkaita. Tämä on "demokratiaa ilman vaaleja". Tässä on ajatuksena se, että valitut edustavat parhaiten kansan koko kirjoa, koska vaaleilla valituissa on aristokraattinen(kreik. Αριστοκρατεία ; aristos, paras ; kratein, valta ~ ylhäisön valta, parhaimmiston valta) leima. Idean takana on sattuman ominaisuus, ja normaali koejärjestelmien otoksien ottaminen. Jos tutkimuksessa halutaan mahdollisimman luotettavia ja vääristymättömin otosta kokonaisuudesta, ottaminen pyritään satunnaistamaan. Jos demokratiassa taas tavoitellaan kansan yleisiä näkemyksiä, satunnaisotos heistä sisältäisi todennäköisesti samantapaisia ajatuksia samassa suhteessa kuin mitä koko yhteisössä vallitsevat. (Ja virherajat vieläpä kutistuvat kohti tätä ideaalia otoksen kasvaessa ja saavuttaa sen juuri sillä hetkellä kun otos on yhtä suuri kuin kaikki kansalaiset.) Tosin tämä näkemys siinä rajalla onko tämä lainkaan demokratiaa, koska demokratiaan liitetään usein käsite vaaleista.

Demokratian vaikeuksia:

Äänestämismenettelyssä on muutoinkin monenlaisia mielenkiintoisia vaikeuksia. Kuuluisin niistä on John Burnheimin kritiikki: Siinä lähdetään siitä, että äänestyssysteemi, jossa tehdään kannanotot "kyllä-ei" tasolla, on heikko, koska Joskus äänestäjä antaa äänen vaikka hänellä ei ole mielipidettä asiasta, hän voi äänestää vaikka vain periaatteesta, ja arpoo tuloksen kolikolla. Olisiko hänen äänelleen annettava sama arvo kuin yksilölle joka on paneutunut kyseiseen ongelmaan. Eli joskus äänestäjä antaa äänen asialle, josta hänellä ei ole voimakasta mielipidettä, kun taas toiselle asia on tärkeä tasolla joka vastaa tälle suuresti. Tälläiset voivat vaikuttaa suurissa joukoissa merkittävästi, ja tämä korostuu etenkin aiheissa, joissa äänestetään paljon tunteen varassa.

Myös se, milloin äänestetään on ongelmallista: Joistain asioista ei tehdä äänestystä ja joistain tehdään. Näin jopa Suomessakin. Syynä on tietenkin se, että äänestyskestä on haittoja:
Äänestäminen, äänten antamisen eli käytännössä huijaamisen valvonta, tulosten analysointi ja muut vastaavat vaativat resursseja. Toisaalta monissa asioissa kansalaisilla ei ole edes riittävää tietotasoa, jotta he voisivat vastata kysymykseen, jolloin yhteiskunnan saama etu voi olla mitä on. Ongelmana on tietysti se, miten äänestyksen edut lasketaan. Onko jo vapaudella valita jokin arvo(kuten ajattelen) ja kuinka paljon tästä oltaisiin valmis maksamaan? Sikiökaapin tai hengityskoneen verran 1000 Suomen kansalaista kohden?

Demokratian perusteluja.

Demokratialle on tietenkin myös perusteluja. Esittelen niistä muutamat, jotka ovat mahdollisimman erilaisista lähtökohdista johdetut:
1: Rituaalinen syy. Rituaalit ovat tapoja, joilla henkilö osoittaa kuuluvansa joukkoon. Toiminnalla siis liitetään symbolisesti asiaan jota kannatetaan. Demokratiassa täksi arvoksi voidaan sanoa vaikka diktatuurin vastustaminen tai kansalaisen ajattelun olemassaolon hyväksymisen, hallituksen luottamuksen osoittamisen tai muun vastaavan arvon. Voidaan siis ajatella, että äänestäjät ovat seurakuntalaisia, jotka palvovat yhteistä päätäntävaltaa, ja osoittavat kannattavansa muidenkin ihmisten ajattelukykyä ja palvovat tätä suorittamalla sakramentin, joka toteutetaan saamalla erityiseltä virkailijapastorilta erityinen lapun, joka on symboli, jonka hän rituaalisesti täyttää. Äänestämisessä kansalainen esittää nöyrän pyynnön demokratialle ja olettaa saavuttavansa tällä tavoin haluamansa. Aivan kuten rukouksessakin, välillä onnistaa ja välillä ei. Rituaalit - riippumatta mihin niitä kohdistetaan, uskontoon tai valtioon - taas lisäävät rituaalin tuottajalle hallinnan tunnetta, lisäävät yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Rituaalit antavat kokemuksen siitä että rituaaliin osallistuva henkilö on osana jotain suurempaa, mikä tietysti antaa arvokkuuden assosiaation siihen mihin rituaalin toimitus viittaa. Lisäksi rituaalit tuovat rytmiä arkeen ja elämään ja ehkäisevät yksinäisyyteen ajautumista kun ne pakottavat rituaalin tekijän menemään muiden joukkoon. Ja ne voidaan oikeuttaa itsenään ikään kuin uskonnonvapauden kautta : Rituaalien kun ei muutoinkaan tarvitse olla rationaalisia tai järkeviä tai niiden oloisia. Tässä perustelussa ulkoiset puitteet tekevät äänestämisestä arvokkaan tilaisuuden. Tässä ajattelussa on hauskoja elementtejä, koska sen mukaan äänestystapa tai tulos ei ole tärkeä. Myös äänestystavalla on merkitystä: Jos äänestys tehtäisiin tietokoneella pornosurffailun ohella, se olisi vähemmän pyhää kuin erityisellä perinteisellä tavalla tehty äänestys.
2: Pragmaattinen syy. Demokratia on osoittanut toimivuutensa yhteiskuntarakenteena. Se on parempi kuin muut järjestelmät, joita on aikaisemmin toteutettu. Tämä tarkoittaa sitä että demokratia oikeutetaan hieman kuten empiiriset teoriat oikeutetaan: Koettelu, ei sen rationaalinen hienon kuuloisuus tai toivottavuus, ratkaisee. "Demokratia on huonoin valtiomuoto, jos kaikki muut vaihtoehdot - joita on silloin tällöin kokeiltu - lasketaan pois."
3: Kunnioituksen syy, jossa äänestysoikeus annetaan sen takia että se on kannanotto siihen, että valtiota ohjaavat sen jäsenet ja että kansalaisilla on riittävä kyky päättää omista asioistaan ilman että he delegoivat tämän tehtävän jollekin kuninkaalle tai muulle auktoriteetille, jonka katsotaan kykenevän hoitaa tämän tehtävän heitä paremmin.
4: Haluttavuuden kasvun syy. Demokratia vähentää oikein käytettynä yksilön harjoittamaa pinnallisuutta ja huijaamista massoja kohtaan. Tämä on tietysti selvää diktaturiassa, mutta tätä voidaan kuvata kenties helpommin elokuvaan vertaamalla. Kun nykyisin elokuvateatterit ottavat tietynlaiset lipun hinnat, voisi menetelmä olla myös siten, että elokuvissa kävijät arvioisivat sen, miten paljon elokuvasta pitivät. Tästä saataisiin aikaan se, että elokuvateatteri jakaisi lippujen hinnat siten, että se saisi tietyn tulon, mutta maksu jaettaisiin siten, että vähän pidetyt elokuvat saisivat halvemmat lipputulot. (Voisi olla tietysti vaikka niin, että hinta voisi vaihdella +-20% tms, jolloin elokuvalippu ei olisi ikinä raivostuttavan kallis.) Tämä johtaisi siihen että elokuvateollisuus joutuisi panostamaan muuhunkin kuin trailereihin. Toki tässäkin ajattelutavassa on paljon huonoja puolia.
5: Hallinnollinen syy. Tässä demokratiaa noudatetaan koska se on ympäröivän kulttuurin sääntö. Eli että laumaeläimen on vain elettävä "Roomassa roomalaisten tapaan".
6: Intersubjektiivisuuden syy, jossa demokratiaa noudatetaan siksi että jokainen yksittäinen ihminen on erehtyväinen. Vaikka olisi miten koulutettu, olisi Lääketieteen lisensiaatti, Matematiikan Tohtori ja Maailmanmestari rytmisessä voimistelussa sekä Diplomi -Insinööri, voisit silti erehtyä. Tämä tarkoittaa sitä että suurempi joukko olisi vähemmän altis huolimattomuusvirheille, ja sen mukana tulisi automaattisesti esiin erilaiset näkökannat. Yksinvaltaisuus tässä näkemyksessä sortuisi putkiajatteluun.
7: Itsemääräämisoikeudellinen syy, jossa ei välitetä siitä onko kansa tyhmää vai ei. Näkemyksessä ei haittaisi edes se, vaikka demokratia paljastuisi pelkäksi mielipiteiden sotkuksi ja massojen epätoivoiseksi yritykseksi huolehtia itsestään ja toisistaan. Pääasiassa on se, että jokaikisellä yksilöllä on valta ja vastuu, eikä tätä saa sysätä millekään ulkopuoliselle taholle. Se kuuluu henkilölle, eikä mikään ulkopuolinen taho saisi kuin pätevistä syistä kieltää tätä esimerkiksi ottamasta kantaa ja vaikuttamasta yhteisiin asioihin.

Kaksi tasoa.

"kaks lakii synkäs Suomes määrää / kuka sanoo mikä oikeet, mikä väärää"
(AVAIN, "kaks lakii")

Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.

Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.

Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.

Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.

Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.

Kvalitatiivinen, kvantitatiivinen ja evidenssi

"Homeopathy is compatible with science ; As far as I know, it proposes only natural causes for its alleged effects. It just failed to be evidentially confirmed, as so many other pseudoscientific propositions have."

Todisteiden vaatiminen on normaalia, koska muutoin voisimme vain esittää mielipiteitä totuuksina ilman sen kummempaa miettimistä. Kuitenkin tiedämme, että tästä seuraisi ongelmia elämässä, kun esimerkiksi huijaria ei voisi mitenkään erottaa lääkäristä ; Ja kun puhutaan kuinka evidenssi suhtautuu teoriaan pääasiassa on se, että jos uskotaan todistamiseen, tarvitaan heti jokin tapa, jolla voidaan sanoa että jokin tietynlainen evidenssi oikeuttaa teoriaan uskomista.

Ensin kannattaa lähestyä asiaa helposta päästä : Tieteessä on tietynlaisia tutkimusperinteitä, joten evidenssin määritelmät ovat luultavasti niihin sopivia. Ihan sen takia, että joko tieteenteon metodiin on tehty vaatimuksia, jotka on täytettävä. (Mitä evidenssin olisi oltava.) Tai sitten tieteenfilosofit ovat tarkkailleet mitä tieteenteko on ja ottaneet määrittelyn toisin päin. (Mihin tyydytään käytännössä.) Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia:

1: Kvantitatiivinen tutkimus eli määrällinen tutkimus kuvaa ja tulkitsee ilmiöitä tieteen yleisen logiikan mukaisesti kehittämällä mahdollisimman tarkkoja mittausmenetelmiä. Tyypillisesti siinä tutkimusaineistot käsitellään tilastotieteen menetelmin.
2: Kvalitatiivisessa tutkimuksessa eli laadullisessa tutkimuksessa annetaan enemmän sijaa esimerkiksi tutkimuskohteena olevien henkilöiden omille tulkinnoille. Tässä näkökannassa esimerkiksi naistutkimus voi tutkia sitä, miten naiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ilman biologista näkemystä sukupuolesta, ilman että mitään "biokieltoa" tai asioiden unohtamista tapahtuu. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt saavat myös melko vapaaesti kertoa aihealueeseen liittyvistä kokemuksistaan ja mielipiteistään.

Näitä ei kuitenkaan pidä pitää aivan eri asioina: Jos tutkimustavat saadaan yhdistettyä, se on erittäin hedelmällinen tutkimustapa, kun tarkka mittaristo yhdistyy analyysissä vapaamuotoisen aineiston käsittelyyn.

Evidenssin kannalta voidaan jakaa myös suhteessa todennäköisyyksiin:

1: Propabilistiset näkökannat: Näistä yleisin on "increase-in-probability" tai "positive- relevance account" -näkemys, jossa evidenssin luonne on oltava sellainen, että se tekee jonkun tietyn tapahtuman todennäköisemmäksi. Eli jos tapahtumalla ilman evidenssiä olisi jokin tietty tapahtumistodennäköisyys, se on evidenssin kanssa jokin muu, suurempi. Tässä näkemyksessä jos jokin teoria saa haittaa, se tarkoittaa että evidenssi tekee tapahtuman epätodennäköisemmäksi. (Jos joku väittää hypänneensä rajan toiselle puolelle, tämä muuttuu epätodennäköisemmäksi jos rajalla onkin valtavan korkea muuri ja aseistetut vartijat.) Tässä näkemyksissä on tietysti jatkokäsittelyjä, joissa oletetaan että on kaksi erilaista näkemystä, jotka kilpailevat keskenään, ja se joka parantaa todennäköisyyttä enemmän, on parempi; Tällöin toisella teorialla voi jopa olla evidenssinä yksityiskohtia, jotka toisessa näkemyksessä eivät sovi kuvaan, kunhan toinen on kokonaisuutena parempi. Tässä kohden ratkaisee kokonaisuus, eikä välttämättä edes mietitä "kaataako yksittäinen havainto teorian vai ei". Toisaalta tässä näkemyksessä ei välttämättä hankita uutta evidenssiä, vaan ajatellaan että oli ihan sopivaan, että Einstein sovitti teoriaansa tunnetun anomalian, Merkuriuksen radan kulun, joka ei sopinut aikaisempaan näkemykseen.
2: semipropabilistiset näkökannat. Vaikka todennäköisyysmäärittelyissä on eksakti luonne, moni ei kuitenkaan pidä niitä riittävänä. Esimerkiksi Achinstein, joka on kritisoinut todennäköisyyttä sillä, että jos olympiauimari hukkuu harjoitellessaan uimahallissa, esitetty taustatieto antaisi todistetta ja uskottavuutta hukkumiselle, koska henkilöt hukkuvat uidessaan useammin kuin ollessaan kuivalla maalla, ja että olympiaumiarius ei poista tätä asiantilaa, ainoastaan pienentää tätä eroa. (Ja faktojen valikointihan olisi cherry - pickingiä, eli huono asia, päättelyvirhe.) Hän ei kuitenkaan ole hylännyt todennäköisyyttä kokonaisuutena, vaan hänestä se ei ole yksinään riittävä komponentti ollakseen todiste. Hänen tavoitteinaan on ollut varmistaa evidenssin ja hypoteesin yhteyden järkevyys. Tähän hän käyttää vaatimusta korkeasta todennäköisyydestä; Jotta jokin voisi olla todiste, sen täytyy nostaa todennäköisyyttä paljon. Deborah Mayos taas on kehittänyt "error-statistical account" -mallin, jossa lähdetään Popperin ajatuksesta, jossa "any support capable of carrying weight can only rest upon ingenious tests, undertaken with the aim of refuting our hypothesis." Eli toisin sanoen asiaan sopiva todiste voi olla evidenssiä vain, jos se läpäisee kriittisen testin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on potilas, jota testataan sitä onko hänellä tauti. Ja sitten meillä on evidenssi, eli diagnoosi testistä joka on tietyllä todennäköisyydellä oikeassa: Jos testi antaa 95% oikean tuloksen kun tauti on, ja jos sitä ei tule se antaa 99% varmasti oikean tuloksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä on todiste, koska se täyttää kahdet ehdot: Se sopii, ja lisäksi jos tautia ei olisi, olisi epätodennäköistä että se antaisi väärän tuloksen. Sen sijaan testi, joka antaisi vääriä positiivisia (engl. false positives), eli se tunnistaisi tautitilaa myös silloin, kun sitä ei ole, vaikka 99% tapauksista, toki evidenssi tässäkin tilanteessa sopisi, mutta ei olisi todiste sen puolesta että tauti olisi uskottava..
3: ei_propabilistiset näkökannat. Kaikki evidenssilähtökohdat eivät (ainakaan suoraan) käsittele todennäköisyyksiä. Niitä käytetään kuitenkin paljon, ja monelle voi jopa olla yllättävää, mitä mielenkiintoisia ja käytettyjä menetelmiä siihen liittyy.
___3.1: Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä on tunnettu ; Monet ovat sitä mieltä että tämä on jopa tieteellisen tutkimuksen eräs tärkeimmistä menetelmistä. Tässä ei ajatella sitä, kasvattaako evidenssi teorian tapahtumistodennäköisyyttä, vaan mieluummin voisi sanoa että se sanoo pikemminkin "aikaansaako teorian luonne evidenssin ilmestymisen". Havaintoaineisto voi tukea tai haitata teoriaa, sen mukaan miten siitä johdetuille ennusteille käy. Tässä mallissa sama tapahtuma voi olla evidenssi useammalle erilaiselle teorialle: Jos teoria 1 ja teoria 2 ennustavat saman tapahtuman ja se tapahtuu, molemmat saavat tukea. Ongelmana tässä on tietenkin se, että vaikka meillä olisi miljardeja eri havaintoja, silti voisi olla useita eri teorioita, joille kaikille ne kaikki antaisivat tukea. Monen mielestä voimme valita näistä teorioista minkä tahansa yhtä hyvin. Toisaalta tätä valintaa on useimmiten täydennetty Okhamin partaveitsellä, jonka mukaan tässä tilanteessa yksinkertaisin teoria on paras. Tämä onkin tärkeä täydennys, koska muutoin voisimme vain ottaa jonkun ytimen ja rakentaa tämän ympärille äärettömän määrän alkuoletuksia ja saada näin mistä tahansa lähtökohdasta sellainen, jolle kaikki havaittu olisi evidenssiä.
___3.2: Carl Hempel esitti hypoteettis-deduktiiviselle lähestymiselle vaihtoehtoja. Hänestä evidenssi oli "a Positive-Instance". Tässä lähestymistavassa esitys on evidenssiä universaalille väitteelle kun se kuvailee jonkin väitteen esittämän positiivisen ominaisuuden tai tapahtuman. Evidenssi voi olla todiste vain jos ne on kuvattu samalla kieliopilla. Hempelin näkemystä ei siis voida käyttää tilanteissa, joissa käytössä on erilaisia teoreettisia termejä, eli käsitteitä jotka eivät ole suoraan tulkittavissa semanttisten sääntöjen avulla, eikä siksi ole suoraan havaintotermejä, mutta on järkevässä suhteessa korrespondenssisääntöjen kautta yhteydessä havaintotermeihin (Esimerkiksi "valta" on tälläinen, kun puhutaan ihmisyksilöiden vuorovaikutuksesta.)
___3.3: Bootstrapping. Glymourin bootstrapping -teoria on yksinkertaisuudessaan seuraava: Jotta voitaisiin testata hypoteesia teoriassa, jossa on useita hypoteeseja, joissa kaikissa on teoreettisia termejä, voimme käyttää näitä muita hypoteeseja ja hankkia todisteita niiden kautta. Kun tätä prosessia toistetaan joka ikiselle hypoteesille, me saamme todisteita teorialle kokonaisuutena. Vaikka lähtökohdassa onkin teoreettisia sanastoja, todisteet ovat kuitenkin havaintojen avulla saatuja. Toisin sanoen teoriassa käytetään tiettyjä osia jotta voitaisiin hankkia todisteita toiselle osalle sama teoriaa. Tätä kautta koko teoria voidaan kumota tai antaa sille evidenssiä. Glymour käytti historiallista esimerkkiä siitä miten tämän kaltaista ajattelua on käytetty: Newton oli aikanaan esittänyt että kappaleet johtavat tietyn kaavan mukaisen voiman toisiin kappaleisiin. Hän keksi käyttää hyväkseen Keplerin lakia, jossa oli teoreettinen termi "voima". Ne tarjosivat vain havaittavan ja testattavissa olevan säännönmukaisuuden, jonka takana ei ollut minkäänlaista mekaanista selitystä. Kuitenkin kun Keplerin teoreettinen termi "voima", sidottiin yhteen ajatuksen kanssa, jossa massa liittää mitattavan voiman tietyllä kaavalla toiseen suuntaan, saatiin aikaan testattava teoria. Tässä lähestymistavassa tehtiin se, mikä Hempelin lähestymistavassa ei ollut mahdollista: Kaksi eri kielioppia käyttävää kohdetta yhdistettiin. Glymourin näkemykseen liittyy kuitenkin kehäisyysongelmia. Tämä onkin odotettavaa, kun "henkilö nostaa itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan."

Näitäkin menetelmiä voidaan luonnollisesti yhdistää.

Laadukasta laiskuutta.

Olen kirjoittanut laiskuuteen liittyvistä asioista aikaisemminkin.

Laiskuutta pidetään puhtaasti haitallisena asiana. Se on Raamatussa pistetty peräti kuolemansynniksi. Meitä kannustetaankin ahkeruuteen: Pitää saada aikaan. Itselleni on jopa sanottu, että pitää käydä ahkerasti koulussa, välitunnit eivät ole kaveeraamista varten kun kouluun mennään oppimaan. Työpaikalla panostetaan ahkeruuteen. Tässä on kuitenkin varjopuolia. Luterilaisen työmoraalin ja perisynnin kannattajat haluavat tekemisen olevan epämiellyttävää raatamista, jota meidän on kärsittävä jotta oikeuttaisimme olemassaolomme yhteisön ja Jumalan silmissä. Osa vastustaakin tämän vuoksi laiskuuden kritisointia.

Itse ajattelen hieman näitä yhdistäen: Olen sitä mieltä että itse asiassa laiskuuden voi jakaa kahtia, ja yhteiskunnallisesti ajatellen toista meidän kannattaa tukea ja toista varoa:

1: Kehittävässä laiskuudessa pyritään tekemään mahdollisimman vähän töitä tietyn tuloksen saavuttamiseksi. Tässä ajatus on siinä, että "Vihaan työtä. Kaikkea työtä, mutta kun jonkun on tehtävä asioiden eteen jotain, karsitaan vain se työ mikä voidaan, eli tehkäämme kaikkemme karsiaksemme turhaa työtä." Seurauksena on prosessitehokkuus. Tämänlainen ajattelu taas on "kapitalistiseksi haukutun" kulttuurimme laatuajattelun takana. Hyvä laiskuus on siis sitä "hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty" -puolta. Tämä ei tarkoita siis sitä, että tässä laiskuudessa ei tehtäisi mitään. Siinä päin vastoin tehdään mahdollisimman tehokkaasti, jotta päästäisiin mahdollisimman helpolla ja vähällä työllä. Laiskuuden seurauksena syntyy siis ponnistelua sen eteen että työtä olisi jatkossa vähemmän. Tämä johtaa tietysti siihen, että esimerkiksi työkalujen "fittness for use" paranee - ja tämä taas on Juranin mukaan keskeinen elementti laadun määritelmässä. Samoin "customer satisfaction" tietenkin kasvaa, kun laite toimii kuten pitää ja helpottaa elämää, jolloin japanilaisen Kaoru Ishikawan laatumäärittely täyttyy. Samoin tämän sortin laiskuus parantaa tuotantoketjua ainakin seuraavilla tavoilla:
___1.1: Siirtoja ja käsittelyjä vähennetään, ja keskeneräisiä asioita ei kuljeteta edes takaisin. Siirtelyresurssit pienenevät.
___1.2: Tietoja ja muita tarvittavia asioita ei tarvitse etsiä, kun niiden saatavuus on tehty mahdollisimman helpoksi.
___1.3: Sähläys pienenee, kun samoja toimenpiteitä ei tehdä kahdesti, ja asiat tehdään mahdollisimman hyvillä menetelmillä samalla tavalla. Näin säästyy aikaa ja etenkin vaivaa.
___1.4: Turha työ vähenee, kun mukana ei pidetä prosesseja jotka tuottaisivat lisäarvoa. Työtä tehdään siis vain se, mitä tarvitaan eikä tehdä isolla vaivalla ylimääräisiä asioita, joita asiakas ei edes halua (koska ei ole niistä valmis maksamaan).
___1.5: Korjaustyöt vähenevät, ja virheiden korjaus vähenee, kun niiden vähentämiseksi on nähty vaivaa ja työ on tehty kerralla hyvin.
___1.6: Ylituotanto vähenee, kun henkilö ei tuota asioita vain sen takia että hänen työaikansa määrää. Tämä tietenkin myös säästää luontoa.
___1.7: Varastointitilan ja varastointityön määrä vähenee, kun asioita ei tuoteta ja varastoida turhaan, vaan varastojen kiertonopeus on tehty mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi.
___1.8: burn outit vähenevät, koska työntekijän ylipolttaminen kuluttaa työntekijöitä, jotka voidaan nähdä tuotantoresurssina - ja euroopassa sangen kalliina sellaisena. Tätä voi kuvata helposti menneisyyden agraarisella elämällä: Menneisyydessä hevosella tehtiin tietty määrä töitä, ja jos käytit hevosta liikaa, sinulla ei pian ollut hevosta lainkaan. Uuden hevosen hankkiminen oli kallista ja hevoset olivat arvokkaita, joten hevosella tehtiin tietty määrä töitä ja kun tämä raja ylitettiin, ostettiin uusi, toinen, hevonen. (Hevonen on BTW jakamaton resurssi, joten itse asiassa maatilojen kannatti olla juuri tietyn kokoisia: Jos hevonen käsittelee murtumatta 7 ha, ei 8 ha:n tilan lisä ha ei tuota suhteessa hevoseen kovin hyvin verrattuna siihen, että samalla hevosresurssoinnilla voidaan käsitellä saman tien 14ha:n tilan peltotyöt.)

2: Rapistavassa laiskuudessa taas on kyse pelkästä itsekkyydestä, mukavuudenhalusta ja epäsosiaalisuudesta. Tässä yritetään tehdä vaivaa, jotta päästäisiin työstä eroon nopeasti. Tämä onnistuu lyhyellä tähtäimellä, mutta pitkällä tähtäimellä sen kanssa tulee ongelmia. Syynä on se, että siinä missä kehittävän laiskuuden tarkastelunäkökanta on pitkällä: Nyt tehdään työtä sen takia että tulevaisuudessa sitä tarvittaisiin vähemmän, niin että kokonaistyömäärä on itse asiassa pienempi, rapistavassa laiskuudessa ajatellaan lyhytnäköisesti ja joudutaan korjailemaan ja selittelemään ja yritystoiminnassa esimekriksi palauttamaan tuotteita ja rahoja asiakkaille, kun työtä ei ole tehty kerralla hyvin. Tämä tarkoittaa sitä, että loppujen lopuksi sitä joutuu tekemään enemmän töitä, kun työn joutuu paitsi tekemään kerran hyvin, myös ensin tekemään sen kerran huonosti. Ja tietenkin selittelyt päälle.

Siksi kyse ei ole pelkästään siitä, kaivavatko muut kuoppia samalla kun yksi laiskottelee auringossa. Sillä tämä auringossa laiskottelija on voinut kaivaa 10 kuoppaa siinä missä kaivajat vain yhden. Tämän erottaminen on tärkeää. Siksi esimerkiks idlaukseen suhtautuminen voi netissä olla vaikeaa: Idlaushan tarkoittaa kanavalla roikkumista vaikka ei tee mitään. Yleensä tämä on turhaa ja kuluttaa vain turhaan virtaa ja tuhoaa tätä kautta ympäröivää luontoakin. Mutta jos kyseessä onkin vaikka asiakaspalvelija, joka ei halua käynnistää konetta joka kerran kun asiakas tarvitsee apua, se voikin olla järkevää. Samoin jos kyseessä on vaikkapa foorumin moderaattori, voi pelkkä valvojan idlaus olla ennaltaehkäisevää; Vandaalit joko luulevat että tämä on koneen ääressä tai vähintään eivät tiedä onko hän koneensa ääressä, jolloin idlaus paitsi vähentää varsinaisia korjaustöitä, myös lisäksi vähentää koko vandalismin ilmiintymistä. Siksi ei ole syytä katsoa pelkästään sitä, onko joku laiska, vaan kiinnittää erityistä huomiota siihen miten hän on laiska. Ja tässäkin on tärkeää huomata, että kehittävän ja rapistavan laiskuuden erot voidaan tarkastella vain siinä kontekstissa ja tilanteessa, jossa ne esiintyvät.

Monenlaiset ihmiset.

Tällä viikolla oli elämäni kannalta siitä hyvä viikko, että kohtasin pari aivan erityistä miekkailuihmistä. Ensimmäinen oli Tai-Chia harrastava korsolainen Steve. Hänen kanssaan ristimme miekkamme ja on pakko sanoa että kokemuksena se oli aika hämmentävä ja mielenkiintoinen, olimme melko tasaisia mutta tuntui hieman kuin olisi kohdannut marsilaisen -hyvällä tavalla. Toinen kohtaaminen oli tänään, ja tein sen Herra Konkolan ylioppilasjuhlissa. Siellä taas käytössä oli bofferointi eli muoviputkesta ja retkipatjoista olevilla pehmomiekoilla mittely, ja oli mukavaa huomata, kuinka maailmassa on minua parempia muovinkäyttäjiä.

Kokemukset olivat sinänsä erikoisia, koska miekkailuharjoittelussa on tyypillisesti kaksi elementtiä, jotka ovat etenkin alussa toistensa kanssa ristiriidassa. Toisessa saat, toisessa menetät: Nämä ovat miekkailun ja sen tekniikoiden autenttisuus, eli tekniikoiden ja toiminnan miekanmukaisuus, ja kontakti, eli itse taitojen mittelytilanteen mukaisuus.

Tässä suhteessa muovi on esimerkki, jossa miekka on pehmustettu, joten sen kanssa voi tehdä suoraa kontaktia ja "freeplaytä". Tämä on tietysti hyvä asia. Toisaalta tässä on ongelmana se, että tilanteesta puuttuu miekalle ominaisia piirteitä; Sentimento di ferro, eli tuntuma teräkseen katoaa, ja muovin eriävä rakenne johtaa erilaisen tyylin menestykseen. Myös puun kanssa on samanlainen tilanne, mutta hieman vähemmän. (Tietenkin kaikissa on taito, ne ovat vain hieman erilaisia taitoja. Jos joku voittaa minut bofferissa, en voi puolustautua ajattelemalla että "se ei ollut mikään oikea voitto". Olihan se!)

Toinen merkittävä asenne on se, että tapasin käytännössä "kaikkia miekkailijatyyppejä". Porukka voidaan jakaa tietynlaisiin asenneryhmiin, joista jokin osa-alue on korkein motivoija. Tätä samaa jaottelua käytetään muun muassa Guy Windsorin kirjoissa, joten se ei ole kovin huono. Näissä ei ole arvostusjärjestystä, eikä yksikään lähtökohta ole suoraan toista huonompi. Kyseessä on kuitenkin taitolaji, eikä se millä motivoi ratkaise, kunhan motivoi jollakin.
1: Fighter: Tätä tyyppiä motivoi kilpailuhenki ja voittaminen, heitä kiinnostaa kontaktiin ja varsinaisiin kätännön kokeiluihin mahdollisimman nopeasti. Mr Konkola on tästä erinomainen esimerkki.
2: Technician: Tätä kiinnostaa lähinnä osaaminen, he keräävät eri tekniikoita ja hiovat niitä. Windsorin mukaan tämä on lyhyellä tähtäimellä useammin häviävä kuin edellisen edustaja, mutta saavuttaa hyvät taidot myöhemmin. Itse kuulun tähän kategoriaan, joskin tekniikoiden hiomisen sijasta rakastan keräillä eri tekniikoita ja miettiä juttuja ja yleisiä toimintaperiaatteita niiden takana.
3: Spiritualist: Näitä kiinnostaa miekkailun henkinen puoli. Miekka on heille ikoni, ja he nauttivat esimerkiksi yksittäisenkin viillon tai tekniikan toistamista. Windsorin mukaan heidän taidoistaan tulee melko transendenttejä, ja kun tämä tila saavutetaan miekkailu on kuin mielentila ja tuloksetkin erinomaisia. Tämä tosin vaatii muita enemmän aikaakin. Steve oli hyvä esimerkki tästä. Meillä kahvilla käydessään hän kertoi että hän ei edes mieti katutoimivuutta, koska se pilaisi hänen tyylinsä ja tyyneytensä.