Tieteessä Tapahtuu paranormaalia.

Tieteessä Tapahtuu -lehdessä Leo Näreaho käsitteli Kia Aarnion ydintietoa koskevaa tohtorinväitöstä. Ja mikä riemastuttavinta, Aarnion puolustuspuhe oltiin saatu mukaan samaan lehteen.

Kun katsomme Näreahon esiintuoman Stephen Prauden määritelmän paranormaalille. Hän on esittänyt paranormaalin koostuvan kolmesta ehdosta:
a) Yksikään tämänhetkinen tieteellinen teoria ei selitä
b) jota ei voi selittää tieteellisesti ilman huomattavia muutoksia muualla tieteen teorioissa
c) jotka rikkovat odotuksiamme siitä, miten tämän tyyppiset oliot normaalisti käyttäytyvät

Aarnio puolustautuu kritiikiltä ja esittää, että hänen määritelmänsä ei ollut pelkkä kohta c, vaan se sisälsi myös kohdat a ja b.

Aarnion väitöskirjassa ydinkäsitykset noudattavat selkeästi ihmisen luontaisia ydinkategorioita. (Nämä ovat samankaltaisia kuin Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat - Miten uskonto selitetään" -teoksessa olevat skeemat. Myös Boyerin teoksessa skeemojen sekoittaminen yhdistettiin tyypilliseksi uskonnollisille ja paranormaaleille uskomuksille.) Tämä ydinkategorien sekoittuminen, eli skeemojen sekoittaminen, on huomattu myös Aarnion väitöskirjassa. (Eikä Näreahokaan tätä huomiota kiistä.) Väitöskirjassa on huomattu "ydinkategorioiden" sekoittaminen. Eli paranormaalejen oppejen, kuten feng -shuin kannattajat, yhdistävät erilaisia elementtejä yhteen.

Tärkeimät erot paranormaaleihin uskovan ja skeptikon välillä olivat Aarnion tutkimuksen mukaan:
1: vahvemmin uskovat sekoittivat ydinkategorioita enemmän
2: enemmän uskovat olivat ajattelutavaltaan intuitiivisempia

Toki tässä ei käynyt selvää, johtuiko skeptismi tarkemmasta analyysistä, eli yhdessä kategoriassa pysymisestä ja intuition ja vaikutelmien kriittisemmästä läpikäynnistä, vai oliko seuraus toisin päin: Maailmankuva muuttaa ajattelutapaa. (Voi olla että molemmat vaikuttavat monimutkaisesti rinnakkain. Mitä skeptisempi olet, sitä helpommin vältät intuitiota ja kun vältät sitä tarpeeksi, tästä tulee opittu tapa ja tämän kautta skeptisempi sinusta taas tulee.) Mutta tämä on spekulaatiota, selvää on että skeptinen ajattelu liittyy analyyttiseen, ydinkategorioita seuraavaan, ajatteluun ja uskominen intuitiiviseen, ydinkategorioita sekoittavaan, tapaan.

Mielenkiintoinen ilmiö oli myös siinä, että kun uskonnollisuus lisääntyi, myös paranormaaleihin asioihin uskominen lisääntyi. Mutta toisaalta vahva uskonnollisuus poisti paranormaaliin uskomisen. Tämä johtunee aivan suoraan siitä että tutkimus tehtiin Suomessa, jossa näistä uskovaisista suurin osa on kristittyjä, ja tässä uskonnoissa kielletään paranormaalit ilmiöt väärinä jumalina.

Mielenkiintoista oli tietenkin se, että väitöskirjassa on päädytty erilaiseen tapaan jaotella paranormaali, kuin mihin itse olen päätynyt. Itse olin jättänyt pois ihmisten odotukset ja tietyt synnynnäiset kategorisoinnit. Vaikka olin niistä tietoinen, en pitänyt niitä tärkeänä, koska kannatan näkemystä, joiden mukaan mitään totuusarvoa siitä onko jokin näkemys synnynnäinen vai ei, ei voida tehdä. Minun määritelmissäni ydintiedon odotusten mukainen näkemys, jonka hyväksyminen aidoksi havainnoksi vaatisi tiedeverkon uusimista.

Vaikka olin skeemoista tietoinen, olin tarkoituksella jättänyt ne pois määrittelystäni. Syynä oli se, että olen yksinkertaisesti erimielinen siitä, että jokin asia luokitellaan terveeksi uskomukseksi tai deluusioksi pelkästään sen takia että se joko on tai ei ole lajityypillinen. Aarnio sen sijaan otti ne mukaan tärkeäksi ja keskeiseksi osaksi. Tosin Aarnio puolustuspuheessaankaan itse kertoo että hän ei suoraan ota kantaa paranormaalien ilmiöiden totuusarvokysymykseen, hän myöntää että ydinkategoriat ovat synnynnäisiä prosessointitapoja, jotka tuottavat myös vääriä uskomuksia. Pääpaino oli psykologinen ymmärtäminen, ei kannanotto todellisuuteen.

Taloustieteestä soveltaen.

Keskiviivalla

Tärkein asia, joka miekkailussa on, on se että vihollisen miekka ei ole vihollisesi. Tärkeintä on osua viholliseen siten, että tämä ei osu sinuun.

Keskilinja on lyhin etäisyys sinun vihollisesi pään tai torson ja sinun välilläsi. Torjunnoilla vihollisen miekka siirretään pois keskilinjalta, jolloin hän voi olla osumisetäisyyden päässä.Kuten kuvasta näkee, punervamiekkainen torjuessaan harmaamiekkaisen, kykenee olemaan jopa lähellä vihollistaan, koska on miekallaan suojannut itsensä. Vihollisen hyökkäyslinja onkin siirtynyt oman itsen ulkopuolelle. Tietenkään pelkkä torjuminen tai väistely ei tarkoita mitään. Voit väistellä vaikka ikuisesti, voittamatta. Pelkkään väistelyyn tai torjuntaan ryhtyvä häviää heti kun epäonnistuu, eikä hänellä ole kuitenkaan ikinä voittamisen mahdollisuutta,

Siksi jokaikisellä toiminnalla on aina oltava kaksi ensisijaista syytä:

1: Lyöminen. Tämä tarkoittaa vihollisen ja miekan terän kohtaamista, jolla on "great impact in your opponents life".

Esimerkiksi kuvassa punamiekkainen samanaikaisesti suojaa itsensä toisen miekalta kun iskee tätä. Eräs tärkeistä säännöistä onkin "Miekkasi on kilpesi". Täytyy pyrkiä yhdistämään hyökkäys ja torjunta, se ajaa asiaa parhaiten..

2: Keskilinjan aukaiseminen, eli että avataan tie, jotta välittömästi päästäisiin kohtaan 1. Tämä voidaan tehdä samanaikaisesti torjunnan kanssa esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Punervamiekkainen torjuu harmaamiekkaisen iskun voimakkaasti iskien, jolloin harmaamiekkaisen miekka kääntyy iskun voimasta sivulle tarjoten avointa maastoa ripeälle vastaiskulle. (Jos isku on kova ja toisella on huono ote, miekka voi jopa tippua otteesta.) Samoin väistö voidaan yhdistää keskilinjan aukaisemiseen, joko väistämällä sivusuunnassa, jolloin isku menee ohi ja samalla saat toisesta kulmasta reitin. Toisaalta tätä voidaan jatkaa myös siten, että harmaamiekkaisen miekka käännetään alas, maahan aasti, jossa sen päälle voidaan esimerkiksi astua, jolloin keskilinja on taatusti auki. (Astuminen ei yleensä ole vaarallista jos jalassa on kengät, koska toisen miekassa ei ole liikevoimaa.)Tai sitten väistämällä taaksepäin ja jatkamalla tästä välittömästä eteen päin. (Koska vihollisen on lyötävä voimakkaasti saadakseen sinuun osuman, hänellä on usein liikesuutaa sinua kohden, ja miekalla on voimakas inertia alas, joten se ei vaadi niin massiivista nopeutta. Vihollisen hyökkäys loppuu, eikä hänen miekassaan ole vielä liikevoimaa samalla kun olet jo tulossa eteen päin.)

Paljastetaan sisäinen kauneus.

"Piecing every thought together,
Find the words to make me better.
If I only knew how to pull myself apart."
(Evanescence, "All that I'm living for")

Määritelmä on kuvaus esineestä, asiasta tai käsitteestä. Määritelmän on ilmaistava ehdot, joiden mukaan mikään olio joka ei niitä täytä ei ole määriteltävän käsitteen piirissä, ja että jokainen olio joka ehdot toteuttaa, kuuluu pelkästään tämän perusteella käsitteen alaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että määrittelyssä asialle annetaan aina jotain ominaisuuksia. Pseudotieteissä tosin harjoitetaan usein "näennäismäärittelyä", jossa asioille annetaan nimi tietämättä yhtään mitä se tarkoittaa tai miten näitä ominaisuuksia koetellaan, kuten käy silloin kun New -Agen kannattajat puhuvat energiasta ja värähtelyistä. Tällä heidän energiallaan ei ole mitään tekemistä sen energian kanssa, jota fysiikassa tutkitaan, eikä värähtelyillekään voida mitata mitään konkreettisia aallonpituuksia/sekunti. Määritelmällisen tyhjyyden vuoksi jäljelle jää korkeintaan se, kuinka Jumala voi käyttää makroevoluutiota (Kenneth Miller) tai ohjata makroevoluutiota (Michael Behe, "edge of evolution") tai sitten ei (perinteinen kreationismi, mikroevoluutioon uskotaan, makroevoluutioon ei.) Tälläinen määrittely tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että tietämättömyys ainoastaan uudelleennimetään. Toki tälläiset tyhjät termit selviävät kaikista ristiriidankaiveluyrityksistä, koska tyhjä termi voidaan tavallaan täyttää miten vain, aina tilanteeseen sopivasti. Voidaanhan niiden kohdalla aina sanoa että "en tarkoittanut tuota" ja syyttää tämän jälkeen kriitikkoa siitä että tämä on olkinukettanut.

Määritelmällä tulee siis aina olla sisältöä. Kun tutkitaan jotain asiaa, on syytä aloittaa erityisen yksinkertaisilla ja selkeillä määritelmillä, jotta ollaan selvillä siitä mistä ollaan puhumassa. Koska miten sitä voitaisiin käsitellä, tutkia tai keskustella jostain ilmiöstä, jos sitä ei edes voida määritellä ja määrää mitata tai muutoin objektiivisesti arvoida? Kuinka me voisimme olla varmoja että sitä edes on, jos sillä ei ole edes määritelmää?

Määritelmiä käytetään päätelmissä. Kun ensin tiedetään mistä puhutaan ja näistä tehdään jonkinlaisia alkuoletuksia, ja näistä vedetään jollain logiikalla johtopäätöksiä, lopputulos koskee asioita juuri sellaisina kuin ne on määritelty.

Määritelmät ovat kuitenkin vain alku, eivät päättelyä:Pelkkä määritelmä ei siis riitä. Esimerkiksi matematiikassa todistus on eri asia kuin aksioomat. Sama koskee tietysti myös tiedettäkin.

Ensinnäkin mikä tahansa väite voitaisiin todistaa tekemällä siitä premissi. Jos meillä esimerkiksi olisi määritelmä, jonka mukaan aurinko on palava kohde, emme voisi päätellä että se on palava kohde, koska sortuisimme kehäpäättelyyn. Voisimme tässä tapauksessa ainoastaan selvittää mitä palaminen tarkoittaa auringon ollessa käsittelyssä.

"Tuntematon lentävä esine" ei tarkoita sitä että sillä tehtäisiin johtopäätöksiä avaruusalusten vierailusta, se tarkoittaa että päätelmiä ei voida tehdä sillä tiedolla joka tällä hetkellä on, joka on sekin toisaalta hyvä ja tärkeä huomio.

Todistuksissa käytetään aksioomia ja näistä saadaan johtopäätöksiä. (premissi ≠ johtopäätös) Tarvitaan myös kokeita, testejä ja logiikkaa. Pelkkä analyysi, joka tehdään miettimällä mistä puhutaan ei tarkoita sitä, että keskustelu olisi käyty. Kysymyksiin ei vastata siten että sille vain päätetään vastaus ennen päätelmää. Se kertoo vasta siitä että keskusteluun on valmistauduttu, että keskustelua voidaan käydä. Määritelmien tehtävänä on siis luokitella sitä, minkälaisia ominaisuuksia tutkitulla tai tutkimuksessa käytettävällä ilmiöllä tai asialla on.

Määritelmässä ainoastaan kerrotaan mitä asioita koskevia asioita kysytään. Se ei ole suoraan vastaus. Sanakirjan kirjoittaminen ei ole oikotie ultimaattiseen kritiikinulkopuoliseeb vallankäyttöön.

Määritelmän sisältö ei myöskään saa vaihtua päätelmän edetessä. Jos esimerkiksi aluksi määrittelemme että jokin jotakin, emme voi vain vaihtaa tilalle sen homonyymiä; Jos teemme päätelmän koskien nuoliviiniä, ja määrittelemme viinin tarkoittavan tätä, emme voi vaihtaa sitä päätelmän lopuksi koskemaan juomaviiniä. Esimerkki on kärjistetty, mutta vastaavaa homonyymien vaihtamista tapahtuu muissa asioissa melko helposti. Esimerkiksi UFO -sanan määritelmiä vaihdetaan helposti lennosta ja saadaan tämän vuoksi epäjohdonmukaisia tuloksia.

Tuntematon Lentävä Esine ≠ Ulkoavaruuden Älykkäiden Vierailijoiden Teknologialla Syntynyt Mekaaninen Avaruusalus[ts. jonka ominaisuuksia tunnetaan]. Vaihteluvirhettä kutsutaan ekvivokaatioksi.

Monesti tämä johtuu ihan siitä että aluksi asioita ei ole määritelty tarkasti, jolloin ei ole kiinnitetty huomiota siihen mistä ollaan itse asiassa puhumassa.) Synonyymeiksi vaihtaminen sen sijaan on pienempi ongelma, ne ovat tavallaan määritelmällisesti samoja: Niiden sisältö ja ominaisuudet ovat samoja. (Toki esimerkiksi "hurtta", "hauva", "piski" ja "koira" tuovat hieman erilaisia mielleyhtymiä, joka sallii määritelmällisen weasel wordaamisen. Tämäkin on otettava huomioon.) Homonyymit ovat kuitenkin vaarallisempia, koska niissä aivan toisen sisältöinen asia voidaan perustella toisen sanamerkityksen kautta. Tälläisen huomaaminen voi olla vaikeaa.

Eli vaikka määritelmän on oltava muuttumaton argumentin sisällä, ne eivät ole ajallisesti pysyviä:

"Itse asiassa minkä tahansa asian tieteellinen määritelmä sisältää oletuksen, että määritelmä voi
muuttua, jos tieteellinen tieto asiasta muuttuu radikaalisti, eikä tällaista oletusta eksplikoida
määritelmässä."(Kia Aarnio, "Tieteessä Tapahtuu 1/2008, sivu 45")

Tämä tarkoittaa sitä, että tieteessä esimerkiksi alife/keinoelämä -kenttä on tullut melko tunnetuksi siitä, että se hakee elämän määritelmää työnsä ohessa. Kun elämällä on jokin määrittely. aliferit yrittävät tuottaa sellaista algoritmeilla ja jos he onistuvat tässä, keskustellaan siitä, onko elämää tuotettu vai tarkoittaako se sitä että määritelmää on täydennettävä. Alifereillä on toki keskustelujensa pohjalla aina jotain elämän määritelmiä. Vaikka tämä vaihtuukin ja on siksi suttuinen, se ei tarkoita että yksittäisen argumentin pohjalla ei olisi aina jokin elämän määritelmä, joka on eksakti ja jota käytetään järkkymättömästi koko argumentin ajan.

Tälläisestä olen kuullut seuraavan esimerkim; Määriteltiin ihmistä. Päädyttiin lopputulokseen että kalju joka kulkee kahdella jalalla. Diogenes saapuu paikalle ja paiskaa pöydälle kynityn kanan. Siinä on teille ihminen. "Jostain syystä" määritelmää muutettiin.

Syy oli luonnollisesti se, että se ei sopinut siihen mikä ihminen oli määrittelijöiden mielestä. Kynitty kana ei ollut yhteensopiva määrittelijöiden näkemyksen kanssa. Määritelmien luonteen vuoksi ei kuitenkaan voida sanoa että kynitty kana ei olisi ihminen. Jos tätä määrittelyä kuitenkin käytettäisiin, olisi huomattava että sillä ei enää ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä biologinen määritelmä sanoo ihmisistä (homo sapiens -lajista). Jos näitä pidettäisiin samoina, syyllistyttäisiin homologiavirheeseen. Määrittelyn aksiomaattisen luonteen vuoksi ei siis voida suoraan sanoa, että ihmisen määritelmä, jossa kynitty kana on ihminen, olisi epätosi, se on vain hyvin erilainen "normaalin" ihmisen määritelmän kanssa.

Siksi olisi hyvä huomata, että määritelmä tulisi voida määritellä mahdollisimman selkeästi ensin, jotta kaikki keskustelun osapuolet tietäisivät mistä puhutaan, ilman että sorruttaisiin homologioista ja yleisistä käsityksistä ja näiden epäselvyyksistä johtuviin virheisiin. Toisaalta on hyvä muistaa että määritelmät eivät ole ikuisia ja kiveen hakattuja, ne voivat muuttua ajan kanssa. Mutta tärkeintä on, että ne eivät muutu argumentin sisällä. Jos määritelmissä on käytetty tiettyä versiota, sitä ei sovelleta niihin päätelmiin, joissa samalla sanalla on toinen merkitys. Määritelmien eksaktius on hyödyllistä paitsi päätelmän rationaalisuuden vuoksi, myös sen vuoksi että määritelmää voidaan muuttaa ajan mittaan.

Määritelmän perusongelma on pohjimmiltaa se, että jos itse määritelmässä käytettävät käsitteet tulisi määrittellä, se johtaisi lopulta kehäpäätelmiin eli siihen, että asia määritellään aina lopulta itsellään. Esimerkiksi matematiikassa aksioomat ovat määritelmiä, ne on vain pakko ottaa sellaisenaan. Määritelmät ovat jotain, jotka on vain pakko ottaa, niitä itseään ei määritellä sen tarkemmin. Niistä ei päästä koskaan eroon. Niiden sisällöstä voidaan toki käydä diskurssia; Tätä ei välttämättä käydä niinkään sen takia että toiset perustelemattomat aksioomat olisivat toisia parempia, vaan pikemminkin jotta tietäisimme mitä nämä perustelemattomat oletukset päätelmien takana ovat.

Määritelmiä on, jotta tietäisimme mistä puhumme, emmekä puhuisi ristiin, emmekä puhuisi tyhjiä, jotta emme tekisi premissistä johtopäätöstä, emmekä vaihtaisi puheenaihetta ja väittäisi että emme sitä ole vaihtaneet. Ja jotta voisimme puolustautua, kun joku syyttää meitä jostain näistä mainituista.

Nietzschen täydennys

Miksi Sokrates sai turpaan.

Sokrates kehitti sokraattisen metodin. Siinä on ideana se, että ihmisiltä kysellään erilaisia asioita. Kun keskustellaan, etsitään toisen näkemyksessä ristiriitoja. Kun tämän ristiriidan löytää, huomataan että näkemystä on korjattava. Sokraattinen menetelmä perustui siis kumoamiseen (elenkhos). Sokraattisessa metodissa olennaista on se, että kyseessä on dialogi, jossa kaikki argumentit kyseenalaistetaan. Sokrates oli ratinalisti, hän uskoi että kaikilla ihmisillä oli tieto totuudesta, ja että tämä voitiin löytää järkeilemällä. Keskusteluissaan Sokrates pyrki kätilöimään tätä kaikilla olevaa tietoa (maieutikos).

Alkuperäinen sokraattinen metodi perustui eräänlaiseen opettaja - oppilas -suhteeseen. Toinen oli johtavassa asemassa, oli opettaja joka kyseli ja oppilas joka vastasi.
Sokraattisessa metodissa on seuraavat osa -alueet.

1: Keskustelijoiden tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
2: Oppilaan tulee yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
3: Molempien on pakko myöntyä hyväksymään mikä tahansa loogisesti oikein perusteltu vastaus. Perustelun tulee olla faktoja tärkeämpi.
4: Opettajan kysymysten tulee kaivaa esiin ristiriitoja oppilaan ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siksi ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa paremmin kuin oppilaan. Opettajalla on suurempi vastuu, hän ei saa sortua virheelliseen päättelyyn vain siksi että oppilaan asiantuntemus ei riitä huomaamaan tätä. Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä, että oppilas huomauttaa virheestä.

Sokrateksen tavoitteena oli vedenpitävä tieto, sellainen jota mikään vasta -argumentti ei kykenisi kumoamaan. Tämän vuoksi Sokrateen metodi oli herkkä tautologioille ; Kehäpäätelmät läpäisivät Sokrateen seulan. (Toisaalta fallibilismissakin kyse on kumoamisesta, mutta siinä on asetettu vaatimukseksi se, että teoriaa ei muuteta tautologiaksi: Havaintojen on voitava näyttää siitä ristiriita. Fallibilismi eroaa siksi sokraattisesta metodista tältä osin yllättävän vähän; Suurimmat erot ovat faktojen korostaminen ja kehäpäättelyn kieltäminen.) Sokrateen näkemys kuitenkin palveli määrittelyä. Hänen kyselylläään oli tarkoituksena saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä. Sokrateesta tämä tarkoitti sitä että he pääsivät käsiksi oikeaan tietoon. Hänelle oikea tieto oli siis oikein ja eksaktisti määriteltyjä asioita.

Sokrates harjoitti toimintaansa Ateenan kaduilla. Ihmiset tulivat töistä tai olivat menemässä töihin. Ateena ei ollut tuolloin mikään pikkukylä. Jokainen Ateenalainen ei siksi tuntenut jokaista toista. Sokrates oli siis hieman kuten nykyiset feissarit. Feissauksessakin henkilöt pysäyttelevät satunnaisia ohikulkijoita. Tosin Sokrateen ja feissareiden välillä oli se ero, että Sokrates oli kuin paarma, feissarit sen sijaan jättävät sinut pyynnöstä rauhaan.

Sokrates oli siis keskivertoateenalaiselle hieman kuten ne nakkikioskilla kännipäissään juttelemaan tulevat ventovieraat. Ne, joilla on paljon asiaa ja kiven kärsivällisyys. Niitä, jotka ovat ärsyttävän näsäviisaita ja etsivät aina virheitä toisten sanomisissa. Lisäksi Sokrates oli, kuten monet nakkikioskimiehetkin ovat, ruma, mikä ei tietenkään tee pahaa ihmistä. Mutta ruman näköiset ihmiset ovat jostain syystä pelottavampia, vaikka se ei loogista olekaan.

Tältä kannalta onkin ymmärrettävää miksi Sokratekselle kävi kuten kävi. Nykyajan sokratekset eivät esikuvansa tapaan juo myrkkyä, mutta he saavat sitäkin reippaammin turpaansa nakkikioskijonossa. Joskus joku heistä saa puukosta ja kuolee. Heistä ei tehdä suuria filosofeja.

Luultavasti siksi että he eivät ole ensimmäisiä tekemässä uusia asioita. Filosofin ja juopon ero ei siksi ole vaino, vaan ajattelun loogisuus ja uniikkius.

Muotoa sisällön yli

"Be careful when you fight the monsters, lest you become one."
(Friedrich Nietzsche)

Amerikoissa "framing" -keskustelu on käynyt melko kiivaana jo jonkin aikaa. Framingissa aiheena on se, miten saa sanoa kenellekin ja miten kannattaa mitäkin sanoa kenellekin. Usein se tulee vastaan siinä, kun Nisbet & Mooney ja jotkut muutkin kommentoivat siitä, miten ateistit eivät saisi esittää asiaansa siten että se loukkaisi uskovaisia. Aiheesta on kirjoitettu paljon, ja jopa minustakin kiinnostavasti.

Framing ei tietenkään ole mikään uusi asia. Se on eräänlaista tekstimuotoiseen esitykseen sovellettua retoriikkaa(kreik.''rhetorike tekhne''), puhetaitoa. Vaikka retoriikka -sanana on saanut negatiivista sävyä, sillä on myös hyviä puolia. Puhetaito kun ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista ja viestiä toisille asiansa. Kreikkalaiset käyttivät retoriikkaa demokratian keskusteluvälineenä, roomalaiset sovelsivat sitä johtamiseen, ja kristillisessä perinteessä sitä on käytetty sananjulistamiseen.

Perinteinen retoriikka jaoteltiin kolmeen osaan, joilla kaikkia voidaan käyttää hyvään ja pahaan:
1: logos, asian esityksen sisältö.
_____+:Ymmärrettävyys ja loogisuus, johdonmukaisuus.
_____-:liika yleistäminen, väärät kahtiajaot, olkiukottelu, muu näennäisloogisuus, toiveajattelu.
2: ethos, puhujan hyveellisyys.
_____+luotettavuuden tuntu, koulutuksen asiantuntemuksen esiintuonti.
_____-ylpeys, itseriittoisuus ja niihin vetoaminen, auktoriteettiasema, populisointi
3: pathos, levitetyt tunteet.
_____+aihe tulee läheiseksi, kiinnostavaksi, innostavaksi.
_____-manipulointi, vihaan yllyttäminen, ad hominemien käyttö...

Nämä kolme taas tulivat ilmi käytännössä:
1: invention eli argumentin sisällön keksimisen
2: disposition eli argumentin sisällön järjestelyn
3: elocution eli kielen ja puhetavan valinnan
4: memorian eli muistamisen
5: pronuntiation / action eli puheen esittämisen kautta.

Retoriikka on siis jotain, jota on aina puheessa. Meillä on aina jonkinlainen sisältö, kieli, puhetapa, muistettuja lauseita ja esitystapaa (vaikka pönöttämistä kankeana) joka on mukana puhetilanteessa. Framing on vain samaa tekstimuodossa. Siinä esimerkiksi äänenpainot, elehtiminen ja muut vastaavat eivät välity tekstin kautta. Siksi tekstimuotoisesta esityksestä on vaikeampaa tietää, mitä henkilö tarkoittaa. Esimerkiksi sarkasmin huomaaminen on naamakkain helpompaa. Samoin toisen hermostuminen tai loukkaantuminen. (Toki näitä voi tekstistä huomata, ja niitä voi vähintään simuloida tekstiin.)

Framing on kuten retoriikka: Se on itse asiassa jotain mitä tehdään aina. Se on tekstin muotoilua. Tekstihän on aina esitetty jossain muodossa. Emme pääse siitä eroon, vaikka lakkaisimme kiinnittämästä siihen huomiota, tällöin tyyli voi toki vaihdella tai olla vain persoonamme mukainen ja lähellä arkielämämme kommunikointitapaamme. Mikä on eri asia kuin sanoa että muotoa ei olisi. Aina kielellä on kuitenkin muoto. Se on aina jossain kontekstissa ja esitetty jollain tyylillä. Tämän tyylin vain pitäisi olla asianmukainen. Ilman framigia keskustelu kun voisi mennä siihen että tiedemies heittäisi monimutkaista kapulakieltä, eikä kukaan ymmärtäisi mitä hän sanoo. Joku tietysti hurmaantuisi kun siinä on monimutkaisen näköisiä kuvioita ja vaikeita sanoja. Joku toinen taas tulkitsee että noilla vain hämmennetään. Asia ei kuitenkaan mene perille, vaikka sen sisältö olisi sinänsä aivan oikeinkin ja suorastaan ehdottoman tarkkaa. Sillä tekstissä on aina myös ymmärtäminen.

Muotoon tulee kiinnittää huomiota, jotta teksti sopii siihen mihin se on tarkoitettu. Esimerkiksi jos kirjoittaa tieteellistä tutkimusta, tekstin muodon on oltava hyvin tarkka ja tietty. Itse asiassa nimen omaan tekstityylillä ja esityksen eksaktiudella saadaan esitettyä asiat niin että koe voidaan toistaa ja niin edes päin. (Mitä eksaktimpi ja objektiivisempi tutkimusraportti, sen vaikeampaa sen kirjoittaminen on ja sitä tietympi sen tyyli on.) Ammattikoululaisten vuosijuhlassa olevassa puheessa tieteellisen kirjoittamisen tyyli taas johtaa siihen että yleisö ei saa puheesta mitään. Tämä on tärkeä asia; Teksti tai puhe on aina suunnattava jollekin yleisölle, sille minkä kanssa halutaan kommunikoida. Tämä tehdään lähinnä sen vuoksi, että yleisö viihtyy: Tutkimusraporttia luetaan ja siitä pidetään muualla tiedeyhteisössä ja puheelle hihittelee koko autonasentajien vuosiryhmä. Seurauksena sinut pyydetään uudestaan kirjoittamaan tutkimusartikkeleja ja pitämään puheita. Voidaan sanoa että jos framing epäonnistuu, yleisö poistuu. Teksti ei puhuttele sitä.

Toisin sanoen "framing" ei ole uusi asia; Se on jotain jota joka ikinen tekee kun hän esittää jonkun argumentin jollekin tietylle yleisölle. Jos hän onnistuu siinä, hän on rajannut sanansa oikein. Tämä ei tietenkään tarkoita että framingissa saisi argumentoida argumenttivirheitä käyttäen vaikka sen takia että yleisö on maallikoita. Framing tarkoittaa enemmän esittämismuotoa, kuin sisällön heikentämistä ja laadun huononnusta. (Muoto ja sisältö ovat hieman eri asia.)

Lisäksi voidaan sanoa että framing voidaan jakaa kahdenlaiseen osaan:

1: "Herkkyyttä yleisöä kohtaan" : Jotain jota voitaisiin sanoa "yleisön tuntemiseksi". Markkinoinnissa tätä käytetään paljon. Markkinatutkimuksia tehdään jotta asiakkaiden mielipiteet ja ajattelutavat tulisivat selville. Näin voidaan esimerkiksi tehdä lehteen sellaisia mainoksia jotka luultavasti kiinnostavat juuri sen lehden lukijoita. Sekä lehti että mainostajat hyötyvät tästä. Tälläisessä framingissa maallikoille ei välttämättä heitetä mitään sellaista mikä olisi sisältönsä puolesta väärää. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Natureen kirjoitetaan tarkalla tyylillä julkaisun muoto, foorumeilla arkisanoin tiivistetään mitä siinä on sanottu. Yleisön tunteminen on vaativaa ja se vaatii työtä. Lisäksi on huomattava että yleisön voi rajata monella tavalla. Markkinoinnissa käytetään kohderyhmien rajaamista, segmentointia. Tämän framingin onnistuminen on kuitenkin huomattavissa: Jos tietty yleisö kerran toisensa jälkeen palaa aiheen pariin, framing on juuri tälle yleisölle onnistunut. (Harva ihminen jaksaa lukea jotain jota ei tajua esim. vuoden joka ikinen päivä.) Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Nisbet ja Mooney ovatkin vihaisia PZ Myersille siitä että hänellä on agressiivinen tyyli kirjoittaa, he eivät tajua että pharyngulan lukijamäärä, joka on jatkuvasti valtava, tarkoittaa että sillä on tälläinen yleisö. Sen yleisö ei vain ole sellainen mistä Nisbet tai Mooney pitäisivät. Sen segmentointi on erilainen. Ja se on harkittu. Toki hän tuo näkyvyyttä ja hieman rahaakin vastustajilleen koska ihmiset ostavat kirjoja ja kuulevat näiden jutuista. Mutta samalla niiltä menee uskottavuus.

2: "Spin": Tarkoituksellisesti manipuloida konteksti jotta sillä voitaisiin jakaa haluttu viesti. Tämä tarkoittaa sitä että sisältö muokataan. Tässä maallikkoyleisölle voidaan suunnata huonompia argumentteja. Se riittää että se menee läpi. Sanat valitaan oikein ja käytetään muuta retorisia keinoja, joilla tarkoituksella manipuloidaan aineisto johtamaan yleisön tietyille raiteille. Kun faktat valitaan ajamaan haluttua asiaa, se onnistuu miltei aina jopa viittaamalla havaintoaineistoon. Samalla voidaan myös kieltää tiettyjä puheenaiheita kokonaan "vaarallisina" tai "meidän yleisöä loukkaavina". Toki näin saa tehdä oman yleisönsä kanssa, mutta spiniksi se muuttuu jos mennään toisen alueelle sanomaan että mikä hänen kohderyhmänsä/yleisönsä sitten olikaan.

Tässä kohden on huomattava että toki myös yleisölle herkkä valitsee sanojaan, mutta niissäkin sanavalinnat tukevat muutoin pätevää keskustelua. Siksi hänkin voi käyttää halventavia sanoja, kunhan perutelee sen ensin. Jos esimerkiksi sanot että "Olet tyhmä joten tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä", harjoitata "Spiniä". Jos taas sanot että "Tuo joka paikassa julistamasi argumenttisi on väärä joten olet tyhmä", se voi aivan täysin olla asiakasherkkyyttä. Voidaan siis sanoa että "Spin" on manipulaatiota ja yleisön pilkkaamista syöttämällä heille huonoja argumentteja vain sen takia että "vaatimukset ovat löysempiä", asiakasherkkä taas osaa tuoda asian esiin siten että yleisö saa hyvän argumentin esitettynä siinä muodossa jota hän osaa arvostaa ja jonka kautta hän saa siitä eniten irti.

Tieteen kansanomaistaminen on vaikeaa. Manipulointi on jo helpompaa. On helppoa asettaa itselleen matalammat laatuvaatimukset, kun paikalla ei ole asiantuntijoita. Tämä tarkoittaa sitä että todennäköisemmin ihminen törmää "Spiniin" kuin "asiakasherkkyyteen".

On myös huomattavaa, mitä framing -keskutelu kuitenkin pohjimmiltaan tarkoittaa. Se ei itse asiassa käsittele asian sisältöä. ; Kun puhutaan framingista, ei sanota että jokin näkemys on väärin, siinä puhutaan esityksen muodosta.

"Choose the most appropriate way of expressing it for the point I want to make, and the audience I want to make it to."

Mooney syyllistyy "Spiniin", koska hän haluaa estää tiettyjen näkemysten näyttämisen siten että se myös saa yleisöä. Hän vetoaa asiakasherkkyyteen, vaikka ei huomaa että Myers on nimenomaan asiakasherkkä. Tosiasiassa Mooney vihaa sisältöä. Valitettavasti tätä vastaan ei voida taistella valittamalla kuinka "se on sanottu väärillä sanoilla". Aihetta vastaan debatoidessa pitää siirtyä muodosta sisältöön ; Pitää jo puhua asioiden totuusarvoista, niiden tieteenmukaisuudesta ja siitä ovatko argumentit niiden ilkeiden sanojen takana päteviä. Ja tämä EI ole ollenkaan Framingia. Se on sananvapauden rajoittamista. Siinä missä framingilla asioille yritetään saada yleisöä, se ajaa nimen omaan mielipiteiden esittämisen oikeutta. Sillä varmistetaan että tullaan ymmärretyksi. Valitettavasti Mooney ja Nisbet ottavat toimivan ja hyvän menetelmän ja yrittävät käyttää sitä juuri päinvastaiseen. Framing ei saisi tarkoitaa sitä että joistain asioista puhuminen kiellettäisiin : Myers saa ruotia kreationistien argumentteja vaikka kreationistit eivät pidä siitä ja vaikka joku siitä suuttuisi. (Kreationistit eivät ole Myersin kohderyhmää, hän on segmentoinut alueensa toisin, eikä luonnollisesti välitä kuin tästä kohderyhmästä, keskittää tarmonsa tuottamaan tekstiä joka sopii tälle kohderyhmälle. Juuri tästähän segmentoinnissa on kyse.) Ja hänellä on yleisö joka selvästi seuraa tätä hänen kieltämättä sangen voimakassanaista kommentointiaan. Framing on siis onnistunut. Sisältö onkin sitten oma lukunsa. Ja se ei ole "framing -issue", vaan jotain aivan muuta.

Uskonto ei ole tietämistä.

Mitä ei näytetä.

Aina välistä meille esitetään erilaisia kummitusvalokuvia joissa on varjomaisia hahmoja, joiden takaa näkee ympäröiviä paikkoja enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi. Aika usein kummitusvalokuvat ovat myös rajattuja, niissä on leikattu esiin juuri se kohta, jossa on jotain kummitukseksi tulkittavaa. Tärkeät asiat tietenkin laitetaan esille vähemmän tärkeän rinnalla.

Vasemmassa oleva kuva on autenttinen valokuva, sitä ei ole photoshopattu tai muutoin käsitelty. Siinä on kummitusmainen vanha nainen, jonka läpi näkyy hieman talon seinää ja sohvan yläreunaa. Tuon kuvan otin minä. Se on kuvattu eilen. Korostan, että tässä ei ole kuvattu peilin tai muun heijastavan pinnan kautta. Kuva on tietenkin epäaito, ja itse asiassa osaan tehdä vastaavia helposti. Olen turvautunut kahteen temppuun:

1: Olen käyttänyt pitkää valotusaikaa. Tämän kuvan kohdalla se on tehty ihan digipokkarilla kuvaamalla väärässä olosuhteissa, ilman salamaa hämärässä, jolloin kamera automaattisesti kerää aineistoa kunnes päättää että sitä on tarpeeksi. Joissain kameroissa valotusaikaa voi säätää hallitummin. Niiden tulokset ovat vakuuttavia ja niihin saadaan juuri sellaista efektiä, mitä halutaan. Ja mikä parasta, tulokset saa näillä myös värillisinä. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että kenties tehokkain menetelmä tähän temppuun on vanhan neulansilmäkameran käyttö. (Sillä tosin tietääkseni saa vain mustavalkoisia kuvia.) Kenkälaatikkokameralla kuvanneet kun tietävät että valotuksessa kuluu paljon aikaa. Ja jos esimerkiksi kuvaat vilkasliikenteistä tietä tällä menetelmällä, autoista ei jää jälkeäkään lopulliseen kuvaan. Jotta auto näkyisi, sen pitää olla pysähtyneenä jonkin aikaa. Valotusajan mukana filmille tarttuu sitten pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Sen vuoksi jos jokin auto on neulansilmäkameran kuvassa koko session ja toinen vain puolet tästä ajasta, pitempään ollut auto on siisti ja vähemmän aikaa ollut auto läpikuultava. Tällä tavoin pitkällä valotusajalla voi ottaa esimerkiksi kuvia joissa läpikuultava kummitus seisoo kirkon penkissä. Riittää että seisot jonkin aikaa liikkumatta, niin kummitusta tarttuu filmille. Lasilevyn tai heijastuksen kautta saa luonnollisesti myös erilaisia heijastuksia, joissa kuvaan jää läpikuultava hahmo. Tämä tosin vaatii sen, että lasin kuvaajan puolella on enemmän valoa kuin toisella puolella. Ja heijastuskin on kuvaajan oma heijastus. Pitkällä valotusajalla tälläistä rajoitetta ei ole. Ja tämä kaikki on tehty ilman yhtään minkään datankäsittelyohejlman kautta. Filminegatiivejakaan ei tarvitse väärentää lainkaan. Ja hyvää jälkeä syntyy.

2: Olen rajannut kuvan taktisesti, selitys leikkautuu juuri ja juuri kuvan ulkopuolelle.. Menetelmällä voi tietysti kuvata mitä vain, mutta tässä tapauksessa halusin soveltaa hieman myös rajaamista. Monissa kuvissahan ei näy ympäristöä kovinkaan paljoa. Hieno luontokuvauskirja "Kuvia taivaalta" kertookin esimerksi mantelipilvistä. Kirjassa on erityisen hienoja mantelipilviltä, jotka näyttävät erittäin paljon UFOilta. Jos kuvasta rajataan muuta pilvimassaa pois, se herättää heti erikoisia mielikuvia maan ulkopuolisesta älystä. Rajaamisen hyvä temppu on tietysti se, että kun näytät kuvaa, siinä ei näy lainkaan se, mitä kuvan ulkopuolelle jää. Rajaaminen kertoo vain sen informaation jonka kuvan leikkaaja haluaa antaa. Siksi kun katsot pitkän valoksen rajaamatonta otosta, jossa kaveri nousee kameran läheltä kumarasta taaksepäin näyttää, huomaat että alkuperäisen heijastuksen kummitus nuorenee ja vaihtaa sukupuolta. Silti, vaikka tämä liike näkyy, se iso naamakuva näyttää melko kammottavalta. Koska se näyttää silti vielä hieman irralliselta.

Vasta kun kuvaustilanne ja koko kuva on kontekstissa selviää, että kummitusnainen ei olekaan mikään juuri kuollut isoäiti lähettämässä terveisiä. Sellaisen tarinan tuohon voisi liittää ja sen jälkeen se menisi läpi kuin häkä. Että tunnistaa isoäitinsä kuvasta ja että juuri oli haudattu.

Toivottavasti kaverini ei nyt järkyty kun yhdistän hänen kuvansa kuolleisiin ja tuonpuoleisiin asioihin. Tosin pitkällä otoksella tulee niin epäselviä kuvia, että kasvoja ei meinaa kunnolla tunnistaa. Hän ei ole kuvansa näköinen. Hän on todellisuudessa hieman vähemmän vääristynyt.

Iskos.

"Vain itseoppineet ovat oppineita. Muut ovat opetettuja."
(Erno Paasilinna)

"Oppineet ovat oppineet itse, muut ovat opetettuja."
(feat. Pyhimys, Lasse K & Asa).

Indoktrinaatio eli iskostus on tiedonsiirtoa, joka tehdään mekaanisesti. Immanuel Kantin mukaan tämä oli lapseksi alistamista; Koska Kantin mukaan valistumaton ihminen on alaikäisyyden tilassa, eli hän on kyvytön ajattelemaan ilman toisten johdatusta, indoktrinaatio on valistumattomuuteen asettamista.

Indoktrinaatiossa kyse ei ole opin sisällöstä, vaan opettamisen metodista. Ei siis voida sanoa että vain epätieteitä iskostetaan päähän. Voidaan siis sanoa että opettamallakin voi tulla valistumattomia ihmisiä, koska kyse ei ole niinkään tiedon määrästä vaan siitä miten tätä tietoa käsitellään. (Iskostamalla opetetut matemaatikot ovat mekaanisia laskukoneita). Valistus ei ole vain kaikille jaettu kasa dataa, vaan kenties tätäkin enemmän asenne- ja prosessointitapa, jolla tätä dataa käsitellään. Lukeneisuus ja valistuneisuus ovat siis eri asioita. Jos vain luet kirjoja ja opit asiat, osaat. Mutta ymmärtäminen onkin jo aivan toinen asia.

Kun siis puhutaan indoktrinaatiosta, tulee muistaa, että tiedon käsittelyä katsotaan aivan muulla tavalla, kuin mitä esimerkiksi Popper tai Hempel tekivät. Se, että jotain indoktrinoidaan ei kerro mitään käsiteltävän asian totuusarvosta, se kertoo ainoastaan siitä, käsitelläänkö aihetta kriittisesti vai ei.

Indoktrinaatio näkyy voimakkaasti yhteiskunnassamme. Dawkins-Harris-Hitchenismin kannattajat korostavat sitä kuinka uskonnot indoktrinoivat. Tämä onkin aivan totta. Sillä aivan kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, se periyttää itseään. (Tämä näkyy erityisen voimakkaasti siinä, että se, mitä uskontoa edustat korreloi syntymä ja asuinpaikkasi kanssa. Ja etenkin sen kanssa, mitä uskontoa vanhempasi edustavat. Suomeen muuttavat Somalit ovat yleensä islaminuskoisia. Samoin Somaliassa ollaan useammin islaminuskoisia ja euroopassa kristittyjä ja intiassa hinduja. Korrelaatiot ovat vahvoja.) Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnot opettavat arvonsa, jotka sitten sulautuvat ihmisten näkemyksiin. Ja kun elämme demokratiassa, nämä siirtyvät lainsäädäntöön.

Siksi ihmettelen ateisteja, jotka toisaalta kertovat että uskonto indoktrinoi ja että tämän on loputtava, mutta jotka silti väittävät että lainsäädännössä ei ole em. uskonnon vaikutuksia. Tässä tapauksessa on aika erikoista indoktrinaatiota. Samoin kuin ihmettelen kristittyjä, joiden mielestä kristinusko on vaikuttanut arvoihin ja lainsäädäntöön, mutta kiistää kaiken indoktrinaation ja esittää että kristitty jos joku ajattelee omilla aivoillaan.

Jean-Paul Sartre sanoi, että "Me kaikki olemme kristittyjä, tänäänkin. Radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia. Se säilyttää kielteisestä voimastaan huolimatta ne johtavat ajatuskuviot, joiden juuret ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoista, joiden perillisiä me joka tapauksessa olemme." Tähän on yksinkertainen syy: Ateistit, kuten muutkaan ihmiset, eivät elä kulttuurityhjiössä vain muiden keskellä. Heidän ympärillään on tietty kulttuuri ja tietyt arvot. Ne, mistä he ovat samaa mieltä, ovat hiljaisia asioita. Niihin ei oteta kantaa, niiden kanssa ei tarvitse kiistellä. Ateistejen kannat tulevat esiin keskustelunaiheiksi vain niissä kohden, jossa he ovat erimielisiä. Yhtenevien mielipiteiden kohdalla taas ei ole mitään erimielisyyttä tai eroa joiden keskinäisä hyvyyttä tulisi arvioida.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vaikka ateisti uskoo yhtä vähän Jehovaan, Ganeshaan, Isikseen, Osirikseen ja Jeesukseen, hänen ei tarvitse korostaa Isisateismiaan missään. Jos ateistit kokoontuisivat Helsingin keskustaan valittamaan sitä kuinka lapsille opetetaan Osiriksesta vastoin heidän oppiaan, heitä katsotaan pitkään ja nauretaan. Pidetään turhana touhuina. Jos he taas valittavat kristinuskosta, heille suuttuu ainakin tietty porukka kristityistä. Syy on se, että täällä on kristittyjä, mutta ei Osiriksen palvojia. (Samasta syystä vielä noin kymmenisen vuotta sitten, minun teini -iässä, oli ihan normaalia kuulla uskovilta valitusta siitä kuinka ateistit eivät vastusta islaminuskoa vaan pelkästään kristinuskoa. Nyt kun islaminuskoisia on enemmän, heitä myös kritisoidaan enemmän. Islamiakin siis kritisoidaan heti, kun se vaikuttaa.)

Tämä tarkoittaa sitä, että se, jonka mielestä kristinuskossa on jotain niin erikoista ja hyvää, että ateisti joutuu suhtautumaan siihen eri tavalla, kuin muihin uskontoihin, on aika lailla puhtaasti hakoteillä. Minä en nimittäin kykene sanomaan mitä argumenttivirhettä se on eniten:
1: Argumentum ad populum (suosituimmuuteen vetoaminen. Kun niin moni uskoo)
2: Argumentum ad traditionem (perinteisiin vetoaminen)
3: Argumentum ad verecundiam (arvovaltaan vetoaminen)

Kristinuskoon indoktrinoidussa maailmassa kristinuskon ja sen arvojen suosio ei ole tavatonta. Ja niiden olettaakin esiintyvän joka tasolla, aina elokuvien juonista lainsäädäntöön. Tämä ei tarkoita että kaikki indoktrinaatiossa tullut olisi väärää ja moraalitonta, tai että tämä todistaisi Jumalan olemassaolemattomaksi ja kristinuskon vääräksi uskonnoksi. Mutta jos näistä väittää että kristinusko on hyvä siksi että löytää siitä jotain hyviä seurauksia, syyllistyy myös aivan vastaavaan "non sequituriin".

Ymmärrys.

Erilaiset selitysmekanismit, metafysiikan tulkintatavat, ovat yhteismitattomia (incommensurability). Tämä tarkoittaa sitä että niiden erilaiset loogiset systeemit eivät ole pelkästään määrällisesti erilaisia vaan myös laadullisesti erilaisia. ; Niitä ei voi vertailla suoraan. Eri metafysiikkoja vaihtamalla saadaan kenties selville mistä ne ovat samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Koska totuus todellisuudesta puuttuu, emme voi selvittää kuin määrälliset erot. Koska muutoinhan eri metafysiikat noudattaisivat jotain yhteistä kieltä, joka olisi metafysiikkojen metafysiikka. Tällöin olisi jokin kieli, joka tekisi laadullisesta määrällistä. "Silmälasien vaihtoa" eli objektiivisesti eri tulkintatapojen vertailua ei tässä kohden voida täydellisesti tehdä. Sillä tämä täytyisi tehdä vertailussa suoraan Totuuteen, ja tähän emme pysty muuta kuin ottamalla sen premissiksi. Joka taas on sama asia kuin vain päättää dogmaattisesti että se on totta.

Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.

1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.

2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.

3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)

Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)

Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.

Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)

Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.

Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.

Kuinka irrationalistin kanssa keskustellaan.

"Sinä olet vain ajatukseni."

Maailmassa on sellaisia äärisolipsisteja, joiden mielestä ainut mitä voidaan tietää on oma olemassaolo. Samoin on sellaisia joiden mielestä "kaikki käy". Ja sellaisia jotka eivät usko matematiikkaan koska siinäkin on pakosti todistamattomia aksioomia. He ovat irrationalisteja, he kieltävät tyysti logiikan mahdollisuudet käsitellä todellisuutta. He ovat tavallaan ylpeitä epäloogisuudestaan. He ovat yhden askeleen oletuksilla, kun muut olettavat systeemeitä joiden varassa he ovat rationaalisia.

He ovat erittäin harvinaisia, mutta heitä on. Tälläinen löytyy jopa historiasta:

Esisokraatikko Diogenes oli antiikin alkuaikojen kyynikko ja filosofi,joka ei välittäny mistään. Hän oli sitä mieltä,että heti kun puhe lähtee ihmisen huulilta, sen merkitys on jo muuttunut ja sen vuoksi ihmisten on mahdotonta ymmärtää toisiaan. Jos joku yritti väitellä hänen kanssaan taikka muuten virittää keskustelua, hän vaan heilutti etusormeaan. Hän asusti tyhjässä viiniruukussa ja suostui keskustelemaan vaan lasten kanssa.

Kaikki irrationalistit eivät vie tietään loppuunsa asti ja toimi täten, heistä on tärkeää kertoa kuinka todistamatonta rationalistejen logiikka pohjimmiltaan on. (Tähän he käyttävät erikoista kyllä kieltä ja logiikkaa.)

Onneksi osaan suhtautua heihin. Otan heidän oman mallinsa, irrationalismin ja käytän sitä. Kun hän aloittaa juttelunsa, otan tennismailan ja siivilöin sillä spagettia. Tanssin pienen tanssin, yritän harjoittaa petomaniaa ja pierrä sinfonian. Selitän samalla miten lomalla lähden pelkällä polkupyörällä islantiin (joka on saari).

Lopetan pian hänen kommentointinsa jälkeen ja sanon että "Kas noin, annoin oman kannanottoni ja arvokkaan panokseni tähän keskusteluun." Sillä irrationalismissa mikä tahansa perustelun, toiminnan, ääntelyn ja lausunnan muoto on aivan yhtä perusteltu.

Tuo toimii ihan yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa systeemi. Sillä erotuksella, että tuo on hauskempaa.

Sitaatit ovat kuin ihoa.

Ilmiömäistä!

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")

Minulla kävi viikonloppuna kylässä aloitteleve miekkamies aurinkolasiensa kanssa. Täytyy sanoa, että en ollut kovin tulessa. Olin nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia. Tämä ei tietenkään ollut vieraan vika, sattui vain spontaanisti valvottua myöhään. Minulla oli toki jonkinlainen suunnitelma, miten koulia henkilöä hieman. Lopputulos ei itseni mielestä ollut hirveän hyvä. Parempaankin olisin voinut. (sumimase)

Väsyneenä olin tietysti myös huono. (Tämä vaikuttaa opettaja-oppilas -suhteeseen. Jos opettaja "ei vain osaa" jostain syystä, voidaan vakavasti kysyä onko hänen oltava oppilaana.) Toisaalta nostin esiin tärkeää asiaa siitä, kuinka voittamatonta systeemiä ei ole. Ei ole mitään yksittäistä temppua tai muuta, joka yksistelitteisesti toisi voiton. Voidaan sanoa "Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme" -elokuvan Li-Mu Baita: "Ei iskua ilman vastaiskua", ja näihin vastaiskuihinkin on aina tietysti vastatemppu. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvä miekkailutekniikka ei ole "objektiivinen". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kävisi. Sillä toiset tekniikat ovat todellakin tasa -arvoisempia kuin toiset.

Miekkailussakin systeemiä voidaan ymmärtää. Sitä ei voida täydellisesti oppia. Musta vyö karatessa on kuitenkin ansaittu, ja se kannattaa ottaa huomioon jos on menossa snagarille tappelemaan. Sitä ei nimittäin kovin helposti mikään "punainen pipo kännisessä baariärhentelyssä" ohita.

Tästä pääsenkin viime päivien päänsärkyyni, Heideggeriin. Ja tieteeseen. (Tuohon aiheeseen, jonka jokaikinen ajattelee osaavansa ja tietävänsä mitä se on. Ihan harjoittelematta. Se on jännä että tieteenfilosofian koulukuntaa lainkaan tarvitaan mihinkään.)

Heideggerin mukaan tieteen olemus on tietäminen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että täytyy tietää mitä tieto ylipäätään on. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tiede on aina jonkinlaista filosofiaa. (Ei rationaalisuutta ilman rationaalista systeemiä.) Heideggerin ajatustavassa, fenomenologiassa, on pääideana se, että todellisuuden nähdään koostuvan fenomeeneista, ilmiöistä ja havainnoista, jotka ovat tulkinnanvaraisia. Karkeasti voisi sanoa että "Mielemme näkee, näkeminen on tulkintaa."

"Tiede on pysyvää pystyttäytymistä keskellä jatkuvasti itsensä kätkevää olevan kokonaisuutta."
(Heidegger, kirjan "Heidegger - ristiriitojen filosofi" siteeraamana, sivu 82)

Heideggerin mukaan oli kyse mistä tahansa käsitteestä tai kohteesta, sen on kyettävä kohtaamaan jonkinlainen tarkastelu. Se tulee voida asettaa tarkkailun kohteeksi. Ja jotta jokin voisi näyttää joltakin, sen on myös voitava näyttää joltakin: Näyttäminen taas voi tapahtua kahdella eri tavalla:
1: Jos jokin näyttäytyy, se näkyy suoraan. Tämä on erityinen kohtaamisen tapa.
2: Jos jokin ilmentyy, se ei näy vaan ilmoittautuu. Tämä taas vain viittaa itseensä.

Esimerkkinä Heidegger käytti sairautta ja sen oiretta, punaisia poskia. Punaiset posket näyttäytyvät. Sairaus taas ilmoittautuu. (Emme näe sairautta suoraan, vaan kasan oireita.)

Tähän on syynä se, että pelkkä oleminen ei ole kohde, joten sitä voida asettaa
Tämä tarkoittaa sitä, että olemassaoloa ei voida käsittää analysoimalla kieltä ; Ontologisia ongelmia voida ratkaista tiedot tai tieteen keinoin. Subjektia ei myöskään voida erottaa objektista. (Tämä sopii osittain hyvin yhteen sen kanssa, että fallibilismin eräs ongelma on se, että puhtaita olemassaoloväitteitä ei voida lainkaan falsifioida.)

Heideggerille tiede on eksistenssiä. (Olemassaolo ennen olemusta.)

Tietäminen on siis aina subjektiivista. Moni pitää tätä jonkinlaisena loppuna. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että "Kaikki käy". Tämä tarkoittaa sitä, että tieteellä ei ole väistämättä yhtä selkeää rakennetta. Mutta että voimme silti edetä tiedossamme. Tietomme on toki aina "näkijäkohtaista", kontekstisidonnaista. Voimme aina saada irti jotakin;

"Sallia nähdä itsestään käsin se, mikä näyttäytyy siten kuin se itsestään käsin näyttäytyy"
(Heidegger, kirjan "Heigegger - ristiriitojen filosofi" lainaamana, sivu 112)

Tiede on metodi, joten tärkeäksi ongelmaksi tulee deformalisointi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että meidän täytyy pohtia metodin suhdetta sen kohteeseen. Deformalisoinnissa on aina mukana sisällölliset määrittelyt kohteelle jota tutkitaan. (Suunnitellaan järjestelmällinen kohtaamistapa, joka jonkin syyn vuoksi tulkitaan tarkoittavan jotain.) Ja suhteessa näihin saamme "metodiin kontekstisidottua tietoa". (Anteeksi puujalkainen karkeistukseni.)

Voimme selvittää todellisuutta nimenomaan sen takia, että vaikka näemmekin sen aina ja kaikkialla subjektiivisesti, se on kuitenkin itsessään objektiivinen, ja se vain näyttäytyy eri tavoin eri metodeilla; Voidaan siis sanoa että aistihavainnot ja kokemukset antavat vermuutta, joka koskevat todellisuutta; Kyseessä on toki se, että saadaan tietoa kohtaamistavasta, ei itse ilmiöstä.

Tämä taas ei tarkoita sitä, että esimerkiksi empiirinen metodi olisi väärässä. (Tosin en ymmärrä miksi jotkut postmodernistit, esimerkiksi naistutkimuksen piirissä, haluavat kieltää empiristejä ottamasta kantaa humanistisiin ongelmiin. Jos metodin valinta on subjektiivista, miksi kieltää joku metodi toisen kustannuksella? Jos kaikki ovat tasa-arvoisia, toiset eivät voi olla tasa -arvoisempia kuin toiset. Ja jos ne ovat epätasa -arvoisia, tulisi perustella miksi jotkut ovat huonoja metodeja ja toiset parempia. Ilman täydennystä subjektiivisuuteen vetoaminen tarkoittaa vain sitä että näkemykset ovat tasa-arvoisia, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että jotkut olisivat huonompia, ja pitäisi siksi jättää diskurssin ulkopuolelle. Minusta tuntuukin että nämä kieltäjät itse asiassa salaisesti uskovat tuottavansa muita objektiivisempaa tietoa.)

Fenomenologiassa voidaan siis saavuttaa jonkinlaista tietoa. Fenomenologi tiedostaa, että hänellä ja kaikilla muilla on näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä ja siitä miten näitä tulisi lähestyä. Hän saa tietoa ilmiön luonteesta ja tietämisensä luonteesta miettimällä sitä minkä laisia nämä näkemykset ovat. Hän voi saada lisänäkemystä hankkimalla tietoa siitä minkälaisia näkemyksiä muilla on. (Toki tämäkin hankittu tieto on subjektiivista tulkintaa, jossa jokin keskustelumetodi tuottaa jonkinlaisen kohtaamisen tutkittavan kohteen kanssa. Tämänkin tiedostaminen on hyvä asia.)

Samoin voidaan saavuttaa jotan tietoa tai ainakin yhteisymmärrystä muiden kanssa: Lääkäreillä on lääketieteen subjektiivinen ja metodisidonnainen näkemys, heillä on myös subjektiivinen näkemys siitä mikä on potilaalle hyväksi. Mutta koska heillä on ainakin osaltaan yhteinen näkemys siitä mikä on tavoitteena (potilaan parantaminen) ja tietoa siitä minkälaisia ilmiintymisiä heidän metodinsa on näyttänyt tuottavan, he voivat lähestyä potilasta parantamismielessä, ilman että sanoisivat vain että "Hei Te Potilas! Tiesitkö että me päätettiin jättää tämä länsimainen lääketiede vähemmälle, se kun on tuottanut vain subjektiivista tietoa ja sen käyttäminen täällä perustuu ajattelutavan arvovaltaan tieteessä ja ympäröivässä kulttuurissamme. Kun Kongossa et saisi tälläistä hoitoa, kun siellä uskotaan toisin ja siellä on eri kulttuuri, tilattiin sulle tälläinen kiva mies Kongosta. Sillä on coolit lävistykset. Seuraavaksi se tanssii sulle ja sitten me kokeillaan tasapuolisuuden nimessä tätä sytostaattihoitoa."

Tämä tarkoittaa sitä että myös fenomenologia on eräänlainen metodi. (Tämäkin on tärkeää painaa mieleen.)

Mutta minun mielestäni tämä ei ole enää kovin kaukana miekkailusta. Ei kenties ole voittamatonta systeemiä, eikä "pysyvän tieteellisen metodin tapaista ikuista hirviötä", olemme aina sidottuja subjektiivisuuteen. Tämä ei silti tarkoita sitä, että voisimme vain heittää harjoittelun naulaan ja kutsua itseämme suurmestareiksi.

Emme, vaikka tiedämmekin että dojojen, itsepuolustuslajien salien, omistajat ja suurmestarit tavoittelevat rahaa ja saavat näin henkilökohtaista etua ja arvovaltaa, kehittävät subjektiivisia näkemyksiä eri taistelutyyleistä jota sitten siirtävät muille minkä kykenevät.

Harjoiteltua ja synnynnäistä.

Meinasin tänään nukahtaa junassa. Siinä puolitajuttomuuden vallitessa junan äänet muuttuivat, ne kuulostivat aivan tuulelta. Siitä mieleeni nousi se, kuinka automaattista äänien tunnistaminen itse asiassa on. Kun kuulen auton, tiedän että se on auto. Samoin hävittäjälentokoneen ja helikopterin erottaa toisistaan pelkän äänen perusteella, näkemättä koko härveliä. Samoin kuin näen kahvinkeittimen, en suinkaan tietoisesti ajattele että "ominaisuuskokonaisuus X joten kahvinkeitin".

Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.

Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)

Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)

Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.

Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.

Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)

Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.

Toi on hyvä teoria.

USKO Usko usko....

'Se ei varsinaisesti salli itseään kutsuttavaksi nimellä Zeus, sillä tällöin se tulisi alennettua sellaiselle olemassaolon tasolle, jossa se olisi vain yksi läsnä oleva entiteetti muiden ohella - vaikka tämän "ohessa olemisen" katsottaisiinkin olevan luonteeltaan "kaikkien muiden läsnä olevien entiteettien yläpuolella" olemista.'
(Martin Heidegger, kirja "Heidegger - ristiriitojen filosofi"[toim Arto Haapala], sivu 51)

Tässä jutussa olen hieman käyttänyt avukseni Jaakko Hämeen-Anttilan kirjaa "USKO". Kirja on kuitenkin ollut enemmän inspiraation lähde. Kirja on ihan hyvä, ja aiheesta kiinnostuneille suosittelen sen lukemista.

Uskossa Jumala ei ole teoria. Jumala on aksiooma. Uskovainen ei siksi mitenkään voi perustella sitä oikeaksi. Mutta hän ei myöskään voi väittää että muiden tulisi ottaa sama aksiooma. Tälläistä uskoa ei voi perustella, ne on otettava. Tälläinen usko on kuten matematiikan perusaksioomat. Niitä ei voi perustella, ne on vain otettava, tai koko matematiikalla ei tehdä mitään. Uskovainen tekee "uskon hypyn", kuten matemaatikko valitsee aksioomat.

Uskossa Jumala on selkeästi yliluonnollinen; Se vain otetaan. Yliluonnollinen ei ole alisteinen ihmisen logiikalle, joka tarkoittaa sitä että emme voi saada siitä irti logiikkaa: Yliluonnollinen Jumala voi toki olla rationaalinen ihmiselle, mutta jos Hän onnistuu välittämään tämän ihmisille, asia muuttuu määritelmieni mukaan tiedoksi. Jumala ei enää ole yliluonnollinen. Tämän ymmärtäminen on tärkeää; Tiedossa ja päättelysysteemeissä olennaista on rajoittavuus. Karkeasti voisi sanoa, että saamme tietoa jostain asiantilasta karsimalla todennäköisyyksiä, kieltämällä joitain asiantiloja huonommaksi ja toisia paremmaksi. (Kissa on merkityksellinen sana vain jos se käsittelee jotain määriteltyä joukkoa. Määritelmä taas rajaa sisällön tietynlaiseksi.) Uskon Jumala on kuitenkin yliluonnollinen, joten Hän on tälläisen rationalisoinnin ulkopuolella. Tälläisessä näkemyksessä Jumala on rajoittamaton, kun taas tiedon tehtävä on rajoittaa. (Lisäongelmia tuottaa se, että sanojen merkitykset syntyvät meillä olevasta tiedosta ja ominaisuuksista. Joten yliluonnollisesta Jumalasta puhujat ovat hieman ongelmissa, koska he samanaikaisesti väittävät että on jotain josta ei voida tietää, mutta jonka olemassaolosta he voivat kuitenkin tietää jotain, ja jonka sisällöstä heillä voi olla käsityksiä.) Jumalasta ei tiedetä, Jumalausko tunnustetaan (ihmisen kannalta) irrationaaliseksi. Tämä on hyväksyttävää sitä kautta että on todella mahdollista että maailmasta vain osa tai ei yhtään on lainkaan ymmärrettävissämme. (Toki tälläinen näkemys voi johtaa pessimismiin ja tutkimuksen vähenemiseenkin.)

Teologiassa, Jumalaopissa, on nostettu tärkeään asemaan myös rationaaliset todistamiset. Uskossa määrääväksi osaksi on tällöin tullut uskomisen kohteen analyyttinen määrittely. Tälläinen näkemys on siis puhtaasta uskosta irrallaan, koska siinä kokemuksen sijasta asetetaan tavoitteeksi uskontunnustuksen tiedollinen perustelu. Uskon purkaminen joukoksi keskenään ristiriidattomia väitelauseita ei eroa näkemyksestä jonka mukaan usko on alistettu ja alistettavissa järjen alaisuuteen. (Puhtaasti tässä muodossa teologia olisi ristiriidassa edellä mainitun uskon kanssa, koska siinä ikäänkuin puhutaan siitä mistä ei voida lainkaan puhua, ja rationalisoidaan rationalisoimatonta. Tämä taas olisi sisäisesti ristiriitaista.) Tosin se ei ole uskon kanssa ristiriidassa, koska se voi muuttua myös opin korostamiseksi; Tällöin Jumalaa ei välttämättä aseteta rationalisoitavaksi, vaan Hänen kauttaan *maailmaa* rationalisoidaan. Tämä on ikään kuin matematiikassa tapahtuvaa todistamista, jos luotat aksioomiin, luotat lopputulokseen. Muuten, et.

Voit rakentaa tämän luottamuksen näihin aksioomiin esimerkiksi intuition kautta. Toki intuitiokin on tässä tapauksessa todistamaton perustelusysteemi, joka on vain pakko olettaa päteväksi. Ja jos rationaalisuuden luotettavuus nojaa intuitioon ja intuitio perustellaan rationaalisesti, "pyörii pieni piiri". Samoin jos intuitio perustellaan intuitiolla ollaan samassa kehässä. Tässä tapauksessa intuition luotettavuus on siis pakko ottaa vain aksioomana. Se ei siis tavallaan ratkaise ongelmaa. Toki tälläiseen tilanteeseen voidaan lainata Hämeen-Anttilaa

"Minkä tahansa mallin, joka koettaa kuvailla tätä todellisuutta, on vääjäämättä oltava vain redusoitu kuva tästä todellisuudesta."

Uskonnossa taasen kyse on siitä opista, joka jostain lähtökohdista on saatu rakennettua. Tässä mielessä tiede voidaan nähdä eräänlaisena uskontona. Jos luotat esimerkiksi empirian aksioomiin, olet tavallaan tiedeuskovainen. (Tässä kohdassa on tietenkin tärkeää miettiä, että ovatko kaikki uskonnot samanarvoisia. Ilmeisesti enemmistön mielestä eivät, koska monet eri lailla uskontoon suhtautuvat tahot, kuten teologit, kreationistit ja muut vastaavat tahot korostavat tieteellisyyttään ja haluavat kuulua tiedeyhteisöön.) Tästä lähtökohtaisuudesta otan esimerkkinä erään tapaamani fundamentalistin. Kun kysyin häneltä, että mitä hän tekisi, jos Jumala tulisi juttelemaan hänelle ja sanoisi, että Raamattu on väärässä. Vastaukseksi hän kertoi että esittämäni tilanne on yksinkertaisesti aivan absurdi, koska Raamattu on totta. Tästä hän siis tiesi, että jos Jumala tulisi sanomaan jotain tuollaista, kyseessä olisi tietenkin demoni valepuvussa. Hän voisi muutoinkin erottaa tapaamansa yliluonnollisen hahmon luonteen vertaamalla kohtaamista Raamattuun. Jos se on sopusoinnussa Raamatun kanssa, kyseessä on Jumala tai enkeli, jos taas ristiriidassa, kyseessä on demoni tai Saatana. Tämä tarkoittaa tätä, että hänellä oli aksioomissaan se, että Raamattu on Totta™. Raamatun pohjalta hän taas suoritti päätelmiä (mm. sen että Jumala oli olemassa.) Toki hänen näkemyksensä oli sellainen, että Raamattu oikeutettiin olettamalla että on henkiolento, Jumala. jonka vaikutuksesta se on syntynyt. Tässä on kuitenkin huomattava, että Henkiolento Jumala on epämääräisempi kuin pelkkä kristinuskon Jumala. Siksi voidaan sanoa että hänellä oli aksioomissaan epämääräinen henki + Raamattu, jonka pohjalta hän päätteli Juuri Tietynlaisen Hengen. (Alkuperäinen epämääräinen Jumala oli siis hieman erilainen kuin lopputulos. Ero on hieman sama kuin esityksen "tuon ilmiön takana on selvästi jokin luonnonlaki" ja esityksen "tuon takana on gravitaatio" välillä. Tässä tapauksessa uskovaisen kehäisyys on siis näennäistä. Ongelma ratkeaa sillä että "Jumala"(?) ja "Jumala"(יהוה) ovat eri asioita eri konteksteissa.)

Kreationismissa Jumala on tieteellinen teoria, jolloin se ei enää VOI olla aksiooma. (Muutenhan päädyttäisiin kovimman asteen kehäpäättelyyn, jossa premissi=johtopäätös.) Se on VOITAVA perustella nimenomaan tieteellisillä menetelmillä ja aksioomilla. Tällä ei oikeastaan ole yhtään mitään tekemistä alussa mainitun uskon kanssa. Siksi kreationisti ei _voi_ perääntyä uskon Jumalan selityksiin hyväksyttävästi; Hänhän on ensin asettanut että Jumala on "johtopäätös", ja jos hän perääntyy ja sanookin että se on USKOA, hän sanoo että se on premissi. Seurauksena on tietenkin kehäpäätelmään ajautuminen. Ja minusta tälläinen rikkoo koko perustelun logiikan luotettavuuden. Samoin kreationismi ei ole samassa asemassa kuin uskonto, koska se väittää paitsi olevansa rationaalinen, olevansa myös rationaalinen nimenomaan tieteellisellä tavalla. Ero loogisuuden ja tieteellisyyden välillä voi olla monille epäselvä, mutta selvää on se, että ollakseen tieteellinen tulee noudattaa nimenomaan tieteellisen logiikan määritteitä samaan tapaan kuin ollakseen matemaattinen, tulee noudattaa matematiikan sääntöjä, eikä esimerkiksi luoda omaa matematikkasta irrallista järjestelmää, jossa sallitaan asioita joita matematiikassa on kielletty. (Vaikka tieteen kriteeristöistä käydään kinastelua, tämä ei tarkoita sitä että ei voitaisi määritellä mitään pseudotieteiksi : Jopa kreationistit mielellään "kumoilevat" teorioita, väittävät niitä huonoksi, puutteelliseksi tieteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että he väittävät että heillä on tieteen mittareita. Ilman minkäänlaista demarkaatioanalyysiä mitään "kriittistä analyysiä" siitä onko jokin hyvää tiedettä vai ei, ei voida tehdä. Tieteellisyyttä on siis voitava arvioida jollain tavoin.) Kreationismin erottaakin uskonnosta nimenomaan se, että uskonnossa on tietty perustelusysteemi, ja kreationismissa tämän järjestelmän väitetään olevan juuri tiettyyn loogisten järjestelmien osajoukkoon kuuluva.

Kun omanarvontunnon puute muuttuu korostetuksi omanarvontunnoksi.

"Älä pyydä mitään, älä ole tyytymätön, älä loukkaannu, älä näytä kiukkua, älä aina ole vaivaksi. Ole hyvä lapsi."
(Tuija Välipakka & Arja Lehtosaari: "sata tapaa tappaa sielu".)

Eräänä päivänä olin kotonani, minulle oli tulossa vieraita. Puhelimeni soi, ja lähiomaiseni, henkilö X, soitti kännykkääni. Hän ilmoitti että hän oli juuri saanut ajokortin, ja uuden auton ja olevansa juuri tulossa käymään, olevansa perillä puolen tunnin kuluttua. Kerroin, että minulle oli tulossa vieraita. Sovimme, että hän toki voisi tulla käymään tästä huolimatta. Hän tulikin. Näytti autoa ja lähti pois.

Myöhemmin sain tietää, että hän oli heti lähtönsä jälkeen soittanut tuohtuneen puhelun siitä, kuinka minä en kunnioita häntä ihmisenä, koska "kun hän kerran vuodessa tulee", en edes viitsi valmistautua ja ottaa kunnolla vastaan. Toki harvakseltaan tapahtuva vieraileminen on fakta. Mutta jostain syystä myös varoitusajankohdan lyhyys mielestäni painaa vaa-assa. Ja siihen yhdistettynä tilanne on jopa pahempi; Kun vierailut ovat harvinaisia, ei ole mitään syytä olettaa että vietän elämääni vain odottaen että jos juuri kyseinen ihminen sattuisi olemaan tulossa yllättäen. Mutta tiedän, että tätä on turha selittää.

Tämä ei ole ainutkertaista. Ainutlaatuista ei myöskään ole se, että tästä syytetään sitä että minä en kunnioita häntä ihmisenä. Yllätyspikavisiitti epäsopivaan aikaan yllättäen johtaa päätelmiin siitä kuinka häntä ei arvosteta. Sillä siitähän tässä on aina kyse. Hän. Hänen ajokorttinsa. Hänen autonsa. Ja arvostus.

Toisen kerran hän soitti minulle ja käski että heidän luokseen tulisi käydä, ja jos vierailuaikaa ei löydy, "ei kannata pitää yhteyttä ollenkaan". Valitettavasti häntä ei kiinnostanut pätkääkään, mikä on minulle rahallisesti ja ajallisesti mahdollista. Hän muun muassa viittasi siien, että olimme käyneet avopuolisoni sukulaisten luona useammin. Tähän syynä on tosin se, että em. sukulaiset maksavat matkamme ja sattuvat asumaan satoja kilometrejä lähempänä. (Tosin ajallisten ongelmiemme vuoksi emme olleet käyneet sielläkään niin kuin oli alunperin sovittu, mutta tätä soittajakaan ei voinut tietää.) Kerroin tilannetta, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Suutuin , ja sanoin että hän "ei ole koskaan elämänsä aikana kuunnellut ketään", hän käänsi sen lauseeksi "Vaikka minä en sinusta ole elämänsä aikana kokenut mitään..." Tilanne on aika kuvaava, koska tämä lausemuoto esiintyy usein. Kommentoin reagointina em. henkilölle, että "En sanonut että et ole kokenut mitään. Sanoin että et kuuntele muita. Nämä ovat eri asioita", vaikka tiesin jo sanoessani että se on turhaa. Sillä aina pohjimmiltaan kyse on hänen kunnioittamisestaan. Mikään muu vaihtoehto ei voi tulla kysymykseen. Tilanne ratkesi tapansa mukaan vasta, kun käänsin sen vastahyökkäykseksi. "Jos kerran näin on, että jos ei käydä tietyssä aikataulussa, laitetaan juttu poikki, so to be it. Jos ei ole mahdollista, voin sitten lopettaa saman tien. Sovitaan näin. Laitan puhelimen poikki, ja jos soitat uudestaan, taon kännykän palasiksi ja heitän ne ikkunasta". Löin luuria korvaan, Jonka jälkeen hän soitti uudestaan ja oli erityisen sovitteleva. Hänen äänensä ei ollut lainkaan suuttunut ja vihamielissävyinen, kuten soiton alussa, vaan korostetun rauhallinen. Hän oli valmis neuvottelemaan. Sävy oli vaihtunut.

Tämä rauhoittuminen on tyypillistä, ja osasin myös odottaa sitä. Ei ollu tavatonta, että em. henkilö kykeni raivoamaan lapsilleen naama punaisena, jopa päiväkausia siitä mitä joku hänen puolisonsa sukulainen oli sanonut hänelle 10 vuotta aikaisemmin. Tai jostain muusta asiasta, joskus aiheestakin. Puhelimen soidessa hän kuitenkin oli täydellisen kykenevä ottamaan viileän rauhallisen ja tasaisen äänensävyn, väliä täydellisen raivoamisen joka saattoi kulminoitua esineiden heittelyyn asti, muuttui parissa sekunnissa elegantiksi ja viileäksi asioiden selvittelyksi jonkun kanssa. (Edes minä, joka olen tunnetusti etäinen ja tunteeton sika, en kykene tähän.)

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet arvata, mihin viittaan. Narsistiseen persoonallisuushäiriöön, josta mm. tämä Narsistien Tuki RY:n sivu käsittelee.

Minulla on tapanani pitää tälläiset asiat sisälläni - Etenkin, kun niin erikoista kuin se voikin olla, rakastan ihmistä, jonka sairaus on vaikuttanut elämääni hankaloittavasti paljon. Jotkin asiat vain pysyvät. Mutta asia on minulle ajankohtainen.

Nimittäin erään opiskelutoverini sukulainen paljastui narsistiksi, ja ruodittuamme asioita hän sai vihdoin nukuttua; Tämä narsistisukulainen kun oli tehnyt "pesäeron", eli rajasi puhumisen ja kontaktin ihmiseen, jota ei voinut sietää. (Omaiseni, joka kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstäni kärsivä on tehnyt samaa. Hän mm. kieltäytyi vierailemasta eräiden henkilöiden luona 20 vuoteen, ja esti myös koko perhettä tekemästä samaa.) Sosiaalinen eristäminen on tehokasta mielen tuhoamista. Eristämisellä uhkailu tehoaa myös hyvin.

Luin asian tiimoilta myös tummansävyisen Tuija Välipakan sekä Arja Lehtosaaren kokoaman ja kirjoittaman kirjan "sata tapaa tappaa sielu". Kirja oli henkisesti aika raskasta luettavaa. (Satako vain?) Kirjassa on kertomuksia, ja siitä selviää narsistisen persoonallisuushäiriön (lyhyesti narsismi tässä bloggauksessa ellei toisin mainittu) oireet ja seuraukset. Oikeastaan kammottavinta oli se, että kohteeksi joutumisen huomaa vasta kun on jo liian myöhäistä.

Aluksi on syytä kertoa mistä asiassa on kyse. Pääsyynä on se, että narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaminen on vaikeaa, eikä tuomiota saisi lyödä liian kevein perustein. Mielestäni hyvä vaikeuden ja keveyden rinnastuksen tiivistys löytyy tunnistamisartikkelin lopusta:

"Hänen läheisyydessään olevat kokevat olonsa huonoksi ilman selvää syytä. Olipa narsisti miten hurmaava, älykäs, ajatuksia herättävä, seurallinen, mukava ja sosiaalinen hyvänsä, hän ei onnistu varmistamaan muiden sympatiaa, sympatiaa johon hän ei koskaan ole valmis, halukas tai kyvykäs vastaamaan."

tai Narsistien Tuki RY:tä lainatakseni:

"Suurin osa heistä on vapaalla jalalla: he eivät ole rikollisia, vaan voivat olla hyvännäköisiä, sosiaaliset säännöt tuntevia, älykkäitä, hurmaavia ja hyviä puhumaan. He eivät tee laittomuuksia, mutta heidän ympärillään kärsitään."

Sillä narsisti on aluksi ja pinnallisesti tarkastellen miellyttävä ja mukava ihminen. Ja niidenkin kanssa jotka hänen kanssaan elävät, huomaavat että tuska ei ole kokoaikaista. Päinvastoin, hän on halutessaan erittyisen mukava ja miellyttävä, suorastaan ihana. Sillä narsisti kaipaa ensisijassa ihmisten ihailua, ei heidän kiukkuaan. Narsisti ei siis suinkaan ole kokoaikainen kusipää joka syö lapsia. (Kuten minä.) Päin vastoin, hän voi olla mallikansalainen ja hyvä työntekijä. Hän on myös mukava seuraihminen. (Toisin kuin minä.) Tosin siitä mielenkiintoinen seuraihminen, että häntä ympäröi sekä suosikkeja että hän vihaa muita, tiettyjä, ihmisiä. On suosikkisukulaisia ja vihattuja sukulaisia. Ja roolitukset voivat tietysti myös vaihtua, nopeaankin tahtiin. Sillä narsisti on kuitenkin sairas; häneltä puuttuu normaalin ihmisen normaali, terve, narsismi.(joka nyt erikseen mainitaan.) Itsekunnioitusta ei ole, jos sitä ei koko ajan pumpata ulkoapäin. He tarvitsevat "hovin", joka kannustaa heitä. Ilman "hovia" narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä on läpeensä onneton. Hän ei tule ilman toimeen. Mutta kun hänellä on "hovi", hän haluaa ottaa siitä vallan. Narsisti koukuttaa hovinsa jäsenet imartelulla, tarjoaa näille ainutlaatuisia elämyksiä. Manipulointi voi olla hienovaraista. Kaikki voi olla kohteliasta ja "rivien välistä sanottua". Narsistin kanssa elävästä tulee pikku hiljaa uhri, mutta itse hän uskoo olevansa syyllinen pahaan oloon. Narsistin uhri kokee tarvetta hyvittää. Ja kun normaalisti riitaan tarvitaan kaksi, narsisti rakentaa konfliktin sinne, missä sitä ei ole. Vaikka väkisin.

Kirkko ja kaupunki -lehti kuvaa sairautta seuraavasti

"Koska narsisti ei näe omia ongelmiaan, hän ei yleensä hakeudu hoitoon. Jotkut saattavat suostua pariterapiaan, kun kumppani uhkaa erolla. Pariterapiassa uhri on usein halukas tutkimaan, mitä voisi itse tehdä toisin. Narsisti voi onnistua kääntämään terapian tilanteeksi, jossa sekä terapeutti että pariskunta etsivät yhdessä vikoja uhrin käytöksestä."

Tälläinen onkin tyypillistä. Kaverini, jonka suvusta tuoreesti löydettiin narsisti oli vain etsinyt syytä itsestään. Sillä kiistoille täytyy olla syy. Itse asiassa ei, jos narsisti vain kokee että hänen arvostustaan tarvitsee lisätä tai että se on vaakalaudalla tai uhattuna.

Narsistien tuki RY:n sivujen mukaan tyypillistä narsisteille on myös, että "tällainen ihminen kokee olevansa kunnossa eikä hakeudu hoitoon.

Yleensä he tulevat hoitoon aivan jonkun muun syyn johdosta. He yleensä ennemmin tai myöhemmin ajautuvat konfliktiin ihmisten kanssa, koska he loukkaavat muita, eivät osaa lukea tunteita tai tunnelmia oikein eivätkä kykene empaattiseen myötäelämiseen. Heille tulee helposti vihamiehiä. Siitä heille tulee pettymyksiä, mikä aiheuttaa masennusta. He saattavat tulla hoitoon masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja sanovat terapeutille, että muut ihmiset ovat niin pahoja ja vainoavat heitä, mutta taustalta paljastuukin, että he ovat se ongelma eivätkä muut."

Esimerkiksi minun omaiseni on käynyt masennuksen vuoksi terapiassa. Hän luultavasti ajatui sinne sen takia että "kaikki muut olivat häntä vastaan". (Mistä jostain syytä tuleekin narsistien kohdalla melko helposti tosiasia. Ihmiset harvemmin jaksavat pitkäaikaista, luonteeltaan "dynaamisen kaaoottista" manipulointia, jota ei pidemmän päälle pysty ymmärtämään tai hallitsemaan.) Tosin ainakaan minulle ei ole vieläkään selvää se, kärsiikö hän todella aidosti masennuksesta, vai onko hänen käyttämänsä itsemurhalla uhkailu vain hallitsemiskeino.

Tästä asiasta en ole kovinkaan innokkaasti halunnut ottaa selvää. Sillä tämä uhkailu on yleistä: Esimerkiksi hänen luonaan vieraillut toinen lähisukulaiseni sai hiihtolomallaan kuulla uhkailua itsemurhasta. Tosin masennus on tässä suhteessa melko erikoista koska se ainakin minun mielestä tuntuu iskevän päälle mitä erikoisimmalla kaavalla, aina juuri silloin kun henkilöt ei toimi täsmälleen hänen tahtonsa mukaisesti. Lomalta paluun jälkeen on kuitenkin kuulemma hieman huvittavaa kuunnella muiden perhehuolia, kuten normaaleja riitoja ulkonaolemisajoista, pukeutumisesta tai siitä kuka söi juustot jääkaapista ja kenen onkaan aika viedä roskat tai tiskata.

Narsisteja on sekä miehissä että naisissa. Ja useissa narsistien perheissä lapsi joutuu näkemään tai kuulemaan vanhempiensa välistä väkivaltaa. Sillä narsisti voi ajaa väkivaltaan kahta tietä: Joko narsisti hakee valtaa lyömällä tai sitten hänen konfliktin kaivamisensa johtaa siihen että puolisolla "napsahtaa". Narsisti voi myös olla mustasukkainen lapsilleen, puolison huomion on oltava jakamatonta.

Narsisti selittelee itsensä kannalta parhain päin mitä vain. Vaikka pienen lapsen lyömisen. Sillä lapsi oli paha, aiheutti vanhemmalle masennuksen. Masentunut ja väsynyt ihminen tekee asioita, joita ei muuten tekisi. On syyntakeeton. Rangaistus kasvattaa, ennenkin on vitsalla kasvatettu ja hyvä on tullut. Anteeksipyyntöä ei tule. Sen sijaan asia halutaan piilottaa, narsistin huonoista teoista ei saa puhua. Sillä vian tulee aina olla muualla. Lapsi on syyllinen, kauhea kakara. Vaivoiksi syntynyt. Tässä tilanteessa ongelmaksi tuleekin se, että selittelujä kyllä aina löytyy. Sillä narsisti on ovela ja osaa vääntää tilannetta erittäin paljon. Kuten narsistien tuki RY:n sivu toteaa;

"usein heillä on paljon älyllistä kapasiteettia. Koska tällainen henkilö hallitsee sosiaalisen käyttäytymisen koodit, hän pystyy näyttelemään oikeita tunteita oikeissa tilanteissa."

Narsistin kohtaaminen ei ole ikävä siksi että hän olisi epälooginen, vaan nimenomaan sen vuoksi että hän on erityisen älykäs, ja on valmis käyttämään valtavasti voimavaroja hioakseen juttujaan.

Esimerkiksi minun tapauksessani narsisti on meidän perheessämme ollut sekä lyöjänä että lyötynä. (Minä taas olen ollut pelkästään lyötynä, siten että nimenomaan narsisti on lyönyt minua, eikä kukaan muu.) Kun olin hänen tuttujensa luona vierailemassa, sain kuunnella sitä kuinka häntä oltiin lyöty. Kauheaa on perheväkivalta. Siinä tilanteessa minun oli vaikeaa olla hiljaa, mutta olin kuitenkin. Sillä olen aikaisemmin yrittänyt keskustella henkilön kanssa siitä, miksi hänen oli pakko lyödä, mutta hän siirsi puheen siihen miten häntäkin on lyöty (tosin en minä, joten konteksti on erikoinen). Hän on myös sanonut asiasta suoraan että "Tästä asiasta ei sitten enää koskaan puhuta".

Pahinta narsistin kohtaamisessa on se, että siihen ei yleensä kuole. Sen jälkeen on vain pakko elää miten kykenee.

Onneksi kirjassa annettiin ohje narsisteista selviämiseen : Pakene ja puhu. Tosin huonona puolena näyttää olevan se, että pakoon ei tahdo päästä, kun toinen osaa reitin ulko -ovellesi. Eikä ole ulkopuolinen ihminen, vaan lähisukulainen. Ja lisäksi hän osaa olla halutessaan niin miellyttävä ihminen, että pitkäaikainen riitely ei vain ole käytännössä mahdollista. Sillä narsistin kodissa paha olo ei synny siitä, että narsisti olisi koko ajan kauhea. Ainakin meidän olosuhteissa etenkin ulkoiset olosuhteet olivat erinomaisesti, sillä ne olivat osa ulkokuvaa. Paha olo ainakin minun tapauksessani syntyy siitä, mitä Narsistien Tuki RY:n sivussa sanotaan

"Kodin normiksi on muodostunut kaaos ja konflikti. Näissä perheissä vallitsee korkea ennalta arvaamattomuuden ilmapiiri."

Yksittäisiä kertomuksia kertomalla ei tahdo saada selitettyä mistä on kysymys. Miten selittää tilannetta, jossa ei ole kaavaa ja jota ei itsekään tahdo ymmärtää, jossa olet hovia ja ulkohovia sen mukaan miten narsisti kokee ihmisten suhtautuvan häneen ja katsoo saavansa eniten responssia. Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että kun olet syntynyt lapseksi narsistiperheeseen, et todellakaan tiedä mitä normaali elämä on, vertailukohta puuttuu. Joten pois muuttaessa ja parisuhteeseen siirtyessä tilanne voi olla todella hämmentävä, koska ei voi ymmärtää, että tilanne voi todella olla muutenkin. Sillä koko "normaalin" käsitys on matkan varrella vääristynyt.

Ainakin minulta on kohtaamisen jäljiltä jäänyt lähinnä kyynisyys ihmisiä kohtaan, ylenmääräinen epäily siitä mitä motiiveja yksinkertaisimpaankin lausuntoon liittyy, viehtymys säännönmukaiseen, tietynlaiseen, elämään. Viehtymys siihen, että ei tarvitse "pitää julkisivua kunnossa" ja miettiä mitä muut ajattelevat. Hyviä ja huonoja puolia on molempia. Tavallaan olen vahvempi ihminen, jonka vahvuudet sopivat kohtuu hyvin nyky -yhteiskuntaan.

Samoin minulla on tullut tavaksi seuloa ihmisiä nimenomaan heidän asenteidensa perusteella. Haluan yksinkertaisesti välttää tilanteen uusimisen. Asenneseulonnassa kyseessä eivät ole pelkät kohteliaat sanat. Kyseessä on henki, jolla ne on sanottu. Sillä narsistin käyttämänä kiitos voi olla herja ja kohtelias käytös kätkeä halun manipuloida. Vältän henkilöitä, joiden sanavalinnat kertovat itseriittoisuudesta ja heidän omasta erikoislaatuisuudesta ja joissa viitataan siihen kuinka jotkut ihmiset tai tahot vainoavat heitä. Narsistien on siksi tavallaan aivan turha soveltaa temppujaan minulle, koska olen kohdannut ne kaikki. Siksi kun törmään epäilyttävään käytökseen, pyrin katkaisemaan koko keskustelun, täysin. En toki voi sanoa että he ovat narsisteja, koska sen sanominen vaatisi enemmän aikaa. Sen sijaan voin pelata varman päälle välttää heitä täysin. Ignoraatiomenetelmäni toimii sitäkin kautta, että heidän suhteensa on juuri kuten Välipakka sanoo iltahelden artikkelissa:

"Narsisti haluaa huomiota ja ihailua, jopa negatiivinenkin huomiointi riittää. Sitä, että jää vaille huomiota, narsisti ei kestä."

Tosin ignorointi saattaa olla hankalaa vaikeaa, koska (Narsistien tuki RY:n sivu)

"He manipuloivat, toimivat häikäilemättömästi, syyllistävät muita ja usein liike-elämässä persoonallisuushäiriöisistä piirteistä on vielä hyötyä. Heitä löytyy joka ammattikunnasta, ja erityisesti heitä houkuttaa vallankäyttö. Usein karismaattiset uskonnollisten liikkeiden johtajat ovat persoonallisuushäiriöisiä."

Siteerauksen viimeinen lause selittääkin osaltaan sitä, minkä takia en kovin paljoa pidä kohtaamisistani uskonnollisten tahojen kanssa. Syy ei tässä kohden ole uskonnossa, vaan sellaisissa ihmisissä, joita uskontojen valtapaikat viehättävät.