Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Videoformaatin edut ovat selviä mutta kyseenalaisia...

Youtube -kanavani on vienyt paljon aikaa ja tämän vuoksi en ole kirjoittanut tänne niin paljoa. En ole hirveän tyytyväinen videoformaattiin. Koska videon rakenne on se mitä se on, vaaditaan helposti multimediatemppuiluja. ; Esimerkiksi mielenfilosofinen videoni ei olisi ollut helposti ymmärrettävä ilman videoon lisättyjä tekstejä.

Lataaminen ja editointi vaativat myös aika paljon aikaa. Virheiden korjaaminen on hyvin haasteellista ja muuta vastaavaa. Toisaalta editointi on uusi taitosetti ja sitä on ollut kiinnostava käyttää.

Videoiden tekemisessä on joitakin asioita joita olisi hyvin vaikeaa kuvata kirjoituksella. Tästä hyvnä esimerkkinä on filosofisesti hyvin köykäinen musiikista kertoiluni. Tilannetta on helpompi kuvata äänellä. Ihan siksi että äänen kuvailu on hankalampaa kuin itse äänen tuottamista.


Myös miekkailupuolella voi helpommin sönkötellä kun voi näyttää ilman että on kuvattava kaikki tekstimuodolla.
Toisaalta mukaan voidaan liittää myös näytelmällisiä ulottuvuuksia. Tämä tarjoaisi valtavasti vaihtoehtoja jos osaisin näytellä.
Sitä voisi jopa hyötyä siitä että olisi muusikko. Jota en ole.

Yleisesti ottaen videoformaatti näyttää tukevan ennen kaikkea ns. "pinnallisia esittämisen tapoja". Eipä ihme että tohtorinväitöskirjoja tavataan tehdä kirjallisena eikä esimerkiksi YouTube -muodossa.

Vauva -vitsit kertovat hyvästä mausta.

Kun vauva syntyy, sen kallossa on kuoppa. On hyvä katsoa tätä kuoppaa ja varmistaa että vauvalla on sellainen. Sillä jos kuoppaa ei ole, lapsi on käytetty, avattu tai bakteerien saastuttama.

Ihan kuin ne vauvanruokapurkitkin joissa on katsottava onko kansi kuopalla.

YouTuben ihmeellinen pulmakierre

Algoritmit ovat nykyään kenties tehokkain tapa käyttää näkymätöntä valtaa. Voidaan puhua "algokratiasta" jossa esimerkiksi se joka päättää millä tavalla Googlen hakuehot optimoidaan vaikuttaa (1) siihen mitä näkyy ja ei näy (2) minkälaisia kieroiluja näiden ominaisuuksien vuoksi kannattaa käyttää kun halutaan saada näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa.

Tässä mielessä algokratian hankaluus onkin siinä että valta joka on näkymätöntä ja huomaamatonta ei tässä tapauksessa ole "vähemmän valtaa tai kiltimpää valtaa" vaan se on vahvempaa valtaa koska takana on myös valtaa tiedosta. Toisaalta tietoja ei voida vain julkisesti antaa esille koska muutoin hyväksikäyttäjiä löytyy aina.

Hyvä esimerkki tästä on YouTuben menneisyys. Sehän on painotti aluksi näkyvyyttä siten että ne videot jotka saivat paljon klikkauksia menestyivät. Ne olivat niitä joita ehdotettiin. Tästä syntyi kulttuuri jossa klickbait ja esimerkiksi seksuaaliset latauskuvat toivat pettyneitä klikkauksia, "huijauskatsojakertoja". Tähän reagoitiinkin siten että nykyään algoritmit painottavat "relevanttia katsomista" joka lasketaan videon katsomisajasta. (Tarkat yksityiskohdat tästä ovat tuntemattomia.) YouTube myös muuttaa algoritmejaan jotta erilaiset kikkakuutoset eivät yliyleisty.

YouTuben otin esiin sitä kautta että se on myös monelle elinkeino. Yksi tälläisistä monen miljoonan seuraakajannan omaavista tyypeistä on Joerg Sprave. Hän on saksalainen hyvin erikoinen mutta lempeä tyyppi jolla on kanava nimeltä "Slingshot Channel". Hänen kanavansa edustaa "rakenna ja kokeile" -tyyppisiä ratkaisuja. Tyylilajin tunnettuja hahmoja löytyy televisionkin puolelta. Esimerkiksi "Mythbusters" -sarjan Adam Savage ja Jamie Hyneman on sovitettavissa kyseiseen genreen. Videoidensa perusteella herra Sprave on vähintään kohtuullisen sekopaatti, mutta lempeä ja harmiton sellainen.

Hän päätyi mediakohun keskelle kun DailyMail julkaisi uutisen "Google blood money: Web giant cashes in on vile seven-minute video showing ‘knife expert’ penetrating a stab vest like the one worn by murdered Westminster PC" jossa häntä syytettiin ISIS -kouluttajaksi. Viitekohtana oli video jossa Sprave testasi yhtä suojaliivimallia. Tämän suojaliivin väitettiin olevan sama kuin poliiseilla (mikä ei pidä paikkaansa) ja että video oli opetusmateriaalia siitä miten taistella tyyppiä vastaan jolla on sellainen turvaliivi. (Teknisesti ottaen totta, koska liivi oli susi ohje menee suunnilleen mallia "bodaa vähän ja lyö lujaa". En tosin usko että terroristit joutuvat tämänlaisia opettelemaan erikseen.) Spravea kuvattiin myös veitsiekspertiksi, joka on siitä omituinen nimitys että en tiedä mistä sellaisen arvonimen saa. Etenkin kun Sprave ei ole mikään kamppailulajiekspertti. Hän enemmänkin rakentaa asioita. Hänen kanavansa

Tästä on keskusteltu hyvin paljon eri paikoissa. Spraven oma vastine syytöksille on katsomisen arvoinen. Se on sarkastinen ja kohtelee DailyMailia kuten DailyMail kohteli häntä itseään. Tähän liitoksissa onkin se, että suuri määrä mainostaja on lähtenyt. Brändiboikotti on toki Spraven kanavaa laajempi. Mutta se on selvästi osana systeemiä.

YouTuben algoritmiikka iski tässä tapauksessa jonkin aikaa Spraven lompakkoon. Koska syytöksissä ei selvästi ollut pohjaa ei kanavaa poistettu. (Ja kun kanavaa ei poistettu se on aika vahva indikaattori että tämä myös tiedetään.) Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata, että artikkeli on johtanut kysymyksiin ns. mustasta listasta ja sille joutumisesta. YouTube on tehnyt sen jonka jokainen järkevä yritys tässä tapauksessa tekee. Pyrkii minimoimaan taloudelliset tappiot. Ja estämään vastaavien tapahtumisen jatkossa.

Tässä yhteydessä on noussut esiin se, miten YouTuben algoritmit näyttävät mainoksia eri paikoissa. Mainostajat eivät ole pitäneet siitä että mainoksia näkyy jossain yhteydessä joka voi haitata heitä. "Verirahoihin" ei haluta olla liitoksissa. Tässä yhteydessä on muutettu käytänteitä. Algoritmeista rahansaanti on vaikuttanut. Näin ollen ei ole väliä onko tämänlaisissa kohuissa järkeä tai ei. Ne ovat tehokas keino iskeä sinne missä tuntuu, tarkalleen ottaen lompakkoon.

YouTuben "advertisement friendly" -käsite on sekin herättänyt paljon keskustelua. Se on vaikuttanut "true crime" ja kauhukanaviin. Ja kaikkeen muuhun joka heittää "Poliittisesti epäkorrektia" tai jotakuta järkyttävää materiaalia. Tämä voidaan nähdä ikärajakysymykseksi ja tämänlaiset rajoitteet koskevat toki kaikkea muutakin mediaa joten tässä ei tavallaan ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Mutta tämä on selvästi vaikuttanut moneen muuhunkin asiaan. Esimerkiksi paljon seurattu ja sisällöltään hyvin kuivakka David Pakman Show on joutunut tilanteeseen jossa sen videoiden tekemistä ja julkaisua ei rajoiteta. Mutta se ei tienaa mitään. Kanava on itse asiassa siitä kiinnostava että se on osa laajempaa toimintaverkostoa joka toimii myös televisiossa. Ja näissä se täyttää kovimmatkin asiallisuusstandardit. Se tuottaa epäräväköitä liberaaleja uutisia jotka koskevat esimerkiksi ihmisoikeusasioita ja politiikkaa. (Kanava edustaa "poliittista korrektiutta" siinä mielessä että se on sekä poliittinen että hyvin korrekti.)

David Pakman Shown kohdalla on tullut vastaan jopa tilanne jossa sitä on erikseen haluttu tukea siten että YouTubea on lähestytty mallia "Olen mainostaja ja haluan että mainokseni näkyvät juuri tällä kanavalla, ottakaa rahani" ja YouTube on sanonut "ei". Selvästi advertisement friendly on jotain muutakin kuin mainostajien tukemista. ; Selvästi ateismi ja sekularismi ja humanismi ja liberalismi ovat lähtökohtaisesti "järkyttävää materiaalia" joka ei sovi perheen pienimmille tai kenellekään kanavan runsasmääräiselle seuraajakunnalle.

Prosessi näyttää toki silmiini tutulta. Saatanapaniikki 90 -luvullakin lähti perättömistä yhteyksistä (jossa saatananpalvontaa liitettiin ties mihin, mukaanlukien roolipeleihin). Ja se levisi haluun sensuroida kokonaisia alakulttuureita. Syntyi paljon melua tyhjästä. (Ja tätä ylläpitivät paljon metelöivät tyhmät.) ; Kyseessä oleva kauhistujaporukka on asenteeltaan sellaista että he ovat viimeinen taho jonka käsiin haluan antaa algokratian avaimet. Siinä vaiheessa kun faktantarkistamattomat huhupuheet ja näistä kauhistuneet suun kautta huohottajat määräävät siitä saako kylähullu tai väärää mieltä oleva uutistoimisto leipää pöytään, on jopa Illuminati miellyttävä vaihtoehto. Minä kun tiedän omakohtaisesti mitä "kristillinen rakkaus" tälläisissä kauhupaniikeissa tarkoittaa noin niinkuin kristittynä olemisen konkretiassa.

Kai sitä itse kutakin tekee mieli paiskoa esineitä seinille...

Kun katsotaan viihteessä olevaa telekinesiaa, sitä on kahta pääluokkaa ; Ensimmäistä edustakoot "Exorcism" -elokuva. Siinä demonin possessoima tyttö on telekinesian ympäröimää. Mutta aikaansaaja ei ole ihminen vaan hänessä oleva demoni. Toista edustakoot "Carrie" jossa telekineetikko tekee ympärilleen harmia ja vahingoitusta ilman demonista possessointia.

Näkemys on siitä kiinnostava että molemmat ovat elokuvan sisäisen logiikan kannalta yhtä loogisia ja sisäisesti ehyitä malleja. Mutta toisaalta manaamisteeman elokuvat tuntuvat usein vahvemmin kristilliseltä käännytystyöltä. (Mikä on jo sinällään kiinnostavaa koska hyvin usea kauhuelokuva näyttää olevan käännytysmateriaalia. Mutta samalla kristillisistä yhteisöistä löytyy niitä tahoja jotka haluavat kieltää kauhuelokuvat niissä olevan okkultismin vuoksi.)

Takana on kenties se, että näillä näkemyksillä on eri tavalla valtaa käytännön elämässä. Sillä tosiasiassa;
1: Tätä kuvaamaani metafyysisen mekaniikan välistä eroa halutaan usein häivyttää. Esimerkiksi "Harry Potterin" taikuutta halutaan kuvata herännäiskristittyjen kanssa juuri siten, että takana on demonien kanssa vaikuttamista ja kirja olisi jopa ohjeistusta siitä miten lapsi voi okkultismin avulla saada taikavoimia eli miten voi käskyttää demoneita.
2: Ja tosiaan, kun telekinesiaan liittyviä ilmiöitä tutkitaan tulee oikeasti vastaan se, että spiritualismissa oli poltergeist -tyylisiä selityksiä joita yritettiin pitää jonain muunakin kuin taiteen "vaihtoehtoisessa maailmassa olevana skenaariona", vaan joilla yritettiin todella selittää jotain ilmiöitä joita joko tapahtui tai väitettiin tapahtuvan erinäköisten silminnäkijöiden ja korvinkuulijoiden anekdooteissa..

Toisaalta näiden väliset tarinat ovat tavallaan hyvin erilaisia; Kun yliluonnollinen uhka iskee ulkopuolelta torjutaan ulkopuolista voimaa joka on syyllinen ympäröiviin tapahtumiin. Telekinesiatarinat taas keskittyvät ihmisen omaan vastuuseen koska mitään tälläistä ulkopuolista syytettävää ei ole.

Voidaan nähdä, että telekinesiatarinat ovat jännittäviä juuri siksi että telekineetikoilla on häivytetty tarinoissa ero ajatellun ja tehdyn välillä. Voidaan jopa sanoa että telekinesia on tässä mielessä lähinnä jotain jonka avulla ihmisen ajatukset muuttuvat teoiksi ja tuomitseminen saadaan askel kohti ajatusrikosten tuomitsemisen suuntaan. ; Kun ihminen on vastuussa tekemisistään ja ajatukset muuttuvat teoiksi, tulee esiin huolestuttavia piirteitä jotka varmasti ovat tuttuja suurimmalle osalle ihmisistä. Kuinka monta kertaa onkaan tehnyt mieli tai tullut pikaistuksissa impulssi tehdä jotain.

Itse asiassa manaamisteemat ovat hyvin samanlaisia. Mutta teologiassa nämä on helposti tulkittu demonien kuiskutteluiksi. Ja ajatusrikoksen suuntaan meneminen on tässäkin kohden selvä. Ja tuttu asia käytännön uskovaisista.

Teemat ovat samanlaisia, teemat tulevat piilotetuista ajatuksista ja teoista. Suhde omaan vastuuseen on eri. Suhde ajatusrikoksiin on molemmissa riskinä. Telekineetiikan puolella on vähemmän ihmisiä jotka pitävät juttua täysin uskottavana ja totena. Eksorsismi taas kelpaa jopa katoliselle kirkolle. Joten ei ihme miksi maallistuneemmat tyypit eivät ole näissä taikauskoasioissa aivan yhtä hankalia käytännössä. Teoriassa uskomuksissa ei ole paljoa eroa. Mutta se ero on oleellisissa paikoissa.

Mahtikirkko

Suurmoskeijan rakennuttaminen on jakanut runsaasti mielipiteitä. Karkeasti leirijako menee maahanmuuttokeskustelun linjojen mukaan. Ne jotka kannattavat maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta kannattavat moskeijaa. Ne, jotka vastustavat maahanmuuttoa vastustavat sitä.

Kuitenkin kysymys on mutkikkaampi. Esimerkiksi uusin "Uskomaton" -lehti (saatavina ilmaiseksi "Voima" -lehden liitteenä) kuvaa sitä miten on eri asia antaa humanitaarista apua ihmisille ja kannattaa sitä että heille annetaan apua ja turvaa kuin tukea tämänlaista rakentamista. Tässä mielessä uskonnottomien lehden kyseisen jutun kanta asettuukin melko selvästi siihen puoleen että he kannattavat maahanmuuttoa ja humanitaarista apua, mutta se vastustaa kirkon rakentamista.

Tässä kohden tilanne on kuitenkin erikoinen.

Sen mitä olen aiheeseen liittyviä mielipiteitä pumpannut, vastaan on tullut esimerkiksi pornolehtien Raamattuun vaihtamisesta tuttu Tommi Paalanen. Hänen perusteensa ovat sellaista mallia että islamin arvomaailma on vastenmielinen. Ajatus kirkkojen torjunnasta onkin varmasti luonteva sekulaarille joka haluaa kirkon ja julkisen tilan erottamista. Itse taas näen että uskonnolliset rakennukset kuuluvat yhteiskuntaan ja jos osiltaan vastenmieliset uskonnot eivät saisi perustaa uskonnollisia pytinkejä, niin vähässäpä olisivat ne maassamme olevat uskonnolliset pytingit. (Paalasen omaa toimintaakin on toki moitittu usein vastenmieliseksi.)

Vastaavaa asennetta löytyy myös uskovaisilta. Esimerkiksi 19.4.2017 Metro -lehden tekstiviestipalsta koostui viestittelystä jossa korostettiin että jos annetaan suurmoskeijalle lupa niin sitten pitäisi rakentaa yhtä suuri buddhalaistenkin temppeli. Hänestä torjuisimme buddhalaisten paikan lähtökohtaisesti joka on itse asiassa varsin kyseenalainen ja kaikkea muuta kuin ilmiselvä ajatus. Viesteissä nousi esiin myös se, että jos moskeija rakennetaan niin se ei saisi olla suurempi kuin Helsingin Tuomiokirkko.

Itse en ole sekulaari ja kantani esimerkiksi kirkon sisäiseen avioliittokäytänteeseen on yksinkertainen ; Syrjikööt sisäisesti ketä huvittaa kunhan eivät vaadi minulta rahaa. Tässä mielessä muslimit rahoittavat omat moskeijansa eikä minulla ole sen suurempaa ongelmaa tästä. Jos buddhalaiset rahoittavat oman temppelinsä "niin siitä vaan".

Toki on selvää että kirkkorakennukset ja moskeijat ovat vallannäytöllisiä symboleita. Uskonnot mittaavat kikkeleitään. Suurmoskeijan on esitetty olevan jopa kaksi kertaa Helsingin Tuomiokirkon kokonen. Minusta tämänlainen on rahantuhlausta mutta syntynyt pytkinki on teoriassa nähtävyys (käyn kirkoissakin, katsos) joten se voi tässä mielessä olla panos-tuotos -suhteeltaan huomattavasti parempi turismitulonlähde kuin Guggenheim ikinä olisi voinut olla. ; Toisaalta tämä ei ole paljon ja kenties tämän alueen voisi hyötykäyttää jotenkin toisella tavalla. Olisinkin kiinnostunut tietämään mitä taloudellista hyötyä, työllistymistä tai muita konkreettisia suunnitelmia on tarjota sille maalle jolle suuri temppeli rakennetaan.

Näin ollen näkemykseni latistuu aika viileästi kaavoituskysymyksen tapaisiin byrokratioihin. Niistä ei hirveästi mitään keskustelua saada irti; Kristittyjen ja muslimien rakennukset ovat "joidenkin toisen ideologian rakennuksia" ja molemmissa ideologioissa minua mitä ilmeisemmin pidetään vastenmielisenä kerettiläisenä. (Se miten tästä tehdään seurauksia, niin muslimit eivät ole tehneet minulle vielä mitään pahaa. Vielä. Kristityt sen sijaan ovat jo nyt kerinneet. Jo nyt.) Mielestäni uskonnottomien humanistien pitäisi huutaa enemmän siitä että yksikään kirkkorakennus ei saisi olla suurempi ja prameampi kuin kaupungin suurin luonnontieteellisiä kirjoja sisältävä kirjasto. (Sellaisessa olisi itse asiassa jotain viehättävää.) Voitto olisi kuitenkin symbolinen.

Olen toisaalta elänyt Järvenpäässä jossa on ollut moskeija (pienmoskeija).

Se oli Suomen pohjoisin moskeija. Siitä ei ole seuranuut mitään. Se on ollut tässä mielessä enimmäkseen tylsä. Sitä tosin ovat tarvinneet tataarit jotka tuskin edustavat sitä muslimisuuntausta josta nyt ollaan huolissaan.

Tässä kohden puhutaan tietenkin muslimiterroristeista. Terrorismin tutkija on ainakin huolissaan siitä, että kuka moskeijan rahoittaa. Tahojen taakse nähdään puolueellinen ja aggressiivinen ja poliittinen islam. Ja aina kun uskonto ja politiikka yhdistetään puhutaan jostain joka samanaikaisesti "kuuluu demokraattisessa yhteiskunnassa olevaan julkiseen tilaan" että on "hemmetinmoinen ongelma ja riski jo pelkästään olemassaolollaan." ; Itse tosin näen että moskeijan rakentaminen on jokseenkin eri asia kuin muslimien valvonta. Pelkään enemmän "yksittäisiä aktivistisoluja". Sellaisia jotka ovat esimerkiksi pitäneet suomenkielistä ISIS -blogia. Minun on vaikeaa uskoa että he voisivat pitää oppitunteja tai vastaavia jossain suurmoskeijassa. Moskeijast tulee pikemminkin nähtävyys tältä osin. Näin ollen intressi ei ole ihan sama asia kuin terrorismin lisääntyminen tai edes se onko muslimeilla jotain aggressiviisia suuntauksia maassamme.

Itse olen kuitenkin ainakin toistaiseksi periaatteessa kielteinen tämän kanssa.

Syy on kenties erikoinen. Mielestäni monikulttuurisuus on näppärä idea. Mutta en pidä ns. "salaattikulho" -mallista. Tämä on ikävä asia siinä mielessä että heimohenkinen ihminen mielellään synnyttää sellaisia. Kannatan kunnon "melting pot" -mallia. Tämä tarkoittaa sitä että ei rakenneta keskittymiä. Jos keskittymät alkavat syntymään ne helposti myös ruokkivat toisiaan. Sillä (1) jos olet keskittymässä jossa olet outo ja vähemmistö niin mielelläsi muutat sieltä pois jolloin asuinalueet eriytyvät helposti tietylle kulttuuripiirille. (2) Toisaalta jos olet vähemmistönä jossain ja haluat kaltaistesi seuraan niin helposti muutat sinne alueelle jossa on samanhenkisiä ihmisiä.

Tässä mielessä kannatan seka-astuttamista. Joka tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Moni kannattaa "Muslimien lähettämistä huitsinnevadaan", mutta tässä on enemmän NIMBY -asennetta kuin todellista hajauttamisen henkeä. Todellinen hajauttmainen kun vaatisi sitä että osa maahanmuuttajista asetettaisiin asumaan myös ns. "paremmille alueille". Sillä muuten syntyy samanlaisia ongelmia kuin on tapahtunut kun köyhiä, alkoholiongelmaisia ja muita on päästetty soljumaan edullisille alueille. Siellä on niitä "särkyneiden kortteleiden kujia".

Siksi en yleensä ottaen luota niihin kaupunkeihin joissa on Chinatown. En siksi että chinatownit olisivat erityisen vaarallisia. Mutta ne usein merkitään karttoihin. Vaarallisia alueita ei samalla tavalla helposti mainosteta.

Moskeija varmasti toimii houkuttimena. Muslimit muuttavat lähialueelle. Ja sitten siellä on oma erillinen asuinalueensa. Ja tässä on sitten helppo muhia jos on sitä muslimivähemmistöä joka on aggressiivista. ; Tässä mielessä kokonaiskuva onkin se että on ihmisiä jotka ovat tyhmistä syistä kanssani samaa mieltä. Tämä ei ole heille ansioksi. Sillä filosofit eivät yleensä arvosta arvauksella saatuja tuloksia ; Toisin sanoen jos arvaat jonkin asian ja tosiasiat ovat sen puolella, se ei ole viisautta tai tietoa. Se, että olet oikeaa mieltä vääristä syistä johtuu siitä että tosiasiat ja toimintaehdot sattuvat tuurilla olemaan puolellasi. Se ei ole millään tavalla ansiokasta.

Tässä mielessä ymmärrän tavallaan miksi emme halua suurmoskeijaa Suomeen edes tiettyjen muslimien rahoilla. Sitä en tosin ymmärrä miksi kansana myymme näille samoille tahoille aseita.

Skientistinen selitys Pääsiäisen ihmeelle...

Jeesuksen sanottiin nousseen kuolleesta. Tämä on johtanut ankariin teologisiin keskusteluihin. Usein on otettu lähtökohdaksi ja otetuksi että Jeesus kuoli ja palasi kuolleista. Ja tätä kautta on ollut teologisesti tärkeää tietää minkälainen epäkuollut hän oli.

Jeesus ei ollut zombie koska hän kykeni puhumaan, söi leipää ja viiniä eikä aivoja. Hän ei ollut ghoul koska hän ei mädäntynyt. Hän ei ollut kummitus koska hänellä oli haavoja joita voi koskea. Hän oli liian fyysinen myös ollakseen muunlainen vastaava henkimäinen olento (wight, wraith). Hän on miltei vampyyri, mutta vaikka katoliset korostavat transsubstantio -oppia viinistä lihaksi ja Jeesus nautti tätä, ei Jeesus nauttinut vertaan henkilöstä vaan lasista. Onkin selvää että Jeesus on lich, maagikko joka opettelee nekromantisia kykyjä saavuttaakseen ikuisen elämän. ; Tämä selittää miksi Jeesuksen haavat eivät parantuneet ja miten hän toi ihmisiä takaisin kuolleista.

Mutta tosiasiassa ihmeelle on toinen selitys.

Todisteena teorialle käytän maailman tieteellisintä ja varmiten aitoa lähdettä, Torinon käärinliinaa. Ehdottoman faktuaalinen Juha Hiltusen "Valokuva Jeesuksesta?" -kirja kertoo että Torinon käärinliinassa on verijälkiä. Ja että ne ovat luonteeltaan sellaisia että niitä ei ole pirskoteltu tai paineltu vaan ne ovat vuotaneet. Tämä on tärkeä todiste koska jos veri olisi ollut vain tahrautunutta tai tahrittua liinan olisi voinut väärentää. Siksi onkin korostettu että veri on vuotanut tavalla jota on hyvin vaikeaa väärentää.

Vastaavat ehdottoman luotettavat lähteet kertovat veren olevan aitoa verta. On tunnettu biologinen tosiasia että kuolleet ihmiset eivät vuoda verta. Tähän tarvittaisiin verenpainetta eli pumppaava sydän. Tämä tarkoittaa sitä että Jeesusta ei kääritty liinaan kuolleena vaan hän oli tilassa jossa hän oli hyvin niukin naukin elossa. Juutalaiset yleensä vielä pesivät ruumiin ensin, joten veritahrat olisivat kertoneet hautaamisen kiireestä.

Kun haudan suu suljettiin, Jeesuksesta tehtiin kvanttimekaaninen mutta makrofysikaalinen schrödingerin kissa joka oli mittajärjestelmällemme samanaikaisesti elossa ja kuollut. Kun haudan suu avattiin pääsiäisaamuna, kvanttisuperpositio romahti. Syy siihen että Jeesus oli elossa johtuukin perimmiltään kvanttiepävarmuudesta. Jos mietimme miksi Jeesus on elossa, viittaamme kvantti-indeterminismiin ja sanomme että "tuurilla".

Opettavainen kokemus

Kirjoitin eilen blogauksen jossa ihmettelin miten "Harhaanjohtajat" -uskontokritiikkikirjaan suhtaudutaan eri konteksteissa niin eri tavalla. Tätä jaettiin jonkin verran sosiaalisessa mediassa ja jaoin sitä itsekin pariin paikkaan. Pyrin seuraamaan mitä niihin vastattiin.

Tämä reagointiero kiinnosti ja halusin että uskovaiset kertoisivat vastausta itse ongelmaan. Tässä kohden vastaamisesta näytti muodostuvan äärimmäisen vaikeaa. Olinkin iltapäivään mennessä varsin turhautunut. Vastaamisen sijaan olin kuluttanut hirvittävän paljon aikaa sen selittämiseen mitä kirjoitukseni ei tarkoittanut.

Tulkintavaikeuksien taakse arvelinkin ensin oman kirjoitustaidottomuuteni. En ole niitä selkeimpiä ajatusten ilmituojia. Mutta siinä vaiheessa kun edes jakoviestit ja täsmennykset mallia "Tässä kohden huomiotani herätti se, miten tätä kirjaa ei "maltillisten uskovaisten" (tjsp) parissa tulkita ollenkaan "militanttiateismiksi". Ei, vaikka sen sisällöllisesti on paikoin jopa verevämpää kuin monet minun lukemat muut teokset joita on kuvattu "militanttiateistisiksi". Tähän on varmasti olemassa jokin syy. Haluaisin kyllä tietää sen." eivät auttaneet, oli melko varmaa että kysymys oli jostain muusta. Jarkko Lakkisto tiivistikin tuntemukseni mainiosti "Niin, onkos fakta = fakta, sanoi sen mikä suu tahansa. Tokihan tässä on vastaava efekti kuin taannoin kun Apunen tytötteli Kukkalaa kun ei saanut tämän kritiikistä muuten otetta... Kysymys onko luonnollista että ateistien asiallisesta kritiikistä ei uskovien tarvitse välittää mutta siitä saa ärsyyntyä. Toisaalta aivan sama kritiikki uskovaisilta on sallittu ja jopa ymmärtäen hyväksytty. Tämä ihmetys ei nyt näytä aukeavan monille. Uskovaisethan tarkoituksella rajaavat omaehtoisesti väkeä ulos taivas- tai arkkihytti osuudesta jote ei ihme ettei kaikkien itselle epämiellyttävien tahojen kritiikki iske. Mutta onhan se huvittavaa että sitä jaksetaan puolustella. Ja muka olemalla ymmärtämättä mitä ydintä tässä yritettiin tuoda esille, blogikirjoituksena..."

Mutta vastauksista irtosi kuitenkin kaikesta huolimatta jotain. Päätinkin kohdella näitä epäonnistumisia osana vastausta. ; Ironista kyllä, vaikka olikin niin että tässä yritin rakentaa rauhaa ja saada uskovaisia selittämään miksi ateistien harrastama uskontokritiikki on "militanttia" ja tämän kirjan uskontokritiikki ei, niin tämä itsessään nähtiin jonkin militanttiuden osoituksena. Toisin sanoen blogaukseni väärinymmärryksen takana oli melko vahvasti ne samat syyt jotka itse asiassa johtavat näihin reagointieroihin.

Mielestäni tässä hyödyllisin oli itse asiassa varsin analyyttinen vastaus. Se oli, hyvin tyypillisesti, puolikas vastaus. Eli siinä vastattiin miksi tämä aiheena oleva kirja nähtiin asiallisena. Mutta ei miksi samoilla kriteereillä ateistien kirjaamat vastaavat ovat militanttia. Teema oli siis ymmärretty osittain. Mikä tarkastelussa tuntuikin toistuvan käytännössä kaikissa niissä vastauksissa jotka turhauttivat pientä mieltäni. Vesa Lehtinen kirjoitti "Suurin osa kirkkoväestä tunnustaa että on olemassa kristillisiä lahkoja jotka käyttäytyvät kuin kultit, haluavat eristää jäsenensä, julistavat ainoaa oikea oppia ja joilla on äärimielipiteitä. Siispä he näkevät että kirja kritisoi juuri näitä lahkoja (nimellä mainiten) eikä kaikkia kristittyjä tai kirkkoa" ... Hän myös täydensi teoriaa sanomalla, että "Elikkä ihmettelet sitä, miksi tahot, jotka ilmeisesti ovat ateistisen näkemyksen mukaan samalla puolella (kristittyjä tai sellaisiksi itseään kutsuvia), eivät automaattisesti puolusta toisiaan perusteltua kritiikkiä vastaan?"

Toisin sanoen nähtiin että olisin laajentanut kirjan uskontokritiikin joksikin joka tarkoittaisi sitä että se pitäisi tulkita ateistiseksi. Tulkintamalli tuntui toistuvan hyvin runsaasti. Eli toisin sanoen kun ihmettelin reagointieroja, vaadittiin hyvin paljon rautalankaa että asia saataisiin pois jostain sellaisesta mallista jossa uskontokritiikin pitäisi kohdistua koko uskontoon.

Teemaa voi täsmentää lainaamalla Samuli Suonpäätä. Hänen kuvauksensa toisti kaavaa, jossa "Johtuisiko se siitä, että kirja ei ole ateistinen?" Ja kun yritin täsmentää että jos samaa löytyy maltillisen ateistin suusta suunnilleen samassa muodossa niin syytetään militanttiateismista, oli vastaus "Ei. Kun "militantti ateismi" sisältää määreen ateismi. Oliko tuo kirja jotenkin ateistinen?" Ongelmana on se, että en esimerkiksi itse koe että omat kirjoitukseni olisivat ateistisia mutta niitä silti moititaan militanttiateismista. Tässäkin näytti olevan ajatus siitä että asiaa selitetään miten voidaan antaa positiivinen lausunto kirjalle. Vastaukseksi tulee ilmeisesti jokin "ateistisuuden" aura jota lienee hyvin vaikeaa määritellä.

Toki tässä yhteydessä Suonpäältä löytyi pienellä kaivamisella sellainen teoria jota en ollut itse ehdottanut. "Toinen syy on toki vähän raadollisempi. Tuon kirjan kritiikki ei miltään osin kohdistune minuun ja muodin "maltillisiin uskovaisiin" vaan heihin, jotka nyt lähettävät minulle ja monille muille hengellistä väkivaltaa sisältävää vihapostia. Miksi minua siis häiritsisi mitenkään se, että heitä kritisoidaan?" Toki tätä voidaan hieman liittää siihen miten blogauksessani kirjoitin siitä miten moittijat ovat varmasti eri henkilötä ja että he - nettipalstojenkin perusteella - moittivat myös tätä uutta kirjaa. Tosin tässäkin jää avautumatta se, mikä on se elementti joka saa maltilliset uskovaiset toisten asioiden kohdalla kirjaamaan miten tämä rakentaa uskoa kun toisessa kontekstissa se koetaan lähtökohtaisesti hyvin destruktiivisena.

Päivän mittaan vahvistuikin ajatus siitä että "Harhaanjohtajat" tulkitaan uskontomyönteiseksi vastaavanlaisin induktiivisin lisäpäätelmin kuin aivan maltillisten ateistien vastaavat tekstit tulkitaan uskonnonvastaisiksi. ; Kun jotain osiota kritisoidaan, se nähdään osana jotain laajempaa itnressiä. Kysymys olisi siis maailmankuvien taistelusta. Tai kuten Juuso Hämäläinen asian muotoili "En tiedä onko tätä aihetta syytä analysoida. Kullakin on omat luulonsa ja uskomuksensa. Kenelläkään ei parempaa tietoa." Eli tekstin nähdään aina ikään kuin ajavan jotain puolta tai laajempaa agendaa. Että tapellaan siitä onko uskovaiset vai ateistit oikeassa. (Vaikka kyseessä on rikosrekisterien läpikäynti ja niiden merkitys ontologisen totuuden ratkaisemisessa olisi ad hominemia sen ryönäisimmässä ytimessä. Sellaiseen alentumisen vihjaaminen on vakava syytös ja jos minun väittää sellaista tekevän ilman että todistaa tämän argumentaatioanalyysillä, niin onhan se hyvin lähtökohtaisesti loukkaavaa.) Ja jos kirjoittaja on uskovainen, ajatellaan että hän eriyttää fundamentalismin erikseen. Mutta jos ateisti sanoo samat asiat, tulkitana helpommin että hän moittii koko uskontoa ja yrittää kaataa prosessissa koko kirkon.

Prosessin eteneminen tuo mieleeni nykyisin passiivisen "Paahtoleipä" -ateistiblogin. Sen pitäjällä oli kielenkäytöllisesti erikoislaatuinen tapa kutsua ääriuskovaisia "hihhuleiksi" ja käyttää muihin neutraalia kieltä. Tätä käsite-erottelua oli määritelty useissakin blogauksissa. Silti blogin saama yleisin uskovaisten palaute näytti olevan sitä että valitettiin kun blogisti ei osaa nähdä että kaikki uskovaiset eivät ole sellaisia. Ja miten hihhuli on loukkaava termi maltillisesta uskovaiseta. On ilmeisen vaikeaa rakentaa rautalanka jolla viesti tulee selväksi.

Elementtejä löytyy ainakin käsitteiden liimaamisesta.

Palautteita katsellessa tuntui toistuvan jännittävä asia. "Uskontokritiikki" -sanan käyttö koettiin asenteellisena ja vääränä. Tässä tuntui toistuvan se, että uskontokritiikin koetaan tarkoittavan juuri sitä että kritiikin ei osattaisi nähdä koskevan tiettyä kristittyjen osiota.  Tätä nousi esiin jonkin verran.

Reagoinnit olivat tässä usein kuitenkin hienovaraisia. Esimerkiksi Pekka Toivonen käytti heittomerkkejä "Blogikirjoitus sai minut kuitenkin kiinnostumaan kyseisestä "uskontokriittisestä kirjasta " niin paljon, että aion lukea sen itsekin." ja tämä tarkoittaa usein sitä, että käsitettä pidetään jotenkin huonona. Täysin varmaa tulkintaa tästä ei tietenkään voi saada. Kenties lainausmerkit johtuvat siitä että hän lainasi ilmaisua ilman että otti siihen kantaa. Onneksi hieman suorasukaisempaakin palautetta tuli. Niissä selitettiin että Pellin teos on neutraali eikä uskontokritiikkiä.
1: Toisaalta osa otti asian päinvastoin. Esimerkiksi Suonpää korosti että "Ei kaikki uskontokritiikki ole ateistista." Tämä sovitettiin mitä ilmeisemmin siihen aiemmassa väliluvussa kirjoittamaani skeemaan. Voi kun saisi näiden ihmisten ymmärrykset kohtaamaan niin saisin kenties pidemmän osan kuin puolet vastauksesta.

Ajatus oli omalta kohdaltani hyvin ällistyttävä. Koska minulle on jotenkin ollut "ilmiselvää" että kun tuon esille kirkon ongelmia niin ne koskevat tiettyä fragmenttia. Olen hyvin huolellisesti välttänyt sekularismia ja yleisiä ateismivaatimuksia. (Siitä huolimatta niihin liittyviä teemoja tuodaan kommenttilaatikoihini säännöllisesti.) Korostan myös olevani uskonnoton erotuksena ateistisesta. Uskontokritiikki on mielestäni juuri eri asia kuin ateistinen bashaus joka on sanavarastossani uskonnonvastustamista tai antiteismiä. Uskovaisia nämä erittelyt eivät kiinnosta. "ne on sitä yhtä ja samaa kaikki" tulee mukaan kuvioihin. Eli kun joku harrastaa uskontokritiikkiä ja hänet koetaan "militanttiateistiksi" niin sitten tämä "militanttiateismitulkinta" värittää myös tämän "uskontokritiikki" -sanan.

Toki olen nähnyt että asiassa on muutakin; Eli sitten jos todella ajaa hyvyyden asiaa ja on kristitty joka on ihan eri asia kuin ne fundamentalistit, niin sitten he ovat hyvät ja nousevat näitä vakavia ilmiöitä eikä viestintuojia vastaan.

Uskovainen voi taas kokea asian, kuten eräs tässä nyt nimeämättä jättämäni henkilöt sanoivat "ateistien touhut eivät kiinnitä maltillisten kristittyjen huomiota eikä asia vaivaa tai kiinnosta heitä mitenkään." Tämä selittääkin aika suurelta osin syvät yksin ja ilman apua jäämisen kokemukseni. Takana ei ole ilkeys vaan se mitä uskonyhteisöt joukolla minulle tekivät olivat heille vain "jonkun toisen ongelma". Tämä asenne tiivistyy hyvinkin saamaani kommenttiin jossa on mukana suorasukainen lausunto uskontokritiikistä ja sen sovellusalueesta. "Kirja esittää perusteltua kritiikkiä tiettyjä lahkoja vastaan. Siinä mielessä kirja ei ole ”uskontokriittinen” yleisellä tasolla vaan kritisoi tietyn uskonnon sisällä toimivien ryhmien toimintaa. Minkä takia nk. maltillisen kirkkoväen pitäisi reagoida siihen muutoin kuin kommentoimalla "joo, tiedetään"?" Uskonnollisen väkivallankäytön kohteena olemisen omakohtaisesti kokeneena en kykene suhtautumaan asiaan yhtä irrallisesti ja neutraalisti. Että pelkkä "tiedostaminen riittäisi puhdistamaan omantunnon". Eli pahalle ei tarvitse tehdä mitään kun sen olemassaolon tunnustaa.

Eli tottakai jos asiat kontekstoidaan näin, uskovaiset "ottavat itseensä" paljon helpommin kun ateisti puhuu. Kysymys ei näytä olevan siitä mitä sanotaan vaan siitä kuka sanoo. Sillä sanojan identiteetistä vedetään intressejä joilla sitten väritetään kaikki mitä he sanovat. Jos uskovaisen kommentti tässä on "mitä välii", on oma fiilikseni "miksi edes yrittää"...

TL;DR

Yritin selvittää mikä on se essenssi jonka kautta uskontokritiikki - eli uskonnon, sen instituutioiden ja henkilökunnan tai sen osa-alueen valtaa ja toimintatapoja koskeva kritiikki - koetaan positiivisena ja negatiivisena. Ihan sen vuoksi että olen melko kyllästynyt siihen tilanteeseen että yritän puuttua ongelmiin.

Ongelmiin joiden kanssa olen esimerkiksi itse joutunut ja jossa koin syvän ilman apua jäämisen kokemuksen. Tavoitteeni on yksinkertainen. Että yksikään toinen ihminen ei koe samaa kuin minä. (En usko että saan itseni kuntoon koskaan. En hae toivoa siihen että jokin asia parantaisi oman mieleni ja vastaavat.)

Silti yleisreagointi näyttää olevan ylenkatse, asennevammainen kimppuun hyökkääminen, olkiukottelu, kaiken kirjoittamani vääntäminen johnkin sellaiseen muotoon että se vaatii hyvin halveksuttavia taustaoletuksia jotka koskevat minua henkilönä ja persoonana.

Ja tämä keskustelu, johon täälläkin olevat ovat vuosien varrella osallistuneet, ovat auttaneet ymmärtämään syitä siihen mikä se perimmäinen syy on. Syy on se, että minulla on väärä ideologia. That's it. Rakentavan ja ei-rakentavan viestin välillä oleva tulkinta ero on selvä. Onko teisti vai ei. Jos on, se on rakentavaa, fiksua ja hyvin kontekstoitua tiedottamista olemassaolevista ongelmista uskoa kunnioittaen. Jos ei. Niin sitten se on hirveää militantisointia.

Kysymys onkin; Onko tämä reagointitapa ja tulkintaviitekehysten heittely oikeasti maltillista. Onko tämä yhtään parempaa, rakentavampaa tai rakkaudellisempaa kuin niiden fundamentalistien öykkäily?  Tähän kysymykseen en pyydä vastauksia. Ihan siksi että sekin vääntyisi siihen että miten minä olen kammottava ihminen yksilönä ja miten tämä jotenkin on osa keskustelua jossa aiheena on "onko Jumala olemassa vai ei"...

Kirjan viesti ja muita erikoisia asioita

Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat kirjoittaneet kirjan "Harhaanjohtajat - Vahvassa uskossa". Se luetteloi ja kuvaa Suomessa tapahtunutta uskontolahkolaista toimintaa. Teos on tässä kohtuu kattava. Sisältö oli siitä kiinnostavaa, että se sisälsi paljonkin sellaista materiaalia joka on tuttu sellaisista teoksista kuin "mitä uusateismi tarkoittaa". Lähteistyskin oli suunnilleen samantasoista. Ihmeparanemisten takana olevat ilmiöt ja vastaavat ovat materiaalia joka on itselleni tuttuja jo skepsis ry:n skientistien kynästä. Kaiken maailman kohusaarnaajien saamat rikostuomiotkin luetteloidaan ja kuvataan tarkemmin ja pitkällisemmin kuin mitä olen itse tehnyt.

Pelli ja Miettinen käyttävät hyvin runsaasti nimettömiä lähteitä. Teoksessa on myös aika vahvaa moitetta. Tekoja kuvataan suoraan esimekriksi "julkisuuden hakemiseksi" ja tekojen on nähty tukevan "rikollisia päämääriä". Moitteet kohdistuvat hyvin yhteisökeskeisesti niin että moitetta saavat nimenomaan kokonaiset uskonyhteisöt. Esimerkiksi helluntailaiset. ; Teos ei ole uskontokannanottava. Se ei oikeastaan opeta miten nämä tapahtumat tulee kontekstoida tai lukea. Se jää lukijan kontolle.

Itse asiassa kirja oli sen laatuinen että monet militantiksi uusateismiksi tuomitut teokset ovat olleet sävyltään varovaisempia. Odotinkin että kirja saisi syvää moitetta. Ja kyllä internet onkin sen monin paikoin tuominnut; Teosta pidetään mustamaalauksena ja herjaavana. Sävy on tältä osin itselleni tuttua ja tuovat mieleen kirjassakin mainitun Hannu Lauerman kokemuksen siitä että vaihtoehtohoitajat ja kiihkouskovaiset voivat esimerkiksi puhelinterrorisoida öisillä puhelinsoitoilla niin että on syytä hankkia salainen puhelinnumero - jokin jota Lauerman työssään törmäämät mielenterveysongelmaiset rikollisetkaan eivät ole tehneet.

Mutta yksi taho on suhtautunut niihin hyvin eri tavalla. Nimittäin maltilliset kristityt. Tämä näkyy itse asiassa jopa kirjan takakannessa on Hannu Niskasen, emerituskenttäpiispan, arviointi; "Usko on lukemattomille ihmisille ilon ja toivon lähde. Ihmisten käsissä kaikki hyvä, uskokin, voi joskus vääristyä. Pahimmillaan seurauksena on hengellistä väkivaltaa, joka vie elämästä ilon ja ajaa epätoivoon. Terho Miettinen ja Raija Pelli muistuttavat, ettei järki ole uskon vastakohta, vaan Jumalan antama lahja arvioitaessa sitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta." Minusta tämä on erikoinen tulkinta teoksesta. Se ikään kuin tulkitaan ja sen pääpaino laitetaan johonkin joka ei ole kirjan pääviesti. Tässä mielessä lausunto on hieman hämmentävä. Kirja ei ole teologiaa eikä uskonnollinen tai uskontopoliittinen kannanotto. Se on enemmänkin rikosjournalistinen teos tietyn aihealueen rikollisuudesta.

Tässä kohden on hyvä miettiä sitä miksi reaktio ei ole se, että "militanttia" ja "väärin" tämänlainen toiminta on. Tässä kohden minulla on monia erikin teorioita joista osa on vääriä, osa mahdollisia ja kaikkia en varmasti ole edes keksinyt. (Toivottavasti tähän kohtaan tulee mielipiteenilmaisua. Itseäni ärsyttää kun uskovaiset tuomitsevat ja tulkitsevat mieltäni omien kaavojensa mukaan joten tässä kohden on syytä antaa heille lupa ilmaista oma kantansa asiaan.)

Ensimmäinen teoria koskee yksinkertaisesti kirjoittajien identiteettiä. Kysymys ei ole siitä kuka sanoo ja miten sanoo vaan se kuka sanoo ;
1: Tässä kohden Raija Pelli on ainakin minulle tuttu lähinnä "Poliisi TV:stä". Tätä kautta hän on tuttu rikosjournalisti jolla on luotettava maine. Ja "hyvän yhteiskuntaa tukevan ihmisen maine". Kun hän sanoo jotakuta rikolliseksi häneen suhtaudutaan eri tavalla kuin minuun vaikka viittaisimme samaan rikostuomioon joka on saatu samassa juridisesti pätevässä tuomioelimessä.
2: Toisaalta Terho Miettinen on semitunnettu nimenomaan ei-ateistina ja ei-uskonnottomana. Kun hän sanoo jotain se helposti tulkitaan joksikin joka "ei vastusta uskontoa" koska hän itse on uskovainen. Jos minä sanon samat asiat niin tulkitana että tämä "vastustaa uskontoa" koska en ole uskovainen. (Asia on väkevämpi jos esimerkiksi otettaisiin joku kielenkäytöltään vähemmän räväkkä hahmo. Omalla kohdallani raivotautinen temperamenttini puhuu omaa kieltään, mutta militanttiussyytteitä tulee hyvinkin maltillisille uskonnottomille hyvinkin pienestä, käytännössä mistä tahansa poikkipuolisesta, sanomisesta.)

Toisaalta ajat voivat olla muuttumassa ja tätä kautta uskovaisetkin ovat oppineet että uskonnottomia on maassamme niin paljon että heitä kaikkia ei vaan voi syyttää militanteiksi ja heitellä heitä vastaan jotain ääriliikkeilykorttia.

On myös hyvä huomata että kenties arviot eivät tule samoilta ihmisiltä. Kenties ateistien touhut eivät kiinnitä maltillisten kristittyjen huomiota eikä asia vaivaa tai kiinnosta heitä mitenkään. Ja he eivät kirjoita arvoita koska heitä ei pyydetä kirjoittamaan niitä. Jos he kirjoittaisivat arvioita, he voisivat olla hyvinkin laimeita. Tämän puolesta puhuu se, että lehdet jotka ovat kirjoittaneet tästä kirjasta ovat saaneet kommenttipalstoilleen tutunoloisia tuomitsevia ja syyttäviä lausuntoja "väkevän uskon miehiltä".

Toisaalta kirjan takakansi on arvio ja nämä eivät ole koskaan satunnaisia;
1: Takakanteen pyydetään kannanottoa ja tällöin sitä on helposti kirjoittamassa jotain asiallisempaa.
2: Ja toisaalta jos arvioon kirjoittaa jotain joka kirjan tekijöistä on tuomitseva olkiukko, se tuskin pääese takakanteen joka on kuitenkin teoksen myynnin kannalta "sen oleellisimpia mainospaikkoja". Samasta syystä elokuvissakaan ei yleensä nähdä niitä arvioijatahoja jotka antavat sille yhden tähden.

Pelli ja Miettinen hallitsevat jonkin kielenkäytänteiden mallin joka on itselleni tuntematon. Eli heillä on herkkätunteisuutta käsitellä vaikeaa aihetta siten että se ei loukkaa uskovaisia. Tätä kautta maltillisetkin uskontokriittiset ateistit pitäisi laittaa jonnekin kirjoituskurssille jotta osaisivat kirjoittaa retorisesti soveliaasti.

Paina nappia ja ei-mitään tapahtuu juuri sinulle!

"Useless Machine" tai ultimaattikone on kuuluisa laite jossa painetaan kytkintä ja sitten luukku aukeaa ja kytkee kytkimen pois päältä. Kun painaa nappia luukku aukeaa, luukku sulkeutuu ja sitten kaikki on juuri kuten alussa.

Tämä tuo mieleeni oman kotioveni ja Jehovan Todistajien välisen suhteen.

Puolimatkan huomiohuoraamo; Taustalla perverssi halu saada maksua ideologisesta masturbaatiosta

Tapio Puolimatka on kirjoittanut Seurakuntalaiseen. "Pervokulttuuri tulee seurakuntaan" Otsikko on hauska koska siinä puhutaan pervoista ja tulemisesta. Ajatus pervokulttuurista tulemisen tilassa on aina viehättänyt mieltäni.

Puolimatka on myös kirjoittanut uuden kirjan. "Seksuaalivallankumous – perheen ja kulttuurin romahdus". Juha Leinivaara ehtikin jo kommentoida asiaa lyhyesti "Paholaisen Asianajaja" -blogissaan. Itse olisin mielelläni kommunikoinut Puolimatkan kanssa filosofisestikin mutta Puolimatkan nykylinja on suojata itseään keskustelulta. Hän ei esimerkiksi toimi vanhaan tapaansa twitterissä. Onkin huomattavaa, että uuden kirjan kohdalla tilanne on kuin Leinivaara huomautti ; "Kauttaaltaan Puolimatkan kirjoitus vaikuttaa hieman ontolta. Se on tarkoitettu tietynlaisille vanhoillisille kristityille."

Onkin viehättävää huomata miten dialogista pluralismia ID -teorian puolustajien retoriikasta napannut Puolimatka "keskustelee avoimesti" nykyään ; Hän on moittinut siitä että tieteen teko voi tapahtua vain avoimessa keskustelussa jossa asioita ruoditaan. ID -teorian häviäminen debatin alla oli hänestä vaientamista ja sortoa ja muuta vastaavaa kauheaa. ; Ymmärrän toki että Puolimatka on varmasti oppinut kokemuksistaan. Julkinen keskustelu kun tarkoittaa sitä että joku tulee ystävällisesti tunkemaan "ruuvipuristinta rakkaan vihollisen päähän". Ja se mitä olemme Pianka -casesta ja Puolimatkan kokemasta julkisuusryöpytyksestä oppineet on se, että Puolimatka on mielellään "hakkaamassa" mutta hän ei itse "kestä ottaa yhtään iskua".

Olen toki esimerkiksi itse kokenut sen mitä käy kun Aidon Avioliiton nokkamiehet usuttavat "taisteluhiirensä" peräänsä. (Kiitos vaan kovasti tästäkin ihanasta kokemuksesta, Te aina yhtä Rakastettava Susanna Koivula!) Tämänlainen sähköpostitulvinta ja muu häirintä tosiaan on ymmärrettävä syy katkaista keskusteluyhteydet. Tosin minä en ole koskaan selittänyt miten tieteenteon ytimessä olisi sellainen dialoginen pluralismi jossa mikä tahansa roskanjauhanta olisi "tarpeen keskustella".
1: Olen pikemminkin sitä mieltä että tutkimusohjelmien hedelmällisyys eikä mediaan ja ruohonjuuritasolle julkaistujen tiiliskivikirjojen paksuus ja sivistyssanakirjan laajuus ratkaisee. Näin ollen esimerkiksi ID -teorian kohtalon kertoo esimerkiksi se että omat sisäiset ID -järjestelmät tuppaavat romahtamaan kuten ISCID jonka toiminta lakkasi 2014 kun ID:läiset sensuroivat toisiaan sisäisesti niin kovin että eivät saaneet yhtään julkaisua omiin juttuihinsa. Eikä tilanne ole parantunut. "Avoimen keskustelevan dialogisen pluralismin hengessä" tehtävät sisäpiirileiritykset joilla yritetään saada "avaudu vakaumuksestasi vasta kun olet opiskellut itsellesi professorintutkinto" -tyylinen dialogisen pluarlismin antiteesi jota harjoittavat vain luihut limaiset tyypit joilla ei ole kunniaa edes sen verran kuin moninkertaisesta petoksesta tuomitulla varastettujen autojen käytettyinä autoina myyvillä autokaupan halleihin ei-palkattuina soluttautuneilla autokaupustelijoilla.

Toisaalta Puolimatkan tämä kirja näyttää alleviivaavan yhden asian.

Puolimatka ei ole koskaan ollut mielipiteiden ohjaaja. Hän on aina "toisena tai kolmantena" sanomassa ties mitä asioita. Hän ei ole koskaan kehitellyt tai ohjaillut fundamentalistien yhteisöä. Sen sijaan hän on mestarillinen tiivistämään suosittuja fundamentalistien lähteitä ja listaamaan heidän mielipiteitään ja referoimaan heihin. Ja koristamaan näitä puheuta sellaisilla ei-fundamentalistisilla tyypeillä joihin em. fundamentalistit ovat viitanneet oikeuttaessaan asioitaan. Puolimatka on tässä mielessä vallitsevien fundamentalististen tuulosten tuntija ja referoija.

Tässä teoksessakin korostuu se että Puolimatka ei toimi kuten aidosti asiaansa innostuneet tyypit. Sellaiset kuin vaikkapa huolestuttavia piirteitä omaavat tyypit kuin TJT tai minä. Kun ihmisellä on kunnon innostus hän tuppaa palaamaan lempiaiheisiinsa vuodesta toiseen välittämättä siitä onko asia "kuolleen hevosen ruo(s)kintaa" vai ei. Puolimatka onkin vaihtanut selvästi aiheita pois ID -teorian tukemisesta ja Plantingan argumenttien referoimisesta. Puolimatka vaihtaa aihetta tuulosten mukana. Hän on tässä mielessä erinomainen seuraaja. Hän saa auktoriteettinsa ja arvostuksensa tätä kautta. Hän sanoo jokaisena hetkenä ääneen sellaisia asioita joita jokainen fundamentalisti haluaisi sanoa. Hän sanoo sen vain professorin auktoriteetilla ja hienommilla sivistyssanoilla.

Seurakuntalaisen tekstissä onkin sellainen "kaupallisuuden henki" joka on ollut aikaisemmin huomattavasti häivytetympää. Kirjanmyynti tuo lisätuloja ja arvostusta Puolimatkalle siinä alakulttuurissa jonka reagoinnit ja arvostus hänelle merkitsevät. Tämä ei sinänsä ole mitään kummallista. Ei minunkaan maailmassani jollain uskovaisen "mielipiteellä" ole mitään painoarvoa oman mielipiteeni muuttamisessa. (Jos he eivät arvosta niin sen parempi kikkelilleni. En vaan jaksaisi ostaa niin paljon nessuja kuin jokin Susanna Koivulan taisteluhiirten rynnistys vaatii.)

Puolimatka onkin kirjallaan tarttunut muuttuneeseen ilmapiiriin.

Ilmapiiriin jonka ytimessä on se, että homoseksuaalit pääsevät naimisiin. Ja että tosiasiassa fundamentalistit dissaavat syvästi, häijysti, ilkeästi "suvakkeja" ja "liberaaleja". Tässä mielessä onkin huomattava että esimerkiksi tuore Suomessa tapahtunutta hengellistä väkivaltaa kuvaava Pellin&Miettisen "Harhaanjohtajat" -kirja. Teoksessa kommentoidaan aika paljon helluntailaisten ja muiden karismaattisten suuntausten sisällä olevia tapahtumia ja muutoksia. Tässä yhteydessä esiin nousee ns. julkisynnit. Homoseksuaalisuus on yksi "julkisynti". Muut vastaavat ovat avoliittoja ja vastaavia.

Itse näen että tämä teos on siitä merkittävä että Puolimatka on selvästi vaihtanut fokustaan. Aiemmissa teoksissaan hän on moittinut nimenomaan homoseksuaaleja. Nyt kohteena on laajempi "seksuaalivallankumous". Kaikki tähän liittyvä on pervoa. Näin ollen heteroseksuaalisuuden sijaan kohteena on huomattavasti laajempi. Käytännässä Puolimatka onkin tässä lähtenyt tielle jossa kaikki kristillisten "perhearvojen" kanssa oleva on samaa kuin pervous. Aiheeksi on siis noussut laajemmin "julkisyntiset".

Puolimatka aloitti "pervonormatiivisuus" -sanan käytön jo vuoden 2016 lopulla. Silloin konteksti oli toki vahvemmin homoseksuaalien vastustus. Puolimatkalle kun oli ideologisesti rakasta ja tärkeää sanoa professorina minkälaisia lakeja Suomessa saa olla. Tämä kirja on kuitenkin uusi ja se on ensiaskel kohti Puolimatkan viholliskuvan oleellista laajentamista.

Pervouden tuleminen iskee silmään.

Se, mikä itselleni eniten ottaa silmään Puolimatkan uudessa kirjoituksessa on se, miten hän yrittää korostaa sitä että "pervo" -sanan käyttäminen on asiallista. ; Hänen perusteluissaan on selvästi toistuva teema siitä miten "Pervo" ei voi olla loukkaus koska asialle on konnotaatioiltaan asiallinen konteksti. Puolimatka esiintyy toimivansa tässä kontekstissa.

"Heteronormatiivisuudelle vastakkaista näkemystä kutsun pervonormatiivisuudeksi. Sen mukaan ydinperheen erityisasemaa ylläpitävien sääntöjen ja seksuaalinormien hajottaminen edistää yksilön vapautumista. Tällaista lähestymistapaa edustaa niin sanottu queer-teoria (pervoteoria). Jacek Kornak kertoo väitöskirjassaan aktivistien ottaneen omakseen loukkaavan ja halveksuntaa osoittavan käsitteen ”pervo” (queer) ja antaneen sille uuden myönteisen merkityksen. Suomen Queer-tutkimuksen Seura järjestää vuosittain pervotutkimuksen päiviä ja jakaa joka toinen vuosi tunnustuspalkinnon nimeltä ”Pervotutkimusteko”."

Tässä mielessä nostan esiin sen miten tämä on antiteesissä sen kanssa miten Puolimatka on vuosien varrella vinissyt ja itkenyt "fundamentalisti" -sanan käytöstä. Hän on korostanut että termi on konnotaatioiltaan negatiivinen ja laimentunut pilkkasanaksi. Tämä on siitä kiinnostava termi että "fundamentalismi" -sanaa käytetään myös akateemisesti ja järkevästi. Siihen liittyy teologisia tutkimuslinjoja, sosiologiaa, ideologisia tutkimuksia. Jopa oma lempilapseni, kognitiivinen uskontotiede, ottaa kantaa siihen minkälaisia psykologisia erityispiirteitä fundamentalismilla on.

Kuitenkin Puolimatkan moitteen voi ymmärtää. Se että sanalla on asiallinen konteksti ei tarkoita että se ei normaalikäytössä olisi enimmäkseen pilkallinen. Ja kohdeyleisön tapa käyttää sanaa painaa enemmän kuin mikään muu.

Tosiasiassa tätä termiä kannattaa käyttää tavalliselle kansalle suunnatussa teoksessa koska tätä kautta saadaan levitettyä sanan arkimerkityksessä olevia konnotaatioita. Puolimatka käyttää "Pervo" -sanaa voidakseen levittää tietynlaista asennetta. Ja kaikki selittelyt sille miten pervo -sanaa on toisissa konteksteissa "pervoiksi syytettyjen sisällä" käytetty ironisessa ja asiallisessa yhteydessä on merkityksetöntä koska Puolimatka ei käytä tätä termiä tässä kontekstissa. "Pervot" itse eivät hänen luokitelmaansa esimerkiksi hyväksy tai pidä tässä kontekstissa asiallisena. Mutta tämä ei tietenkään ole kenellekään yllätys.

Puolimatka kun on tyyppi joka ottaa osaa tappouhkailuja sisältäviin kampanjoihin eikä suostu tarkistamaan väitteitään sen jälkeen kun hänelle face to face asiasta huomautetaan. Hän "korjaa erehdyksensä" ties mistä ilmalevitteisistä eboloistaan jos ja vain jos asianomainen lähestyy häntä lakimies ja lakitupajuttu edellä kotiin puhelimella sen jälkeen kuin face to face asiasta huomauttanut "vuotaa" tiedot asianomaisille ulkomaille.

Koska mielestäni on reilua keskustella ihmiselle samalla tavalla kuin hän itse huutaa, olen esimerkiksi muotoillut otsikon Puolimatkan asenteita sopivasti peilaavaksi. Jotain eroakin kenties on. Roastaan paremmin kuin Puolimatka. ; Tämä varmaan johtuukin siitä että Puolimatka on pervo. Ja aivan käsittämättömän normatiivinen. Jo se miten hän mielellään laajentaa viholliskuvaansa koskemaan yhä laajempaa ja laajempaa ja yhteisössä tavallisempaa elämäntapistoa kohtaan kertoo siitä halusta missä hän haluaisi yhteiskuntaa jossa mahdollisimman moni olisi juuri hänen elämäntapojaan ja toiveitaan seuraava fundamentalisti. Tämä on normatiivisuutta by definition. Sen ääripäässä on kristillinen teokratia. Ja kristillisen teokraattisuuden kohdalla ollaan hämmentävän kiinnostuneita muiden ihmisten sukuelimistä ja niiden käyttämisestä ja esimerkiksi kaikki homoseksin harrastaminen ja avoin avoliitossa eläminen on "julkihomoutta" ja "julkisyntiä". Jos kaikki mitä tekee neljän seinän sisällä vuoteessa on odotusarvoisesti "julkista", niin onhan tässä taustalla selvästi maailmankuva joka on hemmetin perverssi. Eikä sellaisella tavallisella ja kivalla tavalla. Vaan sellaisella Axl Smith -tasolla.

Äärimmäisille!

Siilinjärvellä oli muilutettu turvapaikanhakija autoon. Hänet oli viety kauas pahoinpideltäväksi ja hän oli joutunut tulemaan omin voimineen takaisin. Yksi tekijöistä korosti että "En ole rasisti, mutta kyllähän se vähän ärsyttää, että Suomessa on paljon turvapaikanhakijoita, jotka eivät oikeasti ole turvapaikkaa vailla, yksi miehistä totesi kuulusteluissa." Lähden tästä tilanteesta eteenpäin.

Premissi 1: Tämän tyyppinen muilutus ja pahoinpitely jossa uhri on saanut ruhjeita ja viiltohaavoja on äärimmäistä toimintaa.
Premissi 2: Tekijät kertovat että he eivät ole rasisteja.
Premissi 3: Keskustelussa on usein tilanne jossa korostetaan että maltillinen maahanmuuttokriittisyys ei ole rasistista. Ja tämä ei-rasistisuus nähdään samana kuin että maahanmuuttokriittisyys on monesti aivan asiallista ja maltillista. Oletetaan että tämä ajatusmaailma on tosi.

On selvää että nämä lähtökohdat eivät voi kaikki pitää paikkaansa. Jokin premissi on siis virheellinen. (Ristiriidan laki.) En halua elää maailmassa jossa premissi 1 kyseenalaistetaan. Tässä mielessä maailma joko on epämiellyttävä ja minulle sietämätön. Tai sitten jompi kumpi jäljellä olevista premisseistä on virheellinen.

Tässä kontektissa tilanne onkin seuraava;
Premissi 2 on virheellinen; Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat valehdella. Sanoa, että eivät ole rasisteja vaikka ovat.  Joka tarkoittaa sitä, että puheet ja itseidentifioinnit eivät ole argumentti sen puolesta että ei ole rasisti. Pelkkä ei-ei-en-ole-natsi ei ole argumentti tai todiste sinällään. Käsienpesu ei siis auta vaan olisi perusteltava miksi ei olisi rasisti.
Premissi 3 on virheellinen. Pelkästään se että et ole rasisti ei tarkoittaa sitä että et olisi äärimmäinen tyyppi. Voit silti olla vaarallinen ja kontrollin tarpeessa oleva väkivaltainen paska. Ja tältä puolustautumiseksi ei tietenkään riitä että sanoo että "en ole rasisti". Koska väkivaltaa tukeva ja ymmärtävä alempitasoinen ihminen voit olla tästä huolimatta. Voit silti olla äärimmäinen ääri-ihminen.

Itse näen että on humaanimpaa olettaa että premissi 3 on virheellinen ellei tarjolla ole jotain erityisiä todisteita siitä että henkilö on rasisti. Esimerkiksi puheet rotujen välisistä tasoeroista ja puheet alempirotuisten ihmisten lisääntymisen kontrolloimisesta tekee sinusta melko lailla määritelmällisesti rasistin.

Tätä kautta voidaankin päästä siihen mikä ylipäätään on kulttuurissamme vialla. Se on se, että ääri-ideologiat tupataan muokkaamaan sitä mukaa miten äärimmäisiä mielipiteitä ihmiset kannattavat. Mutta sen sijaan aika vähän katsotaan sitä minkälaisia keinoja ja valtarakenteita mielipiteisiin liittyy. ; Ja tämä on itse asiassa jokin josta olen itsekin tavallaan hyötynyt. Sillä kun minun mielipiteitäni katsotaan, ne ovat itse asiassa aika tavallisia, jopa latteita. Minun ideologiani ei ole mitenkään äärimmäinen tai kova. Sen sijaan minulla on raivotautinen temperamenttityyppi. Ja koska mielipiteeni ovat kohtuullisia, moni sekoittaa tämän siihen että olisin miellyttävä.

Kun esimerkiksi nykyään katsotaan rasismia, aiheeksi tulee usein kysymys siitä kuka on rasisti ja kuka ei ole. Tällöin aihe siirtyy oikeudenmukaisuusteorioista ja valtarakenteista viestintuojaan ja yksilön identiteettiin. Tämä on toki riemuisaa jos tykkää yksilöiden mollaamisesta. (Kukapa ei tästä joskus nauttisi? Ei ehkä eettisin tapa nautiskella, mutta silti jossain tilanteissa yksi hauskimmista.) Kun kysytään "kuka on rasisti" asetetaan itse asiassa kolme keskustelukulttuuria;
1: Maltillinen aito kiinnostus määritelmiin. Tätä kautta haetaan aidosti menetelmiä tunnistaa ilmiötä ja tätä lähestytään täysin analyyttisesti.
2: Halutaan luoda jokin määritelmä jonka avulla voidaan tuomita natseiksi laajasti poliittisia ryhmittymiä joilla on eri mielipide kuin itsellä.
3: Halutaan esittää tämä kysymys jotta voitaisiin alleviivata sitä miten kaikissa määritelmissä on tilaa trollaamiseen tai johonkin muuhun hankaluuteen jonka jälkeen ketään ei saisi sanoa rasistiksi ja tätä halutaan käyttää jotta voidaan mollata "suvakkeja".

Näistä kolmesta kohta 1 on käytännössä teoreettinen. Jos kuvittelet että juuri sinä edustat tätä kantaa, niin haistakaa paska. Anteeksi epäkohteliaisuuteni, korjaan vähän sanomisiani. Olkaa hyvä ja haistakaa paska. ; Tilanne on maassamme juuri nyt valtapoliittisesti ja sosiaalisesti sen verran värittynyt että uskallan tämänlaisen yleistyksen tehdä.

Kysymykset siitä "kuka sydämessään tarkoitti mitäkin" vetoaa sisäiseen maailmaan ja intentioihin. Ja ne ovat subjektiivisia. Maailmankuva, kyynelsilmin oikeudessa selitetyt puheet "vilpittömyydestä ja rehellisyydestä" ja "vitsailu" voidaan sovittaa miltei mihin tahansa. Tätä kautta ihmiset voivat valehdella niistä tai kyhätä niihin liittyviä erilaisia tarinoita jolla leimaavat kanssaan erimielisiä. Toki näitä on hyvä mietiskellä mutta ne menevät helposti yli. (Ei sillä että en käyttäisi keinoa itsekin joskus.)

Mutta käytännön tasolla kannattaa katsoa jotain ihan muuta. On melko turhaa keskustella siitä ovatko ihmiset hyviä vai pahoja. (He ovat ensi sijassa ignorantteja idiootteja ja toissijaisesti pahoja. Hyvyys tulee vaikeasti. Siksi hyveet ovat arvostettavia. Juuri harvinaisuutensa ja ainutlaatuisuutensa vuoksi.) Kysymys on siitä että on katsottava että (1) rakentaako keskustelu vai lisääkö se kansan jakautuneisuutta (2) antaako tämä puhe politiikassa tilaa rasismille ja rasistisille mielipiteille (3) tukeeko tämänlainen esiintyminen poliittista näkyvyyttä toimille joissa halutaan kovia keinoja käytännössä tehtäväksi. (4) Liittyykö asiaan rahansiirtoja ja jos näitä on, meneekö raha poliittisesti yksisilmäiseen agitaatioon joka vaikuttaa olevan aina yhtä ihmisryhmää vastaan - tai kääntäen laatujournalismiin jossa tuetaan faktantarkistusta teoretisoinnin ja matutunteilun sijaan.

Siksi on turhaa kysyä että "Onko tosiaan niin että ihminen on rasisti jos häntä ärsyttää että Suomessa on paljon turvapaikanhakijoita, jotka eivät oikeasti ole turvapaikkaa vailla?" (Vastaus on todennäköisesti "ei".) Sen sijaan täytyy kysyä että "ovatko nämä pahastuneet ihmiset esimerkiksi klikkauksillaan antamassa mainosrahaa ihmisille joista on nautinnollista jakaa maahanmuuttajien itsemurhavideoita kaiken kansan töllisteltäväksi ja onko tämä töllistely itsessään hyveellistä toimintaa vai ei?" Tai "lietsovatko nämä rummunpäristäjät vitsailuillaan kuinka ison kasan yksittäisiä hulluja muiluttamaan tai ajamaan rekalla väkijoukkoon". Tässä kohden uskallan sanoa että islamismi lietsonee rekka-autoilua ja suuri osa "vilpittömän ei-rasistisesta vitsivitsikänniläpästä" tukee tämän muilutustapauksen tyylistä tapahtumaa. Sen sijaan suvakkius lietsoo korkeintaan mielisokeutta jossa luullaan että ihmiset voivat olla jotain viattomia seinäkukkasia jotka eivät tapa toisia tai kuskaa heitä hakattavaksi. Mielestäni tämä viimeinen ei ole paheellista. Se on vain tyhmää.

pro potentiaalinen kristitty

Kristityt korostavat olevansa pro-life. Elämän puolella. Kuitenkin hyvin usein on selvää että tämä on heitto jota ei kovin konsistentisti seurata. Henki on samanlainen kuin ihmisellä joka on ensin selittämässä "All life matters" kun joku moittii sitä että erityisesti mustat tulevat polisien ampumaksi. Mutta jotka sitten iloitsevat kun laittomat maahanmuuttajat palautetaan hengenvaarallisiin oloihin. Samoin voidaan nähdä että kuolemantuomioiden kohdalla aika moni kristitty kannattaa niitä vaikka on pro-life. Koska elämän arvo ei olekaan heille ehdoton ja absoluuttinen vaan sen voi menettää tietyillä ehdoilla.

Voidaan sanoa että ei tämä tähän jää. Kristityt ovat halukkaita puolustamaan potentiaalista elämää mutta vain hyvin harvoin oikeaa elämää. Abstraktiosta tehdään konkreettista ja konkretia unohtuu. Pro-lifeläisten elämä ja argumentisto onkin reifikaation läpitunkemaa. Tätä ei voi pitää enää edes järkevänä tai älyllisenä maailankuvallisuutena. Se säilyy domeenispesifisti siksi että ajatteluperiaatteita ei laajenneta koskaan niiden spesifeistä ympäristöistä muualle. Näin kokonaisuus on epäkoherentti tavalla jossa "voitetaan taisteluita" siten että kaikkiin on yksittäisiä argumentteja. Mutta kokonaisuus tuhoutuu. Tämä on siis jotain jota ei enää voi oikeuttaa muulla kuin järjen hylkäämisellä. Toisin sanoen tämänlaisen puolustaminen kulttuurisena onnistuu vain uskonnoilla. (Ideologiat joutuvat koherentisoimaan näkemyksiään koska heillä ei ole kaikkivaltiasta joka voi tietää yksityiskohdat puolesta.)

Kristillisyydessä onkin sellaisia hyvin yleisiä linjoja joissa puolustetaan abstraktia asiaa ja tämän edessä ollaan valmiita tuhoamaan aktuaalisia asioita.

Esimerkiksi nykyajan kristitty maahanmuuttokriitikko korostaa että hän ei ole rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Kritiikin kohde on yleisesti ottaen islam. Prosessissa otetaan kulttuurinen kehitelmä - kristittykin varmasti on iloisesti sanomassa että Allah ei ole mikään titeteen objektiiviseksi tosiasiaksi todistama Tosi Jumala - on jokin jonka kautta voidaan aivan oikeasti asettaa ihmisiä hengenvaaraan. Pro life ei selvästi koske "laittomia ihmisiä".

Toisaalta kristityt haluavat että he elävät kristillisessä valtiossa. Ja siinä asuvia saman maan kansalaisia ei sotatilan tullen kohdeltaisi yhtään sen paremmin. He saavat eläessään kuulla moitteita siitä miten heidän pitäisi puolustaa Suomen kristillistä kulttuuria jolle ovat loisia, vapaamatkuistajia tai turmelijoita. Ja sitten heidän muka jotenkin pitäisi kuolla sotimalla tämän järjestelmän puolesta. Ja tässä yhteydessä valtio ja sukupuoli ovat kiinnostavia. Sitä ei olla sotaa vastaan vaan sitä mieltä että miesten tulisi sotia henkensä selvästi vaarantaen siksi että on kaksi konseptia (1) uskonto ja (2) isänmaa. Tässä yritetään vedota normaaliin omien läheisten puolustamiseen mutta tosiasiassa valtio on täysin inhimillinen abstraktio. Ihmisten pitäisi esimerkiksi suojella maan rajoja. Valtiot ovat kuitenkin kulttuurisia sopimuksia eivätkä ne rajatkaan ole mitään konkreettisia asioita jotka olisivat olemassa ihmisten keinotekoisen sopimusympäristön ulkopuolella.

Ja älkää ymmärtäkö minua tässä väärin. Itse kannatan termejen käyttöä monessakin mielessä ; Ensinnä on olemassa luonnontieteeseen liittyviä ilmiöitä joihin liittyy tietämistä. Episteeminen pohja on hyvä asia käyttää käsitteitä. Toisaalta valtio ja kulttuuri ovat hyviä siinä mielessä että ne ovat käytännöllisiä. Esimerkiksi rahalla on väliä vaikka se on sosiaalinen sopimus. Sosiaalinen sopimus on ihmisten luomaa mutta kätevää.

Mutta selvää on että näitä abstrakteja asioita käytetään tilanteissa joissa ei selvästi puolusteta elämää ehdottomana ja vaalittavana asiana. Ja syy siihen miksi näin tapahtuu niinkin usein ei ole mitenkään yllättävää. ; Argumentaatio löytyy suoraan fundamentalistien raamatuntulkinnoista ; Kun katsotaan vanhan testamentin tulkintaa vastaan tulee se miten Vanhan testamentin puolella Jahve käskee israelilaisia tappamaan kanaanilaiset. Kanaanilaisten raskaana olevien naisten vatsat tuli halkaista esimerkiksi. Tätä käskyä on teologisoitu runsaasti. Ja toistuvana teemana on se että pro-lifeilylle löytyykin kivasti poikkeuksia joka tekee siitä varsin ei-pro-lifen. Esimerkiksi William Lane Craig ja Pat Robertson ja monet muut fundamentalistien kovasti kovasti ja vielä enemmän arvostamat ei-pahat-naturalistit ovat selittäneet sitä miten kanaanilaisten vauvoista olisi tullut vääräoppisia ja osa heistä voisi jopa kostaa vanhempiensa kaltoinkohtelun.Nämä vauvat olisivat siis päätyneet kuoltuaan Helvettiin ja siksi heidän tappamisensa oli asianmukaista.

Tämä tarkoittaakin sitä että eivät he puolusta edes potentiaalista elämää. He puolustavat näkemiään potentiaalisia kristittyjä. Tämä selittääkin miksi esimerkiksi "laittomien ihmisten" raskaanaolo ei ole tuntunut vaivaavan moniakaan sellaisia Pohjanmaalaisia Hyviä Kristittyjä jotka ovat minulle tuomitsemassa naturalismin moraalirappiota vedoten siihen että elämän arvo on absoluuttinen ja abortti on murha. Eivät nämä ihmiset ole koskaan olleet pro-life. (Tosiasiassa osa heistä voisi nauttia myös siitä että ampuisivat minua päähän. Se ilahduttaisi kovasti heidän kristillisen rakkauden pullistamia kikkeleitään.)

Horizon Zero Dawn; Tarina luonnosta ja identiteetistä

Nature vs. Nurture on argumentaatiota siitä kuinka ihminen on se joka on. Onko se ympäristö jossa hän elää vai onko se peritty ja synnynnäinen ominaisuus. Voiko ihminen syntyä älykkäänä tai pahana.

Moni korostaa kasvatusta. Että koulutus on tärkein osa kun persoonaa kehitetään. Tässä mielessä ”postmoderni feminismi” on hyvinkin samaa mieltä feminismiä moittivien ja kristinuskoa puolustavien arvokonservatiivien kanssa. Osittain tässä on varmasti takana sekin että kulttuuria korostavat ja sen merkitystä painottavat ovat usein itse jotenkin vihkiytyneet tähän kulttuuriinsa.

Kulttuuria ja kasvatusta korostavat kertovat enemmän siitä että ihmiset ovat tekojensa summa. Ja että yhteiskunta kasvaa tehokkaammaksia ja eettisemmäksi. Erikoislaatuiset ihmiset eivät olisi amerikkalaisen ihanteen tai kokoomuksen mallin mukaan jotain joka on ansaittua tai hankittua ; Mallia kuvaa ajatus ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” jossa jokainen voi menestyä kun vain yrittää riittävästi. Itsellenikin koulutuksen painottaminen on helppoa. Intellektuellejen ihanteiden tukeminen kun on vähän kuin itseään äänestäisi.

Toisaalta kulttuurisen menestyksen päässä on tekno-optimismi jota molemmat kasvatusta korostavat puolet tuppaavat varomaan; Intellektuellit voivat viitata Fenomenologi Edmund Husserliin, jonka mukaan luonnontieteessä on sisäänrakentuneena pyrkimys pinnallistaa itsensä ja unohtaa oma ontologinen eli olemassaoloa koskeva alkuperänsä. Myös Heidegger on korostanut miten teknologia on uhka ja toteaa että halu isännöidä teknologiaa tulee sitä epätoivoisemmaksi, mitä enemmän teknologia uhkaa luisua ihmisen hallinnasta. Kulttuurifilosofi Oswald Spengler näki tieteen ja teknologian kulttuurin tuotteena ja kyseenalaistaa tällä tavoin niiden taakse nähdyn objektiivisuuden ajatuksen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on faustisen kulttuurin ja sielun ilmentymää ja sen itsetoteutusta ja se kehittyy kulttuurissa vaikuttavien perusmyyttien varassa.

Kulttuuri voidaankin nähdä jonain joka ohjaa yhteiskuntaa ja kulttuuria ja ihmistä. Tässä mielessä kun ihminen puhuu identiteetistään, hän helposti päätyy ottamaan kantaa hyvinkin moniin aiheisiin ja asioihin. Tämä tekee niiden käsittelemisestä vaikeaa. ; Vaikeutta ei vähennä se että ratkaisuksi usein tarjotaan myyttejä ja muita vastaavia asioita vaikka näiden perustalle ei ole oikein annettu muuta kuin että tiede ja teknologia ei toimi. Mikä on harvinaisen heikko argumentti sille että sen kanssa vallasta kilpaileva olisi sitten jotain joka toimisi.

Toisaalta kristilliseltä puolelta on tullut paljon tiedekritiikkiä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on moittinut kovasti skientismiä. Hänen reagointejaan ei voi lukea miettimättä sitä miten hän kokee, että skientismin uhka on siinä että sen kautta ihmiset voisivat kokea että uskonnosta tulisi tarpeetonta. Hän moittiikin ennen kaikkea sitä että skientistit uskovat voivansa vastata kaikkiin kysymyksiin ja tätä kautta uskonnollisille vastauksille ja vallankäytölle ei jäisi tilaa.

Tämä korostuu usein siinä miten tieteen kerrotaan olevan myytillistä. Jos evoluutioteoria ottaa kantaa ihmisen alkuperään ja tätä kautta kertoo luomismyytin. Joka kertoo että ihmiset ovat ”vain eläimiä”. Niin kai samalla järjellä sitten se joko täyttää myytin humanistisen sisällön. Tai sitten tosiasiassa myös selitys jossa ihminen on syntynyt Jumalan luomana on tekninen tosiasioita koskeva väite joka samalla tavalla kategorisoi ja järjellistää ihmistä ja ihmisyyttä ja puristaa sitä synnin tapaisiin konsepteihin. Konsepteihin jotka ovat identtisiä tieteen mekanistisen järjen kanssa miinus niiden koeteltavuus empiirisillä koejärjestelmillä.

Horizon Zero Dawn on pelinä tämän kaiken ytimessä.

Peli kertoo hyvin suurelta osin luonnon voimasta. Tässä mielessä se on mennyt sanomassaan itse asiassa melko pitkälle geneettisen determinismin suuntaan. Tässä mielessä se viestii että erikoislaatuinen ihminen on erikoislaatuinen ihminen syntyjään.

Tämän voi oikeastaan kertoa melko paljon Aloysta. Peli alkaa sillä että hän ei tiedä vanhempiaan. Häntä kutsutaan ”äidittömäksi”. Koska hänet on vain löydetty mystillisesti tärkeän luolan ytimestä. Myöhemmin paljastuu että Aloy on teknologian tuottama klooni. Aloy on neitseettä syntynyt siinä mielessä että hän on puhtaasti teknologinen inventio ; Tekoäly Gaila on rakentanut geneettisen kloonin Elisabet Sobeckista, tuhat vuotta aiemmin eläneestä tiedemiehestä jonka projekti Gaia -projekti oli. Synä on se, että Gaian osakokonaisuus, maapallon elämän ”uudelleenboottaamisen” spesialisoitunut ohjelma Hades, tuppaa aktivoitumaan ja tuhoamaan kaiken elämän maan päältä. Siksi että se tekee mitä se on ohjelmoitu tekemään ; Tuhoamaan maaprojektin siinä vaiheessa kun se on astunut tuhon tielle. Tielle jonka päässä on globaali ekosfäärin tuhoutuminen.

Aloy on kompetentti. Hänet on kasvatettu luolamiesmäisissä oloissa. Mutta hän on itse päätellyt esimerkiksi sellaisia asioita kuin että maa ei ole litteä. Sekä Aloy että Sobeck ovat älykkäitä ja kompetentteja naisia joita on tarvittu maailman ainoana toivona.

Kaikkien mahdollisuudet eivät tätä kautta ole tasa-arvoiset - eikä takana ole välttämättä yhteiskunnan epäreiluus vaan biologia. Tässä mielessä peli tekee aika epäsuositun kannanoton. Näkemys on jotain joka tuo mieleeni skeptikko Michael Shermerin. Hän on korostanut sitä miten jos oikeiston ongelmana on että sorrutaan kreationismiin, niin vasemmistolaiset sortuvat usein kognitiiviseen kreationismiin – uskomukseen, että evoluutio ei voisi selittää ihmisen psykologiaa vaikka se selittää ihmiskehon piirteitä. Hänestä kognitiivisten kreationistejen tulisi ymmärtää että evoluutiota tapahtuu myös kaulasta ylöspäin.

Tässä kohden onkin syytä katsoa tarkemmin maailmanmekaniikkaa. Myös siinä näyttää olevan sellainen sävy että ”luonto keksii aina keinot”. Luonto on teknologiaa vahvempi. Tämä teema korostuu etenkin alkupuolella peliä. Itse asiassa taustatarina tässä vaiheessa näyttääkin sellaiselta että se on kuin suoraan Pentti Linkolan ajatuksista. Linkolan mukaanhan jopa kivikirves on ollut epäreilu innovaatio. Hänestä ihmiskunta on evoluution tuottama onnettomuus, joka uhkaa biosfääriä sellaisella tavalla että ihmiskunnan sukupuutto olisi biosfäärille parasta.

Myös pelimaailma näyttää menneisyyskertomuksessaan tältä. Teknolgisten ihmisten saavutukset olivat liitoksissa sen tuhoon. Ja sen jälkeen maa pääsi tuottamaan uutta elämää.

Tämä tosin muuttuu hieman. Pelin edetessä nimittäin opitaan että biosfääri on todellakin tuhoutunut loppuun asti. Toisin sanoen kaikki puut ja muut vastaavat elävät olennot ovat peräisin Gaian geenipankeista. Toisaalta Gaia on tuottanut myös robotteja jotka osallistuisivat maan elinkelpoiseksi muuttamiseen ja elämän ylläpitämiseen.

Pelin kauhistuttava tekoäly - joka saa HALin näyttämään pervolta naapurin sedältä- eli Hades taas on hätäkytkin joka aloittaa prosessin alusta kun se on päätynyt umpikujaan vievälle tielle. Tässä kohden on oireellista huomata että Hades - tai oikeastaan Hadeksen luonut koodari, mutta peli rinnastaa aliohjelmat niitä ohjelmoihiin persooniin niin että he ovat koodaajiensa omia kuvia, tavallaan näiden jatkeita - on tuhonnut luolissa Apollo -projektin. Apollokin oli, kuten Hadeskin, alaosa Gaia -projektia. Se talletti tietoa ja kulttuuria taiteita ja luonnontieteitä myöten. Sen ideana oli opettaa maan ihmisille historiasta ja saavutuksista jotta ihmiskunta voisi jatkaa elämää teknologisesti kehittyneenä yhteiskuntana ja välttää samat jo tehdyt virheet.

Ohjelmat on toki opetettu olemaan itsekriittisiä ja oppimaan ja tätä kautta ne eivät vain seuranneet ohjelmointiaan. Hades selvästi on kokenut Apollon hyvin oleellisesti biosfäärin vaarantavaksi. Tässä kohden sen kohdalla syntyykin verrokkeja toiseen äärimmäiseen hahmoon, Theodore Kaczynskiin eli ”unabomberiin.” Hänhän näki mm. että konservatiivien ongelmana on se, että he haluavat pitäytyä tiettyihin arvoihin samalla kun he kannattavat teknologiaa joka muuttaa ympäristöä niin että nämä arvot menettävät käytännöllisyyttään. Ja hän kannatti teknologisuuden purkaa; Hänestä järjestelmää ei voisi uudistaa siten, että vapaus sovitettaisiin yhteen teknologian kanssa. Ainoa reitti ulos olisi vapautua koko teollis-teknologisesta järjestelmästä.

Tämä käänne onkin hyvin kiinnostava. Gaia on Sobeckin tuottama tekoäly joka haluaa estää reboottauksen ja tuottaa tätä kautta geneettisen koodin itsensä keksijästä. Koska uskoo että Sobeckille mikään ei ole mahdotonta. Tässä vaiheessa tarinaan tulee kannanottoja jotka liittävät identiteetin sellaiseen kulttuuriseen ilmiöön kuin uskonnot ja Jumalat. On vaikeaa nähdä kuka on luonut minkäkin tahon omaksi kuvakseen. Ja tätä kautta pelissä syntyy reaktioita siihen mikä on uskonnon funktio. ; Jos tekoälyllä on toivoa ja luottamusta itseään mahtavampaan, se näyttää joitain uskonnollisia piirteitä.

Peli tekee tämän mielestäni hyvin. Aloy on hyvin skeptinen hahmo. Hän ei ole suoranaisesti uskonnonvastainen mutta hän on selvästi uskonnoton. Nimenomaan siinä mielessä että tällä ei ole mitään merkittävää roolia hänen omassa toiminnassaan. ; Tässä kiinnostavaa on että Aloy on pelin kompetentein hahmo ja pelin protagonisti. Ja tässä mielessä voisi ajatella että pelimaailma syöttäisi hänen näkemyksensä vahvasti totena. Tätä korostaa se, että peli on hyvin lineaarinen ja Aloy toimii kaikissa tilanteissa eettisesti hyväksyttävillä tavoilla samalla kun hän on myös älyllisesti erittäin kyvykäs.

Nämä asiat esitetään hyvin hienovaraisesti ja kompleksisesti pelistä. Kaikesta Mary Sueudestaan huolimatta Aloyn kanta ei ole selvästi kaikki mikä merkitsee tai painaa. Ja peli asettaa häntä vastaan useita näkemyksiä. Osa niistä on alleviivattuja ja yksinkertaisia ja niitä kerrotaan ääneen. Mutta peli toisaalta kontrastoi hienovaraisimpia asioita hiljaisuudella ja sillä mistä ei puhuta. Ja nimenomaan tämä tuo peliin sellaista kulmaa joka on siitä harvinainen asia kaltaiselleni katkeroituneelle naturalistille ; Siinä on jotain joka on hengellisyydelle myönteistä ja kuitenkin vaikuttavaa. Ilman että tämä jotenkin olisi valtasuhde tai jokin joka jotenkin edes nollaisi Aloyn näkökannat virheellisiksi.

Yksi asia, olipa ihminen tai kone, voi uskoa että sen luoja on nähnyt asiat paremmin kuin se itse. Ja ihmisillä tai koneilla on jokin liitos alkuperäänsä. Gaia näkee että Sobek voi tehdä mitä vain. Se on hyvin vahva ilmaisu. Jos kone luottaa luojaansa ja luo ihmiskunnan, ja ihmiskunnan joku heimo alkaa palvomaan tätä tekoälyä Luojanaan, voidaan nähdä että heimo on primitiiivinen mutta ei tavallaan millään relevantilla tavalla väärässä.

Tästä kenties hienoin kuvaus löytyykin kun Aloy pääsee selvittämään omaa alkuperäänsä. Kun hän saa tietää että hänellä ei ole äitiä, hän kokee itsensä merkityksettömäksi. Hän kokee vertautuvansa vain koneeksi joka on tehty täyttämään tietty funktio ja merkitys. Häntä kohdellaan vain välineenä joka hän onkin. Häntä kontrastoi suoraan ääneen sanottu lausunto siitä että hänellä on tosiasiassa kaksi äitiä - Gaia ja Sobek. Ja että ihmiskunnan ainoaksi toivoksi rakennettu on itse asiassa mahtipontisen merkittävä ja merkittävyyttä alleviivaava asia.

Kun Aloy sitten poistuu luolasta, monet pitävät jo teknologisen bioskannerioven avautumista ihmeenä (vaikka se onkin geneettinen ominaisuus) ja pitävät Aloyta Jumalan valittuna. Aloy itse kiistää kovasti tämän ja käy nostamassa polvistuvia ihmisiä ylös. Hän on jopa vihainen siitä että ensin häntä ei haluttu ottaa heimoon ja kohdeltiin ulkopuolisena jolle ei puhuta. Ja sitten he olivat halukkaita palvomaan häntä.

Tämä kiistäminen ei kuitenkaan samanaikaisesti ole jotain jossa heimolaiset olisivat oleellisesti väärässä. Mikään mukana ollut konsepti ei vain ollut sellainen henkiä ja sieluja sisälläänpitävä kuin he luultavasti ajattelivat halutessaan kuvata hengellisiä ilmiöitä viittaamalla asioihin jotka ovat tavallaan kannanottoja sen toimintaperiaatteesta.

Heimon ja Aloyn kuvaukset maailmasta sopivat itse asiassa yhteen maailman mekaanisten tosiasioiden kanssa. Ainoastaan metafyysiset mekaniikat olivat sellaisia joissa on voitu tehdä virheitä. Mutta tulkinnat ovat jotenkin vahvempia ja virheitä kestävämpiä ja tätä kautta maailmankuvat ovat ehyempiä kuin maailmankuvaukset. ; Ja sillä onko agnostikko, ateisti tai uskovainen. Muodolla ei ole väliä vaan se, että sen ottaa. Ja olipa se mikä tahansa, sen ottamisella on väliä koska olet älyllinen olento. Ja älyllisen ihmisen pitäisi miettiä muitakin kuin itseään ja omaa maailmankuvaansa ja miettiä miten voisi auttaa muita. Maailmankuvallisten kiistojen sijaan kannattaisikin keskittyä siihen, miten erilaisten maailmankuvien oman edun kannalta olisi hyväksi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. Tämä on pelin sanoma. Ja jotain joka on institutionaalisissa uskonnoissa yleensä epäonnistunut. Kenties siksi että niissä on mukana samanlainen ajatus Totuudesta joka on pelottanut monia humanisteja luonnontieteessä ja teknologiassa. Ja kenties näissä peloissa on ollut takana kaikesta huolimatta jotain järkeä vaikka ne eivät olisikaan universaalin kattavasti totuudenmukaisia..

Tuotantotavat muistuttavat toisiaan...

1700 -luvulla painoteknologia oli kehittynyt. Tästä seurasi se, että keksittiin uusi tapa tehdä kirjallisuutta. Keksittiin kolmiosaiset romaanisarjat. Niissä ideana oli se, että ihmiset houkuteltiin ensimmäisellä osalla maailmaan ja loput osat ostettiin jotta tiedettäisiin loput.

Näkemystä palasteltiin luonnollisesti enemmänkin. Syntyi sellainen formaatti kuin "penny dreadful", pieni vihkomainen osa joka tuotti sarjakertomuksia. Joskus näistä osista koostettiin sitten kolmiosaisia romaanisarjojakin. (Osa kirjasarjoista noudatti tätä logiikkaa kauan ja tehokkaasti. Esimerkiksi Burroughsin "Tarzania" on julkaistu ties minä jatkokertomuksina ja kirjasarjoina.)

Sama pienentämisen ja sarjoittamisen logiikka toimi myöhemmin myös sarjakuvien moottorina. Jossain mielessä supersankaritarinat ovatkin hyvin samantapaisia kuin "penny dreadfulit" joita moitittiin pinnallisina ja tunteiden lietsomiseen perustuvana matalimman tason tarinankerrontana. (Osittain syystä.)

On itse asiassa kiinnostavaa huomata miten monissa peleissä on samanlaista ideaa. Moni peli on kokeillut ns. mikromaksuja. Pelaajat ovat kokeneet ne monesti turhana rahastuksena ja niihin suhtaudutaan suurella vastahankaisuudella.

Siksi onkin keksitty että on tehtävä (a) pelisarjoja jotka kasvavat kokonaisiksi franchaiseiksi. (2) Toisaalta peleihin myydään maksullisia lisäosia ja täydennysosia joita ei usein edes voi ostaa yksinään ja irrallisina. (3) Lisäksi jopa yhden pelin sisältöä voidaan tuottaa vaikka viikko kerrallaan. Etenkin Telltale Games on tullut kuuluisaksi siitä että se myy pelejään "episodi kerrallaan". Sen pelit ovat "valitse itse tarinasi" -pelejen klassikkoa ja he ovat tehneet toimivia pelejä mm. "Tales from the Borderlandsin", "Walking Deadin" ja "Wolf Among Us"in tyylisiä kaiken kaikkiaan toimivia pelejä. Kun tarinoita on levitetty luku kerrallaan jopa vain kerran kuukaudessa, on samalla lietsottu spekulaatioita ja pelaajien teorioita siitä mitä käänteitä ja yllätyksiä on jatkossa luvassa.

Näen että ihmiset eivät koe näitä "samalla tavalla rahastuksena" kuin mikromaksuja. Ja siksi ne ovat "PR-siistiä tapaa kääriä tuohta". (Toki vastahakoisuus ja rahastuksesta valittaminen ei tarkoita samaa kuin että kuvetta ei kaiveltaisi".) Tässä luku kerrallaan julkaisemisessa on varmasti hyvin sama toimintalogiikka kuin "wanhassa englannissa".

Uskonkin että ihmiset ovat melko lailla samanlaisia aina. Menneisyyden "penny dreadfulejen" moittimiskulttuuri muistuttaa siitä miten (a) moralisteja on aina ja (b) he ovat hämmästyttävän usein oikeassa sanoessaan suurinta osaa tuotoksista roskaksi. Toisaalta samalla ei voi olla muistamatta sitä että esimerkiksi nykyään kovasti arvostettu Charles Dickens sai teoksilleen laajaa lukijakuntaa julkaisemalla "penny dreadfuleja".

Kun nykyään moralisti haukkuu konsolipeliä, sen moraalia turmelevaa sisältöä ja väkivallalla mässäilyä, tiedostan että hän ei ehkä asenteellisuudessaan osaa tunnistaa tulevaisuuden klassikoita. Mutta silti ei ole vaikeaa myöntää että suuri osa julkaistuista peleistä on itse asiassa aika heikkotasoisia.

Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.