Kritiikin siivet ~ Miksi nykytiede on ateistista.

"Elämään tarvitaan siivet ja juuret / sekä unelmat suuren suuret".
(Anna Jääskeläinen, kirjattuna Tuomo Hämäläisen muistopelikortteihin, joulukuu 2001)

Jalkapallo on joukkuepeliä. Silti monet nostavat esiin yksittäiset jalkapalloilijat, kuten David Beckhamin. Toki Beckham on erittäin taitava jalkapalloilija, mutta ihman tiimiä hän ei olisi mitään. Hän ei olisi myöskään mitään, jos hän vain säätäisi omiaan, olisi luovasti jalkapalloilija siten että ei välittäisi tuomareiden ja muiden pelaajien mielipiteistä ja jäähyistä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeliä. Yksi sankari ei vielä pelivoittoa tee. Tiede on hieman samanlaista. Esiin nostetaan ajat jolloin joku nero tuo esiin uuden teorian, hän kohtaa vastuksia ja voittaa. Muut ajat ovat tylsää "perustutkimusta". Käsittääkseni paradigman muutos ja perustutkimus ovat molemmat erittäin tärkeitä vaiheita ; Uuden keksiminen ja vanhan kehittäminen. On vaikeaa sanoa kumpi on tärkeämpää. Oliko ensimmäisen auton tekijä hienompi innovaattori kuin se työ, joka on tehty autojen tehojen ja turvallisuuden eteen? Minusta molemmat ovat tärkeitä ja niiden arvottaminen on jonkinlaista sankarinpalvontaa, joka palvelee lähinnä herooista draaman kaarta eikä totuuden etsimistä.

Siksi totuus löytynee jostain välistä. Puhdas mielipiteenvaihdos on takinkääntöä, järkähtämätön jääräpäisyys taas on dogmaattisuutta. Emme halua kumpaakaan puhtaana.

Päiviö Latvus on tullut tunnetuksi internetvaikuttajana. Hänen kirjansa "miksi tiede on länsimaista" sisältää argumentteja, jotka viittaavat siihen että tiede on länsimaista, koska tieteen kehitys vaatii tietyt ehdot, ja että juuri tietynlainen yksijumalainen maailmankatsomus johtaa siihen että nuo ehdot täyttyvät erittäin hyvin. Ja tämä on sattunut tapahtumaan länsimaissa. Hänen kirjansa on luettava, huonompiakin olen tullut tavanneeksi. Tosin edellisestä lukukerrastakin on jo aikaa. Mutta hänen ajattelussaan on minusta ainakin jonkinasteisia puutteita. Esitän niitä. Alkuun pääsemme lainaamalla hänen omia ehtojaan. Latvuksen esittämät ehdot tieteen kehitykselle ovat seuraavat (lainaus "ajatuksia olemisesta" -blogista):

"Ennen jatkamista tällä kentällä - teen karkean listan faktoista, joiden väitän olevan eräänlaisia *universaaleja portteja*, joiden kautta on kuljettava, jos mieli tehdä tiedettä. Nämä portit ovat perättäisiä (järjestys ei tässä nyt ole kohdallaan, mutta ei merkitse tässä yhteydessä mitään) - siis *eivät vaihtoehtoisia*. Jos kaverille ei aukea, vaikkapa vain yksi näistä porteista, hänestä ei tule tiedemiestä luontoa tutkimaan.

A) Necessity / possibility-gate: Yksilöllä on oltava *sisäinen* vapaus valita. Hänen maailmankuvaansa ei saa sitoa välttämättömyyksien maailma (luonto), kuten antiikin yhteisöjä. Necessity-probleeman, ja siis portin sulkijoita uusplatonismin ja gnostilaisen maailmankuvan lisäksi ovat myös fatalismi, luonnon magian pelko jne.
B) Motivaatio tutkia luomakuntaa. Tämä on yleensä seuraus kiinnostuksesta tai ihastumisesta luonnon rikkautta kohtaan.
C) Logiikan välttämättömän arvon ymmärtäminen.
D) Yhteisön (laajemman, tai ainakin lähiyhteisön - ainakin mikroyhteisön, siis lähimpien) suoma vapaus ja mieluummin myös tuki.
E) Kyky tehdä ajatustyötä sekä deduktiivisesti että induktiivisesti. Tähän porttiin voisi liittää jatkeeksi - toimivan intuition, vapaat assosiaatiot. Prof. Matti Bergström: Mahdollisuuksien pilvet, leikkivä lapsi.
F) Rohkeus. Tämä on rinnakkainen itseluottamukselle. On kyettävä uskomaan, että kohteen tutkiminen on mahdollista. Vertailu: Einstein: "maailman ikuinen mysteeri on sen ymmärrettävyys... se on ihme". "Tietämyksemme lisääntymisen myötä tämä ihme tulee yhä syvemmäksi."
J) (Needhamin mukaan) Kiinalaiset eivät (aina 1900-luvulle asti) uskoneet ihmisen voivan käsittää vajavuudessaan jumalallisia, aiemmin määrättyjä lakeja.
G) Uskallus itsekritiikkiin. (Sukua F:lle, mutta ei vältämättä sama tekijä vaikuttamassa taustalla)
H) (Sukua F:lle) Lapsenmieli - "identifioituminen lapseen" (Vrt. Einstein, Faraday) - Tämän nimeän sivuportiksi, jonka normaalitieteissä voi ohittaa, mutta on mitä ilmeisimmin uuteen paradigmaan astumisen edellytys.

Muutamat näistä porteista on tieteen historian mukaan ohitettu paradoksien kautta. Esimerkiksi "rohkeus" voi korvautua arassa luonteessa äkisti ilmenevällä "tilannerohkeudella", joka seuraa esim. intuition tai muun oivalluksen - "metafyysisen" avun myötä. Lisääkin voitte miettiä näitä ehtoja - portteja, mutta sanokaapa näistä jotain.

Minä siis väitän, että jos yksikin näistä puuttuu kaverilta - hommasta ei tule mitään - tai jos tulee niin ehkä vain ns. kuhnilaisittain rankattua "normaalitiedettä". Jos väitteeni on totta - silloin meidän tulisi aloittaa tieteenfilosofinen tutkimuksemme näistä porteista ja alkaa selvitellä, mitkä tekijät ovat avanneet nämä portit ns. "länsimaisen tiedeyhteisön" edustajissa. Samalla ehkä selviäisi se, miksi muslimit ajoivat meistä ohi - ja taas se, miksi muslimit hävisivät meille 1100-luvusta eteenpäin."

Latvus on esittänyt että monoteistinen näkemys, jossa avataan naisille oikeus tarjoaa tälle hyvät edellytykset. Minusta hän ei kuitenkaan suorastaan väitä, että tämä on välttämätöntä näiden ehtojen täyttymiselle. Hänen mukaansa tälläinen monoteismi antaa oikean maailmankuvan, sellaisen jonka seuraaja todennäköisesti kulkee portit auki. Hänen listassa on monia hienoja asioita, ja tosiasioita. Mielestäni tässä kohden on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, mitä jää ulkopuolelle. Minä väitän että jos se puuttuu, ei ole asiaa kuin pseudotieteiden alati kasvaville markkinoille. Jos sitä ei hyväksy, ei sovi enää edes normitiedettä tekemään.

Tästä myöhemmin: Ensin listaan muutamia kritiikkejä, joita Päiviön listasta löytyy. Näillä päästään hieman alkuun ja voimme kenties haistella joitain taustamotivaatioita, jotka ovat johtaneet siihen mitkä portit on valittu, ja miksi jotkut melkoisen ilmiselvät portit on jätetty listan ulkopuolelle.

1: Päiviö valittaa antiikin tieteen huonoutta. Tosiasiassa antiikissa tiede kehittyi paljon. Tämä ei ole kenellekään mikään salaisuus. Antiikin kreikkalaiset selvittivät matematiikkaa, ja mm. todistivat että maa on pyöreä. Laskivat yllättävän tarkasti jopa sen mitat. He olivat monijumalaisia, mutta heidän tiedettään ei voinut laskea alhaiseksi tai kehittymättömäksi. Heidän demokratiansa koski vain vapaita miehiä. (Toki Sokrateen vaimolla oli suuri vaikutus siihen että Sokrates vietti aikaa kadulla eikä kotona. Mutta tukena tätäkään on vaikea nähdä. Tai sitten puolisoni tukee yllättäviä vuosittaisia baarireissujani kovasti..) Ajattelijan ei missään vaiheessa tarvitse "erota luonnosta" siinä mielessä että miettisi mitään yliluonnollisia. Hänen tarvitsee arvailla erilaisia lakeja.
2: Päiviö käyttää itsepäisesti sanaa "luomakunta" itse kieltäydyn käyttämästä sitä, koska siinä on dogma, maailmankuvaväite. Sanavalinta voidaan korvata vähemmän maailmankuvasidonnaisella, esimerkiksi sanalla fysikaalinen todellisuus tai havaintomaailma. Tai luonto. Hieman samaa sukua on myös Päiviön tapa käyttää sanaa "metafyysinen" heittomerkeissä. Näillä sanavalinnoilla assosiaatiot muuttuvat. Tosiasiassa irtautuminen normitieteen kaavasta ja uuden kaavan keksiminen tilalle ei ole mitään "metafyysistä". Tästä myöhemmin, motivaation kohdalla.
3: En voisi olla enempää erimielinen monoteistisyyde eduista. Sillä teidemaailmassa yksinkertaisesti selviävät parhaiten ne maailmankuvat, jotka tuottavat eniten tiedettä. Tieteessä pääsee eteenpäin, johtoportaaseen, palvottuun eliittiin, vain yhtä tietä. Se on tulos tai ulos "publish or perish" sanoisi Amerikan tutkija. Nykytieteessä valtaosa on ateisteja ja nykyään tiede edistyy valtavasti, oikeastaan ennätystahtia. Jos siis joku väittää että "tieteenkehityksen portit" muka vaatisivat monoteismiä, voimme vain katsoa nykytilannetta ja sanoa että näkemys ei ole uskottava. Etenkin, kun ateistejen määrä vain nousee ylös päin mentäessä. (Ateismista on etua pitkin matkaa, mutta jostain syystä erityisesti huipulla.) Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että Latvus korostaa kuinka nykytiede kukoistaa, vaikka ei ole monoteistinen, koska se vain ylläpitää tiedettä. Samalla hän kuitenkin korostaa kuinka oikeanlaisesta monoteismistä luopuminen selittää sen miksi muslimien tieteen johtoasema menetettiin.
4: Latvus vastaa moneen kritiikkiin sillä, että hän ei selvitä tieteen jatkuvuutta vaan tieteen syntyä. Hänen ominaisuuslistansa koostuu kuitenkin yksilöiden ominaisuuksista (yhteiskunnat eivät esim. assosioi) Voidaan kuitenkin sanoa että tiedettä, taidetta tai tekniikkaa kehitetään vain siellä missä yhteiskunnassa johtoporras päättää että asiasta voidaan tietää, sitä voidaan tehdä ja sitä voidaan kehittää ja panostaa tästä jonkinlaista resurssia. Siksi tieteen synnyn selitykset eivät ole yksilön, vaan yhteiskunnan asioita. Tuntuukin hieman siltä, että Latvus korkeintaan huomaa seurauksia, eikä kiinnitä huomiota merkkeihin niiden takana. Tieteen tekijät ominaisuuksineen ovat seuraus siitä että tieteen tekoon panostetaan yhteiskunnan tasolla. Yhteiskuntaa tarvitaan tiedeyhteisön rakentamiseksi ja tieteen tekijöiden elättämiseksi. Siksi tiedekulttuurin yksilöiden ominaisuudet ovat enemmänkin kuin kuumeen lasekeminen kertoo paranemisesta ; Kuume johtuu sairaudesta, on sen oire. Se ei kuitenkaan ole sairaus itse.
5: Fundamentalistit protestantit kreationistit eivät Nobeleilla tanssi. (Jännittävää kyllä, sekulaarit kristityt edustavat enemmistöä, jonka varpaille juutalaiset hyppivät. Onko maailmankuvan valinta siis keskeisin kysymys kun mietimme miten voisimme kehittää tiedettä? Niin, toki voidaan sanoa että juutalaisten keskivertoa rikkaampi ja parempi yhteiskunnallinen asema selittää erot, jolloin heidänkään uskonsa ei ole ratkaiseva tekijä, tieteenteon tehostaja. Mutta juutalaisiin viittaavat tuntuvat luottavan korrelaatioonsa, joten miksi ei käyttää sitä heitä vastaan, kun se kerran heistä on pätevä.) Lisäkysymyksiä herättääkin siksi se, miksi valita juuri juutalaiset? Vain yhden tietyn monoteismin valitseminen tuntuu vahvasti cherry -pickaamiselta, ja sitä eivät harrasta miehet vaan marjanpoimijat. (Erikoista: Juutalaistenkin tilastolliseen määriin laskijat harvemmin itse ovat juutalaisia. Pysyvät kristittyinä. Toivon mukaan sekulaareina.) Eivätkä he ole edes huomioineet sitä, että tieteen teossa on tilastollisesti ollut aikaisemmin "rikkaiston vesoja" muita enemmän. Ja tällä on juutalaisuuden kanssa jännittäviä korrelaatioita, jotka tulisi laskelmissa ottaa huomioon. Sillä maailmankuvan vaikutushan on "tieteentekijöiden vakaumusosuus/tieteen huippujen, kuten nobelistien, vakaumusosuus" uskonnossa tai vakaumuksessa. (Näitä laskelmia ei juutalaisten mahtiasemaan nähden ole tehty.) Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että uskovainen ei voisi täyttää hyvän tieteen tekemisen ehtoja. Ehdottomasti voi. Mutta on muistutettava, että välttämättömyydeksi sitä ei tällä keinoin saada. Syynä tähän on kuitenkin enemmän se, minkälaisia tulkintoja asiasta liikkuu.

Mutta sitten päästään niihin lisäportteihin, Ne ovat kaikki ympäristöstä. Voidaan sanoa että tähän astinen oli sormiharjoittelua, jolla valmistauduttiin tähän.

1: Tärkeä portti on yhteiskunnan tietynlainen vauraus. Yhteiskunta, jossa ei ole resursseja tutkimukseen, ei voi tuottaa lisää tietoa. Tutkiminen vaatii vapaa -aikaa, ja sen että yhteiskunta on riittävän vakaa. Siksi tiedettä ei voida tuottaa tietyssä yhteisöissä. Mikään yhteiskunnankaan avomielisyys tiedolle ei riitä, jos tutkimukseen ei saa tai ole resursseja. Siksi sotaa käyvissä maissa voidaan rakastaa vaimoja ja palvoa yhtä Jumalaa, mutta ollaan silti tekemättä tiedettä. Resurssiportti puuttuu Latvukselta. Onhan talousasiat tietysti hieman makaaberejä. Eikä yksilö voi vaikuttaa siihen. Mutta jos käsitellään sitä miksi tietyt yhteiskunnat tuottavat tiedettä paremmin kuin toiset eivät, on koko rakenne syytä ottaa huomioon.
2: Päiviö korostaa avomielisyyttä, sitä että muut eivät hauku. Täytyy olla tukea. Kuitenkin tieteessä vähintään yhtä tärkeää kuin ajatusten hyväksyntä, on ajatusten kritiikki. Tieteessä huonot ideat ammutaan alas. Tämä on totuudenetsijälle pakollista, koska se miten jotkin asiat ovat pakottavat sitä, miten ne eivät ole. Informaatio on pohjimmiltaan vaihtoehtojen karsimista: Tiedemaailma ei voi tuottaa informaatiota, jos se ei karsi vaihtoehtoja.

Korostaisinkin "kivakiva avomielisyyttä" -asenteen sijasta enemmänkin paksunahkaisuutta ja kritiikin ja sterssin sietoa. Ehkä se johtuu siitä minkälaista elämää olen elänyt ja minkälaista Latvus.

Näiden pohjalta värkkään oman hieman vaihtoehtoisen "tieteenfilosofisten porttien" listaukseni, portit ovat hieman erilaiset. Toki, kuten kaikki varmasti huomaavat, monissa osissa olen Latvuksen kanssa erittäin samaa mieltä. Mutta kuten sanoinkin, olennaiset puutteet Latvuksen käsityksessä eivät mielestäni ole siinä mitä hän laskee mukaan, vaan niissä jotka hän on jättänyt ulkopuolelle. Ja kun ne otetaan mukaan, asiat voidaan järjestää hieman eri tavalla.

1: Tiedettä haittaavien dogmien karsinta. Jos henkilöllä on esimerkiksi fundamentalistinen maailmankuva, joka estää tiettyjen ratkaisuvaihtoehtojen tutkimisen, hän ei voi tuottaa sen mukaisia tuloksia. Tämä estää tutkimuslinjoja. Jos joku kiistää sen mahdollisuuden että eliökunnalla voisi olla luonnollinen syntymä, hän ei voi tuottaa teoriaa joka selittää sen luonnollisesti. Tämä näkyy erinomaisesti Einsteinissä, jonka kommentti kvanttifysiikkaan oli se, että "Jumala ei heitä noppaa". Hän ei voinut hyväksyä vaihtoehtoa, jossa asiaa ei selitetty lailla vaan tapahtumalla, josta voidaan tietää vain tilastollinen tarkkuus. Einstein jäi tässä kohden tappiolle, koska ei voinut hyväksyä kuin juuri tietynlaisen selityksen. (Tosin Einsteinin oma selitysmalli seurasi tätä Einsteinin rakastamaa kaavamaisuutta äärimmäiseen eleganssiin asti. Hänen heikkoutensa oli vahvuutensa ja toisin päin.)
2: Motivaatio tutkia. Tässä kohden on korostettava että motivaatio tutkia ei välttämättä synny pelkästä ihailusta, vaan motivaatio voi syntyä monella muullakin tapaa. Se voi syntyä esimerkiksi jonkinlaisesta tarpeesta. Tämä on tärkeää, koska ennen kuin voidaan edes ideoida yhtään mitään, on löydettävä tutkimusaihe. Tämä tarkoittaa että on löydettävä jokin ongelma, joka halutaan ratkaista. Tässä kohden Kuhnilainen normitiede on arvokkaassa asemassa, sillä anomalioiden kasautuessa myös niiden löytyminen helpottuu. (Einstein ratkaisi sähkömagneettisen kentän ja galileon epävarmuusperiaatteen välisen, jo tunnetun, paradoksin.) Toisaalta on huomattava että toki innostus luonnosta esimerkiksi Jumalan kautta motivoi. Unohtamatta tietenkään "ateistista skientismiä", jossa lähtökohtana on se, että kaikelle on olemassa selitys. Niitä ei vain tiedetä. Tämä tarkoittaa sitä että "ateistinen skientisti" on toki dogmaattinen, mutta hänen dogmansa pakottaa hänet etsimään ratkaisuja. (Mikrotasolla tämän voi havaita etsimällä verkosta pseudoskeptikon joka penkoo tuntikaupalla internettiä löytääkseen selityksen jossa uskovainen kysyy "miten keuhko muka voi mitenkään syntyä evoluutiolla".) "Ateistinen skientisti" etsii ongelmiin nimen omaan tieteellisiä ratkaisuja vaikka apinan raivolla, ja jos se on mahdollista, sellainen myös löytyy. Koska hän todellakin uskoo että tieteellinen vastaus löytyy, hän myös tekee työtä tämän eteen, lannistumatta, onhan hänen maailmankuvansa sidottu tieteen mukisemattomaan voittokulkuun. (Selitys ei vain tipahda taivaalta, Einsteinillä meni näkemyksiensä hiomiseen vuosia. Hän ei vain keksinyt kaavaa ja testannut sitä. Hän teki pirusti töitä.) He eivät eroa luonnosta, "välttämättömästä maailmasta" millään tasolla, mutta se ei heitä haittaa. Jos haittaisi, ateistit karsiutuisivat tieteestä, heitä olisi vähemmän kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. He eivät koskaan olisi edes saavuttaneet etuasemaa. Tämä tarkoittaa sitä että motivaatio ja pakote etsiä vastauksia voi olla mikä vain, kunhan se on. Eniten motivaation löytyminen näkyy tieteen sovelluksissa: Kreikkalaisilla oli höyrykone, jonka kehitti Heron Aleksandrialainen. se vain toimi leluna. Koska kreikkalaisilla oli orjia, tiedettä tekevä, resurssisysteemin vuoksi yhteiskunnassa vapaa -aikaa omistava, ylhäinen ja vapaa mies ei nähnyt ongelmana sitä, että työtä pitäisi tehdä koneellisesti. Vasta jos orjat olisivat olleet erityisen kalliita, harvinaisia tai tehottomia, olisi ylhäinen kreikkalainen tarvinnut muutakin kuin orjatyötä. (TS: En korosta nerouden merkitystä vaan työntekoa.)
3: Kyky pitäytyä tutkintalinjoissaan. Einstein kohtasi vaikeuksia, hänen teoriansa kehittäminen ei ollut päivän juttu. Hän tutki kaavojaan vuosia. Tämä tarkoittaa taatusti sitä, että hän oli löytänyt siitä vaikeuksia. Hän ei näiden vuoksi hylännyt teoriaansa vaan muutti ja kokeili miten saisi muunneltua siitä paremman. Tässä kohdalta onkin selvää, että teorian kehittäminen on ollut hänelle ikään kuin normitieteen tekemistä. Voidaan siis sanoa, että paradigman kehittäjälle hänen teoriansa kehittäminen on "normaalitieteen tekemistä yksin". Ainut olennainen ero tieteen tekemisessä vallitsevassa paradigmassa ja nousevassa paradigmassa on seuraajien määrä. (by definition: Paradigman muutos havaitaan tiedeyhteisön juuri teorian alan asiantuntijoiden yleisen mielipiteen muutoksena. Yksilö ei tee tieteen vallankumousta, sen tekee yhteisö.)
4: Vapaa assosiointi. Tämä korostuu jo siinä, että ajatus on erilainen. Feyerabend oli sitä mieltä että mikä tahansa lähde hypoteesin muodostukselle käy. Tässä suorastaan korostuu metodittomuus. Jos kaikki ajattelisivat jollain samalla tavalla (esimerkiksi kannattaisivat tietynlaista Jumalaa) sillä, joka ajattelee poikkeavasti tässä kohden on mahdollisuus assosioida erilaisia asioita, koska hänen lähtökohtansa ovat erilaiset. Tässä kohden on siksi tärkeää huomata, että jos väittää että uskontotyyppinen assosiointilähde olisi ainut oikea lähde, se itse asiassa sotisi Feyerabendin näkemystä vastaan. Assosiaatioille tärkeintä on vapaus, systeemittömyys. Emme siksi oikein voi sanoa että olisi jokin tietty metodi johon assosiointi olisi pakotettava. Tärkeintä onkin se, mitä tälle tehdään sen jälkeen.
5: Tiedemaailman kritiikille alistuminen. Kuhnin paradigmaoppi tuli tunnetuksi siitä, että se osoitti myös sen, että tiedemiehet eivät juurikaan vaihda mielipiteitään. Henkilö ei voi yksin tuottaa tiedettä. Mielestäni Latvuksen käsitys tukee eräänlaista sankarinpalvontakäsitystä, jossa henkilöt nähdään "niin itsekriittisinä". Tosiasiassa tiede näyttää pikemminkin siltä, että paradigman kehittäjät ja pseudotieteiksi haipuvien teorelmien tekijöiden olennainen ero ei ole siinä, että paradigman vaihtajat muuttaisivat mielipiteitään ja hylkäisivät teorioitaan, vaan siinä että he kehittävät niitä eteenpäin, kritiikin mukaan. Paradigman muutos tapahtuu siten että näkemykset korvautuvat, uudet tutkijat oppivat uudet tieteet. Yksikään tietämäni paradigmanmuutos ei ole syntynyt hylkäämällä yhteisön kritiikki. Päin vastoin, tieteen kehitykselle on tyypillistä että uudet ajatukset saavat aina paljon haukkua, josta heidän on selvittävä. (Huonot ajatukset ammutaan alas, niitä uuden sukupolvenkaan tiedemiehet eivät ota omakseen. Tapahtuu vaihtoehtojen karsimista, informaation kasvua.) Jos haukkumisen puute, suvaitseva ympäristö, olisi jokin pakollinen ehto, tieteen tekeminen ei voisi mitenkään voinut kehittyä. (Paradigman ja pseudoteorian ero onkin siinä, että pseudoteoreetikko tyypillisesti haukkuu kriitikoitaan vainoajiksi ja kutsuu tiedemaailman diskurssikenttää rajoittuneeksi. Einstein kannattajineen kohtasi vastustusta, mutta ei jäänyt huitomaan epätieteellistä ad hominem -korttia vainosta, vaan keskittyivät tämän sijasta tutkimuksen tekemiseen. Nousevan paradigman eräs tunnusmerkkihän on räjähdysmäinen uusien tutkimuskenttien löytäminen: Löytyy paljon uutta tutkittavaa, ja tämä on uuden paradigman kautta helppoa. Pseudotieteissä uusia tutkimustapoja ei sen sijaan löydy, he keskittyvät vain haukkumaan normitiedettä, eivät rakentamaan omaa uutta tiedettään. Pseudotieteen voi siksi tunnistaa "happamia sanoi kettu" -asenteestaan tiedettä kohtaan. Pseudotieteissäkin kuitenkin on lähipiiriä, joka seuraa ja on myötämielinen. Heillä voi olla avomielinen hippisuhtautuminen naisiin ja he korostavat rauhaa ja rakkautta. Mutta silti heidän värähtelyharmoniansa ei ole ikinä tieteellistä: Kaikki uudet näkemykset tai vanhojen perinteiden uudelleenlämmitykset eivät ole uusia paradigmoja.) Lisäksi on huomattavaa, että useimmiten tieteen teoriat tehdään nuorina, kun ei vielä olla naimisissa. Einsteinkin teki kaavansa nuorena, hän vain oli vanhempi siinä vaiheessa kun "kahdenkymmenen vuoden paradigmamylly" oli pyörähtänyt. Siksi kuvissa näkyy aina keski -ikäinen Einstein, ei se nuori, joka teki ne tutkimukset. Naisten antama "rivientakaistuki" ei tämän vuoksi vaikuta hirvittävän uskottavalta, teorioilla pikemminkin isketään naisia. (Keksin juuri että aika on suhteellista - ja tämän jälkeen naiset ovat ympärillä hame korvissa.) Tässä kohdassa on huomattava, että tiedeyhteisö määrää diskurssin, ja teorian on kyettävä alistumaan sille. Tämä tarkoittaa sitä että teorian falsifioitavuus tai muu kritiikille alistuvuus on yhteisölle alistumista, ei suoraa itsekritiikkiä. (Mikä näkyykin siinä, että teoriankehittäjät eivät luovu teorioistaan, vaan yrittävät säätää niitä paremiksi, korjata anomalioita ja niin edes päin. Kuhnhan huomasi, että tieteilijät eivät yleensä luovu omasta näkemyksestään, paradigma vaihtuu kun uusi tutkijapolvi on hyväksynyt uuden teorian.)

Yksikään tieteellinen vallankumous ei ole syntynyt sillä että tiedemaailmaa olisi vastustettu. Sen kritiikille on alistuttu ja diskurssiin osallistuttu. Ja tämä taas vaatii yhteisen kielen, jonkin yhteisen logiikan heidän kanssaan. Muuten eri logiikkojen incommensurability estäisi keskustelun. Siksi, jos sinulla on teoria joka perustuu erilaiselle, yhteensopimattomalle, tieteenfilosofialle, sinun on vakuutettava tiedeyhteisö ensin tästä. Ja vasta tämän jälkeen voidaan vakavasti edes miettiä siihen nojaavia teorioita.

Loppukevennyksenä voisin sanoa sen, että hassuin koskaan Latvuksen juttuihin liittyvä kommentti, joka itselläni on tullut vastaan oli ei toki Latvuksen itsensä, vaan jonkun toisen esittämä esitys, joka oli sellainen, että uskovaisuus on tärkeää, koska muutoin ihminen ei voi miettiä eri vaihtoehtoja kunnolla. Että jos ihminen miettii onko jokin asia noin, hän joutuu olemaan kriittinen näkemystään kohtaan, mikä tarkoittaa jonkinlaista jakomielisyyttä, skitsofreenisyyttä. Jumala oli tämän lausujan mukaan keino, jolla henkilö asetti itselleen ulkopuolisen kritisoijan, joka ei ampunut näkemystä alas ja salli väärässä olon. Tässä kohden on siis huomattava, että persoonallisen erimielisyyden luominen pään sisälle olisi jotenkin vähemmän skitsofrenista kuin persoonattoman erimielisyyden rakentaminen. Itse en oikein hyväksy tätä näkemystä, siinä on jotain hieman ristiriitaista, sillä mielestäni skitsofrenia ei ole sitä että kykenee punnitsemaan eri vaihtoehtoja, pikemminkin skitsofrenian tunnusmerkki on se, että päässä puhuu ymmärrettävää kieltä toisen persoonan ääni silloinkin kuin muita ihmisiä ei ole paikalla.

Ja muutoinkin:Tässä kohden on muistettava myös se, että "Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohtaan on kuitenkin satoja tuhansia aivan oikein ymmärrettyjä hulluja." Assosiaatioilla on kenties siivet, mutta kritiikki pakottaa ne toimivuuden tasolle. Latvuskin toki myöntänee tämän.

Arvo: Nimi vai hinta?

"Sitä useampi ääni päässä / Mitä useampi lähtöä estämässä / Mitä hymykseni luulevat / On anatominen ominaisuus."
(Absoluuttinen nollapiste, "sanankeruumatka")

Arvoksi voidaan sanoa mitä tahansa asiaa, johon ihminen ottaa positiivisen asenteen. Kun hän pitää jotain asiaa hyvänä tai kauniina, hän arvottaa sen. Arvot hyväksytään usein pelkän tunteen avulla. Joskus harvoin arvojen lähde on laki tai jokin muu sääntökokoelma, esimerkiksi jotkut fundamentalistit edustavat sellaista kantaa että omista tunteista ei ole niin väliä, koska Raamatusta löytyvät oikeat vastaukset moraalikysymyksiin. Raamatun kanssa oleva oma erimielisyys nähdään tällöin ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Tällöin laki on itseisarvo. Useimmiten lait kuitenkin ovat vain väline, jolla hyvää tavoitellaan. Tällöin lailla on välinearvoa. Itseisarvo on siis arvokas siksi että se on arvokas. Välinearvo taas on arvokas siksi että sen avulla saavutetaan arvokkaita asioita.

Arvoja käsitellessä on ollut tapana jakaa arvosubjekti ja arvo-objekti toisistaan erilleen. Arvosubjekti on se henkilö tai ryhmä, joka näkee jonkin asian hyvänä, arvokkaana. Arvo-objekti taas on se kohde, joka nähdään arvokkaana. Eli jos minä pidän taulua kauniina, olen arvosubjekti ja taulu arvo-objekti.

Erik Ahlman on luokitellut kirjassa "Kulttuurin perustekijöitä", että arvot edustavat seuraavia luokkia:
1: Hedonistiset arvot, jotka korostavat onnellisuutta, mielihyvää, iloa, nautintoja ja aistillisuutta.
2: Vitaliset arvot, jotka korostavat elämää, hyvinvointia ja terveyttä.
3: Esteettiset arvot, joissa korostetaan kauneutta, eleganttiutta, taiteellisuutta, suloisuutta, ylevyyttä ja hyviä tapoja.
4: Tiedolliset arvot, joissa korostetaan totuutta, tietoa, koulutusta, sivistyneisyyttä, lukeneisuutta, viisautta ja tiedettä.
5: Uskonnolliset arvot, joissa korostetaan uskoa, toivoa, pyhyyttä ja käsittelyn alla olevan uskonnon dogmia.
6: Sosiaaliset arvot, joissa korostetaan ystävyyttä, rakkautta, uskollisuutta, isänmaallisuutta, turvallisuutta, kunniaa, yhteiskunnan järjestystä (diktaturiaa, demokratiaa...) ja altruismia.
7: Mahtiarvot, joilla tärkeitä ovat voima, valta, sotiminen, rikkaus, vauraus, voittaminen, kilpailussa pärjääminen, menestys, titteli, status ja muiden kunnioitus.
8: Oikeusarvot, joissa keskitytään oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin, laillisuuteen ja tasa-arvoon.
9: Eettiset arvot, joissa keskitytään hyvyyteen ja teoille etsitään moraaliset oikeudet.

Vastaavia arvoluetteloja on paljon, ne ovat hieman erilaisia, mutta samat asiat tuntuvat toistuvan niissä. Nämä listat valottavat hieman siitä, minkälaisia ominaisuuksia arvoilla voi olla. Keskeisin huomio on kuitenkin se, että samalla sanalla ihmiset tarkoittavat aika erilaisia asioita. Näitä käytetään ristiin. Tämä tekee etiikan käsittelystä erityisen vaikeaa. Omatkin käsitykset arvoista voivat muuttua helposti kesken lauseen, koska eri arvoluokat eroavat joiltain osilta vain hieman. Arvojen johdonmukainen käsittely vaikeutuu tällöin. Arvoteoria, eli aksiologia tutkii eri tapoja, joilla arvoista voidaan saada tietoa. Monien arvoteorioiden mielestä arvot ovat pääasiassa tunneasioita; Heistä timantin mitattavat ominaisuudet ja kulmat ovat tiedon asioita, ja timantin kauneus arvoasia. Heidän mukaansa kohde, jolla ei ole tunteita ei voi kokea mitään arvokkaaksi, psykopaattiakin tunteettomampi ihminen olisi arvosokea. Tämän kanssa mukaileva, joskin hieman erilainen näkemys on Tuomas Akvinolaisen haluteoriaa, jonka mukaan ne asiat joita rationaalinen ihminen haluaa, ovat arvokkaita. Tämä tarkoittaa sitä että irrationaalinen ihminen tai rationaalinen ihminen irrationaalisella hetkellä voi haluta jotain, joka ei oikeasti ole arvokasta, ne vain näyttävät sillä hetkellä hyviltä.

Yleisesti ottaen nämä arvolistat ovat kuitenkin tuottaneet sen, että arvot voidaan karkeasti luokitella neljään päätyyppiin:

1: Arvo ihanteena ja hyveenä. Eli jos puhutaan arvoista, puhutaan siitä minkälaisia asioita pitää olla. Sairaanhoitajan pitää olla asiantunteva, huolehtiva, empaattinen ja valmis pieneen palkkaan. Uskovaisilla tämä usein muodostuu siten, että otetaan esimerkiksi Jeesus ohjenuoraksi, jonka jälkeen itseä pyritään Jeesuksenkaltaistetaan.
2: Arvo arvosubjektin ominaisuutena. Tämä, mm. Erik Allardin suosima näkemys nojaa siihen, että arvo on yksilön valintataipumus. Tämä voi olla lajinmukainen tai sosiaalisesta elämästä opittu taipumus. Esimerkiksi me arvostamme demokratiaa, kun taas monissa muissa maissa valtaa halutaan antaa johtajille. ("God save the Queen" on toisaalta kaikunut euroopassakin ja tämä on nähty Jumalallisen hierarkian oikeana lopputuloksena.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun juon kahvia enemmän kuin teetä, kahvilla ei itsellään ole arvoa. Kahvin arvottaminen on sen sijaan minun ominaisuuteni. (Joka voi olla opittu tai synnynnäinen. Tai molempia.)
3: Arvo objektina, on oikeastaan edellisen vastakohta. Sen mukaan on olemassa objektiivisia arvoja. Tämä näkemys on ollut mm. Platonilla, jolle hyvä ja kaunis olivat muuttumattomia ikuisia ideoita, jotka heijastuvat todellisuuteen. Tässä näkemyksessä voidaan nähdä että arvo on yhtä kuin arvo -objekti. Jos arvostan kahvia, nimenomaan se kahvi siinä kupissa on hyvää.
4: Arvo objektin ominaisuutena. Tässä näkemyksessä arvoa ei nähdä irrallisena, vaan se on ominaisuutena jossain teoksessa. Tässä näkemyksessä jos taulu on kaunis, se tarkoittaa sitä että kauneus on taulun ominaisuus.

Lisäksi arvoteoriat voidaan jakaa kolmeen osaan vielä yhdellä tavalla:

1: (arvo)Subjektivismi, jonka mukaan halu ja arvo ovat täysin sama asia. Asiat eivät ole arvokkaita ilman halua, mutta toisaalta halu edellyttää arvon kokemista. Halu luo arvon, joka tekee siitä haluttavaa. Tässä näkemyksessä kauneus ei ole rationaalista, vaan "kauneus on katsojan silmässä". Russell kannatti subjektivismia, tosin hänen mukaansa tosiasiat ja arvot oli erotettava, koska ne olivat aivan eri asia. Tällä hän tarkoitti sitä että tiede ei voi selvittää arvoja, koska se tutkii aivan eri asioita, tosiasioita. Russellista arvoväitteyt johtavat vain kinasteluun jota ei voi käsitellä rationaalisesti. "Makuasioista ei voi kuin kiistellä." Toinen subjektivismiin olennaisesti kuuluva asia on tunnearvo, jonka mukaan arvoja ei voida loogisesti johtaa tosiasioista eikä arvoilla ole siten mitään objektiivista perustaa (Humen giljotiini). Näin arvosubjektivismi eroaa täysin objektivismista. Äärimuotona tästä versiosta on arvorelativismi, jossa arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joiden paremmuutta ei voida mitenkään vertailla.
2: (arvo)Objektivismi, jonka mukaan arvot ovat olemassa ihmisten toiveista riippumatta. Asia on hyvä ja paha, riippumatta siitä mitä mieltä ihmiset ovat tai miten he tuntevat asian. Esimerkiksi Mooren objektivismi on sitä mieltä, että on väärin väittää että luonnollisista ominaisuuksista voitaisiin saada niiden arvoja. (Naturalistinen virhepäätelmä) Hänestä hyvä on ei_luonnollinen ominaisuus, joka on yksinkertainen, ja josta saadaan tietoa intuitiolla. Valitettavasti Moore ei kerro miten intuitiot tuottaisivat tätä tietoa eiluonnollisesta, mikä on ongelmallista siltä osin että Moore pyrki eroon subjektivismista.
3: (arvo)Naturalismi, joka on edellisten välimuoto. Sen mukaan halu edellyttää arvoa, mutta sen mukaan arvoa ei määritä yksilön halu, vaan enemmistön halu. Tämä näkemys mukailee demokratian ihannetta, ja se on sukua Aristoteleen näkemystä siitä, kuinka arvokasta ei ole se asia, jota yksilö haluaa, vaan joka on eduksi tuolle yhteisölle. Naturalistien mukaan arvot ja halut voivat olla eri asioita, mutta että näiden välille voidaan rakentaa jonkinlainen silta. Kuten Epikuroksenkin ajattelun mukaan mässäily oli haitallista, eikä tämä ollut ristiriidassa vaikka Epikuros keskittyi nautintoihin ja vaikka mässäily tuotti lyhytaikaista nautintoa, koska tavoitteena oli nautinnon maksimointi, ei valtavien eri tunneskaalojen rakentaminen. Jos "high" pakottaa murheen laaksoon, sitä ei kannata tehdä kokonaisuutta ajatellen. Näitä haittojakin voidaan lähestyä vetoamalla tosiasioihin. Tosin tässä on ensin sovittava, mitkä lopputulokset ovat arvokkaita. Sitten kun tämä arvo on määritelty, havaintoja voidaan käyttää tukemaan sitä, miten tähän arvokkaaksi päätettyyn asiaan päädytään. (Naturalistinen virhepäätelmä vältetään ja Humen giljotiinin osoittamaan virheeseen ei ajauduta, koska havainnosta ei tehdä itseisarvoa vaan välinearvo.)

Epikuros kettuhäkissä

Eläimien oikeudet ovat hätkähdyttäneet melko paljon. Esimerkiksi kettutytöt ovat tulleet kuuluisiksi eläinoikeustaistelijoina. Toisaalta myös vähemmän radikaalit tahot ovat kiinnostuneet eläimien oikeuksista. Luomua kannatetaan koska se on vaihtoehtona tehotuotannolle. Ja jopa minua kiinnostaa eläimien hyvinvointiasiat. Kuten aikaisemmin blogissani käsittelinkin, Eläinten oikeuksiin on tietenkin monenlaisia näkemyksiä. Tästä on hyvä jatkaa.

Tässä jutussa kuitenkin lähdetään ajatuksesta että eläimillä on jotain oikeuksia. Että eläimellä on oikeus jonkinlaiseen hyvään elämään. Sitten vain täytyisi miettiä, mitä se on.

1: Antropomorfistinen näkemys, jossa eläin ihmisenkaltaistetaan. Tämä näkemys on erittäin yleinen esimerkiksi monille lemmikkien omistajille. He ostavat koirilleen timanttikaulapantoja ja muuta ylellisyystavaraa, joka heistä tuntuu mukavalta. Melko yleinen tapa on kuitenkin ajatella, että tämä toiminta ei ole viisasta. Että eläimellä ei ole ihmisen oikeuksia, eikä ihmisen mieltymyksiä. Siksi äänioikeus tai kiinteä halpakuukausihintainen mokkula vuohille ei siksi varmasti ole kovin tärkeänä osana hyvää vuohen elämää. (Ihmiset ovat sitten oma lukunsa.) Hieman samanlaista suhtautumista olen ollut huomaavinani turkistarhoihin iskeviin henkilöihin. Hehän vapauttauvat esimerkiksi minkkejä luontoon, vaikka minkki luonnossa ajaakin vesikon sukupuuttoon. Muutoinkin vapautetuista minkeistä suurin osa kuitenkin kuolee, tuskallisesti nälkään. Ja selvinneetkin ovat sangen konemaisia tappajia. Suomen luonto ei ole sopeutunut minkkiin, ja vapauttamisesta on luonnolle haittaa. Kettutytöt perustelevat kuitenkin iskujaan vapaudella. Heistä vapaus on se ominaisuus, joka tekee elämästä elämisen arvoisen. Minkeiltä, vesikoilta ekosysteemiltä tai minkkien saaliiksi joutuvilta hiiriltä he eivät ole asiaa kysyneet, vaan he ajattelevat tilannetta ikään kuin itsensä kautta. (Olen ollut havaitsevinani tiettyä vapauden ihannointia kettutytöissä. Hehän vastustavat kapitalismiakin koska se orjuuttaa ihmisen oravanpyöräänsä. Vapaus on heille tärkein arvo ihmisinä. Ja tämän he heijastavat eläimiinkin.)

2: Luonnollisuuskeskeinen näkemys, jossa ajatellaan (Humen giljotiinin vastaisesti) että luonnonmukainen elämä on hyvää eläimen elämää. Tässä kohden tilanne on siitä erikoinen, että naudan luonnollisessa elämässä olisi normaalia, että susi kävisi silloin tällöin syömässä. (Itsekin olen nähnyt karkuun päässeen naudan, jota ilves jostain syystä oli raapinut. Kenties luonnollinen seuraus, mutta en usko että se kuuluu mitenkään olennaisesti hyvään lehmän elämään.) Myös tämä näkemys on yleinen. Eläinsuojelijoista monet pitävät laitosmaista tuotantotapaa luonnonvastaisena, joka tarkoittaa heistä samaa kuin huono elämä.

3: Hedonistinen käsitys, jossa keskitytään eläimen lajinmukaiseen tyytyväisyyteen ja tarpeiden täyttämiseen. Tässä näkemyksessä eläimen annetaan tehdä asioita joista se pitää. Tässä näkemyksessä ongelmana on se, että on selvitettävä missä kohdin eläinten mieltymykset ovat järkeviä pitkällä tähtäimellä ja missä kohdin niiden mieltymykset haittaavat niiden terveyttä. Eläimien kaikki mieltymykset eivät ole järkeviä. Itse asiassa evoluutio voi aiheuttaa jossain oloissa eläimelle vaarallisiakin ominaisuuksia : Luonnossa eläimet kuolevat nälkään, harvemmin ylensyöntiin, joten ylensyöntiä kohtaan eläimillä tuskin on mitään erityisiä suojamenetelmiä. Päin vastoin, ravinnon puute joka on "normina" luonnossa suorastaan johtaa siihen että eläin mielellään ylensyö itsensä sairaaksi. (Ja miksi ei ihminenkin.)

Tässä kohden voidaan sanoa että eläimen hyvinvointi on hieman kuin kuin ihmisen hyvinvointi epikurolaisuudessa. Epikuros korosti sitä, kuinka esimerkiksi mässäily tuottaa sairautta pitkällä tähtäimellä, jolloin mässäilyä tuli välttää. Hänen mukaansa hyvinvointia ei siis tuonut ylettömyys tai mässäily, vaan kohtuullisuus. (Myös kohtuudessa. Hän oli mm. varannut itselleen ruukun juustoa jotta voisi joskus herkutella jos hänelle tulisi sellainen mieli.) Tuomas Akvinolaisen käsityksen mukaan taas eläimet eroavat ihmisistä juuri siten, että ne seuraavat lyhyemmän tähtäimen mukaan vaistojaan. Tässä näkemyksessä eläimet ovat valitettavasti hieman kuten amerikkalaiset lapset, jotka lihovat ja tulevat sairaiksi koska syövät liikaa. Lyhyen tähtäimen halukkuus muuttuu pitkän tähtäimen sairaudeksi. Toisaalta eläimet myös elävät lyhyemmän aikaa, joten niiden elintasosairaudet eivät pääse kehittymään yhtä pahoiksi kuin ihmisillä. Toisaalta eläimen tyytyväisyys lyhyellä tähtäimellä pätee taatusti niissä asioissa, joista se pitää. Ja pitäväthän amerikkalaiset ylilihavat lapsetkin hampurilaisista.

Tosin, jos emme halua pelkkää lyhyen tähtäimen tyytyväisyyttä, voimme täydentää näkemystämme; Jonkin elementin vaikutukset terveyteen voidaan havaita. Jos koira haluaa aina syödä, ja se lylleröityy lihavaksi ja sairaaksi, tämä huomataan ja syömistä voidaan vähentää niin että koira saa riittävästi ruokaa. Kun tämä tieto otetaan huomioon, hedonistista käsitystä voidaan käyttää eläimen onnellisuuden tavoittelussa eläimen pitkän tähtäimen terveyttä vaarantamatta.

Tässä kohden on siksi hyvä huomata, että "lajinmukainen käytös", josta monessa eläinten hyvinvointia käsittelevässä kohteessa puhutaan ei suinkaan sorru Humen giljotiinin rikkomiseen väittämällä että luonnollinen on hyvää. Se vain korostaa pikemminkin eläimen lajinmukaisia mieltymyksiä. Näiden toki voidaan nähdä mukailevan "luonnollisia tarpeita". On kuitenkin hyvä huomata, että hedonistisessa näkemyksessä on mukana mahdollisuus tarjota myös tuotantoeläimelle hyvä elämä. Luonnoton elinympäristö ei tässä näkemyksessä välttämättä tarkoita eläimen surkeaa elämää. Lemmikkieläimille ja tuotantoeläimille voidaan tarjota hyvääkin hoitoa, jossa niiden terveyttä ei vaaranneta. (Eläinten luonnonmukaista käytöstä korostavat oppaat tyypillisesti kannattavat maatalouden eläintuotantolinjoja. Onhan ne näitä tiloja varten tehtykin.)

Tuotantoeläimien terveyden ylläpito onkin erittäin tärkeää jo kannattavuudenkin kannalta. Esimerkiksi maidontuotannossa sairas eläin tuottaa maitoon enemmän soluja, mikä laskee maitolitroista saatavaa hintaa. Antibioottikuuria ei voi tarjota parannukseksi, koska antibiootit testataan meijereissä, eikä antibioottimaidosta saa mitään hintaa koska antibioottimaito poistetaan maidon jatko ketjusta. On huomattava että eläinkin kärsii ainakin jonkinlaista stressiä, ja tämäkin vaikuttaa niiden terveyteen, joka taas vaikuttaa kasvuun ja tuotokseen. (Rikkinäinen, purtu tai kiehnätty häkkiketun turkki joita joissain nauhoissa -ja todellisuudessakin- valitettavasti näkee, laskevat nahan hintaa. Terve nahottavan ikäinen kettu sen sijaan on ehjäturkkinen. Tosin suuren koon tavoittelu tässä kohden johtaa myös lihomiseen.) Itse asiassa tässä kohden "markkinataloudelliset" kylmät voittoa ja rahaa takaa ajavat tavoitteet jopa ajavat eläinten hyvinvointiasioita, eivätkä ole pelkästään niitä vastaan. Tältä kohdin eettinen eläimenpito maataloudessa on ainakin periaatteessa mahdollista.

Tätä kohti siis ; Tästä kohden olisi siksi vain selvitettävä, mitä eläin haluaa ja mitkä asiat eläintä miellyttävät.

Tässä kohden ongelma on sitten tutkimuksellinen. Eläimet eivät osaa kommunikoida ihmisten tapaan kielellisesti, joten niiden toiveiden täyttymistä on vaikeaa arvioida. Behavioristisellä menetelmällä voidaan tutkia eläimien käyttäytymistä. Näitä voidaan arvioida, koska eläimillä on tiettyjä stressireaktioita, jotka osoittavat että se ei voi hyvin. Toisaalta tutkimuksessa voidaan antaa erilaisia mittareita, jotka osoittavat kuinka paljon vaivaa eläin on valmis tekemään jonkin palkinnon eteen ; Eläin voidaan esimerkiksi opettaa painamaan vipua ja katsoa paljonko tämä haluaa tehdä vaivaa saadakseen ruokaa, lajitoverin seuraa tai namupalan.

Tämä talousteoriasta lainattu toimintatapa ratkaisee kuitenkin vain tärkeysjärjestyksen, ei tavoittelun absoluuttista arvoa. Tätä voidaan kuitenkin seurata, ja sen avulla saadaan niin tyytyväisiä eläimiä, kuin mihin asti ollaan valmiita näkemään vaivaa. Tosin on otettava huomioon, että halut riippuvat myös olosuhteista. Monimutkainen verkosto vaatii paljon tutkimuksia. (Ei siis riitä että kalibroidaan yksi vipu nappuloille ja toinen hiekalle ja katsotaan mitä tästä seuraa.) Joskus sattuu yllätyksiäkin: Jos esimerkiksi testataan kettujen erilaisia koppeja, ja huomataan että ketut viihtyvät enimmäkseen koppien katoilla, häkkeihin kannattaakin laittaa hylly pesäkopin sijasta. Ketut viihtyvät sitten tämän luukun päällä.

Toisaalta tässä on monimutkaisempiakin ongelmia. Sillä jotta koejärjestely toimisi, tulisi jollain tavalla varmistaa että testataan vain sitä asiaa, mitä ollaan tavoittelemassa. Esimerkiksi jos ollaan tekemässä tutkimusta, jossa minkkejen häkkiin laitetaan luukku, tilaan jossa on uimistilaa, ja laitetaan luukkuun punnus ja katsottiin kuinka paljon painoa minkki oli valmis ja halukas nostamaan päästäkseen veden äärelle, pitäisi ensin varmistaa että minkki kaipaa vettä, eikä esimerkiksi pelkkästään lisätilaa liikkua. Myös puhdas uteliaisuuden tarve, eli esimerkiksi se että minkki kokee punnuksellisen luukun avaamisen ja uudelle alueelle tunkeutumisen ikään kuin "kivana seikkailuna" olisi jotenkin eliminoitava. (Minkkien uimatutkimuksista tarkemmin kiinnostuneille suosittelen luettavaksi C.M. Vinke et al, "Review To swim or not to swim: An interpretation of farmed mink’s motivation for a water bath" , Applied Animal Behaviour Science 111 (2008) 1-27.) Olisi siksi jollain tavalla testattava, että testataan mitä testataan. Ongelmallisinta on, jos itse kokeen testimittaus on juuri se, mitä minkki tai muu koe -eläin haluaa ilokseen. Tällöin vaikka koe olisi muutoin miten hieno ja kaikkia elementtejä olisi otettu huomioon, se antaa silti vääriä tuloksia. (Tämä korostaa tyhjän luukun tärkeyttä testeissä. Ja tietenkin sitä, miten anomalioita voidaan löytää haluttaessa periaatteessa mistä tahansa tutkimuksesta. Kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen karsiminen on käytännössä mahdotonta, eli on aina mahdollisuus että korrelaatio johtuu muusta elementistä kuin siitä mikä on yritetty saada ainoaksi eroksi testijärjestelyissä. Tämä ei tietenkään tarkoita että kokeilla ei päästäisi kohti totuutta. Ainoastaan sitä, että absoluuttista totuutta ei voida tässäkään asiassa saavuttaa.)

Mutta toisaalta näitä mittareita käytettäessä voimme tarkistaa näkemyksiämme siitä mikä on sekä hyväksi että mukavaksi eläimelle. Ja näillä tiedoilla voimme aidosti pyrkiä kohentamaan eläinten hyvinvointia molemmilta tasoilta. Ja tähän tarvitaan eläinkokeita. (Ihminen tai solutesti ei "ainakaan toistaiseksi" voi ratkaista tälläisiä mieltymystekijöitä.) Aivan kaikki eläinkokeet eivät siis ole epäeettisiä. (Osa toki on.)

Positiivisia tulkintoja.

"Jos sinun ei olisi pakko olla jokaisen kuolevan kaveri, voisimme ohittaa etiikan ja keskittyä erotusdiagnostiikkaan."
(House MD, "Unettomuutta".)

George Henrik von Wright erotti "tieteen filosofian kaksi perinnettä" -teoksessaan kaksi linjaa. Ensimmäinen oli aristoteelinen perinne ja toinen galileinen perinne. Hänen mukaansa aristoteelinen perinne jatkuu hermeneutiikassa ja galileinen positivismissa.

1: Hermeneutiikka perustuu subjektiiviseen tarkkailuun. Sen mukaan ihmisen toimintaa ei voida selittää ottamatta huomioon hänen uskomuksiaan ja halujaan. Hermeneutiikassa turvaudutaan intentionaalisiin selityksiin, näkökannan yksilöllisyyteen, laadulliseen tarkkailuun, ja metodien monenlaisuuteen. Intentionaaliset selitykset ovat sellaisia selityksiä, joiden takana oleviin syihin ei viitata. Sen sijaan viitataan tekijän suorittamiin päämääriin. Intentionaalisessa selityksessä ei ole yleisiä lakeja. Laadullinen tarkastelu taas tarkoittaa sitä, että enää ei metsästetäkään mitattavia suureita, jotain jonka määrää mitataan kuin pituutta, painoa, energiaa tai informaation bittimäärää. Tämä ei tarkoita että laadullisessa tarkastelussa ei voitaisi löytää korrelaatioita, tilastollisia yhteyksiä. Hermenuetiikassa nämä korrelaatiot eivät kuitenkaan selitä yksittäistapauksia. (Se, että 85% rikkaiden lapsista menee lukioon ei hermeneuutikosta selitä miksi Westendissä asuva ruotsalaisen sukunimen omaava Anna meni lukioon.) Hermeneutikoista metodien tarkoituksena on vain selvittää toimien takana olevat uskomukset ja halut. Hermeneutikoista nämä tekevät asiat ymmärrettäviksi. Tätä kutsutaan ymmärryshorisontiksi. Jos elämme samassa kulttuurissa, meillä on todennäköisesti samanlaisemmat ymmärryshorisontit, jolloin ei ole tulkintaongelmia.

2: Positivistinen näkemys perustuu objektiivisuuteen. Se nojaa kausaaliselityksiin, yleisiin lakeihin ja määrälliseen tarkkailuun. Positivistisessa systeemissä toimintametodi on tärkeä. Kausaliset selitykset tarkoittavat sitä että jokin tapahtuma johtuu jostakin syystä. Kun syy löytyy, ilmiö on selitetty. Pelkkä syy on kuitenkin rajallinen näkemys, syiden takaa täytyy löytää jokin rationaalisesti käsiteltävä sääntö, laki tai sattuma, joilla on tietyt, matemaattisesti tunnetut ominaisuudet. Eli vasta kun on löydetty jokin kaava, joka tiivistää juuri tietyllä tavalla monen eri tapahtuman syyt, sille on annettu kunnollinen tieteellinen selitys. Tämä selitys selittää yksityiskohdat. (Gravitaatiolaki selittää miksi tietty kivi ja Pekka putoavat.) Metodin ykseys taas tarkoittaa sitä, että kun kaikki käyttävät samaa metodia, he saavat yhteensopivia tuloksia.

Erityisen mielenkiintoista tämä on psykologian ja mielen tutkimuksen alalla, jossa näkemykset kilpailevat keskenään. Niiden kohdalla hermeneutiikka toimii, paitsi että se ei kovin hyvin yletä tutkimaan esimerkiksi pakkoliikkeitä, jotka eivät ole halun seurausta. Toisaalta positivistisessa selityksessä ei voida turvautua kuin objektiivisesti tutkittaviin asioihin, jolloin uskomuksien ja halujen käyttö selityksinä on heikkoa, koska ne eivät positivistisessa näkemyksessä oikein selitä mitään, koska niiden luonne, laki niiden takana, on vielä suurelta osin tuntematonta.

Arkipsykologian kohdalla tämä jakauma on erityisen selvä. Arkipsykologiassa käytetään jokapäiväisiä selityksiä siitä, miten normaalisti selitämme tapahtuman. Normaalisti selitämme tapahtumia siten, että kohteen teon takana on halu, joka voi johtua jostain uskomuksesta. ("Squirrel" osti miekkailukirjan koska hänellä oli halu oppia miekkailua, ja hänellä oli uskomus että kirja olisi erityisen opettavainen.) Hermeneutiikan mukaan tälläinen selittäminen on täysin hyväksyttävää, täydentämistä ei tarvita. Asia ymmärretään. Positivistin mukaan taas tämä on vasta ensimmäinen askel kohti selittämistä. Positivistista ominaisuuksiltaan tuntemattomat määritelmät tulisi korvata tieteellisillä, analyyttisillä, määritteillä, joilla on jokin tietty sisältö. Positivistista tämä selitys on puutteellinen. (Sitä voisi kutsua esitieteelliseksi, jollei se olisi ainut tapa selittää tapahtumaa mitenkään.) Hermeneuutikko toki todennäköisesti myöntää että arkipsykologia ei selitä mitään luonnonlakia toiminnan takana. Olennaista on suhtautuminen: Hänestä on virhe kuvitellakaan että tälläinen selitys voisi löytyä. Heistä vaikka neurotieteet kehittyisivät miten pitkälle, näillä laeilla ei voitaisi selittää subjektiivisuutta itsessään, joten näillä laeilla ei olisi enää mitään tekemistä ihmisen toiminnan selittämisen kannalta.

Tässä kohden on huomattava, että positivismi ei suinkaan ole sitoutunut neurotieteeseen. Se ei ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen teoriaan. Se on sen sijaan sitoutunut objektiivisuuteen. Sen mukaan asiat tulee selvittää kylmän analyyttisesti kolmannesta näkökulmasta, ulkopuolelta. Se korostaa subjektiivisuuden olevan selitysvoimaltaan olematon. Vain jos asia rajaa asioita, se sisältää informaatiota todellisuudesta. Yksilöllisyys on sen mukaan askel kohti sitä, että mitä tahansa selitystä voitaisiin pitää oikeana.

Positivismin ongelmana on tietenkin se, että jos ilmiölle A halutaan selitys, täytyy keksiä miksi se tapahtuu. Tämä tehdään teorialla B. Valitettavasti tälle teoria B:lle ei ole selitystä, ennen kuin keksitään teoria C, joka selittää teorian B, on sen takana oleva ilmiö. Mutta tässä vaiheessa meillä on teoria C, jolla on toki ominaisuudet, mutta ei tietoa siitä, miksi sillä on ne. Tätä voidaan jatkaa ikuisuuksiin. Siksi positivismin selitysvoima on aina pakko vetää rajana johonkin kohtaan. Positivismissa on aina on jotain, jota ei ole selitetty, jotain joka on pakko ottaa "eipositivistisesti" oletuksena. (Kuten positivistin täytyy aina olettaa myös metodinsa.)

Hermeneutiikan kannattajilla onkin muutama heikkous, joita ei ole voitu ratkaista, ja jotka on otettava huomioon:

1: On toki syytä olla epäilevä positivistisiin näkemyksiin, joiden mukaan ihmisen käytös voitaisiin neurotieteen avulla selittää yhtä tarkasti kuin esimerkiksi kuun kiertoradat avaruudessa. Mutta vielä suuremmalla syyllä olisi oltava epäilevä hermeneuutikkojen lausuntoja vastaan, jotka väittävät luonnontieteellä olevan jokin tietty raja. Historia nimittäin on pullollaan surkuhupaisia väitteitä näistä rajoista. Esimerkiksi 1700 -luvulla elänyt kemisti Venel oli sitä mieltä että kemia oli yksilöllisiä olosuhteita käsittelevä taide, joka oli enemmän taito kuin luonnontiede. Kemisti kehitti "silmän" kemiallisille ilmiöille työssään. Hänestä kemiasta ei voitu vetää mekanistisia selityskaavoja mitenkään. Hänen näkemyksensä osoittautui vääräksi. Nykyään tämä "art des ciconstances" on melko kova luonnontiede.

2: Itse asiassa hermeneutiikan filosofia aidosti otettuna ei suinkaan kiellä positivistista tutkimusta. Vaikka hermeneuutikot usein korostavatkin "eri tieteet, eri metodi" -näkemystä, puhtaasti otettuna sen kannattajien tulisi päin vastoin hyväksyä kaikki näkemykset tutkimusareenalle. Sen tulisikin korostaa diskurssia ja sen sijaan että kieltäisi neurotieteen mahdollisuudet, suorastaan kutsua se mukaan keskusteluun. Toki positivistinen näkemys on yhtä subjektiivinen kuin kaikki muutkin selitykset, joten ei olisi mitään syytä rajata sitä ulkopuolelle, kun muutkin saman ongelman kanssa ratkeamattomasti painivat näkemykset sallitaan.

3: Hermeneutiikan suurin heikkous on siinä, että se ei kuitenkaan kaikesta huolimatta pääse käsiksi ideologisten uskomusten takana oleviin todellisiin uskomuksiin. Tässä on takana Boyerin "teologisesta korrektiudesta" tuttu ajatus: Ideologinen perustelu on ajatus joka lausutaan juhlapuheen tasolla mutta joka jää toiminnasta pois. Tästä on malliesimerkinä se, kun intiassa Trivandumin seudulla sonnivasikoilla oli kova kuolleisuus. Paikalliset sanoivat selitykseksi sen, että sonnit ovat vain heikkoja. He kiistivät kiusaamisen, koska lehmä on hinduille pyhä eläin. Tosiasiassa tutkittaessa tilannetta "positivistisesti", huomattiin että sonnivasikat saivat paljon lehmävasikoita vähemmän maitoa. Ne riistettiin utareilta miltei heti. Huomattiinkin mielenkiintoinen korrelaatio, jonka mukaan sonnivasikat kuolivat juuri niillä alueilla joilla härkien vetoapua ei käytetty. Muilla alueilla taas lehmä ja sonnivasikoiden kuolleisuudet jopa kääntyivät nurin päin. Tilanne on hermeneutikolle ongelmallinen, koska syrjintä oli selvää, mutta sen olemassaolo kiistettiin. Hermeneutikko on kuitenkin sitoutunut nimenomaan selittämiseen tekijän näkökulmasta. (Tässä tapauksessa pitäisi siis ajatella että joko sonnivasikat ovat toisaalla heikompia kuin toisaalla, tai että pitäisikin selittää "positivistisesti", että Anna meni lukioon koska hänen vanhempansa olivat rikkaita.)

4: Puhdasoppisesti ensimmäisen toimijan näkökulmaan sitoutunut hermeneuutikko ei mitenkään voi päästä käsiksi tarkoituksellisen toiminnan eitarkoitettuihin seurauksiin. Tämä on tärkeää, koska eiaiotut yhteydet kattavat valtavan osan yhteiskuntatieteiden tutkimusalasta; Esimerkiksi jo se, että minä haluan ostaa talon johtaa tälläiseen eitavoiteltuun seuraukseen: Talojen kysyntä kasvaa ja talojen hinta nousee. Toki ostajana haluaisin talojen hintojen sen sijaan laskevan aina kun tarvitsen taloa. Kysynnän ja tarjonnan laki on siksi hermeneuutikolle jonkin asteinen päänsärky. (Luonnontieteessähän kaikkien mielestä hermeneutiikka on heikoilla suhteessa positivismiin. Kuun tavoitteita kierron syyksi on vaikeaa tutkia. Kivien sosiaalisuusselitys gravitaation taustavoimana tuntuu myös hieman erikoiselta.)

Eläinten vallankumous ranskalaiseen tapaan.

"Aurinko muuttuu mustaks / ja ihmiset ottaa vallan / Ihmiset muuttuu eläimiksi / takaisin luontoon / takasin valkoset vastaan punaset muotoon."
(AVAIN, "punainen tiili")

Elämän, eläimien ja ihmisen suhde toisiinsa on vaihtunut ja tästä on esitetty paljon näkemyksiä. Käytännössä tämä näkemys on vaikuttanut siihen, miten ihminen on nähnyt itsensä ja luonnon ympärillään. Tämä vaikuttaa lähinnä siihen, miten ja mitä kohtia luetaan muskettisoturien tunnuksesta: "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta". Joko eläimet on ihmisiä varten (kaikki yhden) tai koko biosfääri on samassa veneessä (kaikki yhden ja yksi kaikkien) vai onko ihminen peräti niin vaarallinen, että hänen olisi poistuttava eliökunnan puolesta (yksi kaikkien.)

Tästä näkemyksestä voidaan sanoa että ihmisten suhde eläimiin voidaan jakaa seuraavasti:

1: Antroposentrinen näkemys, ihmiskeskeisyys. Tässä ihminen nähdään luomakunnan huippuna. Tämä johtaa siihen, että ihminen voi hyväksikäyttää eläimiä ja hallita luontoa. Varhain antroposentristä maailmankatsomusta edusti mm. Aristoteles. Hänestä luonnossa oli arvohierarkia. Ihmiset edustivat järkeä, jota ei ollut eläimillä. Carl von Linnén taksonomiakin edusti tälläistä hierarkista näkemystä. (Joka heijastuu eräässä evoluutioteorian väärinkäsityksessä, siinä että luonto nähdään "suoraviivaisina tikkaina", jossa ihminen keikkuu huipulla.) Yllättävintä kyllä, tätä antroposentrisyyttä löytyy myös humanismista, pehmeästä imagostaan huolimatta. Siinähän "ihminen on kaiken mitta". Maailmankuvan muutos maakeskeiseksi ei silti suinkaan vaikuttanut tähän ihmisten ja eläinten aseman muutokseen. Ihminen on kyllä pyrkinyt pitämään erityisasemaansa. Esimerkiksi René Descartes näki eläimet vain koneina, hänestä niillä ei ollut sielua eikä tajuntaa. Tämä tietenkin mahdollisti sen, että Descartes voi tehdä eläimillä kokeita. Toisaalta antroposentrismi ei tarkoita suoraan eläinten huonoa kohtelua: Immanuel Kantin näkemyksessä ihminen oli eläimen yläpuolella, mutta eläinten huono kohtelu oli väärin, koska se vaati ihmiseltä julmuutta. Eläimen vahingoittaminen tarkoituksettomasti tarkoitti hänelle siksi ihmisen oman eettisyyden romuttamista. Ludvig Wittgensteinista taas eläimillä ei ollut tietoisuutta, joten niiden tuska oli näennäistä, toisin kuin ihmisten tuska.

2: Biosentrinen näkemys, elämäkeskeinen katsomus. Tässä ihminen on osa luontoa. Varhaisimmat näkemykset ovat todella varhaisia. Muun muassa shamanismissa ihmisellä on toteemieläimiä, jotka on eräänlaisia henkisiä oppaita. Tämä näkemys toisin sanoen korostaa ihmisten ja eläinten henkisyyden samanlaisuutta ja yhteyttä. Ihmisistä viisaimmat, shamaanit, osaavat ottaa oppia eläimistä. Myös esisokraatikot edustivat animistista näkemystä, jossa elävän ja kuolleen välillä ei ole suurta eroa. Tässä näkemyksessä esimerkiksi kivissä voi olla henkeä. Toki lievemmissä animismin muodoissa henkeä on kaikessa elävässä, kuten sienissä, kasveissa ja eläimissä. Kreikkalaisilla oli tähän liittyviä myyttejä, joissa luonnon vahingoittamisesta seuraa ikävyyksiä. Biosentrismiä on edustanut muun muassa sellaiset ajattelijat, kuin Pythagoras näki elolliset yksilöinä, kaltaisinaan. Hän oli tämän vuoksi kasvissyöjä. Plutarkos taas korosti onnellisuuden vientiä. Eläin on selvästi iloinen ennen tappamista, Hänestä tämä ilo riistetään jos liha syödään. Montaigne oli hänen ihailijansa ja seuraajansa. Myös Leonardo da Vinci näki luonnon yhteyden, ja oli tämän vuoksi kasvissyöjä. Myös Humesta, Voltairesta ja Rousseausta oli väärin elättää itsensä tappamalla eläimiä, koska heille eläimet olivat ihmisten kaltaisia. Benthamista mielihyvä ja mielipaha olivat samanlaisia ihmisillä ja eläimillä, ja koska ne olivat paha asia ihmisillä, ne olivat paha asia myös eläimillä. Darwin taas tunnetusti laski ihmisen jälleen osaksi eläimiä. (Hän tosin myös söi lihaa.)

3: Edellisten synteesiä taas edustivat "jo muinaiset Roomalaiset", joilla oli käsite "jus animalium". Eläimillä oli heidän mukaansa siis jonkinlaisia oikeuksia. Mutta samanaikaisesti roomalaiset pitivät petoja areenoilla taistelemassa. Eivätkä itkeneet härkien uhraamistakaan. Toisaalta myös kristinuskon eräiden näkemysten voidaan katsoa osoittavan kaksinaista näkemystä. Toisaalta Raamatussa esiintyy Aristoteelinen, hierarkinen ajattelu ; Ihminen on Jumalan kuva ja luotu maan päälle hallitsemaan eläimiä. Tämä hierarkia on heijastunut sitten kulttuuriin muun muassa siten, että englannin sana "brutal" on alun perin tarkoittanut eläintä. Brutaali ihminen oli siis eläimenkaltainen. Samanaikaisesti Nooan kertomuksen voidaan katsoa käsittelevän ihmisen ja eläinten liittoa. Ja keskiajan eläinoikeudenkäynnitkin nojasivat siihen, että eläin oli osa yhteisöä. Eläinoikeudenkäynneissähän eläin saattoi olla oikeudessa tuomittavana ja jopa todistajana. Kenties selkeimmin tämä molempiin luokituksiin kuuluminen näkyy Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Hänelle sääli eläimiä kohtaan opetti empatiaa myös ihmisiä kohtaan, mutta eläimet oli kuitenkin tarkoitettu ruuaksi ja niitä voi syödä. Hänen tulkintansa mukaan "älä tapa" -käsky ei siksi koskenut eläimiä, vaan ainoastaan ihmisiä. Toisaalta itse katson itseni tähän väliluokkaan sen takia, että kannatan eläinten hoitamiseen näkemystä, jossa eläimen on saatava elää lajinmukaisesti mukava elämä, mutta niitä saa silti syödä. "Hoida hyvin - tapa nopeasti" -periaatteella.

On erittäin harvinaista, että ihminen korottaisi eläimet itsensä yläpuolelle. Tosin eläinsuojelijoiden puheissa saattaa tälläistäkin esiintyä. Nuori innokas kettutyttö voi esimerkiksi olla sitä mieltä, että eläimen arvo on suurempi kuin ihmisen arvo.

Tosin tässä kohden on huomattava, että esimerkiksi Pentti Linkola ei itse asiassa edusta tälläistä näkemystä, koska hänestä ihmisiä pitäisi tappaa merkittävästi vain sen takia että meitä on liikaa, määrämme syrjii muuta luontoa ja eläimiä. Hän korostaa elämän monimuotoisuuden säilyttämistä, ja vastustaa ihmistä vain sen takia että ihminen häiritsee tätä. Ihminen on laji muiden joukossa, siis yhtä arvokas. Koska ihminen kuitenkin tuhoaa luonnon monimuotoisuutta, hän hyökkää omaa arvokkuuttaan vastaan. Hieman vastaavaa henkeä, tosin ilman viittauksia ihmisten tappamiseen, löytyy James Lovelockin Gaia -hypoteesissa. Hänen mukaansa olennot jotka parantavat ympäristöään selviytyvät paremmin kuin eliöt jotka vahingoittavat ympäristöään. Luonnon kantokyvyn ylittävien lajien kannat romahtavat. Seurauksena näistä on ennemmin tai myöhemmin tämän lajin sukupuutto. (Eli näkemys ei ole ristiriidassa evoluution kanssa vaikka pinnallisesti voisi luulla toisin.) Lovelock kuitenkin korostaa että ihminen voi toimillaan vaikuttaa tilanteeseen. Esimerkiksi jos emme saastuta, ja lisäännymme hallitusti emmekä kerskakuluta, emme tuhoa omia elinmahdollisuuksiamme. (Minkä teemme pienimmälle, sen teemme itsellemme.)

Magister Mundi sum!

"si hoc legere scis nimium eruditiones habes." (Jos voit lukea tämän, olet ylikoulutettu.)

Puoliso sai Pro Gradunsa palautettua. Eilen oli viimeinen askel, virallisisten sinisien kuorien älypähkinän ratkaisu. (Eihän sitä ilman ansiota tule selvitä valmistumisesta. Jos et saa kuoripähkinää ratkaistua, sinä olet sekä tyhmä että sosilaaisesti lahjaton, kun et joko selvitä itse tai löydä tehtävään jotakuta joka siihen pystyy.) Ja palautettu. Viimeisenä päivänä ennen tutkinnonuudistusbyrokratian hampaisiin joutumista, kuinkas muuten. Onko muunkaanlaisia palautuspäiviä, kuin ehdottomia deadlinepäiviä?

Aiheena hänellä oli "luotettava internetreititys", eli hajautettujen internetjärjestelmien viestintämenettelyt ja tähän liittyvä tietoturva. (Ei kuitenkaan ihmiset ja tietoturva, koska niihin tietoturva murenee, eivät sovi samaan lauseeseen keskimäärin.) Tavoitteena jalosti ja ylevästi valmistuminen akateemiseksi pätkätyöttömäksi, josta onkin suunta vain ylös päin. On hyvä että yliopisto antaa monenlaisia mahdollisuuksia kehittyä valmistumisen jälkeen.

Se on kai sitä "elinikäistä oppimista".

Itselle jäi päällimmäisenä mieleen se, kuinka gradun lauserakenteet muistuttivat todella paljon Petteri Järvisen ilmaisua. Kaikilla meillä on tyylinsä ; Puolisoni tyyli vain on myös jonkun toisen tyyli. Niin, olihan siinä tietysti asiaakin. Mutta minä en tietoturvasta hirveästi ymmärrä, vain sen mitä Petteri Järvisen ja joidenkin muiden kirjoista olen lukenut, joten siitä ei sen enempää tai tarkemmin.

Tietenkin nyt täytyy vielä odottaa vastausta, mutta en usko palaavan bumerangina takaisin, vaan luulen että osuu maaliinsa. Käytännössä puolisoni on maisteri. Enää pitää hakea paperia asian tueksi. Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä paperi on yleisesti katsoen jotenkin tärkeämpää kuin itse osaaminen. Jos yliopistolla oltaisiin vain printtailtu noita papereita, koko tuota sinisten kansien kanssa askarteluta voitaisiin välttyä. Niin kuin rahapajakin voisi ratkaista kaikkien -tai ainakin minun- rahapulan printtaamalla enemmän seteleitä ja antamalla niitä auliisti. Sitten voisi vain printtailla niitä lappusia, kuten Amerikoissa tehdäänkin. Sitten kaikki olisivat niin tohtoreita ja maistereita ja niin halvalla, että yhteiskunta voisi tarjota sellaiset kaikille. Syntyisi ihmeyhteiskunta, jossa kaikki olisivat niin viisaita, että heillä olisi kolme päätä. (Sillä niistä lapuistahan se järjen määrä arvioidaan. Totutusti.) Näitä "lappuja" ei kuitenkaan jostain syytä arvosteta. Ne nostavat arvostusta yhtä paljon kuin mitkä tahansa muutkin printit, vaikka toppless -intiaaneista. (Kiinnostuneet voivat etsiä näitä internetistä itse.) Ehkä kyseessä onkin vain sovittu symboli joka kertoo siitä työstä niiden sinisten kansien kanssa.

Niin kuin rahan painaminenkin johtaa vain inflaation ryöpsähdysmäiseen kasvuun, ja sitten tyhjä setelipaperi on arvokkaampi kuin sellanen jossa on painettu seteli. Tosin tuollainen Amerikoista ostettu Ph.D. -diplomikin taitaa olla arvokkaampi paperina, sellaisen heiluttaja saa huonoa mainetta. Tai hetkinen, tässä kohden diplomi -inflaatio ei näytäkään iskevän kaikkiin. Kenties inflaationkin voisi ratkaista antamalla ne halvat setelit jollekulle, joka on niin tyhmä että on halukas vaihtamaan ne tyhjiin setelipapereihin.

Itselle asia on tietysti hieno, koska pääsin eilen elokuviin, "National Treasureen", jossa metsästettiin kadonnutta federaation kultaa joka olikin Eldorado, lähes kaikkien mahdollisen salaliittotarinoiden kautta. ja tämän jälkeen sain paljon munkkeja. Kotiin pizzerian kautta. Tosin erikoisinta tässä on se, että oman kouluni kanssa olen vielä "mies-kesken -hyökkäyksessä".

Pääluvun laskeminen.

Populaatioiden yksilöiden lukumäärän laskeminen on usein vaikeaa. Kotiakvaariossani se vielä onnistuu, koska se on suljettu ja lukumäärä ei ole kovin suuri. Anoppini vanhassa akvaariossa se ei enää onnistuisi yhtä helposti. Hänellä on miljoonakaloja ja niitä on paljon. Periaatteessa hänenkin akvaariostaan voidaan laskea määrät, vaikka kala kerrallaan ämpäriin laittaen. Vaiva olisi tosin turhaa. Tämä laskentatapa perustuu koko populaation mittaamiseen. Siis vähän samaan tapaan kuin armeijassa tiedetään montako henkilöä kompanjassa on.

Luonnossa on vaikeampaa laskea. Esimerkiksi hirvien lukumäärät on kuitenkin hyvä arvioida, jotta voitaisiin esimerkiksi antaa oikeat, eli hirvikannan tasapainoon johtavat, määrät metsästyslupia. Liika vähän lupia johtaisi hirvien määrän kasvuun ja tämä kasvattaisi hirvikolarien määrää. Toisaalta liian paljon lupia johtaisi siihen että hirvet menisivät pataan. (Toki tämä on karkeistus, mutta idea tulee näin selville.)

Olemme siis jo oppineet, että populaatioon kuuluvien yksilöiden määrää on usein vaikea tietää tarkasti, varsinkin jos kyseessä on suuret populaatiot ja varsinkin jos populaatiot ovat avoimesti eisuljetussa ympäristössä kulkevia. Olemme oppineet myös sen, että populaation koon arviointi on tärkeää.

Lintuparvissa lintujen määrää voidaan arvioida laskemalla jonkun määrän lintuja, ja ottamalla suunnilleen samankokoisia alueita lintuparvesta. (Kuten:Tuossa kohdasa on 10 lintua, ja tuon kokoisia on ehkä 10 kpl parvessa) Näin saadaan arvio koko parven koosta. (Esimerkissä noin 100 lintua.)

Hirvipopulaatioiden ja muidenkin eläinten lukumäärien arviointiin käytetään riistakolmiota. Se on yhden peruskarttalehden alueelle. Sille vedetään tasasivuinen kolmio, jonka yhden sivun pituus on 4 km. Kolmio yritetään asettaa siten, että sen päätepisteet on helppo laskea. Se myös yritetään vetää siten, että se olisi suhteellisen helppokulkuisessa maastossa. Tämä on tärkeää, koska laskenta suoritetaan kiertämällä kolmio. 12 kilometrin lenkki on riittävän raskas muutoinkin. Vääristymää tulokseen tästä valikointitavasta ei tule merkittävästi, koska kolmion sivun pituus on niin pitkä, että se pakosti kulkee monenlaisten alueiden läpi kattavasti. Kolmiossa suoritetaan riistanlaskenta kaksi kertaa vuodessa. Kesällä lasketaan kanalintujen määrät ja talvella niiden lisäksi myös nisäkkäät. Koska riistakolmio on pysyvä, sillä voidaan mitata myös elinympäristöjen muutoksia. Kolmion alueella lasketaan ylitysjälkien määrät. Menetelmä perustuu tilastomatematiikkaan siten, että ei ole merkitystä, onko sama eläin ylittänyt linjan useassa kohdassa vai ei. Useiden eri kolmioiden tuloksista saadaan sitten arvioitua eläinpopulaatioiden koko. (Menetelmä on hieman sama, kuin piin arvon selvittäminen tulitikkukokeella.)

Koska tämä on tämä paikka, käytännöstä rohajdetaan nojatuoliin miettimään asioita teorian pohjalta. Toimimme noin käytännössä, mutta miten siis teemme laskennan teoriassa. (Mihin ajatuksiin laskentaa voidaan perustaa.) Periaatteessa populaation yksilömäärä voidaan karkeasti selvittää kolmella tavalla:
1: Laskemalla koko populaatio.
2: Ottamalla populaatiosta otos ja arvioimalla kuinka suurta osaa populaatiosta otos edustaa.
3: Saaliin vähenemämenettely.

Tärkein menetelmä, joka ei perustu koko populaation määrän laskentaan, on merkintä-takaisinpyynti -menetelmä. Tässä menetelmässä tuloksiin vaikuttaa olennaisesti se, onko populaatio suljettu vai avoin. Avoimessa populaatiossa yksilöitä "tulee ja menee" eikä kokonaismäärä ole koskaan kerralla pyydettävissä, toisin kuin armeijassa tai akvaariossa.
___1: Merkintä-takaisinpyynnissä suljetun populaation menetelmiä ovat:
_____1:1. Petersenin menetelmä: Yksi merkintä, yksi takaisinpyynti. Menetelmässä perustana on todennäköisyyslaskennasta peräisin oleva ajatus, että ensimmäisellä kerralla merkittyjä yksilöitä on samassa suhteessa populaatioon kuin toisella kerralla on merkittyjä otokseen. Menetelmä antaa hieman vääristyneitä tuloksia, koska se voi yliarvioida populaation kokoa. Tämä korostuu jos otoskoot ovat pieniä. Seber on esittänyt tälle laskentatavalle korjatun version, jossa olettamuksena on se, että merkittyä yksilöä ei palauteta populaatioon. Joskus kuitenkin yksilö palautetaan populaatioon, ja se voi teoriassa tulla toisen kerran pyydetyksi. Esimerkiksi jos olet merkinnyt isoja kaloja, et voi uudelleenpyynnissä pitää niitä kaikkia veneessä kunnes otos on tehty vaan joudut päästämään ensimmäiset takaisin. Tähän erikoistilanteeseen on olemassa Baileyn esittämä muunnos. Sekä Seberin, että Baileyn kaavat toimivat erinomaisesti, käytännössä virheettömästi, jos takaisinpyynnissä on vähintään 7 yksilöä.
_____1:2. Schnabelin menetelmä: useita merkintöjä ja takaisinpyyntejä. Schanabelin menetelmä on Petersenin menetelmän laajennus, jossa tehdään useampia merkintöjä ja taksinpyyntejä sarjassa. Yhtälö "summaa" kaikkien merkintä-takaisinpyyntien tulokset.

___2: Merkintä takaisinpyynnissä avoimiin populaatioihin soveltuvia tekniikoita ovat:
_____2:1. Jolly-Seberin menetelmä: useita merkintöjä ja yksilöiden laskentoja. Yksilöt voidaan laskea myös ilman pyydystämistä, jos merkit ovat näkyviä. Tämä menetelmä perustuu merkittyjen ja merkkaamattomien yksilöiden laskentaan usean kerran ajanjakson aikana. Pyyntien aikana merkitään lisää yksilöitä ja merkityt yksilöt palautetaan populaatioon. Populaatioon voi tulla ja sieltä voi poistua yksilöitä. Yksilö voidaan havaita usean kerran, ja yksilöä ei aina havaita. Menetelmässä yritetään arvioida ensin, mikä on kyseessä olevan hetken merkittyjen eläinten populaation koko (se ei välttämättä ole suoraan merkittyjen yksilöiden summa, koska osa aiemmin merkityistä on voinut kuolla tai siirtyä muualle). Merkittyjen populaatiokoko suhteutetaan sitten merkittyjen osuuteen havainnoissa, ja tästä saadaan todellinen populaatiokoon estimaatti. Tämä menetelmä sopii kaikista parhaiten luonnon populaatioihin. Sen huonona puolena on se, että se vaatii paljon työtä. Lisäksi siinä havaintojen keruu vie aikaa ja aineiston käsittely on monimutkaisempaa.
_____2:2. Fisher-Fordin menetelmä: Tämä on eräs vanhimmista useaan ottokertaan perustuvista menetelmistä. Ongelmana tällä menetelmällä on se, ettei populaatikokojen estimaateille ole saatu kehitettyä luottavuusarvoja, tosin eloonjäävydelle se tarjoaa hyvät arviot ja luotettavuusrajat. Kuitenkin simulaatiotutkimuksissa Fisher-Ford -menetelmä on antanut jopa tarkempia populaatiokoon arvioita, kuin Jolly-Seberin menetelmä. Joten tämäkään menetelmä ei ole huono.
___3: Saaliin vähenemään perustuvissa menetelmissä ykkössaalis, eli standardoidun pyyntiponnistuksen saalis, pienenee sitä mukaa, kun saalis kasvaa ja populaatio pienenee.
_____3:1. Moran-Zippin menetelmä, josa tehdään kaksi standardisoitua pyyntikertaa. Tutkimus tehdään nopeasti, jolloin populaatio voidaan käytännössä olettaa suljetuksi populaatioksi, vaikka se muutoin olisikin avoin. Lisäksi nopean tutkimisen vuoksi pyydetyt voidaan pitää elossa ja vapauttaa kokeen jälkeen, jolloin luonto ei kärsi testistä.
_____3:2. Junge-Lipovarskyn menetelmä taas perustuu kolmeen standardisoituun pyyntikertaan.

Tieteellä rationalisoitu Jumala.

"Nykyisin halutaan oikeutta eläimille. Ennen haluttiin eläimet oikeuteen."
(Tuomo "Squirrel" Hämäläinen, työpaikan kahvipöytä, 12.4.2008)

Tämä blogaus on irrallinen jatkokertomus aikaisemmalle blogaukselleni.

Aikaisemmin ajateltiin, että eläimetkin olivat moraalisesti vastuussa teoistaan. Synnit oli korjattava, joko maan päällä tai sen jälkeen. Tämän vuoksi keskiajalla pidettiin erityisiä eläinoikeudenkäyntejä.

Eräs kuuluisimmista eläinoikeudenkäynneistä oli se, kun Lausannen kirkollinen tuomioistuin antoi 1451 tuomion iilmadoille. Iilimadot olivat tulleet eräisiin lammikoihin, ja oikeus päätti määrätä madot poistumaan lammista. Tottelemattomuuden, eli sen vuoksi että eivät totelleet kirkollisen tuomioistuimen käskyä ja poistuneet lammista, iilimadot saivat kirkonkirouksen.

Näitä tuomioita pitävät ihmiset kokivat olevansa rationaalisia. He eivät vastustaneet edes aikansa tiedettä. Heitä ei silti voisi kutsua rationaalisiksi. Tässä kohden on muistettava, että vaikka tuon ajan ihmiset uskoivatkin monenlaisiin virheellisiin asioihin, kuten maakeskisyyteen, maakeskisyys oli sen ajan tieteellinen teoria. Tältä kohden voidaan sanoa että Lausannessa ollut tiedemies kannatti ptolemaioslaista maailmankuva. Ja oli tämän uskonsa kanssa rationaalinen. Se oli sen ajan tieteellinen paradigma.

Rationaalisuus ei siis tarkoita sitä että uskomus olisi tosi. Se on vain se taktinen ero "uskomuksen" ja "hyvin perustellun uskomuksen" välillä.

Mielestäni tämä rinnastuu hieman Alister McGrathin ajatteluun. Hänen mukaansa vaikka tiede ei ylläkään tuonpuoleiseen totuuteen, on se kuitenkin kristilliselle uskolle hyvä apuväline. Toki olen McGrathin kanssa täysin yksimielinen sen kanssa, että uskonnon tai tieteen ei tarvitse tässä lainkaan luopua identiteetistään tai perusnäkemyksistään. Minusta, kuten McGrathistakin, uskonnollinen fundamentalismi ei ole vastaus tieteen ja uskonnon väliseen suhteeseen. Olen täysin samaa mieltä myös sen kanssa, että jos maailma on Jumalan luoma, naturalismista ei tarvitse luopua tutkimusmenetelmänä, se ei tee siitä väärää. Sillä vaikka maailma olisi Luojan luoma, voisimme naturalismilla selvittää miten se toimii. Mutta minusta tämä ei tarkoita sitä, että naturalismi olisi jotenkin työkalu Jumalan rationalisoimiseen.

Tosiasiassa tälläinen "naturalismilla rationalisoitu kristinuskon yliluonnollisuus" on loogisuudessaan samaa maata, kuin Lausannen iilimadon tuomitsijoiden. Uskovainen voi olla täysin tieteen teorioiden mukainen, eikä hänen näkemyksensä tarvitse olla ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että itse usko muuttuisi rationaaliseksi. Iilimatojen kirkonkiroukseen laittaminen ei muuttunut tieteellisen ajattelun mukaiseksi vain sillä, että sen kannattaja luotti sen ajan tieteeseen. Eikä maakeskisyydellä voinut todistaa sitä onko iilimadot vastuullisia teoistaan ja kirkonkirouksen vaikutuksen alla vai eivät. Sillä tosiasiassa vaikka iilimatojen vastuullisuus perusteltiin rationaalisiin syihin vedoten tietyistä lähtökohdista, moraaliperustelut olivat eri asia kuin tieteelliset perustelut.

Sittemmin erot tieteen ja uskon välillä ovat toki kasvanut, koska voidaan jossain määrin ajatella että sekä iilimatojen syyllisyys että maakeskisyys redusoituivat sen ajan teologiaan, kun taas nykään astronomia ei ole lainkaan alisteinen teologialle. (Vaan pikemminkin teologia joutuu mukautumaan astronomian tuloksiin.) Toki molemmista näkemyksistä on luovuttu sittemmin. Mutta iilimatojen eettinen vastuu ei kysymyksenä ollut samalla tavalla tieteellinen kuin maakeskisyys. Maakeskisyydestä luovuttiin havaintojen vuoksi ja uusi näkemys sulautettiin teologiaan. Iilimatojen vastuukysymyksistä on luovuttu joistain aivan muista syistä.

Se, että minä luotan logiikkaan ja tieteeseen joissain asioissa järkkymättömästi, ei tarkoita sitä että olisin virheetön ja rationaalinen kaikissa toimissani ; Eihän kummituksien metsästäjiäkään pidetä rationaalisina vaikka nämä kuinka luottaisivat kvanttifysiikan teorioihin ja työskentelisivät niiden kanssa Nobeltasoisesti. Sama koskee tietysti uskoakin.

Tämä tarkoittaa sitä, että usko ei välttämättä ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta tämä ei tarkoita sitä että tiede jotenkin muuttuisi uskon apuvälineeksi ja tueksi ; Itse asiassa voidaan täysin sanoa, että tieteeseen luottava uskovainen on ongelmissa, sillä ollakseen aidosti rationaalinen tieteellisellä tavalla hänen tulisi olla kreationisti. Sillä muutoinhan hänellä olisi useita loogisia järjestelmiä, joita hän käyttäisi aina sen mukaan mikä hänelle itselleen sopii. Jos hän väittää että hän soveltaa tieteellistä metodia aina, paitsi silloin kuin kyseessä on Jumalan tutkiminen, hän ei ole rationaalinen. Hän ei minkään systeemin mukaan seuraa omaa loogista järjestelmäänsä järkähtämättömästi. Hän ei myöskään aseta näkemystään Jumalasta testiin, eli alista sitä logiikalle joka vastaa kysymykseen (Sanoo logiikan ja aksioomien pohjalta olematta aksiooma vastaukseksi "kyllä", "ei" tai edes jotain jolla näiden todennäköisyyttä voidaan arvioida.) Tälläinen uskovainen vaihtaa logiikkaa, joten jos hän laskisi matematiikkaa, hän vaihtaisi aksioomia sen mukaan, että tietyistä laskuista pitää vaikka väkisin saada tietty tulos. Tämä onnistuu tietysti, kun sallitaan logiikan hylkääminen siinä nimissä että "Sovellan sitä vain siellä missä se toimii, mutta se ei vain välttämättä toimi kaikessa". Tämän jälkeen olisi eriskummallista väittää että matematiikka olisi jotenkin hyvä apuväline tämän eimatemaattisen päättelyn kohteen käsittelyssä. ~ Jos Jumalaa ei voida käsitellä tieteellä, tiede ei enää mitenkään voi muuttua sen tukijaksi. Tiede tai muunlainen päättelyjärjestelmä tukee päätelmää jos ja vain jos se voi käsitellä asiaa.

Usko ei siis ole välttämättä ristiriidassa tieteen kanssa. Usko voi olla jopa totta. Se, että tiede olisi uskon rakennusteline taas onkin sitten aivan eri asia.

Delfoin ninja.

"Tunne itsesi ja tunne vihollisesi; Et häviä sadassakaan taistelussa Jos et tunne vihollista mutta tunnet itsesi, sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa ja hävitä. Jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, olet tuomittu häviämään."
(Sun Tzu)

Ajoittaminen ja rytmi sekä toiminnan yleinen henki on keskeistä miekkailussa ja kaikessa muussakin itsepuolustuksessa. Ott Jud sanoi Warusseppäin suomentamana seuraavasti:

"Kaikessa painissa tulee olla kolme asiaa / ensimmäinen on taito / toinen on nopeus / kolmas on voiman oikea käyttö / Näistä huomaa että paras on / nopeus joka ei salli toisen tehdä vastatekniikkaa / seuraavaksi huomaa / että jokaisen heikomman kanssa tulee painia ajoituksella 'ensin' (vor) / samanvoimaisen kanssa tulee painia 'kanssa/samanaikaan' (indes) / ja jokaisen vahvemman kanssa tulee painia 'jälkeen' (nach) / ja kaikessa 'ensin'-painissa toimii parhaiten nopeus / ja kaikenssa 'kanssa'-painissa toimii vaaka (tasapaino) / ja kaikessa 'jälkeen'-painissa toimii polven taittaminen"

Tässä korostetaan vihollisen voimakkuuden tuntemista ja siihen reagoimista järkevimmällä mahdollisella tavalla. Karatessa taas kamppailijalla on kaksi ajoitusvaihtoehtoa.

1: sen no sen, aloitteen ottaminen ennen vastustajan hyökkäystä.
2: go no sen, aloitteen ottaminen vastustajan hyökkäyksen jälkeen. Tämä voi olla taktinen ratkaisu, joka voi tulla kyseeseen myös muulloin kuin silloin, kun on jouduttu hyökkäyksen kohteeksi.

Ulkopuolisen voi olla vaikea sanoa, kumpaa versiota jokin toiminta on, koska taitavat karatekat tekevät suoritteet aikomuksien mukaan. Kun puolustaudutaan vihollisen suunnittelemalta hyökkäykseltä, kyseessä on go no sen, mutta jos se tehdään oikein, vastahyökkäys on saatu loppuun jo ennen kuin vihollinen on saanut oman iskunsa suoritettua, jolloin se näyttää ulkopuolisesta samalta kuin sen no sen.

Funakoshin mukaan "Karate ni sente nashi" , eli likimain että "karatessa ei ole ensimmäistä hyökkäystä". Tämä voidaan tulkita siten, että karaten henki olisi kuin aikidon henki, jossa korostetaan puolustuksellista luonnetta. Tässä näkemyksessä tavoite on itsepuolustusta ylevämpi. Jos kumpikaan ei hyökkää ensin, kamppailua ei edes tapahdu. Toisen tulkinnan mukaan on kohtalokasta odottaa että toinen suorittaa hyökkäyksensä ennen puolustukseen asettautumista. Tässä tulkinnassa karateka ei koskaan aloita kamppailua, mutta puolustautuu heti kun toinen on sen henkisesti aloittanut. Tällöin karateka vain aloittaa puolustautumisen jo ennen kuin tämä tavoite on ulkopuolisen silmiin realisoitunut.

Jälkimmäinen ajattelutapa on lähellä samuraikäsitteitä. ~ Katsujinken tarkoitti "elämää säilyttävää miekkaa" ja setsuninken "elämän riistävää miekkaa". Taito joka keskittyy itsepuolustukseen, tähtää pohjimmiltaan elämän säilyttämiseen. Taito joka perustuu hyökkäämiseen perustuu pohjimmiltaan elämän tuhoamiseen.

Strategiassa, johon kuuluu myös se, minkälainen aloite otetaan, on otettava huomioon myös kolme eri tyyliä jota painottaa. Kaikissa on huonot puolensa. Ja niiden ymmärtäminen on tärkeää. Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" -kirjassa korostetaan näkemystä, jonka mukaan vastustaja voitetaan nimenomaan estämällä tämän vahvat alueet. Edut voidaan tiivistää kolmeen pääkohtaan:
1: Nopeus. Suorituksen kokonaisnopeus riippuu monista tekijöistä. Tärkeimmät ovat jo aikaisemmin käsittelemäni reagoinnin aloittamisen lisäksi ajattelunopeus, reaktionopeus ja tekniikoiden suoritusnopeudesta. Reaktio ja suoritusnopeus ovat siitä erikoisia, että niiden kohdalla taitava kamppailija voi antaa vapaaehtoisesti viholliselle aloitteen, koska hän voi saada vastahyökkäyksen loppuun ennen kuin toinen saa oman hyökkäyksensä suoritettua. Nopeita vastustajia vastaan kannattaa yleensä turvautua häiritsemiseen koko ajan niin, että hän ei voi suorittaa hyökkäyksiään. Yksinkertaisimmat konstit tähän ovat kokoaikainen ahdistaminen ja liikkuminen, koska liikkuvaan kohteeseen on vaikeaa kohdistaa hyökkäyksiä. Myös voiman käyttö toimii, koska osumien saaminen hidastaa huomattavasti. On myös tärkeää huomata, että nopeus vaatii paljon energiaa, väsytysstreategia tulee siksi kysymykseen.
2: Teknisyys. Tekninen etuvoima ajetaan alas voimalla. Kun voimakas henkilö ajaa ja ahdistaa teknisesti taitavaa paineella, tämän yli vain jyrätään. Tämä on tärkeää, koska tekniset hienoudet vaativat usein aikaa ja ajattelua. Kun henkilöllä ei ole aikaa keksiä ovelia vastaliikkeitä, eikä aikaa toteuttaa niitä, ei taidoista ole hirveästi hyötyä.
3: Voima. Vahvempaa vastustajaa vastaan kamppaillaan ennen kaikkea välttämällä lähietäisyyttä. Voimakkaasti jyräävä on myös herkempi tasapainoon kohdistuville hyökkäyksille. (Hänessä on paljon inertiaa.) Kun omat hyökkäykset asetetaan nimenomaan vahvemman vihollisen aloitteisiin, ja vältetään hyökkäysten alle jäämistä (nopeudella), saadaan vahvaan kohteeseen paljon vahinkoa. On tärkeää huomata, että voiman käyttö tyypillisesti hidastaa henkilöä, hänhän joutuu siirtämään suurempaa määrää massastaan ja kohdistaa suurempia voimia eri suuntiin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nopea hyökkäyslinjan siirtely ei ole mahdollista. (Mikä taas antaa taktiselle toimillalle aikaa ja mahdollisuuksia.) On myös huomattava, että voiman käyttäminen väsyttää.

Yleisesti ottaen voidaan ajatella että idea tiivistyy Jalamon kirjassaan esittämään Yiniin(陰) ja Yangiin(陽) perustuvaan ajatteluun. Tässä on korostettu sitä, kuinka on toimittava toisin kuin vastustaja, jos tämä hyökkää suoraviivaisesti, on väisteltävä ja torjuttava pyöreästi. Jos toinen sortuu monimutkaisuuteen, on käytettävä suoraviivaista taktiikkaa. Jos toinen vetää, on työnnettävä. Tai kuten Liechtenauerin miekkailustrategioissa opetettiin "käytä voimaa heikkoa kohtaa kohden ja myötää voiman alta".

Voidaan siis sanoa, että ei ole voittamatonta strategiaa. Jokaisessa asiassa on heikkoutensa ja etunsa. Oma toiminta on suhteutettava toisen toimintaan, aloittipa vai reagoiko. Kamppailu on siksi ikään kuin kivi-paperi-sakset -peliä. Tosin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa toisen valitsemaa strategiaa on joskus vaikeampi arvata. (Tosin moni valitsee kiven. Siksi ovela aloittaakin paperilla. Ja jos tietää toisen ovelaksi, kannattaakin pelata sakset. Voitat joko tuurilla tai sillä että olet askeleen toisen edellä.) Ja tietenkin sillä erotuksella, että kivi-paperi-saksissa vaihtoehdot ovat periaatteessa yhtä hyvin saavutettavissa kun taas kamppailussa joissain asioissa vain on parempi. Ja kivi-paperi-saksista poiketen kamppailussa osa näistä asioista näkyvät jo ulospäinkin.

Näkymättömän miehen pitkä pimeä teehetki.

"Jokainen voi kutsua itseään voittajaksi, jos määrittelee voittamisensa riittävän joustavaksi."

On melko tavanomaista että fundamentalisti uskovainen kaataa uskonsa perustelemisen syrjään. Ateistin tulee osoittaa vääräksi hänen näkemyksensä. Ajatuksena on tietysti se, että Jumala on nimenomaan rationaalinen selitys, kunhan se ei ole ristiriitainen. Tosiasiassa se, mikä on mahdollista ei vielä tee siitä hyvin perusteltua. Sillä "erikoiset väitteet vaativat erikoiset todisteet."

Tätä on kuvattu muun muassa Russellin teekannussa. Siinä on esitetty väite teekannusta, joka kiertää niin kaukana että sitä ei voi havaita ihmisten teleskoopeilla. Tälläisen väittäminen on tietysti hölympölyä. (Sehän on "erikoinen väite".) Tälläinen falsifioimattomissa, kumoamattomissa, oleva perustelu on toki mahdollinen, mutta siihen uskominen ei nojaa todisteisiin. Teekannuun voidaan vain uskoa tai olla uskomatta. Ja ainut, mikä erottaa Jumalan teekannusta on loppupelissä ihmisen intuitio. Uskovaisista tämä intuitio on ilmeisesti merkittävä, koska he kertovat että teekannu on väärässä ja Jumala ei, koska teekannu on "naurettava". (Tosin he puhuvat vain omista intuitioistaan. Monien intuition mukaan Jumalan ajatus on absurdi. Mutta ilmeisesti toisten intuitiot ovat naurettavampia kuin toisten.)

Kyseessä on tietysti se, että uskovaiset harjoittavat maailmankuvaansa assimiloimista, jolle ei tunneta mitään rajoja. Duhemin-Quinen teesin lukenut muistaa, että mitä tahansa voidaan pitää totena, jos sallitaan sen tukeminen millä tahansa ad hoc -selityksillä tai epämääräistämisillä. Minkä tahansa väitteen ympärille voidaan siksi rakentaa selityssysteemi, jos se vain päätetään ydinkohdaksi. Toki tämä periaate hylkää "Occamin partaveitsen".

Tätä asiaa on käsitellyt Anthony Flew kertomuksessaan näkymättömästä miehestä. Kertomuksessa ideana on se, että uskovainen selittelee puutarhurin antamalla tälle erilaisia "extraordinary" -ominaisuuksia, kuten näkymättömyyden, jotta se olisi yhä mahdollinen. Tässä suhteessa uskovainen kertomuksessa assimiloi äärimmilleen, joten hän voi aina väittää että hänen kantansa puutarhurista ei ole ristiriidassa havaintojen kanssa. Tosin tässä vaiheessa puutarhuria ei enää kyetä erottamaan olemattomasta puutarhurista.

Flewn mukaan tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi olla agnostisia puutarhurin suhteen, koska muutoin voisimme olla agnostisia minkä tahansa suhteen. Flewn argumentti toimii kuitenkin vain evidenssiin nojaavassa päättelyssä. Tämä tarkoittaa sitä että puutarhurin väittäminen tieteelliseksi ei ole mahdollista.

Kuinka voittaa miekkailussa ; Äärimmäinen tekniikka.

0-4-7 vs. 1-1

Kamppailulajeissa on otettava huomioon erilaisia etäisyyksiä. Kamppaillajeissa etäisyydet tavataan jakaa kolmeen osaan:
1: Kaukoetäisyys, jossa nopea hyökkäys on mahdotonta. Tässä etäisyydessä on mahdollista arvioida vastustajaa, suunnitella taktiikkaa ja vaikuttaa psykologisesti.
2: Keskipitkä etäisyys, jossa kamppailijat ovat niin lähellä toisiaan, että hyökkäys voidaan tehdä lyhyt askel ottaen. Tällä etäisyydellä vastustajan puolustuksesta etsitään aukkoja ja häntä hämätään.
3: Lähietäisyys, jossa kamppailijat ovat suoraan toistensa vaikutuspiirissä. Tällä etäisyydellä kamppailun lopputulos ratkeaa.

Normaalissa tilanteessa tilanne on hieman monimutkaisempi. Sillä kehässä ollaan valmiina, jolloin iskuja ja torjuntoja voidaan tehdä melko nopeasti. Olet valmiina. Elävässä elämässä etäisyydet ja niiden vaikutukset muuttuvat, koska mukana tulee se, että ylipäätään huomaat tilanteen alkavan, ja että ehdit aloittaareagoinnin siihen.

Vartijakurssilla minulle opetettiin tärkeä etäisyys, 4 metriä. Se on etäisyys, jonka päästä toinen ehtii käytännössä juosta päin ja lyödä ennen kuin ehdit reagoida, jos et ole valmistautuneena. Toinen vastaava etäisyys on 7 metriä. Tältä etäisyydeltä toinen ehtii juosta sinua päin ennen kuin ehdit reagoida ja ottaa varusteet esiin vyöltä. Tietenkin valppaus pienentää näitä etäisyyksiä. Mutta keskeistä on huomata, että etäisyys on todella pitkä. Veitsellä heittämisen etäisyys kilpailuissa on noin 4 metriä ja heittoaseita on perinteisesti katsottu voitavan käyttää jotakuinkin 7 metrin päästä. (Tosin osuminen näiltä etäisyyksiltä vaatii paljon harjoittelua.)

Siksi voidaan sanoa että 4 ja 7 metriä ovat monellakin tavalla tärkeitä etäisyyksiä.

Siksi voidaan sanoa, että veitsellä hyökkääjän etu suhteessa pistoolilla puolustautujaan on jotakuinkin tuo sama 7 metriä. Tietenkin tätäkin etäisyyttä voi pienentää. Esimerkiksi iaido (居合道)perustuu pelkästään taitoon reagoida ja vetää miekka nopeasti esiin siten, että jo huotrasta veto on ensimmäinen hyökkäys ja/tai puolustus. Harjoittelulla reagointitapaa ja reagoinnista toimintaan siirtymisaikaa saa pienennettyä runsaasti.

Valppauden opettelukin on tässä erittäin merkittävässä asemassa. Siksi itämaisissa lajeissa on erityisiä zanshin (残心) -harjoitteita. Rento mutta tarkkaavainen mielentila auttaa kaikissa tilanteissa. Se lyhentää reaktioaikoja myös silloin, kun kamppailutilanne on jo päällä. Sillä tarkkaavuuden herpaantuminen johtaa aukon syntymiseen. Reagoimiseen menee pidempi aika tai toiminta -aika hidastuu. Syynä tälläiseen zanshinin rikkoutumiseen voivat olla monet asiat, kuten hengitysrytmin muutos, ylimielisyys, epäröinti, ja jopa silmien räpäytys.

Kuitenkin selvästi valmistautuminen painaa paljon. Ja käytännössä koska emme arkielämässämme ole ainakaan ihan koko ajan valppaina, etäisyydet hyökäystilanteessa johtavat siihen että ollaan todella lähellä. Tai niin lähellä kuin hyökkääjä haluaa.

Tämä on otettu huomioon muun muassa Krav Magassa. Sen perustekniikoissa on paljon erittäin lähellä tehtäviä. Tällä etäisyydellä normaalit taistelulajien harjoittamiset eivät toimi, koska vain murto -osaa niiden tekniikoista voidaa soveltaa. Ne kun soveltuvat hieman pidemmille etäisyyksille. Karatessa kuten miekkailussakin on tärkeää tietää ulottuvuutensa ja lyödä mahdollisimman pian. Näin niissä valtaosa kamppailuistakin on potku ja lyöntietäisyydeltä suoritettavia. Siinä ei sylikkäin juurikaan olla. Krav Magaa harrastanut on siksi hienoisessa etulyöntiasemassa. Toisaalta karateka taas on voitolla kehässä. Sillä kehässä näet vastustajasi, ja tiedät että hän on tulossa päin. Tälläisessä tilanteessa voidaan unohtaa 4 ja 7 metrin säännöt sujuvasti.

Tästä löytyy esimerkki:

Ilpo Jalamon "Bushi no te - soturin käsi" kirjassa käsitellään karaten historiaa. Merkittävänä huomiona on se, että aluksi siinäkin kamppailtiin erittäin lyhyissä etäisyyksissä. Sivulla 34 kerrotaan, kuinka karaten esimuodossa, toudissa, opetettiin pääosin kataa, ja sen tekniikat olivat pääosin läheltä tehtäviä. Mutta kun 1920 -luvulla siirryttiin myös ottelemisen puolelle, etäisyydet kasvoivat. Vapaaotteluiden myötä aggressiivisuus tuli mukaan kuvioihin. Kun aikaisemmin toudi oli keskittynyt puolustautumiseen, hyökkäämisestä tuli tätä keskeisempää. Eräs toudin mestareista, Gichin Funakoshi, olikin sitä mieltä, että otteleminen pilasi toudin luonteen. Hänen mukaansa se ei ollut urheilua, eikä kilpailua. Kyseessä piti hänestä olla budo, itsensä kehittäminen, jota käytettiin itsepuolustukseenkin vain äärimmäisessä hädässä. Sen sijaan toinen toadin mestari, Choki Motobu, joka oli käytännönläheisempi, taasen kannatti ottelemista.

Joka tapauksessa taistelu salilla ja kehässä eroaa jonkin verran oikeasta puolustautumisesta, jota varten toudi kuitenkin oli kehitetty. Kehässä ottelu toikin siksi tiettyjä muutoksia. Seuraava taulukko on sovellettu Jalamon kirjan sivulta 46 kerätystä taulukosta. Asiat ovat samat, luokittelumme asiaan ovat hieman erilaiset.


Suurin osa eroista johtuu nimen omaan siitä, että itse kamppailuolosuhteet ovat erilaiset. Kehässä taistelet tutulla tyylillä kamppailevan henkilön kanssa. Molemmat olette valmistautuneet, lämmitelleet itsenne vireeseen, olette kumpikin valppaimmillanne ja parhaimmillanne. Ja tiedätte että kehässä ollaan vain voitto mielessä. Oikeassa elämässä joku tuntematon päättää tehdä sinulle jotain pahaa ja tekee tämän yllättäen. Hyökkääjä voi tässä tapauksessa olla huumeissa, sinä taas voit olla töistä väsyneenä. Tälläisiä tilanteita ja niihin liittyvää pelkoa on lähes mahdotonta tuottaa keinotekoisesti millään salilla.