Teleologian luonnollisuudesta ei pidä tehdä liian hätäisiä päätelmiä

THUNK:issa on mainio video teleologisista selityksistä. Tässä yhteydessä kuvattiin mitä teleologinen selittäminen on. Karkeasti ottaen teleologia on sitä että asioita kuvataan tarkoituksen kautta. Asioissa nähdään intentioita ja tarkoituksia. Näin ollen asioita ei selitetä syy-seuraussuhteen kautta vaan syy-seuraussuhde päinvastoin käännetään päinvastyaiseksi ; Seuraus on se syy miksi asia on. Selitetään mitä hyötyä tai mikä funktio jollain asialla on. Tämä on tietenkin luontevaa jos mietitään vaikka teräaseita. On aika luontevaa ajatella että veitsi on terävä siksi että ihmiset voisivat leikata sillä asioita.

Mutta tartun tässä videossa esitettyyn psykologiseen puoleen. Video korosti että ihmisillä on taipumus tulkita asioita teleologisesti. Video nosti esiin useita, etenkin Deborah Kelemenin työryhmässä olleita, tutkimuksia joissa havaittiin että lapset tulkitsevat luontoa teleologisesti. Ja niin vuoret ovat korkeita jotta ihmiset voisivat kiivetä niille. ; Samoin havaittiin että aikuisetkin ajavat tämänlaisia selityksiä jos heille annetaan vain vähän aikaa miettiä kysymyksiä. Akateeminen koulutuskaan ei muuttanut tätä preferenssiä. Toki jos aikaa annettiin enemmän tai piti palata kysymyksiin joihin oli jo vastattu, akateemisesti koulutetut ihmiset huomasivat korjata näitä päätelmiä useammin kuin vähemmän kouluttautuneet ihmiset.

Tämä teema on jotain joka nousee usein esiin uskonnollisessa keskustelussa. Tällä hetkellä Suomessa fundamentalistikristityt ovat viitanneet näihin tutkimuksiin innolla. Syynä on se, että heistä se että taaperotkin uskovat teleologisiin selityksiin on tärkeää kun kuvataan sitä miten järkevää usko on. Ajatellaan että ateismi olisi epäluonnollista ja siksi epätotta.

En moiti näitä tutkimuksia vaan näitä niistä tehtyjä tulkintoja. Ne ovat nähdäkseni hyvin pitkällevietyjä. Kuten THUNK -videossa osattiin kertoa, syyt teleologiseen selitykseen eivät ole kovin helppoja. Ilmiö voi johtua monesta eri syystä. Ja filosofille ne kaikki ovat kiinnostavia.; On mahdollista että ihmiset näkevät teleologiaa jotenkin syntymälahjanaan. Ja tämä on kiinnostavaa koska se kertoo siitä miten aivomme toimivat. Mutta koska teleologiaa kartottavat kysymykset ovat kielellisiä ei voida täysin sulkea pois myös oppimisen ja kulttuurisen iskostuksen vaikutusta, ihan siksi että kielen oppiminen vaatii jotain kulttuuripiiriä. Ja tämäkin on kiinnostavaa koska se sitten kertoo siitä miten asioita kannattaa opettaa lapsille niin että oppi menee perille.

Uskovainen toki haluaa käyttää näitä asioita tarkoitushakuisesti ja tällöin kaikki asiat eivät ole yhtä kiinnostavia. Tässä mielessä heille nämä tutkimukset ovat lähinnä keino heiluttaa uskon luontaisuutta oikeutuksena omalle ideologialleen. Luonnollinen on hyvää -hengessä. Tätä toki kytketään yhteen myös erilaisiin Jean Calvinin tai C.S. Lewisin ajatuksiin joissa korostetaan että ateistit ovat valehtelijoita. Eli he tietävät olevansa väärässä ja he eivät oikeasti ole ateisteja vaan vihaavat Jumalaa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa että olen itse asiassa itse kognitiivisen uskontotieteen syvä ystävä. Ja tässä on ollut esillä ylihavaitsemisteorioita. Jotka korostavat että teleologinen ajattelu on todella ihmisille luontaista. Siksi korostankin että Suomessa tehty tutkimus joka kartoitti suomalaisten aikuisten ateistien ajattelua johti samoihin teleologisten selitysmallien käyttämiseen. Ja tässä itse asiassa olen sillä kannalla millä monet fundamentalistikristitytkin; Pidän varsin uskottavana että piirre on synnynnäinen.

Kognitiivisessa uskontotieteessä on korostettu esimerkiksi Justin Barrettin ajatusta jossa mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Puhutaan ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismista” Tälle nähdään evolutiivinen syy; Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla.

Monet uskovaiset eivät pidä näistä ajatuksista koska nämä nähdään ateistisina. Jonain jossa korostuu ei-tieteellinen ja ideologinen ja maailmankuvallinen asenne siitä että uskonto on harha ja virhe. Tässä mieleen tulee toki esimerkiksi malttia toivova Van Inwagen jonka mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle.

Itse näen että tässä suhteessa on syytä kiinnittää huomiota jumalan olemassaolon tai olemassaolemattomuuden sijaan ihan muihin asioihin. Nimittäin siitä että ”luonnollinen uskonto” ei takaa että toiminta olisi jotenkin automaattisesti järkevää tai adaptiivista. Itse asiassa intentioiden ylihavaitsemisteoria saa adaptiivisen hyötynsä puskissa hyppivistä leijonista eikä siitä että säikähtää tyhjää pensasta. Itse asiassa evoluutio tuottaa useitakin menetelmiä jotka tuottavat joissain yksittäisissä tapauksissa haittaa vaikka ne yleisesti ovat hyödyllisiä. Tästä johtuu esimerkiksi perhosen taipumus lentää kynttilän liekkiin. Piirteestä on hyötyä tavallisissa olosuhteissa. Näin ollen se että uskonto selittyy evoluutiolla ei ole jokin josta sellaisenaan voidaan päätellä että uskonnosta myös on hyötyä. Tässä mielessä onkin erikoista että moni mieluummin korostaa miten evoluutio ja Jumala saadaan ristiriidattomasti yhteen ja moittivat maailmankuvallisista oletteluista kun samalla sallitaan tämänlaisia logiikkaloikkia ilman vastaavaa evidenssivaatimustasoa.

Olenkin suoraan sanoen ihmetellyt sitä miten nämä ”ihmiset ajattelevat luonnostaan teleologisesti” -ajatukset ovat niin suosittuja jumalatodistuksienkorvikkeita nykyaikana. Sillä kun itse opettelin kognitiotiedettä, opin varsin pian että ihmisten ajatteluprosessointi on kaikkea muuta kuin järkevä. Ja tämä korostaa ennen kaikkea nopeasti tehtyjä päätelmiä – eli niitä ajattelutapoja joita näissä teleologisten selitysten preferointia löydetään.

Asia on saanut aika paljon medianäkyvyyttäkin kun Kahnemanin kirjasta tuli myyntimenestys. Hän on tehnyt pitkän linjan tutkimusta – myös edesmenneen Amos Tverskyn kanssa – Tversky taas tuli tunnetuksi nimenomaan kognitiivisten vinoutumien tutkijana. ; Tässä korostuu ajatus siitä että ihmiset ajattelevat usein ennustettavilla ja odotettavissa olevilla tavoilla väärin ja huonosti. Tästä prosessista syntyi ajatus siitä että ihmisten ajattelussa on erilaisia heuristiikkoja. ; Karkesti ottaen kyseessä on kahdesta erilaisesta heuristisesta menettelytavasta. On nopeita ja kohtuullisen hyviä tuloksia helposti tuottava prosessointisysteemi ja analyyttistä tarkkaa ja oikeaa tulosta tuottava systeemi.

Näin esimerkiksi jos annetaan vain vähän aikaa, eli on tehtävä nopeita vastauksia, ihmiset vastaavat väärin esimerkiksi seuraavaan kysymykseen; Jos pallo ja maila maksaa 1 € 10senttiä Ja maila maksaa euron enemmän kuin pallo, niin kuinka paljon pallo maksaa.

Nopeassa vastauksessa ihmiset vastaavat huomattavasti useammin väärin. On jotenkin intuitiivista ja luontevaa ajatella, että pallo maksaisi 10 senttiä. Analyyttinen mieli kuitenkin tietää että jos pallo maksaa 10 senttiä ja maila euron tätä enemmän, kokonaishinnaksi tulisi 1 euro 20 senttiä. Joka on tietenkin eri kuin euro 10 senttiä jonka ne maksavat yhteensä. Tämä taipumus on tilastollinen aivan kuten teleologisten selitysten antaminen.

Tämänlaiset tulokset syntyvät juuri samanlaisissa koejärjestelmissä joissa teleologista ajattelua löydetään. Ja harva silti näiden tulosten kohdalla sanoisi että tämä kertoo siitä että ihmiset luonnostaan järkevästi tietävät että tuollaisten pallojen hinta olisi 10 senttiä.

Luonnollisuus ja ajattelun yleisyys ei ole samaa kuin tuloksen eksaktius ja hyödykkyys käytännön elämässä. (Itse asiassa monet heuristiset virheajattelut ovat takana kun mietitään sitä miksi ihmisten huijaaminen onnistuu tietyillä tavoilla todella helposti. Assosiaatio uskontoon on tässä asenteellinen mutta jossain määrin ymmärrettävä, vähintään sitä kautta että uskonnoissa on paljastunut myös rahanhimoisia huijareita jotka ovat leikkineet vilpittömiä uskonmiehiä. Toki tätä ei ole asiallista alleviivata jonain ehdottomana asiantilana. Se on lähinnä yksi vaihtoehto jota ei sellaisenaan voida vain torjua ja kieltää muuta kuin maailmankuvallisesti torppaamalla vaihtoehdot dogmaattisesti.)

Vastaavia virheajatteluja on paljon. Olen itse nauttinut tässä yhteydessä esimerkiksi Dan Arielyn kirjoista joissa kerrotaan paljon vastaavia ajatusvinoutumia joilla on paljonkin kontaktipintaa aivan arkisessakin elämässä. Hän käyttää tässä yhteydessä mielellään ilmaisua ”ennustettavalla tavalla irrationaalinen”. Aiheesta löytyy myös populaaria kirjallisuutta suomeksikin, esimerkiksi Joni Martikaisen kirja ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet”. Nämä viehättävät minua koska kognitiotieteen puolella opin varsin nopeasti sen että ihmiset, mukaan lukien minä itse, olemme alttiita kaikenlaisille illuusioille ja harhoille. Tässä kontekstissa oman empiirisyyteni ytimessä ovatkin erilaiset illuusiot ja ajattelun kompastelut joita vastaan taistelu on oleellinen osa älyllisyyden tavoittelua ja muuta vastaavaa älyllistä pyristelyä. Nyrkkisääntöni on jopa se, että jos jokin ajattelu on sinusta helppoa, se on todennäköisesti väärin tehtyä ja virheellistä.

Olenkin tavallaan huvittunut siitä miten suomessa fundamentalistit ovat laajasti hyväksyneet ajatuksen siitä että ihmiset ajattelevat maailmankuviensa kautta. Jos tämä on totta, he eivät luontevasti ajattele totuuskeskeisesti vaan ideologiakeskeisesti. Ja tässä yhteydessä on vaikeaa uskoa että ihmiset luontaisesti olisivat jotain jumalan takaaman Plantingan warrant -ajattelun ruumiillistumia. He samanaikaisesti hyväksyvät ajatuksen ihmisestä jonain jonka Jumala on luonut havaitsemaan totuuden (kuten luontaisan ja helpon teleologisen selittämisen luonnossa) ja ajatuksen ihmisestä joka ajattelee väärin ja ideologisesti ja maailmankuviensa kautta.

”Luonnollisuus” ja se että ”imeväisikäiset ja kiireessä ajattelevat ovat teleologiataipuvaisia” ei ole mielestäni kovin hyvä pohja sille että näkemystä argumentoidaan jotenkin erityisen totuudenmukaisena. Jos joku ajatus tuntuu korostuvan nopeassa ajattelussa, on selvää että siinä korostetaan nopeutta laadun sijaan. Mieleni tekisi jopa lainata Colin Camererin vertausta ; Hän on kuvannut nopeasti ajattelevaa systeemi 1 heuristiikkoina vahtikoiraan joka haukkuu kaikille vieraille, pitää kaikki vorot kaukana mutta sitten toisaalta aina välistä yrittää purra postimiestä. Tämänlainen pohja tuskin on perusta sille että halutaan varmistaa jonkin maailmankuvan todenmukaisuus. Kyllä se Jumalan lopullinen järkevyys on osoitettava sillä ankaraa pähkäilyä ja analyysiä käyttävällä menettelyllä; Toisella tavalla ajattelevat ovat tässä sellaisia että he sitten kyllä antavat haastetta ajatukselle että heidän näkemyksensä olisi rationaalinen..

---

Lähteet:
THUNK, ”Teleological Bias”
Deborah Kelemen, ” Why Are Rocks Pointy? Children's Preference for Teleological Explanations of the Natural World” (1999)
Deborah Kelemen & Cara DiYanni, ”Intuitions About Origins: Purpose and Intelligent Design in Children’s Reasoning About Nature” (2005)
Deborah Kelemen, ”The Human Function Compunction: Teleological explanation in adults" (2009)
Järnefelt, Canfield & Kelemen, ”The divided mind of a disbeliever: Intuitive beliefs about nature as purposefully created among different groups of non-religious adults” (2015)
Callahan, ”Moth and candle: the candle flame as a sexual mimic of the coded infrared wavelengths from a moth sex scent (pheromone)” (1977)
Daniel Kahneman, ”Thinking Fast and Slow” (2011)
Dan Ariely, ”Predictably Irrational” (2008)
Joni Martikainen ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet” (2012)

Ryösöviljelyä; Miten "ateismin harhat" ovatkin lähinnä uskovaisen asennevammoja

Manu Ryösö on korostanut että ihminen on uskonnollinen olento, homo religiosus. Hän sanoo tämän asian suoraan seuraavalla tasolla; ”En voi mitään tosiasioille. Ihminen on aina uskonnollinen olento. Mukanamme seuraa aina tietty maailmankatsomus, ihmis- ja jumalakuva. Voimme toki yrittää kätkeä tämän ominaispiirteemme akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse, mutta pinnan alla me kuitenkin aina tukeudumme uskonnollisiin/maailmankatsomuksellisiin fundamentteihimme.”

Hän siis sanoo että ihminen on homo religiosus, tämä on fakta ja että maailmankuva tarkoittaa sitä että maailmankuva antaa vastauksia kysymyksiin jotka pitävät sisällään ihmis- ja jumalkuvia. Kielenkäyttö jossa tätä kielletään ja joissa on asia-argumentteja ja akateemista kieltä ovat keino kätkeä tämä.

Tässä onkin paljon asioita joihin filosofi voi tarttua. Ryösö ei toki ole hyvä filosofi. Mutta hän tekee tässä banaalin avoimesti sellaisia virheitä jotka toistuvat modernissa uskontokeskustelussa. Ja ne ovat banaaliutensa vuoksi helppoja huomata. Niistä tulee sitten esimerkkejä. Niiden avulla voidaan tunnistaa vastaavat virheet ja niiden virherakenteet silloinkin kun uskovainen kätkee niitä akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse.

Ensimmäinen ja syvällisin huomio on siinä että Ryösö ottaa kantaa erittäin vahvaan tieteenfilosofiseen ongelmaan ja väittää sitä ratkaistuksi. Kysymys on kiinnostava ja tärkeä ja itse asiassa minulla on siihen liittyvä videokin. Viitatessaan fundamentteihin hän puhuu peruskokemuksista ja perususkomuksista. Tämä vaatii sitä että nojataan foundationalistiseen näkemykseen. (Tai mahdollisesti foundationalismiin jota on koristeltu reformoidun epistemologian reliabilistisilla mausteilla samalla tavalla kuin Tapio Puolimatkalla. Erot näiden välillä ovat pieniä ja viehättänevät vain kaikista nipoimpia tieteenfilosofeja.) Tälle vaihtoehtoisia ajatuksia ovat esimerkiksi koherentismi ja reliabilismi. Ryösön asenne taustaoletuksista on tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen. Hän tarvitsee foundationalismin paikkaansapitävyyttä voidakseen rakentaa ajatuksen siitä että ihmisillä olisi aina oltava dogmaattinen maailmankuvallinen premissistötausta, valittu ydin ja lähtökohta. Itse, Quinelaisena koherentistina, tiedostan että jo tämä tarkoittaa sitä että Ryösöllä on tuskin mitään mahdollisuuttakaan esittää relevanttia kritiikkiä minun suuntaani. Kritiikin kohteeksi tulevat tätä kautta ”foundationalistiset naturalististit”. Tämä tietenkin helpottaa minun tehtävääni koska asiat koskevat vain muiden ihmisten maailmankuvien analyysiä ulkopuolisena. Minulla ei ole henkilökohtaisia tunteita laitettavaksi tälläiseen peliin.

Mutta jatketaan Ryösön sanomisten analyysiä.

Toinen Ryösön virhe on aika helppoa todeta jo muutamasta esimerkistä. Se toistuu. Mutta otan käsiin yhden helppotajuisimmista. Kun Ryösö kuvaa vihreää liikettä hän korostaa että ”Vihreä liike taas lähestyy mielestäni panteismia (jumaluus on kaikessa ja kaikki on jumalallista). - Luin hetki sitten uutista, että ko. liikkeen sisällä saatetaan kokea jopa hyttysten syöminen pahennukseksi. Jos eläin- ja kasvikunta nousee ihmisen ja hänen Luojansa rinnalle (ja jopa ohi), käy toteen Raamatun sana: ”nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa...(Room.1:25).”

Tämä on kiinnostava. ”Mielestäni lähestyy” on mielenkiintoinen suojaus. Ryösö korostaa että kaiken takana on uskonto joten hänen argumenttinsa vaatisi vahvempaa asennetta. Sanavalinta on vihje. Vihje siitä että Ryösö tosiasiassa tuntee tätä lähestymistapaa koskevat kritiikit. Tämä ei yllätä. Sillä moitteen ydin löytyy jo Platonin teoksista.

Kun Platonin dialogeissa "Laajempi Hippias" Sokrates puhuu kauneudesta, hän kohtasi Hippiaan. Kun Hippiaalta kysyttiin mitä kauneus on, hän antoi tästä esimerkkejä. Osoitti sormella ja sanoi että tuo ja tuo kohde on kaunis. Sokrates korosti että tämä ei ollut vastaus. Hän antoi asioita jotka olivat kauniita mutta hän ei perustellut mitä kauneus on. Hippias keksii tässä sitten esimerkiksi sellaisia väitteitä kuin että kulta tekee asioista kauniita. Sokrates kuitenkin huomaa monia asioita jotka ovat kauniita vaikka niitä on tehty muista materiaaleista. Jopa kauniiksi kehuttu Athenen patsas on tehty norsunluusta. Muitakin vastaavia ehdotuksia löytyy mutta Sokrates totesi ne kaikki sellaisiksi että ne eivät ole yleispäteviä.

Tällä dialogilla on syvä yhteys Ryösön asenteeseen. Tarkalleen ottaen kysymys on vertauksista. Ja vielä tarkemmin analogioista. Analogiat ovat yhdenlaisia induktiivisia päätelmiä. Mutta niillä on valtava heikkous verrattuna induktiivisiin päätelmiin joita korrelaatioiksi kutsutaan. Korrelaatioissa on nimittäin mahdollisuus modus tollens -rakenteeseen. Yksi vastaesimerkki voi tuhota hyvän yleistyksen. Tästä esimerkkinä on se että kun Hippias on miettinyt kauniita asioita hänen mieleensä on varmasti tullut useitakin kauniita kultaisia kohteita. Tästä hän on luonut vahvistusharhaisen teorian kullan ja kauneuden yhteydestä. Ja tästä on syntynyt teoria siitä mitä kauneus on. Yksi Sokrateen vastaesimerkki – vaikka se olisi yhtä yksinkertainen ja vain vähän Hippiaksen näkemyksestä poikkeava kuin kaunis norsunluupatsas – riittää kumoamaan koko teorian. Analogioilla ei ole tätä ominaisuutta, ainakaan yhtä ehdottomasti. Tieteessä falsifiointiperiaatteen idea on juuri se, että siinä induktio voitaisiin deduktiivisesti kumota modus tollens. Analogisissa päätemissä vastaavaa ei voida tehdä. Tätä kautta analogioilla on kaikki ne induktion ongelmat jotka muillakin induktioilla. Mutta ilman niitä etuja joita korrelaatioiolla on. Ei siis ihme että luonnontiede nojaa korelaatioihin eikä esimerkiksi Ryösön suosimiin assosiatiivisiin "mielestäni ovat samanlaisia" -käsienheilutteluvertauksiin jotka ovat enemmän asenteen kuvauksia kuin asian todistamista. Ja tämä ei ole asiaton herjaus. Ryösö ei ole kohtelias tyyppi ja käyttää pejoratiivisia sanoja kuvatessaan ateisteja. Hänen perustelujensa huonous ja ihmisenä olemisen paskuutta hänessä on jotain joka on paitsi "samalla mitaööa syytös". Se on jotain joka minun on helppo todistaa.

Kun Ryösö viittaa hyönteissyöntiä välttäviin ihmisiin, hän osoittaa sormella ja sanoo että se on uskontoa. Tämä on asenteena kiinnostava. Hän osoittaa sormella ja sanoo että tämä on esimerkki siitä. Kuitenkin hän on osoittamassa ja argumentoimassa siitä että kaikki on uskonnollista. Miksi tämä sitten on uskonnollista? Vihjeitä löytyy tietenkin panteismiajatuksesta.

Ryösön näkemystä on pakko kuvata vertauksia sisältävänä assosiaatioketjuna eikä argumenttina. Assosiaatioketju menee suunnilleen näin ; Panteismissa uskotaan että kaikessa on sielullisuutta -> Osa panteisteista onkin ajautunut välttämään hyönteisten syömistä -> nämäkään eivät syö hyönteisiä -> he ovat panteistisen kaltaisia. ; Tämä päätelmä ei ole loogisesti validi koska samoihin johtopäätöksiin voi päätyä useitakin eri reittejä. Ja tästä päästään analogiisin päätelmiin ; Ryösön assosiaatioketjulla on argumentaation voimaa vain jos se muotoillaan analogiseksi päätelmäksi. Tällöin perustelurakenne on seuraava;

A:lla on piirre X. (Panteisteilla hyönteissyöntikielto)
Myös :B:llä on piirre X. (luonnonsuojeluliike on ottanut kantaa hyönteissyöntiin)
A:lla on piirre Y (Panteismi on uskonto)
Joten myös B:llä on piirre Y (Luonnonsuojelukin on uskonto)
Tällä on syvä yhteys Hippiaan esittämään kulta-kauneus -teoriaan. Tarkalleen ottaen Ryösö on perustelurakenteiltaan itse asiassa juuri kuten Hippias. Ja hänen teoriansa ovat osuvuudessaan yhtä kattavia ja vakuuttavia kuin Hippiaan teoria siitä että kulta on kauneutta. (Eli eivät kovin.)

Kun puhutaan analogisista päätelmistä ongelmana on se, että on mielipiteenvaraista milloin ne ovat asiaa perustelevia ja milloin asiaa kumoavia. Sillä asioista voi rakentaa myös epäanalogioita. Samankaltaisuus ei myöskään useinkaan tarkoita samanlaisuutta ja tämän premissin varassa analogia nojaa silloinkin kun sitä ei olla kritisoimassa epäanalogioiden kautta. ; Tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun Ryösö rakentaa analogisen päätelmän, hän joutuu aina rakentamaan teorian siitä että mitä uskonto tarkoittaa. Tässä kohden joku voisi sanoa että jos sinulla on uskonnon teoria jossa luonnonsuojeluteoriakin olisi uskontoa se voisi olla vastaesimerkki sille että uskontoteoriassasi olisi oltava virhe.

Tämänlainen voisi mennä vielä tulkintaerimielisyydeksi. Eli Ryösö tekisi sallittavissa olevan maialmankuvallisen tulkintaoletuksen josta voi olla erimielinen mutta se olisi silti päätelmä. Onhan siinä analogian rakenne ja kaikkea joten päätelmä on tässä mielessä induktiivinen.

Mutta tässä ongelma tuleekin kontekstista. Ryösö osoittaa sormella tarkoituksenaan osoittaa että luonnonsuojelijoiden maailmankuvissa on uskonnollisuutta. Hän joutuu kuitenkin olettamaan asia on juuri tällä tavalla kun hän rakentaa analogiastaan validia. Tästä syntyy petitio principii -tilanne. Voidaan sanoa että kun keskustellaan siitä onko kaiken takana uskonnollisia perususkomuksia vai ei, käy niin että silloin kun analogisilla argumenteilla halutaan sanoa että asiat ovat samankaltaisia ja tätä kautta uskonnollisia, tehdään kehäpäätelmä. Sama tilanne käy kun yritetään sanoa että tilanne kuvaa sitä että tilanne olisi epäanaloginen eli luonnonsuojelun mukaantuleminen olisi todiste siitä että teoria uskonnollisuudesta ei ole osuva kun siinä uskonnoksi tulee mukaan asioita jotka eivät selvästi ole sellaisia.

Tämä tarkoittaa sitä että koko tämä argumentaatioviitekehys itse asiassa vetoaa eikä perustele. Se ei kerro mitään siitä kummalla tavalla asiat ovat. Tässä mielessä se saarnaa kuorolle ja on vetoavaa niille jotka siihen jo uskovat. Muille se ei ole mitään millä olisi merkitystä. Tämä tekee siitä asian perustelemisen kannalta täysin turhan ja väärän tien.

Tilanne muistuttaa jossain määrin ”profeetta Darwin” -tyylisiä heittoja joita kuulee. Tässä analogisuus, arvostus ja se että jonkin ihmisen nimi vedetään erityisen tärkeäksi, rinnastuu pyhiin opettajiin. Moni voisi nähdä että on syvä ero kunnioittaa ihmistä hänen keksimästään ideasta ja sillä että tätä pitää Jumalana tai Jumalan ehdottoman totuuden välikappaleena. Itse olen taipuvainen esimerkiksi olemaan evoluutioteorian kannattaja tavalla joka korostaa neutraaliteorian hienoutta. Tällöin esiin nousee Motoo Kimura joka itse asiassa on tunnettu siitä että hän korostaa että luonnonvalinnan sijasta tulisi korostaa esimerkiksi geneettistä ajautumista kun tutkitaan miksi elöryhmien geenialleelien frekvensseissä on sellaisia asioita kuin siinä on kun taas toisenlaisia ei. Itse voisin jopa nähdä että jos näin ei olisi on Puolimatkan itse omilla silmilläni näkemä uskovaisten parissa oleva syvä arvostus epäjumalanpalvontaa joka varmasti sotisi kristuksen oppeja vastaan. Mutta tämä tietekin voidaan nähdä myös tulkinnaksi tosiasiatilasta. Jossa yhden ihmisen ylpeys ja siihen liittyvä kunnioitus on mennyt egoismin ja ihmisenpalvonnan puolelle. Pointtini onkin tavallaan juuri tässä; Asia ei selvästi ratkea analogioita ja epäanalogioita kyhäämällä koska ne eivät selvitä kysymystä ”onko asia tavalla A vai tavalla B”. Johtopäätös on ujutettu jo analogian käytön taakse piilotettuihin premisseihin.

Tässä mielessä voidaankin muistaa se mikä koskee kaikkia analogioita. Analogiaa voidaan käyttää vasta kun meillä on käsissä jotain. Jotta voimme verrata asiaa B asiaa A:han ja nähdä että ne jakavat saman piirteen on meillä oltava se A josta tiedämme että se A on X. Tätä ei voi todistaa analogialla. On oltava jossain se jonka tiedämme olevan uskontoa ilman että tämä selviää sillä että me otamme analogian johonkin jonka tiedämme uskonnoksi. On oltava ensimmäinen johon verrataan. Tämä on voitava tehdä ilman analogista päätelmää. Ja näin ollen se että Ryösö käyttää analogiaa tarkoittaa että hänellä olisi oltava keino selvittää miksi panteismi on uskontoa. Analogiakeskeinen assosiaatioketju vihjaa tässä mielessä syvempään argumenttikatoon sen kohdalla että tosiasiassa luonnonsuojeluliikettä aika harva mieltää uskonnolliseksi. Kun taas panteismin kohdalla panteismin uskonnollisuus on melko selvä. Koska se vastaa niitä tiukkoja ja spesifejäkin uskonnon määritemiä joissa on ajatus biologian ylittävästä tietoisuudesta, universumin moraalirakenteesta joka on yli-inhimillinen ellei peräti supernaturaali ja vastaavasta. Luonnonsuojelijat jotka ajavat hyönteiskieltoa eivät ajattele että hyönteisten tietoisuus olisi jokin joka johtaisi luonnon kostotoimiin. Hyönteisten kärsimys on heille se itseisarvoinen paha, ei se että siitä seuraisi jotain karman lain kostoa.

Toki Ryösöllä on tässä kohden syvempikin ongelma; Kaikki panteistit eivät kiellä hyönteissyöntiä. Eivätkä kaikki luonnonsuojelijatkaan. Toisaalta hyönteissyöntikysymys oli siitä kiinnostava että Ryösö viittasi artikkeliin viittaamatta näiden luonnonsuojelijoiden omiin mielipiteisiin ja argumentteihin. Näissä argumenteissa korostettiin sitä että hyönteisten aivotoiminta on tutkimusten mukaan sen verran hienoa että ne kykenevät tuntemaan aitoa ja relevanttia tuskaa. ; Hyönteisiä ei siis jätetä syömättä siksi että kaikessa olisi jollain generaalilla tasolla jotain pyhyyttä vaan siksi että hyönteisten kohdalla on partikulaari tilanne, eli rajattu tila joka ei ole universumin tila vaan poikkeustapaus, aivotoiminta. Hyönteissyöntirajoitteita ja murheita voi toki yhä tältäkin pohjalta pitää epätosina ja huonoina. Mutta selvästi näiden argumenttien lähtökohta oli hyvin toisenlainen kuin mitä Ryösö viittasi.

Voidaankin nähdä että Ryösö Asian kokonaiskuva onkin kiehtova ; Vain harva panteisti kieltää hyönteissyöntiä. Samoin vain harva luonnonsuojeluliikkeen kannattaja ajaa tätä hyönteissyöntikieltoa. Ryösö vetää näistä kuitenkin kategorisia kuvauksia joissa kuvataan sekä panteismia että luonnonsuojelukieltoa. Vaikka hän on itse asiassa on lähinnä osoittanut sitä miten panteistit voivat olla luonnonsujeluasioiden kannalla. Hän ei edes tilastollisesti kuvaa sitä että tämä olisi yleistä. Hän kuvaa ideologista oikeaoppisuutta koskevan ideologiasisällön. Jota hän ei sido panteistien tai luonnonsuojelijoiden omiin sanoihin joka tarkoittaa isoa riskiä olkiukottamiseen; Kenties panteistien itsensä ei-kannattaman ideologiasisältöä koskeva teoria muuttuu kategoriseksi totuudeksi eikä Ryösöä kiinnosta sitä miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa panteismista kattaa panteisteja itsejään. Tai se miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa luonnonsuojelijoista hänen teoriansa luonnonsuojelijoista kattaa. Tai miten paljon näihin ajatuksiin on viitattu panteistien ja luonnonsuojelijoiden kirjoissa.

Tämä on tärkeää koska ainakin puhuessaan evolutionismista Ryösö nostaa esiin sellaisia asioita joita en koe kannattavani. Enkä koe tuntevani ketään joka olisi evolutionisti joka kannattaisi niitä. Olkiukottamisen mahdollisuus onkin tässä kohden luja. ; Ryösön näkemyksiä kuvaakin vahvasti se että niiden lähteet näyttävät olevan tahoja kritisoivien kristittyjen näkemykset näistä liikkeistä. Hän ei sitaatein ja tilastollisin todistein liitä ilmiöitä yhteen. Kun hän analysoi muiden ihmisten maailmankuvia ja niiden sisältöjä, Ryösöllä näyttää olevan hyvin suuri halu ohittaa heidän sanomansa asiat. Heitä ei kuunnella heidän omista ideologioistaan. Ei mitä mieltä he ovat ja miksi ovat. Sormella osoittava analogiat näyttävät olevan kaiken ytimessä.

Ryösön näkemys nivoutuu myös siihen miten hän määrittelee uskonnon. Tämä nivoutuu videoon jonka argumenttirakenteen olen videoinut jo aiemmin. Virheet jotka RYösö tässä tekee ovat juuri samat kuin siinä kritisoidut. Karkeasti; Uskonto tarkoittaa useilla tietynlaisia teistisiä oppeja joissa on ajatus siitä että jokin eettinen mekanismi kostaa pahat teot. Ryösö käyttää epämääräisempää uskonnon kuvaa jossa lähes mikä tahansa on uskontoa heti kun se ottaa kantaa asioihin joita Ryösö pitää uskonnollisina. Ryösö joutuu valitsemaan uskonnon määritelmistä mahdollisimman laajan, epätäsmällisen jotta se toimisi. Hyviä teorioita kuvaa se, että teoria rajaa tarkasti hyvin suppean tapahtumajoukon kaikista mahdollisista. Ja sitten jotenkin tähän spesifiin juttuun osutaan kerran toisensa jälkeen vaikka toisenlaisia voitaisiin kuvitella. Ryösön ”kaikessa on uskonto” taas perustuu siihen että hän enemmänkin kykenee luovasti luomaan mistä tahansa mielikuvia uskontoon.

Tämä on toki tuttua nykyajan konservatiiveilla. Esimerkiksi nähdään että maailmanloppukertomukset ovat uskonnollisia ja että ilmastonmuutokseen uskovat ihmiset jotka haluavat tehdä päästörajoituksia toistavat näitä uskonnollisia kertomuksia ilman Jumalaa ja että siksi kysymys olisi ilmastouskosta. Tosiasiassa voitaisiin ajatella että uskonnon sijaan nämä ihmiset olisivat utilitaristeja jotka pitävät ilmastonmuutosta todellisena ilmiönä ja haluavat estää siihen liitetyt ongelmat, massatuhot ja kuolemat. Ja että tämä ei ole samaa kuin uskonnollisuus. Samoin kuin säätieteilijää joka ennustaa tyypin 4 tornadoa ja siihen liittyvää veden nousua ja kaupunkia uhkaavaa tuhotulvaa ei pidetä maailmantuhon profeettana vain siksi että jostain löytyy uskonto joka korostaa tuhotulvien ja myrskyjen roolia jumalisen koston välineenä. Ja että tilanne ei muuttuisi uskonnoksi vaikka ilmastonmuutos – tai sääennuste – olisikin ensi viikolla tieteellisesti virheelliseksi paljastuva. Mutta tämä osio palautuu siihen analogiamyllyyn.

Toisin sanoen;

Ryösön argumentaatio onkin hyvin heikko;
* Hän rakentaa petitio principiin johtavia analogeja mutta ei perustele johtopäätöstään.
* Hän ei kuuntele kritiikin kohteita vaan luo heistä karkeistuksia ja olkiukkoja. Ei vaikka tunnetusti minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin kohteen tunteminen ja kritiikin kohteen argumenttien ja ajatussisältöjen kuvaaminen juuri sillä tavalla kuin tämä heillä on. Ryösö ei kuvaa ihmisten ajattelua ja löydä niistä perususkomuksia vaan hän väittää tietävänsä keinon tietää mitä ihminen todella tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on toki perinteikästä ; Kristityt ovat hyvin usein väittäneet ties keistä joiden kanssa ovat erimielisiä ties mitä olkiukkoja. Näiden toistelu on sitten tehnyt näistä uskovaisten keskuudessa ikään kuin aidosti tosia. Kuin valehtelu ja vääristely muuttuisi Tästä oireellista on se että jos joku luo erilaisen perustelurakenteen hän kutsuu sitä akateemisilla termeillä kikkailuksi. Jostain syystä sivistyssanakikkailu on kuiteknin aito ja tosi kuvaus jos se johtaa Ryösön näkemykseen siitä että kaiken takana on nimenomaan uskonnollisia uskomuksia. (Jota ei tosiasiassa voi johtaa edes siitä että foundationalismi olisi tosi. Toki RYösö tässäkin maailmankuvallisesti taustaolettaa foundationalismin koska se on välttämätön ehto sille että hänen väitteensä olisi uskottava. Mutta valitettavasti foundationalismi on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Se että foundationalismi on tosi ei tarkoita että juuri uskonnolliset foundantit olisivat tosiasiassa kaiken takana.)
* Ryösö rakentaa hyvin epätäsmällisiä tarinoita. Joissa se että hän voi keksiä jonkin, minkä tahansa, yhteyden jossa kuvataan miten oikeaoppinen uskonnollinen voisi kannattaa samoja johtopäätöksiä muuttuu kategoriseksi väitteeksi siitä että kaikilla olisi nämä näkemykset eikä muunlaiset olisi mahdolisia.
* Ryösö myös rakentaa vahvistusharhakeskeistä asiaa. Hän uskoo että pelkkä kasa useita esimerkkejä toimisi. Hän ei muista tai huomioi vastaesimerkkimahdollisuuksien voimaa. Ryösö keksii miten uskonto voisi liittyä johonkin tai miten jostain maailman lukuisista uskonnoista edes yksi olisi jotenkin jollain tavalla analoginen jonkin kritiikin kohteen kanssa. Mutta hän ei tee sitä minkä hänen väitteensä vaatisi. Ryösö kun ei yritä todistaa että uskonnolla voidaan selittää mitä tahansa. Hän väittää että kaiken takana on uskonto. Tämä vaatisi narraatioiden luomisen sijaan sitä että hän todistaisi miksi on loogisesti ja psykologisesti mahdotonta olla muuta kuin uskovainen. Ryösö laskee uskontoa sisään analogeilla. Mutta ei todista mitään mahdottomaksi. Ja tämä on syvin ongelma. Mielestäni Ryösö on otettava vakavasti vasta kun hän osoittaa ilman maailmankuvallisia taustaoletuksia että uskonto on pakollinen taustaoletus kaikessa. Koska se on se mitä hän väittää. Oman perusväitteen todistaminen – eikä keskustelun hämärtäminen sillä että red herringillä johtaa keskustelua siihen että uskonnoilla voidaan rakentaa uskonnollinen perusteluketju jolla tulee samoja loppupäätelmiä aivan minkä tahansa yksittäisen mielipiteen kanssa – olisi rationaalisen keskustelun lähtökohta. Olen tiedostanut että Ryösön kohdalla tämänlainen odotus on kertakaikkisen tarpeetonta optimismia. Ryösön teoria kaiksita ihmisistä onkin tässä mielessä hauska; Se kuvaa selvästi häntä itseään. Hänen uskontonsa sävyttää kaiken mitä hän ajattelee. Valitettavasti tämä ei tarkoita että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia asiattomia moukkia.

Kaiken lisäksi Ryösöllä onkin itse asiassa kaksoishaaste; Kun hän sanoo että ateistit ovat uskovaisia hän joutuu korostamaan sitä että ateisteilla olisi kokonainen maailmankatsomus joka määräisi paljonkin asioita. Nämä asiat tekisivät ateismista maailmankuvan sitä kautta että se ottaa kantaa ja selittää ympäristöä. Toisaalta Ryösö kuitenkin korostaa että ateismi ei ole tämänlainen. Hänen kirjoitustensa toinen teema on että ateismi olisi latteaa. Siitä puuttuu hänen mielestään nimenomaan kyky antaa näitä vastauksia. Tässä kohden korostuvat ateismin nihilistisyys ja arvotyhjiöys, joka ei ota juuta tai jaata kantaa moniin moraalikysymyksiin. Mutta jostain syystä kun ateismista tehdään uskontoa, niin tässä vaiheessa ateismi ottaa kantaa hyvin moniin asioihin.

Tämä jännite Ryösön eri tekstejen kanssa kertoo että hänellä on kritiikkinsä kohteena kaksi keskenään ristiriitaista ateismia. Kun kaikki aiemmin sanottu on kaivettu, on selvää että mikä tähän on syynä. ; Hän korostaa että ateismi on heikko ja lattea koska se ei anna vastauksia. Toisaalta hänen kritiikkinsä on täynnä erilaisia väitteitä jotka ovat hänen mukaansa ateismin ydinliemiä. Näistä päästään siihen että ateismilla olisi pakko olla paljonkin vastauksia. Ja ryösö pitää niitä latteina koska hän ei pidä tai arvosta niiden sisältöjä. Eli hän halveksii niitä kannattavia ihmisiä. Tämä on helppoa huomata. Hänen ateismikritiikeissään on esimerkiksi otsikoita kuten ”Ateismin ja narsismin yhteys”. Individualismia kutsutaan konnotaatioiltaan pejoratiivisilta synonyymeilta. Koska tätä kautta argumentaatioon saadaan livautettua mukaan epäargumentatiivista sisältöä, asenteita. On selvää että tämä on maailmankuvallista ja tätä kautta se voitaisiin ohittaa aivan kuten Ryösö itse ohittaa järkevyyden kaikista niistä ateistien mielipiteistä joita hän itse kutsuu maailmankuvallisiksi.

Tässä voidaankin huomata se miten Ryösö edustaa samaa jäsentelymaailmaa kuin Tapio Puolimatka. Tämä ei toki ole yllätys. Ryösö tunnetusti siteeraakin Puolimatkaa usein hyvin arvostavalla asenteella. Tämän ajattelun ytimessä on halveksuminen maailmankuvallisuus -termiä mahdollisimman monessa yhteydessä käyttämällä. Tämä on relativistista asennetta jota Puolimatka kutsuu mielellään plularismiksi hämätäkseen konservatiivisia seuraajiaan siitä mitä mielikuvia sana ”tietorelativismi” tuo mieleen. Tätä tehdään koska ei haluta korostaa että ei ole olemassa pluralismia ilman tietorelativistista argumentaatiopohjaa. Ja tiettyjä kikkoja halutaan käyttää ilman että tuodaan uskottavuutta väärille poliittisille tahoille. Puolimatkalla onkin hämmentävä kaksoisstandardi joka kattaa kaiken hänen tekemänsä työn. Se tekee hänestä läpitunkevalla tavalla sisäisesti ristiriitaisen. Puolimatka kannattaa Plantingan warrant -ajatusta jossa korostuu positivistinen tieto-optimismi. Mutta muutoin, esimerkiksi ID -myönteisissä lausunnoissaan, hän kyseenalaistaa tietoa ja vetoaa siihen että demarkaatiokriteereille ei ole saatu mitään mittaa ja ties mitkä tieteen vaateet ovat maailmankuvallisia.

Kun Ryösö ja Puolimatka puhuvat uskonnosta he korostavat kuin se olisi fakta. Ei maailmankuvaa. Jos tämä olisi mahdollista olisi tietenkin saavutetti keino saada objektiivista tietoa tavalla jossa me tiedämme sen olevan objektiivista tietoa. Jos tämä on olemassa, meillä olisi ei-maailmankuvallinen demarkaatiokriteeri. Ja sen jälkeen tieteen demarkaatio-ongelma olisi ratkaistu eikä maailmankuvallisuus olisi enää relevantti näkökulma. Ryösö ratsastaakin tässä kahdella menetelmällä jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Josta päästään siihen jännittävään asiaan mitä me filosofiassa tiedämme; Erilaisia tulkintoja ja maailmankuvia on ja niitä voidaan pitää intellektuaalisesti perusteltuina järkevien ja rationaalisten ihmisten mielipiteinä. Ne ovat sisäisesti ehyitä ja ristiriidattomia. Nämä ovat tulkintoja joiden parissa voi olla maailmankuvallista rationaalista mielipide-eroa. Mutta jos maailmankuva on sisäisesti ristiriitainen se ei kuulu tähän joukkoon. Joku voisi sanoa että tämä tarkoittaa että ne ovat epätosia. Mutta tosiasiassa analyyttisempi filosofi voisi sanoa että se mahdollistaa senkin että jos nämä maailmankuvat ovat tosia, ne vaatisivat sen että logiikka, järki ja rationaalisuus eivät olisi keinoja totuuteen. Ne ovat tässäkin mielessä irrationaalisia.

Ryösö on asenteellinen ja argumentaatioltaan hyvin heikko. Hän kenties pitäisi parempia argumentteja pelkkänä asian peittelynä ja hämäämisenä. Toisaalta hän kyllä käyttää tätä samaa kapulakieltä yrittäessään selittää että ympäristöliike on, paitsi sellainen että siihen voi päätyä New Age -ajatuksisat niin myös sellainen että siihen voi päätyä vain New Agelaisista ajatuksista. Tämä on siitä kätevää että on selvää että hänen oma maailankatsomuksensa antaa hänen omassa päässään hänelle erityisen vallan. Vain Ryösö voi ottaa kantaa omaan vakaumukseensa. Mutta jotenkin hän itse kykenee sanomaan mitä toisten maailmankuva pitää tai ei pidä sisällään. Tämä tekee hänestä halveksuttavan ihmisen jonka kanssa argumentointi on mahdotonta ja joka ei siksi esimerkiksi ansaitsisi tätä vlogausta kritiikikseen. Olisi syytä pitää älyllisen keskustelun minimitaso jonka alapuolella oleva ei olisi edes hymähtelyn arvoista.

Kun Ryösö on kommunismin kohdalla huolissana että ”Muistamme, että kommunismi meni pieleen ihmiskuvassaan, koska pelkisti ihmisyyden vain taloudellisten/ympäristötekijöiden tuotteeksi.” hän itse näyttää latistavan ihmisen pelkän yhdenlaisen ympäristötekijän tuotteeksi. Ihmisen ympäristössä on monenlaisia asioita. Näistä uskonto on vain yksi. Uskonnon maailmankuva on vieläkin suppeampi kuin kommunistien – kommunistien joista en agnostisena evoluutioteorian kannattajana pidä yhtään. Kysymys ei voi tässä olla siitä että uskonto on joskus partikulaarissa tilanteessa Ryösöstä suhteessa sieluun ja Henkilökohtaisesti tunnettuun Jumalaan. Koska suurimmassa osassa uskonnoista kyse ei ole tästä. Vaan siitä että ihmiset ovat maailmankuvallisten foundanttejen varassa, nojaamassa perususkomuksiin. Jotka ovat oppineet kotoa uskonnollisessa kasvatuksessa. (Ja että ateismi ja kaikki muukin joka antaa vastauksia on määritelmällisesti uskontoa.)

---

Lähteet:
Platon, ” Ἱππίας μείζων” [suom. ”laajempi Hippias”]
Manu Ryösö, ”Usko ja politiikka” (27.06.2017)/
Manu Ryösö, Kotimaan blogi ”Ateismin harhat, osa 1-7” (29.05.2017- 14.06.2017)
Renessanssimies, ”Agrippan trilemma” [foundationalismista ja muista]
Renessanssimies, ”Ateismin ja uskonnottomuuden "uskonnollisuudesta"” [uskonnon määritelmistä]

Kristittyjen vastuuttomuudesta

Näin Pride -viikolla voi olla hyvä muistuttaa siitä että nykyään homoseksuaalit pääsevät naimisiin. Tämä ratkaisu oli jotain jolle kauhisteltiin vakavasti ennen lainsäädännön tulemista. Kristityt liittivät siihen paljon kaikenlaista.

Tapio Puolimatka esimerkiksi kirjoitteli Helsingin Sanomiin yhteiskunnan romahtamisesta rooman valtakuntaan viittaillen. Susanna Koivula taas veteli Aidon Avioliiton alkutilaisuudessa profetaalisia kirjeitä tulevaisuudesta jossa kristittyjä vainottiin väkivaltaisesti ja raa-asti. Pekka Rahkila taas esitteli Turun Sanomissa näkemyksiään jonka mukaan lain muuttuessa "perinteisen avioliiton kannattajista tulisi suvaitsemattomia lain rikkojia".

Nämä kaikki ovat jotain jotka ovat kovia syytöksiä. Niissä kuvataan ei-kristillisiä piirejä tietynlaisiksi. Lisäksi nämä eivät ole mielipidekysymyksiä. Ne ovat yhteiskuntapoliittisia ennustuksia todellisuudesta. Voidaan jopa sanoa että nämä teoriat tulevaisuudesta ovat heidän maailmankuvansa tekemiä ennusteita. Toisin sanoen ne ovat syytöksiä joiden toteutumatta jääminen on haaste näiden ihmisten maailmankuvan järkevyydelle.

On toki niin että mielipiteenvapaus voi taata että ihmisellä saa olla sellainen mielipide että WTC -iskut tapahtuivat toukokuussa 1982. Mutta nämä ihmiset ovat väärässä. Samoin ihmisellä voi olla mielipide että heti homoavioliiton voimaanastuessa ateistit haluavat hirttää kristittyjä pappien suoliin, mutta jos tätä ei tapahdu nämä mielipiteet ovat herjaavia epätotuuksia.

Nyt asiasta on kulunut jo useita kuukausia. En ole huomannut että Susanna Koivulaa olisi kidutusmurhattu. Toki jotkut Toni Torpan tyyliset Saulus -lähetys ihmiset ennustelevat että yhteiskuntaa 20 vuoden päästä ei enää ole olemassakaan. Tuhon aikäjännettä on tässä mielessä korostettu pidemmälle. Tämä onkin jotain joka pitää painaa muistiin näiden ihmisten kanssa. Katsoa sitten mitä epäonnistumisiaan pyytävät anteeksi. Ja katsoa että miten hyvä ja totuudenmukainen heidän maailmankuvansa on - ihan sitä kautta että näkemysten faktuaalisuutta tavataan testata sen mukaan miten ennusteet pätevät. (ID -teorian paradigmannousua ja kristittyjen massavainoja odotellessa.)

Toki nämä maailmantuhon ennusteet eivät ole uusia. Itse asiassa tuoretta maailmantuhoa "sukupolven päässä" on esitetty kauan. 1960 -luvulla tämä liittyi kaikkeen mikä liittyi seksuaaliseen vallankumoukseen. Ja sitä liitettiin myös sellaiseen seksuaaliseen käyttäytymiseen jota nykyään pidetään jopa fundamentalistikristittyjen kohdalla varsin tavallisena. Tätä ovat seuranneet ties mitkä saatanapaniikit ja vastaavat. Suomessa kristittyjen yhteiskuntarappiopelotteluja ja kauhukohkaamisia on tehty niin sukunimilaista kuin lasten piiskaamissäädänteistä. Jostain syystä näihin paniikkiehin osallistuneet eivät ole tunnustaneet epäonnistuneensa tulevaisuuden ennustamisessa että ihmisinä. Vielä harvempi on tajunnut että jos maailmankuva vahvasti ennustaa jotain jota ei tapahdu ja tekee tätä vahvasti niin se kertoo että heidän maailmankuvansa on virhe.

Ja kun se liittyy siihen että ihmisryhmät leimataan jo ennakkoon väkivaltaisiksi vainoajiksi ja julmiksi, se on paitsi tosiasioidenvastainen niin myös epäinhimillinen ja asiaton ja moraaliton tapa elää ja olla. Puhtaan herjaamisesta tai väärän todistuksen antamisesta lähimmäisistä. Kristittyjen luulisi välittävän tämänlaisista asioista ja pyytelevän anteeksi. Älyllisesti rationaaliset ihmiset tietenkin myös luopuisivat moraalittomista elämäntavoistaan, mutta tätä en toki näiltä kauhukohkaavilta kristityiltä odota.

Itse muistan kauhisteluja joita 1990 -luvulla liitettiin roolipeleihin. Se maksoi minulle ystäväni hengen ja miltei omanikin. Itsemurhaan savustaminen oli täysin pätevä keino tehdä kristillistä nuorisotyötä tuolloin. En ole kuullut ainuttakaan anteeksipyyntöä. 20 vuoden ennusteet epäonnistuvat sarjatulella. Mutta anteeksipyyntöjä ei kuulu. Koska kohkaaminen ja huoli on aina siirretty seuraaviin aiheisiin. Uskonkin että 20 -vuoden kuluttua Susanna Koivulaa ei ole lynkattu vaan sen sijaan hän kauhistelee jotain sen ajan konservatiivien kauhistelemaa uutta asiaa.

Se minkä nämä ihmiset unohtavat on vastuullisuus. Vastuu sanoista ja teoista. Anteeksipyyntö olisi asiallisen ihmisen minimivaatimus. Itse taas näen että jos maailmankuva ei tee sinusta moraalisesti vahvempaa ihmistä ja tämä maailmankuva esittää olevansa missään liitoksessa moraalisuuteen, niin sitten tämä ideologia on omien ehtojensakin mukaan huono. Eli älyllisesti rehellinen ihmienn ei sellaista kunnioita, saati sellaiseen liity.

Suomaalainen

Hirmu moni pääkaupunki näyttää olevan suolla. Rooma. Washington DC. Monet muut kaupungit. On kuin oikein tieten tahtoen kerjäisivät malariaa. Etenkin eteläisimmissä maissa.

Historialliselta kannalta tämä koskee erityisesti vanhempia kaupunkeja. Eikä ihme; Ennen on ollut järkevää perustaa kaupunki jokien valuma-alueille. Jokia pitkin on päässyt kulkemaan ja valuma-alueilla viljely sujuu yleensä.

Sitten on Helsinki joka ei ole kunnollinen, perinteinen ja oikea pääkaupunki. Ei olisi koskaan pitänyt paeta Aurajoen mudasta. Ehdotankin hätäratkaisuna sitä että pääkaupunkimme siirretään hallitsijan mielivaltaisella mahtikäskyllä jälleen - jotta voisimme korjata jo tehdyn virheen. Joko Turkuun. Tai jos Helsingistä niin pidämme niin siirretään ydin edes Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

Rasismin analyysiä

Nykyään keskustellaan paljon siitä ovatko maahanmuuttokriitikot rasisteja vai eivät ole. He ovat monenkirjava joukko jossa varmasti on seassa montaa mieltä olevaa ja jo tässä mielessä ajatus siitä että joukko kategorisesti olisi tai ei olisi rasistista on omituinen.

Tätä asiaa onkin hyvä lähestyä analyyttisesti. Viittaan tässä analyyttiseen filosofiaan. En mihinkään mannermaiseen filosofiaan jolla on paha kaiku maahanmuuttokriitikoiden joukossa. Vaan ihan siihen miten määritelmiä käytetään.

Määritelmät ovat viittaussuhteita. Kun meillä on jokin määritelmä, se viittaa jonkinlaiseen kohteeseen. Tällä kohteella on kuvaus. Määritelmä koostuu attribuuteista, joista osa on siihen liitoksissa olevia ominaisuuksia. Ja osa on sellaisia ominaisuuksia että ne ovat tälle asialle erityisen ominaisia. Sellaisia että jos tämä asia puuttuu ei voida järkevästi viitata siihen tällä termillä. Nämä ovat kriteeriattribuutteja.

Analyyttinen filosofia on sitä että haetaan kuvauksia ilmiöille ja asioille. Ja sitten nämä ominaisuusjoukot viittaavat johonkin ja näille määritelmäsisällöillä tehdään deduktiivisia päätelmiä.

Usein keskustelussa on kommentteja joissa maahanmuuttokriitikot korostavat että he eivät ole rasisteja. Ja että vastapuoli on tyhmä. Tässä usein nousee esiin se että he tarkoittavat rasismilla sitä että rotu ja etninen tausta olisi erityisen oleellinen. He korostavat että suuri osa vihaa islamia. Eli ihmisiä syrjitään heidän uskontonsa eikä heidän rotunsa vuoksi. Tässä he näkevät oleellisen eron siinä mielessä että ideologiaa voi vaihtaa kun taas rotu on synnynnäinen.

Toki, koska joukko ei ole homogeeninen vaan mielipidekirjoa on, on huomattava että osa tosiasiassa on rotukysymyksessä rasisti siinä mielessä että he kategorisoivat ihmisiä rodun mukaan. He kertovat että afrikkalaiset ovat geneettisesti huonompia. Vedotaan siihen että he ovat geneettisesti matalamman älykkyysosamäärän tyyppejä tai sellaisia joilla on soturigeenejä ja muuta yhteyttä väkivaltaisuuteen. ; Nämä ihmiset sanovat olevansa ei-rasisteja kahdesta syystä;
1: He kokevat että nämä ovat biologisia tosiasioita ja tätä kautta he eivät olisi rasisteja. Rasismi nähdään tällöin ideologisena ja tälle vastapainona olisi objektiivinen rotuoppi jossa toiset vaan menestyvät huonommin. Eräässä mielessä voidaan kuitenkin nähdä että nämä ihmiset perustelevat miksi ovat rasisteja ja uskovat että rasismi on järkevää.
2: Toisaalta moni kokee että älykkyysosamäärä ja aggressiivisuus ovat ominaisuuksia muiden joukossa. Rodut ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Tässä on taustalla paljon samaa mitä on monilla jotka katsovat olevansa tasa-arvon kannattajia vaikka heistä naiset ja miehet ovat biologisesti erilaisia ja esimerkiksi naiset geneettisesti tyhmempiä. ; He näkevät että miehellä ja naisella olisi erilaiset roolit. Tämä tietenkin eroaa hyvin monen ajatuksesta siitä mitä tasa-arvo tarkoittaa ja tässä mielessä heidän mielipiteensä näyttää monille hupsulta. Mutta heille itselleen se on perusteltu ja rationaalinen. He eivät koe olevansa rasisteja koska he eivät vihaa ulkomaalaistaustaisia geneettisesti erivärisiä ihmisiä.

Ja tosiasiassa heissä on vielä kolmaskin tyyppi. He ovat etnillistäneet rasisminsa. Tosiasiassa he näkevät että islamilaiset tunnistetaan syntyperän ja ihonvärin mukaan. Eli koska islaminuskoisiin liittyy korrelaatteina tiettyjä ominaisuuksia niin nämä ovat mukana. Tätä kautta ei ole tavatonta törmätä islamkriitikkoon joka puhuu ihmisistä niin että he moittivat maahanmuuttajia jotka ovat peräisin sellaisilta Afrikan alueilta jotka ovat kristillisiä ja jotka ovat itse kristittyjä. ; Tosiasiassa he tunnistavat rodulla vakaumusta ja pitävät näitä yhtenä ja samana.

Tässä on huomattu että maahanmuuttokriitikotkin käyttävät useita hieman erilaisia ajatuksia siitä mitä rasismi tarkoittaa. Niitä yhdistää tietynlainen keskittyminen etnisyyteen ja ihonväriin ja vastaaviin. Kun he sanovat että he eivät ole rasisteja he viittaavat tähän rasismin määritelmään. Siksi heitä ei heistä saisi sanoa rasisteiksi. He eivät katso olevansa rasisteja koska heidän viiteryhmänsä ei käytännössä koskaan vaikkapa halua kielloin estää rotujen tai kulttuurien sekoittumista ja vaikka erirotuisten avioliittoja.

Tämä on tietenkin mainiosti sisäisetsi koherenttia. Mutta kun katsotaan mitä kriitikot tarkoittavat kun he puhuvat maahanmuuttokriitikoista rasisteina, on katsottava mitä he tarkoittavat. Analyyttisessä filosofiassa on totuttu siihen että sanomaa lähestytään, ei sanavartaloiden, vaan nimenomaan määritelmäsisältöjen kautta. Määritelmäsisällöt keskustelevat ja sanavalinta ja termivalinta on eräässä mielessä vain ”puhdasta retoriikkaa” jolla ei ole oleellista arvokasta sisältöä argumentaatioon.

Ja tässä kohden rasismi onkin sisällöltään hyvinkin erilaista. Tällöin käytössä voi olla esimerkiksi se rasismin määritelmä jota käytetään YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan: ”kaikkea rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla.”

On selvää että YK:n rasismin määritelmä on yleisesti käytetty. Henkilöt jotka puhuvat rasismista tässä määrittein eivät keksi omia sanoja tai muuta vastaavaa. Selvää on että islamkin kuuluu tässä etniseen alkuperään. Ja esimerkiksi puheet erilaisesta sosiaaliturvasta ja maahanmuuttajille suotavista erilaisista lisävelvollisuuksista ja vähennetyistä vapauksista ovat maahanmuuttokritiikissä tavallisia.

Analyyttisessä filosofiassa sanottaisiinkin että henkilö joka sanoo että maahanmuuttokriitikoita moittivat ovat väärässä ja vetoavat omaan erilaiseen rasismin määritelmäänsä tekevät kaksi oleellista päättelyvirhettä ; He eivät katso mitä vastustajat tarkoittavat. He laittavat sanoja heidän suuhunsa. Tämä tapahtuu siten että he ensin tekevät ekvivokaatio -päättelyvirheen jossa he heittävät oman rasismimääritelmänsä vastapuolen rasismimäärittelyn sijaan. Ja tässä prosessissa syntyy olkiukko -päättelyvirhe jossa vastapuolen sanoman sisältö muuttuu erilaiseksi kuin mitä sanojat ovat tarkoittaneet.

Voidaankin nähdä että maahanmuuttokriitikoista aika monet ovat sekä rasisteja että eivät ole rasisteja. Toki jokainen määritelmä erikseen katsoen he joko ovat rasisteja tai eivät ole rasisteja. Ja yhden määritelmän sisällä he eivät ole rasisteja ja ovat rasisteja samanaikaisesti. Mutta samalla selviää että kun kriitikot puhuvat yhdellä rasismin määritelmällä ja puolustajat toisella rasismin määritelmällä molemmat voivat olla oikeassa yhtäaikaisesti.

Syy on ihan se että käsitteet ovat abstraktioita, määritelmäsisällöt ovat kohteen kuvauksia. Kun ajattelemme kissaa ei meidän päässämme ole mitään kissaa vaan ajatus siitä minkälaisia kohteita kissat ovat. Määritelmäsisältöjen muuttuessa se mitä sanottu asia tarkoittaa muuttaa muotoaan. Koska kysymys ei ole retoriikasta vaan määritelmien sisällöistä. Määritelmä on symboli joka viittaa sisältöönsä. Ei itse asia. ; Se onko käsitteellä sitten jokin viittaussuhden jossain ideamaailmassa tai ihmisestä riippuvaisessa todellisuudessa on kysymys joka on tämän asian ulkopuolella. Eli se on eri kysymys jonka tulokset eivät muuta tätä käsiteltävää asiaa mitenkään.

Tässä on takana aikamoinen asennevammaongelma. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. On selvää että määritelmiä valitaan muista kuin objektiivisista syistä. Niitä valitaan ideologisesti. On selvää että maahanmuuttokriitikot eivät halua olla rasisteja koska rasismilla on huonoja konnotaatioita. Toisaalta on selvää että vastapuolella on vastaavia poliittisia syitä valita sellaisia määritelmiä joissa vastapuoli olisi rasistista juuri näiden samojen syiden vuoksi. Kysymys termien valinnasta on poliittinen. Ja kun niihin liittyy valtaa ei tietenkään haluta joustaa omasta määritelmästä tai nähdä että vastapuolella on erilainen määritelmä käytössään. Koska tämän käyttäminen tuhoaa oman puolen perusargumentit. Esimerkiksi sen että ”ei olla rasisteja.”

Tämä onkin tavallista. On tavallaan motivoivaa yrittää valita sanoja siten että syntyy mielikuvia siitä että vastapuoli edustaisi vaikkapa ekstremismiä. Onkin hyvä katsoa viittauksen kohteita ja miettiä että mitä näkmä ihmiset todella sanovat. Tämä on hyvin kuvaavaa kun puhutaan militanteista ateisteista. Esimerkiksi bussien kyljessä ollut mainos joka sanoi mm. että ”Jumalaa tuskin on olemassa” koettiin militanttina ja julistavana ateismina. Vastaava Biblian mainos herättää lähinnä haukotuksia eikä ajatusta siitä että kristityt olisivat jotenkin militantteja ja ateismia vastustavia ja ateismin tuhoa haikailevia. ; Tässä mielessä onkin valaisevaa huomata miten esimerkiksi uskovaisten sosiologimestari Martti Muukkonen on keskustellut kanssani uskonnosta siten että hän korosti uusateistejen olevan militantteja. Humanisti-relativistiset vihreät ateistit joita voi moittia idunsyöntihippeilystä ja My-Little Pony -faniudesta esiintyivät ranskan vallankumouksen kontekstissa jossa viimeisten pappien suoliin hirtetään ihmisiä.

On hyvä aina katsoa minkälaisen määritelmän henkilö valitsee. Se ei ole neutraalia. Jos vastapuolta halutaan helposti määritellä ääriliikkeisiin ja mukaan liitetään aggressivisia ja liioittelevia ilmaisuja on selvää että heillä on asenne. Asenne jonka vuoksi he valitsevat juuri sen määritelmän eivätkä jotain toista. Heillä on mielipide valmiina ja termin valinta tehdään sen mukaan mikä parhaiten ajaa sitä agendaa joka tiedetään ennalta. Lopputulos ja tuomio on päätetty ennalta. Päättelyä ei tehdä premisseistä johtopäätökseen vaan ensin valitaan mitä mieltä ollaan ja sitten argumentit valitaan jälkikäteen tukemaan tätä asennetta.

Olen itse hyvin turhautunut tämänlaiseen määritelmistä sotimiseen. Sellaisen havaitseminen on analyyttisen filosofian ystävälle helppoa. Ja tämänlaiseen keskustelutapaan sortuva on hoopolija joka taipumattomana huutaa omaa asiaansa kykenemättä edes ymmärtämään vastustajansa argumentaatiosisältöä. Ja asiallisen rationaalisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen määritelmäsisältöjen tunteminen. Jos ei tähän kykene, ei ole mitään keskustelua jota käydä.

Osa toki uskoo että ihmiset voitaisiin valistaa järkeviksi mutta itse olen tässä kohden aika kyyninen. En koe lainkaan kiinnostavaksi tai tarpeelliseksi kunnioittaa näitä ihmisiä tai heidän sanomisiaan. Argumentaatio ja logiikka ovat taitoja ja osa tekee sitä hyvin ja toiset ovat huonoja. Surkea argumentoija on surkea argumentoija ja tämä on se jolla hänen annoksensa keskustelulle punnitaan.

Kuitenkin itselläni on tähän jokin ratkaisu. Sen perustana on se, että ihmisten kanssa debatoidessa pitäisi käyttää tämän toisen ihmisen määritelmiä jos se on mahdollista. Ei pysytellä omassa jargonissaan. Toisaalta tätä voidaan hämmentää. Esimerkiksi transpoliasioissa olen tavannut tehdä niin että käytän aina ”sosiaalisesti väärää” kieltä. Eli kun tietyissä ryhmissä halutaan puhua sukupuolenvaihdoksesta niin heidän kanssaan puhun sukupuolenkorjauksesta. Ja jos joku puhuu sukupuolenkorjauksesta puhun vaihdoksesta. En muuta mielipiteitäni. Tämänlainen ravistelee omaa retorista silmää ja estää lukkiutumista oman ideologian pikkukuplaan jossa ei kyetä näkemään että ”hei, ehkä se vastapuoli ei väitä että kannatan rotusegregaatiota ja heittäessäni kategorisia ei me olla rasisteja -heittoja olen lähinnä argumentaatiokyvytön roskainen ääliö joka luulee mielipiteenvapauden olevan argumentinkorvike niin että asia muuttuu järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.” Mikä on tietenkin mainio asia jos haluaa olla väärässä ja tyhmä.

Olen huomannut että ”syytät meitä rasisteiksi” on ammattivastaus. Itse vältän rasismi -sanan käyttöä. Olen toki tässä nojannut siihen että käytän aikalailla sellaista arkista rasismin määritelmää mitä maahanmuuttokriitikot käyttävät. Sen sijaan puhun syrjinnästä jolla on maahanmuuttokriittisillä arkijärkisellä kielellä useimmiten pelaavien maailmassa sisältö. Syrjintä ei välitä onko eriarvoinen asenne tehty rodun vai uskonnon vuoksi.

Tämä on kätevää. Koska kun islamkriitikko haluaa rajoittaa muslimejen asumista ja toimintaa, he usein korostavat heihin liittyviä riskejä. Tästä saadaan argumentteja miksi heistä heidän syrjimisensä on asiallista ja järkevää toimintaa. Mikä alleviivatusti todistaa sen että he syrjivät.

Tässä tausalla on yksinkertaisesti se, että rasismissa ja muissa viitataan usein taustaintentioihin. Itse olen kuitenkin seurausetiikan kannalla. Tätä kautta monet kysymykset ovat muille relevantteja. Mutta minulle ne näyttäytyvät retorisina ja epäkiinnostavina asioina. Jos joku sanoo että hän ei ole rasisti, minua kiinnostaa se että mitä se muuttaa. Mikä muiden kohtelussa muuttuisi jos hän olisi rasisti; Olisiko juridinen kohdistaminen mitenkään erilaista? Maahanmuuttokeskustelussa on selvää että kohde olisi sama. Maahanmuuttajista puhuttaessa uskonto ja rotu ovat sivutuotteita jotka eivät muuta käytänteitä. Samoja ihmisiä kohdellaan samalla tavalla.

Rasismi on intentio joka on usein pään sisällä. Emme voi oikeasti olla varmoja valehteleeko ihminen joka viittaa moittivansa uskontoa. Kun käytännön eroa ei ole, on kysymys pelkästään luottamisesta. Nähdäkseni tämänlaiseen ei ole mitään syytä. Ihmiset voivat valehdella.

Toisaalta näissä puheissa korostuu sekin että puhutaan miten ihminen itse tietää onko hän rasisti. Tässä korostetaan että ihminen itse olisi se taho joka parhaiten tietäisi mitä hän on. Eikä esimerkiksi hänen ympärillään oleva ihminen voisi tietää tätä.

Tämä asenne on siitä erikoinen että se näkyy käytännössä testattavalla tavalla. Kun esimerkiksi uskovainen puhuu siitä miten kristityt eivät vainoa homoja tai mustaihoisia, he viittaavat usein omaan kokemusmaailmaansa. He eivät itse koe kiusaavansa. He eivät näe kun heidän lähipiirinsä kiusaa. Näitä asioita voi kuitenkin melko helposti testata testeillä joita nämä ”me ei vainota” -kristityt eivät koskaan tee. Sitä voi maskeerata itsensä niin että näyttää uskottavasti homoseksuellilta tai tummaihoiselta. Sitten menee kadulle ja käyttäytyy normaalisti. Ja menee sitten niihin paikkoihin joissa vaikka fundamentalisteja tai maahnmuuttokriitikoita on. (Ei tavallista paremmin vaan normaalisti.) Kun tätä on kokeillut voi tiedostaa monia asioita. Sitä voi ottaa itselleen vaikka roolin kristittynä afrikkalaisena ja katsoo että muuttuuko kohtelu asialliseksi tämän kuvitelman vuoksi. Vai huudellaanko silti perään.

Voidaan sanoa että eri määritelmillä on tässäkin erilainen suhde siihen kuka tietää mitäkin. Ja näissä korostuu se että intentiot ovat ihmisen sisäisiä asioita. Kun ihminen puhuu intentioista hän voi viitata omiin intentioihinsa ja hän tietää mitä hän itse on. Hän ei voi tästä kuitenkaan kovin helposti laajentaa mihinkään. Hänen kaverinsa voivat sanoa jotain mutta mitä heidän perimmäiset intentionsa ovat? Ne voivat olla tosia tai valehdeltuja lausuntoja. Toisaalta jos katsotaan että kokevatko ihmiset syrjintää valtarakenteissa ja normaalissa arjessa, ei ideologian kannattajalla usein ole siihen liittyvää kokemuspintaa. Hän ei esimerkiksi ole homona kristittyjen keskuudessa tai tummaihoisena valkoisten keskuudessa. Hän on kristitty joka kertoo homojen puolesta mitä homot kokevat ja eivät koe väittäen että hän tietää paremmin. Hän on valkoihoinen joka kertoo mitä mustat kokevat arjessaan ja elämässään. Ja väittää että se että hän tuntee lakipykälät, tuntee omat motiivinsa eikä näe maailmassaan kiusaamista ovat riittävät todisteet jotka takaavat että hän tietää mitä nämä toisenlaiset ihmiset todella kokevat ja eivät koe. ; Tämä ero intention ja kokemusten välill on se syy miksi kaltaiseni seurauseetikko pitää itseilmaisuja turhanpäiväisinä ja "vain retorisina". Siksi että olen valinnut tämänlaisen asenteen. Johon minulla itselläni on tietenkin syitä. Esimerkiksi olen kaunaistunut ja katkeroitunut siitä miten minua on kohdelleet kristityt ja miten olen saanut kuulla siitä miten kristityt ovat kategorisesti riskitön ja ystävällisten ihmisten uskonto vaikka relevantteja negatiivisia lieveilmiöitä. En väitä että tämä ei olisi poliittinen syy. Minä kuitenkin tiedostan tämän ja ymmärrän mitä vastapuoli tarkoittaa sanomisiillaan. Sillä ei ole itselleni merkitystä mutta ymmärrän että minä nyt en ole mikään maailman napa. Kun vastaava menisi kaikkien muidenkin ihmisten päähän, se riittäisi minulle. Tiedän että tämä olisi kuitenkin utopistista toiveajattelua. Ainut mikä minulle jää käteen on se että tiedän olevani tässä taitavampi kuin nämä joiden päähän ei mahdu.

Mielestäni tämä on ainut asia joka näissä on merkityksellistä. Kun määritelmätaistelu ja muut ovat jo paljastaneet että kysymys ei ole tietämisestä tai argumentoinnista vaan vallasta. Kun kysymys on ideologioiden poliittisen vaikutusvallan boostaamisesta, on katsottava vain sitä miten ihmisiä kohdellaan. Ja ”ei olla rasisteja” tai ”ovat rasisteja” on tässä jotain jolla on merkitystä vain jos se muuttaa käytöstä tai kohtelua jotenkin. Kaikki muu on naurettavaa retoriikkaa jossa huutaa asenne. Ja joka kertoo vain sen että tämänlaista keskustelua käyvä ja niitä pikkimielipiteitään blogailevat tyypit ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat potentiaalisesti vielä ilkeitäkin.

Maahanmuuttokritiikki, utilitarismi ja terrorismi

Nykyään vastustetaan aika paljon maahanmuuttoa Se on siitä omituinen aihe, että siitä ei kuulemma saa puhua. Mutta siitä puhutaan hyvin paljon. Ja sen kautta pääsee eduskuntaan valta-asemiin eikä leirille saamaan patukkaa jalkapohjiinsta. Karkeasti ottaen tämä kritiikki noudattaa yhtä argumenttipohjaa jota sitten siirretään eri aiheisiin. Tämä tekee maahanmuuttokritiikistä melko yksinkertaista.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä että esitetään kannanottoja riskianalyysiin. Maahanmuuttajat vievät yhteiskunnan varoja jotka sitten tuottavat haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajat raiskaavat tilastollisesti enemmän ja tästä tulee haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajissa on islamistiterroristeja joka on uhka yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteissä harjoitetaan usein utilitarismia. Utilitarismi on yksi seurausetiikan muoto. Siinä katsotaan tekoja ja niiden odotettavissa olevia seurauksia. Eri ratkaisuja punnitaan ja sitten valitaan se, mikä niistä tuottaa parhaat seuraukset. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. John Stuart Millin ja Jeremy Benthamin tapaiset utilitaristit ovat yksinkertaisesti tavoitelleet moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen. ; Utilitarismissa tilastollisella tasolla katsottu etu, puhdas odotettavissa olevien seurausten tarkastelu ja hedonismi ja hyötyajattelu nivoutuvat yhteen.

Katsotaan mitä eri ratkaisuista on odotettavissa. Arvioidaan näitä keskenään ja katsotaan mikä hyödyttää eniten. Tämä vaikuttaa kovin objektiiviselta ja tekniseltä ja muutenkin joltain sellaiselta jonka joku voisi arvioida siististi kuin kaupankäynnissä kassan taseen.

Utilitarismi onkin jotain joka on usein esiintynyt konservatiivien parissa jonain joka olisi pelkästään teknistä tiedettä. Eli sen takana ei olisi mitään eettistä taustaa. Tai vähintään he ovat olleet tätä mieltä niin kauan kuin ateistit tai vastaavat tahot eivät ole olleet kuvioissa. Heidän kohdallaan konservatiivi on muistanut moraalin salakuljettamisen ja tätä kautta alleviivanneet nihilismin riskiä.

Tämä on merkittävää kun puhutaan vaikkapa rikostilastoista ja niissä olevista yli- ja alideustuksista vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa. Koska maahanmuuttoon liittyy riskejä ja negatiivisia seurauksia, on maahanmuuttokriitikoista pienempi paha jättää heidät maan ulkopuolelle. Tämä on aika ymmärrettävissä oleva argumenttirakenne jota on paha pitää sellaisenaan rasistisena.

Utilitarismin kohdalla haasteita syntyy yleensä kahdesta asiasta;
* Hankaluutena on se, että ilman etiikkaa koskevia lisäoletuksia utilitarismi on kätevä siinä mielessä että voidaan ajatella odotettavissa olevia seurauksia. Mutta kun katsotaan mikä on parempi lopputulos kuin toinen, joudutaan tekemään oletuksia joissa eri utilitaristikin voi tulla eri päätökseen siitä mikä on oikea ratkaisu. ; Nykyaikana utilitarismi on sen verran vahva että jos sanoo että siitä että ilmastonmuutos on fakta ei vielä voida vetää päätelmiä siitä miten tavallisten ihmisten tai yritysten vapauksia tulisi saada rajoittaa yhteiskunnan toimesta, häntä pidetään moraalirelativistina. Ja moni näkee että ilmastonmuutos on poliittinen ideaali ja jos kannattaa vapautta ja oikeistolaista yhteiskuntaetiikkaa niin sitten täytyy vastustaa ilmastonmuutosta.
* Utilitarismi mahdollistaa viattomien uhraamisen. Utilitarismiin kun mahtuu esimerkiksi ajatus siitä miten esimerkiksi yhdyskunta joka ei löydä symbolisesti merkittäviä vihollisia voi suojella yhteiskuntarauhaa teloittamalla viattoman. ; Howard Simmons onkin korostanut että utilitarismi voi rangaista viattomia korostamalla sitä että (1) signaloi sitä että valtio haluaa rangaista ja tätä kautta se rajoittaa rikoksentekointoa. (2) rangaistus sellaisenaan promotoi moraaliopetusta kommunikoiden yhteisölle moraaliarvoja (3) tarjoamalla emotionaalisen katarsiksen yhteisölle, uhrin omaisille uhrille itselleen. Ylipäätään utilitarismissa on mahdollista jyrätä vähemmistöjä enemmistön kustannuksella, vaikka yhteiskuntarauhan nimissä. Tällä on syviä vaikutuksia esimerkiksi uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen.

Maahanmuuttokeskustelun kannalta tässä on kiinnostava oire. Maahanmuuttokriitikot puhuvat mielellään terrorismista ja yli- ja aliedustuksista. Kuitenkin jos heille tarjoaa faktoja siitä että tosiasiassa ihmisiä kuolee paljon enemmän auto-onnettomuuksissa, he lakkaavat olemasta seurauseetikoita ja utilitaristeja. Tässä vaiheessa he korostavat sitä että sillä millä tavalla ihmiset kuolevat on paljon väliä.

Tässä kohden voidaan nähdä että etiikka perustuukin johonkin aivan toiseen kuin utilitarismiin. Joka tavallaan alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään ideologiaton yhteiskuntajärjestys jossa ei olisi eettisiä valintoja ja mielipiteenvaraisia moraalipremissejä. Voidaan nimittäin nähdä että auto-onnettomuuksien kohdalla vastaan tulee ”Doctrine of Double Effect”; Se on filosofinen periaate jonka mukaan haittoja ei katsota vain seuraustensa kautta. Sen sijaan katsotaan mitä intentioita tekijöillä on. Näkemyksellä on pitkä ja kunniakas perinne. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen on pitänyt sitä tärkeänä osana moraalisia mietintöjä.

Tämän doktriinin hengessä on hyvä tiedostaa mitä se muuttaa. Jos mietitään asiaa puhtaasti seurausetiikka mielessä, tällöin se jos esimerkiksi sallitaan autojen rakentaminen voidaan arvioida kuinka moni ihminen kuolee auto-onnettomuuksissa. Tämä lisää kuolleisuutta. Mutta ihmiset rakentavat moottoriteitä ja autoja ja ostavat autoja ja ajavat niillä teillä siksi että he haluavat päästä eri paikkoihin. Toisin sanoen kasvaneet kuolinluvut eivät ole tavoiteltuja seurauksia vaan seurauksia siitä että maailmassa sattuu vahinkoja.

Jos katsottaisiin pelkästään kuolintilastoja ja pidettäisiin ihmisen elämän arvoa äärettömänä ja absoluuttisena, pitäisi utilitaristisessa mallissa kieltää autotiet. Koska seuraus on seuraus riippumatta siitä mikä on toiminnan tavoite. Pelkästään seurauksia katsellen autot ovat pahempi ongelma kuin terroristit.

”Doctrine of Double Effect” muuttaa asioita. Sillä siinä haittoja punnitaan sen kautta ovatko haitat joitain joita tavoitellaan kun asiaa tehdään. Vai ovatko haitat sivutuote. Näin samanlainen odotettavissa oleva seuraus ja yhtä suuri kärsimys voi olla pahempaa riippuen siitä millä tavoittein tekoja on tehty.

Tässä merkittävää on että terrorismi on tavoitteellista toimintaa. Tässä mielessä se vertautuu väkivaltarikoksiin, erityisesti murhiin. Toki tässä esiin tulee sekin että tavallisia murhia tapahtuu enemmän kuin terrorismia. Mutta henki on kuitenkin hyvin erilainen.

Tällä on syvä merkitys juuri siksi että terrorismi on itse asiassa siitä erikoinen rikollisuuden muoto että sen uhriluvut jäävät useimmiten tilastollisesti aika pieniksi. Iskuja tehdään ennen kaikkea niiden symboliarvon vuoksi. Terrori-iskun ytimessä on itse asiassa nimenomaan se, että isku lietsoo yhteisöön hyvin laajasti pelkoa. Uhrilukuun ja panokseen nähden saadaan isoja seurauksia ja vaikutuksia ihmisten toimintaan.

Kun intentioita otetaan mukaan arviointiin onkin selvää että terrorismi eroaa auto-onnettomuuksista siten että terroristejen päätavoite on itse asiassa myös laajemman paniikin synnyttäminen. Joka on hyvin erilainen päätavoite kuin mitä on monessa pahoinpitelyssä ja murhassa. ; Tässä mielessä terrorismin kohdalla ”Doctrine of Double Effectin” kannattaja voi ohittaa sitä että terrorismia on itse asiassa kuolintilastotasolla aika vähän ja että vain hyvin harva muslimi on terroristi. Marginaaliuteen viittaaminen ei tehoa kun ollaan siirrytty utilitaristisesta tasosta pois.

Onkin kiinnostavaa katsoa 90 -luvun lopun terrorismin käsittelyä. Oxfordin tietosanakirja osaa kertoa että terrorismin ytimessä on väkivallan käyttöä uhkailutarkoituksiin. Salamurhat, pommitukset ja symbolisten kohteiden tuhoaminen ovat tärkeitä. Ja että terrorismi liittyy pelotteluvaikutukseen ja on ytimeltään poliittista. Vallankumoukselliset ja toisaalta nationalistit mainitaan terrorikeinojen käyttäjinä. ; Nykyään terrorismi tuo mieleen helposti uskonnot, etenkin islamin. Mutta toisaalta ; Selvää on että uskonnon täytyy olla ei-sekulaari uskonto, eli olla poliittinen uskonto, jotta se voi tuottaa terrorismia. Terrorismissa uskonnollinen vakaumus tuodaan yksityisistä tiloista julkiseen tilaan ja tälle asetetaan poliittisia päämääriä.

Tätä kautta jopa konservatiivien kannattama suhtautuminen terrorismiin alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään tekninen ja ideologiaton tapa punnita ratkaisuja. Auto-onnettomuuksista puhuva vasemmistolainen ärsyttää heitä ja on tällöin heidän silmissään peräti moraalirelativisti. Vaikka se on äärimmäisen seurauseettinen ja utilitaristinen kanta. Kun tämän huomion sitten osaa suhteuttaa voi nähdä vastaavat asenneloikat silloin kun konservatiivit itse nojaavat utilitaristisiin perustelurakenteisiin.

Lopuksi on ehkä hyvä täsmentää se, että en tässä sano että utilitarismi olisi väärin. Itse asiassa itse olen seurausetiikoiden kannattaja. Se mitä olen oppinut on se, että intentiot ovat ihmisten pään sisäisiä asioita jotka eivät vaikuta muiden ihmisten elämiin sellaisenaan. Niihin vetoaminen on tässä mielessä usein riskien kohteiden tai uhrien kannalta irrelevantteja. ; Niillä ei haluta korjata tai muuttaa systeemiä tai omaa käytöstä ja toiminaa. Sillä pestään vastuu ja yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

---

Olen toki huvittunut siitä miten nyt islamterrorismi on kieltämättä muotia ja miten tätä alleviivataan kovasti. Kuitenkaan ei ole kauan aikaa siitä kun eurooppalainen terrorismi oli kristillistä. ; Olen ollut itsekin elossa aikoina joina euroopan mantereella ihmisiltä on kysytty ovatko he protestantteja vai katolisia. Noitavainoihin ja ristiretkiin ei tarvitse mennä. Itse en jotenkin jaksa uskoa että muutaman kymmenen vuoden tauko tarkoittaisi samaa kuin ”ei koskaan enää”. Tässä vaiheessa marginaaliudesta voivat puhua vain utilitaristit, ne joille ”Doctrine of Double Effect” ei merkitse islamterrorisminkaan kohdalla.

Rasistinen, rasistinen, patsasteoria.

Kaada ittelles vaan...

Antiikin tutkija Bond, Sarah Bond, on saanut tappouhkauksia. Uhkailijat edustavat alt-right -oikeistoa. He eivät ole pitäneet siitä miten Bond on kuvannut antiikin patsaita värikkäinä. Tässä kiistaa on herättänyt erityisesti "Why We Need to Start Seeing the Classical World in Color". Siinä tutkitaan patsaita ja niiden värejä. Ja havaitaan että antiikin rooma on ollut monikulttuurinen paikka.

Tämä on nähty rasistisena monikulttuurisuushyysäyksenä. Väitteenä on, että "liberal professor says that all white statues are racist".

Uhkailevat vaihtoehtotodellisuusoikeistot näkevät aika outoja asioita "rasistisina". (Mallia "liberaali monikulttuurinen värinä" joka on heistä itsestään rasismia, olen usein kuullut.) Vetoaahan tyhmään tietysti vihollisesta tehty olkiukko "pitää valkoisia patsaita rasistisina". Kun tosiasiassa ne väripigmentit kyllä tunnistetaan niistä ainejäämistä jota maalista on jäänyt. Antiikin kreikkalaisten patsaiden värikkyys ei ole ollut uutta tietoa tai yllätys yhtään kenellekään perustutkimusmenetelmistä edes alkeet tietäville; Ajatus antiikin ajan vitivalkoisista marmoripatsaista perustuu samantyyliseen nerouteen kuin pitäisi antiikin kreikkalaisia idiootteina jotka eivät ole ymmärtäneet laittaa moneenkaan rakennukseensa kattoa. (Koska raunioissa ei sellaisia ole. Ja tukipylväätkin ovat eripituisia niissä raunioissa...)

Toisaalta ei ole mikään julkinen salaisuus että roomalaiset harjoittivat monikulttuurisuutta imperiuminsa menestysaikoina. Se oli laaja maa jossa sallittiin useitakin tapoja ja kulttuureita. Antiikin ajan maailmasta kertoo toki jo sekin miten "Raamatun" Paavali viittaa puheissaan patsaasta joka oli tehty "tuntemattomalle Jumalalle". (Apostolien teot, 17 luku.) Ei ole salaisuus sekään että oikeiston usein ihailema rooma ei ollutkaan sellainen kuin joku rooman aikoja haikaillut fasisti Mussolini seuraajineen on niitä konstruoinut. (Ja jonka kautta monet käsitykset roomasta ovat luultavasti yleistyneet ja levinneet.)

Rooma menestyi koska se jätti uskonnon sen aikaista maailmaa totuttua irrelevantimpaan osaan yleistä politiikkaa. Sen sijaan se kiinnitti huomiota rahaan, kaupankäyntiin ja muiden kulttuurien tekemien teknisten innovaatioiden varastamiseen. ; Voisi jopa sanoa että Rooma menestyi siten että se teki tärkeistä asioista poliittisia ja jätti irrelevantit asiat kunkin maan uskonnonvapauden ja tapakulttuurin alle. (Kunhan nämä muistivat symbolisesti osoittaa alamaisuutta rooman poliittiselle vallalle.)

Onkin ironista miten nämä uhkailevat tyypit itse näyttävät osuvat naurettavaan stereotyyppiinsä käänteisenä; On olemassa tyyppejä joille kreikkalaisten patsaiden värikkyys nähdään rotukysymyksenä ja joista patsaiden väripigmenttien havaitseminen patsaista on nähtävissä poliittisesti värittyneenä rotuteoriana. ; Jos samanlainen ajattelu yleistyy maassamme, voi syntyä sen tyylisiä vaihtoehtoisia totuuksia mitä Jarkko Lakkisto esitti asian yhteydessä "Vähäsen sama kuin että punamullalla hirsiseinän tai laudoituksen suojaaminen on poliittinen kommentti mäkitupalaisilla ja torppareilla.." Toki punainen on kommunismin väri ja kouluttamattoman nälkäkuoleman varassa olevan mäkitupalaisen voi odottaa olevan altista maaperää kommunismille. (Monestakin syystä jotka olen mielestäni tuossa vihjannut riittävän alleviivatusti.) Mutta...

Joka on sama kuin se syytetty huonostiajattelu mutta twistillä.(Väärinajattelija -sanalla on outoja konnotaatioita. Mutta väärinhän nuo ajattelee. Tiedeasiat ei juuri tässä asiassa ole juurikaan relevantilla tavalla mielipide. Käytän kuitenkin "huonostiajattelija" -termiä. Siinä on vähemmän marttyyripotentiaalia ja se korostaa sitä että nämä ihmiset ovat idiootteja joiden mielipiteitä saa toki omata, jos haluaa olla väärässä ja päälleentiputetun että jo syntymässä ilman happea jääneen päästäisen tasoisesti tyhmä.) Yhtä tyhmä ja samantyylinen asennevamma. Paitsi että tämän asennevamman omaavia on olemassa. Ja ne huutelevat antiikintutkijoille.

Onkin mielenkiintoista miten pelkästään tutkimuksen intressi kiinnostaa ja pelkästään se riittää. Eli esitetään että "teoria on liberaalin mielen tekemä ja liitoksissa hänen poliittiseen ideologiaansa" tarkoittaa että teorian olisi oltava väärä, huono, virheellinen ja tyhmä. Intressit tutkmuksessa kiinnostavat kuitenkin oikeasti vasta kun ne ovat epätosia tai huonosti perusteltuja. Totuus ei tunnista tai tunnusta poliittista puolta. Ei ole väliä miten idea on keksitty vaan miten se testataan ja todistetaan. Tästä ajatuksesta poikkeava ajatuskin toki tunnetaan. Sellainen jossa kiistetään teorioiden totuudellisuus ja ne nähdään pelkästään poliittisina konstruktioina. Tämä näkemys tunnetaan relativismina. Ja jostain syystä trendi näyttää nykyään olevan sellainen että vasemistosta alkaa löytymään yhä kasvavia määriä teknokraattihumanisteja jotka lähestyvät luonnontieteitä kun taas yhä useampi oikeistolainen - etenkin ne jotka näkevät "liberaalia biasta" kaikkialla tiedemaailmassa ja korostavat sananvapautta teorioidensa tärkeimpänä ansiona ja jotka nimen tasolla pilkkaavat kaikkia relativisteja - on juuri sellainen.

Väärin kuoltu

Itsemurha on tekijöilleen jotain jossa lopputulos on sama. Mutta meille muille on suuri merkitys sillä, kuka tekee itsemurhan, miten sen tekee ja miksi sen tekee. Teko tulkitaan aivan eri tavalla jos ärräpäitä heittävä miehekäs mies ampuu itsensä ullakolle, kuin jos teinityttö viiltää ranteensa auki. Koska meille muut, eloonjääneet, huomaamme ulkoisen. Itsemurha on spektaakkeli joka on sivustaseuraajille hyvin monimuotoinen. Onneksi aiheesta on elokuvia.

"The Virgin Suicides" on 1970 -luvulle sijoittuva elokuva Michiganilaisesta Lisbonin perheestä. Se käsittelee perheen viiden tytön tekemää itsemurhaa. Tarina on kerrottu täysin ulkopuolisten näkökulmasta; Naapurinpojat kertovat mitä ovat havainneet ja yrittävät sovittaa osasia yhteen. Lisbonin tytöt eivät saa omaa ääntään kuuluville ja heidän kohtalonsa käsitellään muiden havaintojen kautta.

Tytöt kuvataan ihanteellisen tavallisen kristillisen amerikkalaisen perheen jäseninä. Vanhemmat ovat opettajia. Asuinalue on siistiä ns. "suburbia" omakotilähiötä. Perheessä asiat ovat pinnallisesti hyvin. Ns. perusasiat ovat kunnossa Tytöt eivät kärsi puutteesta, heitä ei kaltoinkohdella ja perheessä on myös paljon rakkautta.

Tarinassa on selvää että tyttöjä kohdellaan tiukassa kurissa; Heillä ei ole käytännössä elämää koulun ja kodin ympärillä. Kasvatusmetodeissa ollaan joustamattomia; Käytänteistä ei voida joustaa nuorempien kohdalla koska vanhempien tyttöjen kohdallakaan ei ole annettu periksi. Toisaalta lisäikä vaikuttaa hyvin vähän siihen miten tyttöjä kohdellaan. Ikä ei tuo lisää vapauksia, vastuuta tai oikeuksia. Huomiota herättää se, että tyttöjen iät mainitaan mutta ne eivät vastaa oletuksia siitä kuka heistä on nuorin ja kuka vanhin. Aktiivisin – myös seksistä kiinnostunein – Lux ei ole perheen vanhin tytär.

 Tytöt puetaan hyvin samalla tavalla – prosessia kuvataan yhdessä yhteydessä siten että kun tytöt valitsevat itse vaatteensa, heidän äitinsä muotoilee niitä siveellisemmiksi niin että lopulta kaikki he pukeutuvat keskenään saman näköisiin säkkeihin. He eivät myöskään käy omissa menoissaan. Tyttöjä pidetään aina yhdessä kaikkialla. Tätä kautta mahdollistuu kurinpitäminen kielijöiden kautta. Ja toisaalta pelkkä nuorepien tyttöjen läsnäolo rajoittaa mikä on mahdollista. ; Tai tämä on ainakin ideana. Tytöt selvästi tekevät omiaan kun vanhempien silmä välttää. Se toki välttää harvoin, mutta jopa huonosti nukkuva äiti joutuu joskus nukkumaan. Ja tänä hetkenä voi tapahtua monenlaisia asioita. Kuten itsemurha.

Toisaalta on selvää myös se, että tytöt ovat yksilöitä joilla on jonkin verran ongelmakäyttäytymistä johon tartutaan heti kun sitä huomataan. Huomiota herättää erityisesti Lux, joka toimii tärkeänä viestintäkanavana naapurin poikien ja tyttöjen välillä. Hän on alleviivatusti tytöistä seksuaalisin. Ja toisaalta hänellä näyttää olevan erityistä valtaa muihin sisariin. Hänen luonteensa mahdollistaa tätä kautta senkin että hänen ympärilleen on muodostunut perheen sisäinen kultti. Josta voitaisiin hakea selitystä sille miksi tytöt tekivät joukkoitsemurhan. Ensimmäinen itsemurha yrityksineen oli yhden tytön tekemä. Tarina antaa useita eri selityksiä itsemurhille. Nämä ovat ikään kuin vihjattuja ristikkäisiä teemoja. Näin elokuvan katsoja voi tavallaan valita että oliko tyttöjen itsemurha elämänkokemattomien teinien tyhmä teko, kontrolloivan ja kuria pitävän äidin syytä, kristillisen moraalin elämänilon latistavan vaikutuksen suora ja ymmärrettävä lopputulos. Vai oliko syynä pettymys rakkaudessa amerikkalaisen jalkapallon pelaajaan. Tai tappoiko heidät peräti amerikkalainen yhteiskunta. Vai olivatko tytöt pumpulissa kasvaneita itsekkäitä hedonisteja jotka kasvoivat kontrolloimattomiksi ; Voidaan jopa nähdä että tyttöjen ongelmallinen käytös olisi ollut syy siihen että vanhemmat hakivat kuria. Joka taas kasvatti vastarintaa ja halua itsellisyyteen tavoilla jotka olivat selvästi dekadentteja ja lyhytjänteisiä. Ja näiden yhteentörmäys loi itsemurhat.

Elokuvassa ei selvästi tiedetä kaikkea.

Tästä syntyykin sen tärkein jännite; Tarina alkaa kun ensimmäinen itsemurhaa tekevistä tytöistä on juuri tehnyt ensimmäisen itsemurhayrityksensä. Tämä itsemurha on varmasti tärkeä ja sen taustoitus olisi varmasti hyödyllistä. Toisaalta Lisbonin tytöt otetaan pois koulusta ja eristetään omaan kotiinsa viikoiksi joten loppujen tyttöjen itsemurhaa edeltävästä tilasta saadaan hyvin vähän tietoja. Se, mikä tiedetään on se, että he ovat joutuneet itse polttamaan omia musiikkilevyjään. Tämä mahdollistaa monitulkintaisuuden. Joka johtaa siihen että kaikki annetut teoriat ovat itse asiassa arvauksenomaisia ja asenteellisia. Todisteet eivät riitä mihinkään yksittäiseen teoriaan.

Toisaalta tyttöjen itsemurha esitetään vääjäämättömänä. Se ei ole mikään juonenkäänne vaan se tiedetään jo elokuvan alussa. Jotenkin se on kuitenkin asiaankuuluva. Tämä vääjäämättömän ja ilmiselvän ja mysteerin suhde ympäröi tietenkin oikeitakin itsemurhia. Itsemurha on tätä kautta jossain määrin absurdi. Mutta sellaisella tavalla jota koko elämä on joillekin eksistentialisteiksi leimatuille Albert Camu:ille. Itsemurha jää tavallaan mysteeriksi sitä kautta että teot olivat yksityisiä.

Jo elokuvan alun tytön itsemurhayritys koetaan tilanteena jota pitää mitätöidä ; Psykiatri kertoo itsemurhaa yrittäneelle aivan suoraan että tämä ei edes tiedä miten kauheaa elämä voi olla. Ja toisaalta korostaa että itsemurhayritys on yrityksenä vain hätähuuto huomiolle eikä vihje halusta kuolla. ; Tämä kulminoituu siihen että vanhemmat pitävät ”tyttöjen elämän ainoat juhlat” – koska psykiatri on kiinnittänyt huomiota siihen että tytöillä ei ole minkäänlaista elämää koulun ja kodin ulkopuolella - itsemurhaa yrittäneen tytön ympärille. Ja nämä juhlat päättyvät juuri kyseisen tytön onnistuneeseen itsemurhaan. Siksi miksi hän päätti kuolla juuri noin ei selitetä tai avata. Tarjolla ei ole itsemurhakirjettä tai muutakaan.

Koska itsemurhat jäävät mysteeriksi, niihin ei ole liitetty selvää viestiä. Itsemurhaajat eivät ole ainakaan alleviivatusti halunneet syyllistää tai osoittaa mitään yksittäistä syytä teolleen. Tämä on vahvassa kontrastissa siihen miten itsemurhalle halutaan nimenomaan antaa muoto jossa on ulkopuolisia syitä ja syyllisiä. Itsemurhasta tehdään absurdi viittaamalla siihen että korostetaan että heiltä ei puuttunut mitään. Tai miten perheessä oli rakkautta. Omalla tavallaan tätä edustavat myös elokuvan lopussa nähdyt itsemurhaa kritisoivat jotka korostavat ”teineillä on vaikeaa” -ironioillaan sitä miten naurettava teko itsemurha on. Hekin korostavat sitä että itsemurha olisi tehtävä joidenkin kaikille jaettujen ulkoisten ehtojen täytyttyä. Tässä prosessissa ei välitetä siitä että itsemurha on sen verran äärimmäinen aktio että on melko selvää että kukaan ei tee sitä vähäisin tai kevein syin.

Kenties kuolemien selittämättömyys on tärkeä viesti sellaisenaan;

Selityksen hakeminen on jotain joka ei ole itsemurhantekijöiden ajattelun keskiössä. Eloonjääneet punnitsevat sitä mikä viesti tai syytös itsemurha oli ja kenelle se oli suunnattu. Jonkun muun itsemurhan tulkinta onkin itsekäs aktio joka kertoo ennen kaikkea tulkitsijastaan. ; Itse voisin sanoa jopa näin että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä joista itsemurha on ymmärrettävä ja luonteva osa elämää. Ja heitä joista se ei ole. Nämä kaksi eivät voi ymmärtää toisiaan. Ja tilastollisesti useammin se joka on tehnyt itsemurhan on se jota toisenlainen ihminen tulkitsee kuin toisinpäin.

Tässä on selvä valta-asema. Elämä on elossaolevien ja elossa pysymistä haluavien käsissä. Kuolleet ovat tulkintoja ja kytköksissä siihen minkälaisia asioita heidät kulloinkin saadaan symbolisoimaan. Kuolleiden arvostus onkin usein keino määrätä eläviä toimimaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Eikä kuolleilta tässä vaiheessa kysytä. (Koska ei voida.)

Elokuvassa on kuitenkin yksi teema johon voidaan tarttua. Se ei ole kysymys siitä miksi itsemurha tapahtui. Vaan konteksti siinä missä se tapahtui. Tämä konteksti tekee itsemurhan ”ymmärtämisestä” mahdollisimman moniselitteistä ja vaikeaa. Ja tämä kertoo paljon. Ei itsemurhasta vaan henkiinjäävistä.

Asiaa mutkistetaan tietenkin sitä kautta että pojat ovat tarinankertojia. ; Kaikki on heidän muistojensa varassa. Mitä on muistettu ja mitä unohdettu. Mikä on valikoitunut tärkeäksi. Mistä heillä ei ole koskaan ollut tietoa. Mikä on kuviteltua. Kertojat eivät selvästi ole objektiviisia asioidentilojen kuvaajia. Kyseessä on "ulkopuolisten tarina".

Ja ulkoa katsellen tytöt elivät normaalia elämää. He eivät mitenkään pistäneet silmään. He elivät alleviivatussa amerikkalaisessa idyllissä mahdollisimman idyllin mukaista elämää. Tytöt olisivat voineet periaatteessa olla vaikka muiden sisaria. Heissä ei ollut mitään kovin erityistä. He olivat sieviä tyttöjä. Mutta eivät erityisen silmiinpistävästi. He olivat hyvässä perheessä mutta eivät erityisen rikkaassa.

Heitä rakastettiin ja vanhemmat tiesivät missä heidän lapsensa olivat ja mitä tekivät ja keiden kanssa olivat. Tarjolla oli hyvä tulevaisuus ja opiskelu aivan hyvissä oppilaitoksissa josta ulostultuaan he menisivät aivan asiallisiin kunnioitettaviin töihin. Tytöissä ei ollut muuta erityistä ja spesiaalia paitsi että he kuolivat. Ja peräti oman käden kautta. Juuri tämä on se joka tekee itsemurhista ns. ”vaikeita ymmärtää” ja ”absurdeja”.

Toisaalta tässä normaaliudessa on omituisia sävyjä. Itselläni huomiota herätti ensimmäisen tytön kuolemaa seuranneet tapahtumat. Tytöt käyttäytyivät kuin itsemurhaa ei olisi edes tapahtunut. He jopa hymyilevät ja keskustelevat normaalisti keveistä asioista. Myös kieli ja puhetapa jota he käyttävät on hyvin ihannoitua. Tämä viittaa siihen suuntaan että heidän elämänsä normaalius voi olla sellaisenaan oire. Kaikki epänormaali ja ei-ihannoitu kielletään ja lakaistaan piiloon. Ne eivät lakkaa olemasta. Vanhempien tapa puuttua itsemurhaan muistuttaakin sitä että he näkevät varoitusmerkkejä, huolestuvat, hakevat apua ja sitten ruuvaavat varoitusmerkit pois. Ja ajattelevat että tilanne on korjattu. ; Tämä oireeseen eikä syyhyn tarttuminen on tietenkin jotain joka mahdollistaa sen että ongelma pääsee muhimaan huomaamattomana siihen asti että kaikki on liian myöhäistä. Mutta toisaalta koska elokuva ei anna mitään tiettyä oikeaa selitystä itsemurhille, olisi syihin tarttuminen tätä kautta kuitenkin hyvin vaikeaa.

Tätä kautta voidaan nähdä että nimenomaan amerikkalainen omakotiolähiöeläminen on mahdollisimman pinnallinen elämäntapa jossa keinotekoisesti käsitelty ympäristö siivoaa pois kaiken elävän ja ruman ja tätä kautta syntyy ympäristö jossa kaikki voivat mukavasti teeskennellä onnellista koko ajan. Sen sijaan että ihmisen tunteet ja kokemuksellisuus olisi tila jota tukemaan ympäristö rakennettaisiin, on rakennettu ympäristö jossa ihmiset ovat siihen kuuluvaa dekoraatiota. Syntyy tyrannia onnellisuuteen jossa onnelllisuuden puute on vihje syvästä epäonnistumisesta ihmisenä. Ja tähän haetaan ratkaisua ulkoisesta. Joko pitää rakentaa hieno aita joka suojelee omaa elinpiiriä häiriöiltä joita monisärmäiseksi elämäksi kutsutaan. Tai sitten jos siihen heittäydytään ikkunasta, se on otettava pois vaarantamasta. Koska ainut monisärmäistä elämää kauheampi asia on kuolema. Kuolemakin lopettaa teeskentelyn.

Tässä ympäristössä voi odottaa sellaisia tapahtumia kuin elokuvassa nähdään; Lukio puuttuu ensimmäiseen itsemurhaan pitämällä erityisen päivän. Jossa itsemurhaa tehnyttä Cesiliaa ei mainita nimeltä. Ja jota silti pidetään ”menestyksenä”. ; Rituaali ja symboli ei vain viittaa sisältöön vaan korvaa sisällön. Samaa edustaa tietenkin perheen äidin kristillisyys. Joka heijastuu lähinnä sitä kautta että hän symbolisesti poltattaa levyjä ja pistää tytöt siveelliseen kuriin jossa säännöt ovat tärkeämpiä kuin asiat jota suojelemaan ne on alun perin kehitetty.

Poikien tapa tulkita tilanne on selvästi se, että tytöt olivat tavallisia – joskin seksuaalisesti kiinnostavia – ihmisiä jotka joutuivat kohtaamaan julmaa sääntönillittämistä ja tarpeetonta kurinpitoa; Havainto voi olla tosi, mutta toisaalta harvassa varmasti ovat ne teinit jotka kokevat että heidän seksuaalisia kokeilujana rajoittavat vanhemmat kotiintuloaikoineen ja muine ehtoineen olisivat erityisen reiluja.

Myös kuolintapoja on syytä vilkaista;

On hyvä vilkaista tyttöjen itsemurhatapoja. Niitä kautta voin rakennella jotain omia tulkintojani..
* Cecilia on ensimmäinen tytär joka kuolee. Hänen toimintansa käynnistää elokuvan tematiikan. Ensin hän viiltelee ranteitaan. Sen jälkeen hän hyppää ikkunasta ja lävistää itsensä aitaan. Kuolema tapahtui keskellä hänen omia juhliaan ja se oli verinen, sotkuinen ja dramaattinen. Hän toimi yksin, toisin kuin muut sisaret. Ja muut eivät toistaneet sotkuisuutta joka liittyi hänen itsemurhaansa.
* Therese tappoi itsensä unilääkkeillä ja alkohililla. Therese oli hyvin huomaamaton eläessään ja tämä kuolintapa alleviivaa sitä miten hän ei edes kuollessaan halunnut kiinnittää huomiota itseensä.
* Bonnie hirtti itsensä kellariin, paikkaan jossa Cecilian juhlat oli pidetty. Hän oli ensimmäinen ruumis joka löytyi.
* Mary työnsi päänsä kaasuuuniin. Mary saattoi tällä joko korostaa tuttuuttaan ”normaalin perheenäidin” elämään tai toisaalta jopa kritisoida sitä. Hän oli totellut koko elämänsä kiltisti ja mukautuvasti.
 * Lux tappoi itsensä auton pakokaasulla. Kiinnostavaa on miten kaasuun tukehtuva Lux päätti polttaa tupakkaa kuollessaan. Auto on vapauden symboli, ja Luxin elämäntapaan liittyvä kapinallisuus korostuu tupakassa. Toisaalta hän ei ajanut autolla pois. Auton suojaamiseksi tarkoitettu autotalli piti auton pakokaasut suljetussa tilassa. Tähän on helppoa ladata ties mitä merkityksiä.

Itsemurha tapahtui kaikkien katseen alla. Tavallisilla kodinkoneilla. Itsemurhat myös tehtiin tavoilla jotka jättävät jälkeensä mahdollisimman vähän verta, sotkua ja spektaakkelia. Spektaakkeli syntyikin tavallaan juuri siitä että mitään spektaakkelia ei ollut.

Kaikki tytöt valitsivat erilaiset kuolintavat. Tämä on tärkeää koska muutoin he olivat niin samanlaisuuteen sovitettuja että heitä on vaikeaa pitää yksilöinä tai indiiveinä. Luxia lukuunottamatta tytöt jäävät periaatteessa oman elämänsä statisteiksi. (Tämä heijastuu siinä miten en tässä vlogauksessa käytä heistä edes heidän nimiään. Tämä on se sävy jolla elokuva on tehty. Heidät kyllä nimetään mutta katsojana minulle ei syntynyt heihin tunnesidosta. He olivat rooleja eivätkä ihmisiä.)

Toisaalta kaikki itsemurhat tehtiin tavallisilla esineillä. Missä muut näkivät idylliin sopivia työkaluja jotka ovat tarpeellisia idyllin ylläpitämiselle, tytöt näkivät keinoja itsetuholle joka kyseenalaistaa tätä idylliä ja kohahduttaa sitä mahdollisimman paljon.

Sensationalisoitu itsemurha voitaisiin käsitellä siten että ihmisiä eristetään ja suojellaan niiltä – jokin jota perheen vanhemmat ilmiselvästi panostivatkin suunnilleen niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta tämänlaisessa itsemurhassa ei ole mitään sellaista. Tavallinen itsemurha on jokin jolta ei voi suojautua. Se, että tarinaa ja selitystä ei löydy johtaakin siihen että sitä halutaan mahdollisimman kovasti etsiä. Koska ilman selitystä uhka tulee koko elämäntavalle ja idyllille. Oleellista on että tämä kaikki tapahtuu riippumatta siitä mikä oli tyttöjen oma syy tai selitys teolleen. Selitysmylly pyörii.

Syylliseksi halutaan mielellään "poliittinen vihollinen", jokin epänormaalia jota osoittaa sormella. Jota kautta saadaan piirteitä joiden kautta itsemurha alleviivaa sen miten jotkut tahot ovat epäonnistuneet amerikkalaisessa idyllissä joka itseltä sujuu tietenkin niin maan mainiosti. Ja tässä kohden osa saattaa hyväksyä tulkinnan siitä että syyllinen haetaan itsestä - jos amerikkalainen keskinkertaisuus on omaa poliittista vihollisuutta - tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitaan että kunnon syitä itsemurhalle ei ollut joten se oli lähtökohtaisesti tekona typerä ja tätä kautta merkki itsemurhaajan epäonnistumisesta - jos on viehättynyt siihen amerikkalaiseen keskinkertaisuuteen.

Jos minun pitäisi.

Jos minun pitäisi selittää tyttöjen itsemurhaa kiinnittäisin huomiota ulkopuolisen sijaan sisäiseen. Camus sanoi ”Sisyfoksen myytissä“ että kysymys siitä onko elämä elämisen arvoista on eräs filosofian keskeisimmistä kysymyksistä. Itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma. Valinta olemassaolon ja olemassaolemattomuuden välillä tehdään ensin, muu pohdiskelu tulee vasta sitten. Toisaalta Camus itse ajatteli, että itsemurha on filosofisesti väärin, koska silloin ihminen kieltäytyy eksistentialistisesta taakasta. Ihmisen tulisi sen sijaan nauraa absurdille ja hyväksyä se.

Eksistentialismin yhteydessä kysymys itsemurhasta viittaa erityisen vahvasti kysymykseen ”Voiko itsemurha olla autenttinen”. Minä uskon että se voi; Joskus se voi olla peräti ainut tehtävissä oleva autenttinen ratkaisu. Kaikkea muuta voi kontrolloida ; Ruumista voi hallita ja mieltä voi aivopestä. Mutta omaa kuolemaa ei kukaan voi ottaa itseltä pois.

Itsemurharatkaisu on tietoinen ratkaisu ja valinta jonka voi tehdä vain jos on olemassa. Toki on selvää että itsemurha olisi aina epäautenttinen aktio jos kannattaisi Sartren tyylistä ajatusta vapaudesta. Sartren vapaus on ontologinen perusasia joka on täysin ihmisen sisäinen asia niin että ihminen voi olla vapaa vaikka vankilassa. Mutta tämä filosofinen ajatustapa ei saa kaikupohjaa elävässä elämässä. Sartren tyylinen filosofia tuskin välittyy ihmisille jotka ovat tylsistyneitä, suruissaan tai tuskissaan. Vapaus ei ole välttämätön asiantula ihmisille jotka ovat kodittomia, yksin ja sairaita. Siksi näen että Lisbonin sisarukset, elokuvan protagonistit, olivat luultavasti vapaita vain sinä hetkenä kun he päättivät lopettaa elämänsä. Ja sinä hetkenä kun he toteuttivat sen.