Luonnon haaskaamisesta - ja hieman hapenkin

Linkola käsitteli maahanmuuttokritiikkiä ekologian lähtökohdasta. Hän antoi haastattelun jonka mukaan väestönkasvu on ongelma ja että joidenkin populaatioiden tulisi vain antaa kuolla. Se olisi luonnollista. Eli Linkolan kirjoissa hyvää. "Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta."

Kun puhutaan väestön liikakasvusta, kukaan ei myönnä, että juuri hän olisi tätä liikakasvua. Se on aina joku muu ihminen. Sen vuoksi Linkola puhuu väestön liikakasvusta katsoen ihmisiä joiden soisi hukkuvan välimereen. Mutta sen sijaan hän ei mieti sitä, että hän itse on antanut tämän haastattelun länsimaisessa sairaalassa 84 vuoden ikäisenä. Länsimaisessa sairaalassa eläminen se vasta resursseja kuluttaakin. Siinä sitä on lysti lukea miten "Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua."

Tämä lausunto sai paljon suosiota erilaisten maahanmuuttokriittisten tahojen puolella. Merkittävää on, että moni maahanmuuttokriitikko on kristitty. Ja kristinuskoon on liitetty hyvin vahvoja väitteitä. Väitteitä siitä, että kristinusko on yhteiskunnassamme oleellisen absoluuttisen ihmisarvon takana. Ei-kristillisyys liitetään tämän arvon hylkäämiseen. Ja näin varoitellaan esimerkiksi siitä miten ateisti voisi vain mennä ja tappaa ihmisiä. Tai olla välittämättä ihmisoikeuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Kuitenkin kun katsotaan yhteiskuntaamme, niin vain hyvin harva on itse asiassa absoluuttisen ihmisarvon kannalla. Ihmisarvo ja oikeus elämään ei ole absoluuttinen tai ehdoton. Maahanmuuttokritiikissä korostuu se, että oman maan kansalaisia – kuten Linkolaa – tulisi pitää hengissä. Kuolemantuomioita kannattava taas ajaa rikollisuutta kriteeriksi jolla absoluuttinen elossaolo-oikeus jonka varaan kaikki muut oikeudet rakentuvat, voidaan poistaa. Sodassakin saa evankelis-luterilaisen kirkon tukeman kenttäpiispan mukaan tappaa. Tämä vain tahtoo unohtua kun huomio keskittyy abortteihin, ei-vielä-tietoisiin ihmisiin kohdistuvassa keskustelussa. Jossa on sitten on siinä niitä kriteerejä siihen mikä ylipäätään kelpaa ihmiseksi joten ei siinäkään mitään absoluuttista ihmisyyttä ole.

Toisin sanoen oikeus elämään ei ole absoluutti vaan sidoksissa siihen minkä maan juridisen kansalaisen jalkovälistä olet tupsahtanut maailmaan. Joka taas on määritelmällisesti ja automaattisesti etninen tai jopa rodullinen kysymys. Ja niin sairaalamme elättävät myös Pentti Linkolaa. Sen sijaan, että antaisimme ihmiselle mahdollisuuden elää sitten sen valitsemansa luonnonvalinnan ehdoilla.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että onko ihmisoikeus abstraktio jolla ei ole mitään moraalista sisältöä tai velvoitteita. Toisin sanoen; Muuttaako ihmisoikeuden omaaminen yhtään mitään. Tässä pääongelmana on se, että valtio on usein se toimija joka varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Ja se ei ole aina kiinnostunut puolustamaan näitä. Ei varsinkaan kaikille.

Hannah Arendt onkin tähän liittyen kuvannut totalitarismin ja ihmisoikeuksien suhdetta; Kun valtio suojelee kansalaisiaan, syntyy tilanteita joissa ihmisillä ei käytännössä ole ihmisoikeuksia sen vuoksi että heillä ei ole valtiota joka suojelisi heitä. Toisin sanoen; He ovat ulkopuolisia joko juridisesti siten että he ovat eläneet muualla. Tai sitten he ovat oman maan kansalaisia jotka on määritelty ”valtion vihollisiksi”. Väärinajattelijoita voidaan tämän jälkeen rangaista ja vangita. Arendtin mukaan jos ihmisoikeudet ovat abstraktio joiden kohdalla ei voida mennä jokin tahon luo ja hakea näitä oikeuksia, niitä ei käytännössä ole olemassakaan. Toisin sanoen ihmisoikeus joka on abstraktion tasolla ei ole mikään ihmisoikeus. Arendt menee jopa siihen, että jos jollekin ihmisoikeudelle ei ole takaajaa ja puolustajaa, joku vallanhimoinen julma yksilö ja taho helposti käyttää tätä hyväkseen. Eli jos ihmisoikeuksia ei erikseen puolusteta, niitä todennäköisesti myös rikotaan.

Tässä mielessä ihmisoikeudet ovat jännittävä asia. Virallisesti papereissa on tehty erilaisia kansainvälisiä sopimuksia jotka takaavat ihmisarvon vaikkapa sotavangeille. Ja sinulle ja minulle. On YK:n ihmisoikeusjulistuksia ja yleviä kristillisiä periaatteita. Nämä on nähty universaaleiksi. Ne ovat olemassa siten että ihmisillä on se. Ne ovat olemassa paperilla ja juhlapuheissa. Mutta vain osa ihmisistä saa oikeasti jonkin tahon ajamaan näitä omalla kohdallaan. Usein tämä on valtio. Yhteiskuntafilosofit jaottelevatkin tämän vuoksi oikeudet formaaliksi oikeuksiksi (formal rights) ja efektiivisiksi oikeuksiksi (effective rights).

Tämä jaottelu auttaa varmasti ymmärtämään sitä miten ihminen voi oikealla kädellään julistaa että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Ja toisella kädellä he voivat iloita siitä että mahdollisimman moni pakolainen hukkuu välimereen. ; Ihmisillä on abstrakti formaali oikeus elämään. Mutta kenenkään ei tarvitse suojella tai vahtia tai tehdä mitään. Joten kuolemia ei tarvitse yrittää ehkäistä. Ei, vaikka Linkolan puheet ihmiskunnasta ja sen kuolemisesta koskevat ekologianäkökulmasta kaikkia. Myös niitä suomalaisia lapsia joiden tehtävänä olisi kuolla pois luonnon puolesta. Joka ei olisi Linkolan luontonäkökulmasta julmaa.

Carl Schmitt näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi. Ja että poliittisiin vihollisiin suhtaudutaan hyvinkin tietyllä tavalla. oki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Mutta tekemättä mitään. Tässä mielessä poliittisille vihollisien kanssa voidaan olla jopa ystäviä. Mutta heidän kuitenkin voidaan antaa tuhoutua. Tämä on taatusti hyvä mekanismi kun kuvataan sitä miten absoluuttisen ihmisarvon ja kristinuskon erinomaisen eettisyyden puolustaja suhtautuu välimereen hukkuviin pakolaisiin. Heille kysymys on siitä että he tekevät ”kipeän ratkaisun” koska ”ei ole varaa toimia koko maailman sosiaalitoimistona”. Tämä ei perustu vihaan ja ihmiset kokevat tämän enemmänkin ”pragmaattisuutena” ja ”käytännönläheisyytenä”. Linkolaakaan ei nähdä näissä piireissä eetikkona ja moralistina – joka hän on. Häntä pidetään ”käytännöllisenä suomalaisena joka tiedostaa realiteetit”.

Achilles Mbemben "Necropolitics" kuvaa tätä valtion suvereeniuden näkökulmasta. Hän korostaa että perimiltään suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. ; Mbemben ajatus on siitä erikoinen että me usein arvostamme esimerkiksi itsenäistä valtiota ja sen suvereeniutta. Mutta tämä arvo on tätä kautta itse asiassa suoraan absoluuttista ihmisoikeutta vastaan. Ainakin jos puhutaan sellaisista oikeuksista joilla on mitään väliä. Eli sellaisia joita totellaan, toteutetaan, noudatetaan ja tavoitellaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and the capacity to dictate who may live and who must die”.

Ajatus ei ole mitekään erikoinen. Onhan esimerkiksi Max Weber kuvannut valtiota järjestelmänä jolla on legitimoitu väkivaltakoneisto. Sillä on keinot sisäiseen väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan (poliisi) ja ulkoisia ihmisiä kohtaan (armeija). Tässä maailmassa valtiossa joko on poliisi tai armeija tai sitten ei voida merkittävästi puhua valtiosta. Ainakaan ennen kuin alueella on jonkin toisen alueen armeija ja poliisi. Max Weber puhuu sitten tämän lisäksi yhteiskuntarakenteita tukevista ideologioista ja niiden tärkeydestä. Etenkin uskonnosta. Ne koetaan tosiasioiksi vaikka ne ovat etiikkaa. Tämä perinne voidaan vetää Platonin ajatuksiin joissa tunnetaan jalon valheen idea. Kansalaisia voidaan ohjata yhteiskuntaa tukevilla propagandoilla vaikka tämä propaganda ei olisi tottakaan. Tässä mielessä voidaan ymmärtää miten Linkolan etiikkapuhe jota oikeutetaan puheilla luonnonvalinnasta tuntuu ”konkretialta”.

On syytä muistaa, että luonnonvalinnan kannalta suomalaisten lasten sairaanhoito syö resursseja. Samoin vanhustenhoito. Jos näihin sovelletaan Linkolan ajatusta luonnonvalinnasta, konkretiaa kehuvien lausunnot muuttuvat. Nämä lausunnot olisivat kauhistus kristitylle. Joka näkee miten tämä on sitä ”evolutionismia” joka turmelee moraalin ja tuhoaa absoluuttisen ihmisarvon kuin Pekka-Eric Auvisen ”Luonnollisen valitsijan manifestissa”. Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa argumentti ei vakuuta vaan se keihin se kohdistuu ja keihin ei. Luonnonvastainen ja resursseja tuhlaava suomalaisten vanhusten pelastus lääketieteellä nähdään aktiivimurhaksi vaikka kyseessä olisi vain se, että katsotaan sivusta kun heidän annetaan kuolla. Toisin sanoen oikeus elämään ei ole sama kaikilla. Reaalisen ihmisarvon kriteerinä on kansalaisuus. Tässä mielessä voi olla turvallista kuulla Teemu Laajasalon suuta että ateistit ovat ”etnisesti luterilaisia”.

Meille opetetaan että me olemme syntyneet tasa-arvoisina. Mutta seuraavaksi opimme, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Poliittisille vihollisille annetaan abstraktit oikeudet joita ei voi mitenkään konkretisoida. Ja näin heidän tuhoutumistaan voidaan katsoa sivusta, ikään kuin säälien ja ylläpitäen mielikuvaa siitä että olemme hyviä ihmisiä. Koska sisäinen tunne ihmisoikeuksista täyttää mielemme niin vahvasti että emme tiedosta, että poliittiset viholliset ja totalitarismin ydin ei ole siinä että vihaamme ja raivoamme jotain kohdetta vastaan. Se on siinä että katsomme sivusta kun he tuhoutuvat.

Tässä kohden absoluuttinen ihmisarvo ei ole kovin merkittävä asia. Moraali on enimmäkseen rikkaitten luksusta. Ja länsimaissa jopa minunlaiseni renttu kykenee elämään moneen historian aikaan ja nykyajan maantieteeseen sovitettuna todellista luksuselämää. Playstationia ja kaljaa riittää. Ja luksuselämää elävillä on paljon menetettävää. Siksi ei ole mukavaa olla koko maailman sosiaalitoimistona kun voi vaan antaa ongelman passivisesti kuolla jossain kaukana ilman että tästä tulee hirveitä tunneaaltoja itseen. Kun ei ole esimerkiksi oma lapsi se joka hukkuu sinne välimereen. Jos olisi, niin sitten olisi itku ja hammasten kiristys. Koska se oma lapsi on jotenkin tasa-arvoisempi kuin muut. Koska rikkailla luksuseläjillä on valtion tuki tai omaa varaa puolustaa oikeuksiaan.

Itsekään en toki teeskentele että uskoisin johonkin absoluuttiseen ihmisarvoon. Jos esimerkiksi joku lyö minua, luopuu minun silmissään pysyvästi oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Kaikilla on varmasti joitain sellaisia kriteereitä joiden perusteella olemme valmiita tappamaan jonkun. Ja vielä useammin ja löyhemmillä kriteereillä olemme valmiit antamaan jonkun passiivisesti kuolla. Absoluuttinen ihmisarvo on illuusio. Ja on turhaa kuvitella että olisi jokin kristinusko, humanismi tai muu ismi joka olisi tuonut maailmaan sellaisen ja joka puolustaisi sen jatkuvuutta. Ei. Se on vain rikkaiden luksuseläjien illuusio. Absoluuttiseen ihmisarvoon ei käytännön tasolla ole sitoutunut oikein kukaan. Ja tämän tajuamisen jälkeen voi kenties ajatella että kenties aika monen kalastajan pitäisi luonnonvalinnan voimasta hukkua kotijärveensä ja kierrättyä sen kalapopulaation biomassaksi.

---

Lähteet:
Helsingin Sanomat, ”Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa” (16.8.2017)
Hannah Arendt, ”Origins of Totalitarianism” (1951)
Carl Schmitt, ”The Concept of the Political” (1932)
Achille Mbembe, ”Necropolitics” (2003)
Max Weber, ”Politics as a Vocation” (1919)
Platon ”Πολιτεία” [Suom. ”Valtio”]