Itsepetoksen luokittelusta.

"...toiminta ei siinä mielessä ole tahallista, että hänen tarkoituksenaan olisi johtaa itseään harhaan tai että hänen intentionaan olisi itsepetos. Hän ei ainakaan tietoisesti yritä pettää itseään, vaikka hän pettääkin. Hän uskoo tekevänsä hänelle luonteenomaista huolellista työtä. Tosiasiassa hän kuitenkin tekee alkeellisia virheitä, joiden aiheuttaja on halu elää ja olla terve. Itsepetos on siis eri asia kuin pelkkä huolimattomuus tai tyhmyys, sillä itsepetos johtuu halusta, että asiat olisivat tietyllä tavalla. Itsepetos ei kuitenkaan ole tavanomaisen petoksen tavoin harkittua."
(Juha Räikkä, "Itsepetoksen filosofia", sivu 19)

Juha Räikän "Itsepetoksen filosofia" on näppärän pienehkö kirja arkipäiväisestä asiasta. Se ei valitettavasti ollut taitoteos tai elämäntapaopas. Sillä itsepetoksen opettelu syvällisesti ja laajasti tekee ihmisen onnelliseksi. Ensi sijassa. Sen sijaan kirja sisälsi luokitteluja. Filosofiassa näin usein käykin. Kirjassa otetaan kantaa moniin asiaa liittyviin ilmiöihin ja niiden moraalisiin johdannaisiin. En keskity ainakaan nyt niihin.

Teen kuitenkin asiaan liittyen lisää luokitteluja. Käytän tässä kirjaa ikään kuin arvokkaana pohjana. Näkökantani on tosin melko erilainen kirjan kirjoittajan kanssa - tosin monista lukijoista tuntuu siltä että erot ovat itse asiassa pieniä. Erot kun eivät ole suurissa linjoissa tai yksityiskohdissa. Päin vastoin, luokittelukohtani ovat samanlaiset. Sen sijaan niiden suhde toisiinsa eroaa. Minusta tämä on keskeinen asia, mutta suurin osa kokenee ne "mikroskooppitoiminnaksi". Ehkä olen tässä kohden todellisuudesta vieraantunut.

Räikän kirja kun keskittyy mielestäni turhan paljon rajanvetoon, kun minusta itsepetos esimerkkien nojalla näyttää pikemminkin harmaan sävyiltä, jotka liittyvät muihin asioihin. Toki filosofin tehtävänä on tehdä tarkkoja luokitteluja ja esimerkit nostavat ansiokkaasti esiin yksityiskohtia, jotka auttavat selvittämään ihan oikein sitä mikä on ja mikä ei ole itsepetosta. Mutta tunnemaailmassa epäselvyys ja mutkikkuus on normaalia ja sotkuista. Ajattelen itsepetoksen olevan kasa piirteitä, harmaansävyinen jatkumo, joka liittyy moniin asioihin jotka eivät ole sinällään itsepetosta, mutta joita ilman ei olisi itsepetosta. Olen sitä mieltä että tämä on normaalia ihmisten ajattelussa. Tätä kautta ajattelen ihmisen tunnemaailmaa enemmän verkostona. Toisekseen olen myös sitä mieltä että tunne -elämässä on tarpeen ottaa huomioon nimen omaan sen ilmeneminen: Koska meillä on pääsy vain omaan strategiseen tietoomme, emme voi asettaa itseämme tilanteeseen, jossa luokittelemme jotain teoreettista tilaa, kun aito kohde on kuitenkin verta ja lihaa oleva ihminen, joka kyllä ansaitsee tulla sellaisenaan käsitellyksi.

Syy eroavuuteen voi tietysti johtua siitä että Räikkä on käytännöllisen filosofian dosentti, eli ammattilainen. Ja minä taas en.

Räikän kirja on siis päälähteeni, mutta sekoittelen mukaan hieman muitakin kuvioita. Tämä voi tietysti tuntua hämmentävältä, mutta kiinnostuneille suosittelen itse kirjan ostamista. Se ei tällä hetkellä ole kovin kallis.¹

Yhteinen lähtökohtani on kuitenkin se, että itsepetos tarkoittaa sitä että ihmisellä on (1) eitotuudenmukainen näkemys (2) jota hän ei tunnusta itselleen vaikka hänen pitäisi voida tehdä päätelmä itse. Pelkkä väärässäolo ei riitä. Itse ajattelen tätä suoraan byrokraattisesti lakitekstin kautta: Vilpitön mielihän tarkoittaa laissa sitä että "ei tiennyt eikä pitänyt tietää". Toisaalta kirjassa korostuu se, miten itsepetos ei ole tietoista ja tahallista kuten muu pettäminen; Henkilö ei koe pettävänsä itseään koska jos hän tietäisi tämän, hän ei enää voisi pettää itseään.

Mutta itsepetoksen luokitteluun.
1: Tästä päästäänkin suoraan ensimmäiseen kohtaan. Nimittäin tyhmyyteen. Itsepetos ei ole tyhmyyttä. Itse asiassa voidaan väittää asian olevan suorastaan toisin päin: Mitä fiksumpi olet, sitä tiukemmat normit vilpittömään mieleen saa. Syynä on se, että ihmisellä voi olla vääriä uskomuksia ihan sen vuoksi että hän ei ymmärrä asioita.
2: Toisekseen itsepetos liittyy tietenkin valehtelemiseen ja sen joskus harmottomampaan ja joskus sairaalloisempaan sukulaiseen, harhaanjohtamiseen. Tässä kohden Räikkä antaa hauskan esimerkin lääkäristä. Hän on hyvä diagnosoimaan sairauksia. Paitsi nyt, kun kaikki merkit näyttävät syöpään ja hän ei suostu tunnustamaan tätä. Tässä Räikkä antaa kaksi vaihtoehtoa, jotka hänen mukaansa erottavat sen, onko kyseessä valehtelu vai itsepetos: Jos hän aidosti tietää sairaudestaan ja haluaa että siitä ei puhuta vaan haluaa keskittyä työhönsä, hän voi sanoa muille että hän ei ole sairas. Tällöin hän valehtelee, tavalla joka ei välttämättä ole moraalisesti väärin, mutta se on silti valehtelua. Jos hän taas ei tunnusta itselleen olevansa sairas, hän tekee itsepetosta. Tämä huomio on tärkeä, koska joskus petoksen ja itsepetoksen ilmeneminen on melko helppoa tehdä. Joskus, kuten lääkärin kohdalla, se ei ole helppoa. Mielestäni määrittely näyttää osuvasti ääripään. Mutta tulkitsen välin mutkikkaammaksi:
___2.1: Tämä nimittäin liittyy tiedon hakemiseen. Monihan ei halua tietää älykkyysosamääräänsä tai käydä geenitesteissä. Testihän ei muuta mitään asioita, mutta se voisi tuoda tietoa joka pakottaisi prosessoimaan asioita. Se, että tahallaan jättää menemättä hakemaan tietoa ei tietenkään aina ole väärä asia, eikä se ole aina itsepetostakaan. Kuitenkin joskus, jos joku uskottava taho esittää että jokin fakta kumoaisi näkemyksesi, ja sitten et usko siihen koska et käy tarkistamassa tietoa siitä linkistä joka sinulle on annettu, kyseessä on jo melko vahvasti itsepetokselta vivahtava asia. Tahallinen epätieto haiskahtaa sitä kautta itsepetokselta tai se ainakin liittyy siihen osana jatkumoa tai sellaisen kautta.
: Kolmannekseen Räikkä erottaa itsepetoksen optimismista eli positiivisesta ajattelusta. (Minä taas liitän sen.) Räikän mukaan optimismi ei ole itsepetosta, koska se ei vaadi maailman tosiasioiden näkemistä eri tavalla. Hän nostaa esiin sen että siinä missä joku² sanoo että maito on vähissä, joku voisi vielä sanoa että maitoa vielä on.³ Tällöin itse asia on tietysti sama. Toki tämä on hyvä esimerkki siitä että optimismi ei suinkaan aina ole itsepetosta, vaan tapa tulkita samoja havaintoja. Räikkäkin nostaa esiin sen, että tulkinnat voivat joskus olla huimiakin. Mutta ne eivät hänestä ole itsepetosta. Minä taas olen sitä mieltä että tämä ilmiö, jonka psykologinen nimi on assimilaatio, on juuri se tie joka johtaa siihen että ihminen käytännössä voi ylipäätään pettää itseään. Toki olen samaa mieltä kuin Räikkäkin siitä, että ihminen ei kehitä tunteita asioista perustelemalla, mutta joskus todellisuus iskee tunteita ja näkemyksiä vasten murskaten ne. Ja usein "vääränlaiset havainnot" eli sellaiset asiat jotka rikkovat odotuksemme ja toiveemme, tuottavat kognitiivista dissonanssia. Assimilaatiota tarvitaan juuri sitä varten että tämä kognitiivinen dissonanssi saadaan häivytettyä muuttamatta mielipidettä. Käytän tässä oman, Räikän näkemyksestä poikkeavan, tulkintani hänen kirjastaan lainaamallani esimerkillä: Siinä nainen on kahvilla ja häntä selvästi yrittää iskeä mies. Nainen taas ajattelee että iskemistä ei tapahdu. Hän yrittää keksiä syitä miksi miehen merkit olisivat viattomia.⁴ Tietenkään assimilaatio ei ole aivan puhtaasti itsepetosta, koska joskus assimilaatio kohdistuu tukemaan asioita joissa olemme oikeasti oikeassa; Assimilaatio voi kohdistua sekä asioihin jotka ovat ongologisesti oikein sekä/ja joita tietomme tukevat; Yksityiskohta vaikuttaa tällöin osuvien tietojemme pohjalta vaikkapa mittausvirheeltä ja assimiloimme sen psyykessämme turhaksi lillukanvarreksi. Tämä on samanaikaisesti assimilaatiota että ajattelullisesti viisasta, eikä se ole itsepetosta. Assimilaatio on siis välttämätön, mutta itsessään riittämätön ehto. Mielestäni se, että assimilaatio johtaa yleensä siihen tilaan että "olisi mahdollista että" ei vielä tarkoita sitä että kyseessä ei voisi olla itsepetos.⁵
___3.1: Tässä kohden voisin vaikka ottaa esiin hauskan esimerkin rakastuneesta nuoresta miehestä, jolla on nainen joka rakastaa tätä. Mies saa kuitenkin kirjeen jonka on ulkopuolisen tahon, kilpakosijan, kirjoittama ja naisen nimissä miehelle lähettämän. Mies tulkitsee kirjeen kummallisesti. Hän siis lukee kirjeen, luulee sen lähettäjän eriksi kuin se oikeasti on, ja hän uskoo vastarakkauteen kummallisin syin. Hän pettää itseään vaikka hänen luulonsa on väärä. Siinä missä rehellinen tulkinta johtaisi hänet siihen että hän etsisi toisen naisen tai tekisi jotain muuta mitä rakkaudessa epäonnistuneet tekevät, hän sitten päätyykin naimisiin itsepetoksensa ansiosta. Mielestäni tämä esimerkki korostaa nimen omaan assimilaation merkitystä itsepetosprosessissa. Se ei ole pelkästään "stubborn way to be wrong", härkäpäinen tapa pitää totuudenvastaisia mielipiteitä. Tätä kautta olen sitä mieltä että itsepetos ei ole ontologiaan (mitä ovat pohjimmiltaan), vaan epistemologiaan (miten rationaalinen ihminen tulkitsisi ne tiedot jotka sillä hetkellä on henkilöllä esillä), liittyvä ominaisuus. Ja juuri siksi "voi olla" ei ole riittävä todiste itsepetoksen puutteesta.
4: Räikkä toi esiin myös mielenkiintoisen käsitteen käänteisestä itsepetoksesta. Tämä on sitä, kun ihminen ajattelee että hän on syyllinen johonkin johon hän on itse asiassa syytön. Räikkä toi tästä esiin murheellisen tositapahtuman, jossa äidin lapsi oli kuollut leukemiaan. Äiti kun uskoi että syynä oli se että heillä oli ollut sairas kissa, jota hän ei ollut heittänyt pois. Lääkäreiden mielestä kissalla ei ollut mitään tekemistä sairauden kanssa. Tässä syynä voi tietysti olla vain positiivisen ajattelun ääritapaus: Tällöin vastakkain on näkemys siitä että ihminen ei hallitse ymoäristöään ja sellainen jossa hän hallitsee elämäänsä ja asioita. Tällöin lapsen kuolemalle etsitään syitä jotta hallinnan tunne ei katoaisi. Sen hyväksyminen että "Fortunan salama iski tyttäreen" eikä sille voisi tehdä mitään, on syy harrastaa assimilaatiota. Tällöin negatiivinen itsepetos on vain yksi positiivisen ajattelun ääritapaus, joka ei ensisilmäyksellä vain näytä siltä.
___4.1: Räikän mielestä tämä voi liittyä myös negatiiviseen ajatteluun. Tällöin ihminen ei toivo pahinta vaan pelkää pahinta. Tästä esimerkkinä on mustasukkaisuus. Tämähän on ihmisille aina silloin tällöin iskevä (tässä esimerkin tapauksessa) irrationaalinen tunne siitä että kumppanin vaakamambotavat eivät ole niin monopolisoituneita kuin hän antaa ymmärtää. Tässähän kyseessä ei ole toive siitä että vieraissa käytäisiin - vaikka mustasukkaisuudesta seurauksena usein onkin se, että kumppani ns. "siirtää kaksiselkäisen pedon raivoamaan autuaammille tasangoille" eli pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja mahdollisesti hommaa uusia sänkykumppaneita, kyseessä ei ole se mitä mustasukkainen tavoittelee ja toivoo. Luonto on vain "antanut" meille tämän jälkeläisiin keskittymisen, kenties siksi että kelpoisuutemme ei kartu kovin suuresti sillä että vain kiltisti hoidamme muiden lapsia, vaan haluamme sen sijaan omia jälkeläisiä jotka ovat kanssamme geneettisesti samanlaisempia kuin jonkun muun. Ongelmana tässä pelossa on tietysti se, että joskus pelkäämme että rakastettumme ei pidä meistä, mutta silti pidämme jääräpäisesti kiinni päinvastaisesta. Kelpoisuuden kannalta tietenkin yritys päästä pukille pienellä todennäköisyydellä on parempi kuin kuolla neitsyenä.⁶ Räikkä ei toki korostanut evoluutiota, vaan toi esiin kustannusarvioita: Hänestä mustasukkainen aviomies tulkitsee pettämisen vakavampana asiana ja suhtautuu sen pieneenkin mahdollisuuteen siksi vahvemmin kuin joku muu. Toki tässä on sellaisia mielenkiintoisia liitoksia, kuin että rakkaus ja mustasukkaisuus liittyisivät yhteen. En sano että näin ei ole. Tiedän vain että niin ei pitäisi olla, ja se taasen on aivan eri asia.
___4.2: Räikkä toi kuitenkin esiin myös tapauksia, jotka perustuvat keksittyihin vihollisiin. Näitä rakentava ihminen kuulostaa suorastaan vaikeuksista nauttivalta. Niiden ideana on yksinkertaisesti se, että henkilö keksii vastustajia, joiden kanssa kisaaminen tuo hänelle päänvaivaa ja hän kehittyy niitä vastaan juoniessaan. Räikkä toi esiin jäniksiä vastaan taistelevan puutarhurin, joka on aluksi kiinnostunut pelkästään puutarhanhoidosta ja sitten pikku hiljaa alkaa taistelemaan pihapiirin jänisten tuhojen minimoimiseksi. Kun tuttavat kuulevat yhä enemmän siitä "mitä jänikset ovat tekemässä" ja yhä vähemmän itse puutarhasta, tiedetään että itse jahti ja verkkojen laittaminen ja muut vastavat asiat ovat vallanneet sen alkuperäisen asian tilan.⁷
5: Itsepetos liittyy myös heikkotahtoisuuteen. Tässä esimerkkinä voi olla esimerkiksi uhkapeluri, joka pelaa yli varojensa. Tällöin hän voi joko itsepettää itseään selittelemällä ja uskomalla miten hänellä on systeemi, miten hän on onnekas ja pieksee tilastot tätä kautta. Tai kuinka hänen taikatalismaaninsa antaa hänelle juuri seuraavaksi sen valtaisan voiton, jolla paikkaa pelivelat ja elää herroiksi. Mutta hän voi olla vain heikkotahtoinen, kirota pelihimoaan ja pelata silti. Tässä on kyseessä eri asia kuin tiedon jättämättä saaminen, koska silloin kyseessä oli harkittu omissio, tiedon hankkimatta jättäminen. Tässä taas on aktiivinen toiminta, peli jatkuu vaikka sen haluaisi loppuvaksi. Itsepetos ei minustakaan liity itsepetokseen, vaikka ne joskus näyttävät samanlaisilta. Tämä on siis hieman kuten tyhmyys. "Lieventävä asianhaara".
6: Kollektiivinen itsepetos taas on Räikän mukaan sosiaalista toimintaa. Tässä kyseessä ei tietenkään ole se, että ideologia itsessään pettää, vaan että siinä on petoksen sallivia tai niitä lisääviä mekanismeja. Ideologiat kun eivät koskaan sano että "todellisuus on näin ja tämä on fakta, mutta mepä väitämme päinvastaista." Eli kysymys on enemmän siitä että ideologialla tai kollektiivilla on väärä uskomus, joka taas saa tukea sen jäsenten uskomuksilla ja toiveilla. Ideologia voi tietysti jopa rakentaa näitä - ja tietenkin lisätä ja voimistaa olemassaolevia toiveita. Räikkä esitti tästä laajan kasan esimerkkejä, ja jo ne ansaitsisivat ihan oman blogauksensa. Otan kuitenkin esiin "natsi" Eichmannin, joka oikeudenkäynnissään ihmetteli häneen kohdistunutta närkästystä. Hänhän oli vain virkamies, joka oli osana systeemiä. Karkeasti sanoen tähän on erityisen helppoa ajautua, koska me olemme "sosiaalisia eläimiä". On helppoa mukautua. Kun on aina samaa mieltä ja tukeva, saa mukavan miehen maineen. Ja se on helppoa ja kevyttäkin, kun ei tarvitse miettiä ja ottaa selvää. Yhdessä harhassa eläminen on toki harhassa elämistä, mutta se on usein sekä mukavaa että helppoa.

---

1 Tässä on syynä seuraava asia, joka selvisi juttelemalla appiukkoni Reijo Kuosmasen kanssa. Hän on kirjapainoalalla suhteellisen vakaassa johtotehtävässä. Hänen mukaansa ennen kirjapainoalalla oli ongelmana se, että oli varastoja. Eli kirjoja painettiin isoja määriä ja sitten ne jätettiin varastoihin. Näin muodostui varantoa johon varoja oli sitoutuneena ja joiden arvo pikku hiljaa ajan mukana laski - tai jopa paloi poroksi. Nykyäänkin toki ajatellaan että painoksen täytyy olla riittävän suuri, jotta sen painaminen kannattaa: Syynä on tietysti se, että painossa tarvitaan konkreetteja muutoksia asioihin, ja tähän tarvitaan työntekoa. Ja se on kallista. Ja kuten työkin, varastointikin on nykyään kallista. Ja tämän taloudellisen ajattelun seurauksena nykyään kirjoja ei paineta varastoon ja käy helposti niin että kirja on myynnissä vuoden tai kaksi, ja kolmantena se on kirjatorin alelaarissa. Osa voisi sanoa että tämä on sääli.
2 Esimerkiksi...minä!
3 Tosin minäkin olen töissä riemuissa jos siellä on kahvia pannussa. Koska kun siellä on paljon tekijöitä, sitä aika harvoin on jäljellä. Yhtenä päivänä keitin viisi kertaa kahvia enkä silti saanut yhtään; Kun laitoin tippumaan ja menin jatkamaan töitä. Tämä on ehkä osoitus siitä miten kyynisyys johtaa joskus pienistä asioista iloitsemiseen. Kun niitä ei pidä itsestäänselvyyksinä tai sellaisina joiden odotetaan olevan kunnossa, kun ne sitten ihmeenomaisesti ovatkin... Tämän vuoksi olen suurimman osan ajasta hilpeä veikko. Kyynistä optimismia.
4 Siis toimien aivan kuten Ilkka Kanervan kysymys "oletkos pitänyt puutarhasi kunnossa?" olisi pelkkä pihanhoidollinen kommentti, eikä viittaisi kielikuvan kautta naisten heteroseksuaalien miesten mielestä sinäänsä mielenkiintoiseen sukuelintöön.
5 Optimismiset asiat sopivat tietysti myös pessimismiin. Asioita voidaan vääristellä molempiin suuntiin. Tietenkin molempiin saman kirjoittaminen olisi turhan redundanttia. On kuitenkin hyvä huomata että käytännössä itsepetos on usein "itseä ja omaa maailmankuvaa suojaava prosessi". Tätä kautta assimilaation käyttämisen soveliaisuus juuri tässä yhteydessä korostuu. Toki Räikkäkin korostaa sitä miten itsepetokseen liittyy lujasti halu siitä että asioiden pitäisi olla jotenkin. Muunlaiset ovat toki mahdollisia, mutta ihmislajin piirissä tuomittuja epäonnistumaan. Toki ihmiset saadaan tekemään kauheitakin asioita, mutta vain jos he uskovat että se tukee jotain mitä he pitävät toivottavana.
6 Onko selibaatti perinnöllistä? No, ainakaan kukaan esivanhemmistamme ei kuollut neitsyinä.
7 Minä ainakin pystyn samastumaan vahvasti tälläiseen ja ymmärrän mitä sen jäniksiä metsästävän puutarhurin mielessä liikkuu. Mielestäni tähän liittyy ainakin pseudotieteilijöidenmetsästykseen liittyvä riski; Asia voi joskus muuttua itsetarkoitukselliseksi. Eikä se ole aina kovin hyvä asia. Risinä on aina se, että asia jää ja aletaankin keskittymään siihen "miksi se toinen on väärässä ja minä oikeassa". Silloin assimilaation välttely muuttuu erilaiseksi assimilaatioksi. Kun itsepettäjä riitelee toisen itsensäpettäjien kanssa, mikä tilanne on ellei turhauttava poteroidenkaivelutilanne joka ei koskaan johda mihinkään?

Epätasapaino.

Asioiden tietämisessä on monenlaisia epätasaisuuksia. Eli joskus asiat toimivat vain toiseen suuntaan.

Ensinnäkin on tietysti asoita joita voidaan tietää olevaksi mutta ei olemattomiksi. Tämä johtuu tietoisuudestamme. Tämän takana on Descartesin oivallus siitä että "ajattelen siis olen". Hänestä voisimme olla vaikka unessa, hulluja tai hallusinoida, ne voisivat olla epäluotettavia. Mutta jos ajattelemme, olemme jossain muodossa taatusti olemassa. Tämänkaltaisesta ajattelusta voidaan johtaa myös se, että jos havaitsemme jotain, se on jossain määrin olemassa ja tiedämme tämän olevan varmasti olemassa. Ne voivat tietenkin olla hallusinaatioita, mutta silloinkin ne ovat jossain muodossa olemassa. Näissä on tietenkin mukana sävy epäselvyyksiä juuri sen takia että havainnon luotettavuus on edelleen kyseenalainen. Havainto on olemassa, mutta sen suhde todellisuuteen on jäänyt epäselväksi. Mutta tässä kohdassa se, mitä haluan korostaa on kuitenkin epäsymmetria: Toiseen suuntaan todistaminen ei toimi. Jos jokin ei ajattele, se voi olla kivi. (Jos luulet että kivet ajattelevat, ota huomioon että on mahdollista että se ei ajattele mutta on olemassa.)

Induktioissa on toinen epäsuhta: Voimme osoittaa induktioita vääriksi, mutta emme oikeaksi. Tästä esimerkkinä on Humen tarinassa oleva kana, joka joka päivä kuulee farmerin askeleet ja saa siemeniä. Kun kana on kuullut askeleet ja saanyt jyviä satojakin kertoja elämänsä aikana, se tietysti ajattelee että tässä on fiksu induktio siitä miten maailma toimii. Kuitenkin eräänä päivänä farmeri tuo mukaanan kirveen ja katkaisee kanan pään. Tässäkin on selvästi epäsymmetria: Monikaan havainto ei voi osoittaa induktiota täysin oikeaksi, mutta yksi havainto voi osoittaa sen vääräksi. Tässä ongelmana on tietysti se, että tämä epätasapaino ei koske kaikkia induktioita, vaan ainoastaan niitä induktioita joita voidaan falsifioida, eli sellaisia jotka voidaan osoittaa vääräksi. Näitä on olemassa, esimerkiksi fallibilismi on näkemys siitä että tämä on ehto joka erottaa tieteen epätieteestä; Siinä tuodaan esiin usein yliluonnollisia esimerkkejä, joissa mikään tapahtuman muoto ei voisi kumota näkemystä esimerkiksi kummituksista; Jos kummituksia ei näy, voidaan vedota siihen että niitä ei näy aina tai usein. Jos niitä taas näkyy, tämä ei ainakaan kumoa kummitusten olemassaoloa (vaan mahdollisesti jopa tukee sitä). Jos jokin induktio ei ole falsifioitavissa, sitä ei tietenkään voida osoittaa vääräksi. Tällöin epäsymmetria tässä kohden katoaa.

Todistamisessa on myös olemassa epäsymmetria. Se tulee todistuksen taakan kautta. Tämä taas perustuu puhtaasti sille ajatukselle että asiat täytyy perustella. Jos niitä ei tarvitse perustella, siinä vaiheessa logiikka, tutkimus ja miettiminen ovat turhia asioita. Ainut mitä tarvitsee on vaalia tätä ajatusta. Ei niiden hyvyyttä tarvitse tällöin punnita. Jos taas ajattelemme että perusteleminen ja syiden etsiminen on järkevää, niin siinä vaiheessa käy niin että jos joku väittää että jotain on, ja toinen väittää että jotain ei ole, on todistustaakka sillä joka väittää jotain olemattomaksi.

Selvittämisellekin on joskus epäsuhta: Jos laitat jääpalan tyhjään lasiin sulamaan, tiedät melko tarkasti minkä muotoisen kasan vettä saat. Tilavuuden kautta tiedetään veden muoto. Mutta jos sinulla on vesi lasissa ja tieto siitä että se on muuttunut jäästä, et tiedä onko kuutio ollut neliömäinen vai pyöreä etkä onko siinä ollut reikä. Nämä edellä mainitut ovat toki todennäköisimpiä koska yleensä jääpalat ovat edellä mainittujen muotoisia, mutta onhan niitä mansikkaa ja nallekarhuakin jääpalojen muodossa. Saati sitten se, mitä kaikkea hienoa taiteilijat ovat voineet saada aikaiseksi. Vedestä tiedät vain jääpalan tilavuuden, ja tämä tietysti antaa joitain rajoitteita sille minkälainen jääpala on voinut olla. Mutta tässä kohdassa tiedossa on kuitenkin epäsymmetria.

Arkijärjen mukaan ajatellen taas on usein niin, että havaittavat keskittymät todistetaan, kun taas ilmiöt ja mielipiteet osoitetaan vääriksi. Tässä ajatellaan sitä että nähty karhu on todistettu karhu. Ja monesti esimerkiksi poliittisista näkemyksitä olisi hyvä luopua että ei oltaisi änkyröitä. Tässä kohden siinä on itse asiassa takana "yleensä ihan toimivaa" järkeä. Tällä logiikalla auringon olemassaolo "todistetaan valokuvalla" kun taas maan kierto auringon ympäri on induktio joka on voitava osoittaa vääräksi ja jota on koeteltava. Tässä on kaksi epäsuhtaa: Peikkojen olemassaolottomuutta ei tarvitse todistaa mutta olemassaolo tulee: Ne ovat ikään kuin Descartesin kohdalla mainittuja yksilön havaintoja. Toisaalta fysikaaliset ilmiöt ovat kuin induktioita.

Miekat aamulla vai piilukirveet komerossa?

Monissa elokuvissa on kaksintaisteluja. "Perinteisimmillään" ne tarkoittavat tilannetta, jossa toista lyödään hansikkaalla naamaan ja taistellaan aamunkoitossa joko miekoin tai pistoolein siksi että joku on sanonut jotain tyhmää toisen äidistä. Kaksintaistelut eivät kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, vaan niitä on käyty melko paljonkin. Kaksintaistelut ovat tietenkin tyypillisiä monissa kulttuureissa. Mutta otan kuitenkin esiin vain tietyn historiallisen ja eurooppalaisen tavan.

En pelkästään siksi että se on vaikuttanut tuhannen rikkaan aatelisen, ritarien ja muiden vastaavien elämään. Se nyt liippaa sen verran lähellä omia harrastuksiani, että otan sen tätä kautta aika kapeasti esiin. Omakohtaisuudesta huolimatta en kuitenkaan keskity niihin kaksintaisteluihin, joita itsepuolustussaleissa käydään, koska niiden luonne on vapaa -aikaa, eikä elämää ja kuolemaa. Enkä myöskään niitä 1-1:siä, tai kännirähinöitä, joihin olen itsekin joskus joutunut esimerkiksi (jonkun toisen) kostean illan huipennukseksi.

Yleisesti ottaen keskityn eniten ja vahviten "Code Duelloon" (Joka on luettavissa täältä) Se oli irlantilaisten vuonna 1777 kirjoittama kaksintaistelun käyttäytymisen/etiketin opas, josta tuli valtavan suosittu, ja sitä pidettiin "virallisena säännöstönä" muuallakin kuin irlannissa. Itse asiassa US. Navy piti sitä osana merisotilaan käsikirjaa. Kaksintaistelut kiellettiin merijalkaväessä vasta 1862. Muulta osin laajentelen hieman milloin minnekin. Sillä perinne on paljon vanhempi. Lopputulos on hieman loikkiva, ajassa mennään sinne tänne ja tuonne, mutta uskoisin että seuraaminen on tästä huolimatta mahdollista.

Sanan ja tapahtuman tausta:

Etymologisesti latinan sana kaksintaistelu(duellum) on rakennettu yhdistämällä sanat kaksi (duo) ja sota (bellum). Ja suomen kielessä tätä erottelua ei tarvitse mainita, vaikka se sama onkin. (Oletan "rohkeasti" että lukijat ovat suomenkielisiä eivätkä puhu latinaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään.) Tämä ei kuitenkaan riitä vielä - Sillä kaksintaistelu on toki kahden ihmisen tappelu (mikä erottaa sen sodasta) mutta se on lisäksi hyvin kontrolloitu taistelu. Perinteisesti kaksintaistelussa kaksi miestä kohtasi toisensa tasa -arvoisesti. Ne noudattivat tiettyjä sääntöjä. Se alkoi sovittuna aikana ja se käytiin sovitussa paikassa.

Kaksintaistelut erosivat tavallisesta tappelusta sillä että ne eivät vain tapahtuneet spontaanisti.

Syynä on ehkä se, että kaksintaisteluperinne oli eräs muoto turnajaiskäyttäytymisestä. Peitsien kanssa tehty taistelu (Jousting), joka ainakin minulla tulee ensimmäisenä mieleen turnajaisista, oli itse asiassa sovittu kahden kamppailumuotoinen kisa. Tosin ne olivat lähempänä urheilua kuin kaksintaistelun varsinaista muotoa, koska turnajaisissa ei tarvittu kinaa osapuolten välille. (Että "turpiin vaan ja onnea - for fun and profit!")

Ketkä?

Kaksintaistelu ei ollut mitä tahansa mattimeikäläisten puuhastelua: Sillä sen lisäksi millä systeemillä kaksintaisteluja käytiin, tärkeää oli myös se, ketkä kaksintaistelivat. Keskiaikaisessa euroopassa kaksintaistelu oli nimen omaan aatelissukuisten miesten yksinoikeus. Maajussit ja maaorjatkin tietysti löivät toisiaan erilaisissa kahdenkeskisissä rähinöissä, mutta tämä oli tappelua, ei kaksintaistelua.

Kaksintaisteluja kun pidettiin kahden herrasmiehen välisenä kunnianselvittelynä. Yhtenä syynä tähän oli tietysti se, että kun miekat olivat melko vakiintuneita kaksintaisteluaseita, ei kaikilla ollut niihin edes varaa. Hyvän miekan tekeminen kun on vaikeaa. Keskiajalla olikin ihan tyypillistä etttä tätä käytettiin jopa luokkatasojen erottamiskeinona: Mailla oli lakeja jotka kielsivät rahvaan sisäiset kahinat ja tappelut samalla kun aatelisten, prinssien ja jopa kuninkaiden suorastaan odotettiin kaksintaistelevan. Joitain poikkeuksiakin oli.
1: Kaksinkamppailut olivat yleensä "manly art", eli miesten hommaa. Mutta joskus naisetkin kaksintaistelivat. Tässä oli erikoista se, että heidän aseitaan yleensä käsiteltiin erityisen paljon niin että he eivät voisi tappaa toisiaan ja joskus ne lopetettiin jo ennen kuin verta oltiin vuodatettu.
2: Joskus aatelitonkin sai puolustaa kunniaansa. 1000-1100 -luvuilla tunnettiin mahdollisuus vedota omaan syyttömyyteen myös tätä kautta. Jos aateliton haastettiin syyttä johonkin, hän sai puolustaa itseään eräänlaisessa lakitupakaksintaistelussa, jossa häntä vastaan saatettiin määrätä joko se joka oli häntä syyttänyt tai sitten joku hänelle määrätty ammattimainen kaksintaistelija.

Miksi?

Kaksintaistelut olivat sidotut kunniaan. Tosin tässä kohden on hyvä huomata, että kunnia ei tarkoita juurikaan samanlaista hyvänä olemista kuin nykyään. Siihen aikaan oli tavallista että ritari raiskasi ja poltti ja ryösti kolme päivää voittamansa taistelun jälkeen. Se ei vielä vienyt kunniaa. Rahvaalla ei myöskään ollut kunniaa. Tätä kautta "kunnia" liittyy enemmän "aateluuteen". Jos sinulla oli riittävän rikkaat vanhemmat, sinulla oli kunnia. Tätä kunniaa piti puolustaa, ja siinä oli mukana koko perheen kunnia. Yleisesti aatelisen tärkein juttu oli se, että heidän ei tarvinnut myydä tai valmistaa mitään elääkseen. Jos viljelit, olit maajussi, jos teit tavaroita, olit käsityöläinen, jos myit, olit kauppias. Tämä oli tärkeä osa sen ajan ajattelua jossa kaikella oli tietty rooli. Aatelisen rooli oli kunnia. Tämä tarkoitti sitä että hän eli koroilla: Muiden ryhmien töiden teko alensi kunniaa. Ja kaksintaistella. Oli tässä toki jotain muitakin asioita.

Kaksintaistelut olivat käteviä, koska riidat, oikeustapaukset, ja jopa velkojen nollaus, saattoi käydä aseet ristimällä. Jos olit vaan riittävän taitava taistelija ja luotit riittävästi itseesi, se ratkaisi käytännössä kaikki mahdolliset konfliktit joita aatelisille tavallisesti tuli vastaan. (Isompiin tarvittiin sitten sotaa.) Kuitenkin ehkä USA:laiset tekivät tilanteen oudommaksi, koska heillä oli jonkin verran myös poliittisia kaksintaisteluja. Alexander Hamilton vs. Aaron Burr -taistelussa 1804 aiheena oli poliittiset epäselvyydet. Hamilton haavoittui ja kuoli taistelun seurauksena. Seuranneilla oli vaikeuksia päättää siitä oliko Burr ampunut tahallaan ohi vai oliko Hamiltonin luoti heilauttanut osuessaan tämän kättä jonka seurauksena hän oli ampunut luotinsa ilmaan.

Miten prosessi eteni?

Aseveljen valinta:

Kun joku haastoi toisen, joka usein vastasi asiaan ohjaamalla asian erityiselle "secondille", joka on ystävä joka tulee mukaan prosessiin. Hänellä oli erityisen keskeinen ja tärkeä rooli: Hän auttoi aseiden valinnassa, varmisteli sitä että toiset kaksintaistelijat eivät huijaa ja vaikkapa lyö selän takaa. Hän oli todistamassa ja katsomassa että sääntöjä noudatettiin. Tämän lisäksi hänen oletettiin olevan sovittelijana tilanteessa: Hänen tavoitteekseen katsottiin se, että kaksintaistelua ei tule. Eli kun osapuolet olivat riitautuneet, hän oli ikään kuin "ulkopuollinen" joka yritti saada jonkun antamaan anteeksipyynnön. Tästä hyvästä periaatteesta tosin seurasi joskus sekin että myös secondit taistelivat keskenään jolloin voitiin tarvita lisää uusia tahoja prosessiin.

Anteeksiannon teema olikin vahvasti läsnä. Koska kyseessä olivat yleensä jonkinlaiset loukkaamisasiat, ensin oli syytä etsiä sovintoa muuta kautta. Tähän kehkeytyi melko monimutkaiset säännöt, jossa loukkausten vahvuus ja niiden suhde haastajiin ja haastettuihin sekä näiden avustajaystäviin määritettiin. "Code Duellon" huomattavimmat piirteet olivat tässä kohden haastajan ja haastetun erottaminen. Tämä on niin tärkeä, että secondien konsultaatiosta on oma sääntö 3. Säännöissä on myös anteeksiannolle annettu paljon tilaa. On huomattava, että se on kirjoitettu ampuma -aseiden aikana, ja siinä asevalinnat ovat miekat ja pistoolit.

Asevalinta.

Taistelijat käyttivät yleensä keskenään samanlaisia aseita. Ja niiden valinnasta sovittiin. Monesti elokuvissa esiintyi pelkästään "Miekat vai pistoolit". Tätä käytetään jopa komedialähteenä, esimerkiksi "Gangs of New York" -elokuvassa tappelussa esiintyy lista jossa on mainittu suunnilleen kaikki lyömäaseet tiiliskiviin asti, jonka jälkeen pidetään pitkä tauko jonka jälkeen sanotaan "or pistols." , "vai pistoolit". Tätä vaihtoehtoa ei oleteta valittavaksi.

Tässä oli hieman erilaisia perinteitä. "Code Duello" kuitenkin sanoi seuraavasti: "The challenged has the right to choose his own weapon, unless the challenger gives his honor he is no swordsman; after which, however, he can decline any second species of weapon proposed by the challenged." Eli haastetulla oli lupa valita ase ellei haastaja antoi hänelle sanansa siitä että hän ei ole miekkamies. Toisaalta haastajakin voi toivoa haastetulta toisenlaisia aseita kuin mitä hän ensin ehdottaa. Tässä on takana tietenkin idea siitä että jos minä olen kova miekkamies, voisin vaan haastaa kaikki, voittohan olisi lähes varma. Kun sen sijaan haastettu tietää tämän, hän voi valita aseeksi jotain jossa olenkin huono. Tämä laskenee kamppailuintoa huomattavasti.

Melko pitkän ajan aseet oli tähän malliin rajoitettu tiettyihin vaihtoehtoihin. Ja esimerkiksi tuliaseiden tullessa kuvioihin, vain tietynlaiset luodit olivat sallittuja. Monet säännöt vaikeuttivat käsittelyä: Esimerkiksi ase ei saanut olla rihlattu. Rihlaaminen kun lisää luodin tarkkuutta ja lisäävät sen ampumamatkaa. Lisäksi kuuluisa selät vastakkain -tilanne josta vasta tietystä merkistä saatiin kääntyä ja ampua, oli sellainen että se pakotti tähtäämisen nopeaksi. Tai jos halusit tähdätä kauemmin, sinun oli oltava rohkea koska toinen saattoi vaan räimiä ja ampua sinut tuurilla ennen kuin saat tähtäämisen loppuun. Itse asiassa hieman hauskana yksityiskohtana voisi mainita että joskus "miekat vai pistoolit" oli hieman typerä kysymys. Syy oli siinä, että tuliaseiden osumatarkkuus oli vähän mitä oli - etenkin lisäehtojen kanssa. Tämän vuoksi kaksintaistelijat voivat varustautua useilla pistooleilla eikä ollut tavatonta että osapuolet ottivat kakkosaseeksi miekan, jolloin taistelu oli "miekat ja pistoolit".

Kuitenkin joskus mitä tahansa asetta voitiin käyttää. Onkin mielenkiintoista huomata, että esimerkiksi italiassa "Code Duello" korvasi aikaisemman perinteen, jossa tärkeänä kirjana oli 1410 kirjoitettu "Flos duellatorum". Myös saksalaisessa miekkailussa kaksintaisteluperinteet muokkasivat tyyliä, siinä neljästä perusasennosta (primary guards) laajennettiin muihinkin asentoihin (secondary guards). Kaksintaistelu kun toimii hieman erilaisella strategisella systeemillä kuin rivissä osana massaa taistelu; Se vaatii hieman enemmän kikkailua, joten asentoja tarvittiin myös enemmän. Eräässä mielessä kaksintaisteluperinnettä saadaan kiittää siitä että miekkailuperinne säilyi jonkin aikaa vielä siinäkin vaiheessa kun tuliaseet alkoivat olemaan sotilaallisesti merkittävämpiä.

Aseen valinta riippui hieman säännöistä ja tilanteesta. Usein paikka ja ase valittiin eri henkilön toimesta, mutta hieman surullisenkuuluisa kaksintaistelu vuodelta 1645 oli sellainen että aseen ja paikan valitsi sama henkilö. Tässä taistelussa vastakkain olivat sir Hierome Sankey ja sir William Petty. Sankey oli kova taistelija ja Petty oli vähemmän hyvä. Hän sai kuitenkin valita aseen ja paikan. Siksipä Petty valitsi valtavat piilukirveet ja paikaksikin pilkkopimeän huoneen. Kirveet olivat niin painavia että kumpikaan ei jaksanut edes nostaa niitä.

Itse kamppailu.

"A duel is not a brawl." Eli kaksintaistelu ei ole nyrkkirysyä. Se on sitä vastoin kahden herrasmiehen kunniataistelu. Tätä kautta tietty arvokkuus oli odotettua ja suorastaan vaadittua. Kaksintaistelussa oli määrätty käyttäytyminen ja asenne. Tätä kautta kaksintaistelu itsessään oli sellainen että sen ajateltiin lisäävän kunnioitusta, tappaminen ei ollut läheskään aina tavoite ja päämäärä. Tätä korostettiin muun muassa taistelujen ajan valinnalla. Kuumapäisyyttä estettiin "Code Duello" sanookin "Challenges are never to be delivered at night, unless the party to be challenged intend leaving the place of offense before morning; for it is desirable to avoid all hot-headed proceedings."

Kaksinkamppailutilanteen loppuminen.

Kaksinkamppailu ei aina päättynyt kuolemaan, vaan pelkkä veren vuodattaminenkin saattoi riittää. Myös haastajan anteeksianto lopetti tarpeen kamppailulle. "Code Duello" määritti voittajan seuraavilla kahdella säännöllä: "If swords are used, the parties engage until one is well blooded, disabled, or disarmed; or until, after receiving a wound, and blood being drawn, the aggressor begs pardon." ja "Any wound sufficient to agitate the nerves and necessarily make the hand shake, must end the business for that day."

Joka tapauksessa hävinnyt oli täysin voittajan armoilla. Voittaja sai itse päättää antoiko hävinneen elää. Ja voittajalla oli lupa myös tehdä hävinneen ruumiille. Tämän vuoksi ei ollut tavatonta että hävinneen pää laitettiin jonnekkin, esimerkiksi seipään nokkaan, esille, kuten omalle etupihalle. Toisaalta "kunnian menetys" oli joskus vähemmän abstrakti kuin voisi luulla. Ei ollut tavatonta että kaksintaistelussa hävinneen aatelisarvoa heikennettiin. "Pelkurimainen käytös" aateliselta saattoi pahimmillaan johtaa jopa kirkosta erottamiseen (excommunication). Se ei siihen aikaan ollut mikään pieni asia.

Itse asiassa kaksintaisteluissa oli takana melko erikoisia ajatuksia. Ensinnäkin ajateltiin että Jumala suosi voittajaa jotenkin. Eli kun kyseessä oli yleensä jonkinlainen moraalikiista, Jumala auttaisi sitä joka on oikeassa. Eli kaksintaistelun voittaja ei ollut vain parempi taistelija, vaan myös viisaampi, moraalisesti oikeassa, hyvä, jalompi ja tietenkin Jumalan suosiossa. Keskiajalla tämä oli vahva ja silloin ajattelu oli hieman erilaista kuin nykyään: Moni voisi ajatella että Jumalan puuttuminen näkyisi vaikka siten että taistelija liukastuisi tai tämän miekka murtuisi. Mutta itse asiassa yleisempi oli näkemys siitä, että tälläiset tuli ottaa huomioon päin vastoin: Jos näitä kävi, tilanne palautettiin reiluksi. Tämän vuoksi jos joku liukastui, hänen piti antaa nousta. Jos hänet heitettiin maahan, tätä odotusta ei tarvinnut tehdä. Jos jonkun miekka hajosi, hänelle annettiin uusi. Mutta jos mursit miekan, sait jatkaa kohteen pieksentää.

---

Feministien mielestä kaksintaistelu on maskuliinista tapaa kilpailla. Simone de Beauvoir voisi sanoa että tässä mies toteuttaa sitä näkemystä jonka mukaan hänen pitäisi olla transsendentti, ulos päin suuntautunut, eikä feminiininen, immanentti, aloillaan pysyvä. Eli nainen on kiinnostunut lähellä olevista asioista joita hänellä jo on, kun taas miestä kiinnostaa valloittaminen. Karkeasti voisi sanoa että mies hyökkää tai puolustaa, nainen taas ennaltaehkäisee ja suojelee. de Beauvoirin mukaan tämä ei ollut se mitä mies ja nainen aidosti on, vaan miksi kulttuuri heidät tekee ja että näistä tulisi paeta. Hormonit kuitenkin painottavat jonkin verran käyttäytymistä, joten miehet ovat keskimäärin hieman helpommin aggressiivisia kuin naiset. Joskin kaksinkamppailuperinteen hiipuminen taatusti osoittaa sen ilmiönä olevan erittäin kulttuurisidonnainen eikä mikään lajityypillinen ominaisuus. Vaikeutena on tietysti se, että kun minä tykkään lyödä tikulla päähän, sen ajatellaan johtuvan siitä että minut on kasvatettu kulttuuriperintöön. Ja kun minut on päin vastoin kasvatettu suorastaan pasifistiksi maailmassa jossa vesipyssyt ja Turtlesit olivat bannilistalla, kommentoidaan tietenkin sitä että tässä vastustan kasvatusta esittämällä sitä vastustavan dekonstruktion.

Common (non)sense ja aistien erehtymättömyys.

René Descartes kehitti ajatuksen siitä että aistihavaintomme ovat hyviä. Syynä oli se, että hän uskoi että Jumala oli täydellisen hyvä eikä huijannut eikä halunnut valehdella meille, joten aivomme ja aistimme ovat luotettavia. Ja näillä aisteillaan ja järjellään hän sitten osoitti Jumalan, mikä tietenkin johti tunnettuun kartesiolaiseen kehään. Tätä kautta uskomus aistihavainnoista ei itse asiassa ollut Jumalatodistukseen kelpaavaa materiaalia, vaan uskomus aistien luotettavuuteen vain sidottiin siihen oletukseen että juuri tämänlainen Jumala oli olemassa. Tärkeää on kuitenkin huomata että tästä seuraa se, että ihmisen itsensä tekemä havainto, ihmisen muistama havainto ja tieteellinen havainto ovat hyviä.

Arkijärkikin (common sense) on tällöin erinomaisen hyvä lähtökohta totuuden selvittämiseen.

"Common sense" on jo englanninkielisen nimensäkin puolesta viittaus massoihin.¹ Monet filosofit ovat pitäneet sitä tärkeänä. Esimerkiksi Thomas Reidin mielestä sen tulisi olla peruslähtökohta. Tässä ideana on tietysti se, että filosofi muuten vieraantuisi todellisuudesta. Tässä on hyvä huomata, että vaikka Sokrateskin kritisoi "käsiäänestystotuutta", eli sitä että totuus vain määritellään demokraattisesti ja poliittisesti, hänkään ei ajanut kaikkea common senseä ulos ovesta: Hänen keskustelunsahan olivat rakenteeltaan sellaisia että ihmisillä ikään kuin oli valmiina tieto asiasta, ja sitä vain täytyi auttaa esiin, koska asioista otettiin vääriä näkemyksiä kun niitä ei mietitty tarpeeksi. Eli vaikka demokraattinen käsiäänestys onkin yksi vahvimmista common sensen esiintymistavoista, se ei ole suinkaan ainut.

Itse asiassa filosofit puhuvat usein esiteoreettisista tiedoista. Esimerkiksi aksioomien valinnassa tätä pidetään melko usein tärkeänä asia. Lisäksi etenkin sosiaalitieteissä korostuva ajatus siitä että argumentoinnissa ei riitä että ollaan loogisia vaan korostetaan sitä että premissien on oltava todennäköisempiä kuin johtopäätöksen, korostaa eräänlaista "hyvää makua siitä miten asiat ovat". Tämä on läheisesti samantapainen ajatus Sokrateen metodin ja Platonin ideoiden kanssa. Hänestä lähtökohta totuuden metsästämiselle on se että on jokin uskomus tai mielipide, doxa. Doxa(δόξα) ja endoxa(ἔνδοξα) olivat tärkeitä myös Aristoteleelle, hänestä endoxa oli doxa joka oli kestänyt argumentoinnin paineita. Endoxa ilmeni hänelle siten että (1) eliittiajattelijat (2) julkiset retoorikot ja/tai (3) kansan syvät rivit suosivat sitä. Tätä kautta Aristoteles muotoili ajatuksen joka on - hieman hauskasti kyllä - sukua sekä tieteen autonomisuudelle että populismille.

Kuitenkaan kaikki eivät ole olleet niin optimistisia. Osa on ajatellut että "entä jos ihminen ei aina ja kaikkialla olekaan niin rationaalinen kuin itselleen kehuu?" Eräässä mielessä uskomus siitä että ihminen on ikään kuin automaattinen suvereeni tiedon hallitsija on ultimaattista egoismia. Tietenkin ajatus todellisuuden tavoittavasta erehtymättömyydestä hivelee itsetuntoa. Mutta onko sen takana oikeastaan mitään muuta?

Monet ovat ajatelleet että havaintoja täytyy vähintään määritellä tarkemmin. Eli että vaikka ihminen olisikin kyvykäs tietämään ainakin/edes jotain, hän ei onnistu tässä jos hän on huolimaton. Tässä kohden tarvitaan erittelyjä, jotta huolimaton ajattelu saadaan karsittua pois. Tämä voi itse asiassa olla juuri sitä asiaa, minkä johdosta Sokrates harjoitti keskustelujaan. Pois huolimattomuudesta. Luvassa onkin sitten työtä, eikä vain valmista tietämistä.

Ja tässä mukana livahtaa tietysti myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Jos ihminen voi erehtyä, voidaan esimerkiksi uskoa että ihmisillä voi olla hallusinaatioita, aistiharhoja ja jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Heille esimerkiksi skitsofreniapotilaiden näkemät pikku -ukot eivät välttämättä ole mitään automaattisia viestintuojia tuonpuoleisesta. Heistä on yksinkertaisempaa ajatella että henkilö näkee harhoja, kuin että hän on jokin ainutlaatuinen näkijä. Ihmisen harhaisuus tulee vaihtoehtona ottaa vakavasti.

John Locke oli sitä mieltä, että kun ihminen syntyy, hänellä ei ole valmiita näkemyksiä maailmasta. Hän saa aistihavaintoja, joita hän käsittelee. Locken mukaan aistielimet ottavat vastaan pelkkiä vaikutteita, joista mieli koostaa havaintoja. Locken mukaan synnytämme kohteesta käsityksen osista. Esimerkiksi aluksi emme tiedä mitä omena on, mutta kun maistelemme niitä, opimme niistä jotain. Kun maistelemme enemmän, näkemys tarkentuu. Locke luotti siihen että jos jokin näkemys ei ollut johdettavissa karkeisiin esihavaintoihin, se ei ollut luotettavaa.
1: Tässä kohden hän siis ajatteli että ihmisillä voi olla vääriäkin käsityksiä. Toki tässäkin kohdassa ongelmana on se, että voimme kuvitella että hallusinaation kohde on todellakin kiinni aistihavainnoissa, jolloin skitsofreenikolla olisikin jokin erityinen connoisseur -taito joka puuttuu monilta. Hän kykenee aistimaan esimerkiksi tuonpuoleisen olemassaolon ja hallusinaatiot eivät olisikaan hulluutta, vaan erilaisuutta.² Tämä ei välttämättä ole siis kovin paljoa auttavaa. Se kuitenkin toi esiin sen, että ihminen voi luulla sellaista mitä ei ole. Ja tätä virhettä voidaan varoa jossain määrin.

Lisäerojen luomiseksi tuon pöytään pullean moralisti-skeptikon, Humen. Hänestä ihmisillä oli kahdenlaisia käsityksiä ; impressioita ja ideoita. Impressiot olivat yksinkertaisesti sitä, että meillä on jokin havainto juuri nyt. Idea taas on siitä jäänyt muisto ja jäännös.³ Tämän lisäksi Hume erotteli ideat kahtia. Hänestä yksinkertaiset ideat olivat sellaisia että ne olivat peräisin yhdestä kohteesta. Kompleksit ideat taas olivat peräisin useasta kohteesta. Taikauskot ja muut väärät uskot olivat hänestä komplekseja ideoita: Pegasos syntyy kun hevosen ja linnun ideat yhdistetään. Humen mielestä Locken ajatus siitä että ihminen voisi uskoa johonkin josta hänellä ei ole mitään aisteista vedettävää muistikuvaa oli mahdoton. Hänestä esimerkiksi Jumala oli oikein superkompleksinen idea, vaikka emme ole koskaan havainneet häntä sellaisenaan, meillä on havaintoja muista asioista. Ja kun Jumalalla on älykkyyttä, viisautta ja taitoa äärettömästi, hän itse asiassa koostuu kaikista muista ideoista. Jumala on saanut paljon ominaisuuksia ihmisiltä, mutta lisäksi niitä on sävytetty muilla ominaisuuksilla ja lisäksi lainattujen ominaisuuksien suuruusluokkaa on vain kasvattettu niin suureksi että niitä ei siinä tasossa ole havaittu suoraan. (Jättiläinen syntyy kun otetaan ihminen ja kuvitellaan se vaikka 20 metriä korkeaksi. Emme koskaan ole nähneet sitä sellaisenaan, mutta sen kuvittelu ei ole vaikeaa.) Jumala on siis ikään kuin kompleksin idean huipentuma: Sen enempää osia eri kohteista ei voida yksinkertaisesti laittaa samaan kasaan.

Asiaa voidaan lisätarkentaa vielä lisää ottamalla mukaan peliin Immanuel Kant. Hänkin oli sitä mieltä että kaikki tieto oli aistiperäistä. Toisaalta hän esitti että järjellä oli myös kyky tarttua ja selventää asioita. Ymmärryksen ehdot vaikuttavat kykyymme ymmärtää maailmaa. Kantin mukaan dispositiot vaikuttavat kokemuksiimme: Kantin mukaan monesti on niin että tietoisuus aktiivisesti muokkaa havaintoja, joten jotkut kokemamme ominaisuudet eivät välttämättä olekaan maailman ominaisuuksia, vaan ne ovat olemassa vain koska ajattelemme niiden kautta. Jos etsimme pelkästään matemaattisia vastauksia, voimme löytää pelkkiä matemaattisia vastauksia. (Eri asia onkin sitten kuinka tehokasta..) Kant siis erotti noumenonin, kohteen itsessään (Das Ding an Sich) fenomenonista eli siitä, miten se ilmenee meille (Das Ding fur Mich). Kantin mukaan tieto on yksilön tekemän ajattelun seurausta; Todellisuus on tätä kautta aistillinen intuitio, joka taas voi muuttua. Tätä kautta eri yksilöt saattoivat havaita ja kokea saman tilanteen eri lailla, koska hän itse prosessoi sitä. Tämä ajatus on vahvasti mukana fenomenologiassa.

Äärimuotoa asioista vetävät tietysti solipsistit, joiden mielestä todellisuus tai ainakin tieto siitä on aina subjektiivista. Ne voivat olla vain havaintoja yksilöiden mielessä, eikä ole takeita että muut kokisivat niitä yhtään samoin. Ymmärryskin on mahdotonta, koska kieli voi muuttua lausumisen aikana siten että et voi ymmärtää itseäsi ajassa. Ja ennen kaikkea kun sanot jotain, ei ole taetta että toisella sanalla olisi sama sisältö. Tämä tuntuu tietysti arkijärjen kohdalla erikoisemmalta kuin idea siitä että aistihavaintomme olisivat äärimmäisen luotettavia. Mutta niillä on kuitenkin yhteistä merkittävien yksityiskohtien kohdalla. Ne suhtautuvat hallusinaatioihin suunnilleen samalla tavalla: Solipsisti epäilee kaikkia havaintoja joten ne ovat samanarvoisia hallusinaatioiden kanssa. Ja se, joka uskoo että ihmisten aistit ja järki ovat täydellisiä, siten että niissä on tarkkuuseroja - eli että esimerkiksi jos minulla on hajataittoa, näen oikein mutta vähemmän kuin joku jonka näkö on erinomainen - voi täysin uskoa että hallusinaatioillakin on tosi lähde ja pitää hallusinoijaa tietäjänä.

Toisaalta ihmisen luontaisen oikeassaolemisen puolta on kritisoitu havaitsemis-tulkitsemis -linjan lisäksi sitä kautta että ajattelu on kielellistä.

Tässä perusideana on se, mikä on monessa argumenttivirheessäkin. Meidän ei tarvitse muistuttaa ihmisiä siitä että "koiriin vetoaminen" olisi virhepäätelmä, mutta "auktoriteettiin vetoamisen" kohdalla se muuttuukin tärkeäksi. Siksi monet argumenttivirheet eivät ole "loogisia virheitä", jotka osoittaisivat että sanottu asia olisi väärä, vaan sellaisia että ne ovat asian kannalta irrelevantteja vaikka ne ihmisistä yleensä tuntuvatkin järkeviltä.

Tästä esiin voisi nostaa Sapirin–Whorfin hypoteesin, joka on kielitieteen yksi käsitys. Sen mukaan kieli jota ihminen puhuu vaikuttaa kieliopillisten ominaisuuksien kautta kieltä käyttävän maailmankuvan ja käyttäytymiseen siten että niiden välillä on -joskus vahvakin- yhteys. Tämä on ajatuksena melko vanha, 600 -luvulla intialainen Bhartrihari esitti että kielenkäytöllä voidaan ohjata ajattelua. Syitä tälle voisi olla esimerkiksi se, että kieli sisältää valtavan määrän metaforia, vertauksia ja analogioita. Tätä kautta kieli ei ole vain asiat itsessään, vaan esimerkiksi kun joku sanoo "tappavansa aikaa" hän tekee jotain negatiivista ja tämä sitten aktivoisi ahkeruuteen ainakin joitakuita. Tämä näkemys rakentuu sen varaan että monissa kielissä erilaisia vertauskuvia on paljon kielenkäytössä. Näkemys ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmiset olisivat kielenkäytön vankeja. Esimerkiksi "aurinko nousee" voi johtua maakeskisestä maailmankuvasta, mutta se ei tarkoita sitä että tämä olisi ylitsepääsemätöntä. Opimme aurinkokeskisen maailmankuvan vaikka meteorologit miten joka päivä kieltä toisin käyttäisivätkin. Tätä kautta Orwellin kirjoittamasta "Vuonna 1984" -kirjassa kuvattu tilanne jossa kieltä on ohjattu niin että "vapauden" käsitettä ei ole lainkaan käytössä, ei oikeasti estäisi ihmisiä miettimästä vapautta. Jostainhan jokainen termi on kieleen tullut. Joku sen on jossain mielessä keksinyt ja jotenkin se on aina myös yleistynyt ja saavuttanut ajan mittaan myös muotonsa.

Eli karkeasti on niitä jotka uskovat ihmisen erehtymättömyyteen ja selvityskykyyn. Ja sitten on niitä, kuten minä. Siis niitä jotka uskovat jossain määrin ihmisen hulluuteen. Osa heistä on jopa sitä mieltä, kuten minäkin, että psykologian tuomien tietojen hyväksikäyttö on tämän vuoksi merkittävää. On tutkittava missä määrin ihmisen havainto+ajattelu tuottaa samanlaista tulosta kuin tilastomatemaattinen analysointi ja "kovan tieteen tulokset". Ja katsottava missä ne ovat erilaisia. Tätä kautta virheajatteluja voidaan karsia ja hommasta tulee - vaikka kenties arkijärjen käsityksistä loittoneva, niin kuitenkin myös matkalla samanaikaisesti vähemmän "todellisuudesta vieraantunutta". Tätä kautta voimme tietää ehkä hyvin paljonkin ja voimme välttää monta ajattelun salakaria.

---

1 Suomeksi arkijärki viittaa sen eijuhlallisuuteen ja sen toinen nimi "maalaisjärki" taas ammattikuntaan joka on käytännöllinen. Siksi se ei toimi tässä kohden "esimerkkinä".
2 Nuorisopoleilla ja muissa mielenterveyshoidoissa käy toki iso joukko ernuja (erilaisia nuoria) mutta...
3 Tässä kohden hauskin kuulemani vertaus liittyy siihen, kuinka seksin kokeminen juuri nyt on eri asia kuin se, että on kokenut seksiä viimeksi kuukausi sitten. Tosin intensiteetti voi olla yhtä kova molemmissa, mutta kokemus on erilainen.

Nihilistinen pornografia.

Pornografian esitetään aina silloin tällöin olevan nihilististä. Tämä on itse asiassa melko mutkikas kysymys, jota tulee käsitellä monessa eri kontekstissa.

Yritän. Samalla matkalla pääsen leikkimään muutamalla apuvälineellä. Ehkä tärkein asia on muistuttaa siit äettä jos määrittelen että "kuulakärkikynä on kirjoitusväline" se ei tarkoita että jos joku sanoo että "minulla on kirjoitusväline" se ei tarkoita välttämättä että kyseessä olisi kuulakärkikynä. Se voi olla vaikka kirjoituskone. Se ei toki estä sitä että kyseessä ei olisi kuulakärkikynää, mutta aivan sitova päätelmä se ei ole. Toisaalta on hyvä muistaa myös se, mikä liittyy tekopyhyyteen. Vaikka tekopyhät ihmiset käyvät miltei aina kirkoissa ja rukoilevat ahkerasti, se ei tarkoita sitä että kaikki rukoilevat ja/tai kirkoissa käyvät olisivat tekopyhiä. Kaiken kaikkiaan liittymisen konteksti on tärkeä asia.

Tältä kannalta asiaa voidaan lähestyä seuraavasti:
1: Ensinnäkin nihilismi tarkoittaa arvojen puutetta. (1) Tämä on tärkeä määrittely, koska esimerkiksi Nietzschen mukaan "hyvä-paha" -luokittelu ei ole nihilismiä, vaan orjamoraalia koska siinä asioille annetaan laadulliset luokittelut. Samoin jos luokitellaan "laadukas-laaduton" -välillä, kyseessä oli yli -ihmisen tapa katsoa asioita. Se ei ollut nihilismiä koska sillä oli erilaiset arvoluokitukset. Mutta sillä olivat sellaiset. (2) Toisaalta on tärkeää huomata että ei ole mitään tiettyä yhtä tapaa olla yli -ihminen. Jos yksi tekee taidetta, se ei tarkoita että kaikkien täytyisi. Taide ei ole nihilististä jos sitä tehdään tuolla arvotuksilla. Porno ei tätä kautta ole ainakaan aina nihilististä, jos voidaan osoittaa että se on jossain tapauksessa orjamoraalia ja jossain tapauksessa yli -ihmisen toimintaan sopivaa:
___1.1: Orjamoraalin kautta asiaa tarkastellen asia on melko helppo huomata: (1) Laajassa mielessä arvottomuus voisi tarkoittaa sitä että jos katsot pornoa sinulla ei olisi mitään arvotuksia: Et voisi voi pitää normatiivista lausetta "ei saa tappaa" missään arvossa. Tietenkään juuri kukaan ei usko tähän. Pornon katselija voi vastustaa murhia. Tässä mielessä porno ei ole nihilismiä. (2) Ja ennen kaikkea porno voi aivan itsessään edustaa jotain arvoja. Voidaan aivan täysin ottaa vaikkapa Larry Flyntin "myyntiargumentit" siitä miten pornografian vastustus olisi sensuuria. Tällöin voidaan nähdä että siinä vastustetaan sensuuria. Tällöin sen tukeminen, katsominen ja muu vastaava on suoraan näistä arvoista rakennettua.
___1.2: Yli -ihmisajattelun kautta asiaa on vaikeampaa perustella. Jotain voidaan kuitenkin tehdä. Tässä otan lähtökohdaksi sen että pornografuab nihilistisyyden perustelussa voidaan vedota semiotiikkaan. Tarkemmin siihen että sanoilla on (1) denotaatioiden eli niiden sovittujen, ja kirjaimellisten merkityksien lisäksi (2) konnotaatiot eli niiden lisävivahteet, lisäviestit ja -vivahteet, jotka sanoille on ikään kuin sanattomasti ja kulttuurisidonnaisesti annettu/liitetty/opittu antamaan. Tästä kautta voidaan esittää että pornografia olisi nihilististä mikäli pornografian määritelmään sisältyy ajatus siitä, että pornografia on tehty nimen omaan arvottomaksi ja se olisi sisällöltään kehittymätöntä. (which is my arguments gate to the übermenchworld) Tässä kohden mukaan voidaan asettaa näkemys siitä että pornografia ei yleisen näkemyksen mukaan ole pelkkää erotiikkaa, vaan siinä korostuu se, että se on tehty pelkkää seksuaalista kiihottumista varten. Kun tämä otetaan lähtökohdaksi voidaan sanoa että pornografiassa ei "miltei by definition" ole taiteellisia arvoja - ja kun pornoa lisäksi tehdään niin usein rahan vuoksi, voitaisiin pornografiaa kutsua nihilistiseksi kun sen teossa vaikuttaneet arvot ovat olleet hyvin alhaiset, hyvin olemattomat ja hyvin kehittymättömät.
_____1.2.1: Kuitenkin tätäkin voidaan lieventää. Tässä syynä on se, että yllä mainittu argumentti sitoutuu siihen että taide olisi joko sellaista että se (1) olisi muodoltaan sellainen, että se tuottaisi tunteita joita juuri ympäröivä kulttuuri pitää ylevinä ja hienostuneina. (2) korostaa sitä että taiteilijan olisi erikseen ajateltava luovansa taidetta ja että taide ei voisi syntyä taloudellisten sitoumuksien kauttakin. Kumpaankaan näistä ehdoista ei ole pakkoa tyytyä. Etenkään jos asiaa lähestytään yli -ihmisyyden kautta. Se suorastaan antaa piutpaut 1:selle leimaten sen mahdollisesti jopa orjamoraalia tukevaksi instituutioksi. Eikä rahan tuloa pidetä esteenä. Voi olla että kärsimys ja työnteko tuottavatkin paljon rahaa, jota voidaan pitää nautintona. Lisähuomautuksena tässä auttaa se, että myös hedonismi on jonkinlainen mittari. Yleensä taidetta joka synnyttää tunteita pidetään hyvänä. Myös kiihottuminen on kiistämättä tunne, ja sen tyydyttäminen ei ole välttämättä mikään helppo juttu. Siihen vaaditaan "näkemystä" ja "taitoa", kuten muussakin taiteessa. Se näkyy mallinvalinnassa, sommittelussa ja tilanteessa. Ne ovat mukana pornografiassakin, vaikka mitään "muita tavoitteita" ei olisikaan.
_____1.2.2: Toisaalta pornografian luonne voi muuttua melko yllättävästikin. Tästä hauskana esimerkkinä on työkaverini, jolla on valtava tart card -kokoelma. Hänhän on siitä erikoinen, että puhuttuani hänen kanssaan, melko pian tajuaa että hän ei ole mikään "pervo", vaan hän vaan keräilee niitä. Itse asiassa hän on luonut luokitussysteemin, jonka avulla hän voi nopeasti löytää onko jostain kortista hänellä kaksoiskappaleita. Niitä kun on niin paljon, että niitä ei voi ulkoa muistaa. Tämä luokitusjärjestelmä pistää kokoelman siististi pienempiin osakokonaisuusiin joissa seikkaillen yksiselitteisesti ja nopeasti löytyy haluttu. Tällöin palikat eivät ole "käytännössä liian suuria eikä liian pieniä". Itse asiassa juuri tämänkaltaista luokittelevaa tutkimusta tehdään yliopistojen kulttuurintutkimuksen laitoksilla. Vaikka em. kortit ovatkin sisällöiltään lähinnä kiiman herättämistä tavoittelevia että niiden syvempi tavoite on tienata asiakkaita prostituoiduille ja tätä kautta ne on vahvasti rahanhimon ja jopa ihmiskaupan sävyttämiä, tämä luokitustoiminta muuttaisi toiminnan sävyn. Tietyllä tavalla voidaan sanoa että asiaa tutkiva ja luokitteleva ei välitä siitä mitä yhteiskunta pitää pahana ja luokittelee. Ja tämä voidaan tehdä hyvin.
_____1.2.3: Ja kun puhutaan yleisistä näkemyksistä, joudutaan kohtaamaan riski siitä että yleisestä harhaluulosta tai laajalle levitetty straw man -argumenttivirhe muuttuu ikään kuin itse asiaksi. Tällöin toisen näkemyksestä on ensin tehty vääristelty ja valheellinen kuva, jota vastaan argumentoidaan. Tällöin itse asia jää käsittelemättä. Näitä asioita voidaan kuitenkin uskoa vaikka ne kohdistuisivatkin väärin - Esimerkiksi sen vuoksi että varsinainen asia on väärinymmärretty tai tuntematon yleisesti. Siksi on hyvä miettiä sitä, onko (1) aina kun puhutaan pornografiasta kyseessä todella sama sisältö, vai vaihtuuko määritelmä välissä. (2) Sopivatko yleiset kansanomaiset näkemykset ollenkaan siihen miten asiasta puhutaan. Jos ne ovat eri sisältöisiä, ne puhuvat ristiin kun ei itse asiassa lainkaan käsitellä samaa asiaa. (3) Onko käsitelty aineisto todella sitä mihin puheilla viitataan, ovatko ne yhteismitallisia. Tässä tapauksessa tämä on erityisen merkittävää, koska pitkin taidehistoriaa alastonmaalausten kritisointi on ollut yleistä. Esimerkiksi Francisco de Goyan on katsottu aikanaan muutamissa töissään edustaneen pornografiaa, vaikka nykyisin sen katsotaan olevan tietysti taidetta - ei enää edes taiteen hieman tuhmasävytettyä sisarpuolta, erotiikkaa.

Näiden kautta voidaan sanoa että pornografia ei ole 1:1 nihilististä, eli sen väittäminen nihilistiseksi ei ole sitovaa vaan asiaa olisi aina tarkasteltava yksittäistapauksina. (Mikä vertautuu siihen että vaikka uhkailu on usein rikollista, esimerkiksi kun uhataan tappaa tai piestä toinen, on hyvä katsoa uhataanko tässä kotiarestilla) Tämä ei tietenkään tarkoita että nihilisti ei voisi seurata pornografisia julkaisuja ja että kyseessä olisi "täysin puhdas tai suositeltava asia". Kun tämän ymmärtää, syntyy jonkinlainen konteksti johon tämänkin aineiston voi laittaa.

Ristiriidat(tomuus) jutuissa.

"Vain idiootit eivät vaihda mielipiteitään".

Itsekritiikki tarkoittaa kykyä muuttaa mieltään. Tämän tunnistamisessa on tietysti vaikeaa se, että jos henkilö on oikeassa, hänen ei välttämättä tarvitse muuttaa mieltään asioista vaikka hän olisikin itsekriittinen. Asiathan ovat perusteellisen käsittelyn jälkeen vahvistaneet sen mikä hänellä oli aluksi. Kuitenkin kun käytännössä maailmassa on paljon mielipiteitä ja joskus analysoimme dataa väärin, käy niin että käytännössä itsekriittinen ihminen vaihtaa näkemyksiään aina välistä.
1: Tämän vuoksi voimme käytännössä sanoa että itsekriittisen ihmisen mielipiteet muuttuvat. Muutos taas aikaansaa ristiriidan puheiden kanssa. Jos eilen esitän että jokin asia on jotenkin ja seuraavana että se on jotenkin aivan toisin, puheissa on olemassa ajallinen ristiriita. Lisäksi itsekriittinen muutos voi vaikuttaa monessa paikassa verkkoa, eikä kaikkia asioita huomaa välttämättä, joten itsekriittinen ihminen helposti rakentaa yhdellä luopumisella ristiriitoja muualle eri asioissa.
2: Toisaalta jos ihminen sitoutuu joihinkin useisiin näkemyksiin, käy helposti niin että hän jossain kohden kannattaa keskenään ristiriitaisiakin osasia. Tällöin ristiriita johtuu siitä että hän pitää niistä molemmista kiinni, eikä välttämättä joko huomaa koko ristiriitaa tai sitten hän ei kykene luopumaan jommasta kummasta näistä asioista, vaan ajattelee että ne voidaan ehkä tulevaisuudessa yhdistää jotenkin ja täytyisi vain miettiä miten.

Tämän ristiriidan olemassaolo taas on ulkopuolisille vaikea asia, koska he eivät voi välttämättä aina erottaa sitä onko tilanne kumman laatuinen.

Tunnistaminen on mahdollista vain jos oletetaan että mielipiteiden yhteennivomisen sijasta takana on koherentin näkemyksen tavoittelu, joka sallii mielipiteistä luopumisen. Tällöin jos henkilö huomaa ristiriidan ja hän korjaa sen luopumalla jostain mielipiteestään, hän varmasti osoittaa itsekriittisyyttä. Jos hän sen sijaan noudattaa aina sitä että hän selittelee mielipiteitään muuttamatta niitä, hän noudattaa luultavasti "skitsofreenikon logiikkaa". Hän korjaa ristiriitoja, joten hän välittää asiasta ja sen loogisuudesta ja kehittää sen sisäistä koherenssia. Mutta ei silti ole itsekriittinen.

Tätä kautta ristiriidattomuus on ikään kuin yksi minimitaso; Jos sitä ei ole, se on huono asia. Ristiriitojen poistamishalu kertoo siitä että loogisuus ja perustelu merkitsevät jotain. Jos ristiriidoista ei välitetä, ollaan "älyllisesti laiskoja". Joskus ristiriidattomuuden etsiminen tarkoittaa kuitenkin vain sitä, että yritetään perustella miksi oltiin jo valmiiksi oikeassa. Tällöin itsekriittisyys, eli kyky muuttaa mielipiteitä ja luopua niistä, katoaa. Eräässä mielessä koko perustelun merkitys laimenee tässä kohden huomattavasti.

Tämä liittyy ovelalla tavalla rypäytymiseen. Yleensähän poliittisesti väriä edustavat tekevät ihan koherentteja kokonaisuuksia. Tällöin he synnyttävät ristiriidattomia ja suuria rakennelmia, joissa mukana on erilaisia asioita. Ongelmana niiden kohdalla on tietysti vain se, että vaikka kanta verotuspolitiikkaan, ilmastonmuutokseen ja evoluutioon ovat kuinka poliittisesti samalla puolella, ja niihin on sidottu muun muassa suhtautuminen luontoon, se ei tarkoita sitä että olisi otettava koko paketti. Tosiasiassa koherentteja paketteja voidaan rakentaa myös näiden rypäiden ulkopuolelta. Ne ovat siis koherentteja, mutta eivät ainuita tapoja tehdä koherentteja kuvia.

Ammatinvalintaa peräkammarinpojille.

Vanhassa vitsissä kerrotaan miten poikien suosikkiammatit olivat rantavahti, taidemaalari sekä gynegologi. Syynä on tietysti se, että niissä kaikissa saa katsoa alastomia tai vähäpukeisia naisia. Luultavasti tämänkaltaisia vitsejä suosivat ainakin sellaiset aikamiespojat, joiden elämä koostuu äidin nurkissa elämisestä vielä 40 korvilla ja ylikin, työttömyydestä ja erilaisista pornografisista julkaisuista sekä niiden selaamisesta.

Takana on luultavasti sitä että jokaisen pitäisi tavoitella sellaista työtä josta pitää. Ja on hyvä huomata että pienikin virka häiritsee harrastuksia. Näin iskun voisi minimoida ilman että pääsee niihin riittävän isoihin virkoihin, joissa harrastukset voivat häiritä muita. Yleensä työtä haetaan vasta paineen alla. Feminismin merkittävin muoto alkaa vaikuttamaan ja "äiti käskee".

Ammatinvalinnan kanssa tulisi kuitenkin olla aika tarkkana.

Rantavahdin työssä pääongelmia ovat (1) Se, että suustasuuhun -menetelmä on työn puolesta erilaista kuin mitä voisi toivoa. Moitteita syntyy sekä olosuhteissa että suoritusmekaniikassa. Aina pelastettavatkaan eivät saa kehuja. (2) Työssä pitää tarkastella muitakin kuin tavoitteisiin sopivia kohteita. (3) Työssä pitää olla hyvässä kunnossa mutta työ ei usein sisällä aktiivisella tasolla liikuntaa, joten kunnosta on pidettävä huoli vapaa -aikana. Harjoittelun jälkeen taas väsyttää. (4) Huomiota ei voi työajalla kohdistaa mielenkiintoisiin julkaisuihin. Ammattiin liittyy vastuuta, joka vahvasti häiritsee myös työstä luvatta livahtamista.

Kaiken kaikkiaan ammatti ei tue ensimmäisessä kappaleessa määriteltyjä tavoitteita. Harrastuneisuus, innostus sekä halu syventyä eivät saavuta tyydyttävää tasoa eikä ammatti siksi ole peräkammarinpoikien suosikkilistalla.

Taiteilijan työssä ongelmia on muutamia (1) se, että se ei monen mielestä ole lainkaan työtä. Se ei poista varsinaista alkutilaa. Toisekseen taiteilijan työssä ei niinkään katsella kuin suoritetaan. (2) Toisekseen alastonmalleja on vaikea saada. Tässä kohden mukaan astuu mutkikkaampikin ongelma: Jos peräkammarinpojalla olisi joku vapaaehtoinen nätti/välttävän näköinen/ylipäätään ainutkaan XX -kromosomistolla varustettu joka olisi valmis alastonmalliksi, hän ei ylipäätään olisi peräkammarinpoika. Toki äiti voisi teoriassa tukea harrastuneisuutta, mutta tämä vääristäisi primaarisia tavoitteita turhan paljon.

Gynegologin homma ei ole kovin järkevä ammatti. Itse asiassa jo vähemmän spesialisoituneen lääkärin kohdalla vastaan tulee ongelmia. Lääkärin ammatin varjopuolia on tietysti se, että se vaatii (1) paljon opiskelua joka häiritsee tärkeämpiin asioihin, kuten Jalluun, tutustumista. (2) Siinä on pitkät työajat jotka väsyttävät ja vievät tilaa uusien lehtien selaamiselta. (3) Lisäksi työssä kohtaa kuolevia ihmisiä, siinä joutuu myös kertomaan epämiellyttäviä asioita. Nämä eivät yleensä vahvista libidon toteuttamista. (4) Työajat ovat pitkiä ja vuoroja on paljon. Aikaa "muuhun" jää vähemmän. (5) Ja lisäksi kaikki kivat ja mielenkiintoiset asiat joita työssään kohtaa ovat sellaisia joista ei saa puhua. Tämä taas on kaikista, ei vain peräkammarin pojista, kauheaa.

Tämän vuoksi kaikista peräkammarinpojista ei tule lääkäreitä. Siksi he eivät tutustu röntgenkuviin - jotka toki sinänsä läpivalaisevat asioita ja tuovat silmäimme esiin sellaista joka on normaalisti verhottu näkökyvyltämme, mutta tekee sen "väärällä tavalla", tai ainakin liikaa. Tässä kohden asiaa voi valaista Teräsmiehen kautta: Hänellähän on röntgenkatse, jonka avulla hän näkee esimerkiksi taloihin sisälle. Erikoista on että hän ei näe niistä pulassa olevista naisista ja rikollisista luurankoja. Toisekseen erikoista on että hän osaa aina katsoa juuri sillä teholla että seinien ja tapettienläpi näkyy, mutta niin että vaatteeiden läpi ei näy. Lisäksi kysymyksiä herättää se, parantaako vai aikaansaako Teräsmies syöpää röngenkatseellaan. Mutta peräkammarinpojat ovat harvemmin supersankareita, joten tämä veisi asiaa sivuraiteille. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin hyvä huomata että he eivät ajaudu aivan tajuttoman kauas esimerkiksi röngenlääkärin työstä. Ehkä tämän vuoksi peräkammarinpoikienkin "anatoomiset tutkimukset" keskittyvät aineistoihin, joita kutsutaan englanniksi "X rated". Röntgensäteet taas ovat englanniksi "X ray". Ehkä tässä on alun perin ollut jotain sen suuntaista, että "X rated" on tarkoitettu vain asiaan perehtyneiden röntgenlääkäreiden silmille. Röntgenlääkärit ovat muuten radiologeja, joka tuo esiin kysymyksiä siitä vihjaako tämä siihen merkityseroon, joka on havaittavissa kun verrataan astronomian ja astrologian asemaa ja uskottavuutta.

Tämä kaikki ainakin selittäisi paljon.

Harkitsemista ja luomista

"Mitä oikeutta minulla on kirjoittaa harkitsevuudesta, jota minulla on vähän ja sekin vain laadultaan kielteistä? Minun harkitsevuuteni merkitsee, että kartan ja jään vaille, ei että keksisin keinoja ja menetelmiä, ohjaisin asioita ja korjaisin niitä sievästi."
(Ralph W. Emerson, "Esseitä" ; luku "Harkitsevuus")

Voisin sanoa samat sanat. Kuitenkin nostin tämän kaksijaon esiin, jotta voisin hieman tutustua tähän ominaisuuteen. Heikotkin ihmiset voivat tunnistaa vahvuudet, ainakin joskus.

Emerson nostaa esiin mielenkiintoisen seikan. Harkinta voi olla luonteeltaan kahdenlaista:
1: Aktiivista harkintaa, jossa mietitään asioita. Tällöin luodaan vaihtoehtoja. Yritetään miettiä mitä eri tapoja asioissa voi olla. Tämä taas voi olla luonteeltaan sekä analyyttisen pilkkovaa, jolloin harkinta tarkoittaa sitä että eritellään yksityiskohtia ja toisaalta se voi olla synteesejä luovaa, jolloin ennen irrallaan oleville systeemeille rakennetaan yhteys.
2: Passiivista harkintaa, jossa keksittyjä ideoita kritisoidaan. Huonojen karsinta johtaa siihen että vaikka keksisi miten impulsiivisen tai erikoisen ratkaisun, sitä ei vain suin päin lähde seuraamaan tätä.

Tämä on itse asiassa melkoisen tärkeä asia. Tässäkin kohden joudun lainaamaan tuodakseni koko idean selville: Se sisältää prosessinkuvauksen, toimintaohjeen:

"Anna mielesi vaeltaa järjestelmässä. Esitä mielenkiintoinen järjestelmää koskeva kysymys. Hajota kysymys osiin ja visualisoi osia ja niihin liittyviä kysymyksiä. Pohdi mahdollisia vaihtoehtoisia vastauksia. Muotoile ne siten, että kohtuullisilla todisteilla voidaan tehdä selkeitä valintoja. Peräänny jos kohtaat liian monia käsitteellisiä vaikeuksia. Etsi toinen kysymys. Kun vihdoin löydät pehmeän kohdan, etsi mallijärjestelmä - hiukkasfysiikassa esimerkiksi säännönmukainen emissio tai genetiikassa nopeasti lisääntyvä eliö - jolla ratkaiseva koe on helppo tehdä. Tutustu järjestelmään perusteellisesti - tai pikemmin tee siitä pakkomielteesi. Rakasta yksityiskohtia, niiden kaikkien tuntua niiden itsensä takia. Suunnittele koe siten, että olipa tulos mikä hyvänsä, kysymyksen vastaus on vakuuttava. Käytä tulosta uusiin kysymyksiin, uusiin järjestelmiin siirtymisiin. Riippuen siitä, miten pitkälle muut ovat tässä ketjussa edenneet (ja pidä mielessä, että heitä tulee kunnioittaa), ketjuun voi liittyä missä vaiheessa tahansa."
(Edward O. Wilson, "Konsilienssi", luku "luonnontieteet")

Tässä on siis ideana se, että systeemin kautta voidaan etsiä ratkaistavia kysymyksiä, joita sitten lähestytään kokeellisesti. Ongelmien ja kysymysten tunteminen auttaa prosessin suuntaamisessa. Tämän kautta, vaikka hypoteesien keksimiselle ei olekaan mitään systemaattista tapaa, on hyvä huomata että hypoteesien löytymisen teho ei suinkaan ole teoriasta riippumattomia. Tämän vuoksi esimerkiksi Lakatos korostaa sitä että hyvällä teorialla on suuri heuristinen potentiaali. Eli että sen sisällä syntyy hedelmällisiä tutkimusohjelmia. Tämä tarkoittaa sekä (1) paljon kysymyksiä, että ennen kaikkea (2) paljon kysymyksiä joiden (2a)lähestyminen on helppoa ja (2b) jotka voidaan jopa ratkaista.

Esimerkin kautta voitaisiin nostaa esiin Albert Einstein, joka ratkaisi tuohon aikaan tutkimuksia häirinneen ristiriidan sähkömagnetismin ja suhteellisuusperiaatteen välillä: Ristiriita katosi hänen teoriansa myötä. Hän ei suinkaan saanut kaavaansa ilman kovaa työtä - päin vastoin, hän kulutti paljon aikaa sen kehittelemiseen. Toisin sanoen hyvä teoria ei vain tipahtanut ilmaiseksi hänelle, vaan hän lähestyi sitä melkoisen systemaattisesti.

Voidaan sanoa että luovuus sinällään ja karsiminen sinällään ei ollut hänen salaisin aseensa, vaan se että hänellä oli kummankin sorttista harkintaa.

Tosin alustuksestani huolimatta voisin sanoa että minulla on jonkin verran harkintaa. Tätä korostaa se, että arkiminäni tavalleet ovat luultavasti huomanneet, että minulta tulee heittotasolla melko outojakin yhteyksiä. Esimerkiksi televisioviihde ja jokin toinen asia vaan rinnastetaan. Yleensä tulee jotain joka voisi olla vitsi - jos se vaan naurattaisi. Suurin osa järjettömyyksistä jää pois. Sillä kuten tunnettua, vapaassa assosiaatiossa valtaosa ideoista on todella surkeita. Osa niistä tosin voi olla sekä yllättäviä että hyviä. Minun on aina ollut melko helppo pitää ideoita "testipalloina" ja "hupsutteluna", joten voin niitä hylätä melko vapaasti. Aina välistä käteen jää jotakin ideoita. Toistaiseksi niistä yksikään ei tosin ole ollut erityisen nerokas. Mutta kun niitä vertaa siihen luotujen ideoiden hautausmaahan "siinä vieressä" tajuaa miten sekä aktiivinen että passiivinen harkitseminen ovat yhdessä luoneet jotakin.

Ehkä tämä korostaa sitä että olisi oltava sekä ideoiden ja ajatusten vapaus että vapaus kritisoida niitä erityisen ankarasti. Kuitenkin näyttää että yksilötasolla moni pesiytyy vain toiseen laatikkoon. Eli ihmisen harkinta ikään kuin keskittyisi jompaan kumpaan harkinnan tyyppiin.

Ehkä yhteistyön kautta tätäkin voi paikata, ilman että ihmisen tarvitsisi yksilönä hirveästi muuttua?

Sisältö ja argumentti.

Yleensä retoriikka -sanalla on hieman ikävä sävy. Se liitetään yleensä siihen että joku sanoo asiat kieroilemalla ja antaa vääriä vaikutelmia. Kuitenkin retoriikkaa on kaikessa, missä otetaan huomioon muoto, yleisö, konteksti ja muu vastaava. Erikoista asiassa on tietysti se, että retoriikka on muotoa, joten se ei itse asiassa vaikuta sisältöön. Sen vuoksi emme voisi tuomita mitään kirjoitusta sen vuoksi että se käyttää retorisia keinoja. Ainoastaan sisällön pitäisi merkitä.

Tämän asian mutkikkuus paljastuu kun alamme katsomaan sitä, mihin on syytä tarttua. Aloitan tarinoista ja tehokeinoista.

Seneca oli tunnettu elävästä ja liioittelevasta kielenkäytöstään. Hän käytti myös alkusointuja ja muita tehokeinoja tuodessaan esiin asiaansa. Normaalisti filosofeista on tärkeää että argumentti joka on looginen, on looginen. Seneca oli kuitenkin sitä mieltä että ihmismieli, eli psykologia, tulisi ottaa huomioon. Hänestä logiikka on ikään kuin ankerias, ja fiksukin perustelu voi karata ajatuksistamme. Vertauskuvat, anekdootit ja analogiat ovat itse asiassa tehokkaampia kuin logiikka. Niillä saamme tuntuman asioihin jotka muuten unohtaisimme. Hieman samantapaista näkemystä edustaa Taleb, joka "Musta Joutsen" kirjassa esittää että narraatio on ongelmallista, koska ihmiset eivät muista niinkään asioita kuin tarinoita. Hän tunnustaakin että joutuu tämän vuoksi käyttämään tarinankerronnallisia elementtejä saadakseen asian ymmärrettäväksi. Ideana on se, että loogisilla tarinoilla voidaan päihittää ne jotka ovat "pelkkiä" tarinoita.

Toisaalta retoriikka liittyy myös virheidenkorjaamiseen.

Kielioppi ja oikeinkirjoitus ovat yksi tälläinen asia. Ne ovat hyviä koska ne omalla osallaan auttavat ymmärtämistä. Joskus niistä tulee kuitenkin itsetarkoituksellisia. Tällöin asia unohtuu sen vuoksi että aletaan tarttumaan yksityiskohtiin. Voidaan esimerkiksi sanoa että kieliopin tarkkuus kertoo halusta nähdä vaivaa, joka taas on huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tällöin itse asian kommentointi siirtyy ja aletaan puhumaan pelkästään muodosta - ja esimerkkini kaltaisten perustelujen kautta mahdollisesti asijan sijasta asian esittäjistä. Tässä kohden ehkä hyvän rinnastuksen saa etiketin ja käytöksen kautta. Ajatellaan että oikeanlainen pukeutuminen, oikeiden haarukoiden käyttö ja niin edespäin ovat hyvää käytöstä. Tietyssä määrin niitä käyttämällä voidaan toimia muita loukkaamatta. Mutta kyseessä on kuitenkin hieman eri asia kuin reilu käyttäytyminen. Itse asiassa on melko helppo kuvitella täysin etiketinmukaista mutta kylmäkiskoista ja tunteetonta käyttäytymistä. Ja toisaalta reilusti voidaan suhtautua vaikka Korson murteella, jossa pilkun korvaa "totanoinniiq vittu". Etiketti ja reilu suhtautuminen ovat siis hieman eri asia. Mutta etiketti toki auttaa asiallisessa käytöksessä. Kieliopilla ja retoriikalla on hieman vastaavanlainen rooli.

Toisaalta on tärkeää tietää mitä kukakin on sanonut missäkin. Näin heihin voidaan viitata ja heidän sanomansa asiat voidaan esimerkiksi tarkistaa. Kuitenkin tässäkin on riskinä se, että asia muuttuu "pilkunviilaamiseksi" ; esimerkiksi de Montaigne vihjasi että koska hänellä ei ole kirjastossaan kaikkia riittäviä teoksia, hän ei voi tarkistaa jokaista yksityiskohtaa. Siksi hänellä on virheitä, joissa jonkun lainaus onkin sitten oikeasti jonkun toisen lainaus. Hänestä tämä ei estänyt asian ymmärtämistä, ja niihin tarttuminen oli turhaa, jos esitys muuten oli hyvä.

Kyseessä on tavallaan kunnioittaminen. Keskustelussa, etenkin kriittisessä sellaisessa, on oltava kaksi ehtoa jotta juttu voisi johtaa johonkin. Tarvitaan reiluutta, joka tarkoittaa sitä että ei liiaksi aleta nyyläämään kirjoitusvirheitä ja sivuseikkoja kuten lainausyksityiskohtia. (Toki niistä voidaan huomauttaa, ja joissain konteksteissa se on tärkeämpää kuin toisissa. Tämä vaatii kontekstin tajua, eräänlaista asiallista retorista pelisilmää.) Sen sijaan asian ymmärtäminen on tietysti tärkeää. Itse asiassa kriittisen suhtautumisen ykköskohdan pitäisi olla se, että ymmärtää kritisoimansa kohteen sisällön. Ilman tätä kun syntyy olkiukkoja, joissa toisen argumentteja ei käsitellä vaan kumotaan niiden irvikuvia, jolloin ei puhuta asiasta vaan jostakin aivan muusta asiasta jota väitetään asiaksi. Tuntematta asiaa syntyy vain suhtautumista jossa ollaan erimielisiä pelkän erimielisyyden vuoksi. Tähän taas ei ole mitään erityistä syytä.

Kasautumat.

Maailmassa on paljon erilaisia mielipiteitä ja asioita. Me myös selitämme yhteiskunnan asioita erilaisiin selityksiin tukeutuen. Nämä eivät kuitenkaan jakaudu satunnaisesti, vaan tietyt näkemykset kasautuvat. Toisin sanoen vaikka jotkut näkemykset ovat vain stereotypioita, myös tosimaailmassa tietyt asiat tukevat toisiaan.

Asiaa voi ymmärtää esimerkkien kautta:
1: Nietzsche esitti yhtenä ihmistyyppinä bildungphilisterin, joka on yksinkertaisesti ihminen, joka on näennäinen kulttuurin ystävä, joka ottaa siitä vain pintasilauksen. Tällöin taiteenystävästä tulee snobismin edustaja: Hän arvostaa asioita vain koska ne ovat arvostettuja. Nietzschen mukaan tältä ihmistyypiltä puuttui uteliaisuus ja omakohtaisuus sekä luova suhde. He olivat vastaanottajia.
2: Mark Hoofnagle määritteli ilmiön nimeltä "crank magnetism". Se taas tarkoittaa havaintoa siitä että erilaiset "crankit" tuppaavat kokoamaan vastaavanlaisia näkemyksiä. Näin syntyy kokoontumia, jossa yhdellä henkilöllä on useita erilaisia crankyjä näkemyksiä. Tässä kohden on hyvä huomata, että kaikki asiat eivät klusteroidu: Melko helposti voidaan huomata ainakin seuraavat alatyypit:
___2.1: Oikeistokristillinen crank -kasauma, jossa yhdistyy HI -viruksen olemassaolon kiisto, evoluutionepäily, ilmastonmuutoksen epäily. Lisäksi esimerkiksi holokaustin tapahtumisen kiistäminen on melko vahvasti oikeistolainen näkemys.
___2.2: Vasemmistolais New Agelainen crank -kasauma, jossa on erilaisia salaliittoja. 9/11 takana olevista asioista. Myös New Ageen sidotut näkemykset kulkevat tässä joukossa. Siksi tarot, avaruusolennot, homeopatia, astrologia, vaihtoehtohoidot (ja tähän liittyvään instituutioidenvastustukseen liittyen myös rokotteiden vaarallisuutta korostavat ilmiöt, kuten väite siitä että rokotteet aikaansaavat autismia) ja muut vastaavat kulkevat usein yhdessä.

On tärkeää huomata että näiden yhteydessä on korrelaatio. Se tarkoittaa sitä että usealla ei ole kaikkia, mutta toistuvasti kohtaa niitä joilla näistä on useampia. Ne kohtaavat useammin kuin ne satunnaisesti jakautuen tekisivät. Tavallista on että oikeistokristilliset vastustavat esimerkiksi kristityt vastustavat usein vaihtoehtohoitoja jotka edustavat näille "itämaisia harhaoppeja", väärää uskontoa. Toki kritisointi samankin joukon sisällä on mahdollista, mutta se on kuitenkin melkoisen harvinaista.

Jamie Whyte huomauttaa "Crimes against Logic" -kirjassaan että tämänkaltainen asioiden yhteys on tavallista. Esimerkiksi hän mainitsee sen, että me valikoimme sen mihin uskomme viitaten siihen minkälaisia asioiden esittäjät ovat sen sijaan että itse asia olisi kyseessä. Tällöin esimerkiksi tilasto joka on oikeistolaisten tekemä jää vasemmistolaisten huomiotta vaikka se olisi hyvä ja oikeistolaiset ottavat sen hyvänä vaikka se ansaitsisi huomiotta jättämisen. (Eivät kaikki, kyseessä on jälleen korrelaatio.) Tämän vuoksi hän kritisoi sitä että lehdistössä ilmoitetaan joskus onko datan tehnyt oikealle tai vasemmalle kallellaan oleva laitos. Pääasian pitäisi olla siinä, onko aineisto hyvää vai huonoa. Tätä kautta datavalikoimat politisoituvat. Toki moni on relativismin ystävä, mutta tosiasiassa monesti asiat eivät voi olla molempia. Esimerkiksi autokulttuuria tukeva oikeistolainen näkemys, jossa autoilu on perusoikeus, usein vastustaa ilmastonmuutosta. Ja vasemmistolaiset joista luonto on keskeisempi arvo ja auto edustaa "luonnotonta ja keinotekoista pahaa" kuten muukin teknologia heille tekee, taas mielellään kuvittelevat katastrofin joka seuraa siitä että teknologiapirulle annetaan koko käsi. (Molemmat esimerkit ovat liioiteltuja, tavoitteena ei ole provosoida vaan tehdä idea selvemmin tajuttavaksi. Liioitteluja ei siis saisi vain niellä vaan ottaa esimerkkinä.) Kuitenkin itse ilmastonmuutos joko tapahtuu tai ei tapahdu, eikä se ole käsiäänestyskysymys johon voitaisiin vaikuttaa demokraattisella äänestyksellä.

Nassim Taleb pitää ilmiötä myös tärkeänä. Hän kutsuu sitä rypäytymiseksi. Hän ottaa myös esimerkikseen lehdistön. Reporttereiden kommentit ikään kuin sulivat yhteen ja muodostivat vastaavia ryppäitä. Hän kuitenkin huomauttaa tärkeän asian: Rypäät liittyvät hieman eri tavoin eri aikoina ja ne voivat muuttua. Hän huomauttaa kuinka Libanonissa sodan seurauksena kristityistä tuli oikeistolaisia vapaakaupan kannattajia, ja islamilaisista tuli kommunistien ystäviä. Myöhemmin taas kun venäläiset hyökkäsivät Afganistaniin, USA puolusti muslimeja ja islamilaiset sotivat kommunisteja vastaan. Nyt taas USA taistelee islamilaisia vastaan. Vastaavasti aikaisemmin kristityt olivat antisemiittejä ja islamilaiset pitivät juutalaisia parempina kuin kristittyjä kun taas nykyään kristityt pitävät juutalaisia melko suuresti arvossa ja islamilaiset eivät. Kaikkina näinä aikoina näkemykset ovat kuitenkin klusteroituneet. Pysyviä ja ikuisia ne eivät kuitenkaan ole.

Tästä hauska esimerkki on tietenkin myös kristinusko. Kuiten Markku Ruotsila on huomauttanut, eroja on. Suomessahan ollaan luterilaisia ja USA:ssa kalvinisteja. Tästä seuraa se, että (1) Suomalainen näkemys on poliittisesti vasemmalle kallellaan ja täällä puolustetaan enemmän heikkojen oikeuksia ja tuetaan sosiaaliturvaa ; Ei ehkä kommunistisesti, mutta sosiaalidemokraattisesti. (2) USA:ssa taas sosiaaliturvaa ei kannateta vastaavalla tavalla, yrittäjähenki korostuu ja tuen tarve katsotaan yrittämisen puutteeksi. Koska siellä kristityt ovat vahvasti oikeistolaisia - ja he ovat oikeistolaisia mallia johon rinnastettuna Suomen kokoomus tuntuu kevyeltä kauralta. Tosin olen sitä mieltä että Suomessakin on oikeistotyyppisiä kristittyjä. Syynä ideavirtoihin on tiedonsiirto, esimerkiksi internet: Ideat kulkevat helposti ja kun "USA:n uskonveljien" tuotantoa käännetään copy-pastemallilla suomeksi, sisällöt eivät tietenkään vaihdu vasemmistolaisiksi. Toisaalta myös suomessa skinheadit ovat pääsääntöisesti oikeistolaisia ja kristittyjä. Tosin hekin ovat vähemmistöjoukko koko kansassa. Tähän liittyen kannatan Arhi Kuittisen kirjoituksen lukemista. Se liittyy vahvasti juuri tähän sekoittumisen teemaan.

Kokijat ja kasa anekdootteja

Melko usein ihmiset pitävät kokijoita erityisen luotettavina. Tämä tarkoittaa sitä että he luottavat erityisen vahvasti (1) omiin kokemuksiinsa ja (2) asiaa muuten kokeneita. Tietenkin asioiden kohtaaminen kertoo jotain asioista. Ongelmana ei ole luottamus vaan liika luottamus. Liika luottamus kun johtaa siihen että sanoja alkaa merkitsemään asiaa enemmän.

Jamie Whyte tuo kirjassaan "Crimes against logic" muutaman esimerkin tästä:
1: Ihmiset luottavat esimerkiksi onnettomuudessa olleiden tai rikoksen uhrien näkemyksiin. Ongelmana on kuitenkin se, että kun ihminen on kokenut jotain harvinaista asiaa, hänen näkemyksensä sen keskeisyydestä vääristyy: Harvinainen onnettomuus näyttää heistä paljon todennäköisemmältä. Tilaston 1% muistuttaa heille että "se oli 1% silloinkin kun se tapahtui". Tämän ilmiön seurauksena kokija voi itse asiassa olla näkemyksineen vinoutuneempi kuin asiaa kokematon ihminen. Tästä ehkä hauskin esimerkki on se, että ajattelemme mustat ihmiset helposti rasismin uhreina ja valkoiset tekijöinä. Siksi jos valkoihoinen esittää jotain näkemystä, ja hänet nähdään rasistina tämän vuoksi, voi politiikassa ja muussakin asiaa ratkoa sillä että saman asian esittäjäksi valitaan mustaihoinen. Silloin ihmiset ajattelevat yllättävän paljon vaikeammin että kyseessä olisi rasistinen ilmaus.
2: Toisekseen ihmiset luottavat omiin kokemuksiinsa. Siksi jos joku on kohdannut vaikka mustia ihmisiä tai homoseksuaaleja, hän tekee näiden kohtaamisten kautta jonkinlaisia yleispäätelmiä. Tässä on ongelmana se, että otos on sekä (1) pieni että (2) vinoutunut. Ihminen ei ensinnäkään yleensä kohta niin useaa eri henkilöä että siitä voitaisiin vetää kovinkaan luotettavia johtopäätöksiä. Toisekseen ihminen ei liiku satunnaisessa seurassa, joten hän ei ylipäätään kohtaa "tasaisesti valittua otosta". Tämän vuoksi esimerkiksi fundamentalistikristittyjen keskuudessa liikkuva ei kohtaa "normaalia homoseksuaalia", koska nämä eivät kerro asioistaan. Sen sijaan he kohtaavat niitä jotka (1) ovat entisiä homoseksuaalisuuden harjoittajia jotka ovat lopettaneet tapansa ja jotka (2) väittävät olevansa kohtaa 1. Siksi heistä varmasti tuntuu että kertomukset mallia "ennen olin miesprostituoitu ja nyt olen hetero" ovat heistä yleisiä. Tämä antaa sekä (1) vääriä kuvia siitä mitä homoseksuaalit ovat ja (2) vääristävät sitä kuinka helppoa ja yleistä "eheytyminen" on. Epäonnistuneet eivät hevin näy tilastoissa. Vain asiassa onnistuneet sekä manipulaattorit ja ne jotka ovat molempia seisovat joukon edessä kertomassa kertomuksiaan.
3: Lisäksi otoksen vinoutuma tulee erityisen selvästi esiin asiakaspalautteiden kohdalla. Tällä on suuri merkitys vaihtoehtohoitojen kohdalla. Syynä on se, että vaikka asiakkaita olisi paljonkin, on tyypillistä että (1) vaihtoehtohoitoihin eivät tutustu satunnaiset ihmiset, vaan heillä on positiivinen ennakkoasenne sitä kohtaan useammin kuin muutoin. (2) Asiakaspalautetta annetaan tekijälle yleensä vain positiivisesti. Muuten taas negatiivinen kommentointi on yleisempää. Siksi "puskaradio" välittää huonoja uutisia jotka eivät koskaan yllä esimerkiksi vaihtoehtohoitajan luokse. Tätä pahentaa se, että jos jollakulla on huonoja kokemuksia hän saattaa jättää kertahoitoon. Tällöin hoitaja ei kohtaa häntä uudestaan ja vain tyytyväiset asiakkaat näkyvät, ja he näkyvät peräti toistuvasti. Tästä syntyy todella vahvistava vaikutelma. Tämän vuoksi asiakaspalaute, vaikka onkin tietysti tärkeä asia ottaa myös huomioon, ei sinällään ole todiste. Se on vain kasa henkilökohtaisia kertomuksia, anekdootteja.

Molempien ilmiöiden kohdalla syy vääristymään on se, että oikein minkään suuruinen kasa anekdootteja ei vielä sinällään tee todistetta minkään puolesta. Olennaista on se, onko anekdootit kerätty sopivalla menetelmällä. Siksi esimerkiksi Nassim Taleb muistuttaa kirjassa "Musta Joutsen" vahvistusharhasta. Sehän ei ole tahallinen manipulaatio, vaan ihmisen luontainen tapa toimia: Hän ei niinkään yritä kumota näkemyksiään ja hypoteesejaan vaan hän päin vastoin helposti istuu alas ja kerää juuri sitä aineistoa joka tukee hänen aavistelujaan ja jättää huomaamatta "irrelevantteina" ne asiat jotka eivät siihen sovi - tai jotka ovat sen kanssa suorastaan ristiriidassa. Siksi jos henkilöllä on lähes mikä tahansa valmis näkemys tai valmiihko aavistus jostain, hän menee helposti kirjastoon ja lukee ja kerää kasaan kaiken mikä tukee tätä väitettä. Onnistuminen tällä menetelmällä on varmaa koska aina löytyy joku joka on joko suoraan samaa mieltä tai sitten esittää tähän liittyviä näkemyksiä. Kun ihminen lähtee tälle tielle, hän suorittaa cherry picking jonka huomaaminen on työlästä. Se vaatii helposti jopa enemmän työtä kuin alkuperäisen anekdootti/datakasan kokoaminen koska asioiden poiminnan lisäksi tulee tutkia sekä poimittujen asioiden konteksti, että tutustua siihen aineistoon "josta vaietaan", eli dataan jota ei ole käsitelty ja pistetty siihen käsiteltävään aineistoon. Vasta tällä saadaan selville onko "otos aineistosta" otettu asiallisesti vai ei.

Omakohtainen kokija on siis hieman eri asia kuin asiantuntija.

Kirjaston arvo.

"Wow! Signore professore dottore Eco, what a library you have! How many of these books have you read?"
(Umberto Eco)

Olen aika usein käytännössä huomannut kuinka ihmisiä kiinnostaa kovasti tietää mitä luen, mutta heitä ei kiinnosta itse asia. Esimerkiksi työpaikallani minulla on ollut "junaa ja muuta varten" mukana muutamia kymmeniä eri kirjoja. Minulle kirjat ovat ensisijassa kulutustuote, ja suuri osa on "kierrossa", eli lainattuna jostakin tai joltakin. Osa kirjoista lainataan eteenpäin. Osa katoaa jälleenlainaamisten ketjussa eikä niistä enää koskaan kuulla. Osa taas kertyy minun nurkkiini.¹

Monilla ihmisillä on kirjastoja.²

Osassa tapauksista kirjoja hommataan näyttelyesineiksi. Silloin kirjoja ei välttämättä edes lueta. Ne ovat vain omaisuutta joka kerääntyy nurkkiin. Tällöin ideana voi olla tietysti kerätä sellaisia kirjoja jotka ovat mahdollisimman hyvämaineisia. Tietenkin kirjastolla voidaan buustata haluttua imagoa.³ Tällöin halutaan antaa kuva siitä että nämä asiat kiinnostavat ja korostaa vaikutelmaa siitä eettä niitä on luettu. Imago tarttuu, asia ei.

Toisille kirjasto taas on ennen kaikkea takaisin palaamisen tila. Eli siinä ovat ne kirjat joita haluaa lukea uudestaan. Silloin ideana on tietysti se, että kirjasto koostuu kirjoista joita on lukenut ja jotka osaa ainakin siinä määrin että niistä löytää haluamansa kohdan. Tämä on erityisen kätevä syy, koska tosiasiassa kun ihminen lukee enemmän kirjoja, hän huomaa että yksityiskohdat unohtuvat ja/tai hyviä kirjoja on vaikea löytää ja jo löydettyhen kirjojen arvo on siksi suuri.⁴ Tässä kohden dementiapelossaan elävä tietenkin voi lohduttautua sillä kuinka de Montaigne nosti esiin sen, että hän ei muistanut edes kaikkea sitä mitä hän oli itse kirjoittanut - saati sen mitä oli lukenut.

Lisäksi on tietysti se Umberto Econ ja Nassim Talebin rakastama kirjastotyyppi, joka koostuu eräänlaisesta antikirjastosta. Econ asenne tulee hyvin esiin siitä, miten ihmiset suhtautuivat hänen kirjastoonsa. Suurin osa ihmisistä ajatteli että hän olisi lukenut kaikki teokset ja kehui hänen lukeneisuuttaan. Vain harvat tajusivat että kirjasto oli investointi tulevaan ja työkalu. Eivätkä statuksenrakennuksen väline. Ecolle yhtä tärkeitä olivat myös ne kirjat joita hän ei vielä ollut ehtinyt lukea mutta jotka hän aikoo lukea. Näistäkin voidaan tietysti olla/saada arvokasta tietoa, eikä valinnan täydy olla aivan satunnainen. Tässä ideana on se, että kirjasto edustaa jotain joka halutaan saada.⁵

Perusongelmana on tietenkin se, miten käy yksittäisen kirjan arvolle sen jälkeen kun se luetaan.⁶ Voidaan ajatella että kirjan arvo katoaa lukiessa. Tällöin kirjan tietoa siirtyy sisääsi etkä voi oppia siitä enää yhtä paljon uutta kuin aikaisemmin. Toisaalta kirjan arvo voi lukiessa myös kasvaa kun sen sisältö muuttuu hakupaikaksi. Kirjasto taas voidaan nähdä joukkona kirjoja, jolloin sen kokonaisarvolle käy pitkässä juoksussa samoin kuin kirjojen arvolle yhteensä.⁷

Tosin luulen että kaikilla(joohan)/useimmilla(lievennettynä)/vain minulla? kirjasto edustaa jotain osaa kaikista näistä asioista. Se on siksi näistä edellämainituista kaikkia ja ei mitään. Kuitenkin olen ollut huomaavinani, että ihmiset arvostavat enemmän kirjojeni kansia tuntematta niiden sisältöä. Vain harvoin silmissä on tunnistamisen katse. Vielä harvemmin asiasta saa aktiivista keskustelua. Onneksi sentään melko usein kirjat lähtevät kiertoon, joka kertoo siitä että ihmiset kuitenkin kaikesta huolimatta ovat positiivisempia kuin Eco pelkäsi: He kuitenkin osoittavat että heillä on jonkinlainen "antikirjasto", jonka pienentämistä kohden he kamppailevat.⁸

---

1 Kadonneiden peräänhuudot kaikuvat hyisessä yössä.
2 Minulla on vain epämääräinen kasa kirjoja - pääsyyt tähän ovat tietysti epämääräinen elämäntapani sekä se että hyllytilat eivät hevin riitä.
3 Esimerkiksi hyllyrivistö lukemattomia "Jallun" vuosikertoja antaa hieman erilaisen kuvan kuin hylly jossa on lukematonta taidekirjallisuutta ja maailmankirjallisuuden klassikoita. Ja hylly jossa on vitsikirjoja antaa taas erilaisen kuvan.
4 Tässä on takana idea siitä että vaikka ne eivät ehkä ole maailman parhaita, ne ovat kuitenkin harvinaisen hyviä. Samalla tietysti estetään samanaikaisesti todellisten superhelmien löytäminen, kun ollaan sitouduttu jo luettuihin ja niiden lukemiseen käytetty aika on aina jostain muusta pois. Samalla kuitenin pienenee myös surkeiden tekeleiden takaaminen. Tämä strategia kannattaa jos olet jo lukenut melko paljon kirjoja ja olet sitä mieltä että suurin osa sepustuksista on sangen huonoja teoksia ja mestariteokset taas ovat suhteessa niihin todella harvinaisia.
5 Tämä toimii hieman kuten "Life" -sarjan "Jackpot" -jakson huomio siitä että ihmisen turvallisuutta varmistava vartija joka vartioi vartioitavaa ei ole kunnon vartija. Hyvä vartija sen sijaan vartioi kaikkea ja kaikkia muita paitsi sitä jota hän vartioi koska sieltä se vaara on tulossa.
6 Kaupallisesti maksu kassalla laskee sen arvon välittömästi. Tuliterästä tulee divaritavaraa samalla sekunnilla kun kassakone kilahtaa.)
7 Tosin kirjastolla voi olla jännittäviä emergenttejä piirteitä, jolloin kirjasto on enemmän kuin kirjojensa joukko. Mutta ei tästä sen enempää.
8 Luultavasti huomaten vain sen, että se todennäköisesti vain kasvaa. Ainakin itselläni "must read" -lista vaan kasvaa vaikka aktiivisuuden puutteesta tuskin voidaan ihan hirveästi syyttää..