No, kumpaan luotat?

Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"

Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;

Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.

Tilanne on yleinen uskonasioissa.

Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.

Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.

Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.

Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.

Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.

Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.

Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.

Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.

Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)

Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.

Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.

Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.

---

Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)

Musta Peili

Scifi eli tieteisfantasia käsittelee pintatasolla teknologiaa ja sitä mitä teknologialla voidaan saavuttaa. Tämä on hyvin lähellä klassisia magiaa käsitteleviä satuja. Kuten Arthur C. Clarke kuuluisasti esitti; "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic."

Ja kuten kunnon saduissakin, niissä on usein kysymys opetuksesta. Joka on moralistista ja usein yhteiskunnallista. Scifi on utopistista. Toisin sanoen se käsittelee ennen kaikkea ihmisyyttä ja yhteiskuntaa. Tässä mielessä scifissä on hyvin usein eettinen perusta ja pohja. ; Tämä eettisyys sitten peilautuu siten että scifi kuvaa joko utopioita, eli ihanteellisia maailmoita. Tai dystopioita eli kauhu-yhteiskuntien varjopuolia.

Itse en ole niitä aurinkoisimpia kavereita joten olen taipuvainen ohittamaan monia optimistisia ja hyvää uskovia scifimaailmoita. Asiaa ei vähennä se, että vaikka muutoin olenkin kohtuu uteliaana itseäni pitävä tyyppi, olen vastahankainen uutta teknologiaa kohtaan. Olen myös aavistuksen luddiitti.

Yhteys ei ole uusi. Sillä uskottava tieteisfantasiointi on usein käytännön sovelluksista ideoita kummuttavaa. Ja esimerkiksi scifistä tutut kyborgit ovat saaneet alkunsa Manfred Clunesin ja Nathan Klinen ajatuksesta jossa mietittiin avaruuden valloittamista teknologian kautta ; Aihe oli siihen aikaan relevantti koska se liittyi poliittiseen kilpailuun avaruuden valloittamisesta. Spektaakkelinomaiset voimannäytteet kuten kuussa käyminen olivat siihen aikaan tärkeitä. ; He nostivat esiin sen miten avaruuden valloituksessa ollaan käytetty teknologiaa niin, että olemme kuin kaloja akvaariossa; Eli tuomme ihmisen elinympäristöä mukanamme avaruuteen. Toisaalta olisi mahdollista myös muuttaa ihmisen elimistöä ja tätä kautta ihminen voisi mennä sinne minne eivät ole aiemmin menneet.

Transhumanismissa onkin mietitty tätä muutamaa päälinjaa pitkin Keskeisiä ovat ajatukset;
* Ihmisruumiin täydentäminen tai korvaaminen teknologisilla osilla. Robottiraajat, aistinelimet ja konekeuhkot, koneelliset sydämensiirteet ja vastaavat laajentavat ihmisen elinpiiriä ja mahdollistavat elämän sellaiselle ihmiselle joka olisi muuten kyvytön liikkumaan tai jopa elämään.
* Ihmisruumiin perusbiologian muuntaminen esimerkiksi geenimanipuloinnilla.
* Ihmismielen muuntaminen bittimuotoon niin että ihminen voisi jatkaa olemassaoloaan digitaalisessa muodossa.

Osa transhumanismista on spekulatiivista mutta siinä on kulmia jotka ovat on itse asiassa relevantteja jo sillä teknologialla jota on nykyään olemassa. Kuten Mark O’Connell on kuvannut asiaa; Transhumanismi on liikkeen sisältä tarkastellessa vapautusliike joka haluaa irtautua biologian määräämistä rajoitteista. Ja ihminen on aina irtautunut ympäristönsä määräämistä rajoitteista luomalla innovaatioita. Etenkin lääketiede on täynnä ajatuksia jotka ovat karkeita esiversioita transhumanismin ydinteeseistä.

Mutta tässä tosiasiassa vastaan tulee toisenlaisia rajoitteita. O’Connell onkin huomauttanut että transhumanismin ulkopuolelta voidaan nähdä että transhumanismissa biologian rajoitteet muutetaan teknologian rajoitteiksi. Ja tästä päästään siihen minkälaisesta scifistä itse pidän. Moni nörtti pitää optimistisista ja utopistisista scifisarjoista. Niissä teknologia avaa uusia mahdollisuuksia ja laajentaa ihmisen toimintakykyä niin että olemme teknologian avulla vapaampia kuin ilman.

Itse taas pidän ”Black Mirror” -sarjasta luo useassa tilanteessa sitä miten tämä johtaa uudenlaisiin rajoitteisiin. Sillä teknologialla on omat reunaehdot. Näiden vuoksi ”Black Mirror” koostuukin maailmoista joissa jokin teknologia on näppärä mutta hyvin hallitseva. Ja se tuottaa järjestelmän joka on sellainen joksi todellisuudenkin näen; Inhimillisyys on aina tallattuna. Sitä ei voi koskaan tuhota. Mutta se ei myöskään koskaan voita.

Ja muutamme biologiset rajoitteet teknologisiksi rajoitteiksi. Ja teknologia on monin paikoin ihmisten hallitsemaa joten tosiasiassa tämä tarkoittaa usein sitä että asetamme itsellemme myös aivan uudenlaisia kulttuurisia rajoitteita. ; ”Black Mirror” näyttää tämän hyvin jaksossa ”The Entire History of You” jossa ihmisten muisti on aivan erilaista. Nykyään ihmiset unohtavat asioita ja toisaalta eivät voi näyttää muistojaan toisilleen. Kun tämä kierretään teknologialla, syntyy suuria ongelmia. Toisen muistia voidaan esimerkiksi vaatia näytölle perheriidan yhteydessä.

Usein teknologiaa vastustavat ovat vanhakantaisen Jumalakäsityksen varassa. Siinä Jumalalla on tekijänoikeus perimään ja asioiden pitäisi antaa mennä luonnollista tietään. ; Tällöin transhumanismi rinnastuu usein dopingin käyttöön; Ajatellaan että jos jokin tekoraaja auttaa ihmisiä juoksemaan nopeammin kuin ihminen, niin sitten se olisi loukkaus Jumalan luomistyötä kohtaan. Transhumanistiset lisäkkeet on tuomittava pahoiksi sitäkin kautta että monet pahan ongelman ratkaisut vaativat sen, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja jos ihminen voi parantaa omaa biologiaansa, se on loukkaus Jumalaa kohtaan. Paitsi jos muutos on perustaltaan jotenkin epäeettinen. ; Syntyy ajatus siitä että Jumalalla olisi eräänlainen tekijänoikeus ihmiseen.

Itse en ole näitä ihmisiä. Ymmärrän lähinnä ihmisen rajallisuuden. Tässä ytimessä on vapaan tahdon filosofia. Monesti vapaa tahto nähdään absuluuttisena kykynä tehdä valintoja ja ohjata lopputulemia. Kuitenkin hyvin usein on nähtävissä kuten Baruch Spinoza näki; Ihmisen vapaa tahto on itse asiassa monin paikoin hyvinkin rajallista. Hänestä ihmiset luulevat olevansa vapaita koska he ovat tietoisia haluistaan ja tahdoistaan ja pyrkimyksistään niitä kohden. Ja he eivät mieti miksi he haluavat juuri näitä asioita. Spinoza korosti että haluillammekin on biologinen ydin. Toisaalta biologia rajoittaa meitä muutenkin; Ei ole kovinkaan helppoa saada etusormea teleportautumaan 10 metrin päähän vapaan tahdon voimalla.

On selvää että teknologian avulla näitä rajoja voidaan muuntaa. Mutta ei poistaa. Tässä kohden on selvää että jos luodaan uusia kykyjä, tämä todennäköisesti laajentaa ihmisten valinnanvapautta ja tätä kautta teknologia mahdollistaa uusia vapauksia. Kuitenkin teknologia voi tuoda myös uudenlaisia rajoituksia.

”Black Mirror” -sarjassa tätä kuvaa hienosti jakso ”Men Against Fire”. Siinä sotilaat ottavat itseensä teknologiset silmät ja muutenkin modifioidut aistinelimistöt jotka antavat heille monia taktisia etuja. He kykenevät paikan päällä näkemään ja tarkastelemaan kohteita kuin kartasta. He näkevät asioita paremmin. Heille voidaan antaa näkymiä ja ohjeita. Kuitenkin samalla heidän havaintojaan hallitaan hyvinkin paljon. Sotiaat eivät saa PTSD -oireita koska vihollisia ei kuvata ihmisinä vaan hirviöinä. Hirviöt paljastuvatkin ihmisiksi jotka hallitus on päättänyt geneettisesti ala-arvoisiksi, joka tekee sotatilanteista itse asiassa rikoksia ihmisyyttä kohtaan. Mutta sotilaat eivät koe asiaa näin koska ei-ihmismäisten vihollisten tuhoamien ei traumatisoi heitä. Sotilaat saavat myös seksuaalissävytteisiä unia sekä palkkioksi urastaan että uransa jälkeisessä elämässä. Sotilaat eivät ole tietoisia näkyjensä laajuudesta.

Kontrollin laajuus on kenties vahvimmillaan ”Black Mirrorin” jaksossa ”White Christmas” joka käyttää sekä teknologiaa johon ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa elämään. Että silmiin asetettua teknologiaa joka mahdollistaa sekä muiden ihmisten silmien kautta näkemisen että näkymän hallitsemisen niin että kohde katoaa näkyvistä pelkäksi valkoiseksi tai punaiseksi massaksi (voit torjua jonkun näkymästä, seksuaalirikolliset näkyvät kaikille punaisena massana). Blokatut eivät voi edes kommunikoida muiden kanssa, heidän puheensakin kadotetaan. Kun tekoäly ladataan tilaan jossa heille voidaan tarjota ärsykkeetöntä tilaa, heitä voidaan kiduttaa ja hallita tekemään mitä tahansa triviaalia toimea. Kun sosiaalista kommunikaatiota voidaan teknologisesti torjua entistä laajemmin, se tarjoaa keinoja sosiaaliseen eristämiseen ja ärsyketyhjiöllä kiduttamiseen.

Tätä kautta transhumanismin ongelmana ei ole minulle se, että ihminen sen avulla egoistisesti yrittää tulla Jumalankaltaiseksi. Koska mikä tahansa vapaus voitaisiin laskea tämänsuuntaiseksi. Toisaalta transhumanismin ongelma ei ole yleensä se, että se antaa eliitille ja rikkaille kykyjä jotka ovat köyhien ulottumattomissa. Koska teknologian kehitys tuppaa alentamaan lelujen hintaa. ; Transhumanismin ongelmat liittyvät ennen kaikkea niihin kysymyksiin jotka alkavat tapahtumaan silloin kun teknologiaa tarjotaan massoille ; Elämme nykyäänkin yhteiskunnassa jossa sydämentahdistimia voidaan hakkeroida. Tältä pohjalta ei olisi mahdotonta kuvitella että sydän- ja verisuonitautien ratkaiseminen biologisten siirteiden sijaan koneilla johtaisi siihen että joku haluaisi asettaa niihin takaportin. Joka mahdollistaa laitteen sammuttamisen. Tämänlaisella ihmisellä olisi hyvin paljon valtaa. Sillä jolla tämänlainen sydän olisi, olisi tätä vapautta hyvin paljon vähemmän.

Siksi olisikin katsottava että mitä teknologian rajoitteet ja sallimat vallankäytön muodot ovat. Tämä ei toki tee kaikesta transhumanismista ja siihen liittyvistä ratkaisuista eettisesti ongelmallisia tai suoraan moraalittomia. Kysymys on riskeistä ja siitä että ihmiskunta kykenee tiettävästi aikamoiseen pahantahtoisuuteen. ; Tässä mielessä on kuitenkin selvää että huomio keskittyy kykyjen sijasta rajoituksiin. Ja koska edes mielemme ei ole vapaa, tässä tuppaa käymään se, mitä Spinoza sanoi ; Kun mieli kuvittelee sen omaa hallinnan puutetta, se murehduttaa sitä.

---

Lähteet:
Arthur Clarke, ”Hazards of Prophecy: The Failure of Imagination” (1973)
Manfred Clynes, Nathan Kline, ”Cyborgs and space” (1960)
Mark O’Connell, ”To Be a Machine: Adventures Among Cyborgs, Utopians, Hackers, and the Futurists Solving the Modest Problem of Death” (2017)
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1677) [suom. ”Etiikka”]
Engadget, ”Pacemakers are far more vulnerable to hacking than we thought” 

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Psykologiset syyt rationaalisuuden ja Totuudellisuuden välillä veivaamiselle...

C. S. Lewis esitti, että totuutta JA vastapuolen kritisoimista olisi lähestyttävä järkeilemällä, eikä esittämällä röyhkeitä väitteitä vastustajan psykologisesta tilasta. Toisin sanoen hän erotti ideologian psykologiset hyödyt ja ideologian järkevyyden. Tätä Lewis esitti etenkin siinä yhteydessä, että turvallisuudentunne voi olla hyvä selitys sille, miksi joku uskoo Jumalaan, mutta siihen on lupa vedota vasta sitten, kun on ensin muilla keinoin osoitettu, että Jumalaan uskominen ei ole järkevää.

Tämä on hieno asenne. Uskomuksen psykologisen syyn olemassaolo ei ole sama kuin asian todenperäisyys. Samoin se, että jonkin asian puolesta on esitetty typerä argumentti ei tarkoita että sille ei olisi rationaalisia argumentteja. Se, että vääristä syistä voisi intoutua mukaan ei tarkoita että mukaan ei voisi tulla oikeista syistä ja intoutua sitten niistä muistakin asioista.

Ja tätä kautta Lewis varmasti noudattaa tässä ihanteita. Ja asenne on järkevä sitäkin kautta että psykologiset syyt ovat usein lisäetuja ; Jos ateistin esimerkiksi kerrotaan olevan ateisti koska hänellä on vaikea isäsuhde -kuten Paul Vitz on esittänyt – ja tämä helpottaa hänen oloaan, niin jos Jumalaa ei ole olemassa ja ateisti saa näkemyksestään vielä psykologista etua päälle. Samoin jos Jumala on olemassa, ja siitä saa toivoa jolla kestää vaikka läheisten kuolema tai takaa itselle taivaspaikan niin ne ovat etu eikä moite. Jos uskomus on rationaalinen, ei psykologiasta ole yleensä haittaa.

Uskomisen lopputulokseen liittyvät syyt on analysoitava. Järkevä ihminen ei välitä ensin psykologisista syistä vaan katsoo onko ihmisellä tarjota järkeviä argumentteja vai ei. Ja vasta jos järkeviä argumentteja ei ole, on syytä viitata psykologisiin syihin jotka selittävät miksi ihminen uskoo tästä huolimatta.

Lewis itsekin unohti usein ihanteensa moittiessaan ateisteja. Hänhän esittää että ateistit eivät tosiasiassa ole uskomatta Jumalaan vaan tosiasiassa vihaavat Häntä. Tätä painotetaan sillä että ateisti haluaa mennä Jumalan paikalle. Asenne on toki tuttu muutenkin. Yleisesti ajatellaan että ateistit eivät pidä kyylääjistä tai haluavat olla itsekkäitä. Nämä ovat psykologisiin syihin viittaamisia. Tämä taasen nojaa siihen että Totuus ja uskomusten oikeuttaminen on se joka on tärkeintä. Tämä selittääkin ison määrän siitä asenteesta missä jos uskovainen uskoo hän ei joudu käymään erityistä testimassaa jossa osoittaa riittävän eksegetiikan uskomisensa. ; Tällöin henkenä on se, että uskomus on Tosi ja se riittää. Ateisti joutuu sen sijaan vastaamaan ties mihin haasteisiin ja kyseenalaistuksiin ja käännyttely-yrityksiin. Koska tällöin on tärkeää katsoa millä tavalla johtopäätös on saatu.

Tässä on takana temppu; Keskustelussa toisinaan puhutaan siitä ovatko uskomukset oikeutettuja rationaalisesti vai psykologisesti. Ja toisaalla sitten sanotaan että Uskomuksen Totuus ei riipu siitä millä keinoin lopputulokseen on päädytty.

Jos asiaan päädytään väärin keinoin, asia on kuitenkin totta samalla tavalla. Tässä mielessä on helppoa puolustaa ajatusta siitä että nämä uskovaiset olisivat oikeassa ja heidän uskomuksensa olisi Tosi. Ja että menetelmä jolla lopputulos on saatu ei merkitse mitään, vaan se lopputulos. Kristityillä nämä argumentit paistavat poissaolossaan silloin kun he esimerkiksi puhuvat ”naturalismista” jossa joku päätyy ei-uskomaan. Silloin on tärkeää korostaa että käytetty keino – kuten naturalistinen ajattelu – on jotain joka itsessään osoittaa asian olevan väärin.

Onkin kiinnostavaa huomata miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla. Uskon kohdalla ei ole väliä millä keinoin tieto on saatu. On kiinnitettävä huomiota siihen miten puhutaan uskon totuudesta ja milloin uskon perusteista. Koska näiden välillä heijaamalla saadaan se, että eri vakaumuksia ei käsitellä samalla tavalla ; Kun on päätetty a priori että Jumala on Tosi voidaan käsitellä uskovaisia kristittyjä siten että puhutaan vain siitä että uskomus on Tosi. Ja ateistien kohdalla on sitten tentattava että ovatko ne perusteet naurettavia tai järkeviä.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että C. S. Lewis ja heidän seuraajansa itse asiassa kulkevat kahta eri perustelutapaa käyttäen eri konteksteissa. Ensinnä on se, että on tärkeää korostaa että kritiikissä ja perusteluissa on katsottava metodia. Tällöin on tärkeää katsoa ovatko argumentit psykologisia vai rationaalisia. Puhutaanko asiasta vai ihmisistä.

Sitten toisaalta onkin niin että ei olisikaan merkitystä uskovatko ihmiset tai alkoivatko ihmiset alun perin uskoa Jumalaan pelätessään luonnonvoimia, tarvitessaan lohtua, kaivatessaan kuolemanjälkeistä elämää, etsiessään oikeutusta valtapyrkimyksilleen vai tutkiessaan todistusaineistoa. Ajatellaan että mikään näistä ei koske Jumalan olemassaoloa koska Jumala on tai ei ole riippumatta siitä mitä tai miten ihmiset ajattelevat Hänestä.

Kaltaiselleni epistemologille jännitteet on purettavissa; Ei pidä katsoa ollenkaan siihen mikä on Totta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Sen sijaan Todeksi otetaan se jolle on todisteet. ”Rationaalisia syitä” ovat ne jotka osoittavat Jumalan olemassaolon. Totuus ihmisille on yksinkertaisesti paras sen hetken rationaalinen selitys. Tämä, toisin kuin kristittyjen nojaama Totuus, voi muuttua ajan mittaan.

Tässä keskustelu menee tietenkin relevanssikysymyksiin. Esimerkiksi minun silmissäni eksegetiikka ja tekstikritiikki voi selvittää Raamatun historiallisuuden ja että sen ajan rautakautiset ihmiset ovat todella uskoneet tähän silloin ja että siinä esiintyy tosia henkilöitä ja paikkoja, mutta että seassa on asioita joihin ihmiset ovat uskoneet ja mahdollisesti propagandaakin. Ja että näiden ihmisten uskominen ei tarkoita samaa kuin että uskomuksen kohde on olemassa, siinä kun mahdollisesti mennään psykologisiin syihin joissa keskustellaan vaikka siitä miten psykologinen profilointi selittää että Pyhä Pietari käyttäytyy tällä tavalla rohkeasti koska on vakuuttunut Jeesuksen olemassaolosta. Moni uskovainen taas korostaa että ateisti voi olla rationaalinen ateisti vasta tutustuttuaan tekstikriittisesti Uuteen Testamenttiin.

Itse näen että nykyään niin moni korostaa että kannanotto Jumalan olemassaoloon on uskonasia ja että tältä olisi naurettavaa vaatia tieteellisiä todisteita. Ja että Jumala on sellainen että todisteiden saaminen on mahdotonta ja kysymys on tieteen ja tietämisen ulkopuolella. Mikä itsessään osoittaa siihen suuntaan että jäljelle jää vain psykologisia syitä. EI pidä ihmetellä jos niihin sitten tartutaan. Tämän ainut vaihtoehto kun olisi se että ei suostuttaisi kuuntelemaan tai keskustelemaan uskovaisten kanssa koko aiheista ja kerrottaisiin että kaikki uskonasioiden ei-Jumalaa ensin empiirisesti todistavat lähestymisyritykset ovat pelkkää häiriköintiä ja vallankäyttöä.

Uskovaiset usein pitävät tätä loukkaavana. Heistä heidän tulee saada kertoa asioitsa omasta maailmankuvastaan käsin. Eikä miettiä käännyttämisessä sitä että lähestyy vastapuolen peruskäsitteistä ja todistaa Jumalan niiden kautta. He kieltäytyvät todistamasta Jumalaa sellaisin argumentein jotka ovat empiirisiä tai sellaisia että niiden premissit ovat sellaisia että ne olisi ateistinkin pakko hyväksyä. Tässä on toki ongelmia. Nimittäin konteksti ja näkökulma. Kun asioita lähestytään, on nimittäin tavallista että uskontoa puolustetaan rationaalisena argumentein jotka ovat psykologisia.

Kun joku argumentoi että usko antaa toivoa, pelastusta ja syntien anteeksiantoa, hän vetoaa psykologisiin hyötyihin. Samoin jos joku viittaa Pascalin vaakaan jossa usko on järkevä strateginen veto, hän vetoaa psykologisiin etuihin sen sijaan että hän puolustaisi Jumalan olemassaoloa. Toisaalta kun teologian kannattaja selittää että uskontoa tarvitaan jotta moraalilla olisi objektiivinen pelastus, hän vetoaa siihen että olisi toivottavaa että moraalilla olisi tämänlainen pohja. Itse asiassa uskonnon psykologiset puolet ovat uskovaisten useimmin käyttämiä argumentteja uskonsa puolesta. Tässä kontekstissa ajatus siitä että ”Jumala on kainalosauvat”. Se on suora vasta-argumentti käytettyihin argumentteihin. Ja jos niitä kutsuu turhiksi niin sitten se johtuu siitä että argumentit olivat epä-älyllisiä ja huonoja lähtökohtaisesti ja että niitä ääneen lausunutta krisittyä olisi siksi moitittava aikamme haaskaamisesta ei-rationaalisiin todisteluihin ja perusteluihin.

Uusi Sherlock ei kyllä selviä tästä putouksesta

Sherlock Holmes on eräs klassisimmista hahmoista. Hänestä on tehty monia elokuvia ja sarjoja. Niiden perusteemana on olla nerokkaita salapoliisitarinoita. Paitsi tietenkin Uusi Sherlock. Joka on surreaali sarja joka on itse asiassa hyvän salapoliisikertomuksen antiteesi. Sen sijaan se lähestyy maagista realismia. Tämän selittäminen vaatii aikaa. Ja tätä varten tämä vlogaus on tehty. Matkan varrella viittaan muihin Sherlock Holmes -tuotoksiin ja vastaaviin. Ne toimivat kontrastina sille mitä Uusi Sherlock ei ole.

Käytän tässä ajattelun herättäelynä Ronald Knoxin ohjeita. Hän oli katolinen pappi ja kirjailija. Ja tämä vlogaus on kiinnostunut hänen kymmenestä käskystään. Ei niistä teologisista. Vaan niistä salapoliisikertomusten kymmenestä säännöstä. Nämä ovat ohjeet salapoliisitarinoiden kirjoittamiselle; Ne ovat yksinkertaisesti seuraavat;
1: Rikollisen tulee olla joku joka on mainittu kertomuksen alkupuolella. Mutta ei se jonka syyllisyyteen lukijat on ensimmäisenä ajettu uskomaan.
2: Tapahtumien ketjussa yliluonnolliset elementit on kiellettävä.
3: Korkeintaan yksi salainen huone tai käytävä on sallittu.
4: Tekoja ei saa selittää tuntemattomilla myrkyillä joiden selittäminen vaatisi pitkän tieteellisen selityksen lopuksi.
5: Kiinalaisia ei saa käyttää tarinassa.
6: Etsivä ei saa löytää syyllistä sattumalta, onnettomuuden kautta tai nojaamalla eiperusteltavissaolevaan intuitioon joka vaan sattuu olemaan tosi.
7: Etsivä itse ei saa olla rikoksen tekijä.
8: Etsivä ei saa nojata vihjeisiin joita ei ole lainkaan esitetty lukijalle.
9: Etsivän seuraajan, tyhmän ystävän tai apurin ei pidä kätkeä oleellisia ajatuksia. Hänen tulee olla aavistuksen, mutta vain hieman, typerämpi kuin keskiverto lukija.
10: Identtiset kaksoset ja vastaavat eivät saa ilmestyä ellei meitä ole valmisteltu niiden kohtaamiseen.
Näissä kaikissa nojataan siihen, että lukijalle on esitetty mysteeri jonka hän tunnistaa. Tässä on yllätyksiä jotka eivät perustu informaation kätkentään. Ongelman ratkeamisessa salapoliisin äly on ihailtavaa sen vuoksi että lukija kykenee seuraamaan jälkikäteen miten salapoliisi ratkaisi mysteerin. Ja hän olisi periaatteessa voinut tehdä vastaavan päättelyn itsekin. Mutta hän ei ole tehnyt tätä.

Tässä mielessä Conan Doyle tekee hyvää työtä ”Punaisten kirjainten arvoituksessa”. Siinä Holmes näkee tekstiä seinällä. Hän päättelee tekstin korkeudesta ja sijainnista osuvasti arvion siitä minkä mittainen kirjoituksen kirjoittaja on ollut. Hän huomioi kirjoitusasennot ja muut vastaavat seikat ja tekee näistä päätelmän. Tämä kuvataan ääneen ja lukija kykenee seuraamaan ajatusta alusta loppuun. Lisäksi annettu informaatio on relevanttia koska se on paitsi totta niin se auttaa myös rikoksen selvittämisessä.

Ainut mikä itseäni voisi ärsyttää on se, että Holmes tekee useimmiten erilaisia induktiivisia päätelmiä jotka perustuvat siihen miten asiat yleensä ovat. Esimerkiksi seinällä oleva teksti on hyvä esimerkki tämänlaisesta. Hän käyttää kuitenkin aina deduktio -sanaa. Toisaalta tämän voi antaa anteeksi koska saman teoksen mukaan Watson arvioi Holmesin taidot filosofian alalla hyvin heikoiksi. Tässä kontekstissa se että ei erota deduktiivista ja induktiivista päättelyä ei ole rikos kuin minun kaltaisilleni. Tässä salapoliisitarinan ytimessä on se, että salapoliisi keksii jotain jonka tervejärkinen ihminen voisi keksiä itse – paitsi että ei keksi.

Aina tämänlaista kohtausta ei tarvitse edes aukiselittää. ”Wired” -sarjassa on kuuluisa rikostutkimuskohtaus, ns. Fuck -scene, jonka dialogi koostuu pelkästään kiroiluista. Etsivät osoittavat huoneessa olevia asioita, rikospaikkakuvia ja , vastaavia. Ja katsoja ymmärtää miten rikoksen tapahtumat rekonstruoidaan heidän silmiensä edessä. Miten esimerkiksi luodin tulokulmat ja muut arvioidaan. Tämä on oikea tapa käyttää todisteita salapoliisikertomuksissa ilman että se on nenäkästä asioiden selittämistä itseä tyhmemmille.

”Uusi Sherlock” sen sijaan ei tee tätä. Sen ”A Study in Pink” tekee interkontekstuaalisia referenssejä Punaisten kirjainten arvoitukseen. Mutta siinä asioita ei analysoida samalla tavalla. Päinvastoin, siinä Sherlock Holmes näyttäytyy supernäkijänä joka tekee varsin epäuskottavan päätelmän sormuksen kiilloista ja kulumisista – jos sormus olisi ollut edes taskussa se olisi ollut astetta uskottavampi. Sherlock tekee intuitionomaisia logiikkaloikkia jotka ovat tosia vain koska hän sanoo ne ääneen. Ja mikä pahempaa. Tämä syrjähyppytaipumus ei ole rikoksen uhrin tarinan tai rikoksen selviämisen kannalta relevantti. Tätä kautta valkoinen teksti tuo käsiimme epäuskottavan päätelmän.

Toisaalta tämä kohtaus ei päädy siihen että Sherlock ylpeästi kertoisi miten hän on keksinyt jotain tärkeää. Hän on päätellyt että naisella on ollut vedettävä laukku jota hänellä ei ole rikospaikalla. Tämä asia hoidetaan siten että Holmesille tulee kova kiire. Hän poistuu paikalta ja ainut mitä me tiedämme on se että hän tietää jotain. Hän pahentaa asiaa huutamalla selitykseksi että ”pinkki”. Tämä ei auta selvittämään mitä hän on löytänyt. Sen sijaan hän olisi voinut sanoa että ”matkalaukku”. Tai vastaavaa. Mutta sarja varoo liian informaation antamista. Tämän rikospaikan kohdalla on toki sanottava se eduksi että sarja sentään näytti tässä vaiheessa sen, että naisen takissa oli tahroja jotka ovat matkalaukkua sateessa raahanneille tuttuja. Tämä päättelyketju olisi voitu tehdä. Sen esilletuonti vain oli omituista.

Myöhemmin sarjassa tehdään sitä, että ensin jakso aloitetaan sketsillä joka opettaa meille lähinnä sen, että Sherlock Holmes on kielioppinatsi. Tätä kohtausta ei käytetä jaksossa mitenkään eikä se edistä tarinaa. Kuitenkin sitten samalla Holmes päättelee ovelasti pari osuvaa deduktiota löydetystä taidenäyttelyn vartijasta hänen lipunkannoistaan. Mutta vetelee sitten jostain jonkin ihmeellisen jättiläismäisen salamurhaajan jota ei ole esitelty missään. Ei esimerkiksi siinä alkukohtauksessa joka tätä kautta olisi muuttunut joksikin muuksi kuin ajanhaaskuuksi. Tämän jälkeen tämä ei-mistään-vedetty jätti löydetään koska Holmes saa tiedot deus ex machinana joltain tuntemaltaan tyypiltä. Vaikka tämä etsiminen olisi todennäköisesti seikkailullisempaa ja kiinnostavaa salapoliisimielessä, saamme nyt vain hypyn toiseen paikkaan jossa juoksennellaan ensin holvistoissa ja sitten painitaan tämän jätin kanssa.

Tämä rakenne pahenee sarjan edetessä; Oleellista tietoa ei tule. Holmesilla on kaikki kortit, koska hän saa tietoja deus ex machinana. Jotka ovat hyvin tehokkaita. Se, että sarja alleviivaa hänen olevan nokkela ja keksivän ei-päätelmät ja ei-kerrotut tiedot niin nopeasti saattaa hämärtää katsojaa. Samoin kuin ruudulla vilahtavat valkoiset tekstit jotka muuttuvat sarjan edetessä huomionkiinnityskeinoista kohti sitä että ne voitaisiin korvata maagisilla symboleilla ja ääniefekteillä. Ja sillä että Sherlock on sen verran itseriittoinen että hän tuskin edes on toiminnallinen sosiopaatti vaan piirteidensä perusteella enemmänkin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä tyyppi.

Uusi Sherlock ratkoo rikoksia antamalla osan palasista – joista moni on peräti hyvin epäuskottava ja ne on otettava vakavasti vain koska Holmes sanoo ne päätelminään. Ja sitten se harhaanjohtaa antamalla irrelevantteja palasia. Ja lopuksi se esittää lopullisen ratkaisun vetämällä tyhjästä informaatiota joka on ollut vain Holmesin hallussa.

Uusi Sherlock nojaakin siihen että tosiasiassa rikokset ovat sivuasia. Sarjan tenho nojaa siihen että tosiasiassa valtaosa sarjasta käytetään aivan muuhun. Ensinnäkin sarja ei koostu irrallisista yksinään katsottavista jaksoista jotka keskittyisivät yhden rikoksen selvittämiseen. Sen sijaan niissä on usein tarinaa ei-edistäviä kohtauksia jotka ovat itse asiassa sketsintapaisia. Niiden tehtävänä on näyttää Sherlock jossain hauskassa tilanteessa. Hän on inhottava ja ärsyttävä Watsonille tai muille ihmisille ja tätä kautta syntyy asetelma jossa hän korostaa asennetta ja sitä miten hän toimii ei-tavanomaisesti. Nämä eivät edistä pääjuonta eivätkä jakson sisäistä rikosmysteeriä. Ja niitä on hyvin paljon. Hyvin hyvin paljon. Nämä ovat irrallisia ja omituisia kohtauksia jotka luovat irrallista ja outoa oloa.

Toisaalta on kohtauksia joissa usein esitetään valkoista tekstiä joiden avulla saadaan selville se mitkä ovat sarjan mielestä ne tosiasiat joiden perusteella rikos ratkeaa. Tai ratkeaisi jos kaikki palaset annettaisiin katsojalle. Osa näistä on ihan valideja päätelmiä. Mutta ne eivät usein kanna juuri mihinkään. Emme esimerkiksi voi päätellä teatterilipunkannoista että museonvartija liittyy yhtään mitenkään niihin aivan muihin rikoksiin joita Holmes pääasiassa tutkii. Osa on säätnöjen kieltämiä intuitioita jotka on naamioitu tosiasioiksi sitä kautta että ne kuvataan valkoisella tekstillä ja Holmes sanoo ne ääneen. Näitä täydennetään logiikkaloikilla jotka ovat kiellettyjä intuitioita tai jopa kiellettyjä onnettomuuksia.

Kolmannet kohtaukset ovat pääjuonta koskevia kohtauksia. Niitä kuvastaa se, että niillä alleviivataan että Sherlock Holmes on tärkeä ja Moriarty on tärkeä tai muu asia on mahtipontista ja keskeistä. Mutta tästä ei anneta oikeastaan mitään muuta informaatiota kuin että se on läsnä. ; Pääjuoni rakentuukin sen varaan että kuvataan mahtipontisuutta samalla kun siitä ei anneta mitään tietoa. Luvataan suurta josta ei tiedetä mitään. Lopuksi takaa löytyy joko täysin kaaoottinen ja tätä kautta ennustamattomissa oleva Moriarty joka käyttäytyy epänormaalisti nuolemalla asioita (Holmes taas haistelee asioita omituisesti) ja joka on muutenkin täysin epäkoherentti ja ennustamaton. Tai ylijärkevä supernerosisar joka voisi saman tien olla scifimaailman mystikkoajatuksenlukija kun ottaa huomioon mihin kaikkeen hän kykenee saatuaan tunnin twitterissä ja viisi minuuttia Moriartyn kanssa.

Uusi Sherlock onkin enemmän hallusinaatiotrippi kuin rationaalisen päättelijän toiminnan kuvaamista. Mutta tämä onnistutaan kätkemään erilaisilla hämärtimillä niin että pintavilkaisulla kyseessä olisi rikostarina. Kuitenkaan katsojalle ei anneta riittävästi jotta hän voisi käyttää oikeasti aivojaan ja tätä kautta Uusi Sherlock sortuukin siihen että se alleviivaa Holmesin nerokkuutta samalla kun sen käsikirjoittaja ja ohjaaja taputtaa itseään selkään siitä miten fiksu hän itse on. Valitettavasti tämä fiksuus ei tarkoita substanssia salapoliisikertomusten mielessä.

Itse asiassa olin huvittunut kuinka "Downton Abbey" -sarja käytti junalippua todisteena älykkäämmin kuin Uusi Sherlock; Siinä matkalippu lontooseen oli ensin todiste herra Batesin syyllisyydestä mutta koska lippua ei oltu leimattu se oli itse asiassa todiste hänen syyttömyydestään, siitä että hän ei ollut mennyt Lontooseen surmaamaan vaimonsa raiskaajaa.; Todisteet, se miltä ne näyttävät ja mitä niistä on järkevää päätellä tarkemmassa analyysissä olivat juuri sellaista mitä hyvä salapoliisikertomuskin sisältäisi. Uudessa Sherlockissa ei tämänlaisia jekkuja katsojalle tarjota.

Onkin jännittävää nähdä miten sarjassa olisi ollut potentiaalia aivan uudenlaiseen tapaan olla nerokas salapoliisisarja. Sarjan menestys nimittäin nojasi pariin fani-ilmiöön. Joihin itse asiassa otin itsekin osaa. Pidän sarjasta suurelta määrin näiden kautta; Ensimmäinen oli aivan ensimmäiseen jaksoon liittyvä skenaario.

Siinä taksikuski antaa valita kahden purkin väliltä. Hän siirtää toista purkkia eteenpäin ja vastapuoli saa valita itse ottaako sen jota tämä taksimies on siirtänyt vai sen toisen. Jompi kumpi on otettava tai taksimies ampuu uhrinsa. Taksimies itse ottaa jäljelle jäävän ei-valitun ja molemmat nielevät purkkien sisällön samanaikaisesti. Moni kiinnostui siitä miten taksimies tekee sen. Itse kehittelin teoriaa siitä että tosiasiassa molemmissa on samaa myrkkyä mutta taksimies on immunisoinut itseään myrkkyä vastaan. Sarja ei tarttunut tähän ja periaattessa se voisi selittää asian vain ”taksimies osasi lukea ihmisiä simsalabim, ei jatkoselityksiä koska simsalabim -taidon saa heti koska ihmisellä on kytkös Moriartyyn”.

Toinen, vielä merkittävämpi, oli jakso jossa Holmes selviää katolta putoamisesta. Netissä fanit rakensivat näkemänsä perusteella erilaisia skenaarioita siitä miten Holmes onnistui hyppäämään niin että kaikki nähty osui yhteen sen kanssa että hän selvisi hengissä. Sarja kiitti tästä tarjoamalla narraationa useita erilaisia vinoiluskenaarioita tästä aiheesta. Henki oli että ”olipa selitys mikä tahansa, niin se ei muuta tapahtunutta”.

Teoriassa nettiaika voisi tarjota mahdollisuuden älykkääseen sarjaan jossa kaikki detaljit on tarjottu ja selitystä ei pädetä vasten kasvoja. Holmes osoittaisi syyllisen mutta katsojat saisivat sitten pähkäillä sitä että miten tämä johtopäätös saatiin niistä annetuista tosiasioista. Tämä olisi ainakin tervettä vaihtelua ja olisi vähintään yhtä piristävä näkökulmanvaihdos genreen kuin mitä Columbo oli aikanaan; Columbossahan syyllinen tiedettiin jo jakson aluksi ja sitten seurattiin mitä nokkelia asioita Columbo teki jotta tekijä saadaan kiinni.

Tämä uusi lähestymistapa toki olisi romuttanut UudenSherlockin perusasenteen. Sillä se vaatisi sen että katsojille annettaisiin huomattavaa ja tarkkailtavaa sen sijaan että kehuttaisiin kuinka paljon Sherlock Holmes huomaa ; Sarja ei voisi luoda ällistynyttä tunnelmaa jossa keskiössä on omituinen mies joka kertoo että hän on fiksu ja huomaava koska hän osaa tehdä päättelyn jonka peruspalasia sinulle ei edes ole annettu. Tätä uutta näkökulmaa harrastava joutuisi antamaan sisältöä sen sijaan että hämäisi sitä pois sitä kautta että laittaisi ilmaan valkoisena vilkkuvia kirjaimia. ; Sarja tuntuu jopa vinoilevan sarjan katsojille sarjan edetessä ; Sarja jopa naureskeli faniteorioille. Jotka yrittivät selittää mitä sarjassa tapahtui. Ja jotka olivat aika tyhmiä koska sarja oli niin omituinen että Holmes voisi saman tien ratkoa rikoksia ja suorituksia magialla. Sarja moittii faniteoreetikkoja siitä että nämä yrittävät katsoa tarkemmin sarjassa jonka erinomainen sankari osaa katsoa tarkemmin.

Selitys asioille menee sarjan edelle yhä enemmän ad hoc -tasolle jossa Holmes ei enää edes tiedä miksi hän tekee omia päätelmiään. Tai toisaalta heittää sattumalta hyvin pitkällevietyjä selityksiä jotka otamme vakavasti vain koska Holmes sanoo sen ääneen. Paitsi että hän sanookin perään laskeneensa vain leikkiä.

Tässä mielessä Uusi Sherlock on itse asiassa lähempänä Dr. Whota kuin salapoliisikertomuksia. Tämä ei tee siitä huonoa sarjaa. Mutta salapoliisisarja se ei ole. Se on spektaakkelisarja joka periaatteessa harrastaa haihyppyä nojaten siihen miten siisti tai hauska hahmo Sherlock Holmes on koska hän sanoo sellaisia egoistisia asioita ääneen joita moni haluaisi mutta ei kehtaa, eikä keksi. Se nojaa mahtipontisuuteen ja tuntemattomaan ja kuvaamattomaan, jossa sankari ja konna ovat niin suuria että ne voivat toimia vain vihjattuina mutta jotka lässähtävät heti jos ne laitetaan näkyviin ruudulla. Se antaa odotuksia että jotain pian tapahtuu, mutta ei sitten tapahdu.

Uusi Sherlock on tätä kautta enemmän tunnelmaa kuvaava visuaalinen sarja. Se on pintakiiltoa ja efektejä joka itse asiassa pysyy kasassa sketsinomaisten kohtaustensa ansiosta ja jossa pääjuoni on paljastuttuaan mahdollisimman suuri pettymys. Siisti asetelma luo odotuksia että tapahtuu jotain siistiä. Josta ei tiedä mitä se on. Mutta sitten on otettava vakavasti jotain ihan naurettavia logiikkahyppyjä. Paitsi sitten tämän todellisuus kielletään koska pitäisi tajuta että veto oli ihan naurettava. Koska dramaattinen superpsykopaattisisar on se ratkaisu joka ei ole liian naurettava nieltäväksi. Kaikki logiikka-aukot ja juonenkäänteet voidaan peittää ajatuksella että toimijat ovat niin fiksuja että he ovat kyenneet ennakoimaan ja tietämään ne asiat. Paitsi että meille ei kerrota koskaan että miten. Mikä ei ole fiksua vaan deus ex machina joka johtaa johonkin niin satunnaiseen että se on yllättävää. Joka naamioidaan fiksuudeksi sillä että narsistinen sankari jonka mielenterveysongelmaa ei käytetä tarinankerronnassa hyväksi kehuu itseään. Cliffhangerit ja odotusten luominen piti sarjan elossa, ei se että ratkaisut olisivat fiksuja. Katsoja vihjattiin odottamaan ratkaisua joka fiksusti ratkaisee kaiken. Ja jota ei koskaan tule.

Tämä muistuttaa siitä että aito Sherlock Holmes -katse voidaan hankkia kahta kautta. Joista molemmat ovat ennustajaeukkojen työkalupakissa ; Ensimmäinen on kylmiltään lukemista jossa huomataan yksityiskohtia ja tehdään niistä induktiivisia päätelmiä jotka ovat usein tosia. Ja sitten forer-efektin kautta, jossa sanomalla ympäripyöreitä, sisäisesti ristiriitaisia ja yleisluonteisia kuvauksia koetaan ihmeellisen osuviksi ja fiksuiksi koska ennustaja saa tunnelman sellaiseksi että asioita ei halua analysoida ja tarkkailla paremmin.

Tosi Rakkaus Odottaa (mutta teiniraskaus ei)

"Tosi Rakkaus Odottaa" oli erityisesti tytöille ja nuorille naisille suunnattu kristillinen kampanja joka kannusti neitsyyteen ennen avioliittoa. Kirsi-Marja Isotalo kirjoitti kampanjasta gradun. Sen huomioina oli se, että kampanja ei tuonutkaan mukanaan auvoisaa perhe-elämää. Sen sijaan se teki ihmisiä onnettomiksi. Seksuaalisuudesta oli tehty vihollinen. Tässä yhteydessä oli tapahtunut erikoisiakin asioita; Vaikka fundamentalistit ja evankelikaalit ovat yleensä vastahankaisia aborttia kohtaan, niin käytännössä kampanja asetti yhteisön ja yksilön vastakkain sillä tavalla että lapsen abortointi oli käytännössä se vaihtoehto joka oli tarjolla. Äpärälapsien tuominen talouteen on siis käytännössä kovemman paheksunnan kohde. Kampanja ei tuottanut tervettä seksuaalisuutta mutta sitäkin runsaammin häpeäkokemuksia.

Tämä ei ole mitenkään kovin uusi tai erikoinen asia. Vuonna 2011 tehtiin laaja seksiä ja sekularismia kartoittava tutkimus jossa huomattiin negatiivinen korrelaatio hyvän seksielämän ja uskonnollisuuden välille. Tilastollisella tasolla uskovaiset ihmiset luokittelivat seksielämäänsä huomattavasti alemmalle tasolle kuin ateistit. Toisaalta seksiin liittyi katumuksentunteita vahvemmin jos oltiin uskovaisia. Erikoista kyllä havaittiin myös että perheet joissa oltiin vahvasti uskovaisia, oltiin seksiin liittyvät asiat opittu useammin pornografiasta. Ilmeisesti siksi että uskonnollisuuteen liittyy myös Isotalonkin tutkimuksessa ajatus siitä että suuri osa seksuaalikasvatuksesta on liberaalia maailmallista syntisyyttä. Ja toisaalta vanhempien kanssa ei ole yhtä helppoa keskustella seksiin liittyvistä asioista jos nuorten seksuaalisuus on tabu jota kohdellaan enemmän ongelmana joka on ratkaistava kuin minään luontevana osana elämää.

Samassa kartoituksessa havaittiin että jos ihmiset menettivät teistisyyttään ja muuttuivat ateisteiksi, heidän seksuaalinen tyytyväisyytensä kasvoi hyvin nopeasti. Tutkimuksen kenties leimallisin tulos oli kuitenkin se, että uskonnollisuus ei ohjaa ihmisiä käyttäytymään siveellisemmin tai oppiensa mukaisemmin. Se vain saa ihmiset kokemaan kovempaa katumusta jälkikäteen.

Molemmat mainitsemani tutkimukset ovat saaneet kovia moitteita uskovaisten puolelta. Tuloksista ei ole pidetty. Näissä kohden kommentit tuovat mieleen miesten ympärileikkaukseen liittyvät puheet. Kun ympärileikatut miehet tarttuvat aiheeseen he kertovat nauttivansa seksistä hyvin paljon ja ihmettelevät että miten he muka voisivat kokea enemmän nautintoa. Kuitenkin tilastot kertovat sen minkä arkijärkikin sanoo ; Tuntoherkän kudoksen amputaatio ei lisää stimuloitumista. Tässä se, että ympärileikattu kokee seksuaalista nautintoa on yksilön kokemus jonka pohjalta hän ei voi erottaa sitä miten asia olisi jos häntä ei olisi lapsena ympärileikattu. Vertailukokemuksen puute on merkittävä asia.

Tässä kohden seksuaalikasvatuksen suhde on vähän sama kuin lasten piiskaamisen kanssa ; Lasten kurittamiseen liittyvät seuraukset ovat meta-analyyseissä havaittu siitä kiinnostaviksi, että lasten kurittaminen ei parantanut lasten käytöstä lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä. Sen sijaan siihen liittyi traumatisoitumista ja tähän liittyviä mielenterveyden ongelmia. Toisaalta jos itse on tullut kasvatetuksi piiskalla, on tällä vahva yhteys siihen että kokee piiskaamisen asialliseksi tavaksi kasvattaa lapsia. ; Suuri osa varmasti ajattelee että koska häntä on piiskattu ja hän käyttäytyy hyvin, se on piiskaamisen ansiota. Ja koska he ovat tulleet piiskatuiksi ja he ovat yleensä OK, syntyy helposti ajatus siitä että piiskaamisesta ei ole haittaa. Näin piiskaamisesta tulee traditio joka oikeutetaan päämäärillä ja tavoitteilla joita vastaan se itse asiassa taistelee.

Kaikissa kuvaamissani asioissa on yhteistä se, että tavoite on vastakkainen kuin intentiot joilla sitä tavoitetaan. Niissä kaikissa on myös traditio. Joka vaatii sitä että niitä jatkavat ovat kokeneet itse tai lähipiirissään samaa. Niistä monissa on pahastuttu netissä voimakkaasti. Ja paheksuntaa on yhdistänyt se, että vaihtoehdoksi nähdään koko moraalijärjestelmän purkaminen ; Vitsaamista kritisoivat leimataan ajamaan anarkiaa jossa lapsien annetaan tehdä mitä vaan. Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjan kritiikki kossa kerrotaan sen seurauksista nähdään yrityksenä tuhota seksuaalimoraali. Aivan kuin vaihtoehtona olisi tämä yksi kampanja tai totaalinen kaikkien vapaaseen paneskeluun kannustaminen.

Tilanne on sama kuin kiusaamiskeskustelussa jossa se, että moittii menetelmiä jotka eivät auta kiusaamisen vähentämisessä tai kiusattujen olemisessa, muuttuu kiusaamisen kannattamiseksi. Tekemisen motiivi ja päämäärä värittävät toimintaa ja tätä kautta ei kyetä näkemään sitä että moittija ei kenties vastusta motiivia ja päämäärää vaan sitä kädetöntä amatööriyttä jolla sitä tavoitellaan.

Niitä yhdistää myös ajatus siitä että ihminen on tekojaan rationaalisesti punnitseva olento joka voidaan siististi ehdollistaa johonkin malliin kertomalla mikä on hyvää ja pahaa ja liittämällä niihin sosiaalista painetta. ; Oppina onkin se, että ei pidä uskoa tarinoita ja pelkkää omaa elämänkokemusta. Sen sijaan pitää katsoa tilastoja.

Dan Ariely on kuvannut ”Predictably Irrational” -kirjassa sitä miten tämänlainen käytös on tavallista. Meille opetetaan että olemme kulttuurimme tuotoksia. Kuitenkin käytännössä Ariely viittaa esimerkiksi siihen nuorten seksuaaliseen siveyteen panostaminen käytännössä korreloi huomattavasti vahvemmin ilman ehkäisyä harrastetun seksin kanssa kuin sen kanssa että seksiä oikeasti harrastettaisiin vasta avioliitossa. Näin ollen tilastollisella tasolla teiniraskaudet ja sukupuolitaudit uhkaavat enemmän niitä hurskaita kristillisiä tyttöjä ja poikia. Koska he kiiman hetkellä kuitenkin harrastavat seksiä, pornosta oppimillaan otteilla ja ilman kondomia. Se, että he kokevat muita kovempaa häpeää tapahtuman jälkeen ei sekään ole välttämättä mikään etu ideologialle. Voidaan ajatella että teiniraskauden ja tippurin pelko hoitavat tämän puolen siltä osin kuin se on perusteltua.

Jos seksi liitetään avioliittoon ihmiset myös tuppaavat enemmänkin menemään huonommin harkittuun avioliittoon kuin että he olisivat kärsivällisiä ja odottaisivat ilman seksiä sitä yhtä hyvää perhettä. Tämä ei tietenkään ole tavoitteena. Mutta kun ihmisille annetaan tämänlaisia toimintamalleja siitä seuraa näitä asioita eikä niitä mitä tavoitellaan.

Ihmiset ovat impulssien ohjaamia ja tervein tapa toimia onkin huomioida tämä. Kysymys ei ole maailmankuvista. Voin tässä jopa sanoa että kristittyjen siveyskampanjoissa on sellaisia arvoja ja asenteita joita ei voi välttämättä tuomita. Kysymys on siitä että nämä tavoitteet eivät oikeuta kampanjoita, toimintaa ja oppeja jos niiden noudattaminen ei johda niihin tavoitteisiin. Tavoite jalostaa toiminnan vasta jos toiminnasta seuraa tavoite todennäköisemmin kuin muutoin. Tämä taas vaatii yleensä sitä että tiedostetaan että motiivit eivät paina paljoa ja että ihmiset eivät ole ideologioidensa hyppyyttämiä marionetteja. Ihmiset eivät ole rationaalisia ja tätä kautta heidän toimintaansa ei kannata ylipäätään ensisijaisesti tulkita sitä kautta mitä heidän ideologiansa sallii ja kieltää. Sen sijaan asioita on tulkittava sitä kautta mitä heidän ideologiansa käytännössä ajaa näitä tavoitteita. Dogmatiikka ei ole tätä kautta kovinkaan oleellinen tapa tarttua asiaan. Se kun koostuu lähinnä rationalisoinneilta joilla toimintaa maalaillaan ja joiden kautta tekoja tulkitaan.

Ryösö kalastelee; Intellektuaalisella tasolla alempitasoinen mies

Manu Ryösö on kirjoittanut blogissaan tekstin joka on ilmiselvä vastine kirjoittamaani kritiikkiin. Tämä on sinänsä asiaankuuluvaa, että tuotostani on luettu hämmentävänkin paljon. Näin ollen siihen reagointi on ymmärrettävää. Hän ei toki mainitse minua nimeltä tai saati linkitä aineistoon niin että lukijat voisivat varmistaa että kritiikki osuu kohteeseensa. Mutta kyseessä onkin Manu Ryösö. Hänenkaltaisiltaan on turhaa olettaa linkittelyä vääriin mielipiteisiin.

Hänen asenteensa on mielenkiintoinen. Hän esittää esimerkiksi että ”Uskonnottomia ihmisiä ei ole olemassakaan; eikä filosofia ole oma itsenäinen tieteenalansa, vaan edustaa parhaimmillaankin vain johdanto-opillisia kysymyksenasetteluja kuin teologian renkinä!” Tässä hän toki selittää sen verran että uskonnolle on useita määritelmiä. Ja hänen asenteensa onkin varsin elitistinen sillä tämän jälkeen hän viittaa apologiawikin uskonnollisuuden määritelmään ja vetoaa että jos joku kutsuu itseään uskonnottomaksi hän ei voi puhua totta.

Mikä on erikoista koska kysymys ei ole siitä "haluammeko olla uskonnottomia". Vaan siitä olemmeko uskonnottomia niillä uskonnon määritelmillä joita uskonnottomat tarkoittavat puhuessaan siitä että ovat uskonnottomia. Ryösö tunkee ulkopuolelta maailmankuvallisen "oikean määritelmän" joka vaatii ensimmäisen filosofian olemassaoloa. Ja päättää asian uskonnottomien puolestakin. Tämä vaatii jotain aivan ainutlaatuista.

Tämä on hyvin kiinnostava kysymys. Koska vaikka annettaisiin kuinka paljon löysää, niin Ryösö on itse asiassa syvemmissä vaikeuksissa.

Koska useimmiten on ajateltu että tosiasiassa teologia on yksi filosofian osa-alue. Ryösön suhtautuminen onkin kuin suoraan keskiaikaisesta maailmanjärjetyksestä jossa esimerkiksi yliopisto-opiskelu oli jäsennetty siten että teologia olisi kruunu.

Ryösön kommentti on seuraava ”Tämä on monille liian kovaa puhetta. Moni haluaisi olla neutraali ja uskonnoton. Tämä on kuitenkin mahdotonta. Meitä länsimaisia ihmisiä vaivaa kreikkalaisilta peritty eksistenssiongelma. Luulemme, että voimme vain olla ja filosofoida kuin katsomosta käsin, mutta siinä petämme itseämme.”

Tässä ulkopuolisnäkökulmassa hän viittaa siihen mitä esimerkiksi kannattamani Quine kutsuu ensimmäiseksi filosofiaksi. Ja tässä olen Ryösön kanssa samaa mieltä. Quinen näkemys oli että on hylättävä ensimmäiset filosofiat. Ajatukset siitä että voitaisiin tietää lopullisesti kaikki. Ryösö jättää kuitenkin tiedostamatta, että tosiasiassa juuri Quinelaisuus on hyvä syy irtautua Ryösön kannattamista fundamenteista eli perususkomuksista; Itse asiassa voidaan nähdä että foundationalismi on eräänlainen ensimmäisen filosofian jäänne. ; Koherentismi ja reliabilismi jäävät Ryösöltä käsittelemättä vaikka juuri ne ovat kannanottoja siihen miten muuten ensimmäisestä filosofiasta irtautuminen tulisi tehdä.

Kun ajatus lopullisesta totuudesta on tullut, on haluttu välttää relativismia mutta on haluttu pitäytyä ehdottomuuksissa. Foundationalismi on dogmaattisuutta ja tästä irtautuminen on järkevää. Ryösö asettaa tämän ainoaksi vaihtoehdoksi täydellisen tiedon ja neutraaliuden. Joka on hyvin väärä oletus. ; Itse asiassa jos tämä voitaisiin tietää meillä olisikin keino saada lopullista tietoa ja tällöin me voisimme hylätä ajatuksen siitä että tarvittaisiin kyseenalaistamattomia a priori oletettuja maailmankuvallisia premissejä. Jotta voisimme tietää että tietoteoreettinen foundationalismi on ratkaisu siihen tosiasiaaan että emme voi välttää maailmankuvallisuutta meillä pitäisi olla varmaa tietoa.

Tässä kohden vastaan tulee tavallaan klassinen agnostikkoja koskenut vanha ongelma

Jos kannanotto on että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa, ja pitää tätä ehdottomuutena, esittää varmaa tietoa Jumalasta. Tätä seuraa paradoksaalisuutta. Itsekin toki olen agnostikko mutta en tässä muodossa. Näen että meillä ei tällä hetkellä ole tietoa Jumalasta. Sen sijaan näen että Jumalasta voisi teoriassa saada helpostikin tietoa. Vanhassa Testamentissa on paljon sellaisia tapahtumia jotka olisivat itselleni varsin vakuuttavaa evidenssiä Jumalasta.

Ryösön kohdalla ironista onkin se, että hän näkee foundationalismin vaihtoehtona relativismin. Eikä näytä ymmärtävän että heti kun olettaa vaatimuksen kaiken maailmankuvallisuudesta on ottanut relativistisen kannan. Tässä mielessä tietoteoreetikkoa voi naurattaa kun Ryösö esittää, että

”Osa filosofeista on silti pyrkinyt rakentamaan teorioita, joiden mukaan kaikki fundamentaalinen olisikin tulkinnallista ja suhteellista. Joku puhuu kielipeleistä, joku merkityksen katoamisesta, joku postmodernismista. - Näin jotkut kuvittelevat perustelevansa itsensä vapaaksi siitä, että jokaisella meistä on tietyt uskonvaraiset fundamentit (kestävät tai kestämättömät).”

 Ja jatkaa, että

”Harva em. teorioita kyhäilevä taitaa kuitenkaan huomata, että kaiken määritteleminen suhteelliseksi on sekin varsin perustavanlaatuinen uskonvarainen väite (fundamentaalinen yritys). - Niinpä siis nämäkin “näppärät” kaverit päätyvät tietynlaiseen usko-suhteeseen todellisuuteen nähden… He vain yrittävät piirtää kuvaa absoluutista, joka näyttää ei-absoluuttiselta. Lopputuloksena on vain filosofia, joka tekee itsensä älyllisesti impotentiksi!”

Tämä tekee koko hänen lausunnostaan sisäisesti ristiriitaisen tavalla jossa kritiikki on suoraan hänen omassa kirjoituksessaan. Se, että noinkin lyhyt blogaus on sisäisesti ristiriitainen tavalla joka esittää omaan rakenteeseensa merkittävän päättelyrakenteen sisällään samalla kun teksti on asenteellinen ja haukkuva toki tekee Ryösön kuvauksesta varsin osuvan itsekuvauksen.

Ryösö väittää että ei voi olla varmaa tietoa ilman foundantteja. Kuitenkin hän väittää että uskonnottomia ei ole ja että kukaan ei voi välttää Jumalakysymystä. Vaikka tämä vaatisi varmaa tietoa. Samoin hän kommentoi varmana tietona että olemme maailmankuvallisia. Ja toisaalta hän esittää varmana tietona että jokaisella on foundantteja. Ja kuvittelee ilmeiseti olevansa kovinkin näppärä. Vaikka itse olen korjannut laadukkaampia virheitä ala-asteelaisten filosofiaesseistä.

Ryösön ajatus maailmankuvallisuudesta ja sen suhteesta foundationalismiin on mielenkiintoinen. Hän väittää että se on vakuuttavaa ja suoraa tietoa. EI vain tulkinta vaan sellainen että on väistämättä suhde Jumalaan. Hän tekee non sequitur päättelyvirheen jo siinä että väittää että foundationalismin ollessa tosi se tarkoittaisi että kaikilla olisi samat ja tietyt foundantit.

Hän kirjoittaa suoraan ”Emme pääse Jumala-kysymystä pakoon.”

Foundationalismin ollessa tosi voidaan nähdä että ihmisillä on joitain perususkomuksia. Se mitä nämä uskomukset ovat on jotain johon ei oteta kantaa. Eli vaikka foundationalismi olikin tosi, ei siitä voitaisi päätellä että mukana olisi väistämättä Jumalaa koskeva oletus. Kaikkiin aiheisiin ei tarvitse foundationalismissa ottaa kantaa. Todellisuusnäkemys kun keskittyy siihen mitä pitää relevanttina. Vaikka voimme tietysti kuvitella uusia ideoita ja ajatella että ihmiset joko uskovat niiden olemassaoloon tai eivät usko, niin tämä ei kuitenkaan ole sama kuin että niistä jotenkin tulisi foundantteja ja osa maailmankatsomusta.

Tässä mielessä voidaan toki pehmentää asiaa siten että meidän kulttuurissamme Jumalaa tuputetaan joka paikkaan ja sillä on vahva osa siinä mitä ajatuksia meidän mieleemme syydetään. Tämä ei kuitenkaan tee tästä uskomuksesta yleisinhimillistä välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä. Evolutionismia tunnetusti halveksiva Ryösö voitaisiin ajaa tilanteeseen jossa korostetaan että jos hän on olemassa ja foundantit ovat väistämättömyys niin sitten evoluutioteoria on jotain jota vastustamaan kreationisti nousee. Ja tätä kautta esimerkiksi Ryösön pahastuminen muiden autonpuskureiden darwin -kaloista on osoitus siitä että evoluutioteoria on osa hänen käsiteverkkoaan ja että hänellä on evoluutioteoriaa koskeva foundantti. Tunteenomainen ja tätä kautta vain maailmankuvallinen perususkomus.

Ryösökin varmasti ymmärtää että tässä kohden hänen evoluutiovastaisuutensa voi olla sivutuote muista perususkomuksista. Eli evoluution epätotuus on seuraus siitä että hän olettaa muita asioita kuin evoluutiota koskevia asioita. Ja toisaalta vaikka kulttuurissamme evoluutioteoria onkin jokaisen mielessä niin on selvää että voitaisiin kuvitella kulttuuri jossa evoluutioteoriaa ei tunneta tai siitä ei välitetä. Tai jossa evoluutioteoria olisi yhtä epäkiinnostava kuin flogistonteoria nykymaailmassa. Jo yksikin näistä kohdista johtaa siihen että evoluutioteoria ei olisikaan foundantti. Ja vastaavat voidaan tehdä Jumalakysymykselle.

Ryösön ongelmana onkin se, että hänen foundationalisminsa nojaa postmodernin maailmankuvallisuusopin varaan samalla kun se teeskentelee ylittävänsä sen. Kaikesta on maailmankuvallisuutta paitsi siitä että Jumalakysymystä ei voi välttää ja että kaikilla on oltava puhtaasti a priori perususkomuksia. Kulttuurisuus ja maailmankuvallisuus heijaavat muutenkin ongelmiin joita Shackel esiintoi postmodernismissa. ; Se, että jokin on maailmankuvallista nähdään samana kuin kaiken relativismi ja tätä kautta pitää ottaa kantaa maailmankuvallisiesti asioihin ilman että mukana olisi millään tavalla objektiivisuutta. Tämänlainen virheily on tietenkin odotettavaa kun filosofiaa halveksiva ja sitä selvästi ei-osaava leikkii ja mestaroi teologipohjalta ymmärtämättä edes kritiikkinsä kohdetta tai itseään ja omia ajatuksiaan ja niiden sisällön suhdetta toisiin itsensä kannattaimiin asioihin sen paremmin. Ryösö ei tunne itseään eikä kriitikoitaan eikä filosofiaa. Ja kuvittelee että muut ovat älyllisiä impotentteja ja jotenkin renkeinä hänen ideologialleen.

Mutta tartun vielä lisää Ryösön väitteeseen.

Se nimittäin näyttää että tosiasiassa ihminen voi varsin hyvin ja ilmiselvästi ottaa kantaa todellisuuteen ilman että ottaa kantaa foundantteihin. Ryösön ajatus onkin siitä hyvä että on selvää että hän ottaa kantaa tiettyihin asioihin. Mutta ei toisiin. Hän ei itse asiassa ota kantaa niihin asioihin joihin otin kantaa siinä tekstissä johon tuo on aika selvä vastine. Ryösön ajatus on erikoinen.

”Toisinaan uskonnottomuuden utopiasta haaveilevat filosofit väittävät, ettei kaikkien tarvitse ottaa kantaa perimmäisten asioiden syvimpään olemukseen (fundamentteihin). - Ehkä tältä voi joskus tuntua, mutta tämä on kuitenkin vain haihtuvaa päiväunta...Vaikka on toki mahdollista, että jopa ihmiskunnan enemmistö pyrkii väistämään elämän peruskysymyksiä, se ei kuitenkaan tee meistä kenestäkään uskonnollisesti/maailmankatsomuksellisesti puolueetonta… välinpitämättömyys, pakeneminen ja torjuntakin ovat aina kannanottoja. - Lisäksi on huomioitava myös tiedostamattomat katsomuksemme. Ne ovat usein niitä vaarallisimpia!”

Ryösö näkee foundationalismin vaihtoehtona tietorelativismin tai verifikaatiokeskeisen positivismin tai ignoranssin. Argumentaatio muuten on hieman sama kuin mitä löytyi lasten vitsaamisen puolustamisesta. Ajateltiin että jos lapsia ei saa pahoinpidellä kasvatusmielessä niin sitten lapset olisivat ilman kasvatusta vapaassa kasvatuksessa jossa he voivat tehdä mitä tahansa. Kun vaihtoehtona on se, että kenties kasvatus voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin piiskalla.

Kuitenkin Ryösön ongelmalle on ollut vastaus jo hyvin kauan.

Se on itse asiassa ollut alkujaan lähtoisin Popperin falsifikationismista. Verifikationistisessa mallissa ajateltiin että voitaisiin rakentaa metafysiikaton tieto. Tämä osoittautui vääräksi. Ja tämä on se syy miksi maailmankuvallisuuskysymys on relevantti. Täysin todistettu ja objektiivinen ensimmäinen filosofia on mahdoton.

Tässä perussyynä oli induktion ongelma. Induktioita ei voida lopullisesti todistaa. Popperilla oli kuitenkin tähän liittyen varsin näppärä ajatus. Hän huomasi että induktion voi kumota deduktiivisesti yhdellä vastaesimerkillä. Falsifiointi nojaa tälle modus tollens -rakenteelle. Tieteessä olevat deduktiot eivät tuottaneet ongelmia mutta induktioiden kohdalla oli vaikeaa. Ja Popper onnistui ratkaisemaan tämän. Moni hoopo joka valittaa siitä että falsifiointikriteeriä ei voi falsifioida ansaitsevat sen pilkan jonka Popper tiettävästi on sanonut. Kun Popperilta kysyttiin että miten hän falsifioisi falsifiointikriteerin hän haukkui kysymyksen. Tämä ei tietenkään ole ihme. Sillä falsifiointiperiaate ei ole induktio vaan se nojaa deduktiorakenteelle.

Popperin ajatus oli että teorioita on kahdenlaisia;
1: Niitä joita voidaan kumota modus tollens jossain testirakenteessa.
2: Asioita joita ei voida kumota jotka eivät ole edes väärässä vaan ovat 100% uskomuksenvaraisia.

Näissä falsifiointitesteissä teoria joko kumoutuu tai ei.
1: Kumoutuvat falsifioituvat varmasti.
2: Testin kestävät korroboroituvat ja ne ovat mallia ”ehkä tosia”.

Tästä seuraa se, että jokaista tieteessä olevaa induktiota voidaan testata vähintään yhden kerran. Tätä kautta voidaan nähdä että 100% selvittämättömyyttä ei tarvitse tehdä puhtailla oletuksilla. Quinen käsiteverkko nojaakin juuri siihen että ei ole mitään ensimmäistä filosofiaa. Joka ikinen maailmankuvassa oleva oletus voidaan heittää roskiin tarpeettomana. Oletuksenvaraisuus laimenee siten että hyvässä käsiteverkossa ei olekaan yhtään ainutta täysin testaamatonta induktiota Ne eivät ole foundantteja. Ei ole välttämätöntä luottaa yhteenkään 100% uskomuksenvaraiseen asiaan. Ja tätä kautta foundationalismi ei ole väistämättömyys. Ja tämä ei vaadi sitä että ignoroitaisiin tai ei oltaisi kiinnostuneita joistain asioista. Päin vastoin; Kiinnostusta ja ignoraation välttämistä on niin paljon että mitään ei hyväksytä pelkästään siksi että se rapsuttaa pappien ilmeisesti jalkojen välissä olevia Jumalallisia valtarakenteita.

Toisin sanoen lopullisen varmuuden saavuttamattomuus ei johda siihen että olisi pakko tehdä täysin testaamattomissa olevia perususkomuksia. ; On täysin mahdollista rakentaa käsiteverkko jossa jokaista induktiota on testattu vähintään yhden kerran. Tämä on toki täysin eri asia kuin että koko käsiteverkko olisi 100% objektiivinen. Mutta tämä on mahdollista tehdä ilman foundationalistisia perususkomuksia.

Ne eivät myöskään ole alistavassa suhteessa toisiinsa niin että toiset olisivat renkejä. Yhdelläkään ei ole ehdotonta paikkaa käsiteverkon kaapin päällä. Koska se vaatisi ensimmäistä filosofiaa. Näköalaa josta katsoa. Tai oikeastan ovat. Sillä Duhem-Quinen teesi voidaan nähdä jonain jossa se miten paljon tiede hyödyttää muita aloja on tärkeä. Tässä mielessä filosofia tuottaa teologeille kysymyksiä joilla on arvoa teologeille sitä kautta että he vastaavat niille. Teologia ei sen sijaan hyödytä vastaan. Ja tätä kautta teologia on loisimissuhteessa. Ja tätä kautta huonompaa.

Tämä jälkimmäinen osa on kiinnostava. Sillä Ryösön ja muiden foundationalistien näkemys on se, että
(1) Maailmankuva on todellisuuden perimmäisiin asioihin kantaaottava katsomus.
(2) Ei ole mahdollista rakentaa täysin todistettua kannanottoa maailmasta.
(J) Ihmisten maailmankuvissa on jotain oletuksenvaraisuutta.

Josta he vetävät jatkon siitä että tämä tapahtuu siten että otetaan joitain täysin todistamattomia 100% tutkimuksen ja tiedon ulkopuolella olevia perususkomuksia jotka ovat täysin maailmankuvallisia. Ja että tämä tarkoittaa uskonnollisuutta. Ja että uskonnollisuuteen liittyy väistämättä Jumalakysymys.

Eli sinänsä pätevästä loogisen positivismin kumoutumisesta vedetään jonnekin joka ei vastaa edes niihin Ryösön vähättelemiin filosofisiin perustason kysymyksiin joita filosofia alustaa. Ryösön teologia ei toisin sanoen edes ansaitse renkiään. ; Voisi sanoa että hän on toki omien kriteereidensäkin nojalla älyllinen impotentti. Mutta tämä ei haittaa koska ei kukaan haluaisi nussia hänen kanssaan. Ja että Ryösö saa seksiä vain raiskaamalla. Tosin impotenttinsa vuoksi hän on älyllisesti alempitasoinen mies ja hieman kuin oliiviöljy; Rasvainen ja Extra virgin. (I'll whip him so bad, they'll make a virgin meringue. It is quite certain that he is never going to bang.)

Tämän vuoksi en voi lopettaa tätä juurikaan paremmin kuin lainaamalla Ryösöä. Ryösö sanoo ”Heprean kielessä vain Jumala eksistoi, eli on olemassa riippumattomana subjektina. - Me kaikki luodun todellisuuden edustajat toimimme suhteessa häneen… emme siis varsinaisesti koskaan vain “ole”. Sen sijaan me joko aina palvelemme tai vastustamme Luojaamme… ajatuksin, sanoin ja teoin… jopa nukkuessamme mielenliikkeemme suuntautuvat kauniilla tai rumalla tavalla! Tästä johtuu se, että kaikki katsomuksellisuutemmekin kiertyy aina tavalla tai toisella uskonnollisuuteen (kuten edellisessä blogissani rohkeasti väitin).”

Tämä on totta jos ja vain jos Jumala on tosi ja olemassa. Toisin sanoen kysymys on presuppositionistinen; Ryösö ei osoita että Jumala olisi olemassa mutta hän tulkitsee maailmaa sen kautta ja pitää huomioitaan jonain jotka on siirrettävissä ateisteihinkin. Jos ei niin sitten tämä on irrelevanttia. Jumalakannanottoa ei voida tehdä maailmankuvattomasti. Kuitenkin Ryösö esittää sen varmana tietona. Nojaten relativistiseen ajatukseen siitä että maailmankuvallisuutta ei voi välttää ja että jokainen on foundanttejemme vanki.

Rohkeus ja huonous ei ole synonyymejä. Ryösön filosofiointi on tyhmänrohkeaa. Hän on toki epäkunnioittava mutta hän luulee että pahastuminen on ymmärrettävää kun puhuu epämiellyttäviä totuuksia. Ongelmana on se, että tosiasiassa hänen väitteensä eivät ole totuuksia vaan jotain jotka hänen halveksumansa filosofia havaitsee hyvin täysin oletuksenvaraiseksi. Eli hänen kanssaan samanmielisyys vaatii maailmankuvallisia oletuksia. Kun hän esittää niitä ehdottomuuksina jotka pätisivät kaikkiin tavoilla joita ei voisi välttää. (Joka vaatisi näköalapaikkaa ja ensimmäistä filosofiaa jonka hän itsekin kiistää järkevänä mahdollisuutena itsepetoksellisuuden ulkopuolella.) Hän on ilkeä ja sisäisesti ristiriitainen joten hänen argumenttinsa ei ole enää edes maailmankuvallinen. Sillä eri maailmankuvat ovat sentään sisäisesti koherentteja tulkintamalleja. Sisäisesti ristiriitainen malli ei ole edes sitä. Ryösön malli on siis asenteellinen mutta ei edes maailmankuvallinen.

Toki tyhmänrohkeutta löytyy sellaisilta ihmisiltä jotka ovat Dunning-Kruger -efektin läpitunkemia ja tottuneet olemaan valtaapitäviä instituutiossa jolle on annettu näkyvyyttä, mainetta, kunniaa ja rauha olla ilman relevanttia kritiikkiä. Ryösön filosofia onkin sidottaissa ennen kaikkea siihen keitä hän halveksii koska he eivät suostu tottelemaan häntä itseään ja nuolemaan Ryösön ruskeaa reikää kieli pitkällä joka hetki. Siitä tässä on kysymys. Että Ryösö pahastuu darwinkaloista ja haluaa että kaikki on paitsi maailmankuvallista niin myös sellaista että kaikki valitsevat maailmankuvallisuudellaan kuten Ryösö haluaa. Ja tämä on epämiellyttävä totuus jota toisella tavalla toiveajatteleva Ryösö kenties ei arvosta. Mutta hän on niin huono että ei liene mikään ongelma asian totuudelle jos hän ei myötämielinen ole.

---

Ryösölle teologia on kuningas. Ja hänen tapansa kohdella renkiä vihjaa siihen että renki on kohtelias kiertoilmaus maaorjille. Kuitenkin hänen vertauksensa on osuva. Teologia ja Jumalakysymys ovat juuri kuten monarkia. Aikaansa elänyt, usein mielivaltainen, julma. Ja jos ei olisikaan niin on nykyaikana tarpeeton, parhaimmillaan yhteiskunnat nykyään ovat monarkioita joissa monarkeilla on vain symbolista krumeluuriarvoa. Mutta ei mitään muuta.

Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Kun poterossa on liikkuvat maalitolpat

Nicholas Shackel moitti "The Vacuity of Postmodernist Methodology" postmoderneja filosofeja siitä että heillä on usein yhden argumentin ympärillä itse asiassa kaksi argumenttia joita käytetään eri tilanteessa. Argumentista on filosofisesti vahva versio jota on helppoa puolustaa kriitikkoa vastaan. Ja sitten heikko versio jota käytetään useammin ja etenkin silloin kun vastassa ei ole vahvaa kritiikkiä. Näitten versioiden välillä varioidaan ja niitä käytetään toisiinsa sidottuina vaikka analyyttisesti kyseessä ovat kaksi eri argumenttia.

Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.

Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.

Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.

Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.

Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.

Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.

Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.

Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.

Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.

On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.

Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.

Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.

”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.

Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.

Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.

Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.